EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Teoston radioseminaari

Tekijä: Mysteerio

Teoston radioseminaari

Julkaistu
Kansa haluaa hittejä – paremman puutteessako?

 
Teoston seminaarissa julkistettiin akateeminen radiomusiikin tutkimushanke

Teosto järjesti 18. lokakuuta seminaarin otsikolla “Radiomusiikin muutos”. Mielenkiintoinen seminaari keräsi Marina Congress Centeriin Helsinkiin lähes satapäisen yleisön.

Räväkimmän puheenvuoron käytti professori Juha Siltala. Hänen mukaansa radio on trivialisoitu, Ylen Ykkösestä on tehty saattohoitokanava ja Radio Suomesta Suomi- nimisen vanhainkodin keskusradio. Nova hoitaa keski-ikäiset sekä Energy, City ja Kiss FM nuoremmat. Hittien voimasoittamisen lomassa jutellaan pakkohauskaa pohjalta “Soittakaa ja kertokaa terassikokemuksistanne!”

Yksityisten radioasemien rinnalla Ylen kanavat ovat toki monipuolisempia, mutta ei Siltala niitäkään silitellyt. Ylen kilpailuvaltti olisi hänen mukaansa arkisto, mutta sitä ei käytetä.

Kriittisen puheenvuoron käytti myös Teoston puheenjohtaja Henrik Otto Donner, joka kysyi, miksi kuulemme niin paljon huonoa musiikkia. “Onko musiikkiradio, jossa vuoden aikana pärjätään alle tuhannen erillisen teoksen soittamisella, informatiivista musiikkitarjontaa vai ovatko päämäärät jotkin aivan muut? Onko radiomaisemamme slummiutumassa? Miten yleisö voi haluta jotain josta sillä ei ole tietoa? Vai onko tietämättömyys, tunneköyhyys ja anti-intellektualismi tämän päivän ihanne, joka on sellaisenaan hyväksyttävä?” Siinä lisää Oton kysymyksiä.

Tiukan alun jälkeen sai puolustuskin puheenvuoron, kun mm. Ylen radiotoimialan populaarimusiikin päällikkö Jukka Haarma ja Ylen yleisötutkimuksen päällikkö Erja Ruohomaa pitivät omat alustuksensa. Vuonna 2003 Ylen kanavilla soi heidän mukaansa yhteensä 127.223 eri musiikkikappaletta ja yksi kappale soi keskimäärin 6,7 kertaa. Kotimaisuusaste oli 37,7 prosenttia mitattuna säveltäjän ja esittäjän mukaan siten, että ainakin jompikumpi on kotimainen.

Haarman mukaan Ylessä kiinnitetään runsaasti huomiota kotimaisen musiikin esillepääsyyn tavalla, joka tukee ainutlaatuisia kotimaisia genrejä kuten iskelmää. Radio Suomen vuoden 2004 viisikymmentä soitetuinta olivat kaikki kotimaisia ja YleXssä puolet. Ruohomaa kertoi, että Ylellä on nykyisin eri puolilta maata yhtensä 300 hengen mediapaneeli, jolla myös musiikkia testataan. Musiikki on nykyisin ratkaisevin tekijä kuuntelijoiden kanavan valinnassa, jopa ennen uutisia.

Vuosien 1985-2004 radiomusiikki tutkitaan

Radiomusiikista keskustelu jää helposti mututasolle ja sattumanvaraisten tilastojen esittelyyn. Nyt luvassa on kuitenkin tutkittua tietoa pidemmältä aikajänteeltä.

Professori Vesa Kurkela esitteli radiomusiikin akateemisen tutkimushankkeen, joka on syntynyt Taiteen keskustoimikunnan aloitteesta. Siinä keskitytään radiomusiikin muutoksiin vuosina 1985-2004. Mukana on yhdeksän tutkijaa, joista viisi keskittyy radiomusiikin muutokseen. Yksityiskohtaisempaa analyysia tehdään mm. Teoston esitystietojen perusteella.

Tällä tutkimushankkeella on meille kaikille tutut lähtöoletukset:

– puhelogiikan sijalle musiikkilähtöisyys

– musiikkitarjonnan painottuminen hitteihin

– diversiteetin pieneminen – soittolistat, voimasoitto,rotaatio

– paikallisuuden katoaminen – ketjuuntuminen, kansainväliset mallit ja omistus

– Ylen hankala asema – julkista palvelua vai kilpailua massayleisöistä.

Kurkela korosti, että näitä lähtöoletuksia ei tietenkään pyritä osoittamaan oikeiksi tai vääriksi, vaan tutkimuksella pyritään objektiivisesti selvittämään, mitä oikeasti on tapahtunut. Jäädään odottamaan tuloksia.

Jos musiikki hinnoiteltaisiin vapaasti

Seminaarin päätteeksi oli Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajan Hannu Sahan vetämä paneeli keskustelijoina musiikkialan ja radiotoiminnan ammattilaisia Pekka Gronowista Leena Ryynäseen ja Mikko Heiniöstä Paula Salovaaraan. Mainittakoon tässä erikseen Gronowin pohdinta tekijänoikeusmaksujen ja radiomusiikin vaikutussuhteesta. Jos nykyisen järjestelmän – jota hän kutsui korporatiiviseksi – sijasta musiikin hinta muodostuisi vapaasti, mitä siitä seuraisi. “Todennäköisesti musiikkiäänitteen soitolla oli ensin promovaiheessa edullinen tutustumishinta, sitten kysynnän kasvaessa hittien soittamisen hinta voisi huimasti nousta, ja lopuksi se back catalogue -vaiheessa taas laskisi, hän arvioi.

Saas nähdä, mikä on tilanne muutaman vuoden kuluttua, kun akateeminen radiomusiikkitutkimus on valmistunut ja nettiradiot ovat arkipäivää. Onko toteutunut Juha Siltalan maalaama kauhukuva täydellisyyteensä kivettyneestä kapitalismista vai onko huomattu, että kansa halusikin jotain muuta kuin muutaman hitin puhkisoittoa.


Toiveuusintana esitämme Vesa Huhtalan piirroksen vuodelta 2001…


… ja vuodelta 2003!

Teksti: Martti Heikkilä

Koramies on erimies

Julkaistu

Senegalilaissyntyinen muusikko Malang Cissokho tuli Suomeen kiertueelle 90- luvun alussa Hasse Wallin seurueessa. Vierailua seurasi kiihkeä vuorottelujakso kahden maan välillä, kunnes Malang lopulta päätti muuttaa Suomeen pysyvästi. Kolmikymppisellä Cissokholla oli tuolloin jo takanaan intensiivinen ura muusikkona Senegalissa.

Cissokho syntyi muusikkoperheeseen vuonna 1962. Hänen isänsä työskenteli koransoittajana kuuluisassa Daniel Sorano -teatterissa pääkaupungissa Dakarissa. Laulaja- äiti asui lasten kanssa Thièsissä. Perheellä oli oma talo molemmissa kaupungeissa. Sisarpuolia oli paljon, sillä isällä oli yhteensä kolme vaimoa. Thièsin kotitaloa asuttivat lukuisat muusikot. Malang Cissokho varttui näin lapsuutensa hyvin musiikkipitoisessa ympäristössä. Musiikkia kuului ympärillä koko ajan ja joka paikassa. Pelkästään mallioppimalla hän omaksui lukuisien soittimien soittotaidon.

– Kukaan ei antanut minulle varsinaisia soittotunteja, mutta talossa asuvat muusikot jammailivat usein ja sain seurata vierestä heidän soittoaan. Myös perheessäni musisoitiin ja laulettiin aina. Sillä tavalla opin itsekin soittamaan, Malang kertoo.

Hänen yhdeksästä täyssisarestaan tulikin kaikista taiteilijoita ja suurimmasta osasta nimenomaan muusikoita.

Bändikiinnityksiä

15-vuotiaana Cissokho sai kuulla, että poliisilaitoksen orkesteri saisi bändikamat.

– Kuulin, että sinne hankittaisiin kaikki tarvittavat instrumentit äänentoistolaitteineen. Innostuin uutisesta ja hakeuduin näin poliisilaitoksen bändiin soittamaan timbalesia sekä laulamaan.

Yhtye oli hänen ensimmäinen vakiorkesterinsa. Myöhemmin 19-vuotiaana hän sai kiinnityksen erääseen klubiin. Hän lauloi joka ilta sekä soitti tarvittaessa myös bassoa, timbalesia, congaa ja kitaraa. Hän esiintyi klubilla reilun vuoden.

Heti perään Cissokho solmi yhtyeensä kanssa sopimuksen toiseen klubiin Kaolackissa, joka sijaitsee hieman Dakarista kaakkoon. Hänen 6-jäseninen yhtyeensä soitti siellä kuukausipalkalla vuoden verran. Klubin nimi oli Salung. Työskentely klubillla sujui oikein hyvin, kunnes tapahtui traaginen episodi:

– Eräänä iltana kitaristimme Gernard joutui kioskilla tappeluun. Eräs mies otti ja löi häneltä hampaat tohjoksi. Sopimuksemme Salungissa loppui sen saman tien. He kun eivät halunneet hampaatonta kitaristia, emmekä me taas siihen hätään löytäneet kitaristillemme tuuraajaa, Malang selittää naureskellen.

Cissokho palasi Dakariin ja liittyi bändiin, jonka riveissä hän soitti keikkapalkalla Balafon-nimisessä paikassa.

African Show

Malang Cissokho kääntää aiheen takaisin lähipiiriinsä. Hänen perheensä oli iso, lapsia oli paljon, ja kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään. Yksi hänen veljistään teki työkseen senegalilaista balettia, johon kuuluu tanssia, akrobatiaa, tulennielemistä ynnä muuta. Veli työskenteli balettiryhmässä Espanjassa. Eräänä päivänä hän soitti Malangille ja kertoi saaneensa toimeksiannon tuoda Senegalista orkesteri Teneriffalle, Kanarian saarille.

– Veljeni tiedusteli minulta, olisinko halukas kokoamaan porukan ja lähtemään Teneriffalle esittämään African Showta. Totta ihmeessä olin, huudahtaa Malang.

– Lupasin koota yhtyeen saman tien.

Senegalista Teneriffalle lähti iso orkesteri. Mukaan yhtyeeseen tuli mm. Ismaïl Lô, ansiokasta soolouraakin tehnyt senegalilainen muusikko. Orkesteri esiintyi joka ilta vuorotellen yhdessä baletin kanssa.

– Ryhmä oli todella iso ja esitimme kunnon shown. Työskentelimme sillä tavalla kolme kuukautta.

Malang kertoo töiden päättyneen lopulta sopimusristiriitoihin espanjalaisten kanssa.

– Ismaïl lähti Bahia Felizeen Las Palmasiin, muut palasivat Senegaliin ja itse jäin vielä vuodeksi laulamaan ja soittamaan koraa balettiryhmän kanssa.

Vuonna 1982 Malangkin päätti jättää Kanarian saaret ja palata takaisin Senegaliin. Kotimaahan päästyään hän perusti jälleen uuden, Djalore-nimisen bändin, ja onnistui tekemään hitin Mun-mun. Kappale pyöri radioissa tiuhaan ja toi suuren yleisön tietoisuuteen Malang Cissokhon, joka lauloi itse säveltämänsä kappaleen sekä soitti äänitteellä lisäksi rumpusettiä.

– Mun-mun on lempinimi Maimuna-nimisen naisen nimestä. Kappale oli omistettu ystäväni lapselle, selventää Cissokho kappaleen syntytarinaa.

Yhteistyö Youssou N’Dourin kanssa

Vuonna 1986 Malang Cissokho löysi itsensä laulamasta taustoja Youssou N’Dourin yhtyeessä. He tekivät kiertueenkin, jonka jälkeen Youssou keksi perustaa kaksi vuorottelevaa bändiä. Idea tuli siitä, että muusikoita, joiden kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä, oli niin paljon. Näin saivat alkunsa Le Super Ètoile 1 ja Le Super Ètoile 2. Kaikkien soittajien palkat maksettiin Youssou N’Dourin toimistosta.

– Siirryin 2. yhtyeeseen, jossa soitti minun lisäkseni mm. Rane Diallo, nykyään Suomessa vaikuttavan Galaxy-yhtyeen laulaja, Malang kertoo, saaden maailman tuntumaan yhtäkkiä hyvin pieneltä.

Äänityssessio N’Dourin kanssa alkoi. Seurasi uusi onnenpotku, kun N’Dour halusi levyttää Malangin kappaleen Warale. Miehet lauloivat sen duettona Ndeetel Weer Wi -albumille. Tästäkin kappaleesta tuli Senegalissa iso hitti. Levytys jäi ainoaksi, mutta tärkeäksi merkkipaaluksi Cissokhon musiikkiuralla.

Miten sitten Suomeen?

Malang Cissokhon kertoiltua seikkaperäisesti yhteistyönsä vaiheita Senegalin kuuluisimman vientiartikkelin kanssa hän huudahtaa yllättäen: “Ja sitten yhtäkkiä Hasse Walli ilmestyi Senegaliin!”.

Walli oli vieraillut Senegalissa vuodesta 1982 lähtien, ja oli nyt asettunut soittamaan perustamansa bändin kanssa eräällä klubilla.

– Olen myöhemmin muistellut, että meidät olisi esitelty jo ennen Teneriffan reissuani, mutta soitimme yhdessä vasta Youssoun N’Dourin yhtyeen jälkeen, Cissokho muistelee.

Baarinomistaja oli kysynyt Hasselta, miksei hän ottaisi Malangia laulamaan. Hasse oli vastannut, ettei Malang kuulunut hänen bändiinsä. Baarinomistaja oli kuitenkin kovasti halunnut Malangia mukaan esiintymään, joten hän ehdotti Hasselle, että voisi maksaa Malangille palkan erikseen, jos tämä ottaisi hänet laulamaan. Niinpä Malang kävi laulamassa heidän kanssaan hieman jami-tyyppisesti, kuulumatta kuitenkaan varsinaisesti bändiin.

Walli oli järjestänyt jo kiertueenkin Suomeen, jonne Malangin ei tosin kuulunut lähteä. Hassella tuli kuitenkin vakilaulajansa kanssa pieniä erimielisyyksiä. Aivan Suomen kiertueen alla Hasse antoi miehelle potkut ja pyysi Malangia tilalleen laulamaan.

– Vastasin, “miksi ei”, ja niin vuonna 1988 tulin ensimmäisen kerran Suomeen. Täällä oli tuolloin kesä ja kaikki oli hienoa. Soitimme Kaustisilla, Puistobluesissa, Laulumiehet- klubilla ja vaikka missä, hän kertoo.

Kuten kunnon tarinaan kuuluu, rakastui hän suomalaiseen naiseen. Vaikka Malang palasi kiertueen jälkeen Senegaliin, tuli hän myöhemmin takaisin Suomeen, mennäkseen naisen kanssa naimisiin. He saivat yhdessä pojankin, joka on nyt 16-vuotias. Kysyttäessä tämän musiikillisia suuntauksia, Malang vastaa harmikseen pojan olevan innostunut enemmän jääkiekosta kuin musiikista.

Suomessa tarjolla oli onneksi muutamia työtehtäviä, kuten Piirpauken Metamorphosis- levytys Sakari Kukon johdolla.

– Soitin bassoa ja koraa kappaleessa Tuku tuku. 90-luvun alussa teimme Piirpauken kanssa kiertueenkin.

Cissokho opetti myös koransoittoa Sibelius- Akatemiassa ja tapasi paljon erilaisia muusikoita.

Electric Sauna

Runsas yöelämä tarjosi viihdytyksen lisäksi myös työtarjouksia, kuten kävi Cool Sheiks -yhtyeen suhteen.

– Hepa Halme ja Mitja Tuurala pyysivät minua mukaan yhtyeeseensä. Tarjous takasi minulle muusikkona kiinnekohdan Suomeen, hän sanoo.

Siitä lähtien Malangia kutsuttiin tiuhaan eri bändeihin soittamaan, ja töitä alkoikin olla aivan mukavasti. Enimmäkseen hän soitti keikoilla koraa, joka toi eksoottisen soundin suomalaisten soittamaan rytmimusiikkiin. Sitten eräänä iltana Malang Cissokho oli soittamassa Radio Cityn 10-vuotisjuhlassa. Samassa tapahtumassa oli keikalla myös J. Karjalainen.

– Keikkani jälkeen Karjalainen tuli luokseni. Hän kertoi aikovansa perustaa bändin ja pyysi minua siihen mukaan. Sanoin jälleen “miksi ei”, ja siinähän se sitten meni.

Malang muistelee Väinö-kappaletta ja sen suosiota. Suomen keikkapaikkoja tuli kierrettyä tiuhaan Electric Saunan riveissä. Viimeksi hän kertoo tavanneensa Jukkaa muutama päivä sitten, jolloin miehet istuivat kahvilla juttelemassa. Hän kertoo saaneensa Karjalaiselta videokopion esiintymisestä edesmenneessä Jyrki-ohjelmassa.

– Olen tehnyt niin paljon kaikenlaista, etten meinaa edes muistaa kaikkea, Malang huokaisee ja jatkaa.

– Galaxynkin kanssa soitin viimeksi vielä viime vuonna. Mutta nykyään minusta tuntuu, että bändit saavat hetkeksi aikaa riittää. Minulla on kokemusta useista yhtyeistä ja olen saanut vahvan jalustan muusikkoudelleni. Tällä hetkellä kuitenkin haluan panostaa omaan musiikkiini ja työskennellä sen parissa.

Cissokho on tehnyt viisi omaa levyä. Viimeisin julkaistiin marraskuussa 2005. Osa levyistä on ollut laulettuja, osa instrumentaalilevyjä.

– Molemmat tuntuvat itselleni rakkailta, hän sanoo.

Hän on pienestä pitäen niin laulanut kuin soittanut useita instrumentteja. Sen takia Cissokhosta tuntuu luontevalta musisoida monimuotoisesti ja myös laulaa soittaessaan. Hän on kirjoittanut kappaleitaan suomeksikin, ja kertoo sen olleen hauskaa. Apua on tosin hieman joutunut pyytämään kieliopin suhteen. Tarve tehdä instrumentaalilevy taas tuli ajatuksesta, ettei musiikki olisi sidottu mihinkään yhteen kieleen. Ettei kukaan ainakaan ajattelisi, ettei ymmärtäisi kappaletta vieraskielisen lyriikan takia.

Nykyään Malang Cissokho on naimisissa venäläisen naisen kanssa. Oman musiikinteon lisäksi hän opettaa musiikkia nuorille. Hän on pitänyt afrikkalaisten percussioiden kursseja mm. Kassandrassa.

Kysyttäessä, onko mikään hänen taitamistaan soittimista sellainen, jonka hän tuntisi itselleen erityisen läheiseksi, pohtii Malang tovin.

– Aivan ensin sanoisin, että ne ovat kaikki instrumentteina yhtä vahvoja. Mutta jos alan ajatella tarkemmin, on soittimeni ehdottomasti kora. Se on isäni perintöä, ja vahva osa minua ja taustaani. Muut soittimet ovat adoptiolapsiani.

MAAILMAN TAITEILIJAT, YHTYKÄÄ!

Julkaistu

Emeritusmuusikko Raimo Vikström puuttui varsin voimakkailla siveltimen vedoilla henkilökohtaiseen persoonaani taannoin Muusikko- lehdessä. Hän oli suivaantunut erääseen Ylen ajankohtaisohjelman sisältöön, jossa käsiteltiin kansainvälisten levy-yhtiöiden valtaa ja sitä, miten taiteilijat ja heidän etujärjestönsä kohtaavat.

Täytyy sanoa, että itsekin olin hieman hämilläni katsoessani ohjelmaa. En aivan täysin arvannut, missä yhteydessä ja kuinka leikattuina kommenttejani käytetään. Se on sitä terävöitettyä nykyjournalismia.

Vastauksena kysymykseen, siitä kuka omistaa suomalaisen musiikin, vastasin, kuten on, että 90-luvulla suomalainen kansallisaarteisto, kansakunnan ns. salattu muisti on siirtynyt kansainvälisten firmojen omistukseen. Sanoin, että sillä on puolensa. Kerroin myös sen, että saattaa olla sellainen hyväkin puoli, että Sibelius ja Finlandia-sarja näkyy New Yorkin levyliikkeissä paremmin, kun sitä hallinnoi kansainvälinen yritys. Tätä pätkää tosin ohjelmassa ei tullut ulos. Minulta kysyttiin myös Gramexin roolista. Sanoin muistaakseni, että Gramex ja Teosto ovat hoitaneet asiallisesti taiteilijoiden etuja ylipäänsä. Toimittaja kysyi tarkoitushakuisesti, onko oikein, että ÄKT eli Ääni- ja kuvatallennetuottajat ovat hyyryläisenä Gramexin tiloissa. Naurahdin ja sanoin, että sitä toki voi kysyä. Sen enempää en ottanut kantaa toisin kuin muut haastateltavat. Samalla sanoin, että Suomi on pieni maa, jossa musiikkialan toimijat ovat melkein saman katon alla halusivat tai eivät. Mutta se tärkein, mitä sanoin oli: Mielestäni ÄKT, tekijänoikeusjärjestöt ja kauppa ja teollisuusministeriö ovat tehneet merkittävää työtä yhdessä suomalaisen musiikin viemiseksi ulkomaille. Tätä pätkää ei tullut ohjelmasta varmaankaan ajanpuutteen vuoksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Gramex ja Teosto ovat tehneet pitkäjänteistä työtä suomalaisten taiteilijoiden hyväksi. Itsekin olen saanut näistä hedelmistä nauttia. On hyvä, että säveltäjien, sovittajien, sanoittajien, soittajien ja artistien etuja edes joku valvoo.

Kuitenkin, kun maksuja medialta peritään, kannattaa ehkä sillä tavalla olla maltillinen, ettei tapeta lypsävää lehmää. Ja varsinkaan ei kannata näännyttää vasikoita, jotka vielä joskus lypsävät. Tarkoitan koko kasvavaa median kenttää: tv-kännykät ja uudet nettikaupan huimat näkymät. Missä määrin voi rahastaa päällekkäin, moneen kertaan samasta musiikista, jos se tulee eri formaatteina? Tottakai tekijät tarvitsevat korvauksensa, mutta myös sisällöntuotannon volyymi ja kulutus tulee kasvamaan ja sillä tavalla kasvattamaan myös musiikintekijöiden pottia. Toisaalta jos kansainväliset mediajätit rahastavat eri formaateilla moneen kertaan saman musiikin, silloin on tietysti perusteltua, että musiikin tekijätkin pääsevät osingoille. Näitä asioita ohjelmassa ei ehditty valitettavasti juuri käsittelemään. Itse puhuin haastattelussa independent-tuottajien puolesta. Siitä ei vain tullut itse ohjelmassa mitään ulos. Kerron asian nyt tässä.

Perustin Joel Hallikaisen kanssa jo 90-luvulla levymerkin nimeltä ”Suomi-solistit”, joissa merkeissä olemme itse tuottaneet omat levymme ja myyneet cd:mme suoraan tukkujakelijalle. Se on kivinen tie eikä siinä ole oikotietä onneen. Jos levy ei myy, se ei myy. Mutta oma määräysvalta meillä on ollut siihen, mitä musiikkia teemme ja mitä emme. Arvostelumenestykseksi äitynyt levyni ”Kantri” vuodelta 2001 on tyypillinen esimerkki. Luulen, ettei yksikään kansainvälinen mainstream-yhtiö olisi julkaissut marginaalista kantrilevyäni, vaikka siinä soittavatkin maan parhaat kantri- ja bluesgrassmuusikot. Se oli pakko julkaista itse. Ja kiitos Esekille pienestä tuotantotuesta. Rahaa se on pienikin raha. Mutta ylipäänsä meillä musiikkialan pienyrittäjillä, indie-tuottajilla ei ole varsinaista edunvalvojaa. Siitä puhuin myös tv-haastattelussa, vaikka se ei ulos tullutkaan. Oikeastaan Elvis ry on ainoa järjestö, joka puhuu myös musiikin pienyrittäjien puolesta.

Kun toisaalla uusi, aloitteleva artisti menee kansainvälisen haarakonttorin levypomon puheille ruinaamaan levysopimusta, ei siinä Muusikoiden liitto auta. Ei voi vedota tariffeihin ja siihen, että vaadimme elävää musiikkia. Levymoguli pistää tuottajan hommiin ja pannaan koneet soimaan. Sitten ruvetaan leipomaan ”idolia”, jonka tarkoituskaan ei ole olla käyttökulutushyödyke kuin tietyn aikansa. Kun artisti on ikäloppu, heitetään hänet syrjään. Idolikilpailujen kauttahan saa uusia tiedoiltaan vajavaisia tähtiä. Tässä peräänkuulutin yhteistyötä artistien kesken niin, että he eivät vain kyyristelisi yksin nurkissaan. En puhunut ravintola-, laiva- ja muista ammattimuusikoista, koska he ovat etunsa valvoneet kiitos ay-ammattilaisten.

Emeritusmuusikko Vikström penää minulta yhteistyötä ja muistelee menneitä. Olen tehnyt pitkään yhteistyötä muusikoiden kanssa. Olen työllistänyt kymmeniä ja kymmeniä muusikoita kiertueilla. Olen levyprojekteissani käyttänyt oikeita muusikoita silloinkin, kun tietokonebuumi ja konemusiikki ovat jyllänneet studioissa. Olen ollut 30 vuotta muusikoiden työnantaja firmojeni kautta. Toimin aikoinaan myös vuosia aktiivijäsenenä artistien Solo ry:ssä.

Mitä tulee tekijänoikeuslakiin, olin äänestyksestä poissa valitettavasti ulkomaanmatkan vuoksi. Mutta itse lain käsittelyssä oli aktiivinen. Minuun olivat yhteydessä useat tekijänoikeuksien omistajat ja -järjestöt. Mielestäni tämä tekijänoikeuslaki tarvittiin jo pelkästään itäpiratismin vuoksi. Puhuin tästä useaan kertaan eduskunnassa – sen voi tarkistaa EK:n nettisivuilta. Mutta muutama kohta minua huolestutti. Se, onko laki jo syntyessään vanha ja miten sitä olisi voitu vielä päivittää tarkemmaksi.

Toinen kriittinen asia on, miten kuluttajan näkökulma tulee otetuksi huomioon kopiointikysymyksessä. Olin itse siinä työkokouksessa mukana aktiivisesti, missä edustaja Kimmo Kiljusen johdolla hahmottelimme lakiin liittyvän kuluttajanäkökulmaa painottavan ponnen. Sen mukaan levy-yhtiöiltä tulee edellyttää, että jatkossa kuluttaja voi ottaa pari kopioita omaan käyttöön eri formaatteihin ostamastaan kopiosuojatustakin äänitteestä.

Kolmas minulle kriittinen asia on ETA-alueiden ulkopuolelta tapahtuva äänitteiden, elokuvien ja kirjojen tuonti. Monet erikoisliikkeet tulkitaan harmaan tuonnin harjoittajiksi, jos ne tuovat äänitteitä, joita ei ole jo aiemmin julkaistu ETA-alueella. Näin monenlainen marginaalimusiikki kuten reggae, blues ja kantri joutuvat huonoon asemaan. Tietenkin kuluttaja voi itse hakea nuo levyt USA:sta tai Jamaikalta, mutta erikoisliike ei saisi niitä myydä täällä ilman valtuutusta, vaikka levyistä on maksettu aivan asiallisesti tekijänoikeusmaksut alkuperäismaassa. Suomi ja Ruotsi vastustivat tätä ETA-pykälää aikoinaan komissiossa, mutta suuremmat voimat EU:ssa halusivat direktiivin läpi. Mediajättien ääni puhui.

Tekijänoikeuslaki tarvitaan ja sitä pitää myös uudistaa mediaalan muuttuessa. Gramex ja Teosto jatkakoot hyvää työtänsä sisällöntuottajien etujen puolustajina aina vain uudistuvassa hardwaremaisemassa. Elvis ry ottaa huomioon myös yksittäiset lauluntekijät ja artistit ja sen toiminta on erittäin tärkeää myös jatkossakin. Muutenkin artistien tulee ottaa esimerkkiä Vikströmin vuosia johtamista ammattimuusikoista ja puhaltaa enemmän yhteiseen hiileen silloin, kun suurten maailmanluokan yhtiöiden kanssa neuvotellaan.

Lopuksi mieleen tulee 70-luvun keikkamatkat, kun Juicen, kitaristi Silvennoisen ja monien muiden manserock-miesten kanssa kiersimme Suomea. Tunnuslause oli: maailman taiteilijat, yhtykää. Me teimme työtä käskettyä. Tosin emme toistemme kanssa.

Mikko Alatalo

kansantaiteilija ja -edustaja

***

“Musiikintekijöiden edunvalvonta tuuliajolla”

Raimo Vikström kirjoitti Muusikko-lehdessä 1/06 palstallaan “Emeritus puhisee” mm. joulukuussa esitetystä Yle A-piste ohjelmasta, jossa kerrottiin, että suomalaisten musiikintekijöiden edunvalvonta on tuuliajolla. Mikko oli yksi ohjelman haastateltavista. Muita olivat mm. Ilkka Lipsanen ja Erkki Puumalainen. Vikström kommentoi Mikon osuutta mm. näin:

“Aikansa artisti, nykyinen kansanedustaja ja Ylen hallintoneuvoston jäsen Mikko Alatalokin oli otettu A-piste – ohjelmaan todistamaan. Vaikutti siltä, että Alatalokaan ei tiedä Gramexin olevan taiteilijoiden ja tuottajien yhteinen organisaatio. Muutoinkin hänellä on huonot tiedot asioista, tai sitten hän on hidas oppimaan.

Alatalo kaipasi suomalaisen musiikin tekijöille uutta edunvalvontaa. Arvelen, että musiikkialan edunvalvontatoimet ovat nyt yhtä tehokkaat kuin milloin tahansa aikaisemmin. En luottaisi Alatalon tapaisten henkilöiden kykyihin tässä suhteessa.”

Kyseisen A-piste -ohjelman aihe oli tosiaan otsikoitu “Musiikintekijöiden edunvalvonta tuuliajolla”. Ohjelmassa esitettiin myös alan järjestökaavio, jossa ylinnä oli ÄKT. Oli siellä myös Elvis pienenä ala-osastona.

Martti Heikkilä

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu
Pohjoismaalaiset ja baltit – liittykäämme yhteen!

Takavuosina, kun EU-keskustelu Suomessa kävi kuumimmillaan, eräs perässähiihdossakin kunnostautunut vanha teollisuuspatruuna uskoutui pikkutunneilla allekirjoittaneelle:

– Kuulehaa sie! Tässä saattaa rauhanomaisesti toteutua se, mikä viime sodan viiksekkäällä valloittajalla jäi haaveeksi: Syntyy jonkinsortin liittovaltio. Mutta siellä pelataan vain vahvemman säännöillä.

En vielä toistaiseksi näe tämän ajan eurooppalaisuutta noin synkkänä, mutta vahvemman sana tuntuu painavan. Ja sen kokee myös meikäläinen tekijänoikeusmaailma. Teoston johtokunnassa ei ole aikoihin ollut kokousta, jonka esityslistalta olisi puuttunut kansainväliset asiat. Teoston johdolle on arkipäivää lähes jokaviikkoinen jonottelu milloin minkäkin Euroopan maan lentokentällä.

Edellä kerrotusta johtuen on luontevaa, että aika ei nykyään kulu niinkään jäsenjärjestöjen keskinäisessä nahistelussa, vaan yhteisessä huolen kantamisessa Teoston roolista uudistuvassa Euroopassa ja koko maailmanlaajuisessa tekijänoikeusmaailmassa. EU:n komissio hämmentää tasaisesti keitosta ja etenkin pienillä tekijänoikeusseuroilla on monet haasteet edessä. Peräänkuulutetaan avointa kilpailua, jonka vaarana kuitenkin pahimmillaan on, että syntyy yksipuolinen kapea-alainen orkesteri, jonka ylikapellimestarina häärää rahanvalta.

– Nyt jos koskaan tarvitaan pohjoismaista yhteisymmärrystä, toteaa kustantajia edustava johtokunnan jäsen Sini Perho. Pohjoismainen tekijänoikeuskulttuuri tulee säilyttää.

Vaikka Baltian maat eivät edusta kovin merkittävää viilua taloudellisesta kakusta, niillä on alueellinen merkitys. Ne tulisi saada mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön.

– Tulisi katsoa kokonaisuutta ylhäältä päin, tuumailee Suomen Säveltäjien Tapio Tuomela. Meidän on puhallettava samaan hiileen, löydettävä Pohjoismaiden ja Baltian yhteinen tahtotila.

EU:n komissio julkisti viime vuoden lokakuussa suosituksensa tekijänoikeuksien yleishallinnoista musiikin internetja mobiilipalveluissa. Suosituksella pyritään oikeudenomistajien mahdollisuuteen järjestää on-line -oikeuksiensa hallinnointi joustavasti. Komission mielestä asian hoitaisi parhaiten ja keskitetysti muutama suuri eurooppalainen tekijänoikeusjärjestö. Tuntuu luontevalta ja tehokkaalta. Mutta ei toimi. Lopputulos on karu: pelataan vahvemman oikeuksilla heikompaa vastaan. Euroopan musiikin monimuotoisuus luikauttaa joutsenlaulunsa. Malli suosii vain suuria kulttuuri- ja kielialueita.

– Kyllä tämä toteutuessaan kaventaisi tarjontaa, linjaa Teoston viestintäjohtaja Satu Kaarenoja.

Komission suosittelema malli onkin suuria toimijoita selkeästi suosiva. He voittavat. Häviäjien aitioon jäävät istumaan pienet musiikkia käyttävät yritykset ja kansallisesti toimivat oikeudenomistajat.

Kansainvälisissä toimissa Teosto on kiitettävästi kantanut kortensa kekoon. Se on ollut muiden eurooppalaisten kanssa kehittämässä verkko- ja mobiiliympäristöä palvelevia lisensiointimalleja. Keskeinen tavoite on ollut syrjimättömyys, läpinäkyvyys ja joustavuus. Eräs Teoston merkittävä valttikortti on ollut vakiintunut ja monitahoinen yhteistyö muiden alan pohjoismaisten seurojen kanssa. Se on edelleen tarpeellinen voimavara.

Olemme ratkaisujen edessä. Haluammeko olla mukana Euroopan tekijänoikeusjärjestöjen ykkösketjussa vai riittääkö hyvä sijoitus piirikunnallisessa sarjassa. Tuskin on syytä alistua apukoulun priimukseksi. Pysyäksemme eurooppalaisessa kilpailussa mukana ja turvataksemme suomalaisen oikeudenomistajan edun meidän on ennakkoluulottomasti tutkittava uusia ratkaisumalleja. Itämerta ympäröivä pohjoismais-balttialainen tekijänoikeusseurojen yhteenliittymä on pohtimisen arvoinen ratkaisu. Ajatusta voisi lähestyä rakentavasti myös tanskalaisessa voileipäpöydässä.

Jani Uhlenius

LYHYET UUTISET

Julkaistu

Helsingin keskustassa soi Suomalaisen musiikin päivänä 11.3.

Valtakunnallista Suomalaisen musiikin päivää vietetään neljättä kertaa 11.3.2006. Päivä osuu nyt lauantaille, ja sen vuoksi yhtenä uutuutena ovat lukuisat yleisökonsertit keskellä päivää kauppakeskuksissa ja julkisissa tiloissa.

Helsingissä nämä konsertit järjestetään osana Musica nova -festivaalia. Helsingin keskustassa konsertit järjestetään seitsemässä eri paikassa (mm. Stockmann, Kluuvin ostoskeskus, Kampin ostoskeskus ja Kiasma). Konsertit pidetään klo 10-14 ja esiintyjinä ovat lapsi- ja nuorisoryhmät, jotka edustavat mm. musiikkiopistoja ja päiväkoteja pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla.

Konsertit toteutetaan esiintyjäryhmän ja säveltäjän yhteistyönä. Säveltäjinä ovat Anneli Arho, Jyrki Linjama, Aleksi Ojala, Jukka Takalo, Harri Wessman sekä työryhmät Jovanca Trbojevic ja Tarja Nyberg sekä Maija Baric ja Maria Baric.

Myös muualla maassa musiikkiopistojen ryhmien toivotaan esittävän suomalaista musiikkia keskellä lauantaipäivää kauppakeskuksissa ja yleisötiloissa. Näistä tapahtumista samoin kuin kaikista viikon tapahtumista voi ilmoittaa tapahtumakalenteriin osoitteeseen www.suomalaisenmusiikinpaiva.fi. Sieltä myös löytyvät päivitetyt tiedot kaikesta siitä, mitä on luvassa.

Hankkeen takana olevat tahot järjestävät jälleen seminaarin, joka pidetään perjantaina 10.3. Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa. Seminaarissa keskitytään tällä kertaa pohtimaan, vieläkö suomalainen laulaa luennoijana mm. tutkija Ava Numminen. Seminaarin lähtökohtana on se paradoksi, että tietyissä tilanteissa – esimerkiksi karaokessa – olemme rohkeita laulamaan, mutta useat meistä laulavat vain, jos kukaan ei kuule. Seminaarin yhteydessä jaetaan myös säveltaiteen valtionpalkinto.

Svengaten à la Erik Lindström

Marraskuun viimeisenä iltapäivänä vietettiin Storyvillessä Helsingissä merkkitapausta, kun kirja “Svengaten Erik – Erik Lindströmin elämä ja musiikki” julkistettiin. Maestron lisäksi kirjan toisena kirjoittajana on tutkija Juha Henriksson. Eki on vastannut pääasiassa elämäkerrallisesta osuudesta ja Juha hänen sävellystuotantonsa analysoinnista.

Tammen kustantaman kirjan mukana on cd, jolla on kuusi Erik Lindströmin studio-orkesterin uutta levytystä solisteina Seppo Hovi, Ossi Runne, Kai Pahlman, Pentti Lasanen, Antti Sarpila ja maestro itse. Kaikki sävellykset ovat Lindströmin ja sovitukset Lasasen ja Sven Nygårdin.

Kirjasta selviää esimerkiksi, että Ekin ensimmäinen sävellys sai ensiesityksensä 72 vuotta syntymisensä jälkeen, kun se esitettiin säveltäjän 80-vuotiskonsertissa vuonna 2002. Löytyypä kirjasta myös osuus, jossa säveltäjä kertoo yhteistyöstään sellaisten sanoittajien kuin Sauvo Puhtila, Kari Tuomisaari, Juha Vainio, Martti Innanen, Aappo I. Piippo, Pertti Reponen ja Helka Hynninen kanssa.

Mutta eipä paljasteta enempää niille, jotka eivät vielä ole tätä kirjaa Elvis ry:n kunniajäsenestä ja hänen musiikistaan lukeneet. Hankkikaa kirja ja tuskin maltatte lukemista hetkeksikään keskeyttää.

Onnittelemme


Anne Mattila ja Ilkka Vainio

Kullervo Linnan Säätiön vuoden 2005 palkinnot (4.200 euroa) on luovutettu laulaja Anne Mattilalle ja sanoittaja Ilkka Vainiolle Kullervo Linnan syntymäpäivänä 24.11.

Musiikki & Media on myöntänyt Henrik Otto Donnerille erikoispalkinnon elämäntyöstä suomalaisen musiikin hyväksi. Ilkka Vainio nimettiin vuoden tuotantopäälliköksi.

Tuomari Nurmion sävellykset ja sanoitukset sekä Alamaailman vasarat -yhtyeen sovitukset levyllä Kinaporin kalifaatti ja Veli-Matti Puumalan pianokonsertto Seeds of Time jakavat puoliksi 40 000 euron Teosto-palkinnon. Teosto-palkinto jaettiin nyt kolmannen kerran. Voittajat valitsi kolmen hengen raati puheenjohtajanaan Sibelius-Akatemian rehtori Gustav Djupsjöbacka, kansanedustaja ja sanoittaja Anni Sinnemäki sekä yksi viime vuoden Teosto-palkituista, Ilmiliekki-kvartetin Verneri Pohjola.

Veijo Pihlajamäelle on luovutettu Suomen Harmonikkaliiton hopeinen ansiomerkki taiteellisesta toiminnasta luovana ja esittävänä taiteilijana.

Mikko Perkoila on saanut vuoden 2005 Kiila-palkinnon. Vuosittain jaettava Kiila-palkinto on tunnustus merkittävästä urasta tai aikaansaannoksesta taiteen tai kulttuurin alalla. Palkinnon myöntää vuonna 1936 perustettu kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiila ry.

Kulttuuriministeri Tanja Karpela on palkinnut kymmenen eri taiteenalan edustajaa 20.000 euron Suomi-palkinnoilla. Palkinnon saivat mm. Värttinä ja Galaxy yhtyeet.

Teksti ja kuvat: Martti Heikkilä

Viime metrien meilidemokratiaa

Julkaistu

Uusi tekijänoikeuslaki on tätä kirjoitettaessa (28.9.) viimeistä pistettä vaille.

Syyskuun puheenaiheeksi eduskunnassa ja mediassa nousi kopiosuojausten purkuoikeus. Keskustelu luiskahti usein sivuraiteille, niin mediassa kuin etenkin internetin keskustelupalstoilla.

Aihe ei ollut uusi. Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO järjesti jo vuonna 1993 USA:ssa maailmanlaajuisen seminaarin, jossa käsiteltiin digitaaliteknologian vaikutuksia tekijänoikeuksiin. Asialistalla olivat myös tekniset suojaukset ja niiden purku sekä yksityinen kopiointi. Prosessi jatkui ja vuonna 1996 hyväksyttiin WIPO:n tekijänoikeussopimus, johon myös EU ja Suomi sitoutuivat. EU sai direktiivin valmiiksi 2001. Sen jälkeen Suomen opetusministeriö alkoi valmistella hallituksen esitystä eduskunnalle.

Jo vuoden 1993 WIPO-seminaarissa todettiin, että digitaaliaikana yksityisen käytön ja kaupallisen käytön rajat hämärtyvät. Teknisillä suojauksilla ei toki saisi vaikeuttaa yksityistä kopiointia mutta piratismin estämiseen niitä tulisi voida käyttää.

Elektroniikka-ala ja teleoperaattorit tulivat vahvoina vaikuttajina mukaan tekijänoikeusvalmisteluun 1990-luvulla. Lobbauksessaan ne huomasivat jo tuolloin, että päättäjiin tehoaa, kun ollaan pienen ihmisen asialla. Suomessa alan ärhäkkänä äänitorvena on viime aikoina ollut Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka esiintyy kansalaisjärjestönä. Tekijänoikeudet hyödyttävät sen mukaan vain suuria yrityksiä ja ökyrikkaita artisteja. Fyysisten piraattiäänitteiden maahantuontiakaan EFFI ei haluaisi kieltää. Yhdistys käyttää lobbauksessaan taitavasti hyväkseen internetin keskustelupalstoja.

Nämä keskustelupalstojen aktiivit ovat laiteteollisuudelle ja teleoperaattoreille tärkeä kohderyhmä. Nyt kävi niin, että eduskuntakin alkoi kantaa huolta ”tavallisten nuorten” oikeuksista. Meilisirkuksen käynnistämiseen eivät piskuisen EFFI ry:n rahkeet tietenkään riittäneet, vaan tarvittiin isompia resursseja. Sanoma-WSOY:n Mikrobitti-lehti jakoi nettisivullaan ohjeita hallituksen lakiesitystä arvostelleen kampanjan aloittamiseksi heti sen jälkeen, kun esitys oli 7. syyskuuta eduskunnan täysistuntokäsittelyssä. Lehden nettisivu kehotti puolenyön jälkeen 8.9. lähestymään kansanedustajia, mediaa, kuluttajajärjestöjä ja kuluttajavirastoa. Mukana olivat linkit ja suositukset hakea EFFI:n sivulta taustatietoa. Seuraavana iltapäivänä sivulla jo hihkutaan, että kansanedustajien sähköpostilaatikot ’vonkuvat palautteesta’.

Internetin keskustelupalstoja on pidetty vapaan kansalaistoiminnan ja demokratian ihanteina. Mutta usein niillä on läheiset yhteydet johonkin mediataloon. Kansanedustajiltamme sopii toivoa kriittisyyttä sen suhteen, mikä on kunkin viestin ja lausunnon todellinen edustavuus ja painoarvo.

Martti Heikkilä

Syksy ja suuret sammakot

Julkaistu

Tekijänoikeusrintamalla on käynyt melkoiset tuulet. Sananvapauden nimissä ja äärimmäisen populismin keinoin päättäjien mielenliikkeitä on käännetty ja väännetty. Enää ei kysymys ole ollut vatkauksesta pizzataikina á la Enrico, vaan käyntiin on polkaistu todellinen tuhannen watin tehosekoitin. Ei sitten ihme, että muutama pää on mennytkin sekaisin.

Eräs Arkadianmäen mielenkiintoisimmista puhujista on vuosien varrella koviakin kokenut kansanedustaja Arja Alho (sd.), jonka eduskunnassa 7.9. käyttämä puheenvuoro hakee taas pitkään aikaan vertaistaan. Hänen rinnallaan lennokas, edesmennyt populististen kruunaamaton kuningas Veikko Vennamo muistuttaa kuivakiskoista faktamaakaria.

Alho on lukenut yleisönosastokirjoitukset tietynvärisien silmälasien läpi, eikä laiteteollisuuden lobbaus ole hänen kohdaltaan mennyt hukkaan. Sanavapaus, tekijänoikeudet ja kuluttajan oikeudet heittävät tämän pippurisen siuntiolaisrouvan puheenvuorossa sellaista häränpyllyä, että meikäläistä jo heikottaa.

Tekijöiden yhteydenotot kansanedustajiin ovat Alhon mukaan olleet ”liikuttavia vetoomuksia” ja heidän ”lobbauksensa agressiivista”. Jos kansanvallan nimeen vannovan puolueen kansanedustaja Alhon mielestä yli kuudensadan suomalaisen kulttuurivaikuttajan asiallinen, kirjallinen mielipiteenilmaisu on vain ”liikuttavaa”, niin millä adjektiivilla tulisi määritellä sellainen kansakunnan edushenkilö, joka suhtautuu kansalaisiin näinkin härskillä ylimielisyydellä?

Me musiikintekijät olemme siis Alhon mielestä ”mediateollisuuden torppareita”. MInä en yleensä solvaa, mutta joku minua rääväsuisempi kaiketi voisi määritellä Alhon ”verbaaliksi pikku sammakkofarmariksi”. Niin monta lapsusta, sammakkoa hän 7.9. suolti suustaan. Huh huh! Kuka taluttaisi Arjan metsästä kotiin?

***

Omituista kurnutusta kuuluu myös huvipaikkojen suunnalta. Teosto on tehnyt asialliset ja kohtuulliset, molemmin puolin hyväksytyt sopimukset niin konsertti- tai huvijärjestäjien kuin ravintoloidenkin kanssa. Ravintolatariffi on halvempi, sillä elinkeinotoimintaan kuuluu muutakin kuin musiikki. Nyt kuuluu kuitenkin kummia: muutamat huvipaikat ovat yksipuolisesti todenneet toimintansa olevankin puhdasta ravintolatoimintaa. Ja korvaus sen mukaan. Että tuhannen hengen porukka tuleekin vain ostamaan puffetista pari pitsanpalaa ja pullon keltaista jaffaa? Siinä sivussa sitten kuunnellaan Jari Sillanpäätä livenä nurkan takana, intiimissä pikkuravintolassa, jonka oheistuotteena nyt sattuu olemaan puolentoista hehtaarin tanssiparketti… Aika velikultia.

JANI UHLENIUS

IPR, ECSA ja vuoden 1983 Teosto

Julkaistu

Teosto on jäsenenä IPR University Center Association ry -nimisessä yhdistyksessä, joka tukee IPR University Center – nimisen laitoksen toimintaa. Lyhenne IPR tulee sanoista Intellectual Property Rights. Kyse on henkiseen omaisuuteen liittyvästä immateriaalioikeudesta, joka kattaa sekä tekijän- että teollisoikeudet.

Tällä yhdistyksellä ja laitoksella on tasokas lehti IPRinfo sekä kotisivu www.iprinfo.com. Molempia voi suositella niille, jotka haluavat pysyä ajan hermolla tekijänoikeusasioissa. Näkökulma on siinä mielessä puolueeton, että laitos on eri yliopistojen ja korkeakoulujen perustama ja yhdistyksessä on jäseniä kentän eri laidoilta Teostosta Telia- Soneraan. Yhdistyksellä on varsinaisten jäsenten lisäksi yksi kannatusjäsen: Nokia Oyj.

Kun esimerkiksi Korkein oikeus antoi 2. syyskuuta päätöksen laulaja Eija Kantolan ja levy-yhtiö VL-Musiikin välisessä tekijänoikeuskiistassa, löytyi tästä muutamaa päivää myöhemmin uutinen tältä kotisivulta. KKO katsoi, että levy-yhtiö oli menetellyt tavalla, joka loukkasi taiteilijasopimusta ja taiteilijan isyysoikeutta. Sivulta löytyy myös tieto, että koko päätös on luettavissa KKO:n sivulta www.kko.fi.

Tässä kiistassa oli kyse siitä, saako taiteilijanimellä Eijariitta julkaistua äänitettä ilman taiteilijan omaa suostumusta myöhemmin myydä tämän uudella taiteilijanimellä Eija Kantola.

KKO linjaa yksiselitteisesti, että ”tekijän nimeä ei saa vastoin hänen tahtoaan ilmoittaa teoksessa tai saatettaessa teos yleisön saataviin. Jos tekijä on halunnut esiintyä salanimellä, myös tätä tekijän tahtoa tulee kunnioittaa. Tekijän tahdon merkitys ilmenee myös siinä, että teoksessa olevaa tekijän nimeä ei vastoin hänen tahtoaan saa siitä poistaa ilman, että menettely loukkaisi tekijän tekijänoikeuslain 3 §:n 1 momentista ilmenevää oikeutta. Korkein oikeus katsoo, että vastaavia periaatteita on perusteltua edellyttää noudatettavan myös sen suhteen, missä muodossa tekijän nimi ilmaistaan. Tekijälle kuuluu siten oikeus päättää siitäkin, mitä muotoa hänen nimestään käytetään teoskappaleissa tai saatettaessa teos yleisön saataviin, eikä tuon nimen muuttamista ilman tekijän suostumusta yleensä voida pitää hyvän tavan mukaisena.”

***

Soittoäänissä ja netissä eri prosentit

IPRinfo-lehden uusimmassa numerossa (3/05) on puolestaan musiikintekijän kannalta kiinnostavin kännykkämusiikkia koskeva juttu ”Lisää musiikkia matkapuhelimeen”, kirjoittajana Minna Suihkonen.

Jutussa kerrotaan, että vuonna 2004 soittoäänet kilauttivat palveluntarjoajien kassaan 15 miljoonaa euroa ja Teoston soittoäänilaskutus oli 2,3 miljoonaa euroa. Viime vuodesta lähtien kuluttajalle on ollut tarjolla myös suoraan äänitteeseen perustuvia soittoääniä, joissa Teoston asiakkaiden lisäksi oikeuksia on myös esittäjillä ja tuottajilla. Koska Gramex ei ole saanut levyyhtiöiltä lupaa hallinnoida näitä oikeuksia, on luvista neuvoteltava suoraan eri levyyhtiöiden kanssa.

Operaattorien edustajana jutussa on haastateltu toiminnanjohtaja Ville Nurmea Teleforum ry:stä. Hän harmittelee, että levyyhtiöt hinnoittelevat lisenssit niin kalliiksi, että levy-yhtiön osuus aidon soittoäänen hinnasta on useita kymmeniä prosentteja.

Lisäksi Nurmi kritisoi sitä, että kun Teostokorvaus soittoäänistä on 12 prosenttia, niin internetissä myytävistä kappaleista se on tällä hetkellä ainoastaan 8 prosenttia. Jutun toinen haastateltu Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilä viittaa tässä kohdin siihen, että kyse on verkkojakelutariffin alennuksesta, josta on sovittu kansainvälisesti, jotta laillinen kauppa lähtisi käyntiin piratismin vaivaamalla alalla.

Ville Nurmen mukaan pelkona on, että kuluttajat alkavat ostaa musiikkinsa internetistä ja tehdä itse tarvittavat muunnokset käyttääkseen samaa kappaletta soittoäänenä puhelimessaan. Omaan käyttöönhän tällainen kopiointi on sallittua, jos kappale on alunperinkin hankittu laillisesti.

Katri Sipilän mukaan Nurmen pelko on aiheeton, koska soittoäänikauppa ja musiikin verkkojakelu ovat selkeästi eri markkinoita.

IPRinfon vuosikerta maksaa 35 euroa ja sillä saa neljä numeroa. Kotisivulla voi vierailla ilmaiseksi.

European Composers Network

Pariisissa pidettiin 17. kesäkuuta kokous, jossa käsiteltiin eurooppalaisten musiikintekijöiden järjestäytymistä vajaan kolmenkymmenen henkilön voimin otsikolla ”European Composers Network”.

Osallistuin kokoukseen Elvis ry:n edustajana. Suomesta oli mukana myös Otto Donner, joka edusti EMOa (European Music Officce) sekä Teostoa. Kokouksen 27 osanottajaa edustivat 16 eri tekijäyhdistystä, niistä 8 pohjoismaista. Puhetta johti brittijärjestö BAC&S:n puheenjohtaja David Ferguson sekä isäntänä toimineen ranskalaisen SNAC:n puheenjohtaja Jean-Marie Moreau.

Keskustelussa pohdittiin, olisiko aika perustaa kansainvälinen tekijöiden yhdistys, jonka jäseninä olisivat kansalliset tekijöiden yhdistykset. Muusikoilla tällainen yhdistys jo on kuten myös esimerkiksi musiikkikustantajilla ja äänitetuottajilla. Toisena vaihtoehtona oli esillä kansallisten yhdistysten yhteistyön tiivistäminen.

Keskusteltaessa muodollisesta järjestäytymisestä pohdittiin myös rahoitusta. Ilmaan heitettiin mm. ehdotus, että kukin jäsenyhdistys maksaisi tälle liitolle jäsenmaksua esimerkiksi 3 euroa/jäsen.

Kokouksen henki oli innostunut ja sen lopuksi päätettiin, että seuraava vaihe tässä prosessissa on Englannissa tai Skotlannissa järjestettävä konferenssi. Päätökset mahdollisesta järjestäytymisestä on tarkoitus tehdä silloin. Saas nähdä, tyydytäänkö epämuodolliseen verkostoon (European Composers Network) vai perustetaanko yhdistys, jonka nimenä voisi olla vaikkapa European Composers and Songwriters Association ECSA.

Näin vuonna 1983

Elokuussa yleisurheilun MM-kisojen aikaan muisteltiin vuoden 1983 Helsingin kisoja, niitä lajissaan ensimmäisiä. Oli Tiina Lillakin keihäskultaa, oli Martti Vainion syöksy pronssille vitosella ja ilman syöksyä neloseksi jääminen kympillä, oli Arto Härkösen ja muiden karsiutuminen miesten keihäässä. Kaikki tämä vuotta ennen Vainion käryä ja Härkösen olympiakultaa Los Angelesissa.

Tv-kuvat tuon ajan kisoista, katsomosta ja Helsingin kaduilta ovat olleet nostalgisen haalistuneita ja vanhahtavia. Samaa ajan patinaa on myös niissä Teoston asiakirjoissa, jotka osuivat käsiini käydessäni Runeberginkadun toimistomme kellarissa päivänä, jolloin 22-vuotias Tero Pitkämäki tuotti Suomen kansalle pettymyksen sijoittumalla toisissa arvokisoissaan hienosti neljänneksi.

Teoston paperit kirjoitettiin siihen aikaan enimmäkseen vielä kirjoituskoneella; peeseet, vöördit ja ekselit tekivät vasta tuloaan. Teoston käyttämät aaneloset olivat jämäkkiä ja kopiokoneet laadukkaita, joten kellastuneinakin paperit ovat yhä helppolukuisia.

Toimintakertomuksesta voidaan lukea, että ”uuden viestintäteknologian ja erityisesti sähköisen viestinnän tuomat ongelmat sitoivat yhdistyksen toimiston ja eri hallintoelimien voimavaroja”. Kysymys näyttää olleen lähinnä kaapeli- ja satelliittilähetyksistä. Tietoverkoista ei vielä ollut tietoa.

Kielellisesti toimintakertomus eroaa nykyisistä mm. siinä, että sana ”yhdistys” tulee vastaan joka käänteessä tarkoittaen Teostoa. Projekteja ja organisaatioita oli jo silloin, mutta strategiat ja visiot puuttuivat. Äänitteet olivat välillä äänilevyjä ja ravintolat ravitsemisliikkeitä.

Vuosikokous pidettiin 26.5. ravintola Laulu-Miehissä ja edustettuna oli 65 jäsentä. Johtokunnan puheenjohtajana toimi akateemikko Joonas Kokkonen, varapuheenjohtajana kauppaneuvos Roger Lindberg ja jäseninä säveltäjä Erkki Melakoski, säveltäjä Usko Meriläinen, johtaja Harry Orvomaa, professori Aulis Sallinen, sanoittaja Juha Vainio, säveltäjä Eino Virtanen sekä vuosikokouksessa uutena valittu säveltäjä Arthur Fuhrmann, joka seurasi tehtävässä uudelleenvalinnasta kieltäytynyttä säveltäjä Olavi Pesosta.

Henkilökuntaa toimistossa oli 49 eli alle puolet nykyisestä. Toimitusjohtaja oli Pekka Kallio, apulaisjohtajina Timo Teerisuo ja Tarja Koskinen sekä hallinnollisena johtajana Kaj Arhippainen. Johtoporras on siis tähän päivään mennessä jo moneenkin kertaan vaihtunut. Nykyisellä henkilöstöllä on työvuosia Teoston palveluksessa keskimäärin 11, joten valtaosa on tullut Teostoon vuoden 1983 jälkeen.

Kuvattaessa yhdistyksen talouden kehitystä todetaan, että vuoden 1983 aikana Suomen taloudellinen tila parani kansainvälisen talouden elpymisen myötä ja kilpailukykyämme paransivat vuoden 1982 lopussa suoritetut devalvaatiot, joskin nämä lisäsivät kotimaista hintapainetta.

Inflaatio oli nykyiseen verrattuna huikea, kun kuluttajahinnat nousivat 8,5 % (vuotta aikaisemmin 9,3 %). Palkansaajien ansiotaso nousi nimellisesti 10 % ja reaalisesti 1,5 %.

Tällaisen inflaation aikana myös Teoston talouskäyrät osoittivat jyrkästi ylöspäin. Silloin puhuttiin vielä tuloista ja perinnästä, kun nykyään puhutaan Teoston keräämistä ja tilittämistä korvauksista. Vuoden 1983 kokonaisperintä oli 60.052.458 markkaa kun se vuonna 1982 oli ollut 52.422.905 markkaa.

Tähän yli 60 miljoonaan oli ynnätty kaikki tulot, joten mukana oli tallentamiskorvauksia 15,5 miljoonaa, ulkomailta tulleita esityskorvauksia 4,5 miljoonaa sekä sijoitustuottoja 3 miljoonaa.

Esitystulot kotimaasta olivat 35.862.686 markkaa. Viime vuonna Teosto ylsi euroissa melkein samaan, kun se keräsi esityskorvauksia kotimaasta lähes 35 miljoonaa. Ulkomailta tuli euroja viime vuonna 2,8 miljoonaa ja sijoitustuottoja kertyi 1,2 miljoonaa, joten niissä euroja ei vielä ole yhtä paljon kuin tuolloin markkoja, mahtavatko sijoitustuotot siihen koskaan yltääkään.

Teoston kuluprosentiksi ilmoitetaan 22,0 eli se on paljon korkeampi kuin nykyinen alle 13. Termiä ”kansalliset varat” ei toimintakertomuksesta löydy. Sen sijaan kerrotaan, että yhdistys on tilivuoden aikana lahjoittanut kotimaisen musiikin edistämistarkoituksiin 565.000 markkaa. Lisäksi on maksettu tukirahastosta toiminta-avustuksina tekijäyhdistyksille 220.000 markkaa. Kokonaissumma oli siten 785.000 markkaa.

Viime vuonna kansallisia varoja pidätettiin tilityksistä 1.696.760 euroa. Markat ovat siis muuttuneet euroiksi ja vieläpä tuplaantuneet. Jos otetaan huomioon rahan arvon aleneminen, on viimevuotinen kansallisten varojen kokonaissumma noin 5,7 miljoonaa vuoden 1983 markkaa. Reaalisesti summa on siis yli seitsenkertaistunut.

MARTTI HEIKKILÄ

Bluesista lähtenyt Ile Kallio uskoo perusarvoihin – musiikin on oltava totta

Julkaistu

– Suunnilleen. Syy siihen miksi lopullisesti iski himo kitaraan, on tärkeysjärjestyksessä Clapton, Hendrix, Peter Green ja Buddy Guy. Viimemainittu sen takia, että olin tosi nuori kun kuulin Guyn levytyksen The first time I met the blues, joka on vuodelta 1961. Olin joku kymmenvuotias [Ile on syntynyt 1955 – toim.huom.] kun kuulin sen, ja silloin vaan ihmettelin, että “toi ääni”! Se hautautui takaraivoon, ja seuraavana oli vuorossa John Mayall Bluesbreakers with Eric Clapton -levy, ja se oli se niitti.

Kun kyseistä levyä tänäänkin kuuntelee, niin kuulee miten Clapton just siinäkin sessiossa löytää jotain. Imu hänen soitossaan läpi albumin on niin hirveä, että silloin päätin haluta soittaa joskus jotain samanlaista meininkiä, ja soolokitaristi nimenomaan. Minulla oli jo kitara, mutta se oli ihan jotain onnetonta liirumlaarumia, kunhan rämpyttelin jotain. 13-vuotiaana olin ensimmäisessä Fleetwood Macin konsertissa Kulttiksella, Albatross-single oli just tullut, mitä kuunneltiin radiosta. Peter Green oli vielä aivan loistavassa vedossa, unohtumaton kokemus. Sen konsertinhan on sitäpaitsi useampikin paikanpäällä äänittänyt…

Olit jo nuorena isommissakin bändikuvioissa, silloin oli itsestään selvää että soittaja oli bändissä. Kaikki tietävät bändeistäsi kuuluisimman, eli Hurriganesin. Miten itsestään selvää oli siinä bändissä, että tehdään biisejä?

– Se oli ihan älyttömän hyvä koulu minulle. Olin 16-vuotias, kun Remu [Aaltonen] perusti bändin ja kysyi minua siihen. Menin koesoittoon treenikämpälle, jossa oltiin pari kolme päivää kaksistaan. Ja kyllä meille joku ihmeellinen yhteys löytyi, vaikka meidän taustat oli aika etäällä toisistaan. Me on pysytty väleissä edelleen, ja meillä on sellainen hiljainen kunnioitus toisiamme kohtaan.

Me treenattiin kaikenlaisia muiden biisejä, mutta myös alettiin vaan tekemään omiakin. Jostain kitarariffistä tai rumpukompista lähdettiin, sehän oli äärettömän yksinkertaista musaa. Ja kun Remu nyökkäsi ylöspäin, piti soinnun mennä ylöspäin, ja kun se nyökkäsi alaspäin, piti soinnun mennä alaspäin! Ja alaspäin tarkoitti – A:sta jos vedettiin – niin G, F#m tai E, ylöspäin oli D tai jos oltiin vähän erikoisia, niin se saattoi olla C. Ja kyllä se kaikenkaikkiaan oli hauskaa, ja erittäin hyvä “rock-säveltämisen” oppitunti se puoli vuotta mitä mä bändissä aluksi olin. Se oli aika ennakkoluulotonta touhua, sitä vaan vedettiin!

Oliko sinulla koskaan minkäänlaista progevaihdetta?

– Oli, se oli jo alkanut silloin. Esimerkiksi Yesin Fragile on edelleen huippualbumi, samoin kun Close to the edge. [King Crimsonin] In the court of the crimson king oli mahtava, Emerson, Lake & Palmerin Tarkus ja Pictures at an exhibition oli hyviä, [Frank] Zappa oli tosi kova juttu, koska sen asenteessa oli rock ‘n rollia. Mutta jossain vaiheessa mulle tuli kuitenkin fiilis, ettei proge ole mun juttu soittajana. Ihailin ja ihailen edelleen niitä soittajina, mutta mun suhtautuminen musiikkiin on kuitenkin niin fiilispohjalta, että en enää soittanut sellaista musaa, se ei vetänyt mua mukaansa.

Niinpä. Kun jatkoit toisen Hurriganeskautesi jälkeen omalla nimelläsi, niin sehän oli kuitenkin aika suoraa jatkoa musiikillisestikin, ihan rock-pohjalta.

– Joo. Sekä mun omat levyt, että veljeni Peran kanssa tehty Pera & The Dogs oli ihan rock – se oli ihan luontevaa.

Se on rockille luonteenomaista; ei ole niinkään kyse niistä biiseistä, vaan soundista, asenteesta, esityksestä – kokonaisuus on olennaisin. Syntyy juuri se bändi juuri niiden kavereiden toimesta, ja se kuulostaa juuri siltä.

– Tuo on ihan ehdottoman tärkeätä. Mun biisintekoon on vaikuttanut 80-luvun alkupuolelta lähtien paljon Neil Youngin Harvest. Se on niin kova albumi, ja tänä päivänä jos tiedän että on pitkä ajomatka edessä, niin pomminvarmasti Harvest on mukana. Myös äärettömän yksinkertaista musaa, mutta siinä vaan on se joku taika. Hienoja sävellyksiä teksteineen, joissa on vain olennainen eikä mitään muuta – Youngin ote ja soundi, jota ei ole muilla.

Toinen mikä vaikutti tosi paljon oli [Bruce] Springsteenin Ullevin keikka Göteborgissa kesällä 1985. Olin kuunnellut häntä jo sieltä 70-luvun puolivälistä, Born to run – albumista lähtien, mutta tuo keikka oli järisyttävä kokemus. Se, miten mies pystyi tuomaan esiin ne mahtavat biisinsä ja hienon tekstillisen mesitsinsä, ja miten 60 000 ihmistä otti sen avosylin vastaan ja oli vähän parempia ihmisiä kun kävelivät sieltä ulos. Se on kova juttu.

Liittyykö laulukielen vaihdoksesi mitenkään suomirock-vaikutteisiin? Hector, Lindholm, Leskinen?

– Davea [Lindholm] diggailin kovasti. Suomen kieleen mut sai vaihtamaan se, että jos mulla joku pieni viestin poikanen on, niin en mä englantia tarpeeksi hyvin osaa että mun kannattaisi sillä puskea. Hiljainen pieni toive, että jos sen viestin saisi menemään jotenkin läpi täällä kotimaassa, missä tulee luultavasti loppuelämä vietettyä. Ei Tänä yönä -albumin teksteissä todellakaan mitään kuninkaallisuuksia ole, mutta pari onnistunutta hetkeä on…

Tekijyydestä

Voitko kuunnella vanhaa materiaaliasi?

– Voin kuunnella sitä albumia – selvänäkin – niin, että mua hymyilyttää hyväntahtoisesti puolet ajasta, ja puolet ajasta on ihan jees! En ole nyt myöhemmällä ajalla tehnyt niistä biiseistä mitään keikoilla, mutta kuuntelin sen nyt kesällä läpi, ja on siellä pari niin hyvää tekelettä, että luultavasti ne tulee mukaan jossain vaiheessa.

Paul McCartney sanoi joskus, että kun tekee albumillisen biisejä, niin se on saman tien hyvästit niille biiseille. Niitä ei enää näe, kun eihän niistä keikkasettiin jää kuin hyvällä tsägällä yksi tai kaksi, ja muut on mennyttä kamaa, kun ei niitä muutkaan vedä. Ja sehän on sääli. Musiikki on mun mielestä tunteiden välittämistä ja jopa sielun siirtoa pisteestä A pisteeseen B, ja jos tämä siirto onnistuu ja siitä syntyy vuorovaikutus esiintyjän ja yleisön välille, niin silloin musiikki on totta. Levyjen teko on menemistä lenkkien kautta; biisi kuullaan radiosta tai se ostetaan levykaupasta, ja kuullaan sitten keikalla.

Live-tilanne on kuitenkin kovin juttu. Me tehtiin Kaijan kanssa kesällä aika paljonkin duo-keikkoja; ihan vaan niin, että hän lauloi ja minä rämpyttelin ja vedin stemmoja. Ja jotkut sessiot oli aivan mahtavia! Parinsadan yleisö, ja yhtäkkiä hillitön fiilis. Niin mun kuin etenkin Kaijan – joka laulajana on se pääviestinviejä – itsetunnolle oli tärkeätä havaita miten vahvasti musiikki voi tapahtua; kahdestaan, akustisesti, ilman mitään bändimeininkiä.

Onko sinulla ikinä ollut tarve tehdä muille, vai oletko aina lähtenyt siitä että itse esität musiikkisi?

– En ole kauheasti muille tehnyt, ne vähät on melkeinpä jonkun kontaktin kautta puolivahingossa tulleet. Olen huono tyrkyttämään, enkä ole pöytälaatikkosäveltäjä lainkaan. Olen kyllä tuottelias tarvittaessa. On aikoja, jolloin en tee äänen ääntä, josta pikkuhiljaa patoutuu jotain, ja sitten tulee hirveällä ryminällä ihan liikaa; valmiita biisejä tai niiden osia.

Sellaisen rysäyksen jälkeen on pakko huohottaa esimerkiksi viikko, ja sitten ruveta purkamaan minidisciä, johon olen kaiken äänittänyt kitaran tai pianon kanssa. Se on hirveä savotta, ja neljä viidestä ideasta on silkkaa roskaa; niin lienee useimmilla. Ja joskus tulee sellainen biisi, joka ei siinä hetkessä tunnu olevan meille, ja sellainen saattaa lähteä kiertoon muille käytettäväksi.

Mä en pysty tekemään sillälailla säännöllisesti, mulla pitää olla intohimo siihen. En tee musiikkia, ellei ole sellaista fiilistä että nautin siitä, ja pystyn toivomaan siitä tulevan “oikeata” musiikkia, jonka joskus vielä kuulisi valmiina. Ja jos idea karahtaa vähänkään kiville, niin mä heitän sen helkkariin välittömästi.

Oletko minkäänlaisissa julkaisupaineissa? Teillä on ollut kohtuullista menestystä, niin “täytyykö” koskaan saada levy ulos?

– En ainakaan toistaiseksi ole huomannut sellaista, en sisältä enkä ulkoa. Kyllä mulla joku sisäinen moottori on pitämässä prosessia käynnissä, ettei pakonomaista tilannetta ole ainakaan vielä syntynyt.

Et ole ryhtynyt itse levysi/levyjenne julkaisijaksi?

– En, se on tietoinen ratkaisu. Musiikin pitää olla leikkiä, ja uskon, että jos ottaisin julkaisijan roolin, niin se “leikkivä pikkupoika” minussa jotenkin vaurioituisi niiden stressien myötä.

Paljonko joudut demoamaan materiaalianne?

– Ehkä sellaista fifty-fiftyä se on ollut, eli puolet menee heti läpi, ja toisesta puolesta on väännetty. Mutta sehän tekee vaan hyvää. Vaikka sanoinkin, että musiikin teon pitää olla leikkiä, ja se on ihan oleellista jopa, niin kyllä takapakkiakin pitää tulla, että muistaa skarpata.

Miten olet suhtautunut musiikinkustantamiseen?

– Hurriganes-aikana se meni talon tavoilla tietenkin, mutta Kaijan kanssa kun teimme aikanaan sopimuksen, niin oli edelleen levy-yhtiön kustannusfirma vastassa, ja tietty asenne siellä, vaan silloin sanoin että okei, mutta puolet kustannusoikeuksista on mun firmalla. Ulkomailla tällainen kuvio on aika yleistä, mutta siellä biisit ovatkin niin paljon enemmän kauppatavaraa kuin meidän pienillä markkinoilla. Tietyssä mielessä mä hyväksyn näin pienessä maassa tämän perinteisen mallin, jossa oikeudet menee levy-yhtiön firmalle, se on sellainen turvasateenvarjo ainakin pienille yhtiöille. Nykyään me pidetään oikeudet itsellämme.

Tekemisestä

Minkälaista määrää materiaalia te työstätte yhtä albumia varten?

– Nyt kesän aikana studiotyöstetylle uudelle albumille päätyi kaksitoista biisiä, ja me työstimme kolmea-neljää enemmän. Näistä tehtiin ok demot, mutta studiossa ei tehty kuin niitä kahtatoista. Ja se on kyllä ajankäyttö- ja budjettikysymys. Työstöön menee mun huolellisuudella sellainen kolme päivää per biisi, miksauksineen. Joten se on äkkiä yhdeksän studiopäivää lisää, ja budjetti tulee vastaan; se on kallista lystiä kokeilla että tulisiko tästä jotain. On se ikävää sikäli, kun kyllä biiseille saattaa studiossa tapahtua ihmeitä, tai ne voi myös näivettyä.

Miten suhtaudut live-levyihin?

– Periaatteessa sellainen olisi ihan jees, varsinkin jos olisi mahdollisuus tehdä uutta kamaa livenä. Sellainen olisi hieno seikkailu, kun se pitäisi treenata tosi hyvin, ja jos se siitä syttyisi elämään kunnolla, niin olisi varmasti aika mahtavaa.

Itse ajattelin niin päin, että monikin biisi on saattanut alkaa elämään ihan uutta elämää mukana kulkiessaan.

– Meillä tuollaista saattaa olla tapahtunut pikkuhiljaa, paitsi noilla duokeikoilla kyllä tapahtuu paljonkin, kun en soita niitä yhtään kertaa samanlailla. On me siitä puhuttu, että voisi äänittää monta duokeikkaa, koska se ei vaadi mitään järjettömiä systeemejä, ja sieltä voisi katsoa löytyykö jotain järkevää.

Millainen on teidän työskentelymetodinne?

– Musiikki on ensin. Isken Kaijalle sylillisen demoja, joihin se alkaa tekemään tekstejä. Tekstin tekeminen on huomattavasti vaikeampaa kuin sävellyksen tekeminen. Me ei tehdä yhdessä, emme istu saman pöydän ääressä.

Onko kokemuksia olemassa olleesta tekstistä, joka inspiroi säveltämään?

– Aikoinaan olen Jukka Välimaalta saanut muutaman tekstin, jotka olen säveltänyt. Tekstiin on tosi helppo säveltää, jos se on lauluksi kirjoitettu. Olen mä pienenä salaisuutena haaveillut, että joskus haluaisin tehdä musiikin muutamaan Kirsi Kunnaksen lastenrunoon. Ne on niin mahtavaa kamaa, niitä olisi hauska tehdä. Mutta sellainen vaatisi jonkinlaisen rahoituksen, että siihen voisi täysin aikansa keskittyä.

Teillä on joitakin cover-biisejäkin. Miten ne ovat mukaan tulleet?

– Ne on vaan vanhoja suosikkeja. Siellä on John Hiatt’in Thing called love (“Ootsä valmis”/J. Välimaa) Bonnie Raitt’in ohjelmistosta, Bob Segerin Turn the page (“Laulu jää”/J. Välimaa), ja oma sovitus vanhasta Love hurts -klassikosta, jonka tekijää en nyt muistakaan [Felice & Boudleaux Bryant – toim.huom.], mutta Nazareth-niminen bändi teki sen aikoinaan. Sen Kaija laulaa englanniksi, ja sellaisia on joitain vielä muitakin.

Lupaavat näkymät

Millaisena näet suomalaisen musiikin elinvoiman ja mahdollisuudet tänä päivänä?

– Näen sen aika hyvänä. Kansainvälinen popmusiikin jättituotanto on järjettömän hyvin tehtyä, kaikki on niin viimeisen päälle. Mutta ihmisen perustarve tunteiden välityksestä ja sielun palasten siirrosta ei kuole koskaan, siitä olen täysin vakuuttunut. Kun tuo muovi viedään tarpeeksi pitkälle, niin jos suomalaiset vaan malttaa pitää kiinni omista periaatteistaan musiikin teossa, eikä yritä tehdä jättikansainvälistä tuubaa, niin ihan varmasti tulee isompiakin menestyksiä kuin meillä nyt on. Siihen en usko, että sitä tulee sillä, että meistä stailataan jotain muuta.

Kaipaatko rock ‘n rollin soittamista?

– No en sillälailla, kyllä meidän keikoilla viimeinen viidennes on aika menoa, hiki lentää ja sormia jälkeenpäin särkee!

Katsotko olevasi yhtään formaattien vanki?

– En. Minä ja Kaija tehdään sellaista musaa, joka kuulostaa meidän mielestä hyvältä ja mikä me voidaan joka sanalta ja säveleltä allekirjoittaa. Meidän musa on suomalaista pop/rockia, ei sen ihmeellisempää. Enkä mä usko että musta olisi sen ihmeellisempää tekemäänkään. Pystyn mä meidän työstä olemaan ainakin paikoitellen tosi ylpeä, ja kyllä me yllättävän omaa tietämme tässä kuljetaan.

Mitä olisi hauska tehdä, niin soittaa vapautuneesti pari kuukautta bluesia ja rhythm&bluesia; se olisi tosi nastaa. Se on musiikkia jonka takia mä olen alkanut soittamaan. Popmusiikkia mä aloin kuuntelemaan Beatlesien myötä. Ja nyt olen jo päässyt samalle levy-yhtiölle – vähän hieno fiilis!

Kaija ja Ile Lauluntekijäklubilla 16.11.2005 Gloriassa (Pieni Roobertinkatu 12, Helsinki).

Satojen laulujen mies

Julkaistu

Siellä kelpaa lauluja tehdä ja demoja väsätä. Eri vuodenaikoina Jukka nauttii täysin siemauksin metsässä vaeltamisesta, kalastamisesta, sienestämisestä, marjastamisesta, lintujen tutkimisesta ja puutarhan hoidosta. Joriini -kasveihin kuuluvat daaliat ovat tällä hetkellä lähellä isännän sydäntä, mutta luonto ylipäätään innoittaa häntä erittäin voimallisesti.

Hän on ollut alkuvuoden vapaana peruskoulun opettajan työstään ja on näin voinut keskittyä kotipuutarhansa hoitoon ja viedä loppuun mittavaa asuinrakennuksen ja autotallin korjaus- ja uudisrakentamistaan. Käsistään taitavan, puu- ja metallitöitä opettavan isännän remontoiman ja osittain rakentaman kodin yhtä olohuoneen seinää koristavat lukuisat kulta- ja platinalevyt.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten Marion esitti Puolassa, Sopotin kaupungissa Interviisu-kilpailussa Jukan tekemän Riviera-kappaleen, joka vei laulajan kisan voittajaksi. Se on ensimmäinen Jukan voittoisista kilpailusävellyksistä ja ylipäätään ensimmäisiä hänen lukuisista lauluistaan.

Aivan ainutlaatuista on ollut Jukan menestys Syksyn Sävelessä; kymmenen vuoden aikana hänen laulunsa olivat seitsemän kertaa finaalissa ja kahtena vuonna Jukkaa juhlittiin voittokappaleen säveltäjänä, sanoittajana ja sovittajana! Kaiken kaikkiaan Jukan teoksia on Teoston aktiivirekisterissä yli 650 kappaletta, joista 300-400:ssa hän vastaa sekä sävelestä että sanoista. Ei siis ihme, että muusikkojen keskuudessa Jukkaa kutsutaan usein Pikku Kärjeksi.

Muusikon alku

Jukka syntyi joulukuun viimeisenä päivänä, uudenvuoden aattona hieman ennen puoltayötä vuonna 1953 Porissa ja asui siellä Ruosniemen kaupunginosassa aina vuoteen 1973, jolloin kirjoitti ylioppilaaksi. Miten musiikki tuli mukaan?

“En ollut ihan kymmentäkään, kun innostuin rumpujen soitosta. Mutta kun suvussa on isä ja isoisä, jotka ovat kaikki haitarifaneja, minunkin piti isän mielestä alkaa soittaa sitä. Isä soittaa edelleen hanuria ja on joitain latotansseja soittanut nuoruudessaan. Isoisä oli kuuluisa kyläpelimanni Kankaanpäässä. Olin siellä lapsena kesiä ”mammalassa”, niin kuin me sanottiin ja pidän itseäni melkein enemmän kankaanpääläisenä kuin porilaisena. Roikuin isän perässä kinuten haitaria, kun se palo soittamiseen oli niin kova. Niin sitten sain nappulahaitarin marraskuussa, kun täytin joulukuussa kymmenen. Sit mä aloin soittaa sitä korvakuulolta. Ensimmäinen esiintyminen oli koulun joulujuhlissa, jossa soitin Kulkuset ja Ruhtinaan viulun. Mulla oli vanha nauhuri, josta kuuntelin ne ja opettelin soittamaan. Mä esitin sen Kulkuset ekana ja kun harjoitteluaikaa oli ollut niin vähän, muistan että Kulkuset pysähty kesken biisiä totaalisesti. Mä yksin, pikkujätkä siellä näyttämöllä, seisoin ja opettaja siinä etupenkissä. Ja mä katsoin opettajaa, että mitä tehdään nyt. Opettaja sanoi, että ’Soita se toinen biisi!’ Ja sit mä tempasin sen Ruhtinaan viulun siin joululavalla. Sen mä muistin ihan kokonaan.”

Myöhemmin Jukka oli yhden paikallisen hanuristin opissa vuoden verran ja oppi hieman nuottipuoltakin. ”Kovaa treeniä se oli. Kun kaverit lähti pelaan futista tai leikkiin kymmenen tikkuu laudalla, niin minä istuin haitari sylissä ja isä piti peilii bassopäädyssä ja treenattiin sitä hommaa. Mä soitin aika paljon mankan kanssa ja mulle tarttu helposti melodiat päähän ja mä sorvasin niistä tavallaan ensimmäisii haparoivii sovituksii. Se kostautu myöhemmin silviisii, kun mä aloitin keikkailun viisitoistavuotiaana. Ne kuviot meni läpi vähän niinku korvakuulolta, kun nuotinlukutaito oli vähän haparoivaa. Ensimmäinen keikka oli kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1969. Mäntyluodon hotellissa.”

60-70 -luvun taitteessa hanuri menetti suosiotaan ja tilalle tuli sähköhaitari. Myöhemmin Jukka meni erääseen harjavaltalaiseen bändiin, johon pääsemisen edellytyksenä oli, että soitti koskettimia. Niin sitten piti hommata urut. Tampereen musiikista Jukka sitten osti edulliset Yamahan 2-tasourut. Heikki Laurinen, Toke Hariolan bändin kosketinsoittaja antoi hieman vinkkejä, miten niitä pitäisi käyttää, mutta yhtään pianotuntia hän ei silloin ottanut. Toukokuussa 1973 Jukka kirjoitti ylioppilaaksi ja lähti porilaisen trion kanssa kiertämään. Syksyllä bändi hajosi ja Jukka tutustui jyväskyläläiseen basisti Ilmo Ahiaan, joka haki bändiinsä rumpalia ja kosketinsoittajaa. Niin sitten syntyi Waarin Baaribändi, jonka kanssa Jukka kiersi seuraavaan syksyyn asti. Bändi oli erityisen suosittu Rantasipi hotelleissa. Syksyllä 1974 hän aloitti opiskelut ROKL:ssa (Turun yliopiston Rauman opettajankoulutuslaitoksessa). Hänet oli hyväksytty jo edellisenä vuonna opiskelemaan, mutta keikkailun vuoksi opinnot alkoivat vasta silloin. ”Piti varmistaa selustansa”.

Seuraavana vuonna Jukka meni aluksi laulusolistiksi raumalaiseen Hariolaxiin, joka oli perustettu Toke Hariolan bändin loputtua. Myöhemmin hän alkoi myös soittaa kosketinsoittimia bändissä ja oli laajalti arvostetussa yhtyeessä aina vuoteen 1990, jolloin bändin toiminta loppui. Sen jälkeen Jukka on esiintynyt melko maltillisesti omalla bändillään.

Seminaarissa Jukka erikoistui musiikkiin ja pianosta tuli hänen pääsoittimensa. Samaan aikaan tuli muotiin sähköpiano ja urut jäivät taustalle. Opettajaksi Jukka valmistui 1977 ja armeijan käytyään aloitti opettajan työn seuraavana keväänä Uotilan koulussa Raumalla, jossa hänellä on virka edelleen.

Hariolax innoittaa omien laulujen tekoon

”Vuonna 1979 tehtiin taustat Hariolaxilla raumalaisen Rauno Tuunan Kanalim barttalt -levylle ja siinä oli mun ekat biisit, mitä multa on julkaistu. Tekstit olivat Tuunan Raunon ja mä olin säveltänyt kolme biisii sellasta paikallista balladiosastoo, mm. Kitukränni-nimisen biisin.”

Kun Jukka valmistui opettajaksi, hän hommasi ensimmäisen pianon kotiinsa. Hariolaxin kanssa oli syntynyt jo jotain biisejä aiemmin, mutta nyt hän alkoi tosissaan tehdä omia lauluja.

”Oliskohan ollut toinen tai kolmas biisi, kun mä uuden pianon kanssa tein Rivieran, joka sitten meni vuoden 1980 Interviisuissa kotimaisen karsinnan toisena biisinä edustamaan Suomea. Toinen biisi oli Esko Koivumiehen Hyvästi yö. Niillä biiseillä Marion sitten voitti sen skaban. Sitä kautta Rauno Lepistö Turusta, Fifty Musicin ja Ensio Musicin omistaja, otti yhteyttä ja niin alkoi yhteistyö hänen kanssaan ihan hänen kuolemaansa saakka. Silloin syntyi aika kasa biisejä ja niistä syntyi ensimmäinen Hariolaxin pitkäsoittolevy 1980. Siinä oli vain yksi coverbiisi ja kaikki muut oli mun käsialaa. Samalla alkoi sovittamistyö, koska bändissä oli kaksi taitavaa puhaltajaa, trumpetisti Kari ’Kunu’ Lehtomäki ja multipuhaltaja Takku Ylinen. Siitä alkoi mun sovituskoulu, kuinka brassille tulee kirjoittaa. Jossain vaiheessa tein suomalaisia covereita Ensio Musicille, joita olen itsekin laulanut salanimellä. Ainakin Juhana-nimellä olen esiintynyt jollain coverilla. Niitä myytiin yllättävän hyvin. Se oli senaikaiselle levy-yhtiölle hyvä bisnes. Kyllä niitä myytiin ihan kymmenestä tuhannesta kolmeenkymmeneen tuhanteen.”

Hariolaxin toinen albumi, Jättipotti syntyi 1983, jossa kaikki biisit olivat Jukan säveltämiä ja sanoittamia. Samana syksynä bändi pääsi Syksyn säveleen kappaleella Sot sot sot sijoittuen neljänneksi.

“Se oli siihen aikaan jymyjuttu. Siitä tehtiin single ja pudotettiin se mukaan albumipussiin, joka oli jo ilmestynyt. Se oli tollanen rillumareibiisi, joka jäi tosin bändille vähän kuin riippakiveksi, koska se leimasi yhtyeen hauskaksi bändiksi. Myöhemmin 1987 tehtiin vielä Hariolaxilla mun biiseistä kolmas albumi Lepistön Raunolle. Se oli nimeltään vähän teemallisesti Ne naiset. Yksi biiseistä oli Isabella, joka menestyi myös Syksyn Sävel -kilpailussa Hariolaxin esittämänä, Siitä saatiin lehdistöpalkinto kisassa. Albumi tehtiin Porissa Studio Persikassa, jossa Perälän Hannu äänitti sen. Hannun kanssa tehtiin seitsemän, kahdeksan vuotta töitä yhdessä ja silloin mä olin myös jonkin aikaa virkavapaalla opettajan työstä. Se oli sitä niin sanottua kuumaa aikaa.”

Yhteistyö Chrisse Johanssonin ja Jorma Toiviaisen kanssa

Yksi tärkeimmistä yhteistyökumppaneista Jukalle on ollut Chrisse Johansson. Miten yhteistyö käytännössä toimii?

”Vuodesta 1982 aloin tehdä Johanssonin Chrissen sanotuksia. Se oli tavallaan mulle sävellyskoulu, että mä tein kaikki ne Chrissen tekstit, joita hän lähetti. Ei ne kaikki päätynyt levylle. Niitä saattoi tulla päivässä viisi, kuusikin tekstiä, viikoittain niitä tuli kymmeniä. Mulla oli aina teksti työn alla. Sieltä tuli hyvin erilaisia tekstejä, perinteisiä ja aika vaikeitakin tekstejä. Piti venyä moneen suuntaan. Vieläkin on sellaisia hänen runoihinsa sävellettyjä juttui, joita toivoisi joskus pääsevän levylle. Siinä oppi mitä vaihtoehtoja ja variaatioita voi käyttää. Nykyään jos biisinteko menee punnertamiseksi, annan tekstin mieluummin jollekin toiselle, joka saattaa saada tekstistä vaikka kuinka upeen biisin.”

80-90 -luvun taitteessa Jukka alkoi tehdä biisejä toisen sanoittajan Jorma Toiviaisen kanssa.

”Jorma on ollut hyvin merkittävä yhteistyökumppani ja loistavan iso ihminen ja hyvä kaveri. Koko ajan olemme tehneet lauluja hänen kanssaan näihin aikoihin asti ja tullaan tekemään edelleen. Samoin olen Chrissen kanssa myös hyvä kaveri, vaikkei me enää tehdä niin paljon yhteistä kuin silloin alussa.”

Menetysbuumi Rainer Frimanin kanssa

1987 Jukan ja Rainer Frimanin tiet kohtasivat, kun Raikusta tuli tangoprinssi Seinäjoella. Ensin Friman teki Oi kuu -levyn, jossa oli jokunen Jukan biisi.

”Albumin jälkeen Lepistön Rauska soitti, että lähetään tekeen Raikulle ihan oman näköstä levyy, jossa ei ole covereita. Raikku kävi täällä Raumalla mun luona, ja mulla oli silloin valmiina sellanen biisi kuin Sinä iltana tähdet. Se oli sitten se levy, joka ryöpsähti. Siitä tuli kultaa ja platinaa. Valtaosa oli mun biisejä. Raikku-buumi lähti niinku vyörymään eteenpäin. 1990 Raikku voitti Syksyn sävelen mun biisillä Se on salaisuus. Sitten tehtiin se lp ja siitä tuli kultaa ja platinaa saman tien. 1992 me voitettiin Syksyn sävel uudelleen Virta vie, virta tuo – kappaleella. Ja siitä tehtiin sitten myös samanniminen albumi, ja tuli kultaa ja platinaa. Siitä olen ylpeä, että kun Syksyn sävelessä yleensä voitto jaetaan eri tekijöiden kesken, olen kilpailun ainoa kolmoisvoittaja, koska vastasin molemmilla kerroilla säveltämisestä, sanoittamisesta ja sovittamisesta. Olin myös tuottanut ne. Sitten tehtiin siinä kaikenlaisia kokoelmia, jotka myös möi kultaa ja platinaa. Se oli Raikun buumi silloin. Siinä imussa mulla oli niin paljon töitä, että hyvä kun ehdin tehdä ne Raikun työt. Kun joku on in, niin tavallaan kaikki revitään käsistä. Sitten saattaa mennä vuosi, puolitoista, ehkä nopeamminkin ja tulee joku toinen, joka on in. Ja edellinen jää sinne aallonpohjaan, mutta saattaa kyllä tulla takaisin sitten joskus myöhemmin, ehkä vaikka viiden vuoden kuluttua.”

Rauno Lepistön kuolema vuonna 1993 sai aikaan sen, että Jukka alkoi tehdä yhteistyötä Bluebirdin, helsinkiläisen levy-yhtiön kanssa. Hänen laulujaan levyttivät Jamppa Tuominen ja Reijo Taipale. Matintalon Seppo tuli silloin mukaan kuvioihin. Turkulaisen Ensio Musicin tuottamalle tangokuningatar Merja Raskin levylle hän teki vielä lauluja Rauskan kuoleman jälkeen, mutta yhteistyö alkoi hiipua uuden omistajan kanssa.

Paluu normaaliin rytmiin

Yhdeksänkymmentäluvun puolessa välissä kiire alkoi laantua varsinkin sen takia, että edeltävät vuodet Jukka sai tehdä biisejä ja pyöriä vaikka 24 tuntia studiossa yhteen menoon, ja sen päälle olivat vielä keikat. Jukka on tehnyt buumin laannuttua koko ajan biisejä, mutta ei ole halunnut enää lähteä siihen hillittömään rumbaan, mitä kesti lähes kymmenen vuotta. ”Tavallaan tuli fyysinen ja henkinen raja vastaan, kun ihmisestä ei oikeastaan enää löydy loputtomasti voimavaroja.”

Oman huomion vaati tietysti perhe. Jukalla on kaksi lasta, joista Mikael-niminen poika on tällä hetkellä 22-vuotias ja opiskelee insinööriksi ja tekee keikkaa rumpalina. 18-vuotias Maria-tytär soittaa pianoa ja käy viimeistä vuottaan lukiota.

2000-luvulle tultaessa siviilikuviot vaihtuivat, niin että Jukka erosi vaimostaan ja muutti Rauman keskustan omakotitalosta nykyiseen paikkaan rantaan. Viimeiset kaksi, kolme vuotta muutto ja uuden paikan rakentaminen ovat pitäneet Jukan aika lailla rauhassa musiikin saralla. Hän on ihan tietoisesti pitänyt sapattia, vaikka onkin jonkin verran tehnyt keikkaa ja lauluja.

”Elämässä täytyy olla muutakin kuin työtä aamusta iltaan. Olen innokas kalastaja, sienestäjä ja marjastaja ja lintujen tutkija, olen jonkinlainen kotiornitologi. Nyt kun mä keväällä käynnistin uudet äänityskoneet, tunsin että on taas sellanen tekemisen ilo. Kun menee tuonne studion puolelle iltakahdeksalta, ei huomaakaan että on aamuneljä ja on yhden biisin kanssa vasta ollut tekemisissä ja saanut A-osan valmiiksi. Aika vaan hurahtaa sillai. Nyt syyhyy näpit ja fiilikset on korkeat, kun nuo koneet on ajettu sisään ja pääsee hakeen ihan uusii ulottuvuuksii, kun on sellasii softii, joita ei aiemmin ole ollut. Tuntuu että on paljo ideoita.”

Biisin synty

Koska Jukka liikkuu paljon luonnossa, se tulee läpi hänen tuotannossaan.

”Usein tulee tilanteita, että yksi lause synnyttää koko asian, minkä saatan pukea omaan hahloonsa. Esimerkkinä sellainen juttu, kun ajelin paatin kanssa auringon laskiessa. Oli jännä tilanne, että kuu nousi metsän takaa, näytti että se tulisi kuin metsästä. Se oli valtavan kokoinen, iso möllikkä, ja aurinko oli samaan aikaan laskemassa tonne länteen, Ruotsiin päin. Mulla oli mukana kynä ja paperi, niin kuin usein on, ja kirjoitin paperille kun kuu kohtaa auringon. Siinä oli sitten aihio, josta kirjoitin tekstin. Kun tulin paatilta kotiin, mietin miten rivi kun kuu kohtaa auringon voisi jatkua. Seuraava rivi voisi olla, että meidän tarina on niin. Minulla on aina Chrissen kanssa yhteistyöstä alkaen ollut tapana säveltää valmiiseen tekstiin, omatkin laulut. No, se on tällä hetkellä aihiona odottamassa loppuun tekemistä.”

“Mulla on paljon lauluja, jotka on totista totta mun elämästäni. Tarina on niin kuin faktaa, mutta se on kirjoitettu fiktiiviseen muotoon. Kun siellä veneessä tulee mieleen joku riimi, silloin ei vielä välttämättä soi mikään päässä. Mutta viiden minuutin päästä lause alkaa jo soida. Vaikka teksti tulee ensin, pohjalla pyörii musiikkimylly, mihin hahloon alkais viemään tätä ajatusta. Sitten on tietysti tilauslauluja, joita pitäisi tehdä tyyliin se ja se. Sit lähetään tekemään sitä silviisiin. Omia tekstejä tehdessäni yritän, että lopputuloksessa on kerroksia. Vaikka kukin ymmärtäköön ne tavallaan. On symboliikkaa, joku taas ajattelee sen ihan suoraan luonnonilmiönä. Joku voi kokea sen yllättävän dramaattisesti. Yhtenä esimerkkinä voin kertoa, kuinka istuin kerran laiturilla. Taivaalla oli oikein iso kultainen sirppi, kuusirppi. Siirsin sen tähän rakkausmaailmaan. Siitä tuli Taipaleen Reiskalle ihan hittibiisi, hän vetää sitä edelleen keikoilla. Se on nimeltään Täysikuu. ‘Sirppinä sinut taivaalla nään, vielä eilen olit täysikuu’. Siihen puin sitten kahden ihmisen suhteen. Eilen oli asiat toisin, nopeasti vaihtuvat kuviot. Tarina jatkuu siitä eteenpäin ja kertoo rakkaussuhteesta, joka lähti tästä taivaankappaleesta liikkeelle.”

“Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun biisi oli pyörinyt listoilla, Toiviaisen Jorma soitti ja sanoi lähettävänsä faksin, josta voin olla kiinnostunut. Sieltä alkoi tulla kuolinilmoitus. Mä ajattelin, että Jorma oli laittanut väärän liuskan lehdestä ja jäin odottelemaan toista sivua. Mutta sitten tuli sitä kuolinilmoitusta vaan koko ajan ja siihen se päättyi. No mä luin sitä kuolinilmoitusta tarkemmin. Siinä oli nuori kaveri, joka oli kuollut jossain liikenneonnettomuudessa. Hänen leskensä, eli nuori vaimonsa, oli kirjoittanut siihen kuolinilmoitukseen tämän tekstin ’sirppinä sinut taivaalla nään, vielä eilen olit täysikuu’Š. ja alla oli suluissa mun nimi. Näin eri tavoin voi ihminen kokea jonkun tekstin.”

Miten sävellykset syntyvät?

” Mä vaan istun pianon viereen ja alan soittaa. Se tulee vaan jostain. Tuntuu että parhaat biisit on syntynyt siltä istumalta, teksti on ollut siinä edessä. Jos mulla ei ole ollut koneet siinä auki, kirjoitan sen siinä nuoteille, teeman ja sointurakenteen. Sit mulla on aina tossa mikki stand by, ja vieläkin c-kasetti pöydällä ja mikki siinä pianon vierellä. Sit mä laulan mikä on valmista ja virta pois. Myöhemmin mä otan sen käsittelyyn ja kuuntelen sen. Ja jos se edelleen tuntuu hyvältä, siitä mä jatkan ja teen siihen hahloon. Jos se tuntuu huonolta, mä muokkaan sitä, tai jos se tuntuu väkinäiseltä, mä unohdan sen. Kysymys on tietysti mun omista aihioista ja tekstiaihioista. Paljon on ollut biisejä joita on joutunut korjailemaan. Ja usein ne eivät ole tekijän mieleen, vaikka tuottaja ja artisti ovatkin hyväksyneet ne ja sanoneet, että nyt löytyi se, mitä haettiin. Mulla on paljon sellaisia biisejä, joista korjaamaton versio on edelleen parempi kuin se, joka on tullut levylle, mun mielestä. Jotkut biisit menee korjatessa simppelimpään suuntaan ja joskus tuntuu, että haetaan liikaa koukkuja. Mutta kyllä se tällä iskelmäpuolella on niin, ettei kukaan ole niin suuri stara, ettei joutuisi myöntämään vanhan sanonnan mukaan ’kaiken minkä olen kirjoittanut, olen valmis pyyhkimään pois’. Jos olet tehnyt kultalevyn tai platinalevyn ja kuvittelet, että sinulla on jalka oven välissä, että voit tehdä uuden levyn vuoden tai viiden vuoden päästä, ja aina on neuvottelukynnys matala, olet väärässä. Hirveän helposti unohdetaan ihminen ja kontaktit pitäisi olla kunnossa. Tää ei ole pelkästään säveltämistä, sanoittamista ja sovittamista. Tää on kaupankäyntiä ja suhteiden ylläpitoa. Kukaan ei tuu kolkuttaan sun ovea. Jos olet tänään in, niin huomenna voit olla totaalisesti out. Sillai täytyy olla kyllä nöyrä, ettei kuvittele että mä olen helvetin hyvä säveltäjä ja tekstinkirjoittaja. Ei tässä hommassa koskaan tuu valmiiksi. Aina kompastuu johonkin asiaan. Ei pidä toisaalta halveksia alkuaikojen biisejä, jotka oli aika lapsellisia. Niissä oli kuitenkin jonkinlainen aitous.”

Jukan laulujen tulkit

Rainer Friman ja Hariolax-yhtye ovat olleet Jukalle tärkeimmät artistikumppanit. Lisäksi Reijo Taipale ja Jamppa Tuominen aikanaan olivat läheisiä artisteja, joille Jukka on sekä tehnyt biisejä että tuottanut levyjä. Eini ja Lea Laven ovat esittäneet useita hänen laulujaan. Tietysti on lukuisa joukko tuntemattomampia laulajia ja yhtyeitä, joille Jukka on tehnyt musiikkia ja joiden kanssa on ollut hienoa tehdä yhteistyötä. Jukka on tehnyt myös paljon biisejä erilaisiin kilpailuihin, ja ne ovat tuoneet hänelle lukuisia voittoja ja finaalipaikkoja.

Tällä hetkellä Jukalle on hyvin läheisenä mielessä tämän vuoden Seinäjoen tangokilpailussa finaaliin päässyt laulu Valkeat vaahtopäät. Omat sanat ovat tärkeät ja tuovat tekijälle positiivisia tuntoja, vaikka elämän päättyminen tulee esille voimakkaasti tekstissä.

Mietteitä rockin ja iskelmän asemasta

”Viimeisinä vuosina musiikkigenrejen rajat ovat hämärtyneet. Tuntuu joskus siltä, että niin sanotut rockyhtyeet tekevät enemmän iskelmää kuin iskelmäntekijät konsanaan tänä päivänä. Kuitenkin vielä kategorioidaan, että ne tekevät rockbiisejä ja ovat rockbändejä. Mutta jos mä teen jonkun biisin, jossa on popahtava tai rockahtava ilme, siihen pannaan kuitenkin iskelmäleima, koska se on mun, pitkään alalla olleen tekemä. Vaikka mä kuinka vääntäsin tuolta koneesta hevit alle, se on iskelmää. Ja taas kun joku kuuluisa suomalainen rockbändi tekee paljon iskelmällisemmän biisin, se kategorioidaan rockiksi. Tässä kuva on hämärtynyt tekijän kannalta.”

“Laulujen sanoittamisessa on nykyään eräänlainen nettikieli-ilmiö, jossa painotetaan sanoja aivan toisella tavalla, mitä tällainen vanha konkari on tottunut tekemään. Täytyy tietysti itse seurata aikaa, mutta tehdä työ niillä eväillä, mitä on, mitä osaa. Toisaalta mua ei kyllä ahdista, jos mun tekotapani ei ole tällä hetkellä in. Mulla ei ole pakotetta tehdä musiikkia, mä teen sitä tekemisen ilosta ja omasta halusta. Jos mä pystyn laajentamaan tekstinkirjoittamistani tai säveltämistäni toiseen uomaan, joka ei ole mitään apinointia, niin hyvä. Mä vilpittömästi toivotan kaikki uudet tekijät tervetulleeksi, vaikka se lisää kilpailua. On kyllä ilo löytää itsestään sellaisia puolia, että uusiutuu, kamojensa kautta ja tyylillisesti, kunhan ei mene liian pitkälle. Mutta onhan se vähän teennäistä, jos mä alan kirjoittaa yks yhteen sellaisia lauluja, joita kirjoittaa kaksikymppinen kaveri omasta näkökulmastaan. Kuitenkin tälle musiikille, mitä mä teen, löytyy se kuulijakunta edelleen. Eivätkä kaikki nuoret ole nörttejä tai nettikansaa. Aina löytyy ihmisiä laidasta laitaan, jotka kuluttaa monennäköistä musiikkia.”

Suhde Elvikseen

”En ole kovin aktiivinen, kun asun täällä periferiassa. Arvostan kyllä kovasti niitä, joilla riittää aikaa ja pattereita siihen hommaan. Olisi tietysti helpompaa käydä kokouksissa ja pitää yhteyttä muihin, jos asuisi Helsingissä. Olen kyllä Elviksen toiminnassa sillä tavalla mukana henkeen ja vereen, että annan valtakirjan, jota joku mun puolesta voi käyttää. Konkreettisissa asioissa; mm. sairauspäiväraha- ja verotusasioissa saan aina informaatiota. On tärkeää, että sairauspäiväraha-asiaa tutkitaan tällä hetkellä Elviksessä. KELA on lähtenyt viime vuoden lopussa tulkitsemaan uudella tavalla näitä asioita. Nyt on joku asetus muuttunut, niin että ne ovat niin kuin rojalteja KELA: n mielestä. Niitä ne missään tapauksessa eivät ole. Rojaltithan ovat niitä, joita saadaan levymyynnistä. Kun puhutaan Teostosta tulevasta kotimaisen musiikin esittämisen korvauksesta, se on meidän ainoa ansiotulo siitä, mitä me tehdään. Me maksetaan siitä ansioveroa, mutta sitä ei katsota nyt sairauspäivärahan piiriin kuuluvaksi korvaukseksi. Se on väärin. Jos mulla ei olisi opettajan työstä saatavaa sairauspäivärahaa, mä en sais näistä tekijänoikeustuloista senttiäkään sairauspäivärahaa. Mä olisin nollilla. Elvistä tarvitaan tällaisten asioiden hoitoon. Mä arvostan niitä ihmisiä, jotka jaksavat musiikin ja tekstin tekemisen lisäksi olla mukana toiminnassa ja valvoa kentän etua.”

Valkeat vaahtopäät

Kysyit: minne lähden,

kääntäen hiljaa pään.

Vastasin: minkähän tähden,

en tiedä, vain kyynelees nään.

Mä purjeeni mastoon nostin

ulappaa katsellen.

Niin viimein sen vapauden ostin,

jota muuten mä saanut en.

Käy vain valkeat vaahtopäät.

Ja rantaan, sen santaan

ne piirtävät sydämen.

Kun käyt rannalla, silloin näät:

sen sydämen, siinä sulle hymyilen.

Nyt on välimatkaa

ääretön ikuisuus.

Helpompi ehkä sun jatkaa

elämää on, tee siitä uus.

Niin aikansa kaikki kestää;

surusta onnen teet.

Ei huomista mikään voi estää,

ei tuuli, ei myrskyisät veet.

Käy vain…

säv&san Jukka Koivisto Julkaistu tekijän luvalla.