Musiikintekijä kansijuttu

Sydämen asia

Kaisa Korhonen (s. 1988) sai viime vuonna Suomen Musiikkikustantajien läpimurto -palkinnon. Hänen voisikin luulla murtautuneen ryminällä tekijöidemme ykkösketjuun ja päässeen kuin ihmeen kaupalla kirjoittamaan biisejä maan eturivin artistille.

”Ehkä se näyttää siltä, mutta ennen kuin ensimmäistäkään biisiä meni julkaisuun, tein niitä vuosia ja vuosia. Mulla oli jo ala-asteella biisivihkoja täynnä lyriikoita, joissa oli aina myös melodia.”

Korhonen vahvisti osaamistaan Pop & Jazz Konservatorion perusopetuksessa, opiskellen laulua ja pianon soittoa. Laulunopettaja Jenni Ahlsved kannusti häntä esittämään matineoissa omia teoksiaan. Tuolloin hän myös tutustui Axel Ehnströmiin, joka on edelleen yhteistyökumppani ja ystävä.

”Axel ehdotti, et mun kannattaisi tarjota biisejä myös muille. Vasta hänen kauttaan tajusin, et on olemassa lauluntekijän ammatti. Luulin, et kaikki artistit tekee itse biisinsä. Eihän tekijöistä puhuttu juuri missään, eikä koulun opon tunneilla kerrottu, et tämmönenkin ammatti on. En olisi todellakaan ilman Axelia tässä. Luojan lykky koko Axel.”

Korhonen innostui lähettelemään biisejään tarjolle.

”Sain alkuun viestejä, et mahtavaa, kun on tullut uusi nimi alalle, lähetä lisää. Mä lähetin, mut vastauksia ei sit tullutkaan. Niin meni monta vuotta. Itkeskelin Axelille, et miks sä pääset eteenpäin ja mulla ei mikään onnistu. Hän sano, et pitää vaan jatkaa, jatkaa ja jatkaa, niin lopulta sit onnistuu.”

Muutama osuma noihinkin vuosiin sattui. Vuonna 2013 Jenni Jaakkola levytti kappaleen Sinä ja vaahteranlehdet ja vuonna 2016 Rajaton levytti yhdessä Axelin kanssa kirjoitetun kappaleen Olen unohtanut kaiken.

Uraa vauhditti vuoden 2017  Top 20 Future Hitmakers -kurssi.

”Tajusin, et mähän oon hyvä tässä. Ennen olin peilannut biisejäni Axelin tekemisiin, mikä oli kasvattavaa, mut masentavaakin. Aina oli jotain, mitä puuttui. Kurssilla kaikki oli aloittelijoita, ja huomasin, et ei hitto, mähän pystyisinkin varmaan pärjäämään alalla.”

Korhonen sai myös ensikosketuksen varsinaisiin co-write-sessioihin.

”Aluksi se oli tosi haastavaa, mut sinä aikana pääsi hyvin harjoittelemaan, mikä oli hienoa, koska heti kurssin jälkeen alkoi rivakka sessiotahti.”

Se, että teki joka ikisen duunin, mikä eteen tuli, ei ollut unelmatyötä.

Korhonen päätyi Elements Musicin tallikirjoittajaksi ja oli lähes joka päivä eri porukan kanssa sessioissa. Burnoutiin ei ollut pitkä matka, sillä hänellä oli lisäksi päivätyö opettajana.

”Ekan vuoden oli tosi vaikee hallita kokonaisuutta. Oli kova paine, et täytyy tarttua jokaiseen tilaisuuteen ja myös jatkaa kaikkia aloitettuja yhteistöitä. Kun itellä ei vielä oo nimeä ja pääsee tekeen nimekkäiden tyyppien kanssa, niin tulee paine, et pakko onnistuu, tai ainakin olla mukava, mikä sekin on joskus raskasta.”

Korhonen tiedostaa luoneensa paineet itse.

”Oon tosi herkkä ja olin ihan lukossa, mut väkisinkin siinä rohkaistu oleen rennompi. Nykyään on erilaista, kun on ympärillä tutut tyypit. Oon oppinu sanoon, et jutellaan, ja et jos on paha mieli jostain, niin sekin pitää sanoo. Aikaisemmin oli tapana käydä vessassa itkemässä.

Korhonen pohtii, onko muuta tietä menestykseen kuin väsymisen kautta, sillä vaatii nimeä päästä siihen, että voi valita sessiot ja yhteistyökumppanit.

”Jos kuitenkin voisin sanoa itelleni jotain sinne alkuun, sanoisin, et relaa vähän, kaikissa sessioissa ei tarvitse onnistua. Myös, et älä tee niin paljon sessioita. En todellakaan enää väsyttäisi itseeni sillä tavalla. Se, että teki joka ikisen duunin, mikä eteen tuli, ei ollut unelmatyötä.”

Sessiovauhdin plussaa oli tutustuminen eri työtapoihin sekä kollegoihin, joista ystäviksi ja yhteistyökumppaneiksi ovat jääneet esimerkiksi Topi Latukka ja Topi Kilpinen. Heidän kanssaan on syntynyt soolobiisejä Latukalle sekä Costellon levyttämä Miten vähän mä tiedän.

Kaisa Korhonen

Melodia ja lyriikka syntyvät käsi kädessä, kun Korhonen tekee yksin. Alalla tuntuisi kuitenkin olevan pulaa hyvistä sanoittajista, mikä on johtanut siihen, että hän on profiloitunut sanoittajaksi. Se on kielen rakastajan mielestä ”ihan fine”.

”Sessioissa mieluisin tapa on lähteä yhdessä päätetystä teksti-ideasta ja sen pohjalta miettiä, miltä musa vois kuulostaa ja sit lähtee hahmottamaan tekstiä siihen ympärille. Sanoituksen kirjottaminen valmiiseen melodiaan on ihan hirveetä, en mieluusti tee niin.”

Supersessio on sellanen, jossa kokee olonsa täysin turvalliseksi.

Noin 80 prosenttia Korhosen julkaisuun päätyneistä biiseistä on sessioissa syntyneitä, mutta hän kaipaa myös yksin tekemistä.

”Molemmilla tavoilla syntyy hyviä ja huonoja biisejä. Yksin tekemisen etu on, et saa päättää ihan ite kaikesta. Mut sessioiden sosiaalinen ulottuvuus kantaa, ihmisten kans olemisesta ja tekemisestä saa niin paljon muutakin kuin sen biisin.”

”Supersessio on sellanen, jossa kokee olonsa täysin turvalliseksi. Voi heittää mitä tahansa ja näyttää oman epävarmuuden, voi nauraa ja itkee. Se vaatii myös yhteisen innostuksen. Ei riitä, et yks on innostunut ja muut himmailee. Kun tulee sellanen olo, et tää on nyt se, mitä me kaikki halutaan tehdä, niin silloin siitä tulee myös hyvä biisi.”

Mieluisista yhteistyökumppaneista mainittakoon Janne Rintala, jonka kanssa Korhonen on kirjoittanut biisejä mm. Erika Vikmanin tuoreelle albumille. Janne oli tykästynyt hänen Stigille tekemän kappaleen Sitä sun tätä lyriikkaan ja kysyi, lähtisikö Korhonen yhteistyöhön.

”Me tehdään sekä lyriikat että melodiat yhdessä. Janne ymmärtää, että hyvä teksti on aa ja oo, joten on kiva tehdä hänen kanssaan. Hän on myös taitava pianisti ja melodian tekijä. Me äänitetään piano-lauluversiot kännykällä ja sit vasta tuottaja tulee siihen mukaan.”

Maija Vilkkumaan uusin sinkku Viimeinen elämä on myös melko tuoreen ja mielekkään yhteistyön tulos. Sessiot Maijan kanssa ovat odotettuja.

”Ihan niinku menis terapiaan. Maija on niin ihana ja lämmin ihminen ja valmis kokeileen kaikkee. Hän ei oo tippaakaan ennakkoluuloinen ja tekeminen on aina hauskaa.”

Ihailtavaa on sekin, kun konkariartistit haluavat auttaa uusia tekijöitä, kuten esimerkiksi Elastinen, joka otti Korhosen tiimiinsä.

”Me päädyttiin sattumalta samaan sessioon, kun Kimmolta oli peruuntunut joku juttu, ja mä olin tekemässä muiden kanssa jotain. Hän vaan tuli siihen huoneeseen ja sit tehtiinki yhessä. Sen jälkeen Kimmo pyys mua leirille Jukka Immosen ja Antti Riihimäen kanssa ja siel synty biisi Epäröimättä hetkeekään. Se avas mulle paljon uusia mahdollisuuksia.”

Koulumaailmasta on surullisen tuttua, miten pahoin moni nuori voi, joten tästäkin aiheesta oon kirjoittanut.

Sanoittaminen on Korhoselle keino jäsentää omaa sisäistä maailmaa ja käsitellä tunteita, kertoa kuulijoille asioita, joita haluaa kertoa itselleenkin. Keino tuoda esiin tärkeää sanomaa elämän arvostamisesta ja siitä, että jakamalla hyvää, saa itsekin hyvää.

”Koulumaailmasta on surullisen tuttua, miten pahoin moni nuori voi, joten tästäkin aiheesta oon kirjoittanut ajatellen, et josko joku kuulis tän biisin ja sais jotain valoo ja voimaa ja viestin, et sä et oo yksin.”

Epäkohtienkin keskellä Korhonen haluaa kiinnittää ihmisten huomion asioihin, jotka ovat maailmassa hyvin. Hän haluaa olla tuomitsemista vastaan, lempeyden ja hyväksynnän puolesta, kuten vaikkapa Vikmanin levyttämässä biisissä Syntisten pöytä.

Palaute on ammattitekijällekin tärkeää, mutta kaiken palautteen vastaanottaminen ei ole ollut aina helppoa.

”Se menee aina samalla tavalla. Ensin otan vähän itteeni. Sit tulee, et eihän se noin ole, väärä palaute, ja sit yhyy, en osaa mitään. Sit tulee, et voisinkohan sittenkin muuttaa tässä jotain ja lopuksi, et voi vitsi, tästä tuli sittenkin parempi, olipa hyvä palaute.”

Tunnevyöry voi kestää kymmenestä minuutista päiviin, riippuen siitäkin, miten henkilökohtainen biisin aihe on. Nykyään vyöryn kaari on lyhyt ja joskus sitä ei tule ollenkaan, mikä on Korhoselle merkki ammattikasvusta.

Pettymyksiltäkään ei voi välttyä, ja joskus ne tuntuvat isoilta pudotuksilta.

”Jos vaikka tekee jossain sessiossa tykkibiisin, josta kaikki on sitä mieltä, et tää on paras ikinä. Sit lähettää sen ihan intoo täynnä ja vastaus on, et tästä puuttuu jotain tai tää ei nyt sovi tähän juttuun. Se on ihan hirveetä, ja silloin mietin miks mä teen tätä? Mut en mä tekemistä vois jättää.”

Ite en vieläkään saa tekemisestä niin paljoa rahaa, et pystyisin elään sillä.

Bisneksen jättäminen sen sijaan on käynyt mielessä, sillä tekijän asema on epäreilu, taloudellinen tulos ei vastaa tuhansia työtunteja.

”Jos vaikka etsitään suuntaa uudelle artistille, niin useat tekijät kutsutaan tekemään biisejä, joista ehkä yksi menee jatkoon. Jos joku meneekin levylle, niin tulo saattaa olla alle viis euroa, jos ei oo radiosoittoa. Se määrä työtä ilman rahaa on kohtuutonta.”

Korhonen onkin ilahtunut viime aikoina esille nousseesta ehdotuksesta, että tekijät saisivat sessiopalkkion. Pieni parannus olisi edes sekin, että julkaistavasta teoksesta saisi palkkion.

”Järjestelmää kannattaisi ehdottomasti kehittää, vaikka haastavaa se varmasti on. Jotain tälle täytyy tehdä. Ite en vieläkään saa tekemisestä niin paljoa rahaa, et pystyisin elään sillä. Oon päässyt tilanteeseen, et noin joka kolmas biisi päätyy julkaisuun. Silti teen edelleen kolme päivää viikossa open hommia. Kyllähän sekin jotain kirjoittajien tilanteesta kertoo.”

Myös tekijöiden jako-osuudet sessioissa pohdituttavat, etenkin sanoittajan ja tuottajan osalta. Yleensä jako menee tasan, mutta siinäkään ei oikeudenmukaisuus aina toteudu.

”Jos vaik teen sessiossa yksin koko tekstin ja osallistun sävellykseenkin, tasajako ei oo reiluu. Eikä tilanteissa, joissa tuottaja saa kappaleesta myös tuotantopalkkion, kun ei ole olemassa sellaista asiaa kuin kirjotuspalkkio. Jos tuottaja on aktiivisesti mukana biisin kirjoittamisessa ja tekee sillä riskillä, ettei vielä tiedetä, meneekö biisi mihinkään, niin tasajako on ok.”

Unelmat liittyvät rahaan kuitenkin vain sen verran, että Korhonen toivoo voivansa keskittyä pelkästään musiikin tekemiseen. Edes joitakin vuosia.

”Ei mul oo tarvetta valloittaa maailmaa tai olla jollain tapaa paras. Unelma on, et saisin pidettyä tekemisen sydämen asiana, ja et siinä pysyisi lapsenomainen innostus. Mä haluun koskettaa ihmisiä kirjoittamalla. Siihen mulla on palo.”

Kaisa Korhonen

Jessellä on asiaa

Palkintosade yllätti Jesse Markinin (s. 1985) alkuvuodesta 2020. Hän sai Emman vuoden tulokkaana, ja soolouran esikoisalbumi FOLK palkittiin Emmalla kriitikoiden valinta -sarjassa.

Patsaat olivat Markinille totaalinen yllätys. Hän ei ajatellut mahtuvansa ”siihen väylään”.

”Teen hyvinkin vaihtoehtoista musiikkia, joka jää helposti huomiotta. Eikä Emma-kentällä kauheasti englanninkielisiä artisteja ole palkittu. Lisäksi se mielletään isojen puljujen selkääntaputtelukerhoksi.”

Folkin julkaisi indieyhtiö VILD Recordings. Idea ”Emma-kentälle” lähtemisestä tuli Martin Linnakoskelta, joka on toiminut Markinin managerina vuodesta 2017.

”Sanoin, että mennään, ei kai siinä mitään menetettävääkään ole”, Markin kertoo.

”FOLKin kohdalla mun toiveet oli, että saan sen julkaisusta omani takas. Ettei menisi taloudellisesti taas ihan penkin alle.”

Jesse Markin palkittiin vuoden 2019 merkittävimpänä artistina myös vaihtoehtoisessa Femmagaalassa. On harvinaista, että artisti onnistuu saamaan samalla levyllä palkinnon molemmissa gaaloissa.

Markinin ja Totte Rautiaisen sävellykset ja sanoitukset FOLK-albumilla ansaitsivat myös Teosto-palkinnon.

Teosto-raati oli yksimielinen ja perusteli valintaa: Erinomaisissa kappaleissa ja terävänäköisesti käsitellyissä teemoissa yhdistellään hienosti eri vaikutteita ja tyylejä. Taidokas, korkealaatuinen ja tasapainoinen kokonaisuus, joka kantaa alusta loppuun ja on valmis mihin tahansa.

Sooloesikoisen saama huomio ei aiheuttanut Markinille paineita.

”Mulla oli jo visio valmiina seuraavasta albumista. Toki ilman sitä visiota olisin saattanut alkaa miettiä liikaa sitä, että mitä minulta nyt odotetaan. Onneksi näin ei käynyt.”

Korona pyyhki Markinin kalenterista läjän festarikeikkoja kotimaassa ja ulkomailla. Vuosi 2020 ei ollut kuitenkaan mahdottoman huono. Oli tv-esiintymisiä, haastatteluja sekä striimikeikkoja bändin kanssa. Markin sai näkyvyyttä myös ”viihdemielessä”, osallistuttuaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.

”Tilanne huomioon ottaen oltiin tosi onnekkaita koko porukka. Saatiin hommia tehtyä kuitenkin”, Markin sanoo.

Ennen soolouraa Markin tunnettiin räppipiireissä nimillä Ekow tai Thelo Ekow. Hän vaikutti The Megaphone State -duossa yhdessä SimonSoundin eli Simo Tuomisen kanssa. Miehet julkaisivat kolme pitkäsoittoa vuosina 2009­–2014. Tekeminen oli jo tuolloin intohimoista.

”Viimeistä levyä tehdessä me asuttiin kolmen hengen kimppakämpässä Veräjälaaksossa. Päivät oltiin töissä ja illat ja yöt tehtiin musaa”, kertoo Jesse.

”Ja kun paljon tekee, niin ideapankkiin kertyy kaikenlaista. Tein myös omia tuotantoja, jotka eivät päätyneet Megaphonelle.”

Markin toteaa, että elämä tuo eteen juttuja, joista jotkut tuntuvat niin hyviltä, että lähtevät vetämään. Yksi merkittävistä sattumista oli Totte Rautiaisen tapaaminen teatteriproggiksessa. Hän oli äänisuunnittelijana Love & Revolution with Miriam Makeba -esityksessä. Markin esitti yhtä päärooleista.

”Lauloin siinä Malaika-biisin swahilin kielellä. Totte pyysi mua käymään studiollaan; hänellä oli biisejä tekeillä ja mulla oli omia. Alettiin tehdä yhdessä, mutta ei siinä ollut aluksi sellaista suunnitelmaa, että nyt tehdään mun soololevyä.”

Rautiaisen kannusti ja kävi niin, että Markin ryhtyi räppäämisen lisäksi laulamaan. Aiemmin hän oli lähinnä ”lauleskellut”.

”Mun identiteettini oli aina ollut siellä räppimaailmassa”, Markin sanoo.

”Tuntui, että FOLK-albumin biisit on hyviä, mutta mietin aika paljon laulajana esiin tulemista. Että meneeköhän tämä työ, johon oon käyttänyt paljon aikaa ja rahaa, ihan pieleen lauluhomman takia? Pakko myöntää, että epävarmuutta laulamisen suhteen oli.”

Työnjako kaksikolla menee niin, että molemmat säveltävät ja Jesse vastaa sanoituksista.

”Totte on meidän hertsimies. Mää osaan kyllä pistää biisit kasaan, mut miksaamisesta ja masteroinnista en tiedä mitään.”

Jo yhteistyön alkuvaiheessa kaksikko huomasi yhtäläisyyksiä musiikkimieltymyksissään. Toiveikkaat mutta melankoliset biisit, genreen tai aikakauteen katsomatta, tuntuvat molemmista hyviltä.

Markinin ja Rautiaisen musiikkia leimaakin tyylien sekoittelu.

”Me otetaan joitain musiikillisia juttuja, jotka tuntuu hyviltä. Ja mietitään, mikä olisi kaikkein coolein tapa sekoittaa ne”, Markin kertoo.

”Laitetaan vaikka bossanova, progressiivinen rock ja hiphop samaan biisiin, noin esimerkiksi. Näin syntyi biisi Stars in Your Eyes. Siinä on melkonen blendi genrejä. On saatu palautetta, että se on sielukas biisi.”

Markin ja Rautiainen eivät ole miettineet, mihin genreen heidän musiikkinsa sijoittuu.

”Siitä ei meille palkkaa makseta. Se on median hommia toi termien keksiminen”, Markin nauraa.Sanoitukset ovat aina olleet Markinille tärkeitä.

”Sanat jotenkin syventävät sitä, mitä kuulen musiikista”, hän sanoo.

”Olipa kyseessä funk, soul tai rock, niin oon aina päätynyt tutkiin lyriikoita. Räpissä sanailuhomma on viety ihan omalle levelilleen.”

Mitä tulee omaan musiikkiin, Markin on sitä mieltä, että kun puheenvuoro annetaan – tai otetaan – se on syytä käyttää harkitusti.

”Listamusiikin lyriikat ovat usein kuin samasta kynästä kaikki. Mä toivoisin olevani kirjoittaja, josta sanotaan, että Jesse sanoi tän näin.”

Folkilla Markin tarkastelee mustuuteen liittyviä ilmiöitä ja sosiaalisia tilanteita ja pohtii, miksi maailma on sellainen kuin on. Miksi Jeesus on valkoinen, tai Jessen sanoin ”näyttää Samuli Edelmannilta”? Miksi afrotaustaiset ihmiset kokevat, että heidän on suoristettava hiuksiaan näyttääkseen kauniilta? Kenelle ja miksi on tehty listaus (johon Markin törmäsi), jossa laitetaan etnisiä ryhmiä viehättävyysjärjestykseen? Noin esimerkiksi.

”Koska olen musta, minulta ja minusta oletetaan paljon asioita. Ennakkoluulot ovat perussettiä. Mulle oli tärkeää saada näitä asioita sanottua pois sydämeltäni”, Markin kertoo.

”Siitä asti, kun olen Suomessa ollut, mua on muistutettu siitä, että olen erilainen. Jos en ole sitä itse muistanut. Sanoitusteni innoittaja on ollut asemani mustana miehenä valkoisessa yhteiskunnassa.”

Markin mainitsee tohtori Joy De Gruyn. Gruy on kirjoittanut posttraumaattisesta orjasyndroomasta ja avannut keskustelua siitä, miten useiden sukupolvien ajan kestäneen orjuutuksen vaikutukset näkyvät nykypäivänäkin.

”Eli orja-aikakauden traumat ovat periytyviä ja näkyvät afroamerikkalaisessa yhteisössä yhä. Kasvatuksessa ja kaikessa. Kolonialismin ja monen muun asian myötä ne ovat levinneet muihinkin maihin.”

Markin on kyseenalaistanut sitä, että vähemmistön jäsen voi nousta marginaalista näkyväksi vain stereotypioita vahvistamalla tai halventamalla itseään – esimerkiksi käyttämällä n-sanaa.

FOLKia tehtiin neljä vuotta. Toinen Markin-albumi, kesäkuussa Suomessa ja Saksassa julkaistu NOIR, syntyi nopeammalla aikataululla noin kahdessa vuodessa.

”Siihen tuli puristettua sisintä. Sanoisin, että NOIR on hyvin henkilökohtainen. Aloin Folkin jälkeen tosissaan miettiä, että kuka mää oikein olen. Tuli menestystä ja palkintoja ja hyviä muutoksia, mutta toisaalta; pitkäaikainen parisuhde päättyi, ja tuli itsetutkiskelun fiilis”, Markin kertoo.

Uuden albumin yhteiskunnallisin biisi on Counting Money on a Sunday. Siinä Markin tarkastelee kapitalismia: koneisto, jonka olemme rakentaneet, ei voi pysähtyä, vaikka maailma on tuhoutumassa.

Miten Jesse Markin kiinnostui musiikista?

”Näin jälkeenpäin kun olen miettinyt asiaa, niin se taisi käydä jotenkin puolivahingossa. Musiikki on aina jotenkin kiehtonut mua, ihan pienestä saakka.”

Markin muistaa nauhoittaneensa tv-sarja Ritari Ässän takaa-ajokohtauksen VHS-kasetille siksi, että siinä soinut musiikki oli mahtavaa.

”Olin silloin jotain alle 10-vuotias. Kuuntelin sitä 20 sekunnin musapätkää uudelleen ja uudelleen. Myös elokuvien kohtauksia nauhoitin musiikin perusteella. Sain musiikista jotakin voimaa.”

Jossain vaiheessa kasvattiäiti antoi luettavaksi Bertin päiväkirjat -lastenkirjoja, ja Jesse innostui itsekin kirjoittamaan runoja päivän tapahtumista.

”Sellaisia, mitä nyt lapsi osaa kirjoittaa”, Jesse sanoo.

Hän on syntynyt Liberiassa, asunut ensimmäiset vuotensa Ghanassa ja muuttanut Viljakkalaan Tampereen kupeeseen 6-vuotiaana. Isä oli muuttanut jo aiemmin. Kokemus erilaisuudesta ja siitä, ettei Suomi ole häntä varten, aiheuttivat identiteettikriisin.

Mitä musiikkiin tulee, hän ei löytänyt samaistumispintaa suomirokista tai -räpistä.

”Tuntui, että kukaan ei puhu just mulle”, Markin sanoo.

”Ehkä noin 13-vuotiaana aloin etsiä itseni näköisiä roolimalleja ja vaikuttajia. Meillä oli onneksi satelliittikanavia televisiossa, ja sitä kautta löysin mustan musiikin ja räpin. Halusin alkaa ilmaista itseäni englannin kielellä ja aloin opiskella sitä itsekseni.”

Jesse nauhoitti VHS-kaseteille televisiosarjoja, kuten Seinfeldia. Hän matki lauseita, ja tekstityksen sekä sanakirjan kanssa selvitti niiden merkitykset.  Hyvä kielitaito noteerattiin yläasteen englannintunneilla, ja bassoa soittava koulukaveri kysyi ”ootko miettinyt, että räppäisit”.

”Mulla oli sillä hetkellä ego jotenkin kohdillaan. Sillee, että kai mää ny pystyn ton tekeen. Eka kirjoittamani biisi oli nimeltään Behind the Dark Sky. En muista sisältöä, mutta erittäin dramaattinen se oli”, Jesse nauraa.

Kokemus aiheutti räppikipinän, ja päiväkirjamerkinnät muuttuivat riimeiksi ja laulunpätkiksi.

Itse asiassa räppiin perehtyminen on laajentanut Markinin musiikkitietämystä.

”Suurin osa räppibiiseistä sämplättiin jostain muusta genrestä. Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani jotain portugalilaista folkia tai puolalaista progea ja näin päin pois. Musiikin maailma avautui ihan uudella lailla, ja se oli tosi kiehtovaa.”

NOIR-levyn kansikuva on vanha polaroid, jossa Jesse istuu biologisten vanhempiensa välissä.

”Kun sain kuvan ja katsoin pieniä kasvojani, ajattelin, että sulla ei o hajuakaan mihin sä oot päätymässä. Samalla tajusin, että eihän minulla ole nytkään. NOIR nimenä edustaa tätä hyppyä tuntemattomaan, joka on tehtävä peloista ja huolista huolimatta”, kuvailee Markin.

Kysymykseen ”missä olet viiden vuoden päästä” hän vastaa hekotellen:

”Oon tehnyt kolmannen albumin maailmankiertueen ja vetäytynyt Brasiliaan huilailemaan. Syötän lintuja, kalastelen, otan iisisti ja juon margaritoja.”

Ja vakavammin:

”Kunnianhimoa pitää olla. Mieluummin tähtään liian korkealle kuin liian alas.”

Musiikilla on aina muutettu maailmaa, ja niin Jessekin haluaa tehdä.

”Oon jo nyt laittanut leimani universumiin. Ollaan luotu jotain ikuista, joka jää olemaan kun mua ei ole. Olen kuullut monilta maahanmuuttajanuorilta ja ihmisiltä, joilla on adoptiolapsia, että heille on ollut tärkeää nähdä mua tässä roolissa ja antamassa puheenvuoroja asioista. Omaksi yllätyksekseni voin sanoa, että tässä ollaan jo muutettu jotain pientä. Mutta pienikin muutos on aina muutos.”

Vihdoinkin valmis!

Mariskan (Anna Maria Rahikainen) taskussa on tuore management-sopimus Backfront Musicin kanssa sekä levytyssopimus Kaiku Entertainmentin kanssa. Yhteistyön yksityiskohdat muotoutuvat aikanaan, mutta olo on toiveikas.

”Nyt mulla on yhteistyökumppanit, jotka projektiani tusailee. Kaikki entuudestaan tuttuja. Oon kotoisassa maastossa. Koska nyt tiedän paremmin kuin ennen, mitä ja miten haluan, se välittyy varmasti myös tiimilleni. Tuntuu, ettei asiat oo olleet koskaan näin hyvin.”

Mariska on julkaissut kahdeksan omaa albumia ja kirjoittanut sanoituksia lukuisille isoille artisteille. Vain elämää -sarjan viime kaudelle osallistuminen oli uralle pelkkää plussaa.

”En sanonut heti ’joo’, kun ajattelin, ettei se ole coolia, muta olihan se selvää, että menen. Olin jopa toivonut, että pyydettäis. Oon saanut näkyvyyttä ja musiikilleni ison yleisön.”

Kuvauksiin Mariska valmistautui perinpohjaisesti, koska kyseessä oli vaativa rasti.

”En halunnut missään nimessä vetää vasurilla. Kävin hypnoterapiassa, jossa käytiin läpi mun koko elämä. Halusin tuntea itseni tasapainoseksi ja vahvaksi. Lauluja treenasin mun mittapuulla järkyttävän paljon Aija Puurtisen opastuksella.”

Mariskan myötä ohjelmassa tuli entistä paremmin ilmi se suurelta yleisöltä usein pimentoon jäävä seikka, että monen biisin tekijä on joku muu kuin levyttänyt artisti.

”Mulle oli tietenkin tärkeää, että tekijyys tulee esiin. Tärkeää on myös mainita, etten ollut tehnyt kaikkia versioitani yksin, vaan niitä läjäiltiin sanoitusten osalta kasaan yhdessä Timo Kiiskisen kanssa.”

”Jos oikeesti käydään alasmenojen syitä miettimään, niin olihan meikä niin hakusessa kuin vain olla ja voi. Lähinnä vaan jännitin ja ihmettelin, että mitä tää homma oikein on.”

Maasto, jossa Mariska on urallaan liikkunut, on ollut jokseenkin poukkoilevaa ja nyppyläistä. Pysyvyyttä ja jatkuvuutta ei oikein ole ollut. Hän piirtää menneestä nousujohteista viivaa. Se kulminoituu nyppylöihin 1990-luvun punk-kauteen, 2000-luvun alun hip-hop-kauteen sekä vuosien 2007–2012 kohdalle, jolloin hän operoi Mariska & Pahat sudet -yhtyeensä kanssa.

Jokaisen nyppylän jälkeen viiva laskee kohti nollaa.

”Jos oikeesti käydään alasmenojen syitä miettimään, niin olihan meikä niin hakusessa kuin vain olla ja voi. Lähinnä vaan jännitin ja ihmettelin, että mitä tää homma oikein on. Suomen talvisotakin on ollut siellä taustalla; tunnevammaisuus. Mulla oli paljon ärhää ja jos joku ei mennyt heti maaliin, niin hanskat kehiin ja kiukut päälle. En mä vieläkään mikään lammas enkä täysin lauhkeentunut oo, mutta en mä enää niin äksyile. Ehkä oon kehittynyt tunnetaidoissa.”

Se, kuinka nollaviivalta on noustu ylös, on kysymysmerkki.

”Oon välillä ollut niin rähmäsissä tiloissa. Pohjalla lienee kuitenkin ollut joku sitkeys ja sisukkuus. Ehkä myös se on auttanut, että oon oman projektin ohella pitänyt koko ajan muille kirjoittamisen siinä mukana. Varmaan oon silti ollut alhaalla tosi laiska kaiken sisällön tuottamisen suhteen. Pisimmillään tollanen vaihe on kestänyt puolisen vuotta.”

Vaikka Mariska muistelee kiukkupäissään syytelleensä kaikkea mahdollista, tökkii häntä lähtökohtaisesti eniten oma asenne. Se, ettei osannut ottaa ohjia haltuunsa, olla tarpeeksi jämäkkä ja määrätietoinen.

”Tämä heijastui Pahat sudet -aikoina, kun meidän konseptia ei ollut pureskeltu valmiiksi, enkä osannut määritellä, saati viestiä sitä muille. Kun projektin eri osa-alueilla toimivat ihmiset ei oo samalla viivalla, niin meitä esimerkiksi myytiin ihan mihin sattuu ja jengi oli siellä, että mitä vittua te täällä teette. Kun kuviot on levällään, alkaa jossain kohtaa sakata.”

Pahojen susien jälkeen Mariska lähti pikkuhiljaa rakentamaan sooloprojektiaan.

Luovuus ei ole kaivo, joka tyhjenee ammentamalla. Mariska ajattelee, että mitä enemmän kaivosta kauhoo, sen enemmän se täyttyy virtaavalla vedellä.

”Pelkään, että jos pidän taukoa, niin kaivo ehtyy. Biisinkirjoittaminen on mulle intohimo, joka ei tarvi taukoja. Toki nukkua pitää, mutta muulle palautumiselle en näe tarvetta. Työ tykkää siitä, kun sitä tehdään”, hän sanoo.

”Muuhun säätämiseen pitää kyllä saada breikkiä. Kun huomaan, että oon kärttyinen ja varmaan saan kohta sydänkohtauksen, on siihenkin paras lääke mennä tekemään biisiä.”

Lapsen syntymän myötä Mariska on joutunut tekemään ammatillisia linjauksia. Olennaisin on kirjoittamisen keskittäminen omaan projektiin.

”Oon antanut energiani siihen, että tein toisille henkilökohtaisimmat tekstini ja jätin itelle jämät. Mun on ollut helppo palvella muita, ja onhan se tuntunut äärettömän hedelmälliseltä saada sanoittaa tosi isoille artisteille, kuten Jenni Vartiainen ja Anna Puu. Nyt ajattelen toimia jokseenkin toisinpäin.”

Oman artistiprojektin biisit tekeytyvät useimmiten niin, että Mariska synnyttää kitaralla tai pianolla sointukierron, jonka päälle hän mallailee melodian ja sitten lyriikat. Ne hän kirjoittaa paperille.

”Pääsen toteuttamaan pikkutyötön haaveet hypistellä kauniita paperituotteita ja saan ostaa kivoja kyniä sekä vihkoja firman piikkiin. Leikin ajatuksella, että mulla voisi olla vaikka vähän laadukkaampaa ja kalliimpaa kynää, kun lähden yrittämään jotain ikivihreetä. Myös nahkakantinen vihko, johon ei ihan kaikkee skeidaa kandeis kirjottaa.”

”Monta vuotta ajattelin, et olis varmaan hyvä osata tehdä demoja, mutta nyt on sellainen fiilis, että mun prioriteetit on itse biisinteossa.”

Biisi lähtee esidemona Mariskan musiikillisen oikean käden, Väinö Walleniuksen, tarkasteluun.

”Monta vuotta ajattelin, et olis varmaan hyvä osata tehdä demoja, mutta nyt on sellainen fiilis, että mun prioriteetit on itse biisinteossa. Ei mua ees kiinnostele tekniikan kanssa räpläily. Se on täyttä umpihankee. On ihan älyttömän taitavia konevelhoja, joten on ihanaa, kun sellaiset suostuu mun kanssa taitoonsa käyttelemään.”

Suuri rakkaus biisien kirjoittamiseen syntyy siihen liittyvästä tunteellisesta ja älyllisestä väännöstä. Kun palapeliin tulee vielä musiikki, on kokonaisuus niin kiehtova, että se istuttaa tekijän aina vain alas näpertämään. Oman lisänsä pakettiin tuo myös kiinnostus siihen, miten rakennetaan viesti, joka tavoittaa kuulijan toivotulla tavalla. Kuulluksi tulemisen tarve.

”Punk-tausta kuuluu ja tuntuu mun ajatusmaailmassa. Oon vähän vallankumouksellinen vastarannan kiiski – aina pieni vääntö päällä. On niin paljon kohtia, joissa musalla voi muuttaa yleisen mielipiteen mukaista suuntaa. Tältä pohjalta oon kokeillut laventaa popin tekstimaailman ilmaisua.”

”On hoettu sitä, että jos oot sen ja sen ikäinen naisartisti, niin forget it. Se ei ole totuus vaan väittämä, jota jengi alkaa uskomaan.”

Mariskan teksteissä on aina jotain omasta elämästä, välillä toinen puoli on petäjästä. Yksi kantavista motiiveista on naisen liikkumatilan laajentaminen.

”On esimerkiksi hoettu sitä, että jos oot sen ja sen ikäinen naisartisti, niin forget it. Se ei ole totuus vaan väittämä, jota jengi alkaa uskomaan. Aika on otollinen väittämien kumoamiselle, se on vaan meistä kiinni. Jos joku haluaa niihin uskoa, se on ihan fine, mutta mulle ne ei mene läpi.”

Sanoitusten tekeminen muille artisteille ei ole täysin jäänyt. Linjaus siinä on, että tekemiseen käytetystä ajasta on saatava kohtuullinen korvaus. Kun sitä ei kuitenkaan aina saa, niin tekemisen täytyy olla erittäin antoisaa kaikille osapuolille.

Epäkiitollisiin juttuihin Mariska ei enää helpolla lähde.

”Nykyään intuitio tai pumppu sanoo jo ennalta, onko kyseessä hyvä coctail.”

Hedelmällisenä lähtökohtana Mariska pitää sitä, että ajattelee itse spontaanisti tietystä artistista, että pitäisiköhän hänelle tehdä biisi. Ja sitten tehdään ­– useimmiten omalla pienellä ja kotoisalla porukalla, johon kuuluu Mariskan ja Väinön lisäksi esimerkiksi Super Janne.

”Parhaat sessiot syntyvät innostuneiden kavereiden kanssa, kun lähdetään vaikka illalla rennoissa fiiliksissä hengailemaan eikä tiedetä yhtään, mitä ja kenelle tehdään. Se on vastapainoa kaikelle vähän väkisin järjestetylle, ja mulle myös paluuta alun viattomaan olotilaan. Kyllä se henki sit siinä musassakin kuuluu, ja jos ei tule hyvää biisiä, niin ainakin on ollut hauskaa.”

Järjestetyille biisileireille Mariska ei nykyään osallistu.

”Eikä mua kauheesti enää pyydetäkään. Ne on mahdottomia aikataulullisestikin, koska vievät pitkän päivän ja mun pitää hakee lapsi tarhasta.”

Tasajako on co-write-sessioiden tilitysosuuksien sopimisessa yleinen käytäntö. Kun tekijöitä on kolme, se on Mariskan mielestä perusteltu. Olisi kuitenkin hyvä olla olemassa kirkkaammat yleiset pelisäännöt, sillä tilanteet vaihtelevat.

”Jos sessioissa on älyttömän monta tyyppiä ja on ite raapinu läpät läjään, niin onhan se tasajaolla vähän ärsyttäny. Oon myös kuullut, että sessiomyyrien joukossa sanoittajilla on aika paljon tyytymättömyyttä.”

”Sain kuulla tiukasti, että vittu, mitä paskaa. Ottihan se päähän ja lähdin usein vetämään tilanteesta haistatellen takasin.”

Palautteen suhteen uusi tulokas sai aikanaan sellaisen luulot pois -sokkihoidon, että sittemmin kaikki kritiikki on tuntunut kevätkukkasilta.

”Sain kuulla tiukasti, että vittu, mitä paskaa. Ottihan se päähän ja lähdin usein vetämään tilanteesta haistatellen takasin. Mutta kun tarpeeksi pitkään ravasi sitä reittiä, niin palaute menetti tehonsa. Vaikka se oli kaikkea muuta kuin rakentavaa, oli se sisuunnuttavaakin. Oli pystyttävä parempaan ja se sai tekemään töitä. En usko edelleenkään, että optimitulokseen pääsee varauksettoman positiivisella palautteella. Pieni vastus on tärkeää, muuten ei tason nostoa tapahdu. Mutta palautteen antajalla pitää olla tosi hyvä psykologinen pelisilmä, koska kova kritiikki saattaa olla tuhoisaa.”

Enää Mariska ei hae teksteilleen hyväksyntää muilta. Hän uskoo tietävänsä itse, mikä riittää.

”En siedä häpeää. Väärät lausevalinnat, loppuun ajattelemattomat ideat ja tietyt kielikuvat sotii mulla niin, että jos pitäisi niitä laulaa, niin tulisi huono olo.”

Tulevaisuutensa Mariska visioi tasaisen loivaksi, nousujohteiseksi ja pidemmäksi hölkäksi ylämäkeen siten, että välillä vähän hengästyy, jotta kunto kohoaa. Mutta missään nimessä ei saa hengästyä liikaa ­– onhan kyseessä kestävyyslaji.

 

Jotain hyvää maailmaan

Hotelli Jollaksessa on hiljaista. Pitkän käytävän valot eivät toimi. Tunnelma on vähän kuin Hohto-elokuvasta.

Muusikko Samae Koskisen työhuoneen oveen on teipattu valkoinen lappu. Siinä lukee ”Vitt brus”. Se on hänen nuoruudenyhtyeensä Sister Flon tunnetuimman laulun nimi – White Noise.

Työhuoneen ikkunasta näkyy merelle. Koskinen ihastelee, että kesällä aurinko paistaa hotellin sisäpihalle melkein koko päivän. Nyt tosin on marraskuu ja sataa vettä.

Samae Koskinen saapuu työhuoneelleen melkein joka päivä. Silti hän ei ole varma, onko se paras ja sopivin tapa tehdä lauluja.

”Olen tullut siihen tulokseen, että laulunteko ei katso aikaa eikä paikkaa. Alitajunta tai joku muu työstää lauluja koko ajan, kun olen vaikka koiran kanssa ulkona tai teen perheelle ruokaa”, hän pohtii.

”Musta tuntuu, että työhuoneella syntyy enemmän sellaisia teoreettisia lauluja. Parhaat ideat tulevat, kun vaan elää elämää, nappaa asioista kiinni ja rupeaa työstämään niitä mielessään.”

Koskisen mukaan kavereiden ja muiden ihmisten kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää. Joku saattaa kertoa kaljalla tai uimahallin saunassa elämänsä käännekohdasta. Siitä voi hyvän idean lisäksi irrota jopa seuraavan laulun avainlause.

”On tärkeää, että taide kiinnostaa jotain muutakin kuin tekijäänsä.”

Kun 2020 keikat peruuntuivat pandemian takia, Koskinen teki yhdessä rysäyksessä peräti 65 uutta biisiä.

”Osa on tosi hyviä, osa ihan hirveitä. Osasta en tiedä.”

Biisinipusta on tarkoitus kaivaa esille seuraavan albumin runko. Tällä hetkellä näyttää siltä, että levystä tulee ”silkkaa Abbaa”. Ensimmäinen näyte ilmestyy tammikuun lopussa.

Kolme edellistä albumia julkaisi Universal Music. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä kokeilla jotain uutta, joten Koskinen päätti vaihtaa levy-yhtiötä. Tulevan levyn julkaisee pitkään Warner Musicin tuotantojohtajana toimineen Pekka Ruuskan perustama Kaiku Recordings.

”Olen joutunut perustelemaan tekemisiäni Pekalle ja mun A&R:lle Heikki Puhakaiselle tosi paljon. Juuri sellaista haastamista olen halunnutkin. Se on hyvä herätys lauluntekijälle”, Koskinen sanoo.

”On tärkeää, että taide kiinnostaa jotain muutakin kuin tekijäänsä. Universalin kanssa mulla oli vähän sellainen olen vastuussa itse -fiilis.”

Kaikesta huolimatta Samae Koskinen ei halua puhua pahaa major-yhtiöiden maailmasta. Sen toimintaperiaatteet ovat selkeät ja usein raadolliset, mutta Koskista kohdeltiin hyvin. Häneen luotettiin.

”Mun annettiin tehdä omaa musaa. Missään vaiheessa ei pyydetty twerkkaamaan tai olemaan instakuvissa ilman paitaa. Olen voinut aina tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa pystyn elämään.”

”Monen mielestä teen ihan vanhan pierun musaa. Mitä muuta voi odottaa, jos on Mojo-lehden kasvattama?”

Suurimpina musiikillisina vaikuttajinaan Samae Koskinen pitää Ray Daviesin, Pete Townshendin ja Brian Wilsonin kaltaisia klassisia lauluntekijöitä, jotka toimivat oman päänsä mukaan.

Koskinen pyrkii tekemään ajatonta musiikkia, mutta haluaa myös musiikkinsa muuttuvan ja levyjensä eroavan toisistaan.

”Ajattelen, että mun musiikki on samaan aikaan tuttua ja kokeilevaa. Mua kiehtoo uusien asioiden löytäminen ja yhdistäminen toisiinsa”, hän sanoo.

”Toisaalta tiedän, että monen mielestä teen ihan vanhan pierun musaa. Varsinkin viime levyllä (Maidstone, 2019) oli hyvin perinteisiä jousisovituksia ja muuta sellaista. Mitä muuta voi odottaa, jos on Mojo-lehden kasvattama?”

Lapsuutensa ja nuoruutensa Samae Koskinen vietti Riihimäellä. Hänen isänsä oli koulun vahtimestari ja perhe asui koulun tiloissa. Sen ansiosta musiikkiluokkaan pääsi kokeilemaan soittimia milloin hyvänsä.

Jo ala-asteella Koskinen kavereineen rupesi soittamaan Slayeria ja muuta heviä omilla suomenkielisillä sanoilla, joissa pilkattiin opettajia.

”Hevin soittaminen oli hyvä pakokeino. Sen ansiosta myös jollain tavalla kuului porukkaan. Tai ainakin sai olla elossa jollain tasolla. Ei ollut jatkuvaa huolta siitä, että tulee kuonoon.”

Yläasteella elämä alkoi muuttua. Taivaalle kerääntyi synkkiä pilviä. Koskinen näki ympärillään näköalattomuutta, päihteitä ja väkivaltaa. Kellään ei tuntunut olevan halua pyrkiä mihinkään parempaan.

Varhaisnuoruutensa Koskinen soitti heviä ja punkia – kovaäänistä ja vihaista musiikkia. Parikymppisenä hän käänsi kelkkansa ja rupesi tekemään kavereidensa kanssa niin kaunista musiikkia kuin mahdollista. Syntyi Sister Flo -yhtye – yksi suomalaisen indiepopin kirkkaimmista helmistä.

”Yhtäkkiä musiikin estetiikka muuttui täysin. Pyrittiin tekemään täysin päinvastaista, mitä nähtiin ympärillämme. Luotiin oma kupla, mikä oli täysin erilainen kuin se, missä me elettiin”, Koskinen muistelee.

”Toisaalta samoja asioita me tehtiin edelleen kuin kaikki muutkin. Oltiin kaksi iltaa yökerhossa joka viikonloppu. Ympäripäissään. Mutta muulloin teeskenneltiin, että ollaan kulturelleja ja yritettiin tehdä jotain nättiä.”

Sana Sister Flon erinomaisuudesta levisi nopeasti. Levy-yhtiöt kiinnostuivat ja rupesivat viemään yhtyettä ulkomaille. Englantilainen manageri otti asioita hoidettavakseen.

Kun yhtyeen pyörittämisestä tuli ammattimaisempaa, siitä katosi suurin palo. Jossain vaiheessa bändin jäsenet huomasivat viettävänsä enemmän aikaa miettimässä bisnesasioita kuin soittamassa. He tajusivat, että nyt yritetään kiivetä perse edellä puuhun.

”Parasta aikaa oli se, kun ihmiset vasta alkoivat kiinnostua meistä. Mentiin Rovaniemelle soittamaan isien autoilla ja peräkärryllä, jonka päälle oli teipattu pressu, että soittokamat pysyy kyydissä. Se oli maailman kivointa parikymppisen elämää”, sanoo Koskinen.

”Kun mentiin isolle keikkamyyjälle, me oltiin soitettu muutaman vuoden ajan melkein joka viikonloppu jossain. Sitten keikkoja ei yhtäkkiä ollutkaan lainkaan. Hommasta piti tulla ammattimaista, mutta oikeasti siitä ei tullut mitään.”

Sister Flo julkaisi viimeisen albuminsa joulukuussa 2010 ja ilmoitti hajoamisestaan tammikuussa 2012.

Oikeasti suurin syy Sister Flon loppumiseen oli Samae Koskisen sooloura. Hetken aikaa ilmestyi vuorotellen soololevy ja Sister Flon albumi. Rinnakkaiselo oli raskasta, mutta kaksi erilaista uraa myös ruokkivat toisiaan.

Koskinen sävelsi ja sanoitti käytännössä kaiken Sister Flon materiaalin.

”Muutaman vuoden ajan tein valtavasti duunia, tosi paljon biisejä. Bändikaverit suhtautuivat mun soolohommiin aika penseästi. Siihen liittyi selkeitä jännitteitä. Muutenkin suurin ilo ja vilpittömyys oli siinä vaiheessa vähän karissut.”

(Jatkuu kuvan jälkeen.)

Suomenkielistä musiikkia Samae Koskinen rupesi tekemään täysin tuottaja Riku Mattilan ansiosta. Mattila tuotti Sister Flon hienon Tragician’s Hat -albumin (2004) ja ehdotti soololevyn tekemistä. Se tuntui mairittelevalta.

”Riku ihastui mun tekemiin demoihin, joilla soitin itse kaikki soittimet. Rikun mielestä ne kuulosti tosi kivoilta ja valmiilta, vaikka olin tehnyt ne neliraiturilla”, kertoo Koskinen.

”Ennen Rikuun tutustumista mulla ei ollut mitään kiinnostusta soololevyn tekemiseen eikä suomenkieliseen musaan muutenkaan. Kuuntelin Kasevaa ja Dave Lindholmia, mutta siinä kaikki.”

Ensimmäiselle soololevylleen (Vol.1, 2006) Samae Koskinen sävelsi kaikki biisit ja soitti kaikki soittimet. Sanoitukset olivat suomalaisten nykykirjailijoiden tekemiä.

Toisen sooloalbumin (Elossa, 2009) sanoitukset hän kirjoitti yhdessä Kauko Röyhkän kanssa. Sekään ei tuntunut toimivalta tavalta.

”Olin jo ekan levyn jälkeen miettinyt lavalla muutaman kerran, että mitäköhän mä tässä lauleskelen. Että mitä yritän sanoa näillä lauluilla. Huomasin, että mulla ei ollut joihinkin sanoituksiin mitään suhdetta.”

Kolmannelle albumille (Kuuluuko, kuuntelen, 2011) Koskinen päätti kirjoittaa sanoitukset itse. Hänen apunaan toimi lauluntekijä Jarkko Martikainen, joka kävi tekstejä läpi kuin opettaja, joskus jopa lause kerrallaan.

”Välillä Jarkko sanoi, että ei ymmärrä, mitä yritän sanoa. Se puski mua, että sano paremmin. Se oli ihan mahtavaa. En mä kuitenkaan mitään hölynpölyä halunnut kirjoittaa”, Koskinen kertoo.

”Tavallaan koen, että mun sooloura alkoi oikeasti vasta kolmannella levyllä. Sen sisältö on semmoinen, mihin itse pystyn samastumaan. Sister Flo oli myös silloin juuri lopettanut.”

Säveltäminen on aina ollut Samae Koskiselle luontevampaa kuin sanoittaminen. Silti hän sanoo keskittyvänsä tällä hetkellä erityisesti tekstien kirjoittamiseen, koska uskoo tavoittavansa kuulijansa paremmin niiden kautta.

(Jatkuu videon jälkeen.)

On vaikea ennustaa, mitä tapahtuu seuraavaksi. Samae Koskinen kertoo esimerkin.

”Mulla on omasta mielestäni ollut monta kappaletta, joiden olisi pitänyt olla älyttömiä radiohittejä. Esimerkiksi Hyvä päivä oli sellainen. Olin ihan varma, että se on niin kova biisi, että musta tulee älytön megastara”, hän sanoo.

”Se ei soinut missään. Siitä tuli mun trademark-kappale vasta sitten, kun se oli Nelosen mainoksessa.”

Samae Koskinen haluaa mahdollisimman monen ihmisen kuulevan omaa musiikkiaan, mutta hänen mukaansa lauluja tehdessä ei kannata laskelmoida. Kun pyritään miellyttämään mahdollisimman suurta porukkaa, usein käy niin, että musiikki ei kosketa ketään. Siitä tulee kuin vedellä laimennettua.

”Mun mielestä maailma ei tarvitse yhtään enempää puolivillaista, vuokrarahat mielessä tehtyä musiikkia. Maailma tarvitsee sydänverellä ja tosissaan tehtyjä lauluja. Lauluja, jotka on ollut pakko tehdä”, Koskinen julistaa.

”Olen tehnyt parhaat juttuni munasilteen jonkun ison asian edessä. Kuten esikoisen syntymän ja omien häiden. Nyt mulla on hirveät paineet siitä, että mun tytär on jo kaksivuotias ja en ole tehnyt hänelle vielä biisiä. Pojalle tein heti ekoina viikkoina.”

Esikoiselle tehdyn kappaleen nimi on Sinä. Sen Koskinen esittää sen jokaisella keikallaan.

Seitsemänvuotiaan pojan kummisetä on Riku Mattila. Fanaattiset musiikkimiehet käyvät toisinaan ”ammatillisessa korvalla” läpi kyseisen hetken kuumimpia radiohittejä. Niistä on helppo löytää yksi yhteinen nimittäjä.

”Fakta on se, että ei siellä huonot laulut soi. Niillä jokaisella on oma ansionsa, minkä takia niistä voidaan todeta, että tässä biisissä on jotain erityistä.”

”Nuoruuden synkkyydestä ja lohduttomuudesta irtautuminen tulee aina näkymään mun tekemisissä.”

Lukioiässä Samae Koskinen kärsi masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Hän vietti kaksi vuotta enimmäkseen omassa huoneessaan. Lukioon palaaminen tapahtui toisessa kaupungissa. Silloin elämässä alkoi tapahtua hyviä asioita.

Koskinen löysi saman henkisiä kavereita ja perusti yhtyeen. Hän rakensi itselleen identiteetin esiintyjänä ja lauluntekijänä. Hän muutti pois Riihimäeltä ja tapasi nykyisen vaimonsa. Hän oppi luottamaan ihmisiin.

”Nuoruuden synkkyydestä ja lohduttomuudesta irtautuminen tulee aina näkymään mun tekemisissä. Juhlin päivittäin sitä, että en ole enää siinä saatanan syvässä ja pimeässä kuopassa. Enää en pelkää tipahtavani sinne uudelleen”, Koskinen sanoo.

”Ehkä juuri synkän henkilöhistorian takia mun musiikkiin kuuluu jonkinlainen toivo. Mun tekemistä värittää se, kuinka paljon paremmassa paikassa olen tällä hetkellä. Ajattelen, että mun tehtävä on tuoda jotain hyvää maailmaan.”

Juuri nyt elämässä on kyse ennen kaikkea rajallisten resurssien hallinnasta. Perheen ja musiikin lisäksi aikaa ja energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Jalkapallon ja jääkiekon päivittäinen seuraaminen on jäänyt.

”Vaikka musiikki pelasti mut, kaikkein tärkeintä elämässä on lasten kasvattaminen sellaisiksi ihmisiksi, että he pystyvät pärjäämään tässä maailmassa. Haluan olla hyvä isä ja antaa täyden huomion lapsilleni. Lapsista saan myös valtavasti energiaa, joka auttaa jaksamaan muita asioita.”

Jutussa mainittujen biisien tekijät:
White Noise, säv. ja san. Sister Flo
Hyvä päivä, säv. ja san. Samae Koskinen
Sinä, säv. ja san. Samae Koskinen

Aija Puurtinen saa voimaa hiljaisuudesta

Aija Puurtisella on monta roolia. Hän on bändinsä keulakuva Honey B ja musiikin tohtori, joka työskentelee Sibelius-Akatemiassa pop- & jazzlaulun lehtorina ja musiikkikasvatuksen ainejohtajana. Hän tekee musiikkia yhtyeelleen ja sooloalbumeilleen ja säveltää tilausteoksia useissa genreissä. Puurtisella on luottamustehtäviä mm. apurahatoimikunnissa.

”Minä en ole tärkeä vaan ne asiat, joissa olen mukana”, hän pohtii.

”Mulla ei ole tarvetta niinkään jättää jälkiä vaan tehdä asioita niin, että ne jättävät jäljen minuun. Ovat merkityksellisiä.”

Laulaja-basisti Aija Puurtinen, kitaristi Esa Kuloniemi (T-Bone Ed) ja rumpali Ismo Puurtinen (Little B, Aijan pikkuveli) perustivat Honey B & The T-Bones -bluesyhtyeen 1980-luvun alussa. Vuosikymmenen lopussa kolmikko teki lähes 300 keikkaa vuodessa.

Samaan aikaan Aija opiskeli Sibelius-Akatemiassa musiikin maisteriksi.

”Välillä ajettiin Oulusta keikalta Helsinkiin, että ehdin aamuluennolle. Vaikka toimin aika äärirajoilla, ei tullut mieleenkään jättää luentoja väliin tai keskeyttää opintoja.”

Elämä oli fyysisesti ja psyykkisesti raskasta, mutta nuorena jaksoi paljon ja motivaatio oli korkealla.

Aija Puurtinen on aina pitänyt huolta fyysisestä kunnostaan. Toisinaan hän hyppäsi keikkareissuilla ulos autosta kymmenen kilometriä ennen määränpäätä ja juoksi loppumatkan. Euroopan-kiertueella hänellä oli autossa painot ja tanko, koska kiertueella ei päässyt säännöllisesti kuntosalille.

”Nykyään on ihan tavallista, että artistilla on personal trainer. Niistä myös kerrotaan mielellään. Ja onhan yleisön hyvä tietää, kuinka kokonaisvaltaista artistin hyvinvointiin panostaminen on”, Puurtinen sanoo.

”Muutenkin muusikoilla ja artisteilla on useampia tukipilareita jeesaamassa. Ennen jätettiin enemmän selviytymään yksin.”

1980-luvulla rockmuusikoiden yleisin stressinhallintakeino oli alkoholi. Lähes jokaiseen suosikkiyhtyeeseen kuului soittajia, joilla oli ongelmia alkoholin kanssa. Myös Honey B & The T-Bonesissa on ollut omat päihdeongelmansa.

Nykyään kiertueilla dokataan vähemmän. Työyhteisö ja keikkajärjestäjät reagoivat nopeasti, jos hommia ei hoideta hyvin. Pysyvä hyvä fiilis tulee jostain ihan muualta kuin viinasta.

”En ole koskaan ollut alkoholiorientoitunut ihminen. Keikkailu ja muusikkona oleminen on pääsääntöisesti ollut mieluisaa työtä”, Puurtinen sanoo.

”Seurassani ihmiset saavat tietenkin käyttää alkoholia. Muiden vapaa-aika ei kuulu mulle, mutta siitä olen tarkka, että työt hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos alkoholi rupeaa häiritsemään työntekoa, mainitsen asiasta. Onneksi tällaisia tilanteita ei ole tullut kohdalle pitkään aikaan.”

2000-luvun alkuun asti Aija Puurtinen oli maaninen liikunnan harrastaja. Sen jälkeen juoksu ja kuntosali ovat jääneet vähemmälle. Tilalle on tullut jooga. Se on ollut Puurtiselle jo pitkään tärkeä harrastus, jolla hän pitää yllä sekä fyysistä että mentaalista kuntoa.

”Liikunnan lisäksi mulle on tärkeää, mitä syön. Vegaaniruokavalio sopii mulle parhaiten”, hän sanoo.

”Keikoille otan mukaan jopa omia eväitä ja takahuonetarjoilu järjestetään toiveideni mukaan. Ruoan suhteen olen siis aika ehdoton. Pääasiallisesti syön kotiruokaa. Tämän voimalla satunnaiset vaihtelut keikkarupeaman aikana eivät riko tasapainoani.”

Mentaalisen kunnon parantamiseksi on monenlaisia vaihtoehtoja. Muutos ei kuitenkaan tapahdu kertalaakista. Kokeilua ei kannata jättää yhteen kertaan.

Jos aiemmin ei ole tarvinnut tehdä mitään oman mentaalisen hyvinvoinnin parantamiseksi, toimeen tarttuminen saattaa olla vaikeaa. Avun pyytämistä ei kannata pelätä. Ensimmäisenä askeleena voi vaikka ottaa yhteyttä johonkin, jolla on kokemusta ja tietämystä tai lukea alan kirjallisuutta.

Aija Puurtinen sanoo kokeilleensa useita joogan ja meditaation muotoja. Hän haluaa suositella vain sellaisia asioita, joista itse tietää, mitä ne ovat ja miten ne toimivat.

”Meditoin lähes päivittäin, yleensä aikaisin aamulla. Mulle on tärkeää olla hetki hiljaa. Pyrin meditaatiolla löytämään levollisuuden ja rauhan, jotta olisin mahdollisimman hyvin läsnä siinä, mitä kulloinkin teen. On hyvä pysähtyä. Jos vauhti lähtee päälle, sitä on vain monessa mukana ilman tarkoitusta”, miettii Puurtinen.

”Ei tarvitse istua lootusasennossa voidakseen meditoida. Joillekin luonnossa kävely selkeyttää ajatuksia ja puhdistaa mieltä. Rauhoittavalla musiikilla ja veden äärellä istumisella voi olla positiivinen vaikutus. Kaikki tietenkin niin, että puhelin ei ole lähettyvillä.”

Pysähtymistä voi tehdä tilanteen mukaan. Olennaista on harjoittaa säännöllisesti ”hiljaisuutta”, olla tekemättä mitään. Välillä se voi kestää viisi minuuttia, välillä pitempään. Välillä on hyväksyttävä myös se, että aina ei onnistu. Itseään ei pysty pakottamaan.

Henkisen hyvinvoinnin parantaminen kannattaa aloittaa pienistä asioista.

”Mietin itse, mitä on liikaa elämässä ja mistä voisin ainakin väliaikaisesti luopua tai siirtää lähitulevaisuuteen. Jskus on pakko panna jotain syrjään, että saa itsensä kasattua. Jatkuva multitaskaus syö ja kuormittaa meitä todella paljon.”

Musiikin kuuntelu on ollut Aija Puurtiselle lapsesta asti myös terapeuttista. Angstisessa teini-iässä hän rupesi tekemään lauluja, joihin purki asioita itsestään ja elämästään.

”Nykyään päiväni täyttyvät musiikista. On fantastista keskustella musiikista ja analysoida musiikkia opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa. Tunteet ovat pinnassa ja pidän siitä”, Puurtinen sanoo.

”Lähimpien muusikkoystävien kanssa jaan syvää musiikillista intohimoa. Esittelemme yhä toisillemme uusia levylöytöjä.”

Onko musiikkia tehdessä autenttisuus tärkeä arvo? Vai onko olennaista oppia sanomaan oma asia omalla tavalla?

Honey B & The T-Bones on alusta asti sekoittanut bluesiinsa monenlaisia elementtejä. Ensin rockabilly ja psykobilly olivat vahvasti läsnä. Jopa television kurkkupastillimainoksessa soinut Neighbourhood-biisi oli kevyttä kitarapoppia. Vuosituhannen vaihteessa yhtye typisti nimensä HBTB:ksi ja kokeili konerytmejä.

”Jollain tavalla se blues on aina ollut mukana, vaikka musiikki on muuttunut. Ehkä se viba tulee eniten Esasta ja hänen tavastaan soittaa kitaraa”, pohtii Puurtinen.

”Me on käyty välillä aika kaukana perinteisestä, kaavamaisesta bluesmusiikista. Sillä tiellä olemme edelleen. Esiinnymme silti yhä hyvinkin perinteisissä bluestapahtumissa.”

”Musiikin tekeminen ja kuuntelu tuottavat mulle yhä valtavaa mielihyvää.”

1990-luvulla Aija Puurtinen huomasi, että jotkut hänen musiikilliset ideansa rupesivat olemaan liian kaukana T-Bonesin konseptista. Riitelyn sijaan hän ratkaisi asian tekemällä soololevyjä ja ryhtymällä lyhytkestoisiin projekteihin, joissa sai testata omaa taiteellista ajattelua ja ilmaista itseä eri tavalla kuin bändin puitteissa.

Hän uskoo, että muiden asioiden tekeminen on pitänyt Honey B & The T-Bonesin musiikin raikkaana.

”Kun on pitkään tehnyt tätä hommaa, niin on olemassa riski, että rupeaa tekemään asioita vain työn puolesta. Se ei sovi musiikilliseen ajatteluuni. Onneksi olen aina ollut kiinnostunut monenlaisesta musiikista”, sanoo Puurtinen.

”Musiikin tekeminen ja kuuntelu tuottavat mulle yhä valtavaa mielihyvää. On outoa, jos muusikko ei kuuntele muiden tekemää musaa.”

Biisinkirjoittajien ei tarvitse aina etsiä inspiraatiota siitä, mikä on muodikasta tai lähinnä omaa tekemistä.

”Jos on erikoistunut tekemään vaikkapa pop-hittejä, on hyvä välillä käydä reuna-alueilla ja tehdä omaksi ilokseen jotakin aivan muunlaista musiikkia; vaikkapa indietä tai klassista. Tai tutustua klassisiin sävellyksiin. Sieltä voi saada paljonkin ideoita ja ajatuksia pop-musiikkiin.”

Millaista musiikkia syntyisi, jos kuvittelisi säveltävänsä kappaleen Karita Mattilalle? Tai jollekin viulistille? Uudet referenssit ruokkivat luovuutta.

Säveltäessään Puurtinen vaeltelee mielikuvitusmaailmoissa. Hän saattaa hakeutua ajatuksissaan lapsuuden metsä- ja järvimaisemiin ja muistoihin, jotka eivät välttämättä ole totta. Mieli värittää muistot valoisammiksi tai tummemmiksi.

Inspiraatio sävellykseen voi tulla spontaanisti vaikkapa kirjasta, elokuvasta, maalauksesta tai värimaailmasta.

”Tai hetkestä, kun istun ulkona ja tuijotan luontoa. Työvaiheessa yritän koko ajan pitää mielessä sen alkufiiliksen. Jotta en menetä sitä ja rupea kikkailemaan liikoja.”

”Kun sävellän itselleni tai jollekin muulle laulajalle, pelaan paljon sävellajeilla. Haluan haastaa laulajaa pois omimmalta alueelta.”

Lokakuussa Helsingin Savoy-teatterissa kantaesitettiin UMO Helsinki Jazz Orchestran Olen uni, en kehottaisi herättämään minua-konsertti. Kun Puurtinen sävelsi konsertin musiikkia Tyyne Saastamoisen runoihin, hän kuvitteli itsensä pariisilaisiin kahviloihin.

”Useat Saastamoisen runot syntyivät Ranskassa. Halusin jotenkin päästä tämän runoilijan sisälle. Luin paljon hänestä kirjoitettua aineistoa ja keskustelin hänen tyttärensä kanssa.”

UMOn alkuperäinen idea oli tehdä big band -arreja Honey B & The T-Bones -materiaalista. Aija halusi säveltää konserttiin täysin uutta materiaalia co-writing-metodilla. Hän kysyi yhteistyökumppaniksi pianisti Seppo Kantosta.

”Seppo toi mulle pinon Tyyne Saastamoisen runokirjoja ja sanoin, että joo, tästä lähdetään”, Puurtinen kertoo.

”Oli erittäin antoisaa työstää sävellyksiä toisen tekijän kanssa. Yleensähän keskustelen vain itseni, tai sitten sävellyksen tilaajan, kanssa.”

Projektin toteuttamisessa auttoivat Musiikintekijöiden rahaston erityisstipendi ja Suomen Kulttuurirahaston apuraha.

”Apurahalla olen voinut työskennellä haluamieni muusikoiden kanssa”, kertoo Puurtinen.

”Olen voinut keskittyä erikoisprojekteihin. Haluan käyttää säveltämiseen ja muuhun työskentelyyn aikaa. Haluan myös, että muusikot saavat palkkion harjoittelusta. En voi vaatia ketään olemaan mukana treeneissä ilman palkkiota.”

Konsertin jälkeen projekti jatkuu pienemmän Le Group de Puurtinen & Kantonen -kvartetin puitteissa. Kantosen ja Puurtisen lisäksi nelikkoon kuuluvat Moog-basisti Mikael Myrskog ja rumpali Tuomas Timonen.

Parhaillaan Aija Puurtinen säveltää ja sanoittaa Honey B & The T-Bonesin albumia. Se ilmestyy vuonna 2022, kun yhtye täyttää 40 vuotta.

”Kun sävellän itselleni tai jollekin muulle laulajalle, pelaan paljon sävellajeilla. Haluan haastaa laulajaa pois omimmalta alueelta. Se tuo tulkintaan kivaa twistiä.”

Honey B & The T-Bones on nykyisin kvartetti, jonka basistina toimii Pekka Rajamäki. Rumpali on Aija Puurtisen ja kitaristi Esa Kuloniemen poika Mooses Kuloniemi. Puurtinen on yhtyeen laulaja ja kosketinsoittaja.

”Bändi pysyy pystyssä niin kauan kuin olen työkuntoinen, innostunut ja pystyn säveltämään uusia biisejä. Siihen asti, kun mulla pelaa ääni ja olen mentaalisesti läsnä”, Puurtinen sanoo.

”En ota asioita itsestäänselvyyksinä. Ennen koronaa oltiin Juttutuvassa keikalla. Sen jälkeen tuli nainen mielettömissä fiiliksissä, että mikä tää juttu oikein on! Että laulat tosi ihanasti! Että sun pitäisi ruveta tekemään tätä ihan ammattimaisesti! Kiitin häntä ja otin kommentit kohteliaisuutena. Tuntui hyvältä, että olin tehnyt häneen suuren vaikutuksen ilman ennakkokäsityksiä.”

Rehellinen ja aito tunne puree

Valtavaan suosioon yltänyt duo, jossa Erinin kanssa lauloi Jonna Geagea, tuli 2003 tiensä päähän. Yksi monista syistä oli halu kehittyä. Erin (s. 1977) meni avoimen yliopiston teoriakurssille ja muistaa oppimisen aikaansaaman mahtavan fiiliksen.

”Sanoin Vesalle (puoliso, muusikko Vesa Anttila), että tajuut sä että musaa voi oppia. Vesa hymyili vinosti. Olin ajatellut, että toiset vaan osaa ja toiset ei, ja että korvakuulolta oppii kaiken.”

Pariskunta lähti vuodeksi Erinin äidin synnyinmaahan, Irlantiin, jossa musiikin opiskelu jatkui. Paluun jälkeen Erin suoritti Pop & Jazz Konservatorion aikuislinjalla muusikon perustutkinnon.

Erin tiesi haluavansa tehdä soololevyn. Mutta milloin? Sitä hän ei tiennyt. Ei myöskään sitä, että kirjoittaisi biisinsä itse. Oma tekijyys olikin monen oivalluksen ja tapahtuman sekä pitkällisen kasvun tulos.

Ensimmäisen siemenen kylvi historian opettaja, joka kehui erästä Erinin koevastausta täydelliseksi. Erin ei ollut erityisen hyvä koulussa ja oli haltioissaan, koska ei ollut koskaan saanut kymppiä.

”Sama ope sanoi kerran, että kun oon hyvä kirjoittamaan, niin oonko miettinyt, että tekisin kappaleitamme itse. Tää oli Naikkareiden alussa ja mä tuumin, että jep jep.  Mut kyllä nuo sanat jäi takaraivoon kutkuttelemaan.”

Irlannissa piti jollain kurssilla tuoda oma biisi ruodittavaksi. Seuraavana päivänä. Erinillä ei ollut omaa.

”Ope toisti, että huomenna, ehdit kyllä tehdä. Mä sit tein ja tajusin, että en ookaan onneton ja että tätäkin voi oppia. Mulle tuli tunne, että tekeminen on siistii ja oon aika hyväkin siinä.”

Irlantiin mennessään Erin ja Vesa olivat vitsailleet hengailevansa pubeissa ihailemansa biisintekijän, Jimmy McCarthyn, kanssa.

”No, ei hengattu, mut kävin punttisalilla ja siellä oli pieni mies, joka tuli kerran jutteleen. Kun hän kuuli, että oon laulaja, hän sanoi olevansa lauluntekijä. Ajattelin, että joo joo, aina kun kertoo olevansa laulaja, niin toinen sanoo olevansa lauluntekijä ja alkaa tarjoomaan biisejä. Mut sit se rupes name-droppaamaan ja kun kuulin Mary Blackin nimen, niin tajusin, kuka hän on. Hänen Marylle kirjoittamansa biisi No Frontiers on musta yks maailman ihanimpia.”

”McCarthy tarjosi mulle paria biisiä ja kun ne ei kelvannu, niin tajusin, että mulla ei oo vaihtoehtoja. Jos noin kovan tyypin biisit ei vain toimi, niin mun pitää tehdä biisini ite.”

Biisinteko jatkui Suomessa kotiinpaluun jälkeen. Myös Vesalla oli siinä iso rooli. Hän tsemppasi koko ajan.

”Mietin myös, että jos kerran tiedän, mitä mä en haluu, niin mun pitää tietää, mitä mä haluun.”

Naikkareissa Erinillä oli olo, että pitää koko ajan ylisuoriutua ja olla oma parhaansa. Omaan juttuunsa hän ei halunnut suurta showta eikä henkilöpalvontaakaan. Punainen lanka oli, että ihan kiva riittää. Tätä ajatusta hän arvelee tuskin kenenkään ymmärtäneen.

”Haluun mennä esittään mun biisejä mihin vaan nurkkaan ja mulla on silti annettavaa. Kun kaikki oli ollut suurta, ajattelin että mun juttu jää pieneksi, mutta se on silti hyvä juttu.”

Musiikilliset ainekset alkoivat olla koossa. Nuorena Erin ihaili laulaja-lauluntekijä Tracy Chapmania, jonka hän löysi uudelleen. Hän tajusi myös, että osa omia juuria on irkkumusa, jossa laulu ja kitara ovat iso juttu. Samaan saumaan löytyi uudelleen myös kantrimusiikki, jota perheessä oli kuunneltu paljon.

”Aloin laulaa kantria, ja se tuntui kuulostavan luonnolliselta. Tajusin, että sieltähän mun laulutapa on kotoisin.”

Ensimmäinen sinkku, Sarah, julkaistiin omakustanteena ja englanniksi. Pekka Ruuska kiinnostui ja sanoi, että hyvä meininki. Hän sanoi myös, että ei lähde ehdottamaan mitään niin väkivaltaista kuin kielen vaihto. Erin mietti, että miksi ei? Oliko kyseessä vain taktikointi?

”Olin Ninni Poijärven kanssa Lapissa keikalla ja kun Ninni veti omii biisei, niin mä tajusin, että mun on pakko kirjoittaa suomeks, jos haluan tässä maassa ihmiset saada kuunteleen tekstiä.”

Erin yllätti Ruuskan tekemällä neljä biisiraakiletta suomeksi.

”Tajusin heti, että nää tuntuu ihan eri lailla. Suomen kieli on niin vahvaa, että ei oikein voi laulaa diibadaabaa. Mikään asia ei mee ohi, niinku englanniksi lauletussa. Jos suomeksi tekee jotain väärin, se tuntuu tosi tökeröltä ja kun taas saa jotain osumaan kohalleen, niin se tuntuu tosi hyvältä. Oli päivänselvää, että teen suomeksi.”

Kun sitten biisi Vanha nainen hunningolla oli valmis, Ruuska soitti sen Warnerilla ja siellä näytettiin vihreää. Erin on edelleen Warnerin artisti, mutta kustantaja on Kaiku Songs.

”Pääsen käyttämään hyväkseni Pekan mieletöntä ammattitaitoa, tarkkasilmäisyyttä ja syvää tekstien ymmärrystä. Hän on ehkä mun tärkein luottohenkilö. Kun löytää tyypin, jossa on sekä ammattitaito että rehellisyys, niin onhan sellanen kullanarvoinen.”

Biisit syntyvät tarpeesta, mutta niiden tekeminen ei ole Erinille mikään pakko.

”Biisi lähtee usein siitä, että samaan aikaan syntyy pari riviä melodiaa ja jotain tekstiä. Alan sitten soittaa pianoa, ja melodia lähtee elämään omaa elämäänsä. Rakennekin alkaa hahmottua. Kun laittaa prosessin alulle, niin alitajunta pääsee tekeen duuniaan. Usein yön aikana. Sen jälkeen melodia menee taas eteenpäin. Melodian kiinnittämiseen menee yleensä kolme päivää.”

Tekstin kirjoittamiseen voi mennä viikkoja tai kuukausia.

”Kaikki tekstit on mulle vaikeita, mutta jotkut vielä vaikeampia. Vaikka mietin tekstiä viikon jokaisen minuutin, ei se aina mee mihinkään. Mulla voi olla pari riviä ja visio tunnelmasta, mutta tarina ihan hukassa.”

”Joko sä yrität tehdä biisiä, tai voit antaa biisin tehdä itsensä. Kyse on sanojen, sointujen ja melodian taiasta, josta syntyy merkitys, jota ei kukaan osaa selittää. Kun taika tapahtuu, niin se vaan tuntuu.”

Alun perin ajatus oli, ettei puoliso Vesa ole missään tekemisissä Erinin soolouran kanssa.

”Ei tiedetty, kuka mun levyn tuottaa, mutta Vesa se ei ainakaan olisi. Siinä oli sitten jotain kokeiluja, kunnes Ruuska sanoi, että aikoo ehdottaa ei-sääntöä numero yksi, eli mitä jos pantas pariskunta yhteen, ja Vesa kokeilis tuottaa.”

Vesa tuotti kaksi ensimmäistä albumia; Hunningolla (2011) ja Sä osaat (2013). Erin koki yhteistyön eduksi.

”Mulle oli selvää, minkälaisen olon halusin ihmisille, kun ne kuuntelee mun biisejä. En tiedä, olisinko saanut omaa ääntäni samoin kuuluviin, jos tuottaja ei olis ollut Vesa. Vesan kanssa sanon aina just mitä ajattelen. Vesa rakensi biiseihin mun lauluraitoja seuraten hienoja kokonaisia maailmoja.”

Kolmannen albumin (Seliseli, 2016) tuotti Jurek Reunamäki. Vesan piti kyllä alun perin olla siinäkin mukana enemmän.

”Meillä oli pieni lapsi ja vauva, joten jonkun piti olla himassa. Mun demot alkoi myös olla elektronisempia ja Jurek sopi tuottajaksi. Jos tuo ruman maton, niin Jurekilla on taito sisustaa huone niin, että ruma matto onkin maailman kaunein. Mulla oli sellanen fiilis mun demoista, että ne on rumia ja hän sai biiseistä mageen kuulosii.”

Albumin tekeminen, päälle painava keikkarundi ja vauvahässäkkä. Erin oli hukkua.

”Oltiin tilanteessa, jossa en selviäisi ilman apua. Mulla oli aikanaan biisiin Vanha sydän ekat lainit valmiina ja sit tuli kohta, että nyt oon kusessa. Pyysin Maija Vilkkumaata jeesaamaan, että se tulollaan oleva hienous säilyisi. Nyt Maijaa tarvittiin taas.”

Tärkein viime aikojen oivallus on ollut se, että Erin saa itse päättää ja hänellä on oikeus tehdä niin kuin tekee. Jos hän haluaa esimerkiksi tehdä hitaasti ja kunnolla, se on loppujen lopuksi kaikkien etu.

”Pitää olla kuitenkin varmuutta ja itsetuntoa kyseenalaistaa oma tekeminen. Siksi kysyn monilta luottohenkilöiltäni näkemyksiä biiseistä. Peilaan ja vahvistan muiden näkemysten kautta omaani. Kenenkään ei tarvi enää varoa sanomisiaan, otan vastuun, teen päätökset ja ohjaan tätä hommaa.”

Sanoma Erinin biiseissä on usein itsensä ja asioiden hyväksyminen. Armollisuus. Se, että riittää, kun tekee parhaansa. Tavoite on myös kuvata hetkessä elämisen tunnelmaa musiikillisesti ja sanallisesti siten, että kuulijat pystyvät samaistumaan siihen. Yksi isoimmista hiteistä, On elämä laina, kuvaa pieniä onnenhetkiä, jotka ovat katoavaisia.

”Ajattelin, että se on maailman tavallisin biisi. Mutta kai on niin, että kun tunne on rehellistä ja aitoa, se puree. Ei tarvi aina olla jotain erikoista.”

Erin on tarttunut kuitenkin rohkeasti myös vaikeisiin aiheisiin, esimerkiksi biisissä Onko se oikein.

”Ruuska sanoi silloin, että saat kyllä olla kieli keskellä suuta tämmösen kanssa, mutta antoi luvan julkaista sen ekalla albumilla, jos uskallan. Ja mä olin, että mitä, tottakai. Nyt julkaisukynnys saattaisi olla korkeampi.”

Väärä mies oli tekstin osalta yksi vaikeimmista. Erin on ylpeä siitä, että sai tekstin kuitenkin yksin maaliin, sillä se on hyvin henkilökohtainen.

”Se on mun äidin tarina. Äiti oli kuvitellut perhe-elämän erilaiseksi. Sitten oli neljä pientä lasta, kieli, jota ei oikein osaa, mies, joka on paljon töissä ja pennit, joita piti venyttää. Äiti oli todella yksin ja tunsi, ettei tämä ollut sitä, mihin hän rakastuessaan lupautui. Hän sanoi usein, että hänellä on väärä mies ­– ajattelematta miltä se lapsesta tuntui.”

Lapsi pohtii biisissä, onko hänkin, rippijuhlat, puheet, kaikki ja koko elämä väärää.

”Kaiken sen keskellä äiti ja isä rakastivat toisiaan. Rakkaus oli oikea, vaikka mies oli tavallaan väärä.”

Uusin sinkku Yhtenä sunnuntaina on juuri julkaistu. Siitä tuli Erinille yksi tärkeimmistä.

”En ollut kirjoittanut pitkään aikaan ja mietin, onko musta enää. Etenkin, kun käytin edelliseen levyyn tosi paljon Maijaa. Biisistä tuli mun mielestä täydellinen. Se on samalla virstanpylväs, josta tekemistä on taas ihana jatkaa.”

Biisin aihe on pettäminen ja Eriniä kiehtoi saada siihen hyväksyvä asenne. Myös ajatus, että itsensä saa antaa tuntea erilaisia tunteita. Tunteiden rohkeampi ilmaiseminen onkin hänen oma, tämän hetkinen prosessinsa.

”Musta ei kukaan oikein tiedä, mitä mä tunnen. Oon mennyt aina järki edellä ja mun on ongelmaksi asti vaikea ilmaista tunteita. Tuun palavereista himaan ennenku annan itseni tuntea, koska pelkään että rupeen itkeen. En oo myöskään koskaan päästänyt itseäni niin pitkälle, että antaisin vihan ja ärsytyksen näkyä. Lasken aina kymmeneen ja vasta sit ku tunteet on menny ohi, käsittelen asioita.”

”En oo melodramaattinen, mutta musta löytyi Vain Elämää -ohjelmassa muiden kirjoittamien dramaattisempiin biiseihin sukeltamisen kautta uusia sävyjä ja saundeja. Koin ensin, että en pysty laulaan niitä ja treenasin helvetisti. Pystyin kuitenkin antautumaan jokaisen biisin tunteeseen täysillä.”

Neljäs albumi on tulossa ensi vuonna ja Erin uskookin, että tuon inspiroivan kokemuksen myötä isommat tunteet ja tummemmatkin sävyt tulevat kuulumaan biiseissä. Myös rohkeus olla dramaattisempi.

”Kun elämään tulee uusia juttuja ja sävyjä, niin kyllähän se näkyy ja kuuluu musassakin.”

Knipi soolona

Julkaisen soololevyn ennen kuin täytän 50. Näin oli Knipi, koko nimeltään Zachris Stierncreutz, päättänyt.

”Kun mikäs lauluntekijä se semmoinen on, jolla ei ole omaa levyä”, hän hymyilee.

Konkreettinen sysäys soolon tekemiseen tuli, kun Knipi (s.1972) alkoi miettiä lastensa musiikinkäyttötottumuksia. Vinyylejä he kuuntelevat kyllä, mutta maailma on netissä ja Spotify kaikki kaikessa.

”Tein nimelläni haun Spotifysta. Löytyi Ipanapa-levyllä oleva Oskari ja minä. Ja Johanna Kurkelan kanssa duettona julkaistu Suojelija.”

Se on aika vähän miehestä, joka on ollut Egotripin kitaristi sekä toinen laulaja-lauluntekijä lähes 30 vuotta ja kirjoittanut biisejä monille artisteille.

”Toki alan ihmiset ja fanit tietää, mutta kun aikoinaan pidettiin Egotripin kanssa puolentoista vuoden tauko, niin tuntui, että koko mediakenttä oli siinä ajassa nuorentunut kymmenellä vuodella, ja jouduttiin selittämään haastatteluissa ihan ihme asioita. Ihan kuin olisi tehty joku tosi iso comeback, vaikka me ei vain oltu saatu levyä aikaiseksi. Silloin tajusin, että jos ei koko ajan ole esillä, ei ole tälle uudelle sukupolvelle edes olemassa.”

Lokakuussa 2019 julkaistun Knipi-levyn biisit syntyivät palasista ja aihioista, jotka olivat risteilleet mielessä pitkään. Biisien loppuun saattaminen toi suurta mielihyvää

”Esimerkiksi Musta aukko on sellainen, minkä sointukiertoa olin pyöritellyt ainakin viistoista vuotta, mutta jokin tekstissä oli aina vinksallaan. Seinäruusu ja kynnysmatto biisin nimenä oli ollut mielessä kauan, ja nyt onnistuin tekemään sen.”

Jukka Immosen tuotannon lähtökohta olivat Knipin kotidemot, joiden fiilistä varjeltiin.

”Oon soitellut Jukalle mun biisejä varmaan 15 vuotta, ja hän on aina tykännyt mun demojen tunnelmasta. Levylle päätyi monia juttuja, jotka oon äänittänyt himassa. Esimerkiksi Hölösuun laulun ja kitaran olin äänittänyt yhdelle raidalle, ja se päätyi levylle sellaisenaan.”

”On kivaa, että tässä iässä voi vielä olla uuden edessä ja kokea niitä tunteita, että on samaan aikaan innoissaan ja peloissaan.”

Knipi sanoo olevansa vieläkin yllättynyt siitä, miten helposti soololevyn syntyprosessi meni.  Hän on valmis katsomaan soolokortin loppuun asti, vaikka haasteitakin riittää.

”Kun mua ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta lähteä Vain elämää -tyyppisiin juttuihin avautumaan jostain tosi henkilökohtaisista asioista niin haastavaa on se, että miten pystyn tekemään tätä juttua ammatikseni. Kaikki respektit ja ymmärrys kuitenkin heille, jotka näihin ohjelmiin lähtee. Itse en vain koe sitä maailmaa omakseni.”

Knipi lupaa, että toinenkin soololevy on tulossa.

”On kivaa, että tässä iässä voi vielä olla uuden edessä ja kokea niitä tunteita, että on samaan aikaan innoissaan ja peloissaan.”

Ennen 2000-luvun alkua Knipillä ei ollut tapana demotella biisiaihioitaan. Hän ajatteli, että parhaat kyllä muistaa ja muilla ei ole väliä.

”Sitten jostain tuli ajatus, että jos vaikka jäisin auton alle tai jotain niin mitä tapahtuisi musalle, joka mulla on päässä. Siltä istumalta hankin minidisc-soittimen ja mikrofonin. Kahden kuukauden ajan kaivoin mieleni sopukoista vähintään yhden biisiaihion ja tallensin sen.”

Lopulta aihioita löytyi noin 70, ja aika moni niistä on työstetty valmiiksi biiseiksi eri artistien levyille.

”Siitä tuli sellainen golden minidisc of suomipop 2000–2005”, Knipi nauraa.

”Sieltä saivat alkunsa muun muassa Irinan levyttämä Hiljaisuus ja Jenni Vartiaisen Tunnoton. Jonna Tervomaa taisi tehdä jopa kaksi levyä aihioideni pohjalta.”

Julkaistuja biisejä, joissa Knipi on kirjoittajana, on tekijän mukaan lähemmäs sata kuin 500. Knipi ei ole solminut kustannussopimuksia.

”Mun nimi aika usein vilahtelee tekijätiedoissa ja yleinen harhaluulo lienee se, että istun co-write-sessioissa päivät pitkät. Mutta se ei mene niin, ei oikeastaan ikinä. Mä teen himassa jotain, ja jos en saa biisiä itse tehtyä eteenpäin, saatan tarjota sitä muille kirjoitettavaksi loppuun.”

”Biisejä ei synny joka päivä. Älä stressaa.”

Tämän muistutuksen Knipi kirjoittaa ensimmäiselle sivulle aina, kun aloittaa uuden sanoitusvihkon.

”Valtaosa ajasta, ainakin mun mielestä, on tyhjäkäyntiä. Se aika, jolloin et konkreettisesti kirjoita mitään on kuitenkin sellaista, että aivot työskentelee siellä taustalla.”

”Biisejä ei synny joka päivä. Älä stressaa.”

Knipillä on tapana aloittaa laulunkirjoituspäivä ”brainstormailulla” itsensä kanssa. Hän kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa sanoja ja lauseita ­– mitä vain, mitä tulee mieleen.

”Jos joku lukisi mun sanoitusvihkoa, mut saatettais lähettää johonkin parantolaan. Se on sellaista tajunnan älämölöä.”

Joskus tajunnanvirtaa syntyy pari sivua, joskus kymmenen. Knipi tutkii tekstiä kitaraa soitellen. Jos parin tunnin tekemisen jälkeen tuntuu, ettei lähde, on turha enää jatkaa. Sen hän on todennut monta vuotta sitten.

”Tää metodi on tavallaan itsesuojelua. Mikään ei ole niin ahdistavaa kuin se, ettei mitään synny.”

Jos älämölö alkaa muotoutua lauluksi, Knipi työskentelee maanisesti siihen asti, kunnes se on valmis.

”Saatan ottaa avuksi Excel-taulukon, johon kirjoitan biisin rakennetta ja säkeiden tekstivaihtoehtoja.”

Teksti ja melodia syntyvät rinnakkain.

”Jos teen ekana pelkän melodian, niin harvemmin onnistun kirjoittamaan siihen tekstiä.”

Knipi ei muista sellaista hetkeä, jolloin olisi biisiä kirjoittaessaan miettinyt, että kertsin pitäisi jotenkin ”lähteä” tai laulun rakenteen noudattaa hittikaavaa.

”Pyrin aina yksinkertaisuuteen. En kuitenkaan liian helppoon. Laulun tunnelman pitää olla vahva ja viedä sut jonnekin muualle. Yritän löytää sellaisen melodisen maailman, jossa on hauska pyöriä. Etsin pieniä jujuja, joita on itsekin kiva soitella moneen otteeseen. Näen aika paljon vaivaa sen eteen, että biisi kuulostaa helpolta, vaikka sen rakenteet eivät peruskauraa olisikaan.”

”Mollin ja duurin yhdistely tuo biiseihin tietynlaista bitter & sweet -juttua. Sellaisesta tykkään.”

Knipi pyörittelee biisiä tekovaiheessa satoja kertoja. Sen tulee tuntua soljuvalta. Sävellysmaneerinsa hän tunnistaa, muttei anna niiden häiritä luomisprosessia.

”Aika monessa sävellyksessäni toistuu esimerkiksi duurista puolisävelen laskeva molli ja siihen perään vielä sävelaskeleen pudotus molliin.  Ja vaikkapa se, että bridgen soinnut laskeutuu puolikkaan sävellajin duurista molliin. Ne ei ole suunniteltuja kikkoja, mutta ne vaan tulee aika usein ja helpottaa tarinankerrontaa. Veikkaan, että näitä juttuja ei huomaa, ellei sitten opettele soittamaan mun kappaleita.”

”Mollin ja duurin yhdistely tuo biiseihin tietynlaista bitter & sweet -juttua. Sellaisesta tykkään.”

Läheskään aina Knipi ei tiedä, mille artistille biisi lopulta on matkalla. Esimerkiksi Tukholmaan oli sellainen, joka piti tehdä valmiiksi vaikka oli selvää, ettei se istuisi Egotripin viimeisimmälle levylle eikä omalle soololevylle.

Kappale sai alkunsa, kun Knipi oli kävelyllä Mariebergetillä.

”Mulla oli duunien puolesta rankka syksy ja olin aivan lukossa. Vietin kaksi yötä Tukholmassa kaveripariskunnan kanssa ja olin aivan uusi ukkeli, kun tulin sieltä takaisin.”

Tarinaan liittyy myös Hanoi Rocks; Sam Yaffa ja Michael Monroe, joita Knipi muistaa vakoilleensa, kun nämä treenasivat herttoniemeläisessä koulussa. Itseoppinut kitaristi oli jo alle 10-vuotiaana tavattoman kiinnostunut musa-asioista.

”Olin nähnyt Suosikissa kuvan Hanoi Rocksista samaisella Mariebergetillä. Nehän sanoi 80-luvulla haastatteluissa, että härmästä pitää päästä helvettiin. Oon ylpee, kun sain ängettyä tuon härmä-sanan biisiin. Koko Tukholmaan-biisin tekstilähti yhtäkkiä siitä, kuinka harmaata Suomi oli niille äijille joskus 80-luvulla. Muistin tasan tarkkaan sen saman fiiliksen.”

Tarinassa halutaan heittää hyvästit harmaalle arjelle. Avainlaini on ”ruotsinlaivalla helvettiin täältä”.

”Mun suussa se kuulosti keski-ikäiseltä itseironiselta äijältä, joka haluaa päästä ahdistusta pakoon Tukholmaan.”

Biisi päätyi Mira Luodin albumille Haureuden valtateil (2019).

”Miran laulamana siihen tuli mieletön paatos, ja teksti muuttui yhdellä heitolla kymmenen kertaa paremmaksi ja merkittävämmäksi.”

Entä mitkä omista biiseistä ovat Knipille merkityksellisimpiä? Ainakaan Egotripin Matkustajaa ei voi sivuuttaa.

”Siitä mut tunnetaan parhaiten, mutta se on myös mulle henkilökohtaisesti tärkein. Se oli vaikea tehdä. Ainakin pari kolme vuotta sitä väänsin eri suuntiin.”

Alun perin tarina kertoi lähtemisen vaikeudesta tilanteessa, jolloin on kotona pieni lapsi.

”Juttelin siitä meidän tuottajan Lasse Kurjen kanssa. Hän sanoi, että teksti on sellaisena snadisti korni tai ei parasta mahdollista. Biisi jäi sitten joksikin aikaa kunnes oivalsin, että siinä on paljon hyvääkin. Kertosäkeen kirjoitin myöhemmin uudelleen, inspiraationa aseman kuulutukset.”

Matkustajan säkeistöt ovat Knipin mukaan silkkaa itsetutkiskelua.

on olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä

”Joskus tulee niitä hetkiä, että on tuntikausia fiiliksissä siitä, mitä on kirjoittanut ja miltä se laulettuna kuulostaa. Toi laini oli sellainen.”

Kun biisi oli viimein valmis, se putosi pois Matkustaja-levyltä ja julkaistiin vuonna 2004 kokoelmalevyn uutena biisinä.

Egotripin biiseistä Asfaltin pinta ja Nämä ajat eivät ole meitä varten tulevat myös mainituiksi.

”Nää on mun mielestä onnistuneita biisejä siinä, että niissä on läsnä melankoliaa ja kaihoa. Tekstit on aika pelastavia. Siinä, miten tekstit soljuvat melodian kanssa, on lohduttava ja toiveikas tunnelma.”

Uusi aamu syntyi voimabiisiksi alakulon jälkeen.

olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu
uusi aika

”Olen taipuvainen tietynlaiseen alakuloisuuteen ja silloin kun se tunnetila on päällä, biisintekeminen harvemmin onnistuu. Vasta kun pääsen yli sellaisista hetkistä, saatan voida kirjoittaa kokemastani. Mutta en silloin kun elän sitä hetkeä.”

Mestaripiirros, jonka Anna Puu ja myöhemmin Egotrippi levyttivät, on Knipille tärkeä.

”En muista koska olisi jännittänyt niin paljon kuin silloin, kun oon soittanut sitä ristiäisissä”, hän sanoo.

Biisin syntyhetki on jäänyt mieleen.

”Olin saanut Mariskalta läjän tekstejä sähköpostilla. Printtasin ne kaikki ja tutkiskelin, tapailin kitaralla. Siinä oli muun muassa Missä muruseni on -tekstistä joku versio, joka näyttäytyi mulle stoorina, jossa joku muija vetää röökiä partsilla. Siihen en saanut oikein minkäänlaista kontaktia. Mutta Mestaripiirros kummitteli siinä koko ajan, ja sävellys syntyi aika helposti. Annan kanssa äänitettiin se livenä, ja eka tai toka otto päätyi levylle. Kun tehtiin biisi Egotripin kanssa, siitä tuli pienimuotoinen hitti, joka tuli tutuksi radiokuuntelijoille. Ilman meidän versiota se olisi saattanut jäädä ”vain” Annan albumia kuuntelevien mieleen.”

”Suurin osa jutuista, joihin en ole tyytyväinen, on tavalla tai toisella väkisin puskettu eteenpäin. Niissä ei ole sitä jotain oivaltamisen tunnetta.”

”Valtaosasta 2000-luvulla tekemistäni biiseistä oon vieläkin tosi fiiliksissä. En vaihda kanavaa, jos niitä sattuu radiosta tulemaan”, Knipi sanoo.

”Suurin osa jutuista, joihin en ole tyytyväinen, on tavalla tai toisella väkisin puskettu eteenpäin. Niissä ei ole sitä jotain oivaltamisen tunnetta.”

Knipille on tärkeää tavoitella sitä hetkeä, jolloin biisinteko kulkee. Se on löytynyt parhaiten yksin ollessa.

”Maailmassa on mun mielestä ihan liian paljon hälyä ja sellaista turhaa musaa, jonka takana lopulta kukaan ei oikein seiso. Omalta osaltani en halua olla osa sitä.”

Toisaalta historiankirjat ovat täynnä esimerkkejä upeista biiseistä, jotka on tehty co-writena. Knipi arvostaakin tosi paljon sitä, että monta kirjoittajaa istuu samassa huoneessa ja tekee yhdessä tyhjästä biisin.

”Pointtini on se, että tekemisen täytyy tuntua mulle itselleni merkitykselliseltä. En halua lähteä jostain biisinkirjoitussessiosta ajatellen, että tosta nyt tuli vaan tommonen, ja nauraa sitten matkalla pankkiin. Sitä fiilistä en halua.”

Toki kustannusyhtiön tallikirjoittajaksi lähteminen on käynyt mielessä. Lähinnä siksi, että bändikeikkailu alkaa olla tänä päivänä taloudellisesti haasteellinen yhtälö.

”Kansainväliset markkinat biisinkirjoittajana kiinnostavat. Nyt kun oon vielä suhteellisen vetreässä kuosissa ja tavallaan vähän geimeissä mukana”, Knipi heittää.

Vaikeinta musiikintekijän ammatissa on luovia läpi ne ajat, jolloin lauluja ei syystä tai toisesta synny tai tule tehdyksi.

”Nyt, kun tuli soololevy ja on valmistauduttu keikkoihin, en ole kirjoittanut kahdeksaan kuukauteen muuta kuin yhden uuden tekstin vanhaan biisiin. Tämä aika on haastavinta. Ettei menetä hermojaan venatessa sitä hetkeä, että biisejä tulee.”

Ihaninta on se, kun saa biisin valmiiksi.

”Siihen fiilikseen jää koukkuun.”

Jutussa mainittujen laulujen tekijätiedot
Oskari ja minä: säv. Knipi, san. Mia Stierncreutz
Suojelija: säv. Knipi, san. Tiina Lymi
Hiljaisuus: säv. Knipi, san. Irina
Tunnoton: säv. Knipi, san. Jenni Vartiainen, Juhani Lappalainen
Missä muruseni on: Mariska, Jenni Vartiainen, Jukka Immonen

Rehellisesti, Minna Koivisto

Vesala aloitti Hartwall-Areenan keikkansa julkaisemattomalla biisillään Olin kerran täällä. Äiti vieressäni purskahti itkuun jo ensimmäisen minuutin aikana. Seuraavat kaksi tuntia olivat tunteiden vuoristorataa ja kun konsertti päättyi, olo oli yhtä aikaa kevyt ja täysi. Suurissa puitteissa toteutetut musiikkiproduktiot ovat hyvin harvoin koskettaneet minua näin.

Kun tapaan Minna Koiviston, alan oivaltaa, miksi Vesalan lokakuinen areenakeikka oli jotain vieläkin enemmän kuin upeat visut, biisit, artisti ja show.

Koivistolle tuottajan työssä tärkeintä on välittää tunteita.

”Joitakin asioita on helpompi viestiä sävelin, soinnuin ja sävyin kuin sanoin”, hän sanoo.

”Jos tunneviestintä ei ole aitoa, sen kuulee lopputuloksesta. Kun mukana on aito fiilis ja tunnelataus, sen aistii.”

Vesalan Hartwall-keikan musiikkituotanto oli Koiviston tähänastisen uran merkityksellisin projekti. Lisää isoja asioita on tulossa.

Koivisto aloitti muusikon ammattiuransa basistina ja päätyi 19-vuotiaana Robinin bändiin, kun teinitähden rinnalle tarvittiin nuoria soittajia. Niitä tultiin etsimään Sibelius-lukiosta, kun Koivisto ahkeroi abivuottaan.

Hän sai ensimmäisen bassonsa joululahjaksi 10-vuotiaana ja opetteli biisejä kotona korvakuulolta.

”Musiikki on aina ollut iso osa meidän perheen arkea ja elämää. Faija on intohimoinen afroamerikkalaisen rytmimusiikin ystävä. Se vaikutti muhun paljon.”

Basso puhutteli Koivistoa enemmän kuin rummut tai klassinen pianonsoitto, joita hän harjoitteli musiikkiopistossa. Niinpä hän valitsi sen soittimekseen, kun lukioikäisenä siirtyi Pop & Jazz Konservatorion perusopetukseen.

”Silloin aloin soittaa bassoa tosi paljon. Kävi ilmi, että olin siinä ihan hyvä.”

Basistin pesti Robinin bändissä kestikin kuusi vuotta, vaikka lähtökohta oli, että hommaa tehdään yksi kesä. Koivisto pääsi myös hyödyntämään sitä, että oli omaksi ilokseen tehnyt Abletonilla ja Logicilla biittejä.

”Ikään kuin ylenin siinä produktiossa Music Directoriksi, vai miten sitä kutsutaan. Tein ensin yhdessä Jonas Olssonin kanssa tuotantoja Robinin keikoille, ja Jonas on muutenkin auttanut mua tuotantojutuissa alkuun.”

Pikkuhiljaa vastuu siirtyi yksin Koivistolle, ja Robinin Hartwall-Areenan keikalle hän teki musiikkituotannon kokonaan.

”Robin-produktioissa oleminen niin nuoresta asti oli mun koulu alalle. Siinä näki paljon ja tutustui ihmisiin.”

Keikkojen ohella Koivisto opiskeli Metropolian muusikkolinjalla, mutta viihtyi siellä vain puolitoista vuotta. Koulussa läpi käydyt asiat eivät vastanneet niitä kokemuksia, joita hänellä oli työelämästä muusikkona.

”Aika moni on sitä mieltä, että se koulu vähän jumittaa menneessä ajassa. Jos esimerkiksi haluaa työllistyä basistina, pitää myös osata soittaa synaa ja tehdä saundeja. On hallittava esimerkiksi Ableton, että pystyy tekemään taustoja, joita käytännössä kaikki käyttää keikoilla. Siitä ei puhuttu ainakaan siihen aikaan mitään.”

Isoin syy opintojen keskeyttämiseen oli kuitenkin se, ettei Koivisto tiennyt, mitä koululta halusi.

”Ei kukaan muu kuin sinä itse voi tietää, mikä olet taiteilijana. Sitä ei voi ulkopuolelta opettaa. Se prosessi oli mulla siinä vaiheessa vielä alkutekijöissään.”

”Tuottajan duuni on tallentaa ja välittää se tunne, joka huoneessa on kun biisiä tehdään.”

Lapsena Minna ilmoitti isälleen, että hänestä tulee studiomuusikko.

”Semi-lähelle sitä oon sitten päätynytkin”, hän hymyilee.

”Ihanaa, että tällä alalla on muitakin työtehtäviä kuin se esillä oleminen. Artistiudesta en oo koskaan ollut itse kiinnostunut. Tykkään olla taustalla.”

Vuodesta 2015 Koivisto on ollut Kaiku Songsin tallissa tuottajana ja biisinkirjoittajana. Artistinimiä, joita hän on tuottanut ovat muun muassa Kaija Koo, Janna, Nelli Matula ja Tuure Boelius.

”Tuottajan duuni on tallentaa ja välittää se tunne, joka huoneessa on kun biisiä tehdään”, Koivisto sanoo.

Biisintekosessiot alkavatkin useimmiten niin, että jutellaan.

”Mun pitää tietää, mitä sessiossa oleville ihmisille kuuluu.”

Aina ei saada aikaiseksi biisiä. Se ei haittaa.

”Hyvä sessio voi olla myös sellainen, jossa ei synny yhtään musaa. Saattaa syntyä hyvä keskustelu tai hyvä yhteys johonkin ihmiseen. Ne on isossa kuvassa tärkeitä.”

Suurin osa biiseistä ei koskaan mene julkaisuun, ja tuottajapalkkiot jäävät saamatta. Sekään ei harmita.

”Saattaa syntyä träkki, jossa on vaikka hyvä rumpuraita hyödynnettäväksi jossain muussa biisissä.”

Mitä enemmän kokemus kasvaa, sitä paremmin tuottaja osaa ohjata tilannetta siihen suuntaan, että kappaleesta tulisi mahdollisimman hyvä tarkoitukseen, johon sitä tehdään.

OP-1 on Koiviston uusin suosikkityökalu. Laite on sen kokoinen, että sitä voi helposti kierrättää sylistä syliin biisintekosessioissa.

”Toisin kuin raitojen koodaamisessa, tässä työskentelytavassa on sattuman onni mukana. Sama kuin bändisoitossa: joku soittaa vahingossa väärin ja tuleekin hyviä juttuja. Koitan hakea mahdollisimman paljon sellaisia yllättäviä tapahtumia. Soitellessa on aina äänitys päällä.”

OP-1 sisältää rajatun määrän saundeja, rumpukoneen ja neljä raitaa tallennustilaa. Sillä ei saa aikaan mitä tahansa äänisynteesiä. Se sopii Koivistolle hyvin.

”Kun on liikaa valinnanvaraa, on vaikea valita mitään. Tässä on vähemmän vaihtoehtoja, mutta mun mielestä selkeä karaktääri.”

Koivisto ei juurikaan käytä plugarisynia, vaan äänittää paljon audioraitaa.

”Abletonissa on tosi hyvät mahdollisuudet muokata audiota.”

Tuotannoissa kuuluu myös ympäristön ääniä, vaikkapa Espanjan-lomalta taltioituja.

Laulutuotannoissa tärkeintä on autenttisuus ja aito tunnekokemus.

”Hyviä lopputuloksia voi toki saada niinkin, että äänitetään yhtä tavua uudelleen ja uudelleen. Mut se ei ole mun tapa tehdä, koska en itsekään haluaisi, että mua äänitettäisiin niin.”

”Joo ja ei”, vastaa Koivisto kysymykseen: tarvitseeko tuottajan olla guru musiikkiteknologiassa?

”Ei siitä haittaa ole. Mut kyllähän musaa saa tehtyä vaikkei ihan tietäisi, miksi joku kuulostaa joltain. Tässä työssä tiedot karttuu pikkuhiljaa.”

Teknistä briljeeraamista tärkeämpää on se, että pysyy rehellisenä itselleen ja tekemiselleen sekä se, että asiat, jotka motivoivat työhön, ovat oikeita.

On järkevintä on tehdä sellaista musaa ja sellaisia projekteja, joista itse tykkää ja innostuu.

”Se, että yrittää olla jotain muuta kuin on, ei johda pidemmän päälle mihinkään. Miten mä voisin olla parhaimmillani tilanteissa, joissa mulla ei itelläni oo mukava olo”, Koivisto pohtii.

”Mulla on kaipuu oikeisiin biiseihin, joissa on iso stoori.”

Kun pienessä maassa saa onnistumisia ja hittejä, täyttyy kalenteri nopeasti uusista hommista. Voi tulla sellainen mielikuva, että päästäkseen eteenpäin ei parane kieltäytyä mistään.

”Aika monilla freelancereilla alitajunnassa jyskyttää ajatus, että sä oot aina niin hyvä kuin sun edellinen työ on.”

Koivisto on opetellut olemaan itselleen armollinen ja päästämään irti ajatuksesta, että kaikki on pilalla jos joskus epäonnistuu. Hän on esimerkiksi lopettanut Spotify-striimausten kyttäämisen.

”En voi tehdä musaa optimoiden sitä kohti, että striimauksia tulisi mahdollisimman paljon. Vaikka toki popmusassa kaupallisella menestyksellä on merkitystä – vaikka nyt sitten työn jatkuvuuden kannalta”, hän sanoo.

”Mussa on vielä idealistia jäljellä. Uskon, että jos tekee taidetta rehellisesti niin se puhuttelee. Voin pitää menestyksenä biisiä, joka striimaa vain jonkun 20 000 kertaa.”

Koivistoa itseään ovat viime aikoina puhutelleet isot biisinkirjoittajat kuten Joni Mitchell, Neil Young ja Simon & Garfunkel.

”Mulla on kaipuu oikeisiin biiseihin, joissa on iso stoori. Nykyäänhän tehdään paljon hookline-poppia, missä on yksi nokkela laini.”

Orgaaninen saundimaailma tuntuu raikkaalta, ja Koivisto arvelee, että se voi hyvinkin olla tulossa takaisin.

”Tuntuu, että edelleen toivutaan tosta EDM-aikakaudesta, joka oli mun mielestä äänikuvallisesti tosi kovaa ja täyttä.”

Minna Koivisto on 26-vuotias. Hänen lähipiirissään on saman ikäisiä, joiden elämäntilanne on aivan erilainen: on juuri valmistuttu maistereiksi ja vasta hakeutumassa työelämään.

”Musa-alalla työllistyminen ja uran käynnistyminen tapahtuu suht nuorena. Ei mun arjessa tunnu mitenkään siltä, että olisin nuori ja menestynyt”, Koivisto naurahtaa.

Ikä noin ylipäätään tuntuu hänestä täysin irrelevantilta asialta. Samoin sukupuoli.

”Tiedän montakin naistuottajaa, jotka ei vielä ole päässeet niin sanotusti esille. Ehkä muuri on murtumassa. Mitään syytähän sille ei ole, etteikö minkä tahansa sukupuolinen ihminen voisi olla mitä tahansa”, Koivisto sanoo.

Hän ei koe, että ainakaan tuottajakollegat kohtelisivat häntä jotenkin erityisesti. Etenkään nuoremmalta sukupolvelta ei ole tullut vastaan nihkeää suhtautumista.

”Juurikaan”, Koivisto täsmentää.

Joskus hänet on otettu biisileirille kiintiönaisena. Se on tuntunut häiritsevältä.

”Toki olisi kiva, jos asia sanoitettaisiin niin, että me halutaan sut, koska olet paras tai sopivin tähän juttuun. Jos se nyt toistaiseksi vielä vaatii sen, että sukupuolikysymys on merkittävä, niin olkoon sitten niin.”

”Sosiaalista kyvykkyyttä on myös se, että antaa tilaa toisille. Koen, että mun työssä se on tärkeää.”

Joskus nuorempana Koivisto epäili, sopiiko hän musa-alalle ollenkaan, koska on pikemminkin kuuntelija kuin tilaa vievä tyyppi. Lapsena hän oli jopa ujo.

”Ahdisti, kun musaopinnoissa painotettiin, että pitää olla hyvät sosiaaliset taidot ja pitää mennä minglaamaan sinne ja tänne levy-yhtiöbileisiin. Verkostot on tärkeitä kyllä. Sitä minglaamista en kyllä allekirjoita.”

Ei tarvitse olla super-ekstrovertti esiintyjäpersoona pärjätäkseen alalla. Sen ymmärtäminen on vienyt yllättävän paljon aikaa.

”Olen tajunnut, että sosiaalista kyvykkyyttä on myös se, että antaa tilaa toisille. Koen, että mun työssä se on tärkeää.”

2020 on Koivistolle isojen muutosten vuosi. Hän osallistui pari vuotta sitten Music Finlandin Song Castle -leirille ja on sen jälkeen käynyt muillakin kansainvälisillä biisileireillä. Ne ovat menneet hyvin.

On myös Erika Sirola, nousukiidossa oleva suomalais-kanadalainen musiikintekijä ja artisti, jolle Koivisto on tehnyt tuotantoja. Ne on noteerattu.

”Nyt neuvottelen sopimuksesta muutaman ison kansainvälisen kustantajan kanssa ja valitsen hyvistä vaihtoehdoista itselleni parhaan. Toinen kotikaupunkini tulee olemaan Tukholma.”

Koivisto on myös perustamassa omaa firmaa. ”Pakkoyrittäjyydestä” ei ole kyse.

”Ihan pidän siitä, että hallitsen omaa elämääni ja pidän langat käsissäni.”

Hän on päätynyt osakeyhtiöön, jotta voi maksaa esimerkiksi soittajien palkkoja omasta varallisuudestaan riippumatta.

”Toivottavasti liikevaihtoa tulee sen verran, että saan osinkojen maksusta verohyötyä”, Koivisto pohtii.

”Vielä en ole ihan tarkkaan tutkinut sitä uutta mahdollisuutta ohjata tekijänoikeuskorvauksia yritykselle, mutta se tuntuu kyllä hyvältä vaihtoehdolta.”

Tekeillä on myös ensimmäinen ihan kokonainen albumi, jossa Koivisto on tuottajana. Se on Paula Vesalan.

”Aika hyvin”, Koivisto hymyilee.

”Kun olen oma itseni, niin mun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. On vain yksi minä.”

”Tekemisen taso on jo niin korkea, että voidaan pohtia asioita syvemminkin. On upeaa uiskennella mukana, kun Paula tekee musiikkia niin sydämellä.”

Onnekas. Monet musiikintekemisen ammattilaiset kertovat olevansa sitä. Niin myös Koivisto. Ikään kuin menestys olisi sattumaa eikä omalla työllä ansaittua?

”Monissa hetkissä arkikokemus on se, että musanteko on kivaa ja siistii. Kun näkee työryhmässä olleen hyvän fiiliksen jossain Hartsulla niin tuleehan siitä sellainen olo, että on tosi onnekas.”

Entä kilpailu? Biisinkirjoittajia ja tuottajia riittää, ja ala vetää koko ajan uutta lahjakkuutta puoleensa.

”Kun olen oma itseni, niin mun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. On vain yksi minä.”

PAHIS

Kuoppala ei liiemmin nauti kameran kohteena olemisesta, ja siksi vakavasta ilmeestä on tullut osa Pyhimyksen henkilöbrändiä. Hymykuopat tulevat esiin kun kuvaussessio päättyy. Haastattelutilanteessa Kuoppala on helposti lähestyttävä, avoin ja puhelias.

”Mä olen ollut jo koulussa tosi äänekäs ja huomionkipeä. Hölöttänyt koko ajan jotain. Samaan aikaan olen tarkkaillut ulkoapäin sitä pelleä. Nyt teen samaa työkseni”, hän sanoo.

”Olen introvertti, siksi itsereflektio on mulle luontaista.”

Mun sisäistä maailmaani ei voi tavoittaa kukaan, lausuu Pyhimys biisissä Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua.

”Ajattelen, että ihmisen sisäiset ajatukset eivät ole sanoja tai kuvia, vaan joitakin oivalluksen tunteita. Se on musta tosi mielenkiintoista. Miten ne voi jakaa sanojen ja musiikin muodossa, tai haastattelujen?”

Viimeisimmän vuoden aikana median kiinnostus on keskittynyt, enemmän kuin koskaan ennen, henkilöön Pyhimyksen musiikin takana. Pyhimys hyödyntää tilanteen julkaisemalla seuraavaksi levyn, jonka nimi on MIKKO.

Sosiaalisen median kanavillaan hän kertoo tulevasta levystään:

”En halua sanoa, että kyse olisi silti mistään henkilökohtaisemmasta albumista sinänsä, vaan enemmänkin itsereflektiosta sen kautta miten ihmiset heijastaa mulle mun omaa kuvaa niiden käsitysten kautta. Tää on tavallaan identiteettipoliittinen teko, eli haluan ottaa sen tarinan mun omaan hallintaan ja kertoa sen just niin vääristellen, kuin itse valitsen.”

Tammikuussa julkaistava MIKKO on Pyhimyksen seitsemäs soololevy. Edellinen, Tapa poika (2018), on myynyt tuplaplatinaa. Sen toinen single Jättiläinen oli vuoden 2018 striimatuin biisi.

Pyhimys on suositumpi ja työllistetympi kuin koskaan. Viime kesänä hän teki yhteensä puolensataa keikkaa soolona ja eri kokoonpanoissa (Saimaa, Teflon Brothers). Viime Emma-gaalasta Pyhimys roudasi työhuoneelleen 6 pystiä. Hän voitti kaikki sarjat, joissa oli ehdolla.

Kuoppala sai vuoden 2019 Juha Vainio -sanoittajapalkinnon ”kyvystä pukea ikuisuusaiheet ajankohtaiskuosiin ja ajankohtaisaiheet tarinoiksi, jotka tekevät yleisestä yksityistä ja päinvastoin”. Kuoppala tekee tekstejä, jotka jättävät kuulijalle ajattelun ja löytämisen vaivan ja vapauden, sanotaan palkitsemisperusteluissa.

Kuoppala aloitti uransa Pyhimyksenä julkaisemalla omakustanteita. Ensimmäisen nimi oli Poikkeustapaus, koska soolohomman piti olla vain harha-askel.

”Heikki ja Voli meni inttiin, ja aloin tekee soololevyä ikään kuin itselleni. Silloin syntyi Pyhimys-hahmo”, Kuoppala kertoo.

Heikki Kuula ja Voli ovat Kuoppalan nuoruudenystäviä, joiden kanssa hän teki ensimmäisiä räppikokeilujaan Helsingin Malminkartanossa vuosituhannen vaihteessa. Äkkiväärää bilepoppia tekevän Teflon Brothersin kolmikko perusti vuonna 2006.

Kuoppala kertoo, että Pyhimyksen omin tapa kirjoittaa hahmottui jo ensimmäisillä soolojulkaisuilla.

”Omasta mielestäni en ollut silloin yhtään naiivi, ja pateettisissa teksteissä oli jo silloin muka ironiaakin. On ne ekat jutut silti hävettävää kuunneltavaa.”

Pyhimyksen soolotuotantojen tekstit ovat omakohtaisia ja pohdiskelevia, ja niistä puuttuu räpille tyypillinen vakuuttelu omasta paremmuudesta.

”Mulle ei oo ikinä ollut tärkeää vertailla tekemisiäni muihin. Jos vertaan niin teen sen siksi, että erottuisin”, Kuoppala sanoo.

”En muutenkaan allekirjoita hiphopin konventioita. Kuten sitä, että misogyyninen naiskuva on ok, koska se on ’vain bilejuttu’. Miks ylipäätään mitään arvoja pitää yhdistää johonkin tiettyyn ilmaisutapaan?”

”Mun musiikissani minä-hahmo, nimestään huolimatta tai juuri kontrastina sille, ei ole hyvis vaan pahis. Koska mua on aina kiinnostanut, miksi ihminen toimii itsekkäästi.”

Ihmisen kaksijakoisuus on Kuoppalan loputtoman mielenkiinnon kohde. Hän tutkii sitä tekstiensä kautta.

”Mun musiikissani minä-hahmo, nimestään huolimatta tai juuri kontrastina sille, ei ole hyvis vaan pahis. Koska mua on aina kiinnostanut, miksi ihminen toimii itsekkäästi”, Kuoppala kertoo.

”Välillä mun teoria on, että on erilaisia aivojen kerrostumia. On se mantelitumake, joka on sellainen eläinaivo. Ja sen päällä on sosiaalinen aivo, joka yrittää selittää niitä haluja pyrkimyksiä, jotka on tiedostamattomia ja eläimellisiä. Tai sitten on liskoaivo, nisäkäsaivo ja kolmantena tasona ihmisaivo.”

”Toisaalta pohdintani saattavat olla eettisiä: onko hyvää ja pahaa olemassa, vai onko kyseessä vain sosiaalinen rakenne? Nämä on mun loputtoman mielenkiinnon kohteita, ja sen takia en ole tyytynyt siihen, että teen yhden levyn ja sitten kaikki on sanottu. Tosin melkein kaikilla Pyhimys-levyillä sanon, että nyt kaikki on sanottu. Se kuuluu brändiin.”

”Mä uskon, että ihminen on myös ne puolet, joita se ei aktiivisesti toteuta. Kuten Stephen King on sanonut, että hänen kirjojensa pahimmatkin pahikset kertovat hänestä itsestään, niin myös kaikki Pyhimyksessä on minua. Mutta en voisi elää itseni kanssa jos toteuttaisin tosielämässä kaikki ne asiat, joita toteutan levyillä”, Kuoppala sanoo.

”Mulla on enemmän ideoita ja muistiin kirjoitettuja havaintoja kuin aikaa kirjoittaa ne teksteiksi.”

Lyyrikkona Kuoppala on tuottelias. Vaikka hän onkin sitä mieltä, että kaikki aiheet on käytetty ja oivallukset oivallettu, löytyy sanottavaa aina.

”Mulla on enemmän ideoita ja muistiin kirjoitettuja havaintoja kuin aikaa kirjoittaa ne teksteiksi.”

Vielä aikaakin vähemmän Kuoppalalla on henkistä energiaa. Tietokoneen avaaminen ahdistaa. Voi mennä viikko ennen kuin hän saa kuunneltua kolmen minuutin demon.

Sitten kun Kuoppala ryhtyy toimeen, teksti syntyy usein yhdeltä istumalta ja jälki on liki valmista.

”Oon ihan alusta asti kirjoittanut ajatellen, että teksti pitää saada nopeesti valmiiksi. Jälkikäteen viilaan pois epäloogisuudet, joita tekstiin jää kirjoitus-flowssa”, Kuoppala kertoo.

”Yleensä olen tosi järjestelmällinen, mutta sanoittajana impressionisti. Kymmenen viime vuoden aikana itseluottamus on kasvanut niin, että uskon tekstin olevan hyvä jos se kuulostaa ja tuntuu hyvältä.”

Sanoitusten ei tarvitse kestää lähempää teknistä tarkastelua; tavujen laskemista ja riimikaavojen ratkomista.

Cheek puhuu Palefacen 13 kertaa kovempi -kirjassa siitä, kuinka orjallisen tarkka hän on riimien kanssa. Mä oon ihan päinvastainen. Saatan rimmata kaksi kertaa samassa biisissä minä ja sinä, mikä on riimiteknisesti erittäin köyhää.”

”Oon ennemminkin puhuja tai luennoitsija kuin räppäri. Mä ajattelen aina sitä, miten kuulija kuulee lauseen.”

Kun Pyhimys tulkitsee tekstejään, hän keskittyy eri asioihin kuin räpissä ”pitäisi”. Olennaisinta ei ole se, että tavut osuvat iskuille vaan se, miten teksti tulee ulos mahdollisimman luontevasti.

”Toki yritän tehdä musaa mukailevia rytmityksiä, mutta se ei ole ikinä prioriteetti”, Kuoppala sanoo.

”Oon ennemminkin puhuja tai luennoitsija kuin räppäri. Mä ajattelen aina sitä, miten kuulija kuulee lauseen. Mietin, mitä asioita painotan ja sitä, kuinka pitkiä pitkät tavut on ja miten tauotan lauseita. Se on hienosäätöä, ja jopa snare-saundin vaihtaminen voi johtaa siihen, että mun pitää räpätä uudestaan, kun teksti ei enää osukaan biisiin samalla tavalla.”

Juha Vainio -palkinnon perusteluissa sanotaan: Pyhimyksen suosio on kyseenalaistanut käsityksen, että hitissä tekstin pitää olla helppo ja aueta ensikuulemalta. Kuoppala tekee monitulkintaisia lyriikoita, joita kuulija joutuu miettimään ja analysoimaan.

”Mun tekstien punainen lanka ei ole kronologinen. Teksteistä saattaa puuttua pari riviä välistä, ja kuulijan pitää itse täyttää ne tyhjät kohdat. Se, ettei asiaa kerrota kuin lastenkirjassa, aktivoi mieltä”, Kuoppala sanoo.

”Kuten Asa on sanonut: proosa menee eteenpäin, mut biisi menee ympäri, ympäri ja ympäri. Joka kerta kun tullaan kertsiin, pitää olla uusi motiivi tulla siihen samaan toistoon. Niin, että kertsin sisältö on tietyllä tapaa eri, vaikka se onkin sama. Nämä havainnot tekee leikistä mielenkiintoista.”

Kuoppala pyrkii siihen, että sanoitukset koskettaisivat ja olisivat muutakin kuin rytmistä hölinää.

”Hyvä lyriikka voi toki olla myös sitä, että poimii hyvän lainin ja laittaa sen oikeaan paikkaan. Vaikka olenkin Tefloneissa yrittänyt tehdä iskusävelmiä, niin se ei ole ihan mun ominta aluetta.”

Pyhimyksen soololevyillä tapaa olla kantava teema. Pyhimys & Saimaa -albumin (Olisinpa täällä 2019) sanoitusten lähtöajatus oli: Entä jos Pekka Streng olisi ollut räppäri?  Streng oli muusikko ja lauluntekijä, joka menehtyi syöpään 26-vuotiaana.

Tekstien tematiikka käsittelee kuolemaa elämän väistämättömänä osana sekä rakkauden vaikeutta.

”Ajattelen siinä, että jos äkkiä pitäisi purkaa osiin onnen lähde, niin se olisi rakkaus. Elämä on rajallista, eikä rakkaus koskaan ole täydellistä”, pohtii Kuoppala.

”On romanttista rakastua ensisilmäyksellä, mutta entä jos rakastuukin viimeisellä? Jos viimeinen kokemus on rakastuminen, onko se tragedia? Vai olisiko hienoin tapa mennä se, että saa rakastumisen kokemuksen ja kuolee siihen ilman, että se rakkaus koskaan toteutuu?”

Tapa poika -albumilla on isä-poika-teema. Kuoppala sanoo, ettei albumi kerro hänestä, vaan on ennemminkin sukupolvikokemus.

Jättiläinen-biisin kertosäkeistön Kuoppala sanoitti Heikki Salon kanssa. Hän halusi biisin asioita, joita ei itse kirjoittaisi.

Yksinään me täällä ryömitään, on mun laini ja seuraava: Ei jäätävä tuuli laula meille, se laulaa lähteneille, on Heikin. Noissa vaihtuu sivellin hyvällä tavalla. Lauseet sopii mun mielestä tosi hyvin yhteen.”

”Heikki myös kommentoi mun räppiosuuksia tyyliin: tossa on liikaa toistoa, tota mä en ymmärrä. Sain tavallaan vertaistukea ja ihmisen, joka katsoo tekstiä eri kulmasta, mikä oli tarkoituskin. Se homma meni maaliin.”

”Mä koen, että ollaan sekä tekstillisesti että tuotannollisesti poikkeuksellisen kevyen musiikin ympäröimiä, vaikka raskassävytteiset biisit voivat olla tosi voimaannuttavia.”

Mikko Kuoppala on ollut yrittäjä koko musiikkiuransa ajan. Se on hänelle luontevaa. Vuodesta 2013 hän on hoitanut yrityksensä kautta myös Johanna Kustannuksen tuotantopäällikön hommia ja ollut myös joidenkin Universalin artistien A&R. Kokemus on antanut hänelle taitoa ja työkaluja Pyhimyksen soolouran kehittämiseen.

”Mun artistitie on vaatinut sen, että oon ollut A&R. Oon oppinut paljon Rikulta (Mattila), ja oon oppinut paljon artisteilta”, Kuoppala sanoo.

”Tosi pieni osa julkaisuista menee maaliin. Siitä ei pidä ottaa itseensä. Pitää laittaa uutta spagettia pyssyyn ja katsoa, tarttuuko se seinään. Musiikkibisnes on peliä, jossa pitää olla suunnitelmallinen.”

Pyhimyksen valtti on lohduttomuus.

”Mä koen, että ollaan sekä tekstillisesti että tuotannollisesti poikkeuksellisen kevyen musiikin ympäröimiä, vaikka raskassävytteiset biisit voivat olla tosi voimaannuttavia.”

 

Artikkelissa mainitut biisit
Pyhimys: Jättiläinen, san. Väinö Wallenius, Riku Mattila, san. Mikko Kuoppala, Heikki Salo
Pyhimys & Saimaa: Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua,  säv. Eppu Kosonen, Matti Mikkola, san. Mikko Kuoppala

Musiikin maratoonari

Alakotilan kalenteri on aina melkoisen täynnä. Eräällä toukokuun viikolla on ohjelmassa Alakotilan ja bluegrass-viulisti Ruthie Dornfeldin duolevyn miksausta Speedy Saarisen kanssa. On myös laulaja-sellisti Iiris Tarnasen levyn tuottamista, sekä Elias Frigårdin, Markus Räsäsen ja Timo Alakotilan levyn miksausta. Ynnä Senni Valtosen kantelekonsertti, johon Alakotila osallistuu tällä kertaa kuuntelijan roolissa.

Iltapuhteinaan Alakotila tekee sovituksia jousikvartetille ja Rönsy-yhtyeelle.

Työn alla on myös tilaussävellys. Tanskalainen kapellimestari Thomas Dausgaard on ideoinut teoksen 5th Symphony Prelude, jossa vuorottelevat aiheet Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta ja samankaltaiset kansanmusiikkiteemat. Alakotila säveltää yhdessä hänen kanssaan preludit Scottish Symphony Orchestralle. Mukana myös suomalaisia kansanmuusikoita. Preludien kantaesitys ja Sibeliuksen viidennen esitys on elokuussa Royal Albert Hallissa Lontoossa.

Samassa konsertissa viulisti Pekka Kuusisto esittää Sibeliuksen viulukonserton, jonka alkuun tulee preludi – samalla idealla.

”Sibelius tutki kansanmusiikkia ja otti siitä vaikutteita omaan musiikkinsa, joten oli hieno idea yhdistää sitä hänen sinfoniaansa ja konserttoonsa”, Alakotila innostuu.

Viikko sisältää myös opetustunteja Taideyliopistossa, Sibelius-Akatemiassa. Alakotila opettaa säveltämistä, sovittamista, improvisointia sekä vapaata säestystä ja jonkin verran pianon ja harmoonin soittoa.

Tuntiopettajan homma sopii hänelle hyvin, koska se antaa tilaa keskittyä opetukseen ja musisointiin, ei byrokratiaan.

”Opetus on mahtavaa. Siinä tutustuu nuoriin muusikoihin ja jos heillä on omia sävellyksiä, saattaa itsellä olla jotain annettavaa niihin ja niiden sovituksiin. Voin ehdottaa hätätilassa sinne omia kliseitäni”, Alakotila vitsailee.

”Oppilaiden kanssa syntyy usein myös yhteistyökuvioita. Ikäasia ei ole tullut vastaan. Musiikki yhdistää.”

Viikonloppuna pianisti-Alakotilalla onkin sitten pari keikkaa.

”Työssäni kaikkein parasta on monipuolisuus, epäsäännöllisyys ja vaihtelevuus. Selviän hommistani ottamalla päivän kerrallaan ja yhden asian kerrallaan. En ota työpöydälleni montaa asiaa samaan aikaan.”

Alakotila laskee, että hänen töistään on yleensä noin puolet palkatonta.

”Ja se on tässä mun genressä ihan ok.”

Kansanmusiikkikolahduksen Alakotila sai jo nuorena. Tarkalleen ottaen 13-vuotiaana, kun vuodelle 1972 osui kaksi merkittävää juttua: Säveltäjä ja viulistipelimanni Konsta Jylhä konsertoi Nurmijärvellä, ja muusikkoisä Toivo Alakotila tutustui Hattulan kansalaisopiston kautta kaustislaiseen mestaripelimanni Aarne Järvelään.

”Nämä asiat on vaikuttaneet suuntaa-antavasti elämääni.”

Kansanmusiikki siirtyi isältä pojalle, samalla tavoin kuin perinteinen tanssimusiikkikin. Isä soitti haitaria ja viulua, poika harmoonia, myöhemmin pianoa.

”Kansanmusiikki vei mukanaan heti. Ja vie edelleen. Se kokoaa yhteen eritasoiset soittajat, vanhat ja nuoret. Siinä yhdistyvät tunne ja soitollinen taituruus”, Alakotila pohtii mutta päätyy toteamaan, ettei oikeasti tiedä, miksi juuri kansanmusiikki kolahti.

”Siinä on jotain selittämätöntä, jonka ehkä haluankin pitää itselleni mysteerinä.”

Poikana Alakotila kävi klassisen pianon tunneilla ja opiskeli teoriaa. Teoriaopettaja Kari Pettinen kannusti opiskelemaan musiikista ammatin. Koska vapaa soittaminen ja improvisaatio kiinnostivat, tuntui parhaalta vaihtoehdolta sen aikainen Oulunkylän Pop & Jazz -opisto. Alakotila aloitti siellä pianonsoitto- ja teoriaopinnot 19-vuotiaana.

”En varsinaisesti tiennyt pop- ja jazzmusiikista paljoakaan silloin. Mutta pärjäsin teoria-aineissa ja pianonsoitossa.”

Kansanmusiikin rinnalle löytyi uusia mielenkiinnon kohteita ja musiikillisia vaikuttajia jazzin puolelta.

”Muusikko Risto Suurlalta kysyin, miten mä selviän tästä, kun kansanmusiikin tämmäys on niin erilaista kuin jazzin rytmiikka. Sain mielestäni hyvän ohjeen: Ajattele ne eri asioina äläkä sotke niitä keskenään. Älä siis opettele toista musiikkityyliä toisen kautta. Nykyään ne jossain muodossa jopa yhdistyvät mun työssä.”

”Sana fuusio kuvaa hyvin musiikillista tekemistäni”, Alakotila sanoo.

Deadline on Alakotilan suurin inspiraatio – ei välttämättä ”luonnossa käveleminen tai muu sellainen”.

Kun hän saa sävellystilauksen, on toimeksiannossa usein kerrottu, millaista halutaan. Varsin usein pyydetään teosta, jossa on kaikuja kansanmusiikista.

”Eniten vaikutteita otan kansanmusiikin soittotavasta ja rytmiikasta. Esimerkiksi jousituksissa käytän paljon iskualojen yli meneviä synkooppeja sekä aksentteja. Ja tietysti, kun päässä on paljon kansanmusiikkia, se vaikuttaa myös melodioihin.”

Deadline on Alakotilan suurin inspiraatio – ei välttämättä ”luonnossa käveleminen tai muu sellainen”.

”Menen työhuoneelle ja ryhdyn soittamaan. Melodioita ei juuri ole tullut päähän itsestään, ellei sitten ole jotain erityisen tunnepitoisia tapahtumia, kuten vaikka siskon tai äidin merkkipäivät tai isän muistotilaisuus.”

Luovuutta säveltäjänä ylläpitää se, että Alakotila on tavalla tai toisella koko ajan musiikin kanssa tekemisissä.

”Siinä vaiheessa kun miettii, että teenköhän nyt sadatta kertaa samaa kappaletta, on ehdottoman tärkeää saada vaikutteita. Niitä tulee yhtälailla oppilailta kuin kollegoilta. Käyn konserteissa ja kuuntelen musiikkia tilaisuuden tullen.”

Periodimainen säveltäminen sopii Alakotilalle. Palo sävellystyöhön kasvaa, kun työn alla ei ole jatkuvasti jotakin.

”Kun aloittaa säveltämisen tauon jälkeen, on ehkä jossain määrin unohtanut omat kliseensä ja saa aikaan uudenlaista.”

Piano, harmooni, lauluääni ja tietokone ovat Alakotilan keskeisimmät sävellystyökalut. Se, minkä niistä valitsee, vaikuttaa olennaisesti lopputulokseen. Joskus piano voi olla väärä valinta, mutta harmoonin äänenväri houkuttelee sävellyksen esiin. Joskus käy päinvastoin.

Vuoteen 2007 saakka Alakotila kirjoitti kaiken käsin. Sitten hän otti avuksi tietokoneen, ja tekeminen nopeutui huomattavasti. Tämä on johtanut siihen, että sävellystyön aloittaminen saattaa joskus viivästyä.

”Sitä kun tulee ajatelleeksi, että nopeestihan mä sen sitten teen. Mut ei se aina menekään niin. Kyllä kannattaisi laittaa talteen ne ideat, jotka tulee tuoreeltaan mieleen toimeksiannosta. En tykkää siitä, että työt viivästyy, mutta ikävä kyllä joskus on käynyt niin.”

Koska Alakotila on myös muusikko, ei sävellystyön yksinäisyys pääse riivaamaan. Joskus hän saattaa vetäytyä mökille säveltämään, vaikkapa viikoksi. Pidemmät sessiot luonnon helmassa eivät oikein sovi luonteelle.

”Olen aika rauhaton sielu.”

Alakotila innostuu helposti erilaisista projekteista. Hän onkin ollut yli kahdella sadalla levyllä taiteellisena tuottajana, muusikkona, säveltäjänä ja sovittajana. Viime vuonna hän teki keikkaa ja studiotyötä kaikkiaan ainakin 38 eri kokoonpanon kanssa.

”Tykkään tehdä töitä, mutta ihan tuollaista määrää hommia en aio enää ottaa. Meinasi tehdä tiukkaa, vaikka urheilenkin aika paljon kunnon ylläpitämiseksi”, hän naurahtaa.

Vuonna 2015 Timo Alakotila toteutti pitkään hautuneen ajatuksensa soololevyn säveltämisestä. Syntyi Timo Alakotila & Piano (2016). Se oli iso asia. Jännittäväkin.

”Olen keikoilla yleensä enimmäkseen säestäjän roolissa ja saan energiani kanssamuusikoilta. Yksin esiintyessä sellainen vuorovaikutus puuttuu. En mielestäni ole niin hyvä melodioiden soittaja. Kyllä ne onnistuvat, mutta mulla ei ole niihin sellaista rutiinia kuin vaikkapa viulisteilla.”

Ensimmäinen soolokeikka levyn tiimoilta oli Tokiossa maaliskuun alussa 2016. Samalla reissulla taittui maraton.

”Toki! Olen tyypillinen suomalainen”, tuumaa Alakotila kysyttäessä, onko hän joskus pohtinut uravalintaansa.

Yksi solmu tuli eteen, kun hän 15-vuotiaana aloitti klassisen pianon opinnot.

”Eräs opettajani sanoi, että ei kannata enää aloittaa, koska soittotekniikan pitäisi olla jo kunnossa tuossa iässä. Hän kannusti soittamaan vetopasuunaa. En tuntenut soitinta ollenkaan enkä tiennyt sen soittamisesta mitään. Onhan se toki ihan mahtava soitin, ja opettaja tarkoitti hyvää ajatellen, että esimerkiksi Sibelius-Akatemiaan olisi helpompi päästä sillä soittimella. Musta se tuntui ihan kauhealta. Piano tuntui jo silloin omalta. Meni monta viikkoa huonossa fiiliksessä. Tosin vuoden päästä opettaja myönsi olleensa väärässä.”

Vaikka ikä on tuonut itseluottamusta, on perisuomalaisesta itsetunnosta jotain jäljellä. Kehuja on vaikea uskoa ja lyttäävät arvostelut masentavat.

Myöhemmissä opinnoissa omat puutteet mietityttivät useinkin.

Kaj Backlund oli teoria-, sävellys- ja sovitusopettajani Ogelissa. Hän sanoi kerran, ikään kuin sivulauseessa, että pitää verrata itseään vain itseensä ja omaan kehityskohtaansa, ei ikinä muihin. Se oli hyvä neuvo.”

Vaikka ikä on tuonut itseluottamusta, on perisuomalaisesta itsetunnosta jotain jäljellä. Kehuja on vaikea uskoa ja lyttäävät arvostelut masentavat.

”Ikävä kyllä ne laittavat ajattelemaan, sävellänkö jotain ihan… sotkua. Homma on jotenkin niin herkkää.”

Myös se, että keikka ei mene juuri niin kuten on harjoiteltu, saattaa harmittaa.

”Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, huomasiko yleisö mitään. Asia vaan paisuu itselle kovin suureksi. Noissa tilanteissa oon sitten kääntänyt ajattelun niin, että en osaa muutakaan. Ja siksi mun vaan nyt pitää junnata tätä juttua”, Alakotila sanoo ja nauraa.

”Nykyään esiintyessä ajatusta johtaa ideologia: Nauti tilanteesta ja ota sopivasti myös riskejä tarpeen vaatiessa. Tämä ajattelutapa vapauttaa ja antaa hyvää energiaa.”

Alakotila täyttää heinäkuussa 60 vuotta. Paljon taidetta tehneellä säveltäjällä riittää tavoitteita.

”Sinfonia olisi kiva saada kasaan.”

Tulisiko siihen kansanmusiikkivaikutteita?

”No. Ehkä. Vai tuntuisiko se liian ”helpolta” ratkaisulta?”

Timo Alakotila (s. 1959) on uuden suomalaisen kansanmusiikin uranuurtaja: säveltäjä, sovittaja, tuottaja, muusikko ja pedagogi. Alakotilan sävellys- ja sovitustuotanto on laaja ja ylittää genrerajoja. Hän on kirjoittanut teoksia erilaisten kansanmusiikkikokoonpanojen lisäksi big bandeille, klassisille yhtyeille jousikvartetista sinfoniaorkesteriin ja erityylisille populäärimusiikkikokoonpanoille.

Alakotilan instrumentit ovat piano ja harmooni. Yhtyeitä: Maria Kalaniemi duo, JPP, Troka, Nordik Tree, Tango-orkesteri Unto, T for Three, Troka, Luna Nova, Taksi, Psalttamus, May Monday sekä useita duoja ja trioja.

Alakotilalle on myönnetty taiteilijaprofessorin arvonimi vuosille 2012­–2016 ja kolme peräkkäistä valtion säveltaidetoimikunnan viisivuotisapurahaa (alkaen 2001).