EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

Kitaristi tunnepäissään

Julkaistu

Vuosi 2011 on ollut Nymanille kohtalaisen kirjavaa aikaa. Hän tuotti keväällä Leningrad Cowboysin levyä, joka ilmestyi lokakuun lopussa. Lisäksi hän oli mm. Mato Valtosen ja Sakari Kuosmasen kanssa Mulkvist-nimisessä ”urpobändissä” (kuten hän itse asian ilmaisee), joka teki syksyllä kahden viikon mittaisen kiertueen. Hänellä on myös ollut projekteja Espoo Big Bandin kanssa – eikä siinä kaikki.

– Olen lisäksi tehnyt aika paljon sovituksia Helsingin kaupunginorkesterin ja Jukka Perkon yhteiskeikkaa varten. Ne työt ovat juuri loppusuoralla. Sitten on vielä Oulussa toteutettava Hectorin musiikkiin perustuva konsertti, jossa laulavat Pave Maijanen ja Maarit Hurmerinta. Arrasin myös siihen muutaman biisin. Tässä on siis ollut aika paljon nuotinkirjoitus- ja keikkahommaa.

Lähteekö monipuolinen toimintasi enemmän siitä, että haluat tehdä erilaisia juttuja, vai siitä, että suomalainen kenttä on niin pieni ja siellä pitää tehdä kaikenlaista tullakseen toimeen?

– Sanoisin mieluummin niin, että Suomen pienuus tekee tällaisen toiminnan mahdolliseksi. Muusikkoyhteisö on pieni, ja siinä oppii helposti tuntemaan tärkeät tekijät. Se on minusta aivan mahtava juttu. Olen aina ollut todella innostunut eri ryhmistä, joiden kanssa olen päässyt tekemään töitä, ja sanoisin että kun oikein syviin vesiin mennään, musiikinlajilla ei ole paljonkaan merkitystä. On ollut hienoa katsoa millä tavoin eri taustoista ja mieltymyksistä tulevat ihmiset toimivat. Olen oppinut ajattelemaan, että genrerajoja ei taida enää olla muualla kuin levykaupoissa.

Tässä on täytynyt tapahtua muutos viime vuosikymmeninä. Joskus 80-luvulla rajat olivat vielä aika selvät. Ajatellaan vaikka jo sitä, miten Levyraatia katsottiin ja miten siitä puhuttiin!

– Kyllä. Olen itse sen verran nuorempaa sukupolvea, etten ole törmännyt urallani kovin selviin rajoihin. Olin aikoinani Oriveden orkesterikurssilla, ja tutustuin siellä orkesteri- ja kamarimuusikoihin, muiden muassa Pekka Kuusistoon. Jazz taas tuli tutuksi Sibelius-Akatemian jazz-osaston sekä Jarmo Saaren ja Arttu Takalon kautta. Ulkomusiikillinen tutustuminen itse ihmisiin on ollut todella valaisevaa ja näyttänyt, että musiikintekijöillä on lajista riippumatta sama kunnianhimo ja valmius nähdä vaivaa asioiden eteen. Rockissa ja popissa myös.

Vaikuttaa siltä että tunnet suhteellisen nuoresta iästäsi huolimatta niin sanotusti kaikki. Onko Suomessa vielä ihmisiä, joiden kanssa et ole tehnyt yhteistyötä mutta haluaisit?

– On. Vaikka keitä. Tosi paljon. En halua luetella nimiä, koska niitä on niin paljon ja unohdan kuitenkin jonkun olennaisen. Mutta siis on, ilman muuta on. Voin sanoa että hienointa tässä työssä on ollut se, että puheluita on tosiaan tullut ja tuttavuuksia syntynyt. Ajattelen usein kutsun saatuani että ei ole totta, tämä on aivan mahtavaa. Tietysti käytännön aikataulu- ja muut säädöt ovat usein täyttä kaaosta. Lavalla tai studiossa tulee sitten niitä havahtumisen hetkiä, kun tajuaa että tämä on juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä.

Pianosta kitaraan ja takaisin

Marzin isä on kirjailijana ja rovastinakin tunnettu Hannu Nyman, joka myös soitti hengellisessä Pro Fide -yhtyeessä. Hänen äitinsä harrasti myös laulamista, ja musiikki oli kodissa vahvasti läsnä sekä seurakuntatoiminnan että muun harrastamisen kautta. Tästä syystä soittaminen oli Marzillekin jo lapsesta asti luontevaa. Ensimmäinen instrumentti tosin ei ollut kitara vaan piano.

– Soitin pianoa Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa aika vakavissanikin kymmenisen vuotta. Perheessä ja suvussa oli harrastusta tukevaa pohjaa. Isoisä on vanha swing-pasunisti, setä taas soitti bassoa ja tarjosi minulle ensimmäisiä bändikokemuksia. En edes muista milloin varsinaisesti aloitin soittamisen. Opistoon pyrin seitsemänvuotiaana, mutta tein kyllä omia biisintapaisia jo sitä ennen.

Missä vaiheessa kitara tuli kuvioihin?

– Kuudennen, ehkä seitsemännen luokan paikkeilla. Kaveri säesti itseään kitaralla joulujuhlissa, veti Joulumaa-nimisen kappaleen. Katselin sitä huomion määrää vähän mustasukkaisena ja ajattelin että minä haluan kanssa. Meillä sattui olemaan akustinen Landola kotona, ja isä näytti muutaman soinnun. Opiskelin pianoa opistossa, mutta kitara oli hyvä vastapainosoitin: sain tehdä sillä kotona mitä vain. Treenasinkin sitä loppujen lopuksi aika paljon enemmän kuin pianoa. Nykyään asia on kellahtanut hauskasti toisin päin: soitan työkseni kitaraa ja tartun kotona mielelläni pianoon.

Milloin rupesit ajattelemaan, että musiikista voisi tulla ammatti?

– Kaikki meni kuin varkain: sain Nylon Beat -pestin ollessani vasta lukiossa. Sen bändin kanssa tuli kierrettyä aika tiiviisti, ja sitä kautta alkoi tulla muutakin keikkaa, muiden muassa Joonas Hytösen talk show, jossa oli Lenni-Kalle Taipaleen trio ja minä. Nämä asiat ehtivät tapahtua ennen kuin pääsin lukiosta ja olisin joutunut miettimään tulevaisuutta.

Ja loppu, kuten sanonta kuuluu, on historiaa, vai kuinka?

– Kyllä. Mitään tietoisen ratkaisun paikkaa ei koskaan tullut. Tietenkään se ei ole aina ollut helppoa, eikä aina myöskään ole ollut töitä. Ja totta kai minulle on tullut myös identiteettiongelmia: olen ihmetellyt että mitä minä tällä musiikkikentällä tsuhailen, kun kaikki on niin pirstaleista. Mutta varmasti jokaisessa reitissä on omat ongelmansa ja kysymyksensä.

Ketkä ovat olleet merkittävimmät opettajasi?

– Jarmo Saari on merkittävin. Hän oli Espoon lukion musalinjan kitaraopettaja. Lukioaika oli tietysti muutenkin tärkeä, kun silloin kaikki tarttuu ihmiseen niin vahvasti. Olen kotoisin Lohjalta enkä ollut kuullut siellä livenä mitään ihmeellistä, mutta muistan kun menin katsomaan Jarmoa ja Zetaboo-orkesteria ensimmäisen kerran Semifinaliin. Se oli aivan tajunnan räjäyttävä juttu. Jarmo on edelleen tärkeä musiikillinen auktoriteetti, jolta kysyn neuvoa.

Tuleeko muita mieleen?

– No Anssi Nykänen tietysti. Kun aloitin rundaamisen, Nylon Beatin komppiosastosta vastasivat Anssi ja Harri Rantanen. Olen oppinut Anssilta valtavan paljon yhtyesoittamiseen liittyviä asioita. Kysymys ei ole mistään muodollisista oppitunneista, mutta pelkkä bussissa yhdessä istuminen on ollut todella opettavaa. Pitää mainita myös piano-opettajat Edward Kohanski Lohjalta, sekä Jukka Ollila. Edward opetti klassista, mutta aina kun minulta alkoi kärsivällisyys loppua, hän osasi kaivaa esiin vaikka jonkin jazz-jutun jolla into palasi. Jukka taas avasi klassisen musiikin estetiikkaa syvemmin, kertoi esimerkiksi Mozartin elämästä ja Lisztin isoista kourista.

Sooloartisti

Nylon Beatin, television ja monen muun yhteyden kautta varsin tutuksi tullut Marzi Nyman debytoi sooloartistina vuonna 2006. Marzi-nimeä kantava albumi sisältää kitarasankarimeininkiä, huumoria, paatosta, romantiikkaa ja vielä Outo tyttö -nimisen tarttuvan poprallinkin.

Levyllä vallitsee mielenkiintoisen kaksijakoinen suhtautuminen kitarasankaruuteen: toisaalta soitosta kuulee, että kyseessä on taituri. Toisaalta siitä kuulee myös, ettei hän suhtaudu ns. tiluttamiseen kovin vakavissaan, vaikka sen hallitseekin. Kun puhe tulee tekniikkaharjoittelusta, Nyman nostaa esiin Wayne Krantzin, joka tarjosi hänelle kaksi olennaista oivallusta.

– Ensimmäinen on se, että treenaamisen täytyy jotenkin liittyä siihen, mitä tulee keikalla soittamaan. Toinen on se, että joka ikinen harjoitus voi olla myös musikaalinen – Raoul Björkenheim ja Jarmo Saari ovat muuten opettaneet minulle samaa juttua. Vaikka kysymyksessä olisi mikä plektratekniikkatreeni tahansa, sillä voi myös tehdä musiikkia. Treenaan nykyään kitaransoittoa tulevien projektien pohjalta: haen ja hion ikään kuin sitä taajuutta, jolla tulen toimimaan. Yritän saada Sibelius-Akatemian opintoja eteenpäin, ja treenaan siinä yhteydessä jazzia, jossa todella riittää tekemistä. Jukkis Uotila on opettanut, miten korkealla rima voi siinä maailmassa olla, mutta luulen että etenen koko ajan, pienin vauvanaskelin [nauraa].

Ketä ja mitä kuuntelit nuorena kitaristina?

– Aloitin bluesista. Isä pyysi minut joskus katsomaan, kun televisiosta tuli B. B. Kingin keikka. Siitä se lähti, ja innostus kasvoi nopeasti. Puistobluesissakin tuli käytyä. Kuuntelin paljon Eric Claptonia, ja jossain vaiheessa näin televisiosta Crossroads-elokuvan, jossa oli Steve Vai. Vai oli todella tajunnan räjäyttävä juttu, mistä sitten alkoi kitarapornolehtien ostaminen ja koko siihen akrobaattiseen kitarakulttuuriin tutustuminen. Steve Vai on siitä maailmasta varmaan edelleen suosikkini. Tuntuu että monen kitarataiturin ensimmäisissä levyissä on juttuja, jotka kuulostavat yhä raikkailta.

Soitostasi kuulee myös sen, että hevin traditio on tuttu.

– Joo, onhan se. Joku kaveri tuli koulussa esittelemään Napalm Death- ja Death-yhtyeet ja koko sen kentän. Luukutettiin kuvaamataidon luokassa Carcassia ja ties mitä, Meshuggahia ja sen sellaista. Kuuntelen sitä edelleen tietyissä mielentiloissa.

Onko vielä viime vuosina löytynyt ihan uusia suosikkeja? Monella kuuntelijalla tuntuu olevan vanhemmalla iällä vaikeuksia rakastua uusiin bändeihin tai artisteihin niin täydestä sydämestä kuin ennen.

– No, eihän sitä enää tule sillä tavalla summamutikassa levyjä vastaan, mutta vastaavasti perehtyminen joihinkin entuudestaan tuttuihin asioihin voi syventyä melko tavalla. Olen esimerkiksi tässä sovitushommia tehdessäni tullut syventyneeksi Prokofievin Romeo & Juliaan ja todennut että on se kyllä aika mieletöntä kamaa.

Liikut aika sulavasti musiikillisesta kontekstista toiseen. Tekniikka on selvästi hallussa, mutta minkälainen korva sinulla mielestäsi on?

– Mulla on tosi hyvä korva. Se on ihan täysi lahja yläkerrasta, en voi ottaa siitä ansioita itselleni. Harmonian moniulotteisempi maailma on tosin vielä aika alkumetreissään. Paljon on asioita, jotka ovat pysyneet mysteereinä. Niin sanottuun tonaaliseen musaan korva riittää aika hyvin, kun sitä on tullut hinkattua niin paljon.

Minkälainen biisintekijä sinä mielestäsi olet?

– Aika spontaani. Olen tehnyt jonkin verran tilaussävellyksiä, ja olen huomannut että varsinkin valmiiseen tekstiin säveltäminen voi avata hanat aika nopeastikin. Sen sijaan jos lähtee nollasta liikkeelle, säveltäminen on todella työlästä. Niin sanottuna laulunkirjoittajana olen vielä ihan aloittelija, kokemusta on tosi vähän. Tuntuu että tähänastiset omat biisit ovat syntyneet ikään kuin tunnepäissään.

Hyvä ilmaus! Panin nimittäin soololevyäsi kuunnellessani merkille sen, miten mielettömän romanttista musiikkia se on.

– Mukava kuulla. Juuri sellaisista tunnelmista ne biisit syntyivät. Huomasin levyä tehdessäni, ettei se todellakaan ollut sävyltään lakonisen toteavaa kamaa, mutta ajattelin että kyllä sitä sen verran pokkaa pitää olla että antaa palaa vaan.

Soololevysi sävelmaailma on paikoin myös varsin progressiivinen. Onko sinulla ollut jossain vaiheessa progekausi?

– Ei varsinaisesti. Veikkaan että niin sanottu progemeininki tulee Queenilta. Olen kuunnellut sitä bändiä aikoinani aivan uskomattoman paljon. Siellä on paljon todella valloittavia biisejä, jotka pursuavat kaikkiin suuntiin mutta kuulostavat silti pelkästään Queenilta. Siellä on monia aivan nerokkaan tuntuisia harmonisia liikkeitä. Olen kyllä kuunnellut progea, jos Steve Vai tai Dream Theaterin varhaiskausi lasketaan sellaiseksi, mutta mitään Yes- tai Genesis-kautta minulla ei ole ollut. Zappaa on tietysti tullut kuunneltua, sitäkin tosin eniten Steve Vain kautta.

Keitä muita kitarasankareita sinulla on ollut?

– Jimi Hendrix pitää tietysti mainita. Stevie Ray Vaughan oli myös jossain vaiheessa kova sana. Jazz alkoi kiinnostaa minua kitaristien kautta, eli löysin muiden muassa John Scofieldin ja Scott Hendersonin. Ja Jarmo Saari esitteli minulle Wes Montgomeryn. Raoul Björkenheim on tietysti aivan käsittämättömän alkuvoimainen kitaristi ja muusikko, joka on innostanut minua todella paljon. Hän kykenee vaihtamaan viitekehystä Kurt Cobainista Stravinskiin tai mihin vain.

Mitkä ovat tähänastisen urasi merkkipaaluja?

– Ensinnäkin se että setä otti mukaan bändeihin. Sitten Tapiolan musiikkilukio. Orivesi. Ensimmäinen UMO-keikka. UMO:n Frank Zappa -proggis, jossa olin solistina. Tein Tapiola Sinfoniettalle kitarakonserton, joka oli aika massiivinen kokemus. Oma soololevy. Oikeastaan kaikki sellaiset jutut, jotka ovat olleet uusia, pelottavia ja jännittäviä, ovat myös antaneet eniten. Näihin äsken mainittuihin liittyy paljon tunnepitoisia muistoja. Voisin vielä mainita Sibelius-Akatemiaan pääsemisen merkkipaaluksi.

Onko sinulla muusikkona mitään erityisiä haaveita?

– Jatkuva kehittyminen nyt ainakin. Olisi myös mukavaa tehdä aina vain haastavampia ja haastavampia asioita. Tämän hetken lempimuusikko taitaa olla Bobby McFerrin, ja voin sanoa aika lapsenomaisesti, että hänen kanssaan olisi mukava päästä soittamaan.

Mikko Kuustoselle Juha Vainio -palkinto 2011

Julkaistu

Rahaston hallitus perustelee valintaa näin:

Mikko Kuustonen (51) on lyyrikko ja myyttisten tarinoiden mestari, joka lähtee matkalle ja ottaa kuulijansa mukaan. Hän nousee ilmalaivalla maailmaan, jossa  Taikuri  lausuu Abrakadabra ja aamuruskon jumalatar Aurora avaa idän portit, juottaa meille Kaktusviinaa, ojentaa Neljä timanttia ja näyttää, millaisia ovat Musta jalokivi ja Seepran varjo.

Tarinoissaan Kuustonen yhdistää ikuisia vastavoimia tietäen, että hyvä ja paha piilevät meissä jokaisessa. Hänen laulutekstinsä ovat runoja, joihin on vangittu palanen universumin ja ihmisenä olemisen syvintä kauneutta ja pyrkimystä hyvän voittoon. Hän on runoilijana Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian perillinen, jonka  sanankäyttö, aiheen ja juonen kuljetus sekä kuvallisuus ja muodonhallinta alkusointuineen, riimeineen ja niistä poikkeamisineen ovat taituruudeksi hioutuneita. Hän tekee musiikkia tekstin ehdoilla ja sen rytmistä lähtien.

Mikko Kuustosen yli kolmekymmentä vuotta kestänyt ura lauluntekijänä on tuottanut lukuisia hittejä ja hänen soololevyjään on myyty yli 230.000 kappaletta. Suuren yleisön tuntemat Enkelit lentää sun uniin, Taivas varjele, Tulilientä ja dieseliä sekä muut toistoa ja tarttuvuutta hyödyntävät hitit ovat kuitenkin vain osa Kuustosen tuotannon parhaimmistoa. Niiden ohella hän on tehnyt useita sellaisia vähemmän tunnettuja lauluja, jotka ajan myötä voivat nousta arvostuksessa ja suosiossa hittien rinnalle. Erityisen hienoa Kuustosen kohdalla on se, että samalla kun suurimmat hitit ovat painottuneet hänen soolouransa ensimmäisiin levyihin, näitä hittikaavoista poikkeavia helmiä on syntynyt aivan viime vuosina kuten Turkoosiin, Hietaniemi, Lilja ja Tänään elossa.

Mikko Kuustosen lauluntekijyyteen on vahvasti vaikuttanut hänen kasvuympäristönsä. Hän varttui kuusilapsisen perheen nuorinpana Oravikosken kaivoskylässä Leppävirralla Savossa. Perhe oli muuttanut sinne ennen Mikon syntymää Varsinais-Suomesta. Uudelle kaivosalueelle työntekijät ja heidän perheensä olivat muuttaneet eri puolilta Suomea, ja lasten murteet olivat kuin “Baabelin sekoitusta”. Yhteisöllisyyden tunne oli vahva ja ja työväestön solidaarisuus ja oikeudenmukaisuuden ihanteet tekivät tulevaan lauluntekijään lähtemättömän jäljen. Musiikillisia vaikutteita hän sai jo kauempaakin, kun putkiradio mahdollisti Radio Luxemburgin kuuntelemisen. Ensimmäisen kitaransa hän osti 13-vuotiaana ja kirjastosta löytyi amerikkalaisia folklevyjä ja nuottikokoelmia. Folkin kautta hän tutustui Cat Stevensiin, John Denveriin ja kovimmin kolahtaneeseen Paul Simoniin.

Äidin kuoltua syöpään Mikon ollessa 16-vuotias hän löysi jälleennäkemisen toivon uskonnollisesta herätyksestä, mikä johti eri vaiheiden kautta siihen, että hänestä tuli Pro Fide -yhtyeen laulusolisti. Yhtye toimi Suomen Raamattuopiston ja niin kutsutun viidennen herätysliikkeen suojissa, ja musiikin ainoa hyväksytty tarkoitus oli käännytystyö. Jo ennen yhtyeeseen liittymistä Kuustonen oli julkaissut ensimmäisen soololevynsä Jää kuuntelemaan Ristin Voiton tuottamana. Pro Fiden levyillä ilmestyi kymmeniä Kuustosen lauluja tai sanoituksia, ja niitä esitettiin keikoilla, joita Pro Fide teki erityisesti kouluihin, usein monen keikan päivävauhtia.

Fundamentalistista suuntausta edustanut Pro Fide kävi lopulta mahdottomaksi lauluntekijälle, jonka uusista lauluista yhä useampi ei sopinut julistusformaattiin. Vuonna 1987 Kuustonen jätti lopullisesti yhtyeen. Samoihin aikoihin hän oli innostunut bluesista ja uusi musiikillinen koti löytyi hänen lyöttäydyttyään yhteen Heikki Silvennoisen ja Löytyn veljesten Sakarin ja Mikon kanssa. Kaikilla oli gospel-taustaa ja innostus bluesiin. Syntyi Q.Stone, joka  julkaisi kolme levyllistä Kuustosen englanninkielisiä lauluja saavuttaen myös merkittävän kansainvälisen suosion.

Q.Stonen menestyksen myötä Kuustonen pääsi levyttämään Sony-yhtiölle suomenkielisen soololevyn Musta Jalokivi vuonna 1991. Hän teki levyä paineetta, koska siitä piti tulla välipala pääprojektin ohessa. Toisin kävi, kun soololevy myi platinaa ja sen lauluista mm. Enkelit lentää sun uniin, Kaktusviinaa ja Taivas varjele nousivat radiohiteiksi. Myös seuraava levy, vuonna 1992 julkaistu Abrakadabra myi platinaa ja vuonna 1994 julkaistu Aurora vakiinnutti lopullisesti Kuustosen paikan eturivin laulaja-lauluntekijänä. Q.Stone teki ilman Kuustosta vielä neljännen levyn vuonna 1993.

Mikko Kuustonen julkaisi 90-luvulla kuusi sooloalbumia, kokoelman sekä Kaartamo, Kettunen, Kuustonen -albumin yhdessä Edu Kettusen ja Esa Kaartamon kanssa. 2000-luvulla tahti on rauhoittunut, vuonna 2000 ilmestyi albumi Atlantis, vuonna 2003 Musta ja vuonna 2007 Hietaniemi.

Kaksi viimeistä albumiaan Kuustonen on levyttänyt EMI:lle, joka lisäksi julkaisi syksyllä 2010 tupla-cd:n Kuu ja tähdet – Mikko Kuustonen, laulut, tarinat ja ystävät. Tällä tribuuttilevyllä muut artistit laulavat Kuustosen tuotantoa ja hän on itse mukana laulajana muutamassa kappaleessa sekä tekijänä aikaisemman tuotannon lisäksi parilla uudella laululla.

Vuonna 2008 Mikko Kuustonen ja Jukka Perko julkaisivat Profeetta-levyllä albumillisen Kahlil Gibranin innoittamia Kuustosen sanoituksia. Sävellykset levyllä ovat pääasiassa miesten yhteisiä.

Mikko Kuustonen nimitettiin ensimmäisenä suomalaisena YK:n hyvän tahdon lähettilääksi vuonna 1998. Jo sitä ennen hänen yhdeksi kutsumuksekseen oli tullut työ kehittyvien maiden siskojen ja veljien hyväksi. Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassa Q – Lauluntekijän tarina (Mikko Kuustonen – Jaakko Heinimäki) hän kertoo mm. matkoistaan ja kokemuksistaan kehittyvissä maissa samoin kuin lauluntekijän, muusikon ja tv-toimittajan työn iloista ja varjopuolista.

Mikko Kuustonen on soolotuotantonsa lisäksi tehnyt kymmeniä tilaustöitä muille artisteille, mm. sanoituksia Maaritille ja Arja Korisevalle. Vuonna 2005 hän oli mukana SF-Blues-yhtyeen levyllä Joutomailla solistina, lauluntekijänä ja sanoittajana. Yhtyeen rungon ovat muodostaneet Pepe Ahlqvist ja Heikki Silvennoinen.

”Olisi hyvät ajat poliittisille lauluille”

Seuraavassa yhteenveto Mikko Kuustosen puheenvuorosta ja muutamista vastauksistaan esitettyihin kysymyksiin Juha Vainio -palkinnon julkistamistilaisuudessa Kotkassa heinäkuun lopulla.

– Olen joskus sanonut, että keski-ikäisen lauluntekijän tuntee parhaiten siitä, että hän liikuttuu omista teoksistaan, ja yleensä vain niistä. Huomaan hieman huolestuttavia merkkejä, kun minun on tässä vaikeuksia kuunnella näitä analyysejä. Tämä on hämmentävää esimerkiksi siksi, että mainittiin laulu Haukka ja hiljainen poika. Se on oikeastaan täysin piilossa ollut biisi, josta en muista että juurikaan olisi puhuttu, mutta sattuu olemaan niin, että se on ollut itselleni poikkeuksellisen tärkeä biisi sitä tehdessäni.  Haluan myös sanoa, että on tismalleen niin, että minun tekemiseni on aina perustunut yhteisöllisyyteen; siihen että tehdään yhdessä, opitaan toisilta, ja kunnioitetaan toisten tekemistä. Se on bändin tekemisen prosessin avainasia, jossa kuunnellaan aktiivisesti, ja se on koko ajan liikkeessä.

Tavallaan koen tämän tilanteen ikään kuin samanlaisena perheenä. Olen kiitollinen siitä, että tekstejä nostetaan esiin tässä yhteydessä, ja tekstin tekemisen perinnettä nostetaan esiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että puhuminen kevyestä ja vakavasta musiikista on johtanut meidät vähän harhaan. Mielestäni libreton tekijöillä olisi paljon oppimista vaikkapa Juha Vainiolta, ja olisi ollut jo kauan sitten. Kun lähdetään oikeasti tekemään tekstianalyysejä, niin esimerkiksi rytmisesti useat populaarimusiikin sanoittajathan ovat mielettömän tarkkoja.

– Juha Vainio kuuluu idoleihini. En oikeastaan tajua, että on ollut – ja edelleenkin on – sellaisia ihmisiä, jotka ovat pystyneet tekemään niin paljon, ja niin tasalaatua. Kunnioitan suuresti ammattisanoittajia; niitä, jotka tekevät sitä oikeasti työnä. Minä olen työläiskodista, ja sitä ikäpolvea, että äitini oli taustaltaan huutolaislapsi, ja isä oli kaivosmies. Tämä aiheutti sen, että ei minun unelmani ollut tulla taiteilijaksi – minun unelmani oli vain, että saisi jotenkin elätettyä itsensä ja perheensä. Siksi en ole koskaan osannut ajatella lauluntekemistä oikeana työnä. Se on vähän huonokin homma, sillä nykyisin ajattelen, että se olisi pitänyt ottaa vakavammin, ja opiskella sitä jotenkin jo varhain. Luulen, että aika monella on näin; teen edelleenkin biisit öisin – päivät pitää ikään kuin tehdä oikeita töitä. Tämä asenne on tosi syvässä. Juha Vainion, Jukka Virtasen, ja monen muun tuotanto on niin määrätietoista ja hienoa, että sitä on täytynyt tehdä työnä.  Tietääkseni Heikki Salokin menee aamulla työhuoneelle, ja lopettelee iltapäivisin.

Ammattisanoittajat ovat usein olleet varsin vakituisessa suhteessa levy-yhtiöihin, joilta tilauksia on tullut koko ajan. Nykytekijöillä on siinä mielessä vaikeampaa, kun nykyäänhän ei tunnu missään levy-yhtiössä olevan kukaan kuukausipalkalla töissä! Tietty sukupolvi ei enää ole suhtautunut tähän tekemiseen työnä. Jos teen laulujani liian hitaasti, niin siitä alkaa tulla metsikköä, on liian paljon tavaraa. Olen kovasti ihaillut yksinkertaisten tarinoiden kertojia, erisnimillä kerrottuja stooreja, ja kronologisesti kerrottuja tarinoita, joita itse olen osannut kauhean vähän lopulta kirjoittaa.

– En ole koskaan osannut, enkä ehkä uskaltanutkaan kirjoittaa lauluja suoraan kehitysmaista. Taivas varjele on yksi harva sellainen, mutta sekin kertoo enemmän valkoisen miehen näkökulmasta, vaikkakin siitä maailmasta. Olen yrittänyt kirjoittaa sellaisia valokuvia tai postikortteja sieltä kyllä; joitakin kokemiani tilanteita. En osaa tehdä poliittisia lauluja. Nykyisin se oikein harmittaa, koska olisi hyvät ajat tehdä sellaisia.

– Meillä oli kotona veivattava gramofoni, ja siinä oli mukana mm. Hiski Salomaan levyjä. Ne eivät vielä paljon maailmaa aukaisseet, mutta radio oli hyvin tärkeä. Minulla oli myös intohimoinen suhde tähän uuteen laululiikkeeseen Love Recordsin myötä, vaikka en siinä mukana ollutkaan. Mutta kyllä se työläiskodin lapseen jäljen jätti. Olen aina pitänyt klassikkolauluntekijöistä, ja suomalaisista varmasti Tuomari Nurmio on ollut minulle sanoittajana kaikkein merkityksellisin. Varhaisia vaikuttajia olivat myös Hector ja Juice Leskinen; pidin siitä, että tekstejä tehdään hyvin ja huolella.

– Olin tribuuttilevytyksessä Kuu ja tähdet aika paljon mukana, ja lauloin pari uutta biisiä siinä itsekin. Se tehtiin Ylen isolla M1-studiolla. Janne Haavisto tuotti ja kokosi hyvän bändin, ja katsottiin että ketä ystäviä pääsisi paikalle, ja ketkä toimisi siinä jutussa. Referenssilevyjä siellä ei ollut, mutta kokeiltiin, että ”menisikö tää näin”. Esimerkiksi Maaritilla [Hurmerinta] oli Auroraan yksi pieni piano-idea, josta se sitten lähti. Aikalailla meni niin, että artistit valitsivat laulunsa. Marjatta Leppänen ei tuntenut tuotantoani, joten ehdotin hänelle Tänä yönä -laulua, minkä hän sitten lauloikin. Minulle on sittemmin kerrottu, että Kari Tapion viimeiseksi jäänyt studiotallenne oli Kaktusviinaa tällä levyllä. On jäänyt mieleeni, että hän halusi tehdä lauluosuutensa myöhemmin uudestaan, jotta sai poikansa Janin [Jalkanen] siihen mukaan laulamaan.

– Laulaja/lauluntekijä -juttu on sellainen, mihin on ilo sitoutua ja pitää sitä yllä. On tosi komeata, että tuolla palkittujen listalla on useita laulaja/lauluntekijöitä, ja heistä jokainen on palkinnon ansainnut. On ilo olla tässä tänään, kiitos paljon myötätunnosta. Minulla on sellainen tunne, että tämä on vasta alussa.

”Aika rientää ja miestä kuljettaa”

Voidaan sanoa, että Mikko Kuustonen (s. 1960) on lauluntekijänä luonut nahkansa useaan kertaan. Jo omia kappaleita esittäneestä koulubändistä tie johti ammattimaiseen gospel-yhtyeeseen, jossa oma, sisällöllisesti ohjeistettu materiaali oli itsestäänselvyys. Lauluntekijän kehitys johti irtiottoon, ja suuntautumiseen hengellisestä maallisen musiikin – joka toki toisinaan pohtii myös hengellisiä asioita – eli bluesin pariin, jolloin kielikin vaihtui englantiin.

Suomenkielistä materiaalia alkoi jälleen syntyä 90-luvun taitteessa, jolloin soololevyn julkaisu tuli ajankohtaiseksi. Platinatason määrään yltänyt levymyynti johti loogisesti soolouraan, jolle otollista maaperää ei-vähiten olivat jo luoneet esimerkiksi Broadcast-yhtyeen jälkeensä jättäneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen amerikkalaistyylinen laulutuotanto. Kaartamosta onkin pitkässä juoksussa tullut Mikko Kuustosen tärkein musiikillinen yhteistyökumppani.

Tekstintekijänä Kuustonen on alusta saakka ollut runoilija, joka käyttää sanoja mieluimmin niukasti kuin runsaasti.  Jo vuosia ennen ”uutta alkua” vaikuttanut kokemus roots-tyyppisen ilmaisun parissa on pitänyt tekijän rytmiikan ja rakenteet perinteisemmin jaksottuvina. Teksteissä ovat kuitenkin vilahdelleet niin ”Pyhän Totuuden poltinraudat” kuin ”kadonneet galaksitkin”, mutta ytimekkäimmillään – ja myös muistettavimmillaan – Mikko Kuustonen on ollut arkisemmassa maailmassa liikkuessaan.

Joku heitti kiven ikkunaan / toinen jättää viestin vastaajaan /

Minä olen huono luopumaan / Jää tähän pöytään istumaan

[-]

Kasvojesi uurteet tunnistan / paremmin kuin arvaatkaan /

Vaikka liikaa unohdan / ihmeitä en milloinkaan

–  Taikuri (1994)

Ihmissuhdetekstit ovat iso osa Mikko Kuustosen laulutuotantoa, ja siinäkin mielessä hän edustaa perinnetietoista koulukuntaa kirjoittaessaan lauluja kolmesta kautta aikojen keskeisimmästä aiheesta: olet minun – et enää ole minun – kunpa joskus olisit minun. Aihe numero kaksi – eli ero tavalla tai toisella – kirvoittaa edelleen useimmin pohdinnan tekstiksi asti, ja niin taitaa Kuustosenkin tapauksessa olla. Joskus lähtee nainen, joskus mies, ja toisinaan sovitaan yhdessä, että tämä on tässä.

Tänä yönä tulee talvi / ja tekee mustasta valkoisen /

Minä pimeään väsynein silmin / katselen tuloa sen /

Sinä katosit lokakuun iltaan / syksyn viimeisen valon veit /

Sinä menit ja minusta kulkijasta / unettoman miehen teit

[-]

Tänä yönä tulee talvi / ja takertuu yksinäisiin /

Se vie mukanaan helpon saaliin / ja jättää kylmiin huoneisiin /

Minä jälleen kuvasi selaan / kaikki katseesi katselen /

ja jokaisen yhteisen vuoden / muisto muistolta hymyilen

–  Tänä yönä (tulee talvi) (1991)

Mä oon turha kortti sun pakassa / otit minut vahingossa /

Olen pelkuri ja pian paossa / lähden aamunkoitteessa

–  Tuulenpesä (2003)

Ehkä iltakahvi / tai lasillinen / vai istutaanko vain niin kuin ennen /

Ei ole voittajaa / ei tappioitakaan / On vain päivän matka ja taito unohtaa

– Talvipuutarha (2007)

Kuustosen teksteissä myös merkataan vuodenaikoja, juodaan maljoja, ja tanssitaan. Mieskin tanssii – tai sitten ei.

Tanssi sisko tanssi / loppuun saakka /
Näytä uupuneelle tie /

kun väkevät voimat saalistaa /
Vielä minut tanssiin vie

–  Tanssi sisko tanssi (1994)

Istuit pöytään hieman yllättäin / muistan nopean katseen /

Tarinaasi kiinni jäin / väärinpäin sytytin savukkeen /

Hymyilit niin kuin nainen vain voi / ja sanoit: ”Tanssimaan” /

Luoja siihen puuhaan toiset loi / ”Joo ei – minä jään katsomaan”

–  Hyvää teit (1996)

Riimin olemukseen ja käyttöön Kuustonen on suhtautunut modernin vapaassa hengessä. Ja niin onkin, että siinä afroamerikkalaisen laulunteon perinteessä, mitä hän tekijänä edustaa – missä melodiat eivät perustu harmonian rakenteisiin ja intervallien liikkeisiin – on puoliriimi tai vielä vapaampi sointi luontevan rento lähestymistapa. Toisinaan hän kuitenkin rakentaa selkeitä paririvejä, tai vilauttaa täysiäkin riimejä. Säkeistön ja kertosäkeen (verse/chorus) miehiä Kuustonen on päästä varpaisiin, ja silloin tällöin lisää joukon jatkoksi silkan aforismin.

Laulu on koditon / se on omilla teillään /

Tänään kenties tuokion / sen taivalta nään /

Hetki parasta aikaa / salaperäistä taikaa /

saan neiti Fortunaa kumartaa

Tulilientä ja dieseliä / ja juna menee minne vaan /

Tulilientä ja dieseliä / se huutaa tullessaan /

Janoissaan mies vaikka laulaa

–  Tulilientä ja dieseliä (1996)

Kuustosen kielikuvien näkökulma onkin parhaimmillaan puhjennut kestäviin, aforismien kaltaisiin säkeisiin.

Jonain päivänä löydän onnen / ja jonain päivänä en

–  Jonain päivänä (1997)

Et sinä kuolemaa pelkää / luopumista vain /

Ei tänään elämä käännä selkää / siltä aikani sain

–  Pysy lujana nyt (2003)

Herkullisimmillaan sanankäyttäjänä Mikko Kuustonen on käyttäessään oivalluksia milloin sijamuodoista, milloin merkityksistä.

Älä tule myrskyn päällä / älä sateella /

Älä liioin tyynellä säällä / Tule hyvällä tuulella

–  Hyvällä tuulella (1997)

Sinulla on sudennälkä / mikään ei ole tarpeeksi /

Sinulla on sudennälkä / sudennälkään syöt sanasi

–  Sudennälkä (2000)

YK:n hyväntahdon lähettiläänä paljon maailmaa kiertänyt, ja erityisesti ns. kolmannen maailman ongelmia konkreettisesti nähnyt Kuustonen on kuitenkin lauluihinsa kirjoittanut hyvin harvoin – oikeastaan vain poikkeuksellisesti – suoraan kantaaottavia tekstejä.

Jos olet painomustetta paperilla / tai sähköä kuvaruudun pinnalla /

Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla / ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella /

Jos olet seitsemän sivua mapissa / tai joku luku yhteiskuntaopin kirjassa /
Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa / ehkä pysyn kanssasi tasapainossa

Mutta kun sinusta tulee totta / minun veljeni, verta ja lihaa

Lyö katseesi katuun armotta / vaikket syytä etkä vihaa / Taivas varjele

–  Taivas varjele (1991)

Hulvattomana suupalttina tunnettu Kuustonen ei kaikesta huolimatta teksteissään liiemmälti hauskuutta viljele. Musiikillisesti katalogistaan poikkeava – mm. nopea tempo – Pecos Bill -laulukin on vain näennäisesti hauska, sillä tekstissä puhutaan jo ihmisen ampumisestakin. Toisaalta lapsuuden sarjakuvasankarista laulaminen tuo helposti hymynkareen asian omakohtaiseksi kokevan kuulijan naamalle.

Tiedän että olet siellä / vanha vainoaja /

Tule ulos piilostasi / tyhjän puhuja /

Myrkyn keitit, myönnä pois, / selän takana /

Liian paljon, liian pitkään / riehuit, pakana /

Pecos Bill – toverini / apuun ratsastaa /

”Yippee, Myrskytuuli!” / Peng-peng! – ”olet vainaa”

–  Pecos Bill (1997)

80-luvun lopulla bluesista innostunut Mikko Kuustonen on blues-bändiksi luokiteltavasta Q.Stone-yhtyeestä irtauduttuaan käyttänyt blues-rakennetta suomenkielisessä materiaalissaan yllättävän säästeliäästi. Perusmuodossaan kolmisäkeinen, ensimmäisen fraasin toistava traditio onkin tyylinmukaisessa tiukkuudessaan jossain määrin rajoittava, mutta tuoreutta voi sisältöön tuoda Kuustosen tavoin esimerkiksi tiiviillä vastapari-asetteluilla.

Joo ei / joo ei enempää /

Joo ei / joo ei enempää /

Kiinnostaa ei voi vähempää

–  Joo ei (1997)

Erilaisilla vertaus- ja kielikuvilla paljon pelannut lauluntekijä alkoi 2000-luvun puolella riisua ilmaisuaan selkeämmäksi. Vuonna 2007 julkaistu Hietaniemi-albumi, jonka laulut nousivat Teosto-palkintoehdokkaaksi, edustaa jo lähes kauttaaltaan uudistunutta Mikko Kuustosta. Esimerkiksi thaimaalaisen Elvis-imitaattorin kohtaaminen sikäläisessä turistikuppilassa johti tapahtuman ikuistamiseen lauluksi.

Elvis tiistaisin puoli kymmenen / isäntä talven tähti-iltojen /

Näin sen aamulla tukka sekaisin / se pyysi tulta tupakkaan ja huokasi: / Keep on rockin’ /

Istuin samaan pöytään kanssa kuninkaan / Katsoin kuinka kulkukoira nuoli haavojaan /

ja arvaamatta Elvis sanoi: Kuuntele / nyt on hyvä ilta / jos voit niin pakene

Äiti neuvoi: mene kouluun / isä sanoi: taistele /

Tuli poikapoloisesta Elvis / se ei oo helppoo se / olla Elvis

–  Elvis (2007)

Kuustonen on kertonut ikääntymisensä myötä näkevänsä yhä olennaisempana sen, että elämästä iloitseminen ja yksinkertaisen arjen hyväksyminen on sidottu katoavaisuuteen. Kuoleman pohtiminen on tullut luontevaksi aiheeksi. Lilja kertoo naisesta, jonka kohdalla vihkikaavan ”kunnes kuolema meidät erottaa” ei tunnu toteutuneen. Tekijän omin sanoin: ”Uskollinen nainen rukouskammiossaan. Otsan kurtuissa muiden murheet, ja helminä kaikkivaltiaan humisevat vastaukset”.

Eteisessä miehen kylmät saappaat / koskematta neljän talven yli

/
Makuuhuoneen vasen kaappi / lukittu kuin lesken syli /

Nainen ei enää itke / ei liioin iloa löydä /

Asettuu tyhjää vasten / omalle puolen pöydän

Lilja osaa Daavidin psalmit / Lilja lukee Paavalin kirjeet /

Liljan rakkaus on Korkea veisu /

Elämältä piilossa / Jumalan selän takana

–  Lilja (2007)

Mikko Kuustosen keskeisimpiä teemoja lauluntekijänä on toivoon ja tulevaisuuden uskoon liittyvä pohdinta. Se voi olla parisuhteen maailmasta noukittua, arjen tarkkailusta huomioitua, tai yleisemmälle tasolle ihmiselon kaaresta nostettua.

Vielä vierellä kävelet / ilman soihtua iltaan pimenevään /

Tiedätkö – kun hymyilet / sen kipinän katseessas nään

–  Kultainen sydän ja palava mieli (1994)

Onnentyttö tanssii aamuisin / joka päivä uusin askelin /

Ne sanoo: se on elämästä sekaisin /

Tiedän – toisinaan / hän laulaa oudoin sanoin /

Suurempaan maailmaan / hän oven avaa silloin

Hän kuulee naurun enkelten / ja siihen nukahtaa /

Ja kyynelistä jokaisen / yöhön unohtaa

–  Onnentyttö (1996)

Kauriin Kääntöpiirin taa / kohti viimeistä rantaa /

vuorovedet miestä kuljettaa / ja kivussa kantaa /

Oi Aurora – kaikkiko katoaa /

Oi Aurora – etkö jättäisi vähän valoa

–  Aurora (1994)

Helsingissä, heinäkuussa 2011

Laulujen tekemisestä

Koska Juha Vainio -palkittu Mikko Kuustonen on Selvis-lehdessä haastateltu mittavasti Tero Valkosen toimesta vuoden 2004 ensimmäisessä numerossa, päädyttiin tässä yhteydessä kirjaamaan Mikon tämän päivän kommentteja ja muistumia muutamista lauluistaan matkan varrelta. Lisäksi oheen kerättiin tekijämietteitä hänen muissa yhteyksissä julkaistuista haastatteluistaan.

Tänä yönä tulee talvi (Musta jalokivi 1991)

– ”Tänä yönä tulee talvi syntyi Jackson Browne -diggailun sivutuotteena. Erityisesti miehen slovarit tekivät aikoinaan suuren vaikutuksen, ja kun samoihin aikoihin bändiini tuli Olli Haavisto koko kitarakioskinsa kera, oli kattaus otollinen. A-osan Let it be -soinnutusta en ajatellut tehdessä, mutta tämä on varmaankin alitajunnan peruskikkailua. Rockhan on oikeastaan jo samankaltaista kansanperintöä kuin blueskin, eli se kiertää mieheltä toiselle…”.

Taivas varjele (Musta jalokivi 1991)

– ”Kehitysmaareissailuni käynnistyi samoihin aikoihin Q.Stone -bändin kanssa. Sakari ja Mikko Löytty olivat paitsi loistava komppi, myös mielenkiintoista seuraa Namibian-lapsuuksineen, ja vaikuttivat ratkaisevasti omaan ajatteluuni. Taivas varjele kertoo vain peiliinkatselusta ja avuttomuudesta, eikä ole taistelulaulu. Silti laulujen rooli muovautuu käyttötilanteiden ja kannanottojen myötä toisinaan isommaksi kuin työpöydällä, ja tälle laululle on löytynyt tarvetta”.

Aurora (Aurora 1994)

– ”Auroraa tein pidempään kuin mitään muita teoksiani. Se ei tarkoita niinkään huolellisuutta tai hiomista, vaan takkuilua. Huomasin eläväni samaan aikaan joitakin biisin teemoja läpi elämässäni, ja jämähdin tarkkailuasemiin. Tekstistä tuli mielestäni liian mutkikas ja ylikaunis, mutta taustalla on konkreettinen kokemus jäähyväisistä helpoille vastauksille. 
Asuin muuten 80-luvulla Helsingissä Auroran sairaala-alueella ambulanssitallin yläkerrassa, joten avainsana oli jäänyt plakkariin jo varhain”.

Saman taivaan alla (Siksak 1996)

– ”Tästä yritin tehdä yhteislaulukelpoista, mutta hiukan heikoin eväin. Olin ollut samoihin aikoihin Kalkutassa, ja kokemusten kääntäminen nostattavaksi tuntui hankalalta. Kolmijakoisuus teki hommasta helpomman, ja muistan itsekin hämmästelleeni kuinka harvoin siihen ratkaisuun päädyn – lienee kansalaisopistomuusikon kapea-alaisuutta”.

Pecos Bill (Seepran varjo 1997)

– ”Pecos Bill syntyi toki tribuuttina lapsuuden sarjakuvasankarille, mutta kuitenkin ensisijaisesti siitä ilosta, että olin tutustunut vibrafonisti Arttu Takaloon hänen liittyessään orkesteriimme. Arttu on häkellyttävä muusikko ja monipuolinen taiteilija. Biisi oli idioottimainen ska-repäisy, josta Arttu teki konvehdin [Takalo soittaa kappaleella mm. pitkän soolon -toim.huom.]. Eräs kuulija kirjoitti myöhemmin kirjeen, jossa hän totesi ymmärtäneensä biisin piiloviestin: Pecos Bill on Vapahtaja, eikö totta?”.

Haukka ja hiljainen poika (Atlantis 2000)

– ”Ngorongoron kraatterissa Tansanian pohjoisosassa seurasin masai-miehiä jotka poikineen saivat erityisluvalla metsästää luonnonsuojelualueella. Yritin tehdä tarinan, jonka palaset tarttuivat eri poluilta, mutta personoituivat tähän yhteisöön ja maisemaan. Kun teksti oli valmis, tein musiikin niin ’läpisävelletyksi’, ettei se musiikillisesti toiminutkaan yhtään. Se piti tehdä karummaksi, pelkistää, ja luottaa tarinan voimaan. Tuottajana toimineen [Esa] Kaartamon avulla se onnistui”.

Hietaniemi (Hietaniemi 2007)

– ”Hietaniemi-albumiin kulminoitui yhteistyö Esa Kaartamon kanssa. ’Esge’ on umpilahjakas, ja lukee ajatuksia. En väsy kuuntelemaan hänen tapaansa fraseerata ja soittaa. Pelkään pahoin, etten myöskään koskaan tule tekemään albumia niin huolella kuin tämä tehtiin. Nimibiisi kuvaa konkreettisen paikan ja tunnelman. Harrastin [Helsingin] Hietaniemen hautuumaata, ja polttelin piippua tietyssä kohdassa Lapinlahden sairaalan ja sankarihautausmaan välissä. Kaipasin enemmän Lapinlahteen”.

Moskova (Hietaniemi 2007)

– ”Mika Waltari ei koskaan käynyt Egyptissä, mutta kirjoitti silti Sinuhen. Päätin tehdä laulun Moskovasta hyppäämättä koskaan junaan. Tämä homma oli tosin helpompi kuin Waltarin. Biisi on hyvä esimerkki Kaartamon mahtipontisesta alter egosta; lopun paisutus saa kaivelemaan jäsenkirjaa povitaskusta”.

Waiting for the dawn / Vielä vähän aikaa (Q.Stone 1988 / Missä on mun taivas 1993 / Lauluja Linnunradan laidalta 1998)

– ”Q.Stone -yhtyeen levyttämän englanninkielisen materiaalinikin olen alun perin kyllä rakennellut suomeksi. Itse olen taltioinut niitä myöhemmin soololevyilleni. Waiting for the dawn’in  levytti suomeksi ensin mainion omanoloisena versionaan Eero Raittinen. 
Koin jotenkin päätyväni englanninkielisissä teksteissä liian helppoihin kompromisseihin, ja halusin työskennellä enemmän suomeksi, kömpelöstä fraseerauksesta huolimatta. Kielemme kulmikas muoto tarjoaa samalla mielenkiintoisen lähtökohdan biisien rytmiikkaan, ja sisältöjen osalta äidinkieli on tietysti ylivoimainen”.

 

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Tunnustuspalkinto myönnettiin nyt 21. kerran. Rahastoa hallinnoivat ja ovat tänäkin vuonna tukeneet Kotkan kaupunki sekä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J. Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002), Ismo Alanko (2003), Jorma Toiviainen (2004), Mikko Alatalo & Harri Rinne (2005), Edu Kettunen (2006), Pauli Hanhiniemi (2007), Sinikka Svärd (2008), Dave Lindholm (2009) ja Maija Vilkkumaa (2010).

Kylmiä väreitä etsimässä

Julkaistu

Antti Kleemola (s. 1972) sekosi musiikkiin pienenä ja pikavauhtia. Ensimmäiset äänet Zimmermannin koskettimista hän tapaili nelivuotiaana.

– Aloin aika pikkuisena löytää pianosta kaikenlaisia juttuja ja aavistella, että mihin tämä minut vielä viekään. Ekat omat biisit, siis biisit noin lainausmerkeissä, tein ekaluokkalaisena. Kun olin kymmenen, aloitti eka bändi, jossa soitin pianoa. Alusta asti oli omat biisit tyyliin ”tää on meidän rokki, tää on parempi kuin nakki”.

Aikomukset harrastaa urheilua tai muuta jäivät nopeasti, kun musiikki vei mennessään. Antin ollessa 12-vuotias perustettiin toinen bändi, jossa oltiinkin sitten jo ihan tosissaan.

– Soitettiin yhdessä kymmenen vuotta. Tyyli vaihtui sata kertaa ja kieli englannista suomeen. Ei ollut oikein ketään, keneltä olisi voinut kysyä apua, joten itse tehtiin kaikki. Läheteltiin demoja ja päädyttiin sitten tekemään omakustanteita, kun levy-yhtiöt ei kiinnostuneet.

Kleemola muistelee huvittuneena, kuinka oli joskus harmissaan siitä, että ”Suurlähettiläät ehti ensin”.

– Kun meilläkin oli bändissä puhaltimia. Taisin olla sillä hetkellä vähän katkerakin. Myöhemmin kyllä tajusin, että ei meidän tekstit olleet ihan sillä tasolla. Lauluntekomielessä bänditouhu oli omalla kohdallani vielä harjoittelua. Tein liian usein hirmu rönsyileviä biisejä, sellaisia ihme teoksia.

– Kauhajoella oli siihen aikaan kaksi tai kolme bändiä. Oltiin jopa vähän julkkiksia, kun oltiin Kauhajoen kunnallislehdessä usein. Oli iso asia omalle identiteetille olla bändin solisti ja esiintyä Kauhajoen kasinolla ja Nummirockissa. Parasta oli kuitenkin itse porukka. Oltiin tiiviisti yhdessä koko tuo aika ja kasvettiin siinä vainvihkaa pikkupojista aikuisiksi.

Bändihommien rinnalla kulki musiikin opiskelu. Kleemola soitti trumpettia puhallinorkesterissa ja myöhemmin big bandissa sekä pianotunneilla klassista ja pop & jazzia.

Opetusta ja lauluntekoa

Ammatinvalinta ei musiikin täyttämän lapsuuden jälkeen tuottanut vaikeuksia. Pohjanmaan poika muutti armeijan jälkeen Jyväskylään ja opiskeli yliopistossa musiikinopettajaksi.

– Mä ajattelin, että pitää olla muutakin kuin soittaminen, että pitää olla päivätyö. Mun kaltaiselleni ihmiselle tämä järjestely tuo ryhtiä arkeen ja pitää vuorokausirytmin jotenkin normaalina. Ja päivätyö antaa tietyllä lailla oikeutuksen biisintekoon.

Nykyään Kleemola asuu perheensä kanssa Jyväskylässä. Hän opettaa kahtena päivänä viikossa mm. lauluntekoa ammattiopiston pop/jazz-linjalla, keikkailee, säveltää biisejä eri artisteille ja työstää parhaillaan kolmatta sooloalbumiaan.

Muusikon vaiheet

Ennen perheen perustamista olivat Helsingin vuodet 1997-2005. Niiden aikana Kleemola kävi läpi vaiheita, joiden hän arvelee olevan tuttuja monille muusikoille.

– Aluksi on innoissaan siitä, että pääsee coverbändiin, jolla on keikkoja. Ei ole mitään sen parempaa. Seuraavaksi ollaan artistin taustabändissä ja taas sama homma: tämän parempaa ei ole. Kunnes sitten alkaa haluta esille omalla musalla. Siinä vaiheessa on turha valehdella itselleen, että on aidosti innoissaan rivimuusikkona olemisesta.

– Aikoinaan olin muun muassa Downtown-bändissä, joka oli laivalla töissä pisimmillään 22 päivää putkeen ja soitti kuusi settiä illassa. Mahtavaa hommaa se oli, vuoden ajan. Ja osoitti, että minusta ei ole sellaiseen pysyvästi.

Kleemola oli mukana myös omaa musiikkia esittävissä kokoonpanoissa (a cappella -yhtye Apostolit, Karaoke Fan Club), jotka olivat soolouran kannalta rohkaisevia kokemuksia.

– Aloin ajatella, että perhana, mulla voisi olla jotakin annettavaa niin, että teen laulut kokonaan itse ja myös esitän ne itse. Ehkä pari vuotta tein muutamaa biisiä, joilla sitten hain levytyssopimusta. Mulle oli todella merkittävä juttu voittaa pelkoni ja kokeilla siipiäni laulaja-lauluntekijänä.

Tykkääkö ne musta?

Kleemolan ensimmäinen albumi Jotain parempaa (Poko) julkaistiin 2006. Sooloura oli aluksi kauhun paikka.

– Kun tekee laulut yksin ja laittaa niihin henkilökohtaisia asioita, tosin liioitellen, ja sitten esittää ne itse… koen sen todella henkilökohtaiseksi asiaksi. Pelissä on koko historiani, ainakin musiikillinen historiani. Ja samallahan sitä paljastaa arvomaailmansa ja sen, mitkä asiat on omasta mielestä kiinnostavia tai kauniita. Siinä ottaa ison riskin ja miettii, että tykkääkö ne musta.

Ensimmäinen sinkku laulaja-lauluntekijä Kleemolalta oli Timo tahtoo. Biisissä päähenkilö listaa ihannenaiselleen niin paljon vaatimuksia, ettei löydä ketään sopivaa. Timo tahtoo muistutti tekijälleen, että musiikki on todellakin makuasia ja palaute sen mukaista.

– Olen saanut tästä tragikoomiseksi tarkoitetusta biisistä tuohtunutta, aggressiivista sähköpostia. Ja toisaalta kiitosta siitä, että se on antanut voimia. Kommentit olivat niin äärilaidasta toiseen, että palautetta koskevat pelot asettuivat mittasuhteisiinsa. Teki mitä vaan, niin palaute voi olla mitä vaan.

Kolmannen soololevyn tekemisessä Kleemolalla on nyt hyvä vaihe. Levybiiseistä ehkä puolet on valmiina.

– Palautteeseen osaan suhtautua jo astetta rauhallisemmin kuin ekoja levyjä tehdessä. En enää ole lyömässä hanskoja naulaan, jos joku ei tykkää siitä, mitä teen.

Novellista lauluteksti

Kleemola ei juurikaan ole tehnyt tekstejä muille artisteille, vaan säveltänyt eri sanoittajien tekstejä. Soololevyjensä biiseihin hän on tehnyt sekä sävelet että tekstit.

– Laulunteon vaikein asia on sanoittaminen. Alle kolmekymppisenä mulla ei edes ollut mitään sanottavaa. Tekstien tekeminen oli kummallista, väkinäistä rimpuilua. En ollut ehkä lukenut tarpeeksi tai kiinnittänyt huomiota laulujen teksteihin. En vain ollut kypsä sanoittamaan.

Kolmenkymmenen ikävuoden hujakoilla alkoi tulla aiheita, mutta sanoitukset eivät synny vieläkään vaivattomasti.

– Kirjoitan ensin ihan kaiken, mitä tarinasta tulee mieleen. Tajunnanvirtanovellia tulee sivutolkulla. Sitten laitan tekstin sivuun ja katson jonkin ajan päästä, mitä asioita ja laineja sieltä nousee esiin.

– En halua julistaa sanomaa, mutta tykkään tehdä lauluja, joissa ollaan heikomman ja pienemmän puolella. Myös tragikoomisuus on tyylilaji, josta pidän.

Kleemola pitää tärkeänä myös sitä, että saa teksteihinsä ulkopuolisen näkökulman. Ensimmäisen levyn tekstituottajaksi Poko pestasi Heikki Salon. Toisen soololevyn tekstejä opponoivat levyn tuottanut Sami Sallinen sekä sanoittaja Aki Miettinen.

Ihan kaikkia seuraavan levyn sanoituksia Kleemola ei aio tehdä ”jääräpäisesti yksin”. Mukana tekstinteossa on ainakin sanoittaja Mikko Karjalainen.

Sointukiertoja vihkoon

Säveltäminen sujuu sutjakkaammin kuin sanoittaminen, ja jos takki tuntuu tyhjenevän, Kleemola analysoi biisejä, joista pitää.

– Mulle ei riitä, että hengailen sen musan tahdissa, mistä tykkään. Mun pitää selvittää rakennusaineet, joista se on tehty. Aluksi mä sävelsin fiilispohjalta, mutta sitten tuli tämä tarve analysoida. Haen kirjastosta lempibiisieni nuotteja ja käyn niitä läpi. Pistän jatkuvasti muistivihkoon sointukiertoja.

Säveltäjä-Kleemolan innoittajia ovat mm. Stevie Wonder, Nik Kershaw, Burt Bacharach, Queenin tuotanto sekä Elton Johnin ja Billy Joelin varhaistuotanto. Kotimaisista Kleemola nostaa hattuaan mm. Aki Sirkesalon ja Anssi Kelan uran alkuvaiheille, sekä Maija Vilkkumaalle ja Lasse Kurjelle.

Laulunteko on itsetuntoasia

Antti Kleemola on tehnyt lauluja 15 vuotta tauotta ja on vaatimattomasti hyvillään siitä, että työ on viime vuosina tuottanut tuloksia. Yli sata sävellystä on päätynyt eri artistien levyille.

– Olen muutaman vuoden ajan saanut biisitilauksia, ja kontakteja on kohtalaisesti. Tää on kiva vaihe. Nyt pitää kehittyä lauluntekijänä ja diggailla itseään parempia. Pitäisi myös osata pitää tekemisen määrä järkevänä. Haluan pistää parastani joka biisiin, säilyttää tason.

Suurelle yleisölle mies radiobiisien takaa tuli tutuksi viimeistään viime vuonna, kun hän oli Euroviisujen Suomen finaalissa kappaleellaan Sun puolella. Viisut toivat väliaikaista nostetta keikkamääriin artistina, ja lisäsivät entisestään Kleemolan kysyntää lauluntekijänä.

– Laulunteon ihanuus ja vaikeus on siinä, että se on itsetuntoasia. On uskallettava luottaa omiin kylmiin väreisiin. Kun ne tulee, biisi pitää ikään kuin lukita, eikä sitä sitten ole enää syytä vatvoa.

C’est La Vie, Missä muruseni on … Sanat Mariska

Julkaistu

Mariska on monessa mukana. Hänen nimeensä törmää niin soittolistoja kuin laulujen tekijätietojakin selaillessa. Mariska on vaihtanut tyylilajia tasaisin väliajoin, koska se pitää hänet hereillä ja tekemisen raikkaana.

Omasta tekemisestään Mariska tunnistaa seitsemän vuoden syklin, silloin on aina tapahtunut jotain uutta. Hän on musiikin moniottelija, joka kulkee vastavirtaan, tai oikeastaan virran edellä.

– Seitsemänvuotiaana aloitin klasaripianon. Jossain vaiheessa piano vaihtui punkkiin, ja minusta tuli bändin laulaja. Siitä homma jatkui räppiin parikymppisenä. Nykyinen tyylini onkin sitten uuden levyni kansissa. Menen musiikin suhteen aika fiilispohjalta, siksi pitää aina sille päälle sattuessa raikastaa ja vaihtaa musiikkityyliä. Sillä tavalla hommaan tulee haasteita ja tekeminen pysyy tuoreena. Uutta levyäni varten kuuntelin vanhempaa iskelmämusiikkia pari vuotta aktiivisesti. Minuun puree lauluissa aika simppeli ja selkeä juju.

– Yleensä teen biisit kotona, kun olen ensin ollut hankkimassa ideat ulkomaailmasta. Sitten istun vain alas ja teen. Itselleni tehdessä teksti ja melodia tulevat yhtä aikaa, tekstilähtöisesti kuitenkin. Kyllähän se vähän yllätti, että uusin levyni otettiin niin hyvin vastaan. Varsinkin, kun se ei löytänyt nuorisokanavia, mutta löysi oikeaan osoitteeseen toista tietä.

Rakkaus äidinkieleen

Mariskan musiikissa kuuluvat monenlaiset vaikutteet. Suomenkielinen musiikki on kuitenkin hänelle se ainoa oikea. Hän myöntää kerran tehneensä englanninkielisen laulun, mutta siinä ei tunne ollut mukana samalla tavalla kuin omalla äidinkielellä tehdyissä kappaleissa. Palikkaenglannin viljeleminen ei kiehdo häntä millään tavalla. Suomalaisista lauluntekijöistä Mariska kuuntelee mielellään Juha Vainiota.

– Olin räppäämisessä sellainen jälkialoittelija, siihen olisi pitänyt sukeltaa paljon syvemmälle. Biisien tekemistä olen harjoitellut vain tekemällä. Keskustelen paljon muiden tekijöiden kanssa, olen lukenut alaan liittyviä kirjoja sekä käynyt Heikki Salon Riimimylly -koulutuksen. Samalla kun tapaan ihmisiä, joiden kanssa voin tekemisestä jutella, opin siinä paljon. On hauska pallotella ajatuksia ja kuulla muiden tavoista tehdä lauluja ja rakentaa kokonaisuuksia. Saan ideoita myös kuuntelemalla mitä ihmiset puhuvat; esimerkiksi kapakat ovat mainioita paikkoja, joskus. Hyvä flow huulenheitossa saa ajatuksen liikkeelle. Se antaa biisintekijälle monenlaisia ideoita. Joskus juttu pitää kirjoittaa moneen kertaan, tai se on jätettävä rauhaan vähäksi aikaa, ikään kuin muhimaan.

– Minua kiinnostaa suomenkieli, siinä on niin paljon ulottuvuuksia. Kulttuurin ja kielen pitää olla minulle tuttua. Löydän koko ajan suomenkielestä uusia vivahteita. Nykyään nuoret kuuntelevat aika sujuvasti englantia. Jos siihen tottuu jo nuoresta, niin se saattaa vaikuttaa siihen minkälaista musiikkia tulevaisuudessa tehdään. Joskus tuntuu, että englanniksi menee helposti latteudet läpi, mutta suomeksi lauletuissa biiseissä ollaan hyvinkin tarkkoina sanomasta. Genreajattelu on muuttunut, välillä on hyvä tuulettaa, muutos on usein hyvästä. Iskelmä on uudistunut ja minusta on mukava kuunnella sitä, koska se on juurtunut suomalaiseen sielunmaisemaani niin vahvasti. Se on arpapeliä mikä on milloinkin voimissaan, nyt tuntuu olevan popiskelmän aika.

Hyvä laulu tulee läpi

Naiset ovat lyöneet itsensä läpi leveällä rintamalla, niin tekijöinä kuin esittäjinäkin. Mariska lukeutuu näihin molempiin. Hän ei itse ole koskaan ajatellut asiaa kovin paljon. Hän pitää sitä kulttuurisidonnaisena juttuna, joka on pikkuhiljaa vain muuttunut. Mariskan mielestä hyvä ja tuore juttu tulee läpi, jos on tullakseen, oli tekijä kuka hyvänsä. Hän on omien laulujensa lisäksi sanoittanut monia hittejä mm. Jenni Vartiaiselle ja Anna Puulle.

– Yleensä yritän tavata artistin ja puhua hänen kanssaan, tutustua ja selvittää mistä hän haluaa laulaa.

– Jenni Vartiaisen kohdalla etsimme kokonaisuutta, sellaista tietynlaista ilmettä, jota voi myös ajatella visuaalisesti, vaikka sanoista ja tarinoista onkin kysymys. Ei siinä sen enempää ohjeisteta, se lopullinen tarina on sitten minun tehtäväni. Siinä samalla selvitetään myös se, halutaanko sievistelyä vai reteetä meininkiä. Sekin antaa osviittaa sanoihin ja asioihin.

– Ajatellaan vaikka Jennin levyä; tapasimme muutaman kerran ja hän kertoi minkälaiset kuvat ja elokuvat kuvastavat hänestä levyä. Se auttoi minua paljon. Jennihän on vähän eteerinen ja levyllä lauletaan isoista asioista. Itse ujutin sinne uskontoakin mukaan. Joillekin uskonto voi olla punainen vaate, mutta oikein käytettynä se voi olla juuri se juttu.

Liioittelu, valehtelu ja röyhkeä toiminta

Mariskalla on oma tyylinsä, joka korostuu hänen omilla levyillään. Tarkkaavainen kuulija tunnistaa hänen tapansa tarkastella maailmaa myös muille tehdyistä sanoituksista. Mariskan Sua kaipaan -kappale voitti viime vuonna Tangomarkkinoiden sävellys-, ja sanoituskilpailun. Hän on tuonut iskelmään/poppiin tuulahduksen jotain uutta. Mariska sujahtaa sulavasti musiikkiaitojen ylitse.

– Itse tykkään liioitella ja valehdella, ylipäänsä pidän röyhkeästä toiminnasta musiikissa. Haluan asettaa moraalin kyseenalaiseksi. Viihdytän ja nauratan itseäni. Biisinkirjoitus on minulle mitä suurinta liioittelua. Minua kiinnostaa rockasenne. Tosin on paljon artisteja, joille pääsen tekemään hempeämpiä juttuja. Itselleni ne eivät välttämättä sovi, mutta teen niitä mielelläni muille esitettäväksi. Ihmisessä on paljon ulottuvuuksia, pehmeää ja kovaa, riippuu aina mielentilasta mikä saa kirjoittamaan.

Riskinottaja

– Luovuus ei ole kaivo, joka tyhjenee ammentamalla. Uskon, että mitä enemmän tekee, sitä helpommaksi asiat muuttuvat. Nykyään on helpompi saada ideoita. Tähän olen pyrkinyt. Tavoite on ollut, että saan tehdä tätä työkseni. Tekeminen säilyy mielenkiintoisena, kun saan tehdä monenlaisia juttuja. Minulle on joskus käynyt niin, että into on hetkeksi hiipunut. Silloin olen laittanut kioskin hetkeksi kiinni. Ei ole hyvä, että tekemisen raskaus tulee kuvioon mukaan. Kevyesti lasten lailla leikkien on paras tapa tehdä. Onhan tässä vuosien varrella tullut tehtyä kaikenlaisia, pikkuhiljaa itsevarmuus on parantunut ja uskallan ottaa riskejä.

– Täällä on paljon asioita tekemättä, eli kyllä tilaa löytyy. Uusille sanankäyttäjille on aina tilaa, se tarve ei ole vielä läheskään täytetty. Säveltäjiä on aika paljon. Vaikea sanoa mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan. Itse joudun tekemään ratkaisut oman levyni kohdalla juuri nyt.

– Suomalainen on aivopesty iskelmämusiikkiin jo lapsuudessa. Kotimaisen musiikin merkitys on iso, harvassa maassa myydään ja käytetään kotimaista musiikkia niin paljon kuin Suomessa. Itselle on jotenkin itsestään selvää, että haluan kuulla kotimaista. Tarina on tärkeä ja täällä tehdään hienoja tarinoita.

Tekijänoikeudet tuovat kaurapuuroa

–Tekijänoikeus on palkkani. Aika hyvin Suomessa se toimii. Selkeästi kuitenkin näyttää siltä, että yksittäisen tekijän toimeentuloa uhataan jatkuvasti. Ihminen on kuitenkin ne aivot. Toivoisin, että tekijöistä jaksettaisiin pitää huolta, että he saisivat kaurapuuroa koneistoonsa jatkossakin.

Intohimon kautta

Julkaistu

– Kiertue meni kaiken kaikkiaan erittäin hyvin. Siinä tuli myös huomattua, että vuodet ovat selvästi vierineet tässäkin hommassa: yleisössä näkyi jo vanhempaa väkeä. Eturivi on aina sitä tuoreinta ja innokkainta jengiä, ja niin nytkin, mutta reunoilla oli toisenlaista porukkaa. Yleisön ikäjakauma näköjään kasvaa.

Suburban Triben 2000-luku näyttää ulkopuolisen silmin siltä, että bändi pitää pitkiä taukoja ja aktivoituu aina välillä joksikin aikaa. Näyttääkö se samalta myös bändin sisällä?

– Periaatteessa näyttää, mutta tauot ovat paljon lyhyempiä. Biisinteko, harjoitteleminen ja levyttäminen vievät nimittäin myös oman aikansa. Kahden edellisen levyn välissä on neljän vuoden tauko, mutta ei me oltu neljää vuotta tauolla. Siinä kyllä oli yksi noin vuoden mittainen jakso, jolloin me käytiin treenikämpällä ehkä kerran tai pari. Tein itse silloin tuotantohommia muille, ja tuon jakson aikana oli myös mahdollista, ettei bändi enää jatkuisi.

Mistä moinen?

– Me haluttiin ottaa etäisyyttä tekemisiimme ja katsoa, vieläkö intoa riittää. Hinku palata treenikämpälle ja biisintekoon tuli sittemmin, mutta sitä on joutunut jokaisen levyn jälkeen odottamaan vähän kauemmin. Huomaan että pelkkä ajatus uuden levyn tekemisestä ei omalla kohdalla enää riitä innostamaan sen tekoon. Täytyy olla aitoa intohimoa. Jos musaduuni olisi sitä, että levyntekeminen pitäisi aina miettiä kylmästi ”uran” ja tällaisten asioiden viitekehyksessä, alkaisin tehdä jotain muuta.

Osaatko sanoa mistä intohimo levyntekemiseen pohjimmiltaan tulee?

– Tuo ei ole kysymys, jota olisin päivät pitkät pohtinut, mutta kyllähän se jostain tosi syvältä tulee. Olen jo ihan pienestä lähtien tiennyt, että tulen tekemään musiikkia, se on ollut täysin selvää. Mitään muita vaihtoehtoja tai toiveammatteja ei ole koskaan edes ollut. Asian voi tietysti ajatella myös toisin päin: en osaa mitään muuta! [nauraa] Mutta vakavasti puhuen tämän homman ydin on biisien tekeminen, ja homman suola taas on niiden esittäminen ihmisille. Siihen väliin kuuluu yleensä levyn tekeminen. Siitä se intohimo tulee.

Miltä oma biisintekotulevaisuus näyttää nyt?

– Olen lepäillyt tämän viikon rundin jäljiltä, mutta ensi viikolla on tarkoitus tehdä ryhtiliike ja katsoa, mitä kaikkea on tullut ynyteltyä puhelimeen. Ynyttely on siis sitä kun keksin idean ja selitän, hyräilen tai muuten esitän sen puhelimeeni, monesti julkisella paikalla ja vähän häpeillen. Siirrän ne sitten puhelimesta koneelle ja alan työstää.

Tässä on siis taas yksi mahdollinen selitys sille, mitä julkisella paikalla oudosti käyttäytyvä henkilö tekee!

– Kyllä. Onhan se ihan avohoitomeininkiä, myönnän.

Kun kuuntelet ynytyksiäsi myöhemmin, pääsetkö aina selville siitä mitä alun perin inspiraatiossa hait?

– En todellakaan. Joskus on huvittavaa kuunnella itseään, kun äänitysvaiheessa on selvästi oltu aika fiiliksessä, mutta kuunnellessa ei enää yhtään ymmärrä mistä on kysymys. Ei löydy tunnelmaa, ei saa ideasta kiinni, ei tiedä missä on ykkönen ja niin edelleen.

Teetkö tällä hetkellä muuta kuin bändijuttuja? Olet tuottanut mm. Stam1naa, mutta onko tämäntyyppisiä hommia tiedossa juuri nyt?

– Jonkin verran. Tilanne on oikeastaan aika hyvä: kysyntää on jonkin verran, samoin kuin halua ja energiaa ottaa töitä vastaan. Tässä taannoin mulle tarjoutui mahdollisuus alkaa oikein studion pitäjäksi, mutta totesin että siihen en lähde. En halunnut sitä, että studioon täytyy hoitaa asiakkaita ja niin edelleen. Se työ on kyllä mielekästä, kun se on omaehtoista, mutta en halua siitä pakkoammattia.

Hurriganesista Stoneen

Keravalla varttunut Joutsenniemi herätti nuoruudessaan huomiota treenaamalla kotonaan siihen malliin, että se kuului parinsadan metrin päähän. Voin todistaa tämän, koska asuin parinsadan metrin päässä. Vuonna 1969 syntynyt Joutsenniemi koki varhaisnuoruudessaan vahvan punk-herätyksen, ja hänen musiikkimakunsa on siitä lähtien ollut äänekäs.

Muistatko ensimmäisen suuren musiikkielämyksesi?

– Juu, tai tarkemmin sanottuna muistan monta hyvin varhaista sellaista. En ole varma mikä niistä oli ensimmäinen. Olen hakannut kattiloita jo todella pienenä, ja kun sain myöhemmin leikkirummut, olin niistä aivan tohkeissani. Kun Hurriganesin Crazy Days ilmestyi, sain sen kasettina, ja asia oli sitä myöten selvä. Siitä alkoi todelliset musahommat – ja olin siis noin viisivuotias. Mutsin ja faijan levyhyllyn kautta tutustuin hyvin nuorena myös Beatlesiin ja Abbaan, ja kiinnostus melodiaan on varmaan peräisin sieltä. Mutsi myös kuunteli Evitaa niin helvetisti, että mä muistan sen vieläkin aika hyvin! Don’t cry for me, Argentina. [nauraa]

Olitko niitä lapsia, jotka pantiin piano- tai muille tunneille?

– Olin, menin Suzuki-kouluun kuusivuotiaana. Se oli varmaan aluksi ihan hauskaa, ja totta kai siitä on ollut hyötyäkin. Siellä harjoiteltiin paljon korvakuulolta soittamista, ja se on edelleen vahvuuksiani. Jos olen jossain hyvä niin siinä, että pystyn omaksumaan musiikkia korvakuulolta tarkasti ja nopeasti. Jatkoin pianokoulua jonnekin tuonne 14-vuotiaaksi, kunnes teini-ikä sai yliotteen ja pystyin sanomaan vanhemmille, että haluan lopettaa.

Eikö pianonsoitto ollut tarpeeksi fyysistä touhua? Meinaan että kun olit jo Hurriganesistakin innostunut.

– Oli siinä sitäkin. Mutta punk ja hevi olivat vieneet miehen, ja pianonsoitto oli musiikillisesti ihan toista äärilaitaa, vaikka koulussa oli oikein asian kanssa kokeiltu myös jazzia ja tällaista. Koko se musiikki myös jäi siinä vaiheessa: en koskaan kuuntele klassista kotona. Aina välillä tosin tulee päädyttyä johonkin konserttiin muusta kuin omasta aloitteesta, ja onhan se livenä hienoa.

Mitä kautta sinusta sitten tuli basisti?

– Oikeastaan sattumusten kautta. Soitin ensin rumpuja, ja Roope Latvala [nykyään Children of Bodomissa] oli alusta lähtien kaverina, kitaristina. Me laulettiin aluksi molemmat, mutta pikkuhiljaa laulu jäi mulle. Me kuitenkin mietittiin, että laulajan pitää olla edessä, koska Remuja voi olla vain yksi. En halunnut olla pelkkä laulaja, ja koska Roope soitti jo kitaraa, mä otin basson.

Missä vaiheessa alkoi omien biisien tekeminen?

– Heti. Tai se alkoi oikeastaan jo ennen kuin osattiin edes soittaa bändisoittimia. Ei meille tullut mieleenkään, että oltaisiin opeteltu toisten biisejä. Siihen ei liittynyt mitään tietoista päätöstä suuntaan tai toiseen, vaan tuntuma oli se, että jos kerran soitetaan niin sitten soitetaan omia juttuja, se oli ihan selvä.

Vietit nuoruutesi Keravalla. Minkälainen paikka se oli nuorelle soittajalle? Oliko treenipaikkoja, kollegoita, kannustusta?

– Soittoporukkaa ja kavereita alkoi löytyä siinä vaiheessa, kun me tehtiin jo koulukeikkoja ja saatiin paikallisen yhdistyksen tiloista treenikämppä. Muut kyllä soittivat ihan eri musaa, mutta ei se haitannut. Alussa sen sijaan, kun me treenattiin vielä meillä kotona, niin meikäläisellä oli välillä niin sanotusti vaikeeta aikaa – kyllä sen musiikkidiggailun kanssa sai Keravalla aika yksin olla.

Osaatko yhtään arvioida, minkälainen määrä omia biisejä jäi historian hämärään ennen kuin Stone sai ensimmäisen singlensä julkaistua vuonna 1987?

– Oli niitä paljon. Muistan vielä paljon hauskoja biisien nimiäkin… Ensimmäisen bändin nimi oli Clever Boys, ja meillä oli aivan helvetisti biisejä, joita nauhoitettiin c-kaseteille. Siitä päädyttiin muutaman nimen- ja miehistönvaihdoksen kautta Stoneksi, ja senkin kanssa oli pari vuotta hakemista ja treenausta ennen kuin löydettiin oma linja. Tässä vaiheessa omia biisejä oli tullut tehtyä varmaan yli viisikymmentä.

Jos arvaan oikein, niin Stonen lopullisen linjan tärkein innoittaja oli Metallica.

– Kyllä. Metallica näytti tien. Sitä ennen oli jo Motörhead, joka oli vähän ounastellut suuntaa, mutta Metallica sitten vahvisti sen nimenomaan toisella levyllään Ride The Lightning (1984).

Stone teki nopeassa tahdissa neljä hienoa, edelleen täysin pätevältä kuulostavaa levyä ja lopetti. Mihin bändi hajosi?

– Innostuksen puutteeseen. Varsinkin mun musiikilliset ambitioni lähtivät niin eri suuntaan, etten pystynyt olemaan Stonessa enää täysillä mukana. Me tajuttiin, että me oltiin hyviä juuri siinä mitä tehtiin mutta muita juttuja olisi parempi tehdä eri bändeillä, eri ihmisten kanssa. Haluttiin lopettaa Stone siinä vaiheessa kun vielä tykättiin siitä ja toisistamme. Me oltiin myös ihan pirun nuoria, juuri ja juuri kaksikymppisiä, eli ei me osattu ajatella bändin jatkamista mitenkään elinkeinon harjoittamisen kautta.

Seattle-herätys ja Suburban Tribe

Vuonna 1991 hajonneen Stonen jälkeen Janne Joutsenniemi perusti Suburban Triben, jonka debyytti Primitive ilmestyi vuonna 1994. Orkesteri on julkaissut tähän mennessä kahdeksan levyä, ja sen tunnetuimmat biisit ovat Frozen Ashes (2001) sekä Sairaan kaunis maailma -elokuvaankin päätynyt hitti First Spring Day (1997).

Jos Stonen innoittajana oli Metallica, niin Suburban Tribea taisi innoittaa grunge. Vai kuinka?

– Kyllä, ilman muuta. Nämä on näitä omia tiennäyttäjiä: ensin punk, sitten hevi, sitten grunge. Alice in Chains ja Soundgarden oli grungebändeistä läheisimmät, ja grungessa hienointa oli se, kuinka se yhdisti kaksi mulle tärkeää asiaa: aggressiivisen mureuden ja melodiat. Tuo melodiapuoli oli muuten yksi lisäsyy Stonen lopettamiseen. Halusin tehdä entistä enemmän melodioita, mutta tajusin että niiden tulkitsijaksi tarvittiin joku joka todella osaa laulaa. Olin myös kyllästynyt siihen metallihuutamiseen.

Suburban Tribe on rönsyillyt alun jälkeen moniin suuntiin. On King Crimson -vaikutteita, puhdasta poppia, Peter Gabrielin versiointia ja kaikkea muuta. Mikä on sinusta yhtyeen punainen lanka?

– Kyllä se on edelleen tuo melodian ja angstin yhdistäminen. Välillä tulee hyppyjä eri suuntiin, mutta peruslinja on tuo.

Mainitsit aiemmin, että Suburban Triben vuosina intohimoa biisin tekemiseen on pitänyt välillä etsiä. Oliko ilmiö olemassa jo Stonen aikaan?

– Ei. Silloin vain tehtiin, se oli paahtoa koko ajan.

Onko tilanne pahentunut viime aikoina?

– On se pahentunut, ja mulla on siihen myös selitys, joka on ainakin puolet totuudesta. Eli jokainen tehty biisi vie semmoiset kolmisen biisiä pois ikään kuin itsensä ”ympäriltä”, koska samanlaisia ei halua tehdä. Uusien asioiden löytäminen käy siis vuosi vuodelta vaikeammaksi. Mulla on tietysti omat maneerini, mutta haluan silti löytää itsestäni myös ihan uusia juttuja, en halua tehdä pelkkiä variaatioita vanhasta.

Mitä maneereja sinulla mielestäsi on?

– Yksi on ainakin tämä kuuluisa neljäs sointu. [nauraa] Eli mulla tuppaa olemaan niin, että kun vaikka kertosäe alkaa ja kaikki on harmonista, niin neljännen soinnun kohdalla tulee särö, joka ei kuulu skaalaan tai on muuten vähän ristiriidassa. No, ei se sointu aina ole juuri neljäs, mutta perusidea on tämä. Toinen maneeri, joka on samansukuinen, liittyy siihen, että jos biisi menee vaikka E:ssä, melodia voi helposti loppua F:ään. Tässä ei ole mitään itsetarkoituksellista: pyrin kyllä tekemään kauniita ja laulettavia melodioita, jotka tosin eivät ole aina ihan helppoja, mutta mulla on taipumus hakea sinne tuollaista jännitettä. Ai niin, käytän myös tritonusta paljon! Onko se sitten maneeri vai tyylikeino…

Sanoisin myös, että sinulla on sellainen ominaispiirre, että melodiasi ovat jotain aivan muuta kuin suomalaisia. Jos ajatellaan Karjalaista, Hectoria, Syrjää, Leskistä, Vilkkumaata ja kaikkia näitä, niin sinun melodiamaailmasi on ihan eri kuin heillä.

– Joo, ehdottomasti näin. Se ei ole tietoinen pyrkimys, kysymys on vain siitä mikä minua puhuttelee. En jaksa veivata molliskaalaa edestakaisin, se ei kertakaikkiaan innosta. Rytmisesti en myöskään innostu siitä, että mennään tiukasti iskulla kuten Suomessa usein; olen paljon enemmän synkooppimiehiä. Heti perään täytyy sitten sanoa, että uuden levyn single Now And Ever After on juuri kaikkea tätä mitä en harrasta! Siitä voisi arrata vaikka tangon.

Palataan vielä tuohon musiikin tekemiseen ja intohimoon. Voisiko sinusta tulla tilaustyön tekijää? Pystyisitkö tekemään musiikkia ihan siltä pohjalta että joku pyytää?

– Periaatteessa kyllä, ja se on asia jota voisi todella opiskella. Olen tehnyt sitä joskus harvoin. Lähetin Ari Koivusen ensimmäistä levyä varten yhden vanhan käyttämättömän biisin, josta sanottiin että ihan ok, mutta olisiko jotain parempaa. Koetin näyttää että kyllä meikäläiseltä irtoaa, ja Fuel For The Firesta tulikin sitten levyn nimikappale. Tilaustyön tekeminen voi toimia siltä pohjalta, että toisen ihmisen pyyntö tuottaa sen tarvittavan ”pakon” saada intohimo aikaan. Mutta on ihan selvää, että en pystyisi tekemään musiikkia pelkästään siltä pohjalta. Tähän kysymykseen itse asiassa liittyy vuosien mittainen sisäinen kinastelu: järkevä ihminen minussa sanoo, että tee myös muille, ja sisäinen punkkari sanoo, että en varmasti tee.

Viimeinen kysymys: vaikutat alalla, jossa on maalailtu jo monta vuotta aika synkkiä tulevaisuudennäkymiä. Miten se on vaikuttanut sinuun?

– Jouduin tuossa vuosi, ehkä puolitoista sitten kysymään puolitosissani itseltäni, että mitä aion isona tehdä. Olen tehnyt duunia bändissä ja tuottajana, ja molemmat perustuvat siihen että levyjä pitää tehdä ja julkaista. Jos budjetit alkavat olla niin pieniä, ettei levyjä ole enää järkevää tehdä, niin kyllä sitä pitää miettiä… Mulla ei ole aavistustakaan, mitä nettipuoli vielä tuo tullessaan – tuleeko sieltä uusi nousu, tapahtuuko joku muutos. Pakko myöntää, että jokin meikäläisessä on vähän huolissaan, mutta toisaalta en myöskään jaksa hirveästi huolehtia asioista, joille en viime kädessä voi mitään. Sanotaanko näin, että uskon ja toivon, että kyllä asiat aina järjestyy. Mulla oli muuten tästä asiasta joku viisaskin ajatus, mutta enhän mä sitä tietenkään nyt muista! [naurua]

Kymmenen laulua – elämän valtatieltä

Julkaistu

Jukka keskusteli kerran Markku Veijalaisen kanssa siitä, miten hän saisi omaa uraansa eteenpäin. Veijalainen oli heti sanonut, että Jukan pitää tehdä laulunsa itse. Jukka oli vielä ihmetellyt miten lauluja tehdään, kun Markku oli todennut sen olevan yksistään Jukan oma huoli.

Tämä keskustelu oli ratkaiseva askel siihen, että Kuoppamäki aloitti säveltämisen ja sanoittamisen itse. Hän oli juuri käynyt Opettajakorkeakoulun ja siellä opiskellut musiikin teorian alkeet. Keskustelun jälkeen Jukka meni kotiin ja teki ensimmäisen oman laulunsa Alaikäinen.

Toivo Kärjen lauluklinikalla

Tekstien tekniikasta Jukka kiittää Toivo Kärkeä. Kärki oli tarttunut melkein jokaiseen sanaan ja sanonut, että tämä ei toimi ja tämä on puolisointu. Säkeistöjen rakenne ei saa muuttua. Kärki halusi konkretisoida nuorelle tekijälle laulunteon rakennetta. Hän vertasi tekemistä rakentamiseen. Kärjelle musiikki oli kuin arkkitehtuuri, yksi seinä ei voi olla johonkin suuntaan ja toinen seinä toiseen suuntaan. Niiden on oltava suorassa ja niissä on tietyt rakenteet. Kuoppamäki oli kuunnellut kokeneen tekijän neuvoja ja todennut, ettei osaisi tai pystyisi muuttamaan omia laulujaan. Kärki oli ystävälliseen mutta tiukkaan sävyyn katsonut Jukkaa ja todennut: – Pystytpäs, mene kotiin ja muuta se.

Aluksi Kärjen neuvot harmittivat ja hidastivat innokasta tekijää. Kuoppamäki kuitenkin ymmärsi, että näitä ohjeita kannatti kuunnella. Hän harjoitteli tekstin tekemisen tekniikkaa ja samalla oivalsi laulun anatomiaa. Huomaamatta, kuin sivutuotteena hän löysi myös oman tyylinsä, jossa loppusoinnut ovat tärkeitä. Ne ovat Jukan mukaan hänen juttunsa. Myöhemmin Jukka myöntää ylittäneensä näitä arkkitehtuurin rajoja, mutta silloin ne on tehty tarkoituksella.

Pitkä ura ja 1.500 laulua ovat saavutus, johon kovin moni ei ole Suomessa pystynyt. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu ylä- ja alamäkiä. Jukka valitsi tähän juttuun uransa varrelta kymmenen kappaletta, joilla on hänelle jokin erikoinen merkitys.

Pieni mies

– Laulu lähti kuvasta jonka näin, kun olin peittelemässä pientä poikaani yöpuulle. Hän oli kahden-kolmen ikäinen ja hymyili unissaan. Hän oli isän poika ja konttasi aina syliin, kun tulin keikoilta kotiin. Näin hänet pienenä miehenä, joka kasvaa isoksi. Hänellä tulisi jonain päivänä olemaan omia lapsia ja silloin hänkin kokisi sen saman onnentunteen. Laulussa oli myös se elementti, että olen itsekin pieni mies, joka yrittää kasvaa taivaan isän toiveisiin. Pienet miehet eivät maailmasta lopu, ne ovat uusiutuva luonnonvara. Paljon ovat ihmiset tulleet kertomaan, että poikani syntyi silloin ja silloin ja tämä laulu on tärkeä heille. Laulu ei ollut tietoinen yritys tehdä hittiä, vaan se kumpusi omasta elämästä, yhdestä hetkestä.

– Laulu oli kerran esitetty televisiossa. Jorma Weneskoski soitti ja kysyi, että voitko lähteä Rostockiin edustamaan Suomea iskelmäfestivaaleille ja olisiko sinulla jotain sopivaa biisiä sinne? Sanoin, että laitetaan sinne Pieni mies. Raimo Henriksson teki siihen sovituksen isolle orkesterille.

– Koko edellisen yön ennen kuin laiva lähti, Rami istui talonsa saunassa tekemässä arreja haitari sylissään, ettei häiritsisi muita. Kappale voitti ensimmäisen palkinnon ja avasi tien festivaaleille.

Valtatie

– Tulin Etelä-Ruotsista yöllä keikan jälkeen kohti Tukholmaa. Menin motelliin nukkumaan. Huone oli aika karu, siellä oli vain sänky, yöpöytä ja tuoli. Otin laatikosta mielijohteesta raamatun, avasin sen umpimähkään ja siinä luki: sinulla ei ole pysyvää sijaa maan päällä.

– Kun aamulla jatkoin matkaa, tämä lause alkoi pyöriä päässäni ja minun piti pysähtyä tien sivuun kirjoittamaan laulua muistiin. Siitä tuli Valtatie, joka heti levytettiin oman bändin kanssa. Se laitettiin Syksyn Sävel -kilpailuun ja se tuli siellä toiseksi.

– Pari viikkoa siitä soi ovikelloni ja siellä oli pari ihmistä, nuori pariskunta, ja miehellä oli paketti kainalossaan. He olivat tehneet minulle lahjan, vyön, jonka soljessa luki iso J ja anna auringon paistaa sydämeen. Se oli yhdestä omasta kappaleestani. He sanoivat haluavansa tutustua minuun, koska ovat ymmärtäneet Valtatie -laulussa puhuttavan jälleensyntymisestä. Heidän kanssaan kävimme erilaisissa paikoissa ja tilaisuuksissa etsimässä vastauksia meitä askarruttaneisiin uskonkysymyksiin.

– Parin vuoden päästä he sanoivat löytäneensä etsimänsä ja pyysivät minua mukaan. Minulle tuli siellä tunne, että se mitä puhutaan on totta, ja puhuja tarkoittaa mitä sanoo. Se oli voimakkaampi tunne, kuin mihin olin tottunut meidän perinteisessä kirkossa. Aloin käymään siellä, ja kerran yhdessä käymissämme keskusteluissa pastori sanoi minulle, että sinä lähdet Stutgarttiin opiskelemaan papiksi ja tulet tänne auttamaan minua tässä työssä.

– Se oli kova juttu. Jos en uskaltaisi lähteä, olisin pelkuri. Olin aina ajatellut, että jos jossain on viisauden koulu, valkoinen veljeskunta, tahdon löytää sen. Sillä valtatiellä olen vieläkin.

Sininen ja valkoinen

– Minun piti lähteä puolustamaan edellisen vuoden voittoani Rostockiin. Mietin, että mitä kertoisin ja siitä lähti tämä teksti, halusin kertoa jotain Suomesta. Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. Näin se alkaa ja vastaus on: Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen, valkoinen on hanki.

– Topelius on isoäitini isoisä, joten minulla on topeliaaninen tausta. Topeliuksen ehdotus oli aikoinaan 1800-luvulla, että Suomen lippu olisi sinivalkoinen.

– Sininen ja valkoinen voitti Rostockissa ja laulusta tuli minulle tietynlainen brändi. Jotkut luulivat, että laulu oli jotenkin poliittinen, mutta kyllä se on pelkästään kotiseuturakkaudesta syntynyt. Jälkeenpäin kuulin, että tämän laulun myötä taistolaiset vihasivat minua. He kokivat sen jollain tavalla vaaralliseksi.

– Olin Kanadassa siirtolaisten satavuotisjuhlassa vähän aikaa sitten. Heille tämä on laulujen laulu. Jokaisella on kotimaa sydämessään, vaikka muuttaakin pois. Täällä asuva katselee asioita toisella tavalla, asiat ovat ikään kuin itsestään selviä. Itselleni hieno asia on se, että tämä tuli myös kansakoulun laulukirjaan.

Kultaa tai kunniaa

– Olin Sopotissa esiintymässä kesällä 1973. Minulla oli oma bändi mukana, ikään kuin rock-yhtye, ison festivaaliorkesterin keskellä. Laulut olivat hippi ja new age -henkisiä, Pieni laulu vapaudesta ja Siskot & Veljet, se oli sellainen kaikki yhdessä laulu, jossa me luomme paremman maailman. Lähetyksellä oli yli 60 miljoonaa katsojaa suorassa lähetyksessä ja kahdeksan-yhdeksän takaisinlavalle-pyyntöä. Kaikki kollegat hakkasivat selkään, että hieno homma, sä voitat tämän.

– Tuli palkintojenjako, eikä nimeäni mainittu missään, ikään kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. En voinut mennä juhliin, koska tuntui, että toiminta oli ollut falskia ja siinä oli jotakin mätää. Istuin huoneessani ja kirjoitin tämän laulun. Se tarkoittaa, että joko voitto tai kunnia, molempia ei saa, saa vain toisen.

– Kun festivaali oli ohi ja kaikki olivat lähteneet pois, niin yksi puolalainen toimitsija kertoi minulle, että Moskovasta oli tullut sähke; tämä laulu ei saa näkyä eikä voittaa. Vapaus oli asiana jo varattu heille. Moskova oli sitä mieltä, että tällaisia lauluja ei voida hyväksyä, jos laulaja ei ole kommunisti. Palkintojenjaossa olin jo vaistonnut jotain tällaista, mutta en osannut kuitenkaan kuvitella sitä. Laulu voitti Syksyn Sävelen ja moni muistaa sen siinä käytetystä hyppykepistä.

Anna mulle tähtitaivas

– Opiskelin teologiaa ja iskelmän tekeminen jäi pikkuisen taka-alalle joksikin aikaa. 90-luvun alussa Katri Helena tuli kylään. Hän oli pitänyt levytystaukoa miehensä kuoleman jälkeen. Katri kyseli itselleen uusia lauluja. Minulla oli mappi, johon olin itseäni varten koonnut uutta materiaalia. Lauloin ne kaikki laulut hänelle, ja hän sanoi ottavansa ne kaikki. Mappi kädessään hän lähti tapaamaan Fazerin musiikkipomoja Pitäjänmäelle. Siellä kuuluisassa takahuoneessa pomot sanoivat, että heillä on Katrille laulut valmiina, uusia ei tarvita. Katri oli noussut ylös, ottanut mapin kainaloonsa ja sanonut, että joko nämä tai ei ollenkaan. Hänen kätensä oli ovenkahvassa, kun he pyysivät hänet takaisin neuvottelemaan.

– Siinä mapissa oli Anna mulle tähtitaivas. Se oli mahtava juttu meille molemmille. Idean lauluun sain Suomen Kuvalehden artikkelista, jonka otsikkona oli Miksi taivas on öisin musta. Artikkelissa kerrottiin, että tämä on fyysikkojen peruskysymyksiä. Jos maailma on syntynyt alkupamauksesta, niin miksi tähtiaines ei ole jakaantunut tasaisesti ympäri taivasta, ja miksi taivas ei ole hopeanharmaa öisin? Otsikko sopi melodianpätkään, joka minulla oli mielessäni, ja aloin siitä tehdä laulua Anna mulle tähtitaivas.

Tämä taivas tämä maa

– Me olemme Dannyn kanssa kutakuinkin samanikäisiä. Olin nostalgiakiertueella läpi Suomen. Näin kiertueella tutut maisemat ja tutut esiintymispaikat, ja niistä tunnelmista syntyi tämä laulu. Muistan kirjoittaneeni sen Seinäjoen Sorsanpesässä. Danny tuli kesällä kylään ja pyysi kappaleita. Soitin hänelle kaikki laulut mitä minulla oli, mutta mikään ei ollut sopiva. Dannyn tehdessä lähtöä sanoin hänelle: Olisi mulla vielä tää yksi, mutta sitä sä et kuitenkaan halua. Laulun kuultuaan hän sanoi: “Tämä se on”.

– Se oli uskomaton tunne. Tekijä ei voi koskaan täysin ymmärtää mitä taiteilija etsii ja haluaa.

– Laulu menestyi hyvin ja siitä tuli myös Dannylle tietynlainen comeback. Monet kuorot ovat ottaneet sen ohjelmistoonsa. Yleisö yhtyi kertosäkeistöön, kun esitin sen Kanadassa kirkkokonsertissa.

– Tämä taivas tämä maa on myös tietynlainen jatkumo Sininen ja Valkoinen -biisille. Aluksi vierastin tätä sininen ja valkoinen -leimaa, mutta nyt olen päättänyt tehdä joka levylle ainakin yhden Suomi-laulun. Olen huomannut, että ulkosuomalaisille kehittyy romantisoidumpi suhde Suomeen kuin täällä asuville. Kauempaa asioita katsoo eri tavalla.

Satulinna

– Vuonna 1995 nuori tuntematon tangoprinssi Jari Sillanpää soitti meille ja pyysi laulua. Ajattelin, että hän tarvitsee tangon, ja siksi tarjosin hänelle tangoa. Oli kuitenkin onnekas sattuma, että sovittaja Kassu Halonen teki siitä beatin.

– Jari oli ennen kisoja käynyt studiossa levyttämässä Satulinnan. Levy-yhtiössä ne olivat ensin sanoneet, että emme me tätä biisiä tarvitse, meillä on riittävästi materiaalia jo valmiina. Jari painoi asian läpi, hän halusi laulun levylle. Jälkeenpäin selvittelin itselleni, että ne olivatkin vaimoni sanoja, joita hän halusi kuulla: Oonhan mä sun ainoa, sano se mulle. Katri-Helena sanoi minulle kerran, että hän ymmärtää kyllä Satulinnan suosion, siinä sanotaan sellaisia asioita, joita nainen haluaa kuulla.

– Olin tankkaamassa, kun Tangomarkkinoiden finaali käytiin. Satuin vilkaisemaan televisioruutuun ja huomasin tutun naaman kruunu päässä. En silloin vielä ymmärtänyt, kuinka isoksi laulu kasvaa. Sen mukaanhan on nimetty tanssipaikkojakin.

Aika näyttää

– Meillä oli tyttäreni Taikan kanssa kappale Sade on mun kyyneleeni. Soitin Fasulle Timppa Lindströmille ja kysyin, että miten olisi, tekisitkö pelimannimusiikkia, meillä on tyttäreni kanssa hyvä biisi? Timppa pyysi tulemaan esittämään kappaleen. Vaihdettiin Taikan kanssa vessassa kansallispuvut päälle. Mentiin Timpan eteen kitaroiden kanssa ja hän katseli meitä ihmeissään, kun lauloimme Sade on mun kyyneleeni.

– Kai mun pitäis tässä nyt jotain sanoa… mä sanon joo, sanoi Timppa. Tehtiin levy Taikan kanssa. Se meni hyvin ja levy-yhtiöstä sanottiin, että markkinat tahtoisivat minulta nyt soololevyn. Kaiken lisäksi he antoivat minulle vapaat kädet. Meillä oli Vantaan Viihdeorkesterin jousisetti sekä puhallinsetti. Kansa piti siitä myös niin paljon, että levy myi kultaa. Levyn nimikappale on Aika näyttää. Levy on vanhalla kunnon soundilla tehty.

Sinussa on valo

– Pääsin EMI:lle levyttämään, ja tuottajat Timo Kuoppamäki ja Gabi Hakanen miettivät sopivaa sovittajaa. He löysivät Esa Kaartamon, jota itse en tuntenut aiemmin. Esa kokosi popmaisen studioporukan. Heitä oli viisi miestä, mutta he soittivat paljon kitaroita päälle. Esa toi ihan uudenlaisen soundin tuotantooni. Se sai minutkin miettimään sitä asiaa, että mitä taiteilija voi tehdä oman brändinsä sisällä. Kuinka paljon voi uudistua? Yleisö odottaa tietynlaista uudistumista, mutta uudistua ei saa kuitenkaan liikaa. Se on kuin nuorallakävelyä. On vaikea tietää mikä menee omalle yleisölle kaupaksi. Tämä levy ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys, mutta siitä oli kolme laulua Radio Suomen ykkösenä. Itselleni se oli tärkeä levy.

Laulu jota ei voi unohtaa

– Tämä on avausraita Big Family -folkyhtyeen kanssa tehdyltä albumilta Zukunftslieder. Taustat on tehty improvisoiden niin kuin uran alussa myös tehtiin, kun kitaristi ei osannut silloin nuotteja.

– Meillä on ollut yli 30 konserttia Big Familyn kanssa ympäri Saksaa. Laulu kertoo kuusikymmentäluvusta ja sen sisältö on se tunnelma, jota nuoriso silloin kantoi sisällään. Haluttiin muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Sanat rauha ja rakkaus eivät olleet tyhjiä iskulauseita, vaan se oli silloin todellista elämää. Me olimme sitä mitä olimme, myös lavalla. Pitkän ajan jälkeen löysin taas sen saman tunteen ja tunnelman.

 

Lauluntekijä

Primulan kahviossa 1965 Markku Veijalainen neuvoi: “Ala tehdä omia lauluja”.

Ensimmäinen levyllinen äänitettiin PSO:lle 1966 mutta levyltä ei vielä noussut hittejä.

1969 levytettiin ensimmäiset kolme ikivihreää: tekijän esittämä Kiskot vievät etelään, Katri Helenalle Ei kauniimpaa ja Päivi Paunulle Oi rakkahin (Syksyn Sävelen 1969 9. sija) Kaikkien sovittajana Paroni Paakkunainen.

70-luvulla lukuisia tekijän itse levyttämiä hittejä: Sininen ja valkoinen,  Valtatie, Kultaa tai kunniaa (Syksyn Sävelen voitto 1973), Paljon sanomatta jää.

Katri Helenan laulama Niin kaikki on kuin ennenkin jäi viimeiseksi (12.) Syksyn Sävelessä 1970. Myöhemmin siitä tuli ikivihreä.

Euroviisuissa ja Syksyn Sävelessä 60-luvun lopulla ja 70-luvulla mukana kymmenillä eri sävellyksillä ja sanoituksilla artisteina tekijän, Päivi Paunun ja Katri Helenan lisäksi mm. Sammy Babitzin, Inga Sulin, Gugi ja Pia sekä Raimo Inkinen.

90-luvun suuret hitit: Satulinna Jari Sillanpään debyyttialbumilla 1995 (tällä hetkellä Suomen kaikkien aikojen myydyin albumi, yli 273.000 kappaletta). Anna mulle Tähtitaivas, Katri Helena 1992 (albumia myyty yli 100.000), Tämä taivas, tämä maa, Danny ja Aikamiehet 1992.

Näiden menestysten myötä 90-luvulla suuri määrä lauluja lukuisille artisteille, joista useat levyttivät kokonaisen levyllisen Kuoppamäkeä. Hittejä mm. Matti Korkialan levyttämä Kallein aarre (1997), Kari Vepsän Miksi oot niin kaukana (1993) ja Tomi Markkolan Kohtaloni (1996).

Muille tehtyjä hittejä myös mm. Radiosta rokin kuulen, Danny, Tatuoitu sydän Paula Koivuniemi, Aavistus, Katri Helena.

Hittisävellyksiä Chrisse Johanssonin teksteihin: R.A.K.A.S, ensilevytys Tapani Kansa (1976), No justiinsa juu, Eino Valtanen (1978), Rotunainen , Lea Laven (1979), Viikonloppuisä, Reijo Kallio (1980), Tule kanssani kylpyyn, Bomberos (1980),

Hittisanoituksia: Kanssasi sun, ensilevytys Eija-Sinikka (1973, säv. Juha Kajova)

Teoston jäsen vuodesta 1973

Elvis ry:n jäsen vuodesta 1966

Laulaja

Ura alkoi 15-vuotiaana Neloset lauluyhtyeessä kitaraa soittavana tenoriäänenä. Vuosina 1960-62 Neloset levytti mm. laulut Malaguena (Galindo Galarza Pedro san. Ramirez Burgos Elpidio, suom. Erkki Ainamo) ja Barbara. (Kosma Joseph, Prevert Jacques Andre M, Erkki Ainamo).

Tuurasi Kukonpojat lauluyhtyeessä 1961-65 radion aamukahvilähetyksissä ja esiintyi mm. Onni Gideonin tanssiorkesterin solistina.

60-luvun puolivälissä kolmen lapsen luokanopettajaisän oli tarkoitus löytää ammatti laulamisesta. Elettiin folk-liikkeen ja hippiliikkeen aikaa. Myös Kuoppamäki pukeutui kaulaketjuihin ja hapsutakkiin ja lauloi Eikan pumpusta (säv. Rauno Lehtinen san. Pertti Reponen) eli Eino Leinon patsaalle kerääntyneistä nuorista.

Ensimmäinen menestys suomentamallaan käännöshitillä Rakkaus on sininen Euroviisujen vuoden 1967 voittokappaleesta L´amour est bleu (säv. Popp Andre Charles Jean, san. Cour Pierre).

Ensimmäinen kokonaan omaa tuotantoa oleva hitti Kiskot vievät etelään oli 1969 Yleisradion Lista-ohjelman listalla monta viikkoa.

Lähetti vuonna 1970 kappaleensa Minä lähdin – sinä jäit Yahama-festivaalin karsintaan. Laulu valittiin kilpailuun Japaniin ja Pertsa Reposen englanniksi kääntämänä ja Paroni Paakkunaisen sovittamana voitti jaetun toisen sijan ja 1500 dollaria.

Edusti 1971 ja 1972 Suomea Rostockissa Itämeren viikon iskelmäfestivaaleilla. Pieni Mies voitti ensimmäisenä vuonna ja Sininen ja valkoinen seuraavana.

Osallistui Euroviisuihin ja Syksyn Säveleeseen useita kertoja vuosina 1969-75. Euroviisuedustus oli lähellä vuonna 1971 omalla laululla Uinu poikani uinu. Syksyn Sävel voitto tuli 1973 omalla laululla Kultaa taikka kunniaa. Esityksessä nähtiin veljen Mikko Kuoppamäen soittamana omarakenteinen intrumentti hyppykeppi.

Levytti 1970-luvun suurimmat hitit EMI:lle. Tuottajana Raimo Henriksson, joka teki sovitukset mm. Sininen ja valkoinen kappaleeseen Rostockiin.

Keikkaili 70-luvulla päätoimisesti Castanja-yhtyeen kanssa 1974 asti kunnes muutti 70-luvun lopulla Saksaan.

Uusi tuleminen esiintyjänä ajoittui 90-luvun lopulle sekä yksin että yhdessä Taika-tyttären kanssa.

Ensimmäinen sooloalbumi 1966 ja viimeisin 2010 (lokakuussa Kun maailma muuttui Uniarecords). Julkaissut yhteensä 30 sooloalbumia.

Suomen Euroviisuissa vuonna 2006.

Elämänvaiheita 

s. 1942

Sakari Topeliuksen tyttärentyttärenpojanpoika.

Lapsuus upseeriperheessä Helsingin Töölössä.

Tädin puoliso, saksalainen oopperalaulaja Paul Schmidtmann toi pojalle nokkahuilun ja kitaran.

Partion leirinuotiolla lopullinen innostus laulamiseen ja kitaransoittoon

Valmistui opettajaksi 1965.

Aviopuoliso Sirpa Kuoppamäki, seitsemän lasta.

Omaksui antroposofisen maailmankatsomuksen 1970-luvulla.

Uskoo jälleensyntymiseen ja Karman lakiin todeten, että Suomen kansa on vanhaa tietäjäkansaa.

Kutsumuksen myötä Saksaan pappisseminaariin 1977.

PSO:lla 1960-luvulla myös tuottajana.

Oma levy-yhtiö Satsanga 1973-1979. Jakeluyhtiö Poly Musiikki jäi konkurssissa Satsangalle 150.000 mk velkaa, mistä alkoivat vaikeudet. Fazer osti 200.000 markalla Kuoppamäen kustannusoikeudet myös tuleviin lauluihin. Pääsi myöhemmin irti tulevia lauluja koskeneesta pykälästä. Lopulta myös Satsanga konkurssiin ja siinä menivät asunto Suomessa ja purjevene. Velkaa lyhennettiin teostotuloista.

Kuoppamäen levyjen lisäksi Satsanga julkaisi päivän hitti-iskelmistä cover-levyjä.

Satsangalle levyttivät mm. Anita Hirvonen, Seppo Hanski ja Esko Rahkonen.

90-luvulla kustannusyhtiö Warner/Chappellin housewriter.

Arkisto tuhoutui vesivahingossa Helsingissä 1978.

Suunnitteli muuttavansa eläkevuosiksi Suomeen, mutta on päätynyt siihen, että viettää täällä kesät  (Porvoon Emäsalossa).

Jatkaa edelleen työtään pappina.

Lauluntekemisestä

– On vaikea tehdä yksinkertaista mutta hyvää. Iskelmän tekemisen suurin vaikeus on päästä eroon kliseistä. Inspiraatio tulee korkeammalta, nykyinen ja tuleva ovat läsnä yksiulotteisessa ajattomuudessa. Lauluntekijöillä on antennit, joilla he ovat inspiraation kautta kosketuksissa tulevaan. Siksi lauluntekijät ovat pari vuotta aikaansa edellä. Lauluntekijä-jukan ja arki-jukan välillä on suuri ero, jos ei ole inspiraatiota, ei kannata tehdä. Lauluntekeminen on aina onnenkauppaa mutta myös käsityöläisen taitoa. Tarvitaan hittinenä. Hitti syntyy siitä, kun inspiraation ansiosta sävellyksestä ja siihen liittyvästä sanoituksesta tulee sellainen, mitä kukaan muu ei ole ennen tehnyt. Kun hittimelodia tulee päähän, se täytyy äkkiä kirjoittaa nuottiviivastolle muistiin, sillä poikkeuksellisen luonteensa vuoksi hittimelodia unohtuu, ellei sitä saa heti talteen. Lauluntekeminen ja hengellinen työ ovat samaa.

Inspiraatiosta

– Inspiraation temppeli on minulle pyhä. Astun sinne yksin enkä voi ottaa muita mukaan. Silmäni ja korvani sidotaan samalla kun minulle tuntemattomat aistit avautuvat havaitsemaan ja välittävät jotakin, jonka kyllä tajuan mutta jonka pystyn vain vaivoin merkitsemään muistiin. Olen samalla hetkellä kahdessa tietoisuuden tilassa – olen tässä ja silti poissa, olen poissaolevana pöytäni ääressä. Tämä työtapa on kehittynyt vuosien varrella ja siihen kuuluu myös käsityöläisen taitoa, joka on säveltämisen maanpäällinen ulottuvuus. Olennaista on ulottua sinne, missä on aina musiikkia, tarinoita ja tunnelmia. Inspiraation lähde ei ehdy koskaan, oma antenni voi korkeintaan ruostua. Toivon, ettei niin kävisi. (Jukka Kuoppamäki Elämän valtatie s. 22, Warner/Chappel 1998)

Koonnut: Martti Heikkilä

”Omat jutut riittää”

Julkaistu

Minun ensimmäisiä selkeitä muistikuviani sinusta on noin 15 vuoden takainen televisiokuva, jossa olet Tapsan Tahdeissa kitarasi kanssa lavalla laulamassa omia laulujasi. Oletan, että olet aika varhain lauluntekoon lähtenyt.

– Muistelin juuri itsekin, että siitä Nokiasta todellakin on kauan, se oli vuonna 1995! Se oli kyllä tärkeä juttu. Osallistuin Tapsan Tahtien trubaduuri-kilpailuun omilla lauluillani, ja voitin kisan. Olin toki tehnyt lauluja jo aiemmin, ja olin saanut niistä hyvää palautettakin. Naispuolisia singer-songwritereita ei silloin vielä niin montaa ollut, ehkä Katriina Honkanen ja vain jokunen muu. Nythän tilanne on aivan toisenlainen, ja hyvä niin. Mä ajattelin silloin, että olisi makeeta tehdä omia lauluja; joku Hector oli siinä mielessä ehkä esikuva, kun se teki omia tekstejä, ja niissä oli yhteiskunnallisuutta. Vaikkei mun laulut koskaan sellaisia yhteiskunnallisia olleet, mä en kovin nerokas lauluntekijä koskaan ollut (naurua)!

Olitko jo siihen mennessä esiintynyt muiden biiseillä?

– Mä olin silloin 23-vuotias, ja kyllä mä esiintymisen olen aloittanut reilusti alle kakskymppisenä. Mähän olen näitä Oulunkylän yhteiskoulun, Sibelius-lukion ja Pop/jazz-opiston kasvatteja.

– Lauluja mä tein jo ihan lapsena. Kun sain edes vähän soittokelpoisen kitaran, niin tutkin miten se toimii; opettelin sointuvihkosta sointuja, ja keksin niihin melodioita. Mä en ole kolmivuotiaasta soittanut pianokoulua, vaan jotenkin tullut niin kuin enemmän kellarista. Pyysin kitaraa, ja ensiksi siis itse otin siitä selvää. Vähän myöhemmin otin yksityistunteja, ja sitten me Pukinmäen pihapiirin tytöt perustettiin tietenkin bändi. Smoke on the waterit lähti jo silloin 8-vuotiaana; siinä oli mm. näitä myöhempiä Hunajamelonit-bändin tyttöjä mukana, ja Sorvalin Upi lainasi meille rummut. Varhaisteini-iässä mulla oli uskonnollinenkin kausi; olin seurakunnassa mukana ja tein hengellistä musiikkia.

Ajattelitko musiikkiuraa vakavana vaihtoehtona?

– Mulla oli kolme vaihtoehtoa: evankelista, näyttelijä tai muusikko. Evankelista tuli siitä, että mun isä ja hänen neljä sisarustaan ovat kaikki vapaiden suuntien pappeja ja saarnaajia. Melko hurmahenkistä toimintaa, missä lauletaan ja soitetaan paljon, ja vapaiden suuntien yhteisöllinen laulaminenhan on riemukasta ja kivaa. Lukion jälkeen yritin hetken että jos musta tulisikin sosiaalikasvattaja, ja opiskelin sitä jonkin aikaa musaopiskelun rinnalla, mutta sitten jätin sen. Ajattelin, että on parempi keskittyä yhteen juttuun. Mutta ei se yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisuus ole kuitenkaan mihinkään jäänyt, kyllä se mun kaikissa töissä jollain tavalla näkyy. Kun ajelin tähän haastatteluun, niin mietin mulle tärkeitä asioita, ja musiikin lisäksi on juuri yhteisöllisyys; elämyksiä kaikille. Haluan ihmisten pariin, mutta ihan pakko mun ei ole valokeilassa olla. Mä teen myös paljon sellaista musiikkityötä, joka ei ole erityisemmin framilla.

Kävitkö alan opintoputken järjestyksessä läpi?

– Joo, kyllä; toinen aste ja silloinen konservatorio. Sitten mua alkoi ärsyttää se ammattikorkeakoulun pätevöitymisprosessi, jossa ihmisiä vaaditaan tekemään uudestaan samoja asioita, eikä luoteta heidän osaamiseensa. Tein päätöksen, etten opiskele ”omassa” oppilaitoksessani enää mitään, mutta olen tekemässä Metropoliassa [taide]musiikin koulutusohjelmassa kuoro- ja orkesterijohdon opintoja. Se on hauskaa, ja siinä saan päivitettyä pätevyyteni, vaikka mutta en mä papereita kaipaa. Töitä on kyllä ollut joka sormelle, mutta taitojen puolesta opiskelu on hyvä tietenkin. Olen nähnyt kiinnostavana monikulttuurisuuden, ja se on onneksi nyt aika laajasti esillä. Tehdään monenlaista crossoveria, ja haluaisin osata puhua sujuvasti molempia ”kieliä” – poppia ja klasaa – sekä yhdistää työssäni eri taiteenaloja. Sävellän paraikaa esim. Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn yleisöpalautetta kuoron ja kahden näyttelijän esitykseksi pääkallonpaikalle.

Käytit sanaa crossover – onko sillä markkinoita? Kokemukseni mukaan melkoinen osa etenkin klasaripuolelta jos ei suorastaan inhoa sitä, niin ainakin suhtautuu asiaan pakkopullana?

– Olen lähtenyt siihen realistisesti omista töistäni. Keksin ja luon työkseni projekteja, ja usein lähtee mopo käsistä: Ensin mä haluan kuoron, sitten teatterin ja sitten orkesterin. Ja jos siinä on ne jouset, niin kyllä mä haluan osata niitä myös johtaa. Mun vahvuus on vokaalikokoonpanolle kirjoittamisessa, mutta koen jouset aika samanlaisena instrumenttina, ja niiden soittajien perinne tulee kuitenkin klasariperinteestä.

– Nälkä tietysti kasvaa syödessä, joten ”entäs jos ensi kerralla ottaisi ne ja ne mukaan”, ja niin edelleen. Me tehdään ensi vuonna Jaska Jokunen -musikaali [You´re a good man, Charlie Brown, säv. ja san. Clark Gesner] Porvoon musiikkiopistossa, ja kun menen siihen kapuksi, niin ihan järjestelmällisesti haluan ison orkesterin. En mä tiedä työllistääkö crossover maailmanlaajuisesti ketään, mutta mua se työllistää (naurua)!

– Ja kun on niin, että kuoromusiikki on mulle intohimo ollut pitkään, niin haluan tehdä järjestelmällistä duunia siinä, että sitä saadaan päivitettyä tähän maailmanaikaan. Haluan kirjoittaa materiaalia, jota keskivertohyvä kuoroharrastaja voi esittää, ja joka on populaarimusiikkikulttuurissa ”hyväksyttävää” musaa omalta ajaltaan. Vielä kymmenenkin vuotta sitten image oli aika paljon vielä kansanlaulupohjalta, jos kuorojen populaarimusiikista puhutaan. Olen siihen soppaan aika paljon materiaalia tehnyt.

Onko se vienyt tekijyyttäsi ylipäätään siihen suuntaan; eli oletko singer-songwriter -maailmassa juurikaan aikaasi enää viettänyt?

– On se sitä kautta paljon mennyt, harvemmin mitään omaa biisiä sillälailla teen. Nykyään sävellän tilauksia annettuihin teksteihin. Ja tekstipuolella olen toiminut viime vuosina co-writerina. Ilahduttavasti multa on alettu tilaamaan myös kuorosävellyksiä, ja mä olen ajatellut, että ei sitä nyt niin juhlavasti tarvi ajatella – ”hei, kuoroteos” – vaan mä teen annettuun tekstiin laulun kuorolle, ja katsotaan mitä tapahtuu. Koen, että kun on laulanut paljon ja opettanut sitä, ja sitä kautta miettinyt sitä paljon, niin tulee sellaista myötäsyntyisyyttä asiaan; on helppo laittaa puhetta musiikiksi. Tietää mikä soi mitenkin, miten diftongit toimii, ja millä voi pelata. Mahtavaa on myös se, että yritykset ovat alkaneet tilata kuoromusiikkia tarpeisiinsa! Sävelsin jopa teokset Peugeot 308 autolle, hullu juttu.

– Olen kuitenkin kuoromaailmassa lähtenyt liikkeelle nimenomaan sovituksista, ja niitä on jo aika paljon; varmaan sadan kieppeillä. Säveltäjänimiä on laaja valikoima. Esimerkiksi viime syksynä julkaistiin Partita-kuoron levytys Kaihomieli, jossa on mun sovituksina kymmenen Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin säveltämää Eino Leinon runoa; niitä [Vesa-Matti] Loirille tehtyjä. Oli sovitusosuudet vaivatonta kysyä, kun säveltäjä Hietanen asuu naapuritontillani. Perttu on mahtava tyyppi; timpuri ammatiltaan, joka remontoi Porvoon vanhoja puutaloja, ja siinä sivussa säveltää.

– Näiden laulujen kanssa mä olen kasvanut, mä rakastan niitä. Se ensimmäinen levy tuli muistaakseni Leinon 100v-juhlavuoteen 1978, ja yläasteikäisestä näitä on laulettu. Ja se viimeisin, Peter Lerchen kanssa tehty, on myös niin makee; Lerche on übersiisti!

– Leino-sarjan sovittamisen motivaationa oli sekin, että ne, jotka ei tykkää laulaa karaokessa näitä, niin voivat kuoroharrastuksen puolella sen tehdä. Ja omalta osaltaan tällainen auttaa noita lauluja ja tekstejä pysymään ”hengissä”, ainakin toivon niin. Kauheasti kuoroissa halutaan laulaakin kevyttä musiikkia, mutta ei ole materiaalia.

Pyritkö noissa Hietanen-sovituksissasi uudelleen muokkaukseen?

– Kyllä. Perttukin kommentoi, että kyllä siinä hirveän vähän enää hänen tekemäänsä on. Tuli sävellettyä jopa pieniä uusia osia lauluihin. Uskon, että hän tästä kuitenkin tykkäsi, vaikka kättelyssä sanoikin kategorisesti inhoavansa kuoromusiikkia (naurua)! Olen hänen kanssaan tehnyt yhteistyötä muutenkin kyllä, ja tykkään hänen lähestymistavastaan edetä tekstin ehdoilla. Silloin tulee helposti jotain raikkautta muotorakenteisiin.

Miten suhtaudut vallalla olevaan kuorobuumiin? Televisiossa on pyörinyt parikin ohjelmasarjaa aiheesta.

– Se on hyvä. Mä olin jopa itse mukana siinä ensimmäisessä Kuorosodassa, Helsingin kuoron koutsina. Kyllä mä ajattelin, että any publicity is good publicity. Mun perimmäinen toive kun on, että ihmiset mieltäisivät kuoroinstrumentin moneen sopivana, ja läheisenä.

– Meillähän on paljon kuoroja, mutta hirveän vähän kuoroalan ammattilaisia, jotka osaavat kevyttä musaa. Olenkin hyvin iloinen, että sain luoda Metropoliaan popjazz-puolelle uuden oppiaineen ”kuoro/lauluyhtyejohdon didaktiikka”, jotta rytmimusiikin koulutuksesta valmistuisi ihmisiä, jotka tajuavat mistä on kysymys, tajuavat millainen työkenttä ja hieno instrumentti lauluensemble on. Sellaisille osaajille on mieletön kysyntä.

Aktiviteettia Helsingissä

Teemme haastattelua Helsingin Tokoinrannassa uudelleen avatussa Café Pirittassa, joka liittyy sinuun, Elvisiin ja ensi syksyyn.

– Elvisin osalta Pirittassa alkaa syksyllä kerran kuussa Tekosyy-niminen klubi, jota isännöi Heikki Salo. Illan ensimmäisessä osassa esitellään kaksi tekijää, ja yleisöltä pyydetään aiheita, jotka mukanaan he poistuvat viereiseen kiinteistöön tekemään laulua. Sillä aikaa täällä esiintyy Elvis-säveltäjä, mukanaan ei-niin-itsestäänselvä artisti. Mun rooliklubissa on koollekutsuja ja yhteyshenkilö; kyllä varmaan jossain välissä vähän esiinnynkin. Elvis-illat suunnitellaan yhdistyksen toimesta, mä olen tarpeen tullen siinä mukana. Mut on palkattu Pirittan ohjelmavastaavaksi, ja toistaiseksi on ohjelmassa keskiviikko- ja torstai-klubit, joiden ”sisällä” ovat omat linjansa kerran kuussa -pohjalta.

Miten näet elävän musiikin tilanteen ylipäätään tällä hetkellä maassamme?

– Mun täytyy sanoa, että olen aina ollut omien pienten kuvioiden toimija. Luon omia pikku juttujani. En tahtoisi olla sellaisten isojen steitmenttien maalaaja vaan toimia ja tehdä ja katsoa, onko sillä mitään vaikutusta lähelläni. Luulen, että etenkin tuottajakoulutus tukee juuri sen kaltaista toimintaa, että jonnekin tavallaan kertalaakina täsmätuotettu kokonaisuus voisi saada mahdollisuuksia muuallekin.

– Muusikot tarvii apua sellaiseen työhön, se on selvä. Mä olen itse tehnyt aina niin päin, että olen mennyt ravintoloitsijalle ehdottamaan jotain ideaa – olen pyörittänyt useampaakin klubia kotipuolessa Porvoossa – mutta Pirittan suhteen kävi nyt niin, että he ottivat minuun yhteyttä. Mutta kyllä mun käsityksen mukaan muusikkolähtöisissä ”tarjouksissa” on useimmiten ollut apurahatausta tukena. Vaikka mulle on jonkunlaisesta lippudiilistä jotain käteen jäänytkin, niin eihän se missään määrin kuitenkaan korvaa sitä työmäärää, mikä klubipyörittämiseen – esiintymisineen siis – menee. Mieluimmin senkin rahan on sitten jakanut artistivierailleen, ja itselle jää vain valtava tietomäärä tuonkaltaisen toiminnan tekemisestä – kontakteja ja  antoisia soittokokemuksia.

– En mä kuitenkaan ole rahasta ollut koskaan huolissani, kyllä sitä jostain tulee – näköjään aina (naurua)!

Oikeesti – töistäsi siis?

– Kyllä! No ei nyt aina just siitä sen hetkisestä työstä, mutta tästä kaikesta – ei kai mulla ”oikeita” töitä sillälailla olekaan. Mutta en mä ole siivoamassa käynyt, olen pelkästään tehnyt musiikkia koko aikuisen ikäni. Ja kyllä mä tähän ammattiin jäänkin, on kiva tehdä sen puitteissa kaikenlaista: säveltää, sovittaa, johtaa, tuottaa, laulaa.

Säihkettä etsimässä

Julkaistu

Soolodebyyttinsä vuonna 1999 tehnyt Maija Vilkkumaa on ollut viimeiset kymmenen vuotta maamme merkillepantavimpia lauluntekijöitä. Hän on myös onnistunut saavuttamaan sekä kriitikkojen arvostuksen että yleisön suosion. Selvimmin tästä todistaa vuonna 2003 ilmestynyt Ei-albumi, jota on myyty yli 120.000 kappaletta ja joka sai myös Teosto-palkinnon.

Vilkkumaan viime ajat ovat menneet studiossa, mutta tuoreimmista kuulumisista päätellen projekti alkaa olla voiton puolella.

– Ensimmäisestä singlestä päätettiin juuri, hirveän säätämisen jälkeen. Kaiken kaikkiaan tunnelma on todella hyvä. Näissä hommissa on välillä selvä visio siitä mitä tekee ja välillä sitten ei minkäänlaista. Tämän levyn kanssa visio on ollut vahva, vaikka tietysti myös epäilyksen hetkiä on ollut, kuten aina pitkän prosessin yhteydessä.

Minkälainen visio se sitten on?

– Musiikkia on hankala selittää, mutta olemme hakeneet suorasukaista, kursailematta kuulijan kasvoille tulevaa soundia. ”In your face” pyöri ihan iskulauseenakin välillä. Mukana on isoja kaikuja, Blondieta, uutta aaltoa, Phil Spectorin tuottamaa Ramonesia, punkin ja säihkeen yhdistelmää, tällaista. Huomaan kaipaavani musiikissa nyt suurta draamaa, jopa melodraamaa. Olen pitänyt siitä esimerkiksi PMMP:n ja Chisun tekemisissä. Miksaajina toimivat Riku ja Juha Heininen ovat todella synnyttäneet levylle säihkettä. En halunnut soundiin luomua, maanläheisyyttä tai nuhjuisuutta.

Tarkoittaako tuo säihke glamrockia?

– Ei suoranaisesti. Olen kyllä tykännyt glamrockista ja tunnen sitä maailmaa. Minun korvaani materiaali kuulostaa enemmän uudelta aallolta, ja kyllähän sieltä tietysti kuulee sellaisenkin nimen kuin Dingo, kuten minun tekemisistäni melkein aina.

Mutta eihän se ole huono asia!

– Ei, ei. Ei juuristaan voi päästä irti. Jossain vaiheessa se harmitti, mutta nyttemmin olen todennut ettei siinä ole ongelmaa. Luulen että ihminen pystyy parhaiten ammentamaan niistä asioista, jotka ovat lähinnä hänen sydäntään, ja monestihan ne jutut ovat niitä, jotka löytyivät teini-iässä. Keskustelin äskettäin kavereiden kanssa juuri tästä: miten suuressa määrin muusikkojen ja tietysti myös muiden ihmisten tekemisiin vaikuttaa se, minkälaisiin asioihin on törmännyt silloin kun oli kaikkein vastaanottavaisin ja herkin.

Ja miten sattumanvaraista se onkaan…

– Aivan. Minullekin yksi kaveri esitteli aikanaan 70-luvun Alice Cooperin, josta tuli todella tärkeä vaikuttaja. Enkä tuntenut kuin sen yhden ihmisen, joka kuunteli sitä. Cooper vaikuttaa edelleen, koska silloin teininä tuli kuunneltua musiikkia niin hurjalla intensiteetillä ja intohimolla, että moista on myöhemmin vaikea saavuttaa. Ei ole enää niin viaton. Välillä sellaista tietysti kaipaa: kunpa jokin löisi täysin jalat alta ja panisi rakastumaan totaalisesti.

Tiedon lisääntyminen on varmaan yksi tekijä, joka estää totaalisen rakastumisen.

– Paljon mahdollista. Muistan että kun kuuntelin teininä Dingoa, tuntui että se porukka oli suunnilleen keksinyt romanttiset kielikuvat, syntikan käytön rockmusiikissa ja monta muuta juttua. No, eiväthän ne ole Dingon keksintöä, mutta minä en sitä tiennyt. Nykyään saman ilmiön näkee usein: kuinka uusi juttu ammentaa jostain vanhasta jopa todella suoraan. Ja aina on niitä, joilla ei vielä ole kosketusta historiaan ja joille vanhan kierrätys on uutta. Tällä tempullahan musiikkiteollisuus pelaa, eikä siinä mitään.

Jos palataan uuteen levyyn ja tuottajaasi Riku Mattilaan, niin minkälaisia asioita hän on tuonut musiikkiisi?

– Ensinnäkin hänen kanssaan on mahtavaa tehdä työtä. Tällä toisella levyllä yhteistyö on vielä syventynyt, kuten toivoinkin. Riku oli tuottajana mukana jo alkuvaiheessa, eli hän kuunteli jo demoja ja valitsi sieltä, mitä lähdetään tekemään ja mitä ei. Aiemmin olen tehnyt karsinnan itse. Rikun malli on luovuuden kannalta ehkä parempi, koska jos ideoita tuottaessa pitää samalla tarkkailla sitä, mikä toimii, se jollain tavalla myös kahlitsee ideointia. Oli hienoa tehdä demoja ilman että joutui olemaan samalla oma kriitikkonsa. Riku myös menee biiseihin todella syvälle ja elää intohimoisesti työssä mukana.

Entä sovitukset?

– Me tehtiin Rikun kanssa akustiset demot, jotka vein treenikämpälle. Lopulliset sovitukset on edelleen tehty bändin kanssa. Aikaisemmin olen vienyt treenikämpälle Garage Band -ohjelmalla tehdyt demot, joissa on ollut toisinaan myös aika paljon sovitusta mukana. Nyt oli hyvä tehdä todella riisutut akustiset demot, joiden pohjalta jokainen sai fiilistellä ideoitaan. Olin tehnyt bändin kanssa edellisenä vuonna paljon keikkoja, joten homma lähti rullaamaan todella hyvin ja ryhmä venyi minusta muutaman kerran ihan uskomattomiin suorituksiin.

Sinä toimit alalla, jolla on viime vuosina oltu pessimistisempiä kuin monilla muilla aloilla yhteensä. Miten olet kokenut sen?

– Luulen että tilanne ei ole suoranaisesti vaikuttanut uuden levyn tekemiseen: olen innoissani, vaikka kalmansävyisistä tulevaisuudenkuvista voisi kyllä masentua. Mutta totta kai se johonkin vaikuttaa, vaikka toisaalta meillä muusikoilla on aina se sama riski. Siis vaikka yleistilanne olisi minkälainen, niin aina voi alkaa miettiä ja pelätä, että ehkäpä minun seuraava levyni ei menestykään. Ja niin voi myös aina käydä. Sen asian kanssa joutuu elämään joka tapauksessa. Luulen että tilanne on tästä johtuen helpompi meille muusikoille kuin niille, jotka ovat levy-yhtiöissä töissä. Tuntuu että levy-yhtiöissä pelätään riskinottoa aika tavalla. Minusta levy-yhtiöiden ei kannattaisi velloa siinä, miten vaikeaa kaikki on, koska se mielentila jos mikä estää innovaatiot.

Teatterileiriläisestä sooloartistiksi

Maija Vilkkumaa on sitä mieltä, että kuka tahansa voi tehdä biisin ja että suurin este biisin tekemiselle on se, jos ihminen kuvittelee olevansa siihen kykenemätön. Hänen oma päätymisensä alalle on tietyssä mielessä sattuman kauppaa, seurausta hyvistä olosuhteista ja kannustavasta ympäristöstä.

– Homma lähti liikkeelle tosi nuorena, mikä oli tärkeää, sillä en ehtinyt kasvattaa itsessäni asiaan liittyviä paineita. Siis käsityksiä siitä, että pitää vaikuttaa tyylikkäältä ja niin edelleen. Olin 14-vuotiaana teatterileirillä, koska unelmoin teatterin harrastamisesta. Se oli Nuorisoasiainkeskuksen leiri, ja siellä oli muitakin muusikoita, esimerkiksi Kalle Ahola ja Pohjannaulan perustanut Samuli Mäkisalo. Siellä soiteltiin iltaisin lauluvihoista suomirokkia, ja nuoret miehet tekivät myös omia biisejään ja soittivat niitä muille. Tajusin siellä kitaraa soittaessani, että monet rakkaat suomibiisit sisältävät vain muutaman soinnun ja minä osaan soittaa ne. Sen jälkeen huomasin että voin panna niitä sointuja uusiin järjestyksiin ja rakentaa jotain omaa. Olennaisia tekijöitä olivat luova yhteisö, rohkeus ja tietty punk-henkinen ajatus siitä että tehdään itse.

Joskus näiden tapahtumien jälkeen syntyi Tarharyhmä-yhtye, joka debytoi levyllä vuonna 1993. Miten se homma lähti liikkeelle?

– Leiriltä Tarharyhmään ei mennyt kuin vuosi tai kaksi, ensimmäiseen levyyn kyllä sitten enemmän. Me mentiin ensin kolmen sepän patsaalle katusoittajiksi. Siinä vaiheessa me oltiin ehkä 15- tai 16-vuotiaita. Sen jälkeen alkoi demojen tekeminen, ja ensimmäistä levyä tehtäessä me oltiin jo 18-vuotiaita. Oltiin käyty lukiota siinä välissä. Biisintekijän identiteetti syntyi siinä vaiheessa luontevasti: totesin olevani tyyppi, joka toteuttaa itseään tekemällä biisejä.

Tarharyhmä hajosi vuonna 1995, ja sinä debytoit sooloartistina vuonna 1999. Mistä sooloura lähti liikkeelle?

– Oli halu katsoa, mihin biisintekeminen voisi viedä. Minua harmitti, että kitaransoittoni oli aika alkeellista: osasin periaatteessa vain pari komppia. Enkä osannut soittaa pianoakaan kummoisesti – opiskelin sitä kyllä myöhemmin pop-jazzkonservatoriossa. Tapasin sattumalta Lapinlahdenkadulla Costi Snellmanin, jonka ensimmäisestä levystä pidin tosi paljon, ja Costi sanoi että tarvitsen demojen rakentamista varten rumpukoneen. Menin Fazerille, jossa todella mukava tyttömyyjä suositteli Rolandin PMA-5 -laitetta. Sillä pystyi hoitamaan soinnutuksen ja kaikki, tosin minulla oli monesti sen verran paljon sointuja että ongelmiakin tuli. Aloin tehdä biisejä sillä ja jatkoinkin vielä Se ei olekaan niin -levyyn asti (2005). Siinä vaiheessa laite oli jo vanha ja hilpeyttä herättävä. Mutta Tarharyhmän jälkeinen ”toisen aallon” biisintekijyys lähti alkujaan liikkeelle noin pienestä, kiitos Costi Snellmanin ja Fazerin mukavan myyjättären.

Sanoit että sinulla on biiseissä paljon sointuja, ja se on selvästi totta. Sinulla on suomirock- ja hard rock -pohjaa, mutta oma sointumaailmasi on aika tavalla monisyisempää kuin noiden musiikinlajien. Mistä kaikkialta luulet harmonia- ja sointumaailmasi tulevan?

– Kuten sanottua, pidän paljon 70-luvun Alice Cooperista, ja se menee välillä tietynlaisiin progemaailmoihin, nimenomaan soinnutuksessa. Sitten pitää mainita Def Leppard, jolta olen oppinut ajatuksen kesken biisin tapahtuvasta moduloinnista, enkä tarkoita euroviisumodulaatiota ylös biisin lopussa vaan sitä, että kappaleiden osat menevät eri sävellajeissa. Minulla on usein niin. Biisieni sovitukset on myös aina tehty bändin kanssa, ja varsinkin alussa muut laajensivat monien kappaleiden harmoniamaailmoja. Jossain vaiheessa aloin jo biisintekovaiheessa nähdä, millä tavalla bändi voisi työstää ideoita eteenpäin – opin siis toisten menetelmiä ja aloin soveltaa niitä itse.

Entäpä sanoituspuoli? Ketkä ovat innoittajiasi siellä? Neumann ainakin.

– Kyllä!

Minusta sinua ja Neumannia yhdistää etenkin se, että te kuvaatte tilanteita, joissa ihmiset ovat todella hauraita ja herkkiä tunteidensa kanssa. Sinulla on paljon näitä biisejä, esimerkiksi Ei susta huomaa, Se ei olekaan niin, Superpallo. Miten kommentoit väitettä?

– En ollut ajatellut asiaa noin, mutta kyllä se totta on. Luulen että se lähtee siitä, että Dingon Levoton Tuhkimo on ollut yksi biisi, joka niin sanotusti muutti koko maailmani. Siinä on samanlainen tilanne: laulun päähenkilö on yksin baarissa ja täysin hajalla tunteineen. Levoton Tuhkimo oli minulle teininä niin iso juttu, että olen varmasti ammentanut siitä todella paljon.

Mistä muualta olet ammentanut?

– Välillä ajattelen jopa vähän koomisesti, että haluaisin kuulua johonkin todella avantgardistiseen perinteeseen, mutta tosiasia on, että tyylini on tätä samaa sukupuuta, jota edusti edellisessä sukupolvessa esimerkiksi Juice ja sitä ennen Eino Leino. Olen useimpien muiden suomalaisten sanoittajien kanssa ihan samaa porukkaa. Isäni kuunteli paljon Juicea ja Tuomari Nurmiota, joka on tuonut perinteeseen hienoja vinoumia, ja heidän tekemisensä vaikuttavat minuun – esimerkiksi minun Ei-kappaleeni taitaa nojata Nurmion biisiin Levoton lapsi. Muistan vieläkin, kuinka kysyin kuusi- tai seitsemänvuotiaana isältä, mitä Syksyn sävelen lause nyt on elokuu ja minä olen viljaa oikein tarkoittaa. Isä vastasi että ”no, mieti minkälaista vilja on elokuussa: valmista korjattavaksi”. Muistan kuinka vahva hetki se oli: lamppu syttyi päässä ja ymmärsin metaforan käsitteen, vaikken tietenkään silloin tiennyt sen nimeä. Panin vielä merkille miten ihanasti viljaa rimmasi aiemmin tulleen hiljaa -sanan kanssa ja olin tosi vaikuttunut siitä tekstistä. Myöhemmin tulivat Neumann, Heikki Salo, Martti Syrjä, Ismo Alanko, Kauko Röyhkä, Pelle Miljoona…

Kaipuu kauas pois

Vilkkumaa on kirjoitellut vuosien varrella kotisivuilleen (www.maijavilkkumaa.net) kertomuksia lauluntekijän arjesta. Hänen kohdallaan lauluntekemiseen ovat liittyneet myös säännölliset työmatkat kauas. Biisintekoreissujen kohteena on ollut useamman kerran New York, jossa hän kävi alkujaan lomalla ja johon hän ihastui niin, että halusi palata sinne myös työtä tekemään.

– Korostan että New York sinänsä ei ole asian ydin. On vain ollut tärkeää päästä pois tutusta ympäristöstä. Vaikka nimittäin yrittäisi kuinka ottaa etäisyyttä suomalaiseen meininkiin, siinä on kuitenkin paljon sellaista jota ei edes huomaa sisäistäneensä ennen kuin lähtee pois. Siksi on ollut tärkeää käydä muualla: on suunnattoman vapauttavaa olla aivan vieras vieraassa ympäristössä. Yhtäkkiä tuntee todella syvästi, että voi tehdä mitä haluaa.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin biisejä pitäisi tehdä mutta mitään ei tapahdu?

– Ei. Se onkin jännä juttu. Minulla on kyllä vahvoja epävarmuuden hetkiä ja tuntemuksia siitä, etten keksi enää mitään, varsinkaan tekstipuolella. Voin joskus stressaantua siitä kun kuulen toisten tekemiä hienoja juttuja: mietin heikkona hetkenä etten ikinä keksi mitään niin hyvää. Mutta olen aina päässyt tuntemuksista yli. Olen oppinut itsestäni sen, että levyn tekeminen vie kaikkinensa noin vuoden, ainakaan paljon sen vähempää aikaa ei kannata varata.

Rima taitaa olla aika korkealla?

– En kuvaisi sitä noin. Mutta minusta on olemassa se vaara, että kun on tehnyt biisejä jonkin aikaa, tekemiseen kehittyy tietty sorminäppäryys jonka avulla voi tehdä muodollisesti pätevää mutta hengetöntä materiaalia. Pelkään siihen sortumista enkä halua että niin tapahtuu. Arvostan sitä, että minulla on sidosryhmiä ja työtovereita, jotka kyseenalaistavat tekemisiäni ja esittävät pahoja kysymyksiä. Ettei se vain mene siihen, että ideani ovat muka automaattisesti hyviä, koska ne ovat minun ja minä olen ennenkin tehnyt hyvää. Minua pelottaa lipsahtaa tuohon ajatteluun, koska tiedän että minussa on myös laiskuutta, joka haluaisi tehdä asiat helpolla. Ehkä en tästä syystä juuri kirjoittele biisejä muille: pelkään tekeväni huonoa jälkeä, koska en kuitenkaan pysty panemaan koko sydäntäni materiaaliin, joka ei jää omaksi.

Jos työhön liittyy pelkoja ja huolia, niin mitkä sitten ovat huippuhetkiä?

– Biisin valmistuminen on yksi. Siis kun juttu on valmis ja kuulostaa juuri niin hienolta kuin oli ideavaiheessa kuvitellut. Myös se on upeaa, kun on työhuoneella vasta tekemässä biisiä ja aistii että siitä on tulossa hyvä. Pidän myös keikkailusta todella paljon. Keikoilla pääsee parhaimmillaan upeaan flow-tilaan, joka on ihan omanlaisensa riemu.

Viimeinen, ei kovin vakava kysymys. Minkä toisen ihmisen biisin olisit halunnut tehdä itse ja miksi?

– Niitä on tietysti monta. Ensimmäisenä tulee mieleen David Bowien Life On Mars, koska se melodia [hyräilee kertosäettä] ja fiilis on aivan täydellinen. Rakastan myös Scandinavian Music Groupin kappaletta Lopulta olemme kuitenkin yksin [säv. Joel Melasniemi, san. Terhi Kokkonen]. Se on jotenkin niin tosi ja surullinen; myös melodia on kaunis ja teksti ihana. Lisäksi se on syvästi lohdullinen. Surulliset biisit ovat minusta usein lohdullisia, koska niitä kuunnellessaan tajuaa että ei ole surullisten tunteidensa kanssa yksin.

Laulaja-lauluntekijä

Julkaistu

Rootsiin hurahtanut

– Olen saanut käteeni hyvät avaimet tähän hommaan. Ja ollut onnekas. Yksi juttu on sysännyt seuraavaan, ja olen voinut tehdä työkseni sitä, mitä mielestäni parhaiten osaan. En tiedä mitään muista ammateista, sanoo Ninni. Hoedown-yhtyeen jäsen ja kolmen soololevyn biisinikkari on viime vuosina kaivautunut syvälle juurimusiikkiin.

Ninni Poijärvi syntyi vuonna 1974 muusikkoperheeseen. Molemmat vanhemmat työskentelivät klassisen musiikin soittajina. Viisi vuotta vanhempi isoveli aloitti muusikon uransa rokkarina. Kotona soi monipuolinen musiikki, eikä mitään tyyliä ”dissattu”. Ninni aloitti nelivuotiaana viulunsoiton – ei siksi, että olisi käsketty, vaan siksi, että halusi.

– Vanhemmillani oli luonnollisesti paljon muusikkotuttuja, ja onnekseni sain siksi mahdollisuuden käydä yksityistunneilla pitkään. Ihan aluksi olin kolmen hengen ryhmässä, jossa pyörittiin ympäri huonetta ja välillä soitettiin. Sellaista sovellettua Suzuki-metodia se oli. Noin ylipäätään sellainen leppoisa, omilla ehdoilla tapahtuva edistyminen sopi minulle. Vältyin musiikkiopiston pakollisten matineoiden ja tutkintojen aiheuttamilta suorituspaineilta ja traumoilta. Ensimmäisen viulututkinnon tein vasta joskus yläasteikäisenä, Ninni muistelee.

Hän opiskeli musiikkiopistossa kylläkin pianoa. Sibelius-Akatemiassa Ninni aloitti 1993, pääinstrumentteinaan viulu ja afroamerikkalainen laulu.

– Eräs lauluopettajistani oli Aija Puurtinen, yksi parhaista opettajista ikinä. Lisäksi opiskelin pianonsoittoa sekä bändisoittimia, kuten kitaraa ja rumpuja, mutta ei se rumpalointi oikein sujunut.

Ninni vietti Akatemiassa aktiivisesti kuusi vuotta, ja tuo aika oli täysipainoista musiikkiaineiden opiskelua. Musiikkikasvatuksen tutkintoa hän ei koskaan suorittanut, koska ei kokenut musiikinopettajan ammattia yhtään omakseen.

– Oman musiikin teko ja oma musiikillinen ilmaisu on aina ollut kiinnostavampaa. Siinä aloin kehittyä kunnolla oikeastaan vasta sitten, kun vapautin itseni täysin opiskeluista.

J. Karjalainen ja Coenin veljekset

Ninni Poijärven kaksi tärkeää musiikillista vaikuttajaa ovat J. KarjalainenO Brother, Where Art Thou? Karjalaisen tuotannosta Ninnin valloitti ensimmäisenä albumi Varaani (1986). ja elokuva

– Sitä kuuntelin päivätolkulla putkeen, ja osasin kaiken ulkoa etu- ja takaperin. En tietenkään vielä silloin, vähän päälle kymmenvuotiaana, osannut eritellä, mikä siinä kolahti. Mutta Karjalainen saa suomen kielen svengaamaan tavalla, jollaista en ollut silloin missään muualla kuullut. Hänen tapansa fraseerata on  takuulla vaikuttanut biisintekooni, samoin hänen tekstimaailmansa.

Paljon ensikolahdusta myöhemmin Ninni tutustui esikuvaansa yhteensattumien kautta, ja pääsi jamittelemaan tämän julkaisemattomia Lännen-Jukka -biisejä. Kun Karjalainen sitten pisti biisit levylle, Ninni pyydettiin mukaan keikoille.

– Tämä oli yksi niistä kerroista, kun satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja onnekas, Ninni hymyilee.

Ninnin aikuisiän ehkä isoimman musiikillisen tajunnanräjähdyksen aiheutti leffa O Brother, Where Art Thou? (Voi veljet, missä lienet?), joka ilmestyi vuonna 2000. Coenin veljesten komediassa seikkaillaan 1930-luvun Amerikassa, ja soundtrack on sen mukainen. Ninni kertoo, että juurimusiikki oli alkanut kiinnostaa häntä jo aiemmin, ja viimeistään leffan nähtyään hän ihastui siihen täysin. Ninni hoksasi muitakin uusia musiikillisia innoittajia, sellaisia kuin Alison Krauss, Julie ja Buddy Miller sekä Gillian Welch.

Esikoislevy Viideltä

Samoihin aikoihin, kun Ninni alkoi olla jo melkoisen ihastunut roots-musiikkiin ja pienimuotoiseen ilmaisuun, työstettiin hänen ensimmäistä soololevyään. Se omin juttu muhiskeli alitajunnassa, mutta ei ehtinyt vielä kirkastua, ennen kuin esikoisalbumi Viideltä julkaistiin maaliskuussa 2002.

– Popsävyinen levy, jossa on rippeitä 90-luvun musiikkiteollisuudesta. Käytettiin jopa sekvenssereitä, mitä en tänä päivänä missään tapauksessa haluaisi. Oli torvia ja viuluja… ajattelin silloin ehkä, että mitä isompaa sen hienompaa. Sittemmin makuni on muuttunut ihan päinvastaiseksi; mitä pienimuotoisempaa, sen parempaa, Ninni toteaa.

Esikoisalbumi ei ole aikoihin käynyt tekijänsä omassa levysoittimessa. Sen tekeminen oli kuitenkin tärkeä vaihe elämässä, koska Ninni sai astuttua ison kynnyksen yli, ja tuotua omia biisejään esille.

– Olisi ihan tyhmää katua sen levyn tekemistä. Ehkä ajankohta oli kuitenkin vähän liian aikainen. Jos Viideltä olisi tehty vaikka vuotta myöhemmin, se olisi kuulostanut ihan erilaiselta.

Vapaapäivä ja Virta

Ninni Poijärven toinen sooloalbumi, Vapaapäivä, julkaistiin marraskuussa 2005. Tästä albumista Ninni on innostuneempi kuin esikoisestaan, koska sitä tehtäessä hän oli jo syvemmällä juurimusiikissa ja omassa jutussaan.

– Muistan olleeni tosi tarkkana siitä, että levy kuulostaa sellaiselta, mitä haluan. Vapaapäivä on ihan erilainen kuin Viideltä, laulua myöten. Jos näitä levyjä vertaisi, voisi luulla, että niissä laulaa eri ihminen.

Pääosa levyn kappaleista on Ninnin omia. Muita levyn laulunkirjoittajia ovat J. Karjalainen (biisi Myrskypääsky) sekä Mika Kuokkanen. Mikan ja Ninnin yhdessä kirjoittamia biisejä löytyy myös.

– Biisintekoyhteistyömme sujuu yllättävän hyvin, vaikka pariskunta ollaankin, Ninni naurahtaa.

Tuottajina toimivat Ninni, Mika sekä Olli Haavisto. Albumilla taituroivat Ninni (viulu, haitari), Mika Kuokkanen (akustinen kitara), Olli Haavisto (dobro, pedal steel, lap steel), Jarmo Nikku (akustinen kitara, mandoliini, minitwelwe), Pekka Gröhn (basso, urut, rhodes, harmooni), J. Karjalainen (banjo, huuliharppu), Mikko Hassinen (rummut) ja Topi Kurki (rummut). Osa muusikoista on Ninnin soittajakollegoita rootsbändi Hoedownista, missä Ninni on mukana laulajana, viulistina ja haitaristina.

Ninnin kolmas sooloalbumi, Virta (2008), sai alkunsa sangen mukavissa fiiliksissä ja olosuhteisssa. Se tehtiin Janne Haaviston ehdotuksesta New Yorkissa Woodstockissa, Levon Helm Studiolla, jota isännöivät The Band -yhtyeen rumpali Levon Helm sekä paikan sielu, ääniteknikko Justin Guip. Virta äänitettiin kahdessa päivässä, livenä, ja suurin osa levyn raidoista on ensimmäisiä tai toisia ottoja.

– Siellä me oltiin, hyvä ryhmä kaukana kotoa. Kännykät ei toimineet, eikä kenelläkään ollut kiire muihin puuhiin. Sitouduttiin hommaan pariksi päiväksi. Se oli hyvällä tavalla vanhanaikaista levyntekoa. Kaikki biisit ei olleet sinne mennessä ihan valmiita, tekstien kanssa tein vielä viime hetken muutoksia. Levylle tuli kivaa tuoreutta, Ninni tuumaa.

Kotosuomessa sitten miksattiin loppuun, ja tehtiin joitain jälkiäänityksiä, mm. J. Karjalaisen osuudet (huuliharppua, banjoa ja laulua). Amerikkaan levytyshommiin matkasivat Ninnin kanssa edellisen levyn soittajaporukasta Mika Kuokkanen, Olli Haavisto, Pekka Gröhn, ja uusina ninnilevyttäjinä rumpali Janne Haavisto, basisti Tom Nyman ja kitaristi Jarkka Rissanen.

Levon Helm -studiolla on äänitetty myös ensi vuonna julkaistava Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen englanninkielinen yhteislevy, joka sisältää pariskunnan yhteisten suosikkilauluntekijöiden biisejä uudelleen sovitettuina.

Pienesti ja sydämellä

Ninnillä ei ole aavistustakaan soololevyjen kaupallisesta menestyksestä.

– Virta-levyn tekemiseen meni kai suht paljon omaa rahaa, ja Esekiltä tuli siihen ihan hyvin tuotantotukea. En minä tiedä, olenko päässyt siinä omilleni. Ei minua kiinnosta sellaiset asiat kuin myyntiluvut. Tai radiosoitto. Levytykset ovat dokumentteja siitä, missä itse kulloinkin menee muusikkona.

– Minulle riittää, että on sopiva määrä kuulijoita, jotka ehkä ostaa seuraavankin levyn. En ikinä haluaisi sellaiseen asemaan, että olisin julkisuuden henkilö, joka tunnistettaisiin kadulla. Edustamani musiikkityylin, rootsin, kuulijat ovat onneksi jalat maassa -tyyppejä, eivätkä mitään yltiömäisiä fanittajia.

Tärkeintä Ninnille on tehdä asioita, joista itse pitää. Tämä periaate on johtanut siihen, että  toimeentulon kannaltakin merkittäviä juttuja on tullut jätettyä taakse. Esimerkiksi lauluyhtye Club for Five. Ninni jättäytyi sen riveistä toisen soololevyn julkaisun aikoihin, koska lauluyhtye vei paljon aikaa, eikä ollut ihan sataprosenttisesti oma juttu.

– En ole halunnut olla vain vokaalityöläinen, enkä keskittyä yhteen pääjuttuun. Tai sanotaan nyt niin, että päähommikseni ovat, juurimusiikin löydyttyä, muodostuneet Hoedown-yhtye ja oma sooloura.

Tovi sen jälkeen, kun Ninni oli lähtenyt Club for Fivesta, hän saikin kiinnostavia hommia esikuvansa J. Karjalaisen Lännen-Jukka -projektista.

– Olin juuri, onnekseni, järjestänyt itseni sellaiseen tilanteeseen, että minulla oli aikaa lähteä Lännen-Jukka -hommaan mukaan. Ajattelen, että kun tekee valintoja sydämellään, asiat järjestyvät hyvällä tavalla.

Impulsiivinen biisintekijä

Ninni Poijärvi muistelee tehneensä lauluja aina. Kouluaikoina hän tykkäsi tehdä tuttuihin biiseihin uusia tekstejä.

– Siitä on varmaan ollut jotakin hyötyä myöhempää laulunkirjoittamista ajatellen. Samoin runojen kirjoittamisesta, mitä olen aina harrastanut. Ensimmäiset ihan oikeat biisini tein 90-luvun lopulla. Kieli oli ensin englanti, mutta sitten huomasin saavani enemmän irti suomesta.

Kysymykseen ”miten laulusi syntyvät”, Ninni vastaa, että ”mystisesti tajunnanvirrasta”. Laulunteko on impulsiivista, eikä siihen liity rutiineja. Inspiraatio voi iskeä missä vain ja milloin vain. Laulunteko on Ninnille alitajunnassa syntyneen materiaalin purkamista.

– Ensimmäisen levyn biiseissä oli kyllä ensin teksti, sitten pianon kanssa tehty sävellys. Tavoittelin ehkä jotain soulin ja jazzin sointumaailmaa, koska ajattelin silloin, että vain se on hienoa.

Vapaapäivä-levyn sävellykset ovat yksinkertaisempia. Suunnanmuutokseen vaikutti juurimusiikkiin tutustuminen sekä se, että Ninnillä ei tuolloin ollut kotona pianoa. Hän alkoi tehdä biisejä kitaralla: Eli niillä soinnuilla mentiin, mitä osattiin.

– Säveltämiseeni on vaikuttanut paljon myös Lännen-Jukka -materiaali. Opettelin viulunsoiton old time -tyylillä ja tajusin sen yksinkertaisuuden rikkauden. Oivalsin, ettei laulun tarvitse olla monimutkainen, ja silti se voi toimia ja svengata loistavasti. Sieltä on vähän kuin varkain hiipinyt omien biisien tekoonkin, se yksinkertaisuus.

Ninni ei pidä kiirettä seuraavan soololevyn kanssa, vaikka biisejä alkaa olla valmiina jo ihan mukavasti. Hän ei aiokaan tehdä isoa määrää lauluja, joista sopivimmat valitaan levylle, ja joista loput jäävät pöytälaatikkoon. Ninni kirjoittaa valmiiksi asti vain ne laulut, jotka tuntuvat heti hyviltä.

Virta lähti liikkeelle Frasierista

Inspiraatio lauluntekoon voi iskeä missä ja milloin vain. Virta-levyn nimibiisin synnystä Ninni kertoo:

– Katsoin Frasier-sarjan päätösjaksoa, jossa Frasier jäähyväispuheessaan sanoi ”Annan virran kuljettaa”. Se lause sai minut jostain syystä tosi liikuttuneeksi, ja laulu syntyi varsin nopeasti tuon lauseen ympärille. Rakastan merta ja sen symboloimaa vapautta ja mahdollisuutta lähteä kauas.

– Tämä oli myös tällainen oman elämäni ohjenuora: Kun tekee itse valinnat elämässään, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä, hyviä tai huonoja, seisoo tekojensa takana eikä voi syyttää muita.

Virta

(säv. ja san. Ninni Poijärvi)

Ulapalla näen purjelaivan valkean

niin kauniisti se näyttää tuulen mukaan kulkevan

mä olen onnellinen näin mut silti tahtoisin

ulapalla laivan kanssa olla minäkin

Koillisesta tuulee, otan suunnan lounaaseen

en tiedä vielä tarkkaan että minne tästä meen

haikea on lähtee, vaikeampaa odottaa

silloin pitää mennä kun on alla vapaa maa.

Annan virran kuljettaa

menen minne tuuli vie

Ja jos jossain suunta katoaa

löytyy jälleen uusi tie

Taivaalla loistaa mulle tähdet ja kuu

ne ovat aarteitani joihin valo heijastuu

Tänä yönä kaikki ne sun kanssasi jaan

huomenna taas aarteet voidaan jakaa uudestaan

Sä voit tulla mukaan mun kanssa matkaa jatkamaan

kunhan muistat että olen luotu kulkemaan.

Minun on myös sinun, mutta tiedä kuitenkin

et kahleita voi koskaan laittaa näihin jalkoihin

Annan virran kuljettaa…

Ninnin levysuosikkeja

Carole King: Tapestry

– Carole King on mielestäni yksi hienoimpia laulunkirjoittajia. On ällistyttävää ja melkein yliluonnollista, että joku on onnistunut tekemään yhdelle levylle niin monta täydellistä biisiä.

Jackson Browne: Running on empty

– Yksi hienoimpia levykokonaisuuksia joita on olemassa.

Sheryl Crow: The Globe Sessions Tour Edition

– Tämä erikoispainos sisältää kaksi huikeata levyä Sherylin kultakaudesta. Toinen levyistä, se erikoispainos siis, on Kanadalaisessa kirkossa duona äänitetty upea livelevy.

Gillian Welch: Revival

– Gillian edustaa yksinkertaisen musiikin täydellistymää. Tätä kuunnellessaan tajuaa uudestaan ja uudestaan, ettei turhia kikkoja tarvita lainkaan.

Julie Miller: Broken Things

Buddy & Julie Miller : Buddy & Julie Miller

– Julien herkkä laulu ja sävellystyyli pysäytti kertaheitolla, kun kuulin hänen musiikkiaan ensimmäistä kertaa. Molemmat levyt ovat mestariteoksia.

J.Karjalainen: Varaani, Lumipallo ja Villejä lupiineja

– Karjalaisella on muitakin erittäin hienoja levyjä, mutta näitä on tullut kuunneltua eniten. Nämä kolme ovat teinivuosinani käyneet ahkerammin levysoittimessa kuin mikään muu sen ajan musiikki.

Lisäksi Ninni haluaa mainita Heimo Haiton elämästä kertovan kirjan Viuluniekka kulkurina.

– Kirjan filosofia, ja ajatus elämästä ylipäätään, on kauneinta mitä tiedän. Yritän lukea kirjan vähintään kerran vuodessa että muistaisin, mistä kaikesta pohjimmiltaan on kysymys.

Sitä mikä sopii itselle

Julkaistu

Onko sinulla itselläsi ollut koskaan tilannetta tai tarvetta erotella Dave Lindholm tekijänä ja Dave Lindholm esittäjänä?

– Ei ole. Se on ollut aika alusta saakka selvää, että mä myös teen musiikkia. Aloin säveltää melkein heti kun olin oppinut pari sointua. Mä en varmaan ollut soittanut vielä julkisesti missään kun olin jo tehnyt biisejä. Kavereiden kanssa kellarissa soiteltiin ensin, mistä kai jokainen rocksoittaja on lähtenyt.

Sinulla nimenomaan on vankka bändimuusikon leima.

– Silloin kun ollaan bändissä, niin sitähän se on; kaikilla on samat liksat ja systeemit. Se on eri asia, jos mä kokoan bändin jotain yksittäistä rundia varten. Mutta biisien teko vaan on yleensä jäänyt mun hartioille. Jos ajattelee ekaa bändiä Ferris, niin Hiekkalan Hessuhan teki siinä suunnilleen puolet biiseistä. Ei mulla ollut sellaista ajatusta, että mun ne pitäisi aina tehdä. Nyt esimerkiksi tässä Messengersissä säveltää muutkin.

Olet pitkin uraasi soitellut myös muiden biisejä, levyillekin asti.

– Olen joo, keikoilla, ja aina välillä levyllekin jotain. Oikeastaan paras esimerkki, mikä tulee mieleen, on blueslevy Just, joka tehtiin Pedron [Hietanen] kanssa (1993). Siinä on yli puolet covereita. Idea olikin siinä, että soitetaan sellaisia bluesbiisejä joita diggasi, ja joita oli melkein kaikkia soittanut keikoilla. Ideasta oli ollut puhetta monta kertaa aiemmin, mutta aina oli näitä originaalijuttuja siinä edessä. Olen oikeastaan iloinen, että se kesti, koska se oli paremmin hallussa sitten siinä vaiheessa kun se tehtiin. Ekaa bluescoveriahan mä en tehnyt omalle levylleni, vaan Albert Järvisen Ride on -albumille vuonna ’74, Lightnin’ Hopkinsin Going to Louisiana.

Onko blues ylipäätään sinulle ollut jonkinlainen startti?

– Se tavallaan on se koko ajatusmaailma. Sen takia yleensä tässä hölmössä touhussa pärjää, kun ei ota sitä niin kauhean vakavissaan. Olisi varmaan yhtä helvettiä elää tämänikäisenä poptähtenä! Kysymys on enemmän elämäntyylistä; vaatii sen, mitä itselle kuuluu, mutta suhteellisuuden taju pysyy – että on ylös ja alas. Blues on aina välillä nostanut päätään: isosti 60-luvulla, sitten Stevie Ray Vaughanin kautta 80-luvulla. Tulee välillä jotain niin kuin buumia, mutta aina se on olemassa.

Mistä se sinulla alkoi?

– Ensimmäinen joka tuntui siltä oli John Lee Hooker. Siltä oli American Folk Blues Festivalin kokoelmalevyllä vain yksi biisi, The Night time is the right time [levytys 1962], mutta periaatteessa yksi Hookerin biisi kertoo kaikki sen biisit! Tänä päivänä kuuntelen Albert Kingiä ja B. B. Kingiä, valkoisista Peter Greeniä, ja välillä Stevie Raytä. Ja tietenkin [Jimi] Hendrixiä, mutta se on ihan eri juttu. Mä olen sanonut, että kitaristeista voi kaikista tehdä pahvijulisteita, mutta Hendrix on kiveä.

Oletko nähnyt Greeniä livenä?

– Näin sen nuoruuden loistossa Kulttiksella, ja Tavastialla sitten vähemmän loistossa. Näin ne kaikki Fleetwood Macin kolme keikkaa täällä, ja mulla on ollut yhdestä bootlegkopio. Tietenkin se ensimmäinen oli mahtavin, vaikka ei ollut paras. Eka kerralla kuuli eka kerran livenä sen soundin.

Entä blues biisintekijänä? Sinulla on jotain, mutta ei niin leimallisesti.

– Jotain mulla on, mutta onhan se olemassa tuolla. Mutta jos ajatellaan vaikka biisiä Pieni ja hento ote, niin siinähän ne kitarafillit on ihan bluesia; ne voisi ihan hyvin olla jossain hitaassa bluesissa, eikä kukaan huomaisi mitään.

Pienistä ympyröistä

Missä vaiheessa aloit miettiä musiikkia duunina, vai huomasitko vaan, että näin tässä on käynyt?

– En mä sitä oikeastaan sen enempää miettinyt. Pitää ottaa se aikakausi huomioon; silloin oli paljon mun ikäpolvea, joka oli löytänyt musiikin. Wigwamin ja Tasavallan Presidentin ryhmät, sitten [Pepe] Willberg, Jussi ja Eero Raittinen – jotka oli aloittaneet aikaisemmin – ja jazzryhmää: Reiska Laine, [Eero] Koivistoinen, Lievosen Make ja näitä. Kaikki halusi oppia soittamaan paremmin, se oli aika yksinkertainen pyrkimys yleisesti. Kunnioitettiin sitä kun joku osasi soittaa, ja jos sillä oli joku oma juttu. Mutta myös sitä, jos joku osasi soittaa jotain hyvin; vaikka [Eric] Claptonia, niin kuin Albert.  Kaikki oli niin uutta, eikä ollut mitään mihin olisi verrannut. 
Sen verran tehtiin jotain töitä, että sai ostettua kamoja. Keikkoja kyllä oli, mutta ne oli aika kädestä suuhun -juttuja; hirveän halpaa hintaa, vaikka siihen aikaan varmaan ihan okei. Siinä sitä vaan oli mukana ja aika meni. Sitten kun sai tehdä Love Recordsille levyjä, niin niistäkin sai rahaa – ei mitenkään hirveästi, mutta kuitenkin. Se meni aika luontevasti, eikä siinä paljoa ajatellut että onko tämä duunia vai ei. Ja vähemmän duunilta se tuntui, kyllä ne oli aika isot bileet (naurua)!
Kaikki pyöri yksissä, ja kaikki esitteli omia juttuja. Samassa klubissa kuuli viikon sisään kaikenlaista: oli perusbluesia, progea, jazzia. Saattoi olla [Edward] Vesalan ja [Esa] Helasvuon joku freejazz-juttu alkuillasta, ja niiden jälkeen lavalle meni Pohjolan Pekka jammailemaan Vesa Aaltosen kanssa, ja Albert pystyi olemaan niiden mukana siellä. Yksi kova nimi, ja selkeästi enemmän soittanut bändi oli Pepe & Paradise. Yhtäkkiä kuuli laulustemmoja ja torvijuttuja; soittajat oli kovia kun perkele. Nehän saattoi vetää vaikka King Crimsonia, ja sitten toisaalta tätä ”Saat miehen kyyneliin” -osastoa. Niitä ne kyllä jätti ehkä N-Clubilla ja ESOssa vähemmälle, siellä niillä oli aika rankkaa ohjelmistoa. 
Pitää myös muistaa, että siinä vaiheessa aika harva muusikko oli käynyt missään. Jotkut jazzarit oli olleet jollain festarilla, ja ne, jotka oli olleet säestämässä näitä poliittisia ryhmiä – niin kuin Reiska – oli olleet lähinnä itäblokissa. Rockbändeistä jotkut oli olleet vain Ruotsissa, ja Suomessakin oikeasti kiertäneet muusikot oli ne, jotka oli Dannyn tai Kirkan bändissä. Eli systeemi oli aika pieni, mutta musiikillisesti kuitenkin tapahtui laajasti; aina joku neuvoi jonkun levyn, ja sitten yhtäkkiä kaikki kuunteli jotain Chick Coreaa.

70-luvun alusta puhutaan suomirockin syntyaikana – Hector, Leskinen, sinä…

– Yksi tärkein, mikä aina unohdetaan, on Pekka Streng. Se oli isoveljeni Callen hyvä ystävä, ja mä tapasin sen usein. Mä tykkäsin sen olemuksesta, se oli hienolla tavalla mystinen, eikä kuitenkaan vaikea tyyppi. Sitten kun Magneettimiehen kuolema [Strengin ensimmäinen albumi 1970] tuli, niin mä tajusin, että sillä on kovemmat jutut kun muilla. Streng vaikutti muhun paljon, ja suoraan siihen mitä rupesin kirjoittamaan. Sellainen ei ollut Suomessa tyypillistä silloin, mutta tänäänhän on useita, joista voi sanoa että ne kirjoittaa suunnilleen Strengiä. Pekka Streng oli iso juttu. 
Hector oli merkittävä, kun se oli tehnyt käännöksen ”Palkkasoturiin”, joka oli ensimmäinen kunnollinen protestilaulu täällä. Mä kyllä pidin sitä silloin vähän kornina, kun mä kuuntelin Donovania, ja tietenkin [Bob] Dylania eniten, niin mä en oikein käsittänyt miksi tommosia pitää kääntää.

Miten koit sen, että nyt alkaa tapahtua uutta? Olitko niiden kolmensadan joukossa, jotka osti Underground-rock -albumin?

– En ollut, mutta kuulin sen Callen kautta. Tykkäsin [M. A.] Nummisen jutuista periaatteessa, sen keikoilla oli aina jotain ihme juttuja. Mutta en mä siitä levystä niin tykännyt. Mutta Baddingistä [Rauli Somerjoki] kun puhutaan, niin on sanottava, että petyin raskaasti siihen [Markku] Pölösen elokuvaan. Olihan se ujo kundi, muttei mikään nössö, kyllä sen kanssa pystyi ihan näin keskustelemaan. Sillä oli vähän oma maailma, mutta se oli helvetin hyvä laulaja. Mä tuurasin sen bändissä kesällä ’73 muutamia keikkoja, ja sen kanssa esimerkiksi kehtasi soittaa Elvistä [Presley], eikä tuntunut kornilta. Badding osasi todella vetää, ja sen huomasi jengistä, vaikkei se ollut mikään showmies. Bändi ei ollut mikään huippu, mutta klaarasi kyllä, ja ihmiset tajusi, että se ei ollut mitään pelleilyä.

Kivempaa saisi olla

Miten Love-kuvio lähti käyntiin?

– Meidän rumpalin veli, saksofonisti Hannu Saxelin, vei meidän ekan demon sinne, mutta se ei kelvannut. Vuoden päästä, eli ’71 uusi nauha sitten kelpasi, ja me tehtiin Ferrisin levy kahdessa päivässä. Siinä jäi vähän korjattavaa, kaikkia pikkujuttuja, enkä tykännyt levyttämisestä sillä lailla. Nyt osaa suhtautua asiaan ja aikaan; tommonen se eka levy on. Eka soololevy vuonna ’72 tehtiin ihan eri asenteella. Mosse [Groundstroem] oli tuottamassa, ja soittamassa olivat Hessun ja mun lisäksi Häkä Virtanen bassossa, Vesa Aaltonen rummuissa, ja joissain biiseissä Pohjolan Pekka bassossa. Kauheet äijät siis! Mutta Sirkus [1973] rupesi sitten kuulostamaan siltä mitä halusin, ja sen jälkeen on tiennyt mitä studiossa haluaa. Mutta vieläkään mä en tykkää pyöriä studiossa; mä vältän miksausta viimeiseen asti.

Studiotyöskentely on mulle vierasta.
Olet kuitenkin tehnyt sellaista paljon.

– Joo, mutta mä menenkin vaan tekemään. Jos on pakko kuunnella jotain, tai neuvoa, niin sekin on tekemistä. Mutta sellaista hengailua siellä mä en kestä yhtään. Mä en ymmärrä, että joku haluaa kotiin studion! Joidenkin studioiden ilmapiiristä mä tykkään: tykkäsin hirveästi vanhasta Soundtrackista, ja jollain tavalla totuin Finnvoxin isoon puoleen. Sitten tietenkin [Pekka] Nurmikallion tosi pieni Microvox Lahdessa, ja nyt mä tykkään Viitasen Janin studiosta. Mutta joistain hienoista studioista mä olen lähtenyt heti pois; siellä on pullakahvit pöydällä, ja lehti on laitettava tuolin päälle ettei likaannu. 
Studion pitää tekovaiheessa olla tavallaan koti, ja jos kaikki määräykset tulee muualta, niin se ei ole toimiva juttu.  Tuntuu, että ihmiset on unohtaneet, että aina välillä voi kyllä tuulettaa ja siivota, mutta koko ajan ei tarvi olla niin clean ja tip top, että menee jo tylsäksi. Ei muuten ole ihme, ettei nyt tullut urheiluskaboissa yhtään mitalia, kun kaikkihan alkaa olla jonkun näköisiä urheilijoita. Ketä enää kiinnostaa, kun tämä on jatkuvaa terveydenhuoltoa ja ruokavaliota – älä tee sitä, älä syö tätä. Aiemmin tuli mitaleitakin, mutta mikä nyt on mennyt pieleen? Metodit on päin helvettiä! Jos ihmiset ei tunne elävänsä, niin miksi ne jaksaisi jotain tehdä? 
Se on ahdistavaa, sillä aikanaan kuitenkin kuvitteli, että kyllä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa; ensin pääsee isoveljen silmän alta veks, ja siitä sitten kaikenlaiseen juttujen kehittelyyn. Nyt kun tuntee saaneensa vapauden, niin ei mitään! Joku vaan, joka ei muutenkaan ole tehnyt mitään, selittää nyt että tää ei ole hyvä ja tää ei ole hyvä. Mun on pakko sanoa, että elämä on ahtaampaa ja ahdistavampaa kuin ennen. Mulla ei ole kauhean hyvä fiilis, ja siksi täältä lähtee välillä helvetin mielellään jonnekin, koska täällä ei ole kivaa. Mutta pakeneminenkaan ei auta, kun pitää elää ja jotainhan on tehtävä. Mutta kyllä se vaivaa.

Löydätkö musiikista lohtua? Ajaako tilanne siitä poispäin, vai tekemään enemmän?

–Mä olen aina löytänyt musiikista lohtua. On tietenkin ollut aikoja, jolloin mä olen ollut ihan kypsä sen kanssa, mutta silloin mä olen tehnyt vääriä ratkaisuja liian kauan. Silloin yleensä pitää tauon. Mutta ei siihenkään voi kaikkea lykätä, kyllä elämään kuuluu muutakin. Se ei ole niin, että on se mitä sä teet, ja sitten erikseen joku muu. Kyllä sen huomaa vaikka siitä, kun jengi ajetaan ulos röökille, niin ota nyt klubifiilistä siinä sitten! Se vaan on niin, että maailmassa ei saa olla liian kivaa liian pitkää aikaa; luterilaisuus tavallaan käy toteen ikävästi aina jotenkin.

Ei ylitöitä

Olet ollut varsin tuottelias, mutta onko ollut varsinaisia blokkeja koskaan?

– On, mutta mä olen tottunut niihin, ja silloin mä en yritä tehdä mitään. On turha yrittää silloin, kun ei edes vanhat suju. Pisimmillään on joitakin kuukausia ollut sellaista, eikä se iloiseksi tee, mutta ei siitä toisaalta hirveätä pulttiakaan ota.

Kertomasi mukaan sinulla ei koskaan ole ollut työhuonetta. Olen ymmärtänyt, että pyörität vain päässäsi; et edes kirjoita mitään ylös.

– Mun kohdalla se on niin, että kun joku biisi tulee mieleen, niin jos se unohtuu, se on ollutkin sen verran surkea, että saakin unohtua. Joitain lauseita mä saatan kirjoittaa joskus ylös. On käynyt niinkin, että olen kirjoittanut jonkun lauseen ylös, ja sitten unohtanut mihin se liittyi. Se on voinut tulla jossain muussa yhteydessä esiin, ja mä tiedän, että ei se kyllä siihen alun perin kuulunut. Mä en nauhoita mitään.
Mun uuden levyn nimi on Lahti. Mä olen siellä viettänyt paljon aikaa, tehnyt siellä monta levyä, ja soittanut kaikkien niiden kanssa. Oli vaan ajan kysymys, että koska mä teen sellaisen levyn, jossa ei ole muuta kuin lahtelaisia. Monta vuotta vanha idea, ja nyt tuli sen aika. Oli muutama sellainen laulu, joista mä tiesin että ne tulee mukaan, mutta ei ollut kaikki biisit ollenkaan valmiina. Sitten siinä soitellessa tuli esiin pari sellaista laulua, joita mä en ollut muistanut ollenkaan. Ja niiden kautta mä tein pari uutta laulua, jotka sitten taas sopi siihen mukaan. 
Mutta tuotteliaisuudesta joo; sanotaan, että mä en tee ylitöitä (naurua). Mä pyörin aika vähän sellaisissa kuvioissa, jotka syö musiikkia. Sellaisia on kaikki nämä, missä puhutaan musiikista ja tehdään blaa blaata. Ja julkisuus syö helvetisti sitä. Jos koko ajan pitäisi olla jossain selittämässä jotain, niin se olisi yhtä helvettiä. Noiden välttäminen antaa aikaa ihan älyttömästi.

Onko tekemisessäsi sitä lainkaan, että tulee vain musiikki tai vain teksti ensin?

– Ei siinä ainakaan minkään näköistä sääntöä ole. Joskus teksti, joskus musiikki, joskus kokonaan. Jotkut tulee suunnilleen niin nopeasti, kuin minkä pituisia ne sitten on, ja jotkut kestää vuosia tulla. Nytkin on sellaisia biisejä, joita mä olen soitellut varmaan kymmenen vuotta, ja ei kuitenkaan tunnu siltä, että se olisi siinä.

Seuraava kysymykseni onkin, että mistä tiedät milloin biisi on valmis?

– Se on ihan sama kuin avain sopii oveen, sen tuntee. Jos siinä joutuu kelaamaan, niin ei se käy. Ja mitä enemmän römplää, niin pahemmaksi menee. Yleensä mä annan sellaisten heti olla, en rupea sähläämään puolivalmiiden kanssa.

Kuulin juuri sattumalta vahvistuksen siitä, että Aino-levyn [1982] biisit ovat sellaisia, joissa musiikki oli ensin. Uutena asiana kuulin sen, että et laulanut jousien kanssa, vaan taustojen päälle. Oletko yleensä pyrkinyt 100-prosenttisiin ottoihin?

– Ei siinäkään ole periaatetta, mutta jotkut biisit on parempi tehdä niin, ne tulee luontevasti. Yleensä eniten kehitellyt on epäilyttävimmät; jälkikäteen kuulee että siinä on liimattu jotain. Itse sen tietenkin huomaa, mutta on joku soittajakin mulle kyllä sellaista sanonut.

Oletko ekan oton miehiä?

– Mielellään. Jos ei ole ihan jamibiisi, mutta sellaisetkin pyrin saamaan viimeistään kolmannella. Tykkään, mutta en ole fanaattinen, koska joskus joutuu vaihtamaan koko rytmiikan. Kun antaa olla yön yli, niin tajuaa, että ”eihän tää mikään polkka ole, arri on päin helvettiä!”. Siinä on ollut joku väärinymmärrys; on ajatellut jotain muuta. Ei näitä ole kovin paljon ollut, ja sen jälkeen on ollut helppo toteuttaa, se on yleensä tullut paljon yksinkertaisemmaksi.

Minä ja me

Miten paljon olet selittänyt bändeille, ja miten paljon antanut vapaita käsiä?

– Se on riippunut bändistä. Esimerkiksi nyt Messengersien kanssa me sovitetaan Joen [Vestich] kanssa kaksistaan ensin, ja sitten kämpällä katsotaan kimpassa se loppuun. Lahti-levyllä me soitettiin ensin kitaran ja rumpujen kanssa kaksistaan, ja mä katsoin siitä, että miten pitkään vedetään; ei ollut sanoja eikä muuta. Se oli hyvä mittari: miten pitkään pystyy kuuntelemaan pelkää kitaraa ja rumpua! Joissain tapauksissa tulos oli sen pituinen kuin mä olin ajatellutkin, ja joissain ei; yleensä ne lyheni.

Minulla on sellainen kuva, että [Bluesounds-yhtyeen basisti] Ari Vaahtera oli jonkinlainen vastavoima?

– Joo, ja Vaahtera oli kova sovittamaan; se tavallaan loi Bluesounds-soundin aika pitkälle, vaikka me kaikki oltiin siinä kyllä mukana. Se teki paljon sovituksellisia juttuja, ja onnistui siinä ehkä siksi, että se oli hyvä selittämään. Ei ollut monimutkainen, eikä hermostunut.

Toisaalta olet varmaan myös ottanut bändiltä?

– Bluesoundsin kohdalla meni just pieleen se, että mä olisin halunnut muidenkin tekevän biisejä – Vaahterahan teki paljon biisejä, ja sitten levyttikin niitä – mutta siitä ei tullut oikein yhtään mitään.  Viimeiseen studiolevyymme [Here come the golden hearts 1982] mä olin valmistautunut A-puoleen, ja siitä tuli se mitä pitikin, mutta B-puolelle mä jouduin kaivamaan sellaista, mitä en ollut siihen ajatellut, ja siksi se ei ole ehjä levy. Loppuosa piti harjoitella hyvin lyhyessä ajassa, eikä me siihen saatu sellaista luonnetta mikä olisi kuulostanut siltä bändiltä. Me tehtiin paljon keikkoja, ja oltiin hyvässä iskussa, joten kieltämättä se meni aikamoiseksi kikkailuksi.

Oletko yleensä mennyt tekemään levyn sitten kun materiaali on ollut olemassa?

– Se vaihtelee vähän. Bluesoundsilla oli periaatteessa ennen tuota levyä aina paljon materiaalia levytyksissä. Ekaan levyyn [Black 1980] oli taatusti ainakin kahden levyn edestä biisejä, ja se onkin varmaan siksi paras. Niissä kaikissa on kyllä jotain, ja mä tykkään niistä. Siihen viimeiseen ei olisi ollut yhtään tyhmää ottaa pari coveria, niistä olisi saatu paljon enemmän aikaan. Take me to the river (Al Green) esimerkiksi kuulostaa paljon enemmän meiltä kuin monet viimeisen levyn omat biisit. Me soitettiin esimerkiksi Marvin Gayen pohjalta I heard it thru the grapevine -biisiä (Norman Whitfield-Barrett Strong) aika hyvänä sovituksena, ja studiossa olisi saatu siitä varmaan vielä parempi. Keikoilla Zape [Leppänen] kyllä vanhan liiton miehenä lauloi vaan sitä ekaa säkeistöä!

Ari Vaahtera kertoo Lammpu Laamasen kirjassa, että Bluesounds treenasi joitakin suomenkielisiä biisejäsi ajatuksena niiden laulamista englanniksi. Onko sinulla ylipäätään samaan biisin molemmankielisiä tekstejä?

– Ei ole montaa, mutta joo, kyllä me muutamaa treenattiin, vaikkei niissä valmista tekstiä ollutkaan; ehkä joku lause ja otsikko. Höyhen tuulessa oli ainakin, jonka mä levytin Huoneet -levylle [1983]. On vaikea sanoa olisivatko ne olleet parempia bändiversioina. Jos me olisi tajuttu pitää vaikka puolen vuoden breikki, niin tilanne olisi ollut vähän eri. Mutta me tehtiin koko ajan, ja niinhän bändit silloin teki. Täytyy sanoa, että täkäläiset [tamperelaiset] bändit tajusi ekoina pitää breikkiä. Mehän tehtiin levyjä ihan älyttömään tahtiin; kahdessa vuodessa tehtiin viisi LP:tä. Mä en tykkää jossittelusta, mutta ajatuksena se on jännä, että jos me oltaisi ehkä vuodenkin breikin jälkeen lähdetty uudestaan, niin mitä olisi tapahtunut. Mutta en voi sanoa, kun ei niin tapahtunut.

Ennen ja nyt

Minkälainen suhde sinulla on levyyn sinänsä? Onko se sen hetken tallenne?

– Kun mä en kirjoita päiväkirjaa, niin ne on tavallaan sellainen. Mä muistan joidenkin levyjen kautta suunnilleen mitä silloin tapahtui, eli ne on yhdistäviä mun oman historian kannalta: silloin oli tämmöstä okei jee, toi meni hyvin toi ei mennyt (naurua)! Kuuntelen niitä oikeastaan vain silloin harvoin, kun pitää harjoitella jotain. Mä teen syksyt ja keväät kuukauden, puoltoista vaan akustisia keikkoja, ja kesät vaan bändiä. Yritän saada akustisiin setteihin aina jonkun semmosen biisin, mitä mä en ole soittanut, ja mieleen tulee sieltä joku sellainen joka kiinnostaa. Viimeksi kyllä otin uudeksi biisiksi sellaisen, joka ei ole oma biisi ollenkaan, vaan Dylanin Farewell Angelina; se tuntui hyvältä. 
Välillä mä huomaan, että mulle on tullut ihan väärä käsitys jostain, kun ei ole vuosiin kuullut sitä, ja sitten kuuntelee, niin ”onks tää näin helvetin tönkkö”, ja voisiko sille sitten tehdä jotain. Sitten kun mä olen yrittänyt saada sitä sellaiseksi miltä se on kuulostanut nykyään mun päässä, niin joissain tapauksissa mä olen onnistunut, joissain en.  Ja on jotkut kyllä kuulostaneet alunperinkin aika pitkälle siltä kuin muistikuva nytkin.

Oletko ajatellut tekeväsi uusia versioita?

– No, keikoilla mä teen sellaista, kun olen yksin. Tilannehan on, että mulla on akustisilla keikoilla viidestä kahdeksaan, ehkä jopa kymmenen sellaista biisiä, jotka on syytä soittaa, tai muuten tulee harmeja. Mutta koska mä teen kausittain keikkoja, niin en pääse kyllästymään niihin, eikä ne tunnu pakkopullalta. Jossain vaiheessa mä tein pari kolme vuotta akustisten keikkojen ohessa muutakin, ja silloin tuli joskus fiilis, että ”hetkinen, ei tätä jaksa vetää”. Nyt, kun olin jossain häissä soittamassa ja ne toivoi jonkun biisin, jota mä en kunnolla muistanut, niin jouduin harjoittelemaan sen vaikka mä olin viime keväänä soittanut sitä. Olin koko kesän miettinyt muita juttuja, eikä se ollut mielessä ollenkaan, joten suurimmaksi osaksi muistin, mutta jäi jotain black outeja. Tommonen vaan kuvastaa sitä, että tuntuu vähän kuin treenaisi uutta.

Pitkän uran tehneenä sinulle on toki muodostunut jonkunlainen ”greatest hits”. Tunnetko olevasi yhtään joidenkin biisien vanki?

– En, koska pystyn koko ajan laittamaan settiin uutta. Esimerkiksi nyt tältä Lahti-levyltä otan pari, ehkä kolmekin biisiä, jotka pystyn pistämään sinne, ja se muuttaa jo aika paljon. Toisaalta mun ei akustisilla keikoilla tarvi kaikkea uutta soittaakaan. Kysymys on siitä, että on avoimet ovet koko ajan, ja siinä mielessä tilanne on hyvä.

Eaglesin Don Henleyltä kun kysyttiin vajaa kymmenen vuotta sitten, että kyllästyttääkö Hotel Californian laulaminen, niin hän vastasi ettei enää, se vaihe oli jo mennyt. Nykyään se, miten hän tuntee yleisön reagoivan siihen ja mitä se heille merkitsee, menee edelle.

– Mä ymmärrän tuon helvetin hyvin, ja kyllä tuo joihinkin biiseihin pätee varmaan mullakin, vaikkei mulla ei semmosta hotelcaliforniaa kuitenkaan ole. Stairway to heaven (Jimmy Page-Robert Plant), Sweet home Alabama (Ed King-Gavin Rossington-Ronnie Van Zant) ja Hotel California (Don Felder-Don Henley-Glenn Frey), ja ehkä vielä Smoke on the water (Ritchie Blackmore-Ian Gillan-Roger Glover-Jon Lord-Ian Paice) siihen, niin puhutaan jo sellaisista biiseistä, että ne on koko maailman biisejä, joita ei pääse pimeimmässä Afrikassakaan karkuun! Sellainen on voinut jossain vaiheessa olla aikamoinen rasite.

Muutatko biisejä vuosien varrella?

– Välillä, mutta täytyy sanoa, että nekin tulee sillälailla hiljalleen. Ehkä mä lisäänkin jotain, mutta yleensä vähennän.

Ovatko sävellajisi pysyneet samoina?

– Joissain tapauksissa ei ääni enää riitä, yksinkertaisesti se on niin paljon laskenut iän mukana, mutta mä en yleensä vedäkään sellaisia.

Kitaran sointi voi vaihdosta muuttua niin paljon, jos vaikka vapaat kielet katoaa. Onhan niin, että jotkut biisit vaan pitää vetää tietystä sävellajista.

– Näinhän se on. Toisaalta on onneksi valinnanvaraa, eikä ole pakko soittaa sellaisia. Se on ollut yksi syy siihen, ettei soita jotain vanhoja biisejä, eikä se, ettei niistä tykkäisi. Mä olen joitain kyllä soittanut, jos joku muu on laulanut; esimerkiksi Rock-kukkoa mä tykkään soittaa, jos joku muu laulaa.

Entä capo?

– Capoa mä käytin tosi nuorena, enkä varmaan 40 vuoteen ole käyttänyt. Se ei olisi ollenkaan tyhmempi juttu, kun nyt mietin joitain biisejä; se nimenomaan antaisi samat edut kun slaidi [slide-kitara].

Runoilija tavallaan

Oletko koskaan suoranaisesti tehnyt muille biisejä?

– En oikeastaan, ne on olleet aina sellaisia, jotka mä olen vaan antanut. Tiitta Spout oli yksi ensimmäisiä, joka niitä lauloi, ja se vain valkkasi.

Oletko kuullut muiden tekemiä versioita? Mikä fiilis?

– Olen mä kuullut suurimman osan. En mä tiedä, ne on vähän erilaisia. Ei nyt tule mieleen mitään erityistä, mutta tietenkin mä olen ylpeä – mutta vähän eri syistä – tällaisista kuin [Vesa-Matti] Loiri ja Raittisen Jussi. Jussi teki aikoinaan Rockadillon [Pojat asialla 1974], ja se oli tosi merkittävä juttu; siinä kun puhutaan ihan ensimmäisistä suomirokkareista. Loiri teki pari vuotta sitten Minun nimi on nimessun (Inari 2007), ja sen kohdalla on kaikki se muu, mikä siihen mieheen liittyy.

Yksi, mistä tekee mieli kysyä, on Pave Maijasen kääntämä Motorways Kassu Haloselle otsikolla Mä omaa tietä ajelen [1985].

– Joo, sehän on yllättävän hyvä, ja toimi kaikin puolin. Se onkin parempi juttu noin, koska olen huomannut, että mun on helvetin vaikea lähteä kääntämään jotain levyttämääni biisiä; musta tuntuu että joku muu tekee paremmin, olen melkein vakuuttunut siitä. Jos tulisi mieleen tehdä joku englanninkielinen biisi suomeksi, niin mä alkaisin miettimään, että kuka sen kääntäisi.

Sehän olisi mielenkiintoinen idea, vaikka jonkun muun tekemänäkin. Kuuletko Dave-vaikutteita nuoremmassa polvessa?

– Joskus, mutta en mitään älyttömiä määriä. Mä kuulen eniten tänään Ismo Alanko -vaikutteita, ja [Hannu ”Tuomari”] Nurmiota myös. Se liittyy teinimaailmaan, vaikka ei nuo äijät ole teinejä. Kun ajatellaan vaikka [John] Lennonin soundia Beatlesissä, niin se oli ärsyttävä. Sehän osasi laulaa monella tavalla: ihan hunajana stemmoja, tai huutaa ja olla rivo. Teinimaailma on aika yksisuuntaista, kun siinä hormonit menee vaan helvetisti. Noiden laulussa on myös seksiä, mutta epämääräistä seksiä, mikä on tärkeätä. Siinä ei ole pornoa, eikä oikein tiedä mitä se on, mutta se kiehtoo. Joku I want to hold your hand (John Lennon-Paul McCartney) ei todellakaan viittaa mihinkään pahempaan, mutta kuitenkin siinä on seksiä, ja tyyli millä lauletaan on seksiä. Olennaista on, että se on epämääräistä, sen pystyy nielemään. Dylan on aina ollut enemmän runoilija, ja sen vaikutus muhun on ollut niin suuri, että kai se kuuluu kaikesta läpi, ainakin alkupään osalta.

Oletko hakenut innoitusta runoista, tai oletko ylipäätään lukenut runoutta?

– Täytyy sanoa, että myöhemmin kyllä, mutta en ainakaan viiteen ensimmäiseen [levytys]vuoteen. [Eino] Leino-kaudet on tulleet myöhemmin. Mä pidin oikeastaan runoilijoita tavallaan hölmöinä, kun ne aina valitti, että viinit on loppu, ja muijat on lähteneet. Mä en jaksanut sitä valittavaa maailmaa, ja koin itseni ristiriitaisena siihen, kun tunsin kyllä, että teen tavallaan samaa. Mutta en halunnut siihen, enemmän halusin olla soittaja.

Et ole tiukkaa tekstimuotoa käyttänyt lainkaan, ja riimejäkin on vain siellä täällä. Olet vapaan linjan miehiä.

– Se johtuu siitä, että olen aina ajatellut sitä miten ihminen puhuu. Jotkut osaa tiukemmat linjat riimeineen, esimerkiksi Hector on siinä hyvä, ja Juice [Leskinen] oli nimenomaan loistava riimirunoilija. Puhumattakaan just näistä, niin kuin [Juha] Vainio, [Reino] Helismaa, ja Jukka Virtanen. Ne on tarkkoja, niillä on kauhean hyvä tieto asioista, ne tietää tarkkaan mistä on kysymys. Se oma maailmansa, mutta mä olen lähtenyt siitä mikä sopii itselle, ja sellaisesta mikä on helppo esittää. Muistan Juicen 50-vuotiskonsertissa, kun olin laulamassa Juankoski here i come, josta mä oon aina tykännyt, niin siinä on toisessa säkeistössä yksi kohta, missä aina sotkin, vaikka osaan sen tasan ulkoa. Sellainen sanajärjestys, etten millään saa sitä menemään, vaikka olin harjoitellut pari viikkoa (naurua)! Olisi pitänyt olla paperi, kun se vaan tyssäsi, ja piti äkkiä kääntää hatusta jotain.

Mistä tullaan, mitä tehdään

Voiko biisi lähteä mistä vaan?

– Kyllä se voi. Mielikuvitushan on sellainen, että vaikka täysin irtonaisesta jutusta tai sanasta voi lähteä mitä tahansa. Lahti-levyllä on biisi Elämää 1800-luvun vuorilla, joka oli ensin vaan ajatus. Mutta se on ensinnäkin hyvä nimi, kun siitä ei tajua yhtään mitään. Kuitenkin se kertoo mistä on kysymys. Siitä lähti se idea, että eletään niin kuin metsässä missä ei ole mitään lakeja. Ideoita tuli vaikka kuinka paljon, mutta mä tiivistin sen kahdeksaan säkeistöön. Eikä se ole historiaa, vaan se tapahtuu nyt.

Tunnetko tekeväsi jotenkin suomalaista musiikkia?

– Joissain biiseissä se on mun mielestä ihan selvää että mistä se tulee, ja taas joistain ei tiedä mistä ne tulee. Mä tykkään määrättyjen amerikkalaisten tyyppien soittotavasta, mutta maana sen todellinen luonne selvisi mulle liian nuorena. Mutta se on niin valtava maa, että sieltä löytyy kyllä kaikki, taivas ja helvetti. Sama on kyllä Venäjälläkin, äärimmäisyydet löytyy.

Onko sinulla ollut englanninkielisenä artistina pyrkimyksiä ulkomaille?

– 90-luvulla kävin Kanadassa pari kolme kertaa, ja soitin paljon paikallisten kanssa. Soitettiin ihan pikkumestoissa, mikä oli aika helvetin hauskaa.  Koko ideaan olisi pitänyt aikanaan kaksvitosena lähteä, mutta olisi pitänyt tehdä niin helvetilliset sopimukset, että se olisi tukehduttanut mut. En ollut valmis sellaiseen, enkä ole sellainen tyyppi, että pystyisin ajattelemaan viisi, kuusi vuotta tarkasti eteenpäin.

Miten olet pärjännyt sopimuspuolella neljän, viiden eri levy-yhtiön kanssa?

– Mulla on vaan suullisesti sovitut jutut. [Tapio] Korjus [Rockadillo/Zen Garden] halusi kustannussopimuksia, mutta ei enää muut sen jälkeen. Love ja Johanna on tietysti menneet aikanaan, mutta loput on mulla.

Olet saanut varmaankin tarpeeksi levytettyä; on aina ollut kiinnostusta sellaisen julkaisuun.

– Nyt olen ottanut viime vuosina aika rauhallisesti. En ole ajatellut isoa lafkaa, eikä sellaiset ole kiinnostuneitakaan. Aina löytyy joku pikkulafka, ja iso olisi ihan älytöntä. Mulle riittää, että saan tehdä sen minä mä teen, ilman että siihen otetaan sen enempää kantaa. Kun ei ruveta vaatimaan, niin silloin menee hyvin; minäkään en vaadi että haluan miljoonan.

Valtionpalkinnon yhteydessä [2006] otettiin esiin juuri sinun tinkimättömyytesi taiteilijana.

– Siinä mielessä olen joo, että olen vaatinut oikeuden määrätä tekemisestäni. Jos on hyviä ideoita, niin otan niitä vastaan, mutta ei niin, että ”tee näin tai et tee mitään”. Mulla on jotain kokemuksia joistain isoista lafkoista, ja ne on heti aluksi alkaneet selittämään mitä ne on ajatelleet että mä tekisin. Se on ihan älytöntä, mutta se on niiden käytäntö. Mun sukupolven soittajista mä olen ainoita, joka ei ole tehnyt muita hommia vaikka toimittajana, tai en edes Syksyn Säveliä tai euroviisuja.

Haluaisin lopuksi palata ELVISin 50-vuotisjuhlakonsertin tunnelmiin Tampereella vuonna 2004, ja lauluun josta olemme jo puhuneetkin: esitit Pieni ja hento ote Vantaan orkesterin jousien kanssa. Bändi treenasi sitä Vantaalla ilman sinua, ja [kapellimestari] Johanssonin Markku vaan näytti monesko kertaus on menossa, ja milloin on kokonuotti, milloin on tremoloa, ja milloin tulee väliosa. Sitten yhdessä katsoitte sen soundcheckissä, ja se oli siinä.

– Silloin kyllä jännitti, täytyy sanoa. Kumma juttu, kun yleensä ei jännitä. Mutta se teki hyvää, siihen tuli aika vakava fiilis.

Moni muistaa sen sieltä yhtenä kohokohtana, ja on tultu kiittämäänkin siitä, että se biisi saatiin sinun esittämänä sellaisena versiona talteen. Se nousee edelleen videota katsellessa esiin, olit tarpeeksi erilainen siinä kattauksessa.

– Niin. Ettei sitä samaa stooria.