EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Mediamusiikki nousemassa aallonpohjasta

Tekijä: Sanna Korkee

Mediamusiikki nousemassa aallonpohjasta

Julkaistu

Nelivuotiskauteni Musiikintekijöiden hallituksessa päättyy seuraaviin hallitusvaaleihin, koska en asetu enää ehdolle. Alun perin kimmokkeeni lähteä toimintaan oli silloinen huoli tallennuskorvausten poistumisesta elokuva- ja tv-musiikista sekä yleistyvät itsehallinnointisopimukset. Tämä olikin merkittävä negatiivinen muutos säveltäjien näkökulmasta.

Kun kaikesta elokuvamusiikista tuli oletusarvoisesti itsehallinnoitua, kävi pian varsin selväksi, miten hankalaa on perustella tuottajalle, että miksi summa, joka ennen oli pakollinen, pitäisi nyt sisällyttää budjettiin vaikka sitä ei oikeastaan tarvitsisi enää maksaa. Tuloksena olikin elokuvamusiikin budjettien voimakas lasku ja tulonaleneminen säveltäjille.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston painostuksesta implementoitu laajempi itsehallinnointi nosti sekin monia uhkakuvia. Maalailtiin kauhuskenaarioita tilanteista, joissa tuotantoyhtiö pakottaisi säveltäjän luopumaan kaikista tekijänoikeuskorvauksista ohjaten ne omaan taskuunsa. Tällainen kiristys olisi kuitenkin logistisesti aika hankala toteuttaa ja varojen tuloutus ilman Teostoa yksityiselle taholle vaivalloista.

Etujärjestöjen on kuitenkin syytä olla valppaana ja valmistautua kaikenlaisiin tilanteisiin etukäteen. Olemme yhdistyksen taholta saaneet lakimiesapua sopimusten formulointiin niin, ettei oikeuksien luovutuksesta ole epäselvyyttä. Usein eteen lykätyt sopimukset eivät ole kauhean huolellisesti laadittuja ja jättävät paljon tulkinnanvaraisuuksia.

Katalogimusiikki, joka valtasi markkinat muutama vuosi sitten, on myös ollut suuri huolenaihe ja vähentänyt tuntuvasti mediasäveltäjien työmahdollisuuksia. Siinä, missä ennen tilattiin alkuperäismusiikkia oikealta säveltäjältä, ruvettiin Ylelläkin käyttämään etupäässä ruotsalaisen Epidemic Sound -kirjaston teostovapaata katalogimusiikkia.

Tämä ei mielestäni toteuta Ylen lainmukaista tehtävää tukea ja edistää kotimaista kulttuuria. Voisi sanoa, että viitisen vuotta sitten tilanne oli varsin synkkä: tv-sarja- ja mainosmusiikkityöt olivat käytännössä loppuneet katalogimusiikin takia.

Parina viime vuotena on kuitenkin nähtävissä selviä elpymisen merkkejä: suoratoistopalveluita on ilmestynyt haastamaan Netflixin ja HBO:n valta-asemaa ja sisältöä ostetaan massiivisia määriä. Viime aikoina Netflixille on ruvennut kelpaamaan myös ns. local content, eli suomeksi näytellyt sarjat. Vielä joitain vuosia sitten olisi täytynyt tehdä sarja englanniksi, mikä taas olisi vaikeuttanut menestystä kotimaassa.

Monet yksityiset tuotantoyhtiöt tähtäävätkin suoraan kansainväliseen suoratoistolevitykseen, ja silloin on tarve tehdä tasokasta jälkeä kaikilla osa-alueilla sarjan kilpaillessa katsojista Game of Thronesin kaltaisten megabudjettituotantojen kanssa. Ilokseni olenkin havainnut tv-sarjamusiikkitöiden ainakin jossain määrin palanneen.

Elokuva-alalla kansainvälisten yhteistuotantojen määrä on kasvanut voimakkaasti, ja koko ala on laajentunut merkittävästi Suomen ulkopuolelle. Tämä luo paljon uusia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mediasäveltäjille.

Hallituskauteni aikana musiikkialalla on ollut paljon muutoksia. Mielestäni aallonpohjasesongista on kuitenkin päästy eteenpäin. Vaikka suhtaudun usein asioihin varsin nihilistisesti, on minulla henkilökohtaisesti nyt paljon positiivisempi kokonaiskuva mediamusiikkialan tulevaisuudesta kuin aloittaessani.

Pessi Levanto
Säveltäjä
Musiikintekijöiden hallituksen jäsen

Tämän takia

Julkaistu

Olen haahuillut päiväkausia tahmeassa itsesäälissä ja yrittänyt saada aikaan jotain, joka muistuttaisi etäisesti Laulua. Kuuntelen puhelinnauhoitusta eilispäivältä ja valun lätäköksi lattialle. Kuulen vain jotain, joka on kuin heittäisi yksisiipistä lennokkia. Tuuli ei sitä kannattele, ankara maa kutsuu ja kaikki ne lauseet, jotka eilen kuulin tuoreina, käristyvät omaan keskinkertaisuuteensa.

Tekeminen on vaikeaa. On liikaa irtonaisia langanpätkiä, en saa niistä otetta, turhaudun, koska en saa aikaan mitään pysyvää. Siivoan, jotta olisin edes elossa.

Mutta sitten joskus, kun mieli on pyöritellyt, venyttänyt ja vanuttanut lauseita tarpeeksi melodian pintaan, yhtäkkiä minun ja suuremman tietoisuuden välinen jatkojohto kytketään päälle. Tiedän miten Laulu tulee menemään. Sameus väistyy kirkkaaksi loogisuudeksi, lauseet tipahtavat paikalleen kuin olisivat koko tämän ajan olleet valmiiksi odottamassa tarjottimella, kelmun alla.

Ilahdun, lämpenen. Olen äkkiä olemassa mitä tyydyttävimmällä tavalla. Jälkihehku kestää loppupäivän, olen ihana ihminen itselleni ja lähimmäisilleni. Tämän takia.

Ja sitten on ne päivät, joina ajamme bändin kanssa paikkaan, jossa äänentoistoa vasta kasataan. On kylmä tila, kirkkaat valot ja epävarmuus illan yleisömäärästä. On lihassärkyä, kadonneita piuhoja, huumoria ja kahvikuppeja, joita en muista juoda pohjaan asti. Säpäleinen levottomuuteni tiivistyy pikkuhiljaa innoksi, sillä tiedän, että osaan tämän, olen rakkauden pelikentällä.

Kun aika koittaa, nousen lavalle. Kerran niin kauhistuttava onkin maailman luonnollisinta. Olen peloton, niin kuin koi joka lentää kohti valoa. En vielä tiedä onko edessä autuus vai lähestyvä rekka, mutta tuo valo on se johon haluan.

Soitamme ja pikkuhiljaa veri alkaa kiertää lämpimänä. Jos hyvin käy, on luottamus ja ajan pysähtymisen tunne. Katselen kanssamuusikoita lavalla ja joskus tunnen välillämme sinistä sähköä, kuin ääniaaltojen luoma napanuora. Rumpali soittaa silmät kiinni ja tiedän, ettei hän haluaisi olla juuri nyt missään muualla. Vilkaisemme basistin kanssa toisiamme ja hän on pikkupoika, se joksi on syntynyt. Tunnen tuon virnistyksen, filtteröimätön onni jonka jaamme.

Kotona kääntelen vihanneksia pannulla särisevän loisteputken alla ja mietin itsensä toteuttamista, kutsumusta.

Olen onnellisimmillani silloin, kun voin elää samaan aikaan sekä maassa että ilmassa. Tämän takia.

Edunvalvontaslangia, osa 1

Julkaistu

Tunnustan, en ole ollut järjestöihminen. Ensimmäisessä kokouksessani (silloin Elvis ry) taisin istua yhdeksän vuotta sitten. Asia toki oli pääosin tuttua, mutta huomasin joutuneeni keskelle kirjanyhdistelmien viidakkoa. NPU, ECSA, APCOE FFACE… Kokemuksesta voin kertoa, että googlaaminen ei auta. Erään valtion kansallisen poliisin ja laivanvarustajien yhdistysten sivuilta selviydyttyäni päätin tunnustaa tietämättömyyteni. Lohdutan ja kannustan siis kaikkia uusia jäseniä: aina ei voi ymmärtää, ennen kuin ymmärtää kysyä. Se riittää!

NPU:hun tutustuin Holmenkollenilla norjalaisten musiikintekijöiden vieraana vuonna 2011. Nordic Populärauktorunion perustettiin vuonna 1949 ajamaan populaarimusiikin asiaa. Suomi tuli mukaan 1967. Tapaamme nykyään vähintään kerran vuodessa, ja täällä Suomessa seuraavan kerran syksyllä 2021.

Jaamme huoliamme, toimintatapojamme ja ideoitamme. Pyrimme löytämään yhteisiä näkökulmia musiikintekijöiden edunvalvontaan ja yhteistyöhön. Järjestöjen toimistot kokoustavat puhelimitse kuukausittain, joten pohjoismainen tietojenvaihto on normaali osa arkea.

Pohjoismaisilla tekijäjärjestöillä on vahvat roolit myös eurooppalaisessa kattojärjestössämme ECSA:ssa. European Composer and Songwriter Alliance perustettiin vuonna 2007. Toimisto pitää majaa Brysselissä, koska ensisijainen tehtävä on ajaa Euroopan musiikintekijöiden asiaa poliittisen vaikuttamisen keinoin.

Järjestö koostuu kolmen eri tekijäryhmän komiteasta: populaarimusiikin APCOE, taidemusiikin ECF ja elokuva/AV-musiikin FFACE. ECSA:n kautta tehty vuosien uurastus ja lobbaus johti osaltaan EU-tekijäoikeusdirektiivin hyväksymiseen parlamentissa viime keväänä.

Suomen Musiikintekijät ry on tänä päivänä kansainvälinen ja aktiivinen toimija. Olemme osa eurooppalaista musiikintekijöiden kollektiivia, jonka ongelmat ovat yhteisiä.

Kunhan DSM-direktiivi saadaan sovitettua jokaisen jäsenvaltion lainsäädäntöön, matka jatkuu. Artiklat ovat työkaluja, joilla digimarkkinoita pyritään saamaan reilummiksi myös tekijöille.

Alustapalvelut on velvoitettu sopimaan tekijänoikeudellisen materiaalin käytöstä, hyvä niin. Mutta se ei riitä.

Jos tekijätiedot saadaan suoratoistopalvelujen itsestään selväksi asiakaspalveluksi, loistavaa. Mutta sekään ei riitä. Jos nykyinen pro rata-tyyppinen rahan jako (kuukausimaksusi menee enimmäkseen striimatuimmille teoksille, vaikka kuuntelisit aivan muuta) muutettaisiin user centric-malliksi (rahasi jakautuu niille, joita todella kuuntelet), ollaan jo pitkällä. Mutta ei se riitä.

Jos Spotifyn kaltainen suoratoistopalvelu tulouttaa noin 70% tuotoistaan musiikkialalle, mikä on tekijöiden osuus? Jos vilkasemme tilitystietojamme, ikävä totuus paljastuu. Se ei riitä!

Rahan jakautuminen musiikkibisneksessä puhuttaa myös seuraavassa Musiikintekijöiden päivässä. Miksi tuottaja saa palkkaa, mutta tekijä ei? House writerkaan ei saa palkkaa työstään, vaan halutessaan ennakkoa tekijänoikeustulostaan. Ennakko vähennetään tulevista Teosto-korvauksista.

Näinä aikoina, kun rahan jakajina saattaa olla suuri määrä tekijöitä vaihtelevilla panostuksillaan valmiiseen teokseen, on pakko miettiä tätäkin ansaintalogiikkaa uudelta kulmalta.

Ja eurooppalaiset kollegamme ovat samalla asialla: Saksassa ja Britanniassa keskustelu biisinkirjoittajien päiväpalkasta on jo aloitettu.

Viime vuosina koko musiikkiala, ja luovat alat yhdessä, ovat osoittaneet, että yhteisiä asioita voidaan ajaa yhdessä. Mutta se ei riitä. Alalla on epäoikeudenmukaisia ja läpinäkymättömiä käytäntöjä, jotka on avattava, jotta muutos voi tapahtua. Niitä asioita ajavat vain tekijät.

Se oli yksi syy, miksi itse aikoinani uskaltauduin tähän lyhenteiden viidakkoon. Halusin mennä sen läpi ja tehdä edes jotakin. Se riittää.

Kaija Kärkineen
Hallituksen puheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Tekijät kertovat: Näin tehtiin Neiti Kevät ja Joutsenlaulu

Julkaistu

Neiti Kevät
Säv. ja san. Juha Lehti
Sov. Riku Järvinen, Juha Lehti, Arttu Leskinen, Juha Saaresaho ja Hansu Saarinen
Ensilevytys: Sir Elwoodin hiljaiset värit (1992)

Kun Juha Lehti parikymppisenä opiskelijana näki Neiti Kevään tulevan pihaan tanssimaan, syntyi yksi kevätlaulujen klassikoista.

”Oli 80-luvun alku. Opiskelin Mikkelissä Paukkulassa, Suomen Nuoriso-opistossa nuoriso-ohjaajaksi. Asuin puutalossa Kansankadulla.

Se hetki sijoittui johonkin toukokuun alkuun. Olin vasta herännyt, kun puoliltapäivin istahdin kahvikupin kanssa puisille ulkorappusille. Maassa oli vielä lunta ja sohjoa.

Siinä tuli yhtenä humauksena se riemullinen tunne ja hellä kosketus, kun aurinko lämmittää kasvoja. Sillä hetkellä tajusin, että tähän kaupunkiin on tullut joku. Häntä olin talven yli kovasti odottanut, ja silti hän pääsi tulollaan täysin yllättämään. Hän toi lupauksen uuden ajan alkamisesta.

Istuin siinä ilman takkia. Ensimmäisiä sanoja alkoi tulla. Samoin tuli idea siitä, että tää olento on Neiti Kevät.

Lauluja tehdessäni piirrän kuvaa: näin ja näin ja näin. Ajattelen tekstin päässäni ja se alkaa elää ja viedä tarinaa. Niin se meni nytkin, kun Neiti Kevät tuli siihen pihan keskelle tanssimaan.  

Nautittuani kahvin portailla loppuun menin sisälle ja kirjoittelin kuvia ja tunnelmia. Jatkoin illalla.

Sävelmiäkin alkoi tulla, vaikka ei kokonaan valmiina. Kitaralla tapailin ja lauloin. A-osan sävellys hahmottui ensin. Sen jälkeen B-osa tuli yhtenä ryöppynä ja niin helposti, että  aluksi askarrutti. Onkohan se kopio? Onko Beatles? Ei ole. Onkohan liian simppeli? 

Usein näitä yrittää jotenkin vaikeasti. Nyt se helposti tullut B-osan idea tekstissä ja melodiassa oli vuorottelu: Kolme kertaa ‘täällä taas’ ja siihen vastaus. Miten pienellä jutulla laulu voikaan toimia!

Mihinkään oikeaoppisuuteen en siihen aikaan kiinnittänyt huomiota. Laulamalla kokeilin niin, että alkoi tuntua suussa hyvältä.

Ensimmäinen singlemme julkaistiin 1989 ja ensimmäinen albumi 1991. Materiaalia valitessa tämä ei noussut muiden joukosta eikä tullut mukaan. Talvella 1992 äänitimme joitakin biisejä ja tuli ajatus Ep:n julkaisusta jo samana keväänä, mikä sitten toteutui.

Sävellys oli heti 80-luvun alussa kolmijakoinen, mutta ei niin selvä valssi kuin lopulta bändin kanssa. Ja sovituksestahan tuli muutenkin hyvin epärock. Cembalo, Hansun fonisoolo, euroviisusoinnutus, kun lopussa valon auetessa mollista duuriin.

Se oli liveotto, myös laulu. Arttu oli töissä Kumpulan nuorisotalolla, jossa oli melko pieni sali. Siellä vedettiin sisään. Bändiin kuuluivat silloin Juha Saaresaho, Arttu Leskinen, Riku Järvinen, minä sekä juuri liittynyt Hansu Saarinen. Mikko Joenpolvi äänitti. Levy-yhtiönä meillä oli Kauko Röyhkän ja Gabi Hakasen Herodes, josta sitten tuli EMI:n alamerkki.

Neiti Kevät alkoi heti soida radiossa ihan eri volyymilla kuin meidän aikaisemmat. Yhtenä päivänä olin Vallilassa autoliikkeessä, jossa äijät oli sätkät suussa, kädet rasvassa ja mankka hyllyllä. Tämän soidessa tajusin, että jotain on tapahtumassa.

Oltiin onnekkaita, kun oli hyviä ihmisiä ympärillä. Se oli sitä aikaa, kun kaikki tehtiin kaveripohjalta. Me vasta opeteltiin silloin kaikkea. Nyt kuulee sen hienon vireen ja sen jännityksen, mikä on aloittelevilla. Se haltioitunut tunne siitä, että tää on meidän juttu.

Keikat oli silloin lähinnä tutuille pikkukapakoissa. Kun laulun vie ensimmäisen kerran yleisön eteen, reaktio kertoo, ymmärtävätkö. Hiffaavatko, että tää on laulu? Nyt tuli se tunne.”

 

Joutsenlaulu
Säv., san. ja sov. Jussi Hakulinen
Ensilevytys: Yö (1984)

Tekijän tärkein biisi syntyi, kun pakko oli kovin. Jussi Hakulisen mukaan tarvittiin myös Mika Sundqvistin kannustus.

”Sävellyksen perusta syntyi 1983. Tein biisiä Euroviisuihin, mutta ei mahtunut kolmeen minuuttiin.

 Syksyllä 1984 tehtiin Yön kakkosta. Ideat tyhjeni jo ykköselle. Seitsemän biisiä oli väännettynä siinä vaiheessa, kun soitin ja hyräilin tätä melodiaa yksin Mika Sundqvistin MSL-studiolla. Mika kuuli sen toiseen huoneeseen ja tuli sanomaan: ”Jussi, meillä on vielä mahdollisuus välttää katastrofi. Tee tää ja tee pitkä!”

 Jotain tekstinpätkiä jo oli. Tiesin lähteväni bändistä ja olin ajatellut säästää tämän soolouralle.

Teksti tuli valmiiksi parissa päivässä Tampereen Hervannassa tulevan vaimoni luona. Valvoin pitkään ja tein tekstiä päässäni. Mikan ohjeen mukaisesti siitä tuli pitkä.

Idea joutsenlaulusta oli tullut äidinkielen tunnilla, varmaan lukion viimeisellä 1983–84. Kirjassa Sanan mahti oli Otto Mannisen runo Joutsenlaulua. Opettaja kertoi, että joutsen laulaa vain kerran ja juuri ennen kuolemaansa.

Vasta äsken mulle selvisi, että tää oli yleisesti tunnettu myytti jo ennen Mannisen runoa. Se tunnetaan myös niin, että joutsen laulaa kauneimmin ennen kuolemaansa.

Lamppu syttyi, kun joutsenlaulun idea yhdistyi äidin lähes kahdeksankymppiseen siskoon. Ikäero minuun selittyy sillä, että äiti sai minut 43-vuotiaana ja täti oli äitiä selvästi vanhempi. Tädin puoliso oli kuollut ja lapset maailmalla. Hän asui kerrostalossa, ja alakerrassa oli päiväkoti. Täti kuoli 1987 eikä saanut koskaan tietää yhteyttään lauluun.

Näytin tekstin A3:lle kirjoitettuna Ollille [Lindholm] treeneissä. Olli vilkaisi, totesi tekstin pituuden ja sen, ettei ole kertsiä. Sanoi, ettei hän ‘tollasta opi’. 

Soinnut hain kaksikielisellä Hagströmin kitaran kopiolla äidin luona Porissa. Vain duuria ja mollia, ei seiskasointuja. Sävellajin nostin fis-molliin. Kun sävellaji on harvinainen, kuulija tunnistaa biisin heti alkutahdeista.

Huilu, viulu ja piano. Ei kertosäettä. Tällaisia asioita, mitä muut ei silloin tehneet.  

Koska en osannut kirjoittaa sovituksesta nuotteja, piirsin sydänkäyriä ja soitin pianolla malliksi huilun ja pianon Safkalle [Eero Pekkonen] ja viulun Petri Saloselle.

 Kun Epe [Helenius] tuli kuuntelemaan studiolle, hän oli vaitonainen muiden biisien aikana. Tämän kuultuaan sanoi tuottaja Costello Hautamäelle: ”Totaalinen biisi”.

Studiolta Epe heitti autolla Hervantaan ja kehui päivää. Laittoi soimaan juuri saamansa Peltirummun[Ismo Alanko]. ”Glitteriä”, Epe sanoi.

On sanottu, että tekijän parhaat biisit syntyy, kun pakko on kaikkein kovin. Näin se juuri on. Ilman tätä biisiä Yön kakkonen olisi flopannut täysin ja bändin tarina olisi voinut olla siinä. 

Kun 2000-luvun taitteessa Yö oli hajoamisen partaalla, Epe soitti: ”Sun täytyy nyt tehdä hitti”.

Epe tiesi, että näin voi levypomo sanoa tekijälle vain yhden kerran. Nyt oli se hetki.

Rakkaus on lumivalkoinen ei kuitenkaan ole itselleni lähellekään niin tärkeä kuin Joutsenlaulu.

Tunsin, että Joutsenlaulu oli se biisi, jonka olin aina halunnut tehdä. Mutta se tuli liian aikaisin. Se on vaarallista. Sen jälkeen tiesin, etten pysty enää parempaan.

Vaikka tässä on pinnalla tädin tarina, siihen on kätketty myös äiti ja isä. Ja lopulta se kertoo itsestä. Se kertoo myös selittämättömästä tuskasta, joka saa kiinni, kun liian vaikeista asioista on vaiettu eikä niitä ole käsitelty. 

Tää biisi on auttanut mua selviämään ja hyväksymään paljon elämästä. Kirjoittamalla pääsee asioiden yläpuolelle.”

Kaj Chydenius säveltää sanoille siivet

Julkaistu

Työpäivä alkaa usein niin, että Chydenius etsii seuraavaa sävellettävää tekstiä runokirjasta. Niitä on hänen työhuoneessaan hyllyllinen. Tarkkaan ottaen Chydeniuksen yhteydessä ei pitäisi puhua työhuoneesta eikä työpäivästä?

”Tämä on elämäntapa. En kutsu tätä työksi. Minä harrastan säveltämistä”, hän sanoo.

Kun kiinnostava runo on löytynyt, säveltäjä lukee sen ensin ajatuksen kanssa ja siirtyy sitten pianolle.

”Tapailen sointuja ja alan hahmottaa, miten melodia voisi kulkea. Kun tuntuu hyvältä, kirjoitan nuoteille yhden fraasin kerrallaan tai pidemmän osan.”

Säveltämään houkuttelevat runot, jotka ovat laulullisia. Osa laulullisuutta on poljento, jonka tekstin rytmistä tunnistaa.

”Teksti sen kertoo, onko esimerkiksi valssia, humppaa tai tangoa. Sen tietää tekstin rytmistä ilman, että sitä on kirjoittaja mihinkään merkinnyt. Tai voihan sen joskus merkitäkin, kuten Anu Kaipainen oli laittanut tekstinsä nimeksi Nuoruustango.”

Säveltäjä voi lisätä omia variaatioita, mutta kaikki lähtee tekstistä.

”Esimerkiksi Tyttö ja tanssiva karhu on kolmijakoinen. Tämä poljento oli jo Marja-Leena Mikkolan kirjoittamana.”

Tavumääriä tai sanojen painoja Chydenius ei mieti.

”Ei näitä tarvitse matemaattisesti ajatella, riittää kun tekee niin, että tuntuu hyvältä. Kyllä tekstistä huomaa, jos siinä jokin mättää. Jotkut ontuu ja toiset soljuu. Esimerkiksi Pentti Saaritsa on taitava rytmin käsittelijä sen ansiosta, että hän on itse muusikko.”

”Hyvä teksti ei ole tasapaksu ja pliisu, ei suora viiva vaan kaari, jossa on vielä jokin erityinen nousukohta. Moni runoilija osaa näin kirjoittaa.”

Riimit eivät ole tekstin laulullisuuden edellytys. Esimerkiksi Aulikki Oksasen Sinua, sinua rakastan on riimitön.

Tekstin sisällössä Chydenius kiinnittää huomiota alun kiinnostavuuteen ja kerronnan selkeyteen sekä siihen, miten tarina ja draama on rakennettu.

”On hyvä, jos aloitus vetää heti mukaan ja jos sisällössä pysyy kärryillä. Ei haittaa, jos on jokin tunnenousu ja yllätys, jokin sellainen kohta, joka hyviin runoihin on osattu rakentaa. Hyvä teksti ei ole tasapaksu ja pliisu, ei suora viiva vaan kaari, jossa on vielä jokin erityinen nousukohta. Moni runoilija osaa näin kirjoittaa”, Chydenius kehuu.

Lyhytkin teksti on mahdollinen.

Esimerkiksi Vaikka olen vain hiekka joessa on sävelletty Tyyne Saastamoisen viisiriviseen runoon. Laulun ydinviesti mahtuu yhteen virkkeeseen: Vaikka olen vain hiekka joessa, olen matkalla mereen ja kuuntelen rannat.

Saastamoinen asui Ranskassa vuodesta 1960. Chydeniuksen vuonna 2018 säveltämä runo on julkaistu 1994. Sanoja kuunnellessa voi nähdä runoilijan asuinpaikan Etelä-Ranskan joet, joista hiekka virtaa Välimereen.

”Taivaalliset sanat. Ne järkyttävät syvästi. Ei tarvita enempää. Ei tarvitse koko lapsuutta kertoa.”

Yksi tunnetuimpia Chydeniuksen laulusävellyksiä on Matti Rossin tekstiin sävelletty Jos rakastat Kristiina Halkolan levytyksenä. Musiikki elää tekstin mukana tavalla, joka on Chydeniukselle tyypillistä.

Vaihtelua on myös suositun Lounatuulen laulun sävellyksessä. Sanat kirjoitti Kaarina Helakisa, ja laulu tehtiin Helsinki Television lastennäytelmään Anselmus. Sävellys alkaa mollissa mutta vaihtuu puolen välin jälkeen duuriin. Lopussa vaihdetaan taas molliin.

”Kaikkea tällaista, jos tuntuu, että se auttaa tekstin ymmärtämistä. Minun pitää säveltää teksti juuri niin kuin minusta tuntuu ja mikä saa minussa tunnevaikutuksen aikaan. Jos sävellys on onnistunut, se voi antaa runolle siivet.”

Chydeniuksella on tapana merkitä kunkin laulun nuottiin, milloin ja missä laulu on sävelletty. Lounatuulen laulun hän sävelsi Tukholmassa vuonna 1970.

Laulusävellyksistään suurimman osan Chydenius on tehnyt julkaistuun runoon. Osa lauluista on syntynyt niin, että kirjoittaja on tiennyt tekstinsä tulevan Chydeniuksen sävellettäväksi.

Tällaisia ovat esimerkiksi monet Marja-Leena Mikkolan, Aulikki Oksasen, Matti Rossin ja Pentti Saaritsan teksteihin sävelletyt laulut. Niiden maalina on heti alkuunsa ollut esimerkiksi Ylioppilasteatteri, KOM-teatteri tai jokin tv-näytelmä tai muu vastaava produktio.

Säveltämisen lisäksi Kaj Chydenius käy yhdessä laulajan kanssa läpi yksityiskohdat kuten fraseerauksen.

Eniten hänen laulujaan on tällä vuosituhannella levyttänyt Taru Nyman.

”Olemme tehneet kaksikymmentä vuotta yhteistyötä. Tarulla on ainutlaatuinen kyky siinä, että kuulija ymmärtää heti ensi kuulemalla, mitä laulussa sanotaan”, säveltäjä ylistää.

Tekstiin eläytymisellä ja sanojen sisäistämisellä sekä oikealla fraseerauksella välttää ongelmat esimerkiksi tavujen pituuksissa.

”Aleksis Kiven runoa Laulu oravasta en ole säveltänyt laulettavaksi uunien Kultalaan.”

Musiikintekijät ry:n jäsenistä Chydenius on säveltänyt esimerkiksi Jukka Itkosen, Pauli Ylitalon, Heikki Salon ja Ilkka Kylävaaran tekstejä.

Kirjassa Muistin juuri Chydenius kertoo reaktiostaan, kun hän ensimmäisen kerran sai Jukka Itkoselta paksun kirjekuoren runoja: ”Hetkessä olin myyty: ihastuttavia tekstejä kasapäin, hauskoja, syvällisiä, ja mikä tärkeintä, sävellettäviä!”

”Pauli puolestaan on ammattimuusikko ja tekstit ovat hurmaavia. Heikin kanssa yhteistyö alkoi, kun Sari Mällinen pyysi KOM-teatteriin kolme laulutekstiä. Jukalla, Paulilla ja Heikillä, on teksteissään huumoria. Heille runo on jotain kivaa. Taivaan kiitos!”

Ilkka Kylävaara soitti Chydeniukselle tammikuussa 1995 ja kysyi, miten laulutekstejä kirjoitetaan. Säveltäjä vastasi, että kertoisi, jos tietäisi. Hän lisäsi, että kertosäe on usein hyväksi havaittu keino.

Pian Kylävaaran tekstejä alkoi tulla. Elvis ry:n juhlakonsertissa 2004 Timo Turpeinen esitti Matti Pellonpään muistoksi kirjoitetun On Eliten pöydässä paikka.

”En muista, että olisi tullut yhtään tolkullista laulua niin, että olisin ensin tehnyt sävellyksen.”

Sävellys ennen tekstiä on Chydeniukselle nurinkurinen järjestys.

”En muista, että olisi tullut yhtään tolkullista laulua niin, että olisin ensin tehnyt sävellyksen”, hän sanoo.

Joskus sävellys ja teksti voivat olla ristiriidassa. Tai ainakin siltä voi tuntua.

”Jos teksti on tragikoominen, tämä on mahdollista. Teksti voi tuntua traagiselta, mutta siinä on hienovaraisesti jokin koominen pohjavire. Silloin sävellys ei saa korostaa traagisuutta vaan se koomisuuskin pitää säilyttää”, Chydenius sanoo.

Musiikki voi myös pilata hyvän tekstin.

”Todellakin. Esimerkkejä on pilvin pimein. Mutta älä pyydä minua mainitsemaan niitä. Löytyy omastakin tuotannosta.”

Nykytahdilla laulusävellyksiä syntyy pari sataa vuodessa. Niiden kokonaismääräksi Chydenius arvioi yli viisi tuhatta. Mukana ovat myös ne, jotka ovat vasta käsinkirjoitetuilla nuoteilla eivätkä vielä lopullisena versiona tietokoneella.

Säveltäjänuraan on tiiviisti liittynyt laulajien kouluttaminen. Chydenius on esimerkiksi ollut tuntiopettajana Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston Nätyllä.

Säveltämistä hän ei ole opettanut yhdelläkään kurssilla.

”Olen pyynnöstä voinut kommentoida joidenkin nuorempien sävellyksiä. Mutta en takaa mitään, onko neuvoistani hyötyä. Poikiani Kallea ja Jussia en ole lähtenyt neuvomaan.”

Love Records oli 1970-luvun lopun konkurssiin asti Chydeniuksen levytettyjen sävellysten pääasiallinen julkaisija. Sen jälkeen se on ollut Martti Heikkisen Texicalli Records. Pelkästään viimeisimmän kymmenen vuoden aikana levyjä on ilmestynyt toistakymmentä, ja usein yhdellä julkaisulla on yli kaksikymmentä laulua.

”Martsalle olen tosi kiitollinen, että olen saanut näitä lauluja levyille. Usein hän tulee konsertteihinkin mukanaan laatikollinen levyjä. Äsken Texicallin pikkujouluissa näin, mitä kaikkea hän on viime aikoina julkaissut. En voisi enempää ihailla.”

Pianoa monella Chydeniuksen sävellysten levyllä soittaa Eero Ojanen, joka on myös sovittanut osan lauluista.

Chydenius tekee luottolaulajiensa kanssa edelleen useita kymmeniä keikkoja vuodessa. Konserttien jälkeen on usein käynyt niin, että kuulija on tullut sanomaan musiikin aukaisseen hänelle runon, jonka hän on ennestäänkin tuntenut.

”Tällaisesta palautteesta tulen aina iloiseksi. Sävellys on onnistunut, kun runoilija saa tekstilleen oikeutta.”

“Ei uhka eikä mikään!”

Kansansävelmässä Kalliolle kukkulalle on piirilaulun poljento. Se voi tuntua jopa monotoniselta.

Kaj Chydenius sävelsi tekstin uudestaan 1970-luvun alussa Teatterikoulun opiskelijoille kuorolaulun harjoitustehtäväksi. Hän löysi tekstistä keinuvamman poljennon. Samalla sävellaji vaihtui mollista duuriin.

Chydenius kertoo sävellyksen synnystä Otto Donnerin haastattelemana Populaarimusiikin museon Pomus.netin videotallenteella (24.10.2008) näin:

”Se kansansävelmä on toiminut hyvin piirilaulussa. Mutta minulle oli jäänyt siitä piirilaulusta se käsitys, että se on hiukan yhdentekevää niille pojille, että tuleeko tyttö vai ei. Että jollen sua saa, niin lähden täältä ainakin metrin päähän. Se ei ollut uhka eikä mikään.”

Piirilaulussa kansansävelmä toimii hyvin, mutta nyt laululla oli toinen funktio.

”Halusin, että pojat sanovat kerralla, että se on menoa, jos sä et tuu.”

Että valoa oppisin näkemään

Julkaistu

Kaipuu johonkin itseä suurempaan. Se on asia, joka yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Se on myös aihe, jonka ääreen laulaja-lauluntekijä Piia Viitanen palaa yhä uudestaan.

”Laulunkirjoittaminen on mulle eksistentiaalista pohdintaa, kyselemistä ja ihmettelyä. Kiinnostus ihmiseen ja ihmisyyteen on kulkenut mukana aina, ja teksteissäni kuuluu se, millaisten asioiden parissa olen elämässäni operoinut.”

Piia Viitanen luotsaa tummasävyistä indiefolkia soittavaa Viitasen Piia -yhtyettä, jonka neljäs albumi Meidän jälkeemme hiljaisuus ilmestyi syyskuussa 2019. Kaikki levyt ovat saaneet ylistävän vastaanoton, ja pari viimeisintä vuotta Viitanen on keskittynyt täysipainoisesti musiikintekoon.

Muusikko hänestä tuli kuitenkin puolivahingossa tai ainakin sellaisen tarinan voi kertoa. Ennen debyyttilevyään hän ei ollut ajatellutkaan moista vaihtoehtoa.

”Opiskelin sosionomiksi ja ratkaisukeskeiseksi kuvataideterapeutiksi ja työskentelin vuosia sosiaalialalla, ensin lastensuojelussa ja sitten vanhustyön parissa. Musiikkia olin lähinnä kuunnellut. Sen ympäröimänä olin kyllä kasvanut. Isä oli sotilassoittaja ja äiti soitti harrastuksenaan kitaraa ja lauloi. Vinyylejä oli kotona kattava kokoelma, ja koko nuoruuteni ravasin keikoilla.”

Ensimmäisen levyn kappaleet saivat alkunsa opintoihin liittyvällä työharjoittelumatkalla Nepalissa vuonna 2008. Sähkökatkosten pimentämät pitkät illat kaipasivat virikkeitä, joten Viitanen osti reissukitaran ja opetteli soittamaan sitä.

”Moni asia silloisessa elämäntilanteessa vaikutti siihen, että lauluja alkoi syntyä. Kitara tuntui instrumenttina heti luontevalta, vaikken ymmärtänyt siitä mitään. Se oli sellaista tutkimusmatkailua. Kokeilin eri sointuja ja vireitä.”

Laulamisesta Viitanen oli pitänyt aina, ja kirjoittamista hän oli harrastanut lapsesta asti. Nyt hän oli löytänyt tavanyhdistää nämä itseilmaisun eri muodot. Matkan jälkeen hänellä oli itselleenkin yllätyksenä kasassa albumillinen kappaleita, ja pikku hiljaa kypsyi ajatus esittää lauluja myös muille.

Tuttujen muusikoiden kautta muotoutui bändi, joka vuonna 2012 julkaisi omakustanteena albumin Viitasen Piia. Alkuperäisestä kokoonpanosta on nykyisessä jäljellä basisti Juho Niemelä.

”Matias Tynin matkaharmonin soittoon ihastuin Topi Sahan kautta ekan levyn jälkeen niin, että pyysin hänet fiittaamaan seuraavalle levylle. Hän jäi bändiin, ja hänen kauttaan mukaan tuli muita kamu-puolen tyyppejä, esimerkiksi Sarah Palu harppuun ja kanteleeseen. Kitaraa soittaa Mikko Malmivaara ja rumpuja Oskari Lehtonen.”

Hauskaa on se, että folkista Viitanen ei tiennyt parikymppiseksi asti juuri mitään.

”Nuorena kuuntelin lähinnä kaikkea mättöä. Mulla oli metalli- ja hc-punk-vaiheet ja ensimmäinen suuri rakkauteni oli HIM. ”

Bändinnimenä Viitasen Piia oli aluksi vitsi.

”Toisaalta tuntui keinotekoiselta keksimällä keksiä muutakaan. Piia Viitanen olisi ollut hölmö, mutta Viitasen Piia on rennompi, niinhän mä esittelen itseni puhelimessakin.”

Se, että nimi pitää sisällään koko bändin, tuo pientä ilmaa laulunkirjoittajan ja materiaalin väliin. Kappaleiden lähtökohta on silti syvästi henkilökohtainen.

”Se ei ole muuttunut mihinkään. Laulunkirjoittaminen on mulle keino yrittää selviytyä elämän rajuistakin ristiriidoista. Varmasti jollain tavalla lauluni ovat myös poliittisia. Pohdin usein ympäröivää maailmaa ja tapaamme toimia siinä.”

”Mietin paljon, miten haluan käyttää lyhyen aikani tällä planeetalla ja myöskin sitä, millaista ääntä haluan olla maailmaan lisäämässä. Sanoilla on valtava voima.”

Viitanen sanoo kokevansa maailmanmenosta hetkittäin suurta ahdistusta, ja musiikki on yksi keino purkaa sitä.

”Mietin paljon, miten haluan käyttää lyhyen aikani tällä planeetalla ja myöskin sitä, millaista ääntä haluan olla maailmaan lisäämässä. Sanoilla on valtava voima. Musiikilla on monenlaisia tehtäviä, eikä sen aina tarvitse olla vakavaa. Mun laulujen sävy on kuitenkin usein aika tumma.”

Elämän ja ihmisten keskeneräisyys ja kaiken kipeys ja samalla kauneus ovat läsnä lukuisissa kappaleissa. Saamansa palautteen kautta Viitanen on huomannut paljon yhtymäkohtia aiempaan ammattiinsa, vaikka työt ovatkin keskenään erilaisia.

”Molemmissa on jollain tavoin kyse rinnallakulkemisesta. Vaikka musantekeminen lähtee itsestä, avain on siinä, millä tavalla se resonoi muissa. Me kaikki ollaan lopulta tosi lähellä toisiamme. Olemme samojen ydinkysymysten äärellä, meillä on samankaltaiset tarpeet, unelmat ja pelot. Se on omalla tavallaan hyvin lohdullista.”

Ilman koulutusta lauluntekijäksi ja muusikoksi ajautumista Viitanen piti etenkin uransa alussa vapauttavana.

”Kun on rajalliset taidot, keskittyy olennaiseen. Kikkailun ulottuvuus on poissa. Kaikki kelailu on tullut myöhemmin.”

Viitasen mukaan se, ettei hallitse jotain asiaa, tarjoaa hedelmällisen tilan tutkia ja leikkiä. Saman leikin tunnun hän on halunnut säilyttää tekemisessään myöhemminkin.

”Kun taidot ja tekniikka karttuvat niin leikin ulottuvuuksia hakee vaikka sillä, että etsii kitaraan uusia vireitä tai kokeilee jotain uutta instrumenttia. Pääasiassa sävellän kitaran ja pianon avulla, mutta välillä olen tarttunut vaikka kaksiriviseen haitariin.”

Tekemisen tapa on vuosien varrella elänyt, mutta useimmiten laulut syntyvät melodia edellä, kuitenkin niin, että sekä musiikki että teksti ovat alisteisia toisilleen.

”Mulla on monesti joku kitarariffi tai näppäilykuvio, jonka tunnelmasta teksti sitten alkaa hahmottua. Useimmiten laulan tekstin valmiiksi, jotta heti kuulen, mikä toimii ja mikä ei. Kun muokkaan rinnakkain sävellystä ja sanoitusta, pääsen parhaaseen lopputulokseen.”

Onnellinen Viitanen sanoo olevansa siitä, että on löytänyt ympärilleen visioitaan oikealla tavalla täydentävät ihmiset. Jokaisella levyllä bändi ja tuottaja ovat tuoneet kappaleisiin oman vahvan kädenjälkensä. Ensimmäisen levyn tuotti Jonas Olsson, kaksi seuraavaa Oona Kapari ja viimeisimmän Julius Mauranen.

”Uusin levy on eräänlainen hybridi aiemmista. Pohjat soitettiin koko bändin kanssa kuten ennenkin ja Sarah ja Matias osallistuivat sovitukseen, mutta koska bändi oli ison osan ajasta ympäri maata ja maailmaa, Juliuksen rooli tuottajana oli aiempaa huomattavampi jo senkin takia.”

Musiikin ydin on edelleen folkissa ja americanassa, elektronisilla ja ambient-vivahteilla maustettuna. Tuotannon pohjana ovat livetilanteiden kokeilut.

”Olemme tehneet paljon keikkoja triona harpun, kanteleen, koskettimien ja kitaran kanssa. On ollut kiinnostavaahuomata, mitä kaikkea esimerkiksi efektoiduilla kanteleella ja harpulla voi tehdä, ja millaisia mattoja ja maisemia niillä voi luoda.”

Vaikka Viitanen rakastaa orgaanisuutta, hän on kiinnostunut siitä, mitä akustisten ja elektronisten elementtien yhtymäkohdissa tapahtuu.

”Pyrin kirjoittamaan biisit aluksi niin, että ne toimivat pelkällä kitarasäestyksellä. Se pakottaa keskittymään siihen, että melodia ja teksti kantavat vaikka yksinään. Sen jälkeen kappaleita voi lähteä tuottamaan mihin suuntaan tahansa. Julius osoittautui juuri oikeaksi tyypiksi akustisen ja elektronisen maailman yhdistämisessä.”

”Oleellisinta laulunteossa on aina se, onko sanottavaa ja mikä on näkökulma elämään.”

Tekstivetoista musiikkia palvelee usein parhaiten tietty minimalistisuus. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo, jos tarvittava jännite puuttuu.

”Juuri se jännitteen rakentaminen kiinnostaa. Pidän musasta, jossa sävellykset eivät välttämättä paljonkaan polveile ja tunnelma rakentuu pienillä elementeillä. Viehtymykseni junnaaviin ja luuppaaviin biiseihin tulee nimenomaan sieltä vaihtoehtoisemman raskaamman musiikin suunnalta.”

Toisaalta tuotaantonkin voi hukkua, jos saundimaailma on keino paikkailla sävellyksen tai tekstin puutteita.

”Oleellisinta laulunteossa on aina se, onko sanottavaa ja mikä on näkökulma elämään.”

Lauluja  Piia Viitanen kirjoittaa periaatteessa missä tahansa, mutta Lappiin hänellä on kestokaipuu.

”Olen lapsesta asti käynyt pohjoisessa ja joka kerta sieltä palatessa iskee olo, miksi oikein asunkaan etelässä. Parhaiten keskityn luonnon äärellä.”

Viitanen on huomannut, että vaikka hän on nyt musiikintekijä täysipäiväisesti, ajasta murto-osa kuluu itse musiikkiin.

”Pienen levy-yhtiön indieartistina olen tottunut hoitamaan itse kaiken, musiikin visuaalista ilmettä  ja tiedottamista myöten. Uuden luomista varten täytyy päästä irrottautumaan tutusta ympäristöstä ja sulkemaan juoksevat asiat pois mielestä.”

Keikat ja laulunkirjoittaminen ovat Viitaselle kaksi eri työtä, joita ei voi yhdistää toisiinsa.  Keikkarundin aikana ideoita voi kyllä pulpahdella, mutta kehittyäkseen ne tarvitsevat tilaa ja rauhaa.

”Pari vuotta julkaisujen välissä on sopiva sykli, vähintään. Toki biisejä syntyy enemmän kuin levylle päätyy, mutta ajattelen levyjä kokonaisuuksina ja hyvän kokonaisuuden rakentuminen vie aikaa. En halua julkaista jotain vain julkaisemisen vuoksi.”

Rajoja Viitanen opettelee vetämään koko ajan.

”Putkeen on niin helppo mennä ja jatkuva ärsyketulva typerryttää. Yhä vähemmän haluan viettää aikaani esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Mulla on jatkuva ikävä hiljaisuuteen.”

Armotonta hajoilua. Niin Viitanen tiivistää työnsä luonteen.

”Joka toinen päivä tuntuu, että on saavuttanut rauhan ja varmuuden ja sitten taas iskee olo, että on ihan paska. Alusta asti mulla on kuitenkin ollut sellainen tunne, että olen laulanut omalla äänelläni ja että mulla on se joku oma lähde, josta ammentaa.”

Viitanen myöntää, että asiaan on suuresti vaikuttanut se arvostus, jota hänen musiikkinsa on nauttinut alusta asti.

”Eihän mulla ollut ekaa levyä tehdessä mitään hajua mistään. Jos siinä kohtaa olisin saanut murskakritiikin, kaikki olisi voinut loppua siihen.”

Kritiikkeihin Viitasella on kaksijakoinen suhde. Omaa tekemistään ei voi perustaa muiden palautteen varaan, mutta toisaalta arvostelut ovat keskeinen väylä ihmisten tavoittamiseen, etenkin marginaalissa.

”Olen varautunut siihenkin, että vielä jonain päivänä kritiikit eivät vain mairittele. Onneksi mulla on ollut mahdollisuus rakentaa musiikillista itseluottamustani rauhassa ja hyvien ihmisten ympäröimänä. Vaikka työhön liittyy omat epävarmuutensa, tiedän, että mun ei tarvitse yrittää olla kukaan muu.”

Loppuun asti musiikki tulee kulkemaan mukana, se on selvää. Viitanen on jo alkanut valmistautua tulevaan hyvin konkreettisellakin tavalla.

”Vanhusten parissa työskennellessä tuli laadittua paljon hoitotahtoja, ja erilaiset sairaudet ovat saaneet miettimään elämän arvaamattomuutta. Päätin jo hyvissä ajoin tehdä itselleni musiikillisen hoitotahdon. Mitä lauluja toivoisin minulle soitettavan sitten joskus, jos en enää itse pysty valitsemaan.”

Ajatus siitä, että oma musiikki voisi olla osa jonkun toisen hoitotahtoa, on liikuttava. Ylipäätään Viitanen sanoo vähän yllättyneensäkin siitä, miten paljon kuulijat ovat saaneet hänen musiikistaan lohtua.

”Luulin, että biisini ovat kamalan masentavia.”

Viitasen Piian musiikista onkin löydettävissä myös hengellinen ulottuvuus, vaikkei uskonnollinen olisikaan.

”Kyllä kai monia lauluistani voi jonkinlaisina rukouksina pitää.”

”Älä surua anna liiaksi
mutta pyydän silti sen verran
että valoa oppisin näkemään
siel mis on pimeään käytävä kerran.”

Knipi soolona

Julkaistu

Julkaisen soololevyn ennen kuin täytän 50. Näin oli Knipi, koko nimeltään Zachris Stierncreutz, päättänyt.

”Kun mikäs lauluntekijä se semmoinen on, jolla ei ole omaa levyä”, hän hymyilee.

Konkreettinen sysäys soolon tekemiseen tuli, kun Knipi (s.1972) alkoi miettiä lastensa musiikinkäyttötottumuksia. Vinyylejä he kuuntelevat kyllä, mutta maailma on netissä ja Spotify kaikki kaikessa.

”Tein nimelläni haun Spotifysta. Löytyi Ipanapa-levyllä oleva Oskari ja minä. Ja Johanna Kurkelan kanssa duettona julkaistu Suojelija.”

Se on aika vähän miehestä, joka on ollut Egotripin kitaristi sekä toinen laulaja-lauluntekijä lähes 30 vuotta ja kirjoittanut biisejä monille artisteille.

”Toki alan ihmiset ja fanit tietää, mutta kun aikoinaan pidettiin Egotripin kanssa puolentoista vuoden tauko, niin tuntui, että koko mediakenttä oli siinä ajassa nuorentunut kymmenellä vuodella, ja jouduttiin selittämään haastatteluissa ihan ihme asioita. Ihan kuin olisi tehty joku tosi iso comeback, vaikka me ei vain oltu saatu levyä aikaiseksi. Silloin tajusin, että jos ei koko ajan ole esillä, ei ole tälle uudelle sukupolvelle edes olemassa.”

Lokakuussa 2019 julkaistun Knipi-levyn biisit syntyivät palasista ja aihioista, jotka olivat risteilleet mielessä pitkään. Biisien loppuun saattaminen toi suurta mielihyvää

”Esimerkiksi Musta aukko on sellainen, minkä sointukiertoa olin pyöritellyt ainakin viistoista vuotta, mutta jokin tekstissä oli aina vinksallaan. Seinäruusu ja kynnysmatto biisin nimenä oli ollut mielessä kauan, ja nyt onnistuin tekemään sen.”

Jukka Immosen tuotannon lähtökohta olivat Knipin kotidemot, joiden fiilistä varjeltiin.

”Oon soitellut Jukalle mun biisejä varmaan 15 vuotta, ja hän on aina tykännyt mun demojen tunnelmasta. Levylle päätyi monia juttuja, jotka oon äänittänyt himassa. Esimerkiksi Hölösuun laulun ja kitaran olin äänittänyt yhdelle raidalle, ja se päätyi levylle sellaisenaan.”

”On kivaa, että tässä iässä voi vielä olla uuden edessä ja kokea niitä tunteita, että on samaan aikaan innoissaan ja peloissaan.”

Knipi sanoo olevansa vieläkin yllättynyt siitä, miten helposti soololevyn syntyprosessi meni.  Hän on valmis katsomaan soolokortin loppuun asti, vaikka haasteitakin riittää.

”Kun mua ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta lähteä Vain elämää -tyyppisiin juttuihin avautumaan jostain tosi henkilökohtaisista asioista niin haastavaa on se, että miten pystyn tekemään tätä juttua ammatikseni. Kaikki respektit ja ymmärrys kuitenkin heille, jotka näihin ohjelmiin lähtee. Itse en vain koe sitä maailmaa omakseni.”

Knipi lupaa, että toinenkin soololevy on tulossa.

”On kivaa, että tässä iässä voi vielä olla uuden edessä ja kokea niitä tunteita, että on samaan aikaan innoissaan ja peloissaan.”

Ennen 2000-luvun alkua Knipillä ei ollut tapana demotella biisiaihioitaan. Hän ajatteli, että parhaat kyllä muistaa ja muilla ei ole väliä.

”Sitten jostain tuli ajatus, että jos vaikka jäisin auton alle tai jotain niin mitä tapahtuisi musalle, joka mulla on päässä. Siltä istumalta hankin minidisc-soittimen ja mikrofonin. Kahden kuukauden ajan kaivoin mieleni sopukoista vähintään yhden biisiaihion ja tallensin sen.”

Lopulta aihioita löytyi noin 70, ja aika moni niistä on työstetty valmiiksi biiseiksi eri artistien levyille.

”Siitä tuli sellainen golden minidisc of suomipop 2000–2005”, Knipi nauraa.

”Sieltä saivat alkunsa muun muassa Irinan levyttämä Hiljaisuus ja Jenni Vartiaisen Tunnoton. Jonna Tervomaa taisi tehdä jopa kaksi levyä aihioideni pohjalta.”

Julkaistuja biisejä, joissa Knipi on kirjoittajana, on tekijän mukaan lähemmäs sata kuin 500. Knipi ei ole solminut kustannussopimuksia.

”Mun nimi aika usein vilahtelee tekijätiedoissa ja yleinen harhaluulo lienee se, että istun co-write-sessioissa päivät pitkät. Mutta se ei mene niin, ei oikeastaan ikinä. Mä teen himassa jotain, ja jos en saa biisiä itse tehtyä eteenpäin, saatan tarjota sitä muille kirjoitettavaksi loppuun.”

”Biisejä ei synny joka päivä. Älä stressaa.”

Tämän muistutuksen Knipi kirjoittaa ensimmäiselle sivulle aina, kun aloittaa uuden sanoitusvihkon.

”Valtaosa ajasta, ainakin mun mielestä, on tyhjäkäyntiä. Se aika, jolloin et konkreettisesti kirjoita mitään on kuitenkin sellaista, että aivot työskentelee siellä taustalla.”

”Biisejä ei synny joka päivä. Älä stressaa.”

Knipillä on tapana aloittaa laulunkirjoituspäivä ”brainstormailulla” itsensä kanssa. Hän kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa sanoja ja lauseita ­– mitä vain, mitä tulee mieleen.

”Jos joku lukisi mun sanoitusvihkoa, mut saatettais lähettää johonkin parantolaan. Se on sellaista tajunnan älämölöä.”

Joskus tajunnanvirtaa syntyy pari sivua, joskus kymmenen. Knipi tutkii tekstiä kitaraa soitellen. Jos parin tunnin tekemisen jälkeen tuntuu, ettei lähde, on turha enää jatkaa. Sen hän on todennut monta vuotta sitten.

”Tää metodi on tavallaan itsesuojelua. Mikään ei ole niin ahdistavaa kuin se, ettei mitään synny.”

Jos älämölö alkaa muotoutua lauluksi, Knipi työskentelee maanisesti siihen asti, kunnes se on valmis.

”Saatan ottaa avuksi Excel-taulukon, johon kirjoitan biisin rakennetta ja säkeiden tekstivaihtoehtoja.”

Teksti ja melodia syntyvät rinnakkain.

”Jos teen ekana pelkän melodian, niin harvemmin onnistun kirjoittamaan siihen tekstiä.”

Knipi ei muista sellaista hetkeä, jolloin olisi biisiä kirjoittaessaan miettinyt, että kertsin pitäisi jotenkin ”lähteä” tai laulun rakenteen noudattaa hittikaavaa.

”Pyrin aina yksinkertaisuuteen. En kuitenkaan liian helppoon. Laulun tunnelman pitää olla vahva ja viedä sut jonnekin muualle. Yritän löytää sellaisen melodisen maailman, jossa on hauska pyöriä. Etsin pieniä jujuja, joita on itsekin kiva soitella moneen otteeseen. Näen aika paljon vaivaa sen eteen, että biisi kuulostaa helpolta, vaikka sen rakenteet eivät peruskauraa olisikaan.”

”Mollin ja duurin yhdistely tuo biiseihin tietynlaista bitter & sweet -juttua. Sellaisesta tykkään.”

Knipi pyörittelee biisiä tekovaiheessa satoja kertoja. Sen tulee tuntua soljuvalta. Sävellysmaneerinsa hän tunnistaa, muttei anna niiden häiritä luomisprosessia.

”Aika monessa sävellyksessäni toistuu esimerkiksi duurista puolisävelen laskeva molli ja siihen perään vielä sävelaskeleen pudotus molliin.  Ja vaikkapa se, että bridgen soinnut laskeutuu puolikkaan sävellajin duurista molliin. Ne ei ole suunniteltuja kikkoja, mutta ne vaan tulee aika usein ja helpottaa tarinankerrontaa. Veikkaan, että näitä juttuja ei huomaa, ellei sitten opettele soittamaan mun kappaleita.”

”Mollin ja duurin yhdistely tuo biiseihin tietynlaista bitter & sweet -juttua. Sellaisesta tykkään.”

Läheskään aina Knipi ei tiedä, mille artistille biisi lopulta on matkalla. Esimerkiksi Tukholmaan oli sellainen, joka piti tehdä valmiiksi vaikka oli selvää, ettei se istuisi Egotripin viimeisimmälle levylle eikä omalle soololevylle.

Kappale sai alkunsa, kun Knipi oli kävelyllä Mariebergetillä.

”Mulla oli duunien puolesta rankka syksy ja olin aivan lukossa. Vietin kaksi yötä Tukholmassa kaveripariskunnan kanssa ja olin aivan uusi ukkeli, kun tulin sieltä takaisin.”

Tarinaan liittyy myös Hanoi Rocks; Sam Yaffa ja Michael Monroe, joita Knipi muistaa vakoilleensa, kun nämä treenasivat herttoniemeläisessä koulussa. Itseoppinut kitaristi oli jo alle 10-vuotiaana tavattoman kiinnostunut musa-asioista.

”Olin nähnyt Suosikissa kuvan Hanoi Rocksista samaisella Mariebergetillä. Nehän sanoi 80-luvulla haastatteluissa, että härmästä pitää päästä helvettiin. Oon ylpee, kun sain ängettyä tuon härmä-sanan biisiin. Koko Tukholmaan-biisin tekstilähti yhtäkkiä siitä, kuinka harmaata Suomi oli niille äijille joskus 80-luvulla. Muistin tasan tarkkaan sen saman fiiliksen.”

Tarinassa halutaan heittää hyvästit harmaalle arjelle. Avainlaini on ”ruotsinlaivalla helvettiin täältä”.

”Mun suussa se kuulosti keski-ikäiseltä itseironiselta äijältä, joka haluaa päästä ahdistusta pakoon Tukholmaan.”

Biisi päätyi Mira Luodin albumille Haureuden valtateil (2019).

”Miran laulamana siihen tuli mieletön paatos, ja teksti muuttui yhdellä heitolla kymmenen kertaa paremmaksi ja merkittävämmäksi.”

Entä mitkä omista biiseistä ovat Knipille merkityksellisimpiä? Ainakaan Egotripin Matkustajaa ei voi sivuuttaa.

”Siitä mut tunnetaan parhaiten, mutta se on myös mulle henkilökohtaisesti tärkein. Se oli vaikea tehdä. Ainakin pari kolme vuotta sitä väänsin eri suuntiin.”

Alun perin tarina kertoi lähtemisen vaikeudesta tilanteessa, jolloin on kotona pieni lapsi.

”Juttelin siitä meidän tuottajan Lasse Kurjen kanssa. Hän sanoi, että teksti on sellaisena snadisti korni tai ei parasta mahdollista. Biisi jäi sitten joksikin aikaa kunnes oivalsin, että siinä on paljon hyvääkin. Kertosäkeen kirjoitin myöhemmin uudelleen, inspiraationa aseman kuulutukset.”

Matkustajan säkeistöt ovat Knipin mukaan silkkaa itsetutkiskelua.

on olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä

”Joskus tulee niitä hetkiä, että on tuntikausia fiiliksissä siitä, mitä on kirjoittanut ja miltä se laulettuna kuulostaa. Toi laini oli sellainen.”

Kun biisi oli viimein valmis, se putosi pois Matkustaja-levyltä ja julkaistiin vuonna 2004 kokoelmalevyn uutena biisinä.

Egotripin biiseistä Asfaltin pinta ja Nämä ajat eivät ole meitä varten tulevat myös mainituiksi.

”Nää on mun mielestä onnistuneita biisejä siinä, että niissä on läsnä melankoliaa ja kaihoa. Tekstit on aika pelastavia. Siinä, miten tekstit soljuvat melodian kanssa, on lohduttava ja toiveikas tunnelma.”

Uusi aamu syntyi voimabiisiksi alakulon jälkeen.

olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu
uusi aika

”Olen taipuvainen tietynlaiseen alakuloisuuteen ja silloin kun se tunnetila on päällä, biisintekeminen harvemmin onnistuu. Vasta kun pääsen yli sellaisista hetkistä, saatan voida kirjoittaa kokemastani. Mutta en silloin kun elän sitä hetkeä.”

Mestaripiirros, jonka Anna Puu ja myöhemmin Egotrippi levyttivät, on Knipille tärkeä.

”En muista koska olisi jännittänyt niin paljon kuin silloin, kun oon soittanut sitä ristiäisissä”, hän sanoo.

Biisin syntyhetki on jäänyt mieleen.

”Olin saanut Mariskalta läjän tekstejä sähköpostilla. Printtasin ne kaikki ja tutkiskelin, tapailin kitaralla. Siinä oli muun muassa Missä muruseni on -tekstistä joku versio, joka näyttäytyi mulle stoorina, jossa joku muija vetää röökiä partsilla. Siihen en saanut oikein minkäänlaista kontaktia. Mutta Mestaripiirros kummitteli siinä koko ajan, ja sävellys syntyi aika helposti. Annan kanssa äänitettiin se livenä, ja eka tai toka otto päätyi levylle. Kun tehtiin biisi Egotripin kanssa, siitä tuli pienimuotoinen hitti, joka tuli tutuksi radiokuuntelijoille. Ilman meidän versiota se olisi saattanut jäädä ”vain” Annan albumia kuuntelevien mieleen.”

”Suurin osa jutuista, joihin en ole tyytyväinen, on tavalla tai toisella väkisin puskettu eteenpäin. Niissä ei ole sitä jotain oivaltamisen tunnetta.”

”Valtaosasta 2000-luvulla tekemistäni biiseistä oon vieläkin tosi fiiliksissä. En vaihda kanavaa, jos niitä sattuu radiosta tulemaan”, Knipi sanoo.

”Suurin osa jutuista, joihin en ole tyytyväinen, on tavalla tai toisella väkisin puskettu eteenpäin. Niissä ei ole sitä jotain oivaltamisen tunnetta.”

Knipille on tärkeää tavoitella sitä hetkeä, jolloin biisinteko kulkee. Se on löytynyt parhaiten yksin ollessa.

”Maailmassa on mun mielestä ihan liian paljon hälyä ja sellaista turhaa musaa, jonka takana lopulta kukaan ei oikein seiso. Omalta osaltani en halua olla osa sitä.”

Toisaalta historiankirjat ovat täynnä esimerkkejä upeista biiseistä, jotka on tehty co-writena. Knipi arvostaakin tosi paljon sitä, että monta kirjoittajaa istuu samassa huoneessa ja tekee yhdessä tyhjästä biisin.

”Pointtini on se, että tekemisen täytyy tuntua mulle itselleni merkitykselliseltä. En halua lähteä jostain biisinkirjoitussessiosta ajatellen, että tosta nyt tuli vaan tommonen, ja nauraa sitten matkalla pankkiin. Sitä fiilistä en halua.”

Toki kustannusyhtiön tallikirjoittajaksi lähteminen on käynyt mielessä. Lähinnä siksi, että bändikeikkailu alkaa olla tänä päivänä taloudellisesti haasteellinen yhtälö.

”Kansainväliset markkinat biisinkirjoittajana kiinnostavat. Nyt kun oon vielä suhteellisen vetreässä kuosissa ja tavallaan vähän geimeissä mukana”, Knipi heittää.

Vaikeinta musiikintekijän ammatissa on luovia läpi ne ajat, jolloin lauluja ei syystä tai toisesta synny tai tule tehdyksi.

”Nyt, kun tuli soololevy ja on valmistauduttu keikkoihin, en ole kirjoittanut kahdeksaan kuukauteen muuta kuin yhden uuden tekstin vanhaan biisiin. Tämä aika on haastavinta. Ettei menetä hermojaan venatessa sitä hetkeä, että biisejä tulee.”

Ihaninta on se, kun saa biisin valmiiksi.

”Siihen fiilikseen jää koukkuun.”

Jutussa mainittujen laulujen tekijätiedot
Oskari ja minä: säv. Knipi, san. Mia Stierncreutz
Suojelija: säv. Knipi, san. Tiina Lymi
Hiljaisuus: säv. Knipi, san. Irina
Tunnoton: säv. Knipi, san. Jenni Vartiainen, Juhani Lappalainen
Missä muruseni on: Mariska, Jenni Vartiainen, Jukka Immonen

Tekijät kertovat: Näin tehtiin Hiljaisuus ja Hei mummo

Julkaistu

Hei mummo -kappaleen idea lähti puhelinsoitosta

Säv. Jussi Rasinkangas
San. Vexi Salmi
Sov. Toni Nygård
Ensilevytys: Suvi Teräsniska (2007)

Viime vuosien soitetuimpiin joululauluihin radioissa ja suoratoistona kuulunut Hei mummo julkaistiin silloin vielä tuntemattoman Suvi Teräsniskan joulusinglenä. Säveltäjä Jussi Rasinkangas sai idean lauluun puhelinsoitosta.

“Vuonna 2002 olimme Suvin ja hänen isänsä Veikon kanssa Romaniassa kansainvälisillä lastenlaulufestivaaleilla. Suvi asui silloin Kempeleessä ja kävi Ylikylän koulua, jossa olin luokanopettajana.

Sattumalta tähän kouluun oli osunut opettajiksi kolme musiikintekijää, Juhani Konola, Ismo Koskela ja minä. Koulun ja sinne perustetun musiikkikerhon ansiosta kaikkien meidän kolmen tekeminen aktivoitui ja kullekin tuli oma rooli. Kerhon nimeksi tuli Musarit, ja se laajeni kuoroksi levyttäen säveltämiäni lastenlauluja. Laulut sovitti Ismo ja sanoittajana oli usein Juhani.

Suvi oli yksi musareista ja osallistui monen muun tavoin myös lasten tv-laulukilpailuihin. Romaniassa edustimme Suomea kisassa. Tuomisina oli yleisön kunniamaininta.

Tällä reissulla yhtenä iltana harjoituksien jälkeen lepäilimme hotellihuoneessa. Veikko soitti äidilleen Kolariin ja aloitti puhelun: ”Hei mummo, mitäs sinne kuuluu?”

Vuonna 2006 Suvi oli Madetojan musiikkilukiossa Oulussa. Olimme tehneet Toni Nygårdin kanssa biisin Sanoja vaan ja pyysimme Suvia laulamaan siitä demon. Sen lähetimme tuottaja Pequ Niemiselle HMC:lle. Pequ innostui sekä laulusta että laulajasta ja HMC julkaisi sen Suvin ensimmäisenä sinkkuna. Se soi mukavasti radioissa.

Kun tapasin Pequn Helsingissä kesällä 2007, ehdotin, eikö Suville sopisi hyvin joulusingle. Hänen juurensa ovat Lapissa ja ääni sointuu mukavasti jouluun. Kerroin myös ideasta lauluun.

Pequ innostui ja sanoi, että tehdään vaan. Kun lähdin levy-yhtiöstä, olin sopinut tapaamisen Vexi Salmen kanssa. Olimme tehneet yhteistyötä siitä lähtien, kun vuonna 2004 tutustuin häneen Kassu Halosen ja Vexin lauluntekokurssilla Manamansalossa.

Tapasin nyt Vexin Hotelli Presidentin aulabaarissa. Sanoin että pitäisi saada joululauluteksti nimeltään Hei mummo, kun levy-yhtiöstä oli vihreää valoa. Kerroin myös, mistä idea oli tullut sekä Suvin taustasta. Vexi vastasi, että mikäs siinä, tehdään vaan.

Teksti tuli faksilla seuraavalla viikolla. Se koneella kirjoitettu teksti ja myös faksilaite on mulla yhä tallessa muistona yhteistyöstä. Vexihän on nopea. Yhden laulutekstin hän kirjoitti kerran kahvilan pöydässä samalla, kun juotiin kahvit.

Faksin tultua tuli haastava olo. Teksti oli koskettava, selkeä ja mielikuvia tuova. Ensimmäiseen sävellysversioon en ollut tyytyväinen. Piti aloittaa alusta ja sitten se tuli luontevasti. Piano oli soittimena. Tapanani oli, että luin tekstiä pitkään ennen soittimelle menoa. Lukiessa jo tuli aika selkeä hahmo siitä, minkä tyylisesti tämä lähtee menemään.

Teksti tuntui liian pitkältä ja Vexin suostumuksella siitä jäi pois säkeistö, jossa mummo vietiin vanhainkotiin.

Hei mummo levytettiin loppukesästä Oulussa Toni Nygårdin Finnsound-studiolla oululaismuusikoiden voimin. Tonin kanssa oltiin tehty yhteistyötä jo pitkään.

Toni teki upean sovituksen. Pari pientä tekstimuutosta tehtiin vielä puhelimitse Vexin kanssa studiolta. Nämä olivat Suvin huomioita.

Suvin ensimmäinen albumi ilmestyi 2008. Sekin tehtiin Tonin studiolla ja sovitukset ja tuotanto olivat Tonin. Albumin lauluista puolet oli meidän Tonin kanssa kimpassa tekemiä.

Silloin kun Suvi oli vielä alaikäinen, kävin hänen vanhempiensa kanssa paljonkin keskusteluja siitä, että mihin tämä saattaa johtaa. Oli suuri vastuu, mitä ehdottaa. Hyvinhän siinä sitten kävi.”

Aikakoneen Hiljaisuus on vastaveto nousuhuumalle

Säv. Maki Kolehmainen
San. Heidi Puurula
Sov. Markus Kaarlonen, Maki Kolehmainen ja Mika Mettälä
Ensilevytys: Aikakone (1998)

Aikakone ei ole toistaiseksi julkaissut joululevyä, mutta yhtyeen kolmannella albumilla Maa julkaistu Hiljaisuus on jo joululaulujemme klassikoita. Maki Kolehmainen kertoo, mistä kappale sai alkunsa.

“Melodia tuli päähän teininä yhtenä talviyönä, kun en saanut unta. Ulkona oli kova pakkanen, kirkas taivas ja täysikuu. Asuttiin Vantaan Vaaralassa ja mun huoneesta näkyi pelto. Muistan hyvin sen hiljaisen hetken. Kun tehtiin Aikakoneen kolmatta, tää viisitoista vuotta päässä pyörinyt melodia putkahti esiin. Sävellyksiä en koskaan tallenna muuta kuin päähän.

Kerroin Veralle, missä tilanteessa melodia oli syntynyt. Tarkkaan ottaen teininä syntyi säkeistöjen ja kertsin melodia, C-osa vasta levyä tehtäessä.

Kun sävellyksiäni sanoitetaan, olen tarkka siinä, että teksti tehdään sävellyksen mukaisesti, jokainen nuotti, pituudet, tauot ja muut. Toki voin joustaakin, jos siihen on hyvä syy. Veraa arvostan tosi paljon sanoittajana.

Sani lauloi sen todella hyvin. Mika teki loistavat sovitusjutut ja siitä jatkettiin Mikan ja Markuksen kanssa yhdessä. Se oli eka biisi, jossa soitan levylle kitaralla soolon.

Sovitus on tosi tärkeä osa lopputulosta. C-osaan tuli jopa kirkollista meininkiä.

Tätä laulua voi luonnehtia niin, että se on suomalainen versio Walt Disneyn joulusta, mutta ei niin hunajaista. Siinä on suomalainen klangi.

Kun joskus myöhemmin oltiin Turussa keikalla, oli Stockalla ale. Kirjapuolella oli kirja, jossa oli rakastetuimpia joululauluja. Siinä oli Enkeli taivaan ja Sydämeeni joulun teen ja muita klassikoita. Ja siinä oli Hiljaisuus.

Kun sitä tehtiin, se oli yksi laulu muiden joukossa. Koskaan ei voi tietää.”

Heidi Puurula eli Vera sai Makilta c-kasetin, jolle Maki oli hyräillyt melodian kitaran kanssa.

“Myös treeneissä me sitä lallateltiin. Säkeistön viimeisen rivin kaikki lauloi hiljalleen. Siihen sitten vaihdoin hiljaisuus”, kertoo Heidi.

”Kirjoitin sitä keikkojen välissä olohuoneen lattialla kirjapinojen keskellä. Takana oli ero, olin muuttanut Herttoniemeen ja muuttolaatikoita oli purkamatta.

Elettiin laman jälkeistä nousuhuumaa. Oli Nokian ja tekno-osakkeiden tajuton kiito ja Sarasvuon sisäiset sankarit. Se egon nostatus alkoi tympiä.

Laulun alussa on yksinäisyys, jossa tämä henkilö tuntee ulkopuolisuutta hössötyksestä ja joulun kaupallisuudesta. Kertsin sanapari ihmisten – enkelten, on olennainen. Me ollaan samaa energiaa.

Kolmas säkeistö Unelmalle siivet anna tuli hetkessä. Kuulin sen sanasta sanaan eikä mun tarvinnut muuta kuin kirjoittaa sanat kuullun mukaisesti paperille. Joku sanoi joskus, että sun täytyy olla selväkuulija, kun teksti voi tulla nopeasti kuin kuultuna.

Kolmannessa säkeistössä tapahtuu katharsis. Laulun minä tajuaa, että taivas tehdään maan päälle ja valo tulee meidän sisältä.

Kun Maki oli tehnyt C-osan studiossa, sanat siihen syntyivät nopeasti siinä, kun me laulettiin.

Sanoittaessani laulan ääneen. Tavuja en koskaan laske vaan sanoitan korvakuulolta ja intuitiolla. Makin hienoihin sävellyksiin on helppo tehdä.

Sanoittaminen on päätyöni. Työkaluja on osaltaan antanut se, että olen lukenut paljon runoja ja olen runoihin erikoistunut kirjallisuuden maisteri.

Siihen aikaan multa ja Sanilta kysyttiin asenteellisesti, että oletteko te tytöt oikeasti kirjoittaneet nämä itse.

Lauluista voi sanoa kuin lapsista. Kun ne haluaa tulla tietyille vanhemmille, ne myös tulee. Myös lauluilla on oma tahto ja kukin päättää itse, kenelle syntyy ja milloin.”

Kaikkein tärkeintä on sittenkin…

Julkaistu

Aloittaessani Teostossa viestinnästä ja yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana, vatsan täyttää kihelmöinti: minkähänlaista siellä on? Ovatkohan ne hulluja säveltäjiä tai muusikonrenttuja? Miten minä – aiemmin finanssi- ja vakuutusalalla sekä konsulttina työskennellyt – pärjään niissä ympyröissä?

Totuus ei tässä tapauksessa ole ollut tarua ihmeellisempää. Työstä Teostossa on löytynyt yllättävän monta yhtymäpintaa aikaisempiin tehtäviini suomalaisen yrityselämän viestinnässä. Työtä tehdään asiakkaiden eteen. Ihmisillä on selkeät vastuualueet ja he hoitavat hommansa loppuun asti. Palavereita on paljon ja joskus tuntuu, ettei aika riitä. Hulluja taiteilijoita ei näy.

Teostoa pidetään vakaana ja luotettavana – imagotutkimustenkin mukaan. Luotettavuus on tietysti tärkeää mutta maailman muutoksessa on joka toimijan aika ajoin pysähdyttävä pohtimaan olemassaolonsa tarkoitusta. Vieläkö meillä on rooli? Olemmeko jossain suhteessa korvaamattomia, ainutlaatuisia? Mitä maailmasta puuttuisi, jos meitä ei olisi?

”Teoston pitää päästä pois virastomaisuudesta” oli ehkä vahvin viesti, jonka sain, kun haastattelin ihmisiä uutta viestintästrategiaa varten. Vakauden ja luotettavuuden toinen nimi on harmaus ja tylsyys. Toisaalta sen ymmärtää – onhan keskeinen tehtävämme tilittää musiikin käytöstä kerätyt korvaukset musiikin tekijöille ja kustantajille. Eräänlainen turvallista prosessia pyörittävä palkkakkonttori. Ei sitä voi hoitaa huithapelisti.

”Musiikintekijöiden puolesta” on se, mistä Teostolla on tänä syksynä puhuttu – ja paljon. Lukijoita ehkä ilahduttaa kuulla, että Teoston juuret elävät arjessa vahvasti. Meidät on aikanaan perustettu valvomaan musiikin ammattilaisten etuja. Tänä päivänä uudistamme toimintatapojamme, jotta voimme olla oikeudenomistajiemme tukena uran eri vaiheissa, tarjota hyödyllistä tietoa, verkostoja ja ennen kaikkea sujuvaa palvelua.

Mutta onko se tarpeeksi? Riittääkö mielikuvaksi musiikin tekemisen mahdollistaminen? Onko se merkityksellistä ja läsnä ihmisten arjessa? Jotain, jota he ovat valmiit puolustamaan ja josta puhutaan kiihkeään ääneen ravintolan pöydissä? Kaikkien bränditutkimusteen mukaan tunne kun voittaa teknologian ja tehokkaat prosessit mennen tullen. Tätä olemme pohtineet Teostossa tämän syksyn aikana.

Musiikin voima on se, mikä yhdistää meitä kaikkia. Musiikilla on arvo. Se herättää tunteita, liikuttaa ihmisiä, nostaa ihokarvat pystyyn. Musiikki on tärkeä osa elämää suurelle osalle ihmisiä ja se värittää monia elämän tähtihetkiä.

Tekemissämme haastatteluissa ja kyselyissä on korostunut, että meidän tulisi entistä vahvemmin puhua myös itse musiikista ja sen vaikutuksesta. Kun organisaation brändi muodostuu tiedon, kokemuksen ja mielikuvan yhteispelinä, tunne ja mielikuva voittavat lopulta aina.

Kyselyjen perusteella näistä kolmesta asiasta: luotettavuudesta, musiikintekijöiden palvelemisesta ja musiikin voimasta rakentuu Teoston brändi. Tulemme tekemään paljon työtä, jotta se olisi jatkossa entistäkin kirkkaampi, merkityksellisempi ja vetovoimaisempi.

Kuten eräskin kyselyyn vastannut toi esiin: ”musiikki ei ehkä aina ole tarpeellista, mutta se on välttämätöntä.”

Vappu Aura
Johtaja, viestintä, markkinointi ja yhteiskuntasuhteet
Teosto

Meitä on moneksi

Julkaistu

Vilkaisin juuri nettisivuiltamme viimeisimmän päivityksen jäsenmäärästämme: meitä on nyt 1042! Ikähaitarin palkeet paukkuvat, tyylilajista ja tehtävänkuvasta puhumattakaan. Siksipä olenkin jännityksellä odottanut, millaista palautetta yhteisistä tapahtumistamme toimiston sähköpostiin tipahtelee.

Suurin osa palautteesta on ollut erittäin positiivista. Vuoden alusta aloittamamme kasvisruokailu on saanut kiitoksia laajalta jäsenkunnalta, toki muutamia kriittisiäkin äänenpainoja on kuultu.  Enemmistön tuella jatkamme valitsemallamme tiellä hiilijalanjälkemme pienentämiseksi. Kun tarjoamme ruokaa, jota kaikki voivat hyvällä omallatunnolla syödä, hävikin määrä pienenee ja luonto kiittää!

Keskustelua herätti syksyllä Musiikintekijöiden päivän seminaari, jossa vieraanamme olivat Nelonen Median IPR Licensing Manager Jarkko Karhu ja radioiden musiikkipäällikkö Jussi Mäntysaari, joka musiikkijohtaja Mikko Koivusipilän ohella ”musiikkimaailman ylijumalaksikin” leikkisästi mainitaan. Vieraat olivat hyvin valmistautuneita. Ja realistisia, hyvin realistisia.

Meille selvisi, että kaupallisia radioita kiinnostavat lähinnä 25–54-vuotiaiden kuuntelutottumukset, ja tietoa haetaan yli puolen miljoonan euron tutkimusbudjetin avulla. Mainostaja ja kuuntelututkimukset päättävät, millaisia kuulijoita halutaan tavoittaa. Kaupallinen radio ei yritäkään löytää ja esitellä uutta musiikkia, koska ”peruskuuntelija ei ole musafriikki”. Uusia hittejä kuitenkin tarvitaan.

Kuulun ikäluokkaan, joka ei kiinnosta mainostajaa ja kaupallista radiota. Monilla ikäisilläni olisi kyllä varaa kuluttaa, ja kokemukseni perusteella melkoisen iätön ja utelias suhde musiikkiin. Ja mitä tutkimuksiin tulee: syksyllä julkaistu Teoston ja IFPIn kuuntelututkimus kertoo, että mitä iäkkäämpi vastaaja on, sitä myönteisemmin hän suhtautuu radioon!

Itse kyllä kaipaisin kaupallisellekin puolelle enemmän rohkeutta, ja ylijumalille enemmän valtaa yllättää kuulijansa.

Samaa rohkeutta suomalaiset musiikintekijät toki kaipaavat myös Yleltä, jota velvoittaa julkisen palvelun tehtävä mm. ”tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille”.

Erityisesti Radio Suomen ohjelmavirran musiikkivalinnat ovat herättäneet keskustelua niin kauan kuin muistan. Tutkailin Finnpanelin radiotutkimusta ja kanavaosuuksia ikäryhmittäin. Ainakin viimeisimmän viiden vuoden aikana Yle, ja Radio Suomi erityisesti, näyttää menettäneen yli 45-vuotiasta kuuntelijakuntaa. Nuorempi kuulijakunta ei ole vastaavasti lisääntynyt.

Ensi vuonna virittelemme keskustelua Radio Suomen soittolistoista, UMK:n tulevaisuudesta, katalogimusiikista ja muista musiikintekijöille tärkeistä aiheista. Tavoitteemme on saada Ylen musiikin ”ylipapit ja -papittaret” Musiikintekijöiden päivän seminaarivieraiksi.

Varaslähtönä Yle-keskusteluun palkitsimme Pro Musiikintekijät -kunniamaininnalla Ylen erikoisohjelmien toimittajia, jotka omalta osaltaan toteuttavat julkisen palvelun tehtävää soittamalla monipuolisesti kotimaista musiikkia, jota ei soittolistoilta löydy. Olemme useita heistä huomioineet jo aiempina vuosina, tänä vuonna kiitoksemme saavat Susanna Vainiola, Marko Maunuksela, Tuuli Saksala, Teppo Vapaus ja Miikka Koivisto.

Kiitos kuluneesta vuodesta, arvon musiikintekijäkollegat, keskustelu jatkukoon hedelmällisenä, monimuotoisena ja merkityksellisenä vuonna 2020!

Kaija Kärkinen
Suomen Musiikintekijöiden hallituksen puheenjohtaja