EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Tekijä: Mysteerio

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Kuvailin taannoin tällä palstalla Teoston johtokunnan työtapoja ja sisäisiä asetelmia. Juttu jäi jossain määrin kesken, joten tässä tulee nyt lisää sen sortin terveisiä ynnä muuta ajankohtaista asiaa.

Toisaalta…

Asioita puidaan aika ajoin tiukkaankin sävyyn eri oikeudenomistajapiirien ja näiden taustajärjestöjen kesken. Näistä mittelöistä suuri osa on juuri niitä, joiden käsittelyn forumiksi Teoston johtokunta on sopiva. Se palvelee tätä tarkoitusta monin tavoin.

Johtokunnalla on työlistallaan yleensä aina meneillään jokin iso asia, joka edetäkseen vaatii pitkällisen prosessin. Aika usein joudumme toteamaan, että eri tahojen näkemykset kulloisessakin käsiteltävässä asiassa ovat kovin kaukana toisistaan. Yleensä emme sitä yhdellä istumalla enemmälti vatvo, vaan asia palautetaan sitä valmistelleelle työryhmälle sekä laajempaan taustajärjestöjen käsittelyyn.

Teoston uusi elin, neuvosto, on johtokunnan kannalta niinikään oleellinen instanssi, kun haetaan laajaa näkemystä isojen linjojen päätöksenteolle. Neuvosto on vasta kerran kokoontunut (viime syksynä) ja seuraava tapaaminen on maaliskuun alussa. Oma käsitykseni neuvoston toistaiseksi lyhyestä historiasta ja siitä seuraavista odotuksista kallistuu positiivisen puolelle. Neuvosto kokoontuu kahdesti vuodessa.

Eikä tässä yhteydessä tietenkään sovi unohtaa Teoston jäsenkokousta, jolla lopulta on ylin päätösvalta asioissa. Johtokunta esittää kokoukselle oman ratkaisuehdotuksensa miltei aina isoissa kysymyksissä.

Monasti olen havainnut asioiden etenemisen kannalta olevan vain hyväksi kunnolla tuulettaa tuntoja. Kaikkien on syytä tuoda omat kantansa reippaasti esiin. Ilman asioiden ennakkoluulotonta penkomista jää pohjalle monasti ainoastaan kyräilyä ja arvuuttelua.

Ja toisaalta…

Työ, jonka äärellä johtokunnassa ollaan yleensä harvinaisen yksimielisiä liittyy Teostoa kohtaan ulkopuolelta suuntautuviin haasteisiin, niin koti- kuin ulkomaisiinkin.

Oikeudenhaltijat joutuvat mm. jatkuvasti olemaan puolustuskannalla tekijänoikeutta murentamaan pyrkivien tahojen toimia vastaan, eikä liioin ns. suuren yleisön ymmärrys tekijänoikeutta kohtaan ole edelleenkään ollut kohotakseen viime aikoina. Kysymys on paljolti yleisön ja varsinkin päättäjien asenteisiin vaikuttamisesta. Kansainvälisissä kuvioissa riittää Teostossakin aina analysoitavaa ja ennakoitavaa: globalisoitumisen seurauksia, uusia direktiivejä, piratismin torjumisen tehostamista jne. muutaman mainitakseni.

Teosto on perinteisesti saanut toimia levollisin mielin omilla markkinoillaan. Näin ei välttämättä tule asia automaattisesti olemaan. Teoston kilpailukyvystä huolehtiminen onkin yksi keskeisistä velvollisuuksistamme tulevina vuosina. Onnistuminen siinä koituu suoraan niin oikeudenhaltija- kuin käyttäjäasiakkaiden hyväksi mm. tällöin kohtuullisena pysyvän kuluprosentin ansiosta.

Voihan www…

…Saattaa moni sanoa, kun tietoteknistyneessä arjessamme putoaa syliin huimaan tahtiin uusia asioita ja niitä kuvaavia termejä. Ei siis tarvitse kummaksua ihmisten hämmentyneisyyttä bittihyörinnän keskellä. Yksi saakin tarpeekseen keskustelusta jo vaikkapa pelkän ”digitaalinen” -sanan esiinpulpahtamisesta ja toiselle ”sisällöntuotanto” on kauhistuttava asia.

Armaan Teostomme toimintasuunnitelmissa ja vuosikertomuksissa näitä termejä on jo ehtinyt vilahdella moneen otteeseen ja onpa asia niinkin, että Teoston asiakkaalle koituu tietotekniikasta myös ilonaiheita uusien työtapojen ja -kalujen muodossa. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa tänä vuonna asiakkaille tarjoutunut mahdollisuus hoitaa teosilmoitusasioita netissä. Kaikki ne, jotka haluavat ja joilla on nettiyhteys käytössään (tavallaanhan ainakin teoriassa jokaisella on, koska Suomessa mm. mainio kirjastolaitos antaa tähän mahdollisuuden), voivat asioida Teoston suuntaan henkilökohtaisia tunnuksia käyttämällä.

Tämä on ilman muuta parannus dokumentoinnin sujuvuutta ajatellen, eikä vähiten siksi, että viime aikoina on ollut kovastikin polemiikkia teostoilmoitusten jättöaikojen takarajojen suhteen. Uuden palvelumuodon myötä uskon asioinnin helpottuvan. Se myös auttaa Teoston henkilökuntaa alati kasvavan teosrekisteröintityön paineissa. Perinteiset asioimismahdollisuudet eli postitukset ja henkilökohtaiset käynnit eivät tietenkään häviä mihinkään. Kyse onkin perinteisen asiakaspalvelun monipuolistamisesta. Itse tuoreesti tuota uutta teosilmoittamisen tapaa kokeilleena täytyy sanoa, että hommahan toimii!

Teksti: Eero Lupari

Kuva: Martti Heikkilä

Kaupallisuuden ylistys

Julkaistu

Deadline tulee aina nopeammin kuin luulee. Minulla on ollut tapana tahallaan jättää kirjoitukseni aika myöhäiseksi siltä varalta, että joku tärkeä ajankohtainen teema vaatisi käsittelyä. Nyt siitä ei ole kyse. Jo heti luettuani edellisen Selviksen, päätin ottaa kantaa ainakin kahteen asiaan.

Otetaanpa ensin Yarin kirjoitus. Yari väittää, ettei liene ketään, joka olisi vaikkapa valittanut verolautakunnalle saatuaan liikaa veronpalautusta. Juuri näin olen tehnyt. Kun sain ilmoituksen siitä, että saisin reilusti 2.000 mk veronpalautusta, soitin verotoimistoon ja kysyin oliko otettu huomioon, että olin ko. verovuonna myynyt puhelinosakkeeni. Verovirkailija tarkisti asian ja totesi, ettei sitä oltu otettu huomioon. Hän lupasi ”viranomaisoikaisua”. Kun kysyin, olisiko asia tullut esille ilman puhelinsoittoani, hän totesi: Tuskin! Vaikka tiesin etukäteen vastauksen, kysyin kuitenkin voitaisiinko puheluni unohtaa. Ei tietenkään voinut, joten sain ensin ne 2.000 mk veronpalautuksena, mutta heti vuoden alussa tuli ilmoitus tai tieto, että jälkiveroa olisi 6.3. maksettava reilusti 5.000 mk (kylläkin euroina) Siis: rehellisyys maan perii! (tai sitten ei.)

Yari ihmetteli myös: Lieköhän Teostoonkaan kukaan reklamoinut saatuaan tekijänoikeuskorvauksia, jotka eivät hänelle kuulu: Tässäkin asiassa minun on ilmoittauduttava. Olen jo monena vuonna tehnyt NCB:lle reklamaatiot teoksista, joista joko minä tai ELVIS (tai molemmat) olemme saaneet korvauksia, joihin meillä ei ole oikeuksia. Koomisinta tässä on, että NCB:n kanssa olen joutunut vuosikaupalla vääntämään kättä ja aina ihmetellyt, ettei NCB ole uskonut ilmoitustani, että olen saanut liikaa rahaa. Ja vielä nytkin joudun taas ilmoittamaan, etten usko jonkun nykyartistin levyttäneen sovitusta jonka tein joskus 60-luvulla. Samoin olen joutunut oikaisemaan ELVISin tilitystä, kun olimme saaneet kustantajan osuuksia versioista, joihin meillä ei ollut kustannusoikeuksia. Myönnän tietenkin, että asia ei ole ihan yksinkertainen silloin, kun meillä on versiokohtaisia sopimuksia. ELVIS on sikäli hassu kustantaja, että se katsoo olevansa oikeutettu kustantajaosuuksiin ainoastaan silloin, kun soitetaan ELVISin tuottamista nuoteista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Mikkihiiret, joista ELVISillä on olemassa puhallinorkesteri- ja sinfoniaorkesteriversiot ja ainoastaan niiden esityksistä meille kuuluu kustantajaosuudet esityskorvauksista. Muista esityksistä korvaukset menevät kokonaan alkuperäisoikeudenomistajille.

Pulmani on nyt, että pystyn helposti tunnistamaan sellaiset levytykset, joihin minulla (tai ELVISillä) ei ole oikeuksia. Mutta en pysty alkuunkaan edes arvaamaan, onko joku muu saanut rahaa, joka olisi kuulunut minulle. Mutta kehotan nyt jokaista tarkistamaan sekä Teoston että NCB:n tilitykset; itse löydän joka kerta jotain huomautettavaa.

Huomautuksissani painotan aina sitä, että kyse ei ole ainoastaan esillä olevista tapauksista, vaan pyydän kiinnittämään huomion siihen, kuinka virheet ovat syntyneet. Jos virhelähteet pystytään eliminoimaan, ei tarvitsisi enää reklamoida samoista virheistä uudestaan. Minulle on valitettavasti syntynyt mielikuva, ettei näin tehdä, vaan virheet korjataan aina yksi kerrallaan, miettimättä miten ne ovat syntyneet. Kyse on usein aika mitättömistä asioista, mutta olen sitä mieltä, että asioiden on oltava ihan oikein, eivätkä pienet hetkelliset edut saa määrätä tai olla vaikuttimina asioiden hoitoon.

Mutta nyt toiseen asiaan. Kaikki tietävät, että Vincent van Gogh ei myynyt elinaikanaan muuta kuin yhden maalaamansa taulun. Ehkä joku muistaa, että Franz Schubert ei itse kuullut ensimmäistäkään orkesterisävellystään. Amerikkalaisen säveltäjä Charles Ivesin teoksia alettiin soittaa vasta 40-luvulla, vaikka hän sävelsi niitä jo 1889-1935. Kun neljä liverpoolilaista poikaa teki 1.1.1962 demo-levyn, Decca-yhtiön tuottaja nauroi heidät ulos ja ilmoitti, että sellaisella kitarayhtyeellä ja sellaisella musiikilla ei olisi minkäänlaista menestymisen mahdollisuutta. Onneksi Brian Epstein uskoi Beatlesiin ja he tekivät omakustannelevyn. Jatko tästä on historiaa. Mitä tekemistä tällä on ELVISin ja Selvisin kanssa? Kaikki tämä tuli mieleeni kun luin Martti Heikkilän ajatuksia, joita hän on lausunut Teoston neuvostossa. Hän huomautti kylläkin, että kyse ei ollut ELVIS ry:n lukkoonlyödyistä kannanotoista, vaan hänen ikiomista pohdinnoistaan, kysymyksistään ja ajatusleikeistään. Olisin tietenkin voinut kinastella hänen kanssaan kahden kesken (kuten meillä on joskus tapana), mutta kun hänen ajatuksensa ovat mustaa valkoisella kaikkien luettavissa ja kun myös tiedän, että joku muu kuin minä oli saanut ajatukset väärään kurkkuun, katson aiheelliseksi käydä ”sanasotaa” oikein tämän lehden palstoilla.

Otsikolla ”Ammattimainen ja harrastelijamainen repertuaari” Martti kirjoittaa aika reipasta tekstiä, johon en voi millään yhtyä. Olen aina silloin tällöin yrittänyt muistuttaa, ettei pidä unohtaa:

1. Teoston toiminta perustuu tekijänoikeuslakiin, joka suojelee, ei suinkaan tekijöitä vaan teoksia.

2. On olemassa paljonkin musiikkia, jota ei ole olemassa äänitteillä.

3. Yleisradion listat ovat tuhoisia niiden musiikkiohjailun takia.

4. Demokratia on mielestäni sitä, että vahvat ja enemmistöt suojelevat heikkoja ja vähemmistöjä.

5. Periaatteista on pidettävä kiinni.

Heikkilä kertoo rohkeasti mikä on hänen mielestään ammattilaisten ja harrastelijoiden ero. (En olisi tohtinut tehdä sitä.) Hän kirjoitti: ”Ammattilaisella repertuaarilla tarkoitan tässä niitä teoksia, joilla on todellista kysyntää – joko suuren yleisön tai rajatun yleisön (vaikkapa taideyleisön) tai median tai kriitikoiden keskuudessa. Harrastelijamaisella repertuaarilla taas tarkoitan niitä teoksia, joilla ei ole minkäänlaista kysyntää, mutta jotka kuitenkin saavat (live)esityksiä sen ansiosta, että tekijä on samalla esittäjä. Harrastelijamaista repertuaaria ei siis löydy (oikeiden) levy-yhtiöiden tuottamilta äänitteiltä, mutta kylläkin omakustannelevyiltä. Harrastelijamaisia teoksia ei esitetä radiossa eikä tv:ssä.”

Mielestäni tarina tulee vielä paksummaksi seuraavassa kappaleessa. ”Voisi luulla, että näillä ”pöytälaatikkotekijöillä” on ollut vahva asema Teoston päätöksenteossa, kun tilitysjärjestelmä on heitä niin avokätisesti suosinut. Vai onko niin, että kun on haluttu tehdä ”hyvää tarkoittavaa kulttuuripolitiikkaa” on mopo karannut käsistä? Korostettakoon, että Suomen Säveltäjät ry ei edusta näitä tarkoittamiani pöytälaatikkotekijöitä eikä myöskään ELVIS ry:n pitäisi heitä edustaa musiikkikustantajista puhumattakaan.”

Jos en tuntisi Marttia ja jos en tietäisi, ettei häntä voi lahjoa, miettisin, kuinka paljon Suomen Säveltäjät on maksanut tästä lausunnosta. Olen nimittäin usein miettinyt mitä ammattilaisuuteen kuuluu. Tiedän kaksi säveltäjää, jotka ovat saaneet 30 vuoden apurahaputken, mutta joita ei soiteta juuri lainkaan. Toinen heistä sanoi joutuneensa köyhyysloukkuun kun apurahat loppuivat hänen päästyään eläkkeelle. Vaikka niistä pitkistä apurahoista saa myös eläkettä ja hän sai lisäksi valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen. Kun valtio turvasi 30 vuoden aikana mahdollisuuden turvassa kirjoittaa sävellyksiä (usein tilauksista) onko se kovin ammattimaista, kun ei ole pystynyt luomaan repertuaaria, jota soitettaisiin niin paljon, että sillä voisi elää. Ottaen huomioon vielä alussa genre-lisät ja nykyiset partituurituki- ja lisätilityslisät. Onko kovin ammattimaista, että tilausteosten kantaesityksiä joudutaan jatkuvasti siirtämään, kun teokset eivät ole valmiina sovitussa ajassa? Missä muussa ammatissa tämä on mahdollista? Tiedän, että säveltäminen ei ole halonhakkuuta (kuten Rauno Lehtinen kerran osuvasti lausui), mutta en usko, että meikäläinen kevyen musiikin säveltäjä tai sovittaja olisi kauan ammatissa, jos hän ei toisi työtänsä esim. televisionauhoitukseen vaaditussa ajassa. Ihmettelen myös, että ns. sinfoniaorkesterin kotisäveltäjät sanovat kuorossa, että on niin ihana, kun muusikot antavat heti palautetta ja teoksia voi vielä ennen esitystä muokata orkesterille sopivaksi. Olin kerran orkesteripäivillä, kun eräs muusikko kysyi säveltäjältä, eikö hänen suorittamaansa sävellysdiplomiin kuulu, että hän säveltää valmista musiikkia ilman muusikoiden väliintuloa. Eihän muusikkokaan voi mennä soittamaan, jos hän ei ole valmis siihen.

Olen Martin kanssa samaa mieltä, että ELVISinkään riveissä ei saisi olla amatöörejä. Olin sitä mieltä jo silloin, kun ELVIS painatti 10.000 jäsenanomuslomaketta ja lähetti niitä sumeilematta Teoston asiakkaille, jotka eivät olleet SS:n tai ELVISin jäseniä. Johtokunta oli liemessä, kun se joutui tyrmäämään sellaisia hakijoita, joita se oli kehottanut anomaan ELVISin jäsenyyttä. Jossain vaiheessa, kun autoin postituksessa, pääsin väliin ja estin lähettämästä hakulomaketta esim. Eppu Normaalien äidille Kirsi Kunnakselle tai yli 90-vuotiaalle kotkalaiselle tenorilaulajalle!

Kaupallisuuden ylistys!

En voi millään hyväksyä näkemystä, että kevyen musiikin ammattilaisia olisivat ainoastaan sellaiset, joilla on kaupallista menestystä. Aina silloin tällöin kuulee valituksia siitä, että kappaleiden saaminen kaupallisten äänitetuottajien levyille on erittäin vaikeaa, koska joka paikassa istuu ihmisiä, jotka sijoittavat äänitteille omia tai hyvien ystäviensä teoksia. Tätä on kuultu jo Toivo Kärjen ajoista saakka, ja saattaapi olla, että siinä on jyvänen totta nyt kuten jo silloinkin. Puhumattakaan siitä, että tietääkseni ELVISin virallinen kanta on, ettei pidä antaa kiristää itseään kustannussopimuksen allekirjoittamiseen jos haluaa sävellyksensä tai sanoituksensa levylle. Vahva ja tunnettu tekijä voi kieltäytyä, mutta aloittelijan kiusaus tehdä epäoikeudellisia sopimuksia on erittäin suuri. Ei taida myös ihan pitää paikkaansa, ettei omakustanneäänitteitä soitettaisi radiossa. Luin juuri artikkelin, jonka otsikko oli: ”Radion kautta levytyssopimukseen?” Siinä väitettiin mm. ”Radiomafian laaja ohjelmistoprofiili mahdollistaa omakustanteiden monipuolisen soiton.” Ja ”Omakustannelevy tai demo ei aina tule valituksi poikkeuksellisen korkealaatuisuutensa vuoksi, vaan asianomainen toimittaja saattaa poimia tallenteen myös huumorimielessä. Fakta on, että suuri osa itse tehdyistä äänityksistä ei ole kilpailukykyistä millään laadun alasektorilla.” Jäsenemme Harri Saksala sanoi samassa artikkelissa, että demoja ja omakustanteita otetaan Groove FM:n ohjelmistoon muutamia viikossa, joista poimitaan kanavan profiiliin sopivimmat otokset. Radio Keski-Suomen musiikkipäällikkö Jorma Hietanen toteaa: ”Omakustanteita ei sinällään syrjitä ….. Soittoon päättyy noin 5-10 levytyksistä.”

Mutta ei siitä taida olla kyse. Väärässä kurkussa on nyt joku trubaduuri, joka kiertää ahkerasti kouluja ja esittää jatkuvasti ainoastaan omia uusia kappaleita. Kun niitä ilmestyy Teoston rekisteriin vuosittain satoja, tulee tietenkin miettineeksi, onko tämä kaikki ihan rehellistä peliä. Varsinkin kun hänen raportointinsa on 100-prosenttista. Yleisen raportointitiheyden arvellaan olevan kymmenissä prosenteissa. Mutta onko se hänen vikansa kun toiset eivät raportoi kunnolla? Ollessani Poliisisoittokunnan kapellimestarina soitimme aika paljon omia sovituksiani ja jonkun verran sävellyksiäni (ja soittokunta soittaa niitä vieläkin, vaikka olen ollut reilut 9 vuotta eläkkeellä). Samaan aikaan kehitin vielä 100-prosenttisen raportointimenetelmän. (En tiedä toimiiko se vielä; minulle on kylläkin vakuutettu niin.) Pitäisikö minun kantaa tästä huonoa omaatuntoa, että sovitusteni ansiosta soitimme enemmän kotimaista kuin muut? Olisiko pitänyt jättää raportoimatta? Ja huomautettakoon vielä, että tämä kaikki on sellaista musiikkia, joka ei soi usein radiossa tai televisiossa, vaikka sitä on jonkin verran äänitteilläkin. Minun kirjoittamani musiikin laji vaan on sellaista, ettei sillä pääse hittilistoille. Olenko minä harrastelija ja pöytälaatikkosäveltäjä? Ehkä olenkin samalla viivalla kuin laulelmantekijä, joka esittää omia teoksiaan. Tai kuin rokkari, joka tekee omakustanteita, kun hänellä ei ole ystäviä suurissa firmoissa.

En voi kerta kaikkiaan hyväksyä vedenjakajaa, jonka mukaan ns. vakava säveltäjä on ammattilainen, kun hänet on hyväksytty SS:n jäseneksi ja ns kevyen musiikin tekijä on ammattilainen vain silloin kun hänellä on kaupallinen menestys. Sitäpaitsi tekijänoikeuslaki ei tunne ammattilaisia tai harrastelijoita vaan ainoastaan teosten luojia, riippumatta teosten menestymisestä.

Merkillepantavaa Martin kirjoituksessa on se, ettei hän käytä kertaakaan sanaa ”ammattitaito”. Se on kuin onkin hyvin kinkkinen juttu. Minun sanastossani sanat ”ammattitaito, ammattilainen ja ammattimainen” kuuluvat aika lailla yhteen. Tiedän, ettei Irving Berlin eikä Kari Kuuvakaan ole tai ollut nuotinluku- tai paremminkin nuotinkirjoitustaitoisia. Mutta Berlin soitti pianolla, jossa oli jonkinlainen vaihdekeppi, jonka ansiosta hän onnistui soittamaan eri sävellajeissa. Kari Kuuva taas tuottaa sellaisia demonauhoja, joita voitaisiin siirtää äänitteille sellaisenaan. Mutta onko sellainen ”säveltäjä” joka tarvitsee erilaisia ”stuntmanneja” saadakseen oivalluksia nuoteille tai demoäänitteille ammattimainen tai ammattilainen? Ammattitaitoinen hän ei ainakaan ole. Voisiko ajatella, että sanoittaja, joka tarvitsee apulaisen vaikkapa riimitykseen, katsottaisiin ammattimaiseksi sanoittajaksi? Tuskinpa. Minun ajatusmaailmassani säveltäjä, joka ei pysty tuottamaan teoksiaan missään muodossa ilman ”haamukirjoittajaa” ei ole ammattitaitoinen, ammattimainen eikä ammattilainen, olkoon hänen nimissään olevat aikaansaannokset kuinka paljon myytyjä tahansa. Hän on harrastelija. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa. Tärkeäähän ei ole kuinka teokset ovat syntyneet vaan, että ne ovat olemassa.

Martin mielestä Teoston haitaksi ovat myös lukemattomat sovitukset, jotka eivät saavuta teoskynnystä. Jos on kyse suojatuista teoksista, Teosto on voimaton. On alkuperäistekijän ja sovittajan välinen asia, hyväksytäänkö sovitukset sovituksiksi. Jos on kyse vapaista sävelmistä, sellaisia ei voi olla Teoston rekisterissä. Teoston ohjelmistoasiamieshän käy sovitukset läpi ennenkuin ne rekisteröidään. Luulenpa, että kyse on siitä, että kustantajat ovat painostaneet Teostoa hyväksymään sovituksiksi sellaisia, joita voidaan mieluimmin kutsua nuotinnoksiksi. (Ainoastaan tekemällä sovittajan kanssa kustannussopimuksia kustantajat pääsevät osallisiksi tällaisten teosten osuuksiin.) Tässä ilmeisesti Teosto on jälleen lipsunut periaatteista.

Väitän, että suurimmaksi haitaksi eivät ole vähän esitetyt teokset, eivätkä turhat sovituksetkaan, vaan se, että suuret ylikansalliset kustantajat tekevät mitä erilaisimpia sopimuksia, joilla ohitetaan tekijänoikeustoimistojen toiminta. Ns. megakonsertit, CEL-sopimukset jne. aikaansaavat sen, että suuret ja helpot rahat menevät tekijänoikeustoimistojen ohi ja pienet ja vaivalloiset työt jäävät edelleenkin niiden hoidettaviksi.

Martti lopettaa kirjoituksensa sanoilla: ”Harrastelijamainen repertuaari on Teoston kannalta ikävä lieveilmiö. Sen edistäminen kuuluu nuorisoseuraliikkeelle tai Nuoren Voiman Liitolle eikä tekijänoikeustoimistolle.” On varmasti jo tullut selville, että olen täysin toista mieltä. Minua kylläkin huvittaa se, että luulen kuulevani oman ääneni kaikuja. Olen nimittäin usein moittinut, että ELVIS on järjestänyt kursseja ja koulutustilaisuuksia aloittelijoille, joskus jopa kyseenalaisin opettajavoimin. Ne nimittäin kuuluvat ehdottomasti nuorisoseuraliikkeelle tai Nuorten Voiman Liitolle. Tämä kaikki kaikella ystävyydellä mitenkään haittaamatta Martin ja minun erittäin hyvää yhteistyötä.

Toteaa Arthur Fuhrmann

Viemisiä ministeri Lindénille

Julkaistu

EU:n puheenjohtajamaa Espanja on laatinut keskusteluasiakirjan, jota mm. eri maiden kulttuuriministerit kevään aikana käsittelevät. Aiheena on EU:n kulttuuriartikla 151 otsikolla ”Kymmenen vuotta myöhemmin”.

Tämä byrokratiasta. Seuraavassa ajatuksia kulttuuriministeri Suvi Lindénille keskustelupöytään vietäväksi:

Julkisen palvelun radio- ja tv-kanavat

Espanjalaisten paperissa käsitellään mm. valtiollisia radio- ja tv-kanavia. EU:n komissio tahtoo, että jäsenvaltiot määrittelisivät mahdollisimman tarkasti julkisen audiovisuaalisen palvelun käsitteen.

Juuri niin. Tällainen määrittely pitäisi tehdä kiireimmiten. Musiikin alueella yhdeksi julkisen palvelun kriteeriksi voisi ottaa sen, kuinka laaja on se yksittäisten musiikkiteosten valikoima, jonka radiokanavat vuosittain lähettävät.

Kaupallisten radioiden valikoima on usein rajoittunut tuskin tuhanteen eri teokseen vuodessa, jolloin yhtä teosta soitetaan keskimäärin sata kertaa. EU.n jäsenvaltioiden tulisikin laatia tilastot julkisen palvelun radiokanavien nykyisen musiikkitarjonnan monimuotoisuudesta ja sopia sen jälkeen yhteisistä kriteereistä. Ylen osalta Elvis on peräänkuuluttanut tilastotietoja viimeksi Selvis -lehden 4/01 pääkirjoituksessa otsikolla ”Yle syrjii kotimaista” (löytyy kotisivultamme www.musicfinland.com/elvis).

Ylen valtakunnallisilla radiokanavilla soitetun musiikin kotimaisuusaste on Teoston tilityksillä mitattuna alle neljänneksen, kun se Teoston tilityksissä on keskimäärin noin 40 prosenttia ja äänitemyynnissä hyvinkin puolet. Yksi julkisen palvelun kriteerin tulisi varmaankin olla radiossa soitetun musiikin kotimaisuus.

EU:n kulttuuriohjelmat

EU:n kulttuuriohjelmat ovat suosineet jättimäisiä projekteja, joissa on valtava institutionaalinen organisaatio monista maista, jolloin koko projekti ei lopulta pysy hallinnassa, kun taas monet todella toimintakelpoiset ja hyvät ideat ovat jääneet ilman tukea.

Jos halutaan, että EU:n tulevat kulttuuriohjelmat aidosti edistäisivät esimerkiksi eurooppalaisten taiteilijoiden yhteistyötä, liikkuvuutta ja verkostoitumista, pitäisi niitä laadittaessa kuunnella myös ammattitaiteilijoita ja heitä edustavia järjestöjä.

Musiikin osalta tähänastiset kulttuuriohjelmat ja niihin liittyneet tukipäätökset ovat heijastaneet vanhakantaista ajattelua, jossa klassisen musiikki on asetettu etusijalle. Nykytaidemusiikkikin on jäänyt vähemmälle saati sitten populaarimusiikki, joka kaikkine ilmiöineen ja osa-alueineen koskettaa syvemmin ja laajemmin EU-maiden kansalaisia kuin mikään muu kulttuurin alue ja joka voi myös toimia yhteisenä kielenä eri kansojen välillä.

Kulttuuriteollisuuden yhteenliittymät ja fuusiot

Paperissa todetaan, että tietyt Euroopan- ja maailmanlaajuiset yhteenliittymät ovat uhka demokraattiselle valvonnalle, kun ne muuttavat kokonaisten talouden alueiden kilpailurakenteen. Samoin todetaan, että olemme matkalla kansallisista julkisen sektorin monopoleista ylikansallisiin kaupallisiin monopoleihin.

Tämä on suuri uhka myös eurooppalaisen musiikkikultuurin monimuotoisuudelle. Siksi yhteisön tulisi kehittää muitakin keinoja tämän kehityssuunnan vastapainoksi kuin kilpailulainsäädännön asettamat rajoitukset fuusioille. (EMI – Warner on ollut yksi EU:n estämistä fuusioista). Tämä koskee erityisesti tallennettua musiikkia samoin kuin muuta audiovisuaalista kulttuuria.

Yksi keino turvata eurooppalaisen musiikin laaja saatavuus olisi luoda verkkokäyttöinen eurooppalaisen äänitetyn musiikin arkisto, josta niin ammattimaiset käyttäjät kuin kansalaiset voivat löytää harvinaisempiakin äänitteitä. Monipuolinen musiikin verkkojakelu on tuskin suurten mediajättien inresseissä, minkä vuoksi yhteisön ja jäsenvaltioiden tulisi omilla toimillaan turvata tarjonnan monipuolisuus.

Teksti: Martti Heikkilä

piirros: Vesa Huhtala

Yle syrjii kotimaista

Julkaistu

Eduskunta kävi hymistelevän keskustelun Yleisradiosta 22. marraskuuta Ylen 75-vuotistaipaleen juhlistamiseksi. Vuolaisiin kiitospuheisiin ei juuri muuta kritiikkiä mahtunut kuin pienten puolueiden huoli omasta ja joidenkin vähemmistöjen puolesta.

On tietysti luonnollista, että kansanedustajat Yleä silittävät. Moitteethan osuisivat omaan nilkkaan. Saman hymistelyn muistamme jo muutaman vuoden takaa (kts. SELVIS 4/1997) Veltto Virtasen aloitteesta käydyssä keskustelussa. Veltto sai yksin huutaa korvessa.

Ylen toimintaa arvioitaessa pitäisi yhden kysymyksen olla ylitse muiden: Mitä sellaista Yle tarjoaa, mitä yksityiset tv- ja radioyhtiöt eivät? Kohtalaisen pitkä lista tästä vaihtoehtoisesta tarjonnasta varmaan yhä kertyykin, mutta melko pitkä tulee myös puutelistasta. Kriittisessä tarkastelussa on nimittäin otettava huomioon, että tv-maksu on jo lähes tonnin (165,15 euroa riippumatta siitä, katsooko Ylen ohjelmia vai ei), minkä lisäksi yksityiset tv-yhtiöt maksavat edelleen Ylelle mojovat toimilupamaksut.

Mitäpä jos Ylen ohjelmatarjonnasta tilattaisiin ulkopuolisen asiantuntijan kriittinen raportti. Yksi sen osa-alue voisi olla suomalainen populaarimusiikki. Onko Ylessä käynyt kuten Ruotsissa, jossa tilastot ketovat SR:n (Sveriges Radio) yhden kalenterivuoden aikana soittamien musiikkiteosten olennaisesti vähentyneen, kun samoja hittejä soitetaan jo monta kertaa päivässä? Kun soittolistat ja erilaiset musiikinhallinnan tietojärjestelmät ovat Ylessäkin arkipäivää, monenlaista tilastotietoa on talon sisällä jo nyt olemassa. Mutta kestävätkö ne tulla julkisuuteen? Olisi hyvä kertoa, kuuleeko yhden hitin Ylen valtakunnallisilla kanavilla jo tuhat kertaa vuodessa.

Teoston sisäisistä tilastoistakin selviää yhtä ja toista. Ylen suhde suomalaiseen kulttuuriin joutuu outoon valoon, kun vuotta 2000 koskevista tilastoista voi laskea, että Ylen valtakunnallisilla radiokanavilla (Ylen Ykkönen, Radio Suomi, Radiomafia, Radio Vega, Radio Extrem ja yöradio) kotimaista musiikkia soitetaan alle neljänneksen. Ilman ruotsinkielisiä kanavia päästään kolmannekseen. Alueradioissa kotimaisuusaste on runsaan kolmanneksen, kun Ruotsissa vastaava luku on lähes 50 prosenttia. Ranskassa kotimaisuus on tiettävästi kiintiöity 70 prosenttiin.

Kaikista Teoston esityskorvauksista maksettiin kotimaisille oikeudenhaltijoille noin 40 prosenttia, joten Ylessä kotimaisuusaste on selvästi huonompi kuin maan esitystapahtumissa keskimäärin. Se on myös selvästi huonompi kuin myytyjen äänitteiden kotimaisuus. Eikö Ylen pitäisi ennemmin suosia kuin syrjiä kotimaista musiikkia? Ehkä tilanne muuttuu, kun Ylessä on tiettävästi herätty huomaamaan uusien kotimaiseen musiikkiin keskittyneiden paikallisradioiden suosio ja Ylen radiokanavia ollaan remontoimassa uuteen uskoon.

Ruotsissa on päätetty ottaa lakiin säännös siitä, että SR kantaa erityisvastuun ruotsalaisesta kulttuurista. Siinä on mallia myös meille.

Martti Heikkilä

Lycka till SKAP!

Julkaistu

Nordisk Populärauktorunionin (NPU) kokous 24.-26.marraskuuta Tukholmassa sujui paljolti ruotsalaisen veljesjärjestömme SKAPin 75 v-juhlien merkeissä. Tottahan varsinainen kokouskin pidettiin, mutta luonnollisesti isännät olivat keskittyneet suureen juhlaansa. SKAP markkinoi yleisölle tapahtumia Ruotsin laajimpina syntymäpäivinä, mikä koko menneen syksyn kestäneenä ja suureen gaalaan maanantaina 26.11. huipentuneena pitäneekin paikkansa. NPU:n kokousedustajat saivat makua juhlinnasta osallistumalla kutsuvieraina Musiikkimuseon konserttisalissa järjestettyyn revyyesitykseen, tutustumalla museon erikoisnäyttelyyn ”Made in Sweden”, sekä osallistumalla Skansenin Sirkuksessa järjestettyyn juhlaillalliseen ja konserttiin.

Juhani Leinonen

Konserttien, näyttelyiden ja tapahtumien lisäksi SKAP julkaisi varsin laajan ja näyttävän historiikin, sekä äänitekokoelman. Historiikki ja äänite jaettiin juhlavuoden kunniaksi kaikille SKAPin jäsenille, minkä lisäksi äänitettä myytiin yleisölle niin, että tuloilla pystyttiin jakamaan gaalakonsertin yhteydessä kaksi huomattavaa stipendiä nuorille musiikin tekijöille. Stipendit luovutti tilaisuuden kunniavieras kruununprinsessa Viktoria.

Loppukonsertti oli kaikkiaan mahtava voimannäyte, jonka solisteiksi oli kerätty huima joukko juhlivan yhdistyksen maineikkaita ja kyvykkäitä jäseniä, niin nuoria kuin vanhojakin. Orkesterina oli lähes sadan soittajan vahvuinen Musiikkiakatemian sinfoniaorkesterista ja bigbandistä muodostettu kokoonpano. Konsertti taltioitiin Ruotsin televisiolle ja lähetettiin seuraavana viikonloppuna parhaaseen katseluaikaan. Televisiossa esitettiin myös dokumenttiohjelma juhlivasta yhdistyksestä. Mainitut ohjelmat näkyivät myös Suomessa kaapeli/sateliittikanavalta.

Juhlat ovat ohi, mutta satavuotisjuhlien valmistelu on jo kuulemma aloitettu ja ruotsalaisen kevyen musiikin tekemisestä ja menestyksestä kertova näyttely on edelleen avoinna Musiikkimuseossa Tukholmassa. Museo sijaitsee aivan kaupungin keskustassa Nybroplanin läheisyydessä Dramatenin takana. Suosittelen tutustumaan!

ELVISin 50-vuotisjuhlat ovat parin vuoden kuluttua, joten nyt taitaa olla jo kiire valmisteluille. Eiköhän ryhdytä töihin! Vietetään nyt kuitenkin ensiksi rauhaisa joulu ja sitten vaihdetaan rahat ja vuosi. Eiköhän se siitä!

Hyvää joulua ja tulevaa vuotta toivottaen

JUSSI

Nuotin vierestä

Julkaistu

Teoston neuvosto piti ensimmäisen kokouksensa 27. marraskuuta. Kyseessä on uusi elin, lähinnä keskustelufoorumi.

Neuvostoon kuuluvat Teoston johtokunnan sekä tilitys- ja jakosääntötoimikunnan jäsenet sekä taustajärjestöjen puheenjohtajat ja toiminnanjohtajat. Kevyen musiikin puolelta mukana ovat myös Vesa Jokinen, Esa Nieminen, Arto Tamminen, ja Ilkka Vainio sekä Epe Helenius. Mukana on myös kaksi perikuntien edustajaa, Markku Helismaa ja Kaarlo Paloheimo (Sibeliuksen perikunta). Neuvoston puheenjohtaja on John-Eric Westö.

Ensimmäinen kokous sujui leppoisasti. Aiheena oli ”Kotimainen repertuaari Teoston tilityksissä”. Otto Donnerin avauspuheenvuoron ja Katri Sipilän pidemmän Teoston tilitysjärjestelmää käsitelleen katsauksen jälkeen eri ryhmien edustajat pitivät oman puheenvuoronsa. Tämän jälkeen keskusteltiin.

Todettakoon, että perikuntien edustajien käsitys Teoston tehtävistä oli varsin suoraviivainen: periä musiikin käytöstä korvaukset ja tilittää ne käytön mukaisesti oikeudenhaltijoille. Näkemys on siis sama kuin Elviksellä kuitenkin sillä lisäyksellä, että meidän mielestämme Teosto voi kansallisten varojen välityksellä harjoittaa myös niin sanottua kulttuuripolitiikkaa.

Seuraavassa tiivistettynä oma alustuspuheenvuoroni, jonka totesin sisältävän enemmänkin pohdintoja, kysymyksiä ja ajatusleikkejä kuin Elvis ry:n lukkoonlyötyjä kannanottoja.

1. Kotimaisen musiikin käytön lisääminen

a) Mainosmusiikin kohdalla Teoston järjestelmä on johtanut siihen, että niin sanottu katalogimusiikki on kokonaan ulkomaista. Systeemihän on sellainen, että katalogimusiikin säveltäjä on luovuttanut kaikki mekanisointioikeudet pois. Teoston asiakas ei kuitenkaan näin saa tehdä. Niinpä suomalaiset mainostajat käyttävät halvemmissa tuotannoissa pelkästään amerikkalaisten ja englantilaisten säveltäjien musiikkia. Teosto kyllä tilittää esityskorvaukset näille säveltäjille, mutta ei salli omien säveltäjien tehdä vastaavaa.

Tilanteen voisi korjata perustamalla verkkokäyttöisen mainosmusiikkipankin, josta mainoksiin, tv-ohjelmiin ja muuhun vastaavaan käyttöön saisi kotimaista musiikkia. Tässä pankissa voisi olla erilaisia hintaluokkia eri käyttötilanteisiin. Lähtökohtana olisi kuitenkin se, että vakiohinnastossa olevista teoksista ei enää erikseen tarvitsisi kysyä tekijöiltä lupaa, vaan että tekijät (ja kustantajat sekä esittäjät ja tuottajat) ovat jo etukäteen määritelleet, millä ehdoilla ja mihin hintaan musiikkia saa. Tällainen pankki ei olisi Teoston vaan oikeudenhaltijoiden suoraan ylläpitämä.

b) Musiikin Tiedotuskeskus voisi entistä enemmän muuttaa painotusta kotimaahan. Ulkomaan toiminta voisi painottua projekteihin, joissa MIC on asiantuntijana mutta joissa päärahoittajina ovat levy-yhtiöt ja kustantajat. Valtiolta haettaisiin vientitukea (vireillähän jo onkin Finpron vientirengas-hanke).

Kotimaassa MIC voisi palkata musiikkitoimittajia tekemään journalistisesti tehtyjä kotimaisen musiikin ohjelmia niihin radio- ja tv-kanaviin, jotka antavat tähän ohjelma-aikaa. MIC vastaisi siis ohjelmien tuottamisen kustannuksista, mutta mediayhtiö maksaisi tekijänoikeusmaksut. Erityispanostus voisi olla Suomalaisen Musiikin Päivänä, jota on esitetty vietettäväksi 11.3. (toinen vähemmän onnistunut ehdotus on 8.12.).

c) Luovan ja esittävän säveltaiteen yhteishankkeena pitäisi toteuttaa projekti, jonka tuloksena syntyisi kattava suomalaisen populaarimusiikin hakuteos. Kun tietoa kotimaisesta musiikista olisi nykyistä helpommin saatavilla, se varmaan lisäisi myös kotimaisen musiikin käyttöä. Kun hakuteos kirjamuodossa olisi julkaistu, MIC voisi jatkaa sen päivittämistä sähköisessä muodossa.

d) Kaikkien suomalaisten äänitteiden tulisi olla verkosta helposti saatavilla, ensin bisnes-käyttöön ja myöhemmin myös kuluttajien käyttöön. Koska suuria kansainvälisiä levy-yhtiöitä ei ehkä kiinnosta suomalaisten äänitteiden kattava saatavuus, muiden oikeudenhaltijoiden on oltava aktiivisia ja etsiydyttävä yhteistyöhön kirjastojen ja mediayhtiöiden kanssa. Vastaavasti myös suomalaisen musiikin nuottien tulisi olla verkon välityksellä kattavasti niiden saatavilla, jotka ovat siitä valmiita markkinahinnan maksamaan. Tässäkin yhteistyötahona voisivat olla kirjastot. Norjassa ja Tanskassa vastaavat hankkeet on jo käynnistetty.

2. Teoston tariffit

a) Teoston tariffien lähtökohtana pitäisi olla se, että musiikin hinta muodostuu markkinatalouden lakien mukaiseksi. Tällä hetkellä Teostolla on liikaa könttäsopimuksia ja niiden tilalle pitäisi saada eriytetympiä tariffeja. Suurimman remontin tarpeessa on Yleisradion sopimus.

Tällä hetkellä Yle maksaa Teostolle saman minuuttihinnan riippumatta siitä, soiko musiikki radiossa vai televisiossa. Hinta on sama myös riippumatta siitä, onko tv-ohjelmalla miljoona vai kymmenentuhatta katsojaa. Vain yöradion kohdalla pienempi kuulijamäärä on otettu huomioon tariffeissa. Kilpailuneuvosto on edellyttänyt, että sitten kun Yle ja Teosto neuvottelevat uuden sopimuksen, radio ja tv-tariffit tulee eriyttää toisistaan. Teoston tulisi olla tässä asiassa aktiivinen eikä passiivinen.

Tällä hetkellä Yle siis maksaa radiomusiikista liikaa verrattuna tv-musiikkiin. Tämä vähentää kotimaisen musiikin käyttöä radiossa. Radiokanavien kuluista musiikin tekijänoikeusmaksut muodostavat paljon suuremman osan kuin tv-kanavien kuluista. Siksi myös säästöpaineet ovat radion puolella musiikin osalta suuremmat. Radiossa säästöä saavutetaan myös soittamalla ns. gramex-vapaata musiikkia. Samalla lisääntyy ulkomainen repertuaari. Tv-musiikista Gramex-maksujen osuus on pieni, koska vain pieni osa musiikista soi äänitteeltä.

Nykyisissä tariffeissa mättää myös se, että monella alueella musiikkia saa esittää pilkkahintaan. Räikein esimerkki tästä ovat ne ravintoloissa pidetyt tanssit ja konsertit, jotka tällä hetkellä laskutetaan ravintolatariffilla. Lasku illalta voi olla alle sata markkaa, vaikka pelkät rock-konsertin lipputulot voivat olla kymmeniätuhansia markkoja tai vaikka karaoketansseissa juomia voidaan litkiä illan aikana sadallatuhannella. Musiikki on se, mikä vetää ihmiset näihin tilaisuuksiin, mutta tekijät ja kustantajat eivät siitä juuri kostu. Karaokeisännälle maksetaan monikymmenkertaisesti. Näillä minimaalisen perinnän alueilla soitetaan enimmäkseen kotimaista musiikkia, joten tariffien moninkertaistamisella olisi tuntuva vaikutus myös tilitysten kotimaisuusasteeseen.

Kännyköiden soittoäänistä perityt korvaukset on Teosto joutunut pudottamaan lataukselta 90 pennistä 60 penniin. Operaattorit eivät ole laskeneet hintoja vaan se on yleensä viisi markkaa. Eli operaattorit tekevät hyvää bisnestä, kun myytävän tavaran saa lähes ilmaiseksi.

Ongelmana tariffineuvotteluissa on se, että Teosto on määräävässä markkina-asemassa. Tämä estää hintojen asettamista tasolle, jolle ne kysynnän mukaan kuuluisivat. Voi kysyä, pitäisikö oikeudenhaltijoiden lähteä purkamaan tätä estettä yksilöllisesti. Soittoäänien kohdalla tekijä voisi lähteä siitä, että hänen hittibiisistään on saatava 1,20 markkaa lataukselta. Nykyisessä systeemissä hän voisi ensin kieltää hittinsä käytön soittoäänenä, ja antaa luvan vasta, kun operaattori sitoutuu tilittämään hänelle suoraan hänen vaatimansa hinnan ja Teoston tariffin välisen erotuksen. Kun soittoäänissä siirrytään midimaailmaan, tarvitaan uuteen soittoääneen aina sovituslupa, jolloin tekijä voisi lupaa myöntäessään asettaa hinnan oikealle tasolle. Samaa yksilöllisen hinnoittelun mallia voisi ajatella myös esimerkiksi karaokemusiikin kohdalla.

Voisikin toivoa, että ennen muuta suomalaiset musiikkikustantajat pitäisivät huolta, ettei musiikkia myydä polkuhintaan. Mainosmusiikin kohdalla kustantajien ammattitaito on jo johtanutkin siihen, että hitin saaminen valtakunnalliseen tv-mainoskampanjaan edellyttää markkojen edessä vähintään kuusinumeroista summaa. Ja sitä vartenhan tekijät kustannussopimuksia tekevät, että tulot siitä lisääntyisivät.

Yleisesti ottaen tariffeja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että mitä suurempi on yleisö, sitä suuremmat ovat teosto-maksut. Näinhän on jo esimerkiksi konserteissa, mutta sama periaate pitäisi olla myös esimerkiksi radiossa (myös paikallisradioissa) ja tv:ssä. Maksut perustuisivat silloin (ainakin tietyltä osin) todellisiin katselija- ja kuuntelijamääriin. Kaupallisilla tv-kanavillahan liikahdus tähän suuntaan on jo tehty prime time -hinnoittelun myötä. Käsittääkseni tällainen muutos heijastuisi tilitykseen kotimaisuusasteen nousuna.

3. Mitkä tilitysjärjestelmän muutokset nostaisivat kotimaisuusastetta

Teoston tilitysten kantavana periaatteena tulee olla se, että tilitys suoritetaan mahdollisimman tarkoin musiikin käytöstä perittyjen korvausten mukaisesti. Jotta tätä ”euro sisään – euro ulos” -periaatetta voitaisiin johdonmukaisesti noudattaa, tulisi perinnän tariffien perustua musiikin taloudelliseen käyttöarvoon eri tilanteissa. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole. Kuten edellä jo totesin, suurimman remontin tarpeessa on Yleisradion sopimus.

Odotettaessa musiikin käyttöarvoon perustuvia tariffeja kaikille perinnän alueille, voitaisiin tilityksessä tietyillä alueilla jo nyt siirtyä käyttöarvoon perustuviin kertoimiin. Tv-alueen kertoimissa tällaista periaatetta jo sovelletaankin, mutta liian varovasti. Parhaaseen katseluaikaan lähetettävien musiikkiohjelmien (joilla katsojia on puolesta miljoonasta yli miljoonaan) kertoimen pitäisi olla olennaisesti suurempi kuin nykyinen visuaalisen 2. Näissä ohjelmissa musiikki on valtaosaltaan kotimaista.

Ylen radiokanavien kohdalla kuuntelijatutkimusten mukaisiin markkinaosuuksiin perustuva tilitys nostaisi kotimaisuusastetta huomattavasti. (Radio Suomessa tilitys olisi minuutilta moninkertainen Radiomafian ja Ylen Ykkösen tilitykseen verrattuna, kuuntelijamäärien perusteella 6-7-kertainen).

Ylen radiokanavilla käytettävä live-kerroin on sinänsä aikansa elänyt, koska sillä ei ole mitään tekemistä musiikin käyttöarvon kanssa (kuulijahan ei erota, soitetaanko musiikki äänitteeltä vai nauhalta). Live-kerroin edustaa sellaista kotimaisen repertuaarin suosimista, joka ei ole sopusoinnussa kilpailulainsäädännön kanssa. Ehkä on kuitenkin tyhmää luopua tästä kertoimesta yksipuolisesti. Luopuminen pitäisi tehdä eri seurojen sopimuksella. Niin kauan kun livekerrointa käytetään, sitä pitäisi johdonmukaisuuden nimissä käyttää myös Radio Novan ja paikallisradioiden tilityksessä, jolloin niidenkin kotimaisuusaste nousisi.

Teoston tilitysjärjestelmän osana on kaksi tukimuotoa: lisätilitys ja partituurimusiikin tuki. Lisätilitykseen käytettävät varat on tähän asti otettu niin sanotuilta villeiltä, mutta oikeampi paikka olisivat kansalliset varat, joilla myös partituurimusiikin tuki rahoitetaan. Mutta eikö Teostonkin kannattaisi pidättää kansallisia varoja täydet kymmenen prosenttia, kuten ainakin kaikki muut pohjoismaiset seurat tekevät? Voitaisiinko siirtyä järjestelmään, jossa kaikki ”liikenevät kansalliset varat” käytettäisiin lisätilitykseen. Tämä toisi miljoonia markkoja lisää kotimaisille oikeudenhaltijoille.

4. Vetävätkö muut seurat kotiinpäin?

Vielä nykyäänkin kuulee joskus sanottavan, että Teostossakin pitäisi vetää kotiinpäin, kun muutkin seurat niin tekevät. Mutta minkä verran me todella tiedämme muiden seurojen tilitysjärjestelmistä? Edellisessä kohdassa mainittu radioiden live-kerroin on yksi kotiinpäin vetämisen muoto, joka on ainakin kaikissa pohjoismaissa.

Jos tekijänoikeusseurat haluavat pysyä hengissä seuraavat vuosikymmenet, niiden toiminnan on oltava entistä avoimempaa. Todennäköistä – ja myös toivottavaa – on lisäksi se, että EU:n komissio tai jokin muu ulkopuolinen taho ryhtyy valvomaan seurojen toimintaa ja erityisesti sitä, että perintä ja tilitys ovat sopusoinnussa kilpailulainsäädännön kanssa. Teostossa ei sen vuoksi kannata tuhlata energiaa sellaiseen kotiinpäin vetämiseen, joka täytyisi pitää salassa kilpailuviranomaisilta. Valheella ja salailulla on lyhyet jäljet. Sen sijaan perintää ja tilitystä tulisi kehittää avoimesti ja siten, että myös kilpailuviranomaisia kuullaan.

Suomalaisen musiikin lisääntynyt suosio ulkomailla näyttää vähitellen lisäävän kotimaisen repertuaarin tuloja ulkomailta. Saksaan on ”vaihtotase” jo kääntymässä meille voitolliseksi. Kotimaisten oikeudenhaltijoiden tulojen kannalta on siis tärkeämpää, miten ”Saksasta saadaan lähetetyksi mahdollisimman paljon rahaa tänne” kuin se, ”miten täältä saataisiin lähetettyä mahdollisimman vähän rahaa Saksaan”. Olisiko aika lähettää suomalaisten oikeudenhaltijoiden edustajat syynäämään GEMAn tilitysjärjestelmiä?

5. Ammattimainen ja harrastelijamainen repertuaari

Pelkkä kotimaisuusaste ei vielä kerro, miten tilityksiä saava repertuaari kotimaisten teosten sisällä jakautuu. Keskustelua on vuosien mittaan käyty etenkin kevyen ja vakavan musiikin välisistä suhteista.

Vähemmälle huomiolle keskustelussa on jäänyt se, että Teoston tilitysjärjestelmä on suosinut harrastelijamaista repertuaaria ammattimaisen kustannuksella. Ammattimaisella repertuaarilla tarkoitan tässä niitä teoksia, joilla on todellista kysyntää – joko suuren yleisön tai rajatun yleisön (vaikkapa taideyleisön) tai median tai kriitikoiden keskuudessa. Harrastelijamaisella repertuaarilla taas tarkoitan niitä teoksia, joilla ei ole minkäänlaista kysyntää mutta jotka kuitenkin saavat (live)esityksiä sen ansiosta, että tekijä on samalla esittäjä. Harrastelijamaista repertuaaria ei siis löydy (oikeiden) levy-yhtiöiden tuottamilta äänitteiltä, mutta kylläkin omakustannelevyiltä. Harrastelijamaisia teoksia ei esitetä radiossa eikä tv:ssä.

Voisi luulla, että näillä ”pöytälaatikkotekijöillä” on ollut vahva asema Teoston päätöksenteossa, kun tilitysjärjestelmä on heitä niin avokätisesti suosinut. Vai onko niin, että kun on haluttu tehdä ”hyvää tarkoittavaa kulttuuripolitiikkaa”, on mopo karannut käsistä? Korostettakoon, että Suomen Säveltäjät ry ei edusta näitä tarkoittamiani pöytälaatikkotekijöitä eikä myöskään ELVIS ry:n pitäisi heitä edustaa musiikkikustantajista puhumattakaan.

Konserttialueella tilanne korjaantui olennaisesti, kun viime kesän tilityksessä siirryttiin uuteen järjestelmään. Siirryttiin perinnän ja tilityksen vastaavuuteen. Samalla lakattiin suosimasta harrastelijamaista repertuaaria ammattimaisen kustannuksella. Tämä uudistus moninkertaisti suurimpien rock-festivaalien tilityksen, tuplasi RSO:n konserttien tilityksen, kasvatti 50 prosentilla Pori Jazzin tilitystä ja lisäsi selvästi myös kaupunginorkestereiden tilitystä – kaikki alueita, joilla repertuaari on ammattimaista.

Tällä hetkellä eniten harrastelijamaista repertuaaria suosiva tilityksen elementti on se, että ainoastaan murto-osa kaikista niistä esityksistä raportoidaan, jotka pitäisi raportoida. Käytössä on siis hallitsematon otanta, johon varmuudella pääsevät mukaan kaikki ne, jotka esittävät omia teoksiaan – siis sankoin joukoin myös ”pöytälaatikkotekijät”. Jos haluttaisiin tehdä oikeutta ammattimaiselle repertuaarille, palkattaisiin Teostoon kiireimmiten raportointiasiamies, tai joku Teoston nykyisestä henkilökunnasta keskittyisi pelkästään raportoinnin kattavuuden valvontaan. Toinen vaihtoehto olisi siirtyä hallittuun otantaan hallitsemattoman sijasta. Sekin olisi parempi kuin nykyinen tilanne, joka on bluffausta ja harrastelijamaisuuden suosimista. Osana nykyistä vinoutumaa on myös se, että Teoston hallintoa ja teosrekisteriä rasittaa suuri määrä sellaisia sovituksia, jotka eivät ylitä teoskynnystä.

Huvi- ja ravintola-alueen osalta on periaatepäätökset jo tehty siitä, että sielläkin pyritään siirtymään perinnän ja tilityksen vastaavuuteen. Ongelmana on kuitenkin niin sanottujen sopimusorkestereiden raportointi, joka ei nykyisellään mahdollista perintäluokkiin perustuvaa tilitystä muuta kuin yli tuhannen markan laskutukseen yltävistä tilaisuuksista. Mitä nopeammin nämä raportointijärjestelmän esteet poistetaan, sitä pikemmin vähennetään harrastelijamaisuuden suosimista tälläkin alueella.

Surullinen esimerkki ”pöytälaatikkotekijöiden” suosimisesta on myös lisätilitysjärjestelmä. Luovuus palkitaan silloin, kun joku kiertää päiväkoteja ja ilmoittaa suuren määrän uusia teoksia vuosittain Teoston rekisteriin. Koko lisätilitysjärjestelmään pitäisikin tehdä täysremontti. Ensimmäiseksi kaikki ilmaistilaisuudet pitäisi poistaa lisätilityksen piiristä. Ammattimainen repertuaari saa kyllä kymmenen esitystä täyteen radiossa, tv:ssä ja maksullisissa tilaisuuksissa.

Tässä uudistamisessa kuten kaikessa muussakin Teoston toiminnassa pitäisi ammattimaisen repertuaarin siis olla siinä arvossa mikä sille kuuluu. Ulkomaisesta repertuaarista ei täällä juuri muuta esitetäkään kuin ammattimaista. Kotimaisesta repertuaarista vain tämän ammattimaisen repertuaarin varassa Teosto pysyy pystyssä. Harrastelijamainen repertuaari on Teoston kannalta ikävä lieveilmiö. Sen edistäminen kuuluu nuorisoseuraliikkeelle tai Nuoren Voiman Liitolle eikä tekijänoikeustoimistolle.

Martti Heikkilä

ILOSAARIROCKILLE PRIX ELVIS 2001

Julkaistu

Ilosaarirock ja tapahtuman järjestäjä Joensuun Popmuusikot ry on saanut tämänvuotisen Prix Elvis -palkinnon. Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry myöntää palkinnon vuosittain henkilölle tai yhteisölle, jolla on ollut merkittävät ansiot suomalaisen kevyen musiikin edistämisessä. Palkinto jaettiin yhdennentoista kerran.

Palkinnon perusteluissa sanotaan mm. näin: ”Kolmessakymmenessä vuodessa Joensuun Popmuusikot Ry:n järjestämä Ilosaarirock on vakiinnuttanut asemansa yhtenä piristävimmistä ja ennakkoluulottomimmista rocktapahtumista, jonka monipuolinen, vahvasti kotimainen ohjelmisto on tuonut esiin monia nousevia tekijöitä ja esittäjiä kattaen Suomi-rockin koko kirjon. Tapahtuma on esimerkillisesti tukenut tuotoillaan myös paikallista musiikkielämää.”

Ilosaarirock on vuosien mittaan kasvanut nykyiseen kokoonsa ja merkitykseensä yhdeksi Suomen tärkeimmistä rockfestivaaleista. Kaikki tämä on edellyttänyt valtavan määrän vapaaehtoista työtä ja suuren joukon talkoolaisia.

Jokakesäinen tapahtuma on ollut vuodesta 1995 lähtien loppuunmyyty. Festivaalialueelle on myyty lippuja päivää kohti maksimimäärä eli 17.000. Joensuun Popmuusikot ry järjestää varsinaisen festivaalin lisäksi myös monenlaisia pienimuotoisempia tapahtumia. Ilosaarirockin juhlakirja ”Rokin kolme vuosikymmentä” ilmestyi tänä vuonna. Tapahtuman kotisivu on www.ilosaarirock.fi.

Aikaisemmin Prix Elvis -palkinnon ovat vuodesta 1991 lähtien saaneet Ilpo Hakasalo, Pekka Gronow, Juhani Merimaa, UMO, Olli Metsänen ja Rautatiensoittajat Hyvinkää ry, Maarit Niiniluoto, Atte Blom, UIT, Jussi Raittinen ja Jukka Haavisto.

Georg Malmstén-säätiön apurahat v. 2001

Georg Malmstén-säätiö on jakanut 10. joulukuuta vuoden 2001 apurahat. Hakijoita oli 134 kpl. Apurahat, suuruudeltaan 6.000 – 10.000 mk myönnettiin seuraaville kevyen musiikin säveltäjille, sanoittajille ja sovittajille:

Saija Aartela, Aleksi Ahoniemi, Antti Hytti, Heikki Halme, Jussi Hakulinen, Janne Halmkrona, Janne Ikonen, Anna Kuoppamäki, Jarno Kukkonen, Pekka Laaksonen, Seppo Leino, Markku Luuppala, Antero Priha, Matti Puurtinen, Sinikka Svärd, Mauri Sumén, Seppo Tammilehto, Jonna Tervomaa ja Jani Uhlenius.

Apurahoina jaettu summa 158.000 mk on saatu lahjoituksina Säveltäjäin tekijänoikeustoimisto TEOSTO ry:n kansallisista varoista sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n kopiointikorvausvaroista.

Totuus Kannaksen taistelusta

Julkaistu

Jos on tarpeeksi maileja henkilökohtaisessa matkamittarissa pääkaupunkiseudulta, saattaa muistaa 80- luvulta Vanhan Ylioppilastalon edestä ryhmän reippaita sällejä jotka pitivät ”esityksiä”, sekoituksia musiikista ja jonkinlaisesta teatterinoloisesta toiminnasta. Estradi oli kuitenkin selkeästi katu. Katusoitto ei siihen aikaan ollut vielä yhtä vapaata kuin nykyään, aikana jolloin joskus tuntuu, että sen voisi hyvin lailla kieltää, samoin kuin keskioluen myymisen R-kioskeissa. (anteeksi mainospala.)

Yhtäkaikki, esitykset raporttien mukaan (katsojien, ei esitysraporttien) hipoivat joskus hyvän maun rajoja, jopa siinä määrin, että osa artistien tyttöystävistä kielsi tuntevansa näitä taiteilijoita, heiltä sitä tiedusteltaessa. Suksee oli yleensä kuitenkin vähintään sitä luokkaa, että rahaa kertyi sen verran, että virvokkeiden makuun grupo pääsi, vaikka rykmenttiä olikin runsaasti. Kansantaloutta parhaimmillaan, työllä ansaittu valuutta suoraan kulutukseen. Onkin mielenkiintoista, että vaikka eräs sen aikainen levy-yhtiötuottaja, suuressa viisaudessaan, niin kuin tämä ammattiryhmä yleensä tapaa esiintyä, totesi kylmästi: ”Tämä ryhmä ei koskaan tule myymään yhtään levyä”, se kuitenkin teki niin. Ja myi useammankin kappaleen, ikään kuin kiusallaan. Eivät uskoneet, vaikka sanottiin. Tämä onkin yksi tarinatuokiomme peruskiteytymä…

Kiusaaminen onkin ollut Lintujen vankka osaamisalue, ei tietenkään heikompien kiusaaminen, vaan niiden joilla on valta, voima ja kunnia, ainakin toistaiseksi. Verbaalisen ilotulituksen katveessa on yhtyeen musiikkipuoli jäänyt kuitenkin joskus hieman, ettei sanoisi pimentoon, mutta kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Suomessahan on ollut lukuisia ns. show ryhmiä, Sleeppareista Kake Singerseihin, puhumattakaan tuntemattomimmista yrittäjistä. Musiikillinen hassuttelu, suomalaisessa katsannossa, on paljolti ollut sitä, että kaikilla on mustat lasit (ettei äiti tunne) ja jollain hassu hattu. Yhdellä pitkät viikset. Kukaan ei osaa perinteisessä katsannossa laulaa, vaikka kaikki laulavat, mieluummin yhtä aikaa, koska silloin on mukavampaa. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Kitarat on kuitenkin hyvä olla, vaikka pahvista väsätyt, käsiä on vaikea luontevasti pitää missään ja munien puristelu on pitemmän päällä köyhän näköistä. Myös, jos kitara varastetaan tai se häviää, voi tehdä nopeasti uuden. Jos biisejä ei ole, ne varastetaan. Ei tietenkään ihan aina, mutta joskus jos on kiire. Rekkarit vaihdetaan ja uusi maali päälle! Sitten opitaan pikkuhiljaa soittamaan, tai mukaan siunaantuu ns. ammattimuusikkoja. Jostain syystä. Aletaan keikkua alkuperäisen puhtaan riemun ja vaarallisen ammattitaidon hämärässä välimaastossa.

Linnuilla saattaa tarkkaavainen havaita kuitenkin, että alusta asti, jo Ari ”Arvid” Kettusen, kokoonpanosta takavasemmalle poistuneen ensimmäisen pianistin ja säveltäjä-sanoittajan ajoilta on orkesterin musiikkipuoli ollut myös hyvin omaleimaista. Ettei välillä löytyisi varsin persoonallisiakin ratkaisuja. Ei pelkkää kolmen soinnun ränttää. Soinnut eivät myöskään aina edes kertosäkeistössä riennä kvarttikiertoa ylöspäin. Mistä moinen perinteiden halveksunta? Onko Suomen kansaa huijattu pitämään monimutkaisesta musiikista, vaikka kansa kyllä tietää? Kenen biisiin on kustu? Kuka mitä moduloi, häh?

Selitys on polveileva, mutta yksinkertainen. Kosketinsoittaja-säveltäjä-laulaja Pekka Hedkrokin tausta epäilyttävä mutta vääjäämätön instrumentaali ja progemenneisyys. Eli nyt ei puhuta varsinaisesti huumoripop- yhtyeestä, vaan Hedkrokin musiikillisesta menneisyydestä. Joka ei ole rikollinen, vaikka ”proge”- sana joskus sitä oli. Toisaalta nimiväännöksiin erikoistunut saisi miehen nimestä helposti rutistettua ”pääroiston”, mutta koska emme ole Tammerkosken sillan kupeessa, eikä ohjelma ole ”Thiilia thaalia…”, tai sinnepäin, niin emme uhraa tälle asialle enempää ajatusta. (Ratkaisu uteliaille: ”head-crook” eli ”pääroisto…”)

Antaa taiteilijan itsensä valottaa asiaa. Tapasimme Eerikinkadun päässä, Ravintola Kannaksessa, paikassa, jolla on historiaa takanaan ja myös sattumalta relevanssia Pekka Hedkrokin musiikilliseen menneisyyteen.

Mennäänkö takautumien kautta.

– Joo mennään. Itse asiassa hyvä, että tultiin tänne (Kannas). Tämä oli sellainen paikka jossa aikoinaan paljon istuttiin. Silloin meillä oli kerrassaan mainio kellaribändi Aku Aku ( huomatkaa nimi ja myöhemmät veneilyvertaukset), jossa oli Rubberduck (Jones, kitara, mm. Pelle Miljoona…) Hankala (Risto, basso, mm. Havana Black) ja Noposen Jani (rummut, mm. siellä sun täällä), soiteltiin tuolla edesmenneessä Lepakossa, vuosi oli jotain kahdeksankymmentä, kahdeksanyksi… Rubberilla oli Pellen hommat jo ohi. Hyvä terapiabändi. Melkein pari vuotta meni ja tehtiin muutama keikka, mukana oli Salmelan Topi (näyttelijä, mm. roisto TV-näytelmissä Juudaspeli ja Venäläinen Ystävä) myöhemmin teatterikoulussa karaistunut, mutta siinä vaiheessa jostain syystä esiintyi niillä muutamilla, Lepakossa ja Vanhalla, keikoilla selin yleisöön.

Tätähän ovat harrastaneet muun muassa Miles Davis ja Kojo, joka taisi laulaa tosin myös verhon takana. Vaan eikös tätäkin ennen ollut muistini mukaan jotain Sahtia ja tällaisia bändejä, enemmän niin kuin instrumentaalia?

– Joo siis seiskytluvulla, jos mennään niin kauas. Siitähän lähdettiin kun oltiin koululaisia. Silloin oli sellainen pianotrio. Soitettiin ilman laulua, kolmisteen minä ja lapsuudenystäväni Hotto eli Harri Vainikka, niin ja vielä oli Frondenin Jussi, sieltä meidän talon päädystä. Soitettiin mitä mieleen tuli.

Sitä tekee monet nykyäänkin. Ikävä kyllä.

– Niin tekee. Sitten syntyi ensimmäinen versio Himalaja- bändistä, jossa oli taas Rantamäen Ile ja yllättäen Silu Seppälä (tässä vaiheessa luovutaan krediiteistä ja luotetaan lukijan historialliseen valveutuneisuuteen).Vähän aikaa oli kaksi basistia. Käytiin varmaan jossain Vanhalla keikalla. Sitten Silu väistyi. Siihen kuitenkin tutustuttiin ja hyvä niin. Niin, ja mukana oli tätä ennen kaikille meille hyvin tuttu kirja-arvostelija Pekka Nissilä (saksofoni), eli tämä bändi oli Himalajan edeltäjä, siis Kirnu. Sitten löydettiin Jone Takamäki (saksofoni) ja rumpuihin tuli yksi Henkka Hollström, käytiin Lepakossa ja Natsalla, se rumpali sitten suivaantui kun mukaan tuli yllättäen Tolonen (Jukka) ja Bill Carson, toisiin rumpuihin… tai oikeastaan ensimmäisiin. Toiseksi tullut rumpali varmaan hermostui. Lähdettiin sitten ulkomaille soittamaan, eli oikein Ahvenanmaalle. Tämä orastava menestys olikin liian rankkaa joillekin ja yllättäen oli ihan uudet systeemit ja mukana oli Upi Sorvali (rummut) ja Peter Lerche (kitara) ja sitten toi, mikä soittaa tossa ohjelmassa Soinnut Kotiin… mikä se on… siis Hotelli Soinnussa (ohjelma joka lopetettiin, varmaan sen takia, koska siinä ei syöty papatteja tai laskettu tyhjällä kassakoneella Yleisradion portaita, digi-idea vapaasti käytettävissä), siis Merilahden Harri (basso). Jone oli kuitenkin messissä vielä ja meikäläinen. Sillä kokoonpanolla mikä sitten oli, soitettiin pari todella merkittävää keikkaa. Toinen oli Natsalla ja toinen… Vanhalla. (Naurua).

Eli sen aikainen luovan kevyen säveltaiteen Bermudan kolmio Lepakko, Natsa, Vanha?

– Ei, kyllä me tehtiin kiertueitakin, ihan pitkin maata mentiin. Niistä ei hirveästi jäänyt muistoja, taiteen merkeissä vaan edettiin. Konsertteja, elmuosastoa. Musa ei ollut mitään mahavisnua, enemmänkin weather report -osastoa.

– Silloin niillä keikoilla mä tajusin yhden tärkeän asian. Että vaikka muut oli soittajina enemmän ässiä, niin tajusin, että mun vahvuus oli se, että nyt soitettiin minun biisejä. Ne oli niin kuin ajatuksia, joiden piti olla ymmärrettäviä. Vaikka ne ei olleet perinteisesti yksinkertaisia. Kuulutuksissa oli tarjolla jengillä kevyt tarina, musa oli sitten helpompi pureskella. Improvisaatio-osastossa pääsi kaikki sitten sydämestään paahtamaan. Biisit oli kai nyt ajatellen vähän naiiveja, mutta niissä oli ajatusta. Sitä paitsi hyvät nimet. Siinä mielessä alkoi tulla tekstillisyys esiin, vaikka musa oli umpi-instrua.

Hyvät nimethän on jo puoli ruokaa. Ja ajatukset. Jos on korni nimi, niin se kyllä lamaannuttaa heti vähän.

– Totta. Esimerkiksi mulla oli tällainen kun ”Parane Irene”. Se lähtee leijuttamaan, siinähän on tavallaan jo teksti.

Kuinkas tämä bändien nimipolitiikka, aika suomalaiskansallista, paitsi tietenkin Himalaja, mutta Kirnu ja Sahti? Maailmanmusiikin edeltäjiä? Piimäparrasta edetään kuohuvan ääreen?

– No, ei ihan. Himalaja oli kyllä ensin vaan Band ja sitten korkealentoisemmin Orchestra… Vau! Sahti tuli taas John McClaughlinin Shaktista. Se oli Silun keksintö eli ”Juhani MäkLäyhänen ja Sahti”. Silu oli koko ajan kyljessä mukana, vaikka se ei ollut bändissä. Yritti sitten, olisko ollut katkera, torpedoida tuolla tavalla mahdollista liiallista korkealentoisuutta. Aika hyvin onnistui siinä.

– Silu tuli enemmän kuvioihin Freemanin bändissä. Ensimmäinen varsinainen työpaikka, se oli sitä Freemanin ison sukseen ( Freeman-Hector: Ajetaan Tandemilla) jälkipolttoa. Rekku (Reckhardt, kitara) pyysi siihen ja Ronnie (Österberg, rummut) oli kanssa siihen aikaan messissä. Wigwamilla ei enää paljon hommia ollutkaan, liekö olleet enää kasassakaan.

Maailmanvalloitus oli tyssännyt ja Nivala kutsui. Aika karua.

– Näin oli kyllä. Sehän oli kuitenkin mulle unelmapaikka, siis näiden kundien kanssa vetää. Mutta niin kuin sanoin se oli jo sen ohjelmiston lopun aikoja. Viimeinen keikka olikin sitten kun Nunu (Freeman) oli armeijassa ja se tuli vetämään keikan univormu päällä. Oli kiire takasin kasarmille. Siihen loppui se homma.

Symbolista. Elvis armeijassa. Oliko tällä pestillä kuitenkin vaikutusta tiukan instrumentalistin mahdollisessa suuntautumisessa laulubiiseihin?

– Joo, kyllä tavallaan. Ja oikeasti käytännössäkin. Jouduin laulamaan alastemmoja koskettimien lisäksi, Freeman veti itse korkealta. Siitä lähti itselläni laulun hakeminen. Ja nää Freemanin biisit oli muutenkin selkeitä lauluja. Kaikki tämä nivoutui seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentäluvun molemmin puolin. Oli myös jotain Maaritin Jäätelökesä- kiertuebändejä, kun studioäijät ei päässy ja myös Maukka Perusjätkää. Kuitenkin jouduin yhdestä rundista kieltäytymään kun oli Sahdin keikkoja… ne oli tärkeämpiä. Omat biisit oli kuitenkin tärkeimpiä.

Siis nyt on päästy Sahtiin?

– Kyllä. Silloin jo tein omia laulubiisejä. Ne oli kyllä varsinaista sontaa (ehkä turhan värikäs ilmaisu) mutta hyviä yrityksiä, niissä oli pyrkimystä. Hotto (Harri Vainikka) perusti Sahdin ja hoiti peruskartan kaksi keybordia, basso, kitara ja rummut. Ja laulua. Hyvin individualistimeininkiä. Perustui siihen, että jokainen toi biisin ja sitten bändi käsitteli sitä.

Vähän niin kuin Lintujen sketsinkirjoitusmetodi? (televisiosarjasta tuttu kollektiivinen malli)

– Eipäs mennä asioiden edelle. Tämä homma oli aivan eri maailmasta. Siis herkkää ja viatonta. Esimerkki, Nylund (Pekka, kitara) tuo runoon tehdyn sävellyksen. Kitaraintro saattoi ensin kestää pari minuuttia ja sitten vasta lähtee laulu. Tulee outoja väliosia, sitten erilaisia juttuja ja laulua ja hillittömiä stemmoja. Ja tietysti lisää väliosia. Biisi reippaasti yli kymmenen minuuttia, tekstiä pari säkeistöä. Nyt Ei ollut enää Korhosen Pimme rummuissa vaan Wando (Suvanto) ja sehän olikin varsinainen stemmalaulaja. On tietysti vieläkin. Ja tietenkin legendaarinen Gutsi (Jukka Gustavson, urut ja laulu), joka yhden Kaivopuiston keikan jälkeen sanoi, että nyt on takki tyhjä. Slut. Siihen se loppu.

Ehdoton mies. Niin kuin Kettunenkin. (Aikaisemmin mainittu Ari ”Arvid”)

– Kyllä, ja rehellinen. Samanaikaisesti luin yllättäen teoreettista filosofiaa yliopistossa ja näiden kanssa lomittain meni itse asiassa Maukka Perusjätkän bändin keikat.

Teoreettista filosofiaa käytännössä.

– Hah. Vroom. Kyllä. Filosofian tarkoitushan on saada saha käyntiin, siis periaatteessa. Tässä baletissa idea oli kuitenkin taas vähän sama kun Freemanin kanssa, eli suosio oli jo laskussa. Kovaa roudausta, onneksi hirveästi ryhmää, hirveät Cervin Vegat ja muuta. Keimo Hirvonen (rummut) oli messissä. Vety Kumpula (bassossa). Maalaisille taas ihmettelemistä, pitkin maakuntaa. Ralf (Örn, piano) liidasi ja soitteli pianoa ja palkkahaitariakin. Jokaiselle sillä vähän oma biisi.

Eli teatterimaista elementtiä oli jo kehissä.

– Nyt tullaan tavallaan asiaan. Eli tuli pari asiaa, jotka kannatta jättää väliin. Oma bändiyritys, jolla oli taas kaksi keikkaa, toinen jopa Natsalla ja toinen taas Vanhalla. ”Jake Trombis Medicin”, runoilijalääke. Lauloin ”sian englantia”. Nyt seuraa opetus. Se Natsan keikka oli aivan loistava. Matti Koivu, joka oli tullut Vanhalle hommiin toiminnanjohtajaksi, oli kuullut että meillä oli ”aivan saatanan hyvä keikka Natsalla”, buukkasi sitten heti Vanhalle. Sitten tuli kuitenkin tällainen juttu.

– Minä joka en hallitse näitä hallintohommia, siis bändin teknistä liidausta, uskoin kun, siis joku sanoi, että otakin sen tilalle keikalle se, ja sen tilalle se. Että ne onkin siis parempia soittajia kuin nämä toiset soittajat. No, mä uskoin, olihan kuitenkin kyse Vanhasta keikkapaikkana, ja tein bändissä ”tarvittavia” henkilömuutoksia. Samat biisit treenattiin ja se keikka oli ihan mielettömän… paska. Tunnelma oli kadonnut. Mitä tästä opimme. Juuri näin ei saa tehdä.

Eli sen ymmärtäminen mitä tehdään, tässä tapauksessa sun biisien kanssa, on tärkeämpää kuin tekninen kompetenssi. Vaikka homma olisi päälle päin oikein.

– Musiikki menee siellä sisällä. Se pitää huomata. Musiikillisen ”menestyksen” hakeminen johti ainakin tässä tapauksessa väärään lopputulokseen. Tai ilmeisesti ihan oikeaan.

Bändin johtaja sai maistaa omaa lääkettään

– Kyllä, mutta se olisi ilmeisesti tarpeellinen lääke.

Kun tuli sitten ymmärrettävästi tyhjäkäyntiä, tuli onneksi tämä Pengerkatu 11, joka siunaantui Mellerin (Arto, runoilija) Mr. Evergreen -näytelmän myötä, jonka musaa taas Ryhmäteatterissa veti Rekun (Reckhardt) johtama bändi. Siinähän oli Rekun musa. Mä en ollut näytelmässä mukana. Sillä bändillä tehtiin sitten yllättäen Suomen rundi. Siinä oli taas vanhat sissit Hankala, Noponen ja tietenkin Rekku ja sitten Affe (af Hällström, ohjaaja) joka sai esittää yhden Dylanin biisin, muuten se oli Rekun musaa ja muutama mun biisi, myöskin. Väänänen (Kari, näyttelijä) oli varsinainen laulusolisti. Näytteli ja lauloi sen roolin. Ei loistava laulaja, mutta loistava laulusolisti.

Taas sai kehäkolmosen takainen kansa ihmettelyn aihetta. Mutta tästä ilmeisesti päästään siihen mikä johti Pekka Hedkrokin Lapinlahden Lintujen pääsäveltäjäksi…

– Kun viimeinen keikka tällä Pengerkatu 11 -bändillä oli Vanhalla, niin sinne oli ilmestynyt myös ryhmä näyttelijöitä… siis semmoisia YT:n (Ylioppilasteatterin) näyttelijätyyppejä. Oli laitettu kaksi lavaa, me oltiin siinä sivussa, ja he oli siinä varsinaisella stagella. Siinä oli isot kankaat jossa nimi. Ne oli niin kuin Lapinlahden Linnut…

– No, kun soundcheckit oli ohi, niin Kettusen Ari tulee istuu viereen ja katsoo mua tuimilla ja uteliailla, kaikkeen valmiilla silmillään.”Mä en tiedä mikä sun nimesi on, mutta tule soittamaan tolla sun syntikalla (Juno 60, tiedoksi historianopiskelijoille) semmoinen asia, kun me tehdään tällainen ”Maailman synty”. Siihen pitäisi saada maailman syntymisen ääni.” Mä ajattelin heti, että jos maailman syntyä pääsee soittamaan, niin mikä ettei! Ja Junollahan se onnistuu varmasti! Vuosi oli kai -83.

– Seuraavana päivänä Kettunen tuli uudestaan:” Tules soittamaan tuonne kadulle… siellä on keikka.”

– Me roudattiin YT:n piano toimistosta ( Vanhan vieressä) alas, mä otin pienen vahvistimen ja Junon. Me oltiin ainoa ryhmä jolla oli oma paikka ja lupa, siihen aikaan harvinaista herkkua. Siinä saattoi Vanhan edessä olla noin viisisataa, jopa melkein tuhatkin ihmistä, tyttöystävät ( ei ne jotka olivat töissä ja kielsivät tuntevansa) kerää hatuilla rahaa, hitto. Me saatiin niin hyvät liksat, tollanen puolen tunnin setti ja aina pari tonnia kehiin. Sitten vikkelästi keskittymään uuteen settiin ja… siis Vanhalle ja vähän ajan kuluttua uusi veto. Jos näitä veti vaikka kolme päivässä, eikä matkakuluja eikä paljon muitakaan… verottajan kannalta rikos lienee vanhentunut.

– Tämmöinen ryhmä vetosi kummasti ihmisiin. Se oli varmaan se, että riisuttiin kaikelta se koristus, valheellisuus. Sehän oli helppoa, kun ei ollut mitään menetettävää, ei ollut vielä yhtään materiaa eikä menestystä. Olet se mikä, olet voisi verrata sellaiseen, että kuin viikinkilaiva joka lähtee jonnekin, ei vielä tiedä minne, mutta jonnekin. Ei sellaista, että tilataan jonnekin. Niin kuin nykyään. Sitten alkoi joku myymään, ja lähdettiin keikoille.

– Kun tehtiin eka sinkku, ”Lipputangon nuppi”, niin silloin Korjus (Tapio) kiinnostu, että nyt tässä olisi sellainen bändi, niin kuin erilainen, hah. Enimmäkseen oltiin kuitenkin helvetin surkeita teknisesti, mutta muulla tavalla hyviä, rohkeus oli omaa lajia.

– Meillä ei tänään päivään ole kadonnut se asenne, soitellen sotaan. Se on vieläkin. Luulisin. Totta kai paljon on tapahtunut, ihmisille on tullut perheet ja muuta…

Nyt ollaan kuitenkin vielä edelleen vasta Vanhan edessä. Musiikkiteollisuus edessä päin.

– Joo. Olihan eräs vieläkin kehissä oleva tuottaja, joka sanoi, kun sille stuffia tarjottiin, että tästä ryhmästä ei koskaan tule yhtään mitään. Ei varmaan olla ainoita, joille niin on sanottu. Siitä olen ylpeä, että Jörn Donner sanoi: ”Tämä juttu kuolee omaan mahdottomuuteensa, hah -hah.” Sanoi sen sillä omalla tyylillään.

– Kukaan ei kuitenkaan heti tajunnut sitä koko potentiaalia, siinä oli vaan yksi kulma, minkä sekin havaitsi. Eli mahdottomuus. Oli kuitenkin lauma äijiä jotka kaikki osasi kirjoittaa ja kova tarve esiintyä, kukaan ei vain ollut valmiiksi kuuluisa. Vaikka tunsi olevansa. Kukaan ei ylilahjakas. Mutta potentiaalia helvetin moneen asiaan. Ja se että kun on samalla terveellisen kateellinen toiselle, suivaantuu tekemään aina varmasti parastaan. Jos huomaa vielä, että ihmiset tykkää niin tulee sellainen kummallinen yhteinen energiakenttä, jota ei taas voi olla katsomatta ja seuraamatta. Se vetää puoleensa.

Kuuntelijan (ja myös katsojan) ja esiintyjän vuorovaikutus…

– Kyllä. Pedro (Hietanen) oli juuri tullut EMI:iin (levy-yhtiö). Me tehtiin demo sille ja Pedro sanoi heti, että tehdään saman tien levy. Mikä olikin ihan viisasta. Silloin oli Kettusen kultakausi, josta moni äityi mainitsemaan, että Kettunen on nero, ja olen kyllä samaa mieltä. Mutta ei siitä sen enempää. Vain sen verran, että on ihmisiä, jotka eivät taivu, vaan ovat toisella tapaa. Naps. Kettunen oli täydellisen ehdoton.

Kumpi parempi, jättää miedompia jälkiä ja antaa periksi, vai vähemmän ja olla tiukempi? Valintakysymys?

– Sitä ei tee ihmisen pää, vaan luonne.

Vanha vertaus, lahjakas ihminen on se, joka ampuu keskellä taulua ja kaikki hurraavat, nero ampuu keskelle taulua, eikä kukaan huomaa. Heppoinen aasinsilta säveltäjän luonnehdintoihin sanoittajakollegoistansa.

– Eränkö (Timo) on kyllä pitänyt ehdottomuuden lippua ylhäällä. Eränkö tekee pitkää kaavaa. Mitä vähemmän sieltä tulee, sen parempia, mutta ne on periaatteessa samaa tarinaa, saman aiheen vatkausta, perusproblematiikkaa, yleensä se liittyy erogeeniseen ympäristöön. Mikäpä ei loppujen lopuksi liittyisi. Maailman koko kirjo, varsinkin sen maailman, ”eränkömäisellä” tavalla hahmotettuna. Väliin ehkä haksahtaa, mutta kiertyy sieltä kuitenkin takaisin.

– Yleensä silloin menee kiville, kun alkaa luottaa johonkin ulkopuoliseen, vaikka tuottajaan eikä usko itseensä. Siis tuottajaan pitää luottaa, mutta ei liueta omista vastuistaan. Taas tullaan siihen, että pitäisi pitää oma päänsä. Mutta hyvä jos sen huomaa, vaikka jälkeenpäinkin.

– Hiski ( Heikki Salomaa) kirjoittaa myös omanlaista. Hiskillä on ”hiskimäinen” asenne elämään. Työlauluja, ”puoliväliheikki”, mies joka ei koskaan saa kotona tehtyä, tai ylipäätään, mitään loppuun. Niinhän usein käy. Tapsa (Liinoja) oli taas hyvin haanpääläinen ”Ojasta noustaan” on hyvä esimerkki. Tämä oli jo ennen kuin se näytteli Haanpään roolin TV-elokuvassa. Hyvin visuaalisia tekstejä. Tapsa on malttamaton, se luottaa siihen että saundaa hyvältä, mikä onkin ihan oikein, mutta tekee myös samalla hyvin rytmisiä tekstejä. Omituisia mutta lopulta selkeitä. Erilaisia lauluja. Kaikki kuitenkin selvenee kun se itse ne ääneen laulaa.

– Jaarasella (Matti) on myös pitkän linjan tyyli. Vähemmän mutta hyvää.Näin moninaisista lähtökohdista ei olisi tullut mitään yhteistä, jos ei pohjalla kuitenkin vaikuttaisi samanlainen näkemys, koska ei lopulta kuitenkaan ole yhtä pomoa. Jokaisella on tontti hoidettavaan.

– Kun puhutaan hyvästä tekstistä, ei voi alkaa miettimään, että nyt teemme tämän tyylistä, että tietty ryhmä tajuaisi. Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä, että näin toteutuisi. Tähänhän helposti mennään kun alkaa tulla vastuita ja muuta, normaaliin elämään kuuluvia juttuja. Näin ei kuitenkin pitäisi olla.

Oli tämä vertaus viikinkiveneestä… siinä ei mietitä, vaan mennään? Sehän ei hirveän normaalia ole.

– Tietenkin sen verran voi miettiä, missä on se sopiva satama, jossa on turvattomia ihmisiä, jotka voisi ryöstää. Tai missä on mielenkiintoinen satama pysähtyä muuten vaan. Ja lähteä. Purjeet paisumaan, saattajien riemuhuudot kiirivät, etääntyvät. Onneakin kai tarvitaan, en kai muuten kiitäisi tässä.

Runollisuudesta arkisempiin sfääreihin…

– Niin. Porukkahengestä vielä, joka Lappareihin liittyy. Siis se ei ole mikään ”teamspirit”. Niin kuin jossain firmassa. Porukkahengestä pitää puhua. Luottamus. Me ei kukaan yksilöinä olla niin hyviä kuin me yhdessä, vaikka jengiä onkin vaihtunut. Ellei sitten… mutta se on taas spekulointia.

”Kyllä kansa tietää” on sanonta joka on varmasti konkretisoitunut jollain tavalla, hyvällä tai pahalla, Suomen niemeä vuositolkulla kiertäessä?

– Siis kun katsoo koko tuotantoa, mekin ollaan noin 11 levyä tehty, niin enimmäkseen se kaikki semmoinen jännä, missä tapahtuu tekstillisesti ja musiikillisesti mielenkiintoisin asia, se jää kansalta pimentoon. Ainakin osalta. Nyt pitäisi jo viimeinkin oppia, ettei haksahda, lähde jonkun esituottajan kanssa kastroimaan, että tulee jotain puolivälitekstejä. Sanoo täsmälleen sen mitä tällä, eli sillä hetkellä ajattelee.

– Eli jos tuotannossa, biiseissä on taloudellisia piikkejä, jotka johtuvat siitä, että ne viehättävät kovasti ns. suurta yleisöä, niin sen ympärillä oleva ”harmaa” alue on kuitenkin merkittävä ja välttämätön ja tärkeä, koska se on oikeastaan keskeisempi osa tekijän kokonaista identiteettiä. Sen korvaaminen sillä, mitä luulee ihmisten eniten haluavan, helposti kapsahduttaa katajaan.

Siis tämän voisi tulkita niin, että jos ei uskalla tutkia niitä harmaita, tuntemattomia alueita, ei myöskään tule niitä onnistumisia. Merihän ei loppujen lopuksi ole suurimman osan ajasta sininen vaan harmaa.

– Kyllä.

Talonmiehen pojasta tuli monitoimitaikuri

Julkaistu


– Nykyisenä aikana tarvitaan syvällisiä kulttuurin tekijöitä,
enkä tarkoita mitään otsaryppyistä juttua. Tässä
tuotteistamisen maailmassa mua ovat pitäneet
hengissä ihmiset, jotka kertovat ja tekevät oikeita asioita.

Viihdetaiteilija Jarmo Luttinen tekee kuitenkin myös paljon muuta. Meriittilistan mukaan mies on ollut teattereissa tanssijana, koreografina, avustajana ja näyttelijänä sekä TV-ohjelmissa käsikirjoittajana, ohjaajana, lavastajana, näyttelijänä, warm-upperina, toimittajana ja juontajana. Luttinen on viihtynyt myös taika-alan opettajana sekä performanssitaiteilijana. Koulutukseltaan Jarmo on sähköasentaja.

– Tosin se homma on ainoo, mitä en oo koskaan tehnyt. Muita töitä on kyllä ollut vaikka kuinka paljon, mm. myyjänä ja trukkikuskina. Lähdin viihdehommiin 1980-luvun alussa ja sen jälkeen vakituisia työpaikkoja on ollut vain muutama vierailukiinnitys teattereihin.

Lahteen on yöllä satanut ensilumi. Jarmon kohdalla taiteellinen lumipallo lähti vyörymään ammattikouluaikana, kun koulukaveri pyysi kapakassa nuorta miestä mukaan näytelmään. Jarmo oli pikku pöhnässä ja suostui.

– Harjoituksissa näytelmäksi paljastui ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä”. Minä sain oravanpoikasen roolin.

Onnellinen mies

Talonmiehen perheeseen syntynyt Jarmo pitää itseään käsittämättömän onnellisena.

– Oltiin persaukisia köyhiä enkä olisi ikinä voinut kuvitella päätyväni tähän. Menestys sinänsä ei ole mua koskaan kiehtonut. Oon ehkä hiukan ujokin elvistelemään.

– Ministeritason tilaisuuksissa on ollut tosi kovaa sakkia ja joskus takahuoneessa tulee mieleen, että siellä ne nyt odottavat lavalle entistä räkänokkaista talonmiehen poikaa. Ideoiden tuottaminen ja toteuttaminen ei vaadi taustalle kulttuurisukua tai -perhettä.

Jarmon elämän unelmat ovat toteutuneet niin moneen kertaan, ettei mies osaa enää pyytää mitään.

– Keikan jälkeen oon monella automatkalla itkenyt silkasta onnesta ja tyytyväisyydestä, vai onko se sitten helpotusta vai mitä. Silloin tuntuu, että rakastan hemmetisti tätä elämää, tää on hieno homma. Ainakin hetkeksi oon löytänyt oman ominaislaatuni ja paikkani.

Pikkuhiljaa parissakymmenessä vuodessa Jarmo on päässyt eroon vääränlaisesta itsensä alentamisesta ja väheksymisestä. Aikoinaan sisäänrakennettu mielikuva siitä, että vain tuottavaa työtä tekevä ansaitsee yhteiskunnassa paikkansa, on karissut.

– Nautin esiintymisestä ja usein mulla on helvetin kivaa ja sairaan nastaa. Sen kyllä tuntee, kun keikka menee himaan niin että rutisee. Joukkoon voi mahtua vähän huttuakin, muttei yleisö siitä välitä. Rapatessa roiskuu!

Jarmo tietää uskon omiin juttuihin kasvavan kun huomaa, että pystyy saamansa lahjan kautta tuottamaan iloa ja hyvää mieltä. Taikatemput rohkaisevat ihmisiä osoittaessaan, että tässä maailmassa sellainenkin on mahdollista, jonka ei pitäisi olla.

Lasten keikoille Jarmo haluaa viedä suvaitsevaisuuden ilmapiiriä, joka tulee esiin etenkin oman pöllöilyn kautta. Luikuri Tattinen osaa nauraa itselleenkin.

– Kannattaa uskaltaa häpäistä itsensä. Vain virheitä tekemällä oppii ja koko ajanhan sitä jotenkin mokaa. Uran alussa tein kaikkea mitä mieleen tuli ja katsoin sitten, miten siihen reagoitiin.

Vilpitön esiintyjä

Esiintymistä Luttinen harjoitteli jo 70-luvun puolivälissä rockbändissä.

– Soitimme samalla treenikämpillä kuin Andy McCoy silloisen porukkansa kanssa. Teimme nuorisotalokeikkoja ja olimme jopa rockin SM-kisoissa. Muistot ovat kyllä aika hämäriä.

– Vaikka soitettiin covereita, aloin tapailla omiakin juttuja. Mietin mitä sanoisin ja miten. Tein ekat biisit silloin, vihaisia lauluja yhteiskunnasta.

Vuonna 1982 Jarmo sävelsi, käsikirjoitti ja ohjasi kahden miehen lastennäytelmän ”Matka maailman ympäri” sen lisäksi, että toimi esityksessä lavastajana, puvustajana sekä näyttelijänä.

– Se oli pantomiimiin perustuva juttu, jota esitin monivuotisen keikkakaverini Rinteen Timon kanssa yli 600 kertaa ja eka lastenjuttu, johon sävelsin ja sanoitin oikein tarkoituksella.

Sävellyksiä ja sanoituksia Luttinen on vääntänyt noin 50. ”Kummia unia”-lastenlevy ilmestyi 1995 ja ”Taikalaakso”-single syntyi 1998 (luomistyö Malmstén-apurahoilla).

– Kokonainen levyllinen oli tuloillaan, teimme sitä Maijasen Paven studiolla edesmenneen Lepakon kellarissa. Saimme singlen tehtyä ja neljä biisiä purkkiin mutta sitten iski burn out. Pitkäsoitto on vieläkin tekemättä.

Uupumus vaikutti muuhunkin työhön. Jarmo mm. toimi juontajana ”Videotreffit”-ohjelmassa mutta jäi siitä pois.

– Nyt kun katselen ohjelmaa, olen aivan tyytyväinen, etten ole enää mukana. Pikku-Kakkoseen Jarmo poimittiin tamperelaiselta kadulta live-esityksen jälkeen.

– Yleisön joukossa oli lastenohjelmien päällikkö Justus Koskiranta, joka tuli juttusille. Toki hän tiesi mut ennestään mutta vakuuttui siinä, että välittömyyteni sopii lastenohjelmiin.

Rohkea improvisoija

Jarmo kokee olevansa imupaperityyppi, joka vaistoaa yleisön fiilikset.

– Esitystilanteissa huomaan, kuinka joku muu juttu menee paremmin himaan kuin se, mitä oli alunperin sovittu ja ajateltu. Sekä biisit, temput, stand up-rutiinit ja vitsit elävät keikoilla, sovitan niitä koko ajan. Hyvän Mielen Orkesteri-bändistäni joku sanoo usein, että ’eiks nyt vois jotain antaa olla’.

– Mulla on aina uusia ideoita sekä biiseihin että koreografiaan. Se on mukavaa, koska se estää leipääntymistä. Toisaalta sekin on hyvä, että on paljon takuuvarmaa kamaa, johon ei tarvi kajota. Se tuo jämäkkyyttä esitykseen.

Improvisaatio on aina kiinnostanut miestä ja sen osuus keikoilla onkin ollut kasvamaan päin. Kipinän Jarmo sai helsinkiläisen improvisaatioteatterin Stella Polariksen kursseilta.

– Teen biisejä lavalla yleisön toivomusten mukaan. Aikuisten keikoilla esitämme Timon kanssa minkä tahansa maan kansanlaulun kyseisellä kielellä. Mm. norjalaiset turskankalastuslaulut sekä ugandalainen viidakkorituaali olivat hauskoja tehdä.

– Tietenkään en kuvittele olevani mikään Reino Helismaa. Pidän sitä kuitenkin vahvuutena, kun lapsetkin kuulevat biisin olevan tästä hetkestä.

Eikö heittäytyminen yleisön edessä vaadi aikamoista rohkeutta?

– Kyllä se sieltä tulee kun vain luottaa itseensä ja antaa palaa. Siinä ei voi epäonnistua, sä vain tuotat jotain. Ja usein tulee riimitkin paikalleen! Eihän se ole rohkea, joka ei pelkää, vaan se, joka pelkää mutta tekee silti.

Idearikas perheenisä

Elvikseen Jarmo liittyi samoihin aikoihin kuin ensimmäinen levy ilmestyi.

– Näin usein keikoilla Perkoilan Mikkoa, joka vinkkasi tästä mahdollisuudesta.

Ennen sairastumistani kävinkin kokouksissa. Mukavaa oli, ja oli kiva tutustua ihmisiin.

Freelancereitten asema pohdituttaa laulavaa taikuria.

– Meillä monilla on jakamaton vastuu omasta työstä jonka tekeminen voi katketa odottamattomasta syystä kuten kävi omallakin kohdallani. Suomessa taiteilija tuntuu jäävän kaiken taloudellisen avun ulkopuolelle. Tätä asiaa voisi jossain vaiheessa pohtia laajemmastikin.

Jarmo kritisoi TaEL:in toimintaa.

– Heidän ei tarvi perustella päätöksiään vaan he tekevät mitä tahtovat riippumatta lääkärien lausunnoista. Sekin lisää masennusta, kun joutuu jäämään pois töistä ja sitten takkuilemaan tämmöisten asioiden kanssa.

– Täytyy myöntää, että oon ollut joskus tosi vihainenkin, mutta se ei auta mitään. Olisi tylsää olla kaiken muun lisäksi vielä katkerakin.

Jarmolla on neljä lasta, nuorin alle vuoden ja vanhin 15.

– Oon keskittynyt viime aikoina heidän kanssaan olemiseen ja se onkin tosi nastaa! Monenlaisia ideoita ja suunnitelmia miehellä on pilvin pimein, mm. pitkäsoittoon on jo olemassa materiaali. Sairaslomallaan hän ei kuitenkaan ota paineita eikä tee tiukkoja aikatauluja tai tavoitteita.

– Kun tulen kuntoon, voin polkaista heti käyntiin monta juttua. Työt eivät varmasti lopu!

Nykyajan mustalainen

Jarmo on tehnyt koeluontoisesti keikkoja silloin tällöin.

– Uupumisen iskettyä oon ollut niiden jälkeen monta päivää tosi vetämätön ja kipeä, vaikka työt onkin tullut hoidettua. Nyt on onneksi jo hieman helpottanut.

– Nykyisenä aikana tarvitaan syvällisiä kulttuurin tekijöitä, enkä tarkoita mitään otsaryppyistä juttua. Tässä tuotteistamisen maailmassa mua ovat pitäneet hengissä ihmiset, jotka kertovat ja tekevät oikeita asioita.

Taikureiden sekä säveltäjien ja sanoittajien kanssa Jarmo tuntee olevansa omiensa joukossa.

– Me ollaan oma heimomme, nykyajan mustalaisia ja tehdään omia juttujamme. Jostain syystä meille on annettu taito ja lahja tehdä tätä duunia. Me tuodaan tähän maailmaan uusia ulottuvuuksia ja vaikutetaan henkiseen hyvinvointiin. Se on hirmuisen tärkeetä!

– Pidän itseäni viihdyttäjänä mutta samalla haluan antaa uskoa siihen, että elämä on ihanaa.

Lopuksi taikuri Luttinen esittää pari uskomatonta temppua korteilla ja kahvilusikalla. Saan muistoksi haastattelusta kolme pelikorttia. Rosson henkilökunnalle jää vääntynyt lusikka.

Monialataiteilija M.A. Numminen

Julkaistu

Numminen oli alun perin rumpali. Patteristin ura huipentui jo varhain: mies pääsi 18-vuotiaana Unto Monosen orkesteriin ja soitti siinä parisen vuotta. Kiinnostus musiikkiin oli kuitenkin lähtenyt aivan muusta kuin suomalaisista tangoista.

– Aloitin harrastukseni jazzilla, noin 14-vuotiaana kuuntelin jo lähes joka ilta The Voice Of American jazzlähetyksiä lyhytaalloilla. Klassinen musiikki ja ”moderni, vaikea” musiikki alkoivat viehättää noin 17:n iässä.

Numminen on tehnyt vuosien saatossa hyvin monentyyppistä musiikkia. Yhdistävimpänä tekijänä on hänen äänensä, jota rohkenen luonnehtia omaperäisen kuuloiseksi. Numminen on sekä säveltänyt, sanoittanut että sovittanut musiikkia, mutta näkee itsensä ennen kaikkea säveltäjänä ja sanoittajana.

– Sovittaminen on heikoin puoleni, koska olen itseoppinut, eikä teoriaa ole tullut hankituksi riittävässä määrin. Olen siis eräänlainen luonnostaan tajuaja, mitä tulee melodian kirjoittamiseen.

Kokemuksen karttuminen on yllättävän monelle lauluntekijälle myös rasite, sillä luontevuutta on yhä vaikeampi tavoittaa. Esimerkiksi Hector kertoi taannoin tässä lehdessä, että alun perin spontaani ja nasta harrastus muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi työksi. Nummisella tilanne on toinen.

– Runsas säveltäminen on tehnyt työskentelyn vuosien mittaan helpommaksi, koska oppii käyttämään eri musiikin lajeja tarkoituksiin sopivasti; ajatus oppii differentioimaan, erittelemään sävelkulkujen mielekkyyttä käsillä olevaan yhteyteen. Silti: hyvän aiheen tai melodian keksiminen on aina vaikeaa.

Nummisen säveltäjänuran alkuoivalluksena oli filosofian ja musiikin yhdistäminen. Ensimmäiset kappaleet The World Is ja In Order To Tell perustuivat Ludwig Wittgensteinin teksteihin. Vaikkei Numminen oikein tahdo arvottaa sävellyksiään, hän pitää varhaista Tractatus-sarjaa edelleen tärkeänä.

– Toisaalta sitten Pohjoinen Tango-oratorio on merkittävä. Myös Ruotsiin tekemäni pienoisooppera Rameaus brorson viehättää minua. Ja tietenkin aina tekeillä olevat teokset ovat omasta mielestä tärkeitä. Siispä Aenigma Aeternum, oopperaoratorio joka valmistuu arviolta 2003, on juuri nyt hyvin tärkeä.

Säveltäjä, muuta maalle

Numminen sävelsi ensimmäiset kappaleensa kitaralla. Materiaalia syntyi paljon, ja hän joutui opettelemaan nuottien kirjoittamisen, koska pianistiystävän hermot eivät riittäneet hyräilyn nuotintamiseen. Varèsen, Stockhausenin ja Webernin tuotannosta innostunut Numminen teki ensimmäisiä klassistyyppisiä sävellyksiään 1970-luvulla. Niiden työstäminen on edelleen varsin toisenlaista kuin rallien laatiminen.

– Varaan itselleni pitkiä sävellysaikoja. Istun tietokoneeni ääressä ja mietin melodioita. Sitten alan kerätä teemoja yhteen, tehdä niistä variaatioita ja miettiä, milloin toistan tietyn teeman uudestaan. Sävellysrupeamat ovat yleensä pitkiä. Tulos saattaa olla vain yksi tai kaksi nuottipaperisivua, ja minä olen kuin halkometsästä tullut, niin rasittunut.

Numminen asuu tätä nykyä Lempäälässä, jota hän pitää otollisena paikkana työn kannalta.

– Pystyn kyllä säveltämään Helsingissäkin, mutta mieluiten teen etenkin suuret kokonaisuudet maalla, jossa vuorokausirytmillä ei ole väliä. Minä en häiritse ketään, eikä kukaan häiritse minua.

Säveltämisestä puhuttaessa Numminen haluaa nostaa esiin mieltymyksensä atonaalisiin melodioihin.

– Varhaisin atonaalinen – tai itse asiassa sanon mieluummin sävellajiton – teokseni on vuodelta 1966. Se on Tractatus-sarjan viides laulu, The General Form Of A Truth-Function. Atonaliikkaa olen viljellyt sittemmin aina kun olen tarvinnut. En kuitenkaan koeta olla omituinen, vaan pyrin mahdollisimman kauniisiin melodiakulkuihin.

Atonaalisuus on monelle vaikea pala. Numminen kertoo mm. aiheuttaneensa vuonna 1982 harmaita hiuksia amatöörikuorolle, koska hänen Joensuun Laulujuhlille säveltämänsä Kanteletar-sarja sisälsi kaksi atonaalista laulua.

Atonaalisuuden merkitys Nummisen ”vakavassa” musiikissa näyttää aikojen saatossa vain kasvaneen.

– Varèsesta, Stockhausenista ja Webernistä alkanut ja myöhemmin monilla muilla täydentynyt kuvani atonaalisen musiikin mahdollisuudesta uudentyyppisen kauneuden edustajana ikään kuin juuttui alitajuntaani jo 1960-luvulla. Sitten varsinkin 1990-luvulla tarve johdattaa melodiaa sävellajittomaan suuntaan vahvistui.

Numminen viljelee mieluusti myös tonaalisuuden ja atonaalisuuden vaihtelua. Tässä yhteydessä hän haluaa korostaa Henrik Otto Donnerin osuutta innostajana ja yhteistyökumppanina.

– Hän saa orkestroinnillaan melodiani soimaan yhä paremmin. Minä olen ihaillut Donner-sointia jo 60-luvulta lähtien, oli sitten kysymyksessä jazz tai tämä ns. vakava musiikki.

Mantovani ja camp

Myös Nummisen popsävellykset ovat varsin kiintoisia. Jo aivan varhaisimmissa kappaleissa on paljon normista poikkeavia piirteitä. Tahtilajivaihteluita on runsaasti, ja tahtien määrä on usein epätavallinen – toisin sanoen ei neljällä jaollinen, kuten popmusiikissa lähes aina. Nummiselle tämä oli luontevampaa kuin monille muille.

– Varhaiset sävellykseni olivat vaikeita muusikoille, soittaminen tuotti heille hankaluuksia. Minusta musiikki oli kiintoisaa ja luonnollista, muiden mielestä kiintoisaa ja kummallista. Nyt kun sävellän joskus oopperamaista musiikkia, tästä varhaisesta piittaamattomuudesta on yksinomaan hyötyä.

Eräänlaisesta piittaamattomuudesta ja vastakohtien yhdistämisen halusta kertoo sekin, että Nummisen taannoisen teknolevyn komppeihin haettiin vaikutteita jazzlegenda Max Roachin rumputyöskentelystä. Mutta vaikka Numminen on moniottelija, kaikki musiikin lajit eivät puhuttele häntäkään.

– Koetin jo varhain, siis opiskellessani sosiologiaa, oppia ”ymmärtämään” Mantovani-tyyppistä viihdettä. Vaikka kuinka koetin, en oppinut. Sen sijaan osaan käyttää sitä camp-tyylisesti, jos haluan. En myöskään ole erityisesti pitänyt opereteista, vaikka kuulen niissä loistavaa sävellys- ja esitystaidokkuutta.

Suomalaisessa kulttuurissa laajasti operoivalta henkilöltä on mielekästä kysyä hänen suhteestaan kulttuurintekijöiden järjestöihin.

– Elvis on hyvä taustatuki, mutta en käy sen kokouksissa niin kuin en muidenkaan etujärjestöjeni (Kirjailijaliitto, Arvostelijain liitto jne.). En ole enää järjestöihminen, 1970-luvun alkupuolella vielä olin.

Eritoten Saksassa ja Ruotsissa paljon esiintyvä Numminen kiittää myös Teostoa.

– Teosto on auttanut minua todella paljon, kun olen etsinyt vanhojen laulujen oikeuksienomistajia, siis sellaisia, jotka olen kääntänyt suomeksi. Teosto on myös tehokkaasti valvonut ulkomaanetujani. Teoston teosluettelossani on sen sijaan liian monia virheitä, mutta koska tuotantoni on erittäin laaja, en ole vielä löytänyt aikaa virheiden oikomiseen.

Numminen ärsyttäjänä

Numminen ilmaantui suomalaiseen kulttuuriin vaikeasti sulatettavana, hankalasti ymmärrettävänä hahmona. Omituisista asioista vinkuen laulava mies herätti jopa suoranaista raivoa. Nummisella on yksinkertainen selitys sille, miksi näin kävi.

– Suomi oli 1960-luvulla jo teollistunut, mutta henkisesti täysin agraariyhteiskunta. Minun ja monien muiden provokaatiot tapahtuivat siis ”neitseellisessä pellossa”; uuteen kulttuuriin, itse asiassa kulttuurin murrokseen, suomalaisten oli vaikea tottua.

Nummisen julkisia kannanottoja oli tuohon aikaan tavallista hankalampi tyrmätä, koska hän osoitti heti kättelyssä olevansa oppinut mies. Kenties myös tämä voimisti hänen herättämäänsä kiukkua. Yllättävää kyllä, Nummisen suhde popkulttuuriin (jonka kautta hän estradille ilmaantui) oli varsin tarkoitushakuinen.

– Populaarimusiikin ja muun popkulttuurin opettelin vasta 24-vuotiaana, lähinnä sosiologisista syistä. Sitten huomasin, että populaarikulttuuria voi käyttää provosointiin tehokkaammin kuin korkeakulttuuria. Pop kaikissa muodoissaan on kiintoisa sosiologinen ilmiö.

Numminen itse ei ärsyynny helposti.

– Ehkä sotatila, johon Suomi joutuisi, saisi minutkin provosoitumaan. Eivät mitkään kulttuuri-ilmiöt. Kyllä tietysti hiljaa halveksin monia nykyisiä ”avantgardisteja”, jotka toistavat 1960-luvun ilmiöitä ja väittävät tosissaan tehneensä jotakin aivan uutta. Se on osoitus kulttuuri- ja taidehistorian tuntemuksen puutteesta. Toisaalta monet nuoret joutuvat keksimään ”ihan itse” samat asiat, jotka heitä vanhemmat ovat löytäneet aiemmin. Esim. seksuaalisuus pitää aina keksiä uudestaan, varsinkin tosielämässä.

Numminen on käsitellyt kulttuurin latistumisen teemaa viime aikoina kirjoittamissaan runoissa, joita hän on eri yhteyksissä lausunut. Säestäjänä on tavallisesti ollut kitaristi Antero Jakoila. Osa runoista noudattaa tuiki harvinaista heksametrimittaa, ja Numminen toivoo julkaisevansa ensi keväänä erityisen rytmiruno-CD:n.

Heksametriin laaditussa runossa Arjen palvonta Numminen kirjoittaa itseään toistavasta kulttuuri-ilmapiiristä mm. näin:

”Kaikkein kuunnelluin toiste on radiossa tuttuus:

ohjeena torien lauseet, viihteisen musiikin kliseet.

Laulujen teksteihin laaditaan ennenkin kerrottu totuus.

Runoudessa on parhainta lainat ihmisten suusta,

on kadun riettaus kunniassaan, kuluneisuus on arvo.”

Numminen ja nuoret

M.A. Numminen on nuorisolle yllättävän suuri nimi. Tämän saattoi todeta mm. kesällä 2001 Joensuun Ilosaarirockissa. Nummisen ja Pedro Hietasen konsertti oli niin suosittu, että läheskään kaikki halukkaat eivät mahtuneet esiintymispaikkana toimineeseen telttaan tai edes sen liepeille.

– Minua itseänikin ihmetyttää suosioni, etenkin nuorten keskuudessa. Asian tekee vielä merkillisemmäksi se, että myös Ruotsissa ja Saksassa keikkojeni pääyleisö on 20:n ja 30:n välillä. Ehkä olen niin kovin erilainen kuin muut, normaalit esiintyjät.

Nummis-ilmiö saattaa selittyä osaltaan myös sillä, että nykynuoriso on tutustunut hänen tuotantoonsa jo lapsuusiässä. Moni havahtuu aikuistuessaan huomaamaan, että Nummisen lastenmusiikki on paljon ovelampaa kuin lapsena oli ajatellut. Moni laulu, kuten esimerkiksi On sika kunnossa, kuulostaa aikuisen korvissa aivan uudelta, purevalta.

Numminen jaksaa yhä tarkkailla nuorison kulttuuria ja musiikkia. Häntä on kuultu viime aikoina mm. Cleaning Women -yhtyeen levyllä. Mutta kertokoon mies itse tarkemmin kiinnostuksistaan.

– Kiinnostukseni kohteita ovat nuorten aktiivisuus globalisaatiokysymyksissä, toisaalta omien pienten asioiden mahdollistaminen esimerkiksi VR-makasiineilla. Musiikin alalla löydän kiinnostavat ilmiöt nuorten ystävieni avulla. Joskus mielenkiinto etenee niin pitkälle, että ryhdyn yhteistyöhön.

Korkeakulttuuriset kiinnostuksen kohteet ovat nekin tärkeitä.

– ”Omilta” aloiltani, siis jazzin ja klassisen parista, koetan kaiken aikaa löytää uutta ja kiehtovaa. Kovin helppoa se ei ole, sillä rajuimmat uudet löydöt tuntuvat tehdyn 60-luvun loppuun mennessä. Toisaalta sitten ”vakava” pop on hyvin kiinnostavaa. Sellainen on vaikkapa Pan Sonic, jonka uraa olen seurannut kiinnostuneena.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Numminen piikittelee yhä. Yllä siteerattu Arjen palvonta ei suomi ainoastaan taiteen tekijöitä, vaan koko kulttuuriyhteisöä.

”Kuinka on taiteiden tuomarin, ohjelman kriitikon laita?

Kilvan kiitosta saavat arki ja arjen kuvat!

Faksimiloitu normaalisuus on aina ansainnut patsaan.

Arjesta poikkeaminen harvoin saa edes tilaa.

Pyrkimys uuteen rauhan vain vie, ei ole nyt sen aika.”

Lisää M.A:sta: www.ma-numminen.net