Musiikintekijät -logo

PIENI PUNAINEN MANKKA - ja muita karmivia kertomuksia

PIENI PUNAINEN MANKKA – ja muita karmivia kertomuksia

Herra X avasi lukusalinikkunan. Happea koneeseen!

Tänään ei olisi hellettä, kuten eilen. X:lle se sopi, ei olisi paniikkia siitä että nyt pitää olla ulkona ja nauttia kesästä. Kirjasto ja töitä. Hyvä yhdistelmä. Ympärillä hyllymetreittäin ihmismielen tuotoksia. Ja lisää tulossa, X mutisi.

X palasi pulpettiinsa. Lasiovien läpi hän näki kuinka tv-toimittaja kyseli asiakkaiden mielipiteitä uudesta kävelysauvojen lainauspisteestä. Ja tuhahti.

X kytki 80-luvun läppärinsä sähköpiuhan seinään, akku oli ollut loppu jo hänen sen käytettynä hankkiessaan 1997. Nettiyhteydestä hän ei haaveillut ja cd-asemakin oli hiljennyt muutama vuosi sitten. Jäljellä oli siis peruskirjoitustyökalu, joka pakotti keskittymään oleelliseen. Se oli X:stä luksusta, kaiken maailman hilavitkuttimien maailmassa.

– Aivot, tuo aliarvostettu harmaa höllyvä massa kallon suojissa, on yhä lyömätön tietokone – vaikkei sitä moni tunnu enää tajuavan, X agitoi.

Kollega tulessa

Joka kerta kun herra X aloitti uutta lehtijuttua, hän päätti kirjoittaa jotakin hauskaa ja ylevöittävää. Jotain kivaa, mistä lukijoille tulisi hyvä mieli – voimaannuttaisi heidät. Niin tälläkin kertaa. Lastenmusasta saa kevyen ja hymyilyttävän jutun, hän myhäili mielessään.

Samassa kännykkä soi. X vastasi, sillä sali oli tyhjä, eikä keskustelu olisi kenellekään häiriöksi.

Luurista kuului kollegan huolestunut ääni. Hän oli juuri julkaissut yhtyeensä uuden albumin, itse maksamansa. Levy-yhtiöt eivät masterista olleet kiinnostuneet, vaikka olisivat saaneet sen ilmaiseksi. Jakelija oli sentään löytynyt.

– Eikö hienoa?

– No ei, kollega puhisi ja jatkoi kertomustaan. Albumi oli ulkona. Eikä ollut saanut mitään näkyvyyttä mediassa. Radio ei soittanut. Tv -esiintymisistä puhumattakaan. Hän oli itse ottanut yhteyttä toimittajiin, jakelijan promootion takkuillessa, siitä oli sentään poikinut jotain. Ja levypuljun yhteismainoksen hän oli saanut pulittaa omasta kukkarostaan.

Se vanha virsi, X mutisi mielessään ja koitti ”piristää” kollegaa muistuttamalla, että hän tiesi monta bändiä, joilla oli maksamansa uusi ”parasta mitä ollaan koskaan tehty” -albumi sylissään, nauhoituksista velkaa – eikä julkaisijaa.  

Musiikinkäytön uudet muodot ja cd-myyntien romahdus oli saanut julkaisijat varovaisiksi, musantekijöiden yhä liidellessä svääreissään. Mikä luovuuden tappaisi?, X pähkäili.       

Kollega jatkoi raporttiaan. Hän oli tehnyt tarkistusiskun keskustan Anttilan levyosastolle, kysynyt uutukaistaan. Harmiksi cd:tä ei ollut levyhyllystä löytynyt. Mutta myyjä oli kertonut että kyllä sitä oli tilattu –  yksi kappale.

– Yksi kappale ja sekin hukassa!, kollega parkui sarkastisesti luuriin.

X tiesi levymerkkinsä presidenttinä cd-levyjen jakelun mutkat. Levyliikkeet ottivat tuntemattomampaa uutukaista yhden tai kaksi kopiota, ja jos ne menisivät, tilattaisiin mahdollisesti uudet. Tuon kategorian levyjen myynnit laskettiin kansallisesti ”vanhojen hyvien aikojen” satojen sijaan nyt kymmenissä.

Puhelu jatkuu. Kova paikka

– Keikoilla levyä kannattaisi myydä itse, X muistutti.

– Mutta kun niitäkin on vaan pari hassua, kollega harmitteli. Oli klubiviidakon laki, että artistin jolla ei ollut nimeä oli vaikea saada keikkaa, sanomattakaan yleisöä.

– Mites se kiertue meni?

– Huonoina iltoina oli se kakskyt tyyppiä. Ja mikä duuni!

Kollega oli syksyllä hypännyt keikkamyyjän housuihin, alkanut luotsata bändipaattiaan ja tehnyt pyöreitä päiviä.  

X tiesi miltä tuossa kohtaa tuntui. Albumi, johon oli pakattuna monta unelmaa, ajatusta ja energiaa juuri ulkona  –  ja bändi odottaa jännityksellä miten maailma heidän huutoonsa vastaa – ja äkkiä edessä onkin tyhjyys – ilman kaikupintaa. Pudotus takaisin todellisuuteen.

Se oli kova paikka.

Puhelu jatkuu. Itsensä myymisen taito

Lopulta kollega ripittäytyi. Hänen yhtyeensä esiintyisi limonadimainoksessa.

– Oma biisi kuitenkin, kollega kröhi ja jatkoi vaivautuneena:

– Onko se susta huoraamista?

Ja X muisteli näkemiään vanhoja filmipätkiä joissa James Dean ja Marilyn Monroe olivat mainostaneet Coca-Colaa. Se oli Amerikan tapa. Toisaalta hän muisti pöyristyksen nähtyään kymmenisen vuotta sitten ensikerran katumainoksessa suomalaisen ”rokkibändin” Pepsin mannekiineina.

Hänen nuorisobändiaikanaan kun oltiin neuvoteltu pitkään ja hartaasti mentäisiinkö esiintymään Sokokselle. Vaikka levy-yhtiön pomo oli luurissa pyytänyt:

– Ne tilaa 1000 albumia jos meette!

Ja niskoja nakellen oltiin diiliin suostuttu. Mutta nuorisolehden juhlakeikka oli peruttu kun yhdeksi sponsoriksi oli paljastunut YK:n mustalla listalla oleva öljy-yhtiö Shell. Ja bändi oli pitänyt ilmaisen varjokonsertin.

– Ja nyt ei puhuta 60-luvusta vaan vuodesta 1990!, X naureskeli.

Musiikintekijän reaalitilanteen (kova ala – vain hulluille – kyllä nyt kollegoille, jotka ovat jaksaneet hattua nostaa) päivityksen ja muisteloiden jälkeen X toivotti kollegalle hyvää mieltä ja bändille onnea! Ja sulki puhelimen.

X huokaisi. Niitä hänkin tarvitsisi. Sillä hän itse istui samassa ”ei niin kuumien artistien” keikkuvassa veneessä. Ja hänkin oli vuosikausia valmistellut yhtyeineen uutta ”parasta mitä ollaan tehty” -albumiaan. Vielä hän oli ollut toiveikas. Vaikka tiesi levymerkkinsä vetäjänä, omakustannemogulina, että vastaisi tuotannon lisäksi tuotteensa näkyvyydestä, eikä olisi edes muskelitonta jakelijaa, jonka suuntaan voisi kirveen heittää jos hommat eivät toivottuun tapaan pelittäisi, ellei sitten pamauttaisi hamaralla omaan päähänsä.      

Kahvipaussi  (ja savuke)

– Nyt  kuppi kahvia!, X huudahti.

Hän kipaisi kahviautomaatilla, nappasi kupin mukaan, sytytti ulkona savukkeen ja kaatoi mustan myrkyn koneistoonsa, niin että vatsakalvot soivat.

Savukkeiden jälkeen EU voisi käydä taisteluun kahvia vastaan, jos eivät muuta parannettavaa maailmasta löydä. Kahvinarkit tutisemaan. Ja sumppi tiskin alle, X huvitutti itseään. Hänhän oli tupakkamiehenä jo kriminaali.

X palasi lukusaliin jatkamaan työtä.

Lastenmuzaa 1. Aprillia!

Oli aprillipäivä. X luki Hesaria ja nauroi. Hän oli löytänyt pilajutun. Kulttuurisivujen puolensivun artikkelissa uusi bändi julisti tekevänsä lastenmusaa ”aidolla rockasenteella”.

– Ha-ha-haa.

X piti pilasta. Bändin nimi, kuva ja jutut ironisoivat hyvin ajan hegemoniaa. Oli lastenheavyä, lastenreggaeta, lasten sitä ja lasten tätä. Vauvacinemaa ja nyt lastenrokkia ”oikealla asenteella”.

– Syö silliä ja kuravettä päälle, X hihkui.

Kului muutama viikko. X oli kaupungilla levyostoksilla, ja juttu olisi jo unohtunut, ellei tuttu levykaupanpitäjä olisi esitellyt ”pilayhtyeen” cd:tä. Hän tiesi, että X:llä oli muksuja, ojensi levyn ja kysyi:

– Ootsä kuullut näistä? Ihan kiva.

– Ööh, joo…, X nieleskeli ja sanoi kyllä lukeneensa yhtyeestä.

Lastenmuzaa 2.

(Hittituotteella pitää olla jatko-osa) 

Pieni punainen mankka

Herra X:n asunnossa tapahtui kummia. Siellä soi mekaaninen musiikki! Isäntä kun hoiteli kotikuuntelun kannettavaan cd-nauhuriinsa liitetyillä kuulokkeilla. Ja tavallisesti kodin kuulokuvaa hallitsivat laulua harrastavien lasten äänet tai tyttären kanteleen heleä sointi. Hänen  näppäillessä soittoläksyjään. Mikä idylli!

X terästi työhuoneessa kuuloaan. Hillityt rytmit kantautuivat lastenhuoneesta.

Ja pian hän tunnisti jo 80-luvun treenikämpiltä tutun riffin alkuperäisesityksen: J.J.Cale ja Cocaine!

Muutamaa viikkoa aiemmin X oli kaivanut lastensa mittavista lelukokoelmista, jotka lähentelivät hulluutta vintille varastoituine ylimääräisineen, kasettisoittimen – pienen punaisen mankan. K saa tän, X oli pähkäillyt. K oli hänen viisivuotias poikansa. Sitten X oli etsinyt mankalle kätköistään sopivan muuntajan – jollaista ei ostettaessa ollut mukana.

Ja yhtyeensä seuraavissa harjoituksissa X oli koonnut treenikämpän kasettipinkoista pojalleen valikoiman. Ja tuonut kotiin.

(Lastenkrääsän kertyminen nurkkiin oli ajan henki, eikä ihme että nuo markkinat kiinnostivat myös musiikintekijöitä. Kun Lego -poliisiasema maksoi 80 euroa oli 20 euron cd halpaa hubaa.)

Ja niin oli koittanut se hieno päivä kun pienen punaisen mankan kaiuttimesta oli tärähtänyt ulos Little Richardin karjuma avausrepliikki: Awopbopaloobop Alopbamboom!

X:n sekä K:n kasvoille oli noussut hymy. Tämä oli sitä oikeaa Rock’n’rollia!

Mutta oliko se ollut lapsen korville sopivaa?

Kyseisestä Tutti Frutti:sta X oli tiennyt sen verran, että alunperin Slim & Slam:in 1938 levyttämä laulu oli rivo ja sisälsi muunmuassa homovitsikkäät riimit: If it don’t fit, don’t force it, you can grease it, make it easy. ( Jos se ei mahdu, älä pakolla, rasvaa se, menee helpommin ).

Tuollaisesta menosta oli 50-luvun rokissa ollut kyse. Kuten nuorisomusassa yleensä. Siis seksistä. Enemmän tai vähemmän peiteltynä. Siitä intiimistä ihmeestä joka meistä jokaisen tähän maailmaan saattoi, X oli funtsinut.  

Tosin Pikku Rikun levyttämä versio oli ollut alkuperäisestä siistitty. Eikä siinä oltu rasvailtu mitään. Olihan sen levyttäneet myöhemmin niin Elvis kuin Pat Boone.

Ja eihän K ollut ymmärtänyt englanninkielisiä sanoja.

X meni lastenhuoneen ovelle. Pienessä punaisessa mankassa pauhasi yhä Cocaine. Laulu kokaiinista. Tuosta kokapuun lehdistä jalostetusta huumaavasta jauheesta, joka oli noussut Amerikassa muotihuumeeksi narsistisella 80-luvulla.

Se oli tarttuva viisu, killeririffillä.

Ja X mietti missä vaiheessa K:lle pitäisi mainita että kertosäkeen kajauttaminen päiväkodissa voisi herättää hämmennystä.

Lastenrokkia?

Viisivuotias K oli löytänyt itselleen suosikkikasetin: Best of J.J.Cale. Se sisälsi hienoja lauluja, maukasta musisointia. Ja soi lastenkammarissa päivittäin.

Se sopi X:lle.

Ja lapset kuuntelivat korvat höröllä X:n kääntäessä heille kaistamatolla lennosta Sensitive Kind -kappaletta: Älä ota häntä itsestäänselvyytenä, sillä on ollut kovaa, Sun pitää tietää. Se on herkkä tyyppi. Tai heidän lemppariaan: Don’t Cry Sister: Älä itke siskosein, kaikki kääntyy vielä parhain päin.   

Cocaine jäi käännöstä vaille. Sen teksti käsiteltäisiin joskus myöhemmin, X pohti. Kuten myös kasetin Mama Don’t -laulun kummallinen säe, jossa äiti ei tykkää, soittelun lisäksi siitä, että poltellaan ”ruohoa” sisätiloissa.

Ja X huomasi pienoiseksi yllätyksekseen, että kotokielisen ”lastenrokin” idea pikkuhiljaa aukeni hänelle. Vaikka se ”oikea rockasenne” lastenmusan yhteydessä jäikin hieman hämäräksi.

Loppushow

Työpäivä oli ohi. X lähti tyytyväisin mielin lukusalista läppäri selässään ja tapasi ilokseen aulassa paikallisen kollegan. Tämä ei ollut se päivän puhelukaveri. Mutta kuului siihen artistien joukkoon jolla oli mainio uusi albumi valmiina, ottajaa odottamassa. X tiedusteli albumin kohtaloa. Vielä ei ollut sähköpostiin ilmestynyt, hyvästä palautteesta huolimatta, julkaisijatahon positiivisia uutisia. Aika näyttäisi.

Kollegalla oli kainalossaan J.J. Calen nuottikirja. Mikä sattuma! X kertoi kyseisen lauluntekijän esiintyvän tulevassa jutussaan. Ja kollega kertoi nähneensä äijän jopa Kultsalla livenä 1978, tämän toisella ja tähän mennessä viimeisellä esiintymisellään Suomessa.

– Ja encorena se esitti uuden levyttämättömän kappaleensa. Se oli Cocaine. Digattiin siitä heti ja treenattiin se myöhemmin bändillä – ja käännettiin suomeksi!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 


Herra X


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 02/2009

Selaa lehden artikkeleita