– Kiertue meni kaiken kaikkiaan erittäin hyvin. Siinä tuli myös huomattua, että vuodet ovat selvästi vierineet tässäkin hommassa: yleisössä näkyi jo vanhempaa väkeä. Eturivi on aina sitä tuoreinta ja innokkainta jengiä, ja niin nytkin, mutta reunoilla oli toisenlaista porukkaa. Yleisön ikäjakauma näköjään kasvaa.

Suburban Triben 2000-luku näyttää ulkopuolisen silmin siltä, että bändi pitää pitkiä taukoja ja aktivoituu aina välillä joksikin aikaa. Näyttääkö se samalta myös bändin sisällä?

– Periaatteessa näyttää, mutta tauot ovat paljon lyhyempiä. Biisinteko, harjoitteleminen ja levyttäminen vievät nimittäin myös oman aikansa. Kahden edellisen levyn välissä on neljän vuoden tauko, mutta ei me oltu neljää vuotta tauolla. Siinä kyllä oli yksi noin vuoden mittainen jakso, jolloin me käytiin treenikämpällä ehkä kerran tai pari. Tein itse silloin tuotantohommia muille, ja tuon jakson aikana oli myös mahdollista, ettei bändi enää jatkuisi.

Mistä moinen?

– Me haluttiin ottaa etäisyyttä tekemisiimme ja katsoa, vieläkö intoa riittää. Hinku palata treenikämpälle ja biisintekoon tuli sittemmin, mutta sitä on joutunut jokaisen levyn jälkeen odottamaan vähän kauemmin. Huomaan että pelkkä ajatus uuden levyn tekemisestä ei omalla kohdalla enää riitä innostamaan sen tekoon. Täytyy olla aitoa intohimoa. Jos musaduuni olisi sitä, että levyntekeminen pitäisi aina miettiä kylmästi ”uran” ja tällaisten asioiden viitekehyksessä, alkaisin tehdä jotain muuta.

Osaatko sanoa mistä intohimo levyntekemiseen pohjimmiltaan tulee?

– Tuo ei ole kysymys, jota olisin päivät pitkät pohtinut, mutta kyllähän se jostain tosi syvältä tulee. Olen jo ihan pienestä lähtien tiennyt, että tulen tekemään musiikkia, se on ollut täysin selvää. Mitään muita vaihtoehtoja tai toiveammatteja ei ole koskaan edes ollut. Asian voi tietysti ajatella myös toisin päin: en osaa mitään muuta! [nauraa] Mutta vakavasti puhuen tämän homman ydin on biisien tekeminen, ja homman suola taas on niiden esittäminen ihmisille. Siihen väliin kuuluu yleensä levyn tekeminen. Siitä se intohimo tulee.

Miltä oma biisintekotulevaisuus näyttää nyt?

– Olen lepäillyt tämän viikon rundin jäljiltä, mutta ensi viikolla on tarkoitus tehdä ryhtiliike ja katsoa, mitä kaikkea on tullut ynyteltyä puhelimeen. Ynyttely on siis sitä kun keksin idean ja selitän, hyräilen tai muuten esitän sen puhelimeeni, monesti julkisella paikalla ja vähän häpeillen. Siirrän ne sitten puhelimesta koneelle ja alan työstää.

Tässä on siis taas yksi mahdollinen selitys sille, mitä julkisella paikalla oudosti käyttäytyvä henkilö tekee!

– Kyllä. Onhan se ihan avohoitomeininkiä, myönnän.

Kun kuuntelet ynytyksiäsi myöhemmin, pääsetkö aina selville siitä mitä alun perin inspiraatiossa hait?

– En todellakaan. Joskus on huvittavaa kuunnella itseään, kun äänitysvaiheessa on selvästi oltu aika fiiliksessä, mutta kuunnellessa ei enää yhtään ymmärrä mistä on kysymys. Ei löydy tunnelmaa, ei saa ideasta kiinni, ei tiedä missä on ykkönen ja niin edelleen.

Teetkö tällä hetkellä muuta kuin bändijuttuja? Olet tuottanut mm. Stam1naa, mutta onko tämäntyyppisiä hommia tiedossa juuri nyt?

– Jonkin verran. Tilanne on oikeastaan aika hyvä: kysyntää on jonkin verran, samoin kuin halua ja energiaa ottaa töitä vastaan. Tässä taannoin mulle tarjoutui mahdollisuus alkaa oikein studion pitäjäksi, mutta totesin että siihen en lähde. En halunnut sitä, että studioon täytyy hoitaa asiakkaita ja niin edelleen. Se työ on kyllä mielekästä, kun se on omaehtoista, mutta en halua siitä pakkoammattia.

Hurriganesista Stoneen

Keravalla varttunut Joutsenniemi herätti nuoruudessaan huomiota treenaamalla kotonaan siihen malliin, että se kuului parinsadan metrin päähän. Voin todistaa tämän, koska asuin parinsadan metrin päässä. Vuonna 1969 syntynyt Joutsenniemi koki varhaisnuoruudessaan vahvan punk-herätyksen, ja hänen musiikkimakunsa on siitä lähtien ollut äänekäs.

Muistatko ensimmäisen suuren musiikkielämyksesi?

– Juu, tai tarkemmin sanottuna muistan monta hyvin varhaista sellaista. En ole varma mikä niistä oli ensimmäinen. Olen hakannut kattiloita jo todella pienenä, ja kun sain myöhemmin leikkirummut, olin niistä aivan tohkeissani. Kun Hurriganesin Crazy Days ilmestyi, sain sen kasettina, ja asia oli sitä myöten selvä. Siitä alkoi todelliset musahommat – ja olin siis noin viisivuotias. Mutsin ja faijan levyhyllyn kautta tutustuin hyvin nuorena myös Beatlesiin ja Abbaan, ja kiinnostus melodiaan on varmaan peräisin sieltä. Mutsi myös kuunteli Evitaa niin helvetisti, että mä muistan sen vieläkin aika hyvin! Don’t cry for me, Argentina. [nauraa]

Olitko niitä lapsia, jotka pantiin piano- tai muille tunneille?

– Olin, menin Suzuki-kouluun kuusivuotiaana. Se oli varmaan aluksi ihan hauskaa, ja totta kai siitä on ollut hyötyäkin. Siellä harjoiteltiin paljon korvakuulolta soittamista, ja se on edelleen vahvuuksiani. Jos olen jossain hyvä niin siinä, että pystyn omaksumaan musiikkia korvakuulolta tarkasti ja nopeasti. Jatkoin pianokoulua jonnekin tuonne 14-vuotiaaksi, kunnes teini-ikä sai yliotteen ja pystyin sanomaan vanhemmille, että haluan lopettaa.

Eikö pianonsoitto ollut tarpeeksi fyysistä touhua? Meinaan että kun olit jo Hurriganesistakin innostunut.

– Oli siinä sitäkin. Mutta punk ja hevi olivat vieneet miehen, ja pianonsoitto oli musiikillisesti ihan toista äärilaitaa, vaikka koulussa oli oikein asian kanssa kokeiltu myös jazzia ja tällaista. Koko se musiikki myös jäi siinä vaiheessa: en koskaan kuuntele klassista kotona. Aina välillä tosin tulee päädyttyä johonkin konserttiin muusta kuin omasta aloitteesta, ja onhan se livenä hienoa.

Mitä kautta sinusta sitten tuli basisti?

– Oikeastaan sattumusten kautta. Soitin ensin rumpuja, ja Roope Latvala [nykyään Children of Bodomissa] oli alusta lähtien kaverina, kitaristina. Me laulettiin aluksi molemmat, mutta pikkuhiljaa laulu jäi mulle. Me kuitenkin mietittiin, että laulajan pitää olla edessä, koska Remuja voi olla vain yksi. En halunnut olla pelkkä laulaja, ja koska Roope soitti jo kitaraa, mä otin basson.

Missä vaiheessa alkoi omien biisien tekeminen?

– Heti. Tai se alkoi oikeastaan jo ennen kuin osattiin edes soittaa bändisoittimia. Ei meille tullut mieleenkään, että oltaisiin opeteltu toisten biisejä. Siihen ei liittynyt mitään tietoista päätöstä suuntaan tai toiseen, vaan tuntuma oli se, että jos kerran soitetaan niin sitten soitetaan omia juttuja, se oli ihan selvä.

Vietit nuoruutesi Keravalla. Minkälainen paikka se oli nuorelle soittajalle? Oliko treenipaikkoja, kollegoita, kannustusta?

– Soittoporukkaa ja kavereita alkoi löytyä siinä vaiheessa, kun me tehtiin jo koulukeikkoja ja saatiin paikallisen yhdistyksen tiloista treenikämppä. Muut kyllä soittivat ihan eri musaa, mutta ei se haitannut. Alussa sen sijaan, kun me treenattiin vielä meillä kotona, niin meikäläisellä oli välillä niin sanotusti vaikeeta aikaa – kyllä sen musiikkidiggailun kanssa sai Keravalla aika yksin olla.

Osaatko yhtään arvioida, minkälainen määrä omia biisejä jäi historian hämärään ennen kuin Stone sai ensimmäisen singlensä julkaistua vuonna 1987?

– Oli niitä paljon. Muistan vielä paljon hauskoja biisien nimiäkin… Ensimmäisen bändin nimi oli Clever Boys, ja meillä oli aivan helvetisti biisejä, joita nauhoitettiin c-kaseteille. Siitä päädyttiin muutaman nimen- ja miehistönvaihdoksen kautta Stoneksi, ja senkin kanssa oli pari vuotta hakemista ja treenausta ennen kuin löydettiin oma linja. Tässä vaiheessa omia biisejä oli tullut tehtyä varmaan yli viisikymmentä.

Jos arvaan oikein, niin Stonen lopullisen linjan tärkein innoittaja oli Metallica.

– Kyllä. Metallica näytti tien. Sitä ennen oli jo Motörhead, joka oli vähän ounastellut suuntaa, mutta Metallica sitten vahvisti sen nimenomaan toisella levyllään Ride The Lightning (1984).

Stone teki nopeassa tahdissa neljä hienoa, edelleen täysin pätevältä kuulostavaa levyä ja lopetti. Mihin bändi hajosi?

– Innostuksen puutteeseen. Varsinkin mun musiikilliset ambitioni lähtivät niin eri suuntaan, etten pystynyt olemaan Stonessa enää täysillä mukana. Me tajuttiin, että me oltiin hyviä juuri siinä mitä tehtiin mutta muita juttuja olisi parempi tehdä eri bändeillä, eri ihmisten kanssa. Haluttiin lopettaa Stone siinä vaiheessa kun vielä tykättiin siitä ja toisistamme. Me oltiin myös ihan pirun nuoria, juuri ja juuri kaksikymppisiä, eli ei me osattu ajatella bändin jatkamista mitenkään elinkeinon harjoittamisen kautta.

Seattle-herätys ja Suburban Tribe

Vuonna 1991 hajonneen Stonen jälkeen Janne Joutsenniemi perusti Suburban Triben, jonka debyytti Primitive ilmestyi vuonna 1994. Orkesteri on julkaissut tähän mennessä kahdeksan levyä, ja sen tunnetuimmat biisit ovat Frozen Ashes (2001) sekä Sairaan kaunis maailma -elokuvaankin päätynyt hitti First Spring Day (1997).

Jos Stonen innoittajana oli Metallica, niin Suburban Tribea taisi innoittaa grunge. Vai kuinka?

– Kyllä, ilman muuta. Nämä on näitä omia tiennäyttäjiä: ensin punk, sitten hevi, sitten grunge. Alice in Chains ja Soundgarden oli grungebändeistä läheisimmät, ja grungessa hienointa oli se, kuinka se yhdisti kaksi mulle tärkeää asiaa: aggressiivisen mureuden ja melodiat. Tuo melodiapuoli oli muuten yksi lisäsyy Stonen lopettamiseen. Halusin tehdä entistä enemmän melodioita, mutta tajusin että niiden tulkitsijaksi tarvittiin joku joka todella osaa laulaa. Olin myös kyllästynyt siihen metallihuutamiseen.

Suburban Tribe on rönsyillyt alun jälkeen moniin suuntiin. On King Crimson -vaikutteita, puhdasta poppia, Peter Gabrielin versiointia ja kaikkea muuta. Mikä on sinusta yhtyeen punainen lanka?

– Kyllä se on edelleen tuo melodian ja angstin yhdistäminen. Välillä tulee hyppyjä eri suuntiin, mutta peruslinja on tuo.

Mainitsit aiemmin, että Suburban Triben vuosina intohimoa biisin tekemiseen on pitänyt välillä etsiä. Oliko ilmiö olemassa jo Stonen aikaan?

– Ei. Silloin vain tehtiin, se oli paahtoa koko ajan.

Onko tilanne pahentunut viime aikoina?

– On se pahentunut, ja mulla on siihen myös selitys, joka on ainakin puolet totuudesta. Eli jokainen tehty biisi vie semmoiset kolmisen biisiä pois ikään kuin itsensä ”ympäriltä”, koska samanlaisia ei halua tehdä. Uusien asioiden löytäminen käy siis vuosi vuodelta vaikeammaksi. Mulla on tietysti omat maneerini, mutta haluan silti löytää itsestäni myös ihan uusia juttuja, en halua tehdä pelkkiä variaatioita vanhasta.

Mitä maneereja sinulla mielestäsi on?

– Yksi on ainakin tämä kuuluisa neljäs sointu. [nauraa] Eli mulla tuppaa olemaan niin, että kun vaikka kertosäe alkaa ja kaikki on harmonista, niin neljännen soinnun kohdalla tulee särö, joka ei kuulu skaalaan tai on muuten vähän ristiriidassa. No, ei se sointu aina ole juuri neljäs, mutta perusidea on tämä. Toinen maneeri, joka on samansukuinen, liittyy siihen, että jos biisi menee vaikka E:ssä, melodia voi helposti loppua F:ään. Tässä ei ole mitään itsetarkoituksellista: pyrin kyllä tekemään kauniita ja laulettavia melodioita, jotka tosin eivät ole aina ihan helppoja, mutta mulla on taipumus hakea sinne tuollaista jännitettä. Ai niin, käytän myös tritonusta paljon! Onko se sitten maneeri vai tyylikeino…

Sanoisin myös, että sinulla on sellainen ominaispiirre, että melodiasi ovat jotain aivan muuta kuin suomalaisia. Jos ajatellaan Karjalaista, Hectoria, Syrjää, Leskistä, Vilkkumaata ja kaikkia näitä, niin sinun melodiamaailmasi on ihan eri kuin heillä.

– Joo, ehdottomasti näin. Se ei ole tietoinen pyrkimys, kysymys on vain siitä mikä minua puhuttelee. En jaksa veivata molliskaalaa edestakaisin, se ei kertakaikkiaan innosta. Rytmisesti en myöskään innostu siitä, että mennään tiukasti iskulla kuten Suomessa usein; olen paljon enemmän synkooppimiehiä. Heti perään täytyy sitten sanoa, että uuden levyn single Now And Ever After on juuri kaikkea tätä mitä en harrasta! Siitä voisi arrata vaikka tangon.

Palataan vielä tuohon musiikin tekemiseen ja intohimoon. Voisiko sinusta tulla tilaustyön tekijää? Pystyisitkö tekemään musiikkia ihan siltä pohjalta että joku pyytää?

– Periaatteessa kyllä, ja se on asia jota voisi todella opiskella. Olen tehnyt sitä joskus harvoin. Lähetin Ari Koivusen ensimmäistä levyä varten yhden vanhan käyttämättömän biisin, josta sanottiin että ihan ok, mutta olisiko jotain parempaa. Koetin näyttää että kyllä meikäläiseltä irtoaa, ja Fuel For The Firesta tulikin sitten levyn nimikappale. Tilaustyön tekeminen voi toimia siltä pohjalta, että toisen ihmisen pyyntö tuottaa sen tarvittavan ”pakon” saada intohimo aikaan. Mutta on ihan selvää, että en pystyisi tekemään musiikkia pelkästään siltä pohjalta. Tähän kysymykseen itse asiassa liittyy vuosien mittainen sisäinen kinastelu: järkevä ihminen minussa sanoo, että tee myös muille, ja sisäinen punkkari sanoo, että en varmasti tee.

Viimeinen kysymys: vaikutat alalla, jossa on maalailtu jo monta vuotta aika synkkiä tulevaisuudennäkymiä. Miten se on vaikuttanut sinuun?

– Jouduin tuossa vuosi, ehkä puolitoista sitten kysymään puolitosissani itseltäni, että mitä aion isona tehdä. Olen tehnyt duunia bändissä ja tuottajana, ja molemmat perustuvat siihen että levyjä pitää tehdä ja julkaista. Jos budjetit alkavat olla niin pieniä, ettei levyjä ole enää järkevää tehdä, niin kyllä sitä pitää miettiä… Mulla ei ole aavistustakaan, mitä nettipuoli vielä tuo tullessaan – tuleeko sieltä uusi nousu, tapahtuuko joku muutos. Pakko myöntää, että jokin meikäläisessä on vähän huolissaan, mutta toisaalta en myöskään jaksa hirveästi huolehtia asioista, joille en viime kädessä voi mitään. Sanotaanko näin, että uskon ja toivon, että kyllä asiat aina järjestyy. Mulla oli muuten tästä asiasta joku viisaskin ajatus, mutta enhän mä sitä tietenkään nyt muista! [naurua]