Musiikintekijät -logo

Kaksirivisen mestari luottaa perinteen voimaan

Kaksirivisen mestari luottaa perinteen voimaan

Kuortaneen Salmen pelimannikylästä kotoisin oleva Markku Lepistö asuu lähellä vaimonsa kotipitäjää Valkeakosken Sääksmäellä. Entiseltä nelostieltä näkyvän vaaleansinisen maatilan pihalla komeilee vanha kivinavetta. Lampaat laiduntavat karsinassaan ja viiri heiluu hiljalleen kesätuulessa auringon helottaessa pilvenhattaroiden välistä. Idyllinen maalaismaisema soi sinivalkoisena kuin Lepistön sirmakka.

Lepistö tunnetaan suomalaisen kansanmusiikin taitajana, joka hallitsee monen muunkin maan traditiot. Kosmopoliitti muusikko suuntaa työn perässä yhä useammin ulkomaille. Niinpä Lepistöt muuttivatkin vaimon kotiseudulle ennen lasten syntymää ja hylkäsivät Helsingin kiireen kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

– Eihän matka kehä kolmoselle ja lentokentälle ota kuin tunnin.

Pelimannien jalanjäljillä

Miten pohjalainen taustasi vaikutti musisoinnin aloittamiseen ja instrumentin valintaan?

– No ihan täysin. Kuortane ja Etelä-Pohjanmaa on ollut haitariseutua 1800-luvulta lähtien ja Kuortane oli hyvin vireä kansanmusiikkipitäjä aikoinaan. Siellä oli paljon viulupelimanneja ja tunsin sitä perinnettä jo nuorena. Pitäjässä oli oma pelimanniyhtye ja sen riveissä minäkin aloitin kahdeksanvuotiaana. Oman haitarin sain viisivuotiaana.

– Siihen aikaan kun Kaustisen Purppuripelimannit oli kova sana, näitä pelimanniyhtyeitä syntyi ympäri Suomea. Kuortaneella soitettiin paljon tunnettuja pelimannikappaleita, mutta myös oman kylän perinteisiä polskia. Siinä on koko pohja. Soittelin ihan korvakuulolta siihen asti kun aloitin 14-vuotiaana musiikkiopistossa.

Perehdyitkö vasta silloin nuotteihin ja teoriaan?

– Meidän kylällä oli tanssimuusikko Aarne Latvamäki, joka tunsi nuotit. Hänen luokse isä mut vei. Aarne opetti nuotit ja teoriaa, mutta en ollut kiinnostunut siitä vaan soittamisesta. Musiikkiopistossa teorian opiskelu alkoi sitten vääjäämättä.

– Naapurikylän poikien kanssa perustettiin tanssibändi kun olin viisitoista. Tehtiin siinä neljä-viisi vuotta ravintola- ja tanssilavakeikkaa. Kaikki viikonloput keikalla. Mietin, että tuleeko tästä ammatti vai jääkö harrastukseksi.

Oliko sinulla mitään ajatusta solistisesta urasta, seurata Lasse Pihlajamaan jalanjälkiä?

– Oli mulla orastavaa kunnianhimoa. Ensimmäistä kertaa olin Ikaalisten harmonikkamestaruuskilpailuissa 1974, ja jo vuotta aikaisemmin oli ensimmäiset nappulakilpailut Balderin salissa, Helsingissä. Tavallaan harrastin vakavasti ja harjoittelin määrätietoisesti päivittäin. Varmaan takaraivossa oli ammattilaisuus.

Missä vaiheessa tiedostit että musiikista voi tulla sinulle ammatti?

– Herätys oli se, kun pyrin jo lukiossa ollessani Sibelius-Akatemiaan. Silloin ei ollut vielä kansanmusiikin osastoa vaan pyrin opiskelemaan klassista haitaria. Kerran pyrin myös kirkkomusiikin osastolle, soitin siihen aikaan paljon pianoa. Harjoittelin myös vähän urkujen soittoa. En kuitenkaan päässyt Akatemiaan.

– Kuulin sitten, että Oriveden opistolla on olemassa musiikkilinja. Pyrin sinne ja pääsin. Se talvi 82-83 Orivedellä vahvisti, että musiikki on se mitä haluan ja toivottavasti saan siitä ammatin. Ensimmäistä kertaa elämässä tehtiin täysipainoisesti musiikkia.

– Kun sitten kuulin opettajaltani Sini Louhivuorelta, että Sibelius-Akatemiaan on perusteilla kansanmusiikkikoulutus, päätin pyrkiä sinne. Mulla oli vaihtoehtoinen ura tarjottuna. Erkki Järvenpäällä oli iso harmonikkafirma Seinäjoella, joka nykyään omistaa Lasse Pihlajamaa Oy:n. Hän ehdotti, että lähtisin Italiaan opiskelemaan harmonikanvirittäjäksi. Olisin vastannut heidän firman harmonikkojen huoltamisesta ja virittämisestä. Se kiinnosti tosi paljon, mutta päätin että vielä kerran pyrin Akatemiaan ja nyt pääsin. Siinä välissä kävin vielä armeijan ja aloitin opiskelun 1984. Sitä myötä se on ollut selvää.

Viimeinen painihaitaristi

Kuulin, että olet Suomen viimeinen painihaitaristi. Missä vaiheessa löysit itsesi molskin laidalta?

– Ensimmäisiä muistikuviani, kun aloitin viisivuotiaana soittamisen, oli se kun kävin painimaton reunalla soittamassa. Se oli 60-luvun loppua. Kuortane on myös painikunta, josta on tullut paljon huippupainijoita. Kävin itsekin isoveljen kanssa painitreeneissä. Samaan aikaan oli kuitenkin myös pelimanniharjoitukset ja jouduin tekemään aina valinnan, menisinkö soittamaan vai painimaan. Soittaminen vei voiton.

Painihaitariperinne valitettavasti katosi, eikä Lepistöä sen koommin pyydetty kisoihin soittamaan. Ilmeisesti juuri Lepistön puheista nappasi Kimmo Pohjonen idean painihaitarikonsertista, ja jatkaa nyt tavallaan perinnettä.

Sinut tunnetaan kaksirivisen mestarina. Miksi vaihdoit viisirivisen rajoittuneempaan kaksiriviseen?

– Se tapahtui myös Orivedellä. Aloitin pianohaitarilla ja soitin sillä muutaman vuoden. Sen jälkeen sain näppäinhaitarin. Soitin pelkästään sitä, vaikka tietysti kuulin paljon kaksirivistä eri pelimannikeikoilla. En kuitenkaan tutustunut siihen tarkemmin, jotkut siitä varoittivatkin, että ei saa pojalle antaa sitä kun siinä on erilainen tekniikka.

– Sitten Orivedellä oli kansanmusiikkiperiodi ja Kaustiselta oli opettajia. Sain rauhassa tutustua kaksiriviseen ja totesin että tämähän on aivan mahtava peli. Innostuin siitä ja kun pääsin Akatemialle niin ostin semmoisen. Viisirivinen oli vielä pääsoittimeni, mutta kaksirivinen tuli siinä mukana. Silloin vasta rupesin aktiivisesti tutkimaan sitä kaksirivisen perinnettä mitä olin kuullut kotipaikkakunnalla lapsesta lähtien.

– Tutustuin lähemmin oppi-isääni Tauno Ahoon (1914-1996), joka oli kuortanelainen mestaripelimanni, Kaustisellakin vihitty. Olin kuullut koko elämäni häntä, mutta vasta 80-luvulla tutustuttiin. Menin hänen kotiinsa ja soitimme yhdessä. Silloin mulle aukeni koko kaksirivisen perinne. Innostuin siitä valtavasti. Äänitin kaiken mitä Tauno osasi ja kopioin hirveän määrän kotiäänityksiä eri vuosikymmeniltä. Opettelin soittamaan hänen ohjelmistonsa, kopioin tyylin ja haastattelin hänet. Hänestä tuli oppi-isäni, ja hänen oppeihinsa kaksirivisen soittoni perustuu edelleenkin. Silloin tuli samalla innostus ja halu, että kyllähän tällä haitarilla voi jotain muutakin tehdä.

– Rupesin kuuntelemaan eurooppalaisia soittajia. Tajusin, että hetkinen, nuo haitarithan ovat jotenkin erilaisia. Tällä suomalaisella kaksirivisellä en pysty soittamaan mitä nuo englantilaiset, italialaiset tai ranskalaiset soittavat. Otin asiasta selvää. Tajusin, että niitä rivejä on paljon enemmän ja niillä on kromaattisia säveliä.

– Kari Reiman soitti Värttinässä ja alkoi tuoda maahan Castagnari-merkkisiä harmonikkoja. Kari sanoi, että voin tilata tehtaalta semmoisen haitarin kuin haluan, siellä ne tekevät. Suunnittelin monta kuukautta ja 1994 sain kaksijapuolirivisen, joka mulla on edelleenkin. Sen kromaattiset sävelet avasivat minulle ihan uuden maailman.  Aloin tehdä omia biisejä aktiivisesti. Oli mullistavaa tajuta, että hetkinen, tällähän pystyy soittamaan paljon monipuolisemmin, esimerkiksi eri sävellajeissa.

Lepistön suunnittelemaa kaksijapuolirivistä on Suomessa jo kymmenittäin lähinnä Lepistön oppilailla. G-vireinen soitin on rakenteeltaan aivan kuten suomalainen kaksirivinen, jossa on bassopuolella lisäsäveliä. Periaatteessa kromaattisella haitarilla voi soittaa kaikissa sävellajeissa, joskin toisissa se on huomattavan hankalaa. Pikkuhiljaa Lepistö on perehtynyt myös vaikeammin sormittuviin sävellajeihin.

– Olen pyrkinyt ottamaan haltuun biisien myötä, miettinyt niiden kautta mitä sillä pystyy tekemään. Nyt minulla on tilauksessa Ranskasta kolmirivinen. Siinä on suomalaisen kaksirivisen pohja, mutta siinä on vielä hiukan enemmän kromaattisia ääniä, ja hiukan enemmän bassosäveliä. Sen pitäisi valmistua ensi talvena.

Mikä kaksirivisessä on niin viehättävää, että valitsit juuri sen?

– Perinne. Löysin sillä juureni. Ja vasta kun omasta mielestäni hallitsin perinteen riittävän hyvin, niin vasta silloin lähdin miettimään, mitä muuta voisin sillä tehdä.

Vaikutelmat maailmalta

– Kanadan-ranskalainen haitarimusiikki on vaikuttanut hirveästi minuun. Se on jännä sekoitus. Siinä on paljon irlantilaisuutta, mutta kuitenkin se on ihan oma Quebecin seudulla syntynyt tyylinsä. Etunenässä on bändi nimeltä La Bottine Souriant. Innostuin siitä ihan hirveästi 90-luvulla. Olivat Kaustisellakin 1996. Edelleen tehdessäni uusia biisejä saan siitä perinteestä vaikutteita. Sitä kautta olen löytänyt yksirivisen haitarin ja tehnyt sille uusia biisejä. Suomessa yksirivisen perinne on rajoittunutta, hyvin polkka- tai valssi-voittoista. Mutta kun tutustuu kanadan-ranskalaiseen perinteeseen, niin ymmärtää mitä kaikkea sillä voi soittaa.

Olet kiertänyt paljon maailmaa, viimeksi Uudessa-Seelannissa ja Japanissa. Miten monta haitaria pidät matkoilla mukana?

– Pekka Lehden kanssa soitan kaksijapuolirivistä ja viisirivistä. Markku Lepistö Companyssa soitan yksirivistä ja kaksijapuolirivistä. Doina Klezmerissä soitan pelkästään viisirivistä ja Värttinässä ollessa soitin pelkästään viisirivistä paitsi levyillä soitin myös pikkuhaitareita. En ole mitenkään tietoisesti sitä miettinyt, vaan ohjelmisto on muotoutunut sen mukaan mitä olen soittanut. On siinä miettimistä, mikä menee käsimatkatavarana ja mitkä on laitettava ruumaan.

Kiertämiseen tarvitaan tukea

Millaiseksi koet asemasi suomalaisen haitarimusiikin viejänä?

– Sanotaanko, että koetan tehdä parhaani. [Naurua]. Jos verrataan muihin ikäisiini niin kyllähän kaikki tuntevat Maria Kalaniemen ja Kimmo Pohjosen, mutta harvemmat tuntevat Markku Lepistöä. Se ei minua haittaa, teen vain omaa hommaani ja keikkoja. Suomessa on paljon hyviä haitaristeja, mistä ei niin paljoa Suomen rajojen ympärillä tiedetä.

Onko se missio vai taloudelliset syyt miksi kierrät maailmalla?

– Totta kai se on missio, ja se on valinta, mutta ei missään nimessä taloudellinen valinta. Nyt menossa kausi että en opeta, koetan keikkailulla elättää itseni. Se ei ole helppoa, siihen tarvitaan sitä missiota. Mutta tykkään soittaa haitaria ja säveltää. En ole mikään hirveä biisinikkari, niitä tulee aina säännöllisin väliajoin. Mulla täytyy olla jokin kuningasidea, ennen kuin pystyn tekemään biisiä. Totta kai tekisin kotimaassa enemmän keikkaa, mutta kun on tälla lailla marginaalimusiikin marginaalissa, niin on pakko ostaa lippu ja lähteä sinne missä on kysyntää.

Pystyttekö hoitamaan Pekka Lehden kanssa kiertueet omarahotteisesti vai saatteko te Esekin tukea?

– Esekistä ja Lusesista ollaan saatu kiertuetukea. Pekka ja Aito-records on saanut vienninedistämistukea. Ne ovat semmoisia pieniä puroja mistä kasataan kokonaisuutta. Duolla toimintaedellytykset on paremmat kuin isomman bändin kun ne kulut ovat hirveän pienet.

Duomusisoinnin hienous

Duot tuntuvat olevan ajan trendi kun Ismo Alangosta lähtien kaikki tuntuvat tekevän duona. Kollegasi Johanna Juhola kehui duomusiikin mahtavuutta. Hänellä oli peräti neljä duoa.

– Se on mahtavaa! Ensimmäistä kertaa löysin duomusisoinnin Petri Hakalan kanssa. Hän soitti mandolinia ja citterniä ja oktaavimandoliinia. Nyt ollaan Pekan kanssa kierretty paljon. Se on hieno tapa musisoida, siinä on niin paljon tilaa tehdä. Siinä on tavallaan kaksi solistia jotka voivat keskustella keskenään. Ei Johanna turhaan kehunut, duossa on mahtava soittaa.

Pekka Lehden rooli duossanne on hyvin solistinen vaikka onkin basisti.

– Siinä on niin paljon tilaa, että Pekkakin voi tuoda osaamistaan esiin. Jos siinä olisi jokin kielisoitin, niin olisi ollut pakko sopia harmoniat. Se heti kaventaa jokaisen tonttia. Olen viehtynyt duomusisoinnista jopa siinä määrin, että olen ryhtynyt tekemään tohtoritutkintoa aiheesta pikkuhaitarit duosoittimina.

Yhteistyösi Lehden kanssa on lähtenyt Värttinästä, ja nyt olette jo vuosia kiertäneet duona. Onko näkemyksenne musiikista niin samankaltainen vai mikä on pitkän yhteistyönne salaisuus?

– Ei, meillä on riittävän erilainen näkemys. Pekkahan aloitti punkista ja on soittanut rockia sekä jazzia. Minä en ole noista soittanut mitään. Värttinän kanssa kun matkustettiin maailmalla niin tietokone laittoi soittajat aina aakkosjärjestykseen: Lehti ja Lepistö oli aina vierekkäin lentomatkat. Oli paljon aikaa jutella musiikista ja kaikista toiveista, mitä kumpikin haluaa tehdä musiikin saralla. Sanoin Pekalle että haluaisin julkaista soololevyn, mutta kun se on niin vaikeaa. Pekka oli juuri julkaissut oman soololevyn, Outo Voima, ja aloittelemassa levy-yhtiötä. Pekka sanoi, että ’kyllä me sulle yksi levy tehdään. Onko sulla biisejä’. Soittelin Pekalle demojani ja mietittiin ketä siihen levylle voisi tulla soittamaan. Niin sitten vuonna 2002 tuli ensimmäinen soololevyni, Silta, Pekan Aito Recordsin kautta.

– Seuraavana vuonna kävi niin, että Pekalle soitettiin ja kysyttiin Outo Voimaa Huvilatelttaan viideksi illaksi lämppäriksi. Pekka sanoi, että ilman muuta. Bändi pääsi kuitenkin vain pariksi illaksi. Pekka soitti mulle että jos me mentäis duona soittamaan kolmeksi illaksi. Minä kysyin, että mitä biisejä me soitettaisiin niin Pekka sanoi että soitetaan sun biisejä ja mun biisejä. Siellä oli tupa täynnä ja yleisö tykkäsi hirveästi. Itsekin olimme ihmeissämme, että aika erikoinen yhdistelmä: haitari ja basso, mutta toimii hyvin. Siitä meidät pyydettiin heti Riikan oopperataloon keikalle. Samana syksynä oli siellä loppuunmyyty keikka. Siitä lähtien keikat ovat aina poikineet uusia.

Doina Klezmerissä ja Värttinässä kuultiin perinteisempää yhtyesoundia. Oletko yhä kiinnostunut esimerkiksi haitarin ja viulun yhteissoundista vai onko se mielestäsi loppuun kaluttu tie?

– Ei missään tapauksessa. Haitari sopii kielisoittimien kanssa hyvin yhteen. Kuitenkin noiden isojen bändien aika on mun osalta ehkä ohi.

– Doinan kanssa meillä on suunnitelmia uudesta konserttikokonaisuudesta ja levystäkin. Meillä on ollut Doinan kanssa hieman epäonnea keikkamarkkinoiden avaamisessa. Klezmer liittyy vahvasti juutalaisuuteen ja sitä kautta uskontoon. Se on aika konservatiivinen yhteisö. Meistä ei kukaan ole juutalainen, niin meillä on ollut vaikea saada ulkomaisia keikkamarkkinoita avautumaan. Ollaan oltu keikoilla Venäjällä, Ruotsissa ja Hollannissa, mutta muuten on ollut todella vaikeaa.

Uusi haitaristien superbändi, Samurai, koostuu viidestä eurooppalaisesta huippupelimannista. Yksi Belgiasta, Italiasta, Ranskasta, Irlannista sekä sinä. Miten projekti sai alkunsa?

– Belgiassa on konserttijärjestäjä-agentti nimeltään Frédérique Dawans. Oli hänen ideansa kerätä eri puolilta Eurooppaa sellaisia kaksirivisen soittajia, jotka soittavat jotain muuta kuin pelkästään oman maansa perinteistä kaksirivisen ohjelmistoa. Olin ilman muuta heti mukana. Minulla ei ole kokemusta vastaavasta, että kaikki ovat haitaristeja. Toukokuussa oli ensimmäinen viikon treeniperiodi ja tehtiin jo pari keikkaakin.

Jos ajattelet tulevaisuuttasi niin kuinka paljon sinulla on intresseissä uudistaa musiikkiasi vai pikemminkin sukeltaa perinteeseen?

– Kyllä se uudistaminen on, vaikka toinen haara tuon perinteen soittaminen ja tutkiminen. Tein vuosi sitten ensimmäisen trad-levyni Tupasoitto. Äänitin sen tuossa meidän ateljeessa itse. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt trad-levyä, ja nyt oli semmoinen hetki että halusin tehdä sen. Viime vuonna tein laihialaisesta mestaripelimannista Tauno Krossista (1925–1979) nuottikirjan, missä oli hänen biografiansa ja nuotinnettuina hänen ohjelmistonsa, noin 60 kappalettaan. Minua ei kiinnosta säveltää traditionaaliselta kuulostavaa musiikkia, semmoista jonka kuullessaan ihmiset miettivät onko tämä trad vai sävelletty. Kun teen jotain, niin niistä tulee ihan jotain muuta, eikä niillä välttämättä ole perinteen kanssa niin paljoa tekemistä, muuta kuin, että tietenkin mun soittotyyli perustuu siihen.

Soitatko pyydettäessä Säkkijärven polkan?

– Joo, ilman muuta. Ihan perusohjelmistoa.

Miten harjoittelet ja sävellät materiaalia, nivoutuvatko ne toisiinsa?

– Harjoitteleminen liittyy minulla enemmän tai vähemmän keikkoihin, jonka ohjelmistoa treenaan. Välillä blokkailen biisejä levyiltä tai treenaan levyjen kanssa jotain muuta kuin omaa. Säveltäminen lähtee ihan improvisoimisesta liikkeelle. Mulla on haitari sylissä ja nuottivihko edessä. Kirjoittelen niitä melodialinjoja muistiin itselleni. Saattaa mennä päiviäkin kunnes sitten palaan ja tsekkailen mitä olen kirjoittanut. Ne melodialinjat ovat hirveän tärkeitä minulle. Mietin niitä pitkään ja improvisoin eri vaihtoehtoja, mihin tämä veisi ja mihin tämä. Sillä lailla sävellys syntyy pikku hiljaa. Sävellän vain omille bändeille ja itselleni, en muille.

Entä levytykset, mitä ne merkitsevät sinulle?

– Se on osaksi dokumentaatiota siitä, mitä tehdään. Tietenkin siinä on myös se taiteellinen puoli. Ne ovat myös tavallaan käyntikortteja, mistä festivaalipitäjät sitten valkkaavat tapahtumiinsa esiintyjiä. Mutta live-esitys on aina live-esitys. Ei sitä mikään äänite voi korvata. Keikalla on niin paljon enemmän kuin vain kappale ja bändi.

Haitarilla on monta lempinimeä: maha- tai rantapiano, sirmakka, taljankka, kurttu, köyhän urut, ryppy, vetopeli tai perinteinen, kaikkien tietämä hanuri. Mikä on sinun suosikkisi?

– Mä käytän haitaria, se on mulle luontevin, mutta samassa tarkoituksessa hanuria. Sitä kannattaa viljellä aina.

Se ei ole mielestäsi halveeraava?

– Ei missään tapauksessa.


(valikoima)
 
Levytettyjä sävellyksiä (sävellysvuosi):
Kuortaneen menuetti ja polska (1989)
Finn Reel (1995)
Myrskylintu (1995)
Botnia (1997)
Tähtipyörä (1997)
Concerto Diatonique (1997)
Ruunankoski (1999)
Silta (1999)
Helsinki (2000)
Länsiranta (2000)
Aosta (2004)
Finisterre (2004)
Botnia Suite (2004)
Kelhin häät (2004)
Caprice Diatonique (2005)
Prater (2005)
Miero (2005)
Lament for Moria (Lord of the Rings) (2007)
 
Levytyksiä
Markku Lepistö: Tupasoitto (Markku Lepistö) 2009
Lepistö & Lehti: Helsinki (Aito Records) 2008
Markku Lepistö: Polku (Aito Records) 2006
Doina Klezmer: Nomada (Alba Records) 2004
Markku Lepistö: Silta (Aito Records) 2002
Petri Hakala & Markku Lepistö: Pelimannien jäljillä (Petri Hakala & Markku Lepistö) 2001
Doina Klezmer: Sorja Tanz (Proprius) 2001
Progmatics: Vaarallinen lehmänkello (Olarin musiikki) 1996
Pirnales: Parasta ennen (Olarin Musiikki) 1994
Pirnales: Aquas (Kansanmusiikki-instituutti) 1992
Katrilli Katrilli (Katrillisäätiö) 1991
Pirnales Pirnales (Olarin Musiikki) 1990
Värttinän albumit 2001-2007
 
Yhtyeet
The Samurai (IT, BEL, FR, IRL, FI) 2010 ->
Lepistö&Lehti 2002->
Ho Orchestra (CH, NL, FI) 2005 ->
Markku Lepistö Company 2002->
Avanti! -trio (Kari Kriikku, Markku Lepistö, Sampo Lassila) 2001->
Värttinä 1998-2008
Markku Lepistö & Petri Hakala 1997->
Doina Klezmer 1997->
Progmatics 1993-2000
Kansantanssi- ja musiikkiryhmä Katrilli 1986-1991
Pirnales 1984-1994
 
Teatteri- ja elokuvaproduktioita
Markku Heikkisen elokuvan Laskettu aika muusikkona ja osasovittajana 2009. Musiikin sävellys Pekka Lehti. Ensi-ilta 29.5.2009.
Juha Wuolijoen ohjaamassa Joulutarina-elokuvassa musiikkia vuonna 2002 ilmestyneeltä Silta-soololevyltä. Elokuvan ensi-ilta 16.11.2007
Sirkku Peltolan Suomen Hevonen -näytelmässä musiikkia vuonna 2002 ilmestyneeltä Silta-soololevyltä. Ensi-ilta Tampereen Työväen teatterissa 1.9.2005.
Michael Baranin ohjaaman näytelmän Kasimir ja Karoliina (kirj. Ödon von Horvath) musiikin sävellys ja sovitus. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa 16.12.2000.
 
Nuottikirjat
Markku Lepistö: Tauno Krossin kaksiriviskirja (Markku Lepistö) 2009
Markku Lepistö: Sitähä voi inspiroira. Tauno Ahon ohjelmistoa 2-riviselle hanurille (Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto) 1999
 
Apurahoja
Valtion säveltaidetoimikunnan apurahat: 6 kk 1998, 2000 ja 2003, 1,5 v 2007
 
Kilpailut:
Harmonikansoiton Suomen Pelimannimestaruus Ikaalisissa 1975.
Kultainen Harmonikka -kilpailun 2. sija Ikaalisissa 1985.
 
Tunnustukset, palkinnot ja palkintoehdokkuudet
Opetusministeriön Taiteen Suomi-palkinto vuonna 2005 (Värttinä).
Teosto-palkinto-ehdokkaana vuosina 2004 (Doina Klezmer) ja 2008 (Lepistö&Lehti)
Soololevyn Polku valinta vuoden parhaaksi levyksi Indie Acoustic Projektin luokassa World Music: Eurasia/Global Beat 2006
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2010

Selaa lehden artikkeleita