EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Kosminen nauttii pieniin hetkiin paneutumisesta

Tekijä: Nina Lith

Kosminen nauttii pieniin hetkiin paneutumisesta

Julkaistu

American Vagabondin musiikintekoprosessia Kosminen kuvaa intensiiviseksi. 

– Aihe oli kipeä, joten tilanne oli emotionaalisesti haastava. Tuntui erityisen tärkeältä hakea musiikkiin oikea sävy. Koko prosessin jälkeen tuntuu huikealta, että kaikki uurastus on jollain tapaa tullut läpi ja huomattu. Olen todella otettu Harpa-ehdokkuudesta.

Kosmisen mukaan yhteys American Vagabondin ohjaajaan Susanna Helkeen syntyi helposti. 

– Susanna on tarkkakorvainen ja tunnistaa pieniä sävyjä. Minun on helppo heitellä projektin alussa erilaisia demoja läjittäin. On hienoa poimia olennaisia elementtejä ja teemoja yhdessä ohjaajan kanssa. Hänen visiotaanhan elokuvassa ollaan kuitenkin toteuttamassa. Susanna tiesi tarkkaan, mitä hän oli musiikilla hakemassa. Hän sai musiikistani olennaisen ulos, sanoo Kosminen ja kehuu myös Jadesoturin ohjanneen AJ Annilan kanssa tehtyä yhteistyötä.

Kosmisen mielestä elokuva on yksi upeimmista taidemuodoista.

– Elokuvamusiikkia tehdessä kokee olevansa eri tavalla osa isompaa kokonaisuutta kuin esimerkiksi perinteistä äänilevyä tehdessä.

Kerronnallista soundia

Elokuvamusiikki on kiehtonut Kosmista aina, ja hän muistaa fiilistelleensä elokuvien soundtrack-levyjä jo pienenä.

– Muistan ajatelleeni, että sound-trackeissä on aina enemmän fiilistä kuin muissa levyissä. En tuolloin tiedostanut, että usein leffamusassa katsojaa johdatellaan ja viedään tiettyyn tunnelmaan tarkoituksella. Taisin erityisesti lapsena diggailla todella imeliä hollywoodscoreja.

Kosmisen pääasialliseen musiikilliseen toimenkuvaan kuuluvat tuottaminen ja studiotyöskentely, oman musiikin teko sekä konsertointi muutamissa vakioprojekteissa, joita ovat Múm, Hauschka ja Kimmo Pohjonen. Kosminen uskoo, että hänen musiikissaan on yleensäkin mukana jokin visuaalinen aspekti, joka korostuu instrumentaaliprojekteissa ja -sävellyksissä. 

– On luontevaa jatkumoa siirtää sama maailma elokuvaan. Tai ehkä homma toimii pikemminkin toisinpäin. Olen luultavasti aina hakenut musiikinteossa ja tuottamissani projekteissa mielikuvitusta ja mielikuvia herättelevää sointia ja jonkinlaista kerronnallista soundia.

Kosminen toteaa, että elokuvamusiikin säveltäminen eroaa usein selvästi perinteisen biisin säveltämisestä.

– Elokuvamusiikin kesto ja dramaturgia ovat alisteisia tarinalle. Elokuvaa säveltäessä kohtaa monia sellaisia haasteita, joita normaalissa biisinteossa ei ole. Nautin tosi paljon pieniin hetkiin ja nyansseihin paneutumisesta, oikean tunnelman jatkuvasta etsimisestä sekä siitä hetkestä, kun tuo tunnelma lopulta tavoitetaan.

Oma tyyli avannut uusia ovia

Kosminen kertoo hakeneensa 2000-luvun alkupuoliskolta lähtien omaa soundia musiikillisen monipuolisuuden kustannuksella.

– Musiikkini voisi määritellä elektronisen ja taidemusiikin estetiikan, popin, folkin ja orgaanisten soittimien fuusioksi. Mitä enemmän olen keskittynyt kehittämään omaa tyyliä ja näkemystä, sitä enemmän tämä on suureksi ilokseni avannut uusia ovia ja yhteistyömahdollisuuksia. Toisaalta olen oppinut soveltamaan omaa juttuani moneen eri yhteyteen.

– Toistaiseksi kaikki työskentelyni elokuvan parissa on juontanut juurensa siitä, että ohjaaja on ollut kiinnostunut juuri tietystä tyylistä. Hän on ottanut yhteyttä minuun joko muiden projektieni tai kollegan suosittelun perusteella.

Kosminen tekisi mielellään lisää elokuvamusiikkia. 

– Muut musiikkiprojektini ovat toistaiseksi vieneet lähes kaiken aikani, joten en ole aktiivisesti etsinyt elokuvan parista töitä. En myöskään omaa sellaista monipuolisuutta kuin elokuvasäveltäjät perinteisessä mielessä omaavat. Toivoisin tietysti, että jatkossakin juuri minun oma soundini ja tyylini toisi lisää mahdollisuuksia.

Kosmisen mielestä hyvä elokuvamusiikki on luonnollinen ja pakoton osa kertomusta. Toisinaan hyvä elokuvamusiikki on sellaista, jota tuskin huomaa, ja toisinaan musiikki voi lähteä kuljettamaan katsojaa.

– Ihailen niin äänisuunnittelun kaltaisena näyttäytyvää minimalismia kuin tyylikkäästi toteutettua tunteita paisuttelevaa sinfonista paahtoakin.

– Jonny Greenwoodin Mestari ja There will be blood ovat täydellistä elokuvamusiikkia. Näiden leffojen musiikki on sekä minimalistista että lyyristä, pakahduttavan upeaa ja todella persoonallista. Olen aina diggaillut tosi paljon myös Wes Andersonin leffojen soundtrackeja. Hänen elokuviensa musiikkivalinnoille on ominaista leikkisyys, karaktäärisyys ja sympaattinen hullunkurisuus. Tarantinomaisen nerokasta biisien kierrätystä kauneimmillaan.

Elokuvasäveltäjä on genrejen kameleontti

Julkaistu

– Miellän itseni enemmän käsityöläiseksi kuin taiteilijaksi. Nautin suuresti haasteista, joissa joudun selviytymään ja olemaan luova annettujen parametrien puitteissa. Mielestäni minulla on enemmän annettavaa osana projektia kuin vaikkapa itsenäisenä konserttimusiikin kirjoittajana, Levanto sanoo.

Elokuvamusiikin lisäksi hän tekee tilauksesta sovituksia lähinnä orkestereille ja big bandeille sekä kirjoittaa pop-kappaleita Aasian markkinoille jpop ja kpop -genreissä. Lisäksi hän soittaa silloin tällöin pianoa keikoilla.

Levanto on kirjoittanut scoremusiikkia niin isolle sinfoniaorkesterille, kamarikokoonpanoille, jazzyhtyeelle kuin funk-tyyliselle bändille torvisektioineen. 

– Elokuvaprojektien kautta olen saanut korvaamatonta kokemusta orkesterikirjoittamisesta. Se taitaakin olla nykyään jonkinasteinen spesialiteettini alalla. Konserttimusiikkia kirjoittaessa yhden teoksen tekemiseen saattaa kulua jopa vuosia, mutta elokuvamusiikkia täytyy tehdä paljon nopeammalla tahdilla. 

Musiikki syventää kerrontaa

Elokuvassa musiikin tulee antaa tilaa kuvalle. 

– Jos elokuvamusiikki on yhtä täyteen kirjoitettu kuin konserttimusiikki, kuva menee niin sanotusti tukkoon. Musiikki vie liikaa kuulijan huomiota eikä tämä pysty vastaanottamaan korvillaan ja silmillään sellaista määrää informaatiota. Ensimmäisiä projekteja tehdessäni lähes poikkeuksetta ohjaajien kommenttina oli: ”liikaa tavaraa”. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä piti täysin paikkansa, en vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt musiikin määrää suhteessa kuvaan. 

Sopivan informaatiomäärän löytäminen on aina oma haasteensa. 

– Toisessa ääripäässä musiikki on tylsää ja mitäänsanomatonta, mikäli musiikki on perusteettomasti liian paljasta. Lisäksi pitää kiinnittää huomiota kontrapunktiin elokuvan dialogin kanssa. Varsinkin voice over -dialogia pitää varoa. Elokuvamusiikki on epäonnistunutta, jos katsoja ei saa puheesta selvää musiikin takia. Riippumatta siitä miten hyvää musiikki olisi itsessään. 

Elokuvamusiikilla on monia rooleja. Levanto toteaa, että ilmeisimmillään musiikki vain boostaa kuvassa näkyvää tunnetta. Musiikilla on kuitenkin myös mahdollisuus vihjata asioita, joita kuvassa ei muuten tuoda esiin. 

– Jos henkilöiden hyväntuulisen keskustelun alle esimerkiksi lisää hieman pahaenteistä musiikkia, antaa se ymmärtää ettei toinen keskustelijoista olekaan vilpitön. Musiikilla on paljon tällaisia mahdollisuuksia kerronnan syventämiseen. 

Yksi elokuvamusiikin keskeisistä tehtävistä on kokonaisuuden rakenteellinen jäsentäminen. 

– Jos samoja motiiveja tai teemoja käytetään eri puolilla elokuvaa, niillä saadaan parhaimmillaan luotua ehjä kokonaisuus. Jos taas musiikki on siellä täällä olevia sekalaisia katalogimusiikin pätkiä, jää kokonaisuus rakenteellisesti täysin levälleen. Myös elokuvan instrumentaatio ja sävellys luovat sille ominaisen, toivottavasti uniikin, yleissoundin. 

– Elokuvan värimäärittelyssä päätetään mikä on elokuvan yleinen värisävy, onko se ristoräppääjämäisen kirkas ja räikeä, modernin poliisisarjan siniharmaa vai joku muu. Hyvä elokuvamusiikki luo elokuvalle ehjän tunnelman, joka tekee kyseisestä elokuvasta uniikin sävyltään.

Kliseiden välttelyä

Elokuvankatsojat ovat aiemmasta kokemuksesta tottuneet reagoimaan tietynlaiseen musiikkiin määrätyllä tavalla. 

– Elokuvamusiikissa pelataan tällä asialla paljon. On turvallista ja helppoa lypsää näitä reaktioita tutuilla keinoilla, koska epäonnistumisen vaara on tällöin pienin. Lisäksi usein tuottajat ja ohjaajat eivät tunne musiikkia juurikaan ja heillä saattaa olla musiikista hyvin pinnallinen käsitys. Säveltäjän velvollisuus on viime kädessä tehdä sellaista musiikkia, jota pomot tilaavat. Nämä syyt voivat löytyä taustalta, jos elokuvan musiikki kuulostaa kliseiseltä.

Levannon mukaan esimerkiksi actionelokuvissa ei välttämättä haeta kovin persoonallista tyyliä. Musiikista halutaan tehdä vaikuttavaa massiivisuudella.

– Suuri joukko ihmisiä rakastaa tällaistakin musiikkia vilpittömästi. Nämä ovat aina makuasioita. Omasta mielestäni taitava säveltäjä kuitenkin kykenee pelaamaan samoilla reaktioilla ja tunnetiloilla, mutta tekemään ne omannäköisellään tavalla ilmeisiä kliseitä väistellen. Itsekin koitan jatkuvasti hakea edes jonkinlaista persoonallista särmää omiin scoreihini ja välttää kuulostamasta liikaa joltakulta esikuvalta. Onnistumiseni jäänee toisten määriteltäväksi.

Verkostoituminen tuo töitä

Levannon mukaan elokuvasäveltämisessäkin avain töiden saamiseen on henkilökohtainen verkostoituminen. 

– Tämä on useita vuosia kestävä projekti. Alku on hankala, koska on suoraan sanoen turhaa lähetellä cd:itä tuotantoyhtiöihin. Ei niitä kukaan kuuntele. Säveltäjät valitaan ihmisistä, jotka ohjaaja ja tuottaja tuntevat henkilökohtaisesti. 

– Homma helpottuu, kun on jo tehnyt joitain projekteja ja alan ihmisillä on sinusta jokin referenssi. Itse aloitin tekemällä musiikin harjoitustöihin, joita  muutamat ohjaajaopiskelijat tekivät elokuvakoulussa. Tämä oli oiva tilaisuus mokailla ja eksperimentoida, koska kukaan projektissa ei ollut vielä oikein selvillä siitä, miten hommia tehdään. 

Levannon mukaan on epärealistista olettaa, että pitkä teatterielokuva olisi elokuvasäveltäjäksi aikovan ensimmäinen työ.

– Ellei sitten kuulu Philip Glass -tyyliseen säveltäjäkaartiin. Heillä on joku elokuvamaailman ulkopuolinen etabloitunut soundi, joka halutaan mukaan johonkin elokuvaan. Muuten voi olla viisainta etsiytyä tekemään dokumentteja ja lyhytelokuvia. Itse tein varmaan viitisentoista lyhytleffaa ja dokumenttia ennen ensimmäistä pitkää elokuvascorea. 

Levannon mukaan entistä useampi suomalaissäveltäjä on kiinnostunut elokuvamusiikin tekemisestä. Erityisesti monet nuoret ovat kiinnostuneet alasta. Suomessa ei ole pelkästään elokuvamusiikkiin suuntautunutta koulua.

– Näin pienillä markkinoilla se ei ehkä olisi järkevääkään. Maailmalla on useita opinahjoja, joissa on eri pituisia elokuvasävellysopintolinjoja. Itse valmistuin Sibelius-Akatemiasta jazz-osastolta pianistiksi, joskin koko opiskeluajan tein myös  sävellyksen- ja orkestroinnin opintoja perusteellisesti. Alan käytäntöjä ja estetiikkaa olen oppinut projektien myötä. 

Budjetit laskeneet

Levannon kokemuksen mukaan elokuvasäveltäjän on erittäin haastavaa päästä laajentamaan toimintaansa ulkomaille. Hän kertoo koettaneensa vuosia verkostoitua eurooppalaisten tekijöiden kanssa, mutta heikoin tuloksin. 

– EU-rahoilla tuettuja elokuvahankkeita tehdään Euroopassa paljon. Usein projektit menevät kuitenkin niin, että suomalaisessa elokuvassa musiikista ja muusta äänityöstä vastaavat ulkomaalaiset tekijät. Toisin päin asia on mutkikkaampi. Yle ja Elokuvasäätiö ovat nihkeitä tukemaan projektia, jolla ei ole Suomen tai suomalaisen kulttuurin kanssa mitään tekemistä.

– Jos vaikka saksalainen ohjaaja tarjoaa säveltäjän paikkaa suomalaiselle, on suomalaisen tuotantoyhtiön vaikeaa saada täältä säveltäjän musiikkibudjettia kattavaa rahoitusta. Elokuva-ala on kuitenkin viimeisen viidenkin vuoden aikana muuttunut voimakkaasti. Tuottajilla on jatkuvasti enemmän ja enemmän kansainvälisiä kytköksiä ja yhteistyöhankkeita. 

Elokuvia tehdään Suomessa digitaalisen kuvauksen ja levityksen ansiosta enemmän kuin koskaan. Budjetit ovat kuitenkin laskeneet.

– Elokuvasäveltämisellä ei pääse varsinaisesti rikastumaan. En tunne oikeastaan ketään kollegaakaan, joka tekisi vain ja ainoastaan pitkiä elokuvia työkseen. Tv-puolella on tarjolla muita töitä. Toisaalta viimeaikainen katalogimusiikin käytön lisääntyminen ei povaa alalle kovin ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Elokuvamusiikintekoon ei ole Suomessa erityisiä apurahoja. 

– Toki voi hakea esimerkiksi partituurimusiikin tilaussävellystukea, jos kyseessä on orkesteriscore. Vaara apurahoissa olisi, että tuotantoyhtiöt sälyttäisivät liikaa musiikkibudjettia apurahan varaan tai olettaisivat säveltäjän itse hoitavan oman rahoituksensa. Parempi olisi, jos tuotantoyhtiöt yksinkertaisesti budjetoisivat musiikkiin elokuvan kokonaisbudjetista prosentuaalisesti hieman enemmän. 

Hollywoodissa musiikkiin budjetoidaan noin neljä prosenttia elokuvan budjetista. Suomalaisissa elokuvissa budjetti on usein yksi-kaksi prosenttia tai alle yhden.

– Tällä hetkellä säveltäjälle yleensä ilmoitetaan olemassa oleva budjetti kuin taivaasta annettuna. Oletetaan että budjetilla voidaan sitten toteuttaa melkein mitä tahansa. Tilanne on sama kuin silloin, jos sinulla on autokauppaan mennessäsi rahaa Ladaan ja haluat Porschen. Kun kauppias sanoo ettei onnistu, toteat että onpa huono autokauppias.

– Järkevintä olisi jutella säveltäjän kanssa jo esituotantovaiheessa ja pyytää kustannussuunitelmia. Tällöin budjetin laatijoillekin muodostuisi realistinen kuva siitä, mitä musiikin tekeminen maksaa. 

www.pessilevanto.com

Lauluissani olen vapaa

Julkaistu

Isotalolta (s. 1983) on tähän mennessä julkaistu albumit Jollet rakasta (2010), PS. Maj’lle (2011) ja Näin minusta tuli ihminen (2014). Yli genrerajojen kurkottavan poplaulelman lisäksi hän on säveltänyt musiikkia lukuisille teatterilavoille, ja viimeisimpänä Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektin 15-vuotisjuhlanäyttelyyn Vantaan Taidemuseoon. Tämän tiimoilta on työn alla levy sekä valokuvaa, musiikkia ja tanssia yhdistävä näyttämöteos Espoon Kaupunginteatteriin. 

Poikkitaiteellisuus on kiinnostanut Isotaloa aina, eikä hänen omakaan itseilmaisunsa  rajoitu pelkästään musiikkiin. Lukioikäiseksi asti hän nimittäin haaveili tanssijan ammatista, ja käy tunneilla ahkerasti edelleen.

– Tanssiessa on mahdollista ikään kuin unohtua olemaan, antautua virran vietäväksi, ja se on tila, jonka musiikkia tehdessäkin parhaimmillaan tavoittaa, hän sanoo.

Liian lähellä    

Musiikki on kuulunut Suvi Isotalon elämään aina. Lastentarhanopettajana työskennelleen äidin innoittamana kotona laulettiin paljon yhdessä. Aikoinaan Isotalo soitti muutaman vuoden myös selloa, mutta jo varhain pääinstrumentiksi valikoitui piano.

– Pitkäaikaisin opettajani oli Teija Tuupainen, joka oli ihana tyyppi ja klassisesta taustastaan huolimatta sopivasti hörhö. Sain värittää nuottini eri väreillä sen mukaan, minkä väristä musiikki mielestäni oli.

Opettajan hoteissa musiikin tekemisen ilo syveni entisestään.

– Mullahan oli jo valmiiksi aika vapautunut suhde soittamiseen. Teijalta opin soittamisen perustekniikan, ja yhdessä kävimme paljon myös konserteissa. Hän kannusti omien kappaleiden tekoon, muttei puuttunut asiaan sen kummemmin.

Pienestä asti Isotalo oli mukana musikaaleissa ja proggismaailmassa, ja lukioon mennessä näyttelijähaaveet olivat täyttäneet myös disco- ja showtanssia harrastaneen tytön pään.

– Kun Kallion lukiossa olimme viikkoja hautautuneina johonkin proggikseen, ajattelin, etten halua mitään muuta ikinä.

Ja vaikka musiikin tekeminen kulki mukana koko ajan, ei Isotalo vielä Oriveden Opiston musiikkilinjalle mennessäänkään ajatellut, että musiikista voisi tulla ammatti.

–  Se oli kai liian lähellä. Se tuntui omalta tilalta, jota halusi suojella.

Oriveden Opiston jälkeen Isotalo päätyi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolle nimenomaan poikkitaiteellisista syistä ja moniarvoisen ilmapiirin vuoksi.

– Tosin täytyy myöntää, että konkreettisia asioita, kuten opinnoissa etenemistä enemmän kiinnostivat mielensisäiset prosessit ja omien kappaleiden sekä teatterimusiikin tekeminen. Koko opiskeluajan myös opetin kuubalaisia tansseja ja tanssin itsekin.

Sibelius-Akatemiasta Isotalo valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2010, ja samana vuonna ilmestyi hänen esikoisalbuminsa Jollet rakasta.

– Ruosteenkeltainen, Isotalo vastaa, kun häntä pyytää kuvailemaan levyä lyhyesti.

Valoa ja varjoa

Biisimateriaali esikoislevylle oli syntynyt opiskeluvuosien kuluessa. Isotalo esitti kappaleitaan keikoilla, ja erään kerran kuuntelemassa oli myös Matti Johannes Koivu, joka innostui ajatuksesta tuottaa levy.

– Se oli hienoa. Matti ymmärsi laulujeni idean ja antoi musiikilleni kehykset.

Jollet rakasta on minimalistisesti toteutettu, nostalginen albumi, jonka pianovetoisissa balladeissa soi jopa saha. Jutusteleva laulutyyli niiaa Dave Lindholmin suuntaan, ja Daven Isotalo mainitseekin suureksi vaikuttajakseen nimenomaan tekstien osalta.

– Daven tuotanto rohkaisi minua ei-kontrolloituun kieleen. Puhuminen on mulle ylipäätään äärimmäisen tärkeää. Koen itseni enemmän puhujaksi kuin kirjoittajaksi.

Isotalo ja Koivu tekivät levyn valmiiksi, ja etsivät sille sitten julkaisijan. Sopimus Sound of Finlandin kanssa solmittiin nopeasti, ja vasta levyn ilmestyttyä ehti tajuta, mitä oikeastaan oli edes tapahtunut.

– Olihan se myös outoa. Jokin niin sisäinen ja intiimi oli nyt muiden määriteltävissä.

Kakkosalbumi PS. Maj’lle ilmestyi jo seuraavana vuonna, ja nyt tuottajaksi astui Timo Kämäräinen, joka ensimmäisellä levyllä oli soittanut lähinnä vähän kitaraa.

– Koska olemme kumppaneita, ja Timon muusikon ura on niin paljon omaani pidempi, tuntui tärkeältä tehdä ensimmäinen levy mahdollisimman irti hänestä. Totta kai hän oli rinnalla tukena, mutta ei tyrkyttänyt itseään aktiivisesti mukaan.

Kämäräisen lisäksi kakkoslevyn parissa hääräsi Kämäräisen tavoin livekokoonpanoon alusta asti kuulunut rumpali Olli Krogerus.

– Olin tehnyt demot itse jo pitkälle, bändiarritkin valmiiksi. Sitten annoin biisit Timon käsiin.

Albumista tuli edeltäjäänsä synteettisempi ja sovituksiltaan runsaampi. Temaattisesti PS. Maj’lle liikkuu alitajunnan tummissa vesissä aiheinaan mm. irrationaaliset pelot. Jos Isotalo kuvaa pääasiassa rakkaussuhteita käsittelevää debyyttiään oranssin väriseksi, niin kakkonen on hänen mielikuvissaan kylmänsininen.

– Ja vaikka tälläkin albumilla on hyvinkin eri tyylisiä kappaleita, kyseessä on kuitenkin kokonaisuus. Kyse on jälkisanoista, lähettämättä jääneistä kirjeistä, asioista joita on vaikea ilmaista.

Tummien sävyjen lisäksi mukana on myös toivoa. Valon ja varjon vaihtelu toistuu useissa kappaleissa.

– Ahdistus on yksi vanhimmista ystävistäni, Isotalo sanoo.

Yhden moninaisuus       

Kolmas levy Näin minusta tuli ihminen poikkeaa aiemmista jo tekoprosessiltaan. Kahdelle ensimmäiselle materiaali oli ollut valmiina ennen ensimmäisenkään julkaisua, mutta kolmannen kappaleet syntyivät intensiivisesti yhden kesän aikana.

– Kun biisit olivat läjässä, huomasin, että käsissäni oli kokoelma fragmentteja, jotka tutkivat ihmisenä olemisen eri puolia.

Isotalo kertoo pohtineensa paljon identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja etenkin elämässä jatkuvasti läsnä olevaa ambivalenssia.

– Eräs tuttavani sanoi ettei tuo ketään kiinnosta, hän nauraa.

– Mutta minulle tämäntyyppinen lähestymistapa on ainoa mahdollinen. Ajattelen levyjäni ensisijaisesti niiden teemojen kautta.

Kun Isotalo oli tapansa mukaan tehnyt biisit ja bändidemot valmiiksi, hän yhtäkkiä kyllästyi kappaleidensa itseään toistavaan eteerisyyteen.

– Sanoin Timolle ja Ollille että tehkää mitä tahansa, mitä keksitte. Ollikin osallistui sovituksiin enemmän kuin aiemmin, ja vain muutama  biisi jäi alkuperäisten demojen maailmoihin.

Näin minusta tuli ihminen -levystä tuli moniääninen kokonaisuus, jolla soivat kasarihenkiset diskobiitit ja kitarat. Värimaailmakin on Isotalon mielessä muuttunut kirjavaksi. Mystisyyttä ja kaihoa löytyy silti edelleen.

Levy-yhtiötään Isotalo kiittää siitä, että on saanut vapaat kädet ja täyden luoton musiikkinsa tekemiseen. Hän on myös halunnut pitää työryhmän aina ajan tasalla, ja joka levyn myötä järjestänyt kotonaan kuuntelusession levy-yhtiön edustajille ja muille asianosaisille.

– Olen laittanut ruokaa ja tarjonnut viiniä ja etenkin juonut sitä itse, jotta uskaltaisin istua pianon ääreen. Sitten olen soittanut biisit läpi ja muut ovat tehneet muistiinpanoja. Tämän jälkeen on keskusteltu ja päätetty, mitkä kappaleet pääsevät mukaan levylle.

Niinkin on käynyt, että joku oma suosikki on pudonnut pois.

– Mutta jälkeen päin ratkaisut ovat tuntuneet aivan oikeilta.

Kun Isotalo tekee musiikkia, yksinäisyys ja yhteisöllisyys vaihtelevat – aivan kuten ne vaihtelevat kappaleiden teemoissakin.

– Sävellysvaihe on yksityinen hetki, oma taikapiirinsä, johon muilla ei ole asiaa. Mutta biisin jatkotyöstämisessä tarvitsen muiden näkökulmia, ja ylipäätään yhdessä tekeminen on minulle elinehto.

Kohti hyväksyvää katsetta        

Oman musiikin lisäksi Isotalo on säveltänyt paljon näyttämömusiikkia. Ero näiden välillä on luonnollisesti suuri.

– Omia biisejä kirjoittaessa on vaistonvaraisessa ja  kontrolloimattomassa tilassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään ulkoa päin määriteltyä. Valmiiseen tekstiin ja kontekstiin sävellettäessä tilanne on tietenkin toinen.

Toisaalta teatterimusiikin maailmassa on vapaa popmusiikille tyypillisestä genreajattelusta.

– Teatterissa kaikella musiikilla on itseisarvo. Oleellista on vain se, mikä musiikki palvelee tarkoitusta parhaiten. Esimerkiksi Kuopion kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmää varten kuuntelin paljon noisea ja trancea, joista etsin ideoita näytelmän ankaran maailman kuvaamiseen.

Lokerointi ylipäätään on asia, jota Isotalo vierastaa, ja jota hän on paljon myös pohtinut.

– Musiikissa, jos missä, on mahdollisuus päästä lähelle ihmisyyttä, joka ei alistu pintapuoliseen määrittelyyn. Toisaalta musiikkibisnes pelaa ennen kaikkea kärjistetyillä kuvastoilla. Tämä ristiriita kalvaa ajoittain. Ihminen toimii usein hylkäämisen pelon ja miellyttämisen tarpeen armoilla, ja peilaa itseään toisten ihmisten katseen kautta.

– Mutta jatkuvasti toisia aistiessaan katoaa itse.

Katseen kohteena olemisesta on kyse myös Miina Savolaisen tunnetuksi tekemässä Maailman ihanin tyttö -projektissa, jossa lastenkodissa kasvaneet tytöt ovat saaneet määritellä heihin kohdistuvat katseet uudestaan voimauttavan valokuvan keinoin. Projektin 15-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä kantaesitettiin valokuvien inspiroima konsertti, johon Susanna Haavisto oli kirjoittanut tekstit ja Suvi Isotalo säveltänyt musiikin.

– Olen tehnyt Susannan kanssa yhteistyötä aiemminkin, ja viime syksynä hän pyysi mut mukaan. Susanna oli saanut idean jo vuosia sitten nähtyään valokuvista kootun kirjan. Hän oli vaikuttunut kuvista ja ottanut yhteyttä Miinaan ja Miinakin innostui ideasta, mutta ajatus jäi vuosiksi muiden töiden jalkoihin.

Juhlanäyttelyn myötä suunnitelmasta tuli vihdoin totta. Triokokoonpanossa esiintyi Isotalon ja Haaviston lisäksi sellisti Lea Pekkala, ja konserteissa oli paikalla myös suurin osa valokuvien tytöistä.

– Kokemus oli unohtumaton.

Maailman ihanin tyttö -näyttämöversion lisäksi Haavistolla ja Isotalolla on toinenkin yhteinen projekti, kiertävä laulunäytelmä Tyttö joka etsi aurinkoa, joka kertoo hyökyaallon myötä pinnalle nousevasta, meren pohjalla asuneesta tytöstä. Tarina syntyi Intiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen, kun naiset alkoivat kertoa tarinaa Tsunamika-tytöstä lohdutuksena paljon menettäneille.

Näytelmän ensi-ita oli Suomenlinnassa, ja sitä ollaan viemässä myös Intiaan.

– Tyttöaihe on toistunut monissa projekteissa, vaikka en ole tietoisesti  hakeutunutkaan tyttö- tai naisteemaisten juttujen pariin. Ylipäätään lasten maailma on syvästi liikuttava, ja pitää sisällään kaiken oleellisen. Monissa lauluissanikin on kertojana on lapsi. 

Tyyppi alkoi tanssia

Toki Suvi Isotalolla on niitäkin hetkiä, jolloin musiikin tekeminen ei luonnistu, tai luovaan työhön liittyvät merkitykset ovat kaikesta huolimatta hakusessa. Silloin hän lukee kirjoja, tapaa ystäviä – ja tietenkin tanssii. Tätä nykyä hän käy dance hall reggae- ja house-tunneilla. Hän puhuu toisesta asiasta, johon nykyihminen kategorioiden lisäksi helposti kasvaa:

– Eroon omasta fyysisyydestä. Omasta ruumiista voi tulla jopa vihollinen, vaikka sen pitäisi olla ilon ja elämänvoiman lähde.

Uusimman levyn nimikappaleessa ja avausraidassa Näin minusta tuli ihminen on kyse juuri tämän ilon löytämisestä.

– Siinä palataan ikään kuin alkuun, johonkin varhaiseen tilaan, joka on täynnä olemassaolon riemua olosuhteista huolimatta, uteliaisuutta ilman epävarmuuksia ja häpeää.

Laulussa kertoja nimeää kehonsa osa osalta, ja jalkapohjiin päästyään alkaa tanssia.

– Itseään pitää rakastaa. Tunnen myötätuntoa kaikkia lajitovereitani kohtaan. Ihmisen osa ei ole helppo.

Haastattelun lopuksi puhe kääntyy autolla ajamiseen, sillä Isotalo on tullut haastatteluun suoraan autokoulusta. Hän meni sinne käytännön syistä keikkamatkojen takia ja odottaa innolla sitä, että  pääsee ajelemaan kesä-Suomea ristiin rastiin.

– Ja että mitä musiikkia autossa sitten kuuntelen.

Teosto-palkittu Risto Ylihärsilä ilmaisee soundeilla

Julkaistu

Tämän vuoden Teosto-palkinto on yksi osoitus siitä, että Ylihärsilä nauttii suurta arvostusta niin indie-artistina kuin kriitikkojen piirissä.

Kuopiossa syntynyt Risto Ylihärsilä, 38, aloitti uransa rivimuusikkona Kuopiossa. Rumpalina ja kosketinsoittajana toiminut monitoimimies muutti kuitenkin pian Tampereelle pois synnyinkaupunkinsa ahdistavaksi käyneistä ympyröistä. Risto-yhtye syntyi tarpeesta toteuttaa omaa visiota täydellisestä popsoundista.

– Minun on hyvin vaikea selittää visioitani muille. Tämä pakotti minut tekemään omia biisejä. Niissä saan luoda sellaisen soundimaailman, joka soi päässäni.

Palkinnon arvoa lisää se, että se myönnettiin yksin Ylihärsilälle – näin on tapahtunut vain kahdesti aiemmin Teosto-palkinnon yksitoistavuotisessa historiassa. Teoston palkintoraatiin kuuluneet Taideyliopiston hallituksen puheenjohtaja Saku Mantere, Yleisradion toimitusjohtaja Lauri Kivinen ja viime vuonna Teosto-palkinnon saanut Anna Eriksson luonnehtivat Ylihärsilän taidetta Risto-yhtyeen levyllä II näin: ”Pidimme ohjenuoranamme Teosto-palkinnon kriteerejä eli rohkeutta, omaperäisyyttä ja innovatiivisuutta ja niitä Risto Ylihärsilän teokset ilmentävät. Ne eivät lohduta eivätkä viihdytä, mutta paljastavat oivaltavasti sen, mikä on läsnä tässä ajassa ja myös haastavat kohtaamaan ankaran ja ahdistavan todellisuuden”.

Tabuja ei ole

Ylihärsilä tarttuu lauluissaan rohkeasti vaikeisiin asioihin kuten  mielenterveysongelmat, syrjäytyminen ja vanheneminen. Siviilissä syrjäänvetäytyvä taiteilija on tarkkailija, jonka laulut kommentoivat maailmaa yleensä altavastaajan vinkkelistä. Tekstit eivät kuitenkaan tuomitse tai saarnaa. Aina kuulija ei pysty erottamaan mustaa huumoria vakavuudesta. Hiljaisen verkkaan puhuva Ylihärsilä on suorapuheinen myös Teosto-palkinnon merkityksestä itselleen.

– Jo palkintoehdokkuus oli tietysti iso juttu, mutta taloudellisesti tämä oli pelastushetki meidän perheelle. Levyn myötä tulleiden keikkojen myötä ajattelin, että jos en yhtään törsää tänä vuonna niin pääsen jaloilleni vuoden loppuun mennessä. Palkintorahoilla saatiin tilanne normalisoitua ja päästiin ulos perintätoimisto- ja ulosottokierteestä. Sieltä on aika hankala päästä pois kun rästiin jääneiden laskujen maksaminen on aina kalliimpaa.

Palkinto myönnettiin Ylihärsilän sanoituksista ja sävellyksistä levyllä II, joka on Risto-yhtyeen neljäs. Levyn nimi kuvastaa tekijänsä mukaan ”jonkin uuden alkua”. Alkuaikojen räyhäkkyys on vaihtunut vakavampiin sävyihin. Punaisena lankana voi pitää kuitenkin Ylihärsilän mieltymystä koneiden käyttöön sekä tapaa tarttua vaikeisiin aiheisiin. Tekijä kertoo kuinka Lou Reedin selkeätajuinen poplyriikka oli yksi herättäjistä, joka sysäsi tekemään omia biisejä. Suomenkielisiä vaikuttajia oli jo sitä ennen ollut useita. Lapsuudestaan Ylihärsilä muistaa kolme tärkeää biisiä, joita kuunteli toistuvasti: Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset, Tuomari Nurmion Valo yössä ja Hurriganesin Hot Weels (säv. Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen, san. Richard Stanley).

– En silloin miettinyt, että tätä haluaisin tehdä, mutta ne oli niitä aikoja jolloin musiikin pystyi kokemaan kokonaisvaltaisesti. Tuntui uskomattomalta olla sen musiikin keskellä. Myös Gösta Sundqvist on ollut tärkeä ja kai se Juicekin on siellä vaikuttanut vaikken sitä heti myönnä. Tulihan sitä kuunneltua penskana paljon. Eino Leinon Helkavirsiä oli hieno silmien avaaja.

Biisit kypsyvät kauan

Yhtymäkohdat Sundqvistiin ja Peitsamoon ovat ilmeiset. Kari Peitsamon kanssa yhteistyö konkretisoitui Ylihärsilän tuottaessa Peitsamon ”The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ” -levyn vuonna 2007. Taustalla soitti Risto-yhtye. Vaikka Ylihärsilä onkin tehnyt niin tuottajan kuin miksaajan töitä, tai ollut muusikkona Ville Leinosen yhtyeessä, kokee hän ensisijaisesti olevansa musiikintekijä.

Omat levyt vaativat pitkän kypsyttelyn ja Ylihärsilä saattaa luonnostella biisiä pitkäänkin ennen kuin tuo sitä bändille. Toisaalta vuorovaikutus muusikkojen kanssa on joskus tärkeä sysäys umpikujasta.

– Biisin kehittelyprosessi voi kestää muutamasta tunnista muutamaan vuoteen. Hyvä esimerkki on Discopallo, jota kypsyttelin puolitoista vuotta. Se oli aluksi duurissa menevä Aavikko-pastissi kunnes se muuttui molliin ja ajattelin että siitä voisi tulla hyvä diskohitti. Välillä jo hautasin kappaleen ajatellen, ettei tästä tule yhtään mitään. Olin silloin kalankäsittelytöissä ja yksi ilta pitkän työpäivän jälkeen väsyneenä alkoi toisen säkeistön hokema ”Kakea, Jakea, Makea” soimaan päässä. Se nauratti tosi paljon ja keksin miten se pitää tehdä.

Discopallo on ollut varma hitti jokaisella Riston soolo- ja bändikeikalla. Syynä on varmasti niin svengaava diskobiitti kuin tekstin riemastuttava tarinakin. Siinä ujo nörtti joutuu keskelle seksifantasiaa. Riston lavapersoonassa on paljon tätä arvaamattomasti ryöpsähtelevää takarivin jätkää. Kappaleita olisikin vaikea kuvitella muiden esittämäksi.

– Minulla on sisäinen maailma, jossa velloo monesti aika paljon. En hirveästi näytä ulospäin tunteitani. Koen syviä pohjia ja huippuhetkiä. Ehkä se tyyppi muodostuu sieltä. Vähän kaikissa biiseissäni on semmoinen sisäisesti paljon kokeva ihminen kertojaminänä.

Täydellisyyden tavoittelija

Toisaalta teksti tuskin lähtisi lentoon ilman biisin vastustamatonta imua. Ylihärsilä lähestyykin biisejään yhtä paljon teksti kuin sävel edellä, ja joskus ne tulevat yhtä aikaa. Säveltäjän pään sisällä kuitenkin soi täydellinen soundi, jonka perässä nöyrän oloinen taitelija levykokonaisuuksiaan rakentaa.

– Soundit ovat tärkeä osa biisejäni. Aloin tekemään biisejä paljolti sen vuoksi, että pystyisin tekemään semmoista soundia mitä halusin – tosin en tiedä miten se on onnistunut. Päässä ne kappaleet soivat aina niin paljon parempina. Soundien kautta olen kuitenkin eniten pystynyt ilmaisemaan sisäisiä tunteita.

Mutta kuten Teoston palkintoraati kiteytti, käsittelee Ylihärsilä myös isoja asioita joihin monet eivät koskisi tikullakaan. Palkitun levyn kappale Vanhus käsittelee kuolemaa ja vanhenemista. Aikaisempien levyjen naivistisuus ja greisiys on vaihtunut pohdiskelevuuteen. Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyn (2006) Pikkuoravat kertoo itsemurhasta lastenlaulun muotoon puetussa sävellyksessä. Sille voi hymyillä vapautuneesti vaikka tarina on niin makaaberi.

– Ei mielenterveyspotilaat ole jatkuvasti naama norsunvitulla vaan kyllä valtaosa ymmärtää myös asioiden koomisen puolen. Asioita käsitellään paljon huumorin – monesti aika mustan – kautta. Halusin tuolla laululla ehkä laajentaa omaa tai kuulijan tajuntaa ja ymmärrystä toivoen, että siitä seuraisi oivalluksia. Uusi levy on paljon vakavampi. Oli pitkä kausi kun ajattelin paljon kuolemaa. Isälläni oli kolme vuotta syöpä, mitä ei pystynyt hoitamaan. Sen kautta tuli aika paljon käsiteltyä asiaa. Tuttujen tapaturmaiset kuolemat siihen päälle ja se, että kolmenkympin jälkeen alkoi ajatella kuolevaisuutta muutenkin.

Tuoreimman levyn tyyli on musiikillisesti kaukana naivistisuudesta.

– Halusin pois amerikkalaisesta rokkiperinteestä. Vanhus-biisissä mielessäni oli Oskar Merikanto -henkinen 1800-luvun lopun suomalainen musiikki. Halusin siirtää suomalaiskansallisen musiikin popmusiikkiin triphop-kompin kautta.

Rumpalipoika, valtakunnanhauska ja herkkä laulaja

Julkaistu

Erkki Liikanen syntyi niin vauhdilla vaarinsa kotitalossa Uuraan saaressa, että putkahti maailmaan ja löi päänsä lattiaan jo ennen kuin kätilö ehti paikalle. Vauhtia on riittänyt myös sen jälkeen. Viime vuonna Eki juhli jo 55-vuotista esiintyjän uraa 70-vuotissynttärien merkeissä.

Sotien jälkeen Liikasen perhe asettui Kotkaan, Hietasen saareen. Lapsuusajan tunnelmia Eki on tiivistänyt kauniiseen laulelmaansa Hietanen. Kipinää musiikkihommiin hän sai sekä laulavilta ja soittotaitoisilta vanhemmiltaan että paikalliselta poliisilta Aarne Nuotiolta, joka oli Kipparikvartetin Auvo Nuotion veli ja oopperalaulaja Pekka Nuotion isä. Aarne Nuotiokin lauloi, soitti viulua ja opetti kitaransoittoa.

Rumpalipojaksi

Rumpupalikat Liikanen veisti jo kansakoulussa ja parin vuoden päästä hän sai ostettua osamaksulla omat rummut Kari Nissiseltä. Ensimmäisen rumpalin pestin poika löysi jo 15-vuotiaana Mauno Hyytiän tanssiorkesterista ja pian myös Ravintola Fennian bändistä, jossa 20-vuotias Juha Vainio toimi toisinaan pianistin tuuraajan tuuraajan tuuraajana.

15-vuotias Eki tarvitsi tietysti keikkailuun vanhempien luvan eikä hänelle anniskeltu. Se oli myös suuri onni, sillä hän huomasi jo pian alkoholin vaikuttavan huonosti muiden soittokykyyn. Myös nuorena alkaneet vatsavaivat auttoivat välttymään viinan kiroilta.

Erik Lindström kiinnitti kertakuulemalta 17-vuotiaan rumpalinalun bändiinsä ja siitä Ekille aukesi uusi maailma Suomen eturivin tähtien säestäjänä. Lindströmin suojattina hän pääsi mm. opiskelemaan nuotinlukua ja kuuntelemaan amerikkalaistähtiä kuten Miles Davisia ja Count Basieta Tukholmaan. Hän myös asui paljon Lindströmeillä ihan käytännön syistä, koska keikkamatkoilta ei ollut aina yhteyksiä palata Kotkaan.

– Erik on superhieno tyyppi. Hän oli hyvin tietoinen omasta itsestään ja omista lahjoistaan, mutta hirveän ystävällinen ja kaikkea. Ja tarkka! Hän sanoi: ”Sun haikka tulee liian myöhään alas, tee sille jotain”. Hän opasti hyvällä tavalla ja hyvin yksinkertaisesti.

Eki olisi päässyt opiskelemaan Oscar Petersonin jazzkouluun New Yorkiin, mutta armeijaa ei pystynyt siirtämään.

– Se jäi sitten, mutta Chrisse Schwindt kävi siellä.

Levylaulajaksi

Ennen armeijaa Erik Lindström testasi Liikasen levylaulajan ja teinitähden kykyjä. Vuonna 1962 ilmestyi ensimmäine sinkku Hiiri Gonzales (Speedy Gonzales; Hess David, Kaye Buddy, Lee Ethel, suom. Saukki). Sitä seurasivat Teinisenjoriitta (Teenage señorita; Barberis Billy, Randazzo Teddy, Weinstein Bob, suom. Erik Lindström) ja duettona Arja Tuomarilan kanssa levytetty Manzanilla (Dietmar Lutz, suom. Saukki). Vuonna 1963 Liikanen kilpaili jo Suomen euroviisukarsinnoissakin Åke Granholmin laululla Pimpula vei.

– Se oli järkyttävä, mä häpesin sitä. Mä diggasin Frank Sinatraa ja ajattelin, että Sinatra ei ikinä laulaisi: ”Hei, hei, pimpula vei!”.

Vuonna 1964 Erik Lindström ja Börje Sundgren tekivät hänelle euroviisuehdokkaan Pianonsoittaja, joka karsiutui semifinaalissa, mutta levytettiin.

Armeijan jälkeen Erkki Liikanen oli vielä jonkin aikaa Lindströmin yhtyeessä, mutta alkoi sen jälkeen soittaa Laila Kinnusen kanssa, sekä veljensä Johanneksen kanssa kotkalaistaustaisessa bändissä joka säesti Irmeli Mäkelää. Löydettyään aviopuolison Liikanen päätyi pääkaupunkiseudun kautta nykyisille kotisijoilleen Forssaan ja Rauno Lepistön yhtyeeseen laulavaksi rumpaliksi. Vakiosolistina oli alkuun Pekka Loukiala, mutta myös monia vierailijoita kävi.

– Mä näin kaikki Suomen suuret starat takaapäin. Oli kiva katsoa, mitä ne touhus siinä laulaessaan. Olasta [Olavi Virrasta] lähtien kaikki mä oon säestänyt.

Tv-tähdeksi ja lauluntekijäksi

Vuosikymmenen taitteessa Ekistä alkoi tulla koko kansan tuntema tv-tähti varsinkin Ylen Ilkamat-viihdeohjelman ansiosta vuonna 1970.

Samaan aikaan hänellä oli omia bändejä ja laulukavereiksi löytyivät mm. Timo Tervomaa ja Vesa Enne, jonka kanssa Liikanen duetoi parilla PSO:n albumilla Kari Purhonen ja Heput 1970 ja Kuudestaan 1971. Jälkimmäiseltä löytyy hurja CCR-cover Kuljen kuljen (Proud Mary; John Fogerty, sov. Sven Nygård, suom. Saukki)

Varsinaisen Erkki Liikasen ensimmäisen sooloalbumin julkaisi Finndisc sen jälkeen, kun Jaakko Salo oli kuullut Liikasen, Timo Tervon ja Vesa Ennen trioa. Siihen koottiin uusien levytysten lisäksi 60-luvun sinkkuja. Omien bändien myötä Liikanen alkoi kirjoittaa myös omia biisejä, ensimmäinen oma teos oli PYP-pankin mainoslaulu.

Vuonna 1974 Eki oli mukana TV1:n uudessa lauantai-illan sketsiviihdeohjelmassa Merirosvoradio, josta tuli hyvin suosittu. Samoihin aikoihin hänen bändinsä solistiksi löytyi Kari Tapio. Harva tietää tai muistaa, että herrojen ensimmäinen varsinainen albumi on yhdessä tehty kantrilevy, joka on nimetty bändin mukaan Aikapommiksi.

– En oikeasti muista missä me on treffattu, mutta kun Tervon Timppa ja Vesa Enne perusti Stadin poikien kanssa Karman, niin mä tarvitsin solistia. Jostain me löydettiin toi Jalkanen, Klabbi.

(Kari Tapion version voi lukea Selvisin numerosta 04/2009; elvisry.fi/selvis, hauksi Kari Tapio.)

– Silloin oli humppa, tango, valssi, foxi, ”Besame mucho” -cha cha chat… Aattelin, että tosta kantrista saisi kivan letkeen… kun toi ”dzääs”, eihän se toiminu, ei tanssittanut. Siis toi kantrin svingi, sehän vois käydä jalkaan!

Liikasen innovaatio oli luoda jonkinlainen ”country & eastern” Buck Owens -käännöskantri, ja Meiä Veera (Arms full of empty) olikin todellinen hitti.

– Aattelin, että kun kantrijätkät laulaa kansankielellä, niin mikäs se olisi meikäläisen kansankieli: Karjalan murre tietysti!

Jo aivan nuorena Veikko Ahvenaisen kanssa Eki oli saanut tuntumaa iltamahupailuun ja parodiointiin. 70-luvulla iltamat siirtyivät seuraintaloilta ravintoloiden show-esityksiksi. TV:n ohella ja sen ansiosta Liikasella oli tietysti kovasti vientiä myös sillä rintamalla.

Syksyn Sävelen suosikiksi

Liikanen nähtiin euroviisukarsinnoissa vielä vuonna 1975 laulavana rumpalina Seija Simolan kanssa DANS-yhtyeessä. Heidän esittämänsä Esko Linnavallin trendikäs kappale Hei, lähde maailmaan sijoittui kuudenneksi.

– Mä en muista tosta mitään!

Eikä ihme, koska uran ruuhkavuodet olivat pahimmillaan.

Kovin Erkki Liikanen -buumi alkoi vuoden 1975 Syksyn Sävel -voitosta laululla Evakkoreki, jonka Liikanen teki alunperin Merirosvoradio- ohjelman sketsiksi.

– Siinä oli aina joku musiikkinumero, joka piti tehdä pienellä vaivalla. Oliko mulla hanuri ja Laihon Pekalla kitara vai päinvastoin? Petra [Frey] tanssi ja minä lauloin. [Pertsa] Reponen soitti mulle illalla ja sanoi: ”Hei, tää on niin hyvä biisi, että pane tää tonne Syksyn Säveleen. Leikkaan tämän nauhalta pois”.

– Siitä tuli Ylessä hirmuinen haloo, kun puuttui 3 minuuttia tuotettua ohjelmaa. Reponen oli selittänyt, että siinä oli joku ”räpsy”, oli pakko leikata pois…

Vielä suurempi kohu tuli sitten itse Evakkoreki-laulusta. Jotkut pitivät rienauksena sitä, että vakavasta asiasta tehtiin huumoria. Mutta Liikasen kansansuosio nousi aivan uudelle tasolle. Postikorttiäänestäjien määristä voivat tämän päivän puhelinäänestysohjelmat vain haaveilla. Evakkoreki voitti 157 375 äänellä, vaikka yli 100 000 ääntä sai myös kakkoseksi tullut Salomon ja Unisatu (säv. & san. Henry Haapalainen). 

Suuresta suosiosta huolimatta Liikaselta jäi kultalevy saamatta, sillä kultalevyrajoja juuri nostettiin 1.10.1975. Discophonin Mosse Vikstedt kehotti Liikasta osallistumaan myös seuraavana vuonna: ”Ihan sama vaikka teet Ukko Nooan, sä voitat, kun sait viimeksi niin paljon ääniä”. Deadlinen lähestyessä Liikanen sai kuin saikin aikaiseksi kappaleen, jonka nimeksi tuli Jokkantii.

– Kun kansanlaulut ovat vapaata riistaa, niin näin jälkeenpäin voin sanoa, että mä käänsin sen kansanlaulun [laulaa Katjushaa], ja otin sen nuottikuvan niin kuin Bach [laulaa Jokkantiita]. Tämä oli harkittu rikos, tämä melodia, mutta sitten väliosa on yhdestä jenkkiballadista The nearness of you.

Näin Evakkoreen lailla sotatraumoja ja Suomen Venäjä-suhdetta humoristisesti käsitelleessä Jokkantiissa siis kohtasivat Venäjä ja USA.

– Tämä oli liennytystä! Se ymmärrettiin väärin, koska se hyllytettiin sotaa ihannoivana kappaleena ja neuvostovastaisena.

Mainoskasvoksi

Jopa Mainostelevisio alkoi sensuroida Liikasta ja Yleisradiossakin alkoi liian suuri suosio ärsyttää. Kolmatta kertaa Liikasen ei enää annettu voittaa, vaan vuonna 1977 Syksyn sävelessä voittajan valitsi poikkeuksellisesti ammattiraati, joka kuitenkin antoi Liikaselle hopeasijan. Kolmen konstin timpermannissa Liikanen esitteli vaihtoehtoisia historianäkemyksiä mm. Viipurin pamauksesta ja Piispa Henrikin kuolemasta.

Muitakin ovia oli jo alkanut sulkeutua, sillä Liikasen päätös ryhtyä Seura-lehden mainoskasvoksi 1976 oli sen ajan ilmapiirissä monelle liikaa. Esimerkiksi tv-sarjoihin ei ollut enää asiaa. Liikanen oli kuitenkin ruuhkavuosien ja vatsahaavaongelman takia alkanut väsyä mm. kiertämään ja pyörittämään bändiä. Töitä kuitenkin riitti edelleen.

Ravintolashow’n kultakauden alettua hiipua Marjatta Leppänen, Jukka Virtanen, Matti Kuusla ja Jaakko Salo perustivat UIT:n. Erkki Liikanen oli mukana kolmannessa produktiossa Taikalaatikko 1981 ja myöhemmin tuuraajana aika minimaalisella harjoitteluajalla.

– Jaakko Salo soitti sunnuntaina ja sanoi, että huomenna saat videon. Perjantaina tuuraat Lasse Mårtensonin ja lauantaina Tom Pöystin Linnanmäellä. Siis hei, vajaa viikko aikaa ja kaksi pääroolia. Sen Mårtensonin mä jotenkin klaarasin, mutta se Pöystin homma… Kyllä mä siellä palloilin jaloissa, mutta enhän mä siitä mitään tiennyt.

Vuonna 1982 Liikanen teki TPS:lle kenties Suomen vihatuimman kannatuslaulun Hunajata, duettona Tuire Pentikäisen kanssa. 1983 Forssa otti Syksyn Sävelessä kaksoisvoiton, kun Eki jäi toiseksi perhetutulleen Jonna Tervomaalle kappaleellaan Reikani Reikani, jossa pyydettiin Ronald Reagania hieman säätämään ydinohjusten kohteiden koordinaatteja. Kakkossija tuli seuraavanakin vuonna kappaleella Tuttu mies, putkimies, jossa seikkaillaan rakennushommissa Lähi-idässä.

1987 Elvis järjesti yhteistyössä 8 eri kaupunginorkesterin kanssa konserttisarjan ”70 vuotta suomalaista kevyttä musiikkia”. Kapellimestarina oli Matti Puurtinen, solisteina Erkki Liikanen ja Anneli Saaristo sekä juontajana Jukka Virtanen. Vaikka Eki onkin Elvisin pitkäaikainen jäsen, häntä ei ole Elvisin riennoissa juuri näkynyt.

– Olen luottanut edunvalvonnassa sataprosenttisesti aktiivisempiin kollegoihin!

Vielä yhden Syksyn Sävelen kakkossijan Eki nappasi Gorbatshovista kertovalla rallilla Taikuri Itämaan (san. Liikanen-Turkka Mali) vuonna 1989. Forssalaiset Malin veljekset ovat tietenkin tuttuja kollegoita pitkältä ajalta. Muutama vuosi sitten, 2010, Liikanen teki Mika Malin kanssa Forssan murteella golf-aiheisen kupletin I’m a Tiger.

Oopperan ja operetin pariin

Liikanen teki Seura-lehdelle vuosien varrella lukemattoman määrän tv-mainoksia. Yhtyneiden Kuvalehtien suoma taloudellinen turvallisuus mahdollisti itsensä kehittämisen ja Eki päätti alkaa opiskella uudestaan klassista laulua.

Suurimpana saavutuksena oopperan saralla hän pitää pääroolia Donizettin koomisessa oopperassa Il Campanello. Sitä esitettiin Lounais-Hämeen musiikkipäivillä ja Sysmän Suvisoitossa ja jopa Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila otsikoi: ”Rallilaulaja loistaa lato-oopperan tähtenä”.

Sitä seurasivat Gilbert Sullivanin Merirosvot Kotkan meripäivillä ja Offenbachin Orfeus Manalassa, joka tehtiin Punkaharjun Retretin luolanäyttämölle, ja 1990-luvun alussa Paul Abrahamin Viktoria ja hänen husaarinsa -operetti Turussa.

Sekä A-lehtien kasvoksi ryhtynyt Heikki Kinnunen että Seura-mies Erkki Liikanen joutuivat kuitenkin verottajan silmätikuiksi. Esiintyvän taiteilijan tuloa ei tahdottu hyväksyä yrityksen tuloksi, kun yrityksessä ei ollut perheen ulkopuolisia osakkaita. Juttu meni korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti ja lisäverojen vuoksi Liikaset joutuivat vuonna 1983 myymään talonsa ja lähtemään evakkoon kesämökille. Nykyisen kotinsa Liikaset laajensivat siitä kesämökistä Tammelan Hykkilän kylässä.

Komissaari-pankinjohtaja Erkki Liikasen nimen kanssa on harvemmin tullut sekaannuksia, mutta kerran kuulemma tilille tupsahti joku pieni kokouspalkkio, joka oli tarkoitettu Mikkelin miehelle. Sen sijaan Viktor Klimenkoon on Eki sekoitettu usein. Klimenkon lopetettua aikanaan kaikki ”maalliset hommat” Liikanen päätyi hänelle suunniteltuun rooliin salapoliisi Jukka A. A. Vihiksi. Se oli erityisesti ruotsinsuomalaisille lapsille suunnattu kuunnelmasarja 1980-luvun alussa, joka poiki myös pari TV-elokuvaa.

Vaikka Liikasta ovat puolueetkin vuosien varrella houkutelleet ehdokkaaksi, ovat hänen ainoat luottamustehtävänsä Lounais-Hämeen musiikkipäivillä ja Forssan Seudun Osuuspankin edustajistossa. Seitsemänkymppisellä isoisällä hommia riittää. Erilaisia keikkoja Eki tekee edelleen ja mm. viime syksynä hän oli mukana Pertti Metsärinteen orkesterin 50-vuotisjuhlakonsertissa.

Biisiaihioitakin pianon päältä löytyy ja kitaraan piti tämänkin haastattelun aikana tarttua useasti. Ja karjalainen pilke silmäkulmassa on entisensä.

– Jos Vili Vesterinen ei olis seisonut hanurin kanssa Kannaksella, niin Vaasassa puhuttas venättä!

Biisi antaa tunteille sanat ja surulle kyyneleet

Julkaistu

Heti alkuun voin kertoa, että ainakin tämän tutkimuksen mukaan lyhyt vastaus kysymykseen siitä, onko biiseillä todella merkitystä, kuuluu onneksi, ja toki: totta hemmetissä.

Olen aina rakastanut musiikin tekemistä ja esittämistä enemmän kuin mitään, mitään sille voimatta. Lähes yhtä voimakkaasti olen kuitenkin paininut sen kanssa, ettei työ laulajana ja lauluntekijänä tuntunut riittävän merkitykselliseltä tässä maailmassa, jossa kipua, surua, ja yksinäisyyttä tuntuu olevan miltei kaikkialla enemmän, kuin yksi sydän pystyy koskaan ymmärtämään. Niinpä lukiosta valmistuessani jätin musiikin sivuun ja lähdin opiskelemaan jotain “oikeasti hyödyllistä”.

Viimeisenä opintovuotenani olinkin viittä vaille valmis psykologi, jonka opiskelutoverit olivat innokkaasti siirtymässä päivätyöhön terveyskeskuksiin, sairaaloihin tai kuntoutuslaitoksiin tukeakseen asiakkaitaan elämän raskaimmissa ja vaikeimmissa tilanteissa. Itse olin kuitenkin yhä vahvemmin havahtumassa siihen, että vastusteluistani ja järkeilyistäni huolimatta olin edellä mainitun auttamistyön sijaan vahvimmillani yksin kerrostaloyksiössäni, työstäessäni jälleen yhtä popsävelmää särkyneistä sydämistä.

Toiveenani löytää jonkinlaista rauhaa sisälläni vyöryviin epäilyihin lauluntekijyyden tarkoituksenmukaisuudesta lähdin selvittämään sitä, voisiko laulu merkitä kuulijalleen jotain viihdettä syvempää. Voisiko biisi antaa kuuntelijalleen jotain arvokasta silloin, kun elämä tulee vastaan kaikista raskaimmillaan?

Näihin kysymyksiin vastatakseni etsin haastateltavakseni musiikin kuuntelijoita, jotka olivat kokeneet yksittäisen kappaleen olleen heille jollain tapaa merkityksellinen elämän suuressa kriisikohdassa, joko läheisensä menetyksen kohdatessa tai syömishäiriöstä toipuessa. Haastateltaviksi löytyi lopulta yhteensä 14 naista, seitsemän molemmista ryhmistä.

Biisillä on tehtävänsä

Heti alkuun voin kertoa, että ainakin tämän tutkimuksen mukaan lyhyt vastaus kysymykseen siitä, onko biiseillä todella merkitystä, kuuluu onneksi, ja toki: totta hemmetissä.

Tuskin meistä kukaan olisi jatkanutkaan tätä työtä niin pitkälle kuin on jatkanut, jollei jollain tapaa, edes hitusen, olisi uskonut siihen, että biisillä on paitsi tekijänsä, myös tehtävänsä. Hetkittäin olin tähän uskaltanut uskoa itsekin. Tästä huolimatta se, kuinka paljon ja kuinka syvästi haastatellut kertoivat tärkeiden biisien heille vaikeina aikoina merkinneen, sai minut liikuttumaan tutkimustani kirjoittaessa useita kertoja kyyneliin sekä myötäelämisestä että kiitollisuudesta.

Haastattelemani naiset kertoivat, että tärkeät biisit eivät toki tehneet tarpeettomaksi muita tukimuotoja, kuten keskustelua läheisten tai ammattiauttajien kanssa, mutta tarjosivat vaikeina aikoina lohtua ja apua tavalla, jota korvaamaan oli vaikea kuvitella mitään muuta.

Tärkeä kappale oli lohduttaja ja vahvistaja, joka oli läsnä silloinkin, kun kukaan muu ei ollut. Biisin puoleen voitiin kääntyä kirjaimellisesti milloin ja missä tahansa. Kaikista yksinäisimpinä ja pimeimpinä hetkinä kappale oli tuki ja turva. Se teki yksinäisyydestä vähemmän yksinäistä, mutta oli silti läsnä täysin ilman vastavuoroisuuden vaatimusta.

Biisin seurassa sai itkeä, sai suuttua, sai käpertyä, sai levätä, eikä laulu väsynyt lohduttajan tehtäväänsä koskaan.

“….tollasen musiikkikappaleen kanssa voi ikään kuin olla paljon enemmin yhtä ja jollain lailla. Kun on se kappale joka puhuttelee, niin se ehkä kuitenkin puhuttelee kokonaisvaltaisemmin kuin kukaan ihminen esimerkiks.” (Nainen, 49, menetti miehensä äkillisesti)

Suru purkautuu kyyneliksi

Sekä läheisensä menettäneet että syömishäiriöstä toipuvat haastateltavat kuvasivat sitä, kuinka tärkeä biisi sai tunteet purkautumaan ja olon vähitellen helpottumaan silloin, kun omista tunteista oli vaikea saada kiinni tai silloin, kun tunteita oli niin paljon, että oli vaikea tuntea enää yhtään mitään. Eritoten läheisensä menettäneet haastatellut kertoivat, miten korvaamattoman tärkeää oli se, että kappaleen kuuntelun myötä rinnassa puristavat tunteet pääsivät purkautumaan kyyneliksi.

Erään läheisensä menettäneen haastatellun sanoin:

“On ihanaa, että tulee sellaisia, ja on olemassa sellaisia itketyskappaleita.

Tuntuu, että se auttaa niin kuin tuomaan sitä, purkamaan sitä itkua, mikä ei muuten ehkä tässä kaiken arjen kiireen keskellä kerkiä tulla ulos. Niin voi sitten pysähtyä itkemään vähäks aikaa ja sitten taas jatkaa matkaa.”

Syömishäiriöstä toipuvat ja toipuneet haastateltavat kuvasivat puolestaan kaikki sitä, miten laulu teksteineen auttoi heitä sanoittamaan tunteita, joita omin neuvoin oli välillä kovin vaikea muille tai edes itselle ilmaista. Tärkeä biisi sanoituksineen auttoi ymmärtämään ja löytämään sanoja tunteille, joiden kanssa oli siihen asti ollut aivan “lukossa”.

Erityisen tärkeäksi tämän kokemuksen tekee se, että monelle syömishäiriöstä toipuvalle omien tunteiden tunnistaminen ja sanoiksi pukeminen on haasteellista ja vaatii tietoista työstämistä. Kuunneltuja biisejä voidaan näin ollen miltei virallisestikin kutsua “terapeuttisiksi”.

Haastateltava, joka oli sairastanut syömishäiriötä jo 15 vuoden ajan, kuvasi tätä kokemusta seuraavasti:

“…musta tuntuu siltä, että mulla ei oo niin kuin itelläni sanoja sille, mitä mä tunnen ja koen, ja mitä mussa on. Niin musta on ihanaa kun on biisejä, jotka, musta tuntuu, et ne kertoo siitä, mitä mussa on, ja mitä mä tunnen ja näin.”

Jaettu suru on kevyempi kantaa

“…on hirveän lohdullista löytää myöskin sellaisia biisejä ja tajuta, että “hei joku jossain on tällaisen biisin kirjoittanut”, et siit on, et miten siit on voinut tuntua jotenkin näinkin samalta. Miten se on voinut tavoittaa näin tän saman tunnelman, kuin mitä kokee itse.” (Nainen, 24, sairasti anoreksiaa nuoruusiässään)

Keskellä elämän haastavimpia tilanteita oli helpottavaa, voimistavaa ja rohkaisevaa huomata laulutekstien kautta, että ehkä joku toinenkin oli kohdannut samankaltaisen surun tai haasteen, ja ehkä jopa selvinnyt siitä eteenpäin. Vaikeassa tilanteessa ne kaikista lohduttavimmat sanat saattoivatkin yksinkertaisuudessaan olla ne, jotka kertoivat siitä, ettei kaikista yksinäisimmiltäkään tuntuvan surun ja raskauden kanssa oltu yksin. Epäiltyäni usein sitä, josko oman elämän peilaaminen tekemiensä laulujen läpi oli mitään muuta kuin itsekeskeisyyden huipentuma, oli näiden kokemusten kuuleminen syvästi rauhoittavaa.

Aloin yhä vahvemmin uskoa siihen, että pohtiessaan tekstin ja sävelen kautta rehellisesti niitä asioita, jotka häntä omassa elämässään koskettavat ja haastavat, saattaa lauluntekijä onnekkaimmillaan luoda jotain, joka jonain päivänä muodostuu kallisarvoiseksi lahjaksi kuuntelijalle tämän omien vaikeuksien keskellä.

Enemmän kuin sävelen ja sanoituksen summa

Kysyessäni haastatelluilta sitä, minkä itselleen tärkeän biisin osasen he arvelivat olevan merkityksellisin, puhui jokainen heistä ensimmäiseksi laulun tekstistä. Suhde biisiin syveni ja muodostui mieleisestä erityisen merkitykselliseksi silloin, kun sen sanoitus peilasi omia kokemuksia, auttoi sanoittamaan ja ilmaisemaan omia tunteita tai antoi sanomallaan uutta, lohdullista ja rohkaisevaa näkökulmaa.

Haastatellut kuvasivat sitä, kuinka nimenomaisesti elämän kriisivaiheiden myötä suhde musiikin kuunteluun muuttui ja syveni. Biisit muuttuivat mukavista tarpeellisiksi, ja eritoten niiden sanoituksiin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Läheisensä menettäneet haastatellut puhuivat usein biisien lohdullisesta sanomasta ja siitä, kuinka ne auttoivat löytämään hyväksyntää tapahtunutta kohtaan.

Syömishäiriöstä toipuneet haastateltavat kertoivat puolestaan siitä, kuinka tärkeät kappaleet kannustavine teksteineen antoivat toivoa ja rohkaisua taistelussa irti sairaudesta sekä vahvistusta usein vielä kovin hennolle itsetunnolle.

Kaikki haastatellut kertoivat myös, että sanat yksinään ilman niitä mukanaan kantavaa musiikkia eivät olisi vaikuttaneet heihin yhtä voimakkaasti. Sävelmästä, sovituksesta ja esityksestä puhuttaessa kuvattiin erityisen tärkeäksi sitä, että nämä tukivat  ja voimistivat sanoituksen tunnelmaa ja loivat näin kokonaisuuden, joka oli niin kovin paljon voimakkaampi kuin vain osiensa summa.

Haastattelemani syömishäiriöstä toipunut nuori nainen kuvasi kokemustaan musiikin ja sanojen yhteisvaikutuksesta seuraavasti:

“Jotenkin miusta vaan tuntuu, että se musiikki tulee jotenkin miun sisälle, miun kehoon sisälle.

Ja jotenki et se sois miussa se musiikki. Et ne sanat ei vaan oo siinä. Ne tulee ehkä musiikin kautta sitten. Ne sanat ei kyllä tule mun sisälle, ne tulee minun silmien eteen. Ja sit se musiikki auttaa siihen, et mie pystyn kuulemaan ne sanat, et mie pystyn, koska se tulee niin voimakkaasti niin mie pystyn pysähtymään siihen hetkeen.”

Pop-muusikon sydäntäni kovasti rohkaiseva tieto oli myös se, että vaikkei haastattelukutsussa ollut millään tavoin rajattu kiinnostuksen kohteena olevien kappaleiden musiikkityyliä, olivat kaikki 28 kappaletta, joista haastatellut kertoivat selkeästi kevyttä, ns. populaarimusiikkia. Merkityksellisistä biiseistä puhuessaan haastatellut kuvasivatkin juuri sitä, miten tärkeää oli, ettei näiden ymmärtäminen tai kuuntelusta nauttiminen vaatinut ponnistelua tai erityistä musiikin tuntemusta. Hetkinä, jolloin kuuntelijoiden voimavarat olivat jo muutenkin venytettynä äärimmilleen, oli kevyen musiikin biisien “keveys” juuri se asia, joka mahdollisti näiden merkityksen muodostumisen niin painavaksi.

Laulu on ihmiselle laulu

Kuultuani kertomuksia siitä, miten yksittäinen kappale saattoi sytyttää tahdon syömishäiriöstä paranemiseen tai soida “repeatillä” viikkoja ja kuukausia läheisen menetyksen jälkeen kantaen omalla osaltaan kaikista raskaimman ja synkimmän surun läpi, en enää koe niinkään kysymisen arvoiseksi sitä, onko mitään järkeä tehdä uutta biisiä. Ennemminkin ajattelen, että onko minulla oikeutta olla sitä tekemättä?

Voi olla, että maailma ei tarvitse enää yhtään uutta laulua sydänsuruista. Mutta voi myös olla, että juuri minun sanani, tai juuri sinun sanasi yhdistettynä juuri siihen melodiaan, kantautuvat kuulijansa korviin juuri sinä hetkenä, jolloin lohtua ja rohkaisua kaikista eniten kaivataan.

Ihminen on ihmiselle ihminen, mutta laulu, se on ihmiselle laulu.

Alma Sipilä
Psykologi, laulaja-lauluntekijä

www.almasipila.fi

Artikkelin lainaukset ovat suoria otteita haastateltujen kertomuksista.

Sipilän pro gradu ”Yksittäisten musiikkikappaleiden toipumista tukevat merkitykset syömishäiriöstä tai läheisen menetyksestä toipuessa” Tampereen yliopiston TamPub-julkaisuarkistossa.

Juha Lehden värit soivat hiljaa

Julkaistu

Lehti moikkaa miestä hymyillen, ja tämä jatkaa matkaansa iloisesti jotain mutisten. Olemme kaduilla Kallion, Juha Lehden kotikentällä. Lehden isoisä asui Kalliossa ja pikkupoika viihtyi täällä aina. Tarzanit tulivat tutuiksi Kallion monissa elokuvateattereissa. Lehdellä saattoi jo pienenä olla aavistus siitä, että tämä paikka tulisi näyttelemään tärkeää osaa hänen elämässään.

– Kiersin ja asuin eri paikoissa. Kun löysin itseni lopulta Alppilasta, mulle tuli heti kotoinen olo. Ihminen tuntee, milloin hän on oikeassa paikassa. Kallio oli siihen aikaan aika rouhea paikka, josta ei trendibaareja löytynyt. Maailma oli täällä ihan omanlaisensa. Oli vahvoja ja selkeitä kirjoittamattomia sääntöjä, jotka sopivat mulle. 

Jotkut ihmettelevät miksi helsinkiläiset korostavat sitä, mistä kaupunginosasta he ovat kotoisin – eikö riitä vain Helsinki? Mutta kaupunginosien rajat olivat ennen tiukat ja määrittivät hyvin paljon ihmisen lähtökohtia ja taustaa. Varsinkin Kalliolla oli vahva leima, joka on muuttanut muotoaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana todella paljon. Sen henki kuitenkin sai Lehden pauloihinsa.

– Täällä kukaan ei katso ketään pitkään. Oon aina tykännyt kuljeskella ja istuskella baareissa.  Onhan täällä myös surullisia ja kovia kohtaloita, mutta tämä on kotiseutua. Oon helvetin ylpeä tästä paikasta. Arki, joka pyörii täällä, on mulle sopivaa ja mä ymmärrän sitä. Ennen vanhaan kaverit tiesivät, että minut tapaa vain täällä. Tässä ympärillä oli kaikki mitä silloin tarvitsin.

Sielu arkana, sormet haavoilla

Lauluntekijän tarina ei kuitenkaan alkanut Kalliosta, vaan Kannelmäestä. Kun Lehti kertoo nuoruudestaan, vilahtaa puheessa samoja sanoja kuin hänen kirjoittamassaan laulussa Kannelmäki 68.  Pikkupojalla oli kaksi harrastusta: urheilu ja musiikki. Pitkässä juoksussa musiikki vei voiton, vaikka Lehdellä onkin yksi Suomen mestaruus amerikkalaisessa jalkapallossa.  

– Tilasimme Anttilan postimyynnistä venäläiset kitarat. Niiden kielet olivat aloittelijalle ihan liian korkealla. Oli pakko laittaa teipit sormiin, että voi soittaa. Siihen aikaan oli vain kaksi radiokanavaa ja myöhemmin tulivat levysoitin ja kasettimankka. Emme käyneet pentuina konserteissa. Kesämökillä kuunneltiin Helismaata ja Rautavaaraa. Hyvin herkkänä on slaavilainen Toivo Kärki -poljento noissa jutuissa. Myöhemmin tulivat Hurriganes ja Uriah Heep.

Lehti muistaa ihmetelleensä, miksi karvat nousivat pystyyn kun radiosta tuli Easy living (säv.&san. Ken Hensley).

– Siitä se lähti. Jälkijättöisesti innostuin myös Beatlesista.

Ensimmäisen oman laulunsa Lehti teki englanniksi. Kaverit halusivat, että laulu esitetään heidän luokallaan olleelle vaihto-oppilaalle Samille. Esitystilanne oli jännittävä, koska kuulija oli tullut Amerikasta asti. Sam kuunteli vaiti esitystä ja Lehti huomasi, että vieras ei ymmärtänyt hänen laulavan englantia. Lehti muistaa, että dramaattinen laulu alkoi sanoilla In the morning when I leave this town. Tilanteen ja Samin reaktion Lehti koki hivenen traumaattisena, mutta se oli kaiken alku.

Tarinat ja tunnelmat

Juice Leskinen, Hector ja Dave Lindholm avasivat tajunnan ja Lehti ymmärsi, että suomen kieltä voi käyttää myös rockhenkisesti; suomeksikin voi luoda tunnelmia ja kertoa tarinoita. Dave Lindholm tarjosi aivan uuden näkökulman tekstien tekemiseen. Riimien ei tarvitse osua kohdalleen vaan tunne on tärkein. Lehtikin halusi tehdä sellaisia lauluja suomeksi.

Lehti on aina ihaillut niitä, jotka tekevät omat laulunsa ja seisovat niiden takana. Edellisten lisäksi Reino Helismaa ja Juha Vainio ovat hänelle tärkeitä ja vaikuttivat myös paljon siihen, mihin Lehden lauluntekijän juuret kasvoivat.

– Oman äidinkielen käyttö on myös paljastavaa. Lukiossa tein juttuja, joita en kehdannut kenellekään näyttää. Nuorelle pojalle oli ihan ylitsepääsemätön paikka kertoa asioista, ja siinä samalla tunteistaan, suomeksi. Siitä se kuitenkin lähti. Suomi vaatii ihan oman tapansa. Joskus biisi voi svengata englanniksi, mutta ei suomeksi. Aikoinaan kieli toi mukanaan myös tunteen, että poika oli toisissaan.  Olen aina pitänyt tarinan kertomisesta ja ihaillut niitä, jotka sen osaavat. Hyvän tarinan pilaa huonosti kertomalla ja huonon tarinan voi pelastaa hyvä kertoja. En pidä itseäni hyvänä jutun kertojana, mutta lauluissa olen päässyt niitä kertomaan. 

Sir Elwoodin hiljaiset värit

Aloittelevan lauluntekijän tie oli karikkoinen. Meni monta vuotta ennen kuin maata löytyi jalkojen alle. Lehti oli useamman vuoden nuoriso-ohjaajana ennen kuin uskalsi lopettaa ne työt ja elättää itsensä vain musiikilla. Hänestä ne olivat hienoja ja tarpeellisia vuosia. 

– Olin 1988 Myyrmäessä nuoriso-ohjaajana. Teimme kavereille joululahjaksi kasetin, jossa oli viisi laulua. Ajatuksemme oli saada laulut talteen ja halusimme näyttää, että me osaamme. Kasetin nimi oli Olinhan siellä minäkin. Bändille ja projektille piti saada nimi ja me oltiin taiteellisia, herkkiä nuoria miehiä. Yksi tarina on, että irlantilainen Elwood oli runoilija ja hiljaiset värit oli meidän musiikkia. Eli musiikki oli olemassa, mutta bändille tarvittiin nimi. Eihän tuollaista nimeä voi bändille antaa. Levy-yhtiössä oli silloin Gabi Hakanen ja Kauko Röyhkä, eivätkä he puuttuneet millään tavalla nimeen. Se jäi ja sillä on menty.

Sir Elwoodin hiljaisilla väreillä on onnellinen tilanne, sillä se saa tehdä levyjä tasaiseen tahtiin. Uskollinen kuulijajoukko on pysynyt matkassa koko ajan, joten joka levyä menee sen verran, että levy-yhtiö uskoo bändiin edelleen. Sir Elwoodin hiljaisten värien musiikkia on luonnehdittu keskiolutjatsiksi. Termin bändi keksi itse, koska se kuulosti sopivan epämääräiseltä ja jäi elämään. 

– Se voi pitää sisällään mitä vaan, se on me. Kaikkihan haluavat soittaa jatsia, ja kun ei osata, on hyvä keksiä termejä.

Kuin elokuvassa

Lehti näkee laulut elokuvina. Se auttaa häntä hahmottamaan tarinaa ja näyttää, missä mennään ja mihin suuntaan. Kuva on niin selkeä, että tekijä ei aina ymmärrä sitä, ettei kuulija näe samaa kuvaa. Lehti ei voi jättää laulua kesken vaan hänen on aina päästävä sivun loppuun. Laulu kertoo itse, milloin on valmis. Joskus tarina ottaa tekijästään vallan ja vie tämän uusille, tutkimattomille teille. Lehti on huomannut kuinka tärkeää on laittaa asiat muistiin. Hän on koko ajan antennit auki. Ideat tulevat kun tulevat, hän ei voi siihen vaikuttaa.

– Lauluja en tee koko ajan, ainoastaan etsin ideoita. Joskus voi mennä puolikin vuotta siihen, etten tee mitään. Usein levynteon jälkeen tulee vastareaktio, enkä tahdo tehdä. Joskus pelkään, että sanottava loppuu eikä paperille tule mitään. Jokainen tätä hommaa tekevä varmaan kokee sen saman kammon tai miettii sitä, että olenko tehnyt tämän biisin jo? Kun repussa on lauluja, niin tämä tapahtuu helposti.

Mies ja kirjoituskone

Deadline on Lehden paras muusa. Hän lupaa ensin itselleen aikataulun, ja siitä aloittaa sisäinen koneisto toimintansa. Vauhdin kiihtyessä kaikki muu saa jäädä. Kaksi kertaa on kovalta penkkiurheilijalta jäänyt MM-jääkiekon loppuottelu näkemättä, siis sellainen, jossa Suomi on ollut mukana. Vahva flow on pitänyt Lehden kirjoituskoneen luona.

– Ostan divareista hyviä kirjoituskoneita. Niitä onkin kotona toistakymmentä. Metalliset ovat parhaita. Yritin kerran tehdä tietokoneella, mutta kyllästyin tuijottamaan ruutua. Mä tarvitsen tämän luovan prosessin. Yhdestä levystä tulee laatikollinen paperia. Tässä on se hyöty, että näen prosessin, miten laulu on muuttunut ja halutessani voin myös palata johonkin vanhaan, jonka olin hetkellisesti hylännyt. Niitä on käsittämätön määrä, mutta lopussa se yksi valmis laulu on kädessäni. 

Tekemisen vimma

Melodia ja sävel tulevat Lehdeltä harvoin samaan aikaan. Yhden laulun tekemiseen voi mennä vaikka vuosi, mutta hän suo sen itselleen. Laulut ovat elämämakuisia ja vahvoja, tummasävyisiä mutta eivät toivottomia. Lauluissa on selkeä, tähän päivään tuotu jatkumo Helismaan ja Vainion tarinoista, jotka ovat aina pienen ihmisen puolella iloineen ja suruineen.

– Olen aika tarkka tekstin suhteen ja valmis muuttamaan melodiaa sen mukaan. Välillä joudun vääntämään tekstiä todella pitkään, saatan jämähtää ihan pieneen asiaan. Minusta tulee tekemisen vimmassa epäsosiaalinen. On vain päästävä tekemään. Istun, kuuntelen ja jauhan, vaikka en saisi uutta syntymään. Elän niiden laulujen kanssa. Jälkeenpäin joku kohta voi olla itsestään selvä, mutta miten siihen pääsee, voi olla pitkän puserruksen takana.  Jossain vaiheessa joku juttu avaa solmun.

Lehdelle laulut ovat hyvin henkilökohtaisia ja rakkaita, eikä hän ei osaa eikä halua tehdä niitä muille. Sitäkin hän on kerran kokeillut. Neiti Keväästä hän on kuullut monia versioita, mutta ei koe niitä omakseen. Laulut ovat tekijän päässä aina vahvoina kuvina, joita muiden versiot eivät pysty muuttamaan. Sir Elwoodia on kaiken kaikkiaan versioitu aika vähän.

Maltillisesti julkisuutta

Lehteä ei ole kokkiohjelmissa nähty. Häntä ja koko yhtyettä on julkisuus kohdellut lempeästi. Lehdellä on uransa alusta asti ollut tietyt periaatteet, joista hän on pitänyt määrätietoisesti kiinni. Se on joskus saattanut häiritä levy-yhtiöitä, mutta hänen ei ole tarvinnut selitellä tekemisiään lehtien palstoilla.   

– Me aloitimme silloin, kun levy-yhtiöt eivät yrittäneet tunkea joka paikkaan. Ollaan alusta lähtien oltu kriittisiä ja suhtauduttu julkisuuteen varovasti. Mä olen oikeastaan aika skitso, myös positiivisia juttuja kohtaan. Onhan se kiva, jos puhutaan ja kerrotaan, ja se kuuluu levyntekoon. Alkuaikoina pelkäsin olenko Sir Elwoodien Juha Lehti vai oma itseni. Tuntui, että esitin jotain ja se tuntui epämiellyttävältä ennen kuin tajusin, että voin olla oma itseni ja silti kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan. Sitä paitsi, me ei olla mediaseksikkäitä millään tavalla. Kyselythän loppuvat nopeasti.

Keikkoja sopivasti

Lehti tekee paljon duokeikkoja, sillä hän on bändistä ainoa, joka elättää itsensä pelkästään musiikilla. Keikkoja on sopivasti.

– Kaksi kertaa näiden vuosien aikana, eli aika harvoin, on tullut tunne, että tätä on liikaa.  Kuulostaa, että oltaisiin viisaita, mutta ei se sitä ole. On vaan kuljettu omaa polkuamme. Keikkailu lähtee aina sydämestä ja sovimme sen etukäteen. Muut voivat silloin varautua siihen, rytmittää elämäänsä ja ottaa virkavapaata. 

Kun Sir Elwoodin hiljaiset värit aloitti, oli viihdemaailma erilainen. Tietä kuljettiin pitkän kaavan mukaan eikä nykytyyliin; kisailujen kautta oikopolkua pitkin pinnalle. Keikkapaikat, kilometrit ja keikkabussi ovat tulleet tutuksi. 

– Huuman jälkeen alkaa arki ja helposti tähti löytääkin itsensä pitserian nurkasta laulamasta. Siellä homma pitää tehdä yhtä hyvin kuin missä tahansa isolla lavalla. Soittaminen on meidän juttumme, se on aina päällimmäisenä ja me ollaan siitä ylpeitä. Alkuaikoina pikkupaikkojen kiertäminen oli hyvä koulu. Meillä ei ole koskaan ollut mitään isoja riitoja. Olemme olleet aina hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, mikä on meille tässä hommassa tärkeintä. Meillä on myös sellainen henki, että kun kotona asiat ovat hyvin, niin bändilläkin on asiat hyvin. Meillä kaikilla on kaipuu keikoille tosin välillä aika kova.  Jännitän esiintymistä tosi paljon, mutta saan siitä hirveät kicksit. Se on paradoksi.  

Syksyllä taas tapahtuu jotain, se on bändin kesken sovittu. Lehden koneisto on jo käynnistymässä. Hän ei asu enää Kalliossa, mutta palaa sinne aina, niihin tunnelmiin ja aiheisiin.

– En ajattele tulevaisuutta, mutta olen luottavainen. Taiteellista elämää olen päässyt kokeilemaan. Tärkeimmät asiat ovat kotona ja yritän hoitaa ne hyvin.

The House of Songs – Leffamusiikkia, pihajuhlaa ja katupromoa

Julkaistu

Makeaa vesihöyryä tulvahtaa ilmaan kun tatuoitu, texasilainen nuori mies polttaa elektronista tupakkaa. Tanssilattialla käy kuhina, jalat imevät musiikin swengin, ihmiset nauttivat maanantai-illan tunnelmasta, Lone Star -etiketit paistavat olutpulloista valaisten yleisön hilpeydellä.

Illan musiikista vastaa austinilainen nouseva nuori laulaja-lauluntekijä Kalu James. Käheä-ääninen James soittaa blueshenkistä folkrokkia sielukkaasti. Legendaarisen The Continental -klubin yläkerrassa, The Galleryssa, hän soittaa kolmen tunnin setin joka maanantai-ilta, pestiä on jatkunut jo kahdeksan kuukautta.

James kutsuu minut lavalle, hän kertoo yhteistyöstään The House Of Songsin kanssa. Ihmiset taputtavat, aloitamme biisin, jonka kirjoitimme yhdessä pari päivää aikaisemmin.

”New strangers in a familiar place
making memories we can’t replace

Times like these I think of you
but just for a little while…”

Folk-biisimme jälkeen James lopettaa ensimmäisen settinsä ja suuntaamme ulos vilvoittelemaan, harvinaiseen texasilaiseen myrskysäähän. Tunnelma on rento. Ihmiset ovat kiinnostuneita, ”Olet Suomesta, upeaa! Olen kerran käynyt siellä liikematkalla. Rakastan Helsinkiä! Noh, sen verran mitä näin, olin yhden yön, biletin ja aamulla suuntasin lentokentälle hirveässä krapulassa”.

Moni ihminen kertoo pitäneensä äänestäni ja haluaa kuulla soolotuotantoani. Katupromootio on antoisaa, sillä kohtaamiset ovat aitoja ja ikimuistoisia.

Asiat, joita kukaan ei näe

Leveää texasia puhuva 23-vuotias kauniskasvoinen lauluntekijä Marshall Moon koputtaa talon oveen. ”Hey, Lady Sansa? Are you ready for co-writing?”. Kahvikupin ja tutustumisen jälkeen suuntaamme soittohuoneeseen. Haluan kirjoittaa aidon texasilaisen nopeatempoisen country-biisin, tämä käy Moonille mieluusti.

Hän kertoo new yorkilaisesta ystävästään, joka tarvitsee musiikkia lyhytelokuvaansa. Elokuva kertoo eronneesta pariskunnasta. Kumpikaan ei halua luopua asunnosta, jonka he yhdessä hankkivat.

Aloitamme biisin, ensimmäinen säkeistö syntyy helposti. Kun tarina on selkeä ja yksinkertainen, alkavat kuvat pariskunnan elämästä piirtyä mieleen. Mitä oli ennen? Miksi kaikki muuttui? Mitä on nyt?

Päätämme lähestyä kappaletta huumorin kautta: mitä tarinan henkilö ajattelee exästään? Jotain sellaista mitä ulkopuoliset eivät näe, eivätkä kuule. Kertosäkeen valmistumisen jälkeen siirrymme takapihan helteeseen, otamme kylmät oluet ja istumme pöydän ääreen.

”I rolled out of bed this morning
I was feeling all right
Until I stepped on a wine glass you left
on the floor last night

I screamed a little bit
and you just laughed at me
Now my foot’s a bloody mess
Things that no one sees…”

Kappaleen valmistumisen jälkeen äänitämme sen ja lupaamme olla yhteydessä. Sessio on kivuton, saamme nauraa ja laulaa. Biisi syntyy nopeasti ja ajatuksemme biisin kulusta ovat yhtenäisiä.

Joskus sessio voi kestää neljä tuntia tai kauemmin ja silti välttämättä toinen säkeistö ei synny millään. Jokainen sessio on ainutlaatuinen ja erilainen. Yritän aina pitää avoimen mielen ja huumorin mukana.

Moonin lähtemisen jälkeen alan valmistautua illan showcase-keikalle. Nappaan talon seinältä sähkökitaran ja ensimmäistä kertaa soitan keikkani sähkökitaralla säestäen. Biisit kuulostavat erilaisilta, harmonisemmilta ja soittaminen on helpompaa kuin akustisella. Huomaan inspiroituvani sähkökitarasta, se antaa minulle alkukantaista voimaa, jotain uutta ja villiä.

Laulupiiri

Paras tapa tutustua Austiniin pyöräily. Talon isännät Troy Campbell ja Clay Lilliard ovat vierailuni aikaan Euroopassa promoamassa THOS:ia. Harmittaa kun en pääse tapaamaan heitä reissullani. Tämä pakottaa mukavuudenhaluisen muusikon omatoimisuuteen.

Miesten käyräsarvinen kilpapyörä huonoine käsijarruineen arveluttaa hieman, mutta pienen heijailun jälkeen lähden tien päälle. Ensimmäisellä poikkikadulla alakaupungissa huomaan Yard Sale -kyltin. Suuntaan talolle, ehkä voin tehdä löytöjä.

Talon kuistilla istuu nainen, joka esittelee itsensä Eveliseksi ja hänen vieressään kököttää kaljaa hörppivä mies Mark, joka on Evelisen miesystävä. Aikamme rupateltua käy ilmi, että he tuntevat Troyn ja THOS:n toiminnan. Samassa he kutsuvat minut heidän seuraavana sunnuntaina pidettävään puutarhajuhlaansa, jonne osallistuu myös paikallisia folk-muusikoita.

Puutarhajuhlissa käy kuhina, kärpäset ja juhlaväki pörräävät herkuista pursuavan pöydän äärellä. Musiikki raikaa ja ihmiset nauttivat toistensa seurasta. Minut esitellään Evelisen ja Markin vieraille ja pyydetään mukaan laulupiiriin. Laulupiiriä johtavat austinilainen folk-muusikko Steve Brooks ja norjalainen sittemmin austinilaistunut muusikko Eric Moll.

Piirissä on neljä akustista kitaraa, pystybasso ja haitari. Vuorotellen kukin piiriläinen soittaa jonkun biisin. Biisit ovat joko omia tai lainakappaleita. Pyöritään countryn, cajunin ja folkin mailla. Moni piiriläisistä kertoo lyhyesti esittämistään lauluista, mutta etenkin Brooks tarinoi meheviä anekdootteja kappaleiden synnystä ja sanojen merkityksistä.

Laulan kaksi omaa kappaletta, mutta enimmäkseen laulan taustoja tai kuuntelen haltioituneena. Ilta lähenee loppuaan, vaihdamme yhteystiedot, kiitän Eveliseä ja Markia vieraanvaraisuudesta.

Matkalla talolle tunnen, kuinka matka Texasiin on avannut silmiäni niin uudelle musiikille kuin ihmisten avoimelle kohtaamiselle. Nöyrä kiitos Elvis ry ja THOS ainutlaatuisesta musiikkimatkasta Austiniin.

Näin suomalaista kulttuuria ulkoistetaan

Julkaistu

Musiikin arvo television ohjelmavirran piristäjänä, tunnelmien luojana ja korostajana sekä kohderyhmän osoittajana kyllä tunnistetaan. Parhaimmillaan näihin tarkoituksiin tehty musiikki on tilauksesta tehtyä suomalaista musiikkia. Pahimmillaan se on katalogista poimittua äänitapettia, jonka syntyperää käyttäjä ei tiedä. Sama yksilöimätön äänitapetti saattaa löytyä tv-sarjasta ja vaikkapa jostain tuotemainoksesta.

Yleisradion toimintakertomuksessa on yleviä kuvauksia toimintatavoista ja Ylen roolista suomalaisena verorahoin rahoitettuna julkisena laitoksena. Siinä sanotaan muun muassa, että

“Yleä pidetään yleisesti hyvin vastuullisena yhteiskunnallisena toimijana”. 

MTV3 on ostanut noin vuosi sitten Epidemic Sound -musiikkikatalogin käyttöoikeudet ja painostaa tuotantoyhtiöitä käyttämään tämän katalogin musiikkia. Yle käyttää samaa Epidemic Sound -musiikkikatalogia TV1:llä, TV2:lla, FEM:lla ja Teemalla. Nelonen ei tietääksemme ole ainakaan vielä siirtynyt käyttämään säännönmukaisesti katalogimusiikkia tuotannoissaan.

“Suomalaisen median tärkein tulevaisuuden kysymys on, miten säilyttää kotimaisen sisällön tuotanto ja kilpailukyky.”

Epidemic Soundiin tekevät sisältöä pääasiassa ruotsalaiset musiikintekijät, jotka eivät saa olla minkään tekijänoikeusjärjestön asiakkaita. Sisällöntuottajat saavat materiaalin hyväksymisen jälkeen kertakorvauksen, mutta eivät enää myöhemmin esitys- eikä tallennuskorvauksia.

“Yle-vero velvoittaa Yleä myös entistä avoimempaan ja läpinäkyvämpään toimintaan.” 

Epidemic Sound ja muut vastaavat katalogimusiikkimyyjät ovat tulleet jäädäkseen, mikäli niiden talous vain kantaa. Kaupallisten televisiokanavien musiikkisisältöpäätöksiin ja kulttuuripolitiikkaan me emme voi kovin paljoa vaikuttaa, mutta Yle verorahoilla rahoitettuna julkisena toimijana on kokonaan toinen asia. Luulisi, että Ylen sisäinen moraali estäisi ja kontrolloisi suomalaisen kulttuurin näivettymistä. Yhtiön hallituksella ja hallintoneuvostolla pitäisi olla moraalinvartijan rooli tässä tärkeässä asiassa.

“Ylen rooli suomalaisen luovan alan edistäjänä on entistä tärkeämpi, sillä Yle tekee itse tai ostaa valtaosan Suomessa tehtävistä tv-sisällöistä.”

Miten ihmeessä Ylen kaltainen toimija voi ajatella, että suomalaisen kulttuurin ulkoistaminen olisi kannatettavaa? Onko se merkki jostain suuremmasta linjauksesta? Onko lopulta kaikki muukin suomalaisen kulttuurin, luovan alan tekeminen siirrettävissä ulkomaille? Sekö on tulevaisuuden kulttuuristrategia? Jos tällainen ulkoistamiskehitys jatkuu, jotain on menossa vakavasti pieleen.

“Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti (…) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä.”

Totta, niin tulisi. Ruotsalaisen katalogimusiikin käyttäminen ohjaa kyllä aivan toiseen suuntaan. Ilmeisesti halpuus ja helppous houkuttaa, mutta riittääkö se perusteluksi? Katalogimusiikin houkuttavuus ohjaa miettimään olemmeko pakotettuja harkitsemaan periaatteellista ajatusmuutosta, jonka mukaan kaikki tekemämme musiikki ei olisikaan saman hintaista.

“Ylen ja riippumattomien tuottajien yhteistyön tavoitteena on kehittää suomalaista audiovisuaalista sisällöntuotantoa korkeatasoiseen, omaperäiseen ja nykyistä suurempaa kansainvälistä myyntipotentiaalia omaavaan suuntaan.”

Kuulostaa hyvältä. Vaan miten sisällöntuotanto voi kehittyä, jos sitä ei käytetä? Suosimalla ulkomaista katalogimusiikkia Yle näivettää suomalaisen av-tuotantomusiikkiosaamisen ja lähettää ulkomaille sen taloudellisen hyödyn, jonka soisimme jäävän Suomeen.

Vai onko vain kysymys harhasta, että me luulemme musiikin olevan käyttäjälleen arvokasta? Ja harhasta, että suomalaista luovaa alaa ja sen toimintaedellytyksiä tosissaan haluttaisiin kehittää?

On aivan sietämätöntä, että suomalaisilla verorahoilla rahoitettu julkinen laitos hienoista julkilausutuista periaatteistaan huolimatta ulkoistaa suomalaisen musiikkikulttuurin luomista ruotsalaisille tekijänoikeusjärjestöön kuulumattomille musiikintekijöille.

Lainaukset on poimittu Yleisradion hallintoneuvoston eduskunnalle osoittamasta kertomuksesta, jossa kuvataan yhtiön toimintaa (v. 2013).

PS. Käsittelemme tätä aihetta Pohjoismaisilla elokuvamusiikkipäivillä aamupäivän paneelikeskustelussa 29.8.

Aku Toivonen
Elvis ry:n toiminnanjohtaja

Lue myös Ylen vastine Aku Toivosen kirjoitukseen.

Suomalainen elokuvamusiikki
: Lahjakkaita tekijöitä löytyy, rahoitusta ei

Julkaistu

Tällä vuosituhannella suomalainen musiikki on vallannut maailman markkinoita ja kotimainen elokuva on nauttinut rehabilitoinnin hedelmistä. Samaan aikaan, kun suurten yleisöjen hellimät suomalaisbändit ovat kiertäneet maailmaa, elokuvayleisö vaeltaa Suomessa katsomaan enemmän kotimaisia elokuvia, eivätkä kansainvälisetkään fanijoukot ole jääneet vieraiksi suomalaisille elokuville.

Kun meillä kerran osataan tehdä laadukasta ja omaperäistä tuotantoa sekä elokuvien että musiikin saralla, niin miksi suomalaisissa elokuvissa kuulee kotimaisten ammattilaisten hengentuotteiden sijaan edelleen melko usein katalogimusiikkia tai ulkomaisten säveltäjien töitä?

Rahoitus menestyksen esteenä

”Suomessa on useita hyviä elokuvasäveltäjiä, enemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa”, tuumasi eräs kokenut elokuvatuottaja kun mainitsin kutsusta tämän kolumnin kirjoittajaksi. Silti hänkin kertoi tilaavansa seuraavan elokuvansa musiikin Saksasta, Ranskasta tai Virosta. Valitettavan raadollisena syynä on elokuvien monimutkainen rahoituspalapeli.

Kansainvälisellä tasolla suurimpia menestymisen esteitä ovat tuotantoja maasta toiseen ohjaavien kannustimien totaalinen puuttuminen Suomesta ja yhteistuotantotukiemme vaatimattomuus. Kotimaiseen levitykseen suunnattujen elokuvien musiikin kohdalla pahimmat jarrun kirskunat kuuluvat teostokorvausten suunnasta.

Elokuvien tekeminen on kallista, työvoimaintensiivistä toimintaa, ja mitä laadukkaampaa sisältöä halutaan tehdä, sitä enemmän siihen kuluu rahaa. Mutta koska Suomesta ei kursita kasaan meheviä tuotantobudjetteja, hakee yhä useampi rahoitusta ulkomailta, kansallisista elokuvainstituuteista ja elokuva-alan rahastoista.

Kansainvälisten rahoitusjärjestelmien ehdot määrittelevät pääsääntöisesti, että myönnetty raha, olipa se tukea tai kannustinpalautusta, tulee käyttää rahan myöntäneessä maassa paikallisiin kustannuksiin. Avustuskelpoisia kustannuksia ovat moninaiset elokuvanteon osa-alueet, kuten esimerkiksi leikkaus tai lavastus, mutta juuri sävellystyö on hyvin usein muualta hankittu.

Musiikin universaali kieli

Musiikki on kohtalaisen helposti kuvauksista irrotettava elementti ja se ei ole paikka- eikä kielisidonnaista työtä. Käsikirjoituksen lokaatiot määrittelevät pitkälle elokuvan kuvauspaikat. Musiikin kieli on universaali, ja siten luontevampi työ antaa tehtäväksi ulkomaiselle säveltäjälle, kuin vaikkapa leikkaus dialogia ymmärtämättömälle leikkaajalle.

Vastaavasti kansainväliset tuottajat etsivät osaamista ja rahoitusta kaikkialta. Olen vuosien varrella tavannut lukuisia kansainvälisten tuotantoyhtiöiden edustajia, jotka ovat innoissaan Suomen olosuhteista kuvauskohteena, suomalaisten kovasta ammattitaidosta tai näiden yhdistelmästä. Innostus hiipuu, kun keskustelu siirtyy rahoitusasioihin.

Tyypillisin ongelma on tuotantokannustinjärjestelmän puuttuminen. Tällaisessa järjestelmässä tuotantoyhtiö saa osan maassa kuluttamistaan rahoista takaisin kuitteja vastaan. Monesta maasta ja USA:n lähes jokaisesta osavaltiosta löytyy kannustimia, jotka houkuttelevat tekemään yhteistyötä paikallisten osaajien kanssa. Suomen elokuvasäätiön tuki kansainvälisille yhteistuotannoille, joissa Suomi on vähemmistötuottajana on pieni, paljon pienempi kuin vaikkapa muissa Pohjoismaissa. Myöskään alueellista rahoitusta ei ole saatavilla samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Ruotsissa ja Norjassa.

Suomalaiset elokuvantekijät käyttäisivät enemmän kuin mielellään kotimaista musiikkia, mutta pienet budjetit ja suuret tuotantokustannukset ovat yhtälö, jonka ratkaisemisesta elokuvatuottajat ansaitsevat leipänsä.

Suomalaisella musiikilla ei teostokorvausten korkean tason vuoksi ole hintakilpailukykyä elokuvamusiikkina. Hintaero repeää yhä leveämmäksi, kun unohdetaan hitit ja tarkastellaan kansainvälistä katalogimusiikkia. Vuosisopimus katalogimusiikkia tarjoavien yritysten kanssa tulee halvemmaksi kuin yhden kotimaisen 80-luvun hitin käyttäminen.

Kotimainen musiikki on hinnoitellut itsensä ulos tästä kilpailusta. Siksi voi sanoa, että sen kuuleminen elokuvassa on tuotantoyhtiöltä aina kulttuuriteko ja kumarrus suomalaisille musiikintekijöille. Taloudellisesti järkevää se on hyvin harvoin. Valitettavasti.

Mikä neuvoksi?

Kansainväliset mahdollisuudet paranisivat merkittävästi, jos saisimme Suomeen AV-alan ehdottamat tuotantokannustimet. Tällainen pieni palautusmekanismi saisi kansainväliset tuotantoyhtiöt investoimaan Suomeen ja suomalaiseen osaamiseen enemmän.

Toinen tärkeä askel, joka on musiikkialan vaikutettavissa suoremmin, on hinnoittelumallien uudistaminen elokuva- ja tv-käytön osalta. Kyse on siitä, haluaako musiikkiala pitää tiukasti kiinni vanhoista malleista vai uskooko se siihen, että alhaisemmilla taksoilla voisi päästä pitemmälle.

Enemmän kuin mieluusti keskustelen aiheesta jatkossakin. Haluan paitsi nähdä myös kuulla kotimaista osaamista sekä Suomen että maailman elokuvateattereissa ja tv-kanavilla.

Kirjoittaja on Favex ry:n toiminnanjohtaja. Favex ry (Finnish Film & Audiovisual Export) on elokuva- ja tv-alan asiantuntijaorganisaatio, joka vie suomalaista audiovisuaalista teollisuutta kansainvälisille markkinoille sekä toimii luovan teollisuuden toimintaedellytysten kehittäjänä.