Sama mies on yltänyt sävellyksellään ”Lapponia” yhteen parhaimpaan Euroviisumenestykseemme kautta aikain: sijoitus 10. ja vuosi 1977. Tämä ravihevosista innostuva, maailmallakin paljon tahtipuikkoa heiluttanut herrasmies tunnetaan myös sävelmistään ”Tule joulu kultainen”, ”Elämän sain soimaan” ja ”Huilumies”, sekä tv-fantasiastaan ”Orjan poika” ja musikaalistaan ”Maire”. Istumme talvista iltapäivää Elvisin toimistossa, jolloin on käynyt ilmi, että maestrolle on myönnetty valtion taiteilijaeläke tunnustukseksi mittavasta elämäntyöstään musiikin parissa.
Sait juuri valtion taiteilijaeläkkeen. Onneksi olkoon! Miltä se tuntuu?
– Kyllä se on niin tärkeä asia, etten osaa sanoin kuvatakaan. Tänä päivänä on niin vähän töitä, joita voin 60-vuotiaana tehdä. En pysty enää tekemään kokopäivätoimisesti keikkaa, kiertueita, istumaan keikkabusseissa. Voin kyllä säveltää ja johtaa orkestereitakin, mutta se on siinä. Eli, tämä taiteilijaeläke merkitsee ihan äärettömästi! Voin vihdoinkin säveltää rauhassa! Siinä on sekin, että säveltäjät ja taiteilijat eivät välttämättä ole niitä kaikkein parhaimpia talousihmisiä, jotka osaisivat tasapainotella epäsäännöllisen ja epävarman toimeentulon kanssa. Minun tekijänoikeustuloillani ei vielä eletä: säännöllinen toimeentulo on todella merkityksellinen asia. Tätä mieltä ovat varmasti monet muutkin taiteilijat.
Mitä Elvis ry. merkitsee sinulle? Olet ollut muun muassa Elvis ry:n johtokunnan jäsen 1986-1994. (Tapasin Arskan ensi kerran Elvisin johtokunnassa. Muistan ikuisesti, kun olimme johtokunnan kanssa iloisessa Kööpenhaminassa NPU:n kokouksessa 1980-luvun lopulla, ja istuimme Arskan kanssa kahden Kööpenhaminan huvipuiston maailmanpyörään. Arskalla oli silloinkin – kuten aina – jokin paperilappu mukanaan, johon hän teki nuottia kuulemma minulle tulevaan serenadiin…).
– Kun johtokunta vaihdettiin 1986, Juha Vainio suositteli mua jäseneksi johtokuntaan. Olin ollut ennen sitä täysin ”epäjärjestöllinen” ihminen: harva uskoi, että tulisin johtokuntaan. Mutta, niin vain siinä työssä meni melkein kymmenen vuotta! Nautin siitä työstä kovasti. Olin mm. Elvisin edustajana LUSESissa erilaisissa tehtävissä, ja sain tehdä muitakin erittäin mielenkiintoisia järjestöhommia. Arthur Fuhrmann ja Otto Donner kouluttivat meitä johtokunnan uusia ihmisiä, kertoivat asioista, antoivat tietoa. Se oli todella upea koulu: Elvisin johtokuntatyössä opin ymmärtämään musiikkikulttuuripolitiikkaa laajemmalta kannalta, kokonaisvaltaisesti.
Kuinka musiikki tuli elämääsi?
– Olen ainoa lapsi, piloille lellitty. Olin kaksivuotiaana alkanut sahaamaan kahta puupalikkaa keskenään yhteen, niin kuin viulua. Ja kun olin nelivuotias – asuimme silloin Kotkassa – isä osti merimieheltä mulle pienoishaitarin. Samana vuonna tein ensimmäisen ”keikkani”; biisi oli ”Mantsurian kummut”. Sitten vanhemmat laittoivat minut Kotkan musiikkiopistoon viulun kanssa, Jukka Lahdenkylän oppilaaksi. Lahdenkylä, legendaarinen kotkalainen viulunsoiton opettaja, sanoi isälle, että ottaa minut vaikka ottopojaksi, kun olin kuulemma hänen lahjakkain oppilaansa. Jouduimme näet muuttamaan Lahteen isän työn perässä.
– Yksi hämmästyttävä seikka on se, että olen vasenkätinen, mutta soitin kuitenkin ihan normaalisti oikealla kädellä, etten kääntänyt esimerkiksi kieliä. Mutta niinpä olinkin hirveän nopea vasemman käden juoksutusten kanssa. Lahdessa jatkoin viulunsoiton opiskelua Viola Punnan johdolla Lahden musiikkiopistossa, ja aloitin siellä musiikin teorian opinnot. Opiskelin myös sellon soittoa Olavi Viippolan johdolla ja harmonikkaa Aki Lievosen komennossa. Kävin samaan aikaan myös Lahden lyseota, ne viisi luokkaa, väkisin…
Tiesitkö heti lapsena, että…
– Tiesin, tiesin. Jo neljävuotiaana tiesin, että musiikki on mun elämä. Niin, purjehtiminen, hevoset ja ruuanlaitto ovat heti toisena, mutta ne harrastukset ovat tulleet myöhemmällä iällä.
Millaisia olivat ensimmäiset bändikuviot?
– Samaan aikaan, kun kävin Lahden lyseota, soitin koulun bändissä haitaria ja pianoa. Bändin nimi oli muuten ”Erik Ström”! Se oli Erik Lindströmistä väännetty nimi, koska ihailimme Erikiä ja toinen nimeni on Erik. Se oli kuuluisa bändi! Meillä oli semmonen rokkishow, että oksat pois! Lauloinkin siinä, vedettiin kaikenmoista, englanniksi ja suomeksi. Sarapaltion Mattikin oli mukana, soitti fonia ja viulua. Meillä oli mahtava meininki! Tein myös solistikeikkoja sellon kanssa erilaisissa orkestereissa, ja mulle sanottiin, että oot sä ihme ukko, kun et tarvitse edes nuottia.
– Noh, yhtenä kauniina kevätpäivänä lintsasin taas koulusta ja istuskelin musiikkikaupan portaikolla siinä ulkona, röökiä vedellen. Sattumalta erään tanskalaisen kvintetin (Denner-kvintetten) pianisti oli eronnut bändistä, ja he tarvitsivat kiireesti paikkaajaa. Kvintetin jäsenet pölähtivät musiikkikauppaan kyselemään hädissään, että mistä he löytäisivät nopeasti uuden pianistin kahdeksi kuukaudeksi. Musiikkikauppias sanoi heille, että teidän pianistinne istuu tuossa ulkona portailla. ”Mutta sehän on lapsi”, he sanoivat. ”Juu juu, mutta hän on teidän pianistinne”, sanoi kauppias. Siinä kvintetissä sitten soitin kaksi kuukautta. Olihan se huvittavaa, kun valkoisissa housuissa, ylipitkä soittajan takki maata viistäen lähdin keikoille neljätoistavuotiaana. Myöhemmin tein keikkaa mm. Onni Gideonin bändissä, ja 70- luvulla lauloin Smokings-yhtyeessä. Sekin oli muuten kova bändi, siihen kuuluivat mm. Metsäkedon Martti, Sarapaltion Matti, Tanskan Tuomo, Tihisen Raimo ja Luuppalan Jarmo, huipputrumpetisti Turusta.
Päädyit sitten levy-yhtiöön töihin. Kuinka se tapahtui?
– Tulin syksyllä 1966 Helsinkiin, ja ehdin soitella hetken aikaa Onni Gideonin bändissä, kunnes sain puhelinsoiton marraskuussa Musiikki-Fazerilta. Mut pyydettiin Toivon Kärjen luokse, ja hän katseli mua päästä jalkoihin ja mörähti: ”Tjah, Raninen!” Luulin, että hän pyytää mua laulamaan, mutta he hakivatkin jotakuta uutta uinuvaa kykyä studiokapellimestariksi, kun Ossi Runne oli lähtemässä sieltä Yleisradion kapellimestariksi. He laittoivat lehteenkin työpaikkailmoituksen, mutta olin saanut sen paikan jo ennen kuin lehti ilmestyi!
– Olin 22-vuotias, ja muistan, kun Topi sanoi: ”Älä huoli yhtään, mä kyllä opetan sulle, mitä pitää tehdä”. Siitä se alkoi, koko hulina. Topi oli mahtava persoona! Olin muun muassa tekemässä muistiinpanoja Topin järjestämissä koelaulutilaisuuksissa. Eräänkin kerran Topi komensi yhtä levylaulajaksi pyrkivää: ”Tjah! Parempi vibraatto ja uudet hampaat suuhun!!”. Ja minä kirjoittelin Topin arvioita ylös, naurua pidätellen. Itse asiassa Topi oli saanut vihin minusta tv-ohjelmasta ”Sirkuspapukaija”, jossa Onni Gideon oli mukana ja johon kerran hänen pyynnöstään tein isommalle bändille sovitukset. Ohjelman soittajaporukka oli huippuluokkaa, mukana mm. Ossi Runne ja Erik Lindström. Ossi oli sittemmin suositellut minua Topille juuri näiden tv-sovitustöiden perusteella. Ja olinhan soittanut Radion tanssiorkesterin jameissakin urkuja Kotkassa aiemmin, jolloin Lehtisen Raunokin oli ehtinyt kuulla soittoani. Soitin myös Cariocassa. Oli paljon hyviä sattumia ja sana lähti kiertämään.
Olet tehnyt paljon töitä myös tv:lle levytysten ohella ”Älyvapaasta palokunnasta” aina ”Kolmannen korvapuustiin”. Miten ehdit joka paikkaan?
– Joo, mentyäni Musiikki-Fazeriin alkoi tapahtua aika lailla asioita. TV 1 ja TV 2 pyysivät minua johtamaan bändejä ja kirjoittamaan sovituksia. Teimme mm. ”Arno Domini” -nimistä ohjelmaa, jossa soitin haitaria ja ulisin stemmaa, vähän kuin Toots Thielemans. Siinä tuli soitettua tällä idealla Bachin biisejä, ja Mozartin pianokonsertto numero 21 muun muassa, ja kaikenmaailman biisejä! Lisäksi, me tehtiin ravintolashow’ta Kalastajatorpalla, joka televisioitiin. Noh, siinä kävi niin, että yhtenä päivänä Topi otti minut puhutteluun: ”Tjah, Raninen! Jos me nyt unohdettaisiin tämä kuukausipalkka!” Ja samassa kun kävelin ulos Fasulta, ovensuussa tuli vastaan legendaarinen Johan ”Mosse” Vikstedt, Discophonin levytuottaja. Sanoin Mosselle: ”Mä olen saanut potkut”, johon Mosse: ”Ei se mitään, tuu meille!” Ja niin menin Discophoniin töihin, ja sielläkin sain tehdä monenmoista hommaa. Tv-töitä tuli sitten myöhemmin paljon lisää, muun muassa yhdessä Pertsa Reposen kanssa.
Ketkä ovat musiikillisia idoleitasi?
– Aivan ylivoimainen idoli on pianisti Red Garland, joka on soittanut mm. Miles Davisin bändissä. Ja myös hollantilainen jazzhaitaristi Art van Damme on yksi suurista esikuvistani. Tietenkään ei voi unohtaa Charlie Parkeria, joka on vaikuttanut jokaiseen jazzmuusikkoon. Mutta olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mulla ei ole mitään raja-aitoja. Pystyn soittamaan ja tekemään niin klassista kuin jazziakin. Muun muassa sellainen huippukapellimestari kuin André Previn on myös huippuluokan jazzpianisti. Ihmisestä itsestään riippuu, rakentaako hän itselleen raja-aitoja. Onneksi nykyään raja-aitoja on vähemmän. Olen sitä mieltä, ettei ole olemassa hyvää tai huonoa musiikkia: on vain hyvin tai huonosti tehtyä musiikkia.
Millä tyylillä musiikkisi syntyy? Oletko puurtaja vai intuitio-ihmisiä?
– Istun alas ja ryhdyn hommiin! Kun olin 1980-luvun alussa Amerikassa, tutustuin Henry Manciniin, vahingossa, Harry Belafonten kautta. Olin New Yorkissa soittamassa Village One Guard -jazzklubissa, ja Harry, jonka tunsin entuudestaan, oli kuuntelemassa. Hän tuli tervehtimään ja kertoi, että Mancinikin on täällä. Ja minä innostuin aivan valtavasti, ja pyysin, että meidät esiteltäisiin. Olin Henry Mancinin vieraana muutaman päivän, ja hän teroitti, että tämä on vain työtä: ”Luova ihminen vain lähtee töihin.” Näin sanoisi muuten eräs Arthur Fuhrmannkin: ”Mite se Raninen itke, ettei ole raha. Se otta tyhjä nuottipaperi käte ja alka kirjotta. Sitten on raha.” Se on ihan oikein! Luovasta työstä 90% on perspiraatiota, hikeä ja 10% inspiraatiota. Kun panee koneen käymään, kyllä se siitä lähtee. Ja alitajunta tekee aivan pirusti hommia, kun luova prosessi on lähtenyt käyntiin.
Ketkä ovat olleet rakkaimmat yhteistyökumppanisi?
– Sanoittaja Pertsa Reponen, jonka kanssa tehtiin vaikka mitä, sketsejä ja musiikkia mm. tv-sarjoihin ”Älyvapaa palokunta”, ”Elämän sain soimaan”, ”Soitinmenot” ja ”Kolmannen korvapuusti”. Myös Junnu Vainio tietenkin oli mulle hyvin läheinen ja tärkeä yhteistyökumppani. Enkä voi olla mainitsematta Veksi Salmeakaan: kaikki se, mitä ollaan yhdessä tehty, on todella hienoa. Nythän, aivan äskettäin, Veksi on tehnyt sanat sävellykseeni ”Valse Finlandaise”, jonka sävelsin jo vuonna 1999. Olin todella otettu, kun viime itsenäisyyspäivän juhlissa Kaartin soittokunnan Juhani Komulainen oli tehnyt siitä sovituksen heille, ja se soitettiin toisena protokollavalssina. Ensimmäisenähän protokollavalssina oli viimeksi Pentti Lasasen ”Juhlan kunniaksi”. Siellähän on myös soitettu Markku Johanssonin valssia ”Tähtiä ja timantteja”, joka on hieno valssi sekin. On ihan Elvisin ja Arthur Fuhrmannin ansiota, että olemme saaneet kotimaiset valssit Linnan juhliin. Onkin todella kummallista, miksi siellä ylipäätään on protokollavalssina soitettu Johann Strauss nuoremman ”Tonava kaunoinen”, kun kotimaistenkin säveltäjien valsseja löytyy!
Keitä solisteja nostaisit erityisesti esiin oman aktiiviurasi varrelta?
– Monica Aspelund on ollut erittäin läheinen työtoveri, ja loistava solisti! Samoin Carola oli mulle erittäin rakas, kuin isosisko. Hänethän houkuttelin alalle uudelleen 1980-luvun puolivälissä. Hän pelkäsi esiintymistä kuollakseen, ja elämäkerrassaankin hän mainitsee, että ”Kyllä mä vielä voin lähteä keikoille, mutta ilman Arskaa en lähde minnekään.” Carola oli loistava jazz- ja sambalaulaja, kaikki soittajat rakastivat Carolaa! Hän oli äärimmäisen herkkä, mutta peitti arkuutensa jätkämäisyyteen. Samoin Seija Simola – joka laulaa kuin enkeli – on ollut mulle erittäin läheinen: hän lauloi muun muassa upean italialaisen iskelmän ”Sulle silmäni annan”, jonka sovitin. Hän on on levyttänyt sävellyksiänikin, mm. ”Aurinko nousee” ja ”Muisto sinusta” (Aappo I. Piipon teksti). Tauno Palollekin olen tehnyt sovituksia, ja kävin hänen kanssaan keikoillakin, säestin haitarilla. Hän nimitti mua maestroksi! Samoin olen säestänyt Tapio Rautavaaraa ja hoitanut hänenkin levytyksiään.
Mitä hyvältä kapellimestarilta vaaditaan, sinun kokemuksesi mukaan?
– Hyvältä viihdekapellimestarilta vaaditaan johtamiskykyä ja hyvää orkestrointikykyä erilaisille kokoonpanoille. Olen ihmetellyt, kuinka nämä nykyajan ”sähkömiehet” tulevat pärjäämään, kun aika jättää näistä nuoremmistakin viihdeorkesterien huippuammattilaisista, kuten esimerkiksi Markku Johanssonista, Riku Niemestä ja muutamista muista. Kun itse aloittelin kapellimestarin hommia, käytettiin vielä isoja orkestereita studiossa, radiossa ja tv:ssäkin. Sävellys- ja laulukilpailuissakin johdettiin livenä isoa bändiä, niin meillä kuin maailmallakin. Nykyään musiikki tulee taustanauhoilta. Yksi ammattikunta kuolee sukupuuttoon, jos työtilaisuuksia ei ole. Näet, kapellimestarinkin työssä vain työ opettaa kunnolla tekijäänsä. Pelkällä teorialla ei pärjää. Lisäksi, jokainen orkesteri on yksilöllinen, ja live-tilannekin on aina ihan omanlaisensa. Siinä kokemus on valttia. Vanhan polven kapellimestarit, kuten Ossi Runne, Rauno Lehtinen ja Arthur Fuhrmann, muutamia mainitakseni, osaavat hyvin nämä asiat.
Mistä omasta teoksestasi pidät eniten? Miksi?
– Valitsisin yhdeksi suosikikseni sinfoniaorkesterin ja Aale Lindgrénin levyttämän ”Adagio for oboe and orchestra”, jota soitetaan useissa maissa. Muun muassa englantilaiset – nuo nummien asukit! – tykkäävät luonteensa mukaisesti oboemusiikista ja tästä teoksesta. Siinä sävellyksessä on kevät, kesä, talvi… on elämä ja kuolema. Tuntuu hienolta, kun eri kaupunginorkestereiden oboistit suorastaan pyytävät sitä ohjelmistoon. Omista jazzsävellyksistäni big bandeille mainittakoon ”Now´s the theme”, jonka olen säveltänyt Parkerin ”Now´s the time” -biisin henkeen.
Tulevaisuuden suunnitelmat/työt?
– Sävellän teosta ”The music”. Siitä tulee tunnin mittainen musiikki- ja näyttämöteos, jossa on musiikkia sinfonisesta jatsiin. Mukaan tulee soolonumeroita, tanssia ja kuorolaulua. Olkoon se vaikka eräänlainen oopperamainen spektaakkeli.
Hyvän viihteentekijän tuntomerkit?
– Uteliaisuus on luovan ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Hyvä säveltäjä, sovittaja tai sanoittaja kulkee aina tuntosarvet pystyssä, miettien, mitähän tästä nyt mahtaisi syntyä. On myös hyvä muistaa, että ihminen ei ole koskaan yksin mitään. Varsinkin menestyksen osuessa kohdalle pitää olla kiitollinen omille taustajoukoille, niille auttaville käsille, jotka ovat menestyksen mahdollistaneet! Hyvältä viihteentekijältä vaaditaan lisäksi huumorintajua, ja oikeastaan myös jonkinasteisia näyttelijän lahjoja. Ei se tarkoita, ettei ota tosissaan työtään – väitän, että olen itsekin perfektionisti ihan viimesen päälle – mutta viihteen tekijällä on aina oltava pilke silmäkulmassa: eihän viihdettä jaksa muuten tehdä, on se niin totista hommaa! Sanoo Arska, ja keräilee juuri hankkimassa Rolandin sähköpianon esitteet takkinsa taskuun, vislaa ovensuussa korvaani vähän matkaa uuden kihlattunsa kunniaksi säveltämäänsä iskelmää ja häipyy Helsingin vilinään. Kuuntelin illalla vielä Arskan minulle toimittamia levytyksiä vuosien varrelta: hienoja solisteja, hienoja isoja bändejä, hienoja sävellyksiä ja sovituksia. Puhaltimiakin ah niin reilusti! Arska on ollut tekemässä hienoa ja ammattitaitoista viihdemusiikkia suomalaisille vuosien saatossa: se on hatunnoston arvoinen asia.
