Musiikintekijät -logo

Laulaen laulujen luojaksi

Laulaen laulujen luojaksi

Hän on tehnyt yhteensä kolmisensataa laulua, suurin osa lastenlauluja.

– Ensinnäkin lastenlaulun pitää olla sellainen, että lapset itse ymmärtävät sen,
Marjatta sanoo, – ja mielellään sellainen, että lapset myös pystyvät laulamaan
sen, vaikka ei se ole välttämättömyys.

– Niissä on suomalainen kansanlauluhenki, hän sanoo ja kertoo yrittävänsä tehdä lapsille sellaista musiikkia, joka aktivoi lapsen tulemaan siihen mukaan. Hänellä on yli viidenkymmenen vuoden vankka esiintyjän ja lauluntekijän kokemus. Silti hän vaatimattomana sanoo, ettei halua antaa mitään erityisiä laulunteko-ohjeita. Hän on Marjatta Pokela, tunnettu ja rakastettu sanoittaja, säveltäjä, esittäjä.

Syystuuli riuhtoo käsistä almanakkaa, johon olen merkinnyt ovikoodin. Vasta neljännellä yrittämällä onnistun avaamaan rappukäytävän oven. Hissi vie viidenteen kerrokseen. Soitan ovikelloa, ja heti rapussa kajahtaa terhakka haukunta. Yhdeksänvuotias villakoira Muusa tietää olevansa talon tähti. Haastateltavana on nyt kuitenkin sen emäntä, hymyilevä, aina yhtä ystävällinen ja ihastuttava Marjatta Pokela. Tyynesti Muusa tyytyy statistin osaansa.

Laulaminen yhdisti

Marjatta ja Martti Pokelan koti Helsingin ydinkeskustassa on kaunis ja valoisa, asukkaittensa kaltainen. Marjatta on paljasjalkainen helsinkiläinen, mitä nyt kävi vuonna 1925 Kouvolassa syntymässä.

Musiikki on ollut alusta asti osa hänen elämäänsä; äiti oli diplomilaulajatar, Sibelius Akatemiassa laulunopettajana eläkeikään asti toiminut Sylvi Nikula ja isäkin oli nuorena harkinnut viulistin uraa. Ei ihme, että tytär lauloi paljon pienestä asti ja oli koulun juhlissakin takuuvarma esiintyjä.

Nuorena Marjatta tapasi ystäväpiirissä Pohjanmaalta Helsinkiin opiskelemaan tulleen Martti Pokelan. Se oli kohtalo, siitä alkoi yhteinen elämänmittainen laulun siivittämä taival.

Laulaminen ei ollut tärkeää ainoastaan Marjatalle ja Martille, vaan yhdisti nuoria yleensäkin siihen aikaan.

– Laulaminen oli osa yhdessäoloa, Marjatta sanoo. – Sota-aikana ja sodan jälkeen laulettiin hyvin paljon. Me nuoret osasimme valtavan määrän lauluja – sotilaslauluja, kansanlauluja, iskelmiä…

– Siihen aikaan ei ollut paljon saatavissa äänitteitä; ne eivät olleet yleisiä eikä nuorilla ollut sellaisiin rahaakaan. Mitä nyt radiosta kuultiin – eihän silloin ollut vielä televisiotakaan. Nykyisin on niin paljon tallennettua musiikkia, että vaikka nuoret kuuntelevat sitä, he eivät ehkä kuitenkaan paljon laula.

Laulaen kansan sydämiin

Marjatta ja Martti Pokelasta tuli pian koko Suomen tuntema ja rakastama esiintyjäpari, johon myöhemmin liittyi myös tytär Eveliina (Eeva-Leena). Mikä vei yhteislauluista estradille?

– Elettiin vuotta 1949, Marjatta sanoo. – Olin valmistunut koristetaiteilijaksi Taideteollisuuskeskuskoulusta (nyk. Taideteollinen Korkeakoulu). Ystäväpiirissä laulettiin paljon ja toiset alkoivat yllyttää Marttia ja minua, että ”menkää esiintymään radioon”. Ja niin me menimme huviksemme koelauluun.

– Siitä rävähtikin valtava pyöritys. Esiinnyttiin paljon radiossa, kierrettiin Suomea ja levytettiin; savikiekkoja yli 20 ja Yleisradioon paljon kantanauhoja ja muita nauhoja. Homma hajosi vuonna 1975, kun lähdimme ammatillisesti eri suuntiin: Martti kansanmusiikkiin ja minä lastenlaulujen pariin.

Ainakin radiossa Marjatta ja Martti Pokela -duon lauluista soitetuin ja toivotuin lienee ollut ”Yksi haamu oli Marjaanan ovella”. En malta olla kehaisematta, että minäkin osasin sen lapsena ulkoa ja lauloin mukana, tykkäsin siitä

.– Lapset yleensä tykkäsivät siitä, Marjatta sanoo. – Ehkä sen laulun mystiikka teki siitä lasten mielestä jännittävän. Se laulu on vanha arkkiveisu, kansanballadi. Jossain opiskelijapiireissä me sen opimme. Martti tosin osasi sen jo lapsuudesta, hän oli oppinut sen karjakolta. Äitinikin tunsi sen laulun. Häntä nauratti, että mistä te tuon olette löytäneet.

– Välillä kyllä kyllästytti laulaa sitä, kyllästytti niin sanomattomasti. Mutta siihen tottui. Ammattiinhan kuuluivat myös laulut, joita piti aina toistaa. Kyllästymistä ei saanut näyttää ilmeellänsäkään. Muutenkin laulut, joita esitettiin, olivat työtä; minulla ei ollut tunteellista suhdetta niihin.

Laulut sidoksissa aikaansa

Paitsi laulajana Marjatta tunnettiin pian myös laulujen tekijänä.

– Laulujen tekeminen alkoi yhtä vahingossa kuin esiintyminenkin, Marjatta sanoo. ­ Aloin muunnella kansanlaulujen tekstejä Martin ja minun ohjelmistoa varten. Jotkut alkuperäiset tekstit olivat jotenkin sopimattomia ­ siihen aikaan oltiin aika ahtaita.

– Kun Eveliina tuli mukaan esiintymään, aloin tehdä 6-vuotiaalle sopivia lauluja. Sellaisia ei siihen aikaan varsin paljon ollut. Ensimmäinen laulujeni äänite ja siitä tehty nuottijulkaisu oli nimeltäänkin Eveliinan lauluja.

– Lastenlaulujen tarve oli silloin suuri. Monissa lapsille tarkoitetuissa lauluissa oli niin paljon sellaista tekstiä, jota pikkulapset eivät ymmärtäneet. Niissä oli liian aikuismaisia ajatuksia. Laulut saattoivat kyllä olla kauniita, mutta 5-6-vuotias ei ymmärtänyt niitä. Siksi rupesin tekemään varsinaisia lastenlauluja – lauluja peikoista, eläimistä, leikeistä.

Marjatalla on kymmenien vuosien näkökulma laulujen laulamiseen ja tekemiseen. Kun maailmaa muuttuu, kieli muuttuu, elämäntavat ja musiikkimaut muuttuvat, myös laulut ovat ajan kuluessa muuttuneet. Paljon?

– Tottahan toki, ovathan ne muuttuneet, Marjatta sanoo. – Nykyisin viihteellinen musiikki on paljolti rock-tyyppistä, siihen aikaan se oli lähempänä kansanlaulua. Nyt ne silloin muodissa olleet laulut tuntuvat minustakin joskus vanhanaikaisilta.

– En osaa sanoa, onko muuttuminen ollut hyvä vai huono asia. Olisiko kumpaakaan. Maailma muuttuu yleensäkin niin valtavasti. Minä en erikoisemmin pidä rock-musiikista, koska siinä rytmi on tärkeämpi kuin melodiakulku. Tietysti siinä tekstikin on tärkeä, mutta se saattaa olla aika hurjaa. Ehkä minäkin olen vanhanaikainen …

– Myös lastenlaulut ovat sidoksissa aikaan, Marjatta sanoo. – Silloin, kun meidän lapsemme olivat pieniä – puhumattakaan siitä, kun minä olin pieni – ei olisi laulettu sellaisia lauluja, ei kirjoitettu sellaisia sanoituksia kuin tänä päivänä… En tarkoita, että nämä nykyiset olisivat mitenkään pahoja, mutta esimerkiksi ”yhteen soppii, yhdessä pannaan pussauskoppiin” ei ennen vanhaan tullut lauluissa kysymykseenkään. Kyllähän vanhoissa perinteisissä lastenloruissa saattoi olla sellaista, mikä ei ollut oikein sopivaa sanottavaksi, mutta nykyisin tuntuu sopivan melkein mikä tahansa.

Mistä laulut syntyvät?

Lähes 300 laulua on paljon, varsinkin kun monet niistä ovat klassikkoja. Klassinen on myös kysymys: Mistä laulut syntyvät? Lienee kulunutkin, mutta kysyn kuitenkin. Mistä siemenet, ideat lauluihin?

– On hirveän vaikea sanoa, mistä ideat syntyvät, Marjatta vastaa. – Ne tulevat taivaan tuulista: yhtäkkiä vain tulee ajatus, että plop, tostahan vois tehdä laulun.

– Ideat saattavat tulla jostain, jonka näkee tai kuulee. Lasten puheista ja leikeistä. Joku voi tietämättään antaa idean. Ja hyvin usein eläimet – koirat, kissat – antavat impulsseja lastenlauluihin.

Muusa höristää korviaan, näyttää kuin se sanoisi: vihdoinkin pääsitte asiaan. Selaan Marjatan laulujulkaisuja, kiehtovia musiikkisatuja. Niissä sekä säveltäjän että sanoittajan nimi on Marjatta Pokela. Kumpi tulee ensin, sanat vai sävellys?

– Ensin tulee idea, Marjatta sanoo. ­ Se, mistä asiasta laulun teen. Mutta kyllä ne sitten ovat siksaksekaisin; saatan tehdä säveliä ja tekstejä vuoronperään ja sekoitella niitä – ja vaihtaakin, kun huomaan, ettei tästä tulekaan tätä laulua vaan ihan toinen laulu. Helpottaa työtä, kun itse tekee molemmat, sanoittaa ja säveltää. Voin muuttaa säveltä sanojen mukaan ja sanoja sävelen mukaan, miten haluan. Jos jompikumpi on toisen tekemä, sitä ei niin vain muuteta.

Pitkänlinjan tekijältä ei voi olla kysymättä, millainen on hyvä lastenlaulu.

– Ensinnäkin lastenlaulun pitää olla sellainen, että lapset itse ymmärtävät sen, Marjatta sanoo, – ja mielellään sellainen, että lapset myös pystyvät laulamaan sen, vaikka ei se ole välttämättömyys. Ihailen esimerkiksi Malmsténin lauluja; ne ovat klassikoita, vaikka lapset eivät niin pysty niitä laulamaan vaan ainoastaan kuuntelemaan.

– Rytmi on sanoituksessa tärkeä, Marjatta sanoo. – Riimillinen runo on paras ainakin tavalliseen lastenlauluun. On hienoja ja kauniita runoja, jotka eivät sovi laulujen sanoituksiksi sen vuoksi, että niissä ei ole rytmikkyyttä ja ne on vaikea sovittaa sävelmään. Riippuu tietysti siitä, minkälaista musiikkia tekee. Minä yritän tehdä lapsille sellaista musiikkia, jota pystyy päiväkodissa ja koulussa esittämään, laulamaan – sellaista, että se aktivoi lapsen olemaan mukana musiikissa.

Uusia, yllättäviä lauluja

Vuosikymmenien luova työ ei ole vähentänyt virettä. On helppo udella, mitä on tekeillä.

– Tällä hetkellä ei ole uutta työn alla, Marjatta sanoo. ­ Pari vuotta sitten äkillinen sairaus keskeytti homman, jonka olin juuri aloittanut eli Laulavan pöydän. Se ilmestyi kuitenkin vuoden 1999 lopussa ja on viimeisin julkaistu kirjani. Se on kaikkea muuta kuin lastenlaulua! Huvittaa, kun monet vähän kauhistuvat; ooo, tommosta! Siinä kun on Mörkö se lähti baariin ja sellaista … Juomalauluja. Mutta vähän toisenlaisia kuin tavalliset. Juomalauluja on tietysti aina harrastettu, mutta ne ovat olleet, miten sanoisin, viinavoittoisia, vähän raakoja. Minäpä tein pöytälauluja, ettei aina lauleta viinasta. Tässä kirjassa lauletaan viinistä ja hyvästä yhdessäolosta pöydässä.

– Tässä kirjassa ei tosin minun sävellyksiäni ole kuin muutama. Olen käyttänyt vanhoja tuttuja kansanlauluja, sotilaslauluja ja rallilauluja eli lauluja, joita kaikki osaavat. Tämä kun ei ole mikään esitettävien laulujen kirja, vaan on tarkoitettu kaikkien laulettavaksi ­ sellaiseksi, jota pöydässä lauletaan, kun pidetään lystiä.

– Kirjassa on yksinkertaiset melodianuotit, mutta ne tuskin laulajia pelottavat; melkein kaikki ovat sellaisia, että ”ai, se on toi!” Teksti vain on muuta.

– Tämä on uusi vain julkaisuna, Marjatta sanoo, kun tivaan, onko kyse uudesta aluevaltauksesta. – Itse asia on elänyt sivussa koko ajan. Samoin kuin aina tiiviisti harrastuksena pysynyt maalaushommanikin ­ niin ettei kuvataidekoulutuskaan ole vallan hukkaan mennyttä.

– Vuonna 1999 minulla oli kesken myös yksi suuri lasten musiikkiteatterityö.- Sitä en ole jaksanut jatkaa, se on jäänyt tuonne pöytälaatikkoon. Yhtenäisen tarinan luominen on minusta hirveän paljon rankempaa kuin yksittäisten laulujen tekeminen. Yhteen lauluun voi keskittyä hetkenkin, mutta herran jestas kun on kyse pitkästä tarinasta … Sen tekeminen on raskasta. Ja siksi se jäi kerta kaikkiaan minulta kesken. Enkä tiedä, tuleeko siitä ikinä valmista.

– Toisaalta sen kyllä sanon, että kun aloitan jonkun työn, niin aina minulla on pieni pakko päällä. Ei minulla niin voimakasta inspiraatiota ole, totean vain, että nyt minun täytyy tehdä tuo juttu. Ja kun sitä rupeaa tekemään, niin sitten voi tulla kyllä inspiraatiokin. Täytyy vain tehdä, vaikka maistuisi puulta.

– Sen verran olen kuitenkin näiden kahden vuoden aikana tehnyt, että viime keväänä osallistuin Riihimäen pääsiäislaulukilpailuun. Pärjäsinkin oikein hyvin: kolmesta laulustani kaksi pääsi palkinnoille – tuli eka palkinto ja kolmas palkinto. Toinen palkituista on selvä lastenlaulu, toinen on kaikkien laulu.

Muita töitä ja lepohetkiä?

Onko monipuolinen laulujentekijä ja taitava kirjoittaja julkaissut laulujen lisäksi muuta?

– En oikeastaan koskaan, Marjatta sanoo. – Kirjoittelen kyllä jatkuvasti. Nytkin, kun työtahti on ollut verkkaisempaa, kirjoitan muistista äitini vanhoja tarinoita. Äiti oli hyvä kertoja, hänellä oli kivoja tarinoita. En ole aikaisemmin ehtinyt niitä kirjoittaa, kun aina on ollut tärkeämpää tekemistä. Mutta en minä tätä julkisuuteen ajattelekaan, teen vain perheelle, muistoksi seuraaville sukupolville.

Entä musiikki? Onko se musiikin ammattilaiselle pelkkää työtä?

– Kotona kuuntelen musiikkia vain vähän, mutta käyn usein konserteissa, hän sanoo. – Tykkään kuunnella klassista musiikkia, mutta mieluummin livenä kuin masiinoista. Soittimien kautta kuunnellessa musiikista jää jotain pois, kun niitä ei voi kotona soittaa niin että seinät soi.

– Kevyt musiikki on vähän liian lähellä omaa työtäni. Siksikin kuuntelen klassista mielelläni, että siinä ei ole yhtään työn makua. En analysoi sitä mitenkään. Sen sijaan kevyttä kuunnellessani ajattelen helposti: miksi tuo on tuollainen… Rupean helposti kommentoimaan. Mutta en klassista; sitä kuunnellessa voi pelkästään nauttia. ottaa vastaan sen, mitä säveltäjä on tehnyt.

Elvis, yhteyden luoja

Marjatta Pokela on ollut ELVIS:n jäsen vuodesta 1982.

– Se on minulle tärkeä yhdistys siitä syystä, että sieltä haen – ja saan! – asiallista tietoa viihdemusiikin ja tekstityksen asioista, hän sanoo. – Sen takia minä siihen liityin, ja olen havainnut, että se on ollut erittäin hyvä. En ole mikään innokas yhdistysihminen, mutta ELVIS:ssä ja Teostossa yritän olla mukana, koska ne antavat vinkkejä ammattiin; miten siinä pitää toimia.

– Kollegojen tapaaminen on aina hedelmällistä. On kiva kuulla, miten he tekevät töitä. Ja ELVIS:n kautta saa hyviä työkavereita. Koska minun musiikkiopintoni eivät riitä siihen, että kirjoittaisin juttuni orkesterille asti, tarvitsen sellaisia henkilöitä, jotka osaavat. Ja heitä on juuri näissä piireissä paljon sekä ennestään tuttuja että uusia. Esimerkiksi Kontion Matin kanssa olen tehnyt paljon yhteistyötä; hän on tehnyt useimmat laulujeni levysovitukset.

Muusa heittää meihin hellyttäviä koirankatseitaan: jo riittää keskustelu, nyt on minun vuoroni, paijatkaa tai tehkää minusta edes laulu!

Talon isäntä kotiutuu asioiltaan ja siitäkös Muusa riemastuu: saan huomiota!

Tekisi mieli pyytää Marjatta ja Martti Pokelaa laulamaan haamusta, joka kolkuttelee Marjaanan ovella, mutta en tohdi. Haamu jää nostalgian varjoihin. Laulava pöytä on nyt in.


Eveliinan lauluja 1966
Mörköooppera, musiikkisatu 1980
Mörrimöykyn suvi, musiikkisatu 1983
Pupu Tupunan laulut 1983
Mörkö se lähti laivaan, musiikkisatu 1985
Kupperkeikku, lastenlaulusarja 1989
Karamelliooppera 1994
lauluja koulukirjoissa ym.
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2001

Selaa lehden artikkeleita