Tuure Kilpeläinen ei ole kotoisin musikaalisesta perheestä tai suvusta, eikä hänen lapsuudenkodissaan ollut soittimia. Palo musiikkiin syntyi kuitenkin varhain ja voimakkaana. Nykyään Kilpeläinen jopa hieman kummastelee, miksi hän ei lapsena ilmaissut halua opetella soittamaan jotain instrumenttia, kun musiikki kerran teki niin suuren vaikutuksen. Musiikilliset muistot alkavat jo varhaislapsuudesta.

– Isä osti vuonna 1975 Saloran stereot. Olin silloin viisivuotias, ja eka biisi jonka isä pani soimaan oli The Beatlesin Hard Day’s Night (Lennon&McCartney). Kyseessä oli se tuplakokoelma, jossa oli kuvat Beatleseista parroilla ja ilman sillä parvekkeella. Jo sitä ennen tai sitten aivan samoihin aikoihin elämään tuli myös Elvis, joka oli pienelle pojalle iso juttu. Elviksessä tuntui henkilöityvän musiikin koko voima ja salaperäisyys. Peuhasin sen jälkeen mattopiiskan kanssa peilin edessä, se oli ihan sitä klassista poikakuviota.

Kilpeläinen kertoo myös kuuluvansa ”sormi pause-näppäimellä” -sukupolveen, joka siis istui radion ääressä ja äänitti kaiken mielenkiintoisen c-kaseteille.

– Siihen aikaan rock-ohjelmissa soitettiin todella monipuolista musiikkia. Koin että Holle Holopaiset, Tero Lietteet ja vastaavat olivat kuin kavereita, jotka soittivat biisejä juuri minulle. Muistan myös että katsoin Euroviisuja silmä kovana jo aika varhain, ja kuuntelin niitä esityksiä kyllä jo silloin ihan biiseinä. Pienessä mielessä pyöri jonkinlainen orastava analyysi siitä, mikä kappaleissa oli hyvää ja mikä ei.

Missä vaiheessa aloit tiedostaa, että musiikin palo voisi johtaa ammattiin?

– Se tapahtui teini-iässä. Yksi sen ajan kimmoke oli Stray Cats, jossa oli varmaan samaa alkukantaisuutta kuin lapsuuden Elviksessä. Minussa heräsi niihin aikoihin valtava soittamisen hinku – ilman että oli instrumentteja tai soittotaitoa. Myös Hanoi Rocksin alkuaika oli tässä vaiheessa todella tärkeä, ja löysin sitä kautta muiden muassa New York Dollsin ja Lords of the New Churchin, jotka avasivat maailmaa vielä vähän lisää.

Ja sitten sinusta todella tuli bändisoittaja ja basisti. Miksi juuri basisti?

– Ajattelin että sitä oppii soittamaan, kun siinä on vähemmän kieliä [nauraa]. Pian meillä oli bändi, ja omien biisien tekeminen alkoi myös varsin nopeasti. Olin siis 14- tai 15-vuotias, ja löin niin sanotusti kädet multaan vasta silloin: todellinen omakohtainen musan tekeminen alkoi. Muistan miten hain kitaralta Dingon Autiotalon (Neumann) melodiaa. Jostain lainattu akustinen oli sylissä steel-kitaran tapaan ja etsin siitä sitä melodiaa. Alku oli siis todellista räpeltämistä, ja tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä, että olen siltä pohjalta oppinut soittamaan ja myöhemmin ymmärtämään harmoniamaailmaa jo vähän laajemminkin. Siis että hahmottaa dimien merkityksen ja niin edespäin. Pitkään siinäkin meni, harmonian taju alkoi avautua vasta varmaan yli kolmekymppisenä.

Soititteko te jo ensimmäisessä bändissä vain omia biisejä?

– Ei, silloin tuli kyllä vedettyä myös Smoke on the Wateria (Blackmore, Gillan, Glover, Lord, Paice) Pink Pantherin teemaa (Mancini) ja muita perusjuttuja. Kouvolassa oli siihen aikaan paljon roots-bändejä ja aitous oli arvossa, joten mekin päädyimme soittamaan bluesia. Toisaalta Kouvolassa vaikutti myös punk, eikä pidä unohtaa Peer Güntiä, joka voitti rockin SM-kisat vuonna 1984. Se voitto nostatti tunnelmia, koska Günt treenasi samassa vanhassa kaupungintalossa kuin mekin. Kyllähän siinä usko nousi, kun treenikämpän ovi aukesi ja Peer Güntin basisti nosti peukalon pystyyn ja näytti että hyvä pojat.

Jos lähdit soittajana liikkeelle bassosta, niin millä instrumentilla sinä sitten sävellystyösi teit?

– Kitaralla. Ostin akustisen aika pian ja myöhemmin myös sähköisen, Telecasterin. Piano tuli mukaan vasta joskus kolmikymppisenä. Silloisella tyttöystävällä oli kotona piano, jota aloin tapailla. Lähestymistapa oli sama kuin aikanaan basson kanssa: aloin löytää omia juttuja räpeltämisen ja leikkimisen kautta. Pianolla jonkin kolmen soinnun C-F-G -jutun soittaminen kuulosti niin erilaiselta kuin kitaralla, että sitä oli innostava tutkia. Osaan soittaa pianoa auttavasti, ja teen sillä nykyäänkin biisejä.

Tekstityskokeilut ja ensihitti

Kilpeläinen alkoi 16-17 -vuotiaana kiinnittää entistä enemmän huomiota myös laulujen sanoituksiin. Alkuvaiheessa ihanteet olivat englanninkielisiä; varsinkin David Bowie ja Lou Reed olivat tärkeitä. Noihin aikoihin vahvasti pinnalla ollut metallimusiikki ei häntä kiinnostanut, mutta deltablues sen sijaan iski rajusti ja innoitti tekemään omia englanninkielisiä tekstejä.

– Kokeilin tosin ikään kuin kaikilta salaa myös sitä, että tekisin samoja juttuja suomeksi. Kirjoitin Robert Johnsonin hengessä sellaisen kappaleen kuin Kuusaa Blues, joka siis viittaa Kuusankoskeen. Siinä laulettiin että miss’ min buutsit on ja jotain tällaista. Vitsistähän se siis lähti, mutta ajatus alkoi kyllä kiinnostaa myös aidosti.

Ketkä suomenkieliset tekijät sinua puhuttelivat?

– Aloin noihin aikoihin kuunnella paljon varsinkin Dave Lindholmia, koska ajattelin että hän on suomalainen bluesmies, tavallaan Suomen Dylan. Ismo Alangon ja Kauko Röyhkän tekemisiä olin seurannut jo vähän pidempään, ja he olivat tärkeitä. Täytyy kyllä sanoa että varsinainen suomenkielinen biisintekeminen alkoi toden teolla vasta Helsingissä 90-luvulla, sen jälkeen kun olin törmännyt Rumban lehti-ilmoituksen kautta Jussi Jaakonahoon. Vuosi oli varmaan 1994.

Eikö se kohtaaminen johtanut sitten myös Salamanteri-yhtyeen syntymiseen?

– Kyllä. Halusin tehdä suomenkielisiä tekstejä, mutta porukan muut jäsenet olivat vähän skeptisiä ja sanoivat, että niiden pitää sitten olla ihan helvetin hyviä. Kaikki eivät tietenkään olleet, mutta oli siellä asiallisiakin joukossa. Koko se aika oli ikään kuin koulu, aloin silloin todella perehtyä aiheeseen. Oma ilmaisu oli totta kai vielä aivan hakusessa – en oikein edes tiennyt, mistä asioista haluaisin laulaa. No, muutama biisi päätyi lopulta Jonna Tervomaan ensimmäiselle levylle, ja niissä on jo havaittavissa jonkinlaista oman ilmaisun löytymistä.

Tervomaan esittämä Suljettu sydän (co-san Jonna Tervomaa) oli tosiaan hitti, aika isokin. Tulit sitä kautta yleisön tietoisuuteen, mutta oliko se sinulle itsellesi merkittävä biisi?

– Oli ja ei. Opiskelin siihen aikaan taideteollisessa korkeakoulussa, ja minulla oli verkot vetämässä myös siinä maailmassa. Olin vähän sellaisessa tilanteessa, etten tiennyt mihin ryhtyisin ja mitä tekisin. Voimakas etsintä oli päällä, näin sen voisi sanoa. Oli vimma tehdä muttei oikein tietoa että mitä. Näin jälkikäteen katsottuna tuntuu selvältä, että en yksinkertaisesti ollut silloin vielä valmis. Minullahan oli siinä yhdenlainen bändiviritelmäkin, mutta se ei oikein lähtenyt lentoon. Joskus 2000-luvun alussa tapahtui sitten ryhdistäytyminen: tuntui että aika oli kypsä, piti toimia.

Sooloartistin taival

Tuure Kilpeläinen debytoi lopulta sooloartistina vuonna 2003. Odotukset saattoivat olla kovat, mutta todellisuus oli vielä kovempi: levy ei kriitikkojen myönteisestä vastaanotosta huolimatta menestynyt kummoisesti. Nykyinen suosio koitti toden teolla vasta Kaihon karavaani -yhtyeen esikoislevyllä Valon pisaroita (2010). Sitä ennen Kilpeläinen julkaisi omalla nimellään kolme sooloalbumia.

Kun luin ensimmäisen levysi ilmestymisen jälkeen tehtyjä haastatteluja, oli aika selvää että nihkeä vastaanotto on ollut sinulle kova pala. Haluaisinkin, että kommentoisit erästä Tuomas Nevanlinnan väitettä. Hän totesi kerran, että jotta taiteilija voisi saada mitään aikaiseksi, hänellä täytyy olla se harhakäsitys, että hänen tekemisensä ovat maailman kannalta paljon tärkeämpiä kuin ne todellisuudessa ovat. Kuulostaako tutulta?

– Kuulostaa. Tuo on täysin totta. Harha liittyy juuri siihen, että koko maailma pysähtyisi saman asian ääreen, jonka ääreen on itse pysähtynyt. Siinä harhassa ollaan pahimmillaan melkein jonkinlaisessa luojan roolissa, ja rajuin isku on sitten se, kun näkee että maailma jatkuu täsmälleen samanlaisena eikä ketään kiinnosta pätkääkään. Se on raskasta ottaa vastaan. Omassa harhakäsityksessä pystyy joskus elämään pitkään, varsinkin jos on lähipiiri joka tukee tosi vahvasti sitä omaa juttua. Voi erehtyä luulemaan, että lähipiiri edustaa koko maailmaa – eikä tajua että elääkin pienessä kuplassa jossain nurkassa. Mutta minusta harha on myös tarpeellinen: jos jo alussa kuvittelee että tekemisillä ei ole maailmalle merkitystä, tuskin silloin edes lähtee tekemään mitään.

Onko sinulla käsitystä, mikä on muuttunut vuoden 2003 jälkeen? Kaksi viimeisintä levyäsi ovat sentään myyneet kultaa.

– Omassa asennoitumisessa on ainakin tapahtunut merkittävä muutos. Tästä hommasta on jäänyt pois kaikki narsistinen koketeeraaminen ja siihen liittyvät asiat, ja koen nykyään musiikin hyvin puhtaasti kontaktin luomiseksi, antamiseksi. Konkretian puolelta voisi sanoa ainakin sen, että olen kehittynyt tekstittäjänä, asiat kiteytyvät nykyään paremmin sanoiksi. Olen löytänyt itselleni luontevan tavan ilmaista ajatuksia. Siihen liittyy sisällön lisäksi myös rytmiikka, ja rytmiikka taas on vahvassa suhteessa musiikkiin jota nykyään soitamme.

Osaatko kuvailla asiaa tarkemmin?

– Kyllästyin jossain vaiheessa ns. lauluntekijämusiikkiin aika totaalisesti. Aloin sitten kuunnella sitä niin sanottua maailmanmusiikkia. Esimerkiksi joku Cesaria Evora oli todella merkittävä löytö – sen musiikin keinuva surumielisyys aiheutti minussa jonkin sisäisen naksahduksen, joka liittyi juuri rytmiin. Valon pisaroita -levyn biiseistä moni oli silloin jo valmis, mutta ne olivat aika laahaavia balladeja. Cesaria Evora ja brasilialainen musiikki innoittivat muuttamaan rytmiikkaa vähän ulospäinsuuntautuneemmaksi. Olin myös noteerannut Gogol Bordellon ja sen edustaman eurooppalaisen ”mustalaiskuvion”. Visio Kaihon karavaani -bändistä hahmottui tätä kautta, ja näköjään homma toimii.

Jos ajattelet itseäsi biisintekijänä, niin oletko enemmän kausiluontoinen vai koko ajan töitä tekevä kaveri?

– Nykyään teen koko ajan biisejä. Minulla on yleensä aina jotain työn alla, ja se pitää pyörät pyörimässä. Teen mielelläni biisejä myös muille, koska se on hyvä tapa selvitä tyhjästä tilasta ja tunnelmasta, joka seuraa oman levyn julkaisua. Minusta on myös mukava heittäytyä tekijänä uusiin rooleihin, jos vaikka joku pyytää biisiä esimerkiksi Vesku Loirille. Vesku on hahmona niin massiivinen, kuin tietäjä, että pitää aina erikseen pohtia, minkälaisista aiheista hänelle voi tehdä biisejä. Sellainen tuo raikkaita kulmia myös omaan tekemiseen.

Onko sinulla ollut biisintekijänä kuivia kausia?

– On. Enemmän tosin sitä kautta, että alan tuntea vastenmielisyyttä itseäni ja omaa tekemistäni kohtaan. On saattanut olla jokin ihan hyväkin biisi työn alla, mutta on kuitenkin ollut niin kyllästynyt itseen ja omaan ilmaisuun ettei ole pitänyt sitä minään. Muistan että mietin joskus tammikuussa 2011 yhdestä biisistä, ettei tässä ole mitään. Äänitinkin sen ja ajattelin että tämähän on ihan perseestä. Löysin demon uudelleen joskus huhtikuussa ja mietin että hei, tämähän on hyvä, mikäs tämä on. Kysymys oli siis vain mentaalisesta tilasta oman tekemisen äärellä.

Olet työskennellyt aika monissa konteksteissa ja monien ihmisten kanssa. Jos pyrit katsomaan itseäsi ulkopuolelta ja objektiivisesti, niin minkälainen muusikko olet? Mitkä ovat vahvuutesi ja heikkoutesi?

– Olen oikeastaan vasta aika äskettäin ymmärtänyt, että olen ensisijaisesti laulaja. Pääinstrumenttini on oma ääni. Pystyn venymään sillä eri suuntiin ja heittäytymään monenlaisiin juttuihin todella epäanalyyttisesti. Laulu on puhtaimmillaan juuri sitä, että ääni tulee suoraan omasta kehosta, mitään ei tarvitse tapailla minkään instrumentin kautta. Ääni on suora ja vapaa tunneilmaisusoitin. En ole treenannut laulua muodollisella tasolla, mutta olen kyllä tehnyt imitaatioharjoituksia. Olen saattanut tutkia laulaen esimerkiksi Sinatran tyyliä ja hahmotella sitä kautta, minkälainen tekniikka hänellä on.

Entäpä sitten soittajana, millainen olet?

– Kuten moni muukin lauluntekijä, olen edelleen se kaveri, joka on teknisessä ja tiedollisessa mielessä yhtyeensä huonoin muusikko. Olen niitä ”intiaaneja”, jotka eivät tajua, mikä on miinusvitonen. Hahmottelen sormituksia omalla tavallani, ja toiset sitten tutkivat mistä soinnusta on kysymys – ehkä se on puolidimi, ehkä ei. Opin tosin koko ajan lisää, koska ympärilläni on hyviä muusikoita. Huomaan että minulle on varsinkin tässä Karavaani-bändissä syntynyt aika omaleimainen tapa soittaa akustista kitaraa.

Miltä tulevaisuutesi näyttää tällä hetkellä?

– Näyttää siltä että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Teen sellaista musiikkia, että minun ei tarvitse pitää kiinni mistään nuoruuteen tai muotiin liittyvistä jutuista, vaan tämän homman mukana voi vanheta arvokkaasti. Paljon on vielä asioita sanomatta ja kiviä kääntämättä. Olen esimerkiksi nähnyt Leonard Cohenin ja Vesa-Matti Loirin esiintyvän ja huomannut siinä, miten paljon vanhemmallakin miehellä voi vielä olla voimaa ja asiaa.

Viimeinen, ei kovin vakava kysymys: tuleeko mieleen jokin toisen ihmisen tekemä biisi, joka on iskenyt sinuun niin rajusti että olisit itse halunnut tehdä sen?

– [nauraa] Niitä on aivan älyttömästi. Mikähän voisi olla viimeisin. No, lähden tässä mielihyvin ylpeästi kateelliselle linjalle ja mainitsen Timo Kiiskisen. Olin äskettäin esiintymässä yhdessä hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa Samuli Edelmann lauloi Karavaanin säestämänä Sininen sointu -nimisen kappaleen. Se on aivan täydellinen. Kiiskiseltä tulee sellaisia joka vuosi, välillä oikein menee hermo kun se kaveri ampuu niin kovilla! [nauraa]. Meillä on Timon kanssa hyvät välit, ja on hauska huomata että rima pysyy korkealla, kun se tekee niin pirun hyviä biisejä. Tulee halu näyttää että osaan minäkin. Timon pelkäämättömyys puhua lauluissa elämän suurista asioista on myös opettanut minulle paljon. Pelkoa päin vain!

Bonsaipuu

(Tuure Kilpeläinen)

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina

soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta

sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta

Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut

toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu

Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan

se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu

bussin takaikkunassa loistaa viittä vaille täysikuu

anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa

niin se pitää aina kotinaan sinun sydämesi taloa

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

joku keksii sinne veturin, liukuhihnan, ydinvoimalan

joku keksii sodat, maiden rajat, rauhan sekä demokratian

joku keksii sinne Jumalan, synnit, sekä saatanan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu

bussin takaikkunassa loistaa viittä vaille täysikuu

anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa

niin mä pidän aina kotinani sinun sydämesi taloa

Julkaistu tekijän luvalla