Vesala aloitti Hartwall-Areenan keikkansa julkaisemattomalla biisillään Olin kerran täällä. Äiti vieressäni purskahti itkuun jo ensimmäisen minuutin aikana. Seuraavat kaksi tuntia olivat tunteiden vuoristorataa ja kun konsertti päättyi, olo oli yhtä aikaa kevyt ja täysi. Suurissa puitteissa toteutetut musiikkiproduktiot ovat hyvin harvoin koskettaneet minua näin.
Kun tapaan Minna Koiviston, alan oivaltaa, miksi Vesalan lokakuinen areenakeikka oli jotain vieläkin enemmän kuin upeat visut, biisit, artisti ja show.
Koivistolle tuottajan työssä tärkeintä on välittää tunteita.
”Joitakin asioita on helpompi viestiä sävelin, soinnuin ja sävyin kuin sanoin”, hän sanoo.
”Jos tunneviestintä ei ole aitoa, sen kuulee lopputuloksesta. Kun mukana on aito fiilis ja tunnelataus, sen aistii.”
Vesalan Hartwall-keikan musiikkituotanto oli Koiviston tähänastisen uran merkityksellisin projekti. Lisää isoja asioita on tulossa.
Koivisto aloitti muusikon ammattiuransa basistina ja päätyi 19-vuotiaana Robinin bändiin, kun teinitähden rinnalle tarvittiin nuoria soittajia. Niitä tultiin etsimään Sibelius-lukiosta, kun Koivisto ahkeroi abivuottaan.
Hän sai ensimmäisen bassonsa joululahjaksi 10-vuotiaana ja opetteli biisejä kotona korvakuulolta.
”Musiikki on aina ollut iso osa meidän perheen arkea ja elämää. Faija on intohimoinen afroamerikkalaisen rytmimusiikin ystävä. Se vaikutti muhun paljon.”
Basso puhutteli Koivistoa enemmän kuin rummut tai klassinen pianonsoitto, joita hän harjoitteli musiikkiopistossa. Niinpä hän valitsi sen soittimekseen, kun lukioikäisenä siirtyi Pop & Jazz Konservatorion perusopetukseen.
”Silloin aloin soittaa bassoa tosi paljon. Kävi ilmi, että olin siinä ihan hyvä.”
Basistin pesti Robinin bändissä kestikin kuusi vuotta, vaikka lähtökohta oli, että hommaa tehdään yksi kesä. Koivisto pääsi myös hyödyntämään sitä, että oli omaksi ilokseen tehnyt Abletonilla ja Logicilla biittejä.
”Ikään kuin ylenin siinä produktiossa Music Directoriksi, vai miten sitä kutsutaan. Tein ensin yhdessä Jonas Olssonin kanssa tuotantoja Robinin keikoille, ja Jonas on muutenkin auttanut mua tuotantojutuissa alkuun.”
Pikkuhiljaa vastuu siirtyi yksin Koivistolle, ja Robinin Hartwall-Areenan keikalle hän teki musiikkituotannon kokonaan.
”Robin-produktioissa oleminen niin nuoresta asti oli mun koulu alalle. Siinä näki paljon ja tutustui ihmisiin.”
Keikkojen ohella Koivisto opiskeli Metropolian muusikkolinjalla, mutta viihtyi siellä vain puolitoista vuotta. Koulussa läpi käydyt asiat eivät vastanneet niitä kokemuksia, joita hänellä oli työelämästä muusikkona.
”Aika moni on sitä mieltä, että se koulu vähän jumittaa menneessä ajassa. Jos esimerkiksi haluaa työllistyä basistina, pitää myös osata soittaa synaa ja tehdä saundeja. On hallittava esimerkiksi Ableton, että pystyy tekemään taustoja, joita käytännössä kaikki käyttää keikoilla. Siitä ei puhuttu ainakaan siihen aikaan mitään.”
Isoin syy opintojen keskeyttämiseen oli kuitenkin se, ettei Koivisto tiennyt, mitä koululta halusi.
”Ei kukaan muu kuin sinä itse voi tietää, mikä olet taiteilijana. Sitä ei voi ulkopuolelta opettaa. Se prosessi oli mulla siinä vaiheessa vielä alkutekijöissään.”
”Tuottajan duuni on tallentaa ja välittää se tunne, joka huoneessa on kun biisiä tehdään.”
Lapsena Minna ilmoitti isälleen, että hänestä tulee studiomuusikko.
”Semi-lähelle sitä oon sitten päätynytkin”, hän hymyilee.
”Ihanaa, että tällä alalla on muitakin työtehtäviä kuin se esillä oleminen. Artistiudesta en oo koskaan ollut itse kiinnostunut. Tykkään olla taustalla.”
Vuodesta 2015 Koivisto on ollut Kaiku Songsin tallissa tuottajana ja biisinkirjoittajana. Artistinimiä, joita hän on tuottanut ovat muun muassa Kaija Koo, Janna, Nelli Matula ja Tuure Boelius.
”Tuottajan duuni on tallentaa ja välittää se tunne, joka huoneessa on kun biisiä tehdään”, Koivisto sanoo.
Biisintekosessiot alkavatkin useimmiten niin, että jutellaan.
”Mun pitää tietää, mitä sessiossa oleville ihmisille kuuluu.”
Aina ei saada aikaiseksi biisiä. Se ei haittaa.
”Hyvä sessio voi olla myös sellainen, jossa ei synny yhtään musaa. Saattaa syntyä hyvä keskustelu tai hyvä yhteys johonkin ihmiseen. Ne on isossa kuvassa tärkeitä.”
Suurin osa biiseistä ei koskaan mene julkaisuun, ja tuottajapalkkiot jäävät saamatta. Sekään ei harmita.
”Saattaa syntyä träkki, jossa on vaikka hyvä rumpuraita hyödynnettäväksi jossain muussa biisissä.”
Mitä enemmän kokemus kasvaa, sitä paremmin tuottaja osaa ohjata tilannetta siihen suuntaan, että kappaleesta tulisi mahdollisimman hyvä tarkoitukseen, johon sitä tehdään.
OP-1 on Koiviston uusin suosikkityökalu. Laite on sen kokoinen, että sitä voi helposti kierrättää sylistä syliin biisintekosessioissa.
”Toisin kuin raitojen koodaamisessa, tässä työskentelytavassa on sattuman onni mukana. Sama kuin bändisoitossa: joku soittaa vahingossa väärin ja tuleekin hyviä juttuja. Koitan hakea mahdollisimman paljon sellaisia yllättäviä tapahtumia. Soitellessa on aina äänitys päällä.”
OP-1 sisältää rajatun määrän saundeja, rumpukoneen ja neljä raitaa tallennustilaa. Sillä ei saa aikaan mitä tahansa äänisynteesiä. Se sopii Koivistolle hyvin.
”Kun on liikaa valinnanvaraa, on vaikea valita mitään. Tässä on vähemmän vaihtoehtoja, mutta mun mielestä selkeä karaktääri.”
Koivisto ei juurikaan käytä plugarisynia, vaan äänittää paljon audioraitaa.
”Abletonissa on tosi hyvät mahdollisuudet muokata audiota.”
Tuotannoissa kuuluu myös ympäristön ääniä, vaikkapa Espanjan-lomalta taltioituja.
Laulutuotannoissa tärkeintä on autenttisuus ja aito tunnekokemus.
”Hyviä lopputuloksia voi toki saada niinkin, että äänitetään yhtä tavua uudelleen ja uudelleen. Mut se ei ole mun tapa tehdä, koska en itsekään haluaisi, että mua äänitettäisiin niin.”
”Joo ja ei”, vastaa Koivisto kysymykseen: tarvitseeko tuottajan olla guru musiikkiteknologiassa?
”Ei siitä haittaa ole. Mut kyllähän musaa saa tehtyä vaikkei ihan tietäisi, miksi joku kuulostaa joltain. Tässä työssä tiedot karttuu pikkuhiljaa.”
Teknistä briljeeraamista tärkeämpää on se, että pysyy rehellisenä itselleen ja tekemiselleen sekä se, että asiat, jotka motivoivat työhön, ovat oikeita.
On järkevintä on tehdä sellaista musaa ja sellaisia projekteja, joista itse tykkää ja innostuu.
”Se, että yrittää olla jotain muuta kuin on, ei johda pidemmän päälle mihinkään. Miten mä voisin olla parhaimmillani tilanteissa, joissa mulla ei itelläni oo mukava olo”, Koivisto pohtii.
”Mulla on kaipuu oikeisiin biiseihin, joissa on iso stoori.”
Kun pienessä maassa saa onnistumisia ja hittejä, täyttyy kalenteri nopeasti uusista hommista. Voi tulla sellainen mielikuva, että päästäkseen eteenpäin ei parane kieltäytyä mistään.
”Aika monilla freelancereilla alitajunnassa jyskyttää ajatus, että sä oot aina niin hyvä kuin sun edellinen työ on.”
Koivisto on opetellut olemaan itselleen armollinen ja päästämään irti ajatuksesta, että kaikki on pilalla jos joskus epäonnistuu. Hän on esimerkiksi lopettanut Spotify-striimausten kyttäämisen.
”En voi tehdä musaa optimoiden sitä kohti, että striimauksia tulisi mahdollisimman paljon. Vaikka toki popmusassa kaupallisella menestyksellä on merkitystä – vaikka nyt sitten työn jatkuvuuden kannalta”, hän sanoo.
”Mussa on vielä idealistia jäljellä. Uskon, että jos tekee taidetta rehellisesti niin se puhuttelee. Voin pitää menestyksenä biisiä, joka striimaa vain jonkun 20 000 kertaa.”
Koivistoa itseään ovat viime aikoina puhutelleet isot biisinkirjoittajat kuten Joni Mitchell, Neil Young ja Simon & Garfunkel.
”Mulla on kaipuu oikeisiin biiseihin, joissa on iso stoori. Nykyäänhän tehdään paljon hookline-poppia, missä on yksi nokkela laini.”
Orgaaninen saundimaailma tuntuu raikkaalta, ja Koivisto arvelee, että se voi hyvinkin olla tulossa takaisin.
”Tuntuu, että edelleen toivutaan tosta EDM-aikakaudesta, joka oli mun mielestä äänikuvallisesti tosi kovaa ja täyttä.”
Minna Koivisto on 26-vuotias. Hänen lähipiirissään on saman ikäisiä, joiden elämäntilanne on aivan erilainen: on juuri valmistuttu maistereiksi ja vasta hakeutumassa työelämään.
”Musa-alalla työllistyminen ja uran käynnistyminen tapahtuu suht nuorena. Ei mun arjessa tunnu mitenkään siltä, että olisin nuori ja menestynyt”, Koivisto naurahtaa.
Ikä noin ylipäätään tuntuu hänestä täysin irrelevantilta asialta. Samoin sukupuoli.
”Tiedän montakin naistuottajaa, jotka ei vielä ole päässeet niin sanotusti esille. Ehkä muuri on murtumassa. Mitään syytähän sille ei ole, etteikö minkä tahansa sukupuolinen ihminen voisi olla mitä tahansa”, Koivisto sanoo.
Hän ei koe, että ainakaan tuottajakollegat kohtelisivat häntä jotenkin erityisesti. Etenkään nuoremmalta sukupolvelta ei ole tullut vastaan nihkeää suhtautumista.
”Juurikaan”, Koivisto täsmentää.
Joskus hänet on otettu biisileirille kiintiönaisena. Se on tuntunut häiritsevältä.
”Toki olisi kiva, jos asia sanoitettaisiin niin, että me halutaan sut, koska olet paras tai sopivin tähän juttuun. Jos se nyt toistaiseksi vielä vaatii sen, että sukupuolikysymys on merkittävä, niin olkoon sitten niin.”
”Sosiaalista kyvykkyyttä on myös se, että antaa tilaa toisille. Koen, että mun työssä se on tärkeää.”
Joskus nuorempana Koivisto epäili, sopiiko hän musa-alalle ollenkaan, koska on pikemminkin kuuntelija kuin tilaa vievä tyyppi. Lapsena hän oli jopa ujo.
”Ahdisti, kun musaopinnoissa painotettiin, että pitää olla hyvät sosiaaliset taidot ja pitää mennä minglaamaan sinne ja tänne levy-yhtiöbileisiin. Verkostot on tärkeitä kyllä. Sitä minglaamista en kyllä allekirjoita.”
Ei tarvitse olla super-ekstrovertti esiintyjäpersoona pärjätäkseen alalla. Sen ymmärtäminen on vienyt yllättävän paljon aikaa.
”Olen tajunnut, että sosiaalista kyvykkyyttä on myös se, että antaa tilaa toisille. Koen, että mun työssä se on tärkeää.”
2020 on Koivistolle isojen muutosten vuosi. Hän osallistui pari vuotta sitten Music Finlandin Song Castle -leirille ja on sen jälkeen käynyt muillakin kansainvälisillä biisileireillä. Ne ovat menneet hyvin.
On myös Erika Sirola, nousukiidossa oleva suomalais-kanadalainen musiikintekijä ja artisti, jolle Koivisto on tehnyt tuotantoja. Ne on noteerattu.
”Nyt neuvottelen sopimuksesta muutaman ison kansainvälisen kustantajan kanssa ja valitsen hyvistä vaihtoehdoista itselleni parhaan. Toinen kotikaupunkini tulee olemaan Tukholma.”
Koivisto on myös perustamassa omaa firmaa. ”Pakkoyrittäjyydestä” ei ole kyse.
”Ihan pidän siitä, että hallitsen omaa elämääni ja pidän langat käsissäni.”
Hän on päätynyt osakeyhtiöön, jotta voi maksaa esimerkiksi soittajien palkkoja omasta varallisuudestaan riippumatta.
”Toivottavasti liikevaihtoa tulee sen verran, että saan osinkojen maksusta verohyötyä”, Koivisto pohtii.
”Vielä en ole ihan tarkkaan tutkinut sitä uutta mahdollisuutta ohjata tekijänoikeuskorvauksia yritykselle, mutta se tuntuu kyllä hyvältä vaihtoehdolta.”
Tekeillä on myös ensimmäinen ihan kokonainen albumi, jossa Koivisto on tuottajana. Se on Paula Vesalan.
”Aika hyvin”, Koivisto hymyilee.
”Kun olen oma itseni, niin mun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. On vain yksi minä.”
”Tekemisen taso on jo niin korkea, että voidaan pohtia asioita syvemminkin. On upeaa uiskennella mukana, kun Paula tekee musiikkia niin sydämellä.”
Onnekas. Monet musiikintekemisen ammattilaiset kertovat olevansa sitä. Niin myös Koivisto. Ikään kuin menestys olisi sattumaa eikä omalla työllä ansaittua?
”Monissa hetkissä arkikokemus on se, että musanteko on kivaa ja siistii. Kun näkee työryhmässä olleen hyvän fiiliksen jossain Hartsulla niin tuleehan siitä sellainen olo, että on tosi onnekas.”
Entä kilpailu? Biisinkirjoittajia ja tuottajia riittää, ja ala vetää koko ajan uutta lahjakkuutta puoleensa.
”Kun olen oma itseni, niin mun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. On vain yksi minä.”
