EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

Lauluissani olen vapaa

Julkaistu

Isotalolta (s. 1983) on tähän mennessä julkaistu albumit Jollet rakasta (2010), PS. Maj’lle (2011) ja Näin minusta tuli ihminen (2014). Yli genrerajojen kurkottavan poplaulelman lisäksi hän on säveltänyt musiikkia lukuisille teatterilavoille, ja viimeisimpänä Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektin 15-vuotisjuhlanäyttelyyn Vantaan Taidemuseoon. Tämän tiimoilta on työn alla levy sekä valokuvaa, musiikkia ja tanssia yhdistävä näyttämöteos Espoon Kaupunginteatteriin. 

Poikkitaiteellisuus on kiinnostanut Isotaloa aina, eikä hänen omakaan itseilmaisunsa  rajoitu pelkästään musiikkiin. Lukioikäiseksi asti hän nimittäin haaveili tanssijan ammatista, ja käy tunneilla ahkerasti edelleen.

– Tanssiessa on mahdollista ikään kuin unohtua olemaan, antautua virran vietäväksi, ja se on tila, jonka musiikkia tehdessäkin parhaimmillaan tavoittaa, hän sanoo.

Liian lähellä    

Musiikki on kuulunut Suvi Isotalon elämään aina. Lastentarhanopettajana työskennelleen äidin innoittamana kotona laulettiin paljon yhdessä. Aikoinaan Isotalo soitti muutaman vuoden myös selloa, mutta jo varhain pääinstrumentiksi valikoitui piano.

– Pitkäaikaisin opettajani oli Teija Tuupainen, joka oli ihana tyyppi ja klassisesta taustastaan huolimatta sopivasti hörhö. Sain värittää nuottini eri väreillä sen mukaan, minkä väristä musiikki mielestäni oli.

Opettajan hoteissa musiikin tekemisen ilo syveni entisestään.

– Mullahan oli jo valmiiksi aika vapautunut suhde soittamiseen. Teijalta opin soittamisen perustekniikan, ja yhdessä kävimme paljon myös konserteissa. Hän kannusti omien kappaleiden tekoon, muttei puuttunut asiaan sen kummemmin.

Pienestä asti Isotalo oli mukana musikaaleissa ja proggismaailmassa, ja lukioon mennessä näyttelijähaaveet olivat täyttäneet myös disco- ja showtanssia harrastaneen tytön pään.

– Kun Kallion lukiossa olimme viikkoja hautautuneina johonkin proggikseen, ajattelin, etten halua mitään muuta ikinä.

Ja vaikka musiikin tekeminen kulki mukana koko ajan, ei Isotalo vielä Oriveden Opiston musiikkilinjalle mennessäänkään ajatellut, että musiikista voisi tulla ammatti.

–  Se oli kai liian lähellä. Se tuntui omalta tilalta, jota halusi suojella.

Oriveden Opiston jälkeen Isotalo päätyi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolle nimenomaan poikkitaiteellisista syistä ja moniarvoisen ilmapiirin vuoksi.

– Tosin täytyy myöntää, että konkreettisia asioita, kuten opinnoissa etenemistä enemmän kiinnostivat mielensisäiset prosessit ja omien kappaleiden sekä teatterimusiikin tekeminen. Koko opiskeluajan myös opetin kuubalaisia tansseja ja tanssin itsekin.

Sibelius-Akatemiasta Isotalo valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2010, ja samana vuonna ilmestyi hänen esikoisalbuminsa Jollet rakasta.

– Ruosteenkeltainen, Isotalo vastaa, kun häntä pyytää kuvailemaan levyä lyhyesti.

Valoa ja varjoa

Biisimateriaali esikoislevylle oli syntynyt opiskeluvuosien kuluessa. Isotalo esitti kappaleitaan keikoilla, ja erään kerran kuuntelemassa oli myös Matti Johannes Koivu, joka innostui ajatuksesta tuottaa levy.

– Se oli hienoa. Matti ymmärsi laulujeni idean ja antoi musiikilleni kehykset.

Jollet rakasta on minimalistisesti toteutettu, nostalginen albumi, jonka pianovetoisissa balladeissa soi jopa saha. Jutusteleva laulutyyli niiaa Dave Lindholmin suuntaan, ja Daven Isotalo mainitseekin suureksi vaikuttajakseen nimenomaan tekstien osalta.

– Daven tuotanto rohkaisi minua ei-kontrolloituun kieleen. Puhuminen on mulle ylipäätään äärimmäisen tärkeää. Koen itseni enemmän puhujaksi kuin kirjoittajaksi.

Isotalo ja Koivu tekivät levyn valmiiksi, ja etsivät sille sitten julkaisijan. Sopimus Sound of Finlandin kanssa solmittiin nopeasti, ja vasta levyn ilmestyttyä ehti tajuta, mitä oikeastaan oli edes tapahtunut.

– Olihan se myös outoa. Jokin niin sisäinen ja intiimi oli nyt muiden määriteltävissä.

Kakkosalbumi PS. Maj’lle ilmestyi jo seuraavana vuonna, ja nyt tuottajaksi astui Timo Kämäräinen, joka ensimmäisellä levyllä oli soittanut lähinnä vähän kitaraa.

– Koska olemme kumppaneita, ja Timon muusikon ura on niin paljon omaani pidempi, tuntui tärkeältä tehdä ensimmäinen levy mahdollisimman irti hänestä. Totta kai hän oli rinnalla tukena, mutta ei tyrkyttänyt itseään aktiivisesti mukaan.

Kämäräisen lisäksi kakkoslevyn parissa hääräsi Kämäräisen tavoin livekokoonpanoon alusta asti kuulunut rumpali Olli Krogerus.

– Olin tehnyt demot itse jo pitkälle, bändiarritkin valmiiksi. Sitten annoin biisit Timon käsiin.

Albumista tuli edeltäjäänsä synteettisempi ja sovituksiltaan runsaampi. Temaattisesti PS. Maj’lle liikkuu alitajunnan tummissa vesissä aiheinaan mm. irrationaaliset pelot. Jos Isotalo kuvaa pääasiassa rakkaussuhteita käsittelevää debyyttiään oranssin väriseksi, niin kakkonen on hänen mielikuvissaan kylmänsininen.

– Ja vaikka tälläkin albumilla on hyvinkin eri tyylisiä kappaleita, kyseessä on kuitenkin kokonaisuus. Kyse on jälkisanoista, lähettämättä jääneistä kirjeistä, asioista joita on vaikea ilmaista.

Tummien sävyjen lisäksi mukana on myös toivoa. Valon ja varjon vaihtelu toistuu useissa kappaleissa.

– Ahdistus on yksi vanhimmista ystävistäni, Isotalo sanoo.

Yhden moninaisuus       

Kolmas levy Näin minusta tuli ihminen poikkeaa aiemmista jo tekoprosessiltaan. Kahdelle ensimmäiselle materiaali oli ollut valmiina ennen ensimmäisenkään julkaisua, mutta kolmannen kappaleet syntyivät intensiivisesti yhden kesän aikana.

– Kun biisit olivat läjässä, huomasin, että käsissäni oli kokoelma fragmentteja, jotka tutkivat ihmisenä olemisen eri puolia.

Isotalo kertoo pohtineensa paljon identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja etenkin elämässä jatkuvasti läsnä olevaa ambivalenssia.

– Eräs tuttavani sanoi ettei tuo ketään kiinnosta, hän nauraa.

– Mutta minulle tämäntyyppinen lähestymistapa on ainoa mahdollinen. Ajattelen levyjäni ensisijaisesti niiden teemojen kautta.

Kun Isotalo oli tapansa mukaan tehnyt biisit ja bändidemot valmiiksi, hän yhtäkkiä kyllästyi kappaleidensa itseään toistavaan eteerisyyteen.

– Sanoin Timolle ja Ollille että tehkää mitä tahansa, mitä keksitte. Ollikin osallistui sovituksiin enemmän kuin aiemmin, ja vain muutama  biisi jäi alkuperäisten demojen maailmoihin.

Näin minusta tuli ihminen -levystä tuli moniääninen kokonaisuus, jolla soivat kasarihenkiset diskobiitit ja kitarat. Värimaailmakin on Isotalon mielessä muuttunut kirjavaksi. Mystisyyttä ja kaihoa löytyy silti edelleen.

Levy-yhtiötään Isotalo kiittää siitä, että on saanut vapaat kädet ja täyden luoton musiikkinsa tekemiseen. Hän on myös halunnut pitää työryhmän aina ajan tasalla, ja joka levyn myötä järjestänyt kotonaan kuuntelusession levy-yhtiön edustajille ja muille asianosaisille.

– Olen laittanut ruokaa ja tarjonnut viiniä ja etenkin juonut sitä itse, jotta uskaltaisin istua pianon ääreen. Sitten olen soittanut biisit läpi ja muut ovat tehneet muistiinpanoja. Tämän jälkeen on keskusteltu ja päätetty, mitkä kappaleet pääsevät mukaan levylle.

Niinkin on käynyt, että joku oma suosikki on pudonnut pois.

– Mutta jälkeen päin ratkaisut ovat tuntuneet aivan oikeilta.

Kun Isotalo tekee musiikkia, yksinäisyys ja yhteisöllisyys vaihtelevat – aivan kuten ne vaihtelevat kappaleiden teemoissakin.

– Sävellysvaihe on yksityinen hetki, oma taikapiirinsä, johon muilla ei ole asiaa. Mutta biisin jatkotyöstämisessä tarvitsen muiden näkökulmia, ja ylipäätään yhdessä tekeminen on minulle elinehto.

Kohti hyväksyvää katsetta        

Oman musiikin lisäksi Isotalo on säveltänyt paljon näyttämömusiikkia. Ero näiden välillä on luonnollisesti suuri.

– Omia biisejä kirjoittaessa on vaistonvaraisessa ja  kontrolloimattomassa tilassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään ulkoa päin määriteltyä. Valmiiseen tekstiin ja kontekstiin sävellettäessä tilanne on tietenkin toinen.

Toisaalta teatterimusiikin maailmassa on vapaa popmusiikille tyypillisestä genreajattelusta.

– Teatterissa kaikella musiikilla on itseisarvo. Oleellista on vain se, mikä musiikki palvelee tarkoitusta parhaiten. Esimerkiksi Kuopion kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmää varten kuuntelin paljon noisea ja trancea, joista etsin ideoita näytelmän ankaran maailman kuvaamiseen.

Lokerointi ylipäätään on asia, jota Isotalo vierastaa, ja jota hän on paljon myös pohtinut.

– Musiikissa, jos missä, on mahdollisuus päästä lähelle ihmisyyttä, joka ei alistu pintapuoliseen määrittelyyn. Toisaalta musiikkibisnes pelaa ennen kaikkea kärjistetyillä kuvastoilla. Tämä ristiriita kalvaa ajoittain. Ihminen toimii usein hylkäämisen pelon ja miellyttämisen tarpeen armoilla, ja peilaa itseään toisten ihmisten katseen kautta.

– Mutta jatkuvasti toisia aistiessaan katoaa itse.

Katseen kohteena olemisesta on kyse myös Miina Savolaisen tunnetuksi tekemässä Maailman ihanin tyttö -projektissa, jossa lastenkodissa kasvaneet tytöt ovat saaneet määritellä heihin kohdistuvat katseet uudestaan voimauttavan valokuvan keinoin. Projektin 15-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä kantaesitettiin valokuvien inspiroima konsertti, johon Susanna Haavisto oli kirjoittanut tekstit ja Suvi Isotalo säveltänyt musiikin.

– Olen tehnyt Susannan kanssa yhteistyötä aiemminkin, ja viime syksynä hän pyysi mut mukaan. Susanna oli saanut idean jo vuosia sitten nähtyään valokuvista kootun kirjan. Hän oli vaikuttunut kuvista ja ottanut yhteyttä Miinaan ja Miinakin innostui ideasta, mutta ajatus jäi vuosiksi muiden töiden jalkoihin.

Juhlanäyttelyn myötä suunnitelmasta tuli vihdoin totta. Triokokoonpanossa esiintyi Isotalon ja Haaviston lisäksi sellisti Lea Pekkala, ja konserteissa oli paikalla myös suurin osa valokuvien tytöistä.

– Kokemus oli unohtumaton.

Maailman ihanin tyttö -näyttämöversion lisäksi Haavistolla ja Isotalolla on toinenkin yhteinen projekti, kiertävä laulunäytelmä Tyttö joka etsi aurinkoa, joka kertoo hyökyaallon myötä pinnalle nousevasta, meren pohjalla asuneesta tytöstä. Tarina syntyi Intiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen, kun naiset alkoivat kertoa tarinaa Tsunamika-tytöstä lohdutuksena paljon menettäneille.

Näytelmän ensi-ita oli Suomenlinnassa, ja sitä ollaan viemässä myös Intiaan.

– Tyttöaihe on toistunut monissa projekteissa, vaikka en ole tietoisesti  hakeutunutkaan tyttö- tai naisteemaisten juttujen pariin. Ylipäätään lasten maailma on syvästi liikuttava, ja pitää sisällään kaiken oleellisen. Monissa lauluissanikin on kertojana on lapsi. 

Tyyppi alkoi tanssia

Toki Suvi Isotalolla on niitäkin hetkiä, jolloin musiikin tekeminen ei luonnistu, tai luovaan työhön liittyvät merkitykset ovat kaikesta huolimatta hakusessa. Silloin hän lukee kirjoja, tapaa ystäviä – ja tietenkin tanssii. Tätä nykyä hän käy dance hall reggae- ja house-tunneilla. Hän puhuu toisesta asiasta, johon nykyihminen kategorioiden lisäksi helposti kasvaa:

– Eroon omasta fyysisyydestä. Omasta ruumiista voi tulla jopa vihollinen, vaikka sen pitäisi olla ilon ja elämänvoiman lähde.

Uusimman levyn nimikappaleessa ja avausraidassa Näin minusta tuli ihminen on kyse juuri tämän ilon löytämisestä.

– Siinä palataan ikään kuin alkuun, johonkin varhaiseen tilaan, joka on täynnä olemassaolon riemua olosuhteista huolimatta, uteliaisuutta ilman epävarmuuksia ja häpeää.

Laulussa kertoja nimeää kehonsa osa osalta, ja jalkapohjiin päästyään alkaa tanssia.

– Itseään pitää rakastaa. Tunnen myötätuntoa kaikkia lajitovereitani kohtaan. Ihmisen osa ei ole helppo.

Haastattelun lopuksi puhe kääntyy autolla ajamiseen, sillä Isotalo on tullut haastatteluun suoraan autokoulusta. Hän meni sinne käytännön syistä keikkamatkojen takia ja odottaa innolla sitä, että  pääsee ajelemaan kesä-Suomea ristiin rastiin.

– Ja että mitä musiikkia autossa sitten kuuntelen.

”Teen kiitollisena maailman hienointa työtä”

Julkaistu

Kaleniuksen musiikillisessa historiassa ei voi sivuuttaa kodin ja kouluvuosien merkitystä. Isä oli tanssimusiikkia soittava basisti, ja innokas poika sai polkaistua soitinopintonsa käyntiin Äänekosken musiikkiopistossa.

– Meillä oli kotona soittimia, joiden pariin hakeuduin jo varhain. Yläastevuosina sitten roihahti. Meitä oli musaorientoitunut kaveriporukka ja alettiin soittaa yhdessä.

Sytyttävän ensikosketuksen lauluntekemiseen Kalenius sai riparilla Punaisen laulukirjan (Nuoren seurakunnan veisukirja) myötä. Jaakko Löytyn, Anna-Mari Kaskisen, Pekka Ruuskan, Pekka Simojoen, Jouko Mäki-Lohiluoman ja monien muiden laulut tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

– Jäin riparin jälkeen pyörimään seurakuntapiireihin. Uskon myötä alkoi voimakas elämänmuutos. Aloin kirjoittaa omia biisejä ja ahmin raskasta teologista kirjallisuutta. Tuli melko mustavalkoinen tapa katsoa asioita ja selittää maailmaa kapean putkilon läpi. Se sopi siihen vaiheeseen ja toimi innoittajana kirjoittamiselle.

– Mullahan oli ”totuus” näpeissäni ja sen myötä vahva missio kirjoittamiselle. Oli paljon julistettavaa. Ihan kuin punkissa, kun tulee se, että mulla on tämmönen yhteiskunnallinen message.

Ensimmäisiä biisejä treenattiin lähinnä omaksi iloksi. Joitakin esiintymisiä oli seurakunnan nuorten illoissa. Yksi merkittävä laulu kuitenkin syntyi jo tuolloin.

– Mua pyydettiin säveltämään Maaria Leinosen runo Niin paljon pimeää pelättävää. Biisi tuli loppunumeroksi huumeiden vastaiseen musikaaliin, jonka kanssa kierrettiin Keski-Suomea. Kun näin, miten ihmiset pyyhki silmäkulmiaan, sain tuntuvan vahvistuksen laulujen merkityksestä. Tajusin, että hitsi, näitähän voi tosiaankin tehdä.

Ammattimuusikoksi – kiitos ei

Vuonna 2000 perustettiin gospel-bändi Turvakytkin ja ryhdyttiin tekemään musiikkia vakavammin. Keikkoja oli kouluissa, seurakunnissa, kirkoissa, urheiluhalleissa ja tapahtumissa. Parhaimmillaan soitettiin 10 000 hengen yleisölle. Kalenius oppi yhtyesoiton sekä keikkailun ja sai ensimmäisen kosketuksen studiotyöskentelyyn sekä levyn tuottamiseen. Turvakytkin teki kolme albumia Kaleniuksen sävellyksistä ja sanoituksista.

Armeijassa ollessaan Kalenius soitti kitaraa ilmavoimien soittokunnassa ja päätti silloin, ettei hänestä tulisi ammattimuusikkoa. Musiikki saisi olla teologista kiinnostusta tukeva harrastus. Kalenius opiskeli sosionomiksi ja kirkon nuorisotyön ohjaajaksi ja tuli musiikillaan tunnetuksi gospel-piireissä.

– Tein marginaalista musiikkia, jonka avulla ei ollut pyrkimystä menestykseen. Turvakytkin ei miettinyt musabisneshuolia vaan korkeintaan sitä, miten saatais levy tehtyä. Keikkojakin tehtiin selkänahasta, ei niistä juuri liksaa käteen jäänyt. Levymyynnit oli kyllä yllättävän hyviä ja Teoston asiakas olin, joten olihan sieltä tulevat tilitykset hyvä lisä opiskelijabudjettiin.

Bändi kuoli luonnollisesti ja sen viimeinen keikka oli toukokuussa 2006. Bändin jäsenet asuivat jo eri puolilla Suomea ja keikoilla käyminen oli työlästä. Lisäksi Kaleniuksen mieli myllersi.

– Bänditekeminen alkoi palosta julistaa, ja jo viimeistä levyä tehdessä olin kriisissä itseni kanssa. Mikä tää koko jutun idea onkaan?

Kuka minä olen?

Tarve jatkaa musiikin tekemistä oli kuitenkin voimakas. Keikkailusta oli muodostunut nautinnollinen tapa elää ja olla, ja niinpä Kalenius kasasi uuden bändin ja lähti taas keikoille. Laulunteko puolestaan liittyi vahvasti omaan identiteettiin ja siksi sen oli jatkuttava.

– Laulujen kautta piti prosessoida sitä, että missä nyt taas mennään. Oman hengellisyyden suhteen tuli kriisejä ja huomasin, että ehkä  maailma ei ookaan vain mustia ja valkoisia sävyjä, vaan sinne mahtuu kirjavampaakin aluetta. Tämä alkoi kuulua lauluissa.

Uusia lauluja syntyi sen verran, että Kalenius päätti tehdä levyn ja otti yhteyttä tuottajaystäväänsä Ville Riippaan, jonka kanssa otettiin ensiaskeleet kohti soolouraa. Albumi Jäljet (2007) tehtiin HIP Studioilla.

– Ville buukkas studion ja soittajat. Se oli mun ensimmäinen kosketus ammattimuusikoihin. Ymmärsin tuolloin tekeväni omaa juttuani. Levy tuli tehtyä ihan liian hätäsesti, mutta oon antanut sen itselleni anteeksi, koska se oli tavallaan myös osa mun kasvuprosessia.

– Tekijyyteni taustalla on tapa etsiä vastausta kysymykseen, kuka minä olen. Myönnän, että tekemiseni vahvoina pilareina on terapeuttiset vaikutteet, oman mielen prosessoiminen, tapa hahmottaa maailmaa. Vasta myöhemmin tulivat viihteelliset ja teolliset näkemykset tämän prosessin kylkeen.

Parisuhdebiiseillä Kaiku-talliin

Kalenius teki levyn myötä joitakin keikkoja. Uusia lauluja syntyi, ja enenevässä määrin myös parisuhdekiemuroita käsitteleviä. Kaikille biiseille ei ollut käyttöä omassa ohjelmistossa, joten Kalenius lähetti muutaman Universalille. Aikoihin ei kuulunut mitään, sitten Okko Laru soitti ja pyysi käymään.

– Kun menin tapaamiseen vastassa olikin Hannu Sormunen, joka oli siis mun eka kosketus isoon levy-yhtiöön. Gugi Kokljuschkin tuli myös moikkaamaan ja kysyi, oonko tavannut Pekka Ruuskaa. Olin kyllä kätellyt Pekkaa HIP Studioiden käytävällä ohikiitävässä hetkessä. Ei sen kummempaa.

Myöhemmin Kalenius rohkaistui soittamaan Ruuskalle, joka olikin juuri perustamassa omaa firmaa, Kaiku Songsia. Kalenius päätyi Kaikuun.

– Mulla oli tuolloin käynnistymässä voimakas irrottautuminen hengellisestä kehyksestä sen fundamentalistisessa mielessä. Auktoriteettien luoma paine oli toiminut aikanaan innoittajana tekemiselleni, mutta sen aika oli ohi. Oli pakko lähteä etsimään omaa ääntä ja omaa elintilaa. Kun teet niin, alkaa paukkumaan. Jouduin kiistatilanteisiin ja gospelympyräni sulkeutui. En kuitenkaan oo koskaan tehnyt takinkääntöä, ei ollut tarvetta sanoutua irti. Oon nähnyt kaiken mielettömänä rikkautena.

Kalenius onkin palannut kirkkoympäristöön pitämään lauluntekijäklubia.

– Ei kirkossa, vaan kirkolla, johon luodaan olohuonetunnelma kerran kuussa. Idea on saada vieraiksi kansan tuntemia laulajia ja lauluntekijöitä, jotka ovat musiikillaan luoneet merkityksiä ja koskettaneet ihmisiä, oli se sitten viihdemusaa, iskelmää tai poppia. Kirkon Ulkomaanapu ja Lauttasaaren seurakunta ovat avaralla mielellä mukana. Oon mielettömän innoissani. Yksi unelmani on, että klubi voisi lähteä Lauttasaaresta myös maakuntakiertueelle.

Kaiku kustansi ja Universal julkaisi Kaleniuksen Ihminen on ihmisiä -albumin vuonna 2011. Seuraava soololevy ilmestyy ensi syksynä. Siihen on musiikki tuotettu yhdessä Simo (Jurek) Reunamäen kanssa.

– Biisit on pääpiirteittäin omasta kynästä ja syntyneet teksti edellä, kuten aina.

Luova perhe

Kalenius ei ymmärrä tallikirjoittajan ja freelancerin vastakkainasettelua. Kummassakin on puolensa. Kun tekee työnsä hyvin, on yhtä suuri mahdollisuus toteuttaa ammattiaan kummallakin tavalla.

– Mulle plussaa Kaiku-tallissa on, että meillä on Ruuskan kanssa hyvä valmentaja-tekijäsuhde. Hänen kanssaan olen käynyt läpi aikamoiset tekijäprosessit. Pekka on ensimmäinen ihminen, joka kuulee mun demot ja antaa rehellisen palautteen. Se ei aina ole toivomani, mutta sitten kun on, niin voi että tuntuu hyvältä. Palautteesta olen oppinut sairaan paljon.

– Vaikka mulla on kotistudiokin, niin tää studioympäristö ja nämä ihmiset täällä muodostavat yhteisen, luovan perheen. Me ollaan ystäviä, jotka jakavat saman asian.

Yhteisöllisyyteen liittyy myös syy olla Elvisin jäsen.

– Pia Perkiö patisti mut aikoinaan Elvisin jäseneksi, hyvä niin. Lauluntekijyys on suuressa määrin yksilölaji, vaikka nykyään onneksi onkin cowriting-sessioita. Lisäksi se on muille ihmisille edelleen aika outo juttu.

– Elvisin tilaisuudet tarjoavat mahdollisuuden kaltaistensa kohtaamiselle. Suurin anti on ajatusten vaihtaminen sekä verkostoituminen. Oon tavannut paljon hienoja tekijöitä Elvisin kautta.

Taivas maan päällä

Vaikka Kalenius keikkailee ja tuottaakin, on hänellä lauluntekijän identiteetti, joka on vahvistunut vähitellen. Artistius on enemmänkin henkireikä, joka toki välillä voi kasvaa rooliltaan isommaksikin.

– Asia, jota ilman en voisi elää ja hengittää, on lauluntekijän tapa katsoa maailmaa. Oon koko ajan sen äärellä. Sisällöllinen rikkaus musiikissa on edelleen tärkeä. Pyrin kirjoittamaan musiikkia aiheista, jotka koskettavat ihmisen syvintä. Tekemisessä puhun myös siitä, miten voin laulujen kautta löytää vuorovaikutuksen yleisöön. Jatkuva vuorovaikutuksen etsiminen on mulle tekijyyden ydintä.

– Viihteellisyys arvona oli pitkään punainen vaate. Tänä päivänä se on yksi hienoimpia käyttövoimia, mitä musiikilla voidaan saavuttaa. Näkemykseni pop- ja iskelmäkulttuuria kohtaan on heittänyt täysvoltin, ja se on johtunut askelistani mukavuusalueeni ulkopuolelle. Oon nähnyt kun ihmiset on tanssiessaan lähellä toisiaan tai muilla keikoilla kokemassa isoja tunteita heille merkityksellisen musiikin kautta.

– Mulla on musiikissa taivas laskeutunut maan päälle. Jos aikaisemmin kurottelin kohti jotain tuntematonta, niin nyt tuntematon on niissä viitekehyksissä, joissa milloinkin työskentelen. Kaikessa on löydettävissä se, miten kohdataan ihminen.

Kun Kalenius tekee lauluja muille artisteille, hän nauttii hyppäämisestä erilaisiin musiikillisiin maailmoihin.

– Kohtaan monia artisteja monine toiveineen ja taipuisuutta on pitänyt opetella. Mulla ei edes gospelaikoina ollut musiikillisia tiukkoja raja-aitoja. Oon sekakäyttäjä. On silti ajanjaksoja, jolloin uuvahdan muille tekemiseen. Rönsyilen vähän joka suuntaan ja haasteeni onkin oman jutun kirkkaana pitäminen.

Pelkkien levy-yhtiön antamien liidien mukaan kirjoittaminen on haasteellista ja siksi Kalenius mielellään mahdollisuuksien mukaan tutustuu artistiin, jolle biisiä tekee. Tekstejä hän kirjoittaa kitsaasti muille kuin itselleen.

– Oon etuoikeutettu, koska oon saanut tehdä yhteistyötä sellaisten tekstittäjien kanssa, joilla homma on niin hyvin hallussa, että voin vain ihastella ja ihmetellä. Katson tekstit tarkasti. Ei ole automaatio, että teen kaiken, mitä eteen tupsahtaa. Mulla on säveltäjänä vähän paha taipumus tulla tekstin tonteille, pyrin sanomaan jos on sanottavaa.

Muuttuva oma ääni

Tekemisen ammatillinen puoli on avautunut hitaasti ja sen myötä Kaleniuksella on valtavasti uusia unelmia.

– Haluan löytää oman musan tekemiseen vahvan henkisen maailman, joka on tätä päivää. Toivon, että uskaltaisin olla rehellinen sisimpäni palolle, etten tekisi toisarvoisista syistä. Oon mä vielä metsässä sen kanssa, on paikkoja joissa pitäisi istahtaa kivelle ja todeta, että tässä mä oon kotonani. Oma ääni on vielä niin muuttuva. Haluan raivata tilaa ja aikaa sen löytymiselle.

– Meidät on helppo kategorisoida, laittaa leima otsaan. Musabisnes on tähän oiva. Tuo tulee sieltä ja tuo on tollanen, mutta eihän ihmisyys oo sitä. Meistä on moneksi ja elämä kaikkine vaiheineen tuo omaan ääneen juttuja. Joskus ääni särkyy, joskus se soi entistä kirkkaammin.

Kalenius elää tälläkin hetkellä suurissa mielen prosesseissa. Näkökulma syvenee ja laajenee koko ajan. Hän varoo päätymistä liukuhihnatehtaaseen, jossa näkökyvyn menettää.

– Mulla on mieletön tarve olla herkkänä sille, ettei olis ainoastaan itsessä kiinni, vaan näkis avarammin, rikkaammin ja uskaliaammin. ”Amerikan-setäni” JJ Cale on sanonut, että musiikki syntyy elämästä, ei elämä musiikista. Se menee mulla just näin. Musiikillani on vahva kosketuspinta johonkin itse tai lähipiirissä elettyyn, tai johonkin asiaan, jonka äärelle on pysähtynyt. Jos pystyn kirjoittamaan sen taitavasti lauluun, avautuu ikkuna kuulijoillekin.

– Edellisellä levylläni on biisi Ikävää, joka kertoo vanhempien erosta lapsen näkökulmasta. Omat vanhempani erosivat, kun olin aikuisuuden kynnyksellä, mutta latasin lauluun voimakkaasti oman prosessointini. Olen huomannut laulua esittäessäni, että aika moni kaivelee nenäliinoja esiin.

Luovuusympyrässä

Kalenius on monen musiikintekijän tavoin käynyt läpi ajatuksia lopettamisesta ja alan vaihtamisesta.

– Ne liittyy enemmänkin epätoivoon toimeentulon suhteen. Kun on kaksi lasta, niin tajuaa, miten paljon helpompi olis luoda ympäristö, jossa asiat näyttäytyis varmempina, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Tuttua on myös se, että samalla kun on voimakas sanomisen palo, niin ajattelee, että voispa nää aivot jättää narikkaan ja tehdä jotain fyysistä, vaikkapa raksahommia, jossa tuloksetkin näkyy nopeammin.

– Nuo on kuitenkin ohikiitäviä ajatuksia, en ota niitä vakavasti. Firmoissa on tapana piirrellä fläppitauluille kaikenlaisia käkkyröitä. Oon antanut itselleni luvan tyytyä yhteen ympyrään, jossa lukee luovuus ja jonka sisäpuolella mun on hyvä olla. Silloin myös muilla mun ympärillä on hyvä. Jos elintilani ympyrän sisältä viedään, sitten pakottaa. Kun esimerkiksi tein Kaiulle kustantamotöitä 2009–2011, niin operoin paljon bisneksessä ja se oli pois luovuusympyrästä.

Joskus pitää kuitenkin ottaa itsensä irti luovuudesta ja haahuilla kotona kahvia keitellen, ilman ainuttakaan ajatusta.

– Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta, että saan tehdä mielestäni maailman hienointa työtä ja että oon saanut kulkea näin kummallisen reitin musiikintekijäksi. Kun tekee kiitollisuuden kautta, niin tekemistä ei koe raskaaksi.

Jussu Pöyhönen täyttää omaa tauluaan

Julkaistu

Pöyhöstä pyydettiin lukiossa mukaan yhtyeeseen, josta hän tunsi vain basistin. Hän suostui heti, mutta huomasi ensimmäisissä harjoituksissa liittyneensä rap-yhtyeeseen. Niin kuin usein käy, myös tämä yhtye kokeili, kehitti, kehittyi ja haki muotoansa. Pöyhösen uran kannalta tuo vaihe oli tärkeä, koska bändissä soitti Kari Hurri, yhteistyökumppani, jonka kanssa luotiin pohja Suurlähettiläiden musiikille. Hurri ja Pöyhönen tekivät monia hittejä yhdessä. 

Palataan kuitenkin hetkeksi taaksepäin, alkupisteeseen. Pöyhösen kiinnostus musiikkiin heräsi isosiskon levyhyllystä, matkakumppanina oli David Bowie. Myöhemmin perheeseen hankittiin kitara, jota Pöyhönen opetteli soittamaan itsekseen. Ensimmäinen laulu syntyi heti, kun hän oppi pari sointua.

– Samalla tiellä olen edelleen. Into on kova, mutta sointuja voisi osata enemmänkin.

Monta vaikuttajaa

Ulkomaisiksi esikuvikseen Pöyhönen nimeää Bowien lisäksi Bob Dylanin, Paul Simonin, Leonard Cohenin sekä Beatlesin. Kotimaisista hän mainitsee Dave Lindholmin, Juicen, Hectorin ja Yarin. Tämä on helppo uskoa, kun miettii Pöyhösen omaa tuotantoa. Esikuvien vaikutuksen voi kuulla. Melko aikaisessa vaiheessa Pöyhöselle oli myös selvää se, että musiikista tulee ammatti.

– Haaveilin popparin urasta ihan alusta asti ja olin aina melko varma, että tavalla tai toisella se haave myös toteutuisi. Joskus 80-luvun lopulla, kun soitimme ensimmäisiä Suurlähettiläät-biisejä lähinnä opiskelijabileissä Turussa, aloin uskoa, että touhu voisi johtaa oikeasti johonkin ammattimaisempaan.

Pöyhönen opiskeli samoihin aikoihin yo-merkonomiksi saadakseen koulutuksen, joka ei liittynyt musiikkiin. Yrittäjähenkiselle musiikintekijälle kaupallinen koulutus on varmasti hyödyllistä? Pöyhönen vastaa naama virneessä:

– Niinhän sitä luulis. Se ainakin madalsi kynnystä perustaa oma firma ja tehdä sen kautta musiikkiin liittyviä asioita.

Sooloilua

Suurlähettiläiden siirryttyä tauolle vuoden 96 jälkeen Pöyhönen haki omaa musiikillista linjaansa parin soololevyn verran. Hänen mielestään jokainen musiikintekijä on jossain määrin aina omien maneeriensa vanki, mutta omia rajojaan ja tapojaan pitää välillä rikkoa.

– Olihan se tyhmää lähteä soolouralle, kun Suurlähettiläiden biisit soivat radiossa enemmän kuin koskaan, vaikka ei me keikkailtu silloin. Siihen soppaan kun yrittää tuupata pari soololevyä, niin kyllähän sen tietää miten käy. Kauheella kiireellä levyt tehtiin, mutta ne oli tehtävä, ja pääsin toteuttamaan itseäni. Ensimmäinen varsinkin oli tyyliltään vähän enemmän marginaalissa verrattuna Suurlähettiläisiin. Noihin aikoihin tein myös ensimmäiset englanninkieliset lauluni, tosin pöytälaatikkoon.

Sooloura ei lähtenyt sellaiseen lentoon, johon Pöyhönen oli tottunut Suurlähettiläiden megasuosion aikana. Paluu todellisuuteen oli karu.

– Se oli kova kolahdus itsetunnolle, varsinkin juuri siinä hetkessä. En ollut vielä mikään vanha äijä silloin, enkä osannut suhtautua asiaan kovin terveesti. Pikkuhiljaa tehtiin taas keikkoja Suurlähettiläiden kanssa, ja kohta oltiin tekemässä levyä. Se oli ollut alkuperäinen tarkoituskin.

– Aluksi sitä kelaili, että onko tämä luovuttamista? Mutta toisaalta, kun nykyään käy keikoilla, niin sieltä saattaa tulla yllättäviä biisitoiveita juuri noilta ajoilta. Ei se irtiotto siis ole mennyt hukkaan. Jotkut biisit ovat jääneet elämään, vaikka eivät radiosoitossa olleetkaan. Kaikella on merkityksensä.

Uudenlaisia rahoituskuvioita

Suurlähettiläät laittoi lopullisesti pillit pussiin vuonna 2011. Pöyhösellä oli jo pitkään pyörinyt päässä ajatus siitä, että hän haluaisi tehdä jotain itselleen uutta. Oli aika hypätä veteen ilman pelastusrengasta ja katsoa osaako vielä uida. Hän halusi kokea samaa tekemisen riemua, joka alkuaikoina poltteli sydämessä.

– Olen aina tuntenut itseni melko ulkopuoliseksi alalla, vaikka toki tunnen paljon mukavia kollegoja ja muita toimijoita. Se tunne korostui jonkin verran, kun aloin puuhata uutta levyä ja hain levylle rahoitusta yhteisörahoituksella. Tuntui, että olin palannut sinne mistä kaikki oli alkanut. Ihan sama haluaako joku tätä levyä kuulla, kunhan voin sanoa tehneeni jotain, mitä juuri sillä hetkellä halusin. Olinpa marginaalissa tai en. En kysellyt edes levy-yhtiöiden kiinnostusta, kun Suomen Live Nationin tyypit ottivat yhteyttä ja sanoivat haluavansa julkaista kanssani Bel Vel -albumini. Naureskelin, että enpä kauan ehtinyt olla tee se itse -artisti. Sieltä sain tarvittavaa muskelia promoon, mitä en ikinä itse olisi saanut aikaan.

Levy myytiin ennakkoon kuluttajille. Mesenaatti.me on järjestelmä, jossa tämä on mahdollista. Projektille asetetaan rahallinen tavoite, joka kattaa kustannukset tai osan niistä. Tuotanto aloitetaan vasta, kun minimitavoite on täynnä. Tilaaja maksaa rahat etukäteen, joten tekijä ei jää tyhjän päälle, vaan hänellä on varaa maksaa tuotannon aikana kertyviä laskuja. Etukäteen levyn ostaneita asiakkaita pidetään yleensä ajan tasalla projektin eri vaiheista. Kun levy on valmis, se postitetaan tilaajille. Jos ennakkoon määriteltyä rahaa ei saada kokoon, niin kaikki rahat palautuvat tilaajille takaisin ja projekti raukeaa. Pöyhösen Bel Vel oli Mesenaatti.me-palvelun pilottiprojekti, jolla saatiin kerättyä levyntekoon 7 500 euroa, kun tavoite oli 3 000.

Sopivat soittajat Pöyhönen löysi, kun hän oli esiintymässä Pop up -jazzklubilla, jota veti Anni Mattila. Samalla keikalla oli soittamassa trio, johon myös Anni kuului. Se oli kokoonpano, joka soitti myöhemmin Bel Vel -levyllä.

– Soitimme monenlaisia biisejä ja huomasimme heti, että homma toimii. Siitä yhteistyömme alkoi.

Kieli vaihtuu

Suomenkieliseen popmusiikkiin jälkensä jättänyt Pöyhönen vaihtoi myös kieltä. Bel Vel -levyllä  lauletaan englanniksi. Tekijä luonnehtii uutta tyyliään sekoitukseksi americanaa ja altpoppia, jossa on pieniä jazz-vivahteita. Lauluissa on vahva singer-songwriter-henki.

– Löytääkseni taas kipinän kävin Kööpenhaminassa kaksi vuotta laulaja-lauluntekijäkurssia, jossa tehtiin biisejä sekä treenattiin tulkintaa, esiintymistä ja laulutekniikkaa. Siksi tuntui luontevalta kirjoittaa pitkästä aikaa englanniksi. Pidimme säännöllisesti songwriter’s circle -sessioita, joissa esitimme biisiaihioitamme. Hyvä palaute sai minut tosissani miettimään englanninkielisen levyn tekemistä. Monilla uusilla tuttavuuksillani on erilaisia lauluntekijäklubeja Euroopassa. Halusin tehdä itselleni setin, jota voin käydä tarpeen tullen siellä esittämässä.

Lauluntekijä on työssä koko ajan. Aiheita kertyy vain elämällä ja keräämällä.

– Aiemmin tein tekstin ja melodian yleensä samaan aikaan, mutta opettelin jo aika varhain tekemään tekstejä myös valmiiseen melodiaan. Nykyään teen lähes poikkeuksetta tekstin ensin valmiiksi. Kasaan itselleni otsikoita, lauseiden pätkiä, aforismeja, tarinoita ja muuta sälää, aina kun törmään johonkin itseäni puhuttelevaan asiaan. Näistä sitten kirjoittelen niitä näitä, etsiskelen sopivia sanoja, metaforia ja lauseita biiseihin. Löytämiini asioihin etsin hyviä riimejä ja ryhdyn väsäämään tekstiä. Totta kai joskus teksti syntyy myös ilman noita välivaiheita, mutta välillä sitä pitää hakea kiertotietä.

Säännöllisyys pitää hanat auki

Laulut syntyvät inspiraation ja tekemisen yhdistelmästä, jossa inspiraatio on sivuosasa ja toimii tekemisen katalysaattorina. Pitkän linjan tekijänä Pöyhönen on löytänyt itsestään monenlaisia puolia. Laulut syntyvät, mutta milloin ja mihin tahtiin? Sitä on joskus vaikea selittää ulkopuoliselle. Luovuuden hanat on hyvä pitää valmiina ja kunnossa.

– Olen aina ollut aika hidas kirjoittaja. Aihiot kehittyvät ja hautuvat useimmiten kauan, ennen kuin kehittyvät biiseiksi. Toisaalta sen kuuluisan deadlinen lähestyessä tahti tiivistyy kummasti. Tämähän on useimmille meistä volumelaji, jossa määrä monesti myös mahdollistaa satunnaisten helmien syntymisen. Yritän säännöllisesti istahtaa tekemään biisejä, vaikka vähäksi aikaa kerrallaan joka päivä, jotta saisin mieleeni muhimaan ainakin jotain. Muut työt vaikuttavat tietysti paljon kirjoittamistahtiin. Viime kesän 45 musikaaliesitystä Turussa tyrehdyttivät kieltämättä biisintekohanat melko totaalisesti, mutta syksyn mittaan hinku biisintekoon on taas virinnyt.

Uusi levy on jo työn alla.

Pienet purot

Pöyhösen mielestä menneeseen on turha haikailla. Hän on seurannut alaa kauan ja monelta kantilta. Toimeentulon virta on muuttunut moneksi pieneksi puroksi. Musiikintekijöitä, esiintyjiä ja erilaisia kilpailuja on alalla enemmän kuin koskaan. Paljon on myös tähdenlentoja ja lupauksia, jotka eivät saa tuulta siipiensä alle. Kokemus antaa Pöyhöselle perspektiiviä, joka myös rauhoittaa mielen. Hän tietää, että ala on jatkuvaa aaltoliikettä. Kokemus tuo mukanaan myös uskalluksen. Epäonnistumisen pelko ei estä tekemästä niitä asioita, joita sydän tahtoo.

– Musiikkibisneksessä moni asia on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Rahallisesti tilanne on monille haastavampi kuin koskaan. Tämä korostuu Suomessa, koska yleisöä on vähän ja yrittäjiä paljon. On pakko luoda useita puroja, jos mielii tulla jollain toimeen. Itselläni ne purot ovat muodostuneet jo pitkään monenlaisesta tekemisestä: spiikeistä, laulunopetuksesta, erilaisista workhopeista ja klinikoista sekä viimeksi musikaalinäyttelemisestä, siis keikkojen ja tekijänoikeuskorvauksien lisäksi. Tunnen itseni vapautuneeksi siinä mielessä, että mun ei ole ihan pakko käydä raapimassa voita leivän päälle soittamalla vanhoja biisejä. Toki välillä pakkaan kitaran autoon ja soitan akustisesti myös vanhoja biisejäni, mutta melko harvoin.

Vauhti on ollut niin kova, että tulevaisuutta Pöyhönen ei osaa ennustaa. Yhteen lauluun hän kuitenkin palaa aina uudelleen. Se on hänen rakkain laulunsa, Tyhjä taulu (säv. ja san. Pöyhönen).

– Se liittyy poikani syntymiseen. Nykyään jammailemme sitä kahdestaan. Poika naputtelee pientä djempeä ja minä rapsuttelen kitaraa.

Heikki Salon monet kasvot

Julkaistu

Musiikki kuitenkin vei miehen mennessään, ja jo opiskeluaikana hän päätti tarttua vain sellaisiin töihin, jotka liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin. Salon linja on pitänyt. Suuri yleisö tuntee hänet lauluntekijänä ja laulajana, mutta hän on tehnyt paljon muutakin.

– Mulla on oma pieni festivaali tuolla Saarikylillä, Kangasalla. Silvennoisen Heikki ja Mikko Löytty soittivat bändillä siellä. Mä vedin Maija Ruuskasen ja Veera Railion kanssa, ja ne vetivät hienosti. Silloin mietin, että pitäisikö vähitellen opetella soittamaan. Se on jäänyt, koska lauluntekijän ei välttämättä tarvitse olla mikään supersoittaja. Olen kevyessä musiikissa tehnyt ihan kaikkea: pyörittänyt levy-yhtiötä, järjestänyt festivaaleja, kirjoittanut ja ollut yleismiehenä….

Uran alkuvaiheessa piti välillä syödä pelkkää näkkileipää, mutta tekemisestä Salo kertoo nauttineensa senkin edestä. Hänen silmistään loistaa yhä ilkikurinen pilke, jonka on helppo uskoa olleen siellä aina.

Ensiaskeleet

Sama peruskysymys siitä, pitäisikö opetella soittamaan, sai aikoinaan ison pyörän liikkeelle. Isoveli toi Salolle kitaran 70-luvun alkupuolella. Veli oli saanut kitaran kämppäkaveriltaan, joka taas maksoi sillä vanhoja viinavelkojaan. Veljen musikaalisuus oli seitinohutta, joten pikkuveli Heikki sai soittimen.

– Mä rupesin rämpyttämään sitä. Se oli kyllä aika alkeellista. Eikä Lapuan musiikkiopistossa siihen aikaan opetettu kitaransoittoa. Kielet haettiin kultasepänliikkeestä. Sieltä hain myös ensimmäiset nuottini ja mietin, että mitäs nää mustat pylpyrät ovat. Kirjastosta etsin lisää kirjoja aiheesta ja päätin opetella soittamaan. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Tiedän, että Edu Kettunen on aloittanut ihan samalla tavalla. Kun ei opi, ehtii tekemään viisi omaa biisiä samassa ajassa kuin opettelisi soittamaan El condor Pasan. (Säv. Daniel Alomía Robles, toim. huom.)

Suomirockin aamu iski kipinän

Samoihin aikoihin suomirock vyöryi voimalla esiin. Sormi kasettisoittimen rec-nappulalla Salo poimi radiosta uusia tekijöitä. Levysoitinta hänellä ei ollut, mutta silti suomalaisen musiikin aalto pyyhkäisi ylitse. Dave Lindholm, Juice Leskinen ja Hector vaikuttivat musiikin tekemiseen vahvasti, ja Salo tajusi, että oli alkanut uusi aikakausi, joka oli kypsä myös omille lauluille.

– Tunsin alusta asti, että tämä on mun homma ja mietin, että voisiko tätä opiskella ammattikoulussa. Tajusin aika nopeasti, ettei missään opeteta laulujen tekemistä. Kehittelin oman koulun. Mulla oli kymmenen biisin lista. Aina kun tein uuden lauluin niin mietin, kuinka hyvä se on ja miten se sijoittuu listalla. Viimeinen putosi aina pois, ja näin minulla oli jatkuvasti kymmenen biisin ohjelmisto. En uskaltanut soittaa niitä kenellekään muulle kuin yläkerran kämpässä itselleni. Kun 80-luvulla menin Jyväskylään ja perustin bändin ja tein ensimmäiset levyt, moni lapsuudenkaverini ihmetteli, että teenkö lauluja ja soitan. Ei siitä kukaan tiennyt. Se oli oma salaisuus, vaikka olinkin aika määrätietoinen.

Pikkupojasta lähtien Salo luki paljon sekä kirjoitti runoja, novelleja ja romaaneja. Ei mitään tyypillisiä pohjanmaalaisen pikkupojan puuhia. Hän halusi kokeilla kaikkea, ja laulujen tekeminen tuntui omimmalta. Toki hän on myöhemmin toteuttanut laajemmin muitakin kokeilujaan.

– En esittänyt biisejäni senkään takia, että se oli hävettävää. Vasta 80-luvun puolivälissä tein lopullisen salto mortalen itseni kanssa.

Kaiken on liityttävä musiikkiin

”Opiskelen sitä ainetta mistä on laulujen tekemisessä eniten hyötyä”. Näin Salo ajatteli vuonna 80. Hän opiskeli tuolloin yhteiskuntapolitiikkaa ja oli vahvasti sitä mieltä, että laulun pitää olla myös poliittinen tai yhteiskunnallinen, ei kuitenkaan puoluepoliittinen. Vuonna 85 Salo tuli itse siihen päätelmään, että hän on työtä vieroksuva, koska vain harrastus kiinnosti. Tilanne kävi ahdistavaksi ja Salo erosi kirkosta, lähetti sotilaspassinsa takaisin ja päätti tehdä irtioton. Siinä hetkessä hän päätti tehdä vain sellaisia asioita, jotka liittyvät lauluihin. Levyarvosteluja sai tehdä, koska se liittyi tavallaan aiheeseen.

– Ennen Miljoonasateen läpimurtoa opiskelin Jyväskylässä ja olin ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä. Se oli hieno työ, koska kuukausipalkka juoksi eikä kukaan hengittänyt niskaan. Olin tehnyt kaikenlaisia hommia; ollut siivoojana, toimittajana ja yhden kesän sosiaalitarkkailijanakin. Mietin, että mikä on vikana, kun valmistuminen lähestyi ja työelämä kutsui, mutta mikään ei kuitenkaan kiinnostanut. Ainoa asia mikä oikeasti kiinnosti, oli biisien tekeminen. Enkä tajunnut sitä vielä silloinkaan, että lauluja kirjoittamalla voisi tienata elantonsa.

– Pedro Hietanen oli silloin EMI:llä. Lähetin hänelle Lapsuuden sankarille -biisini. Palaute tuli postissa: ”Ihan hyvä sävel, mutta sanat ovat ihan paskat”. Se muistaa aina pyytää sitä multa anteeksi.

Haluatko levylaulajaksi?

Ollessaan Jyväskylän Ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä Salo näki lehdessä ilmoituksen: ”Haluatko levylaulajaksi? Tule Hotelli Jyväskylän hotellihuoneeseen antamaan laulunäyte”.  Ilmoituksessa oli Finnlevyn tuottaja Timo Lindströmin nimi. Salo soitti Lindströmille ja kysyi, josko heitä kiinnostaisi tulla ravintola Ilokiveen kuuntelemaan läpileikkausta Jyväskylän rockelämästä. Salo keräisi kaikki parhaat bändit yhteen ja järjestäisi levy-yhtiön edustajille konsertin, johon yleisökin pääsisi mukaan. Lindström innostui ajatuksesta. Salo haetutti taksilla ja ylioppilaskunnan rahoilla levymogulit paikalle.

– Heitimme heidän eteensä kaljatuopit ja ruokalistat. Reteesti lupasimme, että ”ottakaa mitä vaan, talo tarjoaa”. Totta ihmeessä mä olin laittanut oman bändini sinne esiintyjälistalle. Se oli itse asiassa jo miehistöltään Miljoonasade, mutta nimi oli joku Kling Klang. Timpan seurassa oli Finnlevyn tuottaja Janne Louhivuori, joka sitten kysyi, että oletteko tehneet demoa, c-kasettia? Tämä tapahtui vuonna 85, ennen joulua. Joulun jälkeen Janne soitti, että tehtäisiinkö sinkku? Elokuussa ilmestyi Lapsuuden sankarille, jonka b-puolella oli Helenan baarissa. Se soi ihan sikana. Ja itse asiassa sillä tiellä tässä ollaan.

Laulujen tekeminen ja opiskelujen saattaminen päätökseen täyttivät Salon elämän. Hän ratkaisi asian laittamalla kaksi pöytää lähekkäin ja tuolin niiden väliin. Toisella pöydällä oli gradu ja toisella tekemistä odottavat laulut.

– Kun tein gradua ja väsyin siihen, tein biisejä. Siinä opin käyttämään kirjastoa. Jokaisen biisin teksti on sellainen toimittajan research-tapahtuma. Nykyään haen tietoa netistä.

Tekeminen laajenee

Jyväskylään muutto oli Salolle monessa mielessä oven aukaisu maailmaan. Hän löysi itsensä myös Jyväskylän Ylioppilasteatterin näyttämöltä. Salolla saattoi olla neljä roolia: hän teki musiikin, näytteli, hoiti valot ja oli tiedottaja. Teatterista hän löysi itselleen myös vaimon. Kun Sirkku Peltola lähti ammattiteattereihin, Salolle aukesi taas uusi työmaa. Hän teki laulutekstejä ja lauluja teatteriin, mikä taas johti siihen, että hän kirjoitti ensimmäisen musikaalikäsikirjoituksensa, nuorisomusikaali Virgon. Myöhemmin hän on kirjoittanut näytelmiä.

– Kun nukkuu näytelmäkirjailijan kanssa, niin väistämättä näytelmät alkavat kiinnostaa. Pahimmillaan tilanne oli 2000-luvun alkupuolella, kun oli monta palloa ilmassa. Tyypillinen työviikkoni oli sellainen, että hoidin useita projekteja samaan aikaan. Mulla oli erilaisia työpisteitä kotona. Kahdeksalta lähtivät kakarat kouluun ja Sirkku töihin. Ja neljään asti, ennen kuin piti tehdä taas ruokaa, juoksin kotona paikasta toiseen. Olin psyykannut itseäni siten, että kun teen jotakin toista hommaa, niin olen sen ajan toisesta lomalla. Mulla oli tapana sunnuntaina ennen nukkumaan menoa suunnitella jo tulevaa viikkoa valmiiksi.

Mitä oikeasti haluaa

Viime aikoina Salo on opetellut hidastamaan vauhtia. Keväällä keho muistutti häntä siitä. Hän muistelee, että oli pienestä kiinni, ettei hän kaatunut sänkyyn. Silloin Salo lupasi vaimolleen, että ei päästä enää tilannetta samanlaiseksi.

– Tällä hetkellä on tietysti keikat ja opetustyö. Sen lisäksi on kolme projektia: teen aapista, leffakäsikirjoitusta Hevisaurukselle ja valmistelen omaa levyäni. Jos jotain putoaa pois, niin en ota tilalle lisää.

– Olen huomannut, että 55-vuotiaana tulee jo mukavuudenhaluiseksi. Aiemmin elämä oli hektistä. Koko ajan oli jalka jonkun oven välissä. En suosittele. Siinä jää helposti tekemättä se, mitä haluaa oikeasti tehdä.  Olen ajanut itseni yksinäiseksi puurtajaksi, mutta yksin ei vaan aina jaksa.

Salo vetää lauluntekijäkursseja enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Hän on huomannut, että meillä harrastetaan lauluntekoa enemmän kuin koskaan. Nuoret pommittavat levy-yhtiötä lauluilla, mutta ne eivät mene läpi. Salon mukaan lauluja muokataan tämän takia liikaa toistensa kaltaisiksi.

– Yritän kursseillani haastaa oppilaitani, että saisin itsekin motivaatiota ja haastettua itseäni.  Jossain vaiheessa kurssejani oli ympäri Suomea, kunnes opin sanomaan ei. Nyt sovimme Eija Hinkkalan ja Tuija Rantalainen kanssa, kuka ottaa minkäkin koulutuksen hoitaakseen. Valmennamme myös koko ajan yhdessä. Yksin ei tarvitse tehdä kaikkea. Valmennettavia on laidasta laitaan.

Tekemisen nälkä

Heikki Salo sai juuri Helismaa-palkinnon. Aiemmin hänet on palkittu Juha Vainio -palkinnolla sekä taiteen valtionpalkinnolla, ja Miljoonasade on saanut kolme Emmaa. Tässä on vain murto-osa kaikista palkinnoista ja huomionosoituksista. Harva elossa oleva kevyen musiikin tekijä on pystynyt vastaavaan. Ajat muuttuvat, ja nykyään tekijät saavat arvostusta jo elinaikanaan.

– Kyllä palkinnot merkitsevät. Ne kertovat, että arvostetaan.

Voisi kuvitella, että pitkä ja mittava ura olisi laimentanut intohimoa tekemistä kohtaan. Laulujen ja aapisen tekemisestä puhuminen saa Salon innostumaan.

– Mulla on edelleen iso nälkä. Haluan tehdä yhden helvetin upean sävellyksen. Se vie minua eteenpäin. Teen uuteen aapiseen kaikki lorut ja runot. Pääsen kirjoittamaan juttuja kaikille Suomen lapsille. Ne muistavat ala-asteen lorut aina. Keikkaileminen toimii hienosti. Tulipalon aion vielä nostaa sellaiseksi, että kaikki tietävät mistä bändistä on kysymys. Pitää myös kirjoittaa kirja. Ja olen lupautunut kirjoittamaan näytelmän. Pääni on tällainen, että koko ajan tulee lisää ideoita. Yritän pärjätä itseni kanssa.

Kotisivu: www.heikkisalo.com

Jippu – Megalomaaninen runotyttö

Julkaistu

– Sain nimen melkein heti kun synnyin. Veljeni antoi sen amerikkalaisen Riiviöt-elokuvan mukaan. Riiviöihin liittyy tarina siitä että jos niitä ei ruoki oikein tai ne pesee väärin niin niistä kuoriutuu limaisia demoneja. Yök! Sellanen kai vähän vieläkin oon…

Jippu (s. 1985) kuvailee musiikillista lapsuuttaan tylsäksi ja yksipuoliseksi, koska se painottui lähinnä hengelliseen ja klassiseen musiikkiin.

– Meillä oli iso kaappi täynnä oopperavinyylejä, joita mä kuuntelin aika ahkeraankin.

Jippua ohjattiin pienestä pitäen määrätietoisesti musiikkiharrastusten pariin. Jo 3-vuotiaana hänen lauluaan tallennettiin kasetille, ja 5-vuotiaana hänet pantiin Suzuki-pianotunneille. Myöhemmin vuorossa olivat viulutunnit, klassinen kitara, erilaiset kuorot, baletti- ja nykytanssi.

– Lapsena en ehtinyt harrastaa mitään muuta kuin musiikkia, vaikka mun unelma oli tulla urheilijaksi. Pelasin salaa ringetteä, sählyä ja jalkapalloa, mikä oli tietenkin täydellinen kirous meidän kotona.

The Kids

Levyttävä artisti Jipusta tuli jo 11-vuotiaana The Kids-yhtyeen riveissä, joka oli varsinainen muusikkojen jälkikasvun all star -kokoonpano. Jokke Seppälän tuottamaan yhtyeeseen kuuluivat alun perin Jipun lisäksi hänen isosiskonsa Marjutin tyttäret Ida ja Joanna Kupiainen sekä Anniina Merisalo, Henni-Liisa Stam, Jakke Seppälän tytär Jenni (nyttemmin tunnettu artistinimellä Nuppu), Mikko Kuustosen tyttäret Minka ja Iina, Anna Babitzinin poika Saska, Virve Rostin tytär Ella Tukia sekä Susanna Haaviston ja Juha Tikan pojat Timo ja Ville Tikka.

– Se oli kyllä aivan mieletöntä aikaa! Meillähän oli keikkoja ihan hirveesti. Oli keikka-auto ja omia lehdistötilaisuuksia.

Ennen The Kidsejä laulajan ura ei ollut Jipun suunnitelmissa, eikä hän ole perinteisessä mielessä opiskellut laulua. Hän kiittää Jokke Seppälää laululahjansa löytämisestä ja jalostamisesta. Sittemmin myös Antti Kleemola on ollut hänelle tärkeä opastaja laulamisessa.

Häpeämättömästi luova

Murrosiässä Jipun elämä meni monella tapaa solmuun. Hän asui sijaiskodissa ja lastenkodissa. Soitto- ja tanssitunnit jäivät.

– Mä lopetin kaikki. Mä olin vähän aikaa Hakunilan yläasteen musiikkilinjalla, sitten muutin Lohjalle siitä ja voitin koulujen välisen karaokekilpailun. Omalla tavallaan laulu oli siinä koko ajan mukana ja se piti mua hengissä ja musiikki, mutta siinä tuli niin paljon vaikeuksia.

Pianonsoitto ei kuitenkaan jäänyt, ja 13-vuotiaana alkoi syntyä omia laulujakin.

– Muistan ensimmäisen ”todella suuren sävellykseni” nimeltä Take me to your endless love. Tein kyllä jo ”suuria klassisia teoksia” grandioottisessa mielentilassani paljon nuorempana: esitin mm. Kuutamosonaatin niin kuin uuden version. Lapsesta asti mun itsetunto on ollut ihan semmoinen mykistävän kieroutunut, että omalla tavallaan sitä ei ole ollut, mutta mitä musiikkiin tulee, niin mua ei ole voinut millään tavalla estää, siis sitä luovuuden pursuamista. Se on tullut sitten vaikka mitä kautta ulos, mutta sehän on tullut! Olen häpeämättömästi uskaltanut toteuttaa itseäni luovana. Narsismia on lapsesta asti ollut niin paljon, että mua ei ole lavalta alas saanut.

Vaikka Jipun elämä ei ole muuten ollut erityisen seesteistä ja helppoa, niin hän suorastaan häpeilee sitä, kuinka vaivattomasti hänen musiikkiuransa on kehittynyt.

– Hetkittäin tuntuu, että kaikki on annettu ällöttävästi kultavadilla. Mä vaan menen laulamaan London Pubiin pikkasessa puolijurrissa joka maanantai, ja sitten sinne sattuu kävelemään Asko Kallonen sisään ja toteamaan, että se haluaa tehdä mun kanssa levyn. Sitten mä kirjoitan nimen johonkin paperiin, jota mä en edes kunnolla lue. Sitten mulle vaan sanotaan, että tee omia biisejä, että sä oot varmaan tosi hyvä. Sit mä ilmoitan, etten ole koskaan tehnyt suomeksi mitään. ”No, kokeile!” Sit mä meen pianon ääreen ja sävellän mun ekan biisin, jonka nimi on ”Kii”. Sit mä näen Mikko Kuustosen ja sanon: ”Hei, onks tää susta hyvä tää biisi?”. Ja se sanoo ”no, on tää tosi hyvä, muuta vaan siit noi pari lainia”. Sit mä muutan ne pari lainia ja siitä tulee eka sinkku!

Taiteilijan ehdoilla

Ensimmäistä albumia tehtiin nopeaan tahtiin mm. Soundtrack-studiolla, Anssi Växbyn olohuoneessa ja Samuli Laihon studiolla. Moni demolaulu päätyi sellaisenaan levylle ilman suurempaa tuottamista. Yhtään ylijäämämateriaalia ei jäänyt, vaan kaikki Jipun tekemä kelpasi. Kukkakaupan kulmalla -biisin Jippu laati studion flyygelillä.

– Siinä ekassa levyssä ei yritetty mitään. Ei rakennettu minkäänlaista imagoa tai jotain, vaan siitä tehtiin ihan puhtaasti just sellainen mikä taiteilija oli, kaikki meni taiteilijan ehdoilla.

Albumi Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan lähti hyvin hitaasti siivilleen, mutta myi lopulta kultaa ja sai vuoden debyyttialbumin Emman. Suosio kasvoi keikkailulla ja omalla Jippu-klubilla Helsingissä. Jippu otaksuu, että ensimmäiset fanit olivat lähes pelkästään kollegoita ja viidakkorumpu lähti siitä.

– Nykyiset fanini eivät ole enää kollegoita, koska omalla tavallaan mun julkisuuskuvani on särkenyt mun taiteilijakuvaani ja aiheuttanut vastareaktion.

Toista albumia Kuka teki minusta tän naisen alkoi tuottaa Markus Koskinen, jonka kanssa Jippu myös kokeili laulujen yhdessäkirjoittamista eli co-writtausta.

– Se oli vähän erilainen prosessi. Mä olin jo ikään kuin musiikkibisneksessä sisällä ja aloin jo ymmärtää pelin hengen.

Jippu myös kilpaili kutsuartistina Suomen euroviisukarsinnoissa 2008 albumiraidallaan Kanna minut. Kilpailuasetelma mm. Kari Tapiota ja Teräsbetonia vastaan oli tietysti epätoivoisen haastava, mutta Jippu sanoo, että jos nyt olisi samassa tilanteessa hän tekisi biisin, jolla olisi jotain menestymismahdollisuuksia.

– Joku megalomaaninen, iso, dramaattinen balladi olisi voinut pärjätäkin.

Jippu ja Samuli

Jippu kokee, että koko uran alku häntä on viety kuin pässiä narussa ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että hän ei ole ymmärtänyt olevansa menestyksen ytimessä saati osannut nauttia siitä. Syksyllä vasta 28 vuotta täyttävä laulajatar kärsii jo kolmenkympin kriisistä ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Väärinpäin lentävät linnut enää myynytkään kultaa.

Sitä ennen levy-yhtiötä ja Jippua kuitenkin ilahdutti Samuli Edelmannin kanssa vuonna 2010 tehdyn duettolevyn menestys. Levy myi Musiikkituottajien tilaston mukaan 24207 kappaletta. Nykyään sellaista kutsutaan platinaksi, parikymmentä vuotta sitten se olisi ollut vähän vajaa kultalevy.

Duettolevyn tekeminen osui mainioon saumaan, koska kolmannen albumin laulujen syntyminen takkusi, ja Jippu oli jo alkanut itsesäälissään miettiä alan vaihtamista.

– Mä olen just siinä miettinyt, että millä helvetillä mä syön, että mun on pakko mennä Alepaan töihin, ja sitten soitetaan, että mitä jos sä tekisit Samuli Edelmannin kanssa duettolevyn Maltalla!

Pian Jippu oli valitsemassa lapsuuden idolinsa Samulin kanssa suosikkikappaleitaan Leri Leskisen ja studiobändin sovitettaviksi Maltalla, jossa koko tuotanto toteutettiin.

– Se kyllä onnistui ja siinä oli hetkensä. Mulle ehkä isoin asia oli, että kehtasin laulaa Mari Rantasilan levyttämän Vain rakkaus -kappaleen (säv. Pekka Marjanen san. Tapio Piirainen), joka oli mulle karaokeklassikko, ja sitten sain Rantasilalta kannustavan tekstiviestin!

Omaa kieltä etsimässä

Jippu lähtee biisinteossa aina tekstistä ja säveltää pianon avulla.

– Kävin monta vuotta opettelua runouden ja laulutekstin tekemisen välillä. Mulle oli hirveän selvä sellainen abstrakti runokieli, jossa ”puut suutelevat toisiaan hiljaisessa yössä, jossa multa hyväilee varpaita”.

Mielikuvaharjoituksena hän kertoo ajatelleensa, miten tuollainen abstrakti runonpätkä muotoiltaisiin tekstiviestiksi, jonka vastaanottaja ymmärtäisi oikein. Tekstintekijänä Jippu kertoo pyrkivänsä luomaan tunnistettavan tyylin, mutta samalla myös ironisoi itseään.

– Mussa edelleen taistelee se Eeva-Liisa Manner, Katri Vala, Edith Södergran vastaan Reino Helismaa! Ne koko ajan hakkaa toisiaan, että kumman mä valitsen, kun mä teen rakkauslaulua.

– Mä olen pyrkinyt niinkin radikaaliin postmoderniin ajatteluun ja sekoiluun, että mä luon kokonaan oman kielen ja kieliopillisen näkemyksen. Sellaisen lyyrisen tason, että ”ton Jippu sanois noin, sehän puhuu noin, sillähän on tollanen klangi”. Samoin kuin, että Chisu sanois näin tai Mariska sanois näin. Mitä paremmin mua voi imitoida, sitä paremmin mä olen onnistunut.

– Jos mä nyt imitoisin itseäni kirjoittajana, niin laulussa on välttämättä oltava sana ”kipu” tai ”haava”. Tai lehtiä, puu, syksy ja vähän sataa. Tai jotain sydämen halkeamisesta. Tai sitten siinä voi olla jotain tosi rivoa. Nämä voidaan kaikki yhdistää, niin syntyy jotain jippumaista.

Jippumaisuus on sitten ollut radioiden musiikkipäälliköille kenties liian rankkaa, ja Jippu kamppaileekin nyt mielessään kaupallisuuden ja identiteettinsä ristipaineissa. Hän haluaisi laajentaa tyylilajiaan, mutta on toisaalta huolissaan, että jos hylkää oman ydinosaamisalueensa, eli ”ranteet auki” -rakkauslaulut, niin kuka ne sitten tekee.

Räppiä ja vanhoja mestareita

Jipun salainen ihailun kohde on räp-musiikki, josta hän hakee inspiraatiota tekstien tekemiseen. Riimittelyn taidossa hän opiskelee toki myös vanhoja mestareita.

– Nyt on Vexi-vaihe ja Juha Vainio -vaihe on ollut pitkään. Juice oli tosi vahvana silloin, kun opettelin kirjoittamaan. Nyt mä jotenkin vaadin itseltäni yhtä paljon. Jos mä pystyisin joskus samaan kuin Anna mulle tähtitaivas (säv. & san. Jukka Kuoppamäki), sit mä oisin jotenkin niin kuin tosi kartalla!

Jipun ihailun kohteisiin kuuluu myös kotimaisen gospelin suurmies Pekka Simojoki ja laulajana Kari Tapio. Muutenkin hän kuuntelee tällä hetkellä paljon kotimaista musiikkia. Sen sijaan reggaelle ja Suomi-rockille Jippu ei syty.

Jesse Kaikuranta on eräs kollega, jolle Jippu mielellään tekisi biisejä. Kansainvälisistä nimistä hän mainitsee mm. Bon Jovin, Queenin, Musen ja Adelen. Haastattelija ja haastateltava löytävät myös liikuttavan yksimielisyyden siitä, että Lara Fabian on sielukkaampi kuin Céline Dion.

– Haluan vielä korostaa, että mulla on sieltä lapsuudesta tuleva klassisen musiikin rakkaus: Domingo, Carreras, Pavarotti, Andrea Bocelli… kyllä ne ovat mun soittolistallani ihan päivittäin. Suuret laulajat ja tulkitsijat ovat ne, mitä mä ulkomaisista kuuntelen.

Akustista ja intiimiä

Jippu ei pidä suurista lavoista ja stadioneista, vaan esiintyy mieluiten akustisesti ja intiimisti pienillä klubeilla. Tänäkin keväänä Jippu on järjestänyt klubi-iltoja vierailijoineen Tampereella. Myös vankilakeikat ovat olleet mieluisia. Ainoa epäonnistunut keikka on ollut bändin kanssa viinimessuilla, missä eräs yleisössä ollut mies laittoi lautasliinat korviin.

– Silloin lähdin sieltä lavalta. Se on ainoa kerta elämässäni, kun olen ymmärtänyt, että mut on buukattu väärään paikkaan.

Toistaiseksi Jippu ei ole vielä perehtynyt kovin tarkkaan alan edunvalvonta-asioihin, mutta nyt ryhdyttyään yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi hän veikkaa alkavansa kiinnostua enemmän Elvisinkin tarjoamasta tiedosta ja avusta. Levy-yhtiölle työskentelemisessä hän ei kuitenkaan ole törmännyt suurempiin ongelmiin eikä pidä levy-yhtiöiden ja artistien asettamisesta vastakkain.

Jippu on nyt kirjoittamassa lauluja neljännelle soololevylleen ja toivoo löytävänsä monessa mielessä uuden suunnan.

– Kukaan ei voi koskaan riistää mun lahjojani, mutta kuulijat voivat lakata kuulemasta. Se on se taiteilijan ainainen riski.

Biisi on hiukkanen avaruudessa – Jukka Karjalainen ja freehet

Julkaistu

Selvis-haastattelua edeltäneenä laskiaistiistain iltana Tavastialla oli yksityinen treenikeikka, jossa J. Karjalainen bändeineen esitti uutta ja vanhaa. Keikka venyi yli parituntiseksi, ystäviä oli neljäsataa ja tunnelma käsinkosketeltavan herkistynyt.

Treenikeikka oli välietappi ennen varsinaisen rundin käynnistymistä Tavastialla huhtikuun alussa.

Yksityiskeikan aloitti uuden levyn Mennyt mies ja toisena kuultiin Mustat lasit, joka oli ensimmäinen julkaistu biisi 1981 (single Mustat Lasit/Enkeli). Uudenvuoden aattona julkaistu Mennyt mies on ollut alkuvuoden soitetuin biisi radiokanavilla.

Laskiaisena oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun J. Karjalainen viimeksi rokkasi livenä. Hänen sijastaan esiintymässä oli käynyt Lännen-Jukka ja joitakin kertoja J. Karjalainen bluegrass-hengessä.

Setin alkupuolella kuultu On kaikki niinkuin ennenkin sai jo useat silmänurkat kostumaan. Lavan viisi muusikkoa olivat kuin ilosta uudestaan syntyneitä ja valmiina jatkamaan siitä, mihin aikoinaan jäätiin.

Pääosa ryhmästä oli esiintynyt viimeksi 90-luvun puolivälissä nimellä J. Karjalainen yhtyeineen. Kitaraan oli palannut Mikko Lankinen ja rumpuihin Janne Haavisto. Pekka Gröhn oli siirtynyt bassosta koskettimiin ja bassoa soitti nyt Tom Nyman. Pekka ja Toma olivat soittaneet Jukan kanssa muissa kokoonpanoissa tässä välillä, mutta Mikko ja Janne olivat keskittyneet Laika & The Cosmonautsiin ja muihin juttuihin.

Paluu sai alkunsa, kun Janne Haavisto muutama vuosi sitten sanoi Jukalle, että olisi joskus taas kiva soittaa yhdessä. Jukka innostui oitis, ja heti oli selvää, että Lankinen täytyy saada mukaan ja koskettimiin nimenomaan Gröhn sekä Tom Nyman bassoon.

Kotiareenat kutsuvat

Kevään ja kesän keikkakalenteri on täyttynyt nopeasti. Nyt mennään taas klubeja ja festareita – näitä tämän taidemuodon kotiareenoita.

– Näissä paikoissa musiikin kuuntelu perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos kappale ei kiinnosta, voi käydä hakemassa juotavaa tai jutella kavereiden kanssa.

Mutta jos juttu toimii, niin yleisö alkaa keskittyä ja syntyy tietynlainen kunnioittava tunnelma. Ja saadaan elämys.

Parhaimmillaan yhdistyvät viihdyttävyys ja äly. Kuten elokuvissa, jotka ovat ensimmäisinä kuukausinaan suosittuja, mutta jotka vielä sen jälkeenkin kestävät aikaa. Kuten hyvät kirjatkin.

– Voidaan puhua myös tasoista. Sekä viihdyttävyys että tasot, määrittelee Jukka yhden teeseistään biisinikkareille. Ja mainitsee E. L. Doctorowin, jonka novellista mieleen jäänyt nahkamies päätyi myös Mennyt mies -tekstiin.

Rock-musiikissa yksi ainoa sanalaini voi olla se, joka kaiken viihteen keskellä uppoaa syvälle.

Tällaisia laineja kuultiin myös laskiaistiistaina Tavastialla. Ja kuullaan pitkin kevättä, kesää ja syksyä halki Suomen. Ja vielä kevään 2014, se on tämän hetken suunnitelma. Nyt mennään, kun on taas vauhtiin päästy:

Hei, musta tuntuu,

että mä meen.

Kuin kulkuri matkaa

uutta laulua teen.

Tämäkin on taas ohjelmistossa ja mikäs on ollessa, kun kulkurin matka on jatkunut ja uusia lauluja syntynyt. Ennen niiden synnyttämistä piti kuitenkin muistaa vanha maamiehen opetus, että anna pellon välillä levätä. J. Karjalaisella se lepäsi aika pitkään ja kesannolla äesteli toinen kaveri.

Lännen-Jukka maksoi velkaa

Vuosina 1981–2002 J. Karjalainen julkaisi 16 studioalbumia ja kaksi livelevyä. Yhtyeenä oli 80-luvun ajan Mustat Lasit, sitten J. Karjalainen yhtyeineen ja sen jälkeen Electric Sauna 90-luvun puolivälistä vuoden 2002 Valtatie-levyyn asti.

Yli kaksikymmentä vuotta omia kappaleita tehtyään Karjalainen palasi juurille ja teki Lännen-Jukkana kunniaa esiraivaajilleen, joiden musiikkiin ja teksteihin hänenkin tuotantonsa oli perustunut: dylanit, neil youngit, muddy watersit, robert johnsonit, hiski salomaat, leinot ja markku innot. Ja kansanlaulut, joita hän oli pienestä pitäen fanittanut.

– Halusin olla mukana isommassa virrassa, maksaa velkoja noille tyypeille.

Syntyi kolme levyllistä juurimusiikkia: Lännen-Jukka, Paratiisin pojat ja Polkabilly Rebels. Samalla syntyi legenda amerikansuomalaisesta Lännen-Jukasta, joka muuttui fiktiosta faktaksi päätyen jopa silkkana totena erääseen amerikansuomalaisen musiikin historiaan.

Reima Kampman kirjahyllyssä

Juurillepaluun ja velanmaksun jälkeen oli aika katsoa, vieläkö mies pystyy tekemään kymmenen vuoden tauon jälkeen uusia J. Karjalais-biisejä. Sen hän tunsi olevansa velkaa faneille ja itselleen.

Haaviston, Lankisen, Gröhnin ja Nymanin kanssa oli jo jammailtu. Melodioita ja aihioita oli, mutta ei vielä aiheita.

Elokuussa 2011 Polkabilly Rebels oli tehnyt viimeisen keikan San Diegossa amerikansuomalaisten juhlilla ja Jukka tunsi, että ympyrä oli sulkeutunut. Keikka meni hyvin ja istuttiin autiomaassa 40 asteen helteessä, lasissa olutta ja tupakkaa piipussa.

– Oli hyvä ja rauhallinen fiilis, että tää oli mahtava matka. Tuntui että on aika tehdä jotain muuta.

Lännen-Jukkana Karjalainen oli opetellut soittamaan banjoa. Tunne oli sama kuin nuorena kitaran kanssa. Syntyi uudestaan sama riemu, kun sai soittimesta kiehtovia ääniä ja sointuja. Ja palatessaan nyt tekemään biisejä hänellä oli siinä se työkalupakki, se Lännen-Jukan iso opetus, se ilo.

Niin Jukka huomasi istuvansa taas Keltaisessa talossa Perniössä samassa tuolissa kuin ennenkin, eikä huoneessakaan ollut mikään muuttunut, vain ”joku maljakko pikkusen siirtyny”.

Tilanne oli muutenkin tuttu. Jukalla oli musademoja ilman sanoja. Ihan heti hän ei keksinyt mitään ja oli palattava talolta ilman, että bändille oli valmista esiteltävää. Janne, Mikko, Pekka ja Toma valoivat uskoa ja tärkeä kannustaja oli myös Tammisen Arto.

Syksyllä 2011 alkoi tapahtua. Jukka oli jo 70-luvulla innostunut Reima Kamp­manista ja hänen kirjoistaan. Keltaisen talon kirjahyllystä silmään osui Et ole yksin.

Pitäisikö mennä Kampmanin hypnotisoitavaksi ja löytää sivupersoona, joka tekisi kappaleet ja sitten asiallinen Karjalainen voisi stilisoida?

Kävi ilmi, että Reima Kampman oli kuollut 1992. Mutta samanhan voi tehdä itsesuggestiona. Niinhän Jukka oli itseasiassa aina ennenkin tehnyt kuten moni muukin lauluntekijä.

Et ole yksin -kirjan logo päätyi sitten levynkanteenkin. Luvan logon käyttöön Jukka sai sen tekijältä Matti Mankinilta.

– Rockhan on sitaattitaidetta, ja sitä kirjaa katsellessa tiesin, että tässä on se fiilis. Siitä se lähti.

Markku ja freehet

Itsesuggestiolla löytyi parikin hyvää tyyppiä.

Yksi tärkeimmistä oli Markku, teini-ikäinen kaveri 70-luvulta. Hän kertoi Jukalle omista haaveistaan, miten ehkä voisi tehdä biisejä. Hän jopa näytti muutaman kappaleensa.

Ja niin alkoi Markkuna niittirotsi päällä syntyä luovia ja mitä kummallisempia juttuja, joita hän Jukkana pystyi hiomaan.

Näin hän huomasi pystyvänsä kirjoittamaan tekstiä vapautuneesti, vaikkapa yksinkertaisia rokkibiisejä hurriganes-tyyliin, no Markku on Markku.

Lauluntekijä vapautui liiallisen itsekritiikin kahleesta, ”että on tehtävä jotain hienoo ja että tämän musan pitää olla jotain tiettyä muottia”.

– Myös uuden levyn musapuoli on aika vapaata. Me käytettiin siitä nimitystä freehet. Ei ajateltu jotain tiettyä tyyliä vaan soitettiin sitä, mikä tuntui hyvältä.

– Mä sain Lännen-Jukkana piehtaroida vanhassa bluesissa, old-timessa ja kantrissa kyllikseni. Nyt ne saattoi unohtaa ja tuntui, että olen omillani.

Alkutahdit 2004

Niin uudet J. Karjalais-biisit tulivat maailmaan syksyn 2011 ja kevään 2012 aikana. Bänditreenit alkoivat myös loppusyksyllä 2011 ja biisejä äänitettiin studiolla kahdessa sessiossa maaliskuussa ja toukokuussa sekä loput soitot ja miksaukset elokuusta joulukuuhun. Lauluosuudet Jukka äänitti tapansa mukaan yksin Keltaisessa talossa.

Levyn tuottaja on Janne Haavisto, joka on aikaisemmin ollut tuottajana Karjalaisen studiolevyillä Päiväkirja, Villejä lupiineja ja Tähtilampun alla (josta tuottaja-Emma 1992).

Janne Haavisto kehuu vuolaasti koko uuden levyn syntyaikaa tuottajan ja muusikon näkökulmasta:

– Se oli tosi mukavaa ja nastaa. Poikkeuksellisen helppo ja luonteva sessio. Heti alusta asti meillä oli Jukan kanssa sama visio.

Haavisto kertoo, että tietyt alkutahdit tämä projekti sai varmaan jo vuonna 2004, kun he hänen 40-vuotispäivillään esittivät kuusi biisiä yhdessä. Vaikka suunnitelmaa ei silloin vielä ääneen sanottukaan, se jäi jonnekin itämään.

Tee musiikkia jota itse haluat kuulla!

Biisinteossa on Jukka Karjalaisen mukaan ratkaisevinta, että tekijä löytää oman äänensä, tekee mitä itse haluaa ja yrittää tehdä sen mahdollisimman hyvin. Enempää et voi tehdä.

– Kaikki ei kaikkia miellytä ja mulla on ollut se onni, että niin monet ihmiset on jakaneet sen, mistä mä oon tykännyt, sen mun tyylin, ja nousseet kaikkien niiden puutteiden yläpuolelle, jotka mun lauluissa on – ne puutteethan on myös se voima.

Karjalainen siteeraa Noel Cowardia: ”Tee ensisijaisesti sitä mistä itse pidät. Jos muut eivät pidä tekemisistäsi, vetäydy show-alalta.”

Jukasta tuntuu, että tänä päivänä tehdään paljon musiikkia, josta ”ei oikeastaan tykkää kukaan”. Kaikki mitä julkaistaan on ok, ei mitään erikoista mutta läpäisee koko ketjun lauluntekijästä tuottajaan, artistiin ja levy-yhtiöön. Kukaan ei ihmeemmin innostu, ei äänittäjä, ei markkinointikaan, mutta tehdään duuni. Ja jengi kuuntelee radiosta, että ei kummonen, mutta voi sen silti mennä ostamaankin, kuuntelee himassa ja sama juttu. Ja missään vaiheessa kukaan ei ota todellista vastuuta, että reaktio olisi ”tää on mahtava biisi!”

– Olishan se aika omituista, että mä tekisin levyn ja sanoisin haastattelussa, että ”joo, on tää aika hyvä”. No, eihän se tietysti täydellistä ole, mutta kyllä tekijällä terve usko omaan tekemiseensä pitää olla.

Sankarit ohjelmistoon

Laskiaisen keikalla kuultiin loppupuolella myös Sankarit, joka oli ollut poissa setistä kolmekymmentä vuotta.

Laulu syntyi itsenäisyyspäivänä 1979. Jukka oli ollut diskossa, ja kotona vastassa oli Hesari täynnä Suomen Valkoisen Ruusun ja muiden ritarikuntien kunniamerkittyjä. Siitä se lähti Dylanin ja Veikko Lavin hengessä. Laulu ilmestyi vasta J. Karjalaisen toisella albumilla Yö kun saapuu Helsinkiin 1982.

Vähitellen siitä tuli ”joku ihme anthem kaikenmaailman hoilottajille” eikä aina tiennyt, olivatko sankareita siinäkin vain ne tietyt jalustalle nostetut. Mutta nyt Jukasta tuntui, että oli tullut aika ottaa biisi ohjelmistoon. Hän oli huomannut sen olevan puutteineenkin sen verran kelvollinen, ettei sen esittämistä enää tarvinnut hävetä.

Ja koko tällä keikkarundilla on luvassa uuden tuotannon lisäksi myös paljon muitakin tuttuja Karjalais-biisejä koko uran ajalta.

Jukan mukaan uusi laulu on väistämättä alussa ohut.

– Syntyessään biisi on hiukkanen avaruudessa. Vuosien aikana siihen tarttuu kuulijan omia muistoja ja merkityksiä, omia tunteita, jotka vasta tekevät laulusta sen mitä se on. Joistain kasvaa aikamoisia järkäleitä.

Tarinoita ja kehyskertomuksia

Lauluntekijä Jukka Karjalainen on aina ollut tarinankertoja. Vuoden 1981 esikoislevyllä ratsasti kolme cowboyta ja Brando soitti gongarumpuja. Sen jälkeen olemme saaneet kuulla ankkurinapista, itämaan tietäjä Tatsumtisalista, merenneidosta ja lavastetusta hukkumakuolosta, rämisevästä luurangosta, telepatiasta tähtilampun alla, numerotiedusteluun soittamisesta ja monesta muusta hahmosta sattumuksineen.

Tarinoita on myös vuonna 2002 julkaistussa J. Karjalaisen Laulumies-kirjassa. Siitä voi lukea mm. Jukan kohtaamisesta J.J. Calen kanssa, kuinka tällä on ”tumma farkkupuku, samanlainen kuin Kultsan konsertissa. Päässä punainen liina”. Ja kuinka Cale suorastaan liikuttuu, kun Jukka kertoo, että tämän ansiosta hän alkoi tehdä omia biisejä.

Tarinoinnin perussääntö on, että mitä tarkemmin kuvaat kertomukseesi yksityiskohtia, sitä uskottavampi se on. Esimerkiksi Laura Häkkisen silmistä tulee todellisia, kun juttu sattui Järvilavalla, päässä laiturin Lauralle hyvät jussit toivotin ja sitten pyörin eessä nakkikojujen.

Lopulta tarina vangitsee kuulijan niin, että kymmenen vuotta sitten hukkuneen Lauran ilmestyminen silmineen tanssipaikalle joka juhannus tuntuu ihmeen todelliselta.

Verinen mies -laulussa Jukka kysyi yleisöltään, oliko hänen lapsuudestaan muistama tapaus Marjaniemessä totta vai vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Tapahtumalle löytyi todistajia, jotka vakuuttivat, että totta se oli.

Sydänlupaus

Samalla kun monet Karjalaisen laulut ovat tarinoita, hänellä on mielessään niihin liittyviä kehyskertomuksia. Uuteen levyyn liittyy kokonaisuudessaan tarina Markusta ja hänen tyttöystävästään Pirkosta.

Karjalaiselle on jo satanut lukemattomia Markku-kysy­myksiä. Ja aina välillä hän on joutunut vastaamaan, ettei itsekään miehestä ihan kaikkea tiedä, ainakaan vielä. Yksi hämmentävimpiä kysymyksiä oli se, kun Janne Haavisto tiedusteli, elääkö Markku vielä. Lopulta Jukka vastasi, että elää, mutta on nykyisin aika näkyvällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, ja on parempi olla paljastamatta hänen henkilöllisyyttään.

Sydänlupauksessa J. Karjalainen on onnistunut tekemään klassisen slovaribiisin. Tällaisen perusbiisin tekeminen oli ollut hänellä nuoresta pitäen haaveena ja sydänlupaus sanaideana jo vuosikymmenen. Hän kuuli siinä samoja kaikuja kuin tytön ja pojan – melkein vielä lasten – verivalassa, kun nämä tuntevat suurta ihastusta toisiinsa ja osittain leikkinä antavat sen sydänlupauksen.

Mutta miten tämä laulu muutti Markun elämän?

Tässä lyhyt versio kehyskertomuksesta:

”Markku ja Humppakuutiot sai kesällä lämppärikeikan paikallisessa tanssipaikassa Latohovissa, jossa esiintyi sinä iltana Badding, niiden suuri idoli.

Markulla oli enstex-kankaasta valmistettu armeijamallinen niittirotsi. Kylällä hänelle lähinnä naureskeltiin, “että tuleeks rocknrollia”. Mutta nyt oli keikka tulossa ja pojat jännitti sitä tosi paljon. No, se meni hyvin, hyvät saundit ja kaikkee.

Kovin juttu oli se, kun Humppakuutiot alkoi soittaa Sydänlupausta, ja Badding ilmestyi takahuoneen ovelle, joka on siinä lavan takana, kuin Tavastialla.

Kun Badding ja bändi oli lopettaneet oman settinsä ja oli lastaamassa valkoista transiittia, niin sattui että Markku ja Badding juttelivat siinä kymmenen minuuttia keskenään. Badding sanoi että teillä oli hyvä setti ja Markku kehui niitä. Sitten Badding sanoi että se Sydänlupaus, se on niin mieletön biisi, että voiks hän levyttää sen.

Voi, mikä fiilis Markulle tuli siitä! Se epäilys biisinteossa, että onks tää ees biisi, ja yhtäkkiä tollanen Badding sanoo, että se on mielettömän hyvä biisi ja hän voisi vaikka levyttää sen. Markun itsetunto nousi sata prosenttia.

Ja sitten Badding lähti. Eihän se sitä koskaan levyttänyt, mutta se juttu kulki kylille ja ihmiset tiesivät, että Markku oli jutellut Baddingin kanssa ja se oli tykännyt siitä biisistä.

Ja seuraavan kerran, kun Markku meni hakemaan osuuskaupasta postia, niin äijät ei enää naureskellutkaan vaan ymmärsi, että jopa siellä syrjäkylällä oli nyt pienimuotoinen tähti, meidän oma rokkari. Virnuilun sijaan äijät kyselivät, että ”onks Baddingistä kuullu mitään”. Ja jengi oli ylpeä siitä, että ”meillä on tää Markku, että vedä nyt jotain”.

Ja yhtäkkiä se niittirotsi ja rokkistaili oli olennainen osa Markkua ja se oli saanut elämisen oikeuden.”

Suuria tunteita etsimässä

Julkaistu

Kaikki alkoi television Kiitorata -ohjelmasta. Eriksson oli soittanut pienestä pitäen, mutta kipinä laulamiseen syttyi vasta teininä.  Hän lauloi omaksi huvikseen bändissä, jonka basisti lähetti omien sanojensa mukaan piruuttaan biisin Kiitorata-kilpailuun. Vastaus tuli postissa: Haluamme laulajan, mutta emme bändiä.

– Ei sitä voi verrata nykyajan kilpailuihin, se oli ihan erilaista. Menin Pasilaan ja nauhoitin kaksi kappaletta, joista tehtiin musavideot, ja kansa äänesti voittajan. Ei se ollut sellaista rumbaa kuin nykyään. Kaikki oli sattumaa. Tulin kilpailussa kakkoseksi. Ensimmäiseltä albumiltani julkaistiin Juliet ja Jonatan. Se oli iso radiohitti ja siitä homma alkoi, Eriksson kuvaa.

Äidin helmoista maailmalle

Erikssonin elämässä tapahtui iso muutos nopeasti. Hän esiintyi lavoilla, joilla ei ollut ikinä ennen käynyt. Media kiinnostui uudesta tähdestä ja keikkoja oli valtavasti, parhaimmillaan yli 20 kuukaudessa. Erikssonin muistikuvat noilta vuosilta ovat sumuisia, koska vauhti oli koko ajan kova.

– Minusta tuntuu kuitenkin, että tämä on aika tavallinen tarina. Alusta lähtien olin omillani, ammatillista tukea en saanut enkä valmennusta tulevaan ammattiin. Turvaverkko puuttui ja kaikki halusivat palan menestyksestä. Ei ollut paluuta. Keikkoja oli kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Siihen aikaan ei ollut suomalaista popmusiikkia, oli vain suomirokkia ja iskelmää mistä valita. Viime aikoina tilanne on muuttunut paljon, Eriksson toteaa.

– Menin keikoille suoraan äidin helmoista. Minusta tuntuu, että nykyajan kilpailuissa on enemmän ihmisiä kilpailijoiden ympärillä. Heitä valmennetaan tulevaan tehtävään. Toiminta on ammattimaisempaa ja määrätietoisempaa. Ne vuodet kasvattivat ammattitaitoa, tekivät minusta kovan luun. Siinä on tultava kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Hyvä kuitenkin, että kävi niin.

Uusi alku

Kova keikkatahti vaati kuitenkin veronsa. Eriksson ajatteli lopettaa uransa 25-vuotiaana, takki ja tankki tyhjänä. Hän piti vuoden tauon kaikesta miettien elämäänsä ja uraansa. Hän sävelsi ja sanoitti lauluja, jotka sytyttivät kipinän uudestaan. Vanhojen muistelu saa Erikssonin miettimään myös tätä hetkeä ja nykymenoa.

– Minua ärsyttää nykymenossa se, että kovia pitkänlinjan tekijöitä jotenkin savustetaan ulos alalta. Itselläni on ainakin sellainen tunne, että uusille pikavoitoille tehdään tilaa. Pitkät urat eivät ole muotia juuri nyt. Kaikki irti tästä hetkestä mahdollisimman nopeasti. Sitä ei edes käsitetä miten paljon vaatii elää luovalla työllä vuosikymmeniä.

– Musiikissa asiat tehdään alle kaksikymppisille, mutta eihän niillä ole edes rahaa. Meiltä on musiikista kadonnut kokonaisia alueita ja se näkyy kaikissa medioissa. Hetkellisiä tähtiä nousee paikkaamaan katoavaa levynmyyntiä. Menestyksen toisintaminen vaatii paljon, siksi on helpompaa ottaa aina uusi kohde. Vanhat menestyneet artistit eivät myöskään suostu mihin vain. Kahdeksantoistavuotias, joka haluaa tähdeksi, on valmis tekemään mitä tahansa ja laittamaan nimensä mihin tahansa. Jokainen menestynyt ja itseään kunnioittava taiteilija tietää alan sudenkuopat, eikä suostu mihin vaan.

Kaikki kulutetaan nopeasti

Eriksson haluaa pitää näitä asioita pinnalla, koska se on hänen mielestään vanhojen konkareiden velvollisuus. Nuoria ihmisiä on helppo manipuloida. Erikssonille on joskus sanottu, että levy-yhtiöitä ei kovin paljon kiinnosta artistit, jotka tekevät itse uransa. Urat halutaan luoda, jotta markkinamiehet voivat sanoa: minä tein tämän artistin. Ilman minua hän ei olisi mitään. Erikssonin mielestä tämä ajatus on tällä hetkellä valoillaan. Hänen mielestään alalta putoaa paljon lahjakkuuksia pois, koska kaikki eivät ole valmiita istumaan heille valettuun muottiin.

– Media ja julkisuus kuluttavat musiikkia määrätietoisesti niin paljon, että kappaleet ja artistit poltetaan loppuun nopeasti. Levy-yhtiöt ovat antaneet radion musiikkipäälliköille vallan. Tuntuu, että sama ralli ja sama meno toistuu jokaisella kanavalla. Se meno on siirtynyt myös television puolelle. Artistit syödään loppuun. Miksi sen annetaan tapahtua? Kaikki hyvätkin jutut kuluvat nopeasti. Voiko sitä enää estää, viihdetulvaa ei taida edes päästä pakoon? Joku levy-yhtiöpomo sanoi juuri jossain haastattelussa, että se joka ei suostu olemaan koko ajan esillä, kommentoimaan jokaista asiaa ja päivittämään jatkuvasti Facebook-sivujaan putoaa auttamattomasti pelistä pois. Se on aika raakaa touhua. On suostuttava siihen, että ura syödään ennen kuin se on edes kunnolla alkanut. Artistien pitäisi ymmärtää ja hyväksyä, että he ovat levy-yhtiössä ja iltapäivälehtien toimituksissa välineitä. Viihdekoneisto tarvitsee pakollista täytettä ja sisällötöntä huttua, ja siihen artistit sopivat hyvin.

Tilaa muullekin kuin musiikille

Tällä hetkellä Eriksson on suunnannut katseensa muualle kuin musiikkiin. Hän tekee lyhytelokuvaa ja kirjoittaa, koska nyt ei ole hänen mielestään oikea aika hänen näköiselleen musiikille. Erikssonista on hyvä tehdä jotain muuta silloin, kun ei löydä omaa paikkaansa. Se on myös hyvä hetki katsella ympärilleen ja yrittää ymmärtää alaa. Hän toivoo muutosta, mutta samalla miettii, että onko peli kuitenkin jo menetetty. Tekniikan halpeneminen on vaikuttanut sisältöön enemmän kuin hän osasi odottaa.

– Mielestäni on pelottavaa, että alalla palkitaan vain kaupallisia menestyksiä. Ne koetaan onnistuneiksi projekteiksi ja niiden tekijät lahjakkaiksi. On kaupallista musiikkia ja on musiikkia, joka voi vielä palauttaa alamme täysin kadonneen arvostuksen.

– Ala syö ihmistä. Se on sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti raskasta. Olen huomannut myös, että haen koko ajan haasteita pitääkseni luovuuteni hengissä. En osaa myöskään sanoa, mitä pitäisi tehdä, jotta asiat muuttuisivat. Vikaa on kaikissa. Peräänkuulutan avoimuutta, asioista pitäisi puhua enemmän. Toivoisin lisää keskinäistä kunnioitusta ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. Artistillakin on siinä iso vastuu. Ei nuori uraansa aloitteleva artisti osaa edes nähdä pitemmälle. Jokaisen ura on aaltoliikettä.

Rajat rikki

Naisartistien ja -tekijöiden esiinmarssin on myös Eriksson huomannut. Kehitys on hyvä, vaikka hänestä yhä edelleen joutuu joskus todistelemaan osaamistaan. Eriksson halusi viedä omaa juttuaan tiettyyn suuntaan ja rikkoa rajoja. Hänestä tie oli sen verran pitkä ja kuoppainen, että olisi ollut helpompi tulla suoraan omaan juttuunsa, ilman kiertoteitä. Hän otti riskejä ja oli valmis luopumaan suuresta suosiostaan. Oman musiikin kirjoittaminen oli kaikkein tärkeintä.

– Levy-yhtiöt saavat naisartisteilla valtavan määrän ilmaista markkinointia naistenlehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Naisartistit ovat kannattavampi sijoituskohde, koska tylsä miesartisti ei nykyään kiinnosta mediaa. Yhä useammin tuntuu, että artistit ovat muuttuneet mediassa vain julkkiksiksi.

– Ala ei helposti sulata aidan yli hyppääjiä, siksi on itsepintaisesti hakattava päätä seinään, koska uudistuminen on kaiken tekemisen avain. Musiikkia tehdään ihmisten kuunneltavaksi. On sääli, että nykyisessä tilanteessa ihmiset eivät sitä enää oikein kuule missään, paitsi ne tietyt kappaleet, jotka mahtuvat soittolistoille. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sillä on näivettävä vaikutus paljon syvemmälle kuin päältä päin voisi huomata. Se on auttamattoman väärin. Muutaman vuoden aikana tilanne on mennyt todella pahaksi, Eriksson toteaa.

– Elämä on moninaista. Tärkeintä on, että musiikki kuulostaa ja tuntuu todelta. Haluaisin, että kuunnellessani joskus jotain laulua minulla menisi vilunväristyksiä, niin kuin joskus teininä. En tee iloista musiikkia, koska en pidä siitä. Haluan tehdä sellaista musiikkia, joka koskettaa. Ilo on tunne, jonka koen sisälläni itsekseni. Yksi levy-yhtiöpomo sanoi minulle kerran, että radiossa ei haluta, että kuulijat pysähtyisivät. Musiikki on taustamusiikkia, jonka tarkoitus on saada ihmiset jatkamaan sitä mitä ovat tekemässä. En ymmärrä sitä ajatusta. Surullisen musiikin kautta voi elää omia tunteitaan. Iloon ei sellaista tarvita. Musiikilla on lohduttava ja terapeuttinen vaikutus.

Deadline saa laulut esiin

Erikssonin pöytälaatikosta ei löydy ylimääräisiä lauluja eikä häneltä synny mitään varastoon. Hän tarvitsee aikataulun ja deadlinen. Lauluja syntyy tasan se määrä, mikä levylle tarvitaan. Niihin hän haluaa panostaa.

– En kerää aihioita. Teksti ja melodia syntyvät aika lailla samaan aikaan. Tekstiä hion toki kauemmin. Jotkut kappaleet syntyvät nopeasti, mutta toisten kanssa menee aikaa. Omasta mielestäni onnistuneimmat kappaleeni ovat syntyneet yllättävän nopeasti. Yleensä melodia tulee aina ensin. Suomi on rikas ja hieno kieli. Sijamuodot tekevät siitä kiehtovan ja erikoisen. Suomalaisten laulujen teksteiltä vaaditaan lähtökohtaisesti paljon enemmän kuin vaikkapa englanninkielisiltä. On helpompaa tehdä hyvältä kuulostava kappale englanniksi kuin suomeksi.

– Tehdessäni muille artisteille musiikkia yritän mennä heidän nahkoihinsa. Ne vähät laulut, mitä olen tehnyt, ovat mielestäni osuneet hyvin maaliinsa. Se on myös hyvin inspiroiva tilanne. Esimerkiksi Paula Koivuniemelle sanoittamani Kaiken antanut -tarina oli helppo kuvitella ja samaistua siihen. Halusin tehdä juuri sellaisen ja olihan siinä minuakin.

Omia tekemisiään Eriksson ei osaa analysoida, koska laulut syntyvät niin monella tavalla. Prosessi on hänelle itselleenkin mysteeri. Hän on elokuvamusiikin ystävä; musiikin on herätettävä visuaalisuus ja suuret tunteet.

Viisi tärkeää laulua

Pyynnöstä Eriksson nostaa esiin viisi laulua, jotka ovat olleet tärkeitä etappeja hänen urallaan. Juliet ja Jonatan vei hänen uraansa ison harppauksen eteenpäin. Laulu oli joskus Ruotsin euroviisukarsinnoissa. Levy-yhtiö ehdotti sen levyttämistä, ja hän teki siihen itse tekstin.

Kun katsoit minuun -kappaleen suosio yllätti Erikssonin. Nyt jälkeenpäin hän ymmärtää kauniin ja ajattoman kappaleen suosion. Eriksson uskoo omistavansa aika hyvän hittinenän, vaikka se onkin yhä vain aina arvoitus mikä ihmisiä koskettaa.

– Sinusta sinuun -levyn ilmestyessä sanoin levy-yhtiölle, että laittakaa Lintu sinkuksi. Aluksi sieltä julkaistiin pari muuta, ennen kuin he uskoivat siihen. Lintu oli iso hitti ja lisäsi levynmyyntiä rajusti.

Englanninkielinen levy oli Erikssonille irtiotto, se oli hänelle tärkeää lauluntekijänä ja oman polun kulkijana. Sieltä hän nostaa esille laulun Mad Girl Love Song. Hänellä ei ole ollut ajatuksena valloittaa ulkomaita, englanninkielinen levy on pikemminkin ollut tarkoituksenmukainen sivupolku koko uran kannalta.

Viidenneksi lauluksi Eriksson haluaa nostaa laulun Jos mulla olisi sydän. Se on hänen mielestään onnistunut. Teksti on ehjä ja jo tehdessä hänellä oli hieno tunnelma.

Tarvitaan ryhmähenkeä

– Vaikka ruikutankin välillä, en ole missään tapauksessa katkera. Teen havaintoja ja tämä on minun tapani havainnoida maailmaa. Koen velvollisuudekseni tuoda asioita esiin. Minusta kauan alalla olleilla on velvollisuus kertoa alan realiteeteista. Arto Melleri sanoi joskus, että häntä harmittaa kun taiteilija saavuttaa menestystä ja ura on pitkä, niin hänellä olisi varaa sanoa asioita ja ottaa riskejä, mutta juuri silloin hän ottaa niitä kaikkein vähiten. Taiteilija tuudittautuu siihen, että hänellä menee hyvin ja väliäkö muista. Se ei kuitenkaan ole niin. Tämä on sotatila niille, jotka haluavat tehdä tätä pitkään. Muuten meidän yli ajetaan. Nyt tarvittaisiin ryhmähenkeä.

 

Axel Ehnström & Paradise Oskar – Maailma muuttuu sointu kerrallaan

Julkaistu

Tuolla maagisella hetkellä katsoja oli valmis seuraamaan Peteriä ja uskomaan laulun sanomaan. Axelin esityksen vilpittömyys ja lämpö sulattivat monet sydämet. Hetki oli vuonna 2011, kun Axel edusti Suomea Euroviisuissa Düsseldorfissa kappaleellaan Da Da Dam. Me tunnemme Axelin myös Paradise Oskarina. Eurooppalaiset median edustajat valitsivat hänet viisujen suosikiksi. Hänet palkittiin parhaana ja suosituimpana viisuedustajana.

Peter is smart,


he knows each European country by heart.


He likes to sit under an apple tree on his yard


and wait for an apple to fall. 

Pienen pojan isot haaveet

Tarina alkaa kuitenkin jo kymmenen vuotta aiemmin Kirkkonummelta, Evitskogista. 
Siellä metsän keskellä elää perheensä kanssa poika, joka haaveilee tytöistä ja suurista teoista.
 Alkuasetelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin satumaailman, josta Axel on lainannut taiteilijanimensä Paradise Oskarin. Kirjassa Oskar on kiertävä soittaja. Siellä Kirkkonummella Axel sai ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin ja sen tekemiseen.

– Aloitin soittamisen joskus yläasteella. Kaverillani oli rummut, ja kerran hän näytti, miten soitetaan. Silloin tajusin, että haluan tehdä jotain samanlaista. Myöhemmin sain isältäni omat rummut, mutta vähän ajan päästä ne eivät riittäneet, vaan halusin myös kitaran. Melko varhain huomasin, että melodiat tulivat päähäni helposti. Ajattelin, että miksi soittaisin muiden tekemiä juttuja, kun voisin tehdä lauluja myös itse. En ole ollut koskaan mikään urheilijatyyppi. Ajattelin, että tytöt kiinnostuisivat soittajasta. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että kiinnostuin soittamisesta niin paljon, että tytöt jäivät kakkoseksi musiikille. Soitin aina koulun juhlissa, jos jonkun piti esiintyä. Hiljalleen esiintymiseen tottui ja siihen tuli tiettyä rutiinia.

– Ensimmäinen kokonainen lauluni oli The Ballad, jonka taisin tehdä 14-vuotiaana. Laulu kertoi ystävästäni, jolla oli epilepsia. Sairaus vaikutti paljon hänen elämäänsä. Sointukierron lauluun otin yhdestä 3 Doors Down -yhtyeen kappaleesta ja sanoissa onnistuin ilmaisemaan lähes kaiken kliseillä.

When Peter is nine

his teacher tells him that this planet is dying,

that someone needs to put an end to it all


and so when Peter comes home

he tells his mom:

Kyynisyyden karkottaja

Axel julkaisi ensimmäisen albuminsa Sunday Songs pian Euroviisujen jälkeen. Lauluista huokuu folkhenki, mutta ennen kaikkea niistä huokuu toivo. Axel haluaa olla positiivinen ja laulaa melodisia lauluja, sellaisia joista jää valonkajo sielunmaisemaan. Kuulija haluaa hetkeksi päästä sinne, missä on sunnuntai joka päivä, ihan niin kuin Paradise Oskar laulaa. Laulut avautuvat monella tasolla, kun niihin syventyy. Axel haluaa pitää kyynisyyden poissa tekemistään lauluista, ainakin vielä.

– Kai mä olen jonkinlainen idealisti. Ajattelin jo pienenä, että haluan tehdä jotain mikä muuttaa maailmaa, edes ihan vähän. Pitkään oli mielessä, että musta tulee poliitikko tai toimittaja. Jossain vaiheessa huomasin, että lauluntekijä on vähän samassa tilanteessa. Jos voi koskettaa jotakuta ja vaikuttaa hänen ajatuksiinsa vaikka ihan vähän, niin se on sitä, mitä haluan tehdä. Ympäristöasiat ovat mulle tärkeitä. En halua julistaa, mutta jos saan tarinoiden kautta kerrottua itselleni tärkeitä asioita, niin se on hienoa. Haluan, että jokaisessa laulussa on joku juttu, joku merkitys.

But look at the boy who


went out in the world

to save our planet.

And he ain’t coming back

until she’s saved. 

Jalat maassa

Axelin jalat ovat pysyneet Euroviisujen jälkeen tiukasti maassa. Pyöritys laantui omalla painollaan. Pölyn laskettua hän näki itsensä yhä enemmän lauluntekijänä. Axelille tuli yhä vain kasvava tunne siitä, että hänen tekemiään lauluja voisi laulaa myös joku muu. Hänen mielestään se antaa tekemiselle uuden ulottuvuuden.

– Euroviisuissakaan en koskaan ajatellut, että tämä oikeasti tapahtuu mulle. Lähetin laulun kisoihin, koska sellainen oli valmiina. En oikeastaan ajatellut koko asiaa, ennen kuin sain sähköpostin, että mut oli valittu mukaan. Koko ajan oli epätodellinen tunne, olin kuin tarkkailija, joka seurasi tapahtumia ja muita ihmisiä. Euroviisujen jälkeen tuntui, että olin päässyt kuulennolle, johon vain jotkut pääsevät. Ei kuitenkaan mitään sen kummempaa, elämä jatkuu.

– Tunnistan itsessäni tuon tarkkailijan. Harvoin kuljen kaupungilla vain omissa mietteissäni.
 Katselen ihmisiä, teen huomioita ja joskus niistä syntyy tarinoita.

Oikea tunnelma on tärkeä

Keikoilla Paradise Oskar esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa, hän itse soittaa kitaraa. Päivisin Axel opiskelee musiikkia Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Hänestä on mielenkiintoista opiskella musiikinteoriaa, koska hän on aiemmin tehnyt kaiken käytännön kautta.

Axel tekee laulut englanniksi. Se on ollut luonnollinen ratkaisu, mutta nyt hän on päättänyt tehdä lauluja myös suomeksi. Itsekritiikki on vielä vahva, mutta pikkuhiljaa aihiot ja ideat löytävät muotonsa.

– Englanti on kieli, jota osataan ja ymmärretään kaikkialla maailmassa. Minulle oli itsestään selvää alusta alkaen, että teen laulut englanniksi. Nyt minulle on herännyt ajatus, että haluaisin tehdä lauluja suomeksi ja miksei myös ruotsiksi. Vaikka äidinkieleni on ruotsi, niin silti uskon, että pystyn löytämään suomenkielisiin lauluihin jonkun oman näkökulman tai tavan tarkastella asioita.

– Minulle on tärkeää tehdä laulun sanat ja melodia samana päivänä. Sen ei tarvitse olla loppuun asti tehty, mutta säilyttääkseni saman tunnelman, yritän aina löytää energiaa istua vielä tarvittavan ajan ja saattaa laulun sellaiseen vaiheeseen, että sitä voi hioa tai tehdä loppuun myöhemmin. Oikea tunnelma on tärkeä.

– Tärkein ja samaan aikaan rakkain laulu, on aina se kappale, jonka olen tehnyt viimeiseksi. Se siis vaihtelee lähes päivittäin. Vanhemmista kappaleista Dear Mother on tärkeä, koska se on mielestäni yksi parhaimmista teksteistäni.

I’m walking in the footsteps
 

that young Peter made.


And everybody is welcome to join,


and sing with me: Da da dam

Elvis auttaa verkostoitumaan

Axel liittyi Elvisiin viime vuonna. Hänestä on tärkeää, että tekijät ovat yhdessä rintamassa, ja että myös nuoret heräisivät ajamaan omia asioitaan. Verkostoitumalla eri ihmiset ja eri näkökulmat löytävät paikkansa. Axelin mielestä asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan kaikessa on aina puolensa. Muuttuvassa maailmassa on vaikea olla yksin selvillä kaikesta.

– Elvisiin liityin, jotta tapaisin uusia ihmisiä, sellaisia jotka tekevät musiikkia. Muilta saa paljon hyviä vinkkejä, kaikkia virheitä ei tarvitse itse tehdä. Muutenkin on hauska tavata samanhenkisiä ihmisiä. Toivon, että oppisin tuntemaan suomalaisia musiikintekijöitä ja suomalaista musiikkihistoriaa paremmin. Olen aika huonosti perehtynyt suomalaiseen populaarimusiikkiin, mutta kiinnostunut oppimaan lisää.

Tekstilainaukset

Da da dam

säv. & san. Axel Ehnström

Kitaristi tunnepäissään

Julkaistu

Vuosi 2011 on ollut Nymanille kohtalaisen kirjavaa aikaa. Hän tuotti keväällä Leningrad Cowboysin levyä, joka ilmestyi lokakuun lopussa. Lisäksi hän oli mm. Mato Valtosen ja Sakari Kuosmasen kanssa Mulkvist-nimisessä ”urpobändissä” (kuten hän itse asian ilmaisee), joka teki syksyllä kahden viikon mittaisen kiertueen. Hänellä on myös ollut projekteja Espoo Big Bandin kanssa – eikä siinä kaikki.

– Olen lisäksi tehnyt aika paljon sovituksia Helsingin kaupunginorkesterin ja Jukka Perkon yhteiskeikkaa varten. Ne työt ovat juuri loppusuoralla. Sitten on vielä Oulussa toteutettava Hectorin musiikkiin perustuva konsertti, jossa laulavat Pave Maijanen ja Maarit Hurmerinta. Arrasin myös siihen muutaman biisin. Tässä on siis ollut aika paljon nuotinkirjoitus- ja keikkahommaa.

Lähteekö monipuolinen toimintasi enemmän siitä, että haluat tehdä erilaisia juttuja, vai siitä, että suomalainen kenttä on niin pieni ja siellä pitää tehdä kaikenlaista tullakseen toimeen?

– Sanoisin mieluummin niin, että Suomen pienuus tekee tällaisen toiminnan mahdolliseksi. Muusikkoyhteisö on pieni, ja siinä oppii helposti tuntemaan tärkeät tekijät. Se on minusta aivan mahtava juttu. Olen aina ollut todella innostunut eri ryhmistä, joiden kanssa olen päässyt tekemään töitä, ja sanoisin että kun oikein syviin vesiin mennään, musiikinlajilla ei ole paljonkaan merkitystä. On ollut hienoa katsoa millä tavoin eri taustoista ja mieltymyksistä tulevat ihmiset toimivat. Olen oppinut ajattelemaan, että genrerajoja ei taida enää olla muualla kuin levykaupoissa.

Tässä on täytynyt tapahtua muutos viime vuosikymmeninä. Joskus 80-luvulla rajat olivat vielä aika selvät. Ajatellaan vaikka jo sitä, miten Levyraatia katsottiin ja miten siitä puhuttiin!

– Kyllä. Olen itse sen verran nuorempaa sukupolvea, etten ole törmännyt urallani kovin selviin rajoihin. Olin aikoinani Oriveden orkesterikurssilla, ja tutustuin siellä orkesteri- ja kamarimuusikoihin, muiden muassa Pekka Kuusistoon. Jazz taas tuli tutuksi Sibelius-Akatemian jazz-osaston sekä Jarmo Saaren ja Arttu Takalon kautta. Ulkomusiikillinen tutustuminen itse ihmisiin on ollut todella valaisevaa ja näyttänyt, että musiikintekijöillä on lajista riippumatta sama kunnianhimo ja valmius nähdä vaivaa asioiden eteen. Rockissa ja popissa myös.

Vaikuttaa siltä että tunnet suhteellisen nuoresta iästäsi huolimatta niin sanotusti kaikki. Onko Suomessa vielä ihmisiä, joiden kanssa et ole tehnyt yhteistyötä mutta haluaisit?

– On. Vaikka keitä. Tosi paljon. En halua luetella nimiä, koska niitä on niin paljon ja unohdan kuitenkin jonkun olennaisen. Mutta siis on, ilman muuta on. Voin sanoa että hienointa tässä työssä on ollut se, että puheluita on tosiaan tullut ja tuttavuuksia syntynyt. Ajattelen usein kutsun saatuani että ei ole totta, tämä on aivan mahtavaa. Tietysti käytännön aikataulu- ja muut säädöt ovat usein täyttä kaaosta. Lavalla tai studiossa tulee sitten niitä havahtumisen hetkiä, kun tajuaa että tämä on juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä.

Pianosta kitaraan ja takaisin

Marzin isä on kirjailijana ja rovastinakin tunnettu Hannu Nyman, joka myös soitti hengellisessä Pro Fide -yhtyeessä. Hänen äitinsä harrasti myös laulamista, ja musiikki oli kodissa vahvasti läsnä sekä seurakuntatoiminnan että muun harrastamisen kautta. Tästä syystä soittaminen oli Marzillekin jo lapsesta asti luontevaa. Ensimmäinen instrumentti tosin ei ollut kitara vaan piano.

– Soitin pianoa Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa aika vakavissanikin kymmenisen vuotta. Perheessä ja suvussa oli harrastusta tukevaa pohjaa. Isoisä on vanha swing-pasunisti, setä taas soitti bassoa ja tarjosi minulle ensimmäisiä bändikokemuksia. En edes muista milloin varsinaisesti aloitin soittamisen. Opistoon pyrin seitsemänvuotiaana, mutta tein kyllä omia biisintapaisia jo sitä ennen.

Missä vaiheessa kitara tuli kuvioihin?

– Kuudennen, ehkä seitsemännen luokan paikkeilla. Kaveri säesti itseään kitaralla joulujuhlissa, veti Joulumaa-nimisen kappaleen. Katselin sitä huomion määrää vähän mustasukkaisena ja ajattelin että minä haluan kanssa. Meillä sattui olemaan akustinen Landola kotona, ja isä näytti muutaman soinnun. Opiskelin pianoa opistossa, mutta kitara oli hyvä vastapainosoitin: sain tehdä sillä kotona mitä vain. Treenasinkin sitä loppujen lopuksi aika paljon enemmän kuin pianoa. Nykyään asia on kellahtanut hauskasti toisin päin: soitan työkseni kitaraa ja tartun kotona mielelläni pianoon.

Milloin rupesit ajattelemaan, että musiikista voisi tulla ammatti?

– Kaikki meni kuin varkain: sain Nylon Beat -pestin ollessani vasta lukiossa. Sen bändin kanssa tuli kierrettyä aika tiiviisti, ja sitä kautta alkoi tulla muutakin keikkaa, muiden muassa Joonas Hytösen talk show, jossa oli Lenni-Kalle Taipaleen trio ja minä. Nämä asiat ehtivät tapahtua ennen kuin pääsin lukiosta ja olisin joutunut miettimään tulevaisuutta.

Ja loppu, kuten sanonta kuuluu, on historiaa, vai kuinka?

– Kyllä. Mitään tietoisen ratkaisun paikkaa ei koskaan tullut. Tietenkään se ei ole aina ollut helppoa, eikä aina myöskään ole ollut töitä. Ja totta kai minulle on tullut myös identiteettiongelmia: olen ihmetellyt että mitä minä tällä musiikkikentällä tsuhailen, kun kaikki on niin pirstaleista. Mutta varmasti jokaisessa reitissä on omat ongelmansa ja kysymyksensä.

Ketkä ovat olleet merkittävimmät opettajasi?

– Jarmo Saari on merkittävin. Hän oli Espoon lukion musalinjan kitaraopettaja. Lukioaika oli tietysti muutenkin tärkeä, kun silloin kaikki tarttuu ihmiseen niin vahvasti. Olen kotoisin Lohjalta enkä ollut kuullut siellä livenä mitään ihmeellistä, mutta muistan kun menin katsomaan Jarmoa ja Zetaboo-orkesteria ensimmäisen kerran Semifinaliin. Se oli aivan tajunnan räjäyttävä juttu. Jarmo on edelleen tärkeä musiikillinen auktoriteetti, jolta kysyn neuvoa.

Tuleeko muita mieleen?

– No Anssi Nykänen tietysti. Kun aloitin rundaamisen, Nylon Beatin komppiosastosta vastasivat Anssi ja Harri Rantanen. Olen oppinut Anssilta valtavan paljon yhtyesoittamiseen liittyviä asioita. Kysymys ei ole mistään muodollisista oppitunneista, mutta pelkkä bussissa yhdessä istuminen on ollut todella opettavaa. Pitää mainita myös piano-opettajat Edward Kohanski Lohjalta, sekä Jukka Ollila. Edward opetti klassista, mutta aina kun minulta alkoi kärsivällisyys loppua, hän osasi kaivaa esiin vaikka jonkin jazz-jutun jolla into palasi. Jukka taas avasi klassisen musiikin estetiikkaa syvemmin, kertoi esimerkiksi Mozartin elämästä ja Lisztin isoista kourista.

Sooloartisti

Nylon Beatin, television ja monen muun yhteyden kautta varsin tutuksi tullut Marzi Nyman debytoi sooloartistina vuonna 2006. Marzi-nimeä kantava albumi sisältää kitarasankarimeininkiä, huumoria, paatosta, romantiikkaa ja vielä Outo tyttö -nimisen tarttuvan poprallinkin.

Levyllä vallitsee mielenkiintoisen kaksijakoinen suhtautuminen kitarasankaruuteen: toisaalta soitosta kuulee, että kyseessä on taituri. Toisaalta siitä kuulee myös, ettei hän suhtaudu ns. tiluttamiseen kovin vakavissaan, vaikka sen hallitseekin. Kun puhe tulee tekniikkaharjoittelusta, Nyman nostaa esiin Wayne Krantzin, joka tarjosi hänelle kaksi olennaista oivallusta.

– Ensimmäinen on se, että treenaamisen täytyy jotenkin liittyä siihen, mitä tulee keikalla soittamaan. Toinen on se, että joka ikinen harjoitus voi olla myös musikaalinen – Raoul Björkenheim ja Jarmo Saari ovat muuten opettaneet minulle samaa juttua. Vaikka kysymyksessä olisi mikä plektratekniikkatreeni tahansa, sillä voi myös tehdä musiikkia. Treenaan nykyään kitaransoittoa tulevien projektien pohjalta: haen ja hion ikään kuin sitä taajuutta, jolla tulen toimimaan. Yritän saada Sibelius-Akatemian opintoja eteenpäin, ja treenaan siinä yhteydessä jazzia, jossa todella riittää tekemistä. Jukkis Uotila on opettanut, miten korkealla rima voi siinä maailmassa olla, mutta luulen että etenen koko ajan, pienin vauvanaskelin [nauraa].

Ketä ja mitä kuuntelit nuorena kitaristina?

– Aloitin bluesista. Isä pyysi minut joskus katsomaan, kun televisiosta tuli B. B. Kingin keikka. Siitä se lähti, ja innostus kasvoi nopeasti. Puistobluesissakin tuli käytyä. Kuuntelin paljon Eric Claptonia, ja jossain vaiheessa näin televisiosta Crossroads-elokuvan, jossa oli Steve Vai. Vai oli todella tajunnan räjäyttävä juttu, mistä sitten alkoi kitarapornolehtien ostaminen ja koko siihen akrobaattiseen kitarakulttuuriin tutustuminen. Steve Vai on siitä maailmasta varmaan edelleen suosikkini. Tuntuu että monen kitarataiturin ensimmäisissä levyissä on juttuja, jotka kuulostavat yhä raikkailta.

Soitostasi kuulee myös sen, että hevin traditio on tuttu.

– Joo, onhan se. Joku kaveri tuli koulussa esittelemään Napalm Death- ja Death-yhtyeet ja koko sen kentän. Luukutettiin kuvaamataidon luokassa Carcassia ja ties mitä, Meshuggahia ja sen sellaista. Kuuntelen sitä edelleen tietyissä mielentiloissa.

Onko vielä viime vuosina löytynyt ihan uusia suosikkeja? Monella kuuntelijalla tuntuu olevan vanhemmalla iällä vaikeuksia rakastua uusiin bändeihin tai artisteihin niin täydestä sydämestä kuin ennen.

– No, eihän sitä enää tule sillä tavalla summamutikassa levyjä vastaan, mutta vastaavasti perehtyminen joihinkin entuudestaan tuttuihin asioihin voi syventyä melko tavalla. Olen esimerkiksi tässä sovitushommia tehdessäni tullut syventyneeksi Prokofievin Romeo & Juliaan ja todennut että on se kyllä aika mieletöntä kamaa.

Liikut aika sulavasti musiikillisesta kontekstista toiseen. Tekniikka on selvästi hallussa, mutta minkälainen korva sinulla mielestäsi on?

– Mulla on tosi hyvä korva. Se on ihan täysi lahja yläkerrasta, en voi ottaa siitä ansioita itselleni. Harmonian moniulotteisempi maailma on tosin vielä aika alkumetreissään. Paljon on asioita, jotka ovat pysyneet mysteereinä. Niin sanottuun tonaaliseen musaan korva riittää aika hyvin, kun sitä on tullut hinkattua niin paljon.

Minkälainen biisintekijä sinä mielestäsi olet?

– Aika spontaani. Olen tehnyt jonkin verran tilaussävellyksiä, ja olen huomannut että varsinkin valmiiseen tekstiin säveltäminen voi avata hanat aika nopeastikin. Sen sijaan jos lähtee nollasta liikkeelle, säveltäminen on todella työlästä. Niin sanottuna laulunkirjoittajana olen vielä ihan aloittelija, kokemusta on tosi vähän. Tuntuu että tähänastiset omat biisit ovat syntyneet ikään kuin tunnepäissään.

Hyvä ilmaus! Panin nimittäin soololevyäsi kuunnellessani merkille sen, miten mielettömän romanttista musiikkia se on.

– Mukava kuulla. Juuri sellaisista tunnelmista ne biisit syntyivät. Huomasin levyä tehdessäni, ettei se todellakaan ollut sävyltään lakonisen toteavaa kamaa, mutta ajattelin että kyllä sitä sen verran pokkaa pitää olla että antaa palaa vaan.

Soololevysi sävelmaailma on paikoin myös varsin progressiivinen. Onko sinulla ollut jossain vaiheessa progekausi?

– Ei varsinaisesti. Veikkaan että niin sanottu progemeininki tulee Queenilta. Olen kuunnellut sitä bändiä aikoinani aivan uskomattoman paljon. Siellä on paljon todella valloittavia biisejä, jotka pursuavat kaikkiin suuntiin mutta kuulostavat silti pelkästään Queenilta. Siellä on monia aivan nerokkaan tuntuisia harmonisia liikkeitä. Olen kyllä kuunnellut progea, jos Steve Vai tai Dream Theaterin varhaiskausi lasketaan sellaiseksi, mutta mitään Yes- tai Genesis-kautta minulla ei ole ollut. Zappaa on tietysti tullut kuunneltua, sitäkin tosin eniten Steve Vain kautta.

Keitä muita kitarasankareita sinulla on ollut?

– Jimi Hendrix pitää tietysti mainita. Stevie Ray Vaughan oli myös jossain vaiheessa kova sana. Jazz alkoi kiinnostaa minua kitaristien kautta, eli löysin muiden muassa John Scofieldin ja Scott Hendersonin. Ja Jarmo Saari esitteli minulle Wes Montgomeryn. Raoul Björkenheim on tietysti aivan käsittämättömän alkuvoimainen kitaristi ja muusikko, joka on innostanut minua todella paljon. Hän kykenee vaihtamaan viitekehystä Kurt Cobainista Stravinskiin tai mihin vain.

Mitkä ovat tähänastisen urasi merkkipaaluja?

– Ensinnäkin se että setä otti mukaan bändeihin. Sitten Tapiolan musiikkilukio. Orivesi. Ensimmäinen UMO-keikka. UMO:n Frank Zappa -proggis, jossa olin solistina. Tein Tapiola Sinfoniettalle kitarakonserton, joka oli aika massiivinen kokemus. Oma soololevy. Oikeastaan kaikki sellaiset jutut, jotka ovat olleet uusia, pelottavia ja jännittäviä, ovat myös antaneet eniten. Näihin äsken mainittuihin liittyy paljon tunnepitoisia muistoja. Voisin vielä mainita Sibelius-Akatemiaan pääsemisen merkkipaaluksi.

Onko sinulla muusikkona mitään erityisiä haaveita?

– Jatkuva kehittyminen nyt ainakin. Olisi myös mukavaa tehdä aina vain haastavampia ja haastavampia asioita. Tämän hetken lempimuusikko taitaa olla Bobby McFerrin, ja voin sanoa aika lapsenomaisesti, että hänen kanssaan olisi mukava päästä soittamaan.

Mikko Kuustoselle Juha Vainio -palkinto 2011

Julkaistu

Rahaston hallitus perustelee valintaa näin:

Mikko Kuustonen (51) on lyyrikko ja myyttisten tarinoiden mestari, joka lähtee matkalle ja ottaa kuulijansa mukaan. Hän nousee ilmalaivalla maailmaan, jossa  Taikuri  lausuu Abrakadabra ja aamuruskon jumalatar Aurora avaa idän portit, juottaa meille Kaktusviinaa, ojentaa Neljä timanttia ja näyttää, millaisia ovat Musta jalokivi ja Seepran varjo.

Tarinoissaan Kuustonen yhdistää ikuisia vastavoimia tietäen, että hyvä ja paha piilevät meissä jokaisessa. Hänen laulutekstinsä ovat runoja, joihin on vangittu palanen universumin ja ihmisenä olemisen syvintä kauneutta ja pyrkimystä hyvän voittoon. Hän on runoilijana Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian perillinen, jonka  sanankäyttö, aiheen ja juonen kuljetus sekä kuvallisuus ja muodonhallinta alkusointuineen, riimeineen ja niistä poikkeamisineen ovat taituruudeksi hioutuneita. Hän tekee musiikkia tekstin ehdoilla ja sen rytmistä lähtien.

Mikko Kuustosen yli kolmekymmentä vuotta kestänyt ura lauluntekijänä on tuottanut lukuisia hittejä ja hänen soololevyjään on myyty yli 230.000 kappaletta. Suuren yleisön tuntemat Enkelit lentää sun uniin, Taivas varjele, Tulilientä ja dieseliä sekä muut toistoa ja tarttuvuutta hyödyntävät hitit ovat kuitenkin vain osa Kuustosen tuotannon parhaimmistoa. Niiden ohella hän on tehnyt useita sellaisia vähemmän tunnettuja lauluja, jotka ajan myötä voivat nousta arvostuksessa ja suosiossa hittien rinnalle. Erityisen hienoa Kuustosen kohdalla on se, että samalla kun suurimmat hitit ovat painottuneet hänen soolouransa ensimmäisiin levyihin, näitä hittikaavoista poikkeavia helmiä on syntynyt aivan viime vuosina kuten Turkoosiin, Hietaniemi, Lilja ja Tänään elossa.

Mikko Kuustosen lauluntekijyyteen on vahvasti vaikuttanut hänen kasvuympäristönsä. Hän varttui kuusilapsisen perheen nuorinpana Oravikosken kaivoskylässä Leppävirralla Savossa. Perhe oli muuttanut sinne ennen Mikon syntymää Varsinais-Suomesta. Uudelle kaivosalueelle työntekijät ja heidän perheensä olivat muuttaneet eri puolilta Suomea, ja lasten murteet olivat kuin “Baabelin sekoitusta”. Yhteisöllisyyden tunne oli vahva ja ja työväestön solidaarisuus ja oikeudenmukaisuuden ihanteet tekivät tulevaan lauluntekijään lähtemättömän jäljen. Musiikillisia vaikutteita hän sai jo kauempaakin, kun putkiradio mahdollisti Radio Luxemburgin kuuntelemisen. Ensimmäisen kitaransa hän osti 13-vuotiaana ja kirjastosta löytyi amerikkalaisia folklevyjä ja nuottikokoelmia. Folkin kautta hän tutustui Cat Stevensiin, John Denveriin ja kovimmin kolahtaneeseen Paul Simoniin.

Äidin kuoltua syöpään Mikon ollessa 16-vuotias hän löysi jälleennäkemisen toivon uskonnollisesta herätyksestä, mikä johti eri vaiheiden kautta siihen, että hänestä tuli Pro Fide -yhtyeen laulusolisti. Yhtye toimi Suomen Raamattuopiston ja niin kutsutun viidennen herätysliikkeen suojissa, ja musiikin ainoa hyväksytty tarkoitus oli käännytystyö. Jo ennen yhtyeeseen liittymistä Kuustonen oli julkaissut ensimmäisen soololevynsä Jää kuuntelemaan Ristin Voiton tuottamana. Pro Fiden levyillä ilmestyi kymmeniä Kuustosen lauluja tai sanoituksia, ja niitä esitettiin keikoilla, joita Pro Fide teki erityisesti kouluihin, usein monen keikan päivävauhtia.

Fundamentalistista suuntausta edustanut Pro Fide kävi lopulta mahdottomaksi lauluntekijälle, jonka uusista lauluista yhä useampi ei sopinut julistusformaattiin. Vuonna 1987 Kuustonen jätti lopullisesti yhtyeen. Samoihin aikoihin hän oli innostunut bluesista ja uusi musiikillinen koti löytyi hänen lyöttäydyttyään yhteen Heikki Silvennoisen ja Löytyn veljesten Sakarin ja Mikon kanssa. Kaikilla oli gospel-taustaa ja innostus bluesiin. Syntyi Q.Stone, joka  julkaisi kolme levyllistä Kuustosen englanninkielisiä lauluja saavuttaen myös merkittävän kansainvälisen suosion.

Q.Stonen menestyksen myötä Kuustonen pääsi levyttämään Sony-yhtiölle suomenkielisen soololevyn Musta Jalokivi vuonna 1991. Hän teki levyä paineetta, koska siitä piti tulla välipala pääprojektin ohessa. Toisin kävi, kun soololevy myi platinaa ja sen lauluista mm. Enkelit lentää sun uniin, Kaktusviinaa ja Taivas varjele nousivat radiohiteiksi. Myös seuraava levy, vuonna 1992 julkaistu Abrakadabra myi platinaa ja vuonna 1994 julkaistu Aurora vakiinnutti lopullisesti Kuustosen paikan eturivin laulaja-lauluntekijänä. Q.Stone teki ilman Kuustosta vielä neljännen levyn vuonna 1993.

Mikko Kuustonen julkaisi 90-luvulla kuusi sooloalbumia, kokoelman sekä Kaartamo, Kettunen, Kuustonen -albumin yhdessä Edu Kettusen ja Esa Kaartamon kanssa. 2000-luvulla tahti on rauhoittunut, vuonna 2000 ilmestyi albumi Atlantis, vuonna 2003 Musta ja vuonna 2007 Hietaniemi.

Kaksi viimeistä albumiaan Kuustonen on levyttänyt EMI:lle, joka lisäksi julkaisi syksyllä 2010 tupla-cd:n Kuu ja tähdet – Mikko Kuustonen, laulut, tarinat ja ystävät. Tällä tribuuttilevyllä muut artistit laulavat Kuustosen tuotantoa ja hän on itse mukana laulajana muutamassa kappaleessa sekä tekijänä aikaisemman tuotannon lisäksi parilla uudella laululla.

Vuonna 2008 Mikko Kuustonen ja Jukka Perko julkaisivat Profeetta-levyllä albumillisen Kahlil Gibranin innoittamia Kuustosen sanoituksia. Sävellykset levyllä ovat pääasiassa miesten yhteisiä.

Mikko Kuustonen nimitettiin ensimmäisenä suomalaisena YK:n hyvän tahdon lähettilääksi vuonna 1998. Jo sitä ennen hänen yhdeksi kutsumuksekseen oli tullut työ kehittyvien maiden siskojen ja veljien hyväksi. Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassa Q – Lauluntekijän tarina (Mikko Kuustonen – Jaakko Heinimäki) hän kertoo mm. matkoistaan ja kokemuksistaan kehittyvissä maissa samoin kuin lauluntekijän, muusikon ja tv-toimittajan työn iloista ja varjopuolista.

Mikko Kuustonen on soolotuotantonsa lisäksi tehnyt kymmeniä tilaustöitä muille artisteille, mm. sanoituksia Maaritille ja Arja Korisevalle. Vuonna 2005 hän oli mukana SF-Blues-yhtyeen levyllä Joutomailla solistina, lauluntekijänä ja sanoittajana. Yhtyeen rungon ovat muodostaneet Pepe Ahlqvist ja Heikki Silvennoinen.

”Olisi hyvät ajat poliittisille lauluille”

Seuraavassa yhteenveto Mikko Kuustosen puheenvuorosta ja muutamista vastauksistaan esitettyihin kysymyksiin Juha Vainio -palkinnon julkistamistilaisuudessa Kotkassa heinäkuun lopulla.

– Olen joskus sanonut, että keski-ikäisen lauluntekijän tuntee parhaiten siitä, että hän liikuttuu omista teoksistaan, ja yleensä vain niistä. Huomaan hieman huolestuttavia merkkejä, kun minun on tässä vaikeuksia kuunnella näitä analyysejä. Tämä on hämmentävää esimerkiksi siksi, että mainittiin laulu Haukka ja hiljainen poika. Se on oikeastaan täysin piilossa ollut biisi, josta en muista että juurikaan olisi puhuttu, mutta sattuu olemaan niin, että se on ollut itselleni poikkeuksellisen tärkeä biisi sitä tehdessäni.  Haluan myös sanoa, että on tismalleen niin, että minun tekemiseni on aina perustunut yhteisöllisyyteen; siihen että tehdään yhdessä, opitaan toisilta, ja kunnioitetaan toisten tekemistä. Se on bändin tekemisen prosessin avainasia, jossa kuunnellaan aktiivisesti, ja se on koko ajan liikkeessä.

Tavallaan koen tämän tilanteen ikään kuin samanlaisena perheenä. Olen kiitollinen siitä, että tekstejä nostetaan esiin tässä yhteydessä, ja tekstin tekemisen perinnettä nostetaan esiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että puhuminen kevyestä ja vakavasta musiikista on johtanut meidät vähän harhaan. Mielestäni libreton tekijöillä olisi paljon oppimista vaikkapa Juha Vainiolta, ja olisi ollut jo kauan sitten. Kun lähdetään oikeasti tekemään tekstianalyysejä, niin esimerkiksi rytmisesti useat populaarimusiikin sanoittajathan ovat mielettömän tarkkoja.

– Juha Vainio kuuluu idoleihini. En oikeastaan tajua, että on ollut – ja edelleenkin on – sellaisia ihmisiä, jotka ovat pystyneet tekemään niin paljon, ja niin tasalaatua. Kunnioitan suuresti ammattisanoittajia; niitä, jotka tekevät sitä oikeasti työnä. Minä olen työläiskodista, ja sitä ikäpolvea, että äitini oli taustaltaan huutolaislapsi, ja isä oli kaivosmies. Tämä aiheutti sen, että ei minun unelmani ollut tulla taiteilijaksi – minun unelmani oli vain, että saisi jotenkin elätettyä itsensä ja perheensä. Siksi en ole koskaan osannut ajatella lauluntekemistä oikeana työnä. Se on vähän huonokin homma, sillä nykyisin ajattelen, että se olisi pitänyt ottaa vakavammin, ja opiskella sitä jotenkin jo varhain. Luulen, että aika monella on näin; teen edelleenkin biisit öisin – päivät pitää ikään kuin tehdä oikeita töitä. Tämä asenne on tosi syvässä. Juha Vainion, Jukka Virtasen, ja monen muun tuotanto on niin määrätietoista ja hienoa, että sitä on täytynyt tehdä työnä.  Tietääkseni Heikki Salokin menee aamulla työhuoneelle, ja lopettelee iltapäivisin.

Ammattisanoittajat ovat usein olleet varsin vakituisessa suhteessa levy-yhtiöihin, joilta tilauksia on tullut koko ajan. Nykytekijöillä on siinä mielessä vaikeampaa, kun nykyäänhän ei tunnu missään levy-yhtiössä olevan kukaan kuukausipalkalla töissä! Tietty sukupolvi ei enää ole suhtautunut tähän tekemiseen työnä. Jos teen laulujani liian hitaasti, niin siitä alkaa tulla metsikköä, on liian paljon tavaraa. Olen kovasti ihaillut yksinkertaisten tarinoiden kertojia, erisnimillä kerrottuja stooreja, ja kronologisesti kerrottuja tarinoita, joita itse olen osannut kauhean vähän lopulta kirjoittaa.

– En ole koskaan osannut, enkä ehkä uskaltanutkaan kirjoittaa lauluja suoraan kehitysmaista. Taivas varjele on yksi harva sellainen, mutta sekin kertoo enemmän valkoisen miehen näkökulmasta, vaikkakin siitä maailmasta. Olen yrittänyt kirjoittaa sellaisia valokuvia tai postikortteja sieltä kyllä; joitakin kokemiani tilanteita. En osaa tehdä poliittisia lauluja. Nykyisin se oikein harmittaa, koska olisi hyvät ajat tehdä sellaisia.

– Meillä oli kotona veivattava gramofoni, ja siinä oli mukana mm. Hiski Salomaan levyjä. Ne eivät vielä paljon maailmaa aukaisseet, mutta radio oli hyvin tärkeä. Minulla oli myös intohimoinen suhde tähän uuteen laululiikkeeseen Love Recordsin myötä, vaikka en siinä mukana ollutkaan. Mutta kyllä se työläiskodin lapseen jäljen jätti. Olen aina pitänyt klassikkolauluntekijöistä, ja suomalaisista varmasti Tuomari Nurmio on ollut minulle sanoittajana kaikkein merkityksellisin. Varhaisia vaikuttajia olivat myös Hector ja Juice Leskinen; pidin siitä, että tekstejä tehdään hyvin ja huolella.

– Olin tribuuttilevytyksessä Kuu ja tähdet aika paljon mukana, ja lauloin pari uutta biisiä siinä itsekin. Se tehtiin Ylen isolla M1-studiolla. Janne Haavisto tuotti ja kokosi hyvän bändin, ja katsottiin että ketä ystäviä pääsisi paikalle, ja ketkä toimisi siinä jutussa. Referenssilevyjä siellä ei ollut, mutta kokeiltiin, että ”menisikö tää näin”. Esimerkiksi Maaritilla [Hurmerinta] oli Auroraan yksi pieni piano-idea, josta se sitten lähti. Aikalailla meni niin, että artistit valitsivat laulunsa. Marjatta Leppänen ei tuntenut tuotantoani, joten ehdotin hänelle Tänä yönä -laulua, minkä hän sitten lauloikin. Minulle on sittemmin kerrottu, että Kari Tapion viimeiseksi jäänyt studiotallenne oli Kaktusviinaa tällä levyllä. On jäänyt mieleeni, että hän halusi tehdä lauluosuutensa myöhemmin uudestaan, jotta sai poikansa Janin [Jalkanen] siihen mukaan laulamaan.

– Laulaja/lauluntekijä -juttu on sellainen, mihin on ilo sitoutua ja pitää sitä yllä. On tosi komeata, että tuolla palkittujen listalla on useita laulaja/lauluntekijöitä, ja heistä jokainen on palkinnon ansainnut. On ilo olla tässä tänään, kiitos paljon myötätunnosta. Minulla on sellainen tunne, että tämä on vasta alussa.

”Aika rientää ja miestä kuljettaa”

Voidaan sanoa, että Mikko Kuustonen (s. 1960) on lauluntekijänä luonut nahkansa useaan kertaan. Jo omia kappaleita esittäneestä koulubändistä tie johti ammattimaiseen gospel-yhtyeeseen, jossa oma, sisällöllisesti ohjeistettu materiaali oli itsestäänselvyys. Lauluntekijän kehitys johti irtiottoon, ja suuntautumiseen hengellisestä maallisen musiikin – joka toki toisinaan pohtii myös hengellisiä asioita – eli bluesin pariin, jolloin kielikin vaihtui englantiin.

Suomenkielistä materiaalia alkoi jälleen syntyä 90-luvun taitteessa, jolloin soololevyn julkaisu tuli ajankohtaiseksi. Platinatason määrään yltänyt levymyynti johti loogisesti soolouraan, jolle otollista maaperää ei-vähiten olivat jo luoneet esimerkiksi Broadcast-yhtyeen jälkeensä jättäneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen amerikkalaistyylinen laulutuotanto. Kaartamosta onkin pitkässä juoksussa tullut Mikko Kuustosen tärkein musiikillinen yhteistyökumppani.

Tekstintekijänä Kuustonen on alusta saakka ollut runoilija, joka käyttää sanoja mieluimmin niukasti kuin runsaasti.  Jo vuosia ennen ”uutta alkua” vaikuttanut kokemus roots-tyyppisen ilmaisun parissa on pitänyt tekijän rytmiikan ja rakenteet perinteisemmin jaksottuvina. Teksteissä ovat kuitenkin vilahdelleet niin ”Pyhän Totuuden poltinraudat” kuin ”kadonneet galaksitkin”, mutta ytimekkäimmillään – ja myös muistettavimmillaan – Mikko Kuustonen on ollut arkisemmassa maailmassa liikkuessaan.

Joku heitti kiven ikkunaan / toinen jättää viestin vastaajaan /

Minä olen huono luopumaan / Jää tähän pöytään istumaan

[-]

Kasvojesi uurteet tunnistan / paremmin kuin arvaatkaan /

Vaikka liikaa unohdan / ihmeitä en milloinkaan

–  Taikuri (1994)

Ihmissuhdetekstit ovat iso osa Mikko Kuustosen laulutuotantoa, ja siinäkin mielessä hän edustaa perinnetietoista koulukuntaa kirjoittaessaan lauluja kolmesta kautta aikojen keskeisimmästä aiheesta: olet minun – et enää ole minun – kunpa joskus olisit minun. Aihe numero kaksi – eli ero tavalla tai toisella – kirvoittaa edelleen useimmin pohdinnan tekstiksi asti, ja niin taitaa Kuustosenkin tapauksessa olla. Joskus lähtee nainen, joskus mies, ja toisinaan sovitaan yhdessä, että tämä on tässä.

Tänä yönä tulee talvi / ja tekee mustasta valkoisen /

Minä pimeään väsynein silmin / katselen tuloa sen /

Sinä katosit lokakuun iltaan / syksyn viimeisen valon veit /

Sinä menit ja minusta kulkijasta / unettoman miehen teit

[-]

Tänä yönä tulee talvi / ja takertuu yksinäisiin /

Se vie mukanaan helpon saaliin / ja jättää kylmiin huoneisiin /

Minä jälleen kuvasi selaan / kaikki katseesi katselen /

ja jokaisen yhteisen vuoden / muisto muistolta hymyilen

–  Tänä yönä (tulee talvi) (1991)

Mä oon turha kortti sun pakassa / otit minut vahingossa /

Olen pelkuri ja pian paossa / lähden aamunkoitteessa

–  Tuulenpesä (2003)

Ehkä iltakahvi / tai lasillinen / vai istutaanko vain niin kuin ennen /

Ei ole voittajaa / ei tappioitakaan / On vain päivän matka ja taito unohtaa

– Talvipuutarha (2007)

Kuustosen teksteissä myös merkataan vuodenaikoja, juodaan maljoja, ja tanssitaan. Mieskin tanssii – tai sitten ei.

Tanssi sisko tanssi / loppuun saakka /
Näytä uupuneelle tie /

kun väkevät voimat saalistaa /
Vielä minut tanssiin vie

–  Tanssi sisko tanssi (1994)

Istuit pöytään hieman yllättäin / muistan nopean katseen /

Tarinaasi kiinni jäin / väärinpäin sytytin savukkeen /

Hymyilit niin kuin nainen vain voi / ja sanoit: ”Tanssimaan” /

Luoja siihen puuhaan toiset loi / ”Joo ei – minä jään katsomaan”

–  Hyvää teit (1996)

Riimin olemukseen ja käyttöön Kuustonen on suhtautunut modernin vapaassa hengessä. Ja niin onkin, että siinä afroamerikkalaisen laulunteon perinteessä, mitä hän tekijänä edustaa – missä melodiat eivät perustu harmonian rakenteisiin ja intervallien liikkeisiin – on puoliriimi tai vielä vapaampi sointi luontevan rento lähestymistapa. Toisinaan hän kuitenkin rakentaa selkeitä paririvejä, tai vilauttaa täysiäkin riimejä. Säkeistön ja kertosäkeen (verse/chorus) miehiä Kuustonen on päästä varpaisiin, ja silloin tällöin lisää joukon jatkoksi silkan aforismin.

Laulu on koditon / se on omilla teillään /

Tänään kenties tuokion / sen taivalta nään /

Hetki parasta aikaa / salaperäistä taikaa /

saan neiti Fortunaa kumartaa

Tulilientä ja dieseliä / ja juna menee minne vaan /

Tulilientä ja dieseliä / se huutaa tullessaan /

Janoissaan mies vaikka laulaa

–  Tulilientä ja dieseliä (1996)

Kuustosen kielikuvien näkökulma onkin parhaimmillaan puhjennut kestäviin, aforismien kaltaisiin säkeisiin.

Jonain päivänä löydän onnen / ja jonain päivänä en

–  Jonain päivänä (1997)

Et sinä kuolemaa pelkää / luopumista vain /

Ei tänään elämä käännä selkää / siltä aikani sain

–  Pysy lujana nyt (2003)

Herkullisimmillaan sanankäyttäjänä Mikko Kuustonen on käyttäessään oivalluksia milloin sijamuodoista, milloin merkityksistä.

Älä tule myrskyn päällä / älä sateella /

Älä liioin tyynellä säällä / Tule hyvällä tuulella

–  Hyvällä tuulella (1997)

Sinulla on sudennälkä / mikään ei ole tarpeeksi /

Sinulla on sudennälkä / sudennälkään syöt sanasi

–  Sudennälkä (2000)

YK:n hyväntahdon lähettiläänä paljon maailmaa kiertänyt, ja erityisesti ns. kolmannen maailman ongelmia konkreettisesti nähnyt Kuustonen on kuitenkin lauluihinsa kirjoittanut hyvin harvoin – oikeastaan vain poikkeuksellisesti – suoraan kantaaottavia tekstejä.

Jos olet painomustetta paperilla / tai sähköä kuvaruudun pinnalla /

Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla / ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella /

Jos olet seitsemän sivua mapissa / tai joku luku yhteiskuntaopin kirjassa /
Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa / ehkä pysyn kanssasi tasapainossa

Mutta kun sinusta tulee totta / minun veljeni, verta ja lihaa

Lyö katseesi katuun armotta / vaikket syytä etkä vihaa / Taivas varjele

–  Taivas varjele (1991)

Hulvattomana suupalttina tunnettu Kuustonen ei kaikesta huolimatta teksteissään liiemmälti hauskuutta viljele. Musiikillisesti katalogistaan poikkeava – mm. nopea tempo – Pecos Bill -laulukin on vain näennäisesti hauska, sillä tekstissä puhutaan jo ihmisen ampumisestakin. Toisaalta lapsuuden sarjakuvasankarista laulaminen tuo helposti hymynkareen asian omakohtaiseksi kokevan kuulijan naamalle.

Tiedän että olet siellä / vanha vainoaja /

Tule ulos piilostasi / tyhjän puhuja /

Myrkyn keitit, myönnä pois, / selän takana /

Liian paljon, liian pitkään / riehuit, pakana /

Pecos Bill – toverini / apuun ratsastaa /

”Yippee, Myrskytuuli!” / Peng-peng! – ”olet vainaa”

–  Pecos Bill (1997)

80-luvun lopulla bluesista innostunut Mikko Kuustonen on blues-bändiksi luokiteltavasta Q.Stone-yhtyeestä irtauduttuaan käyttänyt blues-rakennetta suomenkielisessä materiaalissaan yllättävän säästeliäästi. Perusmuodossaan kolmisäkeinen, ensimmäisen fraasin toistava traditio onkin tyylinmukaisessa tiukkuudessaan jossain määrin rajoittava, mutta tuoreutta voi sisältöön tuoda Kuustosen tavoin esimerkiksi tiiviillä vastapari-asetteluilla.

Joo ei / joo ei enempää /

Joo ei / joo ei enempää /

Kiinnostaa ei voi vähempää

–  Joo ei (1997)

Erilaisilla vertaus- ja kielikuvilla paljon pelannut lauluntekijä alkoi 2000-luvun puolella riisua ilmaisuaan selkeämmäksi. Vuonna 2007 julkaistu Hietaniemi-albumi, jonka laulut nousivat Teosto-palkintoehdokkaaksi, edustaa jo lähes kauttaaltaan uudistunutta Mikko Kuustosta. Esimerkiksi thaimaalaisen Elvis-imitaattorin kohtaaminen sikäläisessä turistikuppilassa johti tapahtuman ikuistamiseen lauluksi.

Elvis tiistaisin puoli kymmenen / isäntä talven tähti-iltojen /

Näin sen aamulla tukka sekaisin / se pyysi tulta tupakkaan ja huokasi: / Keep on rockin’ /

Istuin samaan pöytään kanssa kuninkaan / Katsoin kuinka kulkukoira nuoli haavojaan /

ja arvaamatta Elvis sanoi: Kuuntele / nyt on hyvä ilta / jos voit niin pakene

Äiti neuvoi: mene kouluun / isä sanoi: taistele /

Tuli poikapoloisesta Elvis / se ei oo helppoo se / olla Elvis

–  Elvis (2007)

Kuustonen on kertonut ikääntymisensä myötä näkevänsä yhä olennaisempana sen, että elämästä iloitseminen ja yksinkertaisen arjen hyväksyminen on sidottu katoavaisuuteen. Kuoleman pohtiminen on tullut luontevaksi aiheeksi. Lilja kertoo naisesta, jonka kohdalla vihkikaavan ”kunnes kuolema meidät erottaa” ei tunnu toteutuneen. Tekijän omin sanoin: ”Uskollinen nainen rukouskammiossaan. Otsan kurtuissa muiden murheet, ja helminä kaikkivaltiaan humisevat vastaukset”.

Eteisessä miehen kylmät saappaat / koskematta neljän talven yli

/
Makuuhuoneen vasen kaappi / lukittu kuin lesken syli /

Nainen ei enää itke / ei liioin iloa löydä /

Asettuu tyhjää vasten / omalle puolen pöydän

Lilja osaa Daavidin psalmit / Lilja lukee Paavalin kirjeet /

Liljan rakkaus on Korkea veisu /

Elämältä piilossa / Jumalan selän takana

–  Lilja (2007)

Mikko Kuustosen keskeisimpiä teemoja lauluntekijänä on toivoon ja tulevaisuuden uskoon liittyvä pohdinta. Se voi olla parisuhteen maailmasta noukittua, arjen tarkkailusta huomioitua, tai yleisemmälle tasolle ihmiselon kaaresta nostettua.

Vielä vierellä kävelet / ilman soihtua iltaan pimenevään /

Tiedätkö – kun hymyilet / sen kipinän katseessas nään

–  Kultainen sydän ja palava mieli (1994)

Onnentyttö tanssii aamuisin / joka päivä uusin askelin /

Ne sanoo: se on elämästä sekaisin /

Tiedän – toisinaan / hän laulaa oudoin sanoin /

Suurempaan maailmaan / hän oven avaa silloin

Hän kuulee naurun enkelten / ja siihen nukahtaa /

Ja kyynelistä jokaisen / yöhön unohtaa

–  Onnentyttö (1996)

Kauriin Kääntöpiirin taa / kohti viimeistä rantaa /

vuorovedet miestä kuljettaa / ja kivussa kantaa /

Oi Aurora – kaikkiko katoaa /

Oi Aurora – etkö jättäisi vähän valoa

–  Aurora (1994)

Helsingissä, heinäkuussa 2011

Laulujen tekemisestä

Koska Juha Vainio -palkittu Mikko Kuustonen on Selvis-lehdessä haastateltu mittavasti Tero Valkosen toimesta vuoden 2004 ensimmäisessä numerossa, päädyttiin tässä yhteydessä kirjaamaan Mikon tämän päivän kommentteja ja muistumia muutamista lauluistaan matkan varrelta. Lisäksi oheen kerättiin tekijämietteitä hänen muissa yhteyksissä julkaistuista haastatteluistaan.

Tänä yönä tulee talvi (Musta jalokivi 1991)

– ”Tänä yönä tulee talvi syntyi Jackson Browne -diggailun sivutuotteena. Erityisesti miehen slovarit tekivät aikoinaan suuren vaikutuksen, ja kun samoihin aikoihin bändiini tuli Olli Haavisto koko kitarakioskinsa kera, oli kattaus otollinen. A-osan Let it be -soinnutusta en ajatellut tehdessä, mutta tämä on varmaankin alitajunnan peruskikkailua. Rockhan on oikeastaan jo samankaltaista kansanperintöä kuin blueskin, eli se kiertää mieheltä toiselle…”.

Taivas varjele (Musta jalokivi 1991)

– ”Kehitysmaareissailuni käynnistyi samoihin aikoihin Q.Stone -bändin kanssa. Sakari ja Mikko Löytty olivat paitsi loistava komppi, myös mielenkiintoista seuraa Namibian-lapsuuksineen, ja vaikuttivat ratkaisevasti omaan ajatteluuni. Taivas varjele kertoo vain peiliinkatselusta ja avuttomuudesta, eikä ole taistelulaulu. Silti laulujen rooli muovautuu käyttötilanteiden ja kannanottojen myötä toisinaan isommaksi kuin työpöydällä, ja tälle laululle on löytynyt tarvetta”.

Aurora (Aurora 1994)

– ”Auroraa tein pidempään kuin mitään muita teoksiani. Se ei tarkoita niinkään huolellisuutta tai hiomista, vaan takkuilua. Huomasin eläväni samaan aikaan joitakin biisin teemoja läpi elämässäni, ja jämähdin tarkkailuasemiin. Tekstistä tuli mielestäni liian mutkikas ja ylikaunis, mutta taustalla on konkreettinen kokemus jäähyväisistä helpoille vastauksille. 
Asuin muuten 80-luvulla Helsingissä Auroran sairaala-alueella ambulanssitallin yläkerrassa, joten avainsana oli jäänyt plakkariin jo varhain”.

Saman taivaan alla (Siksak 1996)

– ”Tästä yritin tehdä yhteislaulukelpoista, mutta hiukan heikoin eväin. Olin ollut samoihin aikoihin Kalkutassa, ja kokemusten kääntäminen nostattavaksi tuntui hankalalta. Kolmijakoisuus teki hommasta helpomman, ja muistan itsekin hämmästelleeni kuinka harvoin siihen ratkaisuun päädyn – lienee kansalaisopistomuusikon kapea-alaisuutta”.

Pecos Bill (Seepran varjo 1997)

– ”Pecos Bill syntyi toki tribuuttina lapsuuden sarjakuvasankarille, mutta kuitenkin ensisijaisesti siitä ilosta, että olin tutustunut vibrafonisti Arttu Takaloon hänen liittyessään orkesteriimme. Arttu on häkellyttävä muusikko ja monipuolinen taiteilija. Biisi oli idioottimainen ska-repäisy, josta Arttu teki konvehdin [Takalo soittaa kappaleella mm. pitkän soolon -toim.huom.]. Eräs kuulija kirjoitti myöhemmin kirjeen, jossa hän totesi ymmärtäneensä biisin piiloviestin: Pecos Bill on Vapahtaja, eikö totta?”.

Haukka ja hiljainen poika (Atlantis 2000)

– ”Ngorongoron kraatterissa Tansanian pohjoisosassa seurasin masai-miehiä jotka poikineen saivat erityisluvalla metsästää luonnonsuojelualueella. Yritin tehdä tarinan, jonka palaset tarttuivat eri poluilta, mutta personoituivat tähän yhteisöön ja maisemaan. Kun teksti oli valmis, tein musiikin niin ’läpisävelletyksi’, ettei se musiikillisesti toiminutkaan yhtään. Se piti tehdä karummaksi, pelkistää, ja luottaa tarinan voimaan. Tuottajana toimineen [Esa] Kaartamon avulla se onnistui”.

Hietaniemi (Hietaniemi 2007)

– ”Hietaniemi-albumiin kulminoitui yhteistyö Esa Kaartamon kanssa. ’Esge’ on umpilahjakas, ja lukee ajatuksia. En väsy kuuntelemaan hänen tapaansa fraseerata ja soittaa. Pelkään pahoin, etten myöskään koskaan tule tekemään albumia niin huolella kuin tämä tehtiin. Nimibiisi kuvaa konkreettisen paikan ja tunnelman. Harrastin [Helsingin] Hietaniemen hautuumaata, ja polttelin piippua tietyssä kohdassa Lapinlahden sairaalan ja sankarihautausmaan välissä. Kaipasin enemmän Lapinlahteen”.

Moskova (Hietaniemi 2007)

– ”Mika Waltari ei koskaan käynyt Egyptissä, mutta kirjoitti silti Sinuhen. Päätin tehdä laulun Moskovasta hyppäämättä koskaan junaan. Tämä homma oli tosin helpompi kuin Waltarin. Biisi on hyvä esimerkki Kaartamon mahtipontisesta alter egosta; lopun paisutus saa kaivelemaan jäsenkirjaa povitaskusta”.

Waiting for the dawn / Vielä vähän aikaa (Q.Stone 1988 / Missä on mun taivas 1993 / Lauluja Linnunradan laidalta 1998)

– ”Q.Stone -yhtyeen levyttämän englanninkielisen materiaalinikin olen alun perin kyllä rakennellut suomeksi. Itse olen taltioinut niitä myöhemmin soololevyilleni. Waiting for the dawn’in  levytti suomeksi ensin mainion omanoloisena versionaan Eero Raittinen. 
Koin jotenkin päätyväni englanninkielisissä teksteissä liian helppoihin kompromisseihin, ja halusin työskennellä enemmän suomeksi, kömpelöstä fraseerauksesta huolimatta. Kielemme kulmikas muoto tarjoaa samalla mielenkiintoisen lähtökohdan biisien rytmiikkaan, ja sisältöjen osalta äidinkieli on tietysti ylivoimainen”.

 

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Tunnustuspalkinto myönnettiin nyt 21. kerran. Rahastoa hallinnoivat ja ovat tänäkin vuonna tukeneet Kotkan kaupunki sekä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J. Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002), Ismo Alanko (2003), Jorma Toiviainen (2004), Mikko Alatalo & Harri Rinne (2005), Edu Kettunen (2006), Pauli Hanhiniemi (2007), Sinikka Svärd (2008), Dave Lindholm (2009) ja Maija Vilkkumaa (2010).