Musiikintekijät -logo

Kipinä voi sytyttää roihun

Kipinä voi sytyttää roihun

Kipinä on pieni, mutta se voi sytyttää suuren roihun. Kipinä voi rätistä, lentää ja polttaa. Ajatuskipinä voi herättää uusia ajatuksia, tunteita, oivalluksia, mielipiteitä, vastustustakin. Parhaimmillaan se onnistuu sytyttämään innostuksen roihun. Innostusta tarvitaan, jotta eläminen, oleminen, tekeminen ja ennen kaikkea hyvän musiikin tekeminen tuntuvat mielekkäiltä. 

Itse olen kovasti innostunut uudesta, riemullisesta haasteestani ELVISin toiminnanjohtajana ja musiikintekijöiden palvelijana. Lämmin kiitos johtokunnalle luottamuksesta. Teen parhaani ollakseni sen arvoinen. Kolmen kuukauden jälkeen tiedän työstäni ja kaikesta siihen liittyvästä jo vähän. Joka päivä opin enemmän ja enemmän. Lämmin kiitos myös Martti (Heikkilä) ja Sari (Maunula), olette vauhdittaneet oppimistani valtavasti! Iloisesti olen myös yllättynyt kanssamme läheistä yhteistyötä tekevien yhdistysten edustajien ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta perehtyessäni haasteisiini. Kaikki ovat vastailleet kärsivällisesti kymmeniin kysymyksiini, rautalankaväännöksiltäkään ei ole säästytty. Kiitos kaikesta avusta!

Musiikkialan eri järjestöjen ei olekaan mielestäni syytä tuhlata kipinöitään toinen toisensa syyttelyyn, vikojen haeskeluun, vanhoihin kaunoihin, valituksiin ja itkuvirsiin. Sellainen on hukkaenergiaa, jonka voi käyttää paljon parempaan. Jokainen pitää toki  tarvittaessa omiensa puolta, niin se on ja niin sen pitääkin olla. Kipinöitä saa lennellä, mutta voisivatko ne olla kuitenkin jotenkin positiivisia roihuja ja yhteistä hyvää synnyttäviä?

Rohkeasti vaan Stefan!

Väittävät, että elämme tietoyhteiskunnassa. Mikähän se sellainen on? Itse yhdyn heihin (mm. taloustutkija Richard Florida), jotka väittävät, että nykyisen taloutemme käyttövoima on ihmisten luovuus (huom. ei yritysten)! Luovuus ei ylläpidä itseään, sitä on tuotettava ja kehitettävä jatkuvasti. Yhteiskunnan taloudellinen menestyminen vaatii investoimista luovaan pääomaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Luovan alan huima taloudellinen kasvu on huomioitu Suomessakin. Monet ovat vain ymmärtäneet luovuuteen investoimisen aivan nurinkurisesti, uskallan sanoa, jopa hölmösti! Suuria media-alan yrityksiä ja Suomen jo hieman valahtanutta asemaa tietotekniikan huippumaana yritetään pelastaa epätoivoisin ja moraalisesti kyseenalaisin keinoin pöllimällä tekijänoikeuksia ja hakemalla vieläpä pöllimisen mahdollistavaa lakimuutosta. Lakimuutosta, jossa työsuhteessa oleva työntekijä luovuttaisi tekijänoikeutensa yritykselle, ellei toisin sovita. Kuinkahan moni työnantaja suostuisi lakimuutoksen jälkeen toisin sopimaan? Se kuten koko laki sopii kyseenalaistaa! Olemme jo lapsena oppineet tarinoista, että ahneudella on se ruskean värinen loppunsa, tuntuu vain monilta taas unohtuneen.

En osaa mitenkään ymmärtää, mihin lakimuutosta tarvitaan. Nykykäytännössä sopiminen on toiminut eikä suurennuslasillakaan ole löytynyt lakitupaan vietyjä riitaisuuksia. Osaan sen sijaan ymmärtää, että esitetyn lakimuutoksen jälkeen riidan aiheita kyllä löytyisi. Mikä katsotaan milloinkin työsuhteeksi? Onko tekijänoikeus syntynyt työtehtävän raamien sisällä vai ei? Entä missä kulloisenkin työtehtävän raamit menevät? Kuka on vapaa-ajalla, mutta työtehtävän raameissa syntyneen tekijänoikeuden omistaja? Siinä rytäkässä saattaa jo moni olla raamit kaulassakin.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin tekee esityksen kohtalosta lokakuussa  päätöksen. Päätöksen, jota hän on pariin otteeseen siirtänyt, mikä osoittaa hänen pohtivan asiaa todella kaikkea muuta kuin kevytkenkäisesti. Hänen verkkareissaan en haluaisi nyt urheilla. Ministerimme on varmasti hölkättävä monta hikistä maratonia (onneksi kesällä ei voi hiihtää!) päätöstä pähkäillessään. Jostain selittämättömästä syystä uskon, että hänessä on miestä ja ihmistä tekemään ainoa oikeudenmukainen päätös, että lakiesitystä työsuhdeolettamasta ei tehdä! Rohkeasti vaan Stefan!

Musiikin punnituksesta

Mielestäni on vain kolmenlaista musiikkia, hyvää, huonoa ja jotain siltä väliltä. Kuka sitten tietää, mikä näistä kulloinkin on kyseessä? Radioiden musiikkipomot ainakin luulevat tietävänsä. Niin moni muukin. Olisikohan kuitenkin niin, että jokainen meistä tietää sen, ihan vaikka vain itselleen. Jos ja kun musiikkia täytyy vielä kategorioida, niin  itsestäni parhaalta tuntuu jako rytmimusiikki ja klassinen musiikki.

Musiikin tekijöille Teoston kautta tilitettävien käyttökorvausmaksujen näkökulmasta  on vain yhdenlaista musiikkia. Musiikkia ei enää punnita vakavuuden, klassisuuden, taiteen, keveyden tai viihteellisyyden puntareilla. Korvaukset tilittyvät musiikin mekanisointien ja esitysten mukaisesti. Hyvä näin ja kiitos kaikille, jotka ovat vuosia asian hyväksi ahkeroineet!

Rytmimusiikin osalta häpeäpilkkuna on kuitenkin se, ettei moni esittäjä vaivaudu raportoimaan Teostolle esittämäänsä ohjelmistoa. Tekijät voivat saada musiikistaan oikeudenmukaisen korvauksen tietenkin vain, kun esittäjä hoitaa raportoinnin. Mistä johtuu, etteivät useat esittäjät vieläkään arvosta sitä, että heillä on musiikkia ja hittejä, joita esittää? Miten voimme odottaa rytmimusiikkialalle ulkopuolisten arvostusta, jos emme edes itse arvosta toinen toistemme osaamista ja uurastusta? Yritettäisiinkö vielä vain sitkeästi saada keskinäinen arvostus ja sen myötä raportointiasiakin kuntoon? Vai ollaanko jo niin pitkällä, että tarvitaan sittenkin keppiä ja koivuniemen herraa? Paulakaan ei olisi pahitteeksi suurena raportoinnin tärkeyden puolestapuhujana ja esikuvana!

Apurahojen osalta musiikin punnitus on kohdallaan. Rahat menevät melko tasan klassiselle ja rytmimusiikille. Sen sijaan opetusministeriön orkesterituet osoitetaan melkein pelkästään sinfoniaorkestereille. Klassisen musiikin esitysten edistämiseksi on rakenteilla myös maltaita maksava musiikkitalo. Aukenevatko sen ovet myös rytmimusiikille? Taitavat ja laadukkaaseen osaamiseen panostavat, kunnianhimoisimmatkin rytmimusiikkia esittävät orkesterit jäävät edelleen orkesteritukien jaossa lähes puille paljaille. Niin esimerkiksi vaikkapa loistava Riku Niemi Orchestra. Mistä on kyse? Rytmimusiikin kaupallisuusimagostako? Höh! Ovathan sinfoniaorkesteritkin jo mieltäneet kaupallisuuden merkityksen ja ovat kovaa vauhtia kilpailemassa rytmimusiikin yleisöistä Abba-, Beatles- ja muilla vastaavilla tuotannoillaan. Kilpailu ja musiikin rajattomuus ovat mielestäni hyviä asioita, mutta orkesteritukien myöntämiskriteerejä sekä myöntäjistä koostuvaa työryhmää sietäisi ottaa luupin alle.

ELVIS ry on mukana Muusikkojen Liiton ja muiden musiikkialan tahojen kanssa VAKA –hankkeessa, jossa rakennetaan suomalaista klubitukimallia. Tavoitteena on synnyttää uusia toimintamalleja ja tukisysteemi musiikin vapaan kentän toimijoille. Löytyisikö VAKAn avulla mahdollisuus tukien oikeudenmukaiseen jakamiseen?

Meteliä!

Paljon ja vielä enemmän on meidän elvisläistenkin työlistalla rupeamaa, ennen kuin musiikintekijän leipä on lähelläkään leveää ja hän voi tyytyväisin ja huolettomin mielin lisätä ja kehittää luovaa pääomaansa, itsensä ja oman yhteiskuntansa hyväksi. Kipinöitävää on mm. tekijänoikeustulojen verotuksessa, sosiaaliturvassa, yrittäjyyden tukemisessa, musiikin nettijakelun korvausten oikeudenmukaisuudessa, piratismin kuriin saamisessa ja tekijöiden kaikkinaisen arvostamisen parantamisessa. 

Taivaalla on vielä tummia pilviä, seinille pyrkii kauhukuvia ja niitä pieniä, kuuluisia sarvipäitä, kyynisyys ja katkeruuskin vaanivat nurkan takana. Meidän ihmisten on muutenkin paljon helpompaa ajatella negatiivisesti kuin positiivisesti. Positiivisuus ja alitajunnan voima ovat kuitenkin vahvista vahvimpia työkaluja, joten uskokaamme latistuksen mankelin uhallakin asioiden järjestymiseen, oikeuden ja kohtuuden voittoon, musiikin voimaan ja suomalaisten musiikintekijöiden hyvinvointiin.

Yhdessä meissä on voimaa! Tehdään musiikin ohella myös meteliä! Itsestämme ja hyvinvoinnistamme!

Kipinöiden

Eija Hinkkala


-Eijan kipinät


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2009

Selaa lehden artikkeleita