EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Yrittäjyys kiehtoo ja pelottaa

Tekijä: Nina Lith

Yrittäjyys kiehtoo ja pelottaa

Julkaistu

Kannustusta ja tukea halukkaille löytyy yhä enemmän

Toukokuun 14. päivänä järjestettiin Teoston ja Suomen Yrittäjien seminaari Millä eväin musiikin tekijästä yrittäjäksi? Teema on monelle taiteellista työtä yksinäisyydessä puurtavalle jonkinlainen mörkö.  Maailman muuttuessa ovat yhä useammat kuitenkin uskaltaneet moisen manööverin tehdä. Entistä useammalle se voi tulla ajankohtaiseksi, jos Teosto ryhtyy tilittämään korvauksia myös tekijöiden yhtiöille siten kuin kulttuuriministeri Stefan Wallinin asettama työryhmä esittää. 

Yrittäjyys-teema kiinnosti lähes salillista väkeä Kansallismuseon auditoriossa. Jo Teoston puheenjohtaja, sanoittaja Jori Nummelinin avauspuheessa todettiin musiikin tekijän olevan usein sama asia kuin yritys, hän on kaikkea: yrityksen raaka-aine, rahoittaja, riskinottaja, työntekijä ja tuote. Osaaminen ja laatu ovat yhtä lailla edellytyksiä menestykseen tällä kovan kilpailun alalla kuin muillakin. Tekijä on myös alihankkija esim. levy-yhtiöille, sähköiselle medialle ja konserttijärjestäjille, kaikille jotka hyödyntävät musiikkia omassa liiketoiminnassaan. Musiikin tekijää voi täten verrata vaikka maanviljelijään. 

Biisintekijä on mikroyritys

Kansanedustaja, taiteilija Mikko Alatalo kertoi omasta, jo pitkästä kokemuksestaan musiikkialan yrittäjänä. Hän muisteli kuinka ennen vanhaan oli kauhistus ajatella yrittäjyyttä. Alatalolla on kaksi yritystä, joista toinen on keskittynyt ohjelmapuoleen ja toinen äänitetuotantoon. Taiteilija on riskinottaja ja siksi yrittäjä. 

– Minut pakotettiin yrittäjäksi 35 vuotta sitten, koska jonkun piti maksaa bändin verot ja sivukulut. Aikamoinen souvi se oli alussa, kun en ollut kauppaopistoa käynyt. Moni asia on muuttunut 80-luvusta: silloin pystyi moni jopa elättämään itsensä levymyynnillä ja teostokorvauksilla, keikat olivat lähinnä promoa. Nyt keikat ovat pääasia ja cd vain käyntikortti. Iskelmäpuolella oltiin kauhuissaan konserttikiertueista, nyt on toisin. Levy-yhtiöt ovat ottaneet siivunsa ja on syntynyt ohjelmatoimistoja. Artisti maksaa – kirjaimellisesti.

Alatalo on tehnyt kustannussopimuksia milloin oman, milloin jonkun muun kustantajan kanssa; kyseessä on hänen mukaansa ”markkinointiraha”. Omatuotantona ovat ilmestyneet Mikon omat kantrilevyt. 1990-luvulla Mikko ja Joel Hallikainen perustivat yhdessä yrityksen, jonka idea oli sama kuin aikanaan United Artists -leffayhtiön: taiteilijat yhdessä voisivat tehdä jotakin. 

– Markkinoinnin voi hoitaa itse tai sitä voi ostaa, mutta olennainen iso asia on jakelu. Suuren levy-yhtiön selässä on hyvä ratsastaa jos hyväksyy oman päätösvallan vähenemisen. Oma päänsärkynsä ovat radioasemat; harvat saavat tekijänoikeusrahoja sieltä. 

– Kulttuuriyrittäjistä alettiin puhua laajemmin vasta 90-luvun lopulla. Tyypillisesti kulttuuriyritys on mikroyritys, joka työllistää vain artistin itsensä ja ehkä osa-aikaisesti korkeintaan kolme muuta. Verkostoituminen on merkittävä osa yritystoimintaa ja mahdollistaa alihankinnan, pr-firmojen hyödyntämisen jne. 

Työmies on leipänsä ansainnut

Suomen Yrittäjät ry:n missio on parantaa yrittäjän asemaa ja edellytyksiä. Asiamies Max Lindholmin mukaan yrittäjyys on nyt korkeassa kurssissa. Luovan taiteilijan on helppo kokea sen keskeiset arvot omakseen: vapaus, vastuu ja luovuus. 

– Kannattaa koota yhteen luovia voimia ja keksiä uusia ratkaisuja olemassa oleville ongelmille. Mitä useampi miettii, sen parempi lopputulos yleensä on. Italialainen keksijä Antonio Meucci keksi noin vuonna 1849 puhelimen (teletrofono). Hän ei patentoinut keksintöään, joka esiteltiin lehdessä Yhdysvalloissa 1860. Alexander Graham Bell sitten ”keksi” puhelimen ja esitteli ajatuksensa 16 vuotta myöhemmin. Hänestä tuli maailmankuulu! Kun keksii hyviä ideoita, on tärkeää turvata omat oikeudet. 

Suomen Yrittäjien nettisivuilla löytyy tietoa rahoituksesta ja verotuksesta. Apuun löytyy TE-keskuksia, tukiverkkoja ja järjestöjä. 

Elämäntyyliyrittäjä nauttii

Oma toiminnanjohtajamme Eija Hinkkala puhui aiheesta Musiikintekijä on elämäntyyliyrittäjä. Eijan suhde yrittäjyyteen on hyvä. Hän on paneutunut siihen 12 vuotta, suunnitellut, toteuttanut ja tuottanut rytmimusiikkialan koulutusta, jossa yrittäjyys on ollut olennainen osa. Eijalla on itsellään kolme vuotta vanha musiikki- ja valmennusyritys. 

– Lähestyn yrittämistä ihmisyydestä käsin. Elämäntapayrittäjän tuotteet ja palvelut voivat vaihtua moneen kertaan, mutta elämäntyyliyrittäjällä on päinvastoin: intohimona erikoisosaaminen ja unelmana tehdä siitä liiketoimintaa. Hän haluaa nauttia siitä mitä tekee ja tekee mistä nauttii. Hän saa rahansa usein epäsäännöllisesti ja vaihtelevan suuruisena. Hän ei tavoittele välttämättä kasvua, vaan vapaus on tärkeää. Liikeidean pääpointin eli laadukkaan erikoisosaamisen täytyy olla kunnossa, mutta tarvitaan myös optimaalista tuotteistamista, joka on monelle päällesyljettävä kirosana. Tuotteistusta on kuitenkin aina tehty, sehän tarkoittaa vain ”omaa juttua”.

– Tuotteita voivat olla sävellykset, tekstit, sovitukset, pieni kustannustoiminta, ohjelmatuotannot eli esitykset, äänitetuotanto, oheistuotanto kuten bändikrääsä. Moni esittää itse teoksiaan. Tunnen monta musiikintekijää, jotka kouluttavat, luennoivat ja valmentavat. Liiketoiminta muodostuu murusista. 

– Sissimarkkinointi on vastakohta massamarkkinoinnille, joka maksaa maltaita ja johon ei elämäntyyliyrittäjällä ole varaa. Markkinoinnissakin tarvitaan innovatiivisuutta. Osaaminen on kova juttu, mutta maine on kovin. Brändi on yksilön mielikuva, maine on yhteisöllinen. Tarinan voima on iso ja sitä voi käyttää hyväkseen. Suositukset ja verkostot ovat pienen toimijan parhaita työkaluja markkinoinnissa. Miten minun juttuni poikkeaa muiden jutuista? Innovaatio voi olla vaikkapa musiikin ja matkailun tai musiikin ja sosiaalialan yhdistely. Karaoketaksi on loistava esimerkki innovaatiosta. Radikaali brändiajattelu ohjaa koko yrityksen toimintaa; kaikki mitä teet on brändiä, jopa henkilö. Rohkeutta vaaditaan kun astutaan omalle epämukavuusalueelle, ulos tutusta ja turvallisesta. 

– Kauhistuin kun kuulin muutama vuosi sitten, että vain viisi prosenttia ihmisistä tekee sitä mitä todella haluaa.

– Uhkakuvia ovat tekijänoikeuksia hinkuvat jätit sekä pöllijät eli piraatit. On myös ”keppihyypiöitä”, kaavoihin kangistuneita ihmisiä, jotka latistavat ja maalaavat uhkakuvia. Heitä löytyy päättäjissä, rahoittajissa, kouluttajissa. Aina huudetaan: ”Metallialalla on työpaikkoja!” Jopa kollegoissa on latistajia. Perinteisen yrittäjäkoulutustenkaan tulokset eivät ole kovin hyviä, sillä harva lähtee yrittäjiksi. Kun ensin lyödään eteen talousasiat ja lakipykälät, ei kukaan uskalla. Tarvitaan uudenlaista valmennusta. Ensin pitää löytää oma juttu, rohkeus – viilataan sitä. Sitten vasta puhutaan rahasta ja laista. 

– Hyödyntämätön haaste ovat muut maat mansikat. Paitsi bändejä, myös teoksia kannattaa viedä ulkomaille, siinä on suomalaiselle osaamiselle kenttää. Nykyään jopa pienten vientiä yritetään tukea. 

– Musiikintekijä on pirun pieni yrittäjä. Pakottaa ei saa, mutta yrittäjäksi haluavia pitää tukea, ja valmentaa. Itse pitää  – muttei yksin. Yksinpuurtajatkin voivat tehdä kimpassa. Tulevaisuuden verkostoituessa markkinointikin on paljon helpompaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä että yrittäjäksi, jos vain siltä tuntuu.

Hautomotoimintaa tarjolla

Helsingin kaupungin elinkeinopalveluyksikön yritysasiamies Anu Mänttäri osastoineen huolehtii siitä, että Helsinkiin saadaan lisää yrityksiä ja että jo toimivilla olisi hyvät edellytykset jatkaa. Miksi luovat alat ovat kaupungille tärkeä asia? 

– Puolitoista vuotta sitten otettiin luovat alat ja mm. matkailu erikoistarkasteluun. Yritystoiminnan näkökulmasta katsottuna kulttuuriosaaminen ja taideperintö ovat syvällä sipulissa, sen päälle voi rakentaa yrittäjyyden. Luovaa osaamista käytetään kaikessa yritystoiminnassa. Luova toimiala synnyttää tekijänoikeuksia. Ala on vahvasti keskittynyt pääkaupunkiseudulle, se kasvaa ja kehittyy selvästi koko ajan: 1.500 ihmistä lisää vuoden sisällä. Kaikista työpaikoista Helsingissä 8,4 prosenttia on kulttuurialoilla, mikä on enemmän kuin EU-maissa keskimäärin, ja enemmän kuin meillä majoitus- tai ravitsemusaloilla. 

– Uusyrityskeskukset antavat maksutonta neuvontaa yritysten perustamiseen. CREADA, luovien alojen valtakunnallinen yrittäjävalmennus, tarjoaa tiimivalmennusta, jossa eri luovien alojen toimijat ryhmäytyvät. Uusia kombinaatioita on jo perustettu. Arabus-hautomo toimii Ruoholahdessa kauppakorkeakoulun pienyrityskeskuksessa ja se auttaa yrityksiä päivittäin. Esihautomotoimintaa on olemassa, samoin virtuaalihautomopalvelua. 

– Jalostamo on luoville aloille suunnattua maksutonta sparrausta: perustetaan yritys ja ohjataan substanssiosaamiseen. LUSES ja monet muut tukevat toimintaa, mm. Design Forum Finland ja Finnish Music Express -hanke (taustalla Sibelius-Akatemia, Music Export Finland ja Fimic), jota Helsingin kaupunki tukee tarjoten erilaisia väyliä ja kontakteja. Koulutusta tarjotaan managementin eri osa-alueilla. Kohdemaatukea myönnetään agenteille; maista Japani, Venäjä ja Kiina ovat ajankohtaisia. 

Mahdollisuudet paremmat kuin koskaan

Musiikin kustantaja Tommi Tuomainen Elements Music Oy:stä toi oman lähestymistapansa yrittäjän arkeen. Kauppaopistosta valmistuneena hän aloitti alle 20-vuotiaana ääniteteollisuudessa BMG Finlandissa 90-luvun puolivälissä ja opiskeli sitten myös kauppakorkeassa. Tuolloin cd-myynti ja myös kotimaisen musiikin osuus kasvoi, Samuli Edelmann sekä Anssi Kela löivät läpi. Ulkomailla ovat onnistuneet HIM, Darude, Bomfunk MC’s ja Lordi. 

Kollegansa Jani Jalosen kanssa Tommi on pyörittänyt omaa yritystä ja fiilikset musiikin tekemisestä ovat hienot. Aluksi oli avoin yhtiö, jonka perustamisessa hyödynnettiin kaikkea: työvoimatoimistoa, kaupungin apua, eikä varsinaisen perustamisen suhteen ollut ongelmia. Työläämpää oli lentoon lähteminen. 2004 kuitenkin syntyi isoja fuusioita ja Suomeen oli syntymässä luova tyhjiö. 

– Kun keskitytään vanhoihin menestyjiin, panostus uusiin jää vähemmälle. Lähdimme ensimmäisessä aallossa 360-yrittämiseen, eli halusimme tehdä kaikkea: jakelua, kustannusta, levymyyntiä, ohjelmaa. Olimme myös ensimmäisiä jotka luopuivat mallista; nyt olemme 180-yritys, jolla on vain kustannus- ja levy-yhtiötoimintaa. Live- ja levybisnes eivät aina tue toisiaan. 

– Yrittäjän on varauduttava epäonnistumaan. Ideat eivät välttämättä kanna. Kuvittelimme että meillä oli uusia ideoita. Ei ollutkaan. Suosittelen että menette ulos, kerrotte ideoistanne ja yritätte myydä niitä muille. Aikaa on kyllä jopa puoli vuotta suojata se juttu. 

Suuri haaste on ajan riittäminen, sillä yrittäjä tekee kaiken. Palveluja voi toki ostaa, mutta vastuu on itsellä. Elämäntyyliyrittäjän toiminta voi olla hyvin pienimuotoista. 

– Vapaus ja päätösvalta on hienointa, myös uusia mahdollisuuksia luuraa joka nurkan takana. Tekijän luovuus on tietyn arvoista, mutta se pitää osata myydä. Markkinamuutoksia pitää oppia nuuhkimaan. Cd-tallenne ei ole tulevaisuuden bisnes; tallenteesta on silti pidetty kiinni. Samoin kustannustoiminnassa: loistava biisi saadaan ison artistin levylle. Mutta mihin biisi myydään tulevaisuudessa? Levy-yhtiölle vai artistille? Voisi funtsia missä leffassa se voisi soida ja tehdä yhteistyötä leffayhtiöiden yms. kanssa? 

Tekijän saamat mekanisointimaksut tulevat vähenemään. Missä tulevaisuuden rahavirrat ovat? 

– Suomessa on ollut ja on kustantajalle ja tekijälle hyvä Teosto, mutta nettiä ei rajoita monikansallinenkaan levy-yhtiö – ja kotimaisen musiikin osuus on vähentynyt. Huomion saaminen on vaikeampaa kuin ennen. Nyt pitää erottua ja esittää uutta ja mielenkiintoista. Tulevaisuuden mainstream-jutut tulevat reunamilta. Biisilinna voidaan tuoda tavallisen tekijän työkaluksi. Yhteistyöverkostojen avulla päästään pitkälle. Haasteita ja uhkakuvia riittää, mutta biisi on keskiö, josta kaikki lähtee. 

Tulonmuodostus on kirjava

Suomen Säveltäjien puheenjohtaja Mikko Heiniö puhui taidemusiikin tekijöiden puolesta. 

– Monet meikäläiset ajattelevat taiteen ja liiketoiminnan olevan ehdottomasti ristiriidassa keskenään. Korostamme laatua, emme määrää. Pyrimme tekemään tuotteet hitaasti ja hyvin – ja ne tuottavat jos tuottavat, pitemmällä aikavälillä. Jos sovitaan että talous on ihmistä varten eikä ihminen taloutta varten, voi taloudella olla välinearvo hyvien asioiden edistämisessä. Silloin ei ole ristiriitaa.

– Olen pienyrittäjä sikäli, että teen omalla riskillä, omilla työvälineillä, omassa työhuoneessa ja maksan jopa yrittäjäeläkettä. YEL on säveltäjälle kallis vaihtoehto, pitäisi päästä pikemminkin MYELin piiriin, ettei pienestä työtulosta tarvitsisi maksaa niin suurta eläkemaksua. Verovirastossa kuljen ovesta, jonka päällä lukee maa- ja metsätalous. Kotoisalta tuntuu, kulttuuri kuin kulttuuri. 

Oma yritys kannattaa perustaa jos on tarpeeksi toiminnallisia ja taloudellisia edellytyksiä. Säveltäjä on yksin työntekijä ja työnantaja. 

Heiniö esitti kolme kysymystä säveltäjälle joka harkitsee yrityksen perustamista: 

1. Ovatko tulot niin isot, että se kannattaa verotusteknisistä syistä? Yleensä säveltäjällä on huomattavia tulonhankkimiskuluja. Olen saanut joka ainoan sentin läpi. 

2. Onko tuloistasi merkittävä osa euroina tai toimeksiantoina, ja voi ne ohjata suoraan omalle firmalle? Tulonmuodostus on kirjava ja koostuu tilaussävellyksistä, tekijänoikeuskorvauksista, apurahoista – siinä kolmikanta, jolla taidesäveltäjä seisoo. Moni tekee sivutöitä, käytännössä opetustöitä. Itse tuskin voisin laskuttaa Sibelius-Akatemiaa yrityksenä, vaan opettajana saan palkkatuloa. Jotkut ovat tehneet tempun: perustaneet kustantamon ja tehneet kustannussopimuksen itsensä kanssa sen mukaan minkä Teoston jakosääntö sallii (eli fifty-fifty-diilin). Aika isoja pitää korvausten olla; miksei antaisi kustantajien hoitaa, kun heillä on siihen osaamista?

3. Onko säveltäjällä aikaa, harrastusta ja kykyä hoitaa itse kirjanpito ym. yrittäjävelvoitteet, tai varaa maksaa ulkopuoliselle? Olisi outoa istua yrityksen päällä, jos ei ymmärrä itse mistä on kysymys. Kysymys on kompetenssista: Kirjanpidon oppiminen tuskin voi olla vaikeampaa kuin vaikka mikrointervallien sarjallinen derivoiminen spektraaliharmoniasta. 

Mikko Heiniön mielestä viime kädessä kyse on siitä, haluaako harjoittaa toimintaa toisessa muodossa. 

– Oma vastaukseni kaikkiin kysymyksiini on ei. En vastusta, mutten vielä ole löytänyt mitään mikä puoltaisi yrityksen perustamista. 

Kaikki on asenteesta kiinni

Lopuksi juontaja, toimittaja Antti Isokangas veti paneelikeskustelua. Mikko Heiniön kaikkiin kysymyksiin Eija Hinkkala vastasi kyllä. 

– En miettinyt tulorajoja kun lähdin yrittäjäksi. Yrittäjyys ei ole sen kummallisempaa kuin asenne, tapa toimia. Nykyään on helppokäyttöisiä ohjelmia, jos on aikaa hoitaa kirjanpitoa. Voi fokusoida ja priorisoida: itse teen mieluummin musiikkia ja annan muiden ihmisten hoitaa muun. Teen sinä aikana monta tekstiä. 

Kysymykseen siitä, onko yrittäjyys musiikkialalla lähtökohtaisesti erilaista riippuen siitä mitä tekee, vastasi Tommi Tuomainen ei. Kaikki on asenteesta kiinni, yrittäjyyteen lähtemisessä painavat henkilökohtaiset lähtökohdat. Haasteellisinta Tommin uralla on ollut ehtiminen. Mihin rahkeet riittävät? Eijalle haasteellisinta on tuotteistaminen, joka on useiden asioiden tiivistämistä. 

– Yrittäjissä on tulevaisuuden pelastus, hän lausui profeetallisesti. 

Mikko Heiniö ihmetteli yrittäjyyden korostusta asenteena.

– Yritän koko ajan niin hitosti ja teen 60-tuntisia työviikkoja. On pakko hoitaa kontakteja, markkinoida ja verkostua. Näen yrityksen vain yhtenä vaihtoehtona hoitaa henkilökohtaista taloudenpitoa. 

Milloin kustannusyhtiön perustaminen kannattaa? Mikko Heiniön mielestä silloin, jos omistaa paljon suuria oikeuksia, kuten näyttämöteoksia. Silloin kustannussopimus ja jako voi olla mitä vaan, vaikka 100 prosenttia. Pienistä oikeuksista jako voi olla omalle kustantamolle maksimissaan 50 prosenttia. Toisaalta paljon esitetystä säveltäjästä on hyötyä kustantajalle ja itse kustantava säveltäjä sulkee itsensä kustannusmaailman ulkopuolelle. Tommi Tuomainen kehottaa ryhtymään kustantajaksi heti, jos haluaa myydä jotakin tai rakentaa muutakin kuin biisin. 

Mikko Heiniö totesi taidemusiikissa leivän kaventuneen ja alan kaupallistuneen. 

– Minulla on kolme tunnustautunutta fania. Espoossa asuu yksi, Prahassa toinen ja Perussa kolmas, joka kärsii koska ei saa äänitteitäni mistään. Suomen Säveltäjissä on meneillään hanke: yritetään saada yhä enemmän suomalaisia äänitteitä nettijakeluun. Suuri unelma on myös saada Ylen äänitteet portaaliin. Meillä on ympäri maailmaa erittäin hajallaan oleva suuri yleisö, jonka tavoittamiseen cd oli alun alkaenkin huono ratkaisu. 

Entä ratkaiseeko yrityksen perustamisessa musiikkityyli? Mikko Heiniön mielestä ei tyyli, vaan toimintaympäristö, ansaintalogiikka ja tulonmuodostus. 

– Ne ovat pragmaattisia näkökulmia. Meidän toimintaympäristössämme se vaan ei näytä järkevältä. Jos se avaa uusia mahdollisuuksia, tilanne voi muuttua. Jos taloudellinen tuotanto alkaa pyöriä sadassa tonnissa, tilanne muuttuu olennaisesti. Jos bändi keikkailee ympäri Suomea, totta kai yritys kannattaa, mieluummin järjestäjä maksaa bändille kuin maksaa ihmisten palkat ja selvittää kaiken verottajalle. 

Myöskään Eija Hinkkalan mielestä musiikkityylillä ei ole merkitystä.

– Minun kohdallani ei ollenkaan, tulo yrittäjänä koostuu niin monesta purosta. 

Juha Kaarsalo

Kipinä voi sytyttää roihun

Julkaistu

Kipinä on pieni, mutta se voi sytyttää suuren roihun. Kipinä voi rätistä, lentää ja polttaa. Ajatuskipinä voi herättää uusia ajatuksia, tunteita, oivalluksia, mielipiteitä, vastustustakin. Parhaimmillaan se onnistuu sytyttämään innostuksen roihun. Innostusta tarvitaan, jotta eläminen, oleminen, tekeminen ja ennen kaikkea hyvän musiikin tekeminen tuntuvat mielekkäiltä. 

Itse olen kovasti innostunut uudesta, riemullisesta haasteestani ELVISin toiminnanjohtajana ja musiikintekijöiden palvelijana. Lämmin kiitos johtokunnalle luottamuksesta. Teen parhaani ollakseni sen arvoinen. Kolmen kuukauden jälkeen tiedän työstäni ja kaikesta siihen liittyvästä jo vähän. Joka päivä opin enemmän ja enemmän. Lämmin kiitos myös Martti (Heikkilä) ja Sari (Maunula), olette vauhdittaneet oppimistani valtavasti! Iloisesti olen myös yllättynyt kanssamme läheistä yhteistyötä tekevien yhdistysten edustajien ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta perehtyessäni haasteisiini. Kaikki ovat vastailleet kärsivällisesti kymmeniin kysymyksiini, rautalankaväännöksiltäkään ei ole säästytty. Kiitos kaikesta avusta!

Musiikkialan eri järjestöjen ei olekaan mielestäni syytä tuhlata kipinöitään toinen toisensa syyttelyyn, vikojen haeskeluun, vanhoihin kaunoihin, valituksiin ja itkuvirsiin. Sellainen on hukkaenergiaa, jonka voi käyttää paljon parempaan. Jokainen pitää toki  tarvittaessa omiensa puolta, niin se on ja niin sen pitääkin olla. Kipinöitä saa lennellä, mutta voisivatko ne olla kuitenkin jotenkin positiivisia roihuja ja yhteistä hyvää synnyttäviä?

Rohkeasti vaan Stefan!

Väittävät, että elämme tietoyhteiskunnassa. Mikähän se sellainen on? Itse yhdyn heihin (mm. taloustutkija Richard Florida), jotka väittävät, että nykyisen taloutemme käyttövoima on ihmisten luovuus (huom. ei yritysten)! Luovuus ei ylläpidä itseään, sitä on tuotettava ja kehitettävä jatkuvasti. Yhteiskunnan taloudellinen menestyminen vaatii investoimista luovaan pääomaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Luovan alan huima taloudellinen kasvu on huomioitu Suomessakin. Monet ovat vain ymmärtäneet luovuuteen investoimisen aivan nurinkurisesti, uskallan sanoa, jopa hölmösti! Suuria media-alan yrityksiä ja Suomen jo hieman valahtanutta asemaa tietotekniikan huippumaana yritetään pelastaa epätoivoisin ja moraalisesti kyseenalaisin keinoin pöllimällä tekijänoikeuksia ja hakemalla vieläpä pöllimisen mahdollistavaa lakimuutosta. Lakimuutosta, jossa työsuhteessa oleva työntekijä luovuttaisi tekijänoikeutensa yritykselle, ellei toisin sovita. Kuinkahan moni työnantaja suostuisi lakimuutoksen jälkeen toisin sopimaan? Se kuten koko laki sopii kyseenalaistaa! Olemme jo lapsena oppineet tarinoista, että ahneudella on se ruskean värinen loppunsa, tuntuu vain monilta taas unohtuneen.

En osaa mitenkään ymmärtää, mihin lakimuutosta tarvitaan. Nykykäytännössä sopiminen on toiminut eikä suurennuslasillakaan ole löytynyt lakitupaan vietyjä riitaisuuksia. Osaan sen sijaan ymmärtää, että esitetyn lakimuutoksen jälkeen riidan aiheita kyllä löytyisi. Mikä katsotaan milloinkin työsuhteeksi? Onko tekijänoikeus syntynyt työtehtävän raamien sisällä vai ei? Entä missä kulloisenkin työtehtävän raamit menevät? Kuka on vapaa-ajalla, mutta työtehtävän raameissa syntyneen tekijänoikeuden omistaja? Siinä rytäkässä saattaa jo moni olla raamit kaulassakin.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin tekee esityksen kohtalosta lokakuussa  päätöksen. Päätöksen, jota hän on pariin otteeseen siirtänyt, mikä osoittaa hänen pohtivan asiaa todella kaikkea muuta kuin kevytkenkäisesti. Hänen verkkareissaan en haluaisi nyt urheilla. Ministerimme on varmasti hölkättävä monta hikistä maratonia (onneksi kesällä ei voi hiihtää!) päätöstä pähkäillessään. Jostain selittämättömästä syystä uskon, että hänessä on miestä ja ihmistä tekemään ainoa oikeudenmukainen päätös, että lakiesitystä työsuhdeolettamasta ei tehdä! Rohkeasti vaan Stefan!

Musiikin punnituksesta

Mielestäni on vain kolmenlaista musiikkia, hyvää, huonoa ja jotain siltä väliltä. Kuka sitten tietää, mikä näistä kulloinkin on kyseessä? Radioiden musiikkipomot ainakin luulevat tietävänsä. Niin moni muukin. Olisikohan kuitenkin niin, että jokainen meistä tietää sen, ihan vaikka vain itselleen. Jos ja kun musiikkia täytyy vielä kategorioida, niin  itsestäni parhaalta tuntuu jako rytmimusiikki ja klassinen musiikki.

Musiikin tekijöille Teoston kautta tilitettävien käyttökorvausmaksujen näkökulmasta  on vain yhdenlaista musiikkia. Musiikkia ei enää punnita vakavuuden, klassisuuden, taiteen, keveyden tai viihteellisyyden puntareilla. Korvaukset tilittyvät musiikin mekanisointien ja esitysten mukaisesti. Hyvä näin ja kiitos kaikille, jotka ovat vuosia asian hyväksi ahkeroineet!

Rytmimusiikin osalta häpeäpilkkuna on kuitenkin se, ettei moni esittäjä vaivaudu raportoimaan Teostolle esittämäänsä ohjelmistoa. Tekijät voivat saada musiikistaan oikeudenmukaisen korvauksen tietenkin vain, kun esittäjä hoitaa raportoinnin. Mistä johtuu, etteivät useat esittäjät vieläkään arvosta sitä, että heillä on musiikkia ja hittejä, joita esittää? Miten voimme odottaa rytmimusiikkialalle ulkopuolisten arvostusta, jos emme edes itse arvosta toinen toistemme osaamista ja uurastusta? Yritettäisiinkö vielä vain sitkeästi saada keskinäinen arvostus ja sen myötä raportointiasiakin kuntoon? Vai ollaanko jo niin pitkällä, että tarvitaan sittenkin keppiä ja koivuniemen herraa? Paulakaan ei olisi pahitteeksi suurena raportoinnin tärkeyden puolestapuhujana ja esikuvana!

Apurahojen osalta musiikin punnitus on kohdallaan. Rahat menevät melko tasan klassiselle ja rytmimusiikille. Sen sijaan opetusministeriön orkesterituet osoitetaan melkein pelkästään sinfoniaorkestereille. Klassisen musiikin esitysten edistämiseksi on rakenteilla myös maltaita maksava musiikkitalo. Aukenevatko sen ovet myös rytmimusiikille? Taitavat ja laadukkaaseen osaamiseen panostavat, kunnianhimoisimmatkin rytmimusiikkia esittävät orkesterit jäävät edelleen orkesteritukien jaossa lähes puille paljaille. Niin esimerkiksi vaikkapa loistava Riku Niemi Orchestra. Mistä on kyse? Rytmimusiikin kaupallisuusimagostako? Höh! Ovathan sinfoniaorkesteritkin jo mieltäneet kaupallisuuden merkityksen ja ovat kovaa vauhtia kilpailemassa rytmimusiikin yleisöistä Abba-, Beatles- ja muilla vastaavilla tuotannoillaan. Kilpailu ja musiikin rajattomuus ovat mielestäni hyviä asioita, mutta orkesteritukien myöntämiskriteerejä sekä myöntäjistä koostuvaa työryhmää sietäisi ottaa luupin alle.

ELVIS ry on mukana Muusikkojen Liiton ja muiden musiikkialan tahojen kanssa VAKA –hankkeessa, jossa rakennetaan suomalaista klubitukimallia. Tavoitteena on synnyttää uusia toimintamalleja ja tukisysteemi musiikin vapaan kentän toimijoille. Löytyisikö VAKAn avulla mahdollisuus tukien oikeudenmukaiseen jakamiseen?

Meteliä!

Paljon ja vielä enemmän on meidän elvisläistenkin työlistalla rupeamaa, ennen kuin musiikintekijän leipä on lähelläkään leveää ja hän voi tyytyväisin ja huolettomin mielin lisätä ja kehittää luovaa pääomaansa, itsensä ja oman yhteiskuntansa hyväksi. Kipinöitävää on mm. tekijänoikeustulojen verotuksessa, sosiaaliturvassa, yrittäjyyden tukemisessa, musiikin nettijakelun korvausten oikeudenmukaisuudessa, piratismin kuriin saamisessa ja tekijöiden kaikkinaisen arvostamisen parantamisessa. 

Taivaalla on vielä tummia pilviä, seinille pyrkii kauhukuvia ja niitä pieniä, kuuluisia sarvipäitä, kyynisyys ja katkeruuskin vaanivat nurkan takana. Meidän ihmisten on muutenkin paljon helpompaa ajatella negatiivisesti kuin positiivisesti. Positiivisuus ja alitajunnan voima ovat kuitenkin vahvista vahvimpia työkaluja, joten uskokaamme latistuksen mankelin uhallakin asioiden järjestymiseen, oikeuden ja kohtuuden voittoon, musiikin voimaan ja suomalaisten musiikintekijöiden hyvinvointiin.

Yhdessä meissä on voimaa! Tehdään musiikin ohella myös meteliä! Itsestämme ja hyvinvoinnistamme!

Kipinöiden

Eija Hinkkala

Nakertajat liikkeellä

Julkaistu

Varmasti kaikille alkaa olla jo selvää, että nyt tyrkyllä olevassa ns. työsuhdeolettamassa on kyse tekijänoikeuksien siirtymisestä automaattisesti työsuhteessa olevalta tekijältä työnantajalle ellei tekijä itse pyri sopimaan toisin.

Eduskunnassa 19. 5. pidetyssä työsuhdetekijänoikeutta käsittelevässä seminaarissa kuultiin paljon viisaita puheita lakimuutoksen tolkuttomuudesta. Muutoksen puolustajien argumentointi oli taasen sangen ohutta ja epäloogista. Tuli sellainen olo, että eiväthän nuo voi itsekään uskoa moiseen. Mm. Viestinnän keskusliiton johtajan Satu Kankaan mukaan työsuhteessa olevalle tekijälle pitäisi riittää työstä saatu palkka – tämä kuulemma kompensoisi riittävästi tekijänoikeuksien menettämistä!

Mutta hetkinen. Kangashan on ollut myös Teostossa juristina. Hänenhän jos kenen pitäisi tietää se, että tekijänoikeuden kerryttämät korvaukset eivät ole teoksen tekemisestä ansaittua palkkaa. Tekijänoikeuskorvauksia maksetaan teoksen käytöstä (esim. mediateollisuuden raaka-aineena kuten musiikki radioissa tai sarjakuva sanomalehdessä) ja tästä teoksen käyttäjälleen tuottamasta lisäarvosta alkuperäisen tekijän on saatava osuutensa. Oikein yksinkertaista ja erittäin maalaisjärkeen käypää, mutta niin vaan on juristi vänkä luonnoltaan, että taipuu kyllä notkeasti kulloisenkin työnantajan kuoroon. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat – sanonta todella konkretisoituu, kun laulut on menetetty työnantajalle. 

Toinen epäloogisuus työnantajatahon myyntipuheissa on se, että lakimuutos ei heidän mukaansa käytännössä vaikuttaisi kielteisesti tekijöiden tuloihin, sillä se kohdistuisi oikeasti vain harvoihin tilanteisiin, joissa jo nyt on useasti sovittu tekijänoikeuksien siirrosta työnantajalle. Työnantaja vain ikään kuin turvaisi sijoituksensa. Mutta jos näin on, niin miksi koko peevelin touhu! Eikö nykysysteemi, jossa tekijänoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti työntekijälle, siis sille heikommalle osapuolelle, olisi aivan riittävä. Oikeuksien siirrostahan voidaan sitten tapauskohtaisesti sopia, kuten jo monella alueella on tehtykin – tosin valitettavan usein silloinkin työnantajan painostuksesta.

No nythän ei – vastoin lainsäädännön perushenkeä – haluta suojella heikompaa, ehei, vaan räknätään, että rahalle saataisiin voidelluksi entistä liukkaampi reitti työnantajan kukkaroon ja tätä mahdollisuutta aletaan aivan varmasti pikkuhiljaa hyödyntää myös niillä tahoilla, joilta sitä ei vielä tänään odoteta. Tokko sellaista tilannetta on koskaan ollutkaan, missä puuhamiehet eivät olisi vakuuttaneet, että eihän tässä kenelläkään ole mitään hätää ja kaikki voivat nukkua yönsä ihan rauhallisesti. Mutta faktahan on, että rahan perässä tässä nytkin juostaan ja kun joku saa sitä lisää, on se joltain pois. 

Varsinaisen ekstratunnekuohun synnyttää tällä kertaa Rkp:n eurovaaliehdokas Nina af Enehjelm ja hänen nuoret piraattiystävänsä. Tämä tällä hetkellä Tapani Kansan managerina (!!!) toimiva, mm. tietokirjailijaksi tituleerattu filosofian maisteri on keksinyt mielestään oivan reseptin euroturuille pääsyyn: aletaan kerätä populistispoliittisia irtopisteitä flirttailemalla nuorten nettiliberaalien kanssa ja julistamalla hyvää sanomaa internetin vapaan kulttuurinvaihdon nimeen. Niin hänen kuin piraattiystäviensäkin primäärikohteena on mediateollisuus, mutta kumpaistenkin sananjulistukseen kuuluvat hämmentävän puutteelliset tiedot ja tekijöiden täydellinen unohtaminen. Sen lisäksi, että yllytetään kansalaisia rikkomaan tekijänoikeuslakia ja kerätään jymäytettävien ääniä inkvisition uhmaajan viitta harteilla, toistetaan vain sitä iänikuista mantraa netin auvoisuudesta bändien markkinointikanavana ja unohdetaan täysin ne tekijät, jotka eivät itse esitä teoksiaan.

Naffe-tädin herätyskokouksessa Helsingissä 1.6. (tätä kutsuttiin myös vaalitilaisuudeksi) kysyin tästä ja ainoa vastaus tuli mustaan piraatti-T-paitaan sonnustautuneelta henkilöltä: ”Muuttakaa bisnesmallia siten, että diilaatte suoraan bändien ja artistien kanssa biiseistänne – eläkää sillä”! Jep, että tätä tasoa! Tätä paikalla ollut Tapani Kansakin kritisoi muistuttamalla tekijänoikeusjärjestelmämme oikeutuksesta sen syntyessä viime vuosisadan alussa silloisten tekijöiden kuten Kuulan, Sibeliuksen ja Merikannon kannalta. Siitä vaan säveltäjät ja sanoittajat treenikämppiä kiertämään ja biisejä tarjoamaan! 

Nyt kun piraatit ovat 5.000 kannattajakortin myötä saamassa virallisen puolueen statuksen, on tekijöiden yhä vakavammin pyrittävä heidän kanssaan keskusteluun. Heidän ja muiden kaikki-meille-ilmaiseksi -tyyppien vaarallinen ja kapea-alainen retoriikka on syytä haastaa kasvotusten ja pyrittävä niin rakentavaan ilmapiiriin kuin (ja jos) se tässä tapauksessa on mahdollista. 

Oikeudenomistajienkin piirissä tarvitaan laaja-alaisempaa ajattelua. Sakottamalla skidejä ja jättämällä huomiotta kansalaisten oikeudentaju vain kiihdytetään tekijänoikeuden arvostuksen alasajoa, joka jo nyt on kiivaana käynnissä. Itse en esimerkiksi ole kovin vakuuttunut uudesta Ranskan mallista, jossa imuroijan yhteydet pannaan poikki kolmannen varoituksen jälkeen. Toimenpide on sinällään ihan ok – onhan jo kaksi kertaa varoitettukin – mutta se tuottaa kansan syvissä riveissä ennen näkemättömän rajua vastarintaa ja oikeamielisyyden puuskassaan tekijänoikeutta nakertavien tahojen määrän ja päättäväisyyden kasvua.   

Nyt kansalaisten omatunto jälleenkalibrointiin siten, että oivalletaan uudella tavalla henkisen omaisuuden käsite ja ymmärretään, että aineettomankin varastaminen on ihan oikeasti väärin… ja jos jotain haluaa ilmaiseksi, niin ainahan voi pyytää oikein kauniistiSmile  

Oikein hyvää, lämmintä ja luovaa kesää toivottaen

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi 

PS. Ei purrut Ninan teema EU-vaaleissa, ääniä tuli vain 1055 ja sijoitus Rkp:n 20 ehdokkaan joukossa kolmanneksi viimeinen!

PIENI PUNAINEN MANKKA – ja muita karmivia kertomuksia

Julkaistu

Herra X avasi lukusalinikkunan. Happea koneeseen!

Tänään ei olisi hellettä, kuten eilen. X:lle se sopi, ei olisi paniikkia siitä että nyt pitää olla ulkona ja nauttia kesästä. Kirjasto ja töitä. Hyvä yhdistelmä. Ympärillä hyllymetreittäin ihmismielen tuotoksia. Ja lisää tulossa, X mutisi.

X palasi pulpettiinsa. Lasiovien läpi hän näki kuinka tv-toimittaja kyseli asiakkaiden mielipiteitä uudesta kävelysauvojen lainauspisteestä. Ja tuhahti.

X kytki 80-luvun läppärinsä sähköpiuhan seinään, akku oli ollut loppu jo hänen sen käytettynä hankkiessaan 1997. Nettiyhteydestä hän ei haaveillut ja cd-asemakin oli hiljennyt muutama vuosi sitten. Jäljellä oli siis peruskirjoitustyökalu, joka pakotti keskittymään oleelliseen. Se oli X:stä luksusta, kaiken maailman hilavitkuttimien maailmassa.

– Aivot, tuo aliarvostettu harmaa höllyvä massa kallon suojissa, on yhä lyömätön tietokone – vaikkei sitä moni tunnu enää tajuavan, X agitoi.

Kollega tulessa

Joka kerta kun herra X aloitti uutta lehtijuttua, hän päätti kirjoittaa jotakin hauskaa ja ylevöittävää. Jotain kivaa, mistä lukijoille tulisi hyvä mieli – voimaannuttaisi heidät. Niin tälläkin kertaa. Lastenmusasta saa kevyen ja hymyilyttävän jutun, hän myhäili mielessään.

Samassa kännykkä soi. X vastasi, sillä sali oli tyhjä, eikä keskustelu olisi kenellekään häiriöksi.

Luurista kuului kollegan huolestunut ääni. Hän oli juuri julkaissut yhtyeensä uuden albumin, itse maksamansa. Levy-yhtiöt eivät masterista olleet kiinnostuneet, vaikka olisivat saaneet sen ilmaiseksi. Jakelija oli sentään löytynyt.

– Eikö hienoa?

– No ei, kollega puhisi ja jatkoi kertomustaan. Albumi oli ulkona. Eikä ollut saanut mitään näkyvyyttä mediassa. Radio ei soittanut. Tv -esiintymisistä puhumattakaan. Hän oli itse ottanut yhteyttä toimittajiin, jakelijan promootion takkuillessa, siitä oli sentään poikinut jotain. Ja levypuljun yhteismainoksen hän oli saanut pulittaa omasta kukkarostaan.

Se vanha virsi, X mutisi mielessään ja koitti ”piristää” kollegaa muistuttamalla, että hän tiesi monta bändiä, joilla oli maksamansa uusi ”parasta mitä ollaan koskaan tehty” -albumi sylissään, nauhoituksista velkaa – eikä julkaisijaa.  

Musiikinkäytön uudet muodot ja cd-myyntien romahdus oli saanut julkaisijat varovaisiksi, musantekijöiden yhä liidellessä svääreissään. Mikä luovuuden tappaisi?, X pähkäili.       

Kollega jatkoi raporttiaan. Hän oli tehnyt tarkistusiskun keskustan Anttilan levyosastolle, kysynyt uutukaistaan. Harmiksi cd:tä ei ollut levyhyllystä löytynyt. Mutta myyjä oli kertonut että kyllä sitä oli tilattu –  yksi kappale.

– Yksi kappale ja sekin hukassa!, kollega parkui sarkastisesti luuriin.

X tiesi levymerkkinsä presidenttinä cd-levyjen jakelun mutkat. Levyliikkeet ottivat tuntemattomampaa uutukaista yhden tai kaksi kopiota, ja jos ne menisivät, tilattaisiin mahdollisesti uudet. Tuon kategorian levyjen myynnit laskettiin kansallisesti ”vanhojen hyvien aikojen” satojen sijaan nyt kymmenissä.

Puhelu jatkuu. Kova paikka

– Keikoilla levyä kannattaisi myydä itse, X muistutti.

– Mutta kun niitäkin on vaan pari hassua, kollega harmitteli. Oli klubiviidakon laki, että artistin jolla ei ollut nimeä oli vaikea saada keikkaa, sanomattakaan yleisöä.

– Mites se kiertue meni?

– Huonoina iltoina oli se kakskyt tyyppiä. Ja mikä duuni!

Kollega oli syksyllä hypännyt keikkamyyjän housuihin, alkanut luotsata bändipaattiaan ja tehnyt pyöreitä päiviä.  

X tiesi miltä tuossa kohtaa tuntui. Albumi, johon oli pakattuna monta unelmaa, ajatusta ja energiaa juuri ulkona  –  ja bändi odottaa jännityksellä miten maailma heidän huutoonsa vastaa – ja äkkiä edessä onkin tyhjyys – ilman kaikupintaa. Pudotus takaisin todellisuuteen.

Se oli kova paikka.

Puhelu jatkuu. Itsensä myymisen taito

Lopulta kollega ripittäytyi. Hänen yhtyeensä esiintyisi limonadimainoksessa.

– Oma biisi kuitenkin, kollega kröhi ja jatkoi vaivautuneena:

– Onko se susta huoraamista?

Ja X muisteli näkemiään vanhoja filmipätkiä joissa James Dean ja Marilyn Monroe olivat mainostaneet Coca-Colaa. Se oli Amerikan tapa. Toisaalta hän muisti pöyristyksen nähtyään kymmenisen vuotta sitten ensikerran katumainoksessa suomalaisen ”rokkibändin” Pepsin mannekiineina.

Hänen nuorisobändiaikanaan kun oltiin neuvoteltu pitkään ja hartaasti mentäisiinkö esiintymään Sokokselle. Vaikka levy-yhtiön pomo oli luurissa pyytänyt:

– Ne tilaa 1000 albumia jos meette!

Ja niskoja nakellen oltiin diiliin suostuttu. Mutta nuorisolehden juhlakeikka oli peruttu kun yhdeksi sponsoriksi oli paljastunut YK:n mustalla listalla oleva öljy-yhtiö Shell. Ja bändi oli pitänyt ilmaisen varjokonsertin.

– Ja nyt ei puhuta 60-luvusta vaan vuodesta 1990!, X naureskeli.

Musiikintekijän reaalitilanteen (kova ala – vain hulluille – kyllä nyt kollegoille, jotka ovat jaksaneet hattua nostaa) päivityksen ja muisteloiden jälkeen X toivotti kollegalle hyvää mieltä ja bändille onnea! Ja sulki puhelimen.

X huokaisi. Niitä hänkin tarvitsisi. Sillä hän itse istui samassa ”ei niin kuumien artistien” keikkuvassa veneessä. Ja hänkin oli vuosikausia valmistellut yhtyeineen uutta ”parasta mitä ollaan tehty” -albumiaan. Vielä hän oli ollut toiveikas. Vaikka tiesi levymerkkinsä vetäjänä, omakustannemogulina, että vastaisi tuotannon lisäksi tuotteensa näkyvyydestä, eikä olisi edes muskelitonta jakelijaa, jonka suuntaan voisi kirveen heittää jos hommat eivät toivottuun tapaan pelittäisi, ellei sitten pamauttaisi hamaralla omaan päähänsä.      

Kahvipaussi  (ja savuke)

– Nyt  kuppi kahvia!, X huudahti.

Hän kipaisi kahviautomaatilla, nappasi kupin mukaan, sytytti ulkona savukkeen ja kaatoi mustan myrkyn koneistoonsa, niin että vatsakalvot soivat.

Savukkeiden jälkeen EU voisi käydä taisteluun kahvia vastaan, jos eivät muuta parannettavaa maailmasta löydä. Kahvinarkit tutisemaan. Ja sumppi tiskin alle, X huvitutti itseään. Hänhän oli tupakkamiehenä jo kriminaali.

X palasi lukusaliin jatkamaan työtä.

Lastenmuzaa 1. Aprillia!

Oli aprillipäivä. X luki Hesaria ja nauroi. Hän oli löytänyt pilajutun. Kulttuurisivujen puolensivun artikkelissa uusi bändi julisti tekevänsä lastenmusaa ”aidolla rockasenteella”.

– Ha-ha-haa.

X piti pilasta. Bändin nimi, kuva ja jutut ironisoivat hyvin ajan hegemoniaa. Oli lastenheavyä, lastenreggaeta, lasten sitä ja lasten tätä. Vauvacinemaa ja nyt lastenrokkia ”oikealla asenteella”.

– Syö silliä ja kuravettä päälle, X hihkui.

Kului muutama viikko. X oli kaupungilla levyostoksilla, ja juttu olisi jo unohtunut, ellei tuttu levykaupanpitäjä olisi esitellyt ”pilayhtyeen” cd:tä. Hän tiesi, että X:llä oli muksuja, ojensi levyn ja kysyi:

– Ootsä kuullut näistä? Ihan kiva.

– Ööh, joo…, X nieleskeli ja sanoi kyllä lukeneensa yhtyeestä.

Lastenmuzaa 2.

(Hittituotteella pitää olla jatko-osa) 

Pieni punainen mankka

Herra X:n asunnossa tapahtui kummia. Siellä soi mekaaninen musiikki! Isäntä kun hoiteli kotikuuntelun kannettavaan cd-nauhuriinsa liitetyillä kuulokkeilla. Ja tavallisesti kodin kuulokuvaa hallitsivat laulua harrastavien lasten äänet tai tyttären kanteleen heleä sointi. Hänen  näppäillessä soittoläksyjään. Mikä idylli!

X terästi työhuoneessa kuuloaan. Hillityt rytmit kantautuivat lastenhuoneesta.

Ja pian hän tunnisti jo 80-luvun treenikämpiltä tutun riffin alkuperäisesityksen: J.J.Cale ja Cocaine!

Muutamaa viikkoa aiemmin X oli kaivanut lastensa mittavista lelukokoelmista, jotka lähentelivät hulluutta vintille varastoituine ylimääräisineen, kasettisoittimen – pienen punaisen mankan. K saa tän, X oli pähkäillyt. K oli hänen viisivuotias poikansa. Sitten X oli etsinyt mankalle kätköistään sopivan muuntajan – jollaista ei ostettaessa ollut mukana.

Ja yhtyeensä seuraavissa harjoituksissa X oli koonnut treenikämpän kasettipinkoista pojalleen valikoiman. Ja tuonut kotiin.

(Lastenkrääsän kertyminen nurkkiin oli ajan henki, eikä ihme että nuo markkinat kiinnostivat myös musiikintekijöitä. Kun Lego -poliisiasema maksoi 80 euroa oli 20 euron cd halpaa hubaa.)

Ja niin oli koittanut se hieno päivä kun pienen punaisen mankan kaiuttimesta oli tärähtänyt ulos Little Richardin karjuma avausrepliikki: Awopbopaloobop Alopbamboom!

X:n sekä K:n kasvoille oli noussut hymy. Tämä oli sitä oikeaa Rock’n’rollia!

Mutta oliko se ollut lapsen korville sopivaa?

Kyseisestä Tutti Frutti:sta X oli tiennyt sen verran, että alunperin Slim & Slam:in 1938 levyttämä laulu oli rivo ja sisälsi muunmuassa homovitsikkäät riimit: If it don’t fit, don’t force it, you can grease it, make it easy. ( Jos se ei mahdu, älä pakolla, rasvaa se, menee helpommin ).

Tuollaisesta menosta oli 50-luvun rokissa ollut kyse. Kuten nuorisomusassa yleensä. Siis seksistä. Enemmän tai vähemmän peiteltynä. Siitä intiimistä ihmeestä joka meistä jokaisen tähän maailmaan saattoi, X oli funtsinut.  

Tosin Pikku Rikun levyttämä versio oli ollut alkuperäisestä siistitty. Eikä siinä oltu rasvailtu mitään. Olihan sen levyttäneet myöhemmin niin Elvis kuin Pat Boone.

Ja eihän K ollut ymmärtänyt englanninkielisiä sanoja.

X meni lastenhuoneen ovelle. Pienessä punaisessa mankassa pauhasi yhä Cocaine. Laulu kokaiinista. Tuosta kokapuun lehdistä jalostetusta huumaavasta jauheesta, joka oli noussut Amerikassa muotihuumeeksi narsistisella 80-luvulla.

Se oli tarttuva viisu, killeririffillä.

Ja X mietti missä vaiheessa K:lle pitäisi mainita että kertosäkeen kajauttaminen päiväkodissa voisi herättää hämmennystä.

Lastenrokkia?

Viisivuotias K oli löytänyt itselleen suosikkikasetin: Best of J.J.Cale. Se sisälsi hienoja lauluja, maukasta musisointia. Ja soi lastenkammarissa päivittäin.

Se sopi X:lle.

Ja lapset kuuntelivat korvat höröllä X:n kääntäessä heille kaistamatolla lennosta Sensitive Kind -kappaletta: Älä ota häntä itsestäänselvyytenä, sillä on ollut kovaa, Sun pitää tietää. Se on herkkä tyyppi. Tai heidän lemppariaan: Don’t Cry Sister: Älä itke siskosein, kaikki kääntyy vielä parhain päin.   

Cocaine jäi käännöstä vaille. Sen teksti käsiteltäisiin joskus myöhemmin, X pohti. Kuten myös kasetin Mama Don’t -laulun kummallinen säe, jossa äiti ei tykkää, soittelun lisäksi siitä, että poltellaan ”ruohoa” sisätiloissa.

Ja X huomasi pienoiseksi yllätyksekseen, että kotokielisen ”lastenrokin” idea pikkuhiljaa aukeni hänelle. Vaikka se ”oikea rockasenne” lastenmusan yhteydessä jäikin hieman hämäräksi.

Loppushow

Työpäivä oli ohi. X lähti tyytyväisin mielin lukusalista läppäri selässään ja tapasi ilokseen aulassa paikallisen kollegan. Tämä ei ollut se päivän puhelukaveri. Mutta kuului siihen artistien joukkoon jolla oli mainio uusi albumi valmiina, ottajaa odottamassa. X tiedusteli albumin kohtaloa. Vielä ei ollut sähköpostiin ilmestynyt, hyvästä palautteesta huolimatta, julkaisijatahon positiivisia uutisia. Aika näyttäisi.

Kollegalla oli kainalossaan J.J. Calen nuottikirja. Mikä sattuma! X kertoi kyseisen lauluntekijän esiintyvän tulevassa jutussaan. Ja kollega kertoi nähneensä äijän jopa Kultsalla livenä 1978, tämän toisella ja tähän mennessä viimeisellä esiintymisellään Suomessa.

– Ja encorena se esitti uuden levyttämättömän kappaleensa. Se oli Cocaine. Digattiin siitä heti ja treenattiin se myöhemmin bändillä – ja käännettiin suomeksi!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Jarmo Savolainen 24.5.1961 – 11.6.2009

Julkaistu

Suruviesti saapui, Jarmo Savolainen ei ole enää joukossamme. Yksinkertainen ja lyhyt lause, silti pitää sisällään mittaamattoman isoja asioita. Joita ei pitkään aikaan ymmärrä. Alkaa muistella mitä kaikkea elämässä on tapahtunut ja miettiä sitten, mitä olisi voinut vielä tulla. Silloin, kun kyseessä on mies parhaassa iässään, nuoruutensa vuodet takana ja kaikki matkan varrella opittu käytössä, elämässä ja ammatissa. Yritän muistaa jotain.

Tutustuin nuoreen Jarmoon tämän saavuttua kotikaupungistaan Iisalmesta opiskelemaan Kuopioon. Iisalmeen verrattuna ”Skeibio” oli jo eri luokan metropoli, mielenkiintoisella 70-luvulla monella tapaa aktiivinen paikka. Jarmolla oli klassisen musiikin perusta jo hankittuna ja sen hiominen jatkui mutta mukaan alkoi tulla muitakin elementtejä. Legendaaarisen Alfa Romeo -elokuvateatterin alla sijainnut harjoitushuone tuli tutuksi, siellä tapahtuikin suurin piirtein kaikki, mikä oli senaikaisessa paikallisessa kevyessä musiikissa tärkeää. Sinne parkkeerasi Savolainen  Fender Rhodesinsa. Tämän sai huomata myös elokuvateatterin vahtimestari, joka tuon tuostakin ryntäili sisälle, koskapa liian innokkaat soittajat eivät huomioineet elokuvien esitysaikoja, eivätkä katsojat taas diganneet lännenelokuvansa äänimaisemana hillitöntä progejamia… Nuori tulokas oli kaikissa tyylilajeissa kuin kala vedessä, tulevan jazz-pianistin musiikkihaarukassa oli jo silloin mielenkiintoisia valintoja kuten The Band, Little Feat ja jopa Jackson Brownea tuli soitettua. Jarmo oli jo silloin mieleltään avoin ja vastaanottavainen, jos myös myös päämäärätietoinen. Kerrottiin tarinaa että hänen avustaessaan Kuopion kaupunginorkesteria, kerrankin kun teos vaati piano-osuutta, oli vieraileva ulkomainen johtaja harjoituksissa tyynesti laittanut biisin poikki ja tiedustellut Savolaiselta, kumpi kappaletta johtaa, avustaja vai hän?

Olikin selvää että Kuopion opintojen jälkeen tie vie muualle ja ulkomailta oli löytyvä se oppi mitä Jarmo halusi. Bostonissa Berkleen koulussa vierähti usea vuosi, sekä opiskellessa että paikallisissa klubeissa omatoimista työharjoittelua tehdessä ja myös New Yorkissa, jonne Bostonista oli nopea singahtaa. Vietin itse vieraana viikon Jarmon ja saksofonisti Heikki Keskisen kimppakämpän sohvalla bunkaten. Opiskelijaelämä oli karua, pizzasliceilla oli elintarvikkeista halvin hinta ja puuttuvat ravintoaineet saatiin monivitamiineista. Ikkunasta avautui viehko näkymä pimeälle kujalle, huoneessa lentävät torakat olivat kaikkeen tottuneet, kun suihkutti niille raidia päin näköä, ne vain hidastivat lentoa, ravistivat päätään ja jatkoivat etenemistään. Koulussa opiskeltiin jazzia, arkipäivä oli silkkaa bluesia.

Kun Jarmo palasi Suomeen, teimme jonkin verran yhteistyötä, mutta selvää oli että hänellä oli selkeät suunnitelmat oman uransa suhteen. Omat bändit ja levyt sooloista nonetti-kokoonpanoon sekä muut alan duunit työllistivät. Sana levisi miehestä joka soittaa mitä tahansa. Hän ei ylenkatsonut mitään keikkoja, edelleenkin kaikki tyylilajit olivat okei, jos homma muuten toimi. Ajatus jo silloin oli että kaikki hyvä taide liittyi jollain tavalla toisiinsa, oli kyseessä musiikki, kuvataide, kirjallisuus tai vaikkapa ruuanlaitto. Ehkä vain ruuanlaitossa oli havaittavissa hiven snobismia… Jarmo ei todellakaan laittanut sanalle ”taide” mitään itseisarvoa. Suuresti arvostamansa Joe Zawinul on sanonut: ” Music is not the thing itself, it’s the result of things.” Tätä aihetta käsittelimme usein. Toissa vuonna keskustellessamme hän mainitsi, ei mitenkään itseään korottaakseen, mutta tietysti ylpeänä, että Zawinulin omistaman Birdland-klubin asioidenhoitaja oli saanut tehtävän välittää Joelta terveiset. Zawinulin perehdyttyä Jarmon lähettämään esittelymateriaaliin, koskien mahdollista keikkaa klubilla, lausui hän: ” Tell Mr. Savolainen: He is most welcome.” 

Fender Rhodes oli instrumentti joka yhdisti näitä miehiä. Myös ennakkoluulottomuus sähköisten soittimien ja tietotekniikan kanssa. Näiden instrumenttien kehityksen kaarta ei välttämättä ymmärrä jos ei sitä itse elänyt, 70- luvulta tähän päivään. Jarmo perehtyi ensimmäiseen Suomessa olleeseen Arp Odysseus -syntetisaattoriin ja sen jälkeen päivitti aina tietämyksensä, sitä mukaa kun kehitys kehittyi. Ja sehän kehittyi, 80-luvulla Finnvoxissa hänellä oli jo käytössä 8 äänen polyfonialla varustettu peli. Sen sisään otimme näytteet Sakari Kuosmasesta, jonka yhtyeessä molemmat sillä hetkellä vaikutimme. Samplaaminen on nykyään lasten leikkiä, mutta silloin aikansa huippua. Tosin, äänikuva kahdeksasta Sakusta yhtä aikaa oli sen verran pelottava että sitä käytettiin muistaakseni hyvin varoen. Tämä ”rock”-kausi päättyi myös tavalla joka kertoo hyvin Jarmon soittajan moraalista ja asenteesta, siis siitä että lopputulos ratkaisee. Jarmo oli saanut luvan olla viikonlopun keikoilta poissa, syynä Sisilian matka. Keikoilla huomasimme sitten että äänikuva hengittää paremmin, jos mukana ei ole koskettimia. Tästä seurasi päätös. Kuultuaan tämän Savolainen totesi: ”Aha. Okei”. Tosin bändivelvoitteen poistuminen saattoi olla vain helpotus hurjasti työllistetylle miehelle, jonka parhaat ominaisuudet eivät työllistyneet syntsaan nojaamalla… Toisaalta, vanha vitsi siitä että ei kannata hoitaa itseään parempaa tuuraajaa toteutui tässä omalla tavallaan, Jarmoa parempi oli ainoastaan hiljaisuus.

Akustinen piano ja oma musiikki oli kuitenkin Jarmolle se tärkein asia. Itse asiassa hänen ensimmäinen äänitteelle taltioitu soolonsa on soitettu 1978 Finnforestin Demonnights -levyn kappaleella Far away, joka on myös hänen oma sävellyksensä. Se on soitettu senaikaisen Love- studion täysmittaisella Steinwaylla. Oman tatsinsa hän piti kunnossa hankkimallaan kotiflyygelillä. Jarmon suurina vaikuttajina on mainittu Coreaa, Jarrettia ja Hancockia. Itse lisäisin kuitenkin, kuultuani hän improvisoivan kotioloissaan, mukaan Bud Powellin. Rytmi oli se elementti josta kaikki lähti, Powelilla ja Bachilla oli myös syvä kytkentä Jarmon ajattelussa, näin ymmärsin. 

Matkustus, työhön liittyvä ja muutenkin, oli asia josta kävimme pientä pudotuspeliä, kaikella kunnioituksella, mutta armottomasti. Mitä kauempaa toisen viesti tuli, yleensä tekstari, sen parempi. Viime vuonna sain puhelun, nyt äänikuva oli tärkeä. ”Miltä kuulostaa? Acapulcon iltamainingit…”. Keikkamatkan luontaisetuja. Jarmo kiersi keikoilla pitkin Eurooppaa ja muita mantereita, seikka joka jäi helposti kotiyleisöltä huomaamatta. Medialta myös. Valtakunnan pääaviisin mielenkiinto kohdentuu nykylinjan mukaan raflaavampiin aiheisiin, ylipäätään kulttuurissakin pitäisi olla joku show-elementti jotta se ylittäisi uutiskynnyksen. Jarmo oli vankasti sitä mieltä että musiikin tulisi riittää. ”Se tyyppi kysy että onko mulla jotain gimmickiä?”, mainitsi hän kerran harmistuneena keskustelustaan erään ”kulttuurituottajan” kanssa.  ”Vanhan liiton” miehen oli ehkä vaikea mukautua tai edes yrittää mukautua tällaiseen ajatusmalliin. Dave Liebman, saksofonisti jonka meriitteihin kuuluu muun muassa Miles Davisin kanssa työskentely, ei liene kysynyt miten on sirkustemppujen laita, kelpuuttaessaan Savolaisen pitkäaikaiseksi soittokumppanikseen (kuten monet muut kansainväliset soittajat). Voi olla myös että ei ole niinkään outoa että ”New Yorkin juutalainen” ja ”yläsavolainen” löysivät myös filosofisessa mielessä yhteisen sävelen, joka joskus saattoi olla hyvinkin dissonoiva. Luulen että heitä yhdisti syvä rakkaus hyvään taiteeseen, mutta myös tasapuolisen armoton kritiikki kaikenlaista typeryyttä kohtaan. Tapahtui se lavalla tai lavan ulkopuolella. Taiteessa tai elämässä.

Suomihan on, pieni kun on, selkääntaputtajien luvattu maa. Ja lennosta käteen ilmestyy helposti myös puukko. Mielipiteitä pantataan, jos se on jostain syystä edullista. Tai niiden lausuminen vahingollista. Jarmo oli rehellinen, suorapuheisuuteen asti. Muita mutta myös itseään kohtaan. Useimmiten kritiikkeihin liittyi kuitenkin myös huumori, sellainen joka antaa mahdollisuuden ymmärtää että ei kaikki niin vakavaa ole, ihminen on erehtyväinen.

Ihminen ajattelee, pystyy analysoimaan. Kuitenkin, helppoa on antaa neuvo muille, vaikeinta kuitenkin ymmärtää itsensä ja sitten vielä ymmärtää ja toimia sen mukaan. Älykäs ihminen osaa kertoa itselleen sen mitä haluaa uskoa. Viimeiset tapaamisemme myöhään keväällä, joita en tietenkään tiennyt saati aavistanut viimeisiksi, olivat hauskoja, mutta samalla myös tavallaan surullisia. Bluesia oli ilmassa. Henkilökohtaiset vastoinkäymiset jäytivät velvollisuudentuntoista. Mutta Jarmo ei ollut niitä, jotka olisivat myöntäneet olevansa vaikeuksissa. 

Ihmisestä jää mieleen hymy ja nauru, koska niistä näkee ja kuulee ilon vilpittömyyden. Ja se on rakkauden edellytys.

Me muistamme aina kaiken,

sen mitä enää ei ole,

koska se on lähempänä,

kuin mihin kätemme yltää.

Helsinki 17.6.2009

Pekka Tegelman

Hallituksella näytön paikka

Julkaistu

Keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja Rkp:n hallitus on nelivuotisen valtakautensa puolimatkan krouvissa. Hallituksella on nyt näytön paikka siinä, ajaako se asioita kansalaisten vai suuryritysten ehdoilla. 

Lex Nokiaksi ristitty sähköisen viestinnän tietosuojalaki, yritysten vaikutusvaltaa lisäävä yliopistolaki, työnantajien kela-maksun poistaminen ja ilmoitus nostaa eläkeikää pakkokeinoin ovat saaneet äänestäjät varpailleen. Moni kysyy, hallitseeko maata kulissien takana Elinkeinoelämän Keskusliitto EK ja sen suurimmat jäsenyritykset. 

Hallituksen tyyliin on kuulunut myös se, että keskeneräisistä asioista saa puhua vain luottamuksellisissa sisäpiireissä. Vasta kun päätökset on tehty, niistä tiedotetaan avoimesti. Meillä tekijöillä on ollut aihetta pelätä, että myös tekijänoikeuslakia koskevia esityksiä tuodaan hallituksen sisäpiireistä valmiiksi päätettynä suoraan eduskuntaan.

Positiivisena väliaikatietona kulttuuriministeri Stefan Wallin lupasi Forum Artisin järjestämässä tilaisuudessa 10. maaliskuuta, että kysymys työsuhdetekijänoikeudesta lähtee vielä kerran lausuntokierrokselle, kun opetusministeriön työryhmä on saanut työnsä valmiiksi. Tähän on varmaankin vaikuttanut se, että tekijöiden järjestöt ja myös suuret ammattijärjestöt SAK ja Akava ovat tehneet selväksi vastustavansa työsuhdetekijänoikeutta ja asiasta on tullut liian arka pienessä piirissä sovittavaksi. 

Vuoden 2007 lopussa taiteilijat saivat yhden torjuntavoiton siinä, että tekijänoikeusasioita ei siirrettykään EK:n tahdon mukaisesti opetusministeriöstä työ- ja elinkeinoministeriöön. Tästä torjuntavoitosta maksettiin kuitenkin kova hinta, sillä EK:n hyvittelemiseksi hallitus otti jatkokäsittelyyn monia isojen mediayhtöiden ajamia tekijänoikeuden muutoshankkeita. 

Mitä EK:n ajama työsuhdetekijänoikeus tarkoittaisi? Pisimmilleen vietynä sitä, että tekijänoikeus ei enää syntyisi henkilöille vaan yrityksille. Vain yrityksen ja tekijän erikseen niin sopiessa tekijänoikeus syntyisi jatkossakin henkilölle. Ihmisten oikeus muuttuisi siis yritysten oikeudeksi. 

Vaikka tällaisen lakimuutoksen seuraukset eivät välittömästi koskisi musiikintekijöitä – jotka harvoin säveltävät, sanoittavat tai sovittavat työsuhteessa – olisi periaattellinen muutos tekijänoikeuden perusteisiin suuri. Ryhtyisivätkö mediayhtiöt seuraavaksi ajamaan sellaista olettamaa, että esimerkiksi Idols-ohjelmissa tai Euroviisuissa esitetyn musiikin kaikki oikeudet taiteilijan kotisivua ja fanipaitoja myöten ovat siirtyneet tv-yhtiölle, ellei muuta ole erikseen sovittu? 

Kulttuuriväki voi kiittää nykyistä hallitusta siitä, että kulttuuribudjettiin saatiin etenkin tälle vuodelle merkittäviä lisäyksiä. Juuri nyt hallituksella on suuret haasteet toimia viisaasti taloudellisen laskukauden aikana. Tekijänoikeuden perusteiden muuttamiseen suuryritysten hyväksi ei ole mitään järkeä käyttää energiaa. Tämä maailma ei toimi suurten mediayhtiöiden ja nokioiden varassa vaan ihmisten.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Musiikkia ja urheilua – Veikko Juntunen on perinteisen iskelmän vahva työhevonen

Julkaistu

 
 

Posiolta Ouluun ja noin 20 vuotta sitten Kiiminkiin muuttanut Juntusen perhe oli perusmusikaalinen. Isä soitti latotansseissa ja muilla esiintymislavoilla itse rakentamallaan viululla.

Veikko Juntunen on ollut koko ikänsä urheilumiehiä. Poikasena hän pelasi A-junnuihin asti jää- ja jalkapalloa, kunnes jalkapalloharjoituksissa halkesi nilkkaluu, ja seuraavana talvena murtui toinenkin nilkka. Poika joutui pitämään taukoa peleistä ja vammoista parantuessa kävi aika pitkäksi. Elettiin vuotta 1964.

– Huomasin siskolla joutilaan kitaran ja aloin sitä aikani kuluksi kokeilla ja rämpyttää. Beatles oli kova sana silloin. Jostain syystä minun piti ensimmäisten opittujen sointujen jälkeen heti kokeilla omia juttuja. Minua ei koskaan kiinnostanut opetella vanhoja tuttuja kunnolla, vaan jo alusta alkaen kiinnosti etsiä uutta.

Sattuman kaupalla koukkuun musiikkiin

Tätä ennen ei musiikki ollut Veikkoa kiinnostanut sen enempää kuin muitakaan urheilevia kavereita. Liverpoolin kvartetti kuitenkin kolahti niin lujaa, että Veikko katsoo sen edelleen tärkeimmäksi herättäjäksi koko musiikkiurallaan.

– Kunhan sain ensimmäiset kolme sointua kasaan, niin heti lähdin hakemaan uutta melodiaa. En ehkä ihan tietoisesti; taustalla saattoi kummitella jokin alitajuinen matkimisen tarve, kun Beatlesin kaveritkin tekivät itse musiikkinsa.

Musiikkitunneilla tai soitonopettajalla Veikko ei ole koskaan käynyt. Kitaran lisäksi hän kerran löysi kannettoman musiikinteoriakirjan, jota tutkiskellen tuli opiskeltua nuottikirjoitus.

– Paras musiikkikouluni oli noin 10 vuoden pituinen soittaminen orkestereissa viikonloppuisin. Harjoittelimme todella paljon ja sovitimme monia tuttuja, pakollisia tanssikappaleita. Teimme niihin usein esimerkiksi aivan uudet introt.

Ensimmäinen bändiyritys tuli ajankohtaiseksi melko pian. Matti Eskonniemi (s. 1947), tuleva Matti Esko, oli tarkoitus ottaa kitaristiksi.

– Olli Hiltunen pestattiin basistiksi ja itse ryhdyin soolokitaristiksi. Vielä löydettiin yksi kaveri rumpaliksi ja sovittiin, että kukin hommaa omat vehkeet. Kun olin hankkinut itselleni kitaran ja vahvistimen, aloin kysellä kavereilta miksei vehkeitä kuulu. Basisti Olli ilmoitti, että se, jonka piti tulla rumpaliksi, olikin ostanut rumpurahoilla mopon!

Veikko oli lopulta ainoa, jolla oli soittimet, Kent-kitara ja Gibsonin vahvistin. Hän jatkoi itsekseen treenaamista ja soittamista. Gene and the Coyotes -bändin kitaristi Raimo Huoponen kuuli, että Juntusen Veikolla oli vahvistin. Coyotes oli kyllä keikkaileva ja pystyssä oleva bändi, mutta vahvistimia oli liian vähän; kaikki pantiin puhaltamaan yhden ja saman vahvarin kautta. Raimo pyysi Veikon Gibsonia lainaksi, ja kun poppoon basisti meni naimisiin, kysyttiin Veikkoa tilalle nelikielistä nypläämään. Kitara vaihtui bassoon – pysyvästi – ja siitä lähti keikkamuusikon ura liikkeelle vuonna 1965. Gene and the Coyotes soitti lähinnä Shadows-tyylistä rautalankamusiikkia. Seuraava bändi The Hooks perustettiin vuonna 1966, ja se olikin jo toista tasoa.

– The Hooks on kovin kokoonpano missä olen soittanut. Harmittaa, ettei yhtyeestä jäänyt äänimateriaalia enempää kuin muutama laulu kasetilla kopion kopion kopiona. Bändi toimi muutaman vuoden ja ohjelmistossa oli mukana jo omiakin biisejä.

The Hooks oli aikanaan varsin suosittu bändi. Soitossa oli mukana jo hiven tanssimusiikkisävyjä, mutta pääasiassa se esitti nuorisomusiikkia. Mukana oli muun muassa laulaja ja saksofonisti Kalle Fält, joka on tuttu nimi useista etelänkin nimibändeistä. Urut kuuluivat kalustoon ja ryhmä pystyi soittamaan tanssimusiikkia jopa esiintymispaikan vaatimusten mukaan. Suurin osa keikkapaikoista oli silti nuorten paikkoja.

– Armeija tuli kuitenkin väliin… Sotaväen jälkeen lähdin soittamaan EJ-Kvintettiin, jonka solistina oli Matti-Esko. Hän soitti myös huilua ja saksofonia.

Veikko oli Matti Eskon kanssa töissä samassa paikassa, Kirjapaino Kannassa; Matti oli latojaoppilas. Veikko oli painajaoppilas, ja valmistui neljän oppisopimusvuoden jälkeen ammattipainajaksi. Siinä työssä meni noin vuosi, jonka jälkeen Veikko siirtyi offset-asemoijaksi. Hän oli töissä kirjapainossa yhteensä 24 vuotta.

– Viimeiset 5-6 vuotta tosin olin osa-aikaisena, sillä sain työnantajani kanssa sovittua, että voin pitää sävellysvapaata aina kun vain aikaa liikenee. Pikku hiljaa jäin kirjapainosta kokonaan pois. En ole vieläkään sanonut itseäni irti, eikä työnantajani ole irtisanonut minua. Asiasta edelleen joskus vitsaillaan heidän kanssaan.

Biiseistä alkaa kehittyä hittejä

Matti Esko oli osallistunut Tähtijahti-kilpailuun ja pääsi laulamaan kokoelmalevylle Pasi Kauniston levyttämän Koskaan et muuttua saa (san. säv.). Esitys meni sen verran komeasti, että Matti lähti käymään levy-yhtiö PSO:lla oululaisen Pertti Haipolan kanssa sillä mielin, että saisi oman levyn aikaiseksi. Matti otti mukaan Veikko Juntusen laulun Nuoruus on hetki vain – ja niin kävi, että sopimus syntyi. Veikko sai näin ensimmäisen oman laulunsa levylle vuonna 1970.

Ennen vuotta 1970 hän oli tehnyt 5-6 kappaleen demoja kelanauhoille, joita kävi tarjoamassa kolmessakin yhtiössä Helsingissä. Palaute oli periaatteessa kohteliaan myönteistä: ”hyviä ideoita, kunhan vielä kehittelet niin palataan asiaan”. Aivan samoja lauluja, jotka eivät tuolloin menneet läpi, on myöhemmin julkaistu levyillä. Kelanauhoilla oli Veikon omia soitto- ja lauluesityksiä, ja yhä edelleenkin hän tekee joka laulusta demon.

– Siihen aikaan tein lauluni kitaralla, myöhemmin pääasiassa kosketinsoittimella. Niillä saan molemmat kädet mukaan ja pystyn hahmottelemaan bassokulkuja. En ole koskaan ollut hyvä soittaja, enkä ole pyrkinytkään siihen veivaamiseen, olen vain tykännyt säveltää, sekä koskettimilla että kitaralla. Nuotit kirjoitan paperille, enkä käytä mitään tietokoneohjelmia. Joskus jos ei ääni kanna, käytän muita laulajia.

EJ-Kvintetti oli ollut pystyssä jo vuosikausia, ja Veikko keksittiin mukaan. Kirjain E tulee Eskonniemestä, J taas bändistä lähteneen soittajan sukunimestä. Juntunen sopi siis nimensäkin puolesta mainiosti ryhmään. Bändi jatkoi, mutta Veikko jäi pois ja lopetti keikkailevan sähköbasistin uransa, kun oma musiikin tekeminen rupesi kiinnostamaan. Päivätyö ja keikkatyö yhdessä veivät liian paljon aikaa. Vuoden päästä Piiralan Terppa rupesi jälleen houkuttelemaan, ja pian oli pystyssä Veikko Juntusen Orkesteri, joka toimi muutaman vuoden 1970-luvun alkupuolella.

Veikon biisejä alkoi ilmestyä useiden artistien äänitteillä ja monista tuli hittejä, muutamasta biisistä vuodessa. Ne olivat lähinnä Matti Eskon levyttämiä, yksi oli Kisun levyttämä Kuljin puistoon päin. Oli aika keskittyä lopullisesti säveltämiseen ja sanoittamiseen. Vielä Veikko kuitenkin liittyi hetkeksi keikkaryhmään nimeltä CB-Kvintetti, jonka solisti Allan Tuppurainen ei ollut Rölli, vaan se toinen saman niminen Suomessa. Myös Tuppuraiselle Veikko alkoi tehdä lauluja. Rentukkaojan Aatu on perinteinen valssi, joka soi vieläkin mukavasti vanhemman väen tanssimusiikin toivekonserteissa, esimerkiksi Pentti Kumpulaisen tulkintana. Laulu kertoo sota-aikaan sijoittuvan elämäntarinan. Sinkku menestyi hyvin, se tehtiin Matin ja Tepon firmaan ja M&T Tuotanto julkaisi myös Tuppuraisen pitkäsoiton. Siitä lähtien, 1970-luvun puolivälin jälkeen, on Veikko keskittynyt kokonaan biisien tekoon, jättäen bändit. Työ kirjapainossa jatkui kuitenkin vielä tuolloin.

Aina pitää olla tekstit mukana

Alussa kytkennät oululaisartisteihin johtivat siihen, että Veikko Juntusen lauluja esittivät lähinnä alueella vaikuttavat artistit. Ensin lauluja syntyi pääasiassa Matti Eskolle, sitten Eero Avenille ja Kisulle – ja levy-yhtiöt rupesivat soittelemaan tekijälle. Joka vuosi kyselyjä tuli enemmän ja enemmän.

Jarmo ”Jamppa” Tuominen oli Veikko Juntusen tuttuja, koska isossakin kaupungissa oli kuitenkin aika vähän muusikoita. Samassa orkesterissa miehet eivät kuitenkaan koskaan soittaneet. Jamppa tuli Veikolle juttelemaan, voisiko tämä kirjoittaa hänellekin laulun, kun kerran Matti Eskollekin.

Oliko Jampan läpimurtohitti vuonna 1977 ihan ensimmäinen hänelle kynäilty?

– Silloin tein hänelle nimenomaan laulun Aamu toi, ilta vei. Se oli ensimmäinen ja siitä se lähti. Biisiin liittyy erikoinen juttu. Jamppa kierteli levy-yhtiöissä tarjoamassa laulua, eikä mennyt läpi. Täällä Oulussa tehtiin kerran vuodessa Yleisradioon ohjelmaa Musiikkia maakunnista. Annalan Heikki antoi luvan tehdä nauhan kerran vuodessa: Esko Granlund, Heimo Saksio ja minä teimme kukin aina kahdesta neljään kappaletta siihen ohjelmaan. Pyysin Jampan mukaan studiolle, missä hän esitti Aamu toi -biisin. Mutta Jampalla ei ollutkaan tekstiä mukanaan, ei myöskään minulla, joten soittajille jaettiin pelkät nuotit studiolla. Tuli laulun vuoro – ja stop. Muistelimme Jampan kanssa tekstiä, mutta yhtä säkeistöä emme kumpikaan muistaneet. Menin sivuun kirjoittamaan puuttuvaa toista säkeistöä. Juuri se versio on levyllä. Alkuperäistä säkeistöä ei koskaan myöhemmin ole etsitty eikä löydetty. Tämä tapaus opetti minua: Aina pitää olla tekstit mukana! Ja sen jälkeen on aina ollut.

Jamppa Tuominen levytti kaikkiaan 63 Veikko Juntusen laulua. Monissa on Heikki Annalan sovitukset. Veikko kertoo, että Heikin kuoltua on löydetty epäselvästi merkittyjä nauhoja, joilta saattaa yhä löytyä julkaisematonta materiaalia. Jamppa oli myös saksofonisti ja häntä kuullaan soittajanakin monilla levyillään.

– Hän oli todella hyvä, soitti keikalla introt ja kävi eri orkestereissa tuuraamassa. Suurin osa Jampan laulamista biiseistäni on juuri hänelle tehtyjä. Sitten on muita, esimerkiksi Vesipisaroiden laulu, jonka tein Eija Sinikalle ja jonka Jamppa halusi laulaa. Yön kukka syntyi alun perin Frederikille. Valssin Kauneimmat muistot Jamppa kuuli yöllä autossa ja halusi heti levyttää sen itsekin. Osa biiseistä on toki jonkun muun säveltämiä, mukana myös ulkomaisia. Yön syliin on Heikki Annalan sävellys, johon kirjoitin sanat.

– Jamppa oli erityisen hyvä saamaan tekstin kuulostamaan uskottavalta. Sekin varmaan kuului hänen musikaalisuuteensa laulun ja soiton lisäksi. Jamppa oli koko urani aikana erikoistapaus sillä tavalla, siinä oli tärkeä jippo. Se tuli häneltä varmaan huomaamatta ja oli täysin luonteenomaista.

Jampan ja Matti Eskon (lähes 40 biisiä) lisäksi kymmeniä Veikko Juntusen kappaleita ovat levyttäneet myös Kanarian Mikki, joka on julkaissut neljä pitkäsoittoa (ensi kesänä tehdään viides), ja Pekka Niskan Pojat, joiden uudella pitkäsoitolla kuullaan 16 Veikon sävellystä.

Suurtyönä hengellinen passio

Hengellinen passio, Veikko Juntusen tilaustyö Noussut hän on esitettiin vuonna 1972 Oulun Tuomiokirkossa. Teos levytettiin samana vuonna Finlandia -merkille, joka kuului PSO-yhtiölle.

Miten tulit ryhtyneeksi noin isoon produktioon?

– Bändillä, joka toimi minun nimelläni, oli treenipaikka Raatin seurakuntakodilla Oulussa. Saimme harjoituspaikan ilmaiseksi, kunhan kerran tai pari kertaa vuodessa kävimme heidän nuorten tilaisuuksissaan soittamassa. Diakoni Raimo Rosenius tuli juttusille kysellen, voisinko ajatella hengellisen musiikin tekemistä heidän tilaisuuksiinsa. Ei kais siinä mittään! Tein kappaleen, joka koski pääsiäisen aikaa. Raimo ehdotti sitten koko pääsiäisen ajan tapahtumista kertovaa esitystä tehtäväksi säestyksineen kaikkineen.

– Mukaan projektiin tuli nuorisopastori Martti Esko. Hän listasi Raamatun kohdista jakeet, luin ne ja sanoitin ja sävelsin ne. Matti Eskonniemi sekä Salme ja Sinikka Polojärvi lauloivat ja orkesterini säesti Oulun Tuomiokirkossa.

Vastaanotto oli niin hyvä, että esitykselle kyseltiin heti jatkoa. Kirkko oli täynnä ja produktio esitettiin samana vuonna myös Pohjankartanossa. Sitä tietä meni tieto myös levy-yhtiöön. Noussut hän on esitettiin jälleen seuraavana vuonna Oulussa, mukana yhä enemmän soittimia ja laulajia. Passio paisui edelleen ja sitä pyydettiin tehtäväksi Oulussa perinteeksi. Säveltäjä ja sanoittaja itse kuitenkin väistyi ja lupasi antaa osaltaan tukensa jos joku ”palkallinen” ihminen (esim. kirkon edustaja) haluaa jatkaa vetämistä.

Rovaniemellä passiosta tehtiin iso kirkkonäytelmä, jossa esiintyi sata henkeä, ja sitä esitettiin puolenkymmentä kertaa pääsiäisenä. Edelleenkin seurakunnista soitellaan ja Veikolta pyydetään passion nuotteja, jotka hän mielellään toimittaa haluaville.

Passion ensimmäisessä versiossa soitti alkuperäinen Veikko Juntusen Orkesterin kokoonpano, instrumentteina urut, saksofoni, kitara, basso ja rummut. Seuraavana vuonna tuli mukaan viuluja ja lisää puhaltimia, ja tuolloin levytetyt sovitukset olivat jo olemassa. Levylle Veikko teki pari kappaletta lisää, muutoin äänite olisi jäänyt liian lyhyeksi.

Musiikin tekeminen on ehdoton ykkösjuttu

Oletko 70-luvun läpimurtolevyjen jälkeen tarjonnut biisejäsi levy-yhtiöille, vai ovatko kaikki levytetyt kappaleesi tilattuja tai muuten suoraan solisteille tehtyjä?

– Olen tarjonnut levy-yhtiöihin, joskus harvoin vieläkin, mutta pääasiassa teen tilaustyötä. Joku kappale vaan jääpi roikkumaan ja yhtäkkiä hoksaan, että sehän voisi istua tietylle artistille. 1970-luvun lopulla ja vielä 80-luvulla lähettelin paljonkin levy-yhtiöille, ja biisi saattoi mennä jollekin ihan toiselle solistille kuin olin tarkoittanut, mikä on toisaalta normaalia käytäntöä.

– En ole tyrkyttänyt itseäni. Olen tykännyt työskennellä omissa kuvioissani ja se on toiminut mukavasti. Kirjapainoalaltahan lähdin pois jo pitkälti toistakymmentä vuotta sitten. Vuonna 1984 perustettiin oma perhefirma Musiikki-Mainos Juntunen Ky, jonka yhteyteen liitettiin levymerkki Vee-Music. Eräs musiikkiketju oli tilannut lastenlevyn, jonka tiimoilla toteutimme kaiken; oli luontevaa perustaa sitä toimintaa varten firma. En ole hirveästi satsannut siihen, mutta olen mukana olosuhteiden ”pakosta”, kun mukaan on tullut myös musiikin kustantaminen eli nuottien julkaisu.

Juntusten perheyrityksen toimialoihin kuuluu myös lehtitoimintaa; on lastenlehteä, nuortenlehteä, Jerry Cottonia ja salapoliisidekkaria. Lehtiyrityksessä työskentelevät Veikon vaimo Elinan lisäksi myös poika Timo ja tytär Tiina. Juntusten tallissa on 14 hevosta.

Äänitetuotannossa on menossa julkaisu numero 53, jolle sisältyy monenlaista musiikkia; pääasiallinen Vee-Musicin tuote on kuitenkin ollut Lappi-aiheinen sarja. Seuraava äänite tulee sisältämään kitaramusiikkia. Muita Vee-Musicin julkaisuja ovat monet lastenmusiikkilevyt, Eero Magga, Lasse Hoikka ja Souvarit, Katja Höyhtyä sekä keväästä syksyyn pitkin Suomea keikkaileva Kanarian Mikki, jolta tuotetaan jo viides pitkäsoitto.

Miten säveltäjä-sanoittaja ehtii paneutua niin moneen asiaan, tuotantoala kun käsittää niin paljon rönsyjä?

– Ykkösjuttu minulle on ehdottomasti musiikin tekeminen. Jossain vaiheessa tuotin liian paljon – en ehdi paneutumaan varsinaiseen solistien tuottamiseen. Jos ne menevät omalla painollaan, niin menkööt, mutta aikani ja ammattitaitoni eivät riitä uuden laulajan pr-koneiston pyörittämiseen, siinä kohtaa nostan kädet pystyyn. Tuotantolinja pyörii eikä pr-koneistoa ole tarvinnut käyttää. Lisäksi mainostoimistomme hoitaa kannet.

Veikko Juntusella syntyy biisejä kuten aina ennenkin. Mutkaa matkaan tekee ainoastaan miehen edelleen hyvin aktiivinen urheileminen. Hän pelaa kaukalopalloa kolme kertaa viikossa ja vetää veteraanien joukkuetta. Suomen mestaruuskilpailuihin Veikko on osallistunut joka vuosi viimeisten 20 vuoden aikana, erivärisiä SM-mitaleita on kaapissa kaikkiaan 15. Jääkiekkoa mies pelaa kerran viikossa Oulun Kärppien veteraaneissa.

– Olen tyytyväinen tilanteeseeni, sillä täytettyäni 50 ajattelin, että puhelut loppuu eikä lauluja enää tilata. Samaan tahtiin kuitenkin teen töitä edelleen, aivan kuten entiseen aikaan. Keskimäärin syntyy viitisenkymmentä levytettyä laulua vuodessa, suurimmassa osassa sekä sävel että sanat ovat omiani. Liikkuminen urheillen on pitänyt virkeänä, joten päivärytmi ei ole muuttunut, vaikkei tässä mitään nuoria poikia enää olla.

Veikko on tehnyt myös urheilumusiikkia kuten Oulun Kärppien kannatuslaulun Kärpät on rautaa (1980). Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä kuullaan Veikon kappale Valkeat linnut. Ja mainosmusiikkiakin hän on tehnyt kuten Statoil -öljy-yhtiön 10 vuotta sitten tilaaman muutaman sekunnin pituisen ”mainoslirun”.

Hänet palkittiin elämäntyöstään Kullervo Linnan palkinnolla 1999 ja Suven Sävel -iskelmäfestivaaleilla heinäkuussa 2006. Hänen luomuksiinsa kuuluu myös Oulun kesäteatterin laulunäytelmä Laiva Toivo, Oulu. Runsas vuosi sitten otettiin Oulun kaupunginkirjasto/maakunta-arkistosta yhteyttä, tarkoituksena tehdä kulttuuriteko taltioimalla elävän tekijän nuottimateriaali, koko Veikko Juntusen musiikkituotanto siistissä graafisessa muodossa. Viime vuoden syksyllä aloitettiin materiaalin kerääminen; tähtäin on keväässä 2009.

Veikko Juntunen ja Matti Esko ovat hyviä ystäviä edelleen ja aikanaan he sopivat, että kun Veikolla tulee kaksituhatta levytettyä sävellystä täyteen ja ympyrä tavallaan sulkeutuu, niin Matti laulaa juuri tämän kappaleen. Koska kyseinen kappale on tulossa?

– Kun asiaa taannoin muisteltiin, laskettiin että raja oli jo ylitetty ja mentiin jossain 2 300:n paikkeilla. Siirrettiin eteenpäin ja sovittiin, että 2 500:s levytetty tulee olemaan Matti Eskon uusi biisi. Ja nyt se biisi, Tänne vielä tahdoin tulla, on levytetty. Teksti on meidän molempien henkilökohtaisia asioita käsittelevä, kosketellen muun muassa kalareissujamme. Siinä mielessä teksti on minulle harvinainen, ehkä ainoa täysin henkilökohtainen jonka olen tehnyt. Sinkku ilmestyi tammikuussa.

Levytettyjä sanoituksia Veikolla on myös noin 2 500.

Edustat tyylilajiltasi perinteistä iskelmämusiikkia, joten on pakko kysyä, mitä mieltä olet nykymenosta radiossa ja muutenkin?

– Kun aukaisee tiedotusvälineitä, törmää usein siihen, että sanotaan tämän musiikkilajin ajan olevan ohi. Tottahan se on, ettei perinteistä iskelmää enää tuo esille ainakaan Yleisradio muuten kuin harvoissa ohjelmissa. Moni on huolissaan lajin katoamisesta, mutta kuluttajat ja minä emme ole. Suurilla ikäluokilla jotka tätä harrastavat, on entistä enemmän aikaa. Suurimmalla osalla heistä, jotka 60-luvulla ovat saaneet mollipistoksen, se ei katoa mihinkään vaikka uusia vivahteita tuleekin. Minulla on siinä suhteessa levollinen tunne.

Veikon harrastuksiin kuuluu mökkeily Posiolla, missä kesän kohokohtia on hillanpoiminta siskosten kanssa. Eikä ole väliä löytyykö aina mitään, vaan tärkeintä on liikkua tutuissa lapsuuden maisemissa. Pääasia on, ettei kiire kulje mukana, kuten ei kulje muulloinkaan. Veikko sanoutuu irti kiireestä, hommia tehdään, mutta ne sujuvat omalla painollaan.

 

Lahjakas monitaituri – Elvis ry:n uusi toiminnanjohtaja

Julkaistu

Eija on esiintyjä, sanoittaja, koulutuspäällikkö, tiimivalmentaja, ja yllätys, yllätys, hammaslääketieteen tohtori – ja nyt myös Elvis ry:n toiminnanjohtaja. Sydämelliset onnittelut ja tervetuloa! Otetaanpa selvää, mitä kaikkea Eijaan mahtuukaan, ja millaisilla ajatuksilla hän ottaa Elvisin toiminnanjohtajan haasteet vastaan.

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo  lapsena, että musiikki olisi iso osa elämääsi? 

– Musiikki on tempoillut eteläpohjalaisessa veressäni alusta asti. Lienee geeniperintöä äitini isältä, joka oli itseoppinut viulunrakentaja ja kyläpelimanni. Pienestä pitäen kaikki soittopelit kiehtoivat, ja olin pakahtua kateudesta joitakin kavereitani kohtaan, jotka saivat käydä pianotunneilla ja joilla oli kotonaan piano. Meillä ei ollut kumpaankaan varaa, ja se tosiasia otti todella koville. Taitaa olla jonkun asteen trauma vieläkin. 

– Luojalle kiitos, laulamiseen ei kuitenkaan tarvittu rahaa. Monet suurenmoiset konsertit mielikuvitusyleisölle saivat ensi-iltansa ison peilin edessä. Mikrofonin virkaa toimitti hiuslakkapullo. Ohjelmapalveluni aloitin seitsemän vuoden ikäisenä. Keikkamatkat taittuivat äidin polkupyörällä. Asiakkaat (kylän tädit ja sedät) saivat itse määrätä esityksen hinnan. Keikkoja piisasi. Osansa sai myös komea kauppa-auton kuljettaja, johon olin suuresti ihastunut. Kävin hänelle ilmaisemassa rakkauteni laulamalla kappaleen Mua lemmitkö vielä oi Kustaa (Erkki) myötä. Vai kolottiko sittenkin karkkihammas…

Kuulostaa suorastaan hauskalta! Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Oikeastaan kummastelin teini-ikäisenä kavereiden hysteeristä idolimeininkiä: Beatles, Rollarit, Danny, Kirka jne. Hyvää musiikkia ja hyvännäköisiä nuoria miehiä, mutta että kirkumaan ja pyörtyilemään poikien eteen… se ei ollut minun juttuni. Itse pidin hurjasti Ankista ja Irina Milanista. Mutta tunnustettakoon, että Raittisen Eeron laulama Holvikirkko sai kyllä väpätystä aikaan.

– Nyt isona Suomen idolini on huikean osaava Merzi Rajala! Kuubalainen laulajatar Omara Portuondo on myös kaikinpuolisen ihailuni kohde. Ihailen kyllä vilpittömästi kaikkia lauluntekijöitä, muusikoita ja laulajia, jotka tekevät musiikkia intohimoisesti ja pitkäjänteisesti itseään koko ajan kehittäen. 

Millainen oli nuoruutesi? Hurja? Millaisia bändi-, soitto- tai laulukuvioita sulla oli nuorena – vai missä vaiheessa ryhdyit esiintymään? Koulunkäyntikin kuitenkin on myös maistunut…

– Kuten edellä jo ilmeni, nuoruus oli rahalla mitattuna köyhä. Ehkä juuri siitä johtuen oli kehitettävä kaikinpuolista kekseliäisyyttä, ja nuoruus oli kuin olikin rikasta! Olin valtavan utelias elämän ja ihmisten suhteen. Olin keskivertoa eloisampi tapaus, ja koulun tytöistä eniten jälki-istunnoissa, yleensä suunsoitosta. Toki tupakkakokeilut tuli suoritettua omien joukkojen etunenässä, ja tansseihin karkasin ennen rippikoulua, mutta harmitontahan kaikki silloin maalla vielä oli. Sainhan mä ryhtityttöpalkinnonkin, koska lauloin ahkerasti kaikilla kinkereillä ja touhusin kokoon näytelmä-, runo-, laulu- ym. ryhmiä, jotka niittivät koulullemme mainetta esim. sen aikaisissa henkisissä kilpailuissa. 

– Ensimmäiset tanssikeikat tein neljätoistavuotiaana ravintolassa tuuraten paikallisen yhtyeen solistia. Sain siihen luvan, koska eräs opettajani soitti yhtyeessä. Nippanappa seitsemäntoistavuotiaana lähdin Isojoelta suureen maailmaan Hämeeseen ja melko ensitöikseni menin esittäytymään paikalliselle, sivutöinään keikkailevalle tanssibändille, jonka solistiksi onnistuin koelaulun jälkeen pääsemään. Laulamisesta en kyllä mitään oikeasti ymmärtänyt, mutta intoa oli, ja varmaankin volyymi korvasi kaikki puutteet. Viiden vuoden aikana sain pariin kertaan potkutkin, kun en suostunut laulamaan tangoja; en kyllä enää ymmärrä miksi tein niin: tangothan ovat todella hienoja! 

– Koulunkäynti maistui muutaman työvälivuoden jälkeen, ja suoritin lukion Lahden Yhteiskoulun iltalinjalla 1976. 

Oletko tehnyt tavanomaisia valintoja eli ensin ”kunnon” koulutus, mies, perhe ja lapset (meidän ikäpolvemme naisia ei todellakaan ole erityisesti kannustettu taiteilijaneroiksi…) – ja onko Sinulla liittynyt em. valintoihin syvää ristiriitaa siitä, että musiikki on kuitenkin niin suuri osa Sinua?

– En voi syyttää muita kuin itseäni valinnoistani. Jos alan kertoa, miten hurahdin hammaslääkärin ammattiin ja päädyin Hampuriin opiskelemaan ja töihin, niin SELVIS paisuisi kirjaksi. Jutellaan siitä joskus viinilasin äärellä. Olen ajatellut jälkeenpäin, että mun varmaan piti näyttää itselleni, että musta on mihin vaan. Olin tosin kyllä pitkään vakuuttunutkin, että hammaslääkärin ammatti on se ainoa oikea.

– Kyllä mä lauloin Saksassakin, sellaisessa triossa, jossa lisäkseni musisoi kaksi miespuolista opiskelukaveriani. He tekivät kaikki laulut, ja hauskinta oli se, että lauloimme Ylä-Saksan murteella ”Plattdeutschiksi”. Levytimme jopa albumillisen niitä lauluja, ja soivat ne joskus radiossakin. Kuulosti se aika eksoottiselta touhulta suomalaisen suusta. Esiinnyin myös erinäisissä suomalaisten juhlissa, ja ehkä kovin moni ei voi kehuskella laulaneensa Pohjois-Saksan tv-uutislähetyksessä suomalaista tangoa! Mutta työ, pieni lapsi, väitöskirjan tekeminen, talon rakentaminen, oma vastaanotto… ei siinä oikein ollut enää sijaa musiikille. Eihän se voinut mennä niin!

Edellä puhuttuun liittyen, musiikki siis vei voiton, ja päädyit Ikaalisiin vetämään artistikoulutusta. Kuinka, miksi ja milloin tämä tapahtui? Alan vaihdoksethan ovat usein aika dramaattisia: vaatii suurta sisäistä rohkeutta ja voimaa heittäytyä taiteeseen…

– Oli se vaihdos varmaan ulkopuolisin silmin dramaattinen. Nelikymppinen nainen palaa seitsemäntoista Saksan vuoden jälkeen Suomeen vaihtaen hyväpalkkaisen ja yhteiskunnallisesti arvostetun ammatin iskelmälaulajan työhön. Oma olo oli vahva ja valoisa, ja päätös oli selkeä. Elettiin vuotta 1995. Sitten, Ikaalisten Kylpylässä järjestettiin kesällä 1996 intensiivikurssi artisteille, jossa kouluttajana oli mm. Antti Hyvärinen. Päätin, että sinne! Aikuiskoulutusjohtaja Maj-Lis Läykki oli innovatiivinen ihminen ja kiinnostunut kurssin laajentamisesta pidemmäksi koulutukseksi. Olin tuonut hänelle ruutupaperille lyijykynällä raapustettuna kuulemma valmiin koulutussuunnitelman, joka oli tietämättäni työhakemukseni: vuonna 1997 sain nimittäin ihmeekseni pyynnön tulla koordinoimaan kyseistä koulutusta. Koulutuksesta tulikin kahdentoista vuoden ajaksi sydämenasiani sekä rytmimusiikkialan käytännön korkeakouluni. Oli upeaa saada kehittää uusia, innovatiivisia koulutustuotteita ja toimia yhdessä hienojen rytmimusiikkialan ammattilaisten kanssa. Kehitimme esim. Salon Heikin ja Heikkisen Ollin (Heikkilän Marttikin oli mukana ensi-istunnoissa) kahdeksan kuukauden mittaisen Lauluntekijäkoulutuksen, josta on meneillään jo kolmas kattaus. Valmentajina ovat olleet mm. Elvis ry:n ammattitekijät ja mukana kouluttajina on ollut myös lauluntekijälle tärkeitä yhteistyökumppaneita. 

– Olin hakenut jo ennen Suomeen muuttoani pikkuhiljaa tuntumaa suomalaiseen musiikkielämään. Kuuntelin paljon suomalaista musiikkia ja tutustuin eri muusikoihin ja säveltäjiin. Työnsin uteliaan nenäni joka paikkaan. Kuulin esim. Elvis ry:stä, kun osallistuin Haminassa viikonloppukurssiin lauluntekijöille. Virtasen Jukan armottomassa riimiraastimessa sain ensimmäiset perusoppini tekstin tekemiseen. Sanoittajan uranihan oli alkanut 1990 suorastaan loisteliaasti, sillä ihka ensimmäinen tekstini Joulun uni (Kyösti Haatasen sävellys) päätyi MTV:n joululaulukilpailun televisioituun finaaliin ja vinyylille Anna Hanskin esittämänä. 

Huimaa! Sinulla on ollut kaikenlaista muutakin työtä, kerro niistä, ja anna vinkki meille muillekin: miten ehdit joka paikkaan? Podetko koskaan huonoa omaatuntoa siitä ettet ehdi tehdä musiikkia niin paljon kuin haluaisit?

– Laulukeikat lopetin moneksi vuodeksi. Mulle tuli se kuuluisa ”tieto lisää tuskaa” –reaktio, kun aloin ymmärtää jotain laulamisesta. Esiintymisviettiä tyydytin satunnaisilla juontokeikoilla. En mä päätyöni lisäksi hirmusti muita töitä ehtinyt tehdä, toki laulutekstejä kylläkin. Opiskellut olen koko ajan. Viime vuosi oli hurjaa meininkiä, ja kieltämättä oli itselläkin vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana. Oli oman albumin tuottaminen, laulutreeniä, keikkamyyntiä, oman yrityksen perustamista ja palvelujen tuotteistamista, rytmimusiikin ammattitutkinnon perusteiden laatimista, Elvis ry:n johtokunta, valmentamista, opintoja ja elokuun loppuun asti vielä työni koulutuspäällikkönä, jonka lähes kahdentoista vuoden jälkeen halusin jättää. 

– Mun vinkit selviytymiseen ovat: suuri innostus, selkeiden tavoitteiden asettaminen, etukäteissuunnittelu ja aikataulutus. Arjen pelastaa iso ruutuvihko, joka toimii keräyspisteenä. ”Ulkoistan” vihkoon pääni sisäisen kaaoksen! Sieltä sitten katson tekemättömät hommat ja teen viikkotyöjärjestyksen. Olen mä myös hiton ahkera. Kuulostaako hienolta? Myönnettäköön, ettei tämä aina toimi… Olen joskus rättiväsynyt, pää sekaisin ja kotona pirun kiukkuinen. 

– Olen todella kokenut jo vuoden verran sekä huonoa omaatuntoa säveltäjäkumppaneitani kohtaan että suuria tuskia omassa sielussani, kun en ole ehtinyt tehdä kuin pari vaivaista tekstiä. Aion vakaasti korjata asian kuntoon viimeistään ensi kesänä, koska sanoittaminen on todella rakasta. Siihen saakka yritän kestää, sillä haluan aikaa toiminnanjohtajan työtehtäviin paneutumiseen. Tuskaa on lieventänyt paljon se, että olen löytänyt laulamisen ilon uudelleen ja huomannut, että sitäkin voi vielä oppia. 

Millä tyylillä tekstisi syntyvät ? Oletko puurtaja vai intuitio-ihmisiä?

– Tässäkin toimii ruutuvihko, johon keräilen kolahduksia, ajatuksia, ideoita, lauseita ja sanoja. Varastelenkin, milloin mistäkin. Kun on aikaa, istun takamuksilleni ja odottelen inspiraatiota, jota ei tule – mutta: vihkosta löytyy aarteita! Aarteen ympärille alan puurtaa tarinaa tai tunnelmaa. Tekstini eivät useinkaan synny helposti. Mikään ei tunnu kelpaavan. Saatan raapia pääni verille jotain lausetta väännellessäni ja käännellessäni tai sopivaa sanaa etsiessäni. Riemu on sitten sitäkin suurempi, jos löydän pulmaan mielestäni nerokkaan ratkaisun. Siitä olen iloinen, että teksteistäni kuuluu oma kädenjälkeni, koska monet tunnistavat tekstini – vaikka tekijää ei useinkaan radiossa ilmoiteta. (Niinpä! toim.huom.)

Ketkä ovat tai ovat olleet rakkaimmat yhteistyökumppanisi?

– Voi, rakkaita on monta. Lauluntekijän ominaisuudessa Lehdon Immo tietenkin, koska hänen kanssaan syntyi ensimmäinen listahitti Mielettömyys. Pitkäaikaisena valmentajakumppanina Salon Heikki on tosi rakas, samoin Honkasen Katriina ja Niemisen Pequ. Rajalan Merzihän on tietenkin aivan mielettömän rakas: olemme tehneet yhteistyötä pitkään koulutuksessa. Merzi toimi myös taiteellisena tuottajana, sovittajana, säveltäjänä, kitaristina ja lauluvalmentajananikin oman albumini tuotannossa. Tuotannon muusikot Arja Paju, Kaisa Kulmala ja Ricardo Padilla ovat tulleet myös läheisiksi keikkaillessamme.

Millainen on mielestäsi hyvä sanoitus? Oletko riimi-ihminen? Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi?

– Hyvä sanoitus on joko sellainen, että siinä on kaikki kohdallaan tai sitten siinä on jotain niin nerokasta ja koukuttavaa, ettei ole väliä, onko mikään kohdallaan. Mielestäni ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa kriteeriä hyvään sanoitukseen. Kun teksti menee ihon alle, se on erinomainen!

– Kyllä Virtasen Jukan auktoriteetti puri niin, että olen suhteellisen tiukka riimitäti. Yritän kyllä olla tahallani riimirikkojakin, mutta vaikeaa se on. 

– Suosikkiasiat on vaikeita. On niin monta hyvää, kuollutta ja elävää, joiden tekstejä suuresti ihailen! Spontaanisti mieleen tulee Sirkka-Liisa Sass. Pidän kovasti hänen terävän oivaltavista, usein ironisistakin lyriikoistaan. Ne ovat niin omanlaisiaan. Omanlaisuus on aina hyvä juttu! 

Mitä omaa tekstiäsi pidät parhaimpanasi?

– Albumini musta valkeaa kaikki tekstit ovat parhaimpiani. Niissä ei ole yhtään löysää. Olen tosi onnellinen ja ylpeä niistä. Iskelmäteksteistäni parhaita ovat ehkä Immo Lehdon säveltämä, Veera Vikmanin esittämä Sinulta suojaton ja toki tuo edellä mainittu Mielettömyys, joka nousi ilmestyessään Radio Suomen listan ykköseksi Tiina Pitkäsen esittämänä. 

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Kulje lauluntekijän silmin. Treeniä, treeniä, treeniä. Janoa palautetta. Tee niin hyvää kuin osaat, usko omaan kädenjälkeesi, ole äärettömän kärsivällinen ja opettele sietämään pettymyksiä! Liity Elvis ry:n jäseneksi, heti kun se on mahdollista!

Mitä Elvis ry ja muut järjestöt merkitsevät Sinulle? Millä tavalla haluat kehittää Elvis ry:n toimintaa?

– Elvis ry on tuntunut tärkeältä jo ennen kuin tulin sen aktiiviseen toimintaan mukaan. Sain heti jäsenyyteni (1994) alussa käsityksen, että Elvis toimii vireästi. Oli jotenkin turvallinen tunne tietää, että yhdistyksen aktiivit ovat tekijyyden puolesta. Oli myös taho, josta sai infoa ja tarvittaessa neuvoja. Yhteiset jäsentapaamiset ovat olleet tärkeitä ja mielenkiintoisia. Niissä ymmärtää yhteisöön kuulumisen merkityksen. Lauluntekijähän tekee työtään usein melko erakoituneena. 

– Mitä tulee toiminnanjohtajan pestiini, aion ensin olla itselleni armollinen ja perehtyä asioihin ja työtehtäviini siivu kerrallaan. Perehtymisen myötä ja sen jälkeen varmaan osaan vastata kysymykseesi paremmin. Aion kunnioittaa sellaista vanhaa, joka toimii hyvin, mutta uskon, että kehitettävääkin toimintatavoissa löytyy. Ainahan uusi ihminen tuo mukanaan omat uudet tuulahduksensa. Miellän tulevan toimintani tiimityöksi, koska se on läheistä työskentelyä ja päätösten tekoa yhdessä johtokunnan ja eri asiantuntijatyöryhmien kanssa. Mulle tärkeitä asioita ovat selkeät yhteiset tavoitteet, suunnitelmat niiden saavuttamiseksi, avoimuus ja toinen toistensa arvostus sekä rohkea, rikastuttava dialogi, oman toiminnan raadollisenkin rehellinen seuranta ja ennen kaikkea jatkuva oppiminen.  

Millaisia haasteita näet Teoston toiminnassa? (Omia huolenaiheitani tekijänä ovat mm. download-tilitykset, tilitysalueiden painotukset ja työsuhde-tekijänoikeus…)

– Teostolla on haasteita riittämiin. Haasteena on tehdä kaikki voitava ja vähän ylikin kilpailukyvyn säilyttämiseksi kansainvälisessä toimintaympäristössä musiikin internet- ja mobiilikäytön aikakautena. On huolehdittava siitä, että tulevaisuudessakin lantit kilisevät pussiin tilitettäväksi niille, joille lantit kuuluvat. Kotimaan asioissakin on tekemistä, muun muassa siksi koska Suomi on Euroopan synkin läikkä internetpiratismista puhuttaessa. Download-tilitysten oikeudenmukaisiksi saattamisessa on vielä paljon työtä. Samaan kuvioon liittyy esim. haaste aktiivisesta ja tuloksellisesta vaikuttamisesta päättäjiin hyvitysmaksujen saamiseksi kaikkiin sellaisiin laitteisiin, joilla ja joihin musiikkia kopioidaan huomattavan paljon. 

– Tekijänoikeuslainsäädännön vireillä olevat uudistukset vaativat Teoston toiminnalta myös aktiivista vaikuttamista. Työsuhdetekijänoikeus tulisi jättää ennalleen,  olettamat hiiteen! Myös mediayhtiöiden ajama monikanavajakelun lakimuutos sellaiseksi, ettei tekijänoikeuksilla suojatun sisällön tuottajalla olisi enää mitään neuvottelumahdollisuuttakaan korvauksistaan, on erittäin tuomittavaa heikomman riistoa, johon on puututtava.  

– On vielä yksi iso asia, joka on ihmetyttänyt ja harmittanut itseäni ja monia tekijäkollegoita. Nimittäin se, että useat laulujamme esittävät artistit tai bändit eivät tee  ohjelmailmoituksia. Tämä on asia, joka saattaa vaikuttaa joidenkin yksittäisten tekijöiden talouteen hyvinkin paljon. On säveltäjiä ja sanoittajia, joiden tuotanto on laadukas, mutta melko pieni ja ko. tuotannon esittäminen täysin jonkun tietyn tai tiettyjen artistien varassa (usein muutaman luottoartistin). Kun nämä artistit osoittautuvat vähemmän luotettaviksi, eli eivät tee raportointia keikoistaan Teostoon, tarkoittaa se tekijälle menetettyjä tekijänoikeuskorvauksia (jotka olisivat hänelle kuuluneet ja jotka, useimmiten ainakin, olisivat tulleet tarpeeseen). En millään suostu uskomaan, etteikö raportointia ja siihen liittyviä ongelmia ja puutteita saada kuntoon,  jos tahtoa löytyy. Ratkaisun löytäminen tälle asialle on kai lähinnä Teoston raportointityöryhmän haaste. Ja tietysti Teoston hallituksen, jonka on osoitettava riittävät resurssit raportoinnin valvontaan. En kuitenkaan halua Teostolle yksin sysätä koko haastekuormaa, kyllä Teoston haasteet ovat osin myös Elvisin haasteita!

Olet julkaissut syksyllä 2008 upean soololevyn musta valkeaa, jossa tulkitset erittäin hienovireisesti ja omintakeisen tyylikkäästi omia tekstejäsi mm. Merzi Rajalan, Hanna Ruuskasen, Katriina Honkasen, Sanna Korkeen ja Kaisa Kulmalan sävellyksiin. Ko. levyn omat suosikkini ovat Kultainen lintuni, Mustaan, Vain minä ja mustavalkeaa: kerrassaan upeita lauluja ja tulkintoja! Mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmasi musiikkiin liittyen? Levyjä, konsertteja…? Tuleeko musta valkeaa -levylle (toivon mukaan) jatkoa?

– Levystä olen itsekin hävyttömän onnellinen. Ja siitä, että sain Rajalan Merzin taiteelliseksi tuottajaksi sekä Kaisa Kulmalan (piano), Ricardo Padillan (perkat) ja Arja Pajun (basso) kaltaiset hienot ja taitavat muusikot mukaan tuotantoon. Olemme konsertoineet pienimuotoisesti ja teemme sitä edelleen, kunhan vain yhteistä aikaa saadaan järjestettyä. Kyllä unelmani on isompikin konsertti vaikkapa Tampere-talossa! Eteläisen Amerikan lattarilaulelmaperinteestä vaikutteita hakeneelle levylle tulee aivan varmasti jatkoa. Luulisin, että vuonna 2010. Iskelmätekstejä teen edelleenkin muille, rokimpikin tekstinteko kiinnostaa, mutta itseni laulettavaksi olen vihdoinkin löytänyt oman juttuni. Se tuntuu tosi hyvälle, ja sitä jatkan käsi kädessä Elvisin kanssa! 

Toivotan Eijalle pitkää ja menestyksekästä uraa Elvisin toiminnanjohtajana. Täytyy myöntää, että olen tästä valinnasta aika innoissani. Olen vakuuttunut siitä, että niin ovat pian kaikki muutkin. Eija Hinkkala nääs on sellanen plikka, että se menee ja tekee eikä tärkeile turhia…

Bändissä jälleen

Julkaistu

Don Huonot oli kymmenisen vuotta sitten Suomen suosituin yhtye. Se teki läpilyönnin Hyvää yötä ja huomenta -albumilla vuonna 1997. Nelikko aloitti toimintansa progevaikutteisena, laulustemmoja painottavana ryhmänä, joka herätti hämmennystä ja suoranaista närääkin. Se saavutti keikkasuosiota varsin nopeasti, mutta levymyynnin tasolla menestystä piti odottaa pidempään.

Laulaja-kitaristi Kalle Ahola ei ole erityisen innostunut puhumaan lauluntekemisen prosessista, koska se on niin intensiivinen ja henkilökohtainen. Mutta vauhtiin päästyään hän päätyy varsin nopeasti melkeinpä hengellisiin teemoihin.

– Teen biisejä (tai niitä syntyy) eri lähtökohdista, eri tarpeisiin. Ne voivat olla ylistyksiä tai kiitoksia, tai tämän vastakohtana tavallaan kirouksia. Ne voivat olla myös eräänlaisia rukouksia. Itse asiassa suurin osa biiseistä on minulle juuri rukouksia. Ne ovat nopeita tunnepohjaisia purskahduksia, jotka syntyvät silloin, kun sisäiset kanavat ovat poikkeuksellisen auki.

Milloin sitä tapahtuu?

– Nykyään useimmiten aamulla, kun on juuri herännyt uuteen päivään — tavallaan jopa uuteen elämään [nauraa]. Aivot eivät ole vielä surkastuneet ja jähmettyneet arkeen, vaan toinen puoli on yhä unen maailmassa. Olen huomannut olevani silloin avoin, innostunut ja vastaanottavainen. Ja mainitsemani rukousaspekti tulee siitä, että tällaisina hetkinä olen vapautuneempi itsestäni, omista asioistani, ja linja johonkin muualle on suorempi. Kysymys on vahvasta tunnepurskahduksesta, joka nousee syvältä, ja kun on itse vähän rajatilassa, tunteesta pystyy pitämään pidempään kiinni. Täytyy tosin sanoa, että suurta osaa materiaalista täytyy hioa pitkään ennen kuin se on valmista toisille esitettäväksi.

Mielenkiintoinen hahmotelma!

– Voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta uskon vilpittömästi, että mulle biisintekeminen on tietyllä tavalla mantranomaista rukoilua. Terapiaa, niin kuin jotkut sanoo. Siinä tulee läpikäydyksi asioita mielen pohjalta, alitajunnasta. Sitähän se on. Suhtaudun vähän skeptisesti niihin, jotka sanovat tietävänsä mitä ovat tekemässä; minulle se on fiilistelyä, jossa biisin on annettava mennä sinne, minne se haluaa mennä. Biisien tekeminen on yksi osa mun elämäni tarkoitusta. Haluan tehdä monia asioita, ja suurin osa niistä jää yksityiselämän puolelle enkä puhu niistä, mutta biisintekeminen on julkista. Sitä kautta minusta voi olla jotakin hyötyä. Se tuo merkitystä. Tämä on siis kokemus nyt, voi olla että viiden vuoden kuluttua se on toinen.

Puhut tuossa elämän mielekkyyteen liittyvistä kysymyksistä, joita ihmiset ratkovat eri tavoin. Toiset kirjoittavat, toiset samoavat metsässä, toiset tekevät elokuvia jne. Ja jotkut, ikävä kyllä, eksyvät näiden kysymysten äärellä pahan kerran. Osaatko arvioida, miksi nimenomaan biisien tekemisestä on tullut sinulle asioiden käsittelemisen kanava?

– Tarkkaa vastausta en osaa antaa. Voin sanoa sen, että sairastelin lapsena paljon, ja lisäksi sain vahvasti poliittisen kasvatuksen. En myöskään kuulunut kirkkoon, ja kannattaa muistaa, että 70-luvulla lastentarhat pursuivat uskonnollisuutta. Näiden asioiden yhdistelmä pani minut jo varhain kyseenalaistamaan ja ottamaan etäisyyttä. Muistan miettineeni koulussa kerrotuista asioista, että ovatko ne totta, kun olin toisaalla oppinut että maailmassa vallitsi kapitalismin ja kommunismin välinen taistelu. Tämäkään ei tosin vastaa kysymykseesi…

No sikäli kyllä, että se kuvastaa sitä, miksi on syy ja tarve käsitellä asioita, mutta sikäli ei, että edelleen jää hämäräksi, miksi valitsit juuri musiikin.

– Yksi olennainen pointti on se, että koin varsinkin kouluaikoina olevani aika lukossa. Mutta musiikki, jota kuuntelin, tuntui avaavan jonkin toisen maailman, toisen todellisuuden. Musiikki oli suora väylä asioihin, joihin ei muiden kanavien kautta saanut kosketusta.

Barre-soinnuista Don Huonoihin

Aholakin todistaa esimerkillään siitä, mitä muuan taiteentutkija on pitänyt selittämättömyydessään jopa pelottavana ilmiönä. Musiikki ei esitä tai merkitse mitään, minkä voisi pukea suoraan sanoiksi, mutta tästä huolimatta (tai tästä johtuen) se avaa ihmisessä portteja ja tavoittaa tasoja, joihin ei välttämättä saa kosketusta mitenkään muuten.

Ahola koki ensimmäiset suuret musiikkielämyksensä Love Recordsin lastenlevyjen äärellä. Sen jälkeen tulivat Elvis, The Beatles ja Pelle Miljoona. Pikkuhiljaa oli aika siirtyä oman musiikin tekemiseen.

– Sain muistaakseni kitaran joskus kymmenvuotiaana. En muista tarkalleen, miten asiat etenivät, mutta kun opin barre-soinnut, aloin tehdä biisejä kaverini Samuli Mäkisalon [Pohjannaula-yhtyeen laulaja] kanssa. Kitaratunteihin tarkoitetut rahat menivät sen jälkeen johonkin muuhun [nauraa]. Ajatus omien biisien tekemisestä liittyi siihen, että oli helpompi tehdä omia kappaleita kuin opetella toisten tekemiä. Olin sitä ennen tehnyt joitakin lauluja ilman säestystä. Tein biisejä monesti hyräilypohjalta bussissa, koska koulumatka kesti tunnin ja aikaa oli. Siihen aikaan bussit haisivat bensalta ja huojuivat, joten ei siellä oikein voinut läksyjä tehdä.

Oliko sinulla paljon bändejä ennen Don Huonoja?

– Käytännössä ensimmäinen bändiviritykseni oli trio, joka syntyi Mäkisalon Samulin ja Chydeniuksen Jussin [Don Huonojen rumpali, nyttemmin lauluyhtye Rajattoman bassoääni] kanssa. Olin tehnyt Samulin kanssa akustisia biisejä, joita esitettiin duona. Jussi tuli mukaan muistaakseni silloin, kun hän oli kahdeksannella luokalla — ja aluksi hän soitti vielä harjoitusrumpuja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Niko Saarela tuli myöhemmin basistiksi, ja bändi sai nimen George Nirvana Klubi. Me ilmoittauduttiin bändikatselmukseen muistaakseni 1987. Tästä bändistä tuli ennen pitkää Don Huonot. Voi siis sanoa, että oli erilaisia bändivirityksiä, mutta voi myös ajatella, että se oli se yksi ja sama bändi, josta lopulta tuli Don Huonot. Se soitti ekan keikkansa 1989.

Miten vakavaa toimintaa se silloin oli? Katsoitko tietoisesti tähtääväsi kohti muusikon ammattia, vai oliko se enemmän harrastus?

– Mietin tätä kysymystä silloin paljon, koska menetin lukioaikana innon näyttelemiseen yhden ikävän epäonnistumisen seurauksena. Kun Don Huonojen ensimmäinen levy ilmestyi, tajusin että halusin lukion jälkeen keskittyä ainakin muutaman vuoden bändiin ja yrittää elättää itseni sillä. Se oli ihan selvä. Se onnistui, joten toiminta jatkui. Seuraava etappi oli se, että piti saada bändistä iso. Sekin onnistui, joskaan ei kovin nopeasti.

Niin, se onkin mielenkiintoinen juttu. Don Huonot sai keikkasuosiota kohtalaisen nopeasti, mutta varsinainen läpilyönti tapahtui vasta viidennellä levyllä, joka menestyi käsittämättömän hyvin. Miksi näin? Osaatko vastata?

– Tähän asiaan liittyy lainalaisuuksia, jotka koskevat enemmän musiikkibisnestä kuin musiikkia. Meillä oli takana muutamia pikkuhittejä, vaihdettiin isommalle levy-yhtiölle ja sitä rataa. Totta kai Kalle Chydeniuksen tuotanto toi meidän soundiin uutta ilmettä. Mutta sanoisin, että viides levy oli se kohta, jossa pohjatyö kantoi hedelmää. Ehkä jopa liian isosti: me olimme haaveilleet, että levy myisi kultaa ja asiat muuttuisivat helpommiksi. Menestys oli kuitenkin niin isoa, että se vaikeutti seuraavan levyn tekemistä [nauraa]. Mutta tämä on aihe, josta en enää oikein jaksa jauhaa, siitä on tullut puhuttua niin paljon.

Yksinkertaisuutta etsimässä

Don Huonojen hajottua Ahola teki sooloalbumit Kadun aurinkoiselle puolelle (2005), Huonoa seuraa (2006) ja Audio Wunderbaum (2008). Niiden kaupallinen menestys ei syystä tai toisesta yltänyt Don Huonojen tasolle. Ensisijainen syy ei ole ainakaan materiaalin laadussa — esimerkiksi Huonoa seuraa -albumin kappale Auringonkukat kuulostaa yhä yhdeltä vuoden 2006 hienoimmista kotimaisista biiseistä.

Ahola koki Audio Wunderbaum -albumin vastaanoton sen verran kielteiseksi, että päätti pistää soolouransa toviksi poikki. Tämän päätöksen seurauksena hän huomasi ennen pitkää kasaavansa uutta yhtyettä.

– Olen juuri lähdössä nauhoittamaan materiaalia uuden Durak-kokoonpanon kanssa. Ei ole vielä selvää, olemmeko tekemässä singleä vai demoa. Käytännössä homma meni niin, että aloin tehdä viime kesänä biisejä sillä ajatuksella, että ne voisivat päätyä muiden esitettäviksi. Yhtäkkiä biisejä tulikin niin paljon, että halusin pitää ne itselläni. Tehtiin bändin kanssa yksi koekeikka Semifinalissa, ja vaikka sovitukset olivat vielä kesken, kokeilu onnistui hyvin. Uusi bändi vapautti fiiliksiä todella paljon.

Toteutuiko ajatus toisille tekemisestä ollenkaan? Tai oletko tehnyt muulloin biisejä toisille?

– En varsinaisesti ole. Egotripille joskus jonkun sanoituksen. Olen tehnyt juttuja yhdessä Suburban Triben Janne Joutsenniemen ja Apulannan Toni Wirtasen kanssa, mutta varsinaisesti toisille artisteille en ole säveltänyt. Koin uudet biisit yllättäen niin tärkeiksi, että halusinkin pitää ne itse. Alkujaan lähtökohta oli se, että halusin pitää soolourasta pientä paussia, koska tunsin olevani kolmen levyn jälkeen väsynyt, mutta uusi materiaali alkoikin innostaa aivan odottamattomalla tavalla.

Miltä materiaali näyttää nyt?

– Tarkoitus on olla railakas, särmäkäs. Välitöntä meininkiä. Ajatuksella keep it simple, keep it stupid. Olen koettanut tehdä joistakin teksteistä mahdollisimman karsittuja, ja käytän sointuja vähemmän ja säästeliäämmin.

Tuo on mielenkiintoinen pointti. Olet sekä Don Huonoissa että soolourallasi tehnyt aika monisäikeistä, harmonisesti rikasta musiikkia. Olisi mukava kuulla taustastasi ja innoittajistasi nimenomaan sävellysmielessä.

– Luulen että minuun pätee sama kuin moneen muuhun, jotka ovat diganneet musiikkia pikkupojasta asti. Toisin sanoen minulla on kotona hirmuinen kasa äänitteitä, eikä ole mitään yksittäisiä suosikkeja. Ei ole kovin selvästi määriteltävää pohjaa, jolta säveltäjänä ponnistan. Pikemminkin on todella paljon artisteja ja bändejä, joiden uraa olen seurannut tarkasti suurin piirtein ensimmäisestä singlestä asti ja joiden elämäkerrat olen lukenut. Monien lapsuuden ja nuoruuden bändien kohdalla on ollut mielenkiintoista käydä materiaalia läpi uudelleen, toisin korvin. Jollain biisillä on aikoinaan ollut ihan välitön vaikutus, taika joka on pannut kuuntelemaan vaikka jotain vinyylisinkkua yhä uudelleen ja uudelleen. Ja sitten 20 vuotta myöhemmin palaa saman biisin äärelle ja tulee väkisinkin analysoineeksi sitä ihan eri tavalla: sovitusta, sanoitusta, teknistä toteutusta, artistin uran tilannetta biisintekohetkellä ja niin edelleen. Ja samalla läsnä on kuitenkin se taika, jonka biisissä alun perin tunsi.

Niin, tämä viattomuuden ja kokemuksen samanaikainen läsnäolo on mielenkiintoinen seikka itse kunkin elämässä, suhteessa mitä erilaisimpiin asioihin.

– Kyllä. Katsoin juuri Rumble Fish -elokuvan. Näin sen ensimmäisen kerran pikkupoikana, jolloin Mickey Rourke vaikutti tosi pahalta tyypiltä. Nyt hän oli melkeinpä androgyyni hahmo, pehmeä-ääninen. Muistan miten maagiselta Stewart Copelandin tekemä musiikki aikanaan kuulosti, mutta nyt panin merkille myös sen teknisen toteutuksen: käytännössä pelkkää perkussiota. Muistin eri kohtausten nostattamat tunteet, ja katsoin kaikkea nyt aivan eri tavalla. Iho ei enää mennyt suutelukohtauksessa kananlihalle, mutta tiedostin kuitenkin kohtauksen voiman. Tämä sama näkökulmien paljous on läsnä myös musiikin kuuntelussa ja sitä kautta oman musiikin tekemisessä. Mitkä biisit kommunikoivat ja miten, tekijänsä takia tai tekijästään huolimatta. Mä tiedän itsestäni sen, etten ole kovin hyvä pukemaan näitä asioita ja tunteita sanoiksi haastattelussa, mutta biisintekemisessä kommunikaation ajatus ja tarve on aina olennaisin.

Miten hyvin se nykyään onnistuu?

– Biisejä syntyy kausiluonteisesti, mutta silloin kun niitä tulee, tahti on aika hyvä. Kysymys voi olla osin ihan käsityöpohjaisesta taidon kehittymisestä, mutta näkisin sen myös niin, että auki olemisen taito, johon aiemmin viittasin, on vuosien myötä lisääntynyt. Pikkupoikana oli ajatus itsensä ilmaisemisesta musiikin keinoin, ja vuosien myötä touhu on muuttunut hedelmällisemmäksi. En osaa arvioida, onko se muuttunut suoranaisesti helpommaksi vai vaikeammaksi. Olen kokenut aikaisemmin paljon stressiä, joka kaventaa näkökulmia, mutta toisaalta se myös johtaa tuloksiin. Kaipaan vieläkin deadlinea, sillä muutoin voi päätyä tekemään levyä viideksitoista vuodeksi niin kuin Guns N’ Roses.

Mutta kuten Guns N’ Roses osoitti, levy voi olla viidentoista vuoden hinkkaamisen jälkeen hyvä, mikä on kyllä ihme sekin.

– Totta. [nauraa] Minun piti ostaa se levy ilmestymispäivänä, mutta jotenkin se jäi. Kyllä siihen pitää tutustua paremmin. Mutta siis, huomaan että näkökulmat biisintekemisen suhteen ovat iän myötä muuttuneet aika tavalla. Sitä toteaa yhtäkkiä arvostavansa kaiken tekemisen ja stressaamisen keskellä sellaisiakin asioita kuin terveys, elossa oleminen. Edelleen elää päivä kerrallaan, mutta eri tavalla. 

Suomalaisen musiikin päivä

Julkaistu

Sopiiko kaikki musa kirkkoon,

kysyttiin 11.3. seminaarissa

Suomalaisen musiikin päivän seminaari 11.3. keskittyi tällä kertaa kirkkomusiikkiin ja hengelliseen musiikkiin. Keskipisteenä oli evankelisluterilainen kirkko ja sen suhde musiikkiin. Perinteisesti kirkko on rajannut musiikkinsa aika ahtaasti, lähinnä jumalanpalvelusten urku- ja kuoromusiikkiin sekä virsiin, mutta laajentumistakin on tapahtunut.

Kirkon musiikkielämän laajeneminen on tapahtunut osittain ulkoapäin, kun gospelin ja muun ns. kevyemmän musiikin esittäjät ovat hakeutuneet kirkkoihin konsertoimaan. Kirkko itse on mukautunut muuttuvaan maailmaan tarjoamalla rippikoululaisille nuorekkaampaa musiikkia ja kaikelle kansalle  Kauneimpia joululauluja.

Vuodessa 15.000 musiikkitilaisuutta

Seminaarin otsikkona oli ”PYHÄT ÄÄNET – Musiikki ja uskonnollinen ulottuvuus”. Suomen musiikkineuvoston puheenjohtaja Timo Klemettinen toimi seminaarin puheenjohtajana ja hän totesi avajaisiksi, että kirkosta erosi vuonna 2007 ennätysmäärä ihmisiä eli 37.900 mutta samaan on luterilaisen kirkon musiikkitoiminta laajentunut ja hengellisen musiikin suosio kasvanut.

– Helsingin Sanomien 1.3. julkaiseman artikkelin mukaan kirkon toiminnan piirissä oli vuonna 2007 yhteensä 2 900 kuoroa ja soitinryhmää ja osallistujien määrä kirkon järjestämiin musiikkitapahtumiin on kasvanut tasaisesti.  Tutkija Harri Palmun mukaan etenkin musiikin osuus on noussut hurjasti ja vuonna 2007 kirkko järjesti noin 15 000 musiikkitilaisuutta. Toisena esimerkkinä hengellisen musiikin suosiosta käyvät levymyyntilistoilla korkealle nousseet hengelliset levyt. Tutkija Palmun mukaan kehitys kertoo elämyksellisen puolen kaipuusta kirkossa, joka korostaa sanaa ja sen valtaa.

Klemettinen arvioi, että kanttorin toimenkuva toimialueensa kulttuurielämän monipuolisena kehittäjänä ja musiikin opettajana on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana.

– Edelleen kanttorin toimenkuva on monipuolinen ja useissa tapauksissa vain pieni osa siitä on urkurina toimimista. Kanttoripula on tosiasia, joka vaivaa erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella olevia pienempiä paikkakuntia. Ilmiö on näkynyt myös Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osaston hakijoiden määrissä, jotka ovat kaukana muutaman vuosikymmenen takaisista luvuista.

Klemettinen viittasi myös Martti Lutheriin, jolle sana ja musiikki muodostivat parin, jotka suorastaan edellyttävät toisiaan. Lutherin sanoin ”Teologian ohella vain musiikki pystyy saamaan aikaan rauhaa ja iloista mieltä, niin että paholainen, kaiken murehtimisen ja levottomuuden isä, pakenee musiikin ääntä miltei yhtä kiireesti kuin teologian sanaa.”

– Tänä päivänä eri musiikki vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin hyvin erilaisella tavalla. Yksi hurmioituu klassisen musiikin huippukonsertissa, toinen rock-festivaalilla. Miten tämä vaikuttaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirkon ja kirkkojen musiikkielämään. Kysymys on kai paljolti siitä, miten tärkeänä pidämme perinteidemme säilyttämistä ja siitä, ovatko perinteet arvokäsitystemme ytimessä vai kehällä. Kovin painavia teologisia perusteita jonkin musiikinlajin sopivammuudesta kirkkoon on vaikea löytää.

Klemettinen kertoi katsoneensa hiljattain Yle Teemalta dokumentin säveltäjä Rauno Lehtisestä. Ohjelmassa Lehtinen muisteli edelleen surulla sitä, kun Tampereen silloinen kirkkoherra kielsi hänen sävellyksensä esittämisen hautajaisissa ”vääränlaisena musiikkina”. Viime vuosina kirkon asenne eri musiikin tyylilajeja kohtaan on Klemettisen mukaan muuttunut ainakin osassa maamme kirkkoja.

– Tänä päivänä eri musiikki vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin hyvin erilaisella tavalla. Yksi hurmioituu klassisen musiikin huippukonsertissa, toinen rock-festivaalilla. Miten tämä vaikuttaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirkon ja kirkkojen musiikkielämään. Kysymys on kai paljolti siitä, miten tärkeänä pidämme perinteidemme säilyttämistä ja siitä, ovatko perinteet arvokäsitystemme ytimessä vai kehällä. Kovin painavia teologisia perusteita jonkin musiikinlajin sopivammuudesta kirkkoon on vaikea löytää, sanoi Klemettinen.

“Hedonistista fast food -musiikkia”

Seminaarin ensimmäinen alustaja TM Markku Kilpiö, Kirkkomusiikkiliiton äskettäin eläkkeelle jäänyt toiminnanjohtaja toi seminaariin historiallisen perspektiivin. Katolisena aikana kirkoissamme oli vallitsevana franco-roomalainen lauluperinne, aluksi latinaksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen saatiin ensimmäinen suomenkielinen virsikirja 1583 ja urkuja alettiin rakentaa 1600-luvulla. Virsien säestäminen uruilla alkoi 1800-luvulla.

Tuohon aikaan ei kirkossa saanut istua tuppisuuna, sillä laulamattomuudesta rapsahti kahden taalarin sakko. Laulua johti lukkari, kirkon sekatyömies, nykyisten kanttoreiden edeltäjä. Naiset hyväksyttiin kanttoreiksi 1963 ja tänä päivänä heitä on ammattikunnasta jo yli puolet.

Esityksensä lopussa Kilpiö osoittautui vanhan koulukunnan edustajaksi antaessaan huutia monille aikamme ilmiöille. Kanttorit ovat hänen mukaansa kadottaneet kosketuksen vakavaan nykymusiikkiin eikä heitä näy Viitasaarella. Kevyt musiikki hallitsee ja kirkkokin tarjoaa entistä enemmän mielihyvähakuista ja hedonistista fast food -musiikkia.

Seurakunnilla itsenäinen valta päättää

Kilpiön esityksen jälkeen oli vuorossa seminaarin ensimmäinen paneelikeskustelu otsikolla “Mikä musiikki sopii kirkkoon”. Kirkkoherra Hannu Vapaavuori, säveltäjä Jyrki Linjama, Kirkkomusiikkiliiton uusi toiminnanjohtaja Hanna Remes ja muusikko-lauluntekijä Jaakko Löytty edustivat sitä vapaamielistä kantaa, että periaatteessa kaikki musiikki sopii kirkkoon. Löytty oli melkeinpä tiukin siinä, että musiikin on kuitenkin palveltava sitä, mitä varten kirkot on rakennettu. Hänen mukaansa jotkut kiertävät kirkoissa konsertoimassa “rahanhimosta”.

Kirkon hierarkiaa huonommin tunteva oppi paneelista myös sen, että jokaisella seurakunnalla on itsenäinen päätäntävalta siitä, mitä musiikkia kirkossa saa soittaa. Kirkkolain mukaan tuota päätäntävaltaa käyttää kirkkoherra, joka toisinaan voi hakea periaatelinjauksia kirkkoneuvostolta, joskus jopa -valtuustolta.

Perkolle 1988 lupa kirkkovaltuustolta

Seminaarin ehdottomasti parhaaseen antiin kuului muusikko-säveltäjä Jukka Perkon esitys otsikolla “Miksi teen hengellistä musikkia”. Parilla valokuvalla isoisänsä ja isänsä huittislaisesta 1900-luvun alun ja puolenvälin todellisuudesta hän valotti historiallista pohjaa sille uskonnollisuudelle, joka sävytti hänen lapsuuttaan. Silloin oltiin ylpeitä ja nöyriä yhtä aikaa, kun pelto oli itse raivattu ja sato oli kuitenkin lopulta “korkeammassa kädessä”.

Tiukka kotikasvatus johti Perkolla siihen, että jazz merkitsi hänelle vapautumista, kun improvisoimalla sai soittaa mitä haluaa. Tietynlaisena käännekohtana Perkon uralla oli 90-luvun alku, jolloin Uuno Kailas levy oli hänelle ensimmäinen paluu kohti juuria. Sitä seurasi Olavi Virta ja 2000-luvulla virret.

Jo 80-luvulla Perko oli toki soittanut Huittisten kirkossa, tosin vasta sen jälkeen, kun asian käsittely oli viety kirkkovaltuustoon ja sielä oli lupa hellinnyt. Valituksia siitä, että kevyt musiikki valtaisi kirkkoja liikaa, Perko kommentoi, että ilo on eri asia kuin keveys. Ja kun hän lopuksi soitti saksofonillaan Maan korvessa kulkevi, mahtoikohan se kenellekään kirkonkaan edustajalle olla liian kevyttä. Jos oli, niin kannattaisi huomata elävänsä 2000-lukua.

Kokemuksia eikä uskonnonopetusta

Professori Juha Varto käsitteli seminaarin teeman filosofisia ulottuvuuksia otsikolla “Ihmisen kaipuu henkisyyteen”. Hienolle esitykselle tekisi vääryyttä typistää sitä tähän pariin kappaleeseen, joten siteeraan vain hänen lopputeesejään kirkon haasteista:

Tradition siirtäminen ei ihmisten mielissä enää ole tärkeää.

Henkisyys ei enää voi olla hautausmaa.

Ihmiset eivät halua uskontoa vaan henkisiä kokemuksia.

Kirkkokaan ei siis enää jatkossa opeta vaan antaa kokemuksia.

Hengellinen ja musiikillinen kokemus ovat lähellä toisiaan, elleivät sama.

Päivän kahdessa viimeisessä keskusteluissa otsikoilla “Kirkko ja taiteilijat” sekä “Lyhyestä virsi kaunis” keskityttiin pitkälti kirkkomusiikkiin ja laajempi hengellisen musiikin tai henkisyyden näkökulma jäi vähemmälle. Tämä johtui siitäkin, että keskustelijat muusikko Markku Luolajan-Mikkola, kuoronjohtaja Hannu Norjanen, kanttori Jukka Ritakorpi, toiminnanjohtaja Hanna Remes, lehtori Timo Kiiskinen ja musiikkisihteeri Ulla Tuovinen olivat kaikki kirkkomusiikkiammattilaisia. Keskusteluun osallistui myös Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston opiskelija Hanna Varis, joka totesi opiskelun edelleen olevan kovin urkupainotteista ja kaipasi siihen lisää erityisesti työelämävalmiuksia.

Kirkkomusiikkiosaston lehtorin Timo Kiiskisen puheenvuoroista saattoi päätellä, että vapaammat rytmimusiikin tuulet alkavat puhaltaa myös tämän osaston suuntaan kuten ne jo ajat sitten ovat tehneet musiikkikasvatuksen osastolla. Näin tulee tapahtumaan jopa siitä käytännön pakosta, että muuten kirkkomusiikin osasto jää pian ilman opiskelijoita, kun tämän päivän nuoret haluavat opiskella sitä, mistä ovat kiinnostuneita.

Seminaari antoi uskoa siihen, että kirkkokin pakon edessä edelleen uudistuu ja mukautuu olemaan sellainen kansankirkko, joka sen on oltava säilyttääkseen suomalaisten enemmistön jäseninään. Ja silloin myös musiikin on oltava sitä, mitä enemmistö haluaa. Ja olisi kansan enemmistön halveksimista pitää tätä minään muuna kuin hyvänä tulevaisuudenkuvana.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Markku Mattila