Musiikintekijät -logo

Eetterin hurmassa

Eetterin hurmassa


Kreikkalaisessa mytologiassa eetterin kuviteltiin olevan puhdasta olemusta,
jossa jumalat elivät ja jota ne hengittivät. Näin se vertautui kuolevaisten
hengittämään ilmaan.

– Wikipedia

Radion murha

Herra X kuunteli radiota. Hän kuunteli paljon radiota. Hän kuunteli radiota joka ikinen päivä. Ja monta tuntia. Hänen kotonaan oli yleensä päällä samanaikaisesti kolme radioita. Keittiössä pölisi Sonyn miniradio, työhuoneessa Marantzin viritinvahvistimeen kytketyt Bang & Olufsenit, sekä olohuoneessa kiinalainen vintageradion kopio.

X kaipasi kanavaltaan älyä, toimitettuja ohjelmia. Sellaisia, joita kuunnellessa ylevöityi – tunsi itsensä fiksuksi. Hän ei ymmärtänyt miten joku saattoi tuhlata elämänsä tunteja kuunnellakseen pyhästä eetteristä tyhjänpäiväistä kaakatusta.

X painoi pikku-Sonyn valikosta päälle Yle puheen. Sen tarjonta oli ollut läpi vuosien hänestä moitteettoman harmaata ja hyvää asiaohjelmaa.

– Mitä inhoat maailmassa eniten?, kysyi virkku ohjelmanvetäjä aamupäivän vieraaltaan. Vieras, joku teatterijamppa, mykistyi älyvapaan kysymyksen edessä ja eetteriin aukeni kiusallinen hiljaisuuden musta aukko, kunnes juontaja auttoi vierastaan:

–  Ei sen tarvi olla mitään kuoleman vakavaa, sano vaikka maksalaatikko!

X tunsi niskavillojensa pörheytyvän ja poskilleen nousevan kuumotuksen.

– Minä helvetin idiootteina te meitä kuulijoita oikein pidätte! hän karjui radiovastaanottimelle ja paiskasi pikku-Sony paran seinään.

Fossiili

Olohuoneen kiinalainen sai jatkaa ohjelmavälitystä. Seuraava lähetys käsitteli YLE:n käyttäjätutkimusta. Tutkija pläräsi papereitaan ja kertoi löydöstään. 45 elinvuotta oli ikä, joka jakoi kuulijakunnan wanhan liiton ja uudemman polven mediakäyttäjiin. X terästi kuuloaan, hänhän täyttäisi tulevana kesänä 45 vuotta.

– Mä olen siis rajatapaus!

X mietti omia suosikkiohjelmiaan. Yle Radio1:ltä hän kuunteli miltei mitä vain – jopa aamuhartauksia, silloin kun halusi oppia uskovaisten hauraasta sielunelämästä – ei sentään virren veisuuta. Myös radiokuunnelmat kiinnostivat, tosin ne nykyään olivat aika harvinaista herkkua, sekä radiofeaturet. Jopa klassikkosarja Knallin ja sateenvarjon lopetus oli miestä pänninyt. Amerikan kulttuuri-ikoneja käsitellyt sarja oli ollut menneen vuoden tapaus. Uusista musiikkiohjelmista sydäntä lämmitti Muistojen bulevardi, jolla soivat Amerikan songbook- ja elokuvasävelmät.

X ymmärsi olevansa makuineen muinaisjäänne, mutta tiesi kaltaisiaan olevan radioiden ääressä tuhansittain, ymmällään. Onko YLE ylen hukassa? Siitäkö kertoi oire turvautua hataroihin kuulijalukuihin ja -tutkimuksiin. X:llä olisi ollut Yleisradion herroille selkeä viesti. Barometrit helvettiin! Pitäkää yllä laatua! Älkää tehkö radiolle lobotomiaa!

Runoilija romuna rakkauden valtatiellä

Seuraavana päivänä vihdoin natsasi. Ja X imppasi korvillaan eetteriä 87,90 megahertsin kohdalta täysin siemauksin. Ohjelma tuoreesta Arto Mellerin (1956–2005) elämäkerrasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava, 2011) liukeni miehen tajuntaan. Haastateltavina olivat teoksen kirjoittaja Martti Anhava (s. 1955), sekä muita aikalaisia ja sitä rytmittivät otteet kirjasta poimituista Mellerin työpäiväkirjamerkinnöistä. Eritoten X:n mieleen porautui luettu näyte runoilijan itsetutkinnasta. Moista, mietteitä herättävää rehellisyyttä aalloilla harvemmin kuuli:

– 18.7. Luettelo virheistäni: 1. Liioittelu, valehtelu. 2. Epäkäytännöllisyys ja sen tekeminen hyveeksi. 3. Itsekkyys. 4. Halu esiintyä itseäni parempana ja enempänä muiden silmissä tilanteen mukaan. Vertaa kohta yksi. 5. Laiskuus. En voi syyttää viinaa tai huumeita, ne vain suurentavat, aktivoivat sitä mitä minussa on. Mistä syystä minulla on jonkinlainen paljastumisen pelko? Ollut aina tai hyvin varhaisista ajoista saakka. Kaikki alkoi siitä kun menin oppikouluun. Teeskentely, yritys olla jotain muuta. – Myös tämä on liioittelua, luettelot ja sen semmoiset, ongelmointi.

Pulkalla Plutoon

X pyöritti jälleen villisti viritinvahvistimen tuning-pyörylää. Radio Dein, tuon jumalaisen lähettimen vieressä sijaitsi eetterissä jotakin kiinnostavampaa. Outo soundi pukkasi ulos stereoiden B & O:ista. Mitä kummaa? Todellakin ennenkuulumatonta?! Laulaja Marjo Leinonen (s. 1966) naukui planetaarisen biitin päälle ja taustalla maalasi torvisektio eetteriin unenomaisia kuvioita.

Näytteen jälkeen juontaja esitteli yhtyeen: Manjana Brothers eli Edward Vesala (1945–1999) oppipoikineen noin 20 vuotta sitten! Seuraavana oli tarjolla samaisen edesmenneen bändin, ei koskaan julkaistulta (?) albumilta, yksi ”luukuista” – albumin biisien väliin suunnitelluista äänimaisemista, jonka päälle tulkitsi nyt miesääni Pentti Saarikosken (1937–1983) runoa. Tajuntaa laajentava radiokollaasi, X riemuitsi mielessään.

Myöhemmin X:lle selvisi, että ohjelma oli ”Orman oppivuodet”, jossa kitaristi Jukka Orma (s. 1956, yhtyeitä mm. Sielun veljet, Sound & Fury) kävi läpi musiikkinäyttein musiikillista taivaltaan. Ja asema oli tietty Radio Helsinki; suuren mediatalon siipien suojaan ostettu pikkuruinen radioasema, jonka ohjelmisto oli myynnistä huolimatta säilynyt kutakuinkin entisellään, eikä ”vapaille” musiikkitoimittajille ollut annettu kenkää persuuksille, kuten maan tapa kuului.

Anteeksianto ja armo

X istui pikku-Sony sylissään, silmät kyynelissä. Toosan valo oli sammunut. Ihmishirviö pyysi anteeksi käytöstään, tunnusti sähkölaitteelle rakkautensa ja painoi poskensa sen kylmään kylkeen. Samassa laite alkoi suhista. Se on elossa! Tärisevin sormin X väänsi kanavan kohdalleen ja Japanin elektroniikkateollisuuden iskunkestävä lapsi kajautti minikaiuttimestaan ilmoille Euroopan unionin kansallislaulun, Beethovenin säveltämän Oodin ilolle (kantaesitetty 1824)!!!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki


Herra X


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2012

Selaa lehden artikkeleita