Musiikintekijä kansijuttu

Nuorallatanssia ilojen ja surujen kanssa

Lauluja Sass (s. 1938) alkoi tehdä 80-luvun alussa, asuessaan Saksassa. Laulut syntyivät kuin vahingossa. Takana oli mieletön skolioosileikkaus ja vuoden toipuminen, jonka jälkeen Sass sai kuulla, että koko homma täytyy tehdä uusiksi.

”Oli sellainen tunne, etten uskalla liikkua tästä kohtaa yhtään mihinkään, koska takana ja edessä oli vain kauhu. Oli otettava kiinni kohdasta, jossa on.”

Saunan lauteilla rauhoittuessa syntyi intuitiivisesti ensimmäinen laulu, Elän hetkessä.

”Tartu hetkeen ja yritä saada siitä kaikki irti. Tätä sanomaa mä olen toistanut ja toistan lauluissani edelleen. Kuitenkaan en ole osannut sitä itse.”

Alussa laulut syntyivät saksaksi ja valmiin melodian kera, jonka Sirkka-Liisa tallensi nauhurille pianolla. Laulut tulivat niin valmiina, että hän epäili niitä muilta kopioiduiksi. Olihan hän saanut ensimmäisen impulssin kabareemusiikkiin jo kymmenvuotiaana Radio Luxemburgin välityksellä.

Hän oli ollut täysin täpinöissään kuunnellessaan Marlene Dietrichiä ja Zarah Leanderia. Rakkaus lajiin vahvistui Hampurissa vietettyjen vuosikymmenten myötä.

Hän oli tutustunut Hans Rahneriin, muusikkoon, joka vielä lähes satavuotiaana esiintyi eräässä kellariravintolassa. Sass pyysi tätä arvioimaan mahdollista plagiointia.

”Kun tämä 30-luvun musiikkia väreilevä herrasmiesasiantuntija väitti, ettei kyse ollut plagioinnista, tajusin kirjoittaneeni ihan oikeita lauluja ja innostuin valtavasti.”

Sirkka-Liisa alkoi hakeutua musiikkipiireihin. Hän tutustui Ralf Gothóniin ja solmi yhteyksiä Hampurin konservatorioon. Miehensä kanssa hän järjesti myös lukuisia kotikonsertteja. Elämään tuli vahva musiikillinen sävy.

Eräälle Suomen-lomalleen Sass tuli mukanaan kasetti, jolla oli kaksi laulua. Hän oli pyytänyt siskoaan hommaamaan jonkun lauluja kuuntelemaan. Siskon luona odotti Jorma Panula.

”Sanoin siskolleni, ettei olisi sentään professoritasoa tarvinnut olla.”

Panula sanoi, että lauluilla mennään ilman muuta Euroviisuihin. Toinen lauluista oli Elän hetkessä, ja se pääsi Anneli Saariston esittämänä Suomen karsintojen semifinaaliin saakka. Pikkuhiljaa lauluja päätyi Annelin levyille ja ohjelmistoon enemmän ja enemmän. Lauluntekijän tie oli auki.

Sassin laulut elävät tai kaatuvat sanoituksen mukana. Sanat ovat se juttu. Sanoittaja Jukka Virtanen on sanonut, että Sassilla on erikoinen taipumus kävellä lauluissaan sillä nuoralla, että on melkein luiskahtamassa vulgaarin puolelle, mutta ei luiskahda. Homma on hallussa.

”Taipumus komediaan on vahvana mun sisällä, mutta elämä on järjestänyt kaikkea muuta kuin komediaa. Ehkä tästä johtuen en osaa olla vakava, vaikka olisi kuinka rankka aihe. Aina täytyy olla jokin vääntö. Yleisö ei tiedä nauraako vai itkeä, enkä mä tiedä sitä itsekään.”

Suuri osa Sirkka-Liisan lauluista pohjautuu hänen omaan elämäänsä. Omakohtaiset kokemukset ovat laulujen myötä laajenneet muidenkin elämään.

”Ihmiset ovat tulleet kertomaan, etteivät olisi selvinneet esimerkiksi avioerostaan ilman sitä ja sitä laulua. Ne eivät olekaan enää mun lauluja ja juttuja, vaan ovat menneet sinne missä niitä tarvitaan. Sehän on laulun tehtävä.”

Hyvä esimerkki tästä on Yksisiipinen enkeli, joka on Sassille itselleen fyysistä konkretiaa, mutta toimii muille kuvitteellisena metaforana ihmisen vajavuudesta ja siitä, miten lentää yhdellä siivellä.

En oo sun ikuisesti lähti siitä, kun Sass koki pitkän avioliittonsa aikana lyhyen romanssinpoikasen, johon olisi mielellään heittäytynyt, jos vain olisi uskaltanut. Omakohtainen tarina, joka kuitenkin ulottuu lähes kaikkien ihmisten kokemuspiiriin.

Joskus laulua tarvitaan aivan eri raameihin, kuin kirjoittaja on ajatellut. Näin kävi, kun Sirkka-Liisa kirjoitti kymmenvuotiaalle pojalleen laulun Sebastian. Saksasta värvättiin parikymmentä vuotta sitten nuoria miehiä sotilaiksi kaukomaille ja hän näki mielikuvissaan poikansa kohta lähtevän.

Homoseksuaalit kiittivät Sirkka-Liisaa kauniilla kirjeellä luullen laulua heille omistetuksi. Heitä kutsuttiin lempinimellä Sebastian. Sitä Sirkka-Liisa ei tiennyt. Tuolloin homous oli vielä visusti salassa pidettävää.

Sass haikailee lauluissaan intohimojen ja elämän perään. Oikeasti hän ei ole osannut elää niitä todeksi. Kädessä on ollut monta valttikorttia, joita ei sitten pelattukaan, kuten hän Intohimoilleni-valssissaan sanoittaa.

”Siellä, missä olen, on aina jotain pielessä. Peruutuspeilissä kaikki on valtavan hyvin. Onni on aina takana, ei koskaan kohdalla. Mulla on joku luonnevika, joka varmaan tulee mun taustasta. Muthan eristettiin muista nuorista skolioosini vuoksi. Olin myös vakuuttunut, että kuuluisin näyttämölle. Sekin asia kompastui vammaani.”

Kun Sass asui Saksassa, hän oli Suomeen päin kallellaan. Suomi oli kesä. Kirkas ja kaunis. Saksa oli syksyinen sumu, johon oli kesän jälkeen laskeuduttava. Jokainen lähtö tuntui siltä kuin juuria olisi revitty irti. Jälkeenpäin hän muistelee kuitenkin, miten ihana kaupunki Hampuri olikaan.
”Laulussa Mut ota syliisi syksy mua revitään kesän ja syksyn välillä. Laulussa kerroin samalla kuitenkin, että oma sieluni on enemmän syksy. Mun oli helpompi olla syksyssä. Ainakin silloisessa asetelmassa.”

Kipeimmät laulut ovat syntyneet puolison ja tyttären kuolemasta. Jälkimmäistä hän ei ole pystynyt vielä julkaisemaankaan.

”Arvokkain, mitä mulla on ollut, jäi liian vähälle, ja sinnehän mun sydän on kipee ja kiinni.”

Pilkkalaulun Suomen mestaruus heltisi 1991 teoksella Balladi Suomineidolle.

”Laulu voisi soida nyt Suomen juhlavuotena edelleen, koska se kertaa täysin tilanteen, jossa rajat kaatuu, muurit sortuu ja Suomineito kannattelee nurkassansa pitsihelmojansa, että älkää vaan tahriko.”

Tunne erilaisuudesta kasvatti protestihenkeä. Niin myös porvarillinen kasvuympäristö oikeistolaisine arvoineen. Juopot ja kommunistit olivat roskasakkia.

”Vaikka elin Saksassa upeissa olosuhteissa, minuun ovat aina vedonneet vähempiosaiset ja vähemmistöt. Olen sopinut salonkeihin ja eliitti on jollain tapaa koukuttanut, mutta yhtä hyvin sovin boheemiporukoihin. Luulen olleeni asenteeltani aina vasemmistolainen.”

”Laulunaiheita näen kaikkialla. Tässä maailmassa on kaikki niin perusteellisesti pielessä. Asioita päin helvettiä. Mielelläni haistatan sinne sun tänne. Vanhemmiten välitän yhä vähemmän siitä, tykkääkö musta joku.”

Jos elämä olisi kenraaliharjoitus, paneutuisi Sass lauluissaan entistä vahvemmin yhteiskuntakriittiselle sektorille.

”Nautin, kun pystyn kirjoittamaan ironiaa, teräviä kannanottoja. Näen että Suomesta puuttuu lähes täysin laulujen avulla tapahtuva poliittinen kommentointi. Siinä on aivan selkeä markkinarako.”

Uskontoakaan Sass ei ole jättänyt kommentoinniltaan rauhaan. Laulussa Maallikkofilosofin mietteitä hän ottaa kantaa siihen, että jos Jumala on kaikkivaltias, hän ei voi olla ”hyvä”; niin paljon viattomat joutuvat maailmassa kärsimään. Jotkut ovat kokeneet sanoituksen jumalanpilkaksi.

Sass kokee olevansa myös naisasianainen ja osoittaa ne tekstinsä mieluiten miehille.

”En lähde mihinkään kulkueisiin, mutta pienen herjan kera näpäytän machomiehiä ja rohkaisen naisia voittamaan sekä viettelemään. Näytän senkin, missä kaappi seisoo.”

”Ei suomalaisten naisten tarvitse olla lippu tanassa. Täällä on naisilla asiat hyvin. Olen vain itse ollut ja olen edelleen naisena kompleksinen. Meitä tyttöjä kasvatettiin kotona alistumaan ja miellyttämään. Siitä oli vaikea päästä irti. Epäilen omaa kelpaamistani. Ehkä se uhittelu lähtee siitä eikä varsinaisesta feminismistä.”

Armoton esteetikko ja harmonian hakija pääsee esiin sekä riimityksissä että melodioissa. Sass ei ole yrittänytkään päästä irti puhtaasta riimityksestä ja tekee niin kurinalaista työtä, että jokainen riimi ja tavu on paikallaan. Riimit ovat kuitenkin, kuin niitä ei olisikaan.

Sass on säveltänyt noin puolet sanoituksistaan itse. Hän kuvaa melodioitaan yksinkertaisiksi ja tarttuviksi. Laulut syntyvät edelleenkin sävelen kera. Mutta nykyisin hän unohtaa oman melodiansa ja antaa tekstin jonkun ”oikean” säveltäjän työstettäväksi.

”Oma säveltäminen on kompastunut teknisiin esteisiin. Harmittaa, etten ole opiskellut säveltämistä enkä edes nuotinkirjoitusohjelman käyttöä. Aika hankalaa on jonkun pianolla pimputetun kasetin kanssa enää lähteä lauluja tarjoamaan.”

Tuotanto koostuu sadasta laulusta, joista kuutisenkymmentä on sellaisia, joiden Sass haluaisi jäävän soimaan. Harras toive on saada rahoitus koko nuottipinkan editointiin, jotta lauluja voisi tarjota valmiimpana artisteille sekä teatterien käyttöön.

”Voin todeta lauluistani vain, että kvaliteettia on enemmän, kuin kvantiteettia. Laadun puolesta puhunee säveltaiteen taiteilijaeläkekin.”

Toisen syöpäleikkauksen jälkeen Sirkka-Liisa totesi, ettei lähde täältä äänettä. Hän puhalsi syksyllä kasaan “jäähyväiskonsertin” otsikolla Toive kaikilla sama. Musiikkiteatteri Kapsäkin kaksi loppuunmyytyä konserttia saivat huikean yleisöpalautteen, solisteinaan Anneli Saaristo, Jorma Uotinen ja Veera Railio.

Sirkka-Liisa Sass toivoo konsertin uusintaa joulukuulle 2018, jolloin hän täyttää 80 ja lauluntekijyytensä 35 vuotta.

”Se olkoon muistokonsertti, jos en satu olemaan paikalla”, hän sanoo hirtehiseen tyyliinsä hehkuen elinvoimaa. Kuin haistattaisi lähdöllekin.

“Ainut, mitä omistan, on mun aika ja se on rajallinen suure. Jos saan vielä aikaa, on lauluissani romanssien vuoro.”

Artikkelissa mainittujen kappaleiden sävellykset ja sanoitukset: Sirkka-Liisa Sass

Laulaja-lauluntekijä mielikuvitusmatkalla

Kerran käy niin, että naapurin herra tulee esittelemään Leonard Cohenin juuri ilmestynyttä I’m Your Man -albumia ja ehdottaa, että poika soittaisi välillä vaikka sitä. Toive on turha. Kiss maskeineen, pommeineen ja leopardiasuineen edustaa nuorelle rumpalille kaikkein tavoittelemisen arvoisinta rock-glamouria.

Ville on lumoutunut myös Dingon Kerjäläisten valtakunnan unimaisen mystisestä maisemasta. Ehkä johonkin sen kaltaiseen tunnelmaan hän löytää hoksatessaan, että kahdella kasettimankalla voi äänittää monta raitaa laulustemmoja. Samoihin aikoihin, noin 15-vuotiaana, hän saa oman huoneen ja sen myötä oman rauhan. Seinät täyttyvät nopeasti heavybändien julisteilla. Seuraavaksi lauluntekijä maalaa ja sisustaa huoneensa kauttaaltaan kirkkaanpunaiseksi. Siitä on tullut oma, salainen lauluntekouniversumi. Mikä mikä -maa, jonka oven saa säppiin.

Leinonen rummuttaa useissa kokoonpanoissa kaikkea mahdollista metallista bossanovaan, mutta biisintekohommistaan hän ei huutele. Kukaan pikkukaupungissa ei ymmärrä musiikkiani, hän ajattelee. Ensimmäisen levynsä Raastinlauluja hän äänittää parikymppisenä neliraiturilla, kansanopiston asuntolassa Inkeroisissa.

Joskus Leinosella on taipumusta tehdä asioista omassa päässään vaikeampia ja isompia kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Siksi bändi, joka soittaisi hänen musiikkiaan, tuntuu aluksi hankalalta tavoitteelta. Valumo syntyy kuitenkin helposti, kun Leinonen keksii kysyä mukaan lähimpiä soittokavereitaan.

Muutaman Valumo-keikan jälkeen Leinosesta tuntuu, että kotiseutu on musiikillisesti koettu. Hän muuttaa Tampereelle; piiloon isompaan kaupunkiin. Kuluu vain puoli vuotta, ja Valumolla on neljän levyn sopimus Pokolle sekä keikkamyyjä.

Ville Leinonen & Valumo levyttää JJ-studiolla ja pääsee soittamaan Safka Pekkosen hammondia ja Juice Leskisen kitaraa. Hienon analogisen studion hyllyillä on kelanauhoilla Poko Rekordsin bändien mastereita.

”Se alku on jäänyt mieleen. Ajattelin että no niin, tällaista on rokkielämä Suomessa. Lehdet kirjoittivat, olivat innokkaita. Tytöt itki keikoilla.”

Leinonen oli 25-vuotias kun Valumon ensimmäinen albumi tehtiin. Kiihkeä julkaisutahti imi nuoren lauluntekijän pöytälaatikon muutamassa vuodessa tyhjäksi. Valumon levyjen välissä julkaistiin myös sooloalbumi Suudelmitar, joka ammensi tiloja maailmanmusiikista. Kun ahkerasti keikkaillut Valumo neljännen albumin jälkeen lopetti, Leinonen vetäytyi valtavirroista takaisin kokeellisempien maailmojen pariin.

Valloittaja-levyn aikaan vuonna 2005 varmaan vielä toivoin, että Valumo soittaisi päälavoilla. Ymmärsin sitten, että eihän tämä musa ole sellaista kamaa, eikä lyriikoissakaan ole sellaista tarttumapintaa, jota vaaditaan massojen heiluttamiseen. Päätin keksiä koko homman uudelleen alusta ja palasin taas alkuperäiseen, eli yksin tekemiseen.”

Majakanvartijan unen laulut syntyivät esikoistyttären masuaikana ja työllistivät pariksi vuodeksi Majakan Soittokunta -yhtyettä. Auringonsäde / Pommisuoja on musiikillinen suorareaktio tyhjän sylin kokemukseen. Isin laulut taasen kumpuavat lapsiperhearjesta, ja meininki vaihtui elektronisesta akustiseen folkiin. Leinonen sai työparikseen Mikko Köpi Kuorelahden.

”Löysimme yhteisen sävelen. Onneksi. Olinkin jo aika jumissa yksin demojeni kanssa.”

Viime vuonna Leinonen ja jazzyhtye Mopo julkaisivat Laivalla-levyn. Alunperin kyseessä oli OK-opintokeskuksen tilaustyö Tuokio-klubille.

”Oli vapauttavan hieno kokemus tehdä kaikki biisit ryhmätyönä. Mopon kanssa soitettiin reilun vuoden verran keikkoja, ja olisihan niistä kaikista voinut livetaltioinnin tehdä, mutta studiolevystä tuli silti klassikko. Sille saatiin taltioitua mielestäni painavaa tulkintaa.”

Ville Leinonen (s. 1975) on tehnyt laulaja-lauluntekijän uraa 20 vuotta. Tai oikeastaan ollut tekemättä. Hänelle vapaus on lauluntekijyyden ainoa eettisesti ja henkisesti perusteltu tavoite. Kaikki omat albumit ovat Leinoselle ovia, tai pikemminkin portteja, syvemmälle oman luovuuden keskukseen. Hän pyrkii lopulta puhtaimpaan, omimpaan ilmaisuun; sellaiseen joka ei muistuta ketään toista.

”Siksi päältä on kuorittava yksi kerrallaan kaikki vaikutteet, alkaen sikiönä kuullusta musiikista.”

Leinonen on musiikissaan kokeilunhaluinen. Kun hän innostuu jostakin asiasta, se pitää tehdä äkkiä pois alta, jotta pääsee innostumaan seuraavasta. Kategorisointi saa Leinosen ärsyyntymään.

Leinonen sanoo, että ihmisten ja median loputon vimma jaotella musiikkia genrelokeroihin on vaikeuttanut hänen toimintaansa itsenäisenä musiikintekijänä.

”En halua kahlita luovuuttani. En oikein tajua, miksi elantoa saadakseen pitäisi tehdä pelkkää ostoskeskuspoppia, sitä kun kaikki paikat pursuaa joka tapauksessa.”

”Kaikki levyt ovat olleet mahtavia taisteluja. Olen ollut onnekas, kun näille tuotoksilleni on aina löytynyt joku julkaisija. Syvimmät kiitokseni kaikille tyypeille, jotka ovat lyöneet rahaa tiskiin savolaispojan sydämentuskan vuoksi. Olkoon siinä 20-vuotistaiteilijajuhlapuheeni”, virnistää Leinonen.

Ihan oma lukunsa matkan varrelta ovat albumit Hei! (2007) ja Hei taas! (2017). Niillä Leinonen coveroi 1970- ja 1980-lukujen Suomi-iskelmiä. Ensimmäinen Hei! oli Leinoselta eräänlainen vastaveto sille, että hänen harteilleen laitettiin uran alkuvaiheessa iskelmäprinssin viitta.

”Sehän meni niin, että Valumon ekan levyn Medusa-biisin lause iskelmäprinssi ampuu unelmia rakkauden revolverilla päätyi levy-yhtiön tiedotteeseen. Sitten olin joka lehdessä iskelmäprinssi. Samaan aikaan oli muitakin bändejä, jotka leikittelivät iskelmäteemoilla. Siitä tuli hetken ilmiö.”

”Olen aina tykännyt viittasankarimeiningistä. Lapsuudesta löytyy niitä valokuvia kyllä.”

Itseironiaan taipuvainen Leinonen veti iskelmäprinssihomman iloisesti överiksi ja otti iskelmäprinssin viitan keikkakäyttöön.

”Olin lavalla viitta hulmuten. Ja prinssihahmohan mä olen aina ajatellut olevani, niinku Satumaan Prinssi.”

”Olen aina tykännyt viittasankarimeiningistä. Lapsuudesta löytyy niitä valokuvia kyllä.”

Kun sanoitusblokki viimeisen Valumo-albumin teon aikana iski, keksi Leinonen elvyttää iskelmäprinssin. Levy-yhtiö innostui ideasta ja syntyi ensimmäinen Hei! (2007). Sen tekemisen alla Leinonen kuunteli korvalappustereoista iskelmäkasetteja: Juhamattia, Katri Helenaa, Tapani Kansaa. Lapsuuden ajan vilpitöntä musaa.

”Kansa on vaikuttanut psyykeeni pienenä. Äiti on kertonut, että kolmevuotiaana pakkasin kamani, lähdin pihalle ja lauloin, että äidin pikku poika menee muille maille. Koska setä radiossa sanoi niin. Olin aivan tosissani.”

Keväällä 2017 julkaistu toinen osa Hei taas! on kotimaista kasaridiskoa. Leinonen on valinnut sen laulut sanoitusten perusteella.

”Kaikki ovat tunnustuksellisia rakkauslauluja. Joka biisissä on joku lausepari, joka saa aikaan kylmät väreet ja merkitsee mulle jotain tällä hetkellä. Vuoden päästä ne ehkä enää muistuttavat menneestä ajasta. Kanavoin ulos sitä tuskaa jota täällä jokainen kantaa. Raul Reimanin sanoitusten kanssa olen löytänyt hyviä väyliä vapaamman ajatuksen juoksulle. Hänen teksteissään on pysyvyyttä, pitoa etten sanoisi.”

Siirrytäänpä takaisin laulaja-lauluntekijän omaan tuotantoon. Kun levymyynti on nettijulkaisun myötä ehtynyt, on Leinoselle ollut luontevaa opetella tekijäksi, joka ei ole riippuvainen tuntitaksallisista äänitysstudioista.

”Kun myyntiä ei ole tarvinnut enää miettiä, on musiikki muotoutunut sen verran esteettiseksi, että koin paremmaksi äänittää ja miksata kaiken itse. Kotistudiotyöskentelyn teknistä osaamista olisi tietysti hienoa hioa aina vaan paremmaksi, mutta ei minulla ole sellaiseen aikaa. Aikaa menee esimerkiksi keikoilla. Keikkailustahan sai vielä joku aika sitten tuloja”, Leinonen naureskelee.

”Mulla on ollut suojatyöpaikka Risto-yhtyeen rumpalina jo aika kauan. Lyömäsoittajan keikkaduuni ylipäätään täyttää pitkälti esiintymisviettiäni. Mutta ne omat laulut vaativat myös laulajansa, joten viittahommat kutsuvat taas.”

SeuraavaksiI Leinonen tekee rokkilevyn bändin kanssa. Tai sitten ei.

”Nyt jos luen tuon rokkilevyasian lehdestä niin saatan vaihtaa suunnitelmaa. Tulee tunne, että en varmana halua tehdä ainakaan mainitun genren kaltaista seuraavaksi, koska olen sen jo etukäteen paljastanut. Toisaalta ikä pehmittää tätäkin dogmaa”, Leinonen nauraa.

Joka tapauksessa seuraavan etapin sävellykset ovat valmiita. Ne ovat Leinosen mielestä ehkä parhaita, mitä hän on koskaan tehnyt. Nyt hän miettii uusien tekstien sanavalintoja.

”Sanoitukset on itsetuntomittari. Olen hiljalleen alkanut oivaltaa, mistä lyriikoiden kirjoittamisessa on kyse.”

”Täytyy käydä läpi omat heikkoudet ja vahvuudet. Kirjoittaessa pelot ja muut painolastit on osattava kytkeä pois päältä. Mielenhallintaa se vaatii ja kärsivällisyyttä, ja hulluutta. Kun kaikki tuo on päihitetty, sitten katsoo vaan vasemmalle ja oikealle ja kirjoittaa ylös ne sanat.”

”Biisin tekstin kirjoittaminen alusta loppuun on välillä tuntunut niin järkyttävän vaikealta, että on ollut huojentavaa tajuta, ettei kyse ole narsistisesta häiriöstä jos laulaa omasta päästä maailmalle ja vielä minä-muodossa. Kaikkihan niin tekee jollain tasolla.”

”Sanoitukset on itsetuntomittari. Olen hiljalleen alkanut oivaltaa, mistä lyriikoiden kirjoittamisessa on kyse.”

Leinonen elää kolmen pienen lapsen perhearkea ja tekee musiikkia lähinnä öisin työhuoneellaan. Uran alkuvaiheen hullu into ja energia, sekä vapaus viettää päivät soitellen ja laulellen, ovat muuttuneet aikataulutetuksi täsmäduuniksi. Ideaalia olisi voida soittaa kitaraa ja laulaa täysillä vähintään tunti vuorokaudessa. Silloin uudet biisi-ideat syntyisivät ja kehittyisivät kuin itsestään.

”Jos nyt miettii mitä tekee vuoden, viiden ja jopa kymmenen vuoden päästä, niin onhan tuo mun diskografia aivan kesken, kun sitä näin tutkiskelee. Mutta onneksi punainen lanka siellä repsottaa vähän joka suuntaan. 2050-luvun loppuun mennessä ehdin hyvin tehdä ainakin toiset ja kolmannet jatko-osat kaikille 2010-luvun levyilleni. Albumi-trilogia on musiikkiformaattien kuningas.”

Tähtitaivas on Leinoselle tärkeä.

”Kun maailman murheet ja oma biisintekokriisi tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, antaa tähtitaivaan alle hakeutuminen mittasuhteet koko touhulle. Tarkoitan, että ei kai tätä elämätä niin vakavissaan pitäisi ottaa.”

Aino Vennan lauluissa soi nostalgia

Chanson. Siinä sana, jota on käytetty paljon Aino Vennan musiikista puhuttaessa. Kaksi EP:tä ja kolme kokopitkää albumia julkaissut laulaja-lauluntekijä on tunnettu savuisiin kapakoihin johdattelevasta tummasta äänestään ja musiikistaan, joka ammentaa vuosikymmenten takaisesta bluesista ja jazzista. 2012 ilmestyneeltä kehutulta Marlene-debyytiltä löytyy ranskaksi laulettu Suzette, jonka ahkera radiosoitto vakiinnutti Vennasta mielikuvan ranskankielistä musiikkia esittävänä artistina. Mielikuva pätee edelleen.

”Yhden konsertin jälkeen pari rouvaa tuli sanomaan, että ihan kiva mutta miksette esittäneet enemmän sitä ranskankielistä tuotantoanne. Vastasin, että esitimme kaiken. Kolmella levylläni on ranskankielisiä kappaleita yhteensä noin neljä. Eivätkä ne muuten ole varsinaisia chansoneita. Mutta jos ainoa huoleni on että chanson-elementtiä on tuotannossani hieman liioiteltu, niin aika hyvin on asiat.”

NostalgistaAino Vennan (s. 1982) musiikki joka tapauksessa on. Menneen maailman viitekehykseen on tuntunut luontevalta asettua, ja siinä Venna aikoo pysyä niin kauan kuin mielekkäältä tuntuu. Tuotantoaan hän kuvailee matkana Pariisista New Orleansiin.

”Olennaisinta on selkeä etäisyys tähän aikaan, paikkaan ja omaan persoonaani. Saan impulssit muualta kuin arkirealismista. Jos laulussa sydän särkyy, se särkyy linnassa kristallikruunujen alla tai pommien räjähdellessä, ei kotona Katajanokalla.”

Nykyisen perspektiivin löytymisestä Venna saa kiittää opintojaan Turun Taideakatemian elokuvalinjalla.

”Kaikki alkoi vuonna 2009 tekemästäni lopputyöstä, joka oli katastrofi. No, ei se nyt ihan niin huono ollut, mutta ei se ketään erityisemmin innostanutkaan.”

Kyseessä oli hyvin henkilökohtainen omakuva. Sen esittämisen jälkeen Venna hiljalleen oivalsi, että tarvitsee taiteensa lähtökohdaksi etäisyyttä omiin tunteisiin. Elokuvaopintojen ohella hän oli koko ajan tehnyt omia kappaleita, jotka olivat lopputyön lailla päiväkirjamaisia merkintöjä. Katse oli käännettävä muualle.

Tämän havainnon myötä syntyivät esikoislevyn laulut, joissa ääneen pääsevät hahmot elokuvista.

”Toki siellä pohjalla on myös omakohtaisia fiiliksiä. Mutta näyttämön täytyy olla tarpeeksi kaukana.”

Itse elokuvien tekeminen ei tunnu Vennasta todennäköiseltä, mutta kuvallinen ajattelu on elokuvia rakastavan naisen biisinteossa vahvasti läsnä.

”Näen mielessäni paljon elokuvamaisia kohtauksia, joko olemassa olevia tai keksittyjä. Tai sellaisia omia montaaseja. Otetaan vaikka joku katse, jonka nainen heittää kahdessakymmenessä eri elokuvassa sillä hetkellä kun petos paljastuu. Joo, tää biisi voisi alkaa tästä!”

Miten sitten alkoi Aino Vennan ura laulaja-lauluntekijänä. Lapsena Venna halusi mm. kellosepäksi, sirkusprinsessaksi ja kansainväliseksi seikkailijamiljonääriksi.

”Ja rekkakuskiksi, mutta isäni sanoi, etten koskaan kasvaisi niin pitkäksi, että jalkani yltäisivät polkimille!”

Musiikki tuli verenperintönä.

”Isä oli musikaalinen, kasvoin soittamiseen ja laulamiseen. Se klassinen musiikkileikkikoulupohja, jota seuraa musiikin teoriat ja instrumentin valinta. Ja koska sormenikin olivat liian lyhyet, en voinut soittaa pianoa ja valitsin sellon.”

Valinta osoittautui myöhemmin juuri oikeaksi.

”Beethovenin sellosonaatit, se oli menoa. Sieltä löysin melankolian.”

Myös laulaminen ja omien tuotosten äänittäminen kulki mukana pienestä asti.

”Lauloin isän kasettimankalle kymmeniä kertoja peräkkäin Tohtori Sykerön tunnaria. Kaksitoistavuotiaana aloitin kitaransoiton isän ostamalla kasugalla. Mutta artistius ei kuulunut haaveisiini pitkään aikaan. Itselleni musiikki oli lähinnä sellainen varaventtiili kuin joillekin puutarhanhoito.”

Tai niin hän ainakin luuli. Ystävät olivat eri mieltä.

”Opiskeluaikoina yksi ystäväni kysyi, aionko vielä 35-vuotiaana soitella kotibileissä parin viinin jälkeen Aimee Mannin covereita. Olin silloin 25. Tietysti salaa vähän loukkaannuin, ja jäihän se mietityttämään.”

Sitten kävi niin, että ystävä Lotta Savolaisen luotsaama Pikku Kukka tarvitsi keikoilleen lämppäriä, ja Venna pääsi esiintymään Turun ja Tampereen Klubeille.

”Siitä ihan ekasta keikasta tehtiin vielä keikka-arvio. Kirjoittaja oli että kuka on tämä Aino Venna, kukaan netissä ei tiedä. Että ihan kivaa keskitempoista folkkia. Mutta että kirjoitettiin kuin oikeasta artistista, ei mistään amatööristä.”

Ensimmäistä levyä Venna rupesi kokoamaan silloisen bändin kanssa lähinnä siitä syystä, että saisi keikkoja lisää.

”Toki me tehtiin sitä ihan vakavissamme. Mutta syy oli käytännöllinen.”

Kaksi ensimmäistä EP:tä syntyivät omakustanteina, albumit ovat ilmestyneet Stupido Recordsin kautta. Sekä Ranska-henkinen Marlene (2012) että Amerikka-tunnelmaisempi Tin Roof (2014) ovat saaneet ihastuneen vastaanoton. Uusin levy on marraskuussa 2016 ilmestynyt Aino Vennan Joulu.

”Kolmas levy joululauluja. Kyllähän muiden ensimmäinen reaktio oli että öö, okei. Mutta miksi ei! Tuli sellainen fiilis, ja intuition seuraaminen on musiikinteossa ensiarvoisen tärkeää.”

Yhdestä levyn kappaleesta, rakastetun Lumiukko-animaation Avaruudesta, tehtiin myös Reetta Aallon ohjaamana video. Siinä Venna esiintyy yhdessä ilma-akrobaatti Ilona Jäntin kanssa. Kaksikko on tehnyt yhteistyötä muutenkin, ja siitä Venna on erityisen innoissaan.

”Keväällä Cirkossa oli ensi-illassa meidän Yablochkov Candle, jonka miljöönä toimii 1920-lukulainen salakapakka. YC:n kanssa lähdemme myös Prahaan, Bremeniin ja Bristoliin. Toukokuussa esitys nähdään musiikkiteatteri Kapsäkin ohjelmistossa.”

Yhteistyössä on oleellista, ettei kumpikaan vain säestä tai kuvita toista.

”Jokuhan saattaisi ajatella, että tuo tuossa laulelee ja tuo vähän heiluu mukana. Mutta tosiasiassa me istuttiin puoli vuotta mustassa laatikossa suunnittelemassa, miten kaikki toteutetaan.”

Kaksikon toinen ja toisentyyppinen esitys nähtiin loka-marraskuussa Talvipuutarhassa. Siihen Venna sain inspiraation rakastamaltaan Raymond Chandlerilta.

”Kuvailin Ilonalle että tää menis niin että olis semmoiset häiriintyneet sisarukset kasvihuoneessa. Siellä kun istuin suihkulähteessä vihreässä vintage-mekossani, se kertomus oikein tiivistyi.”

Eräänlainen kertomus Aino Venna on itselleenkin.

”Välillä puhun ihan kolmannessa persoonassa että se. Kun katsoin omaa videotani, sanoin: Se oli aika hyvä siinä lopussa kun se avas ne silmät. Mulle on tärkeää erottaa esiintyjäminä ja yksityinen minä toisistaan. Aino Venna saa olla juuri niin isohattuinen kuin on. Tekijyys toki läpäisee molemmat hahmot, mutta esiintymiseen liittyvä energia on ihan oma juttunsa. Biiseissänikin tykkään eniten niistä, joista oma minä on mahdollisimman kaukana.”

Venna myöntää, että ehkä siksikin, että omaan minään liittyy aina myös tietty kriittisyys.

Biisejä kirjoittaessaan Venna yrittää kuunnella vaistojaan.

”Liika linjojen miettiminen ei toimi. Muille tehdessä ehkä voisi olla laskelmoivampi, mutta itselleen kun tekee musaa, on luotettava intuitioon. Prosessini ovat kyllä aiempaa hallitumpia siinä mielessä, että pyrin tiettyyn rutiiniin. Kirjoitan ja työstän aihioita eteenpäin joka päivä. Aiemmin prosessi tunki vähän joka paikkaan.”

Biisejä tehdessä etenkin negatiiviset mielentilat ovat osoittautuneet hedelmällisiksi.

”Kun tartun kitaraan tosi kiukkuisena, niin kyllä lähtee! Eikä se fiilis näy lopputuloksessa välttämättä mitenkään. En mielelläni edes kerro, millaisissa tunnelmissa mikäkin kappale on syntynyt.”

Tekstejä Venna kertoo kirjoittavansa pitkiäkin kokonaisuuksia, suomeksi. Mutta sanoitukset ovat aina englanniksi tai ranskaksi. Kumpi kielistä valikoituu, on sattuman- ja vaistonvaraista.

”Ranskaksi laulaminen on kyllä ihanaa. Puhuminen on eri juttu, silloin mun täytyy ensin yksin nurkassa hahmotella voileipätilaustani. Mutta ranskaksi laulaessa nivelet ikään kuin järjestyvät uuteen asentoon.”

Venna palaa siihen, miten usein hänen musiikkinsa mielletään ranskankieliseksi.

”Itselleni ne ranskankieliset biisit on olleet lähinnä virkistävää vaihtelua. Mutta ehkä kaikki tämä on merkki siitä, että mun on mentävä rohkeammin sitä kohti. Kyllä mä haaveilen kokonaan ranskankielisestä albumista.”

Ranskaan Venna on siirtymässä fyysisestikin, asumaan muutamaksi kuukaudeksi. Muutto on vain päivien päässä.

”Mutta siihen ei liity mitään dramaattista. Mulla on ollut monen vuoden pitkä työputki ja kaipaan pientä breikkiä. Menen ystävien ja perheenjäsenten luokse ja myöhemmin residenssiin. Keväällä mulla on taas esiintymisiä Suomessa. Ja olenhan matkustellut Ranskassa muutenkin nuoresta asti.”

Entä sitten se vanha pappa. Sellainenkin Vennan sisällä asuu.

”Hän on itseäni rauhallisempi hahmo joka toimii maadoittavana tekijänä, kun meinaan mennä ylikierroksille. Ja juurihan tuossa muutin hänen työkalujaan. Kaikki ne ruostuneet pihdit, kyllä näitä vielä johonkin tarvitsee.”

Joskus pappa on myös äreä. Vähän aikaa sitten tämä, tai siis Venna, jahtasi kotitalon nurmikentällä kanadanhanhia luudan kanssa suurella antaumuksella.

”Naapuritkin tuli kiittelemään että hyvin tehty.”

Ehkä tuon papan takia Vennan puhelimessa on kirkkaanoranssit kuoret, jotta se löytyisi paremmin. Ja ehkä se on pappa, joka jää tuijottamaan keppiä maassa niin että Venna myöhästyy tapaamisesta.

Omien isovanhempiensa Venna kertoo jo kuolleen.

”Mutta hehän jatkuvat meissä, menneet sukupolvet ja piirteet. Kerran yllätin itseni sanomasta itselleni: Ei kahta särvintä leivän päälle. Jumalauta, ihan niin monta särvintä laitan kuin haluan. Niinhän se on että meissä kaikissa on enemmän kuin jokin tietty ikäkausi.”

Suosikkipalautekin tuli vanhalta rouvalta bändin sivujen palautelaatikkoon.

”Hän kirjoitti, että luuli mun jo kuolleen, koska musiikkini on hänen nuoruutensa musiikkia. Ilokseni kuulin että oletkin elossa, niin siinä luki. On vain niin hienoa huomata ettei vuosikymmentenkään ikäerolla ole merkitystä siinä, syntyykö yhteys.”

Itse Venna ei menneeseen kaipaa, musiikkinsa nostalgisuudesta huolimatta.

”Multa on kysytty, olisinko halunnut elää 1900-luvun alun Pariisissa. Hei, naistaiteilijoiden asema olikin silloin tosi hyvä. Kyllä nykyhetki vain on se kiehtovin. Siitä huolimatta että onhan tässä myös kaikkea huolestuttavaa, maailman tila ja arvot ylipäätään, kaikki itsekeskeisyys ja niin edelleen. Sanoo tässä itsekeskeinen taiteilija.”

Venna alkaa taas nauraa.

”Niin, sekin että en muka esiintynyt ennen tätä uraani. Kyllä esiinnyin. Kiitos läheisilleni vuosista sanotaan nyt 1985–2009. Sen jälkeen kun aloin esittää omia lauluja, olen tainnut rauhoittua aika paljon. Ja tämä matkani musantekijänä, sehän on vasta alussa.”

Laulujen kirjoittaminen on empatialaji

Ennen Mokomaa Marko Annala (s. 1972) oli kitaristina Slumgudgeonissa, joka teki Euroopan-keikkoja ja nautti ug-suosiota Suomessa. Bändin meininki oli huuruista ja vaarallisen energistä.

”Tuli hajotettua niitä kitaroita ja itteensä. Jengi tuli keikoille kuin sirkusesitykseen ja pettyi, jos mitään dramaattista ei tapahtunut. Kyllästyin siihen ja ajattelin, että ois makeeta jos ois sellainen bändi, jossa biisit riittäisi ja merkitsisi. Jätkät tulisi lavalle omina itsenään ja oma karisma riittäisi. Jäin Slumgudgeonista pois. Tarve johonkin uuteen oli niin voimakas.”

Seuraavaksi Annala liittyi joksikin aikaa Pronssisen Pokaalin riveihin. Sen ohella hän alkoi tehdä biisejä ajatellen, että niille löytyisi joku laulaja. Ei löytynyt, joten hän alkoi itse laulaa ja perusti bändin. Se sai nimensä vanhan karjalaisnaisen Annalalle osoittamasta hokemasta “voi siuta mokomaa”. Mokoma teki vuonna 1997 demon Annalan ensimmäisistä biiseistä (Kasvan, Toinen Kohtu ja Pimeyden Liitto). Niiden perusteella bändi sainattiin EMIlle.

”Saatiin levytyssopimus ihan liian aikaisin. Ei olisi pitänyt käydä niin. Jälkikäteen kuunneltuna ekat levyt kuulostaa demoilta. Isoilla tuotannoilla harjoiteltiin soittamista ja biisintekoa.”

Lappeenrantalaisbändi teki EMIlle kaksi ensimmäistä levyään (Valu ja Mokoman 120 päivää). Tuore lauluntekijä Annala suhtautui biisinkirjoitukseen silloin ylimielisesti ja tuumi, että olisi heittämällä Suomen top vitosessa kirjoittajana.

”Parikymppisen, tai oikeastaan jo lähemmäs kolmekymppisen, miehen ajattelua tämä. Ehkä siinä mielessä tervettä pöyhkeilyä, että sain tekemisen käyntiin. Sitten tuli se vaihe, että ei tämä olekaan niin helppoa. Ja sitten tajusin, että meillähän on ihan järjettömän paljon hyviä sanoittajia. Että enhän mie ole yhtään mitään. Se oli tärkeä reitti käydä läpi.”

Mokoman alkuvuosien jälkeen Annala alkoi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten sanoittaa biisejä.

”Siihen, että sisältö vastaa otsikkoa ja siihen, miten saan mahdollisimman pienillä kielikuvilla sanottua sanottavani. Tavujen ja äänteiden sointiin ja kaikkeen muuhun, mikä kuuluu sanoittajan ammattitaitoon.”

Annala tajusi myös, että omasta itsestä ei pysty ammentamaan ikuisesti. Hän ajattelee, että jokainen ihminen pystyy tekemään yhden taideteoksen omasta elämästään, omista nuoruuden angsteistaan, vaikka vaillinaisilla taidoillaan. Pystyäkseen enempään on kasvatettava empaattista minää ja suuntauduttava ulospäin.

”On pidettävä itsessään yllä jonkinnäköistä kulttuuri-ihmistä; kohdattava hetkiä, ihmisiä, taiteita, erilaisia arvoja ja näkemyksiä. Jos ajautuu pelkkään arjen puurtamiseen, eikä sen rinnalla pidä hengissä kulttuuripersoonaansa, ei voi ikinä kirjoittaa yhtään hyvää biisiä. Olen ihan vahvasti sitä mieltä. Jos pitäisi luennoida jossain tilanteessa biisinteosta niin varmaan sanoisin, että elä elämää. Ole jotain mieltä asioista.”

Kolmannen albuminsa (Kurimus, 2003) Mokoma julkaisi omalla Sakara Records -levymerkillä. Sen perustamiseen päädyttiin, kun sopimus EMIn kanssa raukesi kesken kauden, eikä muilla levy-yhtiöillä ollut uskoa julkaista Mokomaa bändin omilla ehdoilla.

”Silloin oli Kotiteollisuus ja Trio Niskalaukaus -buumi, ja meitä olisi haluttu laittaa siihen muottiin. Me soitettiin nopeammin, ja sitä ei oikein sitten ymmärretty levy-yhtiöissä. Mutta me oltiin pikkukeikoilla ympäri Suomea nähty, miten ne nopeet biisit tärähtää jengille.”

Tekeminen vapautui hillittömästi sen jälkeen, kun Mokoma päätti julkaista levynsä itse. Kitaristi Tuomo Saikkosella oli yhtiön perustamiseen liittyvää osaamista, ja valokuvaajat ja kansitaitelijat löytyivät kaveripiiristä. Koko paketti alkoi olla enemmän omannäköistä.

”EMIllä tuli sanomista, kun kasvatin ekan levyn jälkeen parran. No miehän suivaannuin siitä. Leikkasin partani, liimasin sen joulupukkikorttiin ja lähetin kortin Hakasen Gabille kotiin”, Annala nauraa.

”Gabista ei tosin ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Hänellä on muusikkotausta ja hän ymmärsi meitä. Häntä olemme käyttäneet sparraajana myöhemminkin. Ja hänhän oli oikeassa kun EMIn tuotantopäällikkönä ollessaan ennusti, että olimme ihan lähellä breikkaamista.”

Menestykseen Mokoma pääsi kiinni julkaistuaan Takatalvi-sinkun ilmaiseksi nettisivuillaan. 2000-luvun alkupuolella moinen ratkaisu oli vielä erikoinen, ja moni kuulija löysi bändin. Omalla levymerkillä sen jälkeen julkaistut albumit ovat saaneet menestystä; kultalevyjä ja listaykkösiä.

Kokoonpano on alkuvuosien jälkeen vaihtunut. Nykyisessä soittavat kitaristit Tuomo Saikkonen ja Kuisma Aalto sekä basisti Santtu Hämäläinen ja rumpali Janne Hyrkäs.

”Tuomo on levy-yhtiömme bisnesjohtaja. Mie olen bändin taiteellinen johtaja ja jätkien mukaan myös henkinen johtaja. Mokoman kohdalla olemme unohtaneet bisnesajattelun. Levyt saattavat jäädä tappiollisiksikin, kun visioita toteutetaan”, Annala sanoo.

Uusin Mokoma-albumi on nimeltään Laulurovio. Se on toinen akustinen Mokoma-kokoelma. Akustisuus on avannut uusien keikkapaikkojen ovia. Mokoma on käynyt mm. Aleksanterin teatterissa Helsingissä, Sello-salissa Espoossa ja Sibelius-talossa Lahdessa. Akustisuus on bändille mukavaa vaihtelua.

”Akustisuus ei tarkoita, että soitetaan samat jutut hiljempaa. Pitää sovittaa biisit kokonaan uusiksi, ettei niistä häviä jännite. Pitää luoda akustisilla instrumenteilla uudelleen se tunnelma, joka on tekstissä. Rankat biisit rankoilla teksteillä on edelleen rankkoja. Akustisesti sillä ajatuksella, että kaikki soittimet on lyömäsoittimia”, Annala summaa.

”Sanoittajana koen, ja tiedänkin, että ryhmä joka on kiinnostunut Mokoman sanoituksista, on suurempi kuin se ryhmä, joka on kiinnostunut Mokomasta musiikillisesti. Akkarikeikat palvelevat sitä yleisöä, joka ei halua tulla kuuntelemaan sähköistä keikkoja syystä tai toisesta: joko äänenpaine käy liian kovaksi tai sanoista ei saa selvää. Mie tykkään myös siitä, että saan laulaa ja esiintyä eri tavoilla.”

Miten biisit syntyvät? Annala sanoittaa kaikki ja säveltää noin puolet Mokoman biiseistä. Myös jokainen bändin jäsen säveltää.

”Mie teen havaintoja. Laitan ylös sanapareja ja lauseita arkisen puuhastelun keskellä. Sitten jossain vaiheessa istun alas kirjoittamaan, eli laitan niin sanotusti läskit siihen lihan ympärille. Jätän demon tosi raakileeksi, ja biisit sovitetaan bändikämpällä lopulliseen muotoonsa.”

Laulu voi lähteä liikkeelle ulkopuolisesta sysäyksestä, kuten esimerkiksi Sinä riität. Se syntyi tunnekuohusta, jonka aiheutti kohtaaminen Tampereen rautatieasemalla uskonnollisia lappusia jakelevan hepun kanssa.

”Nostin käden torjuvasti, ja hän sanoi jotain ikävää. Mie kysyin häneltä, että kenen takia sie jaat noita lappuja. Pelkäätkö että mie joudun helvettiin? Vai pelkäätkö, että itse joudut helvettiin, jos et jaa noita lappuja? Tilanne johti molemminpuoliseen suuttumukseen, ja kotona inspiraation vallassa kirjoitin ihmisyyden ylistyksen. Ajattelin, että ihmisen pitäisi nähdä kauneutta ja hyvyyttä muissa ihmisissä riippumatta siitä, käskeekö joku ulkopuolinen voima siihen vai ei.”

 

sinä riität

sanoja joka suunnalta
lupauksia, toiveita
en aio korvaani kallistaa
ei ole aika autuuden
pelastuksen, ihmetekojen
nyt on aika mutkat suoristaa

ei kiehdo taivas, ei helvetti
ei krusifiksi, ei fetissi
voin siirtää kantani tuonnempaan
en ole kiinnostunut profetioista
taivaspaikoista, määräsijoista
olen kiinnostunut sinusta

saat olla juuri tuollainen
en tahdo valmista
tahdon sinut heikkouksineen
sinä riität minut täyttämään

en lue karman lakia
en toimi kristuksen veressä
en kuule kaikuja avaruudesta
en tahdo tietää mantran voimasta
kuulla lehmän suurasta
tahdon tietää enemmän sinusta

saat olla juuri tuollainen
en tahdo jumalaa
tahdon ihmisen
saat olla keskeneräinen
en tahdo valmista
tahdon sinut heikkouksineen
sinä riität minut täyttämään

säv. & san. Marko Annala
Mokoman albumilta Varjopuoli

 

Valapattoon Annala kirjoitti ensin säkeistön, jossa hän itse puhuu. Sen jälkeen hän kuvitteli itsensä ex-puolisonsa asemaan ja kirjoitti lisää.

”Sitten sekoittelin näiden kahden kertomuksia yhden ihmisen minämuotoiseksi paatokseksi. Siten pääsin omaa kertojaminääni ja kokemusmaailmaani syvemmälle. Oikein säikähdin kun tajusin, millainen paskiainen olen ollut. Tätä tehdessäni vuodatin muutamia kyyneleitä.”

valapatto

et saata tietää, et liioin ymmärtää
kuinka kipeää voi kieli tehdäkään
kun murtuu kahle, pääsee irti ajatus
tuo pelätty ja tarkoin varjeltu
se haastaa valan joka ammoin annettiin
vannomalla ikuisuutta uhmattiin
nyt lupaus on vain muisto menneestä
en hyväksy, pidän kiinni rippeistä

kiertäkää minut kaukaa
kiertäkää minut kaukaa

tahdon vain muistuttaa
minä, sinä, minä vannoin
sinä, minä, sinä vannoit
muistiisi palauttaa
minä, sinä, minä vannoin
sinä, minä, sinä vannoit

aion korvat ummistaa
selityksesi vaipukoot unholaan
en piittaa siitä mikä tuntuu hyvältä
mikä oikealta, mikä tarkoitetulta
sinä annoit sanan, sinä lupasit
et jätä minua, vaan missä olet nyt
minä etsin rauhaa, sitä tuskin saan
sillä kykene en anteeksi antamaan

kiertäkää minut kaukaa
kiertäkää minut kaukaa

tahdon vain muistuttaa
minä, sinä, minä vannoin
sinä, minä, sinä vannoit
mieleesi teroittaa
minä, sinä, minä vannoin
sinä, minä, sinä vannoit

säv. & san. Marko Annala
Mokoman albumilta Varjopuoli

 

Mutta minulta puuttuisi rakkaus -sanoitukseen Annala käytti ”empatiatyökalua”.

”Olin kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon yksinäisyyttä on, ja miten usein vanhukset ovat yksinäisiä. Mietin kuinka onnekas olen ollut. En ole koskaan tuntenut todellista yksinäisyyttä, en edes silloin kun olin syvästi masentunut. Kirjoitin mietteitäni siitä, mitä yksinäisyyttä tuntevat ihmiset tuntevat, mitä he pelkäävät.”

mutta minulta puuttuisi rakkaus

lyhty sammunut pääni päällä
ei yksikään ajatus elä
kipu esittäytyy ystävänä
on aina vain lähempänä
vaalin sitä rakkaudella
sillä ei ole minulla toista
huokaan hiljaa eikä kukaan vastaa
päivät seuraavat toinen toistaan

ja minä odotan jotain tapahtuvan
ja minä odotan jonkun saapuvan

onko jossain minulle koti johon joku minua kaipaa

muistelen aikaa
jolloin vielä nauroin ja tunsin vihaa
nyt olen kehys vailla kangasta
luuta ja heikkoa lihaa

ja minä odotan jotain tapahtuvan

onko jossain minulle koti johon joku minua kaipaa
ryntääkö joku syliin jos olen ollut poissa pitkän aikaa
itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois
huomaako edes kukaan
onko haudallani kynttilöitä
kukkia saanko mukaan

säv. & san. Marko Annala
Mokoman albumilta Elävien kirjoihin

 

Annala ajattelee albumit yhä kokonaisuuksina ja rakentaa ne mielellään jonkun teeman ympärille. Teema-ajattelu on vahvimmillaan albumilla Elävien kirjoihin. Sen Annala kirjoitti masennuskokemuksistaan. Hän kertoi myös julkisuudessa sairastumisestaan.

”Yleensä Mokoma-levyjä markkinoidaan musiikki edellä. Nyt katsottiin aiheelliseksi markkinoida persoona edellä, koska masennustematiikka on lyriikoissa niin vahvasti läsnä.”

Tämä johti siihen, että Annalan kohtaamiset fanien kanssa ovat muuttuneet pintapuolisista keikkakiitoksista syvällisiksi keskusteluiksi.

”Tykkään tavata ihmisiä ja jutella fanien kanssa. Se on ollut aina luontevaa. Mutta monesti olen keikkareissujen jälkeen kotona tosi uuvuksissa ja huonolla tuulella, koska hajotan itseni niin monella tasolla. Voi tulla palautetta, että miun musiikkia on kuunneltu paljon lapsen kuoleman jälkeen. Yhden viikonlopun aikana saatan kuulla parikymmentä rankkaa stooria. Sen lisäksi piippaa korva, sattuu niskoihin ja on univelkaa. Sunnuntai-iltana on vaikea jaksaa pelata omien lasten kanssa Afrikan tähteä.”

”Silti on hienoa, että on saavuttanut tuollaisen tason ihmisten kanssa. Mie tykkään siitä, että ihmiset kertoo, miksi meidän musiikki on tärkeää. Joskus ajattelin, että haluaisin tehdä jotain altruistista työtä. Aioin hakea opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Yhtäkkiä musiikkihommat alkoivat toimia ja huomasin, että tässähän se miun altruistinen työni onkin, musiikissa.”

Sanoitukset julkaistaan tekijän luvalla.

Tuhannen saundin Zenger

Yhdeksän vuotta sitten Felix Zenger, 29, latasi YouTubeen videon, joka teki hänestä hetkessä some-hitin. Siinä Zenger näyttää beatbox-taitonsa varmuudella, joka ei jätä kysyttävää. Nyt videota on katsottu yli 38 miljoonaa kertaa.

Hehkutus ei ole jäänyt vain alan diggareiden pariin. Megatähti Pharrell Williams otti videon nähtyään Zengeriin yhteyttä. Kun Williamsin luotsaama N.E.R.D. oli keikalla Pori Jazzeilla vuonna 2010, sai Zenger yllätyskutsun lavalle. Muutaman minuutin raivoisan beatboxaamisen jälkeen lohkaisi Williams Zengerille: “I’m sorry, but you’re one of the best that ever did it”.

Koulutuksen kautta tulee myös vahva tekijyys, ja Zenger on viime vuodet panostanut laulunkirjoitukseen.

Menestys ei ole tullut sattumalta. Zenger poikkeaa muista alan taitajista siinä, että hän on tiettävästi maailman ainoa muusikko, joka on opiskellut konservatoriotasolla beatbox pääaineenaan. Koulutuksen kautta tulee myös vahva tekijyys, ja Zenger on viime vuodet panostanut laulunkirjoitukseen. Tähtäimessä on kirjoittaminen muille artisteille.

Suomessa Zenger on vakiinnuttanut asemansa muusikkona, johon luottavat niin poppari, jazzarit, nykytanssijat kuin sinfoniaorkesteritkin. Hän on kiertänyt maailmaa ristiin rastiin Aasiasta Etelä-Amerikkaan – vain AKG:n D5-mikki seuranaan. Yhteistyökuvioita on syntynyt tasaiseen tahtiin, ja Zenger on saanut jakaa lavan parhaiden kanssa. Reissuillaan hän pyrkii aina tekemään yhteistyötä paikallisten artistien kanssa.

”Olen miettinyt kieliasiaa. Maailmaa kiertäessä syntyy kontakteja, ja digisinkkuja voisi helposti julkaista paikallisten tyyppien kanssa eri kielillä.”

Kolmipäisen lapsikatraan vanhin sai kotoa vahvan musiikillisen pohjan. Isä oli musiikkiopiston rehtori ja äiti englannin opettaja. Ruotsinkielisessä kodissa soi jazz, ja kaikki lapset laitettiin soittotunneille varhain.

”Aloitin pianonsoiton viisivuotiaana. Espoon Musiikkiopistossa siirryin pikku hiljaa klassisesta jazziin. Isäni työn vuoksi tuli muutto Turkuun kun olin kymmenen. Siellä tulivat ensimmäiset musiikkiopistobändit, Herbie Hancock ja fuusiojazz”, muistelee Zenger.

Beatbox ja musiikillinen identiteetti löytyivät, yllättävää kyllä, urheilun kautta. Zenger oli saanut pakkomielteen urheilulajista nimeltään footbag. Totaalinen lajiin uppoutuminen johtui osittain kiusaamisesta, jonka vuoksi Zenger joutui jopa vaihtamaan koulua.

”Suurin osa kaverisuhteistani on löytynyt footbagista sekä musakuvioista. En kokenut itseäni yksinäiseksi, koska olen aina tykännyt käyttää vapaa-aikani uusien juttujen oma-aloitteisesti oppimiseen.”

Illat täyttyivät pianonsoitosta ja footbagista, jossa Zengeristä kehkeytyi pian mestari. Ensimmäiset EM- ja MM-kisareissunsa hän rahoitti ompelemalla ja myymällä kilpakavereilleen footbageja, pieniä hiekalla täytettyjä palloja. Yhdellä kisareissulla kilpakumppani ja ystävä, footbagin moninkertainen maailmanmestari Vasek Klouda, esitteli beatboxausta. Se kolahti kertaheitolla, vaikka Zenger ei ollut aiemmin kiinnostunut hip hopista tai rap-musiikista.

Eedelleen footbagia satunnaisesti harrastava Zenger on voittanut lajin Suomen mestaruuden neljä kertaa peräkkäin. Vielä viisi vuotta sitten hän kävi MM-kilpailuissa Montrealissa pokkaamassa yhdestä kategoriasta kultaa.

Nyt laji on jäänyt harrastukseksi, koska musiikin tekeminen ja keikkailu vievät paljon aikaa. Beatboxauksen ja footbagin yhteys on ilmeinen: molemmat perustuvat rytmiin.

”Footbag on tanssia, jossa on pallo mukana. Se on rytmiä joka tehdään jaloilla: pallo liikkuu ilmassa ja osuu jalkoihin. Saan siitä paljon enemmän irti silloin, kun taustalla on oikea oikea pulssi ja biitti. En ainoastaan näe sitä vaan myös kuulen sen.”

Parissa vuodessa sana alkoi kiertää, ja beatbox-keikkoja alkoi olla – jopa parikymmentä kuukaudessa. Don Johnson Big Band kiinnitti Zengerin, ja Iiro Rantala New Trion kanssa tie vei ulkomaille asti.

”Yhteistyö Don Johnson Big Bandin käynnistyi vuonna 2005, kun tutustuin Tommy Lindgreniin Helsingin Juhlaviikkojen Huvila Remix -konsertin yhteydessä. Zarkus Poussan ja Jarmo Saaren ideoima ja isännöimän keikka oli yksi ensimmäisistä isommista esiintymisistäni. Tommy pyysi mua sitten heti keikan jälkeen vierailemaan DJBB:n joulukeikalle Turkuun. Se taisi mennä ihan nappiin, sillä bändi pyysi mua mukaan myös seuraavan päivän Tavastia-keikalle. Mulla oli ylppärit samana päivänä, mutta menin silti! Paleface oli vuorostaan samoihin aikoihin kertonut minusta Iiro Rantalalle, joka otti yhteyttä. Käytiin jammailemassa ja pian meillä olikin jo trio, jossa soitti kitaraa Marzi Nyman. Siinä tapahtui aika paljon kaikenlaista parissa vuodessa.”

Piano-opinnotkin etenivät, ja Zenger pääsi suoraan lukiosta Helsingin Pop & Jazz Konservatorioon. Toisen opiskeluvuoden alettua hän oli tuskastunut koulun ja keikkailun ristipaineeseen ja meni opinto-ohjaajan puheille.

”Sanoin, ettei aikani riitä pianolle ja haluan keskittyä beatboxiin. Olisi tuntunut hassulta karsia keikkahommia, koska soittamisen takiahan koulussa opiskelin. Yllättäen koulusta ehdotettiin, että voisin ottaa pääaineeksi beatboxauksen! Siitä alkoi uusi motivaatio. Kävin rumpu-, laulu- ja perkussio-opettajilla. En perinteisessä mielessä, vaan heidän kanssaan pohdittiin, mitä voisin ammentaa beatboxiin. Opinkin paljon sellaisia juttuja, joihin beatboxaajat eivät usein kiinnitä huomiota.”

”Monet kysyy, että mistä nappaan äänet ja matkinko vaikka lintuja, mutta beatboxaukseni ei lähde äänistä vaan rytmeistä.”

Beatbox on katulaji, joka on opeteltu toisilta matkimalla. Se sai alkunsa Yhdysvalloissa 80-luvulla, kun bronxilaiset MC:t keksivät rumpukoneiden puutteessa tehdä rumpubiittiä suullaan – rytmejähän ihmiset ovat tehneet kautta historian ääntelemällä. Tästä alakulttuuri kehittyi lähes kaiken mahdollisen ja sähköisten äänten matkimiseen. Monille alan harrastajille beatbox on edelleenkin vain hassujen äänien hallitsemista ja verbaaliakrobatiaa. Mutta ei Zengerille.

”Mun lähestymistapani on musiikkitaustani takia erilainen. Treenamiseni on ollut hyvin pitkälle samaa kuin minkä tahansa instrumentin. Moni harrastuksen pariin eksyneistä on aloittanut imitoimalla hassuja ääniä Poliisiopisto-leffan nähtyään. Monet ovat löytäneet lajin hiphop-kulttuurin kautta.”

”Monet kysyy, että mistä nappaan äänet ja matkinko vaikka lintuja, mutta beatboxaukseni ei lähde äänistä vaan rytmeistä. Jos joku juoksee ohitseni, kuulen askeleet suhteessa kävelyyni ja alan miettiä sitä rytminä. Itse asiassa olen mielestäni aika huono imitoimaan – toisin kuin monet luulevat.”

Poliisiopistolla Zenger viittaa 80-luvun hittikomediaan ja sen näyttelijään Michael Winslowiin, joka lienee ensimmäinen suuren yleisön tietoon tullut beatboxaaja. Laajemmalti beatbox löi läpi vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen, ja nyt se katsotaankin jo hip hopin ”viidenneksi elementiksi”. Ala on myös levinnyt ympäri maailman. Huiput pystyvät loihtimaan toinen toistaan huikeampia äänimaisemia.

”Joskus pohdin, menikö kaikki pianonsoittoon laittamani työ hukkaan – tosin en vieläkään ole tehnyt päätöstä siitä, etten palaisi siihen. Olen monta kertaa todistanut itselleni, että kyllä sitä pystyy oppimaan kaikenlaista, jos oikein haluaa. Toisaalta piano on mulle beatboxaamisen ohella paras työkalu musan tekemiseen. Käytän sitä jatkuvasti hyödykseni. Hahmotan musiikkia koskettimiston kautta. Se on vaikuttanut paljon siihen miten beatboxaan, mutta on mielenkiintoista miten paljon beatboxaaminen on vaikuttanut pianonsoittooni. Siis siihen, miten rytmitän soittoani.”

Zenger käyttää koskettimistoa hyväkseen myös keikoilla. Elvisläiset muistanevat Zengerin ja Tommy Lindgrenin esiintymisen yhdistyksen 60-vuotisjuhlissa Finlandia-talolla. Siellä paljon yhdessä keikkaillut duo loihti sellaisen ilotulituksen, että paikalla ollut arvovaltainen ja kaiken nähnyt juhlavieraskansakin hiljeni hetkeksi – ainakin itse olin vaikuttunut. Äänimatto syntyi loopperin avulla Lindgrenin keskittyessä räppäämiseen. Varsinkin maailman klubeja kiertäessään Zenger tekee paljon keikkoja, joissa kaikki äänet ovat lähtöisin hänen suustaan.

”Looppaan ja sämplään ääntäni, soitan niitä kiipparilla syntikan tavoin.”

Keikkapaikat ovat usein klubeja, mutta viime vuonna Zenger lämmitteli Sunrise Avenueta Saksan areenakiertueella. Suomessa keikkoja on tasaiseen tahtiin, esimerkiksi Tuomo Prättälän yhtyeen riveissä. Yhteistyölista on pitkä ja monipuolinen: Redrama, Asa, Johanna Juhola, Kari Tapio, Petteri Sariola, Sanni, Paleface

”En todellakaan koskaan kuvitellut että minusta tulisi ammattibeatboxaaja, tai että se olisi ollut edes mahdollista.”

Syyskuussa ensi-iltaan tuli kaksi nykytanssiteosta, joissa Zenger on toiminut muusikkona ja säveltäjänä. Yhteistyö Tapiola Sinfoniettan kanssa käynnistyi viime vuonna, ja ensi vuonna se syvenee Zengerin ryhtyessä säveltäjäksi.

Debyyttilevylleen Won’t Say a Thing (2011) Zenger sai artistivieraita, joista monet voivat vain uneksia, kuten jenkkiläisräppärit Blun ja Bahamadian. Vaatimattoman, jopa ujon oloinen Zenger tuntuu vieläkin olevan hämmästynyt suosiostaan ja asemastaan alan uranuurtajana.

”En todellakaan koskaan kuvitellut että minusta tulisi ammattibeatboxaaja, tai että se olisi ollut edes mahdollista. Nautin kovasti vaihtelusta ja siitä, että saan tehdä erilaisia juttuja. Mitä härömpi ja erikoisempi juttu, niin sitä innokkaammin olen lähtenyt mukaan.”

Kakkosalbumi on paraikaa työn alla, vaikka Zenger kertookin YouTube-videoiden luoneen enemmän kontakteja. Levyllä Zenger aikoo debytoida laulajana, ja kertoo tehneensä tekstejäkin. Niissä hän tosin luottaa yhteistyön voimaan ja on avoin uusille tuttavuuksille. Zenger pitää Elvisin tärkeimpänä funktiona juuri verkostoitumista toisten tekijöiden kanssa.

”Olen ollut pitkään soundiorientoitunut ja vasta viime vuosina alkanut kuuntelemaan tarkemmin tekstejä. Toisaalta en kaipaa välttämättä paljon sanoja, hyvänkuuloinen fraasi tai hokema riittää.”

Omia demoja on kertynyt sen verran, että biisejä syntyisi muillekin.

”Triplefist-tuottajakolmikon kanssa on pidetty co-writing-sessioita, joissa artistit ovat välillä piipahtaneet. Monta biisiä on työn alla, mutta yhtäkään ei ole vielä julkaistu”.

Triplefistin muodostavat Janne ja Tuomas Hiedanniemi sekä DJBB:stä tuttu Kari Saarilahti.

”Enimmäkseen olen tehnyt yksin ja oppinut tekemällä. Co-writing on mulle ihan uutta hommaa, ja vasta nyt on sillä sektorilla alkanut tapahtumaan.”

”Suurin osa biiseistäni on saanut alkunsa biitistä; rytmissä pitää olla joku catchy juttu”, Zenger kertoo.

Beatboxia voisi käyttää hänen mielestään biisinkirjoittamisessa yleisemminkin. Zenger haastaakin oppilaitoksia kanssaan yhteistyöhön uutta oppiainetta kehittämään.

”Beatbox on hyödyllinen väline rytmien ja komppien hahmottamisessa. Musiikkioppilaitoksilla voisi olla kurssi, jossa opetetaan beatboxin perusteet. Rytmejä nimittäin voisi solfata beatboxaamalla, samalla lailla kuin melodioita hyräillään.”

Zenger on aiheesta silmin nähden innoissaaan ja antaa muutaman ääninäytteen. On helppo kuvitella, kuinka beatboxauksesta kehittyisi uudelle sukupolvelle luonteva apuväline asioiden demoamiseen.

”Varsinkin nykyään, kun biisinkirjoitusta tehdään ryhmässä, kukevat tuotanto, sävellys ja sovitus usein käsikkäin. Melodiat on helppo hyräillä, mutta rytmit on vaikeampi kommunikoida. Beatbox on helppo tapa demonstroida.”

felixzenger.com

Keskeneräisyyttä etsimässä

HUITTINEN 1982. 14-vuotias poika myy moponsa ja tekee raakaa työtä broilerikasvattamolla. Kun rahat ovat kasassa, alkaa maatalon vinttihuoneessa soida saksofoni aamusta iltaan. Ei sen tähden, että vanhemmat tai soitonopettaja vaatisivat vaan siksi, että poika haluaa olla paras.

Musiikki on nuorelle Jukka Perkolle keino käsitellä ja paeta erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Musiikkiopistosta löytyy soitonopettaja klarinettiin, ja teoriatunnit kenraalibassoineen ja Bach-analyyseineen ovat tavattoman mielenkiintoisia. Mutta pojan varsinainen intohimo on jazz. Vanhempi ystävä, joka tuntee musiikkia, toimii neuvonantajana siihen tutustumisessa. Saksofonia Perko opettelee itsekseen, Charlie Parkeria matkimalla.

KESÄLLÄ 1986 hän soittaa ensi kertaa Pori Jazzeilla, ja lehdet kirjoittavat sensaatiosta, itseoppineesta ihmelapsesta. Seuraavana vuonna tulee kutsu trumpetisti Dizzy Gillespien 70-vuotisjuhlakiertueen orkesteriin. Yhtäkkiä alle parikymppinen maalaispoika, joka on nähnyt vain Tukholman, rundaa pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.

”Olin niin kahvilla kaikesta, ettei edes mua hirvittänyt”, Perko hymähtää nyt.

”Kun täysin keskenkasvuisena ihmisenä joutuu maailmalle kaikista kovimpiin kuvioihin, se menee yli käsityskyvyn. Ensin on häissä soittamassa jossain Huittisen perämettillä, ja yhtäkkiä viereisessä pukuhuoneessa onkin Stan Getz. Liian nopeasti liian korkealle – en saanut hetkestä kiinni niin, että olisin nauttinut siitä. En ollut aiemmin ollut osa musiikillista yhteisöä, joten sekin oli uutta.”

OMA-ALOITTEISUUS, tavoitteet ja sosiaaliset taidot puuttuivat, joten Amerikassa opiskelijaksi ja asujaksi Perkosta ei ollut.

Suomessa häneen suhtauduttiin kuin menestyjään. Sekin hämmensi ujon nuoren miehen mieltä.

”Ihminenhän lähtökohtaisesti usein ajattelee, että menestyminen on määrätietoisen työn tulos: ensin asetetaan tavoitteet, sitten pyritään niitä kohti ja saavutetaan ne. Mä olin vaan soittanut ja se mitä tapahtui, oli täysin sivutuote. En ollut pyrkinyt menestymään, vaan soittamaan mahdollisimman hyvin, jotta olisi parempi fiilis. Ettei tarvitsisi hävetä.”

Kiinnitys UMOon (1988–1993) maadoitti Perkon takaisin siihen normaalimpaan arkeen, johon hän oli tottunut.

PERKO INNOSTUI SÄVELTÄMÄÄN musiikkia omille bändeilleen, kuten moni muukin nuori jazzmuusikko. Ensimmäinen albumi, Jukka Perko Quartetin Portrait by heart, julkaistiin vuonna 1989. Samana vuonna Perko sai Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon. Seuraava albumi, Perko-Pyysalo Poppoon Garden of time, sai jazz-Emman.

Seuraavaksi Perko ja Severi Pyysalo sävelsivät levyllisen Uuno Kailaan runoja, jotka tulkitsi Vesa-Matti Loiri. Yhteistyö Loirin kanssa alkoi aivan sattumalta.

Olli Ahvenlahti pyysi mua Kaamosjazzeilla mukaan soittamaan, kun Loiri tulkitsi Eino Leinon runoihin sävellettyjä biisejä. Kuulin biisit ensi kertaa kunnolla siinä soittaessa. Se oli käsittämättömän hieno kokemus.”

VIRSILEVYT (Kaanaanmaa, Maan korvessa, Avara), sekä Music of Olavi Virta -albumi ovat olleet Perkolle erityisen tärkeitä. Ne ovat antaneet vastauksia kysymyksiin kuka minä olen ja mitä haluan musiikilta.

”Mulla on aina ollut paljon tavoitteita. Olen ollut kova poika päättämään, että minähän teen tuon: senkun vaan kääritään hihat ja tuosta mennään. Virret ja Olavi Virran musiikki olivatkin lapsuudesta tuttuja, eikä jonkun uuden alueen valloittamista tai ponnistelun tulos. Se oli irti päästämistä jostakin ulkopuolisesta tavoitteesta ja avautumista jollekin, mikä on valmiina omassa itsessä, mutta piilossa.”

”Vaikka musiikki äänitetään ja vaikka siitä painetaan nuotit, on se luonteeltaan sellaista, että se katoaa ilmaan. Se on hetken olemassa ja jos hyvin käy, osa siitä jää ihmisen sisälle. Suuri musiikki taas jää monen ihmisen sisälle ja muuttaa todellisuutta sointinsa jälkeenkin. Sellaista merkityssyvyyttä haluan luonnollisesti metsästää.”

Mistä metsästäjä tietää olevansa oikeilla jäljillä?

”Ei tiedäkään. Pitää luottaa intuitioon. Psykologian kannalta intuitio on kaiketi jotakin sellaista, että ihminen tiedostamattomasti valitsee jotakin, jonka tietää olevan hyvä. Hän luulee, että ”tämä tuli vain jostain”. Mutta valinta perustuu kuitenkin johonkin aiempaan kokemukseen.”

SÄVELTÄMISPROSESSISTA Perko löytää paljon yhteyksiä improvisaatioon. Molemmissa tavoitellaan jotakin, joka on jo läsnä, mutta näkymättömissä.

”Improvisoidessa sulla saattaa olla jotakin, jota lähdet etsimään. Et tiedä mitä, mutta se on sun näkökentässä. Kun yrität kääntää päätäsi sitä kohti, se häviää näkyvistä. Se mitä etsit, näkyykin parhaiten, kun katsot ohi.”

”Säveltäessä etsitään sitä samaa, sitä joka tuntuu olevan totta ja läsnä juuri nyt. Sitä voi koittaa lähestyä eri tavoin: satunnaistekniikoilla, matemaattisesti tai ottamalla jotain fraaseja, joihin on törmännyt improvisoidessaan. Sitä kautta etsitään langanpätkiä, joista lähdetään vetämään ja katsomaan, olisiko siellä päässä jotain.”

KESKENERÄISYYS. Se on Perkolle tavattoman rakas aihe ja olennainen elementti sekä elämän ymmärtämisessä että musiikin tekemisessä.

”Mulla on tällä hetkellä sellainen ajatus, että haluan säveltää aihioita improvisaation pohjiksi. Sävellyksen tarkempi määrittely, oli se sitten rakennetta, muotoa tai tulkintaa, tuntuu useimmiten häiritsevältä.”

”Kun antaa itselleen luvan keskeneräisyyteen, tulee musiikista totta siinä hetkessä kun se soitetaan, kuunnellaan ja koetaan. Välillä keskeneräisyys voi toki olla sitäkin, että päätetään kaikki etukäteen: silloin se on keskeneräisen ihmisen päätös. Siksi myös täydellisesti loppuun saakka ajateltu musiikki on keskeneräistä.”

Invisible man, Jukka Perko Avaran keväällä julkaistu albumi, on Perkon levytyksistä ensimmäinen, jota on alettu tehdä ilman tarkkaa suunnitelmaa.

”Aiemmin mulla on ollut selkeitä tavoitteita albumien saundista ja tematiikasta. Invisible man on kehkeytetty ilman, että kokonaisuutta on mietitty etukäteen. Sävellykset on tehty triolla yhteistyössä. Jokainen on tuonut ideoita, ja niitä on sitten yhdistelty peräkkäin ja päällekkäin. Tai sitten niin, että yhdestä ideasta lähdetty kehittämään sävellystä eteenpäin.”

Yksin pianon ääressä säveltäessään Perko pääsee harvoin siihen flow-mielentilaan, joka syntyy kohtaamisesta ja yhdessä tekemisestä.

”Ideat ja energiat lähtevät usein virtaamaan, kun tekee muiden kanssa yhdessä. Äkkiä mulle saattaakin tulla aivan kristallinkirkas kuva biisistä. Silloin pystyn olemaan bändinjohtaja ja säveltäjä luontevasti.”

Perkon saksofonien (altto & sopraano) lisäksi Avara-yhtyeessä soivat Jarmo Saaren sähkökitara ja Teemu Viinikaisen akustinen kitara.

”TRIOKOKOONPANO on mielenkiintoinen. Siinä on sopivassa määrin tasapainoa ja epätasapainoa. Tämä keikauttaa asioita hienosti eteenpäin.

”Yksi vaikuttaja Avara-kokoonpanon syntyyn on ollut Anna-Mari Kähärän bändi. Se tapa, jolla Marzi Nyman ja Jarmo Saari soittavat kokoonpanossa kahta kitaraa, on tavallaan enemmän kuin kaksi kitaraa. Valitettavan usein olen kuullut bändejä, joissa kaksi kitaraa kuulostaa yhdeltä kitaralta.”

Perko on kulkeutunut sellaiselle muusikon ja musiikintekijän uralle, että hän toteuttaa vain omia juttujaan omien bändiensä kanssa. Häntä ei liiemmin kysellä keikoille muiden bändeihin, eikä häneltä pyydetä tilaussävellyksiä. Asiassa on hyvät ja huonot puolensa.

”En halua tehdä liikaa töitä, en näännyttää ja hajottaa itseäni. Olen pikemminkin kaventaja kuin leventäjä. Haluan uppoutua asioihin mieluummin kapeasti ja syvälle kuin laajalle levittäytyen. Huono puoli tässä on se, että tulee pyörittyä liikaa omien juttujen ja ideoiden ympärillä silloinkin, kun kannattaisi avautua ulospäin ja ottaa vaikutteita. Mieluusti kyllä tutustuisin uusiin yhteistyökumppaneihin.”

OIKEASTAAN Perko ei halua jutella musiikista, tai ei ainakaan pelkästään siitä. Keskustelu ajautuukin helposti teemoihin, joita hän käsittelee valmentaessaan työyhteisöjä ja musiikinopiskelijoita: keskeneräisyyden hyväksymiseen sekä omien vahvuuksien löytämiseen ja vahvistamiseen.

”Olen ollut, ja olen edelleen, ihmisenä ja soittajana viidakossa. En tässä suhteessa kuitenkaan ole mitenkään erityinen. Jokainen käy nämä asiat tavallaan läpi. Sama näytelmä, eri näyttelijät ja ohjaaja”, Perko toteaa.

”Olen kokenut, että elämänstrategia, jossa yritetään saada heikkoudet vahvuuksien tasolle, on kovin raskas.  Ei kai joka sektorilla tarvitse olla yhtä hyvä kuin niissä asioissa, jotka osaa parhaiten? Vahvuudet ovat niitä kiiloja, joiden varassa kiivetään elämänkalliota ylöspäin.”

Alunperin Perko ei ole rakentanut uraa aktiivisesti. Hän on tehnyt asioita  luonteelleen ominaisesti, eli reaktiivisesti. Molemmilla suhtautumistavoilla on elämässä tärkeä rooli.

”Reaktiivinen tekee helposti sen, mitä joku ulkopuolinen pyytää, tai mitä oma sisäinen ääni hetkellisesti pitää oikeana. Aktiivinen tunnustelee, mitä oikeasti haluaa tehdä ja missä haluaa olla tulevaisuudessa. Silloin mukaan tulevat syvemmät arvot. Näin aktiivinen tekee myös ratkaisuja, jotka eivät juuri nyt tunnu hyvältä, mutta joiden hän uskoo kantavan hedelmää tulevaisuudessa.”

”Meillä ei ole valtaa siihen, mitä meille elämässä aina tapahtuu, mutta meillä on kaikki valta siihen, miten me niihin tapahtumiin suhtaudumme.”

 

Musiikkia isolla pensselillä

KAAOSTEORIAN mukaan elämä on monimuotoista ja ennustamatonta. Kähärän (s. 1963) ympärillä tämä tuntuu toteutuvan ihastuttavalla tavalla niin keikoilla, levyillä kuin elämässäkin. Keikkojen välispiikit rönsyilevät kuin käsikirjoittamaton stand-up-improvisaatio, muodostuen odottamattomaksi hetken lauluksi. Levyillä kymmenminuuttiset kappaleet ovat kuin minisinfonioita futuristisesta epookkielokuvasta.
Säveltäjä sukkuloi ympäri Eurooppaa: kuluneena talvena hän on käynyt Malagassa, Lontoossa ja Las Palmasissa. Lontoossa Muusikkojen liiton residenssi tarjosi hyvät puitteet kulttuurimatkailuun, kun taas Espanjasta Kähärä hakee työskentelyrauhaa ja valoa.

”Säveltäminen on minulle kutsumus. Pystyn yleensä säveltämään missä fiiliksessä ja tilassa ja maassa tahansa. Mutta kaamos on se kaveri, jota on juostava karkuun.”

FLOW-TILAN Kähärä on löytänyt yllättävissäkin olosuhteissa, kuten Intiassa pari vuotta sitten.

”Olin Goan Vagator Beachillä kirjoittamassa. Sävelsin hotellihuoneessa Arvo Turtiaisen runoa ja samaan aikaan siinä kukkulalla oli Harley-Davidsonien kokoontumisajot. Meteli oli oli melkoinen ja kuulin siinä päivän aikana ainakin 18 kertaa Born To Be Wildin. Olihan se aika skitsofreenista, mutta on mielenkiintoista, miten täysin erilaisessa ympäristössä pystyin kuitenkin vaivatta löytämään itseni sota-ajan Helsingistä. Ehkäpä juuri tuo etäisyys luo sopivaa välimatkaa ja kirkkautta keskittyä olennaiseen.”

Työn alla oleva musiikkinäytelmä oli Sirpa Kähkösen kirjoittama, jatkosotaan sijoittuva Palava kaupunki, joka pyöri Teatteri Avoimissa ovissa viime keväänä. Osa runoilijoista oli aikalaisrunoilijoita, kuten Turtiainen. Osan runoista kirjoitti Kähkönen itse. Kähärä halusi rakentaa sillan historiasta nykyaikaan.

”Lähdin tekemään vapaata sävellystyötä runoihin, mutta pyrin siihen, että se on omaa uniikkia musiikkia, joka sisältää kaikuja menneestä ajasta.”

TEATTERISÄVELLYSTILAUSTA Kähärä lähestyy käsikirjoituksen kautta. Ensin hän keskustelee käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa.

”Toki puhumme tyylilajista, mutta sen sisällä olen useimmiten saanut säveltää vapaasti. Musiikki sovitetaan tarvittavaan estetiikkaan harjoituksissa. Kun muotoseikat on juteltu, työskentelen intuitiivisesti. Kaikkein ihanteellisin tilanne on se, että voi rönsyillä ja tehdä täysin oman intuition mukaan.”

Helsingin Kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä pyöri syksyllä 2015 Lauri Maijalan ja Sinna Virtasen kirjoittama musikaali Kummitusjuna. Se oli Kähärälle erilainen projekti monellakin tapaa. Läpisävelletty musikaali syntyi yhteistyössä pitkäaikaisen ystävän, säveltäjä Jussi Tuurnan kanssa. Kun näyttämöllä olivat Kaupunginteatterin parhaat laulajat, ei säveltäjienkään tarvinnut pidätellä, vaan he saivat käyttää nuottiviivastoa koko skaalalla.

Lopputulos oli yhtä vuoristorataa tunnelmista toiseen. Välillä vaunu kiiti ilman jarrua ilmassa, eikä katsoja voinut todellakaan tietää mihin musiikki tulisi viemään. Tuurna ja Kähärä olivat käyttäneet palettinsa kaikkia värejä.

”Joskus säveltäjänä joutuu tietenkin miettimään, minkä tasoisia laulajia on. Suunnaton etu teokselle on, että näyttelijällä on hyvä fiilis siitä, että pystyy myös tulkitsemaan sen, mitä säveltäjä on kirjoittanut eikä vain selviydy teknisesti. Sama on kuoromusiikissa. Ainahan sitä haluaisi kirjoittaa vapaasti, ilman rajoituksia. On kuitenkin kaikille osapuolille kurjaa, jos tilaussävellykset sävelletään niin vaikeiksi, että ne jäävät kantaesityksiksi. Kummitusjunassa lähestyimme tekstejä täysin vapaasti ja päätimme, että sidotaan ne sitten sovituksilla yhteen, jos sävelkielemme eroavat liikaa. Teksti oli kuitenkin niin absurdi ja Maijalan ohjaus niin kreisi, että vain kaverit erottivat mikä oli Tuurnaa ja mikä Kähärää.”

Kähärä on kiitollinen Helsingin kaupunginteatterille, että uusi suomalainen musikaali sai syntyä. Hehkutusta tulee myös Kansallisteatterille.

”On kertakaikkisen fantastista että Kansallisteatteri on satsannut uuteen suomalaiseen musiikkiteatteriin. Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision yhteistyöstä on syntynyt jo 2 isoa musikaalia: Homo! ja Slava. Kuinka hienosti ne toteutettiinkaan! Oikea kulttuuriteko! Molemmat ovat esimerkkejä siitä, miten mainiosti musiikkiteatteri voi ottaa kantaa, peilata nykyaikaa ja maamme historiaa. Toivoisin kovasti, että suomalaisia musikaaleja ja kantaesityksiä esitetään vastaisuudessakin. Suomessa vieläpä riittää niin paljon upeita säveltäjiä ja hienoja aiheita paikallishistoriasta.”

”Muun muassa suomalaiset suurnaiset ovat melkein käyttämätöntä aiheriistaa – suurmiehethän on jo aikalailla taiteessa käsitelty”, naurahtaa Kähärä.

ELOKUVASÄVELTÄJÄNÄ Kähärän meriittilistalle mahtuu puolisen tusinaa teosta. Ne ovat olleet yhtä mieluisia, joskin teatterisäveltämistä rajatumpia työtehtäviä. Elokuvassa musiikki palvelee yhtenä elementtinä kokonaisuutta, ja sävellys on useimmiten kuvalle alisteista. Se vaatii säveltäjältäkin erilaista kurinalaisuutta.

”Ei elokuvamusiikkia opi tekemään kuin tekemällä. Pitkän elokuvan säveltäminen on yleensä raskas ja työläs prosessi. Noin kymmenesosa on itse säveltämistä. Muu homma on loputonta säätämistä, sovittamista, leikkaamista, miksaamista ja lopuksi monen kompromissin summa. Teatterissa laulun teksti, jos on hyvä kirjoittaja, yleensä jatkaa tarinaa. Elokuvassa musiikki voi alleviivata sitä mitä tapahtuu, ennakoida sitä mitä on tulossa tai jäädä lillumaan edelliseen fiilikseen. Riippuu elokuvasta ja on hirveästi kiinni ohjaajasta, minkälaista tunnelmaa halutaan. Ohjaajalla voi olla todella tarkat speksit sille mitä haetaan, vaikka hän ei välttämättä osaisi sanoa sitä musiikillisen termein.”

”Elokuvamusiikin tekeminen on hienovireisempää ja lopullista verrattuna teatteriin. Kun final cut on tehty niin sen jälkeen ei voi muuttaa enää mitään.”

Elokuvista puhuttaessa Kähärä hehkuttaa jälleen kollegoidensa apua ja avointa ilmapiiriä.

”Soittelen aina kokeneimmille kollegoille, yleensä Timo Hietalalle, jos on jotain kysyttävää esimerkiksi palkkioiden suuruuksista. En missään nimessä haluaisi polkea taksoja sen vuoksi, etten ota selvää. Elokuvien musiikkibudjetti on usein muutenkin kaikista pienin.”

KÄHÄRÄ LÄHESTYY säveltämistä aina teksti edellä. Hänet tunnetaankin tuotteliaana runoilijoiden säveltäjänä; Eeva-Liisa Manner, Mika Waltari, L. Onerva ja Arto Melleri ovat kaikki saaneet omat kokonaisuutensa. Näitä on esitetty muun muassa Kähärää Kapsäkissä -nimisessä konserttisarjassa Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Vaikka runosävellyksiä on syntynyt jo useiden levyjen verran, ei Kähärä ole itse halunnut laajentaa spektriään sanoittamiseen.

“Olen tehnyt joitan sanoituksia tilauksesta ja harrastuksena kirjoitan proosaa pöytälaatikkoon. Kun on lukenut kolmekymmentä vuotta runoutta, niin omien tekstien suhteen tulee aika kriittiseksi. Suurin syy on kuitenkin se, että tekstin tekeminen vie aikaa säveltämiseltä ja tuntuu puurtamiselta. Säveltäminen on minulle nopeampaa ja luontevampaa. Kirjoitan kuitenkin usein ulkomailla proosaa ja voi olla, että siitä syntyy joskus laulujakin. Proosan kirjoittaminen on terapiakeino, samoin kuten maalaaminen, harrastus, jolla pääsee eroon arjesta.”

Kähärä manailee nykyajan taiteilijalle luotuja vaatimuksia, jossa taiteilijan odotetaan koko tuotantoprosessin hallitsemisen lisäksi hoitavan esitysten rummuttamisen somessa.

”Se olisi kuitenkin mielestäni enimmäkseen järjestäjän ja ohjelmatoimiston tehtävä, ja näinhän käytäntö oli ennen”, toteaa Kähärä aiheellisesti.

”Haluaisin käyttää kaiken maallisen aikani taiteen tekemiseen ja tuo somehelvetti veisi aivan tuhottomasti aikaa jos sen yrittäisi kaikkineen ottaa haltuun. Onneksi on ystäviä jotka auttavat, kuten Sanni Kahilainen.”

MUTTA PALATKAAMME itse taiteeseen. Viitasaarelta kotoisin oleva Kähärä on kotiseuturakas. Vaikka tie kulkikin pian Kuopion musiikkilukion kautta Helsinkiin, soi kotiseutu vahvasti hänen musiikissaan.

”Olen säveltänyt paljon kuoromusiikkia, ja kansanmusiikkivivahteet kumpuavat sieltä juurilta: Keski-Suomen metsistä ja järvistä. Esimerkiksi Kanteletar on ollut minulle tärkeä. Kai sitä hakee alitajunnassa niitä runoja, mitä haluaisi kirjoittaa, miten oma elämä on mennyt ja mistä kirjoittaisi itse. Sitä löytää ne omat laulut, sieltä runoista.”

”Varsinkin kuolema- ja menetysaiheiset tekstit ovat puhutelleet. Omat vanhempani ovat jo aikaa sitten kuolleet, ja veljenikin varsin nuorena. On ollut niin paljon menetyksiä ympärillä, että kyllähän se vaikuttaa.”

Kähärän kuoromusiikin ovat löytäneet naiskuorot ympäri maailman, Australiasta Kanadaan, ja suomen kieli soi mm. Berliinissä tulevana keväänä.

AIKALAISRUNOILIJOISTA Kähärä on säveltänyt eniten Anna-Leena Härköstä, jonka huumoriin hän samaistuu.

”Anna-Leenan naisironia ja feministinen kieli koskettaa itseäni. En kuitenkaan sävellä sukupuolirunoja – vaikka naisrunoilijoita on ollutkin vähän enemmän. On vain sattunut tulemaan proggiksia naisartistien, muiden muassa Susanna Haaviston kanssa, ja olen tehnyt naiskuorojen kanssa töitä ja olen itse kolmen naisen lauluyhtyeestä. Ovathan kuitenkin Janne Marja-aho ja Marzi Nyman laulaneet tekstejäni, ja olen säveltänyt nuoren Mika Waltarin Aina siellä missä en ole -kokonaisuuden ja Arto Mellerin Romua rakkauden valtatiellä -runokokonaisuuden. Eräs mies kysyikin että enkö voisi tehdä illan missä mieslaulajat tulkitsevat biisejäni. Helvetin hyvä idea!”

Yksi vaikuttavimmista runoilijoista on ollut kuitenkin Eeva-Liisa Manner. Hänen runonsa ovat ”itsessään niin täydellisen kirkkaita ja soivia”, ettei Kähärä ollut kokenut tarvetta niitä säveltää. Marja-Leena Tuurna kuitenkin pyysi säveltämään yhden runon Eeva-Liisa Manner -seuran juhlailtaan. Se aukaisi portin.

”Tuotannosta rupesi löytymään tekstejä, joista löysin kulmaa säveltämiseen. Tulikin neljä biisiä, jotka johtivat lopulta koko levyllisen syntymiseen.”

Levyllä lauluja tulkitsee näyttelijänä ja tanssijana paremmin tunnettu Janne Marja-aho. Myös L. Onervan runoista syntyi levyllinen lauluja, jotka tulkitsi Maria Ylipää. Kun tähän vielä lasketaan yksi How Many Sistersin ja yksi Anna-Mari Kähärä Orchestran levy, Susanna Haaviston levy sekä lastenlevy Yökyöpelit, on Kähärän säveltämiä ja tuottamia levyjä julkaistu kolmen viime vuoden aikana peräti kuusi.

ANNA-MARI KÄHÄRÄ ORCHESTRAN viime vuonna julkaistun Another song -albumin runoilijat ovat englanninkielisiä: Ally Jacoby, James Fenton, Edward Thomas, John Mase eld, Charles Causley ja Mary Elisabeth Frye.

Sävellysten maailma on hyvin visuaalista, suorastaan elokuvallista, eeppistä ja mahtipontista. Kähärä allekirjoittaa väitteen.

”Nämä ovat runoja, joissa pienissä lauseissa on iso, elokuvallinen maailma. Kaikki syntyi kuitenkin luontevasti, eikä elokuvallisuus ollut itsetarkoituksellista. Runot ovat kuin pieniä leffoja kaikki ja sävelsivät ikäänkuin itse itsensä. Levystä tuli myös jostain syystä aika progehenkinen ja sitäkään tuottajana en hakenut mitenkään tietoisesti.”

Kaksitoista vuotta toiminut orkesteri on Kähärälle erittäin rakas ja se on tunnettu erityisesti uskomattomista keikoistaan. Kähärän välispiikit täydentävät sopan ja rönsyilevät minne sattuu. Sama kreisiys kuuluu virtuoosimaisessa soitossa ja moniäänisessä laulussa. Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja Jarmo Saari ovat kaikki monitaitureita ja sielukkaita muusikoita, jotka tekevät kunniaa Kähärän sinfonisille teoksille.
”Mahtavinta on se, että kaikki ovat rönsyilleet musiikissa kaikenlaisissa genreissä teatterimusiikista klassiseen musiikkiin. Erikoinen monipuolinen hörhöily tiivistyy kun päästään soittamaan. Sovitukset elävät aina keikoilla. he ovat uskomattomia soittajia ja mahtavia persoonia. On riemullista musisoida heidän kanssaan.”

Jälkikirjoitus
Anna-Mari Kähärä Orchestran keikka Kapsäkissä 3.12.2015 jäi yhtyeen viimeiseksi alkuperäisellä kokoonpanolla. Kvartetin lyömäsoittaja Zarkus Poussa menehtyi  äkillisesti sairaskohtaukseen 24.1.2016. Haastattelu tehtiin 9.1.

Emma Salokoski piirsi rajat uudestaan

Flow-festivaalien päälava, 15-henkinen bändi, 20-henkinen kuoro, kaksi rumpusettiä. Ja solistin kirkkaanpunainen mekko, jonka voi tulkita viestivän voimaa ja vapautumista. Siinä elementtejä Emma Salokosken (s. 1976) uusimman albumin Kiellettyjä asioita julkistamiskeikalta.

Riemukas ja häpeilemätön, sekä irti päästämisen että kiinni tarttumisen teemoja käsittelevä pop-albumi on jotain muuta, mitä Salokoskelta on totuttu kuulemaan. Moni on rakentanut mielikuvan artistista ennen kaikkea hänen sielukkaimpien tulkintojensa kautta. Hän on kuulunut vuosia nu-soulia esittävään Quintessenceen, ja levyttänyt jazzia Ilmiliekki Quartetin kanssa. Emma Salokoski Trion ja sitä seuranneen Emma Salokoski Ensemblen kanssa hän on julkaissut yhteensä neljä bossanova-vaikutteista levyä.

”Tunsin juuttuneeni vanhaan kaavaan”, kertoo Salokoski.

”Oman leimansa vangiksi voi helposti jäädä. Seison kyllä tekemisteni takana, siitä ei ole kyse. Pyrkimys on aina ollut aito. Nyt oli kuitenkin irtioton aika.”

Kiellettyjä asioita vaati kipeitäkin ratkaisuja kuten vanhan bändin hajottamisen. Mutta uusia visioita ei voinut toteuttaa vanhoin keinoin. Albumi on myös ensimmäinen, jonka sanoituksista ja sävellyksistä Salokoski vastaa pääasiassa itse.

”Vei aikaa luottaa omaan osaamiseensa. Ympärilläni on koko ajan ollut loistavia biisintekijöitä, ja itsekritiikki on ollut kova. Mutta päätin vain opetella ja löytää oman tapani tehdä musiikkia.”

Uusi levy sai alkunsa tavallaan jo edellisen levyn aikoihin, kolmisen vuotta sitten. Aiemmin Salokoski oli tehnyt omia kappaleita vain satunnaisesti, mutta Valoa pimeään -albumia kasatessa materiaalia alkoi syntyä enemmän.

”Ja mitä enemmän biisejä teki, sitä tärkeämmältä asia alkoi tuntua.”

Salokoski syventyi säveltämiseen uudella tavalla. Hän mm. opetteli soittamaan pianoa.

”Bändin kanssa säveltämiseni oli ollut sitä, että pojat jamittelivat ja minä hyräilin päälle melodiaa, johon sitten tein sanat. Sointukierrot olivat siis jo olemassa. Nyt minun piti keksiä ne itse.”

Helppoa luominen ei ollut.

”Kaikki ideat tuntuivat varastetuilta tai muuten vain korneilta. Mutta projekti ruokkii itseään. Kun sanoo yhdelle idealle kyllä, ideoita tulee lisää.”

Impulsseihin luottamiseen Salokoski kertoo saaneensa mallia teatteri-improvisaatiosta. Hän on tehnyt musiikkiteatteria itsekin, ja on oppinut paljon näyttelijöiden välisestä kommunikaatiosta.

”Improvisaatiossa jokaiselle idealle on sanottava kyllä. Jos joku heittää pallon, se on otettava vastaan ja lähdettävä kehittelemään ideaa eteenpäin.”

Yhtä lailla omille ideoilleen on oltava avoin ja uskallettava luottaa siihen, että ne kantavat. Toinen biisintekoon liittyvä tärkeä oivallus on ollut se, ettei asioiden tarvitse olla monimutkaisia.

”Tajusin väheksyneeni yksinkertaisuutta. Monimutkaisuus ei ole itseisarvo. Neljällä soinnulla voi sanoa vaikka mitä.”

Kiinnostus yksinkertaisempaan popmusiikkiin aiheutti sen, että näkemykset eivät enää kohdanneet vanhan bändin kanssa.

”Ylipäätään tuntui hölmöltä, että olisi lähtenyt uusien biisien kanssa vanhaan suuntaan. Kaipasin tuoreita näkökulmia ja halusin tehdä musiikkia tuottajalähtöisemmin.”
Sopivaa tuottajaa hakiessa kului puolitoista vuotta. Salokoski kokeili yhteistyötä useiden alansa huippujen kanssa, mutta vasta Julius Maurasen kanssa asiat loksahtivat kohdalleen.

”Ensimmäinen biisi, jota kokeilimme, oli Ennen kuolemaa. Se oli herkkä, kaunis biisi, joka olisi ollut helppo toteuttaa söpösti. Mutta herkkyyttä alleviivatessa lopputulos on helposti äkkimakea.”

Kappaleesta tulikin suuri, jopa humoristinen, ja tavoiteltu suunta tuntui olevan lähempänä.

”Sovituksessa oli kaipaamaani leikkisyyttä. Siitä välittyi se ajatus, ettei ota itseään liian vakavasti. Se on oleellista.”

Seuraavaksi työn alle otettiin Kiellettyjä asioita. Kappaleen aihio oli ollut olemassa jo kauan, mutta muoto ei ollut vielä löytynyt.

”Juliuksen version jälkeen riemastuin. Sitten iski epäilys, viimeisenä varmuus: todellakin! Sovitus oli juuri oikealla tavalla härski. Siinä oli tahallisesti törkeitä ratkaisuja,  kasarisoundeja, neljäsosatanssilattiapoljentoja. Mutta ei liian coolilla vaan aidolla tavalla.”

Ennen irtiottoaan Salokoski oli tehnyt musiikissaan paljon hillittyjä ja tyylikkäitä ratkaisuja. Hän koki kyllästyneensä hempeilyyn ja kaipasi aggressiivisempaa menoa, ainakin ilmaisukanavaa aggressioilleen.

”Olen usein vitsaillut olleeni salonkihuora, joka kävi rikkaiden juhlissa esittämässä kolme bossanovaa.”

Uusissa biiseissään Salokoski huutaa, nauraa, tanssii ja kaataa vuosikertaviskit viemäriin.

”Muutos ei kuitenkaan saa lähteä todistelun tarpeesta vaan vilpittömästä halusta tehdä toisin.”

Entä sitten Salokosken toistaiseksi suurin hitti, v. 2008 julkaistu Veden alla?

”Se on sellainen tosi-tv-tähti”, Salokoski heittää.

Eero Heinosen säveltämä ja Salokosken itsensä sanoittama balladi eli julkaisunsa jälkeen hiljaiseloa pari vuotta, kunnes nousi suuren yleisön tietoisuuteen ensin Dance-ohjelman ja lopullisesti Kuorosodan myötä.

”Yhtäkkiä biisi oli hitti, vaikkei ollut soinut radiossa juuri lainkaan. Keikoilla ihmiset hurrasivat sen kuullessaan. Kaduilla tultiin kertomaan, miten tärkeä kappale on. Sain kuulla todella koskettaviakin tarinoita siihen liittyen”

Välillä kyyneleitä oli vaikea pidätellä.

”En voi kuvitella biisille hienompaa kohtaloa ja parempaa palautetta.”

Kuorosota kokemuksena oli Salokoskelle muutenkin mieluinen, vaikka konsepti aluksi epäilyttikin.

”Mietin, olisiko se yhtään oma juttu, mutta sehän olikin sairaan hauskaa. Minä myös liidasin ja treenautin kuoron oikeasti, en ollut sen johtaja vain nimellisesti.”

Mahdollisuus oli tupsahtanut eteen kuin tilauksesta. Salokoski oli vähän aiemmin johtanut nuorisokuoroa ja miettinyt, mistä löytäisi itselleen uuden kuoron. Sitten häntä pyydettiin Kuorosotaan.

”Meillä oli niin kivaa, että päätimme jatkaa yhteistyötä ohjelman jälkeenkin.”

Emma Salokoski Voices on osallistunut johtajansa kanssa mm. Sara Mellerin ohjaamaan poikkitaiteelliseen Plastic Bride -kabareehen, jota esitettiin toukokuussa Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Ryhmä oli myös itseoikeutetusti mukana Salokosken levynjulkaisukeikalla.

”En olisi etukäteen uskonut, mitä kaikkea ohjelmaan osallistuminen poikisi.”

Oman kuoron lisäksi ohjelma toi Emma Salokoskelle muutakin, nimittäin kaksi yhteydenottoa isoista levy-yhtiöistä.

”Olin levyttänyt kymmenen vuotta Texicallille, jossa kaikki oli mennyt hyvin. Ihmiset ja toimintatavat olivat tulleet tutuiksi. Olin kuitenkin miettinyt muutosta silläkin saralla.”

Warnerilla A&R:nä työskentelevä Lasse Kurki vakuutti Emma Salokosken, ja yhteistyö uuden levyn tiimoilta uuden yhtiön kanssa alkoi.

”Lasse heitti alkuun kommentin, joka sekä huvitti että pysäytti. Kuulemma heillä oli sellainen mielikuva, ettei minua edes kiinnosta menestyä. Niinhän asia ei ollut. En vain halunnut antaa menestyksenhalun sanella sitä, mitä teen. ”

Pitkä matka on siis kuljettu ensimmäisestä keikasta, jota ei itse asiassa edes ollut. Sen kyllä piti olla Tavastialla Kolmannen Naisen lämmittelijänä. Tai niin ainakin oli kertonut Salokosken bändikaverin isä.

Bändi oli Salokosken pikkuveljen progebändi, jonka riveissä hän ensimmäisiä kertoja esiintyi laulajan ominaisuudessa. 11-vuotiaana viulunsoiton aloittaneelle, kurinalaiselle klasarimuusikolle bänditouhut ylipäätään olivat eksoottisia.

”Ja sitten ensimmäinen keikka ei enempää eikä vähempää kuin Tavastialla!”

Bändi oli ehtinyt jo soundcheckiin asti, kun puuhat tultiin keskeyttämään.

”Ketä te olette, ei teitä tänne ole tilattu. Siinä sitten roudattiin kamat takaisin ulos. Muistan kuinka istuin Urho Kekkosen kadulla styrkkareiden ja sähköpianoiden keskellä ja olin helpottunut.”

Keikka järjestyi Semifinaliin, jossa oli tilaa tuntemattomalle lämmittelijälle.

”Muistan lähinnä huojennuksen. Olisihan se Tavastia ollut vähän liikaa.”

Sittemmin Tavastiankin lava on tullut tutuksi.

Mitä jatkossa, sitä Salokoski ei vielä tiedä.

”Keskityn nyt täysillä tähän, mitä on. Ensimmäiset keikat on buukattu, ja enää pitäisi päättää sellainen pikku juttu, että millä kokoonpanolla lähdemme kiertämään.”

Ja vaikka uuden levyn tiimoilta sillat saattoivat kärytä, ovat välit entisiin bändikavereihin kunnossa. Esimerkiksi Tuomo Prättälän materiaalia löytyy levyltä edelleen, ja Helsingin Juhlaviikoilla Salokoski esiintyi Ilmiliekki Quartetin kanssa Sibelius-aiheisessa ulkoilmakonsertissa.

Musiikin tekemiseen liittyviä paineita Salokoski purkaa mm. balettisalilla.

”Tanssitreeneissä tulee usein tosi onnellinen olo.”

Onnelliseksi tekee myös luonto, ja kalliolla meren katselu saa mielen liikkeelle.

”Tosin juuri nyt huvittaa vastata, että kyllä minä taidan olla onnellisimmillani rommibaarissa kello kolme.”

Musiikintekijä Pasi Siitonen – Näin minusta tuli Stig

Stig tuli suuren yleisön eteen vuoden 2012 Uuden Musiikin Kilpailussa. Kalapuikkoviiksekäs, 70-luvun vintagerilleihin sonnustautunut hahmo oli kolmen parhaan joukossa biisillä Laululeija (säv. & sov. Matti Mikkola ja DJPP, san. Paula Vesala).

UMK:n jälkeen julkaistiin ensimmäinen Stig-levy Puumaa mä metsästän. Kaksimielinen nimibiisi on albumin siivoimpia. Albumiraidoilta löytyy räävittömiä pornolauluja, joissa viiksimies tarjoaa roppakaupalla ja suorin sanoin rakkautta kaikille naisille – joista ei siis ole pulaa, todellakaan.

Kun viesteihin yhdistää lakonisesti laulavan hahmon, josta tulee mieleen eno 70-luvulta, on lopputulos hykerryttävä. Mitä ihmettä Stigin – tai siis Pasi Siitosen – mielessä liikkuu ja mihin vedetään raja?

”Stig on tarkoituksella idiootti. Mutta huumorihan on ihan kesyä – ei ne nussimisjutut niin tuhmia ole. Keikkabussihuumori voisi loukata ulkopuolisia. Älyttömimmät sutkautukset kannattaa pitää sisäpiirissä.”

Vitsillä sisään

Biisintekohimo oli se, mistä kaikki sai alkunsa. Nuorimies Siitonen soitti eri bändeissä kitaraa, rumpuja, bassoa ja kiippareita ja seurasi lauluntekoa sivusta. Oman popmusiikin tekemisen tiellä oli pari estettä: Siitonen koki, ettei osaa laulaa eikä kirjoittaa tekstejä.

Sitten hän sai ahaa-elämyksen: ainahan voi lähteä vitsillä sisään.

”Vuosituhannen vaihteen jälkeinen Suomi-rap ei ollut hiphop-soturijuttua vaan rentoa ja humoristista kalja ja muijat -läppää. Se mahdollisti mulle paljon. Ei tarttenut olla maailman paras laulaja. Ja yllättäin tekstejä lähti tulemaan helposti, kun tekikin huumorilla.”

Siitonen fanitti sellaisia tekijöitä kuin MC Taakibörsta, Raimo ja Ässä, Tuomio & Kone ja Petos.

Rääväsuinen Stig Dogg

Kun Siitonen sai pc:lleen tracker-ohjelman, alkoi syntyä omaa musiikkia ja alter egoja. Musa Basha teki housea ja Hullukoira tuotti taustoja hiphop- ja rap-artisteille.

Rääväsuinen Stig Dogg teki r’n’b-parodiaa. Oli luksusta ja merkkiverkkareita, lippiksiä ja bling blingiä, viikset ja kullitetut seisaririllit. Stig Dogg ilmoitti olevansa Punavuoren R. Kelly – ei toki laulutaidoiltaan mutta irstailta sanoituksiltaan.

Siitonen jakoi ensimmäisiä Stig Dogg -biisejä kavereilleen kotipolttoisilla cd:illä, ja ne lähtivät leviämään. Ensimmäinen keikka oli Helsingissä, kun elektroniseen musiikkiin ja hipohopiin erikoistunut Lifesaver-levykauppa halusi Stig Doggin omiin bileisiinsä. Sitten tuli keikkakutsu Kuningas Pähkinältä, vaasalaiselta rap-artistilta, ja Stig Dogg pääsi näyttäytymään muuallakin kuin kotihoodeillaan.

”Menin ekoille keikoille ihan muutaman biisin kanssa. Sitten sain kasaan puolituntisen. Siitä se lähti, ja keikkoja alkoi olla enemmänkin.”

Stig Dogg sävelsi, sanoitti ja tuotti itse ensimmäiset julkaisunsa (Stig Dogg 2006, Stigidilaatio 2007). Niillä oli mukana vierailijoita, joiden kanssa Siitonen oli toivonut pääsevänsä yhteistyöhön – muun muassa Edu Kehäkettunen, Davo, Koponen ja Petos. Tuttavien pienlevy-yhtiöiden julkaisemat levyt ja singlet pääsivät virallisille listoille.

Siivousta ja pelleilyä

Siviili-Siitonen sai olla rauhassa, vaikka Stig Doggin biisit ja videot keräsivät huomiota. Hän yritti opiskella tietoliikenneinsinööriksi ja hankki elantoa siivoamalla Puistolan yläasteen käytäviä.

”Siellä siivouskärryjä työntäessä mietin, että tunnistaakohan oppilaat mua. Rakkauden Bermudan kolmio -video keräsi vuodessa yli miljoona katsojaa, mikä oli siihen aikaan tosi paljon. Ja kahden levyn jälkeen tuntui, että Stig Dogg oli pääkaupunkiseudulla ainakin hetken aikaa muodikas juttu.”

Mies hahmon takana alkoi kuitenkin väsähtää pelleilyyn, joka vei paljon aikaa muttei tuonut järjellistä toimeentuloa. Siitonen suunnitteli, kuinka Stig Dogg tekisi viimeisen keikkansa.

”Mut ois laitettu arkkuun ja johonkin kuoppaan. Mutta sitä viimeistä keikkaa ei sitten tullut, kun keikkailuhommasta sai kuitenkin vähän opiskelurahoja.”

Luomumpi Stig

Siitosen mielenkiinto suuntautui muualle kuin musiikkihahmoiluun. Hän alkoi opiskella äänisuunnittelua Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella. Co-writing-hommiakin tuli, ja perheenlisäystä. Ja sitten tulikin se Laululeija ja UMK, joka esitteli Stigin luomumpana, ilman Doggia ja bling blingiä.

Ura naksahti nousuun. Alkoi tulla radiosoittoa, hittejä ja isoja keikkoja. Ensimmäisellä Stig-levyllä (Puumaa mä metsästän) versioitiin myös Stig Dogg -ajalta olevia biisejä, kuten Häsleri, Rakkauden Bermudan kolmio, Stigidilaatio.

Biisinteko on leikkiä

”Biisinteko on mulle vähän sellaista leikkiä, jossa ei tule mietittyä liikoja. Sellaisena haluan sen pitääkin, koska parhaat biisit tulee spontaanisti. Siksi tuntuu jotenkin hassulta puhua omista biiseistä. Vasta näissä haastatteluissa tulee muotoiltua omia ajatuksia.”

Siitosella on joitakin hyväksi havaittuja työskentelyrutiineja, jotka hän jakaa mielellään muillekin tekijöille. Ensinnäkin pitää vaan alkaa tekemään.

”Jos saa jo ekassa biisintekosessiossa edes jotakin aikaiseksi, niin siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. Jokaisesta biisistä on tehtävä jonkinlainen raakademo. Jos sitä ei ole, niin biisi jää todennäköisesti kesken.”

Toiseksi: kaiken ei tarvitse olla olla henkilökohtaista.

”Tekstit kirjoitan yhä ulkopuolisen näkökulmasta, vaikka esittäisin ne itse. En kirjoita omasta elämästä enkä edes omista tunteistani – vaikka jostain alitajunnastahan ne jutut toki tulee.”

Ja sitten tärkein pointti: tee sellaista, mistä itse tykkäät!

”Jos tekee vaan radioille ikään kuin tilaustyönä biisejä, niin ei se pidemmän päälle tee hyvää luovuudelle. Eikä omalle uudistumiselle, joka on mulle ollut tosi tärkeää.”

Herkempi Stig

Uudistumisesta puheen ollen: Stigin tyyli on muuttunut taas! Niks ja naks (2013) vielä sisälsi reipasta riettailua, mutta keväällä julkaistu albumi Stig esittelee romanttisen taviksen, joka pitkissä kalsareissaan kaihoilee rakkauden perään. Nyky-Stig taitaakin olla Siitosen hahmoista lähinnä häntä itseään?

”Kyllä. Stig on omaksunut paljon Pasin arvomaailmaa.”

Poikamainen uhoilu on vaihtunut herkistelyyn ja joskus biisit, kuten Hei, saattavat osua omaankin sydämeen.

”En tiedä olinko väsynyt vai mitä, mutta kotona itkin sitä kuunnellessa varmaan kymmenen minsaa. Olikohan se vähän liian itserakasta? Vähän hävetti. Sittemmin biisi on vain naurattanut, koska laulan sen niin korkealta.”

Uuden levyn sanoituksista ei löydy härskiyksiä, ei vaikka kuinka tiheällä kammalla perkaa. Tyttöjen ruumiinosista puhuttaessa mainitaan silmät ja varpaat – eikä mitään siltä väliltä. Vain Roy Orbison -biisin ’ajaminen’ ja ’puuhamaa’ voivat tarkoittaa muuta kuin automatkaa koko perheen kesälomakohteeseen.

”Onko noin? Ei ollut tarkoitus tehdä superkorrektia levyä. Se oli kyllä vähän työtapaturma! Ehkä seuraavan pitää olla vähän räväkämpi?”

Uusi levy on tehty co-writaten, ja sen tekijäkaartissa ovat olleet Stigin lisäksi Jaakko Salovaara, Kyösti Salokorpi, Setä Tamu, Risto Asikainen, Eppu Kosonen, Lauri Salo, Juha Panula, Matti Mikkola ja DJPP.

Varmuutta biisintekoon

DJPP eli Perttu Mäkelä on häärinyt Siitosen taustalla jo Stig Dogg -ajoista lähtien monessa roolissa: keikka-dj:nä, tuottajana, biisintekijänä sekä kämppiksenä, ystävänä, sparraajana ja lapsen kummisetänä. Nyt DJPP on Stigiä julkaisevan Etenee-levymerkin perustaja ja päällysmies.

DJPP:n ehdotuksesta Siitonen rohkaistui aikoinaan lähtemään trackerin roolissa Music Finlandin Biisilinna-leirille. Siellä pohjoismaiset musiikintekijät kokoontuvat työskentelemään, tavoitteenaan laajat kansanväliset markkinat.

”Jännitti tosi paljon, kun oon vaan tämmönen huumoriräppäri. Kahdessa minuutissa selvisi, että nää muuthan tekee musaa ihan samalla tavalla kuin mä. Siinä murtui paljon ennakkopelkoja siitä, että biisintekemiseen vaaditaan jotain ihme juttuja joita mä en tiedä.”

Varmuutta tuli siitäkin, että ihan ensimmäinen co-writena tehty biisi hyväksyttiin levylle – tosin artisti sai burnoutin ennen levyn tekoa ja vaihtoi alaa. Biisejä, joiden teossa Siitonen on ollut mukana, on lähtenyt artisteille Taiwaniin, Espanjaan ja Kreikkaan. Kotimaisista Diandran, Isac Elliotin ja Kristiina Braskin levyillä kuuluu hänen kädenjälkeään ”träkkijäbänä”.

”Näistä oon tosi ylpeä. Saldo on hyvä siihen nähden, että oon ollut tekemässä vain noin kymmentä biisiä vuodessa. Tavoitteena on nostaa määrä neljäänkymmeneen.”

”Muusikkona mulla on jo itsevarmuutta. Olen soittanut monia soittimia eri bändeissä, vaikken ole missään soittimessa kovin hyvä. Samanlaista itsevarmuutta on vähitellen tullut sävellyshommiin. Tiedän mitä osaan ja tiedän myös rajani. En yritä säveltää samanlaisia melodioita kuin joku Johnny Legend. Mun melodioissa on ne kolme säveltä, jotka kolmevuotiaat muistaa ekakuulemalta. Se on mun vahvuus.”

Homma etenee

Lähitulevaisuuden suunnitelmat ovat selvät. Pasi ”Stig” Siitonen on nyt Elements Musicin biisinkirjoittajakaartissa. Toimistoaikana hän tekee työhuoneellaan musiikkia – mielessään kotimaiset ja kansainväliset markkinat. Viikonlopuiksi hän vaihtaa rillit ja stigeilee keikoilla. Ja homma etenee.

 

Jutussa mainittujen kappaleiden tekijätietoja:

Rakkauden Bermudan kolmio, StigidilaatioHäsleri
säv. ja san. Stig Dogg

Puumaa mä metsästän
säv. ja san. Stig

Hei
säv. Pasi Siitonen, Kyösti Salokorpi, Jaakko Salovaara, san. Siitonen & Salokorpi

Roy Orbison
säv. ja san. Pasi Siitonen

Fiilis voittaa aina kaiken

Takavuosina joidenkin muusikkojen t-paidassa luki ”musiikki pelasti minut urheilulta”. Tervomaalle taisi käydä juuri noin. Hän pelasi Suomen huipulla koripalloa mutta se jäi, kun musiikki valtasi pikkuhiljaa tilaa elämästä.

– Muutin Helsinkiin opiskelemaan, irtaannuin kavereista ja lapsuudenkodista. Olin lopettanut koripallon, joka oli vienyt ison osan elämästäni siinä vaiheessa. Olin otollista maaperää kaikille vaikutteille. Olin kiinnostunut ihmisistä ja liikuin paljon yksin. Tutustuin ihmisiin ja minulla oli monia virityksiä. Ne olivat arkoja askeleita, koska se maailma oli sama, josta olin päättäväisesti lapsena marssinut pois. Mua lähestyttiin Polygramista, en itse tehnyt mitään, vasta tutustuin. Se oli silmiä avaavaa, ja musta oli varkain kehittynyt päättäväinen hahmo, jolla oli oma visio. Jotain aika kivuliaitakin kokemuksia siinä alussa oli, ei aina niin reilujakaan. Sanoin levy-yhtiölle, että en ole muovailuvahaa, vaan pikemminkin pähkinä.

Puuttuva pala löytyi

Samanhenkisten ihmisten löytäminen ja työskentely heidän kanssaan on musiikin tekemisen suolaa. Moni etsii oikeaa yhteistyökumppania koko elämänsä ajan. Usein yhteistyö voi avata monia kadoksissa olleita ovia. Yhteistyö Jussi Jaakonahon kanssa auttoi Tervomaata löytämään musiikin tekemisestä sen puuttuvan palan, jota hän oli etsinyt. Tervomaa oli monen muun ikäisensä tavoin kuunnellut vanhempiensa levyjä ja Ylen sävelradiota. Ne olivat luoneet tietyn pohjan, mutta oma juttu odotti vielä löytäjäänsä.

– Löysin nuoria ihmisiä, jotka ajattelivat musiikista samalla tavalla kuin minä. Se oli mahtavaa ja antoi energiaa ja unelmia. Se oli mulle samantyyppinen kokemus, mitä monet kokevat treenikämpällä jo nuorena, kun löytävät oman heimonsa. Yksin tekeminen on sellaista, että vaikka siitä tykkääkin, siitä ei aina nauti. Kunnianhimon ja nautinnon yhdistämiseen harvoin pystyy, mutta se tunne on mahtava.

– Samaan aikaan maailmalta tuli uusi aalto kitarapoppia, ja sen suhteen aloin myös olla hereillä siitä, mitä tapahtuu.

Ensimmäinen aikuisiässä tehty levy syntyi rauhassa, nuoren aikuisen kypsyttelemänä ja tekemänä. Se oli luontainen tapa Tervomaalle, joka haluaa tarkkailla, kypsytellä ja käyttää riittävästi aikaa laulujen hiomiseen. Nopeatahtisessa bisneksessä se on myös aika harvinaista.

Intohimo tappaa kyynisyyden

Tervomaa myöntää olevansa onnekas, koska on löytänyt elämäänsä intohimoja, joita kaikki eivät löydä. Tietty pedanttisuus kuuluu hänen elämäänsä ja myös tapaan tehdä musiikkia. Hän aina ihaillut lauluntekijöitä ja muusikoita, joiden tekemisestä välittyy se, että he ovat jollain tiellä. Sellaisella tiellä, jolta ei olla hakemassa tähdenlentoa tai pikavoittoja. Hän mainitsee erityisesti Dave Lindholmin, Tuomari Nurmion, Ismo Alangon ja J. Karjalaisen, jotka näyttävät kulkevan niitä polkuja, joissa voi pitää kiinni omista lähtökohdistaan ja olla itselleen rehellinen. Tervomaan mielestä heistä huokuu intohimo, joka kantaa pitkälle ja säteilee ympäristöön. Intohimoa tarvitaan joka alalla. Se on paras kyynisyyden tappaja.

Riittämättömyyden tunne vaivaa lähes jokaista lauluntekijää ja iskee tasaisin väliajoin. Tervomaan mielestä se liittyy usein käsityöammatteihin ja luovaan työhön. Urakkaa ei vain tehdä, vaan oma itsensä pitäisi ylittää joka kerta jollain tavalla. Menestyksellä on kääntöpuolensa, joka kasvaa tekijän sisältä ja tekee siitä tarkoitustaan isomman.

– Ulkopuolelta tuleviin huomionosoituksiin ja hyvään menestykseen on mulla liittynyt se, että alan itse kyseenalaistamaan ja karttamaan sitä. Kai siinä samalla varjelee itseään. Mussa ei ole yhtään solua, johon liittyy tehoajattelua. Kun löydän hyvän lähteen, niin otan sieltä silloin tällöin – mieluummin kuin pullotan ja myyn. Olisin valmis antamaan vähän myös toisille. Joskus unohdan olla kyyninen ja ylikriittinen. Fiilis voittaa aina kaiken. Kysymysten kautta hahmotan asioita.

Pedantti pohdiskelija

Kieli kiehtoo Tervomaata, ja nimenomaan äidinkielen suhde muihin kieliin. Aloittaessaan laulujen sanoittamista hän ei halunnut opetella tunnustettujen tekijöiden tekniikkaa, vaan etsi omaa juttuaan ja lähtökohtaansa. Hän haki suomen kielestä soivuutta ja tunnetta.

– Minua kiinnostaa se, miksi olen täällä, miksi olen tällainen kuin olen ja voiko sille tehdä jotain. Kaikki muu on opettelua. Antaa tulla mikä on tullakseen. Olen hyvin irrationaalinen. Digitaalinen sanelukone on iso apu. Vasta nyt oon tajunnut, että pitää heti laittaa ylös kaikki ideat ja melodianpätkät, koska ne katoavat, eikä niitä enää muista.

– Romanttinen ajatukseni oli, että kyllä ne tulevat, kun on sen aika. Tarvitsee vain odotella kynä ja paperi kädessä. Olen hyvin tekstiorientoitunut. Tekstit pitää myös kuulla keikoilla, se on kokonaisuus. Tarvitsen myös joutenoloa, jotta jotain syntyy.

Tervomaa sanoo olevansa parhaimmillaan silloin, kun hänelle syntyy tunneside tekeillä olevaan lauluun. Siitä syystä hän ei kirjoita muille. Ajatus siitä, ettei pystyisikään itse vaikuttamaan siihen mitä laululle tapahtuu, on pelottava. Myös ajatus tulosvastuusta jollekin toiselle tuntuu vieraalta. Oma tyyli on Tervomaalle niin tärkeä, että sitä on vaikea rikkoa ja jakaa muille. Muille kirjoittaminen saattaisi pilata omaa tekemistä, jota on suojeltava.

Uutta juttua etsimässä

Tervomaa piti taukoa  musiikin tekemisestä viidennen albumin jälkeen ja asetti itselleen tavoitteen: Hän halusi muuttaa omaa juttuaan, koska oli mielestään liian sitoutunut tapaansa saada laulu soimaan.  Emma-palkintoja kahminut ja Teosto-palkinnon saanut tekijä on taas luomistyössään. Laulujen synnytys on käynnissä.

Melodioiden ystävänä hän ei ollut kiinnittänyt huomiota rytmiin. Suomen kielessä on vähän lyhyitä sanoja, ja se sai Tervomaan miettimään laulamista uudelta kantilta. Uusimmassa albumissaan Eläköön hän otti lisää tavuja käyttöön, mutta vaali samalla sisällön merkitystä soivuuden rinnalla. Tervomaa hioo lauluja niin kauan, että ne tuntuvat valmiilta. Ne jättävät hänet rauhaan vasta sitten, kun ne on laulettu.

Toimettomuudesta tekemiseen

Jokaisella lauluntekijällä on omat rutiininsa, joilla tekeminen houkutellaan esiin. Tervomaa valmistautuu levyn tekemiseen tapaamalla ihmisiä, jotka saavat ajatukset liikahtamaan eteenpäin. Nuorempana hän lähinnä vetäytyi keskeltä vaikutteita, nyt hän etsii niitä. Uuden levyn luomisvaihe on jo alkanut.

– Siihen liittyy tekemistä monien kanssa. Ne ovat etappeja, tavallaan henkisiä deadlineja, jotka pitävät virkeänä. Tätä on edeltänyt tietty toimettomuus, mutta nyt on mentävä askel eteenpäin. Pakka on kiinnostavasti levällään ja annan sen olla. Minkälainen levy? Kuka tuottaa? Minkälainen orkestraatio? En ole lyönyt niitä vielä lukkoon. Joka asiassa pitää käskyttää itseään, ja on vienyt tosi monta vuotta aikaa ymmärtää, mitä se mun kohdalla tarkoittaa. Mun pitää saada itselleni aikaa, että pystyn ryhtymään.

Tourettes ja hyvä kemia

Tulevan sooloalbuminsa lisäksi Tervomaa puhuu innostuneesti Tourettes-bändistään, joka oli viime kesänä Helsingin juhlaviikoilla esiintymässä kokoonpanolla Tokela (kitara, laulu), Miikka Paatelainen (steel-kitara), Topi Kurki (rummut) ja Mikko Mäkelä (kontrabasso).

– Me just tallennetaan esitettyjä ja uusia biisejä. Tän tyyppinen juttu tulee varmaan jatkossa lisääntymään. Oon päävastuussa biisinteosta ja kieli on englanti. Vihdoinkin pääsen vetämään myös englanniksi alkuperäistä musiikkia. Kiva katsoa mihin se johtaa. Meillä on kokoonpanossa hyvä kemia ja joku oma juttu, jota lähdemme perin pohjin tutkimaan.

Toimeentulo mietityttää

Musiikkialaa  Tervomaa katselee joskus ihmetellen. Hänestä tuntuu, että maalaisjärjen käyttäminen unohtuu välillä. Suomen kokoiseen maahan ei mahdu samanlaista fanikulttuuria kuin Amerikkaan, koska täällä töitä ei vain yksinkertaisesti riitä kaikille tasaisesti. Tilanne palvelee eniten bisneksentekijöitä.

Toimeentuloon ja myös sosiaaliturvaan liittyvät asiat mietityttävätkin musiikintekijöitä paljon. Vasta ollessaan kasvotusten asian kanssa on moni herännyt siihen, etteivät tekijänoikeuskorvaukset vaikuta esimerkiksi äitiyspäivärahaan – paitsi vähentämällä sitä.

Myös Tervomaa törmäsi tähän epäkohtaan ja myöntää, että jokaisella toki on vastuu siitä, miten omaa talouttaan hoitaa.

– Olin melkein neljäkymmentä ennen kuin sosiaaliturva-asiat alkoivat kiinnostaa. Kun jäin äitiyslomalle niin tajusin, että edellisenä vuonna olisi pitänyt tehdä keikkaa raivokkaasti. En ollut koskaan ajatellut noita asioita. Musta siihen on syynsä, että jotkut ovat taiteilijoita ja musiikintekijöitä. Mulla ei ole mitään muuta, tällaiselta tekijältä puuttuu kyky hahmottaa tuollaisia asioita. Samalla multa puuttuu myös kyky pelätä tulevaisuutta ja olla huolissaan siitä, että miten mulle käy. Lapsen myötä ajatukset muuttuivat; mitä tälle käy, jos mulle käy jotain?

– Vahvasti omaan oikeudentajuun luottavana ihmisenä oon peräänkuuluttanut kohtuullisuutta. Aikana, jolloin yhteenliittymiä ja suuria kokonaisuuksia etsitään, rakennetaan ja suositaan vähän kaikessa, soisi muistettavan pienempien tai poikkeavien ilmiöiden erikoistarpeita ja jaksaa räätälöidä niitä. Juuri poikkeukset ovat usein liikkeellepanevia, uudistavia ja inspiroivia voimia, kuten tämän maan kulttuuri ja taide.

Pelisäännöt järkeviksi!

Tervomaa ei halua valittaa, mutta haluaisi tietyt pelisäännöt järkeviksi, jotta epävarmalla alalla jokainen voisi jollain tavalla turvata oman taloutensa. Ala vaatii heittäytymistä. Tervomaa toivoo, ettei sitä tehdä mahdottomaksi tulevaisuudessa.

– Se on aika kuvottava maailmankuva. Näistä asioista on vaikea puhua ilman, että pidetään ruikuttajana. En mä halua ruikuttaa, ihmettelen vaan, miksei asia korjaannu. Yrittäjyys ja luovan alan tekijä on joskus lähes luonnonvastainen yhdistelmä. Eläkeasiat tuntuvat myös jotenkin kaukaisilta. Koko systeemi tuntuu tosi sekavalta. Vaikka keskustelua on paljon, silti tuntuu, että en löydä sitä, enkä tajua sitä. Ei kukaan jaksa lukea kilometrin pituisia liuskoja. Olisi hieno saada esitys, jossa on toteutettavissa olevia ehdotuksia. Ei kai se voi olla liian monimutkaista?

Viisi tärkeää laulua

Jonna Tervomaa valitsi tuotannostaan viisi laulua, jotka ovat merkinneet hänelle paljon.

Likainen mies, albumilta Jonna Tervomaa
säv. Tuure Kilpeläinen, san. Kilpeläinen & Tervomaa

– Ensimmäinen demo, joka tehtiin Jussi Jaakonahon kanssa. Oma ääni alkoi kuulua biisin vähän äkäisen pilkkeen kautta. Biisi päätyi lopulta valtavan levy-yhtiösäädön päätteeksi (kappaleeseen vaadittiin vetävä kertosäe, jonka teimme) myös albumille. Hyvä niin. Sen kautta löytyi hyvä imu koko hommaan.

Penni, albumilta Viivalla
säv. Knipi, san. Tervomaa

– Edelleen ehkä läheisin laulu. Aina yhtä vaikuttavaa esittää tätä. Sisältää valtavan määrän pikku-Jonnaa.

Rakkauden haudalla
säv. & san. Juice Leskinen

Helmiä ja sikoja -elokuvaan tehty versio Juicen biisistä. Olin erittäin skeptinen idean suhteen. Päätin kuitenkin kokeilla ja mentiin bändin kanssa Hitsvilleen. Yhden oton taktiikalla saatiin pian hyvä ote ja fiilis. Jotain magiaa. Kansa piti versiosta myös ja sen kautta sain aika paljon uutta yleisöä.

Varjoenkeli, albumilta Halo
säv. & san. Tervomaa

– Ensimmäinen täysin oma biisi, joka päätyi levylle. Tärkeä ulostulo, kynnys, joka piti ylittää.

Minä toivon, albumilta Eläköön
säv. Eppu Kosonen, san. Tervomaa
Uusi ja uljas aamu. Pitkän tauon jälkeen ensimmäinen julkaistu laulu vuonna 2013. Just se fiilis oli silloin.  Olin mielestäni onnistunut Eppu Kososen kanssa tuomaan jotain uutta omaan meininkiini ja ilmaisuun. Vilpitön esitys.