EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

SOVITUS, osa 1

Tekijä: Mysteerio

SOVITUS, osa 1

Julkaistu

ELVISin syyspaneeli lokakuun lopulla käsitteli sovittamista ja sovituksia. Aihe on todettu ongelmalliseksi, ja koko ajan läsnäolevaksi. Maailma muuttuu, ja sen mukana trendit ja toimintatavat. Sovitttamiseen liittyvän problematiikan selvittäminen ja käytäntöjen selventäminen on kaikkien asianosaisten etu. Olikin hyvin perusteltua, että keskustelu ja ongelmien käsittely saatiin paneelissa käyntiin. Eri toimijatahoilla on kiinnostusta tehdä asian tiimoilta osansa, ja ELVISin suhteen tämä artikkeli – ja siihen tulossa olevat jatkot – ovat osa tätä kokonaisuutta.

Seuraavassa on tarkoitus referoida ja kommentoida syyspaneelissa käytyä keskustelua. Paikalla oli runsaasti osanottajia, joista monet omaavat pitkänkin kokemuksen sovittajina. Kirjoitus perustuu Tapio Kallion pitämään alustukseen Teoston asiakasoppaaseen ja jakosääntöön kirjatusta käytännöstä siitä, mitä Teoston jäsenet ovat katsoneet sovituksen olevan.

”Sovitus, niinkuin kaikki muutkin käsitteet, muotoutuu ja saa merkityksensä niissä paikoissa missä käsitettä käytetään, niiden toimesta jotka sitä käyttävät”, aloitti Kallio. Teoston asiakasoppaassa todetaan, että ”sovituksena pidetään olemassaolevan sovitetun tai sovittamattoman teoksen musiikin luovaa muuntelua. Sovittaja on se luonnollinen henkilö, joka muuttaa tai muuntelee olemassa olevaa sävellystä siten, että hänen luova panoksensa teoksen asuun on selvästi tunnistettavissa riippumatta siitä kuka teoksen esittää”.

Tässä komitean muotoilemassa arvoituksellisessa lausekokonaisuudessa lähtökohta on siis se, että on olemassa teos ja sen tekijä, ja kyse on musiikin muuntelemisesta, nimenomaan luovasta muuntelemisesta. Teoston käytännössä sovittaminen edellyttää tekijän lupaa. Sovittajan tekemän muuntelun pitää olla tunnistettavissa esittäjästä riippumatta. Esittäjän tulkinnallinen panos ei siis tee esityksestä sovitusta, sovituksella täytyy olla jonkinlainen objektiivisesti todennettavissa oleva perusta. Tämä nousee hyvin tärkeäksi seikaksi, kun aletaan puhua sovittajan osuuksista tekijänoikeuskorvauksista.

OSUUKSIEN JAOSTA

Sovittajalle myönnetään esityskorvauksista osuuksia, perusosuus on 16,67% manuksissa, ja 11,11% kustannetuissa teoksissa, ja vähennys tehdään säveltäjän osuuksista. Luvan sovittamiseen myöntää säveltäjä. Osuusjakoon on kaksi poikkeusta: sopimusjaossa sanoittajakin osallistuu sovittajan osuuksiin, ja tasaava muuntelujako, jossa säveltäjä, sanoittaja ja kustantaja rahoittavat yhtäsuurilla osuuksilla sovittajan osuuden.

Tätä suuremmatkin osuudet ovat hyväksyttäviä, mutta niiden edellytyksenä on Teoston ohjelmistotoimikunnan hyväksyntä. Luovan panoksen on oltava osoitettavissa, ja panoksen arviointi tapahtuu alkuperäisen teoksen ja sovitetun teoksen eroa vertailemalla. Sitä ei saa tehdä työpalkka- tai muihin vastaaviin tasa-arvokeskusteluihin perustuen. ”Anna mieluimmin minulle suuremmat osuudet, niin sinä vastaavasti saat pienemmät osuudet” lienee kuitenkin eri variaatioineen tuttua puhetta monelle, ja taitava puhuja saattaa jopa saada sen kuulostamaan vastustamattoman houkuttelevalta.

Suojatun teoksen sovituslupia valvoo tekijä, vapaiden teosten osalta ohjelmistotoimikunta, joka arvioi asian aina aineiston perusteella.

KOMMENTTEJA

Koska yksimielisyyttä siitä mitä sovitus on ei saada aikaan, on käytännön kysymystilanteiden kautta muototunut Teostoon luettelo niistä toimenpiteistä, joita EI lasketa sovittamiseksi (katso ohessa). Kohdat ovat tulleet mukaan sitä mukaa, kun ao. kysymys on esiin noussut, usein toisaalla olevaan käytäntöön viitatetn. Luettelo on pohjoismaisesti hyväksytty yhteväksi.

(kohta 1.) Jos merkitään forte ja ritardando Bachin inventioon C-duuri – miten se voisi olla sovittamista, kysytään Pohjoismaissa. Eräissä maissa se on, ja osuuksia voi saada, meillä ei.

(kohta 2.) Tämä oli 1800-luvulla merkittävä sovitusmuoto, eli ”klassikkojen” sävellyksiin merkittiin fraasikaaria, sormituksia ja dynamiikkaa, teos julkaistiin omana nuottilaitoksena, ja sovittajaosuuksia alkoi kertyä.

(kohdat 3. & 4.) Eli ei riitä, että nuottiin merkitsee ”soita tunteikkaasti”, eikä myöskään riitä, jos esittäjä ”soittaa tunteikkaasti”.

(kohta 5.) Tämä on ns. oikolukua.

(kohta 7.) On vaikea määriteltävä suoralta kädeltä mikä on ”luova panos”.

(kohta 8.) Tarkoittaa puhtaan teknisiä ”oikomisia”, eli esimerkiksi vasemman käden oktaavikaksinnuksen jättäminen pois ei oikeuta osuuksiin.

(kohta 9.) Tarkoittaa yksinkertaisten perustehojen merkitsemistä. Tämä kohta on paljon isompi kokonaisuus kuin edelläolevat. ”Tyylillisen elementin lisääminen …” liittyy ajatukseen, että muutetaan valssi jenkaksi tai samba rumbaksi.

(kohdat 10. & 11.) Nämä ovat mekaniikkaa. Vähän niinkuin bensatankin täyttö – se ei mene auton huollosta, se on vain käytön kannalta välttämätöntä.

(kohta 12.) Tämä on kevyen musiikin lähes jokapäiväistä arkipäivää. Levyltä joutuu kopioimaan – nuoteille tai suoraan omaan muistiin – kun materiaalia tarvitaan nopeasti, esimerkiks Syksyn Sävel -voittaja seuraavan illan keikalle. Kustantajan nuotti tulee joskus, jos silloinkaan.

(kohta 13.) Voisi olla jo alkupäässä, mutta todennäköisesti joku on kysynyt siitä vasta myöhemmin. Liittyy varmasti myös esittäjän osuuteen, solistin melodiseen koukerointiin ja kiemurteluun.

(kohta 14.) Ihmisen kekseliäisyyshän on rajaton, joten lista ei koskaan voi olla täydellinen.

Muutoksia, jotka eivät oikeuta sovittajaosuuksiin (Teoston jakosäännöstä)

1. dynaamisten ja agogisten merkintöjen laadinta

2. fraseeraus- ja sormitusmerkintä

3. urkujen rekisteröintimerkintä

4. esitykselliset viitteet tai esittäjän tulkinnallinen panos

5. alkuperäisversiossa olevien virheiden korjaaminen tai muu vastaava toimituksellinen panos

6. historiallisen tai muun vastaavan notaation muuttaminen tavanomaiselle nuottikirjoitukselle

7. soitintaminen ilman luovaa panosta

8. helponnettujen versioiden laatiminen esittäjistölle tai yksittäisille soittimille

9. sointumerkkien liittäminen melodiaan, kenraalibasson nuotintaminen tai tyylillisen elementin lisääminen ilman luovaa panosta

10. teoksen tai yksittäisten äänien siirtäminen toiseen äänialaan tai toisille soittimille tai lauluäänille

11. kaksinnusten tai rinnakkaisäänien lisääminen tai poistaminen

12. sovitusjäljitelmien tekeminen esim. kuulonvaraisesti

13. koristekuvioiden lisääminen

14. muiden vastaavanlaisten muutosten tekeminen

KESKUSTELUA

Sovittajan merkintöjen tarkkuudella on merkitystä. ”Soittakaa erilailla kuin ennen” voi tuottaa hyvinkin erilaisen soivan lopputuloksen, mutta sovittajan panos on vähäinen verrattuna esittäjien panokseen. Esimerkiksi vapaamman jazzin piirissä tulee tämä esiin varmasti jatkuvasti. On muistettava, että yhtye ei voi olla Teoston käytännössä sovittajana, mutta yhtyeen jäsenet luonnollisina henkilöinä toki voivat olla.

Tämän päivän modernissa musiikkituotannossa nimenomaan tuottajan, sovittajan, miksaajan ja muusikon roolijaot voivat olla hyvinkin vaikeasti määriteltäviä. On muistettava, että Teostonkin käytännössä voi muusikko, tuottaja tai miksaaja olla sovittaja, mikäli hän on tuonut todennettavissa olevan luovan panoksen teoksen muunteluun, ja jonka panoksen säveltäjä hyväksyy.

Olemassa olevan teoksen yksinkertaistaminen (vrt. kohta 8.) voi olla luovaa muuntelua. Tekninen yksinkertaistaminen ei aina tuota tulokseksi harmonista yksinkertaistusta, vaan päinvastoin. Esimerkiksi kitaralla barré-otteella otettua mollikolmisointua laajennettaessa molliseptimisoinnuksi, jää samasta otteesta vain yksi (pikku)sormi pois, eli tulos on teknisesti helpompi, mutta harmonisesti laajempi, monimutkaisempi, joka vaikuttaa sovituksen sävyyn. On selkeästi taiteellinen ratkaisu, soinnutetaanko kolmi- vai nelisoinnuilla, mutta onko siinä ”luovaa panosta” puheena olevassa merkityksessä, jäänee ohjelmistotoimikunnan ratkaistavaksi. Esimerkiksi jazzissa voidaan jo sointumerkillä ilmaista hyvinkin tyhjentävästi erityinen harmonien ajattelu, vieläpä kelvollisen ymmärrettävästi ympäri maailman.

Kohta 8. onkin se, mihin jatkuvasti törmätään. ”Helponnettu sovitus” käsitteenä sisältää monitahoista problematiikkaa. Periaatteessa helponnusten tekeminen tuo teokselle uusia käyttäjiä, teokset ulotetaan sellaisten saatavaksi, jotka muuten eivät voisi niihin tarttua. On perustellusti tulkittavissa luovaksi panokseksi, kun tehdään – ei pelkästään helpommaksi – vaan muutenkin mahdolliseksi. Esimerkikkinä keskustelussa mainittiin oopperan kuorokohtaus jollekin ei-ammattilaissekakuorolle, jolloin räätälöinti tapahtuu äänivarojen pohjalta, ja transponointi on tarkkaa, säestyksen osuus samoin.

Luovuus-sanan monimerkityksellisyys kielessämme on ongelma. On luovaa ongelmanratkaisua, ja on luovan itsenäisen teoksen synnyttämistä. Pelkistetyn version tekemisen todettiin olevan paljon vaativampaa kuin pienemmän materiaalin rikastuttaminen, pois ottaminen siten, että säilyttää olennaisen, on erittäin vaativa työ. ”Olennaisen säilyttäminen” on ratkaiseva ilmaus. Jos siihen sovituksessaan pyrkii, on silloin pysyttävä alkuperäiselle uskollisena ja pyrkiä pitämään se omansa kaltaisena, ja silloin erojen osoittaminen muina kuin teknisinä yksinkertaistuksina voi olla vaikeaa.

Tässä kohdin tuntuu selvästi olevan yksi keskeisistä ongelmakohdista. Listan mukaan soitintaminen – esimerkiksi oktaavikaksinnukset – ei ole sovittamista, mutta manipuloinnin todettiin olevan vaativaa. Puhallinkvinteton laajentaminen sinfoniaorkesterille, pitäen se kuitenkin tyyliuskollisena on iso työ, ja vaatii luovaa panosta. Teoston kantaa pidettiin turhan jyrkkänä, vaikka ratkaisut tehdäänkin teoskohtaisesti.

Todettiin ”pienestä suureksi” -suuntaa harvemmin esiintulevaksi, mutta toisinpäin tehtävää tapahtuvan vastaavasti usein. Se oli myös 1800-luvun sovitustehtailun keskeisimpiä malleja, sinfonioista tehtiin laitoksia, alkaen pianolle kaksikätisesti ja nelikätisesti.

”Tyylillisen elementin lisääminen” tuo mukanaan myös aika äkkiä luovaa panosta. Jotta vaihto olisi järkevän kuuloista kautta linjan, ei pelkkä tekninen, nopeasti esitystilanteessa tehty muuttaminen varsinaisesti vielä foksista tee valssia. Taiteellinen, luova panos, vaikuttaa satsiin automaattisesti muutenkin. Tätä itseasiassa käytetään harvemmin, vaikka on vaikkapa joitakin tuttuja käyttöön jääneitä valssin muuttamisia foksiksi, esimerkkeinä ”Tähti ja meripoika” ja ”Fly me to the moon”. Jazzympyrässä tämä on tuttua, ja periaate muuttaa tyylistä toiseen sujuu ammattimuusikolta käden käänteessä – kolmen kappaleen ohjelmistolla on hyvin soitettu pitkät tanssit.

Lähtökohta kuitenkin tässä on, ettei pelkästään ajatus ole sovittamista – vasta sitten kun luovaa panosta tulee mukaan, niin että se on osoitettavissa.

(Osa 2 seuraavassa numerossa)

teksti: Pekka Nissilä

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

Kolmas Selvis (3/87) ilmestyi kesäkuun lopussa. Puheenjohtaja Otto Donner viittaa kannessa Teoston kevätkokoukseen, ja jäsenen kokemaan konkretiaan. ”Ehkä joku mieltää senkin, että jäsenyys ELVISissä on jonkinlaisena takeena siitä, että asiat menevät niinkuin niiden pitää”. Donner jatkaa kertoen, ettei puheenjohtajan päivystysaikana toimistossa ole juuri keskustelijoita ja henkilökohtaisia avunpyytäjiä näkynyt. ”En minä ´potilaita` siksi kaipaa, että muista töistä olisi puutetta, vaan siksi, että ammatillisen tunteen luominen ja vireä tietojen ja mielipiteiden vaihto on yhtä paljon etujärjestön tehtävä kuin konsanaan taloudellisten etujen valvominen.”

A. Fuhrmann kertoo NPU:n presidion kokouksesta Helsingistä, jota ELVIS isännöi. Kokouksessa oli kuultu mm. ”omituisia asioita esimerkiksi siitä, että Tanskassa ja Norjassa sikäläiset Teostot maksavat ensiesityksistä huomattavasti suuremmat esityskorvaukset kuin muista esityksistä.” Fuhrmann esittelee myös ylpeänä ELVISin kustannustoimintaa, jonka yhteydessä on ilmestymässä levyllinen uutta suomalaista puhallinmusiikkia.

Donnerinkin viittaamassa kevätkokouksessa vaihdettiin ELVISin edustus Teoston johtokunnasssa, kun Arthur Fuhrmannin ja Eino Virtasen tilalle valittiin Herik Otto Donner ja Jaakko Salo. Juha Vainion mainittiin jatkavan paikallaan sanoittajien edustajana.

Oli myös syntynyt uusi radio/tv-sopimus, jonka neuvottelujen yhteydessä oli edelleen yritetty ”saada vastapuolen neuvottelijat vakuuttuneiksi siitä, että juuri me olemme kuopassa ja että sopimuksessamme on vääristymiä, jotka aiheuttavat sen, että toisista töistä saa kohtuullisen korvauksen (jopa tienaa hyvin), toisia joutuu tekemään suorastaan talkootyönä asian harrastuksesta.”

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Tieto ja palvelut verkottuvat huimaa vauhtia ja Teostonkin on seurattava luonnollisesti aikaansa. Oikeudenomistajien ja käyttäjäasiakkaiden kohdalla käytännön asioinnissa muutos on jo pikku hiljaa alkanut. Mahdollisuus toimittaa asiansa paperilomakkeiden sijasta netin kautta tulee helpottamaan ja nopeuttamaan tiedon kulkua ja käsittelyä, sekä tietenkin toivottavasti myös tasaamaan toimiston ruuhkahuippuja ja vähentämään manuaalisen työn määrää. Teosten rekisteröinnistä, raportoinnista ja esityslupien myöntämisestä netin kautta saadut kokemukset ovat olleet odotettua paremmat. Teoston sivujen päivityksen myötä, palveluja edelleen kehitettäessä, otetaan tietenkin myös huomioon käyttäjiltä saatu palaute.

Kuten näilläkin palstoilla on monesti todettu, Teoston johtokunta tekee päätöksensä enemmän ja vähemmän hyvin valmisteltujen esitysten pohjalta. Taustajärjestöt ja Teoston toimikunnat hoitavat varsinaiset kädenväännöt, kun sellaisia tarvitaan. Tämä herättää silloin tällöin kysymyksen, että mihinkäs sitä johtokuntaa enää sitten tarvitaan ja täytyykö sen välttämättä olla noin kookas ja edustava. Joissain maissahan on tapana, että tekijänoikeusjärjestön johtokunnan muodostavat jäsenjärjestöjen puheen- ja toiminnanjohtajat, mikä toisaalta aiheuttaa ”vallan” keskittymisen harvoihin käsiin. Johtokunnan koostumus ja tarpeellisuus nousee varmasti esille taas jonkun ajan päästä, kun on tarvetta uudistaa ja ajanmukaistaa Teoston säännöstöä.

Mutta sitä ennen pitkästä aikaa tiedossa on asia, joka aiheuttaa ehkä tavallista enemmän pähkäilyä ja valmistelua, nimittäin lisätilityksen uudistus. Lisätilityshän muotoiltiin kompensoimaan tulonmenetyksiä, kun aikoinaan poistettiin ns. genre ­kertoimet, joissa musiikkia luokiteltiin eriarvoisiin lokeroihin kyseenalaisten määritelmien mukaan. Käytäntöhän on vieläkin monissa maissa voimassa ja sen selittää tyhjentävästi vanha viisaus: ”Huono sinfonia on aina arvokkaampi kuin hyvä iskelmä!”.

Yhtenä Teoston tehtävistä määritellään luovan kulttuurin tukeminen ja osaltaan tätä aikoinaan toivottiin lisätilityksen tekevän; kappaleita tuetaan sen mukaan miten niitä esitetään. Mutta käytännössä järjestelmä on osoittautunut varsin kehnoksi; suurin osa saajista on itse asiassa maksanut enemmän yhteiseen jakopottiin kuin saanut sieltä. Kun kokonaissumma jaetaan niin monen tekijän kanssa, jaettavaa jää kovin vähän.

Osalla tekijöistä tuntuu olevan edelleen lämpimät tunteet vanhanmallisia automaattisia tilitykseen liitettyjä tukijärjestelmiä kohtaan. Viimeksi Teoston neuvostossa kuultiin ajatus siitä, että tulisi tukea sellaisten teosten radiosoittoa, jotka eivät ole tehty tanssittavaksi vaan kuunneltavaksi. (Oletan, että tästä tehtäisiin poikkeus ainakin balettimusiikin suhteen.) Eli kyseessä olisi vanha tuttu huvivero käänteisessä muodossaan. Kun ajatusta pohdiskelee pidemmälle, käy eittämättä selväksi, että moisesta järjestelmästä tulisi monimutkainen, hankalasti hallinnoitava ja hyödyllisyyskin saattaisi olla kyseenalaista. Jo pelkästään musiikinlajeja, joissa sävellykset on tehty nimenomaan kuultavaksi, löytyy myös akateemisen musiikin ulkopuolelta ja lisäksi joka musiikinlajissa on varmasti paljon teoksia, jotka on tehty nimenomaan kuunneltavaksi eikä tanssittavaksi. Järjestelmää varten täytyisi perustaa suhteellisen kookas toimikunta, sillä läpikäytäviä kappaleitahan riittää. Lisäksi olen vakuuttunut, että reklamaatioita moisen toimikunnan päätöksistä tulisi läjäpäin. Ainakin niiden osalta, jotka toimikunta luokittelisi virheellisesti tukeen oikeuttamattomiksi, tanssittaviksi tehdyiksi kappaleiksi. Pelkkä rumpukomppi voisi tuskin toimia lajittelukriteerinä.

Paljon järkevämmältä ajatukselta tehdä kulttuuripolitiikkaa ja korvata lisätilitysjärjestelmä tuntuisi systeemi, joissa ko. varat jaetaan palkintoina. Asia, joka on ollut Elviksessäkin esillä jo jonkin aikaa. Ollaan toivottu luovempaa vastapainoa lähinnä myyntilukuja tuijottaville Emmoille. Tapa palkita musiikintekijöitä on ollut pitkään vallalla monessa tekijänoikeusseurassa, ja kun rahaa on sen verran, että palkintojen määrästä ja koosta voidaan saada merkittävät, en keksi esteitä, miksei meilläkin voitaisi näin menetellä. Se, miten palkitseminen tapahtuu, kuka sen jakaa, minkä suuruisia huomionosoitusten tulisi olla jne. ovat asioita, joita tullaan jäsenjärjestöissä ja toimikunnissa varmaan niin maan perusteellisesti säätämään ja vääntämään ennen kuin asiasta päästään päättämään.

yari

Artisti maksaa!

Julkaistu

Pelästyin aamulla hirveästi kun Sari soitti minulle ja kysyi koska seuraavan Selviksen Arthurland on valmis. Kuvittelin, että olin juuri kirjoittanut edellisen ja seuraavaan olisi vielä runsaasti aikaa. Kuvittelin väärin, joten sorvin ääreen ja tarinaa väsäämään. Kun tämä numero ilmestyy vielän kaiken lisäksi juuri jouluksi on kai kirjoitettava kiltisti; ketään ärsyttämättä. Mutta toisaalta: mikä arvo on sellaisella kirjoituksella, joka ei ärsytä ketään?

Mutta aiheisiin. Päällimmäiseksi tulee tietenkin mieleen tekijänoikeuskysymykset. Tekijänoikeuslakia ollaan uusimassa EU:n direktiiviin sopivaksi. Polemiikki, jota on ollut lehdistössä, on ollut aika hämmentävää. Joskus tuntuu siltä, että kyseessä olisi kuluttajansuojalaki. Taaskaan ei ole oivallettu, että kyse on siitä, millä tavalla voidaan tekijöiden luomuksia suojata, vaan lähdetään liikkeelle sillä ajatuksella, että kun tekijä on tehnyt teoksen, sitä pitää voida käyttää vapaasti jonkinlaisella jokamiehenoikeudella. Olen monasti tuonut esille, että kulttuuri-sana tulee latinan sanasta cultura, joka tarkoittaa alunperin maanviljelystä. Jokamiehenlaki ei taas anna minkäänlaisia oikeuksia toisten viljelemään maahan. Asia on samoin kulttuurin kanssa. Tekijänoikeuslain tärkein ajatus on se, että tekijällä on yksinoikeus teokseensa. Tätä on kyllä (mielestäni liikaa) nakerrettu erilaisilla poikkeuksilla. Se, että poikkeukset koskevat esim. esittämistä jumalanpalveluksien ja hyväntekeväisyystilaisuuksien yhteydessä, vapaata käyttöä opetustoiminnassa ja yksityistä käyttöä, on vahvasti ristiriidassa tekijänoikeusperiaatteen kanssa. Laskuttaako puuseppä kirkolta vähemmän, onko hyväntekeväisyysillallisten ruoat ja juoma halvempia, painaako kustantaja oppikirjoja huokeammalla? Kuljettaako posti kirjeitä halvemmalla kun ne ovat yksityisiä? Monesti asia on juuri päinvastoin. Oppikirjat ovat aika kalliita ja monelle kustantajalle ne ovat parhaiten kannattavaa liiketoimintaa. Posti kuljettaa 2. luokan kirjeet halvemmalla kun niitä on yli 20 kappaletta. Miksi ihmeessä kirkko, koulut, ”hyväntekijät” ja yksityisetkin saavat käyttää tekijöiden henkisiä luomuksia ilmaiseksi ja kaiken lisäksi tekijöiltä kysymättä?

Nyt puhutaan paljon myös oikeudesta kopiointiin. Sanotaan, että äänitetuottaja ei saa kopiosuojata äänitteitään, koska laki sallii vapaan kopioinnin yksityiseen käyttöön. Miksi ei? Suojattu äänite on ihan eri formaatti kuin tavallinen cd. Se, että sitä ei voi soittaa tietokoneessa ja jossakin muussa laitteessa, on ihan sama asia kun lp:tä ja vanhanaikaista savikiekkoakaan ei voi soittaa muissa laitteissa kuin mihin ne on tarkoitettu. Ei saa estää sellaista, minkä laki sallii? Laki sallii tällä hetkellä esitysten nauhoituksen yksityiseen käyttöön. Kuitenkin nykyään miltei kaikissa konserteissa on valokuvaus- ja nauhoituskielto, olkoon se laissa vaikka kuinka sallittua. (Tässä yhteydessä haluan kertoa, kuinka kärsin joka kerta kun konsertin alussa kuulutetaan näitä kieltoja ja käsketään sulkea kännykät. Odotan kovasti koska kuulutetaan: ”Käyttäytykää muutenkin kuin sivistyneet ihmiset!” Barbaarista!)

On myös muistettava, millaiset olosuhteet olivat vuonna 1961, kun lakiin otettiin lupa kopioida yksityiseen käyttöön. Kenelläkään ei ollut nauhureita eikä kopiokoneita. Luulenpa, että alunperin tarkoitettiin, että esim. nuotteja saa kopioida yksityiseen käyttöön käsin. Olen varma siitä, että nyt kun käytännöllisesti katsoen jokaisella on mahdollisuus kopioida mitä vaan, tällaista lupaa katsottaisiin erittäin kriittisesti, enkä ole lainkaan varma siitä, että ao. pykälät tulisivat enää lakiin nykyisessä muodossa. Ja juuri tämän takia nyt halutaan muuttaa lakia.

Ystäväni Petteri Järvinen arvelee, että äänitemyynti tulisi loppumaan tyystin ja musiikkia tultaisiin tulevaisuudessa imuroimaan hänen rakastamistaan koneista. Epäilen vahvasti. Järvisen suurenmoiset IT-unelmatkaan eivät toteutuneet. Muistan myös ennustetun, että kun tietokoneet ovat yleisiä, päästäisiin paperittomiin toimistoihin. Minusta tuntuu, että toimistoissa ei ole koskaan ollut niin paljon papereita kuin nykyään. Muistan myös jonkun viisaan sanoneen: ”Paperiton toimisto on yhtä todennäköinen kuin paperiton vessa!”

Mitä taas tulee piraattituontiin, on muistettava, että piraattiäänite on varastettua tavaraa. Siinä on varastettu säveltäjän, sanoittajan ja sovittajan henkinen omaisuus, solistin, kapellimestarin ja muusikoiden luova työpanos, tuottajan investoima pääoma (olkoonkin, että äänitetuottajat piileskelevät tässä asiassa taiteilijoiden selän takana) ja vielä valtion saamatta jäävä vero. Jos tällaisia tuotteita hankitaan, kyse on varastettuun tavaraan ryhtymisestä. Tämä taas on, jos on kyse pienestä määrästä, rinnastettavissa myymälävarkauteen tai vähintään näpistykseen. Se, että äänitteet ovat Suomessa liian kalliita, ei ole minkäänlainen argumentti. Mitä enemmän levyjä kopioidaan, sitä vähemmän äänitetuotanto kannattaa ja sitä kalliimmaksi levyt tulevat. Pahimmillaan kannattavuus laskee niin paljon, ettei mitään kannata tuottaa, eikä ole enää kopioitavaa piraateiksi. Ei kaupastakaan saa viekä joitakin tavaroita sen takia, että niiden hinta on liian korkea. Ja vielä kerran: Henkinen omaisuus on samanlaista omaisuutta kuin käsinkosketeltava omaisuus. Se on ainoastaan eri muodossa.

Georg Malmstén -säätiön tämän vuotiset apurahat on jaettu. Säätiön hallitukseen kuuluvat tällä hetkellä Arthur Fuhrmann puheenjohtajana, Markku Johansson varapuheenjohtajana ja jäseninä Kirsi Snellman, Jussi Sydänmäki, Sinikka Svärd ja Jorma Toiviainen. Sihteerinä toimii Taimi Kyyrö. Tällä kertaa olimme pyytäneet Pekka Nissilää konsultiksi, mikä osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi. Pekasta oli paljon apua; hän tunsi monta sellaista hakijaa, joista me muut emme olleet kuulleet puhuttavankaan. Se, että sellaiset hakivat apurahaa on tietenkin myönteinen ilmiö; nuoret tuntemattomathan tarvitsevat kannustusta.

Hakijoita oli 113, josta putosi heti sellaiset, jotka ovat aikoinaan saaneet apurahan, mutta eivät ole toimittaneet selvitystä karhukirjeistä huolimatta. Olen aina ihmetellyt, että kirjoitustaito riittää anomuksien laatimiseen, mutta loppuu silloin kun pitää kirjoittaa selvitys. (Anomuksista muuten huomasi, että suurin osa anojista oli siirtynyt tietokonekirjoittamiseen; useimmat anomukset oli kirjoitettu käsin kirjoituskoneen sijasta.) Oli myös helppo karsia sellaiset, jotka karsoimme ”iloisiksi amatööreiksi”. Joka vuosi on muutamia, jotka kirjoittavat, että olisi kiva saada apuraha kun pöytälaatikossa on jo nuoruudesta lähtien runoja, jotka olisi kiva saada julkaistuksi. Tai että on sävelmiä päässä, jotka jonkun pitäisi saattaa paperille, jotta voisi tarjota niitä maamme eturivin artisteille. Automaattisesti karsitaan myös sellaiset, jotka eivät ole Teoston tai vastaavan toimiston asiakkaita. Hehän eivät voi olla merkittäviä ja kaiken lisäksi rahat on osittain saatu Teoston kansallisista varoista ja näin ollen niitä käytetään sellaisiin tarkoituksiin kuin muitakin kansallisia varoja. Teoston jäsenyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Emme jakaessamme apurahoja edes tiedä, kuka on Teoston asiakkuuden lisäksi Teoston jäsen. Myöskään ELVISin jäsenyyttä ei oteta huomioon raadin työskentelyssä. ELVIS lahjoittaa varoja säätiölle apurahoja varten. Nämä rahat ovat kopiointikorvauksia, joita Kopioston tilittää ELVISille kollektiivisina korvauksina. Kopiointikorvauksia yhdistys ei saa käyttää yhdistyksen hallintoon, vaan ne on käytettävä stipendeihin, koulutukseen, tiedotukseen yms. koko alan hyväksi. Tarkistin sen jälkeen kun apurahat oli jo päätetty, kuinka moni saajista oli elvisläinen. Meitä ei voi syyttää kotiinpäinvedosta: 14. saajasta ainoastaan kuusi kuuluvat ELVISin jäsenkuntaan. Olemme etsineet nimenomaan nuoria. Eläkeläiset eivät saaneet sympatioitamme. Apurahat ovat nimenomaan apurahoja, eivät mitään palkintoja. Ne eivät myöskään ole työpalkkoja. Jari Muikku sanoi eräässä seminaarissa, että apurahoja ei myönnetä tavalliseen työhön, vaan ne mahdollistavat projekteja, jotka eivät tule tehdyksi tavallisen työn merkeissä.

Yksi vaikea kysymys on se, pitäisikö myöntää stipendi äänilevyn aikaansaamiseksi. Minulle on kerrottu, että nykyään entistä enemmän tekijöiltä vaaditaan valmista kakkua ja senkin jälkeen tekijöille maksetaan korvauksia vasta ”breakevenin” jälkeen. Siis vasta kun tuottaja on saanut kaikki kustannukset katetuiksi, tekijä voi odottaa myös saavansa korvausta tehdystä työstä, henkisestä omaisuudesta ja studio- ja ym. materiaalikuluista. Tämähän on sairasta. Olkoonkin, että tuottajat kuulemma usein lainoittavat tekijän ponnistukset. Mutta tuottajahan ei ole mikään pankki, vaan yrittäjä, jonka kuuluu ottaa riski. Nyt koko riski on sälytetty tekijöiden tai bändien niskaan. ”Artisti maksaa!” Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että tarjontaa on liikaa. Kaikki haluavat ikioman äänitteen; jos ei rikastumiseen, niin oman egon takia. Tämä tuo mukanaan, että joko (annettaessa apuraha) rahoitetaan tuottajan toimia tai rahoitetaan omakustannetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä ja joka leviää ainoastaan taiteilijan sukulais- ja tuttavapiiriin. Tästä keskustellaan hyvin kriittisesti ja ratkaisut tehdään vastuunalaisesti ja hyvän omantunnon sanelemina.

Seuraava asia, joka tuo meille päänsärkyä on se, kun anoja sanoo tarvitsevansa esim. 8.000 euroa. Onko hänelle hyötyä siitä, että hän saa ainoastaan 2.000 euroa? Me mietimme myös sitä, kannattaako meidän antaa pieni apuraha sellaiselle, joka voi saada tai on saanut toiselta taholta paljon enemmän. Jaoimme tällä kertaa 20.000 euroa. Jos se tuntuu pieneltä summalta, kannattaa muistaa, että säätiö antoi Georg Malmsténin syntymäpäivänä 27.6.2002 kunniapalkinnon (8.000 euroa) Pentti Lasaselle. Ja tämähän ei ollut apuraha, vaan kunnianosoitus tehdystä työstä suomalaisen kevyen musiikin hyväksi.

Muitakin kunnianosoituksia on annettu. Pentti Lasanen sai Pro Finlandian. Dannystä tuli musiikkineuvos alamme musiikkineuvosten Klaus Järvisen, Rauno Lehtisen ja Ossi Runnen seuraksi. Jorma Toiviainen sai Kullervo Linna -palkinnon. ”Se luoti löysi paikkansa.” Anna-Mari Kähärä sai valtionpalkinnon (vanhassa rahassa noin 100.000 mk). Tämä oli hieno osoitus siitä, että alaamme arvostetaan entistä enemmän.

Helsingin Kaupunginorkesterin Malmsténin juhlakonserttia kunnioitti läsnäolollaan myös Georg Malmstén 100 v. juhlavuoden suojelija, ”stadin friidu”, Tasavallan Presidentti Tarja Halonen (Pentteineen). Meillä oli tilaisuus seurustella hänen kanssaan. Keskustelimme mm. artisokan viljelystä, mutta tietysti myös musiikista. Silloin Tarja Halonen sanoi lauseen, joka on minusta hieno ja osuva: ”Suomen kansan itsetunto on jo niin hyvä, että se uskaltaa arvostaa myös tällaista musiikkia.” Kun hän tämän jälkeen kysyi, mitkä olisi Georg Malmsténin kaksi hyvää tanssittavaa valssia, aavistimme, että tänä vuonna aloitetaan itsenäisyyspäivän tanssit Malmsténilla Straussin sijaan. Meillä on mahtava presidentti!

Toteaa

A. Fuhrmann

ONKO TAKSI JULKINEN PAIKKA?

Julkaistu

Ymmärrän hyvin television lakisarjojen ja elokuvien oikeussalidraamojen suosion. Lait ja niiden tulkinta ovat mielenkiintoista tavaraa. Lakien laadintakin on varmasti mielenkiintoista, ja siihen hommaan tuntuu taaskin löytyvän maastamme runsaasti tarjokkaita.

Parlamentaarisessa käsittelyssä parhaillaan oleva ehdotus uudeksi tekijänoikeuslaiksi on tietenkin ELVIS ry:n keskeisin mielenkiinnon kohde. Kyseisessä lainlaadinnassa on otettu kantaa muunmuassa käsitteisiin ”yleisölle välittäminen”, ”yleisön saataville saattaminen”, ja”esitystilanteessa läsnä olevalle yleisölle esittäminen”. Ei saa nauraa! Jo käsitteen ”yleisö” määritteleminen on työllistänyt opetusministeriön virkamieskuntaa varsin kohtuullisesti.

Lakien tulkintaerimielisyyden syntyessä otetaan oikeuslaitos apuun, ja kysytään mielipidettä. Viime aikoina Teosto – siis tekijät – on mediassa nostettu esiin todellisena rosvona, jolle ei mikään riitä. Kirjoittelun ilmapiiri on ollut se jo tuiki tavallinen, jonka mukaan monenlaisen hyödykkeen, erityisesti sisällön, pitäisi olla vapaasti – siis korvauksetta – käytössä.

Laajaa keskustelua on herättänyt tuore oikeuden päätös, jossa todetaan taksin olevan sen kaltainen julkinen tila, jossa soitetusta suojatusta musiikista pitää maksaa lain mainitsema kohtuullinen korvaus. Erityisesti radion pitäminen auki, ja sen kautta tapahtuva musiikin välittäminen yleisölle, on vasustajien puolelta koettu rahastuksena.

Musiikin säveltäjä – toisin kuin lähestulkoon kaikki muut – ei useimmiten saa palkkaa tehdessän työtä, vaan vasta sitten, jos hänen työnsä tulosta – sävellystä – esitetään, tai muuten käytetään. Myöskään musiikin esittäjä – toisin kuin yleisesti luullaan – ei läheskään aina saa työstään, siis musiikin esittämisestä, korvausta silloin, kun hän sitä tekee. Niin tekijä kuin esittäjäkin – jotka varsinkin populaarimusiikissa ovat usein sama henkilö – tekevät erilaisia sopimuksia työnsä käytöstä, he itseasiassa myyvät sitä eteenpäin erilaisin ehdoin.

Nämä sopimukset ovat kahdenkeskisiä, ja se toinen osapuoli niissä sitoutuu maksamaan lakiin perustuvan korvauksen käyttöoikeudestaan. Jos joku kolmas osapuoli haluaa käyttää näin syntyvää tulosta, esimerkiksi signaalia tai äänitettä, omassa bisneksessään, tulee kysymykseen uusi sopimus. Tietenkin tulee, koska edellisessä on sovittu eri asiasta eri osapuolten kesken, eikö niin?

Maksu on joissain tapauksissa sidottu käytön mahdollisuuteen, eikä enää siihen, käyttääkö maksaja mahdollisuuttaan vai ei. Näin on arkielämässä aika monen muunkin asian suhteen – sanomalehti, taloyhtiön sauna, liikennelaitoksen näyttölippu, satelliittikanavat jne. Eli on olemassa perusmaksu, joka peritään joka tapauksessa, ja lisäksi mahdollisesti lisämaksu käytön mukaan, mutta käyttämättömän osalta ei saa palautusta!

Ilmapiiriä asian tiimoilta kuvaa hyvin se iltapäivälehden otsikointi, jossa todettiin ”julkkisten raivostuneen taksien teostomaksuista”. Toimittajan haastattelemasta puolesta tusinasta henkilöstä vain yksi käytti jollain tavalla ”raivostuneeseen” rinnastettavaa kieltä, osa oli aivan maltillisesti asiaa vastaan, joku löi leikiksi, ja kaksi – siis kolmasosa – oli asian PUOLESTA, toinen jopa erittäin voimakkain sanakääntein! Mutta lööpit määrätään ylemmältä taholta, eikä tarvittaessa siis lainkaan asian mukaisesti.

Teksti: Pekka Nissilä

Piirros: Vesa Huhtala

Laki tulee – Oletko valmis?

Julkaistu

Tekijänoikeuslain uudistus on nyt syksyllä käynnissä kaikkein voimakkaimmillaan. Lausuntokierros päättyi kesäkuussa, ja EU-direktiivien mukainen mietintö, sekä mittava määrä siitä annettuja lausuntoja on muotoutunut ministeriössä esitykseksi, joka on siirtynyt parlamentaariseen käsittelyyn.

Julkinen keskustelu aiheesta on ainakin printtimediassa ollut runsasta. Se on kuitenkin ehkä yllättäen keskittynyt vain yhteen asiaan, suojatun teoksen yksityiseen kopiointiin, ja siihen liittyvään hyvitysmaksuun sekä kopiosuojaukseen. On sinänsä toki ymmärrettävää, ettei keskivertokuluttajaa kiinnosta julkisen esittämisen ja/tai julkisen näytteille asettamisen problematiikka, tai miettiä edes mikä on ”julkista”, mikä ei. Ja on epäilemättä myös niinkin, että jo senkin määrittely, että mikä on ”yleisö”, jää selkeästi lainlaatijan pohdiskeltavaksi.

Ainakin valtalehtemme palstoilla on läpi päässyt jo melko kaukanakin asiallisesta argumentoinnista olleita mielenilmaisuja. Erityisesti Teoston toimesta on vastattu ripeästi yleisönosastojen kirjoituksiin. Tämänkaltaisessa keskustelussa vain käy toisinaan niin, että yleisön edustajan mielenilmaisu on lyhyydessäänkin onnistunut sisältämään ihmeteltävän määrän väärinkäsityksiä, yleistyksiä ja harhaan johtavia väitteitä. Sellaiseen ei asian selvittämisen näkökulmasta voi yleensä vastata kovinkaan lyhyesti, ja lyhyet kirjoitukset ovat puolestaan niitä, joita lehdet yleisönosastoillaan julkaisevat. Näin keskustelu ei pääse täyttämään tarkoitustaan.

Tekijänoikeuslain uudistusta koskevassa keskustelussa ei luovan työn tekijöiden asema ole tullut riittävän selkeästi esille. Se, että keskeiseksi ongelmaksi on muodostunut ensisijaisesti tallenneyhtiöiden toimeentuloon liittyvä tekninen periaate, on hämärtänyt sitä tosiseikkaa, että tekijöiden toimeentulon perusedellytykset on lailla turvattava. Tietenkin digitaalikopioinnin helppouden tuomat ongelmat ovat kaikkien mukanaolijoiden ongelmia, mutta niiden ratkaisu on ensisijaisesti muiden kuin tekijöiden tehtävä. Tekijät ovat edelleen valmiita antamaan yksityiseen kopiointiin luvan, kunhan kopioija maksaa siitä mahdollisuudestaan korvauksen.

Keskustelu on jo laajentunut paheksumaan kuluttajiin kohdistuvaa antipiratismikampanjaakin. On kuitenkin muistettava, että piratismi toimii vain niin kauan, kun sillä on markkinoita. Ja markkinoita sillä riittää niin kauan, kun on olemassa sellaisia musiikin kuluttajia, jotka eivät välitä siitä millä keinoin, ja kenen toimesta musiikki heidän käyttöönsä on saatettu.

Hyllyntäytettä vai kovaan käyttöön?

Julkaistu

Taide- ja taiteilijapoliittinen ohjelmaehdotus valmistui

Suomen perustuslain 16. pykälä määrittelee sivistykselliset oikeudet. Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmassa todetaan, että luovan toiminnan kehittämiseksi tulee laatia taide- ja taiteilijapoliittinen ohjelma. Opetusministeriö ryhtyi tuumasta toimeen ja asetti toimikunnan.  Ehdotuksen tuli olla valmis 31.5.2002. Toimikunnan puheenjohtaja on kansanedustaja Sirpa Pietikäinen ja 22:n esityksen allekirjoittaneiden joukosta löytyy pari elvisläistäkin, taiteilijaprofessori Henrik Otto Donner ja säveltäjä Harri Wessman. Ohjelman otsikoksi on osuvasti annettu Taide on mahdollisuuksia. Toimikunnan mukaan ”taiteen merkitys korostuu eriytyvässä, monimuotoistuvassa, kulttuuristuvassa ja teknistyvässä tietoyhteiskunnassa”. Niin ikään: ”Tulevaisuuttamme muokkaa myös globalisaatio ja kansainvälistyminen. Tulevaisuuden haasteisiin vastaaminen edellyttää maamme innovaatiopolitiikan laventamista ja taiteen ymmärtämistä kehityksen strategisena voimavarana”.

Edelliset lainaukset viisaasta sisällöstään huolimatta kertovat, ettei toimikunnan ensimmäinen tavoite ole ollut luoda journalistisesti sujuvaa, lukijaystävällistä tekstiä vaan pikemminkin antaa jämerä työkalu erilaisille luottamushenkilöille ja muille valtaan pyrkiville, jotta heillä olisi painavaa sanottavaa sellaisistakin asioista, jotka eivät oikein ole hanskassa. Ehdotus taide- ja taiteilijapoliittiseksi ohjelmaksi on uskollinen perinteille: se kertoo asiansa selkeällä kapulasuomella. Mutta niin on maan tapa. Kenties muuallakin kuin Suomessa.

    

Mutta ei livauteta pesuvettä heittäessä pentua pellolle. Asiallisiin kansiin sidottua noin satasivuista opusta selatessaan ohjelmaehdotuksen sisällölle lämpiää allekirjoittanutkin, joka totisesti ei ainakaan luontevasti lukeudu komiteaväen tietäväiseen joukkoon. Parin lukemisen jälkeen on tunnustettava, että työryhmä on tehnyt hyvän ja asiallisen pohjan, ohjelman jonka luettuaan moni oivaltaa, että taide todella on mahdollisuuksia.

Taiteen yhteiskunnallisuus on näkynyt eri aikoina eri tavoin. Meillä vuosisadan vaihde (siis 1800-1900 lukujen) oli puhdasta ja romanttistakin Suomi-kuvan rakentamista. Myöhemmin taide muodostui hyvinvointiyhteiskunnan palveluksi. Jossakin vaiheessa taide myös ”osallistui”. Toisaalta hyvä taide on aina  –  ilman sitaatteja  – osallistunut. Tänä päivänä taiteen tulisi olla sekä peruspalvelu että -oikeus. Ohjelmaehdotuksen mukaan ”valtioneuvoston seuraava tulevaisuusselonteko tulee tehdä taiteen ja kulttuurin näkökulmasta. Kansainvälistyminen ja globalisaatio nähdään yleensä talouden näkökulmasta, mutta ne ovat pohjimmiltaan kulttuurisia prosesseja”.

On mielenkiintoista seurata minkälaisen vastaanoton ohjelmaehdotus tulee saamaan päättäjien keskuudessa. Samoin minkälaiseksi muodostuu lopullinen taide- ja taiteilijapoliittinen ohjelma. Päätöksien tekijät näkevät usein taide- ja kulttuuriväen käenpoikina valtiovarainministeriön pesällä. Pienistä pennosista kuitenkin on kysymys, jos tutkimme Suomen valtion kulurakennetta. Mitäpä jos taideväki uuden ohjelman valmistumisen myötä saisi päättäjien ajatukset siirtymään rahanjaosta uusiin asenteisiin ja oivalluksiin. Ehkäpä euro taiteelle ei sittenkään ole huono sijoitus.

Tekijänoikeus on taiteilijan oikeutta työhönsä, kertoo eräs ohjelman väliotsikoista. Säveltäjille, sanoittajille ja sovittajille itsestäänselvyys, mutta monelle alan ulkopuoliselle tekijänoikeusvaateet ja esimerkiksi Teoston toiminta on ahneutta ja perusteetonta rahan lypsämistä. Ohjelman mukaan ”valtioneuvoston tulee huolehtia, että tekijänoikeussuoja säilyy vahvana muuttuvassa toimintaympäristössä ja siinä otetaan huomioon tekninen kehitys”. Eräs oleellinen kannanotto on että                         ”tekijänoikeuteen liittyvien asioiden tulee hallinnollisesti säilyä opetusministeriön toimialalla niiden kulttuuripoliittisen merkityksen vuoksi”.

Taide- ja taiteilijapoliittinen ohjelma valmistuu aikanaan lopullisesti. Toivottavasti myös sen toteutumisen seuranta onnistuu parhaalla mahdollisella tavalla, niin että kyseinen ohjelma löytäisi tien kovaan käyttöön eikä hyllyntäytteeksi.  Niin vielä yksi asia: Milloin olisi musiikkipoliittisen ohjelman vuoro?

teksti: Jani Uhlenius

Hyvä melodia valloittaa sanoittajan

Julkaistu

– Kolahdus oli niin kova, että aloitin saman tien sanoitusten teon. En ollut aikaisemmin tajunnut sellaista kirjoittamisen muotoa, vaikka runoja ja tarinoita olinkin kirjoittanut, Penni kertoo.

Melodian tekstittäminen oli kuitenkin tuttua puuhaa jo lapsuudesta.

– Kuuntelimme siskojeni kanssa iskelmiä radiosta ja kirjoitimme korvakuulolta sanat paperille. Vaikka sanoitukset eivät olleet omia, niitä kirjoittaessa tuli taju siitä kuinka rytmit ja tavut painottuvat. Siskojeni kanssa myös lauloimme paljon. Soitinvalikoimiini kuuluivat melodica, hanuri ja kitara. Valitettavasti soittaminen on kuitenkin jäänyt.

Silti Penni sai kerran sävellettyä muutaman laulun ”Vekara-Varkaus”-tapahtumaan.

– Tapailin sähköpianolla melodioita, ja sävelmät löytyivät yllättävän nopeasti. Huomasin, että oppisin varmasti soittamaan ja säveltämäänkin, jos vain olisi aikaa harjoitella.

Ominta aluetta Pennille on kuitenkin sanoittaminen, vaikka siihenkään ei nykyisin tunnu löytyvän tarpeeksi aikaa. Kun arkinen aherrus Varkauden kaupungin palkanlaskijana päättyy, kuluvat illat ja vapaa-ajat enimmäkseen sukututkimuksen merkeissä. Siihen hän hurahti muutama vuosi sitten.

ELVISLÄISET TYÖKAVEREINA

Pennin sanoituksia on julkaistu noin 50. Niistä suuri osa on Kristiina Ronimuksen säveltämiä.

– Kun kirjoittaa tekstejä leipätyön ohella, jää määrä pakostakin suppeaksi. Vaikka luova fiilis olisi päällä, on pakko mennä ajoissa nukkumaan herätäkseen aamulla töihin. Mulle paras aika tekemiseen on ehdottomasti yöllä. Sanoitustyössäni huono puoli onkin tällä hetkellä juuri ajan puute, vaikka jotain pientä kirjoittelenkin koko ajan.

– Luovassa työssä voi pieni tauko ollakin välillä ihan paikallaan. Muuten alkaa helposti toistaa itseään ja samojen kliseiden pyöritteleminen myös kyllästyttää. Tekijästä itsestään on kiinni miten työhönsä suhtautuu. Aiemmin aktiivisesti kirjoittaessani koin olevani tehdastyöläinen. Tauko ja lepo antavat mahdollisuuden uusiutumiseen.

Parasta työssä Pennin mielestä on ilman muuta se, että saa sanoitettavakseen hyvän melodian, johon syntyy teksti kuin itsestään. Esimerkiksi hän nostaa Pekka Lepistön säveltämän ”Tuulihaukan”, joka koskettaa sisintä yhä edelleen, ja jota Penni pitää eräänä parhaimmista sanoituksistaan.

– Sävel kolahti heti, ja pyysin saada tehdä siihen tekstin. Se syntyikin niin valmiina, kuin en olisi itse sitä kirjoittanutkaan.

”Tuulihaukasta” pitivät muutkin; se pääsi aikanaan Suomen Euroviisujen karsinnan yhdenneksitoista, eli putosi niukasti TV-karsinnasta.

– Siinä on kohdallaan sanoitus, sävellys, sovitus ja laulaja. On huippuhetki, kun kuulee levyltä kaikkien neljän elementin olevan tasapainossa. Valitettavasti se on aika harvinaista, usein omissa korvissani ainakin joku niistä klikkaa.

Penni ihailee Anna Hanskia, joten ”Tuulihaukan” päätyminen hänen äänitteelleen oli enemmän kuin hienoa.

– Tykkään Korisevan Arjastakin, jonka levylle meni Pekan säveltämä ”Meitä on nyt kaksi” -biisi. Sekin oli silloin kova juttu.

– Krissen [Ronimus] säveltämistä biiseistä ehkä eniten on soinut kolmannen suosikkini Koivuniemen Paulan ”Sitä rakkaus on”. Hän laulaa ja artikuloi hyvin, kuten Kaija Lustilakin, joka levytti laulumme ”Con amore”. Artikulaatio on tuommoisessa biisissä tärkeää, ettei synny mitään ”konnamoorea” ja muita asiaan kuulumattomia, humoristisiakin painotuksia.

Elvisläisistä myös Jussi Rasinkangas ja Eeva Lindholm kuuluvat Pennin yhteistyökumppaneihin.

– Jussin kanssa tehtiin mm. viimeiselle Marita Taavitsaisen levylle laulu ”Aika kanssasi kun pysähtyi”. Eevan säveltämistä teksteistä parikin artistia on levyttänyt ”Onnen tähdet” -biisin. Niemisen Esalta syntyi Annan levylle sävellys ”Villapaitamies” -tekstiin.

TYYNEN RAUHALLINEN TEKSTIN TUOTTAJA

Ideoita sanoituksiin Penni ei sen kummemmin mietiskele.

– Niin sanottua tyhjän paperin kammoa ei tule, kun ottaa kynän käteen, päästää itsensä irti ja kirjoittaa ihan mitä tahansa. Pian huomaa saavansa myös järkeviä lauseita aikaiseksi. Mieluiten kyllä tekisin tekstejä valmiisiin sävelmiin, joihin kaipaan tanssittavaa rytmiä, keveyttä ja melodiaa, joka vie sanoittajan mukanaan. Minusta kaikki muu on pakkosyöttöä.

Mitä voi keksiä latteisiin sävellyksiin, jotka eivät sytytä tai puhuttele?

– Asia on tietysti samoin toisinkin päin. Kerran lähetin eräälle säveltäjälle 20 tekstiä, eikä hän ottanut niistä yhtään. Noin suuren määrän kanssa on kyllä todennäköisesti kyseessä tekijöiden täysin erilainen tyyli. Välttämättä tekstit eivät ole huonoja, vaan sopivat jonkun toisen sävellettäväksi paremmin. Artistikin on huomioitava, vaikkei välttämättä tiedäkään kenelle on tekstiä tekemässä.

Vuosina 1992-93 TV:stä tuli kerran kuussa suorana lähetyksenä yliluonnollisia asioita käsittelevä ohjelma ”Täysikuu”. Penni teki kahdeksanosaiseen sarjaan viisi sanoitusta myötäilemään ohjelman teemaa.

– Se oli ehdottomasti mielenkiintoisin ja haastavin projektini. Ohjelman pianisti ja säveltäjä Leena Pirhonen kuuli aiheen noin kaksi viikkoa ennen lähetystä. Koskaan emme etukäteen tienneet hyväksyttäisiinkö laulu vai ei. Ohjelmasarjaan tehty ”Sateenkaarikivet” on mielestäni yksi parhaita tekstejäni.

Vuonna 1992 Penni ja Krisse voittivat Forssan Valssikilpailun kappaleella ”Yö, tuuli, tähdet”.

– Tuntuu, että vasta nyt osaan arvostaa voittoa. Eihän niitä sentään joka vuosi tule. Samoihin aikoihin saimme myös kunniamaininnan Kotkan Meripäivillä biisistä ”Harmaalokki”.

JÄMÄKKYYTTÄ PAPERIHOMMIIN

ELVISläiset sen tietävät, ja Pennikin on kokenut, että jotkut artistit jättävät esitysilmoitukset täyttämättä.

– Sekös harmittaa! Jos itse olisin laulaja, niin hoitaisin ehdottomasti nämäkin asiat kuntoon jo siitäkin syystä, että kaikki ollaan saman alan ihmisiä. Toimisikohan homma yhtä huonosti, jos asia olisi toisinpäin?

– Mieleen nousee väheksymisen ajatus, ei siltä voi välttyä. Tai ehkä kaikki artistit eivät ajattele papereiden täyttämisen olevan tärkeää tekijöille, joiden leivästä kuitenkin on kysymys. Vai kokevatko esiintyjät, että siitä on liikaa vaivaa? Miksei esitysilmoitusta täytä joku orkesterin jäsenistä, jos se ei solistilta onnistu?

Penni haluaa kuitenkin mielummin kehittää asioita kuin moittia ja haukkua. Tässä yksi kehitysehdotus:

– Kuka tekisi tutkimuksen siitä, ketkä artistit täyttävät esitysilmoituksen ja ketkä eivät? Molemmilta ryhmiltä voisi kysyä miksi he tekevät tai eivät tee, sekä kuinka he kokevat paperityön, koska joko täyttävät laput tai eivät täytä.

– Vuosia keikkailleet kehäketut eivät voi olla tietämättömiä asiasta. Tekijät joutuvat kokemaan, että he ovat vain välttämätön paha musiikin alalla. On järjetöntä riidellä vuosikymmeniä tästä asiasta

Mikäli kaikki artistit täyttäisivät tunnollisesti esityslappusia, olisi Penninkin taloudellisesti mahdollista ottaa työstä vapaata ja heittäytyä uusien laulujen tekoon. Teostorahoista riittää juttua enemmänkin.

– Pykäläviidakko on hirveä, ja koko ajan tulee uusia asioita. Löisin melkein vetoa, ettei suurin osa elvisläisistäkään tiedä, millä kaikilla tavoilla voi jäädä ilman korvauksia. Tarkkana pitää olla!

Penni kertoo reklamoivansa aina huomatessaan jonkun biisin puuttuvan tilityksestä.

– Kysehän on nimenomaan tekijän oikeudesta! Oikeutta on myös se, että ottaa selville miksi jokin teos jää tilittämättä!

Pienemmissä tekijäpiireissä on käyty keskustelua siitä, kuinka omia sanoituksia, sävellyksiä tai niiden osia ilmestyykin aivan toisten henkilöiden nimillä.

– On vaikeaa tietää, onko joku tehnyt kopiointia tahallaan vai alitajuisesti. Ihmisen aivoihin tarttuu toisten puheista ja esityksistä herkästi sanoja ja säveliä, joita voi luulla omikseen. Sama ilmiö ja prosessi toimii kirjallisuudessakin. Tietysti kiusaus voi olla suuri, jos omat ideat on käytetty jo moneen kertaan.

NUIJAPÄÄLLIKÖN JÄLKELÄINEN

ELVISiin Penni liittyi noin kymmenen vuotta sitten. Asiat kiinnostavat joten kokouksissa ja pikkujouluissa tulee käytyä usein.

– ELVIS on tiedotuskanava, ja se myös yhdistää tekijät. Varmaan pakertaisin kammiossani yksin tapaamatta saman alan ihmisiä, jos en kuuluisi jengiin. Voin soittaa toimistolle, ja apu löytyy aina. Nettisivutkin ovat hyvät.

Penni lähettää terveisiä kaikille, että aina kannattaa kysyä ELVISistä, jos ei jotain tiedä.

– Meillä on oikeus saada vastaus myös hölmöihin kysymyksiin.

Pennin työmaa luovalla alueella on laaja. Hän maalaa tauluja ja on kirjoittanut kolme lastenkirjaa, kuvitus tietysti omasta kynästä. Uusin aluevaltaus ovat historialliset lehtijutut omista esivanhemmista 1600-1700-luvuilta.

– Viimeksi löysin itselleni skottijuuret! Jorma Panula paljastui isäni kuudenneksi serkuksi ja nuijapäällikkö Jaakko Ilkkakin on esi-isäni.

Tulevaisuuden suhteen Pennillä ei erikoisempia suunnitelmia ole.

– Mulle yleensä vain tapahtuu asioita, epätavallisiakin. Jos musiikin alalla tulevaisuudessa tulee eteen jotain mielenkiintoista, toki sitten heittäydyn siihen. Kirjoittaminen on kuitenkin se alue, jolla mieluiten toimin.

Pauliina Lerche uudistaa katrilleja

Julkaistu


Haitaria voisi kutsua 2000-luvun muotisoittimeksi. Maria Kalaniemi ja Kimmo Pohjonen ovat onnistuneet kahmaisemaan kunniaa kauempaakin kuin kotimaasta. Pauliina Lerche edustaa seuraavan sukupolven haitaristeja. Hänen musiikissaan kuuluu vivahteita konemusiikista, ”progesta”, ja kauan kadoksissa olleesta karjalaisuudesta.

Pauliina on nainen, jota ei heti uskoisi haitaristiksi. Hentoinen tyttö painavan soittimen seurassa näyttää epäuskottavalta yhtälöltä. Pari kuukautta sitten Pauliina kuitenkin julkaisi ensimmäisen soololevynsä Katrilli. Takana on monen vuoden kova työ.

– ”Olen kotoisin Rääkkylästä. Aloitin viulunsoiton nelivuotiaana, yhdeksänvuotiaana menin mukaan Värttinään”.

Klassiset musiikkitunnit jäivät, kun järjestelmällinen ”aivopesu” muutti tytön kansanmuusikoksi. Prosessin aikana viulu vaihtui haitariin. Lukion jälkeen nuoren naisen tie kulki Sibelius-Akatemian kansanmusiikki-osastolle. Nykyään melkeinpä valmistunut kansanmusiikin maisteri vaikuttaa useissa yhtyeissä.

– ”Burlakat on karjalankielistä musiikkia esittävä yhtye. Mimmit on alun perin rääkkyläläinen yhtye, jonka perustin yhdeksän vuotta sitten. Helsingissä säestän kansantanssiryhmiä”.

Kansanmusiikkipiirien ulkopuolella Pauliina tunnetaan nykyisin Vesa- Matti Loirin yhtyeestä, johon hänet kiinnitettiin Maria Kalaniemen tilalle.

Tanssittavuutta kunnioittaen

Pauliinaa on harvemmin nähty lavalla yksin, mutta ajatus soololevystä kypsyi vähitellen.

– ”Olin säveltänyt paljon karjalaisia kappaleita kansantanssiesityksiin. Mieheni Peter sanoi ensimmäisenä, että niistä kappaleista pitäisi tehdä levy. Vähitellen innostuin ideasta. Päätin tehdä Katrilli-levyn projektityönä Sibelius-Akatemiaan. Teen levyllä monia eri juttuja, eli soitan erilaisia haitareita ja kannelta sekä laulan”.

Levy on aika sekamelska erilaisia tyylejä, kansanmusiikkia soitetaan sekä perinteisesti että modernisti. Levyllä vierailee monia tunnettuja muusikoita. Lyömäsoittajat Kalle Torniainen ja Mikko Hassinen ovat myös tehneet levylle muutaman konevetoisen kappaleen, kansanmusiikkipuolelta mukana ovat muun muassa Timo Väänänen (kantele), Lassi Logren (viulu) ja Soila Sariola (laulu). Peter Lerchellä on ollut suuri vaikutus lopputulokseen, hän on ollut mukana soittamassa ja etenkin tuottamassa Katrilli-levyä.

– ”Tuottajallani oli selkeä ajatus – soiton piti kuulostaa samanlaiselta kuin harjoitellessani. Siksi tämän levyn biisejä ei pahemmin sovitettu. Ne soitettiin, ja katsottiin mitä syntyi, levyllä on paljon improvisaatiota”, Pauliina kuvailee levyn lopullista saundia.

Mausteena chiliä ja garam masalaa

Suomalaista kansanmusiikkia sisältävältä levyltä kaikuvat yllätyksellisesti myös intialaiset sävyt. Kanteleen ja haitarin lomassa erottaa muun muassa tablat ja sarangin. Pauliina ja Peter matkustivat New Delhiin nauhoittamaan kappaleita intialaisten muusikkojen kanssa. Alkuvaikeuksien jälkeen nauhoitukset onnistuivat hyvin.

– ”Työskentelytavat olivat siellä hyvin erilaiset. Välillä iski epätoivo, että tuleeko tästä yhtään mitään. Muusikot olivat onneksi erittäin hyviä”, Pauliina muistelee.

Intiassa nauhoitetut kappaleet ovat varsin erilaisia tyyliltään. ”Delhi-katrilli” on konemausteinen teknobiisi, ”Katrilli Kintaan kylästä” taas yksinkertainen ja meditatiivinen kappale akustisilla soittimilla.

– ”Delhi-katrillia tehdessäni oli alusta asti selvää, että siihen tulee intialainen laulu. Kintaan kylässä pääajatuksena oli kokeilla kanteletta intialaisten soittimien kanssa”, Pauliina selittää. Itäsuomalaista instrumentaalista kansanmusiikkia on levytetty hyvin vähän. Katrilli on nopeatempoinen karjalainen tanssi, ja olikin jo korkea aika tuoda se 2000-luvulle.

Kansanmusiikkia modernin perinteisesti

Vilkas rääkkyläläinen musiikintekijä on löytänyt omimman alueensa.

– ”Karjalaista musiikkia olen soittanut lapsesta asti, se on minulle läheisin tyyli. Halusin kokeilla katrillin rajoja. Testasin, kuinka hyvin se taipuu konejuttuihin ja intialaisiin sävyihin”.

Alun perin Pauliina kiinnostui karjalaisesta musiikista Värttinässä. Karjalaiset laulut, maanitukset, ja kalevalaiset tekstit sytyttivät Pauliinan jo parikymmentä vuotta sitten. Mutta mikä katrilleissa jaksaa vieläkin sytyttää?

– ”Katrillit ovat hauskoja tansseja. Niissä on paljon toistoja, ne vievät tietynlaiseen hypnoottiseen tilaan. Saatan soittaa jotakin pientä pätkää, ja unohtaa täysin ajan kulun”, Pauliina hymyilee.

Hän haluaa sävellyksiään kutsuttavan karjalaiseksi kansanmusiikiksi. Mutta millaista on säveltää traditiolle perustuvaa musiikkia? Tässä asiassa Pauliina korostaa taustansa tärkeyttä.

– ”Kansanmusiikin soittamisesta ihan pienestä asti on minulle kerääntynyt tietty sävelkirjasto päähäni, kansanmusiikille ominaisista sävelkuluista ja aihioista. Usein sävellykset perustuvat traditionaalisesta musiikista kumpuavalle inspiraatiolle. Tunnen tyylimaailman niin hyvin, että minun on helppo työskennellä kansanmusiikin kanssa. Esimerkiksi polkan pystyn tekemään nopeasti. Perinteisestä musiikista voin saada aihion, jonka ympärille sävellän omaa. Vähitellen huomaan tehneeni uuden kappaleen”.

Hieman samanlaista tekniikkaa Pauliina käyttää kirjoittaessaan sanoja kappaleisiin. Tekstien tekemisen hän kokee vaikeammaksi kuin säveltämisen. Pauliinan tekstit mukailevat runonlaulua.

-” Teksteihin otan fiiliksiä Kantelettaresta. Valitsen esimerkiksi pienen pätkän, jonka jälkeen kirjoitan lisää tarinaa säkeen ympärille. Kaikkein haastavinta on tekstien tekeminen biiseihin, joissa on jonkin näköinen pop-rakenne. Runolaulun tyyliin kuuluvat esimerkiksi vanhahtavat sanat, joiden tarkoitusta monet eivät enää ymmärrä. Olen yrittänyt modernisoida runonlaulua”, naurahtaa iloinen karjalainen urakalleen.

Suomalainen kansanmusiikki pysyykin elossa juuri Pauliinan kaltaisten uskaliaiden uudistajien avulla.

Mestarisnaisia

Julkaistu

Mistä sinun palosi kirjoittamiseen on lähtöisin? Oletko opiskellut kirjoittamista erityisesti?

Mä olen koulutukseltani humanististen tieteiden kandi, ja olen opiskellut venäläistä kirjallisuutta pääaineenani. Mitään muuta erityistä ”koulutusta” sanoittamiseen mulla ei ole. Ehkäpä kuitenkin kaikella, mitä elämässään on tehnyt, on vaikutusta kirjoittamiseen: kävin aikoinani Kallion ilmaisutaidon lukion, ja yhtenä tärkeimmistä aineista siellä oli kirjallinen ilmaisu. Joku joskus on sanonutkin, että teksteistäni tämän huomaa; eli varmasti joitakin ohjeita kirjoittamisesta on noiltakin ajoilta mieleeni jäänyt. Olin kuitenkin vasta – tai jo, miten vaan – noin kaksikymmentävuotias, kun aloin tehdä tekstejä Ultra Bra ­yhtyeelle. Tekstien teon aloittaminen vaati kuitenkin aikamoisen prosessoinnin: oli kohdattava tiettyjä henkilökohtaisia asioita, ja oli osoitettava rohkeutta ja päättäväisyyttä.


”Kirjoittava ihminen kun oppii katselemaan ja jäsentämään
maailmaa sekä itseään aivan erityisellä tavalla; se on elämäntapa.
Eikä tavasta niin vaan pääse eroon, vaikka joskus haluaisikin.”

Onko sinulla ollut pienestä pitäen joitakin kirjoittaja-esikuvia?

Mitä tulee musiikkiin, olin teininä ihan tavallinen; kuuntelin sen ajan suosituimmat bändit, kuten Dingot ja muut. Kotimaisista taisin kuitenkin kuunnella Tuomari Nurmion tuotantoa eniten. Ja teininä syvennyin myös tuon ajan rakkaus- ja vallankumouslauluihin. Mun suurin kirjoittaja-esikuvani lienee kuitenkin Anna Ahmatova, jota pidän suurempana kuin muita. Olen tutkinut paljon hänen teesejään. Muun muassa sen, että jos kirjoittaa ruususta, niin kirjoitetaan sitten ruususta, eikä loruilla muusta… Anna Ahmatovahan oli yksi akmeismin suurimpia edustajia. [Akmeismi = koulukunta Venäjän modernistisessa lyriikassa 1900-luvun alkupuolella. Akmeistit kääntyivät symbolisteja vastaan. Huomattavimmat edustajat Nikolai Gumilev ja Anna Ahmatova – toim.huom.]

Oletko aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista? Siis jo teinistä lähtien… yleensähän murrosikäisillä tytöillä on mielessä ihan muut asiat kuin politiikka, yhteiskunta, oikeudenmukaisuus jne.

Kyllä vaan olen. Varmasti tähän on eniten vaikuttanut perhetaustani: vanhempani ovat näet vasemmistolaisesta liikkeestä. Tietenkin meillä kotona puhuttiin paljon politiikkaa ­ ei tyrkytetty, eikä tuputettu, mutta jotenkin niihin asioihin syntyi ihan luonnollinen kiinnostus. Olinhan mukana pioneeritoiminnassakin, jossa käytiin läpi yhteiskunnallisia asioita. Mutta kyllä mä olin ihan tavallinen, normaali nuori nainen – juoksin poikien perässä ja hulluttelin siinä kuin muutkin.

Kuinka yhteistyösi Kerkon kanssa oikein alkoi?

Kaikki Ultra Bra ­yhtyeen jäsenet kävivät samaa koulua: olemme tunteneet toisemme jo 15-16 vuotiaista lähtien. Ihan konkreettinen sysäys kirjoittamiseen syntyi, kun Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDNL) julisti poliittisten laulujen kilpailun vuonna 1994: Kerkko ryhtyi säveltämään kilpailukappaletta ja pyysi siinä vaiheessa kavereiltaan tekstejä. Hänhän oli jo ennen sitä hetkeä säveltänyt runoihin, joten tämä oli jatkumoa Kerkolle jo aloitettuun metodiin. Minä vielä pähkäilin koko kirjoitusasiaa tuossa vaiheessa: teki mieli kirjoittaa, mutta piti miettiä lähestymistapaa ja sitä, millä henkilökohtaisella tasolla voisin ylipäätään kirjoittaa… Tuo kilpailu poiki kuitenkin palkinnoksi EP:n [Houkutusten kiihottava maku], jonka Ultra Bra ­yhtye julkaisi vuonna 1995. Minä prosessoin kirjoittamisasiaa vielä puolisen vuotta, kunnes ryhdyin toimeen, eli kirjoittamaan – vihdoinkin! Vuonna 1996 julkaistiin ensimmäinen albumi Vapaaherran elämää, jolla olikin jo mukana tekstejäni.

Mikä on työskentelytapasi? Intuitiota vai työtä? Ja kuinka Kerkon ja sinun yhteistyö etenee? Kumpi on ensin, sanat vai sävel?

Me tehdään Kerkon kanssa niin, että teksti on aina ensin. Tästä päästä on helpompi rakentaa kokonaisuus. Ja Kerkko on älyttömän hyvä säveltämään tekstiin! Kun runko on sittemmin valmis, voidaan hieroa joitakin säkeistöjä, rivejä tai sanoja. Mähän olen itse äärettömän epämusikaalinen, joten joskus biisin kokoaminen käy kyllä ihan työstä. Mutta pohjimmiltaan mä olen intuitio-sanoittaja: mulla on niin paljon kaikkea muuta, opiskelua ja työtä (ja näin on aina ollut), että enhän mä mikään kahdeksasta neljään sanoittaja ole koskaan voinut ollakaan… Hauduttelen tekstejä mielelläni, joskus pitkäänkin. Olen aika hidas. Joskus tekstit tulevat helposti, joskus vaikeammin: on kirkkaampia ja sumeampia hetkiä…. Usein mulla on kuitenkin taustalla jokin teema, aihio, jota pyörittelen. Deadline tietenkin nopeuttaa valmistumista. Kyllä tekstin teko joskus on ihan raakaa työtä, kun biisi ei oikein tahdo valmistua, tai siinä on joitakin vaikeuksia…

Onko sinulta tilattu muille tekstejä? Vai tekisitkö ­ jos kysyttäisiin?

Mä olen tehnyt joitakin tekstejä tanssiesityksiin. Aina silloin tällöin joku kysyy, mutta en ole saanut mitään aikaiseksi. Totuus on kuitenkin, että mulla on paljon muuta työtä, ja että olen hidas. Lisäksi, tämä yhteistyö Kerkon kanssa tuntuu luonnolliselta ja hyvältä ­ en ehkä ihan helposti osaa kuvitella itseäni esimerkiksi ammatti-iskelmäsanoittajana. Mulle on tärkeää, että tiedossa on jokin kokonaisuus, tavoite ja esittäjä, kuten nyt tämä Kerkon uusi soololevy: tällöin tekstien teko tuntuu mielekkäältä.

Onko tiedossa jo seuraavia projekteja? Vai onko tämä salaisuus?

Takana on intensiivinen ja raskas kevät. Tulevaisuus on levyprojektien osalta vielä hämärän peitossa, mikä on ihan hyväkin: saa hengähtää. Onhan mulla tehtynä kaikenlaisia hätäisiä muistiinpanoja, jos vaikka jotakin…. Ainahan sitä kirjoittavalla ihmisellä on jotakin meneillään… Kirjoittava ihminen kun oppii katselemaan ja jäsentämään maailmaa sekä itseään aivan erityisellä tavalla; se on elämäntapa. Eikä tavasta niin vaan pääse eroon, vaikka joskus haluaisikin.

Mitä Juha Vainio ­palkinto sinulle merkitsee ?

Mä olen tästä todella ylpeä ja iloinen. Ja otettu. (Annin äänenpaino on niin totinen, että toimittajatäti meinaa ruveta itkemään…)

Teemme tätä haastattelua toukokuun alussa. Pian eduskunta päättää ydinvoimasta, ja tiedämme, kuinka ”valveutuneita” ovat meidän edustajamme… Mitkä ovat sinun henkilökohtaiset perustelusi EI ydinvoimalle?

On laskettu ja tehty ennusteet siitä, että mitä enemmän ydinvoimaan panostetaan, sitä vähemmän resurssoidaan vaihtoehtoisiin, uusiutuviin energialähteisiin ja niiden kehittämiseen. Me olemme tien haarassa: valitsemmeko sen polun, joka johtaa loputtomaan sähkön käytön kasvuun vaiko sen toisen: polun, joka johtaa kulutuksen hallintaan. Energian ja sähkön kulutuksen hallinta on mielestäni ainoa oikea todellinen vaihtoehto: ydinvoima on kuin norsu, joka seisoo tanakasti hajautetun, uusiutuvia luonnonvaroja käyttävän energiatuotannon tiellä.

Yhdyn täysin – ja pelkään pahinta. Annille kuitenkin onnea palkinnosta: jotenkin taas parannettiin maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Jään odottamaan sydän väpättäen uusia, hienoja lauluja.