EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

VAALIVUOTENA PITÄÄ TAPAHTUA

Tekijä: Mysteerio

VAALIVUOTENA PITÄÄ TAPAHTUA

Julkaistu

Niin kävi, että musiikin tekijät saavat käydä äänestämässä uudesta parlamentista pettyneinä edellisen toimintaan. Tekijäpiireissä tyytyväisyyttä herättänyt hallituksen esitys uudeksi tekijänoikeuslaiksi hautautui varovaiseen käsittelyyn ja eduskunnan loppukauden ruuhkaan.

Tämänkin esityksen tiimoilta tapahtuneissa keskustelutilaisuuksissa kävi ilmi, että päätökset tehdään viimekädessä tunnetasolla. Kansanedustajat ja lainsäädännön virkamiehet pystytään kaikkien osapuolten toimesta informoimaan faktoilla aivan riittävästi jopa moneen kertaan, jolloin jäljelle jää se, miten kyseinen henkilö sen pohjalta kantansa muokkaa. Eri lähteiden jakaman tiedon todenperäisyys tietenkin jonkin verran vaihtelee, etenkin tulevaisuusarvioiden osalta, ja tämä toki pientä kulkijaa hämmästyttää. Tässä kohtaa tuntuu todella olevankin ratkaisevaa se, minkälaisia henkilökohtaisia kommentteja ja kontakteja päättäjä saa.

Tekijänoikeuslakikäsittelyn aikana kävi selväksi, että lain vastustajien lobbauskoneistot ovat hyvin vahvoja. Erityisesti suuret kustantamot, mutta myös pienet, äänekkäät käyttäjät pystyivät saamaan viestinsä läpi tehokkaammin. Tuntuukin siltä, ettei asiaa saada tämänkaltaisella vastakkainasettelulla etenemään. Tavallisen jalankulkijan mieli saadaan jo muutamalla raflaavan tyylin kolumnilla ja pilapiirroksella kääntymään tekijävastaiseksi, eivätkä mainitut esitykset naurettavuudellaan – sanan negatiivisessa merkityksessä siis – auta yhtään keskustelun saamisessa asialliseksi – päinvastoin.

EU-direktiivien myötä tekijänoikeuslakia on kuitenkin muutettava, joten uusi esitys on muutaman vuoden sisään odotettavissa, muodossa tai toisessa. Työ siis jatkuu, ja alan järjestöjen on jatkettava ainoalla mahdollisella tiellään. On myös kehitettävä keskustelu- ja neuvotteluvalmiuksia, sillä molempien osapuolten ollessa nyt riittävän vahvoja toimimaan torpedona, on asian etenemisen kannalta löydettävä kompromisseja.

Ja on myös löydettävä päättäjiksi enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät tekijöiden – ja sitä myöten sivistysvaltion – kannalta asiaa sen kauaskantoisuudenkin kannalta. Etsintä on käynnissä, ja löytönsä käy kukin kertomassa maaliskuun 16. päivänä.

Pekka Nissilä

Kupataanko musiikintekijän viimeinenkin veritippa?

Julkaistu

No miten musiikintekijää sitten kupataan? Kenties termi ei ole edes oikea. Tulisi pikemminkin puhua suoraan  –  anteeksi alatyylin ilmaus  –  silmään kusemisesta. Tarkoitan viime aikojen kilpailubuumia, jonka myötä säveltäjiltä ja sanoittajilta pyritään siemenperunoiden kähveltämisen lisäksi raapimaan vielä tuhkatkin pesästä. Kysymys on siis sävellys- ja sanoituskilpailuista. Ja niiden studiotasoisista demoista sekä osallistumismaksuista.

Käteeni on ELVIS ry:n toimistossa osunut paperi, sopimussuositus, jossa todetaan ettei alan kilpailujen osallistujia tulisi rasittaa kohtuuttomilla kustannuksilla, joita esimerkiksi ovat edellä mainitut studiotason demonauhat ja osallistumismaksut. Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että mikään lakihan ei kiellä järjestäjää vaatimasta kilpailijalta vaikkapa kuuta taivaalta. Ei muuten ole mahdotonta, etteikö joissakin kilpailuissa mittele voimiaan myös sellaiset taiteilijat, jotka ainakin pyrkivät tuon järjestäjän toiveen täyttämään.

Yksi valssahtavia kappaleita metsästävä kilpailujärjestäjä on puhelimitse kertonut osallistujille, että osallistumismaksu on määrätty nimenomaan Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n toivomuksesta. Totean suoraan: Eikä ole. Väite on härski ja pelkkää puppua!

Tässä maassa on kilpailtu laulunteossa siinä missä muussakin. Vaikka Seinäjoen Tangomarkkinoiden kehään heitetään julkisuudessa milloin minkäkinlaisia pyyhkeitä, on yksi tunnustus paikallaan: Tuolla suurella tangonsävellyskilpailulla on tekijöihin päin puhtaat paperit. Järjestäjät eivät vaaadi kohtuuttomuuksia. Sama toki pätee moneen muuhunkin kilpalilujärjestäjään.

Allekirjoittaneelle on perusteltu osallistumismaksua seuraavin argumentein: Kilpailusta on järjestäjille kuluja, ja halutaan myös sekä kilpailumaksulla että tarpeeksi laadukkailla demoäänitteillä turvata se, ettei kukaan kaada vanhaa pöytälaatikollistaan ristiksemme. Joissakin kilpailuissa tuomarina olleena totean: Ei auta, ne kaataa kuitenkin. Kilpailuihin osallistuu monenlaista kulkijaa ja elämäntaiteilijaa. Osallistumismaksut eivät heitä pidättele.Hurjimmat ovat valmiit tekemään vaikka velkaa.

Mutta kilpailijoiden liiallista tulvaahan voi rajoittaa säännöillä, esimerkiksi yksi tekijä tai tekijäryhmä saa osallistua korkeintaan kolmella kipailuteoksella.

Eräässä puhelinkeskustelussa sain ehdotuksen: Jospa ELVISin jäsenet eivät maksaisi osallistumismaksua lainkaan? Mielenkiintoista. Olisi siis maksuista vapaa ammattilaissarja, ja innokas harrastajajoukko, joka sitäkin kiivaammin putsattaisiin euroista? Ei käy, en lämpene ajatukselle. Kaikkien osallistujien tulee olla lähdössä samalla viivalla. Mutta lämpenen edelleen kaikelle rakentavalle yhteistyölle.

Kovasta sävystäni huolimatta en halua olla riidankylväjä. En liioin halua leimata mitään kilpailulujärjestäjää  konnaksi. Ainakin toistaiseksi uskon, että kysymys on pikemminkin uusien järjestäjien haparoivista ensi askelista. Tekeville sattuu. Myös virheitä. Tärkeintä kuitenkin on että tehdään.

ELVIS ry arvostaa kilpailujen järjestäjien työtä, joka omalta osaltaan  edistää alaamme. Meidän intresseihimme myös tällä alueella luonnollisesti kuuluu pyrkimys hyvään yhteistyöhön. Mutta toisaalta, jos musiikitekijöitä pyritään rahastamaan väittämällä valheellisesti Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n vaativan osallistumismaksuja, on pakko reagoida.

Toivotan onnea ja menestystä kaikille kilpailuihin osallistuville. Ja myös järjestäjille. Kyllä tekijöissä mahdollisista kuppausyrityksistä huolimatta yhä veri virtaa. Mitä taas tulee siihen k–tuun silmään, niin eiköhän tuo pesemällä puhdistu.

teksti: Jani Uhlenius

”Omaan linjaan on luotettava”

Julkaistu

”Omaan linjaan on luotettava”

Sävellyksiä ja sanoituksia murrosikäisestä asti tehnyt vuoden 1998 tangokuningas Jouni Keronen liittyi Elvisiin reilu vuosi sitten. Jäsenpostin mukana hän sai tiedon kevyen musiikin tekijöille suunnatusta palkinnosta, jonka myöntämisperusteina käytettiin lautakunnalle lähetettyjä sävellys/sanoitusnäytteitä. Ja niin kävi, että Jouni Keroselle myönnettiin viime vuonna historian ensimmäinen Vexi Salmi -palkinto, suuruudeltaan 10 000 euroa.

Hieman yli kolmikymppisellä Jounilla on runsaasti aikaisempaakin musiikillista kisamenestystä. Vuonna 1991 miehen opiskellessa Tampereella maatalousteknikoksi, järjestivät Aamulehti ja silloinen Radio 100+ maanlaajuisen Nuori Solisti-kilpailun.

– Finaalissa Tampere-talossa säestin itseäni kitaralla ja lauloin kaksi laulua, joista toinen oli omani. Voitin kilpailun ja siitä lähti usko siihen, että voisin tienata tällä hommalla leipäni.

Samoihin aikoihin tuli karaoke Suomeen, ja Jouni kävi sen puitteissa laulelemassa.

– Niihin aikoihin oli sellaista kilpailubuumia. Suomen ensimmäisissä SM-karaokekisassa pääsin 10 parhaan joukkoon ja finaaliin telkkariin, kuten samana vuonna järjestyssä Ykköstähti-kilpailussakin. Mukana oli paljonkin artisteja, jotka tekevät yhä kovasti töitä musiikin kentällä.

Itseluottamusta saanut nuorukainen kokosi itselleen bändin, ja lähti tekemään tanssimusiikkia. Jouni Keronen ja Keidas keikkaili viitisen vuotta, jona aikana tuli myös sijoittuminen toiseksi Seinäjoen Tangomarkkinoilla.

– Juuri ennen tangokuninkaaksi tuloa ehdimme omien keikkojen lisäksi säestää Mattia ja Teppoa. Lauloin itse silloin, kun veljekset eivät olleet lavalla. Virve Nuotion taustallakin soitimme. Se oli kivaa ja opettavaista.

Kitara kaverina

Seinäjoella Jouni kilpaili ensimmäisen kerran vuonna 1993 saavuttaen siis prinssin tittelin. Neljä vuotta myöhemmin hän osallistui jälleen, mutta radikaali asenne pudotti hänet jatkosta jo Raisiossa.

– Tein riskillä ja pitkillä hiuksilla omaa juttua, joka ei mennyt läpi. Seuraavana vuonna 1998 leikkasin hiukset lyhyiksi ja laitoin kravatin kaulaan kuten muutkin kilpailijat. En tehnyt mitään dramaattista mihinkään suuntaan, lauloinkin vain tasaisesti. Pääsin näyttämään mitä osasin, ja kaikki natsasi kohdalleen. Olin kiertänyt ja nähnyt touhua niin paljon, että kuningashommaan oli sitten helppo lähteä.

Aikaisemmasta historiasta kerrottakoon, että Jouni sai kitaran 10-vuotiaana, ja perusti kohta bändin. Naapurin poika soitti bassoa ja sisko rumpuja.

– Siinä vaiheessa värkkäsin jo omia biisejä. Käytiin esiintymässä seurantalolla nuorisoiltamissa. Soitettiin sen aikaista suomipoppia, Yötä ja Dingoa ja mikä nyt milloinkin oli pinnalla. Ohjelmistossa oli kymmenkunta omaakin lauluani.

Nuorukainen jaksoi opiskella viisi vuotta klassisen kitaran soittoa ja musiikin teoriaa.

– Enemmänkin olisin voinut opiskella, varsinkin teoriaa. Tietysti tässä on koko ajan nuottien kanssa tekemisissä, mutta paremminkin olisin voinut ottaa homman haltuun. Hyvä kun edes tämän verran osaan.

Jouni on kokeillut monenlaista musiikin saralla. Trubaduurihommat kitaran säestyksellä ja myös ihmisten laulattaminen erilaisissa paikoissa on tuttua. Hän on päässyt esiintymään kirkkoihinkin, toisin kuin jotkut kollegansa.

– Tänäkin keväänä on tulossa muutama kirkkokonsertti. Suurin osa esittämistäni kappaleista on vanhoja tuttuja hengellisiä lauluja, mutta omiakin on joukossa. Minulla on pianisti mukana, ja itse soitan kitaraa. Tykkään kirkkojutuista, se on niin toisenlaista kuin tavallinen keikkailu.

Laulunteko lisääntyy

Sävellykset ja sanoitukset kulkevat Jounilla käsi kädessä ja syntyvät aina yhtaikaa.

– Olen sellainen hierojatyyppi. Välillä oli vuosia, etten tehnyt mitään ja sitten sain taas jonkun idean. Palkinnon saaminen synnyttää nyt lauluja ihan eri tahtia kuin aikaisemmin. Aihioita on kotona jo aika paljonkin.

– Toistaiseksi omaa tuotantoani on julkaistu kovin vähän. Entinen MTV-musiikki, nykyinen Mediamusiikki, tuotti tangokuningaslevyni. Sain siihen kaksi omaa biisiä. Se onkin ainoa tekemäni levy sen sinkun lisäksi, joka oli palkintona Nuori Solisti-kilpailussa. Siihenkin tuli kaksi omaa lauluani, joita soitettiin ainakin Tampereella paikallisradioissa.

Kotkalaisen Mika Honkasen omakustanteelle Jouni antoi yhden laulun. Myös monet muut ovat kyselleet materiaalia Vexi-palkinnon voittajalta.

– Artistien kanssa jutellessa ilmassa on ajatus, että he tahtoisivat lauluja uusiltakin tekijöiltä. Palkinto toi uskottavuutta lauluilleni ja antoi ajatuksen, että voisin tehdä niitä myös työkseni. Olisihan se kiva saada tuloja muualtakin, ettei aina tarvitsisi olla matkan päällä.

– Värkkään musiikkia kotona tosi pienessä studiokopissa, missä on 16-raitainen diginauhuri ja kaikkea muutakin roipetta. Voin laulaa ja soittaa kitaroita, koneelta saan rummut ja koskettimet. Teen lauluistani aina valmiit nauhat, joista kuulee oman näkemykseni.

– Vexi-kisaan laittamani laulut soitin melkein kaikki itse, joissakin oli bändi mukana. Olen demonnut laulujani pitkässä saatossa, ja kaivoin esiin kaikki vanhat c-kasetitkin. Kokosin kuusi erilaista laulua, joista poltin cd:n ja laitoin sanat mukaan.

Jouni oli jo unohtanut koko kilpailun saadessaan Halosen Kassulta tiedon voitosta ja kutsun tulla esiintymään Vexi Salmen 60v.-juhlakonserttiin. Televisioidussa tilaisuudessa Jouni lauloi yhden laulun (XXX), joka päätyi myös konsertin esityksistä tehdylle cd:lle.

– En ole kauheasti yrittänyt saada kappaleilleni aikaiseksi levytyksiä. Se olisi aikamoista vääntöä, sillä levy-yhtiöillä on omat lauluntekijänsä. Siihen joukkoon on aika vaikea kammeta.

Uusia tuulia

Jouni yrittää nyt saada läpi omaa musiikkiaan, jonka tekeminen on hänen tavoitteensa.

– Homma on kyynistä ja raakaa, tarkkana saa olla. Surullisinta iskelmämusiikissa on nykyään, että kaikki kuulostaa samalta, koska laulujen tekijöinä sekä soittajina ovat suurimmaksi osaksi samathenkilöt. Toki he ovat hyviä ja ammattilaisia. Kun musiikki tehdään samaan muottiin ja artistien maneerit ovat usein samantapaisia, on laulajiakin vaikeaa erottaa toisistaan. Varsinkin naisia kuunnellessa ei voi aina tunnistaa, kenen äänestä on kysymys.

Keronen ihmettelee, kuinka suomalainen musiikki voi kehittyä, jos uusia tyyppejä ja tapoja ei uskalleta käyttää. Välillä tulee ihmeteltyä radion soittolistojakin.

– Yritän epätoivoisesti räpytellä käytäntöä vastaan, ja olenkin saanut hieman tuulta siipien alle. Viime vuoden puolella lähetin demoja levy-yhtiöihin. Keväällä on tarkoitus saada sinkku pihalle, samaan aikaan kun uusi bändinikin astuu julkisuuteen.

Suomipopin lumoissa

Paitsi bändiä, Jouni on vaihtamassa myös tyyliä.

– Palaan siihen mistä alunperin lähdin. Haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. Tangokuningas-solisti saa välillä vähän huilata. En osaa vielä sanoa tarkkaan, millaista musiikkimme tulee olemaan, aikuispoppia kuitenkin. Biisit ovat ehkä jotakin Ramazottin ja Kirkan väliltä.

Kerosen entisen orkesterin Hopeisen Q:n soittajat asuvat Kotkassa ja Helsingissä, mikä hankaloitti kokoontumisia ja keikallelähtöjä. Siksi Jouni lähti kokoamaan uutta bändiä kotikaupungistaan Tampereelta.

– Teemme kimpassa myös lauluja, koska mukana on muitakin sanoittajia ja säveltäjiä. Olemme kaikki samanarvoisia, mikä on minusta kivaa, sillä olen aina ollut enemmän bändi-ihminen kuin solisti. Saan myös tehdä sellaista musiikkia, josta oikeasti itse tykkään.

– Välillä mietin kauhulla tulevaa elämänmuutosta ja suurta riskiä, koska tanssipaikat todennäköisesti jäävät pois tästä uudesta jutusta, tai ehkä tanssikeikkoja tulee tehtyä jonkin verran ohessa. Muuta vaihtoehtoehtoa ei nyt ole, kuin tehdä täysillä sen mitä tekee. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, se on fakta.

– En voi lähteä yksin tähän juttuun, vaan myös koko bändin pitää uskoa asiaan ja tehdä töitä asioiden eteen. Tietysti kestää jonkin aikaa, ennen kuin biisit alkavat soida radiossa ja keikkoja alkaa tulla.

Musiikin kuuntelun suhteen Jouni tunnustaa olevansa kaikkiruokainen.

– Ennen olin täysin suomipopin lumoissa, mutta muutaman vuoden olen kuunnellut muutakin. Viimeksi jäin koukkuun Ramazottin hienoon musiikkiin, vaikka en aluksi pitänyt ollenkaan miehen Aku Ankan äänestä. Edelleenkin suomalainen popahtava iskelmä miellyttää, Mamba ja kaikki muut. Nyt yritän itse soluttautua samaan juttuun.

– Sitä mistä eniten tykkää on kiva tehdä. Toivon, että se myös näkyy ja kuuluu musiikissani tavoittaen ihmiset. Seison täysin asian takana, varsinkin kun laulan omia laulujani. Pitää olla tarpeeksi uskoa omaan tekemiseen niin unelmat varmasti toteutuvat jossain kohtaa. Sehän on vaan ajan kysymys!

Bluesmiehestä minimalistiksi

Julkaistu

Honey B. & T-Bones juhli viime vuonna kaksikymmentävuotista taivaltaan kirjan ja kokoelmalevyn kera. Kuloniemen itsensä keräilemä ja kynäilemä muistelo Go-Go Shoes luo kokonaiskuvaa yhtyeen uraasta, ennen muuta anekdoottien kautta. Kronologisesti nurinkurisessa järjestyksessä etenevä kokoelma-albumi puolestaan osoittaa, kuinka luontevasti bändi on muuttunut bluestriosta ambient- ja hiphopvaikutteiseksi, ehdottoman omaääniseksi comboksi.

Yksi muistelmateoksen mieltäkiinnittävimmistä seikoista on järjettömän kova keikkatahti. Kuloniemi laskeskelee yhtyeen tehneen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana noin kaksisataa keikkaa vuodessa. Vaikka tahti on sen jälkeen hieman laantunut, niin kaiken kaikkiaan keikkoja on tullut tehtyä reippaasti yli kolmetuhatta. Tästä oli hyvä aloittaa keskustelu entisen blueskitaristin, nykyisen tekstuuri- ja koloristitaiturin kanssa.


– En ole koskaan ollut kovin tekninen kitaristi, ja varmaan se on ajanut minut käyttämään slidea. Omat heikkoudet täytyy muuttaa vahvuuksiksi. En tiedä, onko pienellä vahvistimella soittaminen erityisen omaperäistä, mutta se on tärkeä juttu. Elämä tuli paljon helpommaksi sen myötä, noin vuonna 1995. Soundi oli paljon helpompi saada haltuun.

Kun keikkojen määrä nousee tuollaisiin lukuihin, niin kuinka paljon yksittäisiä esiintymisiä voi enää muistaa?

– Vivahteita on aina sen verran, että kyllä niitä mieleen jää. Me esiinnyimme lähinnä klubitasolla, joten kontaktia ihmisiin oli enemmän, ja tätä kautta keikoissa oli aina vaihtelua. Totta kyllä on sekin, että keikkoja unohtuu. Me olimme jokin aika sitten eräässä paikassa, jossa olimmue kuulemma olleet viimeksi vuonna 1993. Sen enempää minulla kuin Aijallakaan ei ollut mitään havaintoa, että sielläkin oli käyty.

Missä vaiheessa alkoi tuntua, että kaikki perusasiat oli nähty? Tarkoitan järjestelyjen pettämistä, kamojen katoamista, ja kaikkea odottamatonta hyvää ja huonoa, mitä tien päällä tulee vastaan.

– Se tunne tuli aika äkkiä. Tai äkkiä ja äkkiä… sanoisin, että kyllä siinä viisi vuotta meni. Meillä se tuli luultavasti näin nopeasti, koska me teimme joka vuosi niin paljon keikkoja. Me mahduimme triolla vaikka minkälaisiin paikkoihin, joten tätäkin kautta me näimme aika paljon erilaisia juttuja.

Entäpä sitten perusasiat soittamisen näkökulmasta? Missä vaiheessa bändi oppii tuntemaan itsensä niin, että suuria yllätyksiä ei tule?

– Se vaatii varmaan sata keikkaa. Sellainen tietty rautaisuus tulee soittoon vain silloin, jos keikkailee viikoittain. Keikka on kuitenkin ihan eri juttu kuin yksinään tai jopa ryhmässä harjoittelu, ja keikkakunnon ylläpitäminen vaatii nimenomaan keikkailua. Jossain vaiheessa voi tulla vastaan myös huono, tylsistyttävä rutiini, ja se on tärkeä tiedostaa. Me tiedostimme sen, ja oikeastaan juuri sen vuoksi meillä on ollut uralla niin erilaisia vaiheita.

Siis tyylilajivaihteluissa on ollut takana myös se, että biisit ovat kuluneet keikoilla puhki?

– Niin. On tullut sellainen olo, että meillä ei ole enää mitään sanottavaa näiden biisien kautta. Meidän settimme kyllä eli koko ajan, vanhaa materiaalia putosi pois ja uutta tuli tilalle. Toiset biisit kestivät matkassa hyvinkin pitkään, mutta jossain vaiheessa täytyi tehdä isompi muutos.

Miten teidän keikkasettinne on vuosien aikana muuttunut, jos ajatellaan esimerkiksi omat kappaleet vs. lainabiisit?

– Aluksi soitimme lähes pelkästään covereita. Pikkuhiljaa painopiste on muuttunut omien hyväksi ja vuoden 1995 jälkeen kaikki on ollut omaa. Blues on tietysti tradition toistoa, ja siihen kuuluu covereiden tai omien tulkintojen esittäminen. Ehkä siksikin olemme tehneet pesäeron ko. tyyliin.

Rutiinin välttämisestä tuli mieleen tällainen pikku tarina. Haastattelin taannoin King Crimsonin kitaristia Adrian Belewiä, joka kertoi virittäneensä kitaransa D-kielen C:hen, jotta joutuisi tiedostamaan soittonsa ihan uudella tavalla ja jottei voisi nojata maneereihinsa. Miltä kuulostaa?

– Mikä ettei… Mikä tahansa, mikä pakottaa löytämään uuden suunnan, on ihan jees. Mun on vaikea kuvitella, että tekisin noin, tuohan on normaalivirityksessä aika raju vaihdos. Olen itse käyttänyt avovireitä, joissa on aina ihan oma luonteensa ja joissa joutuu miettimään juttuja eri tavalla. Adrian Belewin tapauksessa tuo kyllä kuulostaa järkevältä. Muistaakseni hän sanoi jossain, että jos vaikka kitarasta hajoaa mikki kesken keikan, siitä pitää tehdä osa show’ta. Että hän ei selvästikään riskejä pelkää.

Hallitusta kaaoksesta staattisuuteen

Honey B. & T-Bones herätti alkuaikoinaan huomiota aggressiivisella esiintymisellään. Biisien väleihin ei jätetty turhia taukoja, vaan keikat olivat rajua tykitystä alusta loppuun. Tämä oli omiaan kasvamaan bändin mainetta nimenomaan keikka-aktina. Jossain vaiheessa kohkaus alkoi rasittaa, ja bändi muutti tyyliään varsin rajusti. Mieleeni nousee muistikuva Juttutuvan [Helsinki] keikalta noin vuodelta 2000: [Jari] Kettunen istuu – tietysti – rumpujensa takana, Kuloniemi ja Puurtinen seisovat lähes paikoillaan koko keikan. Kuloniemen spiikit tulevat suoraan ufo-osastolta; hän esittelee uudet HBTB-biisit suomalaisen rockin klassikoiksi (yksi niistä on olevinaan Sielun Veljien Kanoottilaulu) ja herättää näin mielenkiintoista hämmennystä. Yllättävää kyllä, keikan intensiteetti on kova, vaikka kiihkoilu puuttuu.

Minkälaisia reaktioita teidän suunnanmuutoksenne alun perin keikoilla herätti?

– Kyllä sen näki, että osa vanhoista faneista alkoi kaikota, ja tilalle rupesi tulemaan uusia. Tämä vaihe kesti muutamia vuosia, ja se herätti myös hämmennystä. Mutta nyt kun sitä ajattelee, niin meni se helpommin kuin olisi voinut kuvitella.

Epäilyttikö tai jännittikö muutoksen tekeminen teitä?

– Tietyllä tavalla kyllä, mutta se tuotti myös uutta motivaatiota, koska otimme tietoisen riskin. Nimen muuttaminen vuosituhannen vaiheessa oli muuten vastaanoton kannalta isompi juttu kuin tyylimuutos, uutta nimeä ei ole vieläkään otettu kaikkialla vastaan. Jotkut keikkajärjestäjät ovat esimerkiksi vaatineet, että lehti-ilmoituksessa pitää voida käyttää vanhaa nimeä.

Täytyy muuten sivuta tätä teidän bändinne erikoisuutta, sinun ja Aijan suhdetta. Vanhan muusikkolatteuden mukaan bändin sisällä ei saa olla parisuhdetta, koska se hajoittaa sekä bändin että parisuhteen. Teillä on kuitenkin mennyt hyvin jo pitkään. Mites nyt näin?

– Parisuhde bändissä on kyllä ajoittain rasittanut sekä bändiä että parisuhdetta, mutta se on myös ollut rikkaus. Me olemme kuitenkin olleet bändin moottorit. Tilanne voisi olla toinen, jos joku muu olisi bändissä johtajana. Me ollaan hyvä parivaljakko Aijan kanssa, ja se on tässä ihan kantava voima. On hauskaa tehdä kimpassa asioita.

Minkälainen biisintekometodi teillä on? Ja onko se muuttunut ajan kuluessa?

– On se muuttunut. Alussa biisit olivat blues- ja R&B-pastisseja. Minä olin pääasiallinen biisintekijä. Joskus 1986-87 alkoi omakin ilme löytyä, joskin kappaleet tukeutuivat yhä bluesin ja autotallirockin traditioon. Hiljalleen mukaan tuli myös popsävyjä. Vuoteen 1990 mennessä Aijan panos oli vahvistunut, ja nykyään hän on pääasiallinen säveltäjämme. Itse keskityn enemmän tekstipuoleen. Saatamme myös tehdä biisin yhdessä. Metodeja on monia. Nauhoittelemme ja hoilailemme aihioita keskenämme, kumpikin lisää keitokseen aineksia. Raakaa työtä, mutta palkitsevaa.

Bluesista se lähti

Kuloniemen nykysoitossa ei enää juuri bluesin sävyjä kuule, vaan hän soittaa koko ajan vähemmän – tekstuurimaisesti, kuin väreillä pelaten. Mutta kun tietää, miten puhdasoppisen bluesvaikutteista musiikkia hän uransa alkuaikoina teki, on pakko kysyä, vieläkö rakkaus bluesiin elää.

– Kyllä elää. Hyvää bluesia vain tehdään tänä päivänä kamalan vähän. Turhaa bluesia tehdään hirveästi. Kun sitä soittaa ammatikseen radiossa, niin huomaa hyvin, miten harvoin kokonaisvaltaisia blues-elämyksiä osataan nykyään tehdä.

Miltä blueslevyjen kenttä sitten näyttää?

– Kiinnostavaa materiaalia on ehkä kymmenen prosenttia. Bluesiahan julkaistaan todella paljon, se on ihan oma teollisuuden laji. Sitä kuluttaa Jenkeissä lähinnä keskiluokkainen, keski-ikäinen väestö.

Elääkö itse traditio? Onko todellisia uudistajia vielä?

– Kyllä, joitakin. Esimerkiksi jossain Pohjois-Mississippissä on edelleen ihan paikallisia, turmeltumattomia blues-äijiä, todella mielenkiintoisia tapauksia. Sitten on työläissarja, jonka edustajat ovat tehneet pitkän uran bluesin parissa. Siis tavallaan bluesin katrihelenat tai mattieskot. Sitten on vielä tämä supertähtiosasto, mustien puolella B. B. King ja muutama muu, valkoisissa Gary Moore, Eric Clapton, ja myös muutama muu. Nämä viimeiset ovat kliseiden toistajia, joiden musiikki ei kiinnosta minua ollenkaan. Kiinnostavaa kyllä on se, että nämä äijät saattavat vielä joskus houkutella jonkun nuoren aidon bluesin pariin.

Mitenkäs sitten käy, kun nämä isot tähdet lopettavat?

– Nii-in! Minusta blues on taidemuotona pian aika lailla umpikujassa. Kohta on edessä todelliset kohtalon hetket. Viimeisin todella iso piristysruiske oli Stevie Ray Vaughanin ja Fabulous Thunderbirdsin juttu. Blues voisi vielä alkaa elää fuusioitumisen kautta, esimerkiksi joku hiphop-pohjainen lähestymistapa voisi olla yksi ratkaisu. Mutta ei Jenkkilän mustaa nuorisoa kiinnosta joku orjien jälkeläinen, hampaaton ja apaattinen bluesäijä.

Oliko teidän tyylimuutoksessa takana myös sitä, että sinä et kitaristina katsonut voivasi enää ilmaista mitään bluesin piirissä?

– Oli. Tuntuu, että rakastan bluesia liikaa lähteäkseni murhaamaan sitä omalla soitollani. Eikä kyse ole pelkästään minusta, vaan meillä kaikilla oli sellainen fiilis, että me ei pystytä koskaan tekemään tarpeeksi hyvää bluesia, huomattiin se mahdottomuus. Tuntuu muuten, että monen muunkin pitäisi se huomata…

Miten rakensit uuden tyylisi? Vanha bluesilmaisusi on selvästi kiinni tyylilajin perinteessä, mutta mistä ammensit materiaalia uuteen tyyliisi? Sehän on aika vähäeleistä, tekstuuripohjaista tavaraa.

– Ensin täytyy mainita tällainen juttu, että olen kyllä digannut bluesia käytännössä koko ikäni, 60-luvulta lähtien. Mutta olen kuunnellut kaiken aikaa myös paljon muuta. Esimerkiksi David Gilmourin soitosta olen pitänyt 70-luvulta saakka. Yksi selvä käännekohta tuli, kun kuulin Sonny Landrethia ensimmäisen kerran. Daniel Lanois oli toinen suuri vaikuttaja, varsinkin soundipoliittisessa mielessä. Olen kuunnellut vuosien varrella tosi paljon musiikkia ja sulattanut sieltä eri vaikutteita.

Miten kuvaisit sitten tämän sulauttamisprosessin seurauksena syntynyttä Esa Kuloniemen omaa kitaransoittotyyliä?

– Varmaan se liittyy aika paljon pelkistämisen ja koloristisuuden ideologiaan. En ole koskaan ollut kovin tekninen kitaristi, ja varmaan se on ajanut minut käyttämään slidea. Omat heikkoudet täytyy muuttaa vahvuuksiksi. En tiedä, onko pienellä vahvistimella soittaminen erityisen omaperäistä, mutta se on tärkeä juttu. Elämä tuli paljon helpommaksi sen myötä, noin vuonna 1995. Soundi oli paljon helpompi saada haltuun.

Miten sinä muuten kuuntelet nykyisiä hevikitaristeja? Sehän on maailma, jossa kitarasankaruus elää vahvasti ja jossa suomalaiset pärjäävät hyvin kansainvälisestikin tarkasteltuna. Minkälaisia asioita heissä kuulet? Vaikka nyt Stratovariuksessa.

– Timo Tolkki on aivan mielettömän kova soittaja. Pakko siitä on vaikuttua, ihan vilpittömästi. Näitä uusimpia metallibändejä en ole kuullut kovin paljoa, mutta virtuositeetti on kyllä yleensä aika huikeaa. Kuuntelen kitaraa kuitenkin vain kokonaisuuden osana, ja se musiikinlaji ylipäänsä ei kiinnosta. Olen sen verran vanhan kansan mies, että minusta Black Sabbath on tässä osastossa hienointa. Sen bändin jälkeen en myöskään ole omaksunut hevistä mitään omaan soittooni.

Radiotoimittaja

Vanhan kansanuskomuksen mukaan musiikkitoimittajat (varsinkin kriitikot) ovat katkeroituneita, lahjattommia muusikoita. Esa Kuloniemi on sekä Yleisradion toimittaja että tunnetussa bändissä vaikuttava muusikko, joten ajatusta on perin vaikea sovittaa häneen. Pitkään Radiomafiassa ohjelmaa vetänyt Kuloniemi siirtyi YLEn radiouudistuksen myötä Radio Suomeen, maanantain [myöhäisiltaohjelma] Kovan päivän illan bluesministeriksi.

Minkälainen suhde sinulla on tähän toimittajanhommaan?

– Se sopii minulle hyvin. Olen kuitenkin sen verran impulsiivinen ja ehkä vähän lyhytjännitteinen tyyppi. Radiotyöstä saa hyvää vaihtelua, se on varsinkin keikkailulle hyvää vastapainoa. Levykauppojen penkominen maailmalla oli myös motivoivampaa, kun tiesi että voisi viedä löytöjä radioon. Sitä paitsi radiokin on tietyllä tavalla soitin, ohjelmakokonaisuuden laatiminen on samantyyppistä kuin keikkasetin laatiminen.

Koska olet toimittaja, joudut radiossa sanomaan soittamastasi musiikista jotain. Ja koska olet myös muusikko, sinulla on varmaan näkemystä siitä, minkälainen kritiikki voisi olla mielekästä…

– Niin, musiikkikritiikkihän voisi parhaimmillaan olla foorumi, josta todella oppii jotain.

Nimenomaan. No, oletko sinä lukenut urasi aikana palautetta, joka olisi todella pannut sinut miettimään tai avannut jonkin uuden näkökulman?

– Sellaista kritiikkiä on hirveän vähän. Totta kai on kivaa, jos joku pitää meistä tai sanoo lukijoille, että me olemme hyviä. Mutta ei siitä hirveästi näkökulmia saa. Konserttiarviot ovat vaikuttaneet eniten, koska keikkailu on sitä, mitä tekee koko ajan. Levy on valmis ja peruuttamaton jo siinä vaiheessa, kun siitä kirjoitetaan. Keikkaysteemejä pystyy tarkistamaan, jos joku esittää hyviä havaintoja.

Onko sinulle aiheutunut vaikeuksia siitä, että olet sekä muusikko että toimittaja?

– Välillä tuntuu kuin joku kuuntelija ajattelisi, että kun se Kuloniemi tekee blues-ohjelmaa, niin sen pitää myös soittaa bluesia keikalla. Joskus vieläkin törmää keikoilla humalaisiin häiriköihin, jotka tulevat sanomaan jotain tämänsuuntaista. Onneksi harvoin.

Komeaa lentoa – Sirkka-Liisa Sass!

Julkaistu


Sirkka-Liisa sai äskettäin Suomen Kulttuurirahaston työskentelystipendin
Schloss Wiepersdorf-nimiseen taiteilija-taloon
Saksan Brandenburgissa, n. 80 km Berliinistä etelään.

Porin Taidemuseossa oli vuonna1999 esillä Sassin näyttely ”Noidankehä”, jossa hän kertoo tarinansa kamppailustaan pahenevaa skolioosia vastaan asettamalla voittajan huumorilla esille vuosikymmenien aikana keräämänsä valokuvat ja selkärangan oikaisuun käytetyt ortopediset korsetit ja vempaimet. Näyttely esittäytyi myöhemmin mm. Kiasmassa sekä Tukholmassa, saaden kaikkialla paljon huomiota mediassa ja ylistävää palautetta niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin.

Vuoden 2001 keväällä Sass julkaisi myös yli 400-sivuisen omaelämäkerrallisen romaanin, nimeltään myös Noidankehä, sekä saattoi maailmaan konserttikoosteen ”Yksisiipinen enkeli” omista lauluistaan solistinaan Anneli Saaristo.

Sassin elämä on ollut lievästi ilmaistuna värikäs. En tiedä, täytyykö (nais)taiteilijain todellakin kulkea niin mutkikkaita ja kivikkoisia polkuja, ennen kuin paineiset luovuudet keot räjähtävät ilmoille kuin keväiset mahtikosket? Lukuisat huomionosoitukset ja palkinnot musiikin saralla todistavat Sassin ammattilaisuuden. Ja väkisinkin Sassin säkeet tuovat suupieliin niin hymyn pilkkeen kuin surun häivänkin; huumorin keskellä traagisuuden taju on läsnä. Sassin teksti on inhimillistä, osuvaa, taiturimaista, suorastaan leinomaista riimittelyä. Sassin uskallus ja tyyli ovat syntyneet elämänkokemuksesta ja eurooppalaisuudesta: elämänmatka Mynämäeltä Saksaan ja mutkain kautta takaisin Suomeen on tuonut avaruutta aatoksiin.

Anneli Saaristo on luottoartistisi, miten valintasi osui häneen?

– En periaatteessa ole edes etsinyt muita löydettyäni niin upean tulkitsijan lauluilleni. Asuin silloin Saksassa, ja kun ”Elän hetkessä” pääsi Euroviisujen 1984 radiokarsintaan, Anneli oli ilokseni yksi ehdolla olevista solisteista. Olin Suomen lomalta palatessani kuullut häntä Finnjetillä, ja valintani oli selvä. Annelin ääni on kuin huilu, mutta tarvittaessa löytyy myös uskomaton blues-rekisteri. Kehunkin häntä valkoiseksi neekeriämmäksi. Olen pahoillani, etten ole vielä kykenevämpi ja tuotteliaampi, kun on linkki sellaiseen esittäjään. Hänen resursseillaan voisi maailma olla auki, mutta näillä markkinoilla hänkin pääsee liian harvoin levyttämään, kun vannoutunut kuulijakunta ei kuvastu platinaluvuin myyntitilastoissa. Se on minunkin tappioni, kun hänen vuosia livenä laulamansa Sassin setti on vasta pieneltä osin päässyt levylle asti. Anneli on vakiovalintani, mutta että minä olen Annelin valinta, siitä voin olla iloinen ja ylpeä. Yhteinen tuotoksemme, ”Yksisiipinen enkeli” lentää edelleen, seuraavaksi Tampere-talolle (12.3.).

Luin jostain rivien välistä, että olisit halunnut olla estraditaiteilija – onko niin ?

– Olen edelleen vakuuttunut siitä, että minulle annettiin kaikki avut teatterityötä varten. Kokoa, näköä, ilmaisuvoimaa ja laulutaitoakin olisi ollut näyttelijän tarpeisiin. Tunteen paloa ja äänen volyymia olisi voinut hyödyntää siinä työssä. Yksityiselämässä se on lähinnä ollut häiritsevää, kun ei aina pysty kääntämään sähköä pois päältä, eikä vaisummat tykkää. Eli: minkä näyttelijän maailma minussa menettikään!

Onko maailma muuttunut helpommaksi paikaksi naistaiteilijan elää ja tuoda työtään julkisuuteen – rehellisesti sanottuna?

– En tiedä, kun en Saksassa muilta töiltäni juuri ehtinyt taiteeseen paneutua. Puolivälistä 90-lukua, kun olen sitä täällä Suomessa yrittänyt, se on ollut tosi rankkaa, mutta itse näen esteenä ennemminkin omat kriteerini ja pääoman puutteen kuin sukupuolen.

Ihailen rehellistä ja riimikästä sanoitustyyliäsi. Ketä sinä ihailet? Runoilija-idolisi, sanoittaja-idolisi?

– Vaikea nimetä idoleja. On varmaan tarttunut vaikutteita sieltä sun täältä, niin suomalaisista kansanlauluista kuin vanhoista saksalaisista schlagereista ja kabaree-perinteestä. Hyvin nuorena olen osannut ulkoa Harmajat, Leinot ja Mustapäät, lukenut Sarkiaa ja Meriluotoa, tykännyt Muumeista ja Nalle Puhista. Myöhemmin kantanut Saksaan Agit Proppia ja Love Recordsin kiekkoja, lämmennyt Aulikki Oksasen ja Marja-Leena Mikkolan sanoituksille ja rakastanut Chydeniuksen koko tuotantoa. Saksassa minuun tekivät vaikutuksen Brecht & Weill -laulut, Kurt Tucholsky, Joachim Ringelnatz sekä Friedrich Hollaender sanoittajineen. Moni muu laulelman mestari Bellmanista Jacques Brel´iin sykähdyttää; näköjään kaikki ovat vanhempia nimiä. Uudemmista runoilijoista vaikkapa Ilpo Tiihonen ja Juice Leskinen miellyttävät. En kuitenkaan ihmeemmin ihaile ketään. Itseäni vähän, jos vielä pysyn pätkän verran hengissä ja saan jonkun laulun aikaiseksi.

Riimitekniikkasi? Oletko opiskellut, harjoitellut, ottanut mallia muilta – vai onko tyylisi oman kehityksesi tulos?

– Minulla ei ole tietoista riimitekniikkaa, kaikki on luontaista. Istuin kyllä 60-luvun alussa pari lukukautta runousopin luennoilla Turun Yliopistossa, mutta eipä siitä paljon mieleen jäänyt, kerrata pitäisi. Tyylini on aiheen mukaan, pilkkalaulu-haistatuksista balladeihin ja tangoon. Mitä teenkin, olen perfektionisti.

Vierivä kivi ei sammaloidu, yhdytkö ajatukseen?

– Lienee näin, mutta pyöritys on ollut liiankin hurjaa. Välillä kivi vierii suohon ja välillä päin kallioita niin että kolisee. Kantteja on tainnut tulla lisää ja ehkä sammaltakin ­ korvien väliin.

Kuinka laulutekstisi syntyvät? Oletko hetken lapsi, kuunteletko intuitiota – vai päätätkö vain istua alas ja kirjoittaa?

– Pitäisi vain päättää kirjoittaa, niin syntyisi enemmän. Tykkään, kun joku briiffaa. Sanoo vaikka aiheen ”Nainen odottaa”, kuten Anneli ja Petri Kaivanto aikanaan, niin samassa laulu jo syntyy. Joskus pistää politiikka ja byrokratia vihaksi, ja silloin syntyy vaikkapa ”Pieruhumppa”. Tai sitä sattuu syttymään: ”Rakastaa vai rakastella”. ”Elän hetkessä” syntyi, kun odotin leikkausta, johon uskoin kuolevani. ”Sebastian” ja ”Annamaria” syntyivät, kun rakkaus lapsiini vaati kanavan, ja ”Viha rakkaus” puolestaan, kun tunteet miestäni kohtaan repivät kahtia. ”Riisutut roolit” on sekin omakohtainen tarina kaiken menetyksestä. Elämästä ne laulut ovat syntyneet, mutta liian kovat kokemukset tukkivat joskus kokonaan. Toivon taas pystyväni runoilemaan, kun tuska mieheni kuolemasta hieman hellittää.

Mitä neuvoja antaisit aloitteleville naisrunoilijoille, naissanoittajille?

– Tarvitaan ajatus ja tunne. Sanan ja rytmin taju. Kuuntele sisintäsi. Ole vilpitön, älä kruusaile. Tiivistä ja pelkistä. Älä ota itseäsi tai aihettasi liian vakavasti. Proosarunot vaativat muodon ja riimirunot kunnon riimit eikä sinnepäin. Minä teen enimmäkseen perinteellistä riimiä, joka tuo melodian mukanaan. Säkeeni soivat jo säveltämättöminäkin.

Ovatko taidepiirit liian pienet ja ahtaa Suomessa? Voiko täällä elää ja olla vapaasti, mielestäsi? Vai onko ”Vapaus” näennäistä? Olet sentään asunut paljon muuallakin – ja taas lähdet maailmalle, joten vertailukohtia sinulla on!

– Koen kuviot ja klikit täällä melko sisäänlämpiävinä. Sama tauti lienee vähän muuallakin, mutta ympyröitä on enemmän. Vapautta on, jos ei edes pyri piireihin, mutta hintana voi olla yksinäisyys. Kun kuitenkin minunlaiselleni poikkeusilmiöllekin muutama kanava on auennut, ei se ihan toivotonta ole. Ei niihin kutsuta, mutta työllään voi rikkoa iän ja sukupuolen mukanaan tuomat esteet, rahan mahdin ja muitakin muureja, jos vain pystyy ja jaksaa. Erilaisuutta härmässä kyllä helposti karsastetaan, sen sijaan, että se koettaisiin mielenkiintoisena. Tämä oli muualla toisin. Hampurissa jo suomalaisuus oli meriitti: se rajoja rikkova puuhanainen hattuineen oli hauska ja jännä tapaus – ja korttelin kaunistus, jos kauhistuskin.

Kenelle tahtoisit tehdä tekstejä, jos voisit valita, ja minkälaisia? Ottaisitko tilauksia enemmän vastaan? Tahtoisitko tehdä ”tilausiskelmää”?

– Voinhan minä valita, ja valitsen. Tahtoisin tehdä Annelille ja kenelle vaan, kenellä on halu ja kyky laulaa niitä, ikään ja sukupuoleen katsomatta. ”Mä olen nainen” ei tosin ihan istu miehelle, mutta drag-show´hun kyllä. En ole laulujani pahemmin kaupannut, mutta pitäisi kai. Musikaalisuus ja tekstin taju on tärkeämpää kuin upea ääni, vaikka sekin on plussaa. Teen mittatilaustyötä, kun tiedän esittäjän. Mikäs ettei myös rehellistä iskelmää. Falskius ja tekotaiteellisuus on pahasta. Ironia on minun lajini ja ”hyvän maun” rajankäynti houkuttaa. Saa olla tuhma, härski ja naiivikin, mutta ei vulgääri. Liian suuret tunteet tympivät, jos ei niihin sisälly pientä vitsiä. Joskus vokalisti hehkuttaa niin, että kuulijalle ei jää mitään. Jos vielä teen tekstien tekstin, vien sen Chydeniukselle sävellettäväksi. Hänen kaartistaan löytyvät myös parhaat esittäjät.

Miten sävellät ? Piano, kitara, hyräily? Kirjoitatko nuotteja, vai äänitätkö kasetille?

– Joskus oli pianot ja vehkeet, nyt on vanha sähköurku ja mankka. Kävin kakarana 10 vuotta pianotunneilla ja saan yksinkertaisen nuottikirjoituksen paperille, mutta mieluummin annan jonkun muun kirjoittaa biisin kasetiltani.

Kuinka markkinoit uudet laulusi ?

– Pitäisi alkaa markkinoida. Pelkät tekstit saisin varmaan paremmin kaupaksi kuin säveltämäni biisit, joita suurin osa tuotannostani on. Niitten kunnon demoiksi saattaminen on ollut vaikeaa ja kallista ja tekemiseni jarru. Nyt siihen on löytynyt talkoohenkinen kumppani, joka myös pitäytyy minun nuoteissani, kun tekee minulle. Vastaavasti minä olen tekstittänyt hänen sävellyksiään. Ihana yhteistyö on syntynyt tämän Mikon kanssa (= puolalainen kosketinsoittaja, Michael Kujawa, joka on vuosia soittanut tunnetuimpien suomalaisten artistien taustabändeissä).

Muun muassa Anneli Saaristo, Arja Saijonmaa, Hellin Leed, Kari Piironen ja Viktor Klimenko ovat levyttäneet tekstejäsi. Lisäksi, mm. Irina Milan, Lulu Tanhuanpää, Sinikka Sokka, Martina Roos ja Eija Domnick (Hinkkala) ovat esittäneet laulujasi. Minkälaista uutta materiaalia on kehitteillä ?

– Uutta leikillistä, tunteellista ja pikkutuhmaa kapakka-ohjelmistoa on tekeillä, mutta siitä en voi vielä enempää paljastaa.

Sirkka-Liisa sai äskettäin Suomen Kulttuurirahaston työskentelystipendin Schloss Wiepersdorf-nimiseen taiteilija-taloon Saksan Brandenburgissa, n. 80 km Berliinistä etelään. Paikka on upea vanha linnamainen herraskartano puistoineen, jossa muutama kymmenen stipendiaattia kaikkialta maailmasta taiteen eri aloilta työskentelevät. ”Tarjolla oli säveltäjälle studio upeine flyygeleineen, kuvataiteilijalle mahtava korkeaikkunainen ateljee ja kirjailijalle luukku ja Remington. Kaksi ensimmäistä aiheuttivat rimakauhun, joten valitsin viimeksi mainitun. Tässä pulmani: En ehdi enää minkään alan ammattilaiseksi, kun ikää on 60 ja risat. Joten laptop vain kainaloon ja puistoon runoilemaan!” Näin Sirkka-Liisa. Siinäpä asennetta meille muillekin!

 

 

ELVISin VUOSIKOKOUS

Julkaistu

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n sääntömääräinen vuosikokous pidettiin 24. helmikuuta Helsingissä, Teatteri Avoimien Ovien tiloissa. Läsnä oli 43 yhdistyksen jäsentä.

Kokouksen puheenjohtajaksi valitun Henrik Otto Donnerin johdolla kokous käsitteli sääntömääräiset asiat, eli mm. toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen vuodelta 2002, toimintasuunnitelman ja talousarvion vuodelle 2003, sekä toimitti johtokunnan jäsenten vaalin erovuoroisten tilalle. ELVISin vuosikokoukselle kuuluu myös Malmstén-säätiön hallituksen vaali.

Vuosikokous sujui hyvässä hengessä ja varsin ripeästi. Vs. toiminnanjohtaja Pekka Nissilän esittelemä toimintakertomus hyväksyttiin keskustelutta, kuten myös tilinpäätös. Kokous myönsi johtokunnalle vastuuvapauden. (Mainittakoon, että tavan mukaan toimintakertomus postitetaan jäsenille.)

Myös toimintasuunnitelma sekä talousarvio hyväksyttiin yksimielisesti. Toiminnan suhteen pyritään jatkossa aloittamaan uudelleen ”Tekijäillat”, eli valitun teeman ympärille kootut tilaisuudet, joihin yhdistys kustantaa pienen iskuryhmän alustajiksi sekä tiedonjakajiksi. Tilaisuuksien tarkoituksena on tiedonjaon lisäksi edistää molemminpuolista kanssakäymistä ja saada mahdollisesti yhdistykselle myös uusia jäseniä.

Tommi Lindell on johtokunnan uusi jäsen.

Yhdistyksen juhlavuoteen (2004) liittyen tulee jo kuluvan toimintavuoden puitteisiin joitakin toimintoja ja kulueriä, joihin budjetissa varauduttiin. Juhlavuoden toimintoja suunnittelemaan on johtokunta päättänyt perustaa toimikunnan, joka aloittaa kokouksensa jo kuluvana keväänä.

Palkkioiden suhteen vuosikokous hyväksyi esityksen mukaisesti johtokunnan kokouspalkkioiden noston, sekä varapuheenjohtajan kuukausikorvauksen vaihtamisen tehtäväkohtaiseen korvaukseen.

Yhdistyksen varapuheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti uudelleen erovuorossa ollut Eero Lupari. Muut erovuoroiset johtokunnan jäsenet olivat Timo Forsström, Jari Knuutinen ja Janne Louhivuori. Kaikki olivat valmiita jatkamaan johtokuntatyössä, ja heidän lisäkseen vaalivaliokunta esitti johtokuntaan Tommi Lindelliä. Suoritetussa vaalissa äänet jakautuivat seuraavasti: Jari Knuutinen/34, Timo Forsström/32, Tommi Lindell/31 ja Janne Louhivuori/25. Näin ollen Tommi Lindell nousi uutena jäsenenä yhdistyksen johtokuntaan.

Varapuheenjohtaja Eero Lupari esitti viisitoistavuotisen johtokuntapestinsä päättäneelle Janne Louhivuorelle lämpimät kiitokset ansiokkaasta työstä ja panoksesta yhdistyksen hyväksi. Janne on mukana erilaisissa työryhmissä, ja edustajana mm. LUSESissa ja FIMICissä, joten hänen työpanoksensa jatkuu edelleenkin.

Vuosikokous hyväksyi johtokunnan tekemän esityksen Georg Malmstén -säätiön hallituksen kokoonpanosta. Erovuoroiset Arthur Fuhrmann, Markku Johansson ja Jussi Sydänmäki valittiin uudestaan, sekä edesmenneiden Jaakko Salon ja Ragni Malmsténin tilalle valittiin Pekka Nissilä ja Yatta Malmstén (suvun edustaja). Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan valitsee hallitus keskuudestaan.

Jäsenaloitteita ei vuosikokoukselle oltu esitetty.

Teksti: Pekka Nissilä

JAAKKO SALO – TRIBUUTTI

Julkaistu

ELVIS ry:n kunniajäsenen, viime kesäkuussa yllättäen kuolleen Jaakko Salon elämäntyötä kunnioitettiin Mies ja musiikki -otsikoidulla konsertilla maaliskuun 1. päivänä Helsingin Kulttuuritalolla. Uuden Iloisen Teatterin järjestämässä konsertissa kuultiin musiikkia, jota Jaakko Salo oli säveltänyt, sovittanut tai tuottanut.

Konsertin juonsi Peter von Bagh. Solisteina olivat Danny, Eino Grön, Juhani Markola, Raimo Sirkiä, Kirka, Hortto Kaalo, Anneli Sari, 7 Seinähullua, Arja Saijonmaa, Katri Helena, Tapani Kansa sekä Marjatta Leppänen. Illan orkesterina toimi Vantaan Viihdeorkesteri johtajanaan Markku Johansson.

Konsertti nauhoitettiin YLE TV1:n toimesta, ja se lähetetään TV1:ssä vapunaattona. TV1 esittää seuraavana päivänä – Vappupäivänä siis – dokumentin Jaakko Salon elämäntyöstä otsikolla Jaakko Salo, Salon Jakke. Molempien tv-ohjelmien ohjauksesta vastaa Päiviö Pyysalo, ja ne ovat YLE Viikottaisohjelmien ja Bluemedia Oy:n tuotantoa.

EMI Finland Oy julkaisi helmikuussa äänitteen Uuno on numero yksi! – Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998. Juha Nokelaisen toimittamassa koosteessa kuullaan 36 raitaa 19:sta elokuvasta. Kansivihkossa on Nikulaisen saatesanojen lisäksi rumpali Roope Koistisen lyhyt muistokuva elokuvien musiikkiäänityssessioista, sekä Juha Seitajärven pitkä artikkeli Jaakko Salon elokuvamusiikkituotannosta.

Huhtikuun alussa julkaisee Edel Finland Oy kokoelma-äänitteen Mies ja musiikki – 40 toivelaulua. Mittavan artistikaartin esittämänä kuullaan edustava valikoima Jaakko Salon sovittamaa musiikkia koko hänen uransa ajalta. Kansivihkoon tulee myös Jukka Virtasen kirjoittama historiikki, sekä valokuvaliite.

Teksti: Pekka Nissilä

kuva: Martti Heikkilä

SOVITUS, osa 2

Julkaistu

Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin edellisessä SELVISissä (04/02). Teksti perustuu yhdistyksen syyspaneelissa viime lokakuun lopulla käytyyn keskusteluun sovittamisesta. Käytyä keskustelua on referoitu yleisesti, ja hieman vapauksia ottaen yhdistellen, ilman viittauksia käytettyihin puheenvuoroihin.

Nykytuotannossa luovia osatekijöitä [henkilöitä] on monta. Miksaajalta voi tulla idea luovaan panokseen, myös tuottajalta. Teos saattaa syntyä koko tuotantoryhmän panoksen toimesta, ja näin kaikki ovat oikeutettuja osuuksiin. Viivat ovat usein veteen piirrettyjä.

Lähtökohtana on kunkin oma tontti, eli tuottajalle kuuluu tietyt asiat, äänittäjälle tietyt jne. Loppujen lopuksi on kyse siitä, että ko. henkilö tekee työnsä hyvin, ja saa lopputuloksen paremmaksi, kuin jos olisi tehnyt osuutensa huonommin. Lopputulos toimii paremmin siinä funktiossa mihin se on tehty. Milloin työ on ollut sovitus- tai kanssasäveltäjäkrediittiin oikeuttavaa toimintaa, on pykälää kovempi juttu.

Käytännössä edelleen säveltäjällä on lähtöidea, josta pidetään kiinni. Kuitenkin loppupelissä on tilanne, jossa tiimin edustaja tulee krediitteihin, kun riittävää luovaa panosta on tapahtunut. Useinkaan ei kannattaisi ajatella mukaan sovittajaa, vaan kanssasäveltäjää. Tämä on meillä vielä uutta.

Eri ammattilaisten ammattitaitoon kuuluu tiettyjä asioita, kuten esimerkiksi se, että muusikot osaavat soittaa sointulapuista. Tuottajan työhön kuuluu toimia myös sovituksen tuottajana. Tuottaja voi käyttää mute-kytkintä äänityksessä muokatakseen sovitusta, muusikot vain soittavat. Joskus ideoiden tarjoaminen häiritsee muusikoiden keskittymistä liikaa, joten äänittäjän kanssa yhteistyössä voi puuttua musiikillisiin ratkaisuihin. Keskustelu sovittajuudesta on syytä sitten käydä.

PALKAN PERUSTE

Gramex-käytäntöä muutettiin jokin aika sitten siksi, että nykypäivän studiotuottajien huomattiin pystyvän käyttämään entistä systeemiä kohtuuttomasti hyväkseen. Tuottaja/sovittaja/kapellimestari/muusikkona toiminut henkilö rakensi osuuttaan kasvattavia raitamääriä teknologian avulla, ja merkitsi itsensä myös kapellimestariksi, vaikkei käytännössä johtanut muusikkoryhmää lainkaan.

Gramex-korvauksistakin on tullut työpalkan maksamisen osuus. Säveltäjä on lähtökohta, sovittajalle pitäsi maksaa työpalkka, säveltäjän palkka tulee teoksen käytöstä. On kuitenkin väärin, että jos sovittajaosuus myönnetään, se oletusarvona vähennetään säveltäjän osuudesta. Kun sovitus edesauttaa koko teoksen menestystä, on oikeus ja kohtuus että se tasataan kaikkien osuuksista.

Missään maailmassa ei ole niin paljon rekisteröityjä sovituksia kuin Suomessa. Työn maksajan osoite on ”väärä”. Jakosäännön uudistamisessa lähdettiin nimenomaan siitä, että teoskynnys on liian matala. Kun vapaiden teosten kynnys on korkea, tulee suuri määrä siitä, että säveltäjät ovat myöntäneet lupia.

Esimerkiksi Monosen Satumaasta on Teostossa 68 rekisteröityä sovitusta. Vain muutamalla niistä on taloudellista merkitystä. On myös luvallisia sovituksia, joita ei ole esitetty, ainoastaan rekisteröity. Ja Teoston rekisterissä on myös luvattomia sovituksia, joiden rekisteri on aikanaan esitysilmoitusten perusteella avattu, mutta enää niin ei tehdä. Eli luvattoman esityskorvaus menee kantaversiolle. [katso Martti Heikkilän kirjoitus SELVIS 2/02 -toim.huom.]

Tänä päivänä tuntuu vaikealta saada sovitusosuuksia, lupakriteerit ovat jopa erikoisia. Tosin sovitus-sanaa käytetään lähes kaikesta. Monet lupasovitukset ovatkin vain orkestraatioita, olemassa olevan materiaalin hyödyntämistä. ”Toivelaulusovituksilla” tehdään kokonaisia televisio-ohjelmia! Sovitus on idea, puuttumista perusmateriaaliin tavalla tai toisella, alkaen soinnuista. Oivallus pitää olla, että syntyy jotain. Kansanlauluun ”itsestään selvät” soinnut voi moni löytää, mutta hyvin soivan kolmiäänisen satsin siihen tekee huomattavasti harvempi.

Moraalin nostoa riittää siinä, että mitä kutsutaan miksikin. Hyväksyttävää logiikkaa on vähän, miten siinä yleisö voisi oppia käsittelemään käsitteitä sävellys ja sovitus ja orkestraatio? Epärehellisyyttä on ammatti-ihmisissäkin, kun toisten töitä esitetään omina.

Plagiaatiokanne on olemassa myös sovituksista. Tekijän tulee valvoa omia töitään. Kun tekijä antaa luvan, pitäisi valvoa että kynnys ylittyy. Ohjelmistotoimikunta valvoo vapaiden teosten suhteen.

On käsittämätöntä, että sovitus katsotaan tapahtuneeksi, muttei saa osuuksia. Kun sovitus ylittää teoskynnyksen, se saa tekijänoikeuden suojaa. Siihen kuuluvat moraaliset JA taloudelliset oikeudet. Nykykäytäntö on tietyltä kantilta jopa kestämätön.

Taannoisessa käännösversiotehtailussa transkriptio on automaattisesti rekisteröity sovituksena, sitä kutusuttiin siinä ympyrässä sovittamiseksi. Myös erilaiset kokoonpanot ovat suuri syy sovitusten määrään.

Ei ole resursseja kitkeä moraalisiin oikeuksiin liityviä ongelmia pois. Valistustyötä on saatava kentälle.

OSASOVITTAJAN ARKIPÄIVÄ

Osasovituksena ymmärretään esimerkiksi jousi-, puhallin- tai kuorosovitus johonkin teokseen, eli mukana on muitakin tekijöitä. Kun jaetaan osuuksia, on oltava logiikkaa millä on merkitystä, jaetaan sitten tekopalkkaa tai tekijäosuuksia. Argumenttina kuulee usein, että ”meidän bändissä on näin monta, sovituskakku on pieni”. Jos luodaan yhdessä, pitäisikin jakaa koko kakkua, ei vain sovitukakkua. Eli jos ei ole olemassa selkeätä biisiä, niin jaetaan koko kakkua.

Jos selkeästi pyydetään jonkinlaista sovitusta, niin siitä ei voi olla jakamassa 11,5%:ia vaikka kuudella [bändijäsenellä]. Tällöin pitäisi olla selkeästi tekopalkka. Kovin harvoin vain on. Useimmin pitäisi olla niin, että on kyse sovituspalkasta, eikä teosto-osuudella ole roolia. Tällä hetkellä on usein tilanne niin, ettei sovittamisessa päästä Elvisin yletariffeilla edes minimitasolle. Ja samaan diiliin liitetään myös nuotit. On tullut käteväksi tuottaa toki nuotit, mutta se on eri työ. Kun juuri kenelläkään taholla ei ole varaa maksaa tekemisestä juuri mitään, niin osuudet ovat neuvotteluissa. Osan sovittajista on mahdollista saada korvausta vain Teoston kautta.

Ryhdittömyys on vienyt siihen, että ”sähän saat teostoja”. Firmatoiminta on syynä, ettei saa edes tarffien mukaan. Könttisummaa ei enää eroteltu, sama henkilö teki kaiken – säveltäjä, sovittaja, nuotinkirjoittaja, kapellimestari, muusikko.

Tietokonetekniikka mahdollistaa notaation luovan työn tekijälle, mutta se on hinnoiteltava erikseen. Jos on tiukka aikataulu, ja joutuu delegoimaan notaation edelleen, niin sovituspalkkio menee helposti notaation osuuteen.

Tilaajatahot ovat niin moninaisia. Joskus ei ole sydäntä laskuttaa, kun teos saa kuitenkin esityksiä. Jos ei tule teostoa, ei ole ”reilua”, että tilaaja maksaa aivan kaiken sovittamiseen liittyvän.

Bändissä yleensä sovittaminen jaetaan, kun kappaleen tekijät ovat tiukemmin omastaan kiinnipitäviä. Kun tuottaja keksii studiossa, että mukaan tehdään jouset, niin se on jousisovittajan kannalta ongelmallinen tilanne, kun siellä on jo valmiiksi viisi sovittajaa.

Bändissä on niinkin, että kun joku tekee sointukierron ja jonkinlaisen laulumelodian, niin loput tulee bändistä. Jos joku tekee torvet, niin se neuvottelee levy-yhtiön kanssa palkkiosta. Jos se on keksinyt sellaisen jutun, joka selvästi ”herättää” kappaleen, niin silloin hänelle pistetään säveltäjäosuudet. Hyvän sovituksen tekeminen palkitaan osuuksilla. Joskus sovitusosuutta kyllä jaetaan liian pieniin splitteihin. Tuottaja ratkaisee – sovituksessakin – mitä otetaan, mitä jätetään pois – jos sillä on edellytyksiä.

teksti: Pekka Nissilä

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

Selvis Nro 4 ilmestyi lokakuussa 1987, ja peräti kahdeksansivuisena. Puheenjohtaja Donnerin etusivun lisäksi tarjolla oli neljä toiminnanjohtaja Fuhrmannin artikkelia, yksi jäsenposti, sekä informaatiota koulutuksesta, kilpailusta ja apurahoista.

Donner puhuu koulutuksesta, kehoittaen jäsenistöä osallistumaan ESEKin ja LUSESin yhteistyönä järjestämään sanoittajaseminaariin, ”johon ELVIS kustantaa jäsenistään halukkaat”. Hän pohtii myös kysymystä ”epäpätevät musiikinopettajat”, ja peräänkuuluttaa työelämässä pätevöityneiden oikeutta saada opinnäytteen kautta myös muodollinen pätevyys.

Fuhrmannin ensimmäinen kirjoitus lohduttaa otsikollaan ”Kevyt musiikki otetaan vakavasti”. Hän kertoo Helsingin puistolalaisten aktiviteetista, joka johti kadun nimeämiseen Reino Helismaan kaduksi, sekä pronssireliefin paljastamiseen samaisessa kaupunginosassa. Fuhrmann jatkaa arvostuksen lisääntymisestä kertomalla Toivo Kärjelle myönnetystä säveltaiteen valtionpalkinnosta, muistuttaen myös aiemmista – muutamista – kevyen musiikin edustajista, jotka ko. palkinnon ovat saaneet.

ELVISin toinen äänite, ”Helsingin Poliisisoittokunta soittaa uutta suomalaista puhallinmusiikkia” [mainio otsikko! -toim.huom.] näki päivänvalon. Kotimaamme Suomi täytti valtiona ko. vuotena 70-vuotta, jonka kunniaksi ELVIS tarjosi suomalaisille ”ns. sinfoniaorkestereille” konserttipaketin kapellimestareineen (M. Puurtinen), solisteineen (A. Saaristo, E. Liikanen), juontajineen (J. Virtanen) sekä nuottimateriaaleineen (mm. O. Merikanto, G. Malmstén, T. Kärki, R. Lehtinen, J. Leskinen). Kahdeksan kaupunginorkesteria tarttui tilaisuuteen.

Muina aiheina Fuhrmannilla on lähdeveron korvauspolitiikka – ”valtiovarainministeriö huomasi sitten, että asia eivät voikaan olla ihan näin, että uppiniskaisia palkitaan ja kuuliaisia rangaistaan”, sekä 60-vuotista uraansa juhlinut Radion Sinfoniaorkesteri. Viime mainitussa aiheessa päästään myös aiheisiin Radion Tanssiorkesteri sekä Radion Viihdeorkesteri. Ja mukaan mahtuu vielä pohdiskelua Tampereen kaupnginorkesteriin kiinnitetyn kapellimestari Bergelin seikkailuista apartheidistisessa Etelä-Afrikassa.

Kilpailuinfoissa kiinnittää huomiota YLEn Eurovision laulukilpailusäännöstössä kohta nro 5: ”Sävellyksen yhteyteen tulee liittää maininta siitä, kenen tai keiden solistien laulettavaksi säveltäjä on laulunsa lähinnä ajatellut. Solistien valinnassa tulee ottaa huomioon taito esiintyä suurella estradilla sekä tv-kuvassa sekä kyky laulaa suorana äänitettävässä kilpailussa.” Nämä periaatteet ovat edelleen täysin käypiä, ja niitä voisi sitäpaitsi hyvin soveltaa myös toisinpäin, ohjeina yleisöltä tv-yhtiöiden tuotantopäälliköille!

ARKISTOJEN AARTEITA…


Rock-SM ’87 -kilpailun tuomaristo Finlandia-talon backstagella: (vas) Janne Louhivuori, Edu Kettunen,
Reijo Karvonen, Leevi Leppänen ja Pekka Nissilä.
Kuva: Pekka Helin.
 

teksti: Pekka Nissilä

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu
PALJON ONNEA VAAN JA PYKÄLÄÄ SILMÄÄN!

Narautin itseni taas kerran ajatuksiin vaipuneisuudesta. Tämän erinomaisen mukavan ajanvietteellisen tilan saavuttamiseen riitti, kuten niin monasti ennenkin, hyppysellinen hajamielisyyttä. Itse asiassa olin jo hyvän aikaa lukenut musiikkialan lehdestä erästä kitaravahvistimen testijuttua ilman, että siitä oli tunkeutunut tajuntaani mitään mikä perille tultuaan myös pysyisi siellä. Mieltäni asuttivatkin sen sijaan, uskokaa tai älkää, ikuisuuskysymykset!

Miten ihmeessä saataisiin suuri yleisö eli tavikset (tavis tavis > tavallinen ihminen) näkemään tekijänoikeuksien konkreettinen merkitys kansakunnan hengenelämän ylläpitäjänä? Käsitteen aineettomuus aineellistuu oikeuksien omistajille tekijänoikeuskorvauksina totta kai, mutta samalla myös koko yhteiskunta, henkisen vaikutuksen ohella, saa taloutensa rotaatioon kipeästi kaipaamiaan pelimerkkejä. Rouheana ropisee kulttuurinkin kuluttamisesta tullut eurosade valtion kirstun pohjaa vasten siinä kuin muualtakin lorisevat purot. Pilapiirtelyn aiheeksi kelpaa kyllä vaikkapa kadulla viheltelemisen virheellisesti oletettu korvausten alaisuus, mutta ei juurikaan esimerkiksi ammattirikollisia lihottava piratismi. Toisin kuin harmaa taivas, ei harmaa talous tarjoa minkäänlaista elvyttävää sadetta millekään lailliselle taholle.

Yhden miehen kokoukseni asialistan täyttyessä pikkuhiljaa, olin jo vähällä tavoittaa tekijänoikeuskysymysten syiden ja seurausten ytimen, kunnes pulpahdin huolestuneena pinnalle syvyyksistäni: Jostakin rupesi kuulumaan teoskynnyksen alittavaa pirinää eli perinteistä puhelimen soittoääntä. Soittaja oli säveltäjäystäväni. ”Hei, minulla menee mukavasti, mutta…”. Hänkin oli siis huolissaan. Se ei ollut yllättävää. Jostakin huolissaan olevien ihmisten määrä on aina kohtalaisen suuri verrattuna siihen joukkoon, joka ei ole jostakin huolissaan. Yllättävää olisikin ollut saada kuulla taiteilijakamuni ilmoittautuvan eloonsa tyytyväisten piskuiseen porukkaan…

Viisaat tietäjät ovat monesti todenneet, ettei hengenelämä oikein tahdo päästä kukoistukseen vatsan ollessa niin sanotusti täysi. Niinhän asia kenties on. Vaan onpa tuo niinkin, että pitäisi välillä hoksata nollata tilanne ja todeta ylpeästikin, ettei kaikki eletty ja aikaansaatu ole sittenkään ollut hullumpaa! Ja että se, mihin on päästy vaivaakin nähden pitkällä vaelluksella, sisältää makoisia onnistumisen tuokioita vastoinkäymisineen päivineen. Kummallakin näkemyksellä on kannattajansa.

Pohtikaamme siis ikuisuuskysymyksiämme edelleenkin kaikessa rauhassa ja antakaamme niin tyytyväisyydelle kuin tyytymättömyydellekin sopivat mittasuhteensa. Juuri nyt kevään korvalla, kun Teosto täyttää komeat 75 vuottansa, on itse kullakin hyvä tilaisuus nollata tilanne, katsoa peruutuspeiliin ja eteenkin päin. Meillä on monta mainiota syytä juhlia menneitä ja tulevia vuosia armaan Teostomme turvin. Onnea!

Eero Lupari

P.S. Synttäreiden viettoa kannattaa nyt harjoitella hartaasti jo siitäkin syystä, että osaisi myös sitten ensi vuonna kunnolla juhlia 50-vuotiasta ELVIStä.

Teksti: Eero Lupari