EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Opetus- ja kulttuuriministerin Sanni Grahn-Laasosen vastaus Elvis ry:n toiminnanjohtajan Aku Toivosen kirjeeseen

Tekijä: Mysteerio

Opetus- ja kulttuuriministerin Sanni Grahn-Laasosen vastaus Elvis ry:n toiminnanjohtajan Aku Toivosen kirjeeseen

Julkaistu
Vastaus julkaistaan ministerin luvalla. 

 
Kiitos kirjoituksestanne koskien komission ehdotusta digitaalisten sisämarkkinoiden tekijänoikeusdirektiiviksi. Musiikki rikastaa elämäämme, se viihdyttää ja koskettaa. On selvä asia, että musiikin tekijöiden tulee saada korvaus teostensa käyttämisestä. Sama pätee muidenkin teosten tekijöihin. Tätä edellyttävät laki ja oikeudenmukaisuus.
 
Saimme tehtyä kirjailijoiden osalta tarpeellisen korjausliikkeen tänä vuonna, kun lainauskorvaus yleisistä kirjastoista tapahtuvasta lainaamisesta nostettiin pohjoismaiselle tasolle. Muiden luovan alojen työntekijöiden aseman parantamista on pohtinut Anne Brunilan johtama työryhmä, jonka esityksiä viimeistellään parhaillaan.
 
Maailman muuttuminen digitaaliseksi haastaa totuttuja toimintatapoja monella alalla. Tekijänoikeuskysymykset ovat olleet keskustelussa jo vuosia. Opetus- ja kulttuuriministeriön mielipide on, että komission ehdotus ja monet sen yksityiskohdista vaativat edelleenkin parantamista ja selkeyttämistä. Tämä on todettu myös valtioneuvoston kirjelmässä. Jotta tuleva direktiivi täyttää tarkoituksensa, säännösten  tulee olla riittävän selvät. Epäselvät säännökset – vaikka niiden tarkoitusperä olisikin oikeansuuntainen – johtavat tulkintaerimielisyyksiin, joista on haittaa koko alan kehittymiselle. 
 
Ennen direktiivin hyväksymistä käydään vielä neuvotteluja. Suomi pyrkii direktiiviä rakentavasti yhdessä muiden jäsenmaiden kanssa löytämään ratkaisuja myös musiikin tekijöitä erityisesti koskettaviin kysymyksiin. Kiitos hyvistä huomioista ja ehdotuksista, jotka otamme huomioon kun näitä neuvotteluja käydään. 
 
Ystävällisin terveisin
 
Sanni Grahn-Laasonen
opetus- ja kulttuuriministeri
 

Markus Nordenstreng jatkaa Elvis ry:n varapuheenjohtajana

Julkaistu

 


Elvisin hallitus 2017. Vasemmalta: Puheenjohtaja Kaija Kärkinen, Riku Mattila, Saara Törmä, Virpi Eroma, keskellä varapuheenjohtaja Markus Nordenstreng
Esa Nieminen ja Pessi Levanto. Kuva: Aku Toivonen.  

Laulaja-lauluntekijä, muusikko, freelancer-toimittaja Markus Nordenstreng, on valittu jatkamaan Elvis ry:n hallituksen varapuheenjohtajana. Hallitus valitsi varapuheenjohtajan keskuudestaan järjestäytymiskokouksessaan 11.  huhtikuuta.

Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n hallitus 2017

  • Kaija Kärkinen, puheenjohtaja
  • Markus Nordenstreng, varapuheenjohtaja
  • Virpi Eroma, hallituksen jäsen
  • Pessi Levanto, hallituksen jäsen
  • Riku Mattila, hallituksen jäsen
  • Esa Nieminen, hallituksen jäsen
  • Saara Törmä

 

The House of Songs -vierailu – Kanerva Pasanen

Julkaistu

Saavuimme Austiniin myöhään illalla lentosäätöjen jälkeen, kumppanini, 1,5-vuotias poikamme ja minä. Takana oli huikea viikko New Orleansissa ja olimme epäileväisiä; Austin ei voi MITENKÄÄN yltää Orleansin tasolle. Musiikki, ihmiset, Louisiana-ruoka… olimme ihastuneet ja lähtö tuntui kitkerältä.

Perillä odotti yksi mieluisa yllätys. Koska olimme paikalla perheenä, THOS ei ollut buukannut taloon muita asukkaita samalle periodille.  Lisämaksusta saimme siis kahdeksi viikoksi käyttöön kokonaisen talon etu- ja takapihoineen, kolme makuuhuonetta, messevän olohuoneen flyygeleineen… Tuntui vähän hassulta mennä iltahämärissä sisään tyhjään taloon ovikoodilla ja asettua sinne muina isäntinä ja emäntinä.

Seuraavana aamuna paikan omistaja, pomo ja paikallinen musamies Troy Campbell pyyhälsi paikalle ja toivotti meidät tervetulleeksi. Kävimme Troyn kanssa läpi yhteiset tutut ja paikat Helsingissä ja maailma tuntui pieneltä. Troy ajelutti meitä hetken ja näytti hyvät ravintolat ja keikkapaikat South Congress-kadulla. Tämän jälkeen emme häntä enää nähneetkään, sillä miehellä oli kotona pieni vauva sekä meneillään useita business-säätöjä.

Olimme sopineet, että poika ja isä pysyvät pois tieltä päiväsaikaan, että saan kirjoittaa ja soittaa ilman häiriötä. Tämä tilanne oli niin ylitsepursuavaa luksusta, että olin täpinöissäni. Ensin halusin löytää talosta täydellisen kitaran, joka resonoisi sieluuni ja siivittäisi biisintekoa. Kitaroita riitti joka komerossa, mutta jotenkin se mystinen yhteys  jäi syntymättä. Alku tuntui tahmealta. Levottomuus kasvoi. Ensipäivinä soittelin Gibsonia, soittelin flyygeliä, loin biisiaihioita, join kahvia. Kaikenlaista sijaistoimintaa riitti. Presidentinvaalien äänestyspäivä oli juuri saapumisemme jälkeen ja tunnelma oli erikoinen. Kävin lähistöllä North Door-baarin vaalivalvojaisissa katsomassa miten alun riehakkaat bileet vaihtuivat lamaannukseen. Lähipäivinä vaalitulos näkyi Austinin kaduilla vain ”Fuck Trump”-henkisissä spreijauksissa. Austin on liberaali sininen pallo keskellä punaista Teksasia ja mm. Magnolia-dinerin tarjoilija istui pöytäämme ja kertoi miten päivän asiakkaat olivat itkeneet järkyttyneenä tulosta. Epämääräistä alakuloa leijui kyllä ilmassa.

Olin juuri julkaissut uuden sinkun ja tekemässä levyä uuden tuottajan kanssa. Päätin, että koska lapsen takia omaa työaikaa on niin vähän, en tee ollenkaan co-writeja (jotka sinänsä olisivat kiinnostaneet). Troyn mukaan jokainen saa tehdä talossa niinkuin parhaalta tuntuu, eivätkä co-write-sessiot ole pakollisia. Tämä nosti tosin pienen huolen siitä, pääsenkö sisään kaupungin meininkiin jos en tutustu paikallisiin muusikoihin. Huoli osoittautui myöhemmin turhaksi.

New Orleansiin verrattuna Austin tuntui vaikeammalta ottaa haltuun. Olimme asuneet legendaarisessa Tremessä ja kävelleet joka paikkaan. Austinissa alla oli vuokra-auto ja keskusta siinsi kaukana. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja lähdin yöhön tsekkaamaan livetarjontaa. Yksin, koska lapsi naulitsi aina toisen meistä kämpille. Yksi ilta kävin Continental-klubilla. Illan kantri-artisti ei ollut mitenkään ihmeellinen mutta tutustuin ovimieheen ja sain ilmaisen oluen. Plussan puolella siis! Toisena iltana kävelin läpi 6th streetin joka tunnetaan livepaikoistaan. Musa soi kaikkialla, avoimista ovista ryskäsi rokkibändien, trubaduurien ja funkin sekamelska. Länsipuolen meininki ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta, joten kävelin katua rohkeasti itään. Moottoritien sillan alla nukkui kodittomia ja mietin Suomen sosiaaliturvan lisäksi sitä, kannattaako jatkaa pidemmälle. Itäpuolella avautui kuitenkin mukavan rähjäinen ja rento baari- ja ravintolamaailma, joka tuntui heti omalta.

White Horse -baariin sisään astuessa meno oli mahtava; bändi soitti ehtaa kantria ja tanssilattia oli täynnä eri-ikäistä jengiä, bootsit jalassa, tytöillä lyhyet hameet ja äijillä stetsonit. Ja paritanssia tanssittiin, Texas-two-step näytti hauskalta. Ehdin juuri haaveilla tanssimisesta, kun nelikymppinen lippispää tuli pyytämään lattialle. Kysyin mitä lippiksessä lukeva T meinaa. ”Trouble”, vastasi hän ja opetti two-stepin perusaskeleet. Pian sain paljon rytmitajuisemman opettajan ja tämä kalju muusikko (ehkä Ted tai Glenn), hehkutti että olen luonnonlahjakkuus ja että seuraavan kerran kun tulen White Horseen, minullakin pitää olla buutsit ja lyhyt hame. Pari tuntia tanssittuani yksi monista partnereista, puhelias pitkätukkainen intiaanin näköinen kundi esitteli itsensä ulkona Eddieksi ja kertoi olevansa viulisti. Eddie ei vaikuttanut kirvesmurhaajalta, joten sovimme oitis että hän tulee soittamaan biisejäni viikon päästä keikalle, jonka THOS on järjestänyt ja että jammailemme sitä ennen talolla.

Eddien myötä paikallinen muusikkomaailma alkoi avautua paremmin. Tämä hauska ja sosiaalinen  hahmo tekee keikkaa country- ja bluegrass-viulistina (osoittautui myös hiton hyväksi!) lähes joka päivä Austinissa sekä rahakeikkoja isomman kantri-nimen Curtis Grimesin bändissä ympäri Teksasia. Eddie ajelutti minua pakettiautolla kavereidensa bändejä katsomaan ja kertoi miten muualta Yhdysvalloista tullaan yrittämään musahommia joko Austiniin tai Nashvilleen (kuulemma vähän kovemmat tyypit menee sinne ja kilpailu on tiukempaa). Ystävystyin myös coolin laulaja-lauluntekijä Ben Balmerin kanssa, joka soitti Whip-In-baarissa ja omaa sairaat huuliharppu-skilssit. Nämä kaikki kolmekymppiset muusikot asuvat vuokralla jossain päin Austinia, omakotitaloissa yhdessä muiden muusikkokämppisten kanssa.

Kaikilla on keikkoja eri poppoissa ympäri viikon koska livemusa soi ja se soi. Selitin heille mitä Helsingissä tapahtuu eli suurimman osan ajasta ei- mitään. Tyyppien esittelemät baarit ja keikkapaikat sijaitsivat kaikki jossain muualla kuin musakatu 6th street varrella. Mieleen jäivät mestat nimeltä Radio (jossa kuulin bluegrassia), Whip-In (jossa Ben pitää maanantai-klubia), tanssipaikka White Horse, intiimi Strange Brew ja klassikko Continental Club, jonne palasin myöhemmin uudelleen. Ja kun soitin lopulta oman keikkani Eddien kanssa keskustan Townsend-baarissa, tuli pitkästä aikaa fiilis, että musiikki on paras keksintö ikinä. Tunnelma ja vastaanotto oli hieno ja päässä loksahti hyviä palasia yhteen noin niinkuin identiteetin tietämillä… (Ehkä johtui siitä, että päälläni oli viimein buutsit ja se lyhyt hame?) Suomenkieliset  biisini upposivat yleisöön ja sain kirjoittaa keikan jälkeen kummallisen nimeni monen kännykkään. Useat aiemmin viikolla tapaamani hahmot olivat oikeasti kuuntelemassa, vaikka ajattelin että kiinnostus hommaani kohtaan on vain jenkkiläistä sanahelinää.

Iloinen musahippielämä rupesi kiinnostamaan jo vähän liikaa mutta kurpitsavaunut elikkä kotiinlähtö läheni. Vannoin palaavani, sovittiin että ensi kerralla mulle sovitaan keikkoja ja kollaboraatioita. Tyypit puhuivat Suomeenkin tulosta, aika näyttää.

THOS-residenssistä käteen jäi vähemmän valmista biisimateriaalia kuin olin kuvitellut. Mutta sitä tärkeämmältä ja täyteläisemmältä tuntui hyvä heimo-kokemus, joka syntyi, kun sai irtaantua tutuista hiekkalaatikoista ja Helsingin pönötyksestä. Uskon, että sitä siementä niitän vielä pitkään.

Voisin kirjoittaa useita esseitä Austinista kaupunkina, myös aiheista ruoka (tacoja, mmm herkullista!) tai taaperon kanssa Teksasissa (helppoa ja hauskaa, amerikkalaiset rakastavat lapsia!), mutta se jääköön hamaan tulevaisuuteen.

Suurkiitos Elvis ry. ja THOS mieleenpainuvasta matkakokemuksesta!

Musiikin edistämissäätiö

Julkaistu

Uudistuneet hakuajat:

Hakuaika päättyy kunakin hakupäivänä klo 24. Myöhästynyt hakemus siirtyy automaattisesti seuraavalle käsittelykierrokselle.

Äänitetuotantotuki

1. 15.1.2018 mennessä (äänitetuki)
2. 15.4.2018 mennessä (äänitetuki ja artistiuratuki)
3. 15.8.2018 mennessä (äänitetuki)
4. 15.10.2018 mennessä (äänitetuki ja artistiuratuki)

Äänitetukea koskevat hakemukset pitää toimittaa viimeistään neljä kuukautta julkaisun jälkeen.

Markkinointi- ja vientituki

1. 15.1.2018 mennessä
2. 15.4.2018 mennessä
3. 15.8.2018 mennessä
4. 15.10.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen hankkeiden toteuttamista.

Elävän musiikin tuki (sis. VAKA-tuen)

1. 28.2.2018 mennessä
2. 30.4.2018 mennessä
3. 31.8.2018 mennessä
4. 31.10.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen hankkeiden toteuttamista.

Kuoromatkatuki

1. 31.3.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen matkaa.

Työskentelytuki

1. 28.2.2018 mennessä
2. 30.4.2018 mennessä
3. 31.8.2018 mennessä
4. 31.10.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen työskentelyjakson alkamista.

AV-tuotantotuki

1. 15.1.2018 mennessä
2. 15.4.2018 mennessä
3. 15.8.2018 mennessä
4. 15.10.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen tuotantojen valmistumista/julkaisemista.

Julkaisutuki

1. 31.3.2018 mennessä
2. 30.9.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen julkaisujen valmistumista.

Koulutustuki

1. 31.3.2018 mennessä
2. 30.9.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen hankkeiden toteuttamista.

Tutkimustuki

1. 31.3.2018 mennessä
2. 30.9.2018 mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen tutkimustyön aloittamista.

https://www.musiikinedistamissaatio.fi/fi 

Säv. & san. – musiikilla on tekijänsä!

Julkaistu

KUUNTELE kappaleiden eri versioita Spotifyn säv. & san. -soittolistalta.

Sinun vuokses
säv. Kaisa Ranta, san. Sana Mustonen, sov. Aku Toivonen
alkuperäinen esittäjä Finlanders (2009)

Aviomiehen pitkäksi venähtänyt baarireissu sai Sana Mustosen sanoittamaan sellaisen rakkaus- laulun, jonka hän itse olisi halunnut kuulla.

”SINUN VUOKSES on yks ensimmäisiä julkaistuja ja mm. Iskelmän listalla menestyneitä laulutekstejäni ja siksi mulle tärkee. Se julkaistiin v. 09 Finlandersin levyn nimibiisinä. Olin päättänyt v. 08 ryhtyä sanoittajaksi. Finkkujen silloinen tuottaja Aku Toivonen oli ensimmäisiä musiikkialan ihmisiä, jolta sain rohkaisua siihen, että olin oikealla alalla.

Aku pyysi tekstiä, jota jäyhä suomalaisäijä voi laulaa naisensa korvaan tanssilattialla ja kertoa tunteet, joita ei sanota ääneen. Kirjotin muutaman kokelaan, mutta en ollut tyytyväinen.

Sitten koitti taas yksi murheellinen viikonloppu, kun silloinen aviomieheni lähti kapakkaan, eikä tullut sieltä sovittuun aikaan. Eikä seuraavanakaan päivänä. Odotin ja valvoin. Oli aivan ihana aikainen kesäaamu. Mun piha oli niin kaunis, ruusuja ja kastepisaroita, ja se toiveikas aamun sarastus. Ja sydämessä suuri murhe.

TEKSTI SYNTYI siinä pihalla. Mietin, miksi mua kohdellaan näin huonosti. Että enkö mä ois ansainnut yhtä vahvaa rakkautta, kuin mitä itse koin antavani. Sit mä kirjotin sellasen rakkauslaulun, jonka olisin halunnut itse kuulla. Että joku ois valmis tekemään ihan mitä tahansa mun puolesta, perkele, keräämään ne kastehelmet sieltä ruohonkorsista ja punomaan niistä kömpelöillä miehenkäsillään kaulanauhan. Se on niin absurdi ajatus, mutta mun mielestä rakkaudessa saa ja pitää mennä överiksi.

Edelleen, ku joskus kuulen biisin radiosta, mulle tulee sellanen olo, et miten ihmeessä mä oon osannu käyttää noin tavallaan naiiveja sanoja, jotka silti on vahvoja ja liikuttaa ihmisiä. ”Rakkaudesta raskain käsin sydäntäsi pitelen.” Nykypäivänä sellainen vanhan liiton iskelmäteksti ei varmaan menis läpi. Mutta monet suomalaiset häät on tanssittu sen tahtiin.”

 

Villihevosia
säv. & san. Martti Heikkilä, sov. Veikko Samuli
alkuperäinen esittäjä Hanna Ekola (1990)

Vapauden kutsusta kertovan laulun aihio alkoi soida Martti Heikkilän päässä moottoritiellä, matkalla töistä kotiin.

”OLIN 34-VUOTIAS ja tein lauluja vuosien tauon jälkeen. Sain intoa siitä, että siskoni Saara Suvanto levytti Sonetille. Asuin Espoossa ja kävin töissä Karkkilassa. Loppusyksystä 1988 kotimatkalla moottoritiellä alkoi päässä soida “vieläkö on villihevosia”.  Tammikuussa 1989 olin viikon kovassa kuumeessa ja tein laulun valmiiksi. Kerrostalosta oli näkymä talojen välisen pihan pieneen männikköön. Tuskin Villihevosia olisi syntynyt ilman mitään luontoa.

Tekemisen aikana katsoin videolta elokuvaa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Maksim Gorkin novelliin perustuvan ja Emil Lotjanun ohjaaman elokuvan olin nähnyt jo 1979 elokuvateatterissa ja se oli kouraissut syvältä.

MITKÄ OVAT laulun teemat? Oikeampi henkilö vastaamaan tähän olisi kuuntelija. Minulle teema kiteytyy kolmannen säkeistön alkuun: “Älä pakoon lähde vapauden mustaa hurmaa!” Lapsuuteni kasvuympäristö oli sellainen, että jotenkin opin kuuntelemaan “vapauden kutsua”. Lähdin esimerkiksi opiskelemaan kirjallisuustiedettä enkä mitään sen ajan järkevää.

Suhtaudun lauluntekemiseen ajatellen, että laulu voi avata kiellettyjen tunteiden lukkoja. Vapaus on yksi aikamme kielletty tunne. Unelmoida saat, mutta älä kenenkään kuullen! Omassa elämässäni vapaus on vuosi vuodelta lisääntynyt. Vaikka rohkeutta ei vielä 90-luvun alussa ollutkaan heittäytyä täysipäiväiseksi lauluntekijäksi, niin ainakin järjen äänen julmin terä on jäänyt iskemättä omaan sieluun.

VILLIHEVOSIA julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1990, siskoni Hanna Ekolan tehtyä Sonetin kanssa levytyssopimuksen. Sen suosio osui karaokebuumiin, ja karaokea saakin osaltaan kiittää siitä, että laulu jäi elämään. Toinen yhteensattuma oli Maikkarin Tenavatähti, jossa kolme kilpailijaa esitti Villihevosia ja versiot ikuistuivat Tenavatähti-levyille. 2010-luvulla sen ovat versioineet Vesterinen yhtyeineen sekä Liljan Loisto. Villihevosia on mukana myös vuoden 2017 sooloalbumillani Varjo lumessa. Oman versioni sovittajat ovat Mikko Nuorala ja Selina Sillanpää.”

 

Haltin häät
säv. Hannu Seppänen, Arto Alaspää, san. Hannu Seppänen, sov. Paul Fagerlund
alkuperäinen esittäjä Taiska (1976)

Hannu Seppänen muistaa, että Haltin häitä yritettiin sovittaa C-Am-F-G -sointukaavaan. Siihen se ei onneksi taipunut.

”LÄHETIN vuonna 1976 Musiikki Fazerille sanoituksiani. Niiden ansiosta sain kutsun palaveriin, jossa ideoitiin Taiskalle laulua Syksyn Sävel -kilpailuun. Laulajan lisäksi paikalla olivat Arto Alaspää ja Gugi Kokljuschkin. Kokouksen yhteenvetona minulle annettiin varsin vapaat kädet uuden laulun luomiseen.

Lauluntekijänä minua on aina inspiroinut tarina, samoin luonto, niinpä ajattelin sijoittaa nämä myös tähän ensimmäiseen iskelmääni. Luotin Lapin lumoon ja luin monia aiheeseen liittyviä kirjoja. Asko Kaikusalon ja Yrjö Metsälän kirjasta Tarujen tunturit löysin vihdoin etsimäni: kiehtovan kansantarun tuntureiden synnystä.

TIIVISTIN  ja muokkasin vanhaa tarua lauluksi, jonka piti mahtua muutamaan minuuttiin. Uutta tekstiä työstäessäni syntyy usein samalla sävel ja soinnutus, niin kävi nytkin. Tarinan eteneminen ei mielestäni sallinut sanallista kertosäettä: toistuvaksi osaksi tein joikua muistuttavan hyräilyn, jossa on pieni poikkeama pentatonisesta asteikosta.

Laulu päätettiin lähettää kilpailuun. Arto Alaspää oli tehnyt melodiaan muutoksia, jotka pystyin hyväksymään koska ”joiku” ja A-osa säilyivät lähes ennallaan ja B-osan muutos oli lähinnä melodian nosto terssillä. Laulun säveltäjiksi merkittiin siis kaksi tekijää, kumpikin omasta tahdostaan salanimellä. Vuosien myötä oikeat nimet tulivat esiin – itse en tiedä milloin ja miksi. Hyräilyn tehokasta ”borduna-sovitusta” lukuun ottamatta alkuperäinen soinnutuksenikin lopulta säilyi, vaikka minulta löytyykin nuottipaperi, jossa sävelmään on kokeiltu (sovittaja?) popmusiikin ehkä käytetyintä sointukaavaa (C-Am-F-G). Tähän ei melodia onneksi taipunut.

HALTIN HÄÄT sijoittui kilpailussa kuudenneksi. Vuosien varrella on ollut ilahduttavaa ja mielenkiintoista kuulla eri esittäjien tulkintoja laulusta sekä nähdä se monissa nuottijulkaisuissa ja koulukirjoissa.  Viime vuosina olen esittänyt sitä myös omassa trubaduuriohjelmistossani sellaisena kuin se syntyi Myllykoskella 40 vuotta sitten.”

 

Jos olisin mun mies
säv. Jonnaemilia Kärkkäinen, Petri Somer, san. Eija Hinkkala
alkuperäinen esittäjä Suvi Teräsniska (2014)

Sanoittaja Eija Hinkkala kertoo laulusta, joka oli joutua ö-mappiin parin sanan takia ja jonka nimi tulkittiin kielioppivirheeksi.

”HALUSIN tehdä tekstin aiheesta ”miten haluaisin minua kohdeltavan”.  Aloin kirjoittaa naisen miehelle laatimaa listaa, ikään kuin rakkauden kauppalistaa. Olin innoissani, koska harvoin saan niitä niin sanottuja neronleimauksia. Minulle laulun nimi on sellainen.

OTIN LEIKKISÄN otteen tuumien, että teen Anna Puu -tyylisen sanoituksen. Petri Somer ja Jonnaemilia Kärkkäinen sävelsivät tekstin biisileirillä. Anna Puulle laulumme ei päätynyt, mutta Suvi Teräsniskan tuottaja Leri Leskinen ja a&r Pequ Nieminen innostuivat. Kului jonkin aikaa ja kun kyselin perään niin selvisi, että Suvi oli sivuuttanut biisin koska ei kokenut omakseen tekstin kohtaa ”antaisin mun olla kotikissa verkkareissa”.

Joskus voi siis olla hyvinkin pienestä kiinni, miellyttääkö kappale artistia vai meneekö se ö-mappiin. Kirjoitin ”kotikissa verkkareissa” -ajatukselle vaihtoehdon ”aamutuuli tuntureissa”. Artisti lauloi lopullisessa versiossa kuitenkin alkuperäiset, arkisemmat sanat. Vaihtoehtosanatkin päätyivät aivan biisin loppuun. Laulu julkaistiin Pohjantuuli-albumin platinapainoksella ja sinkkuna.

SEN NIMI onkin sitten ollut väärin monessa paikassa, teosrekisteriä myöten. Kerran Radio Novaa kuunnellessani olin jo säikähtää kun juontaja pohti, miten sanoittajalta voikin onnistua tuollainen kielioppivirhe! Sanoihin tarkemmin perehdyttyään hän kuitenkin pääsi siihen päätelmään, ettei laulun nimi ole moka vaan pikemminkin nerokas. Se lämmitti mieltäni kovin.”

Laulu syntyy hetkessä

Julkaistu

Jussi Raulamon, 50, musii
kille leimallista on vanhan ajan henki. New Orleansin keinuva rytmi siivittää läpitunkevaa laulua, joka voisi olla peräisin savikiekolta. Raulamo ei voisikaan olla tämän päivän popvirrasta kauempana, vaikka itse hän kokee tekevänsä silti musiikkia tässä ajassa.

”Tarkoitukseni ei ole olla mikään systeemin ulkopuolinen outolintu, vaan työtään ihmisten parissa omalla käsialallaan tekevä, aikansa kliseitä välttelevä muusikko.”

Keikkakutsuja satelee kuitenkin Amerikkaa myöten ja onpa Jo’ Buddy voittanut kerran Levyraadinkin. Toistakymmentä pitkäsoittoa on noteerattu varsin positiiviseen sävyyn alan lehdistössä ympäri maailmaa.

”He may be from Finland and sing in English, but Jo’ Buddy’s first language is the blues.”  Näin kirjoitti Dan Forte, Vintage Guitar Magazine, USA.

”Metodini on ollut alusta lähtien tehdä asiat eri tavalla kuin muut aikalaiset, ammentaa sieltä missä miljoonat kärpäset eivät ole vielä käyneet. Haluan kuitenkin tuoda vaikutteeni tähän päivään”, Raulamo sanoo.

Hän kokee olevansa ensisijaisesti laulaja-lauluntekijä. Lavalla laulut syttyvät elämään, ja entisaikojen estetiikka vie kuulijan mukanaan. Miehessä on jotain vastustamatonta vanhojen aikojen viihdyttäjää.

”Nuorena tajusin, että minulla on sellainen lahja, että voin laulaa vaikka puhelinluetteloa. Eka biisi syntyi postinkantajana fillarin selässä 80-luvulla. Silloin opin myös sen, että ei kannata sanoa kaikkea yhdessä biisissä.”

Monista muista juurimusiikista ammentavista show-miehistä poiketen Raulamo esittää keikoillaan ainoastaan omia biisejään – se takaa myös sen, että kesän Teosto-korvaukset ovat vuoden tilipäivä.

”Mulle biisi on kuningas, jokaisen elementin on palveltava sitä. Usein vähemmän on enemmän ja pelkistetty tyhjä tila tekee biisistä suuren. Aloitin aikanaan keikkailu-urani ottamalla haltuun satoja cover-biisejä, joita vedin keikoilla. Sain niistä hyvän pohjan tuleville biiseilleni. Kun teki mieli opetella joku lainabiisi, teinkin siihen omat sanat. Siitä tulikin omani, eikä lähdettä voinut enää tunnistaa.”

Traditioihin tutustuminen onkin Raulamosta ensisijaisen tärkeää. Tästä avautuu hänen koko ajatusmaailmansa, eikä nykymeno näyttäydy kovin lohdullisena.

”Koen voimakkaasti, että mainstreammusiikki on nykyään persoonatonta samalla lailla kuin talot, autot tai ruoka – ne kaikki kuvaa tätä hektistä aikaa. Olen outolintu, ja vaikka välillä olen peeaa, ostan silti aina luomuruokaa. En halua pistää kemikaaleja sisääni. Kyllä se kuuluu musassa ja voin paremmin.”

”Luonto on kirkkoni, sieltä saa kaiken. Metsässä kävellen ovat syntyneet monet ajatukset. Isojen valtamerien äärellä luovuus vasta aukeaakin! Karibialla lomaillessamme tein biisejä sen viisi viikkoa kun vaimo otti aurinkoa. Ylipäätään kaikki aurinkolomat olen tehnyt vain biisejä.”

Vuodesta 1994 pelkästään musalla eläneelle Raulamolle biisinkirjoitus on hengittämisen jatke.

”Se on olotila ja elämäntapa. En ikinä odota inspiraatiota. Minulla ei ole aikaa. Joskus arkistressin keskellä – kun buukkailen keikkojani, eli teen töitä – otan kitaran ja kokeilen mitä se sanoo. Ikinä ei voi tietää milloin tulee hyvä biisi. Se voi tulla koska vain, jos sille antaa mahdollisuuden. Vaikka biisi tulisi nopeasti, on kuitenkin tärkeää viimeistellä se ja tehdä arrit huolella – bändikaverit kiittävät. Kuitenkin annan heille mahdollisuuden soittaa omalla tyylillään, heittäytyä.”

Tällä Raulamo viittaa erityisesti yhteistyöhön tamperelaisen Funky Kingston -yhtyeen kanssa. Jamaikan rytmeistä ammentava iso yhtye torvisektioineen on täydellinen liitto Raulamon paksun kitarasoundin ja rhythm & blues -laulun kanssa. Viime keväänä heiltä ilmestyi pitkäsoiton verran Raulamon lauluja. Right Here In My Arms -kappaleen hän kirjoitti tilauksena Marjo Leinoselle. Sen syntytarina on hieno.

”Marjo ehdotti kerran yhteiskeikallamme, että tekisin meille hyvän mollibiisin duetoitavaksi. Tämä jäi kytemään. Kaksi vuotta sitten olin sairaalassa katsomassa Alzheimer-taudin uuvuttamaa, nyt jo edesmennyttä isääni. Äitini oli myös paikalla ja huomasin kuinka isä yritti kovasti puhua äidille, vaikkei löytänyt enää sanoja, mutta viesti oli selvä. Kotimatkalla alkoi yhtäkkiä pukata biisiä niistä fiiliksistä. Hain kitaran ja patterivahvarin kotoa ja menin Tampereen rautatieaseman asematunneliin ajamaan biisiä sisään. Kun pääsin perille, oli runko jo valmiina. Aloin veivaamaan sitä ohikulkijoille ja vartin päästä huomasin, että kaikki fraasit olivat jo hallussa. Puolen tunnin kohdalla mustalaiset alkoivat tanssia ja pian muutkin ohikulkijat jorasivat biisin tahdissa. Soitin Marjolle, että nyt se toivomasi duetto on valmis”, kertoo ahkerana katusoittajana tunnettu Raulamo, joka on hiljattain kampanjoinut Tampereen asematunnelin katusoittokieltoa vastaan.

Jo´Buddy meets Funky Kingstone -albumilla Raulamo on tehnyt uuden aluevaltauksen yhä syvemmälle Karibianmeren virtauksiin. Vanhan ajan estetiikka merkitsee Raulamolle paljon. Suurimmiksi esikuvikseen hän luettelee nipun edesmenneitä artisteja, kuten Charlie Christian, Count Basie, Mahalia Jackson ja Charlie Parker, jonka bebop-sooloja hän teini-iässä opetteli vinyyliltä hitaammilla kierroksilla. Suurin esikuva on kuitenkin ”jukeboxin kuningas” Louis Jordan, jolle Jo’ Buddyn tyyli on paljon velkaa.

”Musiikillisesti antoisin vuosikymmen minulle on ollut 1940-luku. Miten valtavan pohjan etenkin toisen maailmansodan jälkeinen aikakausi antoi kaikelle myöhemmälle populaarimusiikille! Silloin kaikki musa taltioitiin livenä sellaisenaan. Ammennan kaikilta vuosikymmeniltä, mutta en pidä siitä soundista, että kaikki eristetään toisistaan. Mikään ei voita sitä, kun bändi soittaa yhdessä; tila soi ja tulee hyvä fiilis! Bändi svengaa orgaanisesti. Se on sitä 1940–50-luvun estetiikkaa, mitä tavoittelen. En silti halua kuulostaa 1950-luvulta, vaan tuoda sen soundin tähän päivään.”

Hetkeen Raulamo luottaa myös biisinteossa. Laulut löytävät muotonsa usein keikkamatkoja ajaessa tai lenkkipolulla. Silloin ajatuksella on hyvää aikaa kellua ja sanat loksahtelevat paikoilleen.

”Minulla on sukurasite. Olen laulaja-lauluntekijä kolmannessa polvessa. Isoisäni Kaarlo Raulamo oli säveltäjä ja oopperalaulajien opettaja. Jean Sibelius oli hänelle ystävä ja mentori. Isoisäni perheineen asui Ainolan naapurissa, missä Matti-isäni syntyi. Hän oli laulaja ja multi-instrumentalisti sekä opettaja. Hänen oppilaansa ovat tulleet kyselemään minulta olenko kuullut isäni biisejä, mutta ei hän minulle koskaan niitä soittanut. Isänihän ei käyttänyt opetuksessa oppikirjoja vaan kaikki askarreltiin. Ulkoläksy oli biisi, joka laulettiin yhdessä. Todennäköisesti hän teki biisit työmatkallaan, joka taittui hiihtäen, fillarilla tai kävellen – ei koskaan autolla. Tämän tavan olen perinyt suoraan faijalta. En ole niitä ihmisiä, jotka istuvat alas kitaran, kynän ja paperin kanssa. Vielä 2000-luvun alkupuolella tein riimikarttoja englanniksi, mutta huomasin sen turhaksi. Groove lähtee sisältä ja luova tilanne syytää riimejä itsestään.”

Englanti on universaali kieli, joka on vienyt Jo’ Buddya ja hänen musiikkiaan moneen maailmankolkkaan. Englanninkieliset fraasit taipuvat Raulamon suussa Jo’ Buddy -muottiin.

”Alitajunta syytää välillä järjettömiä lauseita, jotka saavat englantia äidinkielenään puhuvat nauramaan vedet silmissä. Yleensä varmistan vielä, ettei Google löydä fraasejani – silloin menee hyvin! Tekstini kumpuavat siitä kokemusperästä mitä koen ei-englanninkielisenä.”

Tekstiaiheet Raulamo ottaa ympäröivästä elämästä. Jo’ Buddyn keikkabravuuri, Elevator Boogie, syntyi lausahduksesta hississä.

Everybody’s Got The Right taasen on poliittinen kannanotto, protesti Yleä kohtaan.

”Biisi lähti syntymään kitarariffistä. En keksinyt b-osaa joten lähdin sauvakävelemään metsään. Välittömästi – naks! – syntyi b-osa. Joskus, kun lyriikatkin tulee noin vain, alan miettiä, että mistä tää biisi oikein kertoo? Everybody’s Got The Right on protesti Ylen radiouudistusta vastaan, siis sitä kun Yle alkoi lakkauttaa erikoisohjelmia ja kilpailla kaupallisen tahon kanssa.”

Myöhemmin biisi levisi myös Amerikkaan kun The Fabulous Thunderbirds -kitaristi Johnny Moeller otti sen bändinsä ohjelmistoon. What Good Is Life’s Still Giving? sitä vastoin on auton ratissa syntyneitä biisejä. Raulamo kertookin Tampere–Helsinki moottoritiellä syntyneen lukemattomia biisejä.

”Miksasimme Inside Out -albumiani Tampereen Käpylässä kesällä 2013. Aina Paasikiven-Kekkosentiellä alkoi päässäni raksuttaa sama biisi, mutta ajaessani exitistä ulos hukkasin idean. Kunnes yhdellä ajokerralla sain sen kasaan. Kappale päätyi Jo’ Buddy meets Funky Kingstone -albumin päätösraidaksi.”

New Orleansin merkitys on ollut ratkaiseva Jo’ Buddyn tyylille. Raulamon suunnitelmissa onkin toteuttaa road trip -elämäkertakirja automatkalla New Orleansiin. Ensimmäisen kerran Raulamo matkasi Mississippin alajuoksulle Louis Armstrongin kotikaupunkiin vuonna 1989.

”New Orleans on oikea aarrearkku. Se on tärkein musiikkikaupunki, se johtaa joka paikkaan. Kun kuulin New Orleans -musiikkia ekan kerran niin tajusin, että tää on mun kansanmusiikkia. Lopetin dokaamisen vuonna -87, jotta pääsisin New Orleansiin. Kaksi vuotta säästin rahaa. Näin enneunia, jotka kaikki toteutuivat. Uskonkin, että olen edellisessä elämässäni ollut alligaattori Louisianassa! Alueen soundi on vaikuttanut minuun vahvasti. Kun amerikkalaiset musafriikit kuulee mua livenä, he luulevat laulusoundini takia, että olen New Orleansista.”

Samalla reissulla tie vei myös Austiniin, Texasiin. Siellä Jussi Raulamosta tuli Jo’ Buddy.

”Ekana iltana oli jamit, jotka meni hyvin ja ne johtivat toisiin jameihin. Mä olin melkein jo lyönyt läpi kaupungissa, siellä oli niin paljon ihmisiä. Mua pyydettiin keikalle ja joka ilta oli keikkaa sen viikon ajan. Bändiliideri, huuliharpisti–laulaja Stanley Andersson sanoi ennen eka keikkaa, että Jo’ Buddy is your Texas name. Ne oli vaimonsa kanssa miettineet koko yön, että mikä Suomi-pojan nimi olisi keikkajulisteessa.”

Jo’ Buddy vakiintui taiteilijanimeksi, joka tunnetaan molemmin puolin rapakkoa. Jo’ Buddyn musiikista ovat vaikutteita imeneet niin Lännen-Jukka kuin amerikkalaiset kollegatkin. Levyttämättömiä biisejä mies sanoo olevansa pari sataa. Ehkä tänä iltana jossain matkalla seuraavalle keikkapaikalle syntyy taas uusi Jo’ Buddy -klassikko. Todennäköisesti se syntyy hetkessä, joka on sattuman siunaama.

Tuottaja on irti

Julkaistu

Tapaamme Hip-studioilla Helsingissä, Kaiku Entertainmentin tiloissa. Täältä alkoi Reunamäen rakettimainen nousu yhdeksi tämän hetken kysytyimmäksi poptuottajaksi Suomessa. Olemme hänelle rakkaassa paikassa. Sen ymmärtää tavasta, jolla Reunamäki puhuu kotipesästään. Erityisellä lämmöllä hän puhuu työkavereistaan ja mainitsee usein nimeltä Pekka Ruuskan, joka otti hänet työharjoitteluun. Siitä alkoi rupeama, joka jatkuu edelleen.

Jurek Reunamäki pitää itseään ensisijaisesti lauluntekijänä ja vasta sen jälkeen tuottajana. Hän kertoo olevansa vahvasti mukana biisien tekemisessä. Tuotantoprosessi alkaa aina keskustelulla.

”Tuottajan on oltava hyvä ihmistuntija. Tekeminen voi olla joskus aika rankkaakin. Vuosikausia saatetaan pyörittää jotain biisiä ennen kuin mitään tapahtuu. Aihepiirit liittyvät usein jonkun vaikeisiin kokemuksiin ja niitä saatetaan riepotella monta päivää. Samalla siinä rinnalla ovat esillä myös kaupalliset realiteetit ja raadollisuus. Kaikki vertailevat toisiaan. Kyllä siinä hommassa tarvitaan sosiaalisuutta ja tunneherkkyyttä.”

”Pahimmillaan voidaan olla tosi kipeiden asioiden äärellä. Joskus koko päivä menee vaan siinä, että jutellaan. Tykkään keskustella tosi paljon ja haluan selkeän konseptin siihen, mitä tullaan tekemään. Kaikilla pitää olla sama päämäärä. Kun raamit on asetettu, niin sitten voidaan sekoilla loppupäivä.”

”Pahimmillaan voidaan olla tosi kipeiden asioiden äärellä. Joskus koko päivä menee vaan siinä, että jutellaan.”

Oma artistikautensa oli myös Reunamäellä. Hän oli nuorena tehnyt huoneensa nurkassa pari levyä, joita myi kavereilleen ja tutuilleen. Englanti oli hänelle luonteva laulukieli ja sillä hän oli tehnyt myös biisinsä. Kaiulla kaikki kuitenkin muuttui, kun Pekka Ruuska patisti ja kannusti Reunamäkeä tekemään lauluja suomeksi ja myös esittämään ne itse. Reunamäki sai levytyssopimuksen Universalin kanssa ja julkaisi kaksi sinkkua nimellä Jurek. Se ei kuitenkaan tuntunut omalta jutulta.

”Tapahtui niin paljon. Sattui herääminen suomeksi tekemiseen. Mua rupes rasittaa se oma lokero, oli kivempi tehdä muille. Pari sinkkuu sain puristettua ulos, mutta siihen se homma jäi. Nyt mulla on sellainen olo, että voisin ehkä tekstittäjänä saada tehtyä itselleni jotain. Toiselle tehdessä näkee heti mistä se tykkää. Itselleen tehdessä puuttuu sparraaja ja on vaikea nähdä oma artistiuransa. Mä tiedän mistä toisen pitää laulaa, mutta en sitä, mistä mun pitäisi. Mä voin tehdä muiden juttuihin mun omia keloja, saan siitä paljon.”

Hyppääminen hetkeksi artistiksi sai Reunamäen pohtimaan kieliasioita laajemminkin.

”Vaikka suomalaisesta musasta oon tykännyt, niin kieltä en ole arvostanut. Täällä sain kielikylvyn. Ruuska kylvetti mut kunnolla. Tutustuin Göstaan, Tuomari Nurmioon, Hectoriin ja Juiceen. Tajuan nyt, että suomen kieli on aika siisti juttu, vaikka se on vaikea ja siinä on omat rajoitteensa. Se ei soi niin hyvin, kun on paljon konsonantteja ja paljon liian lyhyitä äänteitä.”

Suomea on Reunamäen mielestä vaikea saada popmelodiaan istuvaksi. Sanoilla on iso paino, kaikki kuuntelevat niitä. Reunamäki pitää monikielisyyttä rikkautena, mutta toivoo kuitenkin englanninkielisen musiikin nousevan kotimaisen rinnalle, koska se on avain kansainväliseen menestykseen. Joissain tapauksissa voi olla jopa etu, ettei laulukieli ole kirjoittajan äidinkieli.

”Joskus voi syntyä sellaisia rivejä, joita jenkkikir- joittajat eivät ikinä keksisi. Kuten esimerkiksi laini hit me baby one more time. Se ei tarkoita mitään, mutta kaikki kuitenkin tietävät mitä se tarkoittaa. Siinä otettiin riski ja siitä tuli hillitön hitti.”

Britney Spearsin tunnetuksi tekemän Baby one more time -hitin kirjoitti ruotsalainen Max Martin.

Co-writing on päivän trendi. Se on myös Reunamäelle tällä hetkellä luonnollisin tapa tehdä musiikkia. Hänen mielestään se on tehokkain tapa saada valmista aikaan. Tekijät sparraavat toisiaan, ja palautteen saa heti.

”Tosi vähän teen enää yksinään kokonaisia biisejä. Kirjoitan ehkä yhden säkeistön tai kertsin, vähän enemmän kuin pelkkiä hookkeja, tai saatan tehdä valmiiksi jonkun trackin, jonka päälle voi tehdä lisää.”

”En valmistaudu yleensä biisileireille mitenkään. Tykkään lähteä nollasta. Silloin saatan löytää myös itsestä jotain uutta. Egon jätän ensiksi syrjään.”

Reunamäen mielestä tehokkuutta ihannoidaan nykyään myös liikaa.

”Tehokkuuden ihannointi on mennyt siihen, että tosi nopeasti tehty on tosi hyvä. Se näkyy jopa levy-yhtiöiden ”tää biisi syntyi vartissa” -tyyppisessä tiedottamisessa. Vaikka oon itsekin sanonut noin, niin eihän se ole itseisarvo. Ei biisi ole hyvä siksi, että se on syntynyt nopeasti. Sitä arvioidaan ihan muilla mittareilla. Arvokkaaksi biisin tekee se, että sitä on tehty huolella.”

Itsensä kehittäminen ja heikkojen puolien vahvistaminen ovat ne asiat, joita Reunamäki on yrittänyt tehdä vuosien aikana. Yksi tie siihen on se, että hakeutuu oikeiden tekijöiden seuraan.

”Kukaan ei pärjää yksin. Hyvän porukan kasaaminen ympärille on tärkeää. Ketkä ovat parempia kuin sinä, tai siis oikeastaan saavat sinusta hyviä puolia irti? Tärkeä etappi itselle oli se, kun pääsin kirjoittamaan Saara Törmän ja Aku Rannilan kanssa. He ovat ihan mielettömän hyviä biisinteki- jöitä. Olen oppinut tosi paljon itseäni kovemmassa seurassa, etenkin Saaralta teksteistä. Ryhmässä on pakko hyväksyä asioita, olla nöyrä ja tiimipelaaja. Pitää myös osata oikeassa paikassa olla jämäkkä. Eikä co-writing sovi kaikille, ihmiset ovat niin erilaisia.”

Reunamäki on tehnyt aina paljon töitä musiikkinsa eteen. Hän soitti ensin bändissä ja musiikki kiinnosti enemmän kuin mikään muu. Äänittämiseen ja tuottamiseen tarvittavan tekniikan Reunamäki opetteli alusta alkaen. Hän teki ja lauloi biisit, koska kukaan muu ei siihen bändissä suostunut.

Kuopiosta kotoisin oleva Reunamäki kävi musiikkilukion ja suoritti siellä musiikin perusopinnot. Elämä toi hänet Helsinkiin, ja musiikki melkein jäi jossain vaiheessa. Tai ainakin se oli jonkin aikaa säästöliekillä.

Sitten tuli hetki, jolloin Reunamäki mietti mitä halusi isona tehdä. Hän haki ammattikouluun opis- kelemaan elokuvaäänitystä. Siellä syttyi uudestaan myös kipinä musiikkiin. Reunamäki oli luokan ainoa, jolla oli kokemusta musiikin tekemisestä. Hän kirjoitti musiikkia lyhytelokuviin ja kouluteh- täviin. Kohtalo puuttui peliin kun opiskelijoiden piti hakea harjoittelupaikkaa.

”Kaikki leffa-alan hyvät firmat olivat jo täynnä. Silloin löysin Kaiun nettisivut. Ne arvostivat siinä biisin tekemistä ja siitähän mulla oli kokemusta. Mä ajattelin, että tää voisi olla ihan hauskaa, vaikka se ei liitykään leffa-aan. Mä tein äänisuunnittelua mainoksiin ja kaikkea sellaista. Siitä on nyt viisi vuotta. Vyöryn lailla tapahtui kaikkea jo heti alussa: mä sain artistisopimuksen Universalin kanssa ja tein Johanna Kurkelalle Sudenmorsiamen. Mä vain olin ja elin siinä rumbassa mukana. En itsekään meinannut aina pysyä perässä.”

Kovassa vauhdissa saattaa sokeutua ja tulla kyyniseksi. Samalla paine onnistua aina vain uudestaan voi helposti sekoittaa pään. Menestys ruokkii menestystä, ja pienessä maassa katseet kääntyvät usein samaan suuntaan. Reunamäellä on paljon töitä. Miltä yhtäkkinen menestys tuntuu?

”En ole koskaan elannosta stressannut, kunhan olen jollain elänyt. Jossain vaiheessa tajusin, että enhän mä oo oikeastaan muuta tehnytkään kun pätkätöitä. Kun on saanut tekemisen sille tasolle, että onnistuu, niin oma itsetunto ja epävarmuus tule- vat sellaisiksi, että ei tarvitse leijailla missään. On pikemminkin kiitollinen kaikesta. Paineita on, jos niitä kasaa itselleen. Mä vaan teen ja toivon, että ihmiset tykkäävät.”

Reunamäki kehuu työkavereitaan. Rivien välistä paljastuu ihminen, joka elää juuri nyt täysillä, mutta joka ei välttämättä rakasta rutiineja.

”Onneksi täällä olevat pitää musta myös huolta. Ei tarvi lähetellä laskuja tai säätää aikatauluja, saan hyvää tulitukea. Ei tuu loppuun palamista ja nää pitää mut maanpinnalla.”

”Tärkeää on elää itse, tutkia ja ihmetellä maailmaa eikä pelätä ikäviä asioita.”

Valokuvaus on Reunamäen tapa irrottautua töistä, henkireikä. Hän kiertelee vanhan kameransa kanssa kaupungilla ja tallentaa muistiin hetkiä. Muutenkin hän pyrkii vaalimaan luovuuttaan. Monen muun tekijän tavoin, myös hänelle tulee epätoivon hetkiä ja pelkoja siitä, että syntyykö vielä uusia lauluja.

”Yritän pitää elämän mielenkiintoisena ja tavata monenlaisia ihmisiä. Alallakin pyörii myös erikoisia hahmoja. Tärkeää on elää itse, tutkia ja ihmetellä maailmaa eikä pelätä ikäviä asioita. Koko ajan pidän silmät ja korvat auki.”

Tuottaja  Reunamäki kuuntelee mitä muualla tapahtuu, nimenomaan maailmalla. Hän tietää mitä Suomessa julkaistaan, mutta sanoo seuraavansa enemmän amerikkalaisia kuuntelulistoja. Aitiopaikalla istuvalta tuottajalta on pakko kysyä kysymys, joka on monen tekijän huulilla. Miten biisin saisi eteenpäin ja millainen on hyvä demo?

”Hyvässä demossa ei ole mitään tuotantoa, vaan pelkkä laulu ja kitara tai piano. Levy-yhtiölle pitää tie- tysti olla melko valmis tuote. Näitä kahta asiaa, tuottajaa ja levy-yhtiötä, ei pidä sekoittaa. Suorin reitti biisille on ehkä kuitenkin tuottajan tai kustantamon kautta. Ihmiset käyttävät usein aikaa demottamiseen, kun pitäisi käyttää aikaa esimerkiksi tekstin tekemiseen. Demottaminen taitaa vain olla niin mukavaa.”

Suomalainen osaaminen ja soundi lähestyvät Reunamäen mukaan maailman kärkeä. Eräs amerikkalainen A&R oli ihmetellyt biisintekoleirillä sitä, kuinka pitkällä täällä ollaan. Laajasti ottaen ruotsalainen ja norjalainen popmusiikki tunnetaan, mutta Reunamäki ei osaa vielä sanoa mikä on finpop, eli suomalainen popmusiikki.

”Mä tietysti toivon, että mä keksin sen, enkä tietenkään kerro sitä muille. Suomessa on paljon hyviä tuottajia, joten sen voi keksiä kuka vaan.”

Aino Vennan lauluissa soi nostalgia

Julkaistu

Chanson. Siinä sana, jota on käytetty paljon Aino Vennan musiikista puhuttaessa. Kaksi EP:tä ja kolme kokopitkää albumia julkaissut laulaja-lauluntekijä on tunnettu savuisiin kapakoihin johdattelevasta tummasta äänestään ja musiikistaan, joka ammentaa vuosikymmenten takaisesta bluesista ja jazzista. 2012 ilmestyneeltä kehutulta Marlene-debyytiltä löytyy ranskaksi laulettu Suzette, jonka ahkera radiosoitto vakiinnutti Vennasta mielikuvan ranskankielistä musiikkia esittävänä artistina. Mielikuva pätee edelleen.

”Yhden konsertin jälkeen pari rouvaa tuli sanomaan, että ihan kiva mutta miksette esittäneet enemmän sitä ranskankielistä tuotantoanne. Vastasin, että esitimme kaiken. Kolmella levylläni on ranskankielisiä kappaleita yhteensä noin neljä. Eivätkä ne muuten ole varsinaisia chansoneita. Mutta jos ainoa huoleni on että chanson-elementtiä on tuotannossani hieman liioiteltu, niin aika hyvin on asiat.”

NostalgistaAino Vennan (s. 1982) musiikki joka tapauksessa on. Menneen maailman viitekehykseen on tuntunut luontevalta asettua, ja siinä Venna aikoo pysyä niin kauan kuin mielekkäältä tuntuu. Tuotantoaan hän kuvailee matkana Pariisista New Orleansiin.

”Olennaisinta on selkeä etäisyys tähän aikaan, paikkaan ja omaan persoonaani. Saan impulssit muualta kuin arkirealismista. Jos laulussa sydän särkyy, se särkyy linnassa kristallikruunujen alla tai pommien räjähdellessä, ei kotona Katajanokalla.”

Nykyisen perspektiivin löytymisestä Venna saa kiittää opintojaan Turun Taideakatemian elokuvalinjalla.

”Kaikki alkoi vuonna 2009 tekemästäni lopputyöstä, joka oli katastrofi. No, ei se nyt ihan niin huono ollut, mutta ei se ketään erityisemmin innostanutkaan.”

Kyseessä oli hyvin henkilökohtainen omakuva. Sen esittämisen jälkeen Venna hiljalleen oivalsi, että tarvitsee taiteensa lähtökohdaksi etäisyyttä omiin tunteisiin. Elokuvaopintojen ohella hän oli koko ajan tehnyt omia kappaleita, jotka olivat lopputyön lailla päiväkirjamaisia merkintöjä. Katse oli käännettävä muualle.

Tämän havainnon myötä syntyivät esikoislevyn laulut, joissa ääneen pääsevät hahmot elokuvista.

”Toki siellä pohjalla on myös omakohtaisia fiiliksiä. Mutta näyttämön täytyy olla tarpeeksi kaukana.”

Itse elokuvien tekeminen ei tunnu Vennasta todennäköiseltä, mutta kuvallinen ajattelu on elokuvia rakastavan naisen biisinteossa vahvasti läsnä.

”Näen mielessäni paljon elokuvamaisia kohtauksia, joko olemassa olevia tai keksittyjä. Tai sellaisia omia montaaseja. Otetaan vaikka joku katse, jonka nainen heittää kahdessakymmenessä eri elokuvassa sillä hetkellä kun petos paljastuu. Joo, tää biisi voisi alkaa tästä!”

Miten sitten alkoi Aino Vennan ura laulaja-lauluntekijänä. Lapsena Venna halusi mm. kellosepäksi, sirkusprinsessaksi ja kansainväliseksi seikkailijamiljonääriksi.

”Ja rekkakuskiksi, mutta isäni sanoi, etten koskaan kasvaisi niin pitkäksi, että jalkani yltäisivät polkimille!”

Musiikki tuli verenperintönä.

”Isä oli musikaalinen, kasvoin soittamiseen ja laulamiseen. Se klassinen musiikkileikkikoulupohja, jota seuraa musiikin teoriat ja instrumentin valinta. Ja koska sormenikin olivat liian lyhyet, en voinut soittaa pianoa ja valitsin sellon.”

Valinta osoittautui myöhemmin juuri oikeaksi.

”Beethovenin sellosonaatit, se oli menoa. Sieltä löysin melankolian.”

Myös laulaminen ja omien tuotosten äänittäminen kulki mukana pienestä asti.

”Lauloin isän kasettimankalle kymmeniä kertoja peräkkäin Tohtori Sykerön tunnaria. Kaksitoistavuotiaana aloitin kitaransoiton isän ostamalla kasugalla. Mutta artistius ei kuulunut haaveisiini pitkään aikaan. Itselleni musiikki oli lähinnä sellainen varaventtiili kuin joillekin puutarhanhoito.”

Tai niin hän ainakin luuli. Ystävät olivat eri mieltä.

”Opiskeluaikoina yksi ystäväni kysyi, aionko vielä 35-vuotiaana soitella kotibileissä parin viinin jälkeen Aimee Mannin covereita. Olin silloin 25. Tietysti salaa vähän loukkaannuin, ja jäihän se mietityttämään.”

Sitten kävi niin, että ystävä Lotta Savolaisen luotsaama Pikku Kukka tarvitsi keikoilleen lämppäriä, ja Venna pääsi esiintymään Turun ja Tampereen Klubeille.

”Siitä ihan ekasta keikasta tehtiin vielä keikka-arvio. Kirjoittaja oli että kuka on tämä Aino Venna, kukaan netissä ei tiedä. Että ihan kivaa keskitempoista folkkia. Mutta että kirjoitettiin kuin oikeasta artistista, ei mistään amatööristä.”

Ensimmäistä levyä Venna rupesi kokoamaan silloisen bändin kanssa lähinnä siitä syystä, että saisi keikkoja lisää.

”Toki me tehtiin sitä ihan vakavissamme. Mutta syy oli käytännöllinen.”

Kaksi ensimmäistä EP:tä syntyivät omakustanteina, albumit ovat ilmestyneet Stupido Recordsin kautta. Sekä Ranska-henkinen Marlene (2012) että Amerikka-tunnelmaisempi Tin Roof (2014) ovat saaneet ihastuneen vastaanoton. Uusin levy on marraskuussa 2016 ilmestynyt Aino Vennan Joulu.

”Kolmas levy joululauluja. Kyllähän muiden ensimmäinen reaktio oli että öö, okei. Mutta miksi ei! Tuli sellainen fiilis, ja intuition seuraaminen on musiikinteossa ensiarvoisen tärkeää.”

Yhdestä levyn kappaleesta, rakastetun Lumiukko-animaation Avaruudesta, tehtiin myös Reetta Aallon ohjaamana video. Siinä Venna esiintyy yhdessä ilma-akrobaatti Ilona Jäntin kanssa. Kaksikko on tehnyt yhteistyötä muutenkin, ja siitä Venna on erityisen innoissaan.

”Keväällä Cirkossa oli ensi-illassa meidän Yablochkov Candle, jonka miljöönä toimii 1920-lukulainen salakapakka. YC:n kanssa lähdemme myös Prahaan, Bremeniin ja Bristoliin. Toukokuussa esitys nähdään musiikkiteatteri Kapsäkin ohjelmistossa.”

Yhteistyössä on oleellista, ettei kumpikaan vain säestä tai kuvita toista.

”Jokuhan saattaisi ajatella, että tuo tuossa laulelee ja tuo vähän heiluu mukana. Mutta tosiasiassa me istuttiin puoli vuotta mustassa laatikossa suunnittelemassa, miten kaikki toteutetaan.”

Kaksikon toinen ja toisentyyppinen esitys nähtiin loka-marraskuussa Talvipuutarhassa. Siihen Venna sain inspiraation rakastamaltaan Raymond Chandlerilta.

”Kuvailin Ilonalle että tää menis niin että olis semmoiset häiriintyneet sisarukset kasvihuoneessa. Siellä kun istuin suihkulähteessä vihreässä vintage-mekossani, se kertomus oikein tiivistyi.”

Eräänlainen kertomus Aino Venna on itselleenkin.

”Välillä puhun ihan kolmannessa persoonassa että se. Kun katsoin omaa videotani, sanoin: Se oli aika hyvä siinä lopussa kun se avas ne silmät. Mulle on tärkeää erottaa esiintyjäminä ja yksityinen minä toisistaan. Aino Venna saa olla juuri niin isohattuinen kuin on. Tekijyys toki läpäisee molemmat hahmot, mutta esiintymiseen liittyvä energia on ihan oma juttunsa. Biiseissänikin tykkään eniten niistä, joista oma minä on mahdollisimman kaukana.”

Venna myöntää, että ehkä siksikin, että omaan minään liittyy aina myös tietty kriittisyys.

Biisejä kirjoittaessaan Venna yrittää kuunnella vaistojaan.

”Liika linjojen miettiminen ei toimi. Muille tehdessä ehkä voisi olla laskelmoivampi, mutta itselleen kun tekee musaa, on luotettava intuitioon. Prosessini ovat kyllä aiempaa hallitumpia siinä mielessä, että pyrin tiettyyn rutiiniin. Kirjoitan ja työstän aihioita eteenpäin joka päivä. Aiemmin prosessi tunki vähän joka paikkaan.”

Biisejä tehdessä etenkin negatiiviset mielentilat ovat osoittautuneet hedelmällisiksi.

”Kun tartun kitaraan tosi kiukkuisena, niin kyllä lähtee! Eikä se fiilis näy lopputuloksessa välttämättä mitenkään. En mielelläni edes kerro, millaisissa tunnelmissa mikäkin kappale on syntynyt.”

Tekstejä Venna kertoo kirjoittavansa pitkiäkin kokonaisuuksia, suomeksi. Mutta sanoitukset ovat aina englanniksi tai ranskaksi. Kumpi kielistä valikoituu, on sattuman- ja vaistonvaraista.

”Ranskaksi laulaminen on kyllä ihanaa. Puhuminen on eri juttu, silloin mun täytyy ensin yksin nurkassa hahmotella voileipätilaustani. Mutta ranskaksi laulaessa nivelet ikään kuin järjestyvät uuteen asentoon.”

Venna palaa siihen, miten usein hänen musiikkinsa mielletään ranskankieliseksi.

”Itselleni ne ranskankieliset biisit on olleet lähinnä virkistävää vaihtelua. Mutta ehkä kaikki tämä on merkki siitä, että mun on mentävä rohkeammin sitä kohti. Kyllä mä haaveilen kokonaan ranskankielisestä albumista.”

Ranskaan Venna on siirtymässä fyysisestikin, asumaan muutamaksi kuukaudeksi. Muutto on vain päivien päässä.

”Mutta siihen ei liity mitään dramaattista. Mulla on ollut monen vuoden pitkä työputki ja kaipaan pientä breikkiä. Menen ystävien ja perheenjäsenten luokse ja myöhemmin residenssiin. Keväällä mulla on taas esiintymisiä Suomessa. Ja olenhan matkustellut Ranskassa muutenkin nuoresta asti.”

Entä sitten se vanha pappa. Sellainenkin Vennan sisällä asuu.

”Hän on itseäni rauhallisempi hahmo joka toimii maadoittavana tekijänä, kun meinaan mennä ylikierroksille. Ja juurihan tuossa muutin hänen työkalujaan. Kaikki ne ruostuneet pihdit, kyllä näitä vielä johonkin tarvitsee.”

Joskus pappa on myös äreä. Vähän aikaa sitten tämä, tai siis Venna, jahtasi kotitalon nurmikentällä kanadanhanhia luudan kanssa suurella antaumuksella.

”Naapuritkin tuli kiittelemään että hyvin tehty.”

Ehkä tuon papan takia Vennan puhelimessa on kirkkaanoranssit kuoret, jotta se löytyisi paremmin. Ja ehkä se on pappa, joka jää tuijottamaan keppiä maassa niin että Venna myöhästyy tapaamisesta.

Omien isovanhempiensa Venna kertoo jo kuolleen.

”Mutta hehän jatkuvat meissä, menneet sukupolvet ja piirteet. Kerran yllätin itseni sanomasta itselleni: Ei kahta särvintä leivän päälle. Jumalauta, ihan niin monta särvintä laitan kuin haluan. Niinhän se on että meissä kaikissa on enemmän kuin jokin tietty ikäkausi.”

Suosikkipalautekin tuli vanhalta rouvalta bändin sivujen palautelaatikkoon.

”Hän kirjoitti, että luuli mun jo kuolleen, koska musiikkini on hänen nuoruutensa musiikkia. Ilokseni kuulin että oletkin elossa, niin siinä luki. On vain niin hienoa huomata ettei vuosikymmentenkään ikäerolla ole merkitystä siinä, syntyykö yhteys.”

Itse Venna ei menneeseen kaipaa, musiikkinsa nostalgisuudesta huolimatta.

”Multa on kysytty, olisinko halunnut elää 1900-luvun alun Pariisissa. Hei, naistaiteilijoiden asema olikin silloin tosi hyvä. Kyllä nykyhetki vain on se kiehtovin. Siitä huolimatta että onhan tässä myös kaikkea huolestuttavaa, maailman tila ja arvot ylipäätään, kaikki itsekeskeisyys ja niin edelleen. Sanoo tässä itsekeskeinen taiteilija.”

Venna alkaa taas nauraa.

”Niin, sekin että en muka esiintynyt ennen tätä uraani. Kyllä esiinnyin. Kiitos läheisilleni vuosista sanotaan nyt 1985–2009. Sen jälkeen kun aloin esittää omia lauluja, olen tainnut rauhoittua aika paljon. Ja tämä matkani musantekijänä, sehän on vasta alussa.”

Opetus- ja kulttuuriministerille

Julkaistu

DIREKTIIVIN TAVOITTEENA on nykyaikainen, eurooppalaisempi tekijänoikeusjärjestelmä. Musiikkiala on ollut etujoukoissa kehittämässä teosten digitaalista tuottamista ja jakamista. Samalla on kuitenkin syntynyt arvokuiluilmiö. Internetin alustapalvelut, kuten YouTube, rakentavat liiketoimintansa pitkälti digitaalisessa muodossa olevan musiikin varaan, mutta eivät maksa oikeudenhaltijoille korvauksia ollenkaan tai suhteessa musiikin todelliseen hyödyntämiseen.

Musiikin arvo jää siis alustapalveluille sen sijaan, että se palautuisi tekijöille.

DIREKTIIVIEHDOTUS SISÄLTÄÄ asiaan oikeansuuntaisen ratkaisun, mutta syystä jota emme tiedä ja ymmärrä, valtioneuvoston kirjelmä on komission ehdotusta vastaan. On tarpeen varmistaa, että Suomen lopullinen kanta huomioi, että tekijät ja muut oikeudenhaltijat saavat oikeudenmukaisen osuuden teostensa ja muun aineistonsa käytöstä syntyvästä arvosta.

MUSIIKINTEKIJÖILLÄ on usein heikko neuvotteluasema sopimussuhteissa, jotka koskevat heidän oikeuksiensa lisensioimista. Avoin tieto teosten käytöstä syntyneestä tulosta on edelleen vähäistä. Tämä vaikuttaa viime kädessä tekijöiden korvauksiin. Digitalisoitunut käyttöympäristö käsittää yrityssalaisuuksin suojattuja sopimuksia, eivätkä musiikintekijät pääse sopimaan tiedonsaantioikeudesta.

Direktiiviehdotuksen tarkoituksen toteutumiseksi tulisi säätää myös jonkinlaisesta sanktiosta tiedonantamisvelvoitteen rikkomisesta.

Ehdotukseen sisältyy myös toimenpiteitä paremman tasapainon saavuttamiseksi tekijöiden ja esiintyjien sopimussuhteissa niihin, joille he oikeutensa siirtävät. Tätä tervehdimme ilolla.

ARVOISA MINISTERI: Tiedoksenne vielä, että Teostossa on sen jäsenjärjestöjen kesken olemassa hyvin toimiva sovittelutoimikunta-menettely, jolla oikeudenhaltijoiden välisiä kiistoja käsitellään ja ratkaistaan. Jos tämä ei tuota yksimielistä päätöstä, edetään tuomioistuinkäsittelyyn.

Haluamme kuitenkin tuoda esiin, että musiikin kustannussopimukset eivät yleensä sisällä irtisanomismahdollisuutta, eikä niihin sisällytetä teoksen taloudellisen menestyksen huomioivia rojaltimalleja. Sikäli pidämme hyvänä myös ehdotuksen artiklaa 15, joka koskee sopimuksen sopeuttamisjärjestelyä.

LISÄKSI korostamme, että musiikintekijät ovat oikeutettuja tulemaan mainituiksi teostensa tekijöinä. Olisimme kiitollisia, jos tekijänoikeusdirektiivi huomioisi moraalisten oikeuksien toteutumisen nykyistä vahvemmin.

 

Aku Toivonen
Toiminnanjohtaja

Lue kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen vastaus Aku Toivosen kirjeeseen. 

Sanoittaja Saara Törmä mukaan Elvisin hallitukseen

Julkaistu
Elvis ry:n hallitusvaali järjestettiin yhdistyksen kokouksessa 27.3. Erovuoroisista Markus Nordenstreng ja Virpi Eroma valittiin jatkamaan tehtävissään. Saara Törmä valittiin ainoana uutena henkilönä hallitukseen. 

 
”Olen pian kymmenen vuotta elättänyt itseni biisinteolla. Tänä aikana olen saanut seurata aitiopaikalta musiikkialan murrosta ja sen vaikutuksia musiikkialan yrittäjän arkeen. Haluan olla mukana varmistamassa, että biisinteko säilyy jatkossakin ammattina, jolla voi realistisesti ansaita elantonsa. Tuon Elvisiin kokemukseni lisäksi valoisaa näkemystä. Löytäkäämme uusia ratkaisuja!”, Törmä toteaa.
 
Elvis ry:n hallitus 27.3. alkaen: Kaija Kärkinen (puheenjohtaja), Markus Nordenstreng (varapuheenjohtaja), Virpi Eroma, Pessi Levanto, Riku Mattila, Esa Nieminen ja Saara Törmä.
 
Kuva: Kaisu Jouppi