Jori Sivonen on uskomattoman tuottelias säveltäjä, sovittaja ja multi-instrumentalisti, jonka nimi on tatuoitunut suomalaisen musiikin kuuntelijoiden tajuntaan pysyvästi. Artisteja joiden levyissä on Sivosen kädenjälki, on lukuisia. Lea Lavén, Marjatta Leppänen, Taiska, Irina Milan; uudemmista nimistä mm. Antti Huovila, Janne Tulkki ja Anne Mattila. Menestys on kohdannut lähes kaikkia Sivosen työstämiä äänitteitä.

Juankoski Where I Come From

Jori Sivonen syntyi Juankoskella 1948. Säveltäjän muistot kotiseudustaan ovat positiivisia.

– Juankoski oli aika virikkeellinen ympäristö. Siellä oli hyvin merkittävä Kymiyhtiön ylläpitämä torvisoittokunta, joka piti kesäisin konsertteja joka sunnuntai. Niiltä ajoilta on jäänyt hyvin lämpimät muistot puhallinorkesterimusiikista. Joku Oginskin Poloneesi tai Koivuvalssi saa aina kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.

– Pääsin sitten oppilaaksi orkesteriin. Oskari Salin -niminen kaveri johti sitä ja antoi minulle alttotorven. Itse olisin ehdottomasti halunnut venttiilipasuunan. En tykännyt alttotorven soittamisesta, se on tylsää: kukkuu-kukkuu. Mutsilta olin mankunut kitaraa, mutta olimme köyhä työläisperhe. Jossain vaiheessa enoni lätkäisi rahat kouraan ja sanoi: ”Nyt painut Kuopioon ostamaan kitaraa.” Toin sieltä Landolan linja-autolla, 12-vuotiaana.

Alkoi hillitön treenaaminen. Alussa oli Putilinin kitarakoulu, ja Jori rupesi vaistonvaraisesti opettelemaan skaaloja.

– Kun oppi C-duuriskaalan, tiesi missä mikin ääni on ja voi soittaa biisejä. Kesäisin kun naapuruston kundit lähti räksän pesille, jäi meikäläinen olohuoneeseen treenaamaan kitaralla. Heikki Laurila oli suuri ihanteeni ja olin radiosta nauhoittanut virtuoosikappaleita kuten Amorada ja Brasilialainen ukulele. Hankin Amoradan nuotin ja joku kannustajani sanoi, ettei Suomessa ole montaa jätkää joka pystyy sen soittamaan. Sitten pääsin sokean hanurinsoittajan Niilo Rajalan bändiin. Niilo asui vähän kauempana, mutta muut olivat juankoskelaisia. Minulle ostettiin akustinen orkesterikitara, johon kytkettiin mikrofoni ja vahvistin. Sillä tein ensimmäiset keikkani.

– Sitten tuli rautalanka, johon sekosin ihan täysin. Ikää oli noin 14. Kuopiossa oli legendaarinen musiikkikauppa, Musiikki- Kärki. Siellä silmät repesivät kun näin KLIRA-merkkisen sähkökitaran, jossa oli Straton muotoilu. Aloin hillittömän vyörytyksen, äiti otti pankkilainaa, eikä se kitara maksanut kuin 200 tai 300 markkaa, joka oli kuitenkin aika iso raha siihen aikaan.

Sibelius-Akatemian ovesta sisään

Seuraavaksi Jori sai pestin yhteen Kuopion läänin maineikkaimmista orkestereista nimeltä MH Quintet.

– Se oli kova juttu, meillä oli paljon keikkoja ja sen ajan mittapuun mukaan ihan hyvähintaisiakin keikkoja. Se bändi oli hirveän suosittu. Niitin mainetta ja kunniaa osaamalla kaikki skittabändistandardit: Shadowsin Apache, Soundsin Emma ja kaikki. Amoradakin oli tullut jo opeteltua.

Jori kuuli, että Kaj Chydenius, juankoskelaisia hänkin, oli päässyt Sibelius- Akatemiaan opiskelemaan.

– Olin haikeana miettinyt aina, ettei meikäläisellä ole koskaan mitään asiaa tuollaiseen paikkaan. Muutin Helsinkiin joskus 18-vuotiaana ja Veikko Samuli oli hyvä kaverini, hänen kanssaan pyörittiin stadilla. Samuli opiskeli Sibelius-Akatemiassa kirkkomusiikkiosastolla ja hän vei minut ensimmäistä kertaa elämässäni Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin. Beethovenin 5. oli päänumerona ja rupesin kiinnittämään huomiota kontrabassoryhmän soittoon ja työskentelyyn. Mulle jotenkin valkeni, että tuossa on instrumentti, jota soittamaan ei apteekkarin tytärtä nosteta 5-vuotiaana pianon pallille Aaronin ykkönen edessä. Siinä täytyy olla fyysisesti täysmittainen mies ennen kuin sitä pystyy ylimalkaan soittamaan. Tiesin, että Juankoskella oli basso, joka oli maannut käyttämättömänä jossain seuraintalon nurkassa ties kuinka kauan. Soitin omistajalle ja kysyin paljollako myyt. Sanoin: ”Pistä basso rahtina tulemaan mun puhelinnumero takapuolessa.” Sain sen ihan naurettavaan hintaan.

Heti kontrabasson hankittuaan Jori soitti Muusikkojen Liittoon ja kysyi keneltä voisi ottaa yksityistunteja.

– Antoivat nimen Pentti Tiensuu. Pena lupasi, että tsekataan. Hän antoi sitten jousen käteen, ”kokeile itte”. Eihän siitä mitään tullut. Treenasin ensin viikon vapaita kieliä ja pitkiä ääniä, ja pikku hiljaa taidot karttuivat. Meistä tuli hyvät kaverit Penan kanssa. Tein hirveästi duunia; oli näyttämisenkin tarve ja kiva saada kehuja -fiilis.

Koitti armeija-aika ja treenailut jäivät. Intistä päästyään Jori tiedusteli Tiensuulta, mahtaisiko hänen taidoillaan ja tiedoillaan päästä Sibelius-Akatemiaan.

– Olin kerran pyrkinyt sinne kirkkomusiikkiosastolle, mutta pianonsoittotaitoni ei riittänyt ollenkaan – ja olin tosi hermonakin. Pena sanoi, että painele rehtorin puheille; elettiin syyskesää. Tilasin audienssin Taneli Kuusistolle: “olisko mitenkään mahdollista päästä opiskelemaan kontrabassoa?” Kuusisto tyrmäsi heti: ”Ei mitenkään mahdollista, haku oli keväällä eikä me voida yhtä henkeä varten pääsykokeita järjestää.”

– Sanoin, että olen kerran ollut täällä pääsykokeissa, kirkkomusiikkiosastolla silloin ja silloin. Kuusisto soitti sihteerille ja sieltä löytyivät mapeista pääsykoetulokset. Rehtori katsoi papereita ja sanoi: ”Olisithan sä yleiselle osastolle päässyt jo silloin näillä tuloksilla. Nyt käyt antamassa Oiva Nummelinille näytteen.”

Oiva Nummelin oli vanha ja kunnianarvoisa kontrabassonsoittaja, joka on kasvattanut kaikki suomalaiset vanhemman polven basistit. Jori kertoi hänelle tilanteen. Nummelin antoi eteen etydivihon ja Jori soitti kaiken mitä osasi.

– Oiva sanoi, että kyllä näillä taidoilla sisään pääsee. Oli mahtava fi ilis kun ekaa kertaa marssi hyväksyttynä Sibiksen ovesta sisään.

Alkoi oikea työnteko. Soittamista harjoiteltiin kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä. Lisänä teoriatunnit ym. Kakkoskurssi kuului ekan vuosikurssin ohjelmaan, ja Jori kysyi Nummelinilta, voisiko yrittää ykköskurssia, joka kuului toisen vuosikurssin ohjelmaan, jo samana vuonna.

– Oiva oli länsisuomalainen ja sanoi, että ”jos sää vaan jaksat treenata, niin katotaan sulle sopiva ohjelmisto”. Niinhän sitten treenasin ja keväällä soitin ykköskurssin. Ei se kovin hyvin mennyt, mutta sain tyydyttävän arvosanan.

Seuraavan lukukauden ensimmäisenä päivänä Jori käveli Sibiksen kahvilaan, missä istuivat myös Oiva Nummelin ja Jorma Katrama, Helsingin kaupunginorkesterin soolobasisti.

– Istuin samaan pöytään kahville. Katrama kertoi, että yksi basisti oli lähtenyt. Suu repesi auki kun minulle ehdotettiin viransijaisuutta kaupunginorkesterissa. Katsoin Oivaa, että mitäs nyt. ”Sinähän sen parhaiten tiedät, klaaraatko vai et.” Otin pestin syyskaudeksi kaupunginorkesterissa. Muistan ikäni kun kapellimestariksi eteen astui Okko Kamu: Kamu oli juuri voittanut kansainvälisen Karajan-kilpailun. Oli hienoa olla mukana.

Kun syyskausi loppui, jäi Radion Sinfoniaorkesterista basisti pitkälle sairaslomalle ja Jori sai pestin radio-orkesteriin kevätkaudeksi.

– Opiskelu jäi vähiin, koska oli kokopäivätyötä opetella esim. jotain Stravinskin Kevätuhria. Siinä lensi aika paljon perhosia vatsassa.

Hammondia Atlantin aalloilla

Puhtaasti taloudellisista syistä Jori pestautui myös basistiksi ravintolabändiin. Pian alkoi 6-vuotiskausi erilaisissa ravintola- ja keikkakokoonpanoissa, mm. Carolan ja Tapani Kansan säestysbändeissä. Sitten koitti tilaisuus: Finnpartner aloitti Länsi-Afrikan risteilyt 1967.

– Siellä oli ensimmäinen talvikausi mennyt ja muusikkojen keskuudessa kiersi huhu, että bändi tienasi ihan sairaasti siellä kun oli niin paljon ylitöitä. Pohdittiin vaimon kanssa, että jos siellä tosiaan niin hyvin tienaa, niin kannattaa lähteä. Kasasin bändin ja soitettiin muutama keikka, mm. Kaivohuoneella, missä Finnlinesin herrat kävivät kuuntelemassa. Ja bändi kelpasi. Aloitettiin Finnpartnerilla syyskuussa ja kaksi kuukautta kuljettiin väliä Helsinki- Travemünde. Marraskuussa lähdettiin etelään, määränpäänä Agadir, josta tulivat suomalaiset risteilymatkustajat kyytiin. Las Palmasista taas nousi eurooppalainen ja muu kansainvälinen porukka laivaan. Oli kaksi eri risteilytyyppiä: viikon Kanarian risteily ja kahden viikon Länsi-Afrikan risteily, joka vei Sierra Leoneen, missä siihen aikaan oli vielä ihan rauhallista. Soitin laivalla Hammondia.

Huhtikuussa bändi rantautui jälleen Pohjolaan. Laivan intendentti tunsi Timo Lindströmin ja Irina Milanin. Hän kehotti Joria ottamaan yhteyttä heihin.

– Soitin Timpalle ja kerroin itsestäni. Heillä oli bändi nimeltä Tabu, jossa oli Irinan ja Timpan lisäksi Koistisen Roope sekä Kotilaisen Esa, legendaarinen keyboard- soittaja, joka oli jäänyt pois Tabusta. Menin hänen tilalleen.

– Ei kun Hammondit pakettiautoon ja treenaamaan. Josafatissa soitettiin kuukausi. Timppa oli PSO:lla (Pohjoismainen Sähkö Oy) tuottajana ja Irina siellä taiteilijana. – Kirsti Puhtila oli tehnyt hienoja tekstejä Timpalle. Pyysin häneltä yhden, koska halusin kokeilla säveltämistä. Laitumella oli kantaa ottava teksti, joka myös levytettiin: Kaj Westerlund sovitti ja Berit lauloi. Joskus kun olen sitä kuunnellut, niin olen kyllä vähän hävennyt. Ei ollut tekstin käsittelystä siinä vaiheessa paljonkaan hajua; siellä oli korolliset ja korottomat sekaisin. Vaikka niinhän ne ovat monella nykyäänkin.

Laitumella oli Jorin ensimmäinen sävellys, vuodelta 1975. Tai oikeastaan toinen, yksi oli syntynyt aiemmin.

– Siihen aikaan Juice vielä oleili Juankoskella. Kerran hän soitti että on tulossa Helsinkiin. Juice toi mustakantisen vihon, missä oli erittäin hauska teksti, Lukkarisen lehmä. Siitä tein bluesin, jota ei kukaan ole koskaan kuullut. Erittäin nokkela teksti se oli, ja ne runot paljastivat, että tämähän on erittäin kova jätkä.

Jori ilmaisi Lindströmille suuren halunsa kokeilla taitojaan myös sovittajana. Hän oli aiemmin bändeille sovituksia tehnytkin. Lindström antoi Sivoselle tämän ensimmäisen kokolevyllisen sovittamistyötä. PSO:n joululevyllä Joulun aikaan vuonna 1975 oli mukana useita esiintyjiä, mm. Cumulus, Berit ja Irina Milan.

– Ilmeisesti työskentelytapani kelpasi koska seuraavaksi sovitin Beritiä. Esille yrittämässä oli myös eräänlainen Hector-klooni nimeltä Lojax, jolla oli omat biisit ja tekstit. Sovitin Lojaxin levyn, joka tehtiin bändin kanssa, rock and roll -henkeen ja proge-fi iliksellä. Siihen aikaan kuuntelin Zappaa, Emerson, Lake & Palmeria ja Chick Coreaa. Lojaxista ei kuitenkaan tullut mitään sen enempää.

Proge ei piruuttaankaan porukkaan pure

Jorin bändi soitti monimutkaisia tahtilajeja ja sävelasteikon vaihdoksia, Zapan ja kumppanien malliin. Mutta väärässä maassa ja väärässä paikassa.

– Eihän siinä ollut mitään järkeä kun progekansa ei tietenkään kuuntele, ja Lavénin Rotunaista kuuntelevat eivät ymmärrä siitä mitään. Se kuulostaa niiden korviin siltä, että noi jätkät soittaa väärin! Silmäni avautuivat lopullisesti kun tein Irinan tekstiin Syksyn Sävel -biisin Piru mieheks. Komppiryhmä ja jousikvartetti, jonka kirjoitin Stravinskin ja modernin kamarimusiikin hengessä. Pelkästään riitasointuja. Sehän pirulainen pääsi loppukilpailuun!

Tuona vuonna 1975 Syksyn Sävel -kisan voitti evakkorekeillyt Eki Liikanen, joka keräsi mahtavat 200.000 ääntä. – Ja Piru mieheks sai 900 ääntä. Pohdin kenelle näitä Piruja tehdään. Realiteetti on, että ne ei mene, ellei tee omakustanteita. Kvartaalitalouden periaatteita sekin, että pitää tehdä kerralla kaaliin -tyyliin. Silloin se musa tuppaa myös jäämään kertakäyttömusiikiksi. Mitä simppelimpi kertosäe ja rakenne, niin jengi osaa jo toisella kuulemalla laulaa mukana. Mutta se ei kestä kulutusta kuten joku Satumaa tai Liljankukka; niitähän on satoja Monosen ja muiden biisejä, joita aina vaan toivotaan.

Musiikkia joka kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei sitä ole.

– Ei niin. Toivo Kärki oli todella nerokas säveltäjä, jota olen kuunnellut ja soittanutkin aikoinaan paljon. Kärjellä oli klassinen sävellystekniikka täysin hallussa, hän käytti aivan nerokkaasti sekvenssiajattelua. Saattoi olla sama pintateema, eri soitintaustat vain.

Jori sävelsi ja sovitti Paula Koivuniemen biisin Sua vasten aina painautuisin, joka ylsi Syksyn Sävel -kilpailussa 1978 kolmanneksi. Maine kasvoi.

– Duunia alkoi olla ihan poskettomasti. Muutkin levy-yhtiöt rupesivat tilaamaan sovituksia. Anita Hirvoselle tein Satsangan kaikkien aikojen kalleimman levyn, Villitsee mun (1977), Chrisse Johansson oli tuottajana. Anita on muuten mielestäni yksi Suomen hienoimpia iskelmätulkitsijoita. CBS:lle tein sovituksia: Anneli Pasasta, Juha Mattia, Matti Mäkelää, Jamppa Tuomista. Jampan Yritetään yhdessä vielä oli biisi, josta sanoin, että syön hatullisen mitä vaan jos siitä ei tule hittiä. Niin kuin sitten tulikin.

Kyseinen biisi oli Veikko Juntusen sävellys ja sanoitus vuodelta 1978. Jamppa Tuomisen kohtalo oli lopulta traaginen. Hänhän oli Suomen parhaita laulajia.

– Aivan loistava laulaja ja niin läpimusikaalinen. Hieno ääni. Juuri eilen tuli pätkä radiossa: Aamu toi, ilta vei. Jumalauta, nuori mies ja fraseerasi niin täydellisesti ja niin puhtaasti. Valtava menetys.

– Asuessamme Veikkolassa luin kerran Hesaria, kun yhtäkkiä tärähti teema mieleen ja säntäsin pianon ääreen. Ei kulunut tuntiakaan kun oli valmiina biisi Ei oo ei tuu. Lea Lavén oli tehnyt jo vuosia yhteistyötä Raul Reimanin kanssa. Reiman asui Masalassa siihen aikaan ja tuli hakemaan multa demon. Hän teki siihen aivan loistavan tekstin.

Kuinka ollakaan, Ei oo ei tuu voitti Syksyn Sävelen vuonna 1979. Seuraavaksi Jorille alkoi sadella työtarjouksia Finnlevystä, minne Timo Lindström oli vaihtanut työpaikkansa.

– Silloin löydettiin Kake Randelin. Kaken ensimmäinen levy tehtiin hirveällä kiireellä. Tein kaikki arrit ja rupesin tuottamaan levyä. Kompit saatiin soitettua sisään parissa päivässä. Sitten tuli Timppa hoitamaan Kaken laulatusta. Istuin Takomo- studion yläkerrassa Rolandin Junosyntikan kanssa ja haeskelin soundeja, kehittelin lisukkeita. Sillä tavalla syntyi Suomen ensimmäinen levy, joka oli tehty 50-prosenttisesti koneilla sen sijaan että olisi viulut ja brassit soitettu kuten tapana siihen aikaan oli.

– Sille Kaken levylle tuli kappale Avaa hakas, josta tuli vuoden 1983 eniten myyty iskelmä. Sain Emma-patsaan, joka oli tuommoinen peruukkitelineen näköinen siihen aikaan.

Missä vaiheessa löysit koneosaston ja syntikat?

– Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin 70-luvun puolivälissä ostanut Giorgio Moroderin tuottaman Donna Summerin tuplalevyn Disco. Kiinnitin huomiota kuinka loistava bassorumpusoundi siinä oli. Jossain vaiheessa bassorumpu rupesi soittamaan kuudestoistaosia. Tajusin että jumankauta, tota ei ole ihminen tehnyt.

Kari Kuusamolta Jori lainasi Mini-Moogin, jollaisella hän oli jo jonkin verran säveltänytkin.

– Soitin sitä aivan hillittömästi. Siitä alkoi konekausi: rupesin tekemään biisejä syntikoilla komppeineen päivineen. Ensimmäinen kokonaan koneilla tehty tausta oli Taiskan laulamalla biisillä Ei voittajaa vuonna 1981. Aamulla kello 9 Takomostudiossa alettiin tehdä ja kello 6 seuraavana aamuna lopetettiin. Mini-Moogilla ja simppeleillä analogisilla sekvenssereillä trigattiin esim. virvelisoundi erilaisia kohinoita lisäämällä. Rumpukoneet siihen aikaan oli naurettavia vehkeitä, ei ollut vielä esim. TR-808:aa. Jokainen rumpusoundi oli vaan potikoita vääntelemällä väsättävä. Kyllä siinä meni valtavasti aikaa nimenomaan rumpujen tekemiseen.

Ennen kuin Yamahan digitaalinen syntikka DX7 tuli, ajan huippusyna oli Rolandin analoginen Jupiter 8.

– Sillä ja Mini-Moogilla tein Taiskalle taustat. Pakko sanoa, kun sattumalta äskettäin kuulin sen biisin, ettei siinä mitään vikaa ole edelleenkään.

Yksiön hintainen syntikka

Jori innostui poskettomasti konemusasta, kuunteli puhki saksalaisen Kraftwerkin levyt. Konemusaa, joka tuli lähinnä Englannista, kutsuttiin tuolloin vielä futuksi. Moroder oli Jorin suurin esikuva, sittemmin Jan Hammer, joka teki Miami Vice -soundtrackin. Jori kertoo tehneensä seuraavaksi mielettömän investoinnin.

– Ostin sen ajan superkoneen. Fairlight oli ensimmäisiä sämplereitä ja se löytyi mm. Stanley Kubrickin studion laiteluettelosta. Fairlight maksoi ihan sairaan paljon, suunnilleen yksiön hinnan. Tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä se hintansa haukkuu. Laitteessa oli 8 itsenäistä outputia ja sillä pystyi tekemään kaikki instrumentit. Laitteen keskusyksikkö oli jo niin iso, ettei sitä pystynyt yksin kantamaan. Siinä oli miljoona kertaa vähemmän tehoa kuin esim. tuossa Applen läppärissä. Huvittavaa on, että se oli vain 8-bittinen sämpleri, sämpläysaika maksimissaan kolme sekuntia! Kävin Lontoossa tutustumassa laitteeseen, jota esittelevä kundi ovelana miehenä tietenkin soitti kaiken maailman marimbasaundeja, hyvin lyhkäsiä, eikä vahingossakaan mitään viulusaundeja. Ääni jota ei tarvitse luupata kuulostaa tietenkin ihan alkuperäiseltä.

Fairlight osoittautui erinomaiseksi työkoneeksi ja vähitellen kertyi valtava määrä tallenteita, vinoja pinoja lerppuja isoissa laatikoissa. Jorilla oli kaksi lootallista pelkkiä äänitehosteita.

– Olin jonkin verran tehnyt mainosmusaa ja tunsin muutaman mainoselokuvantekijän. Kutsuin heitä pieneen studiooni ja saunaan Olarissa. Esittelin äänitehosteita ja porukka riemastui suunnattomasti: ”Tässähän voisi tulla sulle äänisuunnittelua!” Rupesi tulemaankin, sekä mainosmusiikki- että äänitehostesuunnittelua.

Tuuliajolla trendien aallokossa

Töitä tuli mainosalalta tosi paljon ja säveltäjä perusti ensimmäisen mainosfi rmansa. Lähestyttiin 1980-luvun puoliväliä ja suomi- rock oli noussut valtavirtaan.

– Tuli Dingo. Tuli Rock-Radio, jossa sanottiin, että “tämä on nyt sitä tyypillistä reimansivonen- musiikkia”, jos nyt ylipäätään siellä mainittiin. Outi Popp kirjoitti Kake Randelinin levyarvion: ”Tiedoksi sille, joka tästä tykkää: tuotetta Kake Randelin on taas ilmestynyt levyllinen. Jos joku haluaa ostaa paskaa niin siitä vaan.”

– Kyllähän se teki vähän kipeää, mutta toisaalta ajattelin etten näitä levyjä kriitikoille tee. Kansalle niitä teen, enkä ole myöskään koskaan tuntenut mitään huonommuutta sen suhteen, sillä taustani on iskelmämusiikissa ja torvisoittomusiikissa ja kaikessa mistä oikeasti olen tykännyt. Toivo Kärki ja Unto Mononen olivat esikuviani.

– Mitä tahansa olen tehnytkin, niin ikinä en ole vienyt tuottajalle kuultavaksi yhtään demobiisiä, josta en olisi itse tykännyt. En tee demoa edes valmiiksi, jos en itse tykkää siitä. Jos teema tuntuu olevan okei, mutta pari tuntia pyöriteltyäni se ei toimikaan, niin roskiin menee. Elämäni suurimmat kicksit olen saanut sävellystyöstä. Se on jopa hurmostilaa joskus.

Vuonna -88 Jori perusti uuden mainosmusafirman, Jori Sivonen Oy:n. Vuokratilat löytyivät Bulevardin ja Albertinkadun kulmasta, missä oli aiemmin toiminut mainoselokuvayhtiö Elohopeafilmi.

– Rakensin toimiston ja takapihalle pienen äänipajan, ihan kunnon studion. Tehtiin sopimus: saan pajan tilat käyttööni ja teen Elohopeafi lmille joitain duuneja. Takomo-studio lopetettiin ja ostin sieltä yläkerrasta kaikki koneet. Otin töihin Takomon chief engineerin, joka oli saanut potkut kuten koko muukin henkilökunta. Vuoteen -94 asti tein pelkästään mainosmusiikkia. Ohjasin myös ei-musiikillisia radiomainoksia, kuten Veikon Koneen mainoksia, jotka voittivat kaikki mahdolliset palkinnot.

– Jotenkin tunsin, että tämä vaihe alkoi olla eletty. En enää pystynyt löytämään uutta näkökulmaa juttuun. Pärjättiin kyllä hirveän hyvin lamasta huolimatta. Ehkä mainosmedian painopiste siirtyi enemmän radioon, joka on verrattain halpaa televisioon verrattuna. Se oli kivaa aikaa, oli paljon töitä.

Aikansa kutakin. Sivosen perhe oli jo pitkään haaveillut maalle muuttamisesta. Asunto oli Helsingin keskustassa aivan mainosstudion lähettyvillä. Sitten löytyi Lopen Pilpalasta vanha maatalo.

– Se oli iso talo, ei ihan kartano, mutta 250 m2. Paikassa keskellä ei mitään. Lähimpään naapuriin oli lähes kilometri matkaa. Oli piharakennuksia, mm. navetta. Oli peltoakin ja rapulampi, missä ui karppejakin.

– Sinne pystytin parhaan mahdollisen, suorakaiteen muotoisen, hirsiseinäisen 25 neliön työhuoneen. Ensimmäinen työ siellä oli Pertsa Koivulan levy. Se projekti alkoi Pertsan laulamasta mainoksesta, jonka Markku Pölönen ohjasi. Oltiin studiossa ja Pölönen sanoi, että tehkääs levy. Kas kun tuli puheeksi, vastasin, sitä ideaa on tässä jo pyöriteltykin.

Raul Reimanin ohella Turkka Mali on sanoittaja, jonka kanssa Jori oli tehnyt paljon yhteistyötä, etenkin tuottaja Seppo Matintalolle Bluebird Musicilla. Janne Tulkille tehty demo meni heti läpi. Myös Antti Huovilan levyille miehet tekivät yhdessä biisejä. Vexi Salmen kanssa syntyi Tulkille Tulvii Pohjanmaa, joka oli radion soittolistan ykkösiä. Syksyn Sävel -voittoja tuli kaksi peräkkäin: Antti Huovilan Vaskikellot 2000 ja Tulkin Yksinäinen pitkä tie 2001. Kappaleet ovat edelleen tiheästi soitettuja, eli ovat jääneet elämään.

Miten olet löytänyt sanoittajakumppaneita?

– Reimanin löysin Lindströmin Timpan kautta. Reimanista ja minusta tuli parhaat ystävät. Saatettiin istua tuntikausia yhdessä ja tutkia jotain fraasia. Reiman oli aivan superlahjakas sanoittaja. Pahoitin todella mieleni kun eräs suomalainen rock-muusikko sanoi televisiossa, että Olen suomalainen [(säv. & san. Toto Cutugno)] -biisin teksti on ihan paskaa. Kaurismäen leffassahan ne lauloivat sitä biisiä ja jonkun haastattelun yhteydessä loihe lausumaan noin. Olen suomalainen on Kari Tapion toivotuin biisi edelleen. Kuulin sen kerran konsertissa ja väki nousi seisoen aplodeeraamaan. Se on niin loistavasti tehty ja se on mennyt läpi täysillä suomalaisten sydämiin. Eikä vähiten tekstin ansiosta.

Studio keskellä ei mitään

Jorin yhteistyö Seppo Matintalon ja Bluebird Musicin ostaneen BMG:n kanssa oli hedelmällistä ja antoisaa. Biisejä syntyi valtavasti.

– Tein ihan järjettömiä periodeja: useita viikkoja putkeen 12-tuntisia päiviä, eikä mitään viikonloppuvapaita. Yksinkertaisesti nautin siitä niin paljon. Jossain vaiheessa olin harrastuspohjalta ostanut klassisen kitaran ja rupesin treenaamaan; kitaraa ei mulla ollut ollut 20 vuoteen. Taidot karttuivat ja rupesin soittelemaan demolle teemoja nailonkielisellä, pikkuisen komppeja, ja siitä innostuin niin paljon, että ostin teräskielisen akustisen ja Straton, johon minulla ei ollut pikkupoikana varaa. Ostin vahvistimen, joka oli Beatles-kaudelta jäänyt haave: sen piti olla Vox. Ensimmäisen kuukauden ajan ennen nukkumaan menoa kävin ovelta kurkistamassa: siellä se seisoo työhuoneessani, Vox.

Sivoset asuivat 9 vuotta Lopella maaseudun rauhassa. Kunnes koitti syksy ja marraskuussa myrsky, joka kaatoi suunnattomasti puita, varsinkin Hämeessä.

– Sähkö katkesi torstai-iltana kello 9:n maissa ja se tuli takaisin maanantaina klo 14. Kun emännän kanssa lämmiteltiin uuneja ja istuttiin kynttilän valossa, todettiin että tämä on viimeinen talvi täällä.

– Janne Tulkki oli käynyt Lopen studiossani tekemässä lauluja ja olin hänelle tullut kertoneeksi, että ehkä muutetaan pois. Janne pyysi soittamaan jos myyn. Seuraavana päivänä hän tuli katsomaan, kierrettiin tilukset, ja kerroin välittäjän antaman hintaarvion. Ehdotin hintahaarukan puoliväliä

– ja tehtiin kaupat. Nykyisin Sivoset asuvat Itä-Helsingissä, Vartiokylässä. Myös sinne Jori pystytti studion, missä on syntynyt levyjä mm. Anne Mattilalle ja Janne Tulkille. Äskettäin Jori kuitenkin teki radikaalin ratkaisun ja möi koko studiolaitteiston pois.

– Oli alkanut puhe kanavauudistuksista ja formaattiradion tulemisesta Radio Suomenkin puolelle, mikä on mielestäni aivan kamala virhe. Tiedän sen, koska tunnen eläkkeellä olevia ihmisiä, joilla on Radio Suomi päällä koko ajan. Nyt siellä soi suomi- rokki eivätkä ne sitä halua kuunnella, vaan mieluummin Paula Koivuniemeä, Henry Theeliä tai Olavi Virtaa.

Levy-yhtiönkin asenne oli muuttunut kylmemmäksi, laskelmoivaksi.

– Demojen kuuntelussa oli mukana joku PR-hemmo pohtimassa ”mahtaaks tää kelvata soittolistalle”. Kävelin ulos sieltä ja ajattelin, että ”I’m getting too old for this shit”.

– Ei helvetti, en pysty tekemään sävellyksiä siltä pohjalta, että yritän ensin mennä jonkun radiotoimittajan päähän, katsoa mitä siellä on ja mitä hän diggaa. Muutenkin oli tullut tehtyä niin paljon, että päätin ottaa vähän etäisyyttä tähän juttuun.

Syksyllä 2004 Jori teki vielä Janne Tulkin albumille Kaikkeni oot sen menestyneimmän biisin Esta noche. Siihen levytykset sitten jäivätkin. Viime talvena Jori palasi vanhan rakkaan harrastuksensa pariin: tietokoneohjelmointiin.

– Tein webbisivuston, joka on vielä demovaiheessa, mutta siitä varmaan kuullaan tarinaa kunhan se valmistuu. Olen lähetellyt linkkejä monille ihmisille ja saanut hyvää palautetta. Webbiohjelmoinnistahan löytyy paljon kirjallisuutta ja netti on täynnä saitteja, joista saa opetusta ja valmiita koodinpätkiä vapaasti kopioitavaksi.

Seuraavaksi Sivoset aikovat viettää sapattivuotta. Jorin vaimo on psykiatrinen sairaanhoitaja Lapinlahdessa ja hänkin on järjestänyt asiansa suunnitelman mukaan.

– Vuoden verran kierretään Eurooppaa. Talvella ollaan ehkä Aurinkorannikolla.

– Läppärin otan mukaan ja siinä on GarageBand-ohjelma, millä voin keyboardin avulla tehdä biisejä jos niikseen tulee. Mutta vain jos se into herää. Luovaa työtä ei kannata väkisin tehdä.

Biisien synnyn syvyyksistä

Biisien teko tapahtuu aina instrumentin kanssa, yleensä keyboardin, joskus kitaran kanssa.

– Työskentelytapani on perua siltä ajalta kun tulin 9:ltä töihin ja läksin 4:ltä tai 5: ltä, tai kello 12 yöllä. Jos ei ollut mitään työstettävänä, pianon kanssa improvisoiden lähdin hakemaan sointuyhdistelmiä, viheltelin teemaa päälle. Jos tuntui että on ainesta, sain kummallista voimaa ja intoa. Aika usein teema syntyi tunnissa tai parissa valmiiksi ja rupesin heti tekemään demoa. Soinnut ja bassoäänet mukaan. Pianolla tein yleensä luonnoksen kompista ja bassokuviosta, myös teeman. Rumpujen rakentaminen onnistui kun nykyisin rumpukoneet ovat loistavia härveleitä. Jos vaan on aikaa, niillä saa hämmästyttävän aidon kuuloiset soundit aikaan.

– Yleensä demo on valmis kun siirrän biisin sekvensseriohjelmasta nuotinnusohjelmaan. Usein nuotista huomaa, missä vielä pitää skarpata, yleensä teemaa. Demon teko kestää viisi kertaa kauemmin kuin varsinainen sävellystyö, mutta se on hirveän kivaa, koska siinä oppii äänitystekniikasta ja miksaamisesta. Oli kivaa viedä levy-yhtiöön 10 biisin CD, jolla oli jo kaikki sovitusideat valmiina. Kauppa kävi hyvin. Se oli yksi tapa.

– Toinen tapa oli se, kun esim. Vexi aktiivisena kautenaan saattoi lähettää tekstin päivässä faksilla. Biisin Tulvii Pohjanmaa säveltäminen ei kestänyt tuntia kauempaa, koska teksti istuu täydellisesti, siinä on kaikki kohdallaan, vielä hyvä fiiliskin. Sellaisessa tapauksessa melodiat suorastaan tulvivat. Hyvän tekstin pulpahtaminen faksista on aina suuri innostuksen hetki.

– Tykkään enemmän tekstiin säveltämisestä, koska ilman tekstiä sitä on hiukan tyhjän päällä. Täydellinen valkoinen paperi edessään. Jos teksti on runousopillisesti oikein, riimit ovat paikallaan, korolliset ja korottomat paikallaan, kuten Vexillä ja muilla ammattilaisilla on, niin siinä on jo paljon valmista musiikillisesti ja sisällöllisesti. Monta kertaa näkee heti kun saa tekstin kouraansa, että tämähän on esim. ihan selkeä Anne Mattilan biisi.

– Ennen kuin muutettiin landelta pois, oltiin 11/2 kuukautta evakossa Savossa anoppilassa. Sieltä lähetin Vexille 18 biisin CD:n; ”tee kun ehdit”. Siinä joukossa oli Enkeleitä onko heitä. Aivan nerokas leimaus Vexiltä laittaa se lause siihen. Vein demon Matintalolle ja se oli selvää kauraa. Jos sitä biisiä pohtii, sehän on kommentti tästä maailmantilasta, meneillään on ihan kauhea meininki. Joka päivä kerrotaan paljonko ihmisiä on kuollut Irakissa. Tulee mieleen, tosiaan: Enkeleitä, onko heitä?

Itsekäs meininki lisääntyy yleensäkin, kautta koko yhteiskunnan ja ne lieveilmiöt heijastuvat myös taiteeseen ja viihteeseen.

– Aivan. Pahinta on kun olen tehnyt semmoisen havainnon, että tämä kvartaalitalous on iskenyt myös levy-yhtiöihin. Parhaimmillaan oli systeemi sellainen, että Matintalo sanoi: ”Tää on hyvä, tee sitten kun sulle sopii ja sen kanssa kun sulle sopii”. Pitkin vuotta tehtiin valmista materiaalia, josta saattoi irrota sinkkujulkaisu tai muuta.

– Jossain vaiheessa kävi käsky, että kulut ja kassa pitäisi sijoittua samalle kvartaalille. Silloin ajattelin, että ei helvetti. Missä on se rela luovuus, joka oli vallalla ennen? Perjantai- iltapäivisin kahden aikaan Finnlevyssä henkilökunta kokoontui aulaan juomaan kahvia ja heittämään löysää läppää, mutta monta kertaa siinä syntyi loistavia ideoita. Ihan rennosti. Kenelläkään ei ollut paineita. Nykyään levy-yhtiöissä kyhjöttää päätteiden ääreissä lasikopeissaan pikku Barbiet ja Kenit, jotka pelkää, että tulee kenkää jos ei synny tulosta. Kun nyt menee entiseen työnantajaansa, levy-yhtiöön, niin joutuu jollekin keskusneidille selittämään kuka on. Eikä ne tiedä kuka on Jori Sivonen. “Olen tulossa Jaakko Karilaista tapaamaan.” Š ”Tääl on joku Sivonen!”

– Olen suunnitellut pilapiirrosta, missä Toivo Kärki on menossa tapaamiseen ja keskuspimu huutaa eteenpäin: ”Tsennaaks tääl kukaa semmost ku Toivo Kärki?” Koska me ollaan luovia ihmisiä, meissä on tietty herkkyyden taso, ei me muuten oltaisi luovia. Kyllä minäkin olen herkkähipiäinen ja välillä tuntuu hirveän pahalta.

– En ole koskaan priorisoinut tätä duunia siten, että fyrkkaa pitää tehdä. Olen tehnyt sillä ajatuksella, että teen tasan niin kauan kuin se on kivaa. Sävellystyö on minulle eniten riemua tuottanut osa-alue elämässä. Perhettä nyt ei voi verrata tähän, mutta muutoin. Sen jälkeen kun yhtiöt ja asiat monikansallistuivat, on moni huomannut, ettei noita ulkomaisia omistajia kiinnosta mikään muu kuin se mitä siellä viivan alla lukee plussan perässä.

Kylmää meininkiä.

– On se. 80-luvulla se oli vielä mukavaa. Oli toverihenkeä ja lämpöä.

Eikä musiikin teko ollut vielä sellaista tehtailua kuin nyt?

– Ei tosiaan. Esimerkiksi ajatuksessa, että olisi helppo tehdä klooni omasta vanhasta biisistä, ei ole mitään järkeä. Luomisprosessin autuus on siinä, että tekee tyhjästä jotain. Muodoton savimöykky, josta syntyy Adonis. Kaukaa haettu metafora ehkä, mutta kuitenkin.

– Ja se fiilis kun nuorena jätkänä ekan kerran käveli studion ovesta sisään ja siellä oli Heikki Laurila ja Raimo Roiha ja muita, joita en ollut eläissäni ennen tavannut livenä. Soitettiin musiikkia, joka oli täydellistä.

– Päivääkään en vaihtaisi pois.