EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

KOKO KÄSI MENI...

Tekijä: Nina Lith

KOKO KÄSI MENI…

Julkaistu

Tämän palstan nimi velvoittaa kertomaan kuulumisia johtokunnan työstä. Kollegani Jorma Toiviainen lähestyi aihetta edellisessä Selvis-numerossa omasta mielestään noviisin vinkkelistä. No, Jormahan on oikeasti vanha konkari, mutta hänelle sallittakoon vaatimattomuus tuossa yhteydessä. Oma näkökulmani ulottuu jo vuosien mittaiseen johtokuntatyöhön, mutta tiettyä noviisin nöyryyttä monimutkaisten asioiden edessä koen edelleen itsekin.

Mitä me sitten siellä johtokunnassa puuhaamme? Pyrin valaisemaan asiaa kokolailla yleiseltä kantilta, sillä ajatukseni on, että tällä palstalla jatkossa on mukavampi mennä yksityiskohtiin, kunhan piirrellään ensin pakolliset isommat puitteet. TEOSTOn sääntöjen mukaan johtokunnan tehtävänä on mm. (oma tiivistelmäni) : -edustaa yhdistystä, johtaa luovaa säveltaidetta edistävää yleistä toimintaa yhdistyksen piirissä, vastata sen taloudesta ja valvoa toimiston toimintaa.

Johtokunta on vastuullinen yhdistyksen jäsenistölle, joka jäsenkokouspäätöksillään kontrolloi kaikkea yhdistyksen toimintaa. Käytännössä tämä kontrollointi tapahtuu useimmiten TEOSTOn kevätkokouksessa, joka ottaa kantaa sekä tilinpäätökseen ja siinä yhteydessä vastuuvapauden myöntämiseen johtokunnalle, että budjettiin ja toimintasuunnitelmaan (viimeksimainitut on nyt siirretty syyskokoukseen). Eli nämä ovat johtokunnan puitteet jäsenistöön ja sitä kautta koko yhdistyksen toimintaan nähden.

Voidaan sanoa, että johtokunnan työn punaisena lankana on TEOSTOn asiakkaita koskettavien ratkaisujen tekeminen. Asiakkaita on kahdenlaisia: oikeudenhaltija-asiakkaita (säveltäjät, sanoittajat, sovittajat ja kustantajat) ja käyttäjäasiakkaita (mm. musiikkitilaisuuksien järjestäjät, radio- ja TV-yhtiöt jne. eli ne, joita TEOSTO laskuttaa lisensioimansa musiikin esittämisestä). Useat johtokuntaa työllistävät asiat voitaneen karkeasti sijoittaa kahteen laariin: keskinäiset intressit ja yhteiset intressit.

Tyypillisiin ensinmainitun laarin asioihin kuuluu olennaisesti taustajärjestöjen ( ELVIS, Suomen Säveltäjät, Suomen Musiikkikustantajat ) kannanottojen huomioiminen. Esimerkki: taannoinen tilitysuudistus ja hiljattain toteutettu jakosäännön muuttaminen. Kummatkin pitkään ja hartaasti järjestötasolla väännettyjä ratkaisuja. Jälkimmäisen laarin aihesisältö koostuu asioista, jotka edellyttävät yhtenäistä rintamaa kaikkien oikeudenhaltija-asiakkaiden keskuudessa. Esimerkki: muuttuva kansainvälinen kilpailuasetelma sekä siihen liittyvä lainsäädäntökoukerointi asettaa meidät kaikki tilanteeseen, jossa syntyy pakottava tarve yhdistää voimat ”yhteisen uhan” edessä.

Tämä riittäköön aiheesta tällä erää sulateltavaksi, kunhan vielä lisään , että asioihin perehtyäkseen johtokunta saa merkittävää”virka-apua” TEOSTON toimistolta, jonka uuttera väki tuottaa tarpeellisen aineiston (A-nelosia) päätöksenteollemme pohjaksi, mistä kiitos heille!

Ai niin, mitä tuo kirjoitukseni otsikko sitten kertoo? Näinhän useille meistä käy kun annamme vähän pikkusormea tyrkylle. Omalla kohdallani tuo yläraajan rivakka luovutusprosessi alkoi v. 1986, jolloin sain kunnian tulla valituksi ELVIS-johtokuntaan. Eikä aikaakaan, päästyäni ensin vähän sisälle asioihin, sain havaita vauhdin kiihtyessä pian olevani jos jonkinmoisen työryhmän ja komitean utelias tulokas sekä loppujen lopuksi sitten v.-90 vuosikokouksen siunauksella myös TEOSTOn johtokunnan jäsen. Alamme yhteisten asioiden hoito on siten ollut minulle arkipäivää (ja monesti juhlaakin) noin kolmentoista vuoden ajan. Eli koko käsi meni…

Eero Lupari

Laila Hietamies ja Kalle Päätalo Arja Tiaista avustamaan!

Julkaistu

Julkisuudessa on viime aikoina ollut tietoa, jonka mukaan Arja Tiainen on hirveän loukkaantunut siitä, että hänen 5-vuotisen taiteilija-apurahansa loppuessa hän ei ole saanutkaan jatkoapurahaa. Nyt hän ihmettelee, millä hän uuden vuosituhannen alussa elää. Hän on omien sanojensa mukaan sanasokea ja kielitaidoton, eikä osaa muutakaan, mistä saisi elantonsa. Hän ei puhu siitä, että hän on ainakin joskus toiminut sanoittajana mm. Badding Somerjoen kanssa kappaleessa ”Paratiisi”. (Se yhden hölösuun levittämä huhu, että Tiainen ei olisi Teoston asiakas, ei pidä paikkaansa.) Mutta koska hänen teostotulonsa eivät varmaankaan ole huimia, on hänelle kai keksittävä muita tulonlähteitä.

Miltä kuulostaisi sellainen ajatus, että joiltakin ”kaupallisilta” kirjailijoilta otettaisiin pieni osa tekijänoikeuskorvauksia ja siirrettäisiin Arja Tiaiselle. Bestseller -kirjoittajia ei kirpaisisi juuri lainkaan, mutta runoilijalle, jolla on pieni lukija- ja ostajakunta, tämä voisi olla suureksi avuksi? Nyt on kuitenkin tullut ilmi, että Laila Hietamies on luvannut tulevan kirjansa ”Kotikoivukirjan” tuoton Viipurin katulapsille. Hän siis suuntaa kehitysapunsa hädässä oleville lapsille, eikä kollegoille. Mutta onhan jäljellä Kalle Päätalo, ja vastaavia hyvin tienaavia kirjailijoita.

Kuvataiteella on varmasti samanlainen pulma. On varmasti maalareita tai kuvanveistäjiä, joilla on ehkä uuvuttavasta työstä huolimatta aika niukka taloudellinen tilanne, kun taas Juhani Palmu, jota monet kuvataiteilijat halveksivat taiteellisista syistä, myy taulunsa hyvään hintaan. Olisiko ajateltavissa, että Juhani Palmu ja vastaavat hyvin toimeentulevat luopuisivat osasta palkkioitaan vähemmän menestyneiden, mutta tunnetusti korkeatasoisten kuvataiteilijoiden hyväksi?

Jukka Puotilakin häärää monessa paikassa ja tienaa varmasti erittäin hyvin. Pitäisikö hänenkin tienesteistään ottaa osa esim. työttömien freelancereiden ja muiden matalapalkkaisten kollegojen hyväksi? Samoin voisi myös ajatella äänitteillä esiintyvien taiteilijoiden kohdalla. Ehkä Gramex-korvaukset suuntautuvat liian paljon esim. iskelmälaulajien tileille vakavien laulajien sijasta.

Tämä kaikki kuulostaa varmasti hyvin oudolta, mutta tällaisia ajatuksia tuli mieleeni kun olin kuunnellut ELVISin syyspaneelin tarinoita ja lukenut mitä Suomen Säveltäjien puheenjohtaja Mikko Heiniö kirjoitti SS:n omassa julkaisussa ”Kompositio”. Jo otsikkokin oli raflaava ”Vakavan musiikin tekijänoikeuskorvaukset vakavassa vaarassa?” Tämä ajatus on minulle ihan uusi. En ole koskaan kuullut, että joku olisi asettanut vakavien säveltäjien tekijänoikeuskorvausten saannin kyseenalaiseksi. Minäkin olen puhunut ainoastaan subventioista eli erilaisista tukimuodoista. Tekstissä sanotaan mm: ”Teosto on organisaatiomuodoltaan aatteellinen yhdistys. Aatteeseen on ymmärtääksemme kuulunut myös sellainen tekijöiden välinen solidaarisuus, jolla pyritään takaamaan, että kaupallisessa katsannossa marginaaliset mutta kansallisen sävellystaiteen kannalta painokkaat alueet tulevat toimeen.” En ole ihan varma siitä kuuluuko aatteellisuuteen myös se, että rahoja siirretään joltakin jollekin toiselle. Enkä tiedä sitäkään, voiko saava puoli vaatia sellaista solidaarisuutta. Tuntuu ikäänkuin jääviysongelmalta. Suomen Säveltäjien syyskokouksessa puhuttiin siitä, että mahdolliset tukitoimet suuntautuisivat kirjoitettuun musiikkiin. Heiniö: ”Tämä tuntui oikealta niiden monien mielestä” ja ”… Teoston tulisi tukea ammattitaitoista säveltämistä ja että ammattitaidon ehto on kyky pukea soivat mielikuvat nuottikirjoitukseksi.”

Vaikka itse kirjoitan kaiken nuotiksi ja olen varmaankin 90% kaikesta siitä, minkä olen luonut, kirjoittanut partituuriksi ja musiikkini on aika epäkaupallista (kun sitä ei kukaan osta!), en voi yhtyä Suomen Säveltäjien mielipiteeseen. Minun mielestäni sekä Kari Kuuva että myös Irwin Berlin olivat ja ovat korkean tason ammattilaisia, vaikka kumpikaan ei ole koskaan kirjoittanut nuotin nuottia. Olen myös ymmärtänyt, että säveltämisessä se luova aspekti on se ratkaiseva eikä se mekanismi, jolla saa teoksensa esille. Mutta luovuutta on mahdotonta mitata. Kun aikoinaan pohjoismaisessa (senaikaisessa) genrekomiteassa käsiteltiin sooloselloteosta ”Monologi”, josta meillä oli sekä nuotit että nauha, se luokiteltiin kategoriaan C, eli se saisi nyt Suomessa partituuritukea (jos se olisi suomalainen). Totesin silloin, että teoksen nimeksi olisi sopinut paremmin ”Monoton” ja kenenkään tietämättä (Raimo Henrikssonin arvaamana) kirjoitin seuraavana yönä 20 minuutissa sooloalttoviulukappaleen. Se sai nimen ”Bratschissimo” ja säveltäjäksi kirjoitin Heinrich Röhrkasten, mikä on toinen etunimeni ja äitini sukunimi. Kun se sitten tuli komitean käsittelyyn, se oli viittä vailla päästä samaan luokkaan kuin ”Monologi”. Kun juoni paljastui, meinasin saada selkääni ja suurenmoinen teokseni luokiteltiin B:hen. Joka tapauksessa tuli selväksi, että luokittelu on täysin mahdotonta; mutta mehän tehtiin sitä. Sävellykseni oli tietenkin täyttä potaskaa niin kuin monet samanlaiset ”teokset”, riippumatta siitä ovatko pitkiä vai lyhyitä. Luokittelu ei perustu teosten laatuun, vaan ainoastaan niiden kompleksisuuteen – mitä se sitten lie.

Mutta takaisin Heiniön tekstiin. ”… jokainen teos saa sen markan (miinus toimituskulut), joka siitä on kerättykin. Tukisiirtojen kohdentamisessa on kyse siitä, saako teos tämän markan lisäksi vielä jotain siitä rahasta, joka ei kuulu kenellekään tietylle tekijälle.” Asiahan ei ole ihan näin, kuten Otto Donner ELVISin paneelissa usein huomautti. Ensinnäkin jokainen teos ei saa sitä, mitä on kerätty, vaan siitä vähennetään kansalliset varat, kuten Heiniö myöhemmin tunnustaakin. Toiseksi: Onko Teostolla todellakin rahaa, joka ei kuulu kenellekään? Minusta tällaisen väitteen kanssa on oltava aika varovainen. En usko, että esim. taksinomistajat maksavat mielellään korvauksia, jotka eivät kuulu kenellekään.

Partituurituki rahoitetaan siis kansallisilla varoilla. Mitä ne sitten ovat? CISAC, joka on kansainvälinen ”teostojen” kattojärjestö, on sallinut, että jokaisen maan tekijänoikeustoimisto saa ottaa kotimaasta kerätystä kotimaisesta ja ulkomaisesta tilityksestä 10 % kansallisiin tarkoituksiin. Ajatus on, että sen verran saa käyttää kotimaisen säveltaiteen edistämiseen. (Koko systeemi on parhaillaan kyseenalaistettu. Jotkut seurat ovat käyttäneet ko. varoja mm. huoneistojen ostamiseen ja vastaaviin epäilyttäviin tarkoituksiin. On olemassa vaara, että vedoten EY:n direktiiveihin joudumme luopumaan kansallisten varojen käytöstä.) Näillä varoilla mm. ylläpidetään pitkälti Suomalaisen musiikin tiedotuskeskusta, tuetaan ELVISin, Suomen Säveltäjien ja Suomen Musiikkikustantajien yhdistystoimintaa. Mutta nyt siis myös sellaisia säveltäjiä, joiden teoksia on luokissa C-D-E ja joita soitetaan RTV- ja konserttialueella. Heiniö muistuttaa ihan oikein, ettei koko partituurituki mene Suomen Säveltäjien jäsenille vaan ainoastaan puolet siitä. Toinen puoli menee siis kustantajille ja meikäläisille, joilla on vastaavia teoksia vastaavilla alueilla. Heiniö painottaa, että tämä partituurimusiikin puolikas on kuitenkin noin kuudesosa ”vakavien” säveltäjien tilityksistä. Jos ja kun nyt noin puoli miljoonaa markkaa (siis partituuritukea) on 1/6 Suomen Säveltäjien tilityksistä, heidän koko tilityksensä on siis noin kolme miljoonaa markkaa. Kun koko Teoston tilitys lienee noin 115 miljoonaa, on kai todettava, että seriöösin musiikin tulojen hankinta Teostolle on aika mitätöntä. Ja siihen tietenkin perustuu myös vaatimus erilaisista tukitoimenpiteistä.

Heiniö kirjoittaa, että Teoston johtokunnan työvaliokunnassa (jossa asiaa pohdittiin) istuisi yksi vakavan musiikin, kaksi kevyen musiikin ja yksi kustantajan edustaja. Kiistän tämän jyrkästi. Siinä on jäsenenä Otto Donner puheenjohtajana ja Mikko Heiniö, Raimo Henriksson sekä Eero Lupari (ja hänkin vasta viime aikoina). Otto Donneriin on valitettavasti iskenyt ”panttivankisyndrooma”. Useinhan käy niin, että panttivanki samaistuu sieppaajiin. Näin on valitettavasti tapahtunut meillekin, eikä ainoastaan Otolle. Otto on tyystin unohtanut, kenen toimesta hän on päässyt Teoston puheenjohtajaksi ja kenen mandaatilla hän siellä istuu. Kun puhuin hänen kanssaan siitä miksi tukipolitiikkaa ei tarkastettu jo kolme vuotta sitten (kuten Teoston kokous oli päättänyt), hän vastasi minulle, että hän yritti, mutta ”teikäläiset eivät olleet tarpeeksi jämeriä” ja näin siitä ei tullut mitään. Kysyin häneltä, etteikö minun ”meikäläiset” ole myös hänen ”meikäläiset”, mutta en saanut vastausta. Hänen syntymäpäivähaastattelunsa HBL:ssakin (Onneksi olkoon!) puhuu karua kieltä. Hän sanoi mm. (AF:n mahdollisimman suora käännös): ”On selvää, että vakavien säveltäjien on vaikea selviytyä. Teosto on aatteellinen yhdistys, jonka pitää katsoa perään, että he selviytyvät. Me emme toimi ainoastaan siten, että kerätään rahat ja tilitetään ne, vaan meillä on kokonaisvastuu koko ammattikunnasta.” Tämä kuulostaa ihan kuin se olisi muistinvarainen sitaatti siitä, mitä Mikko Heiniö kirjoitti. Voihan tietenkin ajatella, että kollegojen keskinäinen solidaarisuus olisi paikallaan. Mutta: onko Teoston asiakaspiirissä ainoastaan vakavia säveltäjiä, joiden on ”svårt att klara sig”? Luulen, että kevyellä puolella (eli siis niillä, joilta tämä solidaarisuus otetaan) on olemassa suuri määrä varteenotettavia säveltäjiä ja sanoittajia, jotka elävät aika ahdistuneissa olosuhteissa, ja jotka ansaitsisivat samanlaista solidaarisuutta. Näistä ei Donner eikä tietenkään Heiniö puhu mitään.

Menevätkö nämä eri tuet edes niille vakaville säveltäjille, jotka eivät muuten tule toimeen? Tämähän on se asia, joka olisi pitänyt selvittää jo kolme vuotta sitten. Kun nyt ryhdyin tonkimaan tätä juttua sain kuulla Suomen Säveltäjien toiminnanjohtajalta: ”Jos siihen tartut, saat minusta elinikäisen vihamiehen!” Tämä on tietenkin asia, jota pelkään ihan kauheasti, mutta senkin uhalla aloin hieman selvittää asiaa. En voi ymmärtää, että säveltäjä, joka on jo vuosia asunut Ranskassa (en puhu nyt verojen maksamisesta), nauttii 15 vuotista valtion verotonta apurahaa, käy välillä täällä Akatemiassa opettamassa (juoksiko apuraha?) sai 200 000 markan valtionpalkinnon ja nyt 280 000 markan Pohjoismaisen Neuvoston palkinnon ja joka säveltää maksettuja tilausteoksia ja jolle on tekeillä MICin toimesta noin miljoonan maksava CD-rom, pitää saada erilaisia tukia. Onnea hänelle menestyksestä ja myös niistä tunnustuksista, joita hän on saanut. Mutta pitääkö hänen todellakin saada tukea? Tämän tuen maksavat myös ne pienet rokkarit, jotka kamppailevat siitä, että he saavat julkisuuteen omia teoksiaan ja jotka joutuvat uransa alussa tekemään omakustannetallenteita voidakseen vakuuttaa musiikkipiirejä heidän toimintansa tärkeydestä ja joista esim. MIC ei ole kiinnostunut alkuunkaan. Ja tiedän, ettei kaikilla iskelmäntekijöilläkään mene ihan loistavasti.

Kuka saa eniten tukia? Tai oikeastaan pitäisi sanoa: mitkä teokset saavat eniten tukia? Ne ovat sellaisia, jotka on sävelletty apurahan turvin, maksettuina tilausteoksina, joiden edestä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus työskentelee, jotka ovat pitkiä, kuuluvat C-D-E luokkaan, esitetään valtakunnallisissa radio- ja televisio-ohjelmissa tai konserteissa ja vieläpä sellaisissa tilaisuuksissa, jotka ovat voimakkaasti yhteiskunnan subventoimia. Teoston tuki tulee eri alueiden tukisiirroista, lisätilityksistä (pitkien teosten kohdalla vaikkapa 10-20 kertaisesti lyhyisiin teoksiin verrattuna) ja partituurituesta: Eiköhän lukijankin mielestä ole jotain vinoa siinä, että nämä tuet eivät kanavoidukaan niille teoksille, joita todellakin harvoin esitetään ja joiden korvaukset eivät ole siitä syystä kovin suuria?

Kun aikoinaan sovittiin, että ”Kompensoidakseen vuoden 1993 tilitysuudistuksen aiheuttamia oikeudenhaltijakohtaisia muutoksia Teosto varaa edellisen (siis lisätilityksen) lisäksi vuosittain käyttöönsä summan kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien teosten tekijöiden ja kustantajien tukemiseen”, käsitin (ja varmasti moni muukin), että kyseessä olisi ylimenovaihe, jota korjattaisiin esim. kolmen vuoden kuluttua. En pahoissa painajaisissakaan voinut kuvitella, että tarkoituksena olisi ollut jatkaa genreajattelua toisella nimellä.

Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni kun seurasin yhden teoksen kulkua. Sen säveltäjä oli teoksen syntyaikana taiteilijaprofessori ja sen jälkeen Sibelius-Akatemian professori ja sai jossain vaiheessa säveltaiteilijan valtionpalkinnon. Sen lisäksi hän sai reippaan tusinan verran palkintoja erilaisissa sävellyskilpailuissa. Teos on Yleisradion tilaama (ja maksama) nuotit kirjoitettiin kai Ylen (tai MICin) toimesta ja se esitettiin 1. kerran konsertissa ja radiossa vuonna 1978. En saanut selville mitä tapahtui vuosien 1978 ja 1996 välillä. 9.10.1996 se esitettiin Helsingissä ja heti sen jälkeen Järvenpäässä, Porvoossa, Lohjalla ja Hyvinkäällä. Helsingin konsertti radioitiin. 11.1.1997 oli taas Helsingin vuoro. Se levytettiin ja levyjä myytiin 12.603 kappaletta. Viime vuonna Helsingissä oli kaksi esitystä ja sen lisäksi yksi Englannissa ja yksi Pariisissa. Teoksen kesto (jonka perusteella lisät siis lasketaan) on eri lähteistä riippuen 18-19-20-25 min. Vilpittömät onnitteluni menestymisestä. Mutta onko tämä säveltäjä (jonka muitakin teoksia esitetään ja levytetään ahkerasti) todellakin sellainen, että hän ”har svårt att klara sig”, ja jolle pitää maksaa erilaisia tukia?

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että minun rahoista ei liikenisi markkaakaan. Olin tilaisuudessa, jossa puhuttiin teemasta ”Pyhä musiikissa”. Kun ei tullut ihan selväksi, mikä musiikissa on pyhää, joku kysyi mikä sitten on epäpyhää. Ystäväni ja edellä (ei-)mainittu säveltäjä (jonka kanssa olen ihan hyvissä puheväleissä), vastasi jotain tähän suuntaan: ”Jean Cocteau sanoi kerran, ettei taide ole mitään viihdettä vaan papillinen tehtävä. Tästä päätellen viihde on siis epäpyhää. Mutta kun täällä tuntuu olevan myös kevyen musiikin kollega, en viitsi selittää tarkemmin.” Minä taas en viitsinyt häiritä hänen papillisia ajatuksiaan ja lähdin tilaisuudesta. Mutta samalla tulin vakuuttuneeksi siitä, että hän ei ole sellainen säveltäjä, joka tarvitsee papilliseen tehtäväänsä meikäläisten epäpyhiä rahoja.

Todistaa Arthur Fuhrmann

PS. Pitäisikö subventoida ns. kevyen musiikin tekijöitä, joilla ei mene ihan niin hyvin, on asia, josta mielestäni kannattaisi keskustella.

Tekijät uusiin neuvottelupöytiin

Julkaistu

Suomalaiset tekijät ja kustantajat ovat parin vuoden ajan saaneet totutella siihen, mitä niin sanottu Cannes-sopimus on merkinnyt. Toistaiseksi sen vaikutus on kohdistunut mekanisointioikeuksien hallinnointiin, joka suomalaisten osalta tapahtuu Tanskassa pääkonttoriaan pitävässä NCB:ssä. Sopimuksen myötä NCB:n oli laskettava kulupidätystään asteittain kahdeksasta kuuteen prosenttiin. Poikkeuksena ovat kertatuottajien äänitteet, joiden osalta kuluprosentti nousi 12,5:een. Tämä siis asetti pienten levy-yhtiöiden äänitteillä julkaistujen teosten tekijät ja kustantajat huonompaan asemaan, mitä Elvis ja muut pohjoismaiset tekijäjärjestöt ovat kovasti kritisoineet.

Cannes-sopimuksen neuvottelivat suuret kansainväliset kustantajat sekä Ranskan tekijänoikeusseura SACEM, joka edusti samalla Saksan, Britannian ja Hollannin seuroja. Sen jälkeen pienemmät seurat kuten NCB pakotettiin liittymään sopimukseen; suurten kustantajien kiristysruuvina oli uhka siitä, että ne siirtäisivät. kustantamiensa teosten hallinnoinnin muualle. Sen jälkeen esimerkiksi Suomessa myytävien englantilais-amerikkalaisten levyjen rojaltit eivät enää olisi kulkeneet Kööpenhaminan kautta, jolloin NCB olisi menettänyt suuren osan tuloistaan.

n©bTosin myös kuluprosentin laskeminen on lohkaissut NCB:n tuloista lähes neljäsosan. Myös sen korkotuotot ovat selvästi laskeneet, kun isommat kustantajat saavat nyt tilityksistään ennakkoa. Kun NCB samaan aikaan on tehnyt pahoja virheitä tietotekniikassa ja uuteen teosjärjestelmään siirtymisessä, seura on joutunut historiansa pahimpaan kriisiin.

On pelättävissä, että kaikki tämä on ollut vain alkusoittoa. Mekanisointia koskeva Cannes-sopimus kavensi pienten seurojen itsenäistä päätösvaltaa. Varmasti sama uhka koskee myös esitysoikeuksien hallinnointia. Tähän asti eri maiden teostot ovat kunnioittaneet toistensa reviirejä eivätkä ole lähteneet kilpailemaan keskenään. Vastavuoroisuussopimusten perusteella kukin on kerännyt korvaukset omalla alueellaan ja tilittänyt ne ulkomaille.

Englantilainen PRS on jo jonkin aikaa pyrkinyt siihen, että näistä sopimuksista otetaan pois mahdollisuus pidättää maksimissaan 10 prosenttia niin sanottuihin kansallisiin varoihin. Jos Cannes-sopimuksen malli laajenisi esityspuolelle, suuret megakustantajat asettaisivat vaatimuksia sille, mikä on seurojen kuluprosentti ja paljonko pidätetään kansallisiin varoihin.

Tuhannen taalan kysymys on se, missä on tekijöiden edustus silloin, kun mahdollisista uusista sopimuksista neuvotellaan. Täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että Elviksellä ja Suomen Säveltäjillä on aina painava sanansa sanottavana, kun Teostossa tehdään tärkeitä päätöksiä. Valitettavasti Saksassa ja Ranskassa ei vastaavia tekijäjärjestöjä ole, ja Britanniassa ja Hollannissa niiden asema on paljon heikompi kuin meillä täällä. Näiden neljän maan seurat olivat avainasemassa, kun mekanisointia koskevasta Cannes-sopimuksesta päätettiin.

Äkkiseltään tekijöille voisi luulla olevan eduksi se, että Teoston kulut ovat pienet ja peritystä korvauksesta mahdollisimman suuri osa tilitetään. Mutta tehokkuusajattelu voi johtaa myös siihen, että palvelut huononevat ja tilitys muuttuu sattumanvaraiseksi ja otantoihin perustuvaksi. Ja kaikkein suurin uhka on sellainen tehokkuus, jossa amerikkalaisen copyright-systeemin mukaisesti tekijöiltä ostetaan kerralla kaikki taloudelliset oikeudet.

Ulkoiset uhat merkitsevät sitä, että Elviksen ja muiden pohjoismaisten yhdistysten on siirrettävä kansainvälisen toiminnan painopistettä Eurooppaan ja jopa Pohjois-Amerikkaan. Tavalla tai toisella meidän on saatava äänemme kuulumaan siellä, missä uusista sopimuksista neuvotellaan. Jos joku muu alkaa sanella meille ehdot, Teoston vuosikokouksissa voidaan tulevina vuosina siirtyä suoraan illalliseen – ellei sekin ole vaihtunut kahvitarjoiluksi.

Martti Heikkilä

ONKO TIETOA?

Julkaistu

Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus (MIC) oli aiheena viime syksynä järjestetyssä seminaarissa, jossa runsaan keskustelijajoukon voimin parannettiin MICin toimintaa. ELVISin oma työryhmä pohti samaa aihetta ja esitti ajatuksensa johtokunnalle, joka käsitteli asiaa ideapalaverissaan loppukesällä. Tästä lähtökohdasta olemme lähestyneet MICin ”omistajaa” Teostoa kirjeellä esittäen hyvien ajatusten muuttamista toiminnaksi.

Arvostelun kohteena ovat olleet mm erilaiset kalliit enimmäkseen vakavan musiikin säveltäjistä tehdyt ja ulkomaille suunnatut esittelyt ja esittäjäpainotteinen tiedottaminen. Ulkomaille suuntautuvaa musiikin markkinointia ei tule väheksyä, mutta nykyisellään sen hyötysuhde on huono. Ruotsi Abboineen on kannustavana ja kadehdittavana esimerkkinä, mutta eiköhän siellä markkinointi ole toteutettu enimmäkseen musiikkiteollisuuden ja yhteiskunnan varoin eikä pelkästään oikeudenomistajien kustannuksella. MICin rahoitushan tulee tekijöiltä ja kustantajilta kansallisina varoina Teostosta. Joku jo ennen minua lienee kuuluttanut tekijöiden ja esittäjien yhteisen tiedotuskeskuksen perään! Ulkomaisen markkinoinnin osalta vastuuta tulisi lisäksi jakaa myös valtiovallalle. Nykyisin voimavaroin MICin paras markkina-alue löytyy kotimaasta. Ulkomaille suuntautuvassa aktiivisessa tiedotuksessa MIC voisi toimia lähinnä asiantuntijan ominaisuudessa yhteistyössä edellä mainittujen tahojen kanssa.

Nyt MICin tulee kehittää suomen (ja ruotsin) kielistä kotimaahan kohdistuvaa tietopalvelua, jossa kevyt ja vakava musiikki ovat oikeassa suhteessa. Tiedotuksen ja markkinoinnin kohteena tulee olla teokset ja tekijät. Kotimaahankin kohdistuvassa tiedotuksessa ja markkinoinnissa tulee suorittaa yhteistyötä kaikkien alan toimijoiden kanssa.

Olemme siinä onnellisessa asemassa, että Suomessa esitetään poikkeuksellisen paljon kotimaista musiikkia. Tilanne ei varmasti ilman erityistoimia säily ennallaan yhäti vapautuvassa ja kansainvälistyvässä maailmassa. Suomalaisen musiikin suurin ja parhaiten toimiva markkina-alue on Suomi.

Syysterveiset, syysterveiset!

JUSSI

Tukisiirto on yli 10 % tilityksistä

Julkaistu

Teosto tilitti kesäkuussa viime vuoden esityskorvauksia runsaat 112 miljoonaa markkaa. Siitä noin 52,7 miljoonaa markkaa maksettiin kotimaisille oikeudenhaltijoille ja loput lähetettiin ulkomaille.

Niin sanottujen tukisiirtojen määrä oli tässä tilityksessä yli 12 miljoonaa markkaa. Tämä raha on peräisin sellaisesta musiikista (myymälät, kampaamot, linja-autot, puhelinjonotusmusiikki jne), josta Teosto ei saa esitysraportteja ja jota ei myöskään käyttötutkimusten perusteella siirretä millekään tietylle tilitysalueelle. Kysymys on siis täysin osoitteettomasta rahasta. Teosto on kerännyt nämä rahat mutta ei tiedä, mitä musiikkia on soitettu.

Jos tämä osoitteeton raha olisi jaettu kaikille tasan tilityksen suhteessa, se olisi tiennyt yli kymmenen prosentin siivua itsekunkin tilityksessä. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan tällä tukisiirtopotilla Teosto harjoitti kulttuuripolitiikkaa.

Tästä politiikasta toiset tietysti hyötyivät ja toiset hävisivät. Ne jotka eivät saaneet tukisiirtoja lainkaan, menettivät siis yli kymmenen prosenttia siihen verrattuna, että tämä osoitteeton raha olisi jaettu muun tilityksen suhteessa.

Ketkä kuuluivat voittajiin ja ketkä häviäjiin, ei ole kovin helppo laskea. Olisi varmasti reilua kaikkia Teoston asiakkaita kohtaan, että ensi kesän tilityksessä olisi eriteltynä tukisiirtojen osuus sekä se, kuinka paljon se itsekullakin poikkeaa prosentuaalisesta keskiarvosta. Joidenkin tilityksessä tukisiirtoja voi olla kymmeniä prosentteja, joillakuilla sitä ei ole ollenkaan.

Mihin tuo 12 miljoonaa sitten viime vuonna suunnattiin? Karkeasti ottaen se jaettiin kolmeen osaan, josta 4 miljoonaa meni Ylen radiokanaville, 4 miljoonaa konserttialueelle ja 4 miljoonaa huvialueelle. Rahat siis lisättiin näiden alueiden tilitykseen.

Ylen sisällä oli vielä oma jakonsa, jossa Ylen ykköselle meni lähes 3 miljoonaa. Ilman tätä siirtoa Ylen Ykkösen musiikista olisi tilitetty noin 5 miljoonaa. Tukisiirron osuus oli tarkemmin laskettuna noin 36,6 prosenttia.

Konserttialueella tukisiirron osuus oli noin 39,9 prosenttia. Ilman tukisiirtoa tilitys olisi ollut runsaat 6 miljoonaa ja tukisiirto oli runsaat 4 miljoonaa.

Kaikkein korkein tukisiirron osuus on huvialueella, jossa se on 46,4 prosenttia. Ilman tukisiirtoa tämän alueen tilitys olisi noin 4,7 miljoonaa ja tukisiirto on runsaat 4 miljoonaa.

Radio Suomessa soitetun musiikin tilityksissä tukisiirron osuus on noin 11,4 prosenttia. Radiomafiassa sen osuus on alle kaksi prosenttia.

Tämä antaa jo hieman osviittaa siitä, ketkä saattavat olla tukisiirtojen hyötyjiä ja ketkä häviäjiä. Varmaan on paljon niitäkin, joiden kokonaistilityksestä tukisiirron osuus on juuri tuo runsaat kymmenen prosenttia. Mutta kuten sanottu, tarkan tiedon tästä saisi, kun jokaisen asiakaan tilityksessä olisi tukisiirron osuus eriteltynä.

Tukisiirrot ovat vain yksi osa Teoston tilitykseen sisältyvää kulttuuripolitiikkaa, mutta varmaan se merkitykseltään on huomattavimpia elllei huomattavin. Muita ovat esimerkiksi erilaiset kertoimet radio- ja tv-alueella sekä konserttialueella tai se, että huvialueella tilitys on riippumaton siitä, paljonko Teosto kustakin tilaisuudesta laskuttaa.

Partituurimusiikin tuki oli viimeksi lähes miljoona markkaa. Jos sitä ei olisi ollut, useimpien tilitys olisi ollut lähes prosentin suurempi. Niillä harvoilla, jotka partituurimusiikin tukea saivat, tilitys taas olisi voinut huomattavastikin pienentyä. Partituurimusiikin sisällä tukea saavat nykyisin eniten ne teokset, joilla muutenkin on eniten esityksiä ja sitä kautta tilityksiä.

Mikä sitten olisi oikeudenmukaisin tilitysmalli? USA:ssa kuulemma harjoitetaan sellaista politiikkaa, että mitä useammin teos radiokanavalla soi, sitä paremman tilityksen se saa minuuttia kohden. Näin USA:n kaksi teostoa (ASCAP ja BMI) kilpailevat asiakkaista. Tässä politiikassa tuetaan ns. kaupallista musiikkia vähemmän kaupallisen kustannuksella. Teoston kulttuuripolitiikassa tarkoitus lienee päinvastainen.

Selvis osallistuu Teoston kulttuuripoliittiseen keskusteluun tämän numeron gallupilla (vain printtilehdessä). Keskustelu jatkuu Elviksen syyspaneelissa 25 lokakuuta.

Martti Heikkilä

Tuomarin riimit ja Junnu-palkinto

Julkaistu

 

Vuoden 1999 Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto, 30.000 mk annettiin Tuomari Nurmiolle hänen työstään suomalaisena lauluntekijänä. Raati perusteli valintaa näin:

”Tasan kaksikymmentä vuotta sitten julkaisi Hannu Nurmio taiteilijanimellä Tuomari Nurmio ensilevynsä ”Kohdusta hautaan”. Vuosien aikana hän on kirjoittanut monia myös suurelle yleisölle tutuiksi käyneitä lauluja. Ikivihreistä ”Valo yössä” tai ”Kurjuuden kuningas” voi suomalainen löytää itselleen sitä niin tuttua ohikiitävän elämän tuskaa. Toisaalta Nurmio osaa tyylitellä myös perinteisen rillumarein hengessä: monet laulut kuten ”Idän lokari”, ”Miehen elämää”, ”Ramona”, ”Kulman kuppilassa” tai ”Kivinen tie” ovat nykyajan iskelmäromantiikkaa parhaimmillaan resuisine baareineen ja värikkäine keskushenkilöineen. Niin on myös uusi ”Tonnin stiflat”, jossa hän liikkuu samoissa maisemissa kuin Juha Vainio ”Kolmatta linjaa”.

Nurmion tuotannon herkempää puolta edustavat sellaiset aseistariisuvat rakkauslaulut kuin ”Laaksossa”, ”Vielä yksi opetus”, ”Rakkauden talossa” ja ”Laulu numero 99”, joilla taatusti voi löytää tien naisen sydämeen. Lisäksi – Nurmiolla on aina ollut oma salainen puutarhansa, jossa syntyneet laulut kukin voi tulkita oman mielikuvituksensa ja arvomaailmansa mukaan: lauluissa ”Hän on täällä tänään”, ”Lasten mehuhetki”, ”Punainen planeetta” tai ”Vinoja Sanoja” lähdetään matkalle Nurmio-rokin oudompiin mutta silti vapauttaviin karkeloihin.

Tuomari Nurmiolla on ollut antaa paljon suomalaiselle kuulijalle. Hän ei ole koskaan lokeroitunut mihinkään yhteen ainoaan tyylilajiin, mutta yhdestä hän on pitänyt tiukasti kiinni: sanat ovat hänen tuotannossaan kunniapaikalla.”

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Rahastoa hallinnoivat Kotkan Meripäivät Oy sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry. Hallituksen puheenjohtajana toimii kaupunginjohtaja Hannu Tapiola. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997) ja Tero Vaara (1998).

 

Tuomarin riimit ja Junnu-palkinto

Järjestyksessä yhdeksäs Juha Vainio -palkinto ojennettiin heinäkuun lopussa Kotkan Meripäivillä Tuomari Nurmiolle. Seuraavassa Handen kuulumiset kesän korvalla sekä miehen ajatuksia biisinteosta ja vähän muustakin.

Minkälaisten töiden kimpussa olet nyt? Tulevaisuuden suunnitelmat?

Tällä hetkellä harjoittelen uuden trion eli ”Tuomari Nurmio ja Korkein Oikeus” -yhtyeen kanssa. Tarkoitus on keikkailla ja tehdä mahdollisesti seuraava levykin ko. kokoonpanolla. Combossa soittavat Markku Hillilä, rummut ja Tommi Viksten, baritonikitara. Tää baritonikitara on normaalia alemmaksi viritetty kitara, jota voi käyttää kitaran ja basson yhdistelmänä. Itse soitan tässä triossa sähkistä ja tietenkin laulan. Meiltä on kesäksi tilattu jo muutama keikka, mm. Provinssirockiin seka Turun DBTL:n yhteydessä pidettävään runoilijailtaan. Esitettävä materiaali on sekä vanhempaa että uudempaa tuotantoa – lähinnä kuitenkin juuri tälle kokoonpanolle sopivia biisejä, koska combon soundi on aika säröpitoinen. Meidän tyyliä voisi nimittää vaikkapa etnorockiksi. Ei perusrockia eikä mainstereamia, vaikka pyrimmekin pelkistettyyn ilmaisuun. Musiikillisesti tää trio on mulle paluuta perusasioihin, mutta luonnehdintana kävisi parhaiten ei suora, vaan vino rock.

Kuinka tärkeä sinulle on bändi, muut soittajat?

Niin, mähän olen tehnyt kolmisen vuotta yksikseni hommia, ja keikkaillutkin ihan soolona. Edellisen studiolevynkin (”Luuta ja nahkaa”, 1997) tein yksin kitaralla. Siinä yksin tekemisessä on tietenkin omat hyvät puolensa: saa päättää aikatauluista itsekseen jne. Mutta nyt tämä bändi-homma tuntuu pitkästä aikaa todella hyvältä. Ja keikkailukin on kivempaa, kun ei tarvitse yksin kärvistellä takahuoneissa…

Miten teet biisejä? Joudutko puurtamaan vai syntyvätkö laulut inspiraation vallassa?

Vähän eri tavoilla: joskus joutuu vääntämään ja toisinaan biisit tulevat helpommin, tulipa niistä lauluista sitten loppujen lopuksi hyviä tai huonoja. Mutta esimerkiksi tämän uuden ”1999”-levyn biiseistä yhden kuulin unissani (”Laulu numero 99”) ja laitoin sen sanelukoneelle samointein ylös.

Kuinka suhtaudut tähän ”laulujen tulemiseen” esimerkiksi kesken makoisten unien? Ajatteletko silloin, että se on lahja vai peräti kirous? 

No, eihän se yöllä heräileminen jatkuvasti ole ollenkaan hauskaa! Mutta on kausia, jolloin duunit ovat siinä pisteessä, että kesken unien on noustava laittamaan asioita muistiin. Sellainen nimittäin harmittaa, jos tulee hyvä idea mieleen ja sitä ei sitten myöhemmin enää muistakkaan. Joskus yöllä kirjoittelen parisen tuntia, kun ympärillä on hiljaista ja rauhallista. Ja onhan mulla toi sanelukonekin, jota käytän silloin tällöin.

Pystytkö muuten halutessasi unohtamaan työasiat helposti? Vai pyöriikö sulla jatkuvasti mielessä laulujen aiheita ja melodian pätkiä?

Silloin kun joku projekti on meneillään, pöntössä suhisee melkeinpä jatkuvasti. Mutta nyt esimerkiksi kesän aikana olen päättänyt pitää kertakaikkista lomaa näistä musa-asioista ainakin kaksi viikkoa. Jollei sitä pysty rauhoittumaan, niin jatkuva asioiden pyörittely pilaa kaiken muun elämän. Mutta ehkä se on niin, ettei sitä ihan täysin pysty olemaan ja elämään rauhassa. Jollain tasolla, ikään kuin passiivisesti, kaikenlaisia juttuja pyörii kai aina mielessä. Joskus tuntuu jopa siltä, että energiaa kuluu enemmän siihen, että koittaa pitää duunit pois mielestä, kuin siihen, että tosiaan ryhtyy toimeen.

Kuinka suhtaudut uudesta levystäsi lukemaani luonnehdintaan, että se on ”kuin musiikillis-lyyrinen vastine Aki Kaurismäen elokuville”?

No joo, ehkä mun musa sivuaa tota Akin juttua, ja onhan tällä uudellakin levyllä iskelmällisiä vaikutteita. Mutta on sillä levyllä kyllä musaa laidasta laitaan, ja sen verran kuin mä nyt Akin musiikkimakua tunnen, se ei ehkä siitä räminärockista niin kauheesti tykkää.

Mikä on omaa mielimusiikkiasi? Vai kuunteletko vapaa-aikoinasi ylipäätään musiikkia?

No joo, sillon kun mä haluan vaan levätä, eli en käytä musaa virikeaineistona, kuuntelen mitä erilaisempaa kamaa. Vaikkapa kevyttä klassista saunaillan päätteeksi tai radion hittikanavaa, jossa ei juontajat turhia pälätä. Tällöin musa ei aseta mitään vaatimuksia itselle, vaan se toimii rentouttajana. Mutta sitten on tiettyä, itselle läheistä musiikkia, joka on vaativampaa, ja sitä kuuntelee sitten ihan eri korvalla. Radiota mä kyllä yleensä kuuntelen kerrallaan noin 5 minuuttia, ellei sieltä sitten satu tulemaan jokin mielenkiintoinen erikoisohjelma…

Olet ollut kuitenkin ilmeisen kiinnostunut iskelmästä?

Jep – mä olen kai jotenkin seonnut näihin iskelmäpastisseihin, tai kuinka niitä nyt kutsuttaisiinkaan. Mä aina jotenkin hermostun, kun mä kuulen jonkin klassikko-iskelmän, vaikkapa jonkin komean tangon, jossa on todella tökeröt sanat. Mä kyllä tajuan sen, et ne sanat on tarttuneet siihen kappaleeseen ikään kuin puolivalmiina ja kaikki osaavat sen laulun juuri sellaisena. Mutta jotenkin joidenkin tekstien tökeryys kalvaa. Mä olen yrittäny näissä omissa iskelmällisissä jutuissani saada teksteihinkin jotain järkeä, koittanu tehdä ne niin kun mun mielestä ne pitäis tehdä.

Kuinka muuten suhtaudut tähän Juha Vainio -palkintoon, joka on ennen kaikkea tunnustus ammattisanoittajalle?

No, kyllä mä jonkinlaisen linkin itsessäni tähän ralli-kuvioon näen. Tosissani mä jouduin tarttumaan tähän ammattimaisuuteen vuonna 1987, kun mä julkaisin ton ”Käytettyä rakkautta” -levyn. Mä nimitin sitä projektia silloin ”Junnu Vainio” -projektiksi. Se oli mulle eräänlainen pakkorako: mä olin sellaisessa elämäntilanteessa, että oli pakko joko ottaa kynä käteen ja tehdä ralleja, tai sitten vaihtaa alaa. Silloin mä biisejä tehdessä päätin, että riimit skrivataan kunnolla ja oikein ja sillä siisti. Ylipäätään Juha Vainion edustama ammatti, sanoittaminen, on ammatti, jota mä tietenkin arvostan. Ja varsinkin silloin, kun ukon tai akan pitää sillä leipänsä tienata!

Tuomarin paperit vuodelta 1983 ovat siitä lähtien lojuneet ”jossain laatikossa”. Kynällä ja skitalla on ollut enemmän käyttöä.

Kuriositeetin vuoksi on pakko kysyä tämä tuomari-asia selväksi? Oletko oikeasti tuomari?

Mähän opiskelin 10 v. lakitieteellisessä tiedekunnassa ja valmistuin sieltä vuonna 1983, vaikka jo vuodesta 1979 olin ollut myös ammattimuusikko.

Siis yhtä aikaa tuomari ja muusikko?

No ei nyt ihan, mutta niin järjetöntä kuin se olikin, mä en tavallaan uskaltanu jättää opintoja kesken. Vaikka mä parikin kertaa päätin, et nyt tää opiskelutouhu saa riittää. Mut se tuntu kuitenkin niin säälittävältä, kun mä olin kaikki ne vuodet jännittäny tentteihin, istunu luennoilla ja lukenu sen hemmetinmoisen kirjanivaskan! En mä vaan sitten tohtinu sitä kesken jättää. Mutta onhan se jotenkin tragikoomista, et kun mä sen paperin sitten vuonna 1983 vihdoin kouraan sain, mä kävin sinä päivänä yhden, sattumalta mun vieressä seisseen ja samalla kertaa valmistuneen ukon kanssa juomassa parit bisset ja laitoin sen paperin himassa jonnekin laatikkoon. Kaipa se paperi edelleenkin siellä laatikossa lepää…, mut tuomarin hommia mä en ole tehnyt päivääkään!

Miksi valintasi sitten päätyi musiikkiin, ja mikä saa sinut pysymään alalla?

No, mulla on siihen on kolme erittäin hyvää syytä: 1) soittaminen ja musiikki on mulle intohimo. 2) siitä saa sen verran rahaa, että pärjäilee ja 3) saa itse päättää omat aikataulunsa, eli saa olla jotakuinkin vapaa.

Kiitos Hande hauskasta juttutuokiosta. Vedet tulivat silmään ajatellessani tätä tuomariksi valmistumis-episodia. Mutta ennen kaikkea kiitos upeista biiseistä ja teksteistä. JA onneksi olkoon ansaitusta palkinnosta!

 

Karvaa vaille kanttorista – koko kansan Hiltuseksi

Julkaistu

Risto Hiltunen istuu Tohlopin kahvilan pöytään ja sulkee puhelimen. Kiirettä miehellä on pitänyt jo vuosikymmeniä. – Mukaan mahtuu balettikoulun säestyksiä, bändejä, popteatteria, kanttorin töitä, kuoronjohtajan hommia, musiikinopettajan työtä, elokuvamusiikkia ja vielä varsinainen päivätyö täällä TV2:ssa. Olen päässyt tekemään musiikkia monipuolisesti, kiittelee Risto Hiltunen, 54 vee.

– Yleisradio on hoitanut velvoitteensa musiikin käytöstä mallikkaasti. Televisioon yhä useampi ohjelma ostetaan kuitenkin ulkopuolisilta alihankkijoilta. Asioiden hoitoon niissäkin pitää kiinnittää huomiota.

Riston muusikonuran alkutahdit lyötiin niin varhain, ettei mies sitä itsekään muista. Tuttavat ja sukulaiset ovat kuitenkin kertoneet hänen soitelleen Vesivehmaan jenkkaa urkuharmoonilla jo muutaman vuoden iässä. Tampereen Musiikkiopisto tuli ohjelmaan jo ennen koulua. Kirjaimet ja nuotit tuli opittua kutakuinkin samoihin aikoihin, nuotit jopa vähän aiemmin.

– Koulun jälkeen menin balettikouluun säestämään ja illalla vielä ravintolaan soittamaan. Monet kerrat koulun rehtori haki minut ravintolan lavalta pois, koska koulupoika ei olisi saanut olla soittamassa.

Keikkaputkesta Sibelius-Akatemiaan

14-vuotiaana Risto laittoi kumppaneineen pystyyn oman ravintolabändin , Pertti Liljeroos Quartetin.

– Ensimmäinen kuukausi soitettiin Keuruulla, toinen Joensuussa ja niin edelleen. Keikoilla soitimme aika lailla latinalaisvaikutteista musiikkia.

– Kaksi vuotta kiertämistä opetti, miten puuduttavaa keikkamuusikon työ lopulta on. Jos soittaja ei löydä harrastusta tai muuta ajankulua, bändi menee joko eteenpäin tai taaksepäin.

Kahden vuoden keikkaputken päätteeksi Ristoa odotti yllätys isolla yyllä. Elettiin vuotta 1965.

– Velipoika oli saanut ilmeisesti hepulikohtauksen ja lähettänyt puolestani hakupaperit Sibelius-Akatemiaan kirkkomusiikkiosastolle. Sain tiedon siitä vain muutamaa päivää ennen pääsykokeita, Risto muistelee hymyssä suin.

Musikaalista hautajaisiin

Vuonna 1969 opiskelut Akatemiassa alkoivat olla loppusuoralla ja Risto pääsi töihin Tampereelle Viinikan seurakuntaan. Siitäkin syntyi opiskelijoiden keskuudessa kiusallinen väärinkäsitys.

– Tulin sanoneeksi, että työni on viinikassa. Siitä lähti sinnikäs huhu, että olen vaihtanut ravintola-alalle, kunnes sain oikaistua, että työpaikkani on Viinikan seurakunnassa.

Samana kesänä Risto sai kesämökilleen puhelun Rami Rantaselta: ”Tule tänne”. Rantanen kertoi, että Tampereella alkaa pyöriä musikaali Hair. Kuten hyvin tiedetään, siitä tuli suuri menestys.

– Olin soittamassa sadoissa esityksissä. Lavalla oli puolialastomia esiintyjiä, mutta minulla oli tumma puku ja kravatti, koska olin yhä seurakunnassa töissä ja esitysten välillä piti käydä soittamassa hautajaisia.

– Päivässä saattoi olla kymmenenkin hautausta ja kaksi musikaalinäytöstä. Lisäksi opetin musiikkia koulussa. Se oli melkoista lentoa. Kun jäin seurakunnasta pois, kirkkokuoro antoi minulle kirjan ’Juokse poika juokse’, Risto nauraa.

Jossain välissä mies ehti laulaa Tampereen Tuomiokirkon Nuorten Kamarikuorossa tenorina yhdessä Jaakko Ryhäsen kanssa. Synnynnäisiä tenoreita molemmat siis!

Hiljalleen televisiokin astui kuvaan. Aluksi Tamvisio, sitten TV 2. Tenavatuokiosta Arja-tädin kanssa kaikki lähti liikkeelle. Vakipaikka aukesi vuonna 1975 Olli Hämäläisen (Häme) testausten kautta.

Riston vetämä lauluryhmä Hiltuset tuli katsojille varsin pian tunnetuksi. – Suomalainen Rapsodia, Pianonvartija, Laulunsekainen Soittotunti ja moni muu sarja tehtiin tällä kokoonpanolla. Siinä oli taitavia laulajia, kuten Maija Salo, Elisabeth Haavisto ja Päivi Kautto-Niemi.

Alihankinta tuo uhkia tekijänoikeuksiin

Työ Tohlopissa on ollut tunnusten tekoa tänne ja pientä musiikkitäytettä tuonne. Esimerkiksi Reinikaisen tunnus oli Riston mielestä hauska. Legendaarinen ’Pikku Kakkosen posti’ oli puolestaan Riston tyttären laulama.

– En ole koskaan laskenut tai luetteloinut tehtyjä juttuja. Teostoilmoitusten täyttökin on tahtonut monesti unohtua.

– En ole pitänyt itseäni niinkään säveltäjänä. Kun tulee vapaa hetki, minulle ei tule pakottavaa tarvetta ryhtyä säveltämään. Kun joku tuo tekstin tai ohjelman idean ja pyytää niihin säveltä, se kyllä syntyy.

Sen sijaan sovittaminen kuuluu Riston työhön. Tässä hän törmääkin jatkuvasti selkeiden ohjeiden puutteeseen.

– Jos teemme täällä ohjelmaa tyyliin ’lauantain toivotut levyt’, jossa kappaleet kuulostavat mahdollisimman hyvin alkuperäisiltä, voinko laittaa itseni sovittajaksi? Minä ymmärtäisin niin, että siinä vaiheessa, kun lopputuloksessa näkyy selvästi oma sormenjälki, voi hyvällä omallatunnolla laittaa itsensä sovittajaksi. Muussa tapauksessa käytössä on jonkun muun ideat.

-Tämä on ihan oikeasti ongelma, jonka kanssa tuskailemme jatkuvasti, Risto sanoo.

Siitä Risto on iloinen, että hän on saanut olla kakkosella ajamassa sanoittajien ja säveltajien asiaa. Se tarkoittaa sitä, että tekijöiden nimet saadaan esiin ja että he saavat työstään ansaitun korvauksen. Yleisradiossa erityisesti juuri Kakkosta on kehuttu tinkimättömästä asioiden hoidosta.

– Nyt ilmassa on kuitenkin uhkia. Yhä useampi ohjelma ostetaan alihankintana talon ulkopuolisilta yhtiöiltä. Asioiden hoitoon niissäkin pitää kiinnittää huomiota, Risto evästää etujen valvojia.

Latausta urkujen ääreltä

Viihdemiehenä tunnetulla Risto Hiltusella on kanttoritausta. Syvät hyvänolontunteet syntyvät yhä kirkon urkujen äärellä.

Elvikseen Risto on kuulunut ’kauan’, niin kauan ettei itsekään muista.

– Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että Elviksessäkin löytyy aktiiveja, jotka jaksavat tapella koko musiikkihygienian hyväksi. Yhteenkään pikkujouluun tai kokoukseen en ole valitettavasti päässyt, vaan aina jälkeenpäin katsellut kateellisena lehdestä kuvia, kuinka hauskaa muilla on ollut.

– Erityisesti olen ihastellut Elviksen toiminnassa sitä, että siellä ei ole ajettu yksipuolisesti vain säveltäjien ja sanoittajien asiaa. Useimmiten asioita on silmäilty laajemmin.

Musiikkiriennosta toiseen kiirehtivä Risto lataa akkujaan – yllätys yllätys – musiikin parissa.

– Kun astun pimeään kirkkoon, sytytän valot urkupöytään ja näen tuon mahtavan soittimen, silloin tuntuu hyvältä. Urkujen äärellä huomaa nopeasti, että tämähän olikin hieno päivä vaikka hetkeä aiemmin tuntui aivan muulta, mies sanoo haaveellisen näköisenä.

Teksti ja kuvat: Jari Salonen

Katja Lampela – oman juttunsa ilmaisija

Julkaistu

 

Akustista kitaraa soittava Katja muistetaan parhaiten Taikatuun primusmoottorina, mutta tällä haavaa hän keskittyy silmäteräänsä, viime talvena syntyneeseen, Armoa!-bändiin. Akustisella triolla keikkoja on riittänyt ja aurinkoisesta, hauteisesta kesästä jäi pöytälaatikkoon taas pino uusia lauluja. Omalle bändille säveltämisen lisäksi biisien teko muille artisteille on alkanut kiinnostaa Katjaa. Toissa kesänä hän kokeili kepillä jäätä, osallistui Seinäjoen Tangomarkkinoiden tangosävellyskilpailuun ja voitti. Katjan ensimmäisen tangon ”Olet maailmain” esitti ja levytti vuoden 1997 tangokuningatar Saija Varjus.

Herkän oloinen, moottoripyörällä haastattelupaikalle suhannut nuori nainen tilaa kupin mustaa kahvia, asettaa kypäränsä ravintolan lattialle ja sytyttää tupakan.

Katjan äiti muistaa, kuinka hänen tyttärensä istui 4-vuotiaana lastenvaunuissa ja kailotti. Isoon ääneen, niin, että Rovaniemen kadut kaikuivat. Ensimmäisen sävellyksensä hän teki viisivuotiaana yhden soundin syntetisaattorilla.Kahdeksan tahdin pituisia melodiakaaria alkoi syntyä joskus yläasteella. Ensimmäiset varsinaiset biisinsä hän sävelsi nuorisorunoihin.

Myöhemmin Katja kiinnostui runokirjoista. Aale Tynni oli yksi suosikeista. – Tein biisejä hänen runoistaan. Ensimmäinen oma laulunteksti syntyi lukion alkuaikoina. Aihe oli rankka. Biisi kertoi odottamisesta. Ensin siinä odotettiin rakkautta, sitten vapautta ja lopuksi odotusta itseään. Odotuksesta tuli kahle, koska sitä vaan odotti.

Rovaniemeltä kotoisin oleva Katja liittyi ensimmäiseen bändiinsä 14-vuotiaana. Rumpuja soittavana hän oli ”Kate and the Rock Circus”-nimisen bändin keskushahmo. Tämä paikallisen tiskijukan löytö nähtiin usein soittamassa oman tiskijukkamanagerinsa keikoilla. Yli kymmenen vuotta myöhemmin syntyi laajemmankin yleisön aivokuoreen muistijäljen jättänyt Taikatuu.

– Erään ystävän syntymäpäiväjuhliin piti keksiä ohjelmaa ja kolmen kaveruksen ryhmä kutsuttiin sinne pitämään hauskaa ja soittelemaan. Niistä juhlista se alkoi. Me treenasimme yhteisötalossa Lauttasaaressa ja eräs pieni Taika-tyttö konttasi usein bänditreenejä kuuntelemaan. Tytön äiti aina huusi sille, että Taika, Taika tuu. Siitä se nimi tuli.

Megamanian kesällä 1995 julkaiseman ”Dänsydän”-levyn raita ”Mitä mietit” ylsi Radio-Suomen jymylevy-listalle. Levyn ilmestymisen jälkeen Taikatuu keikkaili tiuhaan. Tällä hetkellä bändi on syvässä koomassa, sen jäsenet tapailevat toisiaan silloin tällöin, mutta mistään paluusta ei ole puhuttu. Ajankohtaisempaa juuri nyt on Armoa!-poppoon trimmaaminen huippuvireeseen. Keikkakysyntää kun on ja biisisuoni pulppuaa. Uuteen bändiin kuuluvat Katjan lisäksi sellisti Pia Antikainen ja rumpali Matti Helariutta.

Kanavat auki

Koti on se pyhättö, jossa Katjan biisit saavat alkunsa.

– Biisin teko on aina itsellekin yllätyksellistä. Silloin on joidenkin virtausten kanssa tekemisissä. Ikäänkuin salama iskisi sekä taivaasta että maasta itseni muuntuessa joksikin välittäjäaineeksi. Silloin sen virran saa kulkemaan. Biisi voi tulla aamulla heti ensimmäiseksi kahvia juodessa, tai yöllä nukkumaan mennessä. Usein juuri herätessä tai nukahtaessa. Ehkä silloin on joku erityinen kanava auki ja anturit kykenevät vastaanottamaan muutakin kuin Hesarin uutisia.

Katja sanoo tehneensä tarpeeksi kauan hommia itsekseen ja nauttii nyt ryhmätyöstä. – Siitä syntyy oma soppansa, mutta orkesteria ei voi johtaa ilman järkeä. Siinä henkilökohtaisen intuition osuus pienenee kullakin soittajalla.

Biisejä tehdessään Katja varoo ensimmäisten versioiden karikoita. – Se voi olla myös kliseisin, omasta kuunteluhistoriasta johtuen. Samalla kun se on luonnollisin ja ilmeisin, se voi olla myös käytetyin. Jos ei ole velttona siinä vaiheessa kun intuitiotaan käyttää, helmiä voi tulla heti alussa.

Katja tekee selvän eron rentouden ja älyllisen velttouden välille. – Parhaat sävellykset syntyvät rentoutuneessa olotilassa, mutta ilman älyllistä terää niistä voi tulla sitä samaa, mitä on kaikki radioasemat pullollaan.

Kevyin kantamuksin

Biisien tekometodi vaihtelee, ja nuottipaperia Katja käyttää vain silloin, kun ei ole mitään muuta. Jos ideat vyöryvät bussissa tai ratikassa, hän piirtää nuottiviivaston ja kirjoittaa melodiat ylös.

– Kynä ja paperilehtiö kulkevat aina mukana ja kalenteri on täynnä merkintöjä. En omista mitään vihkoa, koska haluan liikkua kevyin kantamuksin, mutta kotona ollessani laulan melodiaideoita pienelle nauhurille.

Katja ei pelkää käsitellä teksteissään isoja akuutteja aiheita ja hän yrittää saada asioita sanotuksi, sitä mukaa kun ne vastaan tulevat.

– Ne ovat niitä elämän ja kuoleman kysymyksiä, mitä nyt yhteen elämään mahtuu. Teemojen työstäminen vie oman aikansa ja silloin olen itsekin ihan pihalla ja ihmettelen, että mikä minua oikein myllertää ja mikä sieltä yrittää tulla esiin. Aihe jotenkin selviää siinä tekoprosessin aikanakin osittain ja loppuhan on pelkkää kiteyttämistä. Melodioiden ja sanojen yksinkertaistamista. Varsinkin pop-musiikkia tehdessä idean täytyy olla kristallinkirkas.

Välillä on sellaisia jaksoja, että Katja kirjoittaa päiväkirjaa kynä höyryten ja keksii sana-aihioita myöhempää tekstien kehittelyä varten.

Elämää suurempi tango

Toissa kesän voitto Seinäjoen Tangomarkkinoiden tangosävellyskilpailussa oli Katjalle yllätys. ”Olet maailmain”-tangosta tehtiin diskohumppaversio tangokuningatar Saija Varjuksen ”Yambaijaa”- levylle. Katja ei kuitenkaan pidä itseään tangosäveltäjänä ja epäröi vielä kykyjään.

– Se oli elämäni ensimmäinen tangosävellys. Viime keväänä kysyin itseltäni miksei tangoja syntynyt. Ihmiset ovat pyytäneet, mutta tangon säveltäminen on vaan tuntunut ihan mahdottomalta ajatukselta, kunnes vastikään tajusin, että nyt olisi taas aihetta ja materiaalia tangoon. En ole kovin perehtynyt suomalaisiin nykytangoihin ja ne tangot, joita olen sattumalta kuullut ovat kuulostaneet jotenkin liian iskelmällisiltä. Tango on mielestäni elämää suurempaa musiikkia. Siinä on punaista väriä ja se on helvetin intohimoinen, eikä niitä voi tehdä liian usein, koska itsellä pitää olla se tunnetila, joku uusi juttu. Jostain ikiaikaisesta intohimon suosta ei voi ammentaa niitä aiheita.

Syöksy tuntemattomaan

Vaikka Katja on soittanut eri bändeissä koko pienen ikänsä, hän ei silti ole mikään bändidiggari tai bändimusadiggari. Suuri suosikki on edelleen Kate Bush.

– Hänen musiikkiinsa voin aina palata. Bush on sellainen oman juttunsa ilmaisija.

Katjalla on olemassa kuulokuva siitä, miltä hän haluaisi oman musiikkinsa kuulostavan.

– Kun ei tiedä miten se tehdään, pitää vaan syöksyä tuntemattomaan, mutta on paljon helpompi sanoa jollekin syntikalle, että soita noin kuin jollekin bändin jäsenelle. Siinä tulee aina musiikillisia ristiriitoja ja jossain vaiheessa soittotaito tulee vastaan, etenkään kun ei itsekään osaa sanoa, mikä se juttu on.

Ilman kravattia

Oulunkylän Pop Jazz Musiikkiopistossa Katja oppi laulutekniikkaa, mutta oma persoonallinen ilmaisu ja laulutatsi muuntuvat jatkuvasti. ”

– Se juttu on kokoajan haussa ja elää päivästä päivään, enkä nykyään enää laula samalla tavalla kuin Taikatuun aikoina, mutta omaa ilmaisua se oli silloinkin. Ehkä se prosessi on vähän samanlainen kuin elämässä yleensäkin. Kun kokoajan yrittää päästä lähemmäksi itseään ja itsen muuttuessa myös ääni muuttuu, sitä on tavallaan prosessissa kokoajan.

Katjan mielestä naisilla on kaksi mieletöntä etua. Ensimmäinen on taakan keveys. Ei ole määrätty mitään sapluunaa, minkälaista naisten tekemän musiikin pitäisi olla. Toinen etu on se, ettei naisten tarvitse sulloutua pukuun tai ripustaa kaulaansa kiristäviä kravatteja.

– Naisilla on vapaa yhteiskunta, nykyään. Mielestäni naiset ovat tänä päivänä paljon vapaampia kuin miehet. He tekevät omia juttujaan, ennakkoluulot ovat karisseet ja se prosentti miehistä, joka tuntee ennakkoluuloja naismuusikoita kohtaan, on niin pieni vähemmistö, ettei heidän mielipiteillään ole painoarvoa. Pikkuruiseksi vähemmistöksi jää myös se prosentti naisista, jotka kokevat, että olisi yhä olemassa jotain tabuja. Naiset voivat tehdä mitä vaan ja sitä kautta tuoda musiikkimaailmaan tuoreutta ja raikkautta; kahleista vapaata näkemystä ja musiikkia.

Soivia pöydänjalkoja

Katja on tehnyt poppiksien lisäksi instrumentaalimusiikkia mm. teatteri- ja tanssiprojekteihin, muttei osaa kuvitella säveltävänsä instrumentaalimusiikkia ilman jotain selkeää produktiota. Kaapelitehtaan Zodiak-teatterissa pyöri viime syksynä ”Lavastaja”-niminen tanssiesitys, jonka äänestä vastasi Katja yhdessä produktion puuhamiehen ja koreografin Simo Heiskasen kanssa. Soivaa romua oli haalittu kaatopaikoilta, kierrätyskeskuksesta ja roskalavoilta.

– Esityksissä oli hauskaa olla mukana. Simo soitti metallisia, kellonmallisia pöydänjalkoja, joista lähti eri säveliä. Jostain hän oli löytänyt muoviputken ja siitä tuli minun pääsoittimeni. Putken toiseen päähän laitettiin mikrofoni. Siihen minä lauloin ja viheltelin. Välillä taas koputtelin sitä putkea kepillä ja sen sävelkorkeus sopi mainiosti niihin kellon kuuloisiin pöydänjalkoihin. Hauska sattuma. Äänistä tuli veikeä harmonia.

Ilmavan soundin etsijä

Soundin etsiminen on Katjan mielestä loputon tie. – Nyt tällä hetkellä minua viehättää 60-luvun soundi a la ”Cry me a river” . Siinä Julie Londonin levyttämässä, kuuluisimmassa versiossa soundi on herkullinen. Yleissointi on raikas ja siinä taitaa olla jousikaikua, vaikka en minä noista vanhoista kaiuista paljoa tiedä. Soittimia on käytetty niukasti ja tunnelmassa on jotain hyvin hauskaa. Muutenkin 60-luvun soundissa on tilaa. Esimerkiksi Carolan ja Laila Kinnusen äänityksissä on hieno meininki.

Katjaa harmittaa nykysoundin tukkoisuus. Radioasemat kompressoivat päivän hittejä ja muutenkin on vallalla ”kaikki taajudet täyteen”-mentaliteetti.

Katja kuvailee omaa ihannesoundiaan ilmavaksi ja vedenalaiseksi. – Ikään kuin lentäisi tai sukeltaisi kirkkaassa vedessä, jossa uiskentelee paljon eri elementtejä. Soundimassa on paksua ja vedessähän kaikki on kevyttä, mutta vähän hidasta. Se on täynnä elämää ja koralleja.

– Armoa!-trio tarjoaa temmellyskentän Katjan soundivisioille ja kokeiluille. Kolme akustista soitinta: rummut, sello ja kitara on helppo miksata avarasti niin, että Katjan laululle jää tilaa.

Teknologia kiinnostaa

Katja suhtautuu säveltämisen ja sanoittamisen opiskeluun epäilevästi. – Olen kai vähän taikauskoinen, mutta haluan, että se on sitä, mitä luonnostaan tulee. Teknologiapuolelle tulee taas kokoajan uutta ja musiikin teknologiaa haluaisin varmaan jossain vaiheessa opiskella lisää.

Katja on vihkiytynyt digitaaliäänittämisen saloihin ja omassa kotistudiossa taittuu niin äänitykset kuin miksaukset. Viime keväällä oli intensiivinen kolmen viikon työrupeama, kun Katjan pajassa tehtiin kolmen bändin: Make It Lewisin, Armoa!-bändin ja Poikatyttö-bändin demoja.

Katja opettaa Itä-Uudenmaan aikuiskoulutuskeskuksessa äänen perusteita sekä digitaali- että analogiaäänityksessä ja ihmettelee tekniikkaorientoituneiden naisten vähyyttä musiikkikuvioissa.

– Ei minulla ollut koskaan mitään skitsoja teknologiaa kohtaan. Sibelius-Akatemian vuoden kestävällä teknologian kurssilla oli kolme naista minun lisäkseni eli 70 % oli miehiä. Huomasin sen kulttuurieron, että miehet vaan tietävät paljon enemmän teknologiasta vielä, ja että naiset ovat vähemmän perehtyneitä. Edelleenkin pop ja rock on miesten kansoittamaa, siinä on joku perikultturiero.

Katja nauttii bänditouhuista, mutta välillä on ajanjaksoja, jolloin hän haluaa työskennellä yksin. – Tietokoneella pystyy tekemään itse, eikä ole niin riippuvainen muista. Varmaan tulee jokaiselle bändissä pitkään soittaneelle biisintekijälle se vaihe, että haluaa tehdä itse sovituksia ja kokeilla omien siipiensä kantavuutta.

Turhat hörhöt pois

Katjalle tärkein elementti on ilma, mutta tällä hetkellä häntä kiehtoo vesi. – Se on vieras materiaali, jossa ihmiselläkin on mahdollisuus lentää, tosin hidastetusti ja unimaisesti. Emme olekaan niin sidottuja maahan. Nyt vedenalainen maailma on se, joka eniten inspiroi. Ehkä siksi, että vaikka vesi on perinteisesti liitetty aistimaailmaan ja seksuaalisuuteen, minulla se liittyy itsensä etsimiseen. Pyrkimykseen päästä lähemmäksi omaa itseään, omaa biologiaa ja sellasta, mikä on omaa temperamenttia ja haluun karsia pois sellasia hörhöjä ja veneitä. Haluun mennä sinne syvälle, ja olla siellä, eikä vaan kellua siinä pinnalla ja katsella. Melodiat ja sanat ovat taas kuin lokkeja, ne ovat jossakin siellä ilmassa omia juttujaan tekeviä yksiköitä.

Tulevaisuudessa Katja aikoo keskittyä uusien biisien säveltämiseen ja sanoittamiseen. Herkästi yhteen soittavalla, uudella Armoa!-triolla on olemassa raakamateriaalia jo parin levyllisen verran, joten ensi vuonna lienee odotettavissa cd:llinen Katja Lampelan kauniita biisejä. Sovitusten hiomiseen menee kuitenkin vielä aikaa ja Katja kaavaileekin bändiä studioon vasta ensimmäisten lumisateiden jälkeen.

Kuinka mestariksi tullaan

Julkaistu

Paven pitkä oppimäärä, osat 1 ja 2

Minunkin piti vain käydä kuuntelemassa pari biisiä, ja mennä aikaisin pehkuihin, mutta eihän siitä mitään tullut… Mestarit olivat kerrassaan huikeita, bändi upea ja siideri hyvää. Siinä ihaillessani käsittämättömän hienoa tunnelmaa, Paven laulaessa herkkää ”Minulla on ikävä” -biisiä, ryhdyin väkisinkin, ikään kuin oppipoikana, pohtimaan, kuinka sitä sitten oikein tullaan Mestariksi. Päätin tiedustella asiaa Pavelta. Pave Maijanen

Lukaisin juuri listan tämän hetken myydyimmistä lp-levyistä, ja huomasin, että TOP 10:ssä on kaksi lp:tä, nimittäin Dingon ja Mestareitten, joissa molemmissa sinä olet vahvasti mukana… Sano nyt suoraan – vaikka minä tiedän, että sinä olet vaatimaton poika – eikö tämmöinen menestys jo nouse hattuun?

Ei, mulle sellaista ei ole enää olemassakaan… tässä on ollut sen verran kaikenlaista ettei kusi enää nouse hattuun. Se on totuus.

Hyvä on, uskon sinua. Mitä muuta kuuluu elämääsi Mestareiden ohella? Oletko tekemässä esimerkiksi uusia omia laulujasi?

En ihan lähitulevaisuudessa. Mutta rundille olen kyllä lähdössä oman tuotantoni kanssa. Nimittäin, mähän aloittelin ”vakavassa mielessä” nää mun soittohommat vuonna -69, ja kun kerran muutkin tekevät näitä juhlakiertueita, niin tottahan sitä meikäläinenkin. Eli, lähden oman bändin kanssa 30-vuotis-kiertueelle marraskuussa. Esitämme kaikkea mahdollista materiaalia aina Rock´n Roll Bandin biiseistä näihin suomenkielisiin soolouran aikaisiin lauluihin. Bändissäni soittavat Okko Laru, rummut; Muta Manninen, kitara; Jaakko Kiikeri, kitara; Antti Ikola, keyboard ja mä soitan itse basson ja laulan.

Se on muuten hirveen vaikeeta… basson soitto ja laulaminen yhtä aikaa! Sinähän olet vähän kuin Suomen Paul McCartney…

No se onkin mun suurin idoli ja sankari! Mä olen aina ihaillut nimenomaan Paulia, sen muusikkoutta ja sävellystaitoa. Vaikka täytyy myöntää, että Beatles kokonaisuudessaan on aina ollut mun johtotähti. Mutta nuorempana mä diggailin nimenomaan Paulia, ja mullahan on nykyään viulubasso, niin kuin Paulillakin. Ja Paulin innoittamana mä aikoinaan ryhdyin soittamaan bassoakin. Sillä on ihan tietty soittostailinsa, sellanen melodinen, hieno tyyli, jota mäkin omaan soittooni haen…

Kuinka sinä teet lauluja, luotatko inspiraatioon vai kurinalaiseen työhön?

Kyllä mä olen inspis-miehiä! Mä olen kokeillut sitäkin, että otan tietyn ajan ja rupeen värkkäämään lauluja, mutta oon huomannut, et se ei sovi mulle. Tai sanotaanko niin, että sellanen työtapa vie mua tietynlaisiin juttuihin, joista en välttämättä itse pidä. Kyllä tämmönen leimahdus-tyyppinen elämys tuntuu paljon paremmalta!

Eli biisiä pukkaa keskellä yötä tai ratikassa istuessa tai…

No just niin! Mutta mä olen niin laiska joskus, etten viitsi kirjoittaa ideoita ylös, ja sitten mä pelkään, että mä unohdan ne. Ja usein mä unohdankin! Luulenpa, että suurin osa mun tuotannosta on jossakin maan ja taivaanrannan välillä… kyllähän tässä pitäs pikkuhiljaa opetella pitämään mukana jotakin muistiinpanovälineitä…

No sullahan on sitten teosto-korvauksia jäänyt ties kuinka paljon unohdusten sillalle, voi voi sentään… Mutta teetkö sinä muuten biisejä tien päällä, niin kuin jotkut?

No en enää nykyään. Mä elän rundilla niin täysipainoisesti ja rankasti siinä fiiliksessä mukana, ettei biisintekoon jää energiaa. Nuorempana sitä joskus tuli kyllä tehtyä biisejä rundeillakin, ja jotenkin sitä muistikin paremmin niitä ideoita… 

Mikä on muuten sun mielestä sun paras biisi?

Kuule, sen jälkeen kun Teostosta saatiin vihdoin poistettua se genrejärjestelmä, mä oon koittanu itse pidättäytyä kaikenlaisesta musan arvottamisesta! Mutta vakavasti puhuen, tota ehkä pitäis kysyä yleisöltä…

Missä vaiheessa musiikki tuli elämääsi? Aavistelitko jo kloppina, että susta tulee muusikko? (Pave on syntynyt v. 1950, Lappeenrannassa)

Kyllä. Isä osti mulle huuliharpun vuonna -56, ja meikäpoika alkoi samantien esiintymään. Minä olin se ”Varuskunnan Pikku Pekka” – huuliharppu suussa ja keikalle! Ja kyllä mä olen käsittäny jälkeenpäin, että jos jo noin pienenä on sisäinen vimma astua yleisön eteen, ja vielä nauttii siitä, on se varma merkki siitä, että musiikista voi kaverille tulla jopa ura ja ammatti. Ja selviä viiteittä tästä ”pro-meiningistä” oli se, kun mä ostin itelleni ekan polkupyörän – omilla keikkaliksoilla!

Kuinka musiikkitouhut sitten jatkuivat?

Niin, nuorena poikana mä lauloin kuoroissa ja soitin mm. seurakunnan torvisoittokunnassa tenoritorvea… (sittemmin myös samaista instrumenttia Hectorin kiertueella). Mutta varsinaiset hommat alkoivat vuonna -64, kun olin ekalla rokkikeikalla, rumpalina bändissä ”The Top Cats”. Ja 60-luvulla meillä oli useitakin eri koulubändejä, ja vuonna 1968 silloinen bändini ”KOPET” voitti rokin SM-kisat Vaasan Kesässä – olin bändissä laulusolistina ja soitin myös trumpettia!

Kävit kuitenkin kouluakin? Ja missä vaiheessa tuli sitten uravalinta eteen?

No se nuoruus pyöri kyllä kolmen asian ympärillä: lätkä, musiikki ja koulu. Ja kirjoitinhan mä ylioppilaaks vuonna -69, ja pyrin jumpalle, suunnitelmissa oli valmistua liikunnanopettajaks, mutta en päässyt sisään. Ja sitten tuli se ratkaiseva puhelinsoitto vuoden -69 syksyllä. Nimittäin Pedro Hietanen pyysi mua Kristianin bändiin kitaristiksi. Ja mä menin, vaikka en vielä oikein skittaa osannu soittaakaan. Ja sama kuvio toistui vuonna -71, kun mut pyydettiin Pepe & Paradise -yhtyeeseen basistiksi – enhän mä vielä osannu sillon soittaa bassoakaan. Mutta mä opettelin siinä tien päällä, ja kyllähän mä sitten opinkin soittamaan…

Mitä kaikkia instrumentteja hallitset, siis huulíharppu, basso…

Niin, soitanhan mä kitaraa, mandoliinia ja keyboardejakin, mutta näitä mä lähinnä rämpytän. Mutta basistina mä oon kyllä hyvä – sen mä voin selkä suorana sanoa.

Missä vaiheessa aloit kirjoittaa omia laulujasi? Liittyikö siihen joku kriisi?

No ei mitään kriisiä, vaan se oli ihan selkeää musiikillista kehitystä. Intin jälkeen mulla oli v. -75 ”Rock´n Roll Band” ja sitten vv. -75-78 ”Royals”, ja kun se bändi hajos, aika oli jotenkin kypsä omien biisien tekoon. Olinhan mä tehnyt jo kimpassa, Järvisenkin kanssa biisejä, mutta ne omat laulut tulivat sen bändin jälkeen. Päässä rupes soimaan kaikenlaisia melodioita…

Aristelitko sinä näitä omia laulujasi?

En yhtään! Kyllä mulla oli siinä vaiheessa jo ihan tarvittavaa varmuutta. En mä kyyristelly yhtään niitä biisejä, vaan äänitin kasetille ja kiikutin Gugille, ja sanoin, että tehdääs homma pois. Ja niinhän me tehtiin. Siitä musasta syntyi bändi ”Pave´s Mistakes”, joka sittemmin muuttui pelkäksi ”Mistakes”-bändiksi. Bändissä soittivat alunperin Muta Manninen, Risto Hankala, Keimo Hirvonen ja Jukka Orma, mutta kun Orma ja Hirvonen lähtivät omille teilleen, ja Jan Noponen tuli tilalle, syntyivätkin mun uran käänteentekevät biisit – ensimmäiset suomenkieliset sellaiset, mm. ”Pidä huolta” (vuodelta -81).

Miltä susta tuntuu laulaa sitä nyt, lähes 20 vuoden jälkeen, täpötäysille katsomoille?

No ei voi muuta sanoo, kun että se on ihmeellistä! Ja noista 80-luvun ajoista vielä sen verran, että mun ensimmäinen kaupallinen menestykseni osui vuoteen 1984, biisin ”Lähtisitkö” -myötä. Mullahan on kaksi ns. timanttilevyä, jotka on myyneet yli 50 000 kpl. Ne ovat lp:t ”Maijanen” ja ”Palava sydän”, ja näiden jälkeen alkoikin sitten tasainen alamäki… Ja kaikkein tuhoisin ja kamalin virhe oli lähteä Euroviisuihin! Se oli aika kova paikka mulle: tulla kotiin, Suomeen, ja lukea iltapäivälehden kirkuva lööppi, että ”Euroopan huonoin” ja nähdä oma kuvansa siinä yhteydessä…

Mäkin olen kuullut kaikenlaisia juttuja, mut toi on kyllä kieltämättä aika paha… Siksi, muun muassa, sä olet mullekin sankari, ja on hienoa nähdä sut lavalla noin hyvänä ja omillasi. Tähän loppuun, paljastaisitko jonkin vinkin köyhyydessä ja tuntemattomuudessa piehtaroiville tekijöille, joilta meinaa usko loppua kesken?

No, ohjeiden anto ei oo kyllä koskaan ollut mun suurin harrastus, mutta on mulla pari juttua mielessä. Mulla itsellänihän on ollut hyvä tilanne siksi, että mä oon voinut tehdä muitakin kuin lauluntekijän hommia: olen ollut tuottajana, köörikoirana, muusikkona jne. Eli, toimeentuloa on tullut muustakin kuin biiseistä. Mutta tärkeintä on se, ettei pidä lipsahtaa siihen harhaan, että antaa ikäänkuin yleisön ryhtyä viemään itseänsä ja taidettansa johonkin suuntaan, ajatella että tästä ne varmaan tykkäis tai ehkä tästä tai tästä… Niin moni uiskentelee tarkoituksellisesti valtavirran aallokoissa – ja oonhan mä siihen itsekin syyllistynyt – mutta siinä on sitten sen oman taiteen loppu. Ja taiteilijanhan on uskottava omaan taiteeseensa, natsaa se sitten tai ei!! Muussa tapauksessa se tulee oleen karvasta kalkkia niellä sitten myöhemmin…

Sanoo Pave. Ja Paven tarina on sellainen, että tekee kerrankin mieli uskoa, mitä lehdessä lukee… Sain tästä älyttömästi voimaa, kiitos siitä. Ja kiitos hienosta musasta ja upeista esityksistä. Terveyttä ja vireyttä jatkaa samaa rataa!

Tarinaniskijä Pispalasta, päivää

Julkaistu

 Tämä, jo vuonna 1995 Juha Vainio Rahaston tunnustuspalkinnon saanut hymyilevä veijarimme asuu nykyään Pispalassa, ”mäellä, joka on täynnä hyviä muusikoita” , ja viihtyy hyvin niin laulunteon kuin lapsenhoidonkin parissa. Sovimme nimittäin haastattelun niin, että 1,4-vuotias sankari oli päiväunipuuhissa, ja isällä oli sopivasti aikaa keskeyttää kesälomansa Selvis-haastattelun vuoksi. 

Minkälaisten töiden parissa puuhastelet tällä hetkellä?

Juuri tällä hetkellä täällä on tekeillä Pispala -aiheinen levy, johon tulee lauluja eri tekijöiltä. Näillä nurkillahan asuvat mm. Hanhiniemen Pauli, Puurtisen Matti, Alatalon Mikko, Mäki-Lohiluoman Jokke ja monia muitakin …Tilasivat minultakin yhden laulun, ja siitä tuli sitten sellanen humppa nimeltään ”Saunasaaren suttura”. Laulu kertoo siitä, kuinka yksi kaveri lähtee Saunasaareen viikonlopun viettoon ja löytää sieltä alastoman naisen, jonka kanssa weekendi sujuu mukavissa merkeissä. Seuraavana viikonloppuna päähenkilö palaa tapahtumapaikalle toistaakseen edellisviikonlopun huikeat tunnelmat, mutta löytääkin ”rikospaikalta” tuon alastoman kaunottaren lisäksi myös äijälauman Hyhkystä…

Ei mikään happy end, heh… oletko muuten itse ehtinyt viettää kesälomaa saunoen?

Olen koittanut kovasti olla lomalla kesäkuun alusta, vaikka lomallakin tätä lauluntekoa näköjään tulee ”harrastettua”. Mutta totta puhuen, ensi viikon eli elokuun alussa olen päättänyt ryhtyä tekemään uusia biisejä Miljoonasateelle. Meillä on studioaika varattuna marraskuuksi, joten siihen mennessä täytyy tavaran olla valmista…

Kuinka teidän bändissä sujuu työnjako? Olen ymmärtänyt, että kaikki säveltävät?

Jo vain! Matti Nurro (kitara) ja Olli Heikkinen (keyboard) ovat, voi sanoa, kehittyneet vuosien saatossa hyviksi popsäveltäjiksi. Myös Jarmo Hovi (rummut) ja Ari Laaksonen (basso) tekevät sävellyksiä. Sanoituksiakin voivat tehdä kaikki, eli pöytä on avoin, mutta toistaiseksi vain meikäläinen on istunut sen sorvin ääressä. Meidän biisipalaverit ovat kyllä katkeria tilaisuuksia…

Mitenkä niin? Tappeletteko te?

No emme, mutta ne ovat varsinaisia levyraateja! Nimittäin vain parhaimmat biisit päätyvät levylle asti, ja se on raakaa peliä. Viimeksi vappuna, kun meillä oli vastaava tilaisuus, meikäläinenkin oli tohkeissaan tehnyt 10 demosävellystä, joista yhtäkään ei kelpuutettu levylle!

Osaatko sanoa, minkä tyyppistä kamaa on tulossa? Ja aiotteko äänittää levynne esim. uima-altaassa, teillähän on tapana tehdä silloin tällöin jotakin erikoista?

Emme mene uima-altaaseen, vaan Jyväskylään. Ja aiomme tehdä Aitoa, Alkuperäistä, siltä ihtiältään kuulostavaa Miljoonasadetta… niin luulisin ja toivoisin. Viimeksihän me seikkailimme hiukan teknon puolella, mutta jotenkin se ei ehkä kuitenkaan ole ominta aluettamme. Peruspop sopii meille parhaiten…

Mun mielestä ”Kundilla seisoo” oli kyllä hieno! Mutta, sinua varmaan pyydetään tämän tästä jos jonkinmoisiin projekteihin mukaan. Kuinka järjestät itsellesi aikaa luovaan työhön?

Niin, paljonhan sitä soitellaan ja pyydellään, että ”tee sitä ja tee tätä”, mutta olen opetellut parin viime vuoden aikana sanomaan selkeän ”ein”, silloin kun tarve vaatii. Nyt olen esimerkiksi putsannut syksyn kaikesta muusta keskittyäkseni Miljoonasateen levyyn. Joskushan se ”ein” sanominen on tosi vaikeeta, ja sitä on joutunut ihan harjoittelemaan. Mutta on kyllä tiettyjä ihmisiä, joille en koskaan sano ei, esimerkiks Maarit tai Läntisen Tommi. Mutta muutoin, minä joskus valehtelen ihmisille olevani keikalla tai keksin jonkin muun tekosyyn, kun joku tärkeä oma projekti on meneillään. Totuushan on se, ettei montaa homma pysty millään tekemään yhtä aikaa…

Onko muita töitä tai projekteja Miljoonasateen lisäksi? Koska yleensä ihmisillä aina on, vaikka ne yrittävät aina kovasti keskittyä vain yhteen…

No, mähän olen opettanut jo 3 vuotta Sibelius-Akatemiassa tekstintekoa sellaisella kaksiviikkoisella kurssilla kuin ”Biisi/Bisnes/Teknologia”, jossa sävellysopetuksesta vastaa Olli Heikkinen. Lisäksi olen opettanut sanoittamista viikonloppuseminaareilla. Mähän aikoinaan luin runousoppia, ja sittemmin näiden opetushommienkin vuoksi olen haalinut kasaan aivan erityislaatuista materiaalia, osittain myös ulkomaista kirjallisuutta, joka keskittyy biisin- ja tekstintekoon. Lisäksi mä olen lukenut dramaturgiaa, käsikirjoitusoppaita ja kaikenlaista mahdollista, josta on hyötyä kirjoittamiselle. Mutta en paljasta enempää – tervetuloa kursseille ja seminaareihin!

Minä en usko, että tässä on kaikki. Mitä muuta olet puuhastellut viime aikoina?

No, onhan mulla ollut kaksi muuta projektia tässä työn alla. Nimittäin teen tekstejä, tai siis oikeammin sanottuna ”simuloin” iskelmätekstejä tuolle Pääkkösen Antille, joka on tämmöinen ex-lapsitähti, ja lisäksi olen tehnyt Louhivuoren Jannen kanssa lastenlevyn.

Minä arvasin! Kerrohan siitä lastenlevystä! Ja voisit sopivasti sanoa mielipiteesi siitä, kun ne nyt YLEssä miettivät, tarvitaanko lastenohjelmia enää ollenkaan? Entäs tarvitaanko lastenlauluja?

Niin, tämä meidän lastenlevy on nimeltään ”Omskista”. Levyllä on mm. kertomus Flaava-tädistä, joka lähettelee kummallisia paketteja Omskista…

Sanoitko Flaava-täti? Mä en ole koskaan kuullut semmosesta….

No en minäkään! Joka tapauksessa, 2/3 sävellyksistä, kaikki soitot ja tuotanto on Louhivuoren Jannen käsialaa, minä puolestani olen tehnyt 1/3 sävellyksistä ja tekstit. Tämä on ollut mulle kunnianhimoinen projekti, koska olen tosiaankin koittanut miettiä sitä, mitä termi ”lastenlaulu” tarkoittaa… ja olen päätynyt siihen, että lastenlaulu ei ainakaan ole mikään opetuslaulu ja lisäksi, lastenlaulun tarkoitus, mun mielestä, on ennen kaikkea antaa sytykkeitä lapsen mielikuvitukselle. Ja YLElle minä lähettäisin semmosia terveisiä, että kun meikäläinen oli pieni, niin oli juhlahetki kuulla radiosta tiettyjä lastenlauluja. Se oli tärkeetä ja tuntu hyvältä. Ja mä olen sittemmin ajatellut, että tahtoisin vangita sen ”Juhlahetki” – tunnelman myös näihin omienkin laulujen tekemiseen…

Kuinka työskentelet – luotatko inspikseen vai rutiiniin?

Periaatteessa mulla on virta päällä koko ajan. Mutta kun aloitan biisinteon tosissaan, teen sitä hyvin säännöllisesti periaatteella 9.00 – 16.00. Meille tulee aamulla joko lapsenhoitaja tai lapsi viedään hoitoon, ja minä alan töihin tasan klo 9.00. Juon välillä yhdet kahvit ja lopetan klo 16.00. Viikonloput minä pidän vapaata, niin kuin normaalit ihmiset pitää, ja maanantaina klo 9.00 palaan sorvin ääreen. Tietenkin esim. rundilla ei biisejä tule mietittyä kuin hätätapauksessa (Maarit, Läntinen jne.), ja olen koittanut nykyään järjestää oikean kesälomankin. Mutta tottahan teksti-ideoita tulee mieleen tämän tästä, ja koitan niitä laittaa muistiin, vaikka ei olisikaan varsinainen ”työaika”.

Käytätkö laulunteossa koneita vai luotatko akustisiin soittimiin?

Sekä että. Nytkin mulla on kitara sylissä ja tietokone auki … Käytän pääosin kahta ohjelmaa: Cakewalkia ja Band in a Boxia. Viimeksi mainittu sopii nimenomaan iskelmäsävellysten tekoon, koska minähän en ole mikään sovittaja, ja sieltä voi mukavasti valita biisiin sopivan kompin. Teen kaikkiin lauluihin kuitenkin yleensä introt, soinnut ja melodian, mutta kitaralla enimmäkseen rämplään omat biisit ja laitan ne vain ylös Cakewalkilla.

Mikä on muuten sinulle rakkain biisisi tai sellainen, josta olet todella ylpeä?

Mun suosikki on Olli Heikkisen kanssa yhteistyössä tehty ”Alastonmalli”-niminen biisi, joka löytyy ”Hevonen ja Madonna” – levyltä, v. 1995. Näitä meidän biisejä ja tekstejä voi käydä muuten tsekkaamassa nettisivuilta miljoonasade, jos jotakuta kiinnostaa…

Tajusitko jo nuorena olevasi jonkin sortin taiteilija?

Minähän koitin päinvastoin välttää taiteilijaksi tulemista viimeiseen asti! Mulla oli selvät tavoitteet: ottaa virka, hankkia kaunis vaimo, 2 lasta, rivitalo ja uudehko Toyota-merkkinen henkilöauto. Heh, nykyään mulla nää kaikki onkin, paitsi virka, eli mä oon tämmönen yhteiskunnan ”hukkakouluttama” heppu. Mutta koitan kyllä maksaa yhteiskunnalle velkaani muulla tavoin…

Kuinka musiikki sitten tuli elämääsi?

No mähän oon tehny biisejä vuodesta -75. Mä kuuntelin paljon mm. Dave Lindholmia… ja ihmettelin kyllä itsekin, miksi mua niin kiinnostaa kirjoittaminen ja biisinteko, mutta ajattelin pitää sen vaan hyvänä harrastuksena. No, sittemmin tulin Jyväskylään lukemaan yhteiskuntapolitiikkaa ja tein kaikenlaisia töitä, mm. sosiaalitarkkaajana ja ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä. Jouduin kuitenkin tekemään itsestäni väistämättömän diagnoosin: työtävieroksuva taivaanrannan taiteilija ja haihattelija. Eli: vakituinen työ ei maistu. Sanoin itseni irti v. -85 hauskasta ja helposta kulttuurisihteerin virasta ja lähdin kadulle soittamaan. Siinä meinas tulla rahan puolesta kyllä itku silmään monta kertaa, mutta ajattelin, että menköön syteen tai saveen! No, sitten vuonna -86 julkaistiin ”Juri Gagarin”, ja sen jälkeen saattoi jo vähän huokaista helpotuksesta uravalinnan suhteen…

Onko sulla siis joku tutkinto, vai jäikö opiskelu musahommien takia kesken?

No, vuonna -86 multa puuttu enää 9 opintoviikkoa maisterin papereista, mutta musahommissa vierähti sitten 6 vuotta aika ahkerasti. Nämä yhteiskuntatieteiden maisterin paperit sain käteen v. 1993, että olihan ne, suhteellisen pitkät opintoviikot…

Vielä Heikki kertoi olleensa nuorena niin villi, ettei häntä saatu koskaan kiinni… tuo piirre taitaa kaverissa olla edelleenkin! Kiitoksia taas kerran hyvistä jutuistasi, niitä kuulemme varmaan uusissa lauluissasi lisää. Onnellista oloa vain sinne Pispalaan!!!