Eetterin hurmassa

Eetterin hurmassa


Kreikkalaisessa mytologiassa eetterin kuviteltiin olevan puhdasta olemusta,
jossa jumalat elivät ja jota ne hengittivät. Näin se vertautui kuolevaisten
hengittämään ilmaan.

– Wikipedia

Radion murha

Herra X kuunteli radiota. Hän kuunteli paljon radiota. Hän kuunteli radiota joka ikinen päivä. Ja monta tuntia. Hänen kotonaan oli yleensä päällä samanaikaisesti kolme radioita. Keittiössä pölisi Sonyn miniradio, työhuoneessa Marantzin viritinvahvistimeen kytketyt Bang & Olufsenit, sekä olohuoneessa kiinalainen vintageradion kopio.

X kaipasi kanavaltaan älyä, toimitettuja ohjelmia. Sellaisia, joita kuunnellessa ylevöityi – tunsi itsensä fiksuksi. Hän ei ymmärtänyt miten joku saattoi tuhlata elämänsä tunteja kuunnellakseen pyhästä eetteristä tyhjänpäiväistä kaakatusta.

X painoi pikku-Sonyn valikosta päälle Yle puheen. Sen tarjonta oli ollut läpi vuosien hänestä moitteettoman harmaata ja hyvää asiaohjelmaa.

– Mitä inhoat maailmassa eniten?, kysyi virkku ohjelmanvetäjä aamupäivän vieraaltaan. Vieras, joku teatterijamppa, mykistyi älyvapaan kysymyksen edessä ja eetteriin aukeni kiusallinen hiljaisuuden musta aukko, kunnes juontaja auttoi vierastaan:

–  Ei sen tarvi olla mitään kuoleman vakavaa, sano vaikka maksalaatikko!

X tunsi niskavillojensa pörheytyvän ja poskilleen nousevan kuumotuksen.

– Minä helvetin idiootteina te meitä kuulijoita oikein pidätte! hän karjui radiovastaanottimelle ja paiskasi pikku-Sony paran seinään.

Fossiili

Olohuoneen kiinalainen sai jatkaa ohjelmavälitystä. Seuraava lähetys käsitteli YLE:n käyttäjätutkimusta. Tutkija pläräsi papereitaan ja kertoi löydöstään. 45 elinvuotta oli ikä, joka jakoi kuulijakunnan wanhan liiton ja uudemman polven mediakäyttäjiin. X terästi kuuloaan, hänhän täyttäisi tulevana kesänä 45 vuotta.

– Mä olen siis rajatapaus!

X mietti omia suosikkiohjelmiaan. Yle Radio1:ltä hän kuunteli miltei mitä vain – jopa aamuhartauksia, silloin kun halusi oppia uskovaisten hauraasta sielunelämästä – ei sentään virren veisuuta. Myös radiokuunnelmat kiinnostivat, tosin ne nykyään olivat aika harvinaista herkkua, sekä radiofeaturet. Jopa klassikkosarja Knallin ja sateenvarjon lopetus oli miestä pänninyt. Amerikan kulttuuri-ikoneja käsitellyt sarja oli ollut menneen vuoden tapaus. Uusista musiikkiohjelmista sydäntä lämmitti Muistojen bulevardi, jolla soivat Amerikan songbook- ja elokuvasävelmät.

X ymmärsi olevansa makuineen muinaisjäänne, mutta tiesi kaltaisiaan olevan radioiden ääressä tuhansittain, ymmällään. Onko YLE ylen hukassa? Siitäkö kertoi oire turvautua hataroihin kuulijalukuihin ja -tutkimuksiin. X:llä olisi ollut Yleisradion herroille selkeä viesti. Barometrit helvettiin! Pitäkää yllä laatua! Älkää tehkö radiolle lobotomiaa!

Runoilija romuna rakkauden valtatiellä

Seuraavana päivänä vihdoin natsasi. Ja X imppasi korvillaan eetteriä 87,90 megahertsin kohdalta täysin siemauksin. Ohjelma tuoreesta Arto Mellerin (1956–2005) elämäkerrasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava, 2011) liukeni miehen tajuntaan. Haastateltavina olivat teoksen kirjoittaja Martti Anhava (s. 1955), sekä muita aikalaisia ja sitä rytmittivät otteet kirjasta poimituista Mellerin työpäiväkirjamerkinnöistä. Eritoten X:n mieleen porautui luettu näyte runoilijan itsetutkinnasta. Moista, mietteitä herättävää rehellisyyttä aalloilla harvemmin kuuli:

– 18.7. Luettelo virheistäni: 1. Liioittelu, valehtelu. 2. Epäkäytännöllisyys ja sen tekeminen hyveeksi. 3. Itsekkyys. 4. Halu esiintyä itseäni parempana ja enempänä muiden silmissä tilanteen mukaan. Vertaa kohta yksi. 5. Laiskuus. En voi syyttää viinaa tai huumeita, ne vain suurentavat, aktivoivat sitä mitä minussa on. Mistä syystä minulla on jonkinlainen paljastumisen pelko? Ollut aina tai hyvin varhaisista ajoista saakka. Kaikki alkoi siitä kun menin oppikouluun. Teeskentely, yritys olla jotain muuta. – Myös tämä on liioittelua, luettelot ja sen semmoiset, ongelmointi.

Pulkalla Plutoon

X pyöritti jälleen villisti viritinvahvistimen tuning-pyörylää. Radio Dein, tuon jumalaisen lähettimen vieressä sijaitsi eetterissä jotakin kiinnostavampaa. Outo soundi pukkasi ulos stereoiden B & O:ista. Mitä kummaa? Todellakin ennenkuulumatonta?! Laulaja Marjo Leinonen (s. 1966) naukui planetaarisen biitin päälle ja taustalla maalasi torvisektio eetteriin unenomaisia kuvioita.

Näytteen jälkeen juontaja esitteli yhtyeen: Manjana Brothers eli Edward Vesala (1945–1999) oppipoikineen noin 20 vuotta sitten! Seuraavana oli tarjolla samaisen edesmenneen bändin, ei koskaan julkaistulta (?) albumilta, yksi ”luukuista” – albumin biisien väliin suunnitelluista äänimaisemista, jonka päälle tulkitsi nyt miesääni Pentti Saarikosken (1937–1983) runoa. Tajuntaa laajentava radiokollaasi, X riemuitsi mielessään.

Myöhemmin X:lle selvisi, että ohjelma oli ”Orman oppivuodet”, jossa kitaristi Jukka Orma (s. 1956, yhtyeitä mm. Sielun veljet, Sound & Fury) kävi läpi musiikkinäyttein musiikillista taivaltaan. Ja asema oli tietty Radio Helsinki; suuren mediatalon siipien suojaan ostettu pikkuruinen radioasema, jonka ohjelmisto oli myynnistä huolimatta säilynyt kutakuinkin entisellään, eikä ”vapaille” musiikkitoimittajille ollut annettu kenkää persuuksille, kuten maan tapa kuului.

Anteeksianto ja armo

X istui pikku-Sony sylissään, silmät kyynelissä. Toosan valo oli sammunut. Ihmishirviö pyysi anteeksi käytöstään, tunnusti sähkölaitteelle rakkautensa ja painoi poskensa sen kylmään kylkeen. Samassa laite alkoi suhista. Se on elossa! Tärisevin sormin X väänsi kanavan kohdalleen ja Japanin elektroniikkateollisuuden iskunkestävä lapsi kajautti minikaiuttimestaan ilmoille Euroopan unionin kansallislaulun, Beethovenin säveltämän Oodin ilolle (kantaesitetty 1824)!!!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Kohti tasa-arvoa

“Olen antifeministi, tasa-arvo on minulle niin itsestäänselvyys. Naisen valitseminen tehtäviin ei ole ollut koskaan kynnyskysymys.” Näin sanoo Otto Donner pian ilmestyvän Elvis ry:n historiikin toisessa osassa Laululla on tekinsä 2, kun haastattelija Pekka Nissilä esittää kysymyksen naisnäkökulmasta. Donner oli Elvis ry:n puheenjohtaja 1986-1994 sekä 2007-2008.

Vuonna 1954 perustetun yhdistyksemme ensimmäinen nainen johtokunnassa oli sanoittaja Chrisse Johansson 1979-1981. Häntä seurasi Kaisu Liuhala 1981-1986, niistä vuodet 1984-1986 varapuheenjohtajana – toistaiseksi ainoana naisena puheenjohtajistossa. Liuhalaa seurasivat Pirjo Bergström 1986-1989 ja Kikka Laitinen 1989-1998 tehden paluun 2000-luvulla. Vasta aivan viime vuosina naisten määrä on vakiintunut kahteen, kuten nykyisessäkin hallituksessa. Kaudella 2008-2009 naisia oli kolme. Tuolloin heitä oli siis jo kolmannes yhdeksänjäsenisestä johtokunnasta.

Elvis ry:n jäsenistä naisia on tällä hetkellä 17 prosenttia, kuten Päivi Ojanperän tekemässä tämän lehden jutussa kerrotaan. Teoston jäsenistä heitä on noin 10 prosenttia. Ainoa tekijöitä edustanut nainen, joka koskaan on ollut Teoston hallituksessa, on ollut Kaisu Liuhala, joka oli sanoittajien edustaja 1991-1999.

Ei ole mitään sellaista synnynnäistä eroa, joka tekisi miehistä naisia parempia musiikintekijöitä. Yhtä vähän on eroa soveltuvuudessa päättäjäksi. Perimässämme ei myöskään ole mitään sellaista eroa, jonka perusteella naiset sopisivat paremmin sanoittajiksi ja miehet säveltäjiksi. Eri ihmisryhmien ja sukupuolten tasa-arvo on juuri sitä, ettemme usko mihinkään tällaiseen geneettiseen erotteluun. Syyt siihen, miksi naisten säveltämää musiikkia ei juuri koskaan kuule radioiden soittolistoilla paitsi heidän itsensä esittämänä, ovat kulttuurissamme, asenteissamme ja musiikkialan rakenteissa.

Naisten tekijyyden painottuminen sanoittamiseen on sukua sille asenteelle, että lääkärit olkoot miehiä ja hoitajat naisia. Samaa asennetta on edustanut se, että Teoston tilityksessä säveltäjien ja sanoittajien tasa-arvo toteutettiin vasta vuoden 1997 jakosäännössä. Ennen 1960-lukua sanoittajat eivät saaneet lainkaan esityskorvauksia.

Sadan vuoden kuluttua meitä varmaan kummastellaan. Joskus maailma muuttuu nopeasti, sillä Tilastokeskuksen mukaan naislääkäreitä on Suomessa jo enemmän kuin mieslääkäreitä (Tieto&trendit-lehti 6/2011). Tämä muutos on Tilastokeskuksen mukaan tapahtunut nopeasti. Kuntasektorilla naisia oli lääkäreinä 28 prosenttia vuonna 1975 ja vuonna 2010 jo 59 prosenttia. Naislääkärit eivät tosin edelleenkään saa samaa palkkaa kuin mieslääkärit. Vuonna 2010 palkkaero oli 84,4 prosenttia.

Selvis-lehti siirtyy vuonna 2012 uuteen aikaan, kun ruoriin tarttuu naistrio Eija Hinkkala, Sanna Korkee ja Päivi Ojanperä. On ollut suuri ilo saada toimittaa lehteä, jonka lukijoita ja haastateltavia ovat olleet suomalaiset musiikintekijät. Kiitos teille kaikille!

Martti Heikkilä

Pia Perkiö – sanojen nuotittaja

Nuori tyttö ei silloin välttämättä ymmärtänyt, että oli luomassa pohjaa koko elämän kestävälle työuralle. Se ura on ollut monisäikeinen ja tuottanut paljon materiaalia, lauluja ja kirjoja. Pelkästään Teoston listoilta löytyy yli 500 sanoitusta.

– Lauloimme paljon partiossa, vaikka en mikään laulaja ole koskaan ollut. Siellä oli paljon juhlia ja synttäreitä. Teimme uusia sanoja vanhoihin tuttuihin lauluihin. Silloin ei tullut mieleenkään, että moiseen tarvittaisiin lupa, tosin ne laulut tehtiin omiin tilanteisiin, eikä niitä esitetty muualla.

– Varsinaisesti uusien laulujen sanoitus alkoi 1968, kun minua pyydettiin sanoittamaan lapsille lähetyslaulu. Laulun sävelsi Hyvinkään kanttori Matti Heroja.

– Syksyllä 1970 aloitin työt Suomen Lähetysseuran nuorisosihteerinä ja siellä tehtäviini kuului materiaalin tuotanto Suomen kirkon nuoriso- ja varhaisnuorisotyöhön. Silloin tehtiin todella paljon pikku näytelmiä ja lauluja.

– Siitä se varsinaisesti alkoi työnä ja sanoitin uusia lauluja eri säveltäjien kanssa. Lisäksi pääsin suunnittelemaan leireille vapaa-ajan ohjelmaa. Se oli sitä, mitä halusin tehdä ja missä olin mielestäni hyvä. En ajatellut sitä työnä, oli vain kiva tehdä kaikkea.

Radio ja Himpulapimpula

Perkiö oli samassa tilaisuudessa, jossa Yleisradion nuortenohjelmien päällikkö Matti Hara oli luennoimassa. Hara kertoi, että kristilliseen arvopohjaan nojaavia ohjelmia ei ole, koska ei ole tekijöitä. Hän toivotti vapaaehtoiset tekijät tervetulleeksi. Perkiö oivalsi, että tässä olisi tilaisuus tehdä jotain sellaista, josta oli pitkään haaveillut. Ensin hän oli mukana tekemässä nuorille sarjaa, joka tuli kerran viikossa ulos. Perkiö tajusi, että se teettää paljon pohjatyötä ja pyysi mukaan muitakin tekijöitä. Pitkän radiouransa ensi askeleet hän otti silloin. Myöhemmin hän pääsi Lasten Radioon.

– Radiotyö oli minulle myös henkireikä. Muistan elävästi sen ensimmäisen kesän. Hesarin Jukka Kajava haukkui kesän aikana tekemäni Himpulapimpulan -ohjelman varmaan viisi kertaa. Osan varmasti ihan aiheesta, mutta osa oli kyllä aiheetontakin. Lopulta en uskaltanut avata lehteä tiistaisin ja keskiviikkoisin, koska pelkäsin saavani haukkuja. Kerran hän väitti minun kysyneen lapsilta sellaisen kysymyksen, mitä en ollut edes kysynyt. Se vapautti, enkä ottanut haukkuja enää niin raskaasti.

– Myöhemmin tapasin Kajavan, kun hän oli yliopistolla pitämässä luentoa. En malttanut olla sanomatta hänelle, että olet antanut minulle kovaa työpaikkakoulutusta, mutta en kanna siitä kuitenkaan kaunaa. Olin ja olen yhä edelleen vakuuttunut siitä, että Kajavan motiivit olivat aina lapsen puolella ja lapsen parhaaksi. Hän oli teräväkynäinen ja ruusuissakin oli aina jokunen piikki. Se oli rankka ja opettavainen kesä. Opin ainakin ottamaan kritiikkiä vastaan. Minua pyydettiin jatkamaan ja niin siinä kuluikin kymmenen vuotta. Omien lasten kasvaessa ohjelmien kohderyhmäkin muuttui mukana.

Sanoittajan paras lähde on elämä itse. Sitä lähdettä Perkiö on yrittänyt pitää runsaana ja avoimena, hänen luovuutensa ei ole ollut ehtymässä missään vaiheessa, vaan uusia ideoita ja projekteja on koko ajan työn alla. Sanoittamisen ja toimittamisen lisäksi tuottelias Perkiö on julkaissut kymmeniä kirjoja. Hän on kirjoittanut elämäkertateoksia, tietokirjoja sekä runoja ja kertomuksia lapsille ja nuorille.

Onnenpoika on se, joka kulkee lauluja taskussaan,

orvokintuiketta silmissä ja ruohoa hiuksissaan,

Hän tahtoo pienen siemenen ja kupillisen multaa

tuhat kertaa mieluummin kuin ison kassin kultaa

Sanojen nuotit

Jokaisella musiikintekijällä on oma tapansa työskennellä. Varsinkin tekijäpareille syntyy tietynlainen tapa toimia. Teksti vai melodia ensin, on kysymys, josta musiikintekijät usein keskustelevat. Perkiö on tottunut työskentelemään sen mukaan, kumpi on ensin, teksti tai sävellys. Hän kertoo tekevänsä melodiaan ensin sanat, jotka eivät merkitse välttämättä mitään, vaan ne antavat laululle muodon. Kirjaimilla ja painotuksilla on merkitystä hänelle siinä, miten melodia elää ja sitä kautta se vaikuttaa myös laulun tulevaan tarinaan.

Yhteistyö yli 50 eri säveltäjän kanssa antaa Perkiölle vankan perspektiivin tekemiseen.

– Nykyisin useimmiten teen sanoituksen valmiiseen melodiaan. Kuuntelen melodiaa uudestaan ja uudestaan. Vaikka tunnen nuotit, en kuule niitä, enkä saa kiinni rytmistä, ellen kuule sitä melodiana. Mieluiten haluan sen cd-levynä ja teen lauluun tekosanoituksen. Tämä tekosanoitus on minulle eräänlainen sananuotti. Siitä näen missä ovat sanavälit, kohokohdat, pitkät ja lyhyet tavut. Käytän aina oikeita sanoja, enkä pelkkää lallatusta. Näin siksi, että usein tekosanoitukseen tulee sanoja, joissa on jo kuuntelukokemukseni tunteita ja kirjaimia – jokin niistä saattaa päätyä valmiiseen lauluunkin.

– Sananuottien teko auttaa varsinaista sanoitusta. Melodian kuuntelu jatkuu, se soi päässä unissakin. Koko ajan on kuitenkin muistettava, mitä juuri työn alla olevassa laulussa pitää olla, miksi se tehdään, kenelle se on tarkoitettu ja kuka sen laulaa.

– Jos teen ensin tekstin, jonka joku sitten säveltää, silloin vain tekosanavaihe jää pois. Yritän tietysti pitää mielessä sanoituksen ammatilliset jutut ja noudattaa niitä. Kuten kai kaikki sanoittajat.

Hengellinen laulelma

Musiikki halutaan helposti laittaa lokeroon, genreen. Genren sisällä on vielä erilaisia alalajeja, näin on myös hengellisessä musiikissa. Perkiö itse mieltää itsensä hengellisen laulelman tekijäksi, vaikka ei pidä sitä millään tavalla virallisena määritelmänä. Nuorille suunnattua gospelia hän ei enää tee, koska omien sanojensa mukaan aika on ajanut sen vaiheen ohi.

– Olen ajat sitten luovuttanut, että minun pitäisi tietää mitä nuoret ajattelevat. Siitä on jo vuosia, kun minua pyydettiin kirjoittamaan Nuorisopäiville messu. Ensin kieltäydyin, mutta sitten vastentahtoisesti suostuin sillä ehdolla, että poikani tsekkaa sen. Hän kävi kavereittensa kanssa sen läpi ja sanoi sen olevan ihan kiva, mutta ei me noin sanota. Minun piti tehdä se uudestaan. Silloin tajusin sen genren olevan minun osaltani käsitelty. Itselleni ominainen genre on hengellinen laulu, joka ei ole virsi, mutta ei ihan pelkkä laulelmakaan. Siinä on kuitenkin hengellinen sanasto.

Olemme toisillemme

viesti valosta.

Se on rajattomasti enemmän

kuin sanat

jotka sanon sen sanoessani.

– Anna-Mari Kaskisen ja Tytti Issakaisen kanssa yhdessä teimme 1984 Kirkkopäiville aikuisille suunnatun gospel-laulelmaillan. Haimme siihen yhtä säveltäjää ja mietimme sopivaa nimeä. Vesa-Matti Loirilta oli ilmestynyt Leino-levyt ja sieltä löysimme nimen Taisto Wesslin.

– Soitimme hänelle ja hän lähti mukaan. Ilta myös levytettiin nimellä Syvyydestä. Se oli kokonaisuus, joka on kestänyt hyvin aikaa, se toimii vieläkin. Se oli vähän kuin gospelia ja sitä olisi vieläkin kiva tehdä. Tämän projektin myötä meistä tuli Taiston kanssa ystävät ja yhteistyökumppanit.

Laulut löytyvät aina uudestaan

Hengellisen musiikin markkinat poikkeavat tavallisesta siinä, että laulut elävät ja kestävät kauemmin. Niitä ei kuluteta niin nopeasti loppuun. Perkiön mukaan se johtuu pitkälti siitä, että Suomessa on paljon hyviä tekijöitä. Uudet sukupolvet löytävät laulut esimerkiksi rippikoulussa ja näin laulut saavat ikään kuin uuden elämän. Aikuisille suunnatun hengellisen laulun markkinointi taas on lapsen kengissä. Kuuntelijat ja laulut eivät aina löydä toisiaan.

– Vain sellainen laulu jää elämään, joka koskettaa kuulijaa jollain tavalla, se antaa sanat tunteille ja kokemuksille. Ei ole merkitystä mistä laulu kertoo, mutta löytäessään kosketuspinnan kuulijan kanssa, siitä tulee tärkeä. Olen tehnyt mielestäni paljon hyviä tekstejä, jotka eivät ole oikein osuneet kuulijaan. Joskus taas joku kevyempi teksti onkin mennyt suoraan maaliin. Se on aina yhtä iso mysteeri, mikä toimii ja mikä ei.

– Olen huomannut, että hengellinen aspekti on ujuttautunut myös iskelmään. Siellä on paljon lauluja, jotka sopisivat hyvin myös hengellisen laulelman alle. Monen tekijän juuret ovatkin hengellisessä musiikissa ja gospelissa. Ovet aukeavat joka suuntaan ja rajapinta hälvenee. Itse tykkään liikuskella tällä puolella missä olen, minulla ei ole ollut kovin paljon haluja mennä sinne iskelmäpuolelle. Tosin Matin ja Tepon viimeiselle levylle sanoitin yhden laulun.

Vain yksi toive

Pia Perkiö lähettää aina kaiken kirjoittamansa ulos maailmalle. Hän ei ole koskaan ollut pöytälaatikkokirjailija. Jo pikkutyttönä hän halusi lukea runojansa ääneen erilaisissa juhlissa. Perkiö ottaa tilaustöitä vastaan itselleen sopivan määrän. Hän liikkuu pienen muistikirjan kanssa, johon tallentuvat laulujen ideat ja aihiot. Ammatillisesti Perkiöllä ei ole suuria haaveita, on vain yksi toive, hän haluaisi jatkaa laulujen sanoittamista mahdollisimman pitkään.

– Hyvä laulu on sellainen, jossa sanoitus ja sävellys ovat samaa puuta, kuin täydellisesti sopiva hansikas kädessä. Sanoituksen pitää olla takeltelematon, soljuva, kitkaton laulaa ja kuunnella. Ja sen on oltava hyvää kieltä.

Avautuvien ovien kynnyksellä

odottaa ilo.

Ystävyyden talossa

ei kukaan ole vieras

Tekstiotteet Pia Perkiö.

Kitaristi tunnepäissään

Vuosi 2011 on ollut Nymanille kohtalaisen kirjavaa aikaa. Hän tuotti keväällä Leningrad Cowboysin levyä, joka ilmestyi lokakuun lopussa. Lisäksi hän oli mm. Mato Valtosen ja Sakari Kuosmasen kanssa Mulkvist-nimisessä ”urpobändissä” (kuten hän itse asian ilmaisee), joka teki syksyllä kahden viikon mittaisen kiertueen. Hänellä on myös ollut projekteja Espoo Big Bandin kanssa – eikä siinä kaikki.

– Olen lisäksi tehnyt aika paljon sovituksia Helsingin kaupunginorkesterin ja Jukka Perkon yhteiskeikkaa varten. Ne työt ovat juuri loppusuoralla. Sitten on vielä Oulussa toteutettava Hectorin musiikkiin perustuva konsertti, jossa laulavat Pave Maijanen ja Maarit Hurmerinta. Arrasin myös siihen muutaman biisin. Tässä on siis ollut aika paljon nuotinkirjoitus- ja keikkahommaa.

Lähteekö monipuolinen toimintasi enemmän siitä, että haluat tehdä erilaisia juttuja, vai siitä, että suomalainen kenttä on niin pieni ja siellä pitää tehdä kaikenlaista tullakseen toimeen?

– Sanoisin mieluummin niin, että Suomen pienuus tekee tällaisen toiminnan mahdolliseksi. Muusikkoyhteisö on pieni, ja siinä oppii helposti tuntemaan tärkeät tekijät. Se on minusta aivan mahtava juttu. Olen aina ollut todella innostunut eri ryhmistä, joiden kanssa olen päässyt tekemään töitä, ja sanoisin että kun oikein syviin vesiin mennään, musiikinlajilla ei ole paljonkaan merkitystä. On ollut hienoa katsoa millä tavoin eri taustoista ja mieltymyksistä tulevat ihmiset toimivat. Olen oppinut ajattelemaan, että genrerajoja ei taida enää olla muualla kuin levykaupoissa.

Tässä on täytynyt tapahtua muutos viime vuosikymmeninä. Joskus 80-luvulla rajat olivat vielä aika selvät. Ajatellaan vaikka jo sitä, miten Levyraatia katsottiin ja miten siitä puhuttiin!

– Kyllä. Olen itse sen verran nuorempaa sukupolvea, etten ole törmännyt urallani kovin selviin rajoihin. Olin aikoinani Oriveden orkesterikurssilla, ja tutustuin siellä orkesteri- ja kamarimuusikoihin, muiden muassa Pekka Kuusistoon. Jazz taas tuli tutuksi Sibelius-Akatemian jazz-osaston sekä Jarmo Saaren ja Arttu Takalon kautta. Ulkomusiikillinen tutustuminen itse ihmisiin on ollut todella valaisevaa ja näyttänyt, että musiikintekijöillä on lajista riippumatta sama kunnianhimo ja valmius nähdä vaivaa asioiden eteen. Rockissa ja popissa myös.

Vaikuttaa siltä että tunnet suhteellisen nuoresta iästäsi huolimatta niin sanotusti kaikki. Onko Suomessa vielä ihmisiä, joiden kanssa et ole tehnyt yhteistyötä mutta haluaisit?

– On. Vaikka keitä. Tosi paljon. En halua luetella nimiä, koska niitä on niin paljon ja unohdan kuitenkin jonkun olennaisen. Mutta siis on, ilman muuta on. Voin sanoa että hienointa tässä työssä on ollut se, että puheluita on tosiaan tullut ja tuttavuuksia syntynyt. Ajattelen usein kutsun saatuani että ei ole totta, tämä on aivan mahtavaa. Tietysti käytännön aikataulu- ja muut säädöt ovat usein täyttä kaaosta. Lavalla tai studiossa tulee sitten niitä havahtumisen hetkiä, kun tajuaa että tämä on juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä.

Pianosta kitaraan ja takaisin

Marzin isä on kirjailijana ja rovastinakin tunnettu Hannu Nyman, joka myös soitti hengellisessä Pro Fide -yhtyeessä. Hänen äitinsä harrasti myös laulamista, ja musiikki oli kodissa vahvasti läsnä sekä seurakuntatoiminnan että muun harrastamisen kautta. Tästä syystä soittaminen oli Marzillekin jo lapsesta asti luontevaa. Ensimmäinen instrumentti tosin ei ollut kitara vaan piano.

– Soitin pianoa Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa aika vakavissanikin kymmenisen vuotta. Perheessä ja suvussa oli harrastusta tukevaa pohjaa. Isoisä on vanha swing-pasunisti, setä taas soitti bassoa ja tarjosi minulle ensimmäisiä bändikokemuksia. En edes muista milloin varsinaisesti aloitin soittamisen. Opistoon pyrin seitsemänvuotiaana, mutta tein kyllä omia biisintapaisia jo sitä ennen.

Missä vaiheessa kitara tuli kuvioihin?

– Kuudennen, ehkä seitsemännen luokan paikkeilla. Kaveri säesti itseään kitaralla joulujuhlissa, veti Joulumaa-nimisen kappaleen. Katselin sitä huomion määrää vähän mustasukkaisena ja ajattelin että minä haluan kanssa. Meillä sattui olemaan akustinen Landola kotona, ja isä näytti muutaman soinnun. Opiskelin pianoa opistossa, mutta kitara oli hyvä vastapainosoitin: sain tehdä sillä kotona mitä vain. Treenasinkin sitä loppujen lopuksi aika paljon enemmän kuin pianoa. Nykyään asia on kellahtanut hauskasti toisin päin: soitan työkseni kitaraa ja tartun kotona mielelläni pianoon.

Milloin rupesit ajattelemaan, että musiikista voisi tulla ammatti?

– Kaikki meni kuin varkain: sain Nylon Beat -pestin ollessani vasta lukiossa. Sen bändin kanssa tuli kierrettyä aika tiiviisti, ja sitä kautta alkoi tulla muutakin keikkaa, muiden muassa Joonas Hytösen talk show, jossa oli Lenni-Kalle Taipaleen trio ja minä. Nämä asiat ehtivät tapahtua ennen kuin pääsin lukiosta ja olisin joutunut miettimään tulevaisuutta.

Ja loppu, kuten sanonta kuuluu, on historiaa, vai kuinka?

– Kyllä. Mitään tietoisen ratkaisun paikkaa ei koskaan tullut. Tietenkään se ei ole aina ollut helppoa, eikä aina myöskään ole ollut töitä. Ja totta kai minulle on tullut myös identiteettiongelmia: olen ihmetellyt että mitä minä tällä musiikkikentällä tsuhailen, kun kaikki on niin pirstaleista. Mutta varmasti jokaisessa reitissä on omat ongelmansa ja kysymyksensä.

Ketkä ovat olleet merkittävimmät opettajasi?

– Jarmo Saari on merkittävin. Hän oli Espoon lukion musalinjan kitaraopettaja. Lukioaika oli tietysti muutenkin tärkeä, kun silloin kaikki tarttuu ihmiseen niin vahvasti. Olen kotoisin Lohjalta enkä ollut kuullut siellä livenä mitään ihmeellistä, mutta muistan kun menin katsomaan Jarmoa ja Zetaboo-orkesteria ensimmäisen kerran Semifinaliin. Se oli aivan tajunnan räjäyttävä juttu. Jarmo on edelleen tärkeä musiikillinen auktoriteetti, jolta kysyn neuvoa.

Tuleeko muita mieleen?

– No Anssi Nykänen tietysti. Kun aloitin rundaamisen, Nylon Beatin komppiosastosta vastasivat Anssi ja Harri Rantanen. Olen oppinut Anssilta valtavan paljon yhtyesoittamiseen liittyviä asioita. Kysymys ei ole mistään muodollisista oppitunneista, mutta pelkkä bussissa yhdessä istuminen on ollut todella opettavaa. Pitää mainita myös piano-opettajat Edward Kohanski Lohjalta, sekä Jukka Ollila. Edward opetti klassista, mutta aina kun minulta alkoi kärsivällisyys loppua, hän osasi kaivaa esiin vaikka jonkin jazz-jutun jolla into palasi. Jukka taas avasi klassisen musiikin estetiikkaa syvemmin, kertoi esimerkiksi Mozartin elämästä ja Lisztin isoista kourista.

Sooloartisti

Nylon Beatin, television ja monen muun yhteyden kautta varsin tutuksi tullut Marzi Nyman debytoi sooloartistina vuonna 2006. Marzi-nimeä kantava albumi sisältää kitarasankarimeininkiä, huumoria, paatosta, romantiikkaa ja vielä Outo tyttö -nimisen tarttuvan poprallinkin.

Levyllä vallitsee mielenkiintoisen kaksijakoinen suhtautuminen kitarasankaruuteen: toisaalta soitosta kuulee, että kyseessä on taituri. Toisaalta siitä kuulee myös, ettei hän suhtaudu ns. tiluttamiseen kovin vakavissaan, vaikka sen hallitseekin. Kun puhe tulee tekniikkaharjoittelusta, Nyman nostaa esiin Wayne Krantzin, joka tarjosi hänelle kaksi olennaista oivallusta.

– Ensimmäinen on se, että treenaamisen täytyy jotenkin liittyä siihen, mitä tulee keikalla soittamaan. Toinen on se, että joka ikinen harjoitus voi olla myös musikaalinen – Raoul Björkenheim ja Jarmo Saari ovat muuten opettaneet minulle samaa juttua. Vaikka kysymyksessä olisi mikä plektratekniikkatreeni tahansa, sillä voi myös tehdä musiikkia. Treenaan nykyään kitaransoittoa tulevien projektien pohjalta: haen ja hion ikään kuin sitä taajuutta, jolla tulen toimimaan. Yritän saada Sibelius-Akatemian opintoja eteenpäin, ja treenaan siinä yhteydessä jazzia, jossa todella riittää tekemistä. Jukkis Uotila on opettanut, miten korkealla rima voi siinä maailmassa olla, mutta luulen että etenen koko ajan, pienin vauvanaskelin [nauraa].

Ketä ja mitä kuuntelit nuorena kitaristina?

– Aloitin bluesista. Isä pyysi minut joskus katsomaan, kun televisiosta tuli B. B. Kingin keikka. Siitä se lähti, ja innostus kasvoi nopeasti. Puistobluesissakin tuli käytyä. Kuuntelin paljon Eric Claptonia, ja jossain vaiheessa näin televisiosta Crossroads-elokuvan, jossa oli Steve Vai. Vai oli todella tajunnan räjäyttävä juttu, mistä sitten alkoi kitarapornolehtien ostaminen ja koko siihen akrobaattiseen kitarakulttuuriin tutustuminen. Steve Vai on siitä maailmasta varmaan edelleen suosikkini. Tuntuu että monen kitarataiturin ensimmäisissä levyissä on juttuja, jotka kuulostavat yhä raikkailta.

Soitostasi kuulee myös sen, että hevin traditio on tuttu.

– Joo, onhan se. Joku kaveri tuli koulussa esittelemään Napalm Death- ja Death-yhtyeet ja koko sen kentän. Luukutettiin kuvaamataidon luokassa Carcassia ja ties mitä, Meshuggahia ja sen sellaista. Kuuntelen sitä edelleen tietyissä mielentiloissa.

Onko vielä viime vuosina löytynyt ihan uusia suosikkeja? Monella kuuntelijalla tuntuu olevan vanhemmalla iällä vaikeuksia rakastua uusiin bändeihin tai artisteihin niin täydestä sydämestä kuin ennen.

– No, eihän sitä enää tule sillä tavalla summamutikassa levyjä vastaan, mutta vastaavasti perehtyminen joihinkin entuudestaan tuttuihin asioihin voi syventyä melko tavalla. Olen esimerkiksi tässä sovitushommia tehdessäni tullut syventyneeksi Prokofievin Romeo & Juliaan ja todennut että on se kyllä aika mieletöntä kamaa.

Liikut aika sulavasti musiikillisesta kontekstista toiseen. Tekniikka on selvästi hallussa, mutta minkälainen korva sinulla mielestäsi on?

– Mulla on tosi hyvä korva. Se on ihan täysi lahja yläkerrasta, en voi ottaa siitä ansioita itselleni. Harmonian moniulotteisempi maailma on tosin vielä aika alkumetreissään. Paljon on asioita, jotka ovat pysyneet mysteereinä. Niin sanottuun tonaaliseen musaan korva riittää aika hyvin, kun sitä on tullut hinkattua niin paljon.

Minkälainen biisintekijä sinä mielestäsi olet?

– Aika spontaani. Olen tehnyt jonkin verran tilaussävellyksiä, ja olen huomannut että varsinkin valmiiseen tekstiin säveltäminen voi avata hanat aika nopeastikin. Sen sijaan jos lähtee nollasta liikkeelle, säveltäminen on todella työlästä. Niin sanottuna laulunkirjoittajana olen vielä ihan aloittelija, kokemusta on tosi vähän. Tuntuu että tähänastiset omat biisit ovat syntyneet ikään kuin tunnepäissään.

Hyvä ilmaus! Panin nimittäin soololevyäsi kuunnellessani merkille sen, miten mielettömän romanttista musiikkia se on.

– Mukava kuulla. Juuri sellaisista tunnelmista ne biisit syntyivät. Huomasin levyä tehdessäni, ettei se todellakaan ollut sävyltään lakonisen toteavaa kamaa, mutta ajattelin että kyllä sitä sen verran pokkaa pitää olla että antaa palaa vaan.

Soololevysi sävelmaailma on paikoin myös varsin progressiivinen. Onko sinulla ollut jossain vaiheessa progekausi?

– Ei varsinaisesti. Veikkaan että niin sanottu progemeininki tulee Queenilta. Olen kuunnellut sitä bändiä aikoinani aivan uskomattoman paljon. Siellä on paljon todella valloittavia biisejä, jotka pursuavat kaikkiin suuntiin mutta kuulostavat silti pelkästään Queenilta. Siellä on monia aivan nerokkaan tuntuisia harmonisia liikkeitä. Olen kyllä kuunnellut progea, jos Steve Vai tai Dream Theaterin varhaiskausi lasketaan sellaiseksi, mutta mitään Yes- tai Genesis-kautta minulla ei ole ollut. Zappaa on tietysti tullut kuunneltua, sitäkin tosin eniten Steve Vain kautta.

Keitä muita kitarasankareita sinulla on ollut?

– Jimi Hendrix pitää tietysti mainita. Stevie Ray Vaughan oli myös jossain vaiheessa kova sana. Jazz alkoi kiinnostaa minua kitaristien kautta, eli löysin muiden muassa John Scofieldin ja Scott Hendersonin. Ja Jarmo Saari esitteli minulle Wes Montgomeryn. Raoul Björkenheim on tietysti aivan käsittämättömän alkuvoimainen kitaristi ja muusikko, joka on innostanut minua todella paljon. Hän kykenee vaihtamaan viitekehystä Kurt Cobainista Stravinskiin tai mihin vain.

Mitkä ovat tähänastisen urasi merkkipaaluja?

– Ensinnäkin se että setä otti mukaan bändeihin. Sitten Tapiolan musiikkilukio. Orivesi. Ensimmäinen UMO-keikka. UMO:n Frank Zappa -proggis, jossa olin solistina. Tein Tapiola Sinfoniettalle kitarakonserton, joka oli aika massiivinen kokemus. Oma soololevy. Oikeastaan kaikki sellaiset jutut, jotka ovat olleet uusia, pelottavia ja jännittäviä, ovat myös antaneet eniten. Näihin äsken mainittuihin liittyy paljon tunnepitoisia muistoja. Voisin vielä mainita Sibelius-Akatemiaan pääsemisen merkkipaaluksi.

Onko sinulla muusikkona mitään erityisiä haaveita?

– Jatkuva kehittyminen nyt ainakin. Olisi myös mukavaa tehdä aina vain haastavampia ja haastavampia asioita. Tämän hetken lempimuusikko taitaa olla Bobby McFerrin, ja voin sanoa aika lapsenomaisesti, että hänen kanssaan olisi mukava päästä soittamaan.

Tuure Kilpeläinen – Huolella kypsyteltyä ilmaisua

 

Tuure Kilpeläinen ei ole kotoisin musikaalisesta perheestä tai suvusta, eikä hänen lapsuudenkodissaan ollut soittimia. Palo musiikkiin syntyi kuitenkin varhain ja voimakkaana. Nykyään Kilpeläinen jopa hieman kummastelee, miksi hän ei lapsena ilmaissut halua opetella soittamaan jotain instrumenttia, kun musiikki kerran teki niin suuren vaikutuksen. Musiikilliset muistot alkavat jo varhaislapsuudesta.

– Isä osti vuonna 1975 Saloran stereot. Olin silloin viisivuotias, ja eka biisi jonka isä pani soimaan oli The Beatlesin Hard Day’s Night (Lennon&McCartney). Kyseessä oli se tuplakokoelma, jossa oli kuvat Beatleseista parroilla ja ilman sillä parvekkeella. Jo sitä ennen tai sitten aivan samoihin aikoihin elämään tuli myös Elvis, joka oli pienelle pojalle iso juttu. Elviksessä tuntui henkilöityvän musiikin koko voima ja salaperäisyys. Peuhasin sen jälkeen mattopiiskan kanssa peilin edessä, se oli ihan sitä klassista poikakuviota.

Kilpeläinen kertoo myös kuuluvansa ”sormi pause-näppäimellä” -sukupolveen, joka siis istui radion ääressä ja äänitti kaiken mielenkiintoisen c-kaseteille.

– Siihen aikaan rock-ohjelmissa soitettiin todella monipuolista musiikkia. Koin että Holle Holopaiset, Tero Lietteet ja vastaavat olivat kuin kavereita, jotka soittivat biisejä juuri minulle. Muistan myös että katsoin Euroviisuja silmä kovana jo aika varhain, ja kuuntelin niitä esityksiä kyllä jo silloin ihan biiseinä. Pienessä mielessä pyöri jonkinlainen orastava analyysi siitä, mikä kappaleissa oli hyvää ja mikä ei.

Missä vaiheessa aloit tiedostaa, että musiikin palo voisi johtaa ammattiin?

– Se tapahtui teini-iässä. Yksi sen ajan kimmoke oli Stray Cats, jossa oli varmaan samaa alkukantaisuutta kuin lapsuuden Elviksessä. Minussa heräsi niihin aikoihin valtava soittamisen hinku – ilman että oli instrumentteja tai soittotaitoa. Myös Hanoi Rocksin alkuaika oli tässä vaiheessa todella tärkeä, ja löysin sitä kautta muiden muassa New York Dollsin ja Lords of the New Churchin, jotka avasivat maailmaa vielä vähän lisää.

Ja sitten sinusta todella tuli bändisoittaja ja basisti. Miksi juuri basisti?

– Ajattelin että sitä oppii soittamaan, kun siinä on vähemmän kieliä [nauraa]. Pian meillä oli bändi, ja omien biisien tekeminen alkoi myös varsin nopeasti. Olin siis 14- tai 15-vuotias, ja löin niin sanotusti kädet multaan vasta silloin: todellinen omakohtainen musan tekeminen alkoi. Muistan miten hain kitaralta Dingon Autiotalon (Neumann) melodiaa. Jostain lainattu akustinen oli sylissä steel-kitaran tapaan ja etsin siitä sitä melodiaa. Alku oli siis todellista räpeltämistä, ja tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä, että olen siltä pohjalta oppinut soittamaan ja myöhemmin ymmärtämään harmoniamaailmaa jo vähän laajemminkin. Siis että hahmottaa dimien merkityksen ja niin edespäin. Pitkään siinäkin meni, harmonian taju alkoi avautua vasta varmaan yli kolmekymppisenä.

Soititteko te jo ensimmäisessä bändissä vain omia biisejä?

– Ei, silloin tuli kyllä vedettyä myös Smoke on the Wateria (Blackmore, Gillan, Glover, Lord, Paice) Pink Pantherin teemaa (Mancini) ja muita perusjuttuja. Kouvolassa oli siihen aikaan paljon roots-bändejä ja aitous oli arvossa, joten mekin päädyimme soittamaan bluesia. Toisaalta Kouvolassa vaikutti myös punk, eikä pidä unohtaa Peer Güntiä, joka voitti rockin SM-kisat vuonna 1984. Se voitto nostatti tunnelmia, koska Günt treenasi samassa vanhassa kaupungintalossa kuin mekin. Kyllähän siinä usko nousi, kun treenikämpän ovi aukesi ja Peer Güntin basisti nosti peukalon pystyyn ja näytti että hyvä pojat.

Jos lähdit soittajana liikkeelle bassosta, niin millä instrumentilla sinä sitten sävellystyösi teit?

– Kitaralla. Ostin akustisen aika pian ja myöhemmin myös sähköisen, Telecasterin. Piano tuli mukaan vasta joskus kolmikymppisenä. Silloisella tyttöystävällä oli kotona piano, jota aloin tapailla. Lähestymistapa oli sama kuin aikanaan basson kanssa: aloin löytää omia juttuja räpeltämisen ja leikkimisen kautta. Pianolla jonkin kolmen soinnun C-F-G -jutun soittaminen kuulosti niin erilaiselta kuin kitaralla, että sitä oli innostava tutkia. Osaan soittaa pianoa auttavasti, ja teen sillä nykyäänkin biisejä.

Tekstityskokeilut ja ensihitti

Kilpeläinen alkoi 16-17 -vuotiaana kiinnittää entistä enemmän huomiota myös laulujen sanoituksiin. Alkuvaiheessa ihanteet olivat englanninkielisiä; varsinkin David Bowie ja Lou Reed olivat tärkeitä. Noihin aikoihin vahvasti pinnalla ollut metallimusiikki ei häntä kiinnostanut, mutta deltablues sen sijaan iski rajusti ja innoitti tekemään omia englanninkielisiä tekstejä.

– Kokeilin tosin ikään kuin kaikilta salaa myös sitä, että tekisin samoja juttuja suomeksi. Kirjoitin Robert Johnsonin hengessä sellaisen kappaleen kuin Kuusaa Blues, joka siis viittaa Kuusankoskeen. Siinä laulettiin että miss’ min buutsit on ja jotain tällaista. Vitsistähän se siis lähti, mutta ajatus alkoi kyllä kiinnostaa myös aidosti.

Ketkä suomenkieliset tekijät sinua puhuttelivat?

– Aloin noihin aikoihin kuunnella paljon varsinkin Dave Lindholmia, koska ajattelin että hän on suomalainen bluesmies, tavallaan Suomen Dylan. Ismo Alangon ja Kauko Röyhkän tekemisiä olin seurannut jo vähän pidempään, ja he olivat tärkeitä. Täytyy kyllä sanoa että varsinainen suomenkielinen biisintekeminen alkoi toden teolla vasta Helsingissä 90-luvulla, sen jälkeen kun olin törmännyt Rumban lehti-ilmoituksen kautta Jussi Jaakonahoon. Vuosi oli varmaan 1994.

Eikö se kohtaaminen johtanut sitten myös Salamanteri-yhtyeen syntymiseen?

– Kyllä. Halusin tehdä suomenkielisiä tekstejä, mutta porukan muut jäsenet olivat vähän skeptisiä ja sanoivat, että niiden pitää sitten olla ihan helvetin hyviä. Kaikki eivät tietenkään olleet, mutta oli siellä asiallisiakin joukossa. Koko se aika oli ikään kuin koulu, aloin silloin todella perehtyä aiheeseen. Oma ilmaisu oli totta kai vielä aivan hakusessa – en oikein edes tiennyt, mistä asioista haluaisin laulaa. No, muutama biisi päätyi lopulta Jonna Tervomaan ensimmäiselle levylle, ja niissä on jo havaittavissa jonkinlaista oman ilmaisun löytymistä.

Tervomaan esittämä Suljettu sydän (co-san Jonna Tervomaa) oli tosiaan hitti, aika isokin. Tulit sitä kautta yleisön tietoisuuteen, mutta oliko se sinulle itsellesi merkittävä biisi?

– Oli ja ei. Opiskelin siihen aikaan taideteollisessa korkeakoulussa, ja minulla oli verkot vetämässä myös siinä maailmassa. Olin vähän sellaisessa tilanteessa, etten tiennyt mihin ryhtyisin ja mitä tekisin. Voimakas etsintä oli päällä, näin sen voisi sanoa. Oli vimma tehdä muttei oikein tietoa että mitä. Näin jälkikäteen katsottuna tuntuu selvältä, että en yksinkertaisesti ollut silloin vielä valmis. Minullahan oli siinä yhdenlainen bändiviritelmäkin, mutta se ei oikein lähtenyt lentoon. Joskus 2000-luvun alussa tapahtui sitten ryhdistäytyminen: tuntui että aika oli kypsä, piti toimia.

Sooloartistin taival

Tuure Kilpeläinen debytoi lopulta sooloartistina vuonna 2003. Odotukset saattoivat olla kovat, mutta todellisuus oli vielä kovempi: levy ei kriitikkojen myönteisestä vastaanotosta huolimatta menestynyt kummoisesti. Nykyinen suosio koitti toden teolla vasta Kaihon karavaani -yhtyeen esikoislevyllä Valon pisaroita (2010). Sitä ennen Kilpeläinen julkaisi omalla nimellään kolme sooloalbumia.

Kun luin ensimmäisen levysi ilmestymisen jälkeen tehtyjä haastatteluja, oli aika selvää että nihkeä vastaanotto on ollut sinulle kova pala. Haluaisinkin, että kommentoisit erästä Tuomas Nevanlinnan väitettä. Hän totesi kerran, että jotta taiteilija voisi saada mitään aikaiseksi, hänellä täytyy olla se harhakäsitys, että hänen tekemisensä ovat maailman kannalta paljon tärkeämpiä kuin ne todellisuudessa ovat. Kuulostaako tutulta?

– Kuulostaa. Tuo on täysin totta. Harha liittyy juuri siihen, että koko maailma pysähtyisi saman asian ääreen, jonka ääreen on itse pysähtynyt. Siinä harhassa ollaan pahimmillaan melkein jonkinlaisessa luojan roolissa, ja rajuin isku on sitten se, kun näkee että maailma jatkuu täsmälleen samanlaisena eikä ketään kiinnosta pätkääkään. Se on raskasta ottaa vastaan. Omassa harhakäsityksessä pystyy joskus elämään pitkään, varsinkin jos on lähipiiri joka tukee tosi vahvasti sitä omaa juttua. Voi erehtyä luulemaan, että lähipiiri edustaa koko maailmaa – eikä tajua että elääkin pienessä kuplassa jossain nurkassa. Mutta minusta harha on myös tarpeellinen: jos jo alussa kuvittelee että tekemisillä ei ole maailmalle merkitystä, tuskin silloin edes lähtee tekemään mitään.

Onko sinulla käsitystä, mikä on muuttunut vuoden 2003 jälkeen? Kaksi viimeisintä levyäsi ovat sentään myyneet kultaa.

– Omassa asennoitumisessa on ainakin tapahtunut merkittävä muutos. Tästä hommasta on jäänyt pois kaikki narsistinen koketeeraaminen ja siihen liittyvät asiat, ja koen nykyään musiikin hyvin puhtaasti kontaktin luomiseksi, antamiseksi. Konkretian puolelta voisi sanoa ainakin sen, että olen kehittynyt tekstittäjänä, asiat kiteytyvät nykyään paremmin sanoiksi. Olen löytänyt itselleni luontevan tavan ilmaista ajatuksia. Siihen liittyy sisällön lisäksi myös rytmiikka, ja rytmiikka taas on vahvassa suhteessa musiikkiin jota nykyään soitamme.

Osaatko kuvailla asiaa tarkemmin?

– Kyllästyin jossain vaiheessa ns. lauluntekijämusiikkiin aika totaalisesti. Aloin sitten kuunnella sitä niin sanottua maailmanmusiikkia. Esimerkiksi joku Cesaria Evora oli todella merkittävä löytö – sen musiikin keinuva surumielisyys aiheutti minussa jonkin sisäisen naksahduksen, joka liittyi juuri rytmiin. Valon pisaroita -levyn biiseistä moni oli silloin jo valmis, mutta ne olivat aika laahaavia balladeja. Cesaria Evora ja brasilialainen musiikki innoittivat muuttamaan rytmiikkaa vähän ulospäinsuuntautuneemmaksi. Olin myös noteerannut Gogol Bordellon ja sen edustaman eurooppalaisen ”mustalaiskuvion”. Visio Kaihon karavaani -bändistä hahmottui tätä kautta, ja näköjään homma toimii.

Jos ajattelet itseäsi biisintekijänä, niin oletko enemmän kausiluontoinen vai koko ajan töitä tekevä kaveri?

– Nykyään teen koko ajan biisejä. Minulla on yleensä aina jotain työn alla, ja se pitää pyörät pyörimässä. Teen mielelläni biisejä myös muille, koska se on hyvä tapa selvitä tyhjästä tilasta ja tunnelmasta, joka seuraa oman levyn julkaisua. Minusta on myös mukava heittäytyä tekijänä uusiin rooleihin, jos vaikka joku pyytää biisiä esimerkiksi Vesku Loirille. Vesku on hahmona niin massiivinen, kuin tietäjä, että pitää aina erikseen pohtia, minkälaisista aiheista hänelle voi tehdä biisejä. Sellainen tuo raikkaita kulmia myös omaan tekemiseen.

Onko sinulla ollut biisintekijänä kuivia kausia?

– On. Enemmän tosin sitä kautta, että alan tuntea vastenmielisyyttä itseäni ja omaa tekemistäni kohtaan. On saattanut olla jokin ihan hyväkin biisi työn alla, mutta on kuitenkin ollut niin kyllästynyt itseen ja omaan ilmaisuun ettei ole pitänyt sitä minään. Muistan että mietin joskus tammikuussa 2011 yhdestä biisistä, ettei tässä ole mitään. Äänitinkin sen ja ajattelin että tämähän on ihan perseestä. Löysin demon uudelleen joskus huhtikuussa ja mietin että hei, tämähän on hyvä, mikäs tämä on. Kysymys oli siis vain mentaalisesta tilasta oman tekemisen äärellä.

Olet työskennellyt aika monissa konteksteissa ja monien ihmisten kanssa. Jos pyrit katsomaan itseäsi ulkopuolelta ja objektiivisesti, niin minkälainen muusikko olet? Mitkä ovat vahvuutesi ja heikkoutesi?

– Olen oikeastaan vasta aika äskettäin ymmärtänyt, että olen ensisijaisesti laulaja. Pääinstrumenttini on oma ääni. Pystyn venymään sillä eri suuntiin ja heittäytymään monenlaisiin juttuihin todella epäanalyyttisesti. Laulu on puhtaimmillaan juuri sitä, että ääni tulee suoraan omasta kehosta, mitään ei tarvitse tapailla minkään instrumentin kautta. Ääni on suora ja vapaa tunneilmaisusoitin. En ole treenannut laulua muodollisella tasolla, mutta olen kyllä tehnyt imitaatioharjoituksia. Olen saattanut tutkia laulaen esimerkiksi Sinatran tyyliä ja hahmotella sitä kautta, minkälainen tekniikka hänellä on.

Entäpä sitten soittajana, millainen olet?

– Kuten moni muukin lauluntekijä, olen edelleen se kaveri, joka on teknisessä ja tiedollisessa mielessä yhtyeensä huonoin muusikko. Olen niitä ”intiaaneja”, jotka eivät tajua, mikä on miinusvitonen. Hahmottelen sormituksia omalla tavallani, ja toiset sitten tutkivat mistä soinnusta on kysymys – ehkä se on puolidimi, ehkä ei. Opin tosin koko ajan lisää, koska ympärilläni on hyviä muusikoita. Huomaan että minulle on varsinkin tässä Karavaani-bändissä syntynyt aika omaleimainen tapa soittaa akustista kitaraa.

Miltä tulevaisuutesi näyttää tällä hetkellä?

– Näyttää siltä että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Teen sellaista musiikkia, että minun ei tarvitse pitää kiinni mistään nuoruuteen tai muotiin liittyvistä jutuista, vaan tämän homman mukana voi vanheta arvokkaasti. Paljon on vielä asioita sanomatta ja kiviä kääntämättä. Olen esimerkiksi nähnyt Leonard Cohenin ja Vesa-Matti Loirin esiintyvän ja huomannut siinä, miten paljon vanhemmallakin miehellä voi vielä olla voimaa ja asiaa.

Viimeinen, ei kovin vakava kysymys: tuleeko mieleen jokin toisen ihmisen tekemä biisi, joka on iskenyt sinuun niin rajusti että olisit itse halunnut tehdä sen?

– [nauraa] Niitä on aivan älyttömästi. Mikähän voisi olla viimeisin. No, lähden tässä mielihyvin ylpeästi kateelliselle linjalle ja mainitsen Timo Kiiskisen. Olin äskettäin esiintymässä yhdessä hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa Samuli Edelmann lauloi Karavaanin säestämänä Sininen sointu -nimisen kappaleen. Se on aivan täydellinen. Kiiskiseltä tulee sellaisia joka vuosi, välillä oikein menee hermo kun se kaveri ampuu niin kovilla! [nauraa]. Meillä on Timon kanssa hyvät välit, ja on hauska huomata että rima pysyy korkealla, kun se tekee niin pirun hyviä biisejä. Tulee halu näyttää että osaan minäkin. Timon pelkäämättömyys puhua lauluissa elämän suurista asioista on myös opettanut minulle paljon. Pelkoa päin vain!

Bonsaipuu

(Tuure Kilpeläinen)

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina

soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta

sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta

Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut

toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu

Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan

se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu

bussin takaikkunassa loistaa viittä vaille täysikuu

anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa

niin se pitää aina kotinaan sinun sydämesi taloa

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

joku keksii sinne veturin, liukuhihnan, ydinvoimalan

joku keksii sodat, maiden rajat, rauhan sekä demokratian

joku keksii sinne Jumalan, synnit, sekä saatanan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu

bussin takaikkunassa loistaa viittä vaille täysikuu

anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa

niin mä pidän aina kotinani sinun sydämesi taloa

Julkaistu tekijän luvalla

 

Kynällä ja paperilla

 
 

Elokuva ja musiikki ovat sellaiset taiteen ja viihteen lajit, jotka ovat melko kauan aikaa olleet naimisissa, kun jo mykkäelokuvia aikanaan musiikin säestäminä esitettiin. Minkälainen suhde sinulla on elokuvamusiikkiin ollut?

– Ennen kuin rupesin säveltämään sitä, ei minulla oikeastaan ollut mitään erityistä suhdetta tai mielenkiintoa elokuvamusiikkiin. Toki tunsin esimerkiksi Bernard Herrmannin ja Jerry Goldsmithin, mutta siltä pohjalta, että ”nämä tekee leffamusaa”. Se, miten elokuvia katsoin, ei ollut mitenkään sellaista, että olisin kiinnittänyt erityisesti huomiota musiikkiin – toki jotkut vaikuttavat asiat joskus saattoi tulla läpi. Mutta kun sain ensimmäisen tällaisen toimeksiannon, eli musiikin säveltämisen Mustalaishurmaaja-elokuvaan [ohj. Valentin Vaala, 1929], niin silloin totta kai piti ottaa asia syyniin ihan eri tavalla, ja nimenomaan teknisessä mielessä.

– Ei kuitenkaan niin, että olisin ryhtynyt etsimään esikuvia. Niin Mustalaishurmaajassa kuin tässä Elämän maantiellä -elokuvassakin ei lähestymistapani ollut se, että pyrkisin tekemään musiikkia samoin kuin sitä on tehty aikaisemmin. Mykkäelokuvaanhan usein liittyy semmoinen tietynsorttinen, vähän koomisesti virittynyt musisointi; se alleviivaava. Alleviivausta tietysti voi olla monensorttista; se voi olla häiritsevää tai palkitsevaa. Lähtökohtani oli pikemminkin se, että musiikki on harmoniassa paitsi esittämänsä aihepiirin kanssa, niin myös sen aikakauden kanssa, milloin elokuva on tehty. Ei ota siihen historiallista etäisyyttä – eli että täältä 2000-luvulta katsotaan lähes sata vuotta taaksepäin, ehkä jopa huvittuneesti – ja musiikillisesti jotenkin tämän ajan keinoin peilattaisiin tällaista objektiivisen tarkkailijan roolia. Pikemminkin menee siihen tilanteeseen ja maailmaan, missä se elokuva on tehty, ja hyödyntää niitä musiikillisia virtauksia mitä silloin oli; ei orjallisesti jäljitellen, vaan jollain tavalla sopusoinnussa.

Olit näissä tapauksissa normaalista elokuvatuotannosta poikkeavassa tilanteessa, kun et voinut olla tuotantoprosessissa lainkaan mukana – elokuvat olivat olleet valmiina ja esitettyinä vuosikymmeniä. Menitkö itse kunkin elokuvan tuotantohistoriaan ja mahdollisiin aikakauden dokumentteihin miten tarkasti sisään, näin jälkikäteen?

– Hyvin päällisin puolin kyllä. Vaikka en pystynyt säveltäjänä enää vaikuttamaan tuotantoon, niin pyrin kuitenkin viemään itseni tilanteeseen niin, että olisin ikään kuin siinä ajassa.

Oliko sinulla mitään muita speksejä, kuin että ”RSO:n kokoonpano on tämä”? Edes musiikin kokonaiskestosta? Eli jos taiteellisista syistä olisit halunnut pitää 15 minuuttia taukoa, niin olisitko voinut niin tehdä?

– Toimeksianto oli, että ”sävellä” ja tuolle kokoonpanolle. Luultavasti olisin kokoonpanoa jossain määrin saanut valita, mutta totta kai käytin normaalia täyden sinfoniaorkesterin kokoonpanoa. Oli ihan selvää, että tilaaja oletti minun säveltävän sen läpi; ei tullut mieleenkään että sinne pitäisi jäädä minuuttien pituisia pausseja. Elämän maantiellä -musiikista oli kylläkin tarkoitus tulla lineaarisesti ilmavampaa kuin mitä siitä lopulta tuli. Käytännössä kuitenkin tapahtui niin, että mentiin tuohon mainitsemaasi suuntaan: Mustalaishurmaajassa jäi kahdeksan minuutin pätkä säveltämättä – ihan sen takia, että aika loppui kesken. Tein sen musiikin aivan ennätysmäisen lyhyessä ajassa: kesto on 60 minuuttia, ja käytin sen säveltämiseen alle kymmenen viikkoa. Se kyllä syntyi aika helposti, on sanottava. Elämän maantiellä -elokuvassa käytin aikaa kolme kertaa enemmän, – tosin kestokin oli 90 minuuttia – mutta silti jäi 18 minuuttia säveltämättä. Se hoidettiin niin, että Iiro Rantala tuli improvisoimaan sen osuuden pianolla. Minulla on siihen 18 minuuttiin hyvin tarkka suunnitelma, ja se täydennetään kyllä myöhemmin. Iiro teki oman osuutensa erittäin hyvin, mutta se ei oikeastaan paljoakaan kohdannut minun kirjoittamaani musiikkia. Hän tuli lyhyellä varoitusajalla, ja hänellä oli aikaa vain yhteen harjoitukseen. Mutta sinänsä toimi siis oikein hyvin.

Oletko esimerkiksi johtoaihetematiikan ystävä?

– Olen käyttänyt johtoaihe-tematiikkaa kummassakin. Tässä jälkimmäisessä alun perin ajattelin, että en käyttäisi, mutta silti – se on niin luonteva tapa sitoa kuvan ja musiikin maailmaa, ettei sitä voinut jättää pois. Tässä toisessa työssä yhteen henkilöön saattaa liittyä useampiakin teemoja. Esimerkiksi päähenkilö Tariniin, joka on posetiivari. Tai hänestä koko ajan puhutaan posetiivarina, mutta kyseessä ei olekaan posetiivi, vaan katupiano: soitin, jota kylläkin veivataan kammella, mutta jossa ei ole posetiivin paineilmaviritelmää pilleineen, vaan suppea pianon koneisto, jota piikkitelarulla ohjaa. Paras englanninkielinen termi sille on barrell piano.

Miten paljon sinulla on henkilöiden johtoaiheissa yhtäältä heidän toimintaansa, tai toisaalta heidän psykologiaansa?

– Sekä että. Ennen kaikkea on kuitenkin tärkeintä se, mikä on kunkin henkilön psykologinen viritys. Tariniin liittyy oikeastaan kolmekin aihetta, jotka tulevat esiin sen mukaan missä tilanteessa ollaan. Ei kuitenkaan ole kysymys koko ajan melodioista, vaan myös harmonioista ja sointiväreistä. Tariniin liittyy sointina leimallisesti fagotti, silloinkin kun käytetään eri johtoaiheita. Tarini on melankolinen, fyysiseltä olemukseltaan herkällä tavalla käheä, mikä sopii fagotille. Hänen kaverinaan on aasi, joka vetää pianoa, ja aasin soundi on englannintorvi. Sehän on fagotin kanssa melko lähellä toisiaan, ja muodostaa sikälikin hyvän tiimin. Pahistyyppiin liittyy vähän rivo pasuunan käyttö, ja senkaltaista kromatiikkaa ja glissandon käyttöä, jotka kuvaavat hänen epämääräisyyttään. Johtoaihetekniikan mukaan tukee tiettyjä tunnelmia siis myös tietynlaiset harmoniat. Alun johdannossa on sävelkenttää, mikä pohjaa omaan harmoniseen järjestelmääni. Se ei ole dodekafoniaa, mutta se on kromaattista ja dissonanttista. Se ei toimi riviperiaatteella, vaan omalla lainalaisuudellaan. Tietynlainen harmonia, kivallakin tavalla dissonoiva – ainahan dissonanssi on kivaa – on äänessä aina silloin, kun esillä on väkivaltaa, uhkaa tai pahaa tahtoa.

Onko sinulla myös ikään kuin elokuvan pääteema – main title, niin kuin englanniksi sanotaan?

– Mustalaishurmaajassa oli, sellainen aivan selkeä pääteema, joka esiteltiin alkusoitossa. Se tuli elokuvan edetessä monin tavoin esiin, sitovana elementtinä. Elämän maantiellä halusin jostain syystä välttää sellaista. Alun perinhän halusin sivuuttaa koko johtoaihe-ideankin. Mutta tanssityttö Irmelan melodia, joka on hyvin aurinkoinen ja viaton, on niin selkeästi hahmotettava, perinteisen melodinen, että se helposti nousee sieltä esille. Helsingin Sanomien kriitikko Annmari Salmelakin nosti sen arviossaan esille toistuvana, optimistisena teemana, ja ilmeisesti oli ymmärtänyt sen elokuvan johtoteemana. Jos sen haluaa sellaisena nähdä, niin on tarpeetonta yrittää vakuuttaa, että se ei niin ole.

Esimerkiksi John Barry ja Vangelis ovat molemmat kertoneet olevansa sellaisia elokuvasäveltäjiä, jotka eivät tee työtään sekuntikellon kanssa, vaan yrittävät nivoa teemoihinsa nimenomaan elokuvan ja/tai sen henkilöiden psykologisen kaaren, heidän etiikkansa jopa, eikä niinkään sitä toimintoa, mitä joku missäkin kohtauksessa tekee. Teitkö sinä työtäsi sekuntikellon ja freimien [filmiruutu] kanssa?

– Kyllä, olen neuroottisen tarkka. Mitä tulee ajastamiseen – että tehdäänkö sekunnilleen ja sekunnin murto-osan tarkkuudella, vai luonnehditaanko ympäripyöreämmin niitä sisäisiä tuntoja ja psykologista aspektia, niin mielestäni molempien pitää olla läsnä. Liikkeiden ja muiden tapahtumien tarkka korostus menee äänielokuvassa helposti koomisen puolelle, mutta jostain kumman syystä mykkäelokuvan puolella asia on hieman toinen. Mykkäelokuvassa musiikki tuo diegeettisen – elokuvassa tapahtuvan äänen – aspektin mukaan; jokin kolahdus tai vastaava ei kuulu, mutta se tuodaan musiikilla esiin. Äänielokuvassa konkreettisten tapahtumien alleviivaamisesta tulee rasite. Sen kyllä pystyy tekemään sellaisessakin kontekstissa niin, ettei se ole koomista, vaan että se nivoutuu lineaarisesti etenevään musiikkiin. Tämä on olennaista. Ja että koko musiikin kokonaisuus nivoutuu elokuvaan niin, etteivät ne ole vastapuolia, jotka kommentoivat toisiaan.

Säveltäjä Craig Armstrong ja ohjaaja Baz Luhrmann kertovat eräässä dokumentissa Romeo + Juliet -elokuvan musiikista. Des’reen ja Timothy Atackin tekemää Kissing you -laulua käytetään rakkausteemana, joka siirtyy instrumentaaliksi juhlakohtauksessa, kun Romeo ja Juliet rakastuvat ja suutelevat. Se muuttuu pitkän, matalan äänen kautta saumatta Armstrongin Slow movement -teemaan siinä vaiheessa, kun Romeolle selviää, että neito onkin Capulet, eli väärää sukua. Siirtymää ei tehdä freimin tarkkuudella, mutta siitä hetkestä Luhrmannin mukaan teema kertoo katsojalle, että vajaan tunnin päästä pari on kuollut; ”totu ajatukseen”.

– Ihminenhän ei koe elämyksiä tiedostamisen kautta, vaan ne tulevat suoraan. Näin on myös musiikin kanssa; sitä ei tarvi aktiivisesti havainnoida, mutta sen vaikutus voi olla tavattoman suuri. Kuullun musiikin yksityiskohtiin ja taustaan voi tutustua myöhemmin tarkemmin, mutta asiaan orientoitunut henkilö voi jo kokiessaan tiedostaa jotain siinä samalla niin, että se ei välttämättä häiritse elämystä.

Millainen on suhtautumisesi käsitteeseen absoluuttinen musiikki? Ilmaiseeko musiikki itsessään yhtään mitään, vai onko se niin, että D-mollikolmisointu on yhtä kuin ”kuutamo”, ja melodialiike seksti ylös on yhtä kuin ”intohimo”?

– (naurua) Ei ihan noin, mutta kyllä kaikilla säveltämis- tai sävelten järjestämistekniikoilla pystytään tuottamaan hyvin monenlaisia tunne-elämyksiä aiheuttavia musiikillisia efektejä tai tuotoksia. Hurjan vaikeata on määritellä sitä, että miten paljon meidän elämyksiimme vaikuttaa se, mihin olemme tottuneet, ja ennen kaikkea se, mitä olemme lapsuudessa kuunnelleet. Minkälaisia assosiaatioita tuo mikäkin musiikki? Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että tietynlaiset harmoniset rakenteet, tietynlaiset melodiset kaaret, tietynlaiset rytmiset rakenteet – ne herättävät ihmisessä tietynlaisia tunteita. Siis yleisesti samankaltaisia samoissa kohdin, ja vielä yleisemmin, jos kokijat elävät samassa kulttuuriympäristössä.

Zen ja kitaran soittamisen taito

Olen oppinut sinut tekijänä tuntemaan aluksi sovittajana. Onko säveltämisesi lähtenyt jotenkin siltä puolelta liikkeelle?

– Ne ovat olleet aika rinta rinnan. Joskus pikkulapsena tein jo joitain pikkukappaleita. Soitin silloin viulua, mutta 12-vuotiaana hankin kitaran. Siihen vaikutti suuresti The Beatles. Olin kyllä kuullut kaikennäköistä, vanhempien siskojeni kautta, ja vanhempanikin soittivat instrumentteja. Hankin sitten sähkökitaran, ihan Fender Stratocasterin, joka oli vuosikertaa ’61. Alkaa aina itkettää, kun kerron sen historiaa, joten todetaan tässä vain lyhyesti, että minulla ei ole sitä enää, enkä tiedä sen nykytilasta. Toivon, että sillä on hyvä koti.

– 70-luvulla tein joitakin biisejä omalle bändilleni, mutta aloitettuani opinnot Helsingin konservatoriossa klassinen kitara pääaineena, hiipui bänditoimintani vähitellen, eikä rock/pop-tuotanto juuri karttunut. Opiskeluaikana kirjoittelin pöytälaatikkoon hyvin erilaisia sävellyksiä ja luonnoksia. Jäljittelin mielelläni erilaisia vanhoja tyylejä; jotain Bach-tyylisiä fuugia piti tehdä opiskelun puitteissakin, mutta tein niitä enemmänkin ihan silkasta innostuksesta.

Oliko sinulla kiinnostusta musiikkiin ammattina?

– Ei oikeastaan ollut, pikemminkin haaveilin taidemaalarin urasta. Opiskelusta en ollut ylipäätään innostunut, mutta vanhempi sisareni piti minulle kerran moraalisaarnan, että ”nyt alat kyllä opiskelemaan, jotain tarvii tehdä – pyri vaikka Konservatorioon, kun sinulla on noita musiikillisia taipumuksia”. Jotenkin uhmakkaasti sitten päätin, että ”ihan piruuttani alankin musiikkia opiskelemaan”. Valmistuin aikanaan kitaransoiton opettajaksi, mutta kyllä tämä teoreettinen puoli oli tullut jo tärkeämmäksi.

– Jos minulla olikin jonkin verran sävellysintoa, niin se hyytyi 70-80-lukujen taitteessa. Olin Korvat auki -yhdistyksessä kohtalaisen aktiivisesti mukana sen toiminnan alkuaikoina, mikä oli kylläkin antoisaa ja muutenkin mukavaa, mutta en kuitenkaan tuntenut ihan omakseni vallitsevaa kaikkitietävää ilmapiiriä ja aika tiukkaa rajanvetoa sen suhteen mikä on hyväksyttävää. Se vaikutti minuun siten – epävarma kun vielä olin – että menin jotenkin lukkoon. Vaikka pääni sisällä soi vaikka mitä ja rakentelin mielessäni monenlaisia sävellyksiä, en juurikaan tohtinut päästää niitä paperille, saatikka sitten julkisuuteen, koska koin, että ne eivät täytä vallalla olevia normeja siinä sosiaalisessa yhteisössä, johon olisin mielelläni kuulunut.

– Orientoitumisesta piirtämiseen oli se hyöty, että nuottien puhtaaksikirjoitus sujui minulta hyvin, ja aloin tehdä niitä hommia. Tein niitä paljonkin, ja joskus tehtävänä oli myös jonkun olemassa olevan sovituksen siirtäminen toiselle kokoonpanolle. Joskus huomasin, että kyseinen sovitus ei kaikin osin toimi, ja niinpä muutin sitä. Se huomattiin esimerkiksi MTV:llä, kun oli joku Kauneimmat joululaulut -konsertti, ja sitä kautta sitten tuli ensimmäiset tilaukset tehdä Tangomarkkinoille tangosovituksia isohkolle orkesterille. Sieltä työni sitten purkautui RSO:n puolelle, kun Karita Mattila lauloi Kaivopuiston konsertissa Seinäjoelle alun perin tekemäni sovituksen Tango d’amor -suosikista (Mario Panas – Klaus Munro). Jukka-Pekka Saraste plokkasi minut siitä, ja se alkoi sitten olla menoa.

– Vasta 90-luvulla aloin vähitellen vapautua suhteessani säveltämiseen, mutta olin jo niin kiinni sovittamisessa ja nuottien puhtaaksikirjoittamisessa, että minulla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia tai uskallustakaan irrottautua säveltämiseen kovin merkittävässä määrin.

Kun aloin aikanaan laittaa sinut sovittajana merkille, niin apparaattisi nimenomaan oli iso tai isohko orkesteri. Uskallan kuvitella, että ympyrässäsi oli pääpaino enemmänkin orkestroinnissa, sillä speksit sillä alueella lienevät useimmiten melko tiukkoja; lähtökohtana usein tekijän originaalipianosatsi, esimerkiksi…

– …sikäli jos originaalipianosatsia on edes olemassa. Usein sovituksen lähtökohtana on pelkkä melodia. Minulle ei ole oikeastaan koskaan annettu muita reunaehtoja kuin kokoonpano ja mahdollisesti laulusolistin toive sävellajista, jotka nekin voivat olla joustavia. Muuten on aina luotettu sovittajan ratkaisuihin.

– Olennaista on ymmärtää sovituksen käyttötarkoitus. Erilaisiin tilanteisiin edellytetään tavallaan edes sanomatta tietynlaisia sovituksia. Jos haluaa olla provokatiivinen sovittajataiteilija, niin toki voi tehdä sellaista jälkeä, mikä riitelee esityspuitteiden kanssa, mutta sellainen palvelee vain harvoin mitään hyvää tarkoitusta. On tilanteita, mitkä sallivat ennakkoluulottoman käsittelyn paremmin, ja on myös eroa lauluilla ja lauluilla. On olemassa lauluja, jotka ovat säveltäjän kynästä jo hyvin tarkkaan sävelletty, piano- tai orkesterisatsia myöten. Täytyy olla todella hyvät perusteet lähteä poikkeamaan siitä, ja jos niin tekee, täytyy pitää huolta, että siitä tulee parempi kuin säveltäjän kynänjäljestä. Ja usein silloin nousee kysymys, että voiko sen tehdä paremmin?

Paremmin on tietenkin suhteellinen käsite. Minä koen sovittamisen hyvin pitkälle tulkitsemisena, eli siinä esitetään joku näkemys siihen säveltäjän näkemyksen rinnalle. Sovitus voidaan toki viedä niin pitkälle, että alkuperäinen jo enemmän tai vähemmän hämärtyy. Niin sanottu klasarimaailmahan on pitkälle linnoittautunut siihen, että ”nämä ovat ne kiveen hakatut totuudet”, kun taas rytmipuolella on itsestään selvää, että biisejä voi ja saa, ja itse asiassa tuleekin tulkita. Monet tekijät eivät edes näe järkeä siinä, että biisejään esitetään sillä tavalla kuin ne on aiemmin esitetty, vaan jos niitä uudestaan esitetään, niin nimenomaan toivovat, että ”hae nyt hyvä ihminen siihen joku oma tai uusi näkökulma”.

– Näin varmasti on. Ja kun sävellyksen identiteetti perustuu lähinnä melodiaan, niin se oikeastaan edellyttääkin esittäjiltään uusia näkökulmia. Mutta jos kysymyksessä on sävellys, jossa jokainen ääni on osa tarkoin harkittua moniäänistä konstruktiota, jossa pienimmilläkin finesseillä on tärkeä merkitys, niin vaaditaan paljon ymmärrystä, jotta siihen voisi tuoda uusia näkökulmia sovituksellisin keinoin. Itse asiassa suuri osa omista sovituksistani on sellaisia, että orkesteriosuudet eivät perustu mihinkään aikaisempaan versioon, mutta olen tehnyt ne kuulostamaan siltä kuin ne olisivat originaaleja. Näin syntyy eräänlainen autenttisuuden illuusio, missä on oma lumonsa.

– Käytän mielelläni ilmaisua teoksen ”sielu”, joka on se ydin teoksessa kuin teoksessa; se mikä jää jäljelle, kun kaikki ”ylimääräinen” karsitaan pois. Ja sitä ei saa missään tapauksessa sammuttaa – se on se olennainen asia, mistä esitystä aletaan joka kerta kasvattaa. Tärkeintä on, että se musiikin sielu säilyttää identiteettinsä, vaikka satsi muuttuisikin. Sovitusasun pitäisi aina kummuta siitä hyvin pelkistetystä ytimestä – sielusta. Varomattomalla sovituksella voi kadottaa sen, mikä kappaleen on pitänyt hengissä, ja tärkeämmäksi tulevatkin ne ”keisarin uudet vaatteet”.

Palaan vielä otsikkoon ”tulkinta”: mielestäni riittävän pitkälle viedyn sovituksen myötä kuulija kuulee tulkinnan säveltäjä x:n teoksesta, ei enää varsinaisesti sitä säveltäjän teosta. Se on tietyssä mielessä nuorallakävelyä, toki siis vaativaa, ja lisäksi myös tuota, mistä mainitsit: pohdintaa, onko se parempi. Tekstin suhteen tätä lienee helpompaa tarkastella: säveltäjä on kokenut tekstin näin, ja joku toinen noin – kumman mukaan pitäisi tulkinta tehdä? Lopputulos jää joka tapauksessa kuulijan arvioitavaksi, aina.

– Näinhän se on. Kun sovitus poikkeaa tarpeeksi alkuperäisestä, jää arviointikriteereiksi sellaiset vaikeasti määriteltävät asiat kuin hyvä maku, tyylikkyys, puhuttelevuus, hyvä meininki ja niin edelleen.

– On sanottava, että usein väitetty klassisen musiikin pysyminen aina siinä samassa kirjoitetussa muodossa ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Sielläkin tulkinnan suoma variaatioiden mahdollisuus on tavattoman suuri. Se on kyllä hyvin hienovaraista, mutta esimerkiksi juuri siitä syystä minulle kuunneltuna hyvin suurta tyydytystä tuottavaa. Mittakaava vain on pienempi kuin mitä esimerkiksi jazzyhtyeen vastaava on.

Aivan, siellä kun ei ole mikään pyhää. Loistava, klassinen esimerkki on Louis Armstrongin versio Hoagy Carmichaelin Stardustista, jossa hän tyystin ohittaa säveltäjän rikkaan, ja laululle hyvin tunnusomaisen chorus-osan intervallirakenteen neljän ensimmäisen tahdin aikana, laulaen Mitchell Parishin tekstifraasin yhdellä äänellä, toki hienolla taimilla rytmittäen. Ja jatkaa neron työtään siitä samaan malliin. Uskon, että tuon hienon termisi mukainen sielu voi tulla esityksessä esiin myös jollain ihmeellisellä metatasolla.

– Louis Armstrong oli niin vahva muusikko ja tulkitsija, että vaikka hän kuvaamallasi tavalla tuhosi olennaisen osan kappaleen sielusta, niin hän samalla toi siihen äärimmäisen paljon jotain sellaista ainutkertaisuutta, mitä vain hän pystyi siinä toteuttamaan. Jonkun muun kohdalla se olisi floppi. Lähtökohtaisesti olen pedanttisesti alkuperäisen melodian kannalla niin, että vaikka sitä varioitaisiin ja koristeltaisiin musiikillisesti miten tahansa, niin strategisesti tärkeät sävelet täytyy jotenkin tulla. Ne antavat sen sielun, mikä siihen kuuluu.

Moniulotteisuutta marginaalissa

Oletko tilaussäveltäjä, vai onko sinulla portinvartijoita joita pitää saada vakuuttuneeksi tarjouksesi hyväksymään?

– Olen leimallisesti tilaussäveltäjä ja -sovittaja, käytännöllisesti katsoen kaikki on tilauksesta. Oikeastaan jo 90-luvun puolelta tarve tehdä sitä, mitä eniten musiikilta kaipaa, on vähitellen kasvanut. Pääpainotteisesti luova puoli on liittynyt sovittamiseen, mutta kymmenisen vuotta sitten alkoi suuri tarve irrottautua sellaisen tekemisestä, mikä liittyy jonkinlaiseen valmiiseen kontekstiin. On väärin sanoa, että sovittaminen yleisemmin liittyy kevyeeseen musiikkiin – kyllä se voi olla klassistakin musiikkia – mutta sovituskappaleita yhdistää se, että ne suuremmaksi osaksi ovat laulujen taustoja, tai aika pienen kokonaisuuden instrumentaaleja, ja musiikilliselta sisällöltään pienimuotoisia sekä ulottuvuuksiltaan ohuita. Olen alkanut kaivata muuta.

– Rupesin ihan määrätietoisesti ajamaan alas sovitustyötäni, ja lopetin myös puhtaaksikirjoitustyöt – niitä olen tehnyt enää ihan poikkeuksellisesti. Olen antanut tilaa sellaiselle musiikilliselle ajattelulle, mikä on hakenut tilaa jo pitkään. Kaikki kunnia sille musiikille, mihin sovitustyöni on liittynyt, mutta oma ajatusmaailma on siinä alkanut tavallaan degeneroitumaan, eikä siellä enää ollut tilaa sellaiselle luovalle prosessoinnille, mikä kuitenkin on tuntunut tärkeimmältä. Nyt olen antanut sen murtautua ulos kaikkien taloudellisten riskitekijöiden uhallakin, ja kieltämättä onkin aika kapean leivän vuosia tässä ollut. Ilman joitakin apurahoja en tiedä missä olisin. Puolisonikin on [eri alan] freelancer, joten sekin perinteinen turvaverkko puuttuu. Ratkaisuni on kuitenkin osoittautunut hyväksi, ja se on alkanut resonoida ympärilleen.

Millainen merkitys tekijänoikeustulolla sinulle on, erikseen tilauspalkkioista ja apurahoista?

– Tekijänoikeustulo on aina merkityksellistä, vaikka se olisi pientäkin. Vuodet vaihtelevat siltä osin hirmuisen paljon. Joku hyvin myynyt joululevy on aiheuttanut mekanisoimiskorvauksineen huippuvuoden, mutta vastaavasti on toisenlaisia vuosia, jolloin ei ole vastaavia levytyksiä eikä radiosoittoja. Aina sitä kesäkuun puoltaväliä odottaa innolla. En ole niin pedantti tilitysasioissa, ne on jotenkin vastenmielisiä kuitenkin – ainoa mikä merkitsee on se, mitä tilille ilmestyy (virnistys). Olen kuitenkin hankkiutunut Teoston jäseneksi, ja käyn aina kokouksissa. Ymmärrän mitä ymmärrän, mutta yritän jollain tavalla pitää tietoisuuden tasoani yllä. Olen jopa sävellystilaustoimikunnan jäsen tällä hetkellä.

Miten näet ylipäätään elävän musiikin tilanteen Suomessa nyt?

– Sinänsä näkökulmani on hyvin kapeasta perspektiivistä, mutta aktiivisuus musiikkia kohtaan on nähdäkseni lisääntynyt. Kevyen musiikin puolelta minun on vaikeampaa sanoa, mutta kyllä ihmiset ylipäätään ovat aktiivisia kuuntelemaan elävää musiikkia; konserttien määrä on lisääntynyt paljon, ja kävijöitä riittää. On sanottava, että Musiikkitalon avaaminen on virvoittanut ainakin Helsingin musiikkielämää tavattoman paljon. Tallennetun musiikin suhteen jotenkin hurjalta tuntuu, että niin paljon musiikkia leviää vastaanottajille ilman sellaista tekijöille tulevaa korvausta, mikä aiemmin tuntui itsestään selvältä. Toisaalta tekniikan kehittymiselle ei voi pistää jarruja, se kehittyy omien lainalaisuuksiensa mukaan.

– Se, miten oikeuksien ja korvausten jako tulee muodostumaan tässä kokonaisuudessa, on minulle mysteeri, ja totta kai se tulee ennen pitkää ajautumaan jonkinlaiseen, enemmän tai vähemmän konventionaaliseen käytäntöön. Onko se oikeudenmukaista nykykäsityksen mukaan, niin sitä on vaikea sanoa. Tietysti oikeudenmukaisuuskäsityksetkin saattavat myös muuttua aikojen saatossa. Vaikka toki haluan puolustaa tekijöiden oikeuksia, koska itsekin olen saamapuolella, niin toisaalta en haluaisi kriminalisoida sellaisia levitys- ja vastaanottomahdollisuuksia, mitkä tekniikka luontevasti tarjoaa. Kyllähän sellainen joka tapauksessa auttaa musiikin leviämistä, mikä aina on hyvä asia.

Miten luonnehtisit yleisnäkymää sävellystilausten määrän suhteen?

– Tilatahan aina voi, mutta mikä on korvaus, niin se on toinen juttu. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi Ylen tilanne vaikuttaa hurjan paljon siihen, mitä tilaussävellyksistä voidaan maksaa. RSO:n politiikka, että tilataan paljon uusia sävellyksiä, on hirmuisen hieno, mutta mitalin kääntöpuoli on tietenkin se, että jakajia on sitten useita. Toki talolle olisi helpompaa, että esitetään vain musiikkia, minkä tuotantokustannukset ovat edulliset. Olla kulttuurin luomisen eturintamassa on mielestäni RSO:n tärkeä tehtävä, ja sitä orkesteri on hoitanut hyvin, etenkin resursseihinsa nähden. Kyllä minä ymmärrän, että taloudelliset realiteetit on mitkä ne on, enkä tässä enää puhu pelkästään RSO:sta. Kädenvääntöä joskus käydään, kun omasta toimeentulosta siinä on kysymys. Niin sanottua konserttimusiikkia kun sävelletään, niin se on äärettömän aikaa vievää hommaa. Ja miinuskorvauksella tekeminen – eli tietyn ajanjakson tulot ovat pienemmät kuin saman ajanjakson menot, minimissäänkin – niin silloin totta kai haluaa taistella palkkiosta.

Niin, mitä tekee ja millä hinnalla, ja minkä laskee työajaksi. Luovassa työssä ylipäätään on aika absurdia laskea tuntikorvausta – milloin työ on ”päässä” ja milloin ei; se on aika mahdotonta osoittaa.

– Niinpä. Mutta kyllä esimerkiksi minulla tämän viimeisen elokuvamusiikkityön osalta se tuntimäärä, mitä on viettänyt kynän ja paperin kanssa tuolla työpöydän ääressä, on ihan älyttömän iso. Vaikka jätettäisiin pois kaikki se muu aika, jolloin vain muhittelee, niin se on valtava määrä.

– Tekee mieli muuten mainita, että kun teen työtä missä pitää tosiaan ajatella tarkkaan, niin mieluiten teen sen kynällä partituuripaperille. Kun näen sen paperin edessäni kokonaisuutena, ne yli 30 viivastoa, niin minulle hahmottuu soiva kuva ihan älyttömän paljon paremmin. Ja kun lehteilee edes ja taakse, niin saan paljon paremmin sen soivan kuvan mieleeni. En edes välttämättä enää siirrä sitä koneelle, enkä näe tarpeelliseksi simuloida sointiakaan. On tavallaan paradoksaalista, että puhtaaksikirjoittajan taustallani toimin näin. Olen Finalen käyttäjänä varmasti maamme kokeneimpia, mutta omissa hommissa ei enää huvita – eikä aina ole niin aikaakaan – siirtää itse käsin kirjoitettua tietokoneelle. Tuntuu, että kun sävellän suoraan tietokoneelle, musiikin taso laskee. Se muuttuu jollain tavalla, ehkä yksitasoisemmaksi. Sellainen tietty moniulotteisuus, niin ilmaisullisesti kuin ihan teknisessäkin mielessä, kärsii siitä. En tiedä, huomaisiko sitä kukaan muu. Henkimaailman juttuja.

Tekijä on harvoin nainen

Selvis päätti ottaa selvää, miksi naisia on tekijöinä vähemmän kuin miehiä. Tehtävä osoittautui yllättävän hankalaksi, sillä oikeastaan kukaan ei tiedä asiasta juuri mitään.

“Onhan meillä Chisu ja Maija Vilkkumaa ja monta muuta.” Keskustelu naistekijöistä kääntyy helposti siihen, että aletaan puhua omaa musiikkiaan esittävistä laulaja-lauluntekijöistä, ja unohdetaan, että valtaosa tekijöistä tekee musiikkia muiden esitettäväksi.

Nämä muille musiikkia tekevät säveltäjät ja sanoittajat ovat usein suurelle yleisölle tuntemattomia. Alan sisällä nimet ovat tiedossa ja on helppo luetella naisia, jotka tekevät sanoituksia muiden laulettavaksi. Mutta kuinka usein kuulet radiosta biisin, jonka on säveltänyt nainen, joka ei itse laula? Ja kuinka tavallista onkaan, että naisen tekstin on säveltänyt mies.

Kuin vanha teollisuusala

Tasa-arvoministerinä toimiva kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki tiedusteli tasa-arvoviranomaisten tapaamisessa, mikä on musiikkialan tasa-arvotilanne sukupuolten suhteen. Ministeriä informoitiin, että asiasta ei ole kenelläkään tässä maassa selkeää tietoa. Sen tiedämme, että alan sukupuolijakauma on musiikintekijöiden osalta jäänyt jo teknologiateollisuudesta jälkeen: sielläkin jo neljännes ammattilaisista on naisia.

Miksi tämä ala sitten muistuttaa tekijöiden sukupuolijakauman osalta lähinnä vanhojen tehtaanpiippujen teollisuusaloja? Hämärien aavistusten ja omien fiilispohjaisten käsitysten lisäksi selityksiksi annetaan useimmiten lähinnä naisten kyvyttömyys tuottaa teknisesti tarpeeksi tasokasta, kilpailussa pärjäävää musiikkia. Kaikissa musiikin lajeissa ei huippudemoja kuitenkaan tarvita ja tilanne on silti suurin piirtein sama kuin popin, rockin ja iskelmän alalla: naistekijöitä ei juuri ole.

Lähes kaikki tekijät ovat miehiä

Aiheesta ei ole käytettävissä tutkimustietoa, mutta jotain sentään tiedetään. Musiikintekijöiden maailma on varsin miehinen. Teoston asiakkaista reippaasti suurin osa, 83 prosenttia, on miehiä, joten valtaosa tekijänoikeustuloista on miesten tuloa.

Miesten ja naisten suhdetta tekijöinä valaisee vielä enemmän Teoston jäsenten tarkastelu. Vain jäsenillä on tekijöiden asioissa valtaa, joten jäsenten tarkastelu antaa kiinnostavampaa tietoa alasta. Riittävän ansioituneiksi katsottuja ja jäsenkriteerit täyttäviä tekijöitä on asiakkaista vain 3 prosenttia. Ja näistä jäseniksi päässeistä vain noin 10 prosenttia on naisia. Kaikki naistekijät eivät ole jäsenyyttä edes hakeneet, mutta tilastoja heidän jäsenyytensä ei juuri muuttaisi. Myös edustuksellisuutta arvioitaessa naiset ovat aika näkymättömissä: Teoston hallituksessa ei ole tällä hetkellä yhtään naista.

Alan järjestöihin kuuluvien tekijöiden osalta Suomen tilanne on kuitenkin muihin Pohjoismaihin verrattuna parhaasta päästä. Kevyen musiikin järjestöihin kuuluvia naispuolisia musiikintekijöitä on Suomessa hieman alle viidennes tekijöistä, mikä on samaa tasoa tai hieman enemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Naiset opiskelevat alalle

Väite, että naiset eivät hakeudu alalle, ei saa biisintekijöiden kouluttajilta tukea. Naiset hakeutuvat innolla alan koulutukseen. Helsingissä toimivan kansanopisto HEO:n Lauluntekijälinjalla vuosina 2009–2011 aloittaneista opiskelijoista 41 on ollut naisia ja 33 miehiä. Myös Ikaalisten lauluntekijäkoulutuksessa on havaittavissa nousua: vaikka suurin osa opiskelijoista on edelleen miehiä, biisintekijöiksi haluavia naisia on opiskelijoista jo 40 prosenttia.

Naiset ovat ilmestyneet sävellysopiskelijoiksi myös klassisen musiikin puolelle, joten on mahdollista, että tulevaisuudessa kuulemme lisää myös suomalaisten naissäveltäjien nykymusiikkia. Lisäksi alalle tulee tekijöitä monia muita reittejä: ammattimuusikot alkavat säveltää, ammattikirjoittajat sanoittaa ja itseoppineet biisintekijät löytävät paikkansa alalla omalla tavallaan.

Genreissä on eroa

Ammattimaisia naistekijöitä löytyy lähes jokaisessa genressä ja esimerkiksi kansanmuusikoissa on naisia säveltäjinä suhteellisen paljon. Genren luonteeseen olennaisesti kuuluva improvisointi madaltaa säveltämisen kynnystä, ja käytännössä kaikki alan muusikot säveltävät itse. Myös viime vuosina uuden trendinosteen kokenut kuoromusiikki on alkanut saada naistekijöitä 90-luvun aikana, mutta vakavasti otettavia kuoromusiikkia säveltäviä naisia on tässä maassa edelleen vain kourallinen. Klassista nykymusiikkia säveltäviä naisia tulee asiaan perehtyneelle genreä edustavalle tekijällekin mieleen korkeintaan kymmenkunta.

Heikoimmissa kantimissa naisten osuuden suhteen on kuitenkin yllättäen iskelmä. Oikeastaan kuuntelemme miesten musiikkia, sillä iskelmän säveltäminen on ollut tähän päivään asti lähes puhtaasti miesten käsialaa. Missä ovat siis iskelmää säveltävät naiset? Yhdellekin naiselle olisi tilausta, sillä tällä hetkellä iskelmää säveltäviä naisia lueteltaessa mainitaan vain Kristiina Ronimus.

Bongaa tekijänainen

Teoston naisjäsenten tuotantoa arvioidessa voi karkeasti todeta, että useimmat naistekijät ovat laulaja-lauluntekijöitä. Naistekijä on profiililtaan monipuolinen. Suurin osa naistekijöistä työskentelee sekä säveltäjänä että sanoittajana. Valtaosa naistekijöistä myös esittää itse omaa musiikkiaan, musiikinlajista riippumatta. Muiden esitettäväksi tarkoitettua iskelmä- ja popmusiikkia sanoittavia naisia on toki jonkin verran.

Viime vuosien ilmiö, paljon esillä olleet menestyneet nuoret naislaulajat ja biisintekijät Chisu, Paula Vesala, Maija Vilkkumaa, Mariska, Erin Anttila ja Jenni Vartiainen ovat kiehtoneet niin mediaa, levy-yhtiöitä kuin yleisöä. Vaikka levy-yhtiöissä uskotaan, että pop-musiikissa nähty suomalaisten biisintekijänaisten nousu alkaa haastaa miehiä, soitetuimpien biisien listoja tarkastellessa kuitenkin huomaa, että kaupallisilla mittareilla mitattuna naistekijöiden painoarvo on edelleen minimaalinen. Odottelemme edelleen esimerkiksi iskelmälistoille sellaisia naispuolisia hittisäveltäjiä, jotka tekisivät biisejä muille artisteille. Viime vuonna näillä kriteereillä listoille nousi ainoana naisena Kaisa Ranta, jonka säveltämä Oikeesti (san. Sinikka Svärd) oli Teoston tilastojen mukaan vuonna 2010 tanssipaikkojen soitetuimpia.  

Toistaiseksi naissäveltäjien nimien etsiminen iskelmä- ja tanssimusiikin hittilistoilta on kuin harvinaisten lintulajien bongaamista. Sama on tilanne, jos tarkastellaan Teoston tilastoja suomalaisten teosten esityksistä ulkomailla. Yhtään naista ei löydy vuosien 2010 ja 2009 kärkikymmeniköstä.

Viime vuosien menestyneistä naislaulajista ja biisintekijöistä Mariska on tehnyt omalle levylle sävellyksiä ja sanoituksia, mutta muille artisteille hänkin on keskittynyt tekemään vain sanoituksia.  Myös PMMP-yhtyeessä vallitsee perinteinen työnjako: Paula Vesala ja Mira Luoti sanoittavat, Jori Sjöroos säveltää.

Teksti: Päivi Ojanperä

Musiikkiviennin Naistenklinikka yrittää muuttaa alaa

Musiikkialalla toimiville naisille suunnattu Naistenklinikka sai alkunsa vuonna 2010, kun tasavallan presidentti Tarja Halonen antoi Musexille huomautuksen siitä, että Shanghain maailmannäyttelyn Suomi-päivässä maatamme edustavat suomalaiset muusikot olivat kaikki miehiä. Hän vaati, että musiikkialan suomalaiset naiset on tehtävä näkyviksi ja antoi Musexin toiminnanjohtaja Paulina Ahokkaalle tehtäväksi edistää suomalaisten musiikkialalla toimivien naisten musiikkiviennin edellytyksiä.

Jo parin kuukauden päästä maailmannäyttelystä, syksyllä 2010 toteutettiin ensimmäinen Musiikkiviennin Naistenklinikka. Kaikille musiikkialalla toimiville naisille suunnattuun tilaisuuteen osallistui säveltäjiä, sanoittajia, tuottajia, artisteja, managereita ja muita alan sidosryhmissä toimivia asiantuntijoita. Naistenklinikka oli valtava menestys: tapahtumaan osallistuneet 98 naista verkostoituivat innolla keskenään ja muodostivat sosiaalisessa mediassa, Facebookissa ja Linkedinissä toimivan ammatillisen verkoston.

Musiikkiviennin Naistenklinikalla oli kolme tavoitetta: kartoittaa naisten heikkouksia ja vahvuuksia toimia alalla, tutkia mahdollisuuksia parantaa työskentelytilannetta sekä miettiä konkreettisia toimenpide-ehdotuksia. Lisäksi pohdittiin, millainen tilanne naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen alalla vallitsee. Esiin nousi kysymyksiä siitä, houkutteleeko suomalainen musiikkiala naisia ylipäänsä? Mikä on alalla toimivien miesten asenne naistoimijoita kohtaan? Mikä naisia motivoi? Millainen tilanne ulkomailla on? Keskustelun pohjalta laadittiin toimenpideohjelma konkreettisten muutosten aikaansaamiseksi.

Toimenpideohjelmaan kirjattiin tavoitteiksi rahoitusmahdollisuuksien selvittäminen ja niistä tiedottaminen, koulutuksen lisääminen ja musiikkialalla työskentelevien naisten verkostoitumisen helpottaminen. Paulina Ahokas raportoi hankkeen suojelijana toimineelle presidentti Haloselle toimenpideohjelman edistymisestä. Hankkeen myötä alalla toimivien naisten verkostot ovat vahvistuneet, naiset ovat järjestäneet ja saaneet erityisesti naisille suunnattua alan koulutusta ja luoneet verkoston avulla lisää työtilaisuuksia niin itselleen kuin muille alalla toimiville naisille. Musiikkiviennin Naistenklinikka järjestettiin toistamiseen Musiikki & Media -tapahtuman yhteydessä 20.11.2011.

***

Naiset ja miehet tekijöinä

Teostossa oli vuonna 2010 yhteensä 23.831 tekijäasiakasta, joista

– miehiä 82 % (19.536)

– naisia 18 % (4.295)

Teostossa oli vuonna 2010 tekijäjäseniä 680 (3 % asiakkaista), joista naisia on noin 10 %

Elvis ry:llä on vuonna 2011 yhteensä 692 tekijäjäsentä. Naisia heistä on 116 (17 %)

Vuodesta 1991 jaetun Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinnon on saanut 18 miestä ja 3 naista. Kaikki kolme naista viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kullervo Linna -palkintoa on jaettu vuodesta 1989 lähtien. Palkinto on yleensä jaettu vuosittain yhdelle esittäjälle ja yhdelle tekijälle. Yksikään nainen ei ole saanut tätä palkintoa tekijänä.

Vuodesta 2003 jaetun Teosto-palkinnon saaneista naisista jokainen (Maija Vilkkumaa, Paula Vesala & Mira Luoti, Jonna Tervomaa ja Chisu) on palkittu levyistä, joilla he ovat itse esittäneet omia teoksiaan.

Nykymuotoista Selvistä on tehty vuodesta 1997 ja tämän lähes viidentoista vuoden aikana on 58 numerossa julkaistu yhteensä 238 tekijähaastattelua (jotka löytyvät lehden nettiarkistosta). Haastatelluista 46 on ollut naisia eli 19,3 prosenttia. Muille esittäjille säveltävistä naisista on Selviksessä esitelty mm. Anna-Mari Kähärä, Marjatta Meritähti ja Merzi Rajala.

Teksti: Päivi Ojanperä

Musiikin voimaa Tukholmassa


Ramy Essam esiintymässä Tahririn aukiolla tammikuussa 2011. Kuvaaja Mark LeVine.

RIGHT! Freedom of Music and Speech -konferenssi 21.11.2011

”Musiikki on maailman voimakkain ase, koska se on rauhanomainen ase.”

Näin totesi egyptiläinen laulaja-lauluntekijä Ramy Essam 21. marraskuuta Tukholman Södra Teaternissa, jossa hän vastaanotti vuoden 2011 Freemuse-palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain sanan- ja ilmaisunvapauden puolesta toimineelle musiikintekijälle. Aikaisemmin palkinnon on saanut mm. amerikkalainen folkin ja protestilaulujen konkari Pete Seeger.

Ramy Essam antoi äänen ja kasvot Tahririn aukion ja koko arabikevään tapahtumille kappaleellaan Irhal. Vain pari tuntia erään esiintymisensä jälkeen Essam loukkaantui hallituksen joukkojen hyökättyä väkijoukkoon, mutta jo seuraavana päivänä hän oli jälleen paikalla. Kiitospuheessaan hän painotti, että ongelmat Egyptissä eivät ole ohi,hänenkin työnsä siis jatkuu.

Onko laululla voimaa?

Tätä aihepiiriä käsiteltiin laajasti ja monimuotoisesti Södra Teaternin lavalla marraskuisena maanantaina. Tilaisuuden oli järjestänyt ruotsalainen sisarjärjestömme SKAP yhdessä kansainvälisen musiikintekijöiden sananvapausjärjestön, Freemusen, kanssa. Elvis ry liittyi Freemusen jäseneksi viime syksynä.

Onko musiikki vaarallista?

Tilaisuuden avasi SKAP:n puheenjohtaja Alfons Karabuda, jonka jälkeen Freemusen ohjelmajohtaja Ole Reitov valotti sensuurin eri muotoja ja perusteluita, joihin valtaapitävät ovat kautta aikojen tukeutuneet. Sensuuri on aina poliittista tai uskonnollista, ja kysymys on aina vallasta. Musiikki on nähty ja nähdään vieläkin monissa paikoissa täysin hyödyttömänä toimintana, paholaisen työrukkasena tai jopa terveydelle vaarallisena. Pohjoismaissa saamelainen musiikki ja kulttuuri lähes tuhottiin kristinuskon tieltä. Varhainen kristinusko ja nykyinen ääri-islam ovat käsityksissään hyvin lähellä toisiaan: musiikki lumoaa ja houkuttelee ihmiset pois Jumalalta. Kiinassa taas kielletään se, mikä antaa epäedullisen kuvan yhteiskunnasta.

Länsimainen esimerkki tulee lähihistoriasta: Dixie Chicks -yhtyeen musiikki laitettiin soittokieltoon monilla amerikkalaisilla radioasemilla ja bändin levyjä rikottiin ja poltettiin kaduilla, kun vokalisti Natalie Maines oli kritisoinut presidentti Bushin toimia 2003.

Ja vaikka nettiyhteydet toimivat jo kaikkialla, esim. Youtube on helppo blokata, jos ei laulun sanoma miellytä.

Turkkilainen säveltäjä ja muusikko Fuat Talay esiintyi ja kertoi elämästään. Hän pakeni Tanskan kautta Ruotsiin 12,5 vuoden vankilatuomiota, jonka hän sai esitettyään kurdilaista musiikkia kansanmusiikkiyhtyeessä. Kurdikulttuuria kun ei EU:hun pyrkivällä Turkilla virallisesti ole olemassa…

Mikä on poliittista musiikkia?

Musiikki on aina ollut vahvasti mukana niin vasemmistolaisissa kuin äärioikeistolaisissakin liikkeissä. Vahvasti tunteeseen vetoava sanoma menee vielä tehokkaammin perille musiikin avulla.

Mutta voiko popmusiikki olla poliittista? Yllättävällä tavalla se sitä joskus onkin!

Englantilainen musiikintekijä ja toimittaja Jonathan Lynskey otti esimerkiksi Gloria Gaynorin hitin I Will Survive (Fekaris-Kennedy-Perren); ihmissuhdesotkusta selvinneen naisen tarinasta kehkeytyi voimalaulu seksuaalivähemmistöjen pride-liikkeelle. Samanlaisen statuksen Suomessa lienee saanut mm. Paula Koivuniemen esittämä Aikuinen nainen (G. Savio-Kaisu Liuhala).

Sharon Vaughn, Tukholmassa asuva amerikkalainen lauluntekijä, countryn Hall of Famen jäsen, muistutti countrymusiikinkin olleen alunperin köyhien maatyöläisten protestimusiikkia.

Vaikka tietoisesti popmusiikkiin ei usein poliittista viestiä ujuteta, hyvän sanoman tai kertosäkeen ansiosta siitä voi siis tulla kannanotto. Joskus taas tarkoitettu viesti voi olla jotain muuta kuin tekijä on olettanut. Näin taisi käydä Bruce Springsteenin Born In The USA:lle, jonka tehokas kertosäe päätyi hyvinkin nationalistisiin käsiin… 

Tämän päivän poliittisin musiikki löytyy varmaankin rap-piireistä. Public Enemy ja kotimainen Paleface lienevät tuttuja muillekin kuin alan harrastajille.

Lontoon viimekesäisissä mellakoissa musiikki esitti tärkeää roolia, vaikkakin osallistujat olivat pettyneitä siihen, että tunnetuimmat ja suosituimmat artistit eivät halunneet ilmaista mielipiteitään. Saavutettu asema kun tuppaa aiheuttamaan itsesensuuria, genrestä riippumatta.

Sanoja vapaudesta

Oman mielenkiintoisen juonensa sananvapauskeskusteluun toi kanadalainen muusikko Peaches, joka omassa tuotannossaan on keskittynyt seksuaalisuuteen ja sukupuolirooleihin. ” Miehiltä on aina hyväksytty seksistiset tekstit, mikseivät naiset tee samoin?” Peachesilta löytyy mm. Fatherfucker-niminen albumi ja kappale Shake Yer Dix. ”Jos biisin sanoma menee perille, se on aina poliittinen”, sanoi Peaches, oikealta nimeltään Merril Beth Nister. 

Ruotsalainen säveltäjä ja toimittaja Helienne Lindvall herätteli keskustelua tekijän sananvapaudesta digitaalisessa maailmassa ja oikeudesta päättää oman työnsä käytöstä; juuri sananvapauden nimissä esimerkiksi piraatit polkevat tekijänoikeuksia, mutta tekijällä itsellään ei tunnu olevan lupaa puolustautua.

Aukkoja muurissa?

Amerikkalainen aktivisti, kirjailija ja filosofi Austin Dacey kertoi aloittamastaan projektista, jossa nykytekniikka ja internet valjastetaan murtamaan sensuurin muureja. Esimerkkinä hän kertoi iranilaisbändistä, joka ei voinut julkisesti esittää kappaleitaan, koska laulaja oli nainen! Brooklyniläisbändi Cruel Black Dove kiinnostui musiikista ja opetteli kappaleet nettiyhteyksien avulla. 3. maaliskuuta 2010 iranilainen The Plastic Wave seurasi skypen kautta mukana, kun heidän musiikkinsa raikui New Yorkissa. Näin sai alkunsa Impossible Music Sessions, joka jatkaa toimintaansa riskeistä huolimatta.

Rani Kasapi, Ruotsin Riksteaternin ohjelmajohtaja, kertoi The Voice of Change -projektista, jolla pyritään mahdollistamaan pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien sananvapautta Ruotsissa. Hän muistutti, että KULTTUURI ON INVESTOINTI, joka mahdollistaa kasvualustan oikeudenmukaiselle ja tasa-arvoiselle yhteiskunnalle. Kulttuuri ja etenkin musiikki tavoittaa ihmiset paljon helpommin kuin yksikään ihmisoikeusseminaari.

Jordanialainen tuottaja Ahmad Zatari kertoi Music Freedom Day -projekteista Jordaniassa ja muualla Lähi-idässä. Hän järjestää konsertteja ja yrittää rakentaa verkostoa ihmisoikeusjärjestöjen, lakimiesten ja musiikintekijöiden välille. Usean muun puhujan tavoin Zatari korosti, että sananvapaus toimii vain, jos tekijänoikeudet ovat olemassa ja niitä noudatetaan.

Turvasatama näkyvissä?

Konferenssin loppupuolella tutkailtiin mahdollisuuksia auttaa kotimaissaan vainottuja musiikintekijöitä. Norja on jo mukana kirjailijoiden aloittamassa ICORN-projektissa, jossa etsitään sopivia kaupunkeja turvasatamiksi yhdelle tai kahdelle sananvapauspakolaiselle. Nimenomaan lyhytaikaisille, noin kahden vuoden turvapaikoille on tarvetta, sillä suurin osa haluaa palata kotimaahansa, jos se suinkin on mahdollista. Ruotsissa ja Tanskassa neuvotellaan parhaillaan usean kaupungin kanssa. Suomi tulee perässä, toivottavasti!

Päivän varsin runsaan ja monipuolisen annin päällimmäiseksi viestiksi nousi: Jos musiikintekijä on valmis asettamaan vapautensa, perheensä ja henkensäkin alttiiksi musiikkinsa ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta, vähintä mitä me voimme tehdä, on tukea häntä.

Ja lopuksi vielä: Mikä on Freemuse?

Freemuse on kansainvälinen, voittoa tuottamaton ja riippumaton järjestö, joka puolustaa musiikintekijöiden sanan- ja ilmaisunvapautta. Se perustettiin Tanskassa 1998 ja sen päämaja sijaitsee Kööpenhaminassa. Toimintaan kuuluu mm. sensuurin ja väkivaltaisuuksien dokumentointi ja vainottujen tekijöiden tukeminen.

Freemusella on erinomaiset nettisivut, freemuse.org, kannattaa tutustua!

Freemusen lanseeraamaa Music Freedon Day -päivää vietetään vuosittain maaliskuun 3. päivä. Siihen voi osallistua mm. järjestämällä konsertteja, kirjoittamalla lehtiin, mainitsemalla haastatteluissa ym. Logoja voi ladata Freemusen sivuilta tai musicfreedomday.org.

Teksti: Kaija Kärkinen

Hyvät tavat kunniaan

Tekijänoikeuslain kolmannessa pykälässä puhutaan tekijän moraalisista oikeuksista, joihin isyysoikeus teokseen kuuluu. Isyysoikeus tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että tekijän nimi on ilmoitettava teoksen käytön yhteydessä. Nimi on ilmoitettava hyvän tavan mukaisesti, kun teoksesta valmistetaan kappaleita tai kun teos saatetaan yleisön saataviin vaikkapa esittämällä se julkisesti.

Hyvät tavat ja jopa kyseinen lakipykälä tuppaavat vain unohtumaan liian usein, liian usealta.  

Erityisesti kummastuttaa, että ne unohtuvat journalisteiltakin, joiden omia teoksia samaiset tekijänoikeudet myös suojaavat. Marmattaessani asiasta eräälle toimittajalle, sain topakan vastauksen, että eiväthän biisintekijät halua olla esillä ja julkisuudessa.  Julkisuus ja isyysoikeus sekaisin kuin ne kuuluisat vellit ja puurot?

Musiikkibisnes pyörii ymmärrettävästi artistin ympärillä. Julkisuus on olennainen osa artistin työstä.  Tekijä, joka tekee musiikkia muille artisteille eikä esiinny itse lainkaan tuskin haluaakaan parrasvaloihin, kuten toimittajakin arveli. Uskallan kuitenkin väittää, että lähes jokainen tekijä haluaa nimensä ehdottomasti mainittavan biisin ja sen esittämisen yhteydessä. Tekijä tarvitsee nimensä näkyvyyttä tunnettuutensa ja sitä kautta työtilaisuuksiensa lisäämiseksi. Tekijä, joka ei halua nimeään julki teoksensa yhteydessä, voi suojautua pseudonyymin kätköihin.

Korviinpistävää

Jokasyksyinen musiikkialan suurtapahtuma Musiikki & Media oli tänä vuonna hyvin järjestetty. Valitettavasti tapahtuma ei edelleenkään yllättänyt musiikintekijää positiivisesti. Musiikkimarkkinoiden muut toimijat näkyivät, kuuluivat ja loistivat lukuisissa paneelikeskusteluissa, musiikintekijä loisti aktiivisista aihe-ehdotuksistaan huolimatta poissaolollaan. Hiteistä kyllä puhutaan ja toki puhutaan niiden tekijöistäkin silloin, kun tekijä on myös artisti. Ei-esiintyvät tekijät ovat jopa musiikkialankin joukossa toistaiseksi tunnistamatonta lajia.

Eipä ihme, ettei ole helppoa taivutella musiikkialaa tuntemattomille rautalangastakaan, mikä on musiikintekijän ja artistin ero ja ennen kaikkea mikä on heidän ansaintansa muodostumisen ero. 

Leipää netistä?

Teoston mielenkiintoisessa syysseminaarissa mm. Googlen Suomen toimialapäällikkö hehkutti edustamansa palvelun mielettömiä mahdollisuuksia musiikin osalta mm. maailmanlaajuisen artistipromootion suhteen, Susan Boylen tuhkimotarina oivana esimerkkinään. Samaa hehkutusta ja mielettömiä mahdollisuuksia on kuultu monilta huulilta.

Kaikki mielettömät mahdollisuudet huolettavat kuitenkin (edelleen) puhdasrotuista musiikintekijää. Hänen jääkaappiaan ei ilmainen, maailmanlaajuinen promootiomahdollisuus juuri purtavalla kartuta, hän kun ei keikkaile. Elastisen sanoin on toki todettava, että Internet on aikaansaanut tulevien ja menevien ilmiöiden ajan, joka on vain parasta hyväksyä, paluuta menneeseen kun ei ole.

Hyväksyminen helpottuu tekijänkin kohdalla huomattavasti, kunhan näistä kaikista hienoista mahdollisuuksista tullaan saamaan kohtuullisia tulovirtoja. Tällä hetkellä elättelemme kovastikin toivoa. Jani Jalonen (Teosto) väläytteli seminaarissa (myös omassa Oktoberfestissämme) jo pieniä valoja tulevaisuuden taivaanrantaan musiikin digitaalisenkin jakelun osalta. 

Hyvitysmaksukorvauskosmetiikkaa

Karu totuus on paljastunut vuoden 2010 hyvitysmaksutilitysten osalta. Romahdus on jatkunut, kuten musiikki- ja AV-alalla osattiin odottaakin. Jaettava nettotulos on 36,9% alempi kuin vuoden 2009 vastaava.  Edellisen hallituksen pieni korjausyritys maksun piiriin kuuluvan laitekannan päivityksen osalta viime vuoden lopulla oli pelkkää kosmetiikkaa.

Tätä kirjoittaessani tiedämme, että kulttuuriministeri Arhinmäki on rohkeasti viemässä tuntuvaa korjausliike-esitystä hallitukselle. Toivottavasti hyvitysmaksukorvaukset saadaan pikaisesti takaisin tolkulliselle tasolleen. Sehän tapahtuu hallituksen yksinkertaisella päätöksellä, jossa hyvityksen piiriin kuuluva laitekanta päivitetään ajan tasalle, musiikkimatkapuhelimet eturintamassa. Kun tämä on tehty, voidaan rauhassa keskittyä hyvitysmaksujärjestelmän radikaaliin uudistamiseen, jonka tarpeellisuuteen mekin uskomme.

Joulurauhaa

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Kuuntelu toimii – myös lapsille

Olen aika usein sivunnut Suomen Yleisradio Oy:tä kolumneissani ja niinpä olinkin jo päättänyt jättää sen rauhaan – ainakin vähäksi aikaa. Mutta niinpä vain Yle osaa näppärästi yllättää ja ei kun taas agendalle.

Yle on onnistunut verrattain hyvin sille laissa annetussa velvoitteessa palvella tasapuolisesti eri käyttäjäryhmiä. On saamenkielistä tarjontaa, on jos vaikka mitä hartauksia, suomenruotsalaiset ovat perinteisesti olleet hyvässä hoidossa ja muutkin kansallisuudet sekä etniset vähemmistöt ovat saaneet ohjelmaa räätälöidysti äidinkielellään. Tämä kaikki on todella hienoa, ihan oikeasti. Mutta sitten nyrjähtää ja tosi pahasti, sillä yhdelle suurimmista kansalaisryhmistämme ei kohta ole enää mitään tarjontaa Ylen radiokanavilla. Lapset, nuo tulevaisuuden aikuiset, on skipattu totaalisesti ohjelmakartalta! Pitäisikö jo alkaa puhua kansallisesta häpeästä?

Yle määrittelee omaa strategiaansa kaudelle 2012-2014 mm. seuraavasti: ”Yle ottaa huomioon tasapainoisesti kaikki merkittävät käyttäjäryhmät” ja ”Yle on johtava tuottaja asia- ja kulttuurisisällöissä, suomalaisessa musiikissa, lasten palveluissa…”. Ja sanotaanhan laissa Yleisradio Oy:stä vielä että Ylen tulee ”…painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja …”. Mitä on siis tämä systemaattinen alasajo, jonka tuntuu pyhittävän Internetin kaikkivoipa auvo – se kun tulee kuulemma korvaamaan kaiken nyt radiosta poistettavan lastentarjonnan?

Ei ole tarpeeksi kuuntelijoita, sanotaan Ylessä. Aivan, eipä ole, kun ollaan vedetty tosi himmein lyhdyin sitä viimeistäkin lauantai-aamupäivien ohjelmaa, Pikku Ykköstä. Ettei vain kukaan hoksaisi, että tällainenkin ohjelma on olemassa! Entä miksi Pikku Ykköstä ei ole millään tavalla pyritty nostamaan esiin, oltu siitä näkyvästi ylpeitä ja pyritty kohottamaan sen statusta? Ylessä taidetaan ihan oikeasti uskoa markkinavoimien luomaan mielikuvaan siitä, mitä kakruille pitää tarjota. Täytyykö tästä tehdä se johtopäätös, että Yle ei arvosta riittävästi omaa radiotoimintaansa?

Radiosta nettiin on resepti, joka helposti ontuu, sillä kyseessä on kaksi aivan eri formaattia. Nettiin satsaaminen on erittäin ookoo, mutta lasten mielikuvituksen stimuloinnin kannalta sen anti on vielä hyvin ristiriitainen. Tietyin varauksin esimerkiksi pelaaminen ja vuorovaikutteiset harrastukset netissä voivat olla monella tapaa ihan kehittäviä. Mutta radio tarjoaa parhaimmillaan asiaansa vihkiytyneiden toimittajien tuottamaa yllätyksellistä ohjelmaa; pelkällä äänellä tuotettu taide, viihde ja virike voivat antaa ainutlaatuisen elämyksen, enkä tarkoita tässä pelkästään musiikin kuuntelua.

Tarkoitan myös tarinoita, taustoja ja vaikkapa pelkällä äänellä luotuja assosiaatioita, puhumattakaan radioteatterista ja lastenkuunnelmatuotannosta. Tällainen luova audio voidaan toki kanavoida netinkin kautta, mutta tiedostojen lataaminen, erilaisten streamingtilanteiden puuduttava oikkuilu, laitteiden yhteensopimattomuus sekä varsinkin visuaalisten ärsykkeiden pakkosyöttö ovat monen muun netin lieveilmiön ohella sietämättömiä lisukkeita, kun pitäisi keskittyä olennaiseen eli kuunteluun! Ja se helppous – lapsikin osaa (ja isoäiti): virta päälle ja ohjelma raikaa eikä ole vaaraa tuhmille sivuille eksymisestä (mitä nyt Radio Rockia pitää vähän varoa).

Kun Ylellä on niinkin hyvin moniarvoisuuden pullat uunissa, niin mikä hiivatti tässä lasten radio-ohjelmien tuottamisessa mättää? Nettiin se, mikä netissä toimii, mutta korvien analogia myös kunniaan; mielikuvitus on hillitön skriini. Eikä pidä unohtaa elämysten odottamisen nostattavaa voimaa ja ohjelma-aikojen säännöllisyyden luomaa rytmiä, joka varsinkin lapsiperheissä on tärkeää. Joulu on kerran vuodessa ja odotus palkitaan, mutta radion lastenohjelmien odotukseen riittäisi hyvin lyhyempikin aika.

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi