Musiikintekijät -logo

Kansanluonnetta vastaan

Kauko Röyhkä Haastattelu

Kansanluonnetta vastaan

Kauko Röyhkä julkaisi tänä vuonna levyn vanhan soittokumppaninsa Riku Mattilan kanssa ja sai siitä huomattavan kiittävät arviot. Rokkitouhujen lopettamistakin harkinnut Röyhkä huomasi samassa yhteydessä, että hänen äkkiväärälle tyylilleen on sittenkin paljon kysyntää.

Ensi vuonna 50 vuotta täyttävän Kauko Röyhkän muusikonura käynnistyi vuonna 1980 albumilla Steppaillen. Myös kirjailijana mainetta saanut mies on urallaan herättänyt hämmennystä, jopa suoranaista kiukkua. Kun hänen tuotantoaan kuuntelee, huomaa väistämättä, että tietyt suomalaiseen rock- ja iskelmäperinteeseen olennaisesti liitetyt piirteet suorastaan loistavat poissaolollaan. Röyhkä ei esimerkiksi ole vähääkään melankolinen lauluntekijä.

– Se on totta. Suomalaisissa rockbiiseissä harrastettava melankolisuus ei puhuttele minua. Pidän kyllä sellaisesta melankoliasta, jota löytää esimerkiksi Aleksis Kiven ja Uuno Kailaan vanhoista runoista. Totta kai niissä on muunkinlaisia virityksiä, mutta siis niiden runojen melankolia ei ole luonteeltaan alistunutta. Olen aina ollut aika dynaaminen tyyppi enkä pidä itsesäälistä. Vaikka välillä on tullut takkiin, olen aina pyrkinyt eteenpäin. Haikeus ja joittenkin asioitten kaipaaminen ei ole minulle luontevaa. En kaipaa vanhoja aikoja, vanhoja rakastettuja tai tällaista.

Toinen piirre, joka on tuotannossasi vahvana heti Steppaillen-albumista asti, on se, että sinä et kuulosta nöyrältä.

– Minulla on ollut aina sellainen olo, että olen aika voimakas tyyppi eikä minun tarvitse nöyristellä kenenkään edessä. Kunnioitan tietenkin Suomessa monia arvoja, nykyään vielä enemmän kuin nuorena, mutta olen myös halunnut haastaa ihmisiä ja tuoda esille uusia näkemyksiä. Olen monesti kyllästynyt johonkin yleisesti hyväksyttyyn ja esittänyt, että voisiko asian nähdä toisinkin. Se on sitten ärsyttänytkin porukkaa.

Kolmas tuotantosi piirre, joka on luultavasti kahdelle edelliselle sukua, on se, että et vaikuta totiselta.

– Olen jossain määrin satiirikko, joskin minusta on iän myötä tullut myös vähän vakavampi. Kirjallisuudessa on näitä suuria satiirikkoja kuten Gogol, joita arvostan kovasti. Nuorempana kaverina pidin tietynlaisten kovanaamojen huumorista, koska se pisti ikään kuin kaiken matalaksi. Minä matkin sitä, ja olen ottanut siitä piirteitä omaan esiintymiseeni ja ehkä biiseihinkin, vaikken itse ole kovanaama. Täytyy toisaalta sanoa, että en varsinaisesti pidä huumorimusiikista. Frank Zappallakin se oli välillä vähän itsetarkoituksellista, vaikka Zappa kyllä käsitteli monia amerikkalaisia ilmiöitä aika pirteästi.

Tiedän että olet saanut paljon vaikutteita amerikkalaisesta rockmusiikista, mutta oliko sinulla urasi alkuaikoina suomalaisia esikuvia? Oliko joku innostaja, joka ei ollut melankolinen, nöyrä eikä totinen?

– Pidin eniten ehkä Dave Lindholmista, siis vanhasta Isokynä Lindholmista. Hänen biisinsä kuulostivat heti rockilta, vaikka olivatkin suomeksi laulettuja. Ne eivät kuulostaneet laulelmalta, kuten Juice, eivätkä myöskään runollisilta. Niissä oli rockin draivi, sanoituksia ei ollut hiottu viimeisen päälle. Loppusoinnut eivät menneet aina täysin kohdalleen, mutta jälki oli kuitenkin raikasta ja pidin siitä.

Niin, itse asiassa sinunkaan loppusointusi eivät aina mene kohdalleen. Sinä selvästikään et jatka sitä traditiota, joka on kulkenut esim. Reino Helismaan ja Juha Vainion kautta Juice Leskiseen. Sitä, jossa teksti on tavutettu täsmällisesti ja riimi on pyhä.

– Aivan. En välitä siitä kovinkaan suuresti, vaikka kyllä tykkään noiden herrojen parhaista biiseistä. Ne ovat hienoja ja ne kuuluvat suomalaiseen kansallisperinteeseen, mutta se tyyli ei sovi minulle.

Lisäksi tyylissäsi on merkillepantavaa se, että vältät runollista maalailua ja kaikenlaista abstraktiota. En saata kuvitella sinun tekstiisi säettä ”murheeni ruusut tuoksuvat pimeältä”. Sen sijaan voisit hyvin laulaa että ”puistossa oli puiset penkit”.

– Pidän selkeydestä. Kryptinen runollisuus on ollut minusta aina vähän teennäistä, eikä se sovi minun elämänkäsitykseeni. Tämä on tietysti puhdas makuasia.

Laura suosii rohkeaa

Kauko Röyhkä sanoo, että hän ei ole koskaan yrittänyt ymmärtää tavallista ihmistä – ja vastapainoksi tavalliset ihmiset eivät myöskään ole ymmärtäneet häntä. Hän sanoo että se on ihan oikein: tavallisten ihmisten ei tarvitsekaan ymmärtää häntä. Lisäksi hän sanoo, että ongelma on hänen puolellaan: hän ei ole pyrkinyt lähestymään ns. tavallista ihmistä, vaan hän on aina kirjoittanut hieman omituisemmista tapauksista.

Jopa Röyhkän suurin hitti Lauralle on itse asiassa aika erikoinen tarina. Poika näkee kadulla tytön ja menee kursailematta tämän ovelle esittäytymään.

– Niin, moni suomalainen mies olisi nähnyt Lauran jossain ja jäänyt sen jälkeen itkemään kaljalasin äärelle, että voi kun saisin tuollaisen naisen. Tämä kaveri menee suoraan sen kotiin. Minä itse olen tehnyt elämässäni kaikenlaista, mutta myönnän, että varmaan tuollaista en ole itse tehnyt.

Mielenkiintoista siinä tarinassa on se, että Laura ei torju poikaa eikä säikähdä, vaan he päätyvät yhdessä Lauran huoneeseen…

– Laura arvostaa pojan tekoa. Yleensä naiset arvostavat sitä, kun mies on rohkea.

Kylmää vettä

Kohta kolmekymmentä vuotta alalla toiminut Röyhkä on nähnyt sen, kuinka rock on muuttunut ikään kuin kapinan ilmaisusta koko kansan viihteeksi. Oman taiteenlajin kasvava hyväksyntä ei ole pelkästään hyvä asia.

– Tavallaan kaipaisin tähän musiikinlajiin lisää kapinaa, mutta minusta tuntuu että olen itse jo liian vanha kuuluttamaan mitään suurta. Välillä olen ajatellut, että rock on kuollutta musiikkia eikä se uusiudu tarpeeksi. Kulttuuriin on kyllä tullut uusia alueita sen jälkeen kun itse aloitin: esimerkiksi rap ja hevin eri alalajit ovat ihan uusia. Ne eivät puhuttele minua, mikä voi tosin olla ihan oikeinkin – olen eri sukupolvea kuin ne kuviot. Olen toivonut kitarabändeiltä uutta ilmettä, mutta sitä on kai turha odottaa. Kaikki soittavat edelleen 60- ja 70-lukuihin pohjautuvaa musiikkia.

Sinun suuri varhainen idolisi oli Lou Reed. Onko urasi aikana ilmaantunut nimiä, joista olet innostunut suuresti?

– On tullut joitakin. P.J. Harvey on esimerkiksi yksi, Massive Attack on toinen. Olen onnistunut näkemään molemmat vieläpä livenä. Pidin myös joistain Beckin [Beck Hansen s. 1970] biiseistä todella paljon – ja hänetkin olen nähnyt. Mutta ei ole tullut ketään, joka olisi tehnyt samanlaisen vaikutuksen kuin Lou Reed, Captain Beefheart tai Rolling Stones. Enkä usko että sellaista voi tullakaan, koska ihminen kokee nuorena kaikkein voimakkaimmat jutut ja saa elämän polttoaineensa siitä. Vanhempana sitä vain toteaa, että nämä tietyt uudet nimet ovat hyviä tekijöitä, mutta ne eivät enää muuta omaa maailmankuvaa.

Onko aika muuttanut suhtautumistasi niihin asioihin, joita teit itse nuorena? Miltä tuotantosi näyttää nyt?

– Minulla ei ole paljonkaan biisejä, joita häpeäisin, mutta sen sijaan minua hävettävät jotkin esitykset, jotka ovat levyille päätyneet. Niitä ei yksinkertaisesti ole tehty tarpeeksi hyvin. Se ärsyttää. Meidän bändimme ei ollut koskaan kauhean suosittu, ja levyjä tehtiin 80-luvulla liian nopeasti: me ei saatu tarpeeksi studioaikaa eikä myöskään osattu sitä vaatia. Uran alku oli vaikea ja kylmää vettä tuli niskaan sen verran paljon, että olin iloinen jo siitä että sain ylipäänsä tehdä levyjä. Niitä tuli sitten tehtyä älyttömän nopealla tahdilla. Vaikka biisit ovat hyviä, niin kun niitä kuuntelee nyt, on selvää että toteutus on demotasoa.

Tarkoitatko kylmällä vedellä siis kritiikkiä?

– Kyllä. Kolme ensimmäistä levyä haukuttiin aivan maanrakoon, samoin kuin minut ihmisenä. Se oli välillä aika masentavaakin, vaikka se kasvatti myös kiukkua ja näyttämisen halua. Tylyä palautetta oli raskas ottaa vastaan, koska olin ollut Soundin lukija ja tilaaja ja oikein kunnollinen musapoika. Toimin mielestäni samassa hengessä koko tämän porukan kanssa, mutta sainkin sieltä todella tylyä palautetta. Nykyisin olen kyllä hyvissä väleissä niiden juttujen kirjoittajien kanssa, mutta se on taas eri asia.

Viimeisimmän levysi kohdalla näytti käyvän niin, että palaute oli huomattavan myönteistä.

– Se on ehdottomasti parhaat arvostelut saanut levyni. Se on saanut mielettömästi huomiota, ja ihmiset tuntuivat ottavan sen erittäin hyvin vastaan. Se myös myi jonkin verran, ei nyt älyttömästi mutta minun levykseni hyvin. Se on Mattilan Rikun ansiota, koska Riku tuotti levyn todella tarkasti. Biisit valittiin huolella, nähtiin vaivaa, alustavaa työtä tehtiin monta vuotta. Riku itse asiassa mietti kaikkea vielä enemmän kuin minä. Olin iloinen, kun Riku halusi kuunnella kaikki demoni ja keskustella niistä. Kyllä sellainen innostaa tekemään.

Eikö sinulla nimenomaan ennen tätä levyä ollut ajatuksena vähentää tai jopa lopettaa rokkitouhuja?

– Joo. 2000-luvulla tehdyt levyt eivät tuntuneet herättävän kiinnostusta. Keikoilla kävi kyllä yleisöä, mutta jotenkin alkoi tuntua siltä, että juttu ei kiinnosta tarpeeksi enää minuakaan. Ajattelin ryhtyä pelkästään kirjailijaksi ja käydä joskus soittamassa jotain, vain hyvissä tilaisuuksissa. Ajattelin että en jaksa enää tehdä musiikillista ristiretkeä ympäri Suomen baareja. No, nyt olen taas kiertämässä ympäri niitä Suomen baareja.

Jäähyväiset ahdistukselle

Röyhkä on tehnyt paljon levyjä, minkä lisäksi hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ollut aktiivinen myös esimerkiksi kuunnelmantekijänä. Väistämättä tulee mieleen, että hän on poikkeuksellinen rockmuusikko myös siinä, että hänellä on korkea työmoraali.

– Olen työntekijänä spontaani, nopea ja uuttera. Olin juuri kaksi kuukautta ulkomailla putkiremonttia paossa, Berliinissä ja Kreikassa. Tein ilman soittimia, pelkästään tietokoneella, 27 uutta biisiä: sanoitukset, sovitukset, kaikki. Löysin samplemaailman ja innostuin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kirjoitin myös jonkin aikaa yhtä leffakäsikirjoitusta. Biisien tekeminen oli kuitenkin se varsinainen duuni reissussa. En vielä tiedä, miten soittajat suhtautuvat käyttämiini sampleihin, mutta se jää nähtäväksi.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin materiaalia ei olisi syntynyt?

– Ei koskaan. Kerran meillä oli kauhea kiire tehdä ep, ja minulla oli joitakin biisejä, joista vain pari innosti bändiä. Menin käymään kotona ja kirjoitin samana päivänä Pahan maan ja jonkin toisen biisin. Seuraavana päivänä tein sitten vielä kaksi biisiä, ja niistä tehtiin Paha maa -ep. Toisin sanoen: kun tulee painetta tehdä lyhyessä ajassa jotain, olen todella tehokas. Nyt tosin näen 80-luvusta myös sen, että välillä olisi voinut tehdä vähän hitaamminkin – siis levytyksen, ei biisinteon osalta.

Entä miltä tulevaisuus näyttää juuri nyt?

– Nyt on tullut tehtyä keikkaa Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa, jolle on sovitettu minun biisejäni. Se projekti julkaistaan myös levynä. Olin juuri eilen keikalla, ja homma meni aika erikoiseksi. Oli huono sää, joten orkka piti panna suojaan, koska instrumenttivalikoimassa oli 200 vuotta vanha viulu ja sitä rataa. Olin siis yksin lavalla. Vedin koko esityksen läpi niin että orkesterin soundi tuli minulle monitoreista kuin matkaradiosta.

Miten yleisö reagoi?

– Kyllä se tykkäsi. Juttu kuulostaa kuitenkin hyvältä, ja se on taatusti erilaista. Tuollaista kamarimusiikin ja rockin yhdistelmää ei ole vähään aikaan tehty. Tulee mieleen Dave Lindholmin Aino-levy, ja siitäkin on aikaa kolmekymmentä vuotta.

Millaista oli seistä yksin lavalla?

– Mikäs siinä. Heitin välillä vitsiä ja niin poispäin. Huomasin että ihmiset kyllä reagoivat musiikkiin ja olivat mukana, yleisöstä tuli kaikenlaista kommenttia. Ei se tilanne ahdistanut. Tuntuu että minä en ahdistu nykyään enää mistään.

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2008

Selaa lehden artikkeleita