EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Koukuttava tekijänoikeusjännäri

Tekijä: Sanna Korkee

Koukuttava tekijänoikeusjännäri

Julkaistu

Harvoin on lainsäätämisestä käyty yhtä värikästä keskustelua kuin viime kesän ja kuluvan syksyn aikana. Seurasin yllätyskäänteitä ja vaihtoehtoisia totuuksiakin sisältävää draamaa varsin tiiviisti. Loppu oli onnellinen, mutta sisälsi tietysti koukun – lupaukseksi tarinan jatkumisesta.

Euroopan parlamentti äänesti tekijänoikeuslainsäädännön uudistuksesta 12. syyskuuta. Tärkein uudistus musiikintekijöille on esittelijä Axel Vossin muotoilema artikla 13. Se poistaa ns. arvokuilun eli velvoittaa suuret kaupalliset alustapalvelut, esimerkiksi YouTuben, sopimaan etukäteen tekijänoikeudellisen sisällön käytöstä ja korvaamisesta. Tähän asti alustapalvelut ovat hyödyntäneet laissa olevaa porsaanreikää, jonka turvin ne ovat vääristäneet kilpailua esimerkiksi Spotifyn kaltaisten, tekijänoikeuksista asianmukaisesti maksavien toimijoiden kanssa.

Joitakin hitusia YouTubesta on tilille saattanut tipahtaa, jos on onnekkaasti saanut mainoksen videonsa kylkeen. Mutta kohtuullista korvausta se ei ole, läpinäkyvyydestä puhumattakaan.

Parlamentti äänesti selkein numeroin sekä artikla 13:n hyväksymisen että koko tekijänoikeusdirektiivin puolesta. Kiitokset erityisesti omille parlamentaarikoillemme, jotka tukivat ammattimaista musiikintekemistä ja sisällöntuotantoa. Erityiskiitos niille, jotka rohkenivat kuunnella, keskustella, ajatella uudestaan ja muuttaa kantaansa.

Toisinkin olisi nimittäin voinut käydä: Kun direktiivistä kesällä äänestettiin ensimmäisen kerran, luvut olivat hieman toisenlaiset, ja parlamentti äänesti itselleen jatkoaikaa päätöksentekoon.

Me tekijät ympäri Eurooppaa lobbasimme avoimesti kuin viimeistä päivää, mutta niin teki vastapuolikin. Media täyttyi uhkakuvista, joissa kuluttajia ja yrityksiä peloteltiin linkkiveroilla, meemikielloilla ja Wikipedian sulkemisella. Parlamentin sähköpostit tukkiutuivat miljoonista ”tavallisten netinkäyttäjien” viesteistä.

Paljastui kuitenkin, että viestimyrskyn ja jättimäisten nettikampanjoiden takaa löytyi toimijoita, joita muun muassa Google ja muut teknologiajätit tukevat. Ja kun aktivistit äänestystä edeltävänä päivänä järjestivät useissa Euroopan kaupungeissa mielenosoituksia, niihin ilmestyikin vain kourallinen ihmisiä. Gogolin kuuluisat kuolleet sielutko siellä netissä mellastivat?

Nettisarjan seuraava jakso alkaa ns. trilogilla, jossa Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio päättävät tekijänoikeusdirektiivin lopullisesta tekstimuodosta. Lopullinen vahvistus tapahtunee vuoden 2019 alussa.

Direktiivin voimaatulo tietää muutoksia myös kansalliseen lainsäädäntöön, seuraamisen arvoinen jakso sekin. Suomi on nimittäin yksi niitä harvoja Euroopan valtioita, jotka ovat vastustaneet Vossin versiota artikla 13:sta eli arvokuilun poistamista; OKM on mm. vedonnut vapaaehtoiseen sopimiseen korvauksista toimijoiden kanssa.

Valitettavasti emme elä paratiisissa, jossa jättimäiset toimijat todella vapaaehtoisesti luopuisivat saavutetuista eduista. Säätelyä tarvitaan, jotta demokratia toteutuisi. Ja jotta tekijöiden pieni mutta sinnikäs ääni tulisi kuulluksi myös huutomerkkien ja caps lockien kulttuurissa.

Jatko-osia odotellen!

Kirjoittaja on Suomen Musiikintekjät ry:n hallituksen puheenjohtaja.

Taiteellisen työn vastapainoksi politiikkaa

Julkaistu

”Otin yhteyttä Helsingin Vihreisiin ja kysyin pääsenkö ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Yllätyksekseni pääsin heti ensimmäisissä vaaleissa läpi. Se oli vuonna 2001.

Mun motiivi lähteä kunnallispolitiikkaan oli aika naiivi. Ajattelin, että olisi mukava kantaa korteni kekoon ja olla mukana päättämässä kotikaupunkini asioista.

Poliittinen ambitioni ei ole niin vahva, että haluaisin lähteä tekemään sitä valtakunnan tasolla. Silloin se olisi myös kokopäivähomma, ja ainakin tähän asti mua on kiinnostanut enemmän musiikin tekeminen.

Persoonassani sellainen piirre, että olen lapsuudesta asti halunnut mieluummin olla mukana kuin en olla mukana. Jos katsoo sitä, mitä olen tähän mennessä saanut elämässäni aikaan, on siinä aikamoinen diversiteetti. Ehkä se kertoo myös siitä, että jos jotain pyydetään, mun on vaikea sanoa ei.

Politiikka on elämäni suunnittelematon sivupolku, joka tuo vastapainoa taiteelliselle työlle. Siellä saa tehdä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä musiikin tai edes kulttuurin kanssa.

Olen muun muassa ollut pitkään Vuosaaren Urheilutalo Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Se on Suomen toiseksi suurin uimahalli. Siinä oppii yhtä sun toista maailmasta ja löytää itsensä yllättävistä tilanteista. Olen kuitenkin taustaltani rockbändin rumpali.

”Teoston toimialan tärkeimmät asiat liittyvät tällä hetkellä nähdäkseni digitalisaatioon ja sitä kautta lainsäädäntöön sekä EU-tasolla että Suomessa.”

Kun multa kysyttiin kiinnostusta Teoston hallituksen jäsenyyteen, niin ajattelin, että miksi ei. Tietenkään ehdokkaaksi lupautuminen ei tarkoittanut, että mut sinne automaattisesti valittaisiin.

Tänä vuonna ollaan pidetty Rajattoman kanssa breikkiä. Siksi oli hyvä aika aloittaa tämä hallituspesti. On ollut aikaa perehtyä uusiin asioihin.

Teoston toimialan tärkeimmät asiat liittyvät tällä hetkellä nähdäkseni digitalisaatioon ja sitä kautta lainsäädäntöön sekä EU-tasolla että Suomessa. Musiikkimaailma on muuttunut niin nopeasti, että muutoksessa mukana pysyminen on vaikeaa. Samaan aikaan pitäisi pystyä olemaan hyödyksi asiakkaille ja oikeudenomistajille. Siksi pitää olla koko ajan vähän varpaillaan.

Mun oma vaikutelma on, että poliitikkoja on vähän vedetty narusta. Oikeudenomistajat ja tekijänoikeusjärjestöt nähdään aika helposti pahana, kontrolloivana ja vapautta vastaan olevana puolena. Meidän pitää pystyä osoittamaan, että oikeudenomistajien etu on viime kädessä myös kuluttajien etu.

Tietysti myös tekijänoikeusjärjestöjen pitää olla mukana lobbaamassa päättäjiä ja kertomassa omista näkemyksistään. Vaikka me miten tuotaisiin omia näkemyksiämme esiin ja esitettäisiin vaihtoehtoisia toimintatapoja, saattaa silti käydä niin, että joku asia hävitään.

YouTube ja muut suoratoistopalvelut ovat todella vahvoilla siinä, millaisilla muskeleilla ne pelaavat tässä tilanteessa. Jos ne ovat sitä mieltä, että eivät halua maksaa tekijänoikeuskorvauksia, tai haluavat maksaa niitä erittäin vähän, niiden on helppo saada näkemyksilleen tukea.

Tällä hetkellä tietyt isot toimijat näkevät tekijänoikeusasiat eri tavalla kuin me. Siksi on olennaista, että Teostolla on kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Se helpottaa Suomen kaltaisen pienen alueen vaikutusmahdollisuuksia.

Mulla ei ole mitään aavistusta siitä, mihin tämä kaikki johtaa kymmenen tai 20 vuoden kuluttua. Muutos on ollut niin nopea ja ennustamaton, että on helppo maalailla kaikenlaisia dystopioita siitä, mihin ollaan menossa. Se on kuitenkin vain arvailua.

Rajattomalla oli viime vuonna 20-vuotisjuhlavuosi. Tämän vuoden se on ollut tauolla. Olen ymmärtänyt, että se on ollut kaikille hyvä ja tarpeellinen kokemus. Kaikki ovat saaneet tehdä, mitä haluavat.

Marraskuun lopussa alkaa meidän perinteinen joulukiertue. Rajaton on tehnyt niitä vuodesta 2003 lähtien. Keväälläkin näyttäisi olevan kaikenlaista. Me tehdään noin puolet keikoista ulkomailla.

Tulevista levytyksistä ei ole vielä mitään suunnitelmaa. Meillä ei edes ole voimassa olevaa levytyssopimusta.

Sävellän koko ajan kuoro- ja lauluyhtyemusaa. Teen myös tilauksesta sovituksia ja vedän workshopeja Suomessa ja ulkomailla.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa 2000-luvulla hypännyt takaisin freelance-maailmaan. Ei ole ollut bändiä, jonka kalenterin mukaan mennään. Töitä on ollut paljon, mutta olen itse saanut päättää aikatauluista.

Don Huonot täyttää ensi vuonna 30 vuotta. Suunnitelmissa on tehdä muutamia keikkoja. Olen tykännyt Don Huonojen satunnaisista jutuista tosi paljon, koska muuten ei tule juurikaan rumpuja soitettua.”

 

Sinulla on omaisuutta – pidä siitä hyvää huolta!

Julkaistu

Sain jäseneltämme viestin: ”Moi Aku! Mulle tuli Teostosta sähköposti, jossa Teosto ilmoittaa vastaanottaneensa tiedon kustannussopimuksesta. Kyseessä on tuore biisi, jossa on monta tekijää. Ilmoituksen mukaan meidän kaikkien osuudet oli merkattu kustannetuiksi. Minä en ole koskaan ollut missään yhteydessä ko. kustantajaan eikä se minuun. Meillä ei ole suullista eikä kirjallista sopimusta. Voiko kustantaja tosiaan merkata yksipuolisella ilmoituksella minun osuuteni meidän biisistä kustannetuksi? Mitä teen?”

Selvitin asiaa Teoston tekijä- ja kustantaja-asioiden päällikkö Jani Jalosen kanssa. Hänen mukaansa tällaisessa tilanteessa tulee laittaa sähköpostia Teostoon (omateostoa(at)teosto.fi) ja kertoa tilanteesta. Teosto pyytää kustantajalta kirjallisen kustannussopimuksen nähtäväksi, ja jos kustannusosuutta ei voida todistaa, Teosto selvittää oikeat jakosuhteet ja korjaa rekisteröinnin.

Jani ohjeisti myös co-write-tilanteissa sopimaan muiden tekijöiden kanssa jakosuhteista ja tekemään teosilmoituksen mahdollisimman nopeasti teoksen valmistumisen jälkeen. Hänen mukaansa musiikintekijän kannattaa seurata omien teostensa ja niiden rekisteröintien tilannetta Teoston verkkopalvelussa.

Jani kertoi, että aina, kun joku muu lisää sinut teokseen oikeudenomistajaksi, saat siitä ilmoituksen sähköpostilla. Ilmoitukseen kannattaa reagoida heti, jos vastaanotat ilmoituksen, jonka syytä tai yhteyttä et tiedä, tai jos siinä on mielestäsi vääriä kirjauksia.

Sinulla on omaisuutta, aineetonta omaisuutta. On oma etusi pitää omaisuudestasi hyvää huolta. Kirjaudu Teoston verkkopalveluun ja tarkista omaisuuteesi liittyvät tiedot – se on sinun arvo-osuustilisi. Lisäksi on tärkeää tarkistaa kaikki Teostosta tulevat sähköpostit ja olla aktiivinen mahdollisten teosrekisteröintiin liittyvien virheiden korjaamiseksi.

”Musiikintekijän kannattaa seurata omien teosten ja niiden rekisteröintien tilannetta Teoston verkkopalvelussa.”

En ota kantaa siihen, oliko tämä virheellisen teosrekisteröinnin takana inhimillinen vai vähemmän inhimillinen virhe, mutta meidän musiikintekijöiden on hyvä tiedostaa, että Teoston nykyiset käytänteet mahdollistavat sen, että tällaista voi tapahtua. Musiikintekijän oma aktiivisuus on avainasemassa havaittujen virheiden korjaamisessa. On tärkeä tiedostaa, kuka on sovittu teosrekisteröinnin tekijäksi ja seurata, että rekisteröinti on tehty niin kuin on sovittu.

Uskon ja toivon, että Teostoon rakennetaan lähitulevaisuudessa verkkopalvelu, jossa olisi kätevä hyväksymiskäytäntö teosrekisteröinneille, osuuksien sopimiselle ja niihin mahdollisesti tehtäville muutoksille. Tämä on ajankohtainen ja tärkeä kehityssuunta. Muilla aloilla vastaavia hyväksymiskäytäntötoteutuksia on tehty eri teknologioilla (mm. lohkoketju). Tekijänoikeusalan – meidän Teostomme – tulee pysyä tällaisessa kehityksessä mukana.

Kirjoittaja on Suomen Musiikintekijät ry:n toiminnanjohtaja.

Laulu soi hetken ja elää!

Julkaistu

Pianisti Jussi Tuurna (s.1965) tunnetaan erityisesti kirjailija Pirkko Saision luottosäveltäjänä. Kansallisteatteriin vuonna 2011 valmistunut Homo! kohautti aiheellaan ja valloitti väkevällä musiikillaan. Tuurnan nimi loisti valtavissa mainoksissa. Täysille katsomoille mennyt esitys sai jatkoa kolmen vuoden päästä. Slava! Kunnia jatkoi samalla linjalla. Tällä kertaa maalitauluksi joutuivat diktaattorit.

Musta Saara täydensi trilogian syyskuussa 2018. Sen käsikirjoitus on tuttua Saisiota, joka ei väistele mitään. Nyt polttopisteessä ovat kansojen liikehdintä ja ihmisarvon alennustila. Läpisävelletyissä teoksissa musiikilla on vahva rooli tarinankuljetuksessa. Tuurna on ensisijaisesti säveltäjä, mutta samalla Saision tekstin tulkki. Lauluilla on mahtava voima, eikä Tuurna pelkää ottaa kantaa.

”Kaikki materiaali lähtee tekstin antamasta impulssista, ainakin näissä minun tekemisissä. Voi olla toisenlaistakin musiikkiteatteria. Nämä ovat olleet hyvin tekstilähtöisiä, ja siksi sen tekstin täytyy inspiroida.”

Saision teksti ei ole mitään sisäsiistiä viihdettä West Side Storyn hengessä.

”Mustassa Saarassa on perinteisiä lauluja ja paljon oopperamaista sävellettyä dialogia. Mutta nämä Saikin kanssa tehdyt teokset ovat erilaisia kuin perinteiset musikaalit, joissa haetaan tietynlaisia karaktäärisiä biisejä. Nämä ovat muodoltaan anarkistisempia.”

Trilogian biisimateriaalin kirjo on melkoinen: marssimusiikkia, unkarilaista romanimusiikkia, kabareeta ja oopperamaisia kuoro-osuuksia. Tämä vaatii säveltäjältä laajaa musiikintuntemusta.

”Onhan siinä jokin logiikka, että löysin paikkani juuri musiikkiteatterin puolelta.”

Siemenet monialaisuuteen kylvettiin Jussi Tuurnan lapsuudessa. Isän kanssa koetut soittohetket olivat lähtölaukaus musiikin tekemiseen. ”Mikä vain on mahdollista”, oli pelimanni-isän motto.

”Se oli todella hauskaa. Siinä oli sosiaalinen puoli ja kommunikaatio. Sieltä on varmasti tullut paljon eväitä. Isä soitti vähän kaikkia instrumentteja pianosta haitariin, bassosta alttotorveen. Ne sessiot jatkuivat silloinkin, kun olin jo ammatissa – ja vielä isän viimeisenä kesänäkin soitettiin.”

Teatteri tuli äidin puolelta. Hän on kirjallisuuden tutkija ja suomen kielen opettaja.

”Onhan siinä jokin logiikka, että löysin paikkani juuri musiikkiteatterin puolelta.”

Lukioajan bändikuvioissa piano oli pääinstrumentti, mutta musiikinopiskelu antoi vielä odottaa. Teatteri kiehtoi enemmän, ja kun Tuurna pääsi Tampereen yliopistoon opiskelemaan teatterikirjallisuutta, hän päätyi myös Ylioppilasteatteriin. Silloin palaset loksahtivat paikoilleen.

”Tein siellä käytännössä samaa duunia kuin nyt Kansallisteatterissa. Se oli tärkeää. Siellä minulle kirkastui musiikin ja teatterin liitto.”

Hänelle valkeni myös se, että oppia musiikista oli saatava. Alkoi systemaattinen pianonsoiton ja musiikin opiskelu Sibelius-Akatemiassa.

”Sain hyvät opettajat, jotka jaksoivat käydä asioita kanssani läpi. Siitä olen ikuisesti kiitollinen. Ei musta koskaan olisi tullut musaopettajaa eikä konserttipianistia, mutta opiskelu avasi väylän musiikin dramaturgiaan ja rakenteisiin. Se oli todella tärkeä vaihe.”

”Olen halunnut viedä eteenpäin brechtiläistä traditiota teatteriryhmästä,
jossa musiikki on orgaaninen osa teatteriyhteisön keskinäistä kanssakäymistä.”

KOM-teatteri oli seuraava tärkeä pysäkki. Markus Fagerudd pyysi Tuurnan pianistiksi Kaj Chydeniuksen säveltämään Sevillan parturiin. Se on kahdelle pianolle ja teatteriseurueelle tehty ooppera. Ensi-illan jälkeen Fagerrudd lähti kuitenkin Saksaan opiskelemaan, ja Tuurnalle annettiin projektin vetovastuu.

”Jälkeenpäin ajatellen sillä oli tärkeä merkitys ammatti-identiteettiini. Sain ottaa työnjohdollisen vastuun musiikista. Se oli hieno luottamuksenosoitus KOM-yhteisöltä. Se projekti ja keskustelut Markuksen kanssa olivat todella tärkeitä.”

Tuurna sanoo yhä kantavansa KOM-teatterin musiikillista perinnettä mukanaan. Hänet voikin nähdä jatkumona Chydeniuksen ja Eero Ojasen jäljille.

”Olen halunnut viedä eteenpäin brechtiläistä traditiota teatteriryhmästä, jossa musiikki on orgaaninen osa teatteriyhteisön keskinäistä kanssakäymistä. Kaikki tekevät musiikkia ja laulavat.”

”Musiikkiteatterin taso paranee.
Samaan aikaan musiikkiteatterin koulutus on haparoivaa ja lyhytnäköistä.”

Tuurna työskenteli 12 vuotta musiikin lehtorina Teatterikorkeakoulussa, mutta viisi vuotta sitten opetustyö sai jäädä. Koulutuksen tilasta puhuttaessa hän kuohahtaa.

cMusiikkiteatterin taso paranee. Samaan aikaan musiikkiteatterin koulutus on haparoivaa ja lyhytnäköistä. Rahakirstujen päällä istuvat ihmiset eivät sitoudu kuin lyhyisiin pilottiprojekteihin. Se on sietämätöntä. On silkkaa idiotismia lakkauttaa aluepoliittisista syistä Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinja, jolla oli vahvat näytöt kaikilla mittareilla kymmeneltä vuodelta.”

Silti Tuurna on ilahtunut alalle tulevien ammattilaisten laaja-alaisuudesta. Ajat, jolloin näyttelijälle riitti pelkkä vahva ilmaisu ilman tarkempaa sävelkorvaa, ovat takana. Uudet näyttelijät ovat usein taitavia laulajia.

Tekemisen tason nousu kristallisoitui upealla tavalla Tuurnan ja Anna-Mari Kähärän säveltämässä Kummitusjunassa (Helsingin Kaupunginteatteri, 2015).

”Siinä oli Kaupunginteatterin parhaat laulajat, joilla kaikilla oli ollut klassikkomusikaalien isoja rooleja. Heidän kanssaan tekeminen oli tosi kivaa. Säveltäjä saa valtavat mahdollisuudet silloin, kun instrumentti on hyvä ja nopea.”

Kuitenkin säveltäjän täytyy tuntea kuoronsa, etteivät liian vaikeat osuudet nouse harjoitusvaiheessa ongelmiksi.

”On tietysti järkevää ottaa huomioon laulajan erityispiirteet. Jos tekee jotain laulajalle mahdotonta, sahaa vain oksaa itseltään.”

”Työn mielenkiintoisin puoli on se, että muuttujia on niin paljon.”

Mitä säveltäjä ajattelee, kun kädessä on käsikirjoitus ja tyhjä nuottipaperi?

”Saision kanssa prosessi on hyvin perinteinen. Saan käsikirjoitusta lukemalla käsityksen tarinan tapahtumista, henkilöistä ja jännitteistä. Siitä pääsen liikkeelle.”

Tuurna miettii kokonaisuutta ja sitä, miten kyseisessä kerrontatavassa pyritään ilmaisemaan asioita. Hän inspiroituu saadessaan mielikuvitella tilanteita.

”Ennen kaikkea sitä, kuka tämä henkilö on ja mitä hän ilmaisee tällä laulullaan. Onko hän epätoivoinen vai onnellinen, vai onko hän jotain muuta? Mikä käänne tämän henkilön kaaressa tapahtuu? Se vaikuttaa sävellykseen.”

Moni voisi ahdistua valintojen loputtomuudesta ja kirjavuudesta. Tuurnalle käy päinvastoin.

”Työn mielenkiintoisin puoli on se, että muuttujia on niin paljon.”

Kun kokonaisuus on hahmottunut, säveltäjä ja kirjailija keskustelevat kohtauksista. Mitä selvempi käsitys säveltäjällä on kirjailijan visioista, sitä helpompi on ryhtyä työhön.

”Ensimmäisen version aikana motiivit alkavat hahmottua. Toisella kierroksella pystyy jo näkemään läpikulkevia teemoja. Näkee, missä vaiheessa katsojalle pitää antaa vinkkejä esimerkiksi underscore-musiikin keinoin – niin kuin leffassakin.”

Joskus tosin käy niin, että säveltäjän täytyy odottaa kirjailijalta valmista tekstiä. Vaikka käsikirjoituksen perustuksia vielä muutettaisiinkin, työn täytyy edetä ja musiikkia pitää saada työstettäväksi.

”Mun deadline tulee siitä, että 20 näyttelijää odottaa harjoituksissa. Se pitää oman koneen käynnissä. Olisi sietämätöntä mennä näyttelijöiden eteen tyhjin käsin. Jos teksti on myöhässä, säveltäjän työpäivät pitenevät lopussa. Se täytyy huomioida myös sopimusta tehdessä; aikaa omalle tekemiselle pitää olla tarpeeksi.”

Tuottelias pitää olla. Eikä saa lamaantua, vaikka olisi kiire. Prosessin aikana Tuurnan tavoite on säveltää joka päivä jotain. Hänellä ei ole varastoa, mistä kauhoa materiaalia, mutta hän kierrättää ja jalostaa kun se on aiheellista.

”Jo dramaturgiankin kannalta on järkevää kierrättää materiaalia teoksen sisällä. Aina on tiettyä toisteisuutta. Melodia, harmonia tai tietty soundi voivat seurata karaktääriä matkan varrella ja muuntua siten, miten tarinankuljetus edellyttää. Myös vanhoja biisejä voi hyvällä omallatunnolla kierrättää. Homossa oli koskettava bolero, jossa on kaunis melodia. Otin sen Mustan Saaran kohtaukseen, jossa kuultiin instrumentaalina suomalaista haikeaa tangoa.”

Teatteriesityksessä laulut kuullaan yleensä vain kerran, mutta toisaalta yleisö kuuntelee keskittyneesti sen, mitä heille tarjotaan.

”Olen siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että Slava ja Homo ovat menneet hyvin ja saaneet kumpikin 70–80 näytöstä. Se on paljon. Silloin teos on jo tavoittanut sen yleisön, jonka se Suomessa voi sillä hetkellä tavoittaa. Menee 5–10 vuotta ennen kuin kukaan tarttuu siihen uudelleen. On toki poikkeuksiakin. Kuten Matti Puurtisen ja Jussi Helmisen Myrskyluodon Maija, jota on esitetty tosi paljon.”

Tuurna pohtii, että teatterikokonaisuuksista voisi koostaa vielä albuminkin. Näin laulut eläisivät vielä esityksien jälkeenkin.

”Aina siellä on biisejä, jotka toimivat kontekstin ulkopuolellakin. Niille toivoisi myös teoksesta irrotettuna ulkopuolista elämää.”

Tuurna on esittänyt Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia Anna-Mari Kähärän ja Eeva Kontun kanssa Tampereen Teatterikesässä.

”Ne ovat olleet hienoja konsertteja. Tarinankuljetukseen liittyvät biisit saavat uuden elämän, kun ne esitetään alkuperäisestä yhteydestään irrotettuna.”

Musiikkiteatterisäveltäjä on aina osa taiteellista ryhmää, eikä egoa saa päästää väärällä tavalla irti.

”Se ei missään nimessä tarkoita, että tekisi huonompaa jälkeä. Pitää huomioida tarinankuljetus, liike, äänitehosteet, valot ja niin edelleen. Musiikki on tietysti musiikkiteatterin ydin, sen sydän. Parhaimmillaan musiikki saa lisää tehoja teatterillisista tapahtumista joko samaan suuntaan tai niitä vastaan kontrastoiden.”

”Minulle rutiini tuo työmoodin. Inspiraatiota ei tarvitse hakea muualta.”

Kotona työskentely sopii Tuurnalle. Hän on parhaimmillaan aamulla.

”Syön aamiaisen rauhassa ja käyn koirien kanssa lenkillä. Aamurutiinien jälkeen pääsen totaaliseen vapauteen ja saan vain säveltää. Eihän se kovin boheemia ole, mutta minulle sopii tällainen työskentely. Silloin syntyy valmista.”

Vanhan puutalon yläkerrassa on tietokone. Sävellysvaiheessa ensisijainen työkalu on kuitenkin piano.

”Aloitan aina pianon ääressä, siinä viihdyn. Tarvitsen myös yksinäisyyttä ja rauhaa. Hyvä takaraja työpäivälle on se, kun puoliso tulee iltapäivällä kotiin. Silloin laitan kioskin kiinni. Mutta totta kai jokaiselle tulee sellaisia tilanteita, että aikataulut paukkuu.”

Kerran Ylellä koneet hajosivat, ja leffan leikkaus myöhästyi reippaasti. Studio muusikkoineen oli jo buukattu, eikä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä pitkiä päiviä ilman vapaita.

”En tykkää sellaisesta yhtään. Pidän siitä, että päivässä on selkeä rakenne. On hyvä nähdä kalenterista, että seuraavat kuukaudet sävellän teosta ja saan tehdä itse aikatauluni. Minulle rutiini tuo työmoodin. Inspiraatiota ei tarvitse hakea muualta.”

Sävellyksiä

Musiikkiteatteri
Trilogia:
Homo! (2011)
Slava! Kunnia (2015)
Musta Saara (2018)
Kirj. Pirkko Saisio
Suomen Kansallisteatteri

Kummitusjuna
Anna-Mari Kähärän kanssa
Kirj. Lauri Maijala, Sinna Virtanen
Helsingin kaupunginteatteri (2015)

Kojoottikuu
Alkup. näytelmä: References to Salvador Dalí Make Me Hot (José Rivera)
Libretto: Johanna Freundlich
Espoon kaupunginteatteri (2014)

Elokuva

Nuoruustango
Ohj. Heidi Köngäs
Yle (2017)

Lisäksi

Jussi Tuurna on toiminut säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina ja musiikin harjoittajana useissa teattereissa ja esityksissä vuodesta 1992 lähtien. Hän on säveltänyt kuorobiisejä ja muita lauluja (mm. Miksi juuri hän, san. Eppu Nuotio, musiikkiteatteriesityksestä Tulipunakukka). Hän oli Teatterikorkeakoulun musiikin lehtori vuosina 2000–2012.

Itkun ja ilon tanssi

Julkaistu

Musiikki oli lauluntekijä ja laulaja Mirkka Paajasen (s.1982) Kalajoella viettämässä lapsuudessa vahvasti läsnä. Kuorolaulu, viulunsoitto sekä perheen yhteiset stemmalaulusessiot olivat arkea. Silti hänestä ei pitänyt tulla ammattimuusikkoa. Piti tulla liikunnanopettaja. Sellainen terapeuttinen, jonka tunneilla ei joukkueita valittaisi niin, että joku ”Pasi” jäisi aina viimeiseksi.

Urasuunnitelma meni kuitenkin uusiksi, kun Paajasta pyydettiin yläasteen loppupuolella gospel-bändin taustalaulajaksi. Hän ihastui touhuun täysillä ja lähti Jyväskylän kautta Helsinkiin opiskelemaan. Laulupedagogiksi hän valmistui vuonna 2009.

Bändissä Paajanen otti askeleita myös lauluntekijänä. Ensimmäinen levytetty biisi Siipes kantaa syntyi 2000-luvun alussa. Totuus, jota bändin musiikissa julistettiin, alkoi kuitenkin ajan myötä rapistua. Paajanen ei voinut enää allekirjoittaa sitä.

”Huomasin, ettei ne arvot oo enää omiani. Käytin biiseissä jargonia, jonka olin niissä kuvioissa omaksunut.”

Kun maailmankuva menee uusiksi, menee uusiksi paljon. Se on hidas prosessi, jossa biisinkirjoittamisella on ollut iso rooli – samoin omien lasten saamisella.

”Halusin tarjota lapsilleni katsomuksellisesti avaran maailman, jota en itse saanut kokea. Se on ollut tosi vapauttavaa.”

”Pyrin kirjoittamaan tekstit niin henkilökohtaisiksi, että jos ne eivät mene muille, voin tehdä ne itse.”

Tekijänä Paajanen sanoo elävänsä vielä kuherruskuukautta, sillä hän aloitti pop-iskelmien kirjoittamisen muille artisteille vasta nelisen vuotta sitten.

”Pörrättyäni kauan monien artistien taustalaulajana tuli olo, että biisejäkin syntyisi, jos vain olisi aikaa. Järjestin sitä ja innostuin niin, että tekeminen menikin muun musisoinnin edelle. Istuin biisien äärellä yhdeksästä neljään, kunnes oli pakko lähteä hakemaan lapsia. Usein en ollut edes syönyt mitään.”

Katalogi ei ole Paajasen omin sanoin vielä kovin raivokas. Biisejä on olemassa noin 120. Hän ei ole laskenut, kuinka monta niistä on päätynyt artisteille. Se voisi olla lannistavaa.

”Pyrin kirjoittamaan tekstit niin henkilökohtaisiksi, että jos ne eivät mene muille, voin tehdä ne itse. Mullahan on myös oma artistiura.”

Kun Paajanen tekee lauluja itselleen, kulkevat melodia ja teksti yhdessä, kuitenkin tekstin ehdoilla. Ajatuksena on, että tarina vie. Saa tulla, mitä tulee.

”Kyllä se tarina jossain vaiheessa palaa pisteeseen, missä on hyvä lopettaa. Asioilla on luontaiset kaarensa.”

Muille tekeminen menee luottosäveltäjien Petri Somerin ja Matti Paatelman kanssa niin, että Paajanen kirjoittaa sanoitukset valmiisiin melodioihin. Somerin kanssa syntyy melodioita yhdessäkin.

Blanco-tekstiä hän ei ole tehnyt vielä koskaan.

”Vois olla jännää kokeilla, tulisiko jonkun toisen tekemän melodian myötä niin sanotusti väärinymmärretty olo, vai pikemminkin jotain lisää.”

Muille tekemisen prosessi on myös vähän vähemmän intuitiivinen. Kaikki lähtee usein kertsistä. Siinä on jokin ydin, jonka ympärille muu teksti tiivistyy. Pitää myös miettiä artistin tarinaa ja sitä, mikä on hänelle totta. Eikä kannata tarjota sitä, mikä on jo tehty, vaan kirjoittaa ikään kuin jatko-osa edellisiin biiseihin.

Paajanen sanoo olevansa onnekas saatuaan muusikkoutensa myötä herkullisen mahdollisuuden tutustua eri artisteihin, joille voi lähettää sähköpostia. Pitkä matka on silti siihen, että artisti haluaa avautua. Ainakin joskus.

Yllätyn välillä artistien haluttomuudesta tuoda biisiin omakohtaisia kokemuksiaan. Luulisi esittämisenkin olevan mielekkäämpää, kun tekstin voi kokea itselle todeksi.”

Samuli Edelmannin kanssa Paajanen on istunut samassa keikkabussissa pitkät pätkät. Kun artistin nimeä kantavaa albumia tehtiin, hän tiesi hyvin, missä artistin elämä menee. Levylle päätyikin kahdeksan tekstiä.

”Mentiin molemmat vähän samoissa surusävytteisissä elämäntilanteissa. Siitä tuli tavallaan lupa tehdä sellaisia biisejäkin. Samuli sanoi, että kuolema on hyvä, ja biiseihin tuli sitten paljon sitä.”

Tekstit syntyivät tutussa maastossa kivuttomasti.

”Multa vaan luonnistuu vähän kuolemanmakuisempi teksti, johtuen ehkä siitä, että elämän rajallisuus ja hauraus olivat lapsuudenkodissa vahvasti läsnä.”

Sanoitusten aiheet pyörivät paljon juuri luopumisen ytimessä. Vahvana on myös kaipuu kohtaamiseen ja toista kohti ojentumiseen – rikkinäisenäkin.

”Vaikka ymmärrän, että kaikki on lainaa eikä ketään voi omistaa, on toiselle kuuluminen hämmentävän monissa teksteissäni esillä. Mutta mitä muuta meillä on kuin nämä hetket? Ja mikä on sen arvokkaampaa kuin olla läsnä itselleen ja toiselle?”

Syvälle pinnan alle sukeltaminen on Paajaselle ominaista. Hän ei osaa antautua kirjoittamiselle lasten ollessa kotona.

”Ei se toimi, että mä itken tuolla työhuoneessa ja kohta joku tulee pyytämään muroja.”

Ennen flow-vaihetta kirjoittaminen on usein Sudokua ja salapoliisihommiakin. Pitää päästä kiinni ytimeen, joka lähtee viemään. Analysoinnin aika on myöhemmin. Paajanen palaa tekstiin monta kertaa.

Tuttuja ovat myös hetket, jolloin tuntuu, että kaikki on jo kirjoitettu.

”Sun tai sun sukulaisten tarinaa ei kuitenkaan ole tehty. On myös miljoonien muiden ihmisten tarinoita, joita ei ole kerrottu heidän näkökulmastaan. Plus että monista tarinoista on jätetty paljon kertomatta.”

Paajasen kännykkä on täynnä elämän keskellä tehtyjä muistiinpanoja. Niitä purkaessa saa usein nauraa, kun hyräilyn lomasta kuuluu läähätystä (lenkillä), pölynimurin hurinaa, tai lasten hassuja kysymyksiä.

Mulla on tapa olla lauluntekijän tutkat päällä koko ajan, ei sitä saa pois.”

”Me ollaan niin samoista palikoista rakennettuja, että jos mä kerron mun pelkoni, niin todennäköisesti 90 prosenttia nyökyttelee, että toi on myös mun pelkoni.”

Terapeuttista liikunnanmaikkaa ei Paajasesta tullut, mutta terapeuttinen lauluntekijä kyllä.

”Tää on mielenterveystyötä. Me ollaan niin samoista palikoista rakennettuja, että jos mä kerron mun pelkoni, niin todennäköisesti 90 prosenttia nyökyttelee, että toi on myös mun pelkoni.”

Vuoden 2018 Tangomarkkinoiden biisikilpailun voitto sanoituksella Kel onni on rohkaisi entisestään ajatukseen, että henkilökohtainen on usein yhteistä.

”Tein tekstin rakkaudenosoituksena miehelleni siitä havahtumisesta, että elämämme oli pari vuotta niin ruuhkautettua, että tuskin mahduimme itse sekaan. Onneksi me selvittiin. Onnen haurauden ymmärtää moni muukin.”

Paajasella on vahva tarve puhua kipeistä asioista ja nostaa teksteissään ”kissoja pöydille”. Hän asettuu puhumisen kulttuurin puolelle, sillä vaikenemisen kulttuuri aiheuttaa usein pahoinvointia.

Esimerkkinä kipeästä aiheesta on Suvi Teräsniskan levyttämä Sanoja vailla. Se on omistettu lapselle, jonka eräs tuttava menetti raskauden loppuvaiheessa.

”Ihan kauhea ja repivä aihe, josta en muista kuulleeni lauluja. Uskon monen tarvitsevan olkapäätä aiheen tullessa kohti.”

Kun rankempaa tekstiä on julkaistu, kysyvät sukulaiset joskus, että onhan teillä kaikki hyvin.

”Ei kaikki mun omia tarinoita ole. Elän ihmisten mukana heidän tarinoitaan. Itken, nauran ja kirjoitan ominani.”

Markkinapuolelta tullutta kysymystä siitä, mitä kuulija haluaa kuulla, Paajanen pitää pysähtymisen arvoisena. Siitäkin huolimatta, että ”julkiterapoiminen” on ollut hedelmällistä.

”Tiedostan, että tapani tehdä on niin henkilökohtainen, että joku saattaa vaivaantua. Missä vaiheessa se, että ihminen elää biisin mukana, saa kylmiä väreitä ja itkee, luiskahtaa ahdistuksen puolelle? Sitä en ole saanut vielä ratkaistua. Raja on ohut.”

Rankkoja sanoituksia voi paikata kirjoittamalla tekstin sisään lohdun. Niin ahdistus ei jää ainoana mieleen. Tuure Kilpeläinen on Paajasen mielestä tässä nerokas.

”Jos luet pelkän tekstin, on se todella riipivä. Biisin asu on kuitenkin sellainen, ettei tule tarvetta vajota itsetuhoisiin ajatuksiin.”

Omakin pyrkimys on kertoa kipeistä asioista niin, että kuulija voi tanssia ja itkeä samaan aikaan.

On yllättävää, miten paljon tekstin sävyä voi jälkiprosessillakin muuttaa.

”Oman soololevyn biisi Kosketa mua pisti pohtimaan, miten tekstin voi laulaa kerjäämättä kosketusta. Duuritin alun perin mollissa kulkevan melodian ja biisin sävy olikin yhtäkkiä sensuelli.”

”Kauhean vakava kuva tässä nyt tekemisestäni muotoutuu, mutta on mussa se toinenkin puoli. Oon esimerkiksi tekemässä lastenlevyä ja on sairaan freesaavaa ilotella.”

Levyn kappaleet ovat syntyneet vuosien varrella muistiinpanoihin kertyneistä lasten kysymyksistä, ajatuksista, jännittävistä hetkistä ja pelottavistakin tunteista. Lapsista huokuu vahvasti ihmeen muistamisen ajatus.

Kepeämpää ja erilaista tekemisen tapaa edustaa myös Neljänsuoralle tehty Paratiisi. Paajanen lähestyi tekstiä onomatopoeettisesti kielen rajoilla leikitellen.

”Pyydettiin rytmistä ja ei suomenkieleltä kuulostavaa tekstiä. Mieleeni tuli espanjankielinen sanapari para ti (sinulle) ja se päätyi lopulta sanaan paratiisi. Tehtävänanto oli tuore ja lopputulos mielestäni onnistunut.”

Co-write-työskentely on myös tapa keventää tekstejä. Sessio on usein niin nopea, ettei siinä ehdi elämän syvempää tarkoitusta miettimään. Hypetykseen ja energiaan perustuvallekin musiikille on oma paikkansa.

”On hauskaa ja freesaavaa tehdä eri tyyppien kanssa. Jokaisella on oma stailinsa. Jos ajattelen vaikkapa, ettei jotain ilmaisua voi laittaa tekstiin, niin joku ihmettelee, että miksei. Ja sitten vaan laitetaan.”

Paajanen on yllättynyt, miten paljon ympärillä olevat ihmiset ja heidän maailmansa nostavat esiin uusia puolia itsestä. Tiimiläisten on oltava kuitenkin sellaisia, joihin voi luottaa, ja joiden kanssa uskaltaa tuoda julki omat ajatuksensa.

”Heittäytymistaitoa mulla on. Teen, ennen kuin ajattelen. Se on ehdoton juttu sessioissa.”

Paajanen haluaisi profiloitua monenlaisen musiikin tekijäksi, mutta tunnistaa myös haasteet, joita siihen liittyy.

”Jos joku luonnistuu, niin onhan se fiksua tehdä sitä. Oon välillä tuhlannut energiaani tekemällä jotain itseäni vastaan. En kuitenkaan haluaisi rajata tekemistäni niin, että muu maailma lakkaa olemasta.”

”Biisit ovat testamenttini. Se, mitä minusta jää.”

Jonain päivänä Paajanen toivoo olevansa muusikkouden ohella naispuolinen Timo Kiiskinen, joka voi sanoa ansainneensa elantonsa tekemällä itselleen uskollisia biisejä.

On hän joskus selaillut ammatinvalintaoppaitakin. Vain ja ainoastaan tekemisen taloudellisen epävarmuuden vuoksi.

”Kaipaan välillä varmuutta. Luotto alaan ei ole kauhean suuri, vaikka omaan tekemiseeni uskonkin. Mikään ei oo totta, ennen kuin on. Palkkiota työstä odotellaan välillä vuosia. Ihan hullun hommaahan tää sillä tavalla on.”

Musiikintekijät ry:n jäsenyys onkin ollut Paajaselle isompi asia, kuin mitä hän oli osannut ajatella.

”Meitä on siinä monta hullua samassa veneessä. Tulee vaikutelma, että tää on ihan normaali ammatti. Jokainen meistä – parhaatkin tekijät – ovat joskus epäilleet, että mitä tästä nyt tulee. On lohdullista ymmärtää, ettei tämä oo kenellekään helppo tie.”

”Elinehto on, että sun pitää sietää epävarmuutta. Jos et, niin vaihda alaa.”

Sitä Paajanen ei halua. Lopettaminen ei ole käynyt vakavasti mielessä kertaakaan. Biisinteko on intohimo.

”Biisit ovat testamenttini. Se, mitä minusta jää.”

Albumit
Mirkka: Että muistaisit saman (omakustanne 2017)
– sävellykset ja sanoitukset: Mirkka Paajanen (paitsi Me kaksi: Mirkka ja Johanna Viksten)

Mirkka & Luis: Koiruuksia, lastenlevy (Texicalli Records 2018)
– sävellyksiä ja sanoituksia

Mirkka: Kauneus – Toni Edelmannin muistolle (Texicalli Records 2018)
– säv. Toni Edelmann, Mirkka Paajanen, san. Pär Lagerkvist, Nils Ferlin, vapaa suom. Mirkka Paajanen

Lauluja artisteille (valikoima)
Siivet, säv. ja san. Mirkka Paajanen, es, Katri Helena (Warner 2015)
Suru, säv. ja san. Mirkka Paajanen, es. Club for five (Warner 2015)
Aika, säv. Matti Paatelma, san. Mirkka Paajanen, es. Samuli Edelmann (Warner 2016)
Muuttolintu, säv. ja san. Mirkka Paajanen, Lauluyhtye Rajaton (Sony 2016)
Elossa, säv. & san. Mirkka Paajanen ja Petri Somer, es. Nomi (Sony 2018)

Lisäksi
Pepe Deluxen solisti, muusikkona bändeissä Samuli Edelmann, Cheek, Mikko Kuustonen, Lauri Ylönen, Katri Helena, Jari Sillanpää, Anna Eriksson.
Biisinkirjoituksen opettaja.

Taiteilijaksi tahdonvoimalla

Julkaistu

Kotipolttoiset demot kulkivat matkalaukussa Helsingistä Ann Arboriin, pieneen yliopistokaupunkiin Michiganin lähellä. Astrid Joutseno (s. 1982) lähti sinne vaihto-oppilaaksi 17-vuotiaana. Silloin hänen taitelijanimensä oli Astrid. Se luki kaunokirjoituksella cd-levyjen vaaleanpunaisissa pahvikansissa.

Hän ei ollut kertonut kenellekään suunnitelmastaan. Siitä, että hän ei lähtenyt Jenkkeihin vain vaihto-oppilaaksi, vaan myös luomaan musiikkiuraa.

”En ottanut edes kitaraa mukaan. Mutta olin toki varmistanut, että isäntäperheestä sellainen löytyy.”

Hän nauraa muistikuvalleen siitä, miten teki bisneksiä kolmen biisin demollaan.

”Myin sitä muille vaihto-oppilaille. Mä olin ihan törkee.”

Vaaleanpunaiset demot lähtivät postitse yhdysvaltalaisille levy-yhtiöille. Astrid muistelee ainakin Markus Nordenstrengin neuvoneen, mihin kannattaa ottaa yhteyttä. Joku manageri kiinnostuikin. Mutta isäntäperhe ei antanut suojatilleen lupaa matkustaa New Yorkiin neuvotteluihin.

”Siitä tuli vähän draamaa. Nehän torppasi mun uraa. Mutta vietin kyllä täyttä musaelämää eri areenoilla. Kävin paljon open mic -illoissa omien biisien ja kitaran kanssa. Chicagossa oli sinfoniaorkesteri, jossa soitin klarinettia.”

Ensimmäiset englanninkieliset biisinsä Astrid Swan kirjoitti noin 13-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän päätti, että hänestä tulee laulaja-lauluntekijä. Suurimpia esikuvia olivat Suzanne Vega ja Tracy Chapman.

”Molemmat ovat kitaristeja, joten ajattelin, ettei popmusiikkia voi tehdä kuin kitaralla. Opettelin siis sen.”

Englannin kielen Astrid otti haltuun sanakirjan avulla – jo ennen kuin aloitti sen opiskelun koulussa ysiluokalla.

”Nyt kun miettii, niin oli aika outoa, että olin niin määrätietoinen. Todellisia haaveitani en kertonut kenellekään. Mä vain tein ja tein.”

Hän käytti unelmansa tavoitteluun kaiken vapaa-aikansa. Iltapäivät ja viikonloput kuluivat poplaulujen analysointiin, omien laulujen kirjoittamiseen ja demottamiseen. Oli myös bändi, Fluff, mutta sooloura tuntui mielekkäämmältä kuin musiikilliset kompromissit.

”Nyt kun miettii, niin oli aika outoa, että olin niin määrätietoinen. Todellisia haaveitani en kertonut kenellekään. Mä vain tein ja tein.”

Ehkä vanhempien asenne tytön musiikillisia taipumuksia kohtaan vaikutti siihen, että tämä jaksoi puurtaa.

”Olin rallatellut omia biisejä jo tosi pienenä. Kuuntelin Whitney Houstonia ja haaveilin salaa, että musta tulee laulaja. Halusin äänitellä ja kuunnella omaa lauluani isän laitteilla.”

Ensimmäisen pianonsa Astrid sai kuusivuotiaana.

”Mua myös kannustettiin kirjoittamaan tarinoita. Ja kun hyräilin jotain, kehotettiin laittamaan se muistiin. Kun keksin jotain, niin sitä pidettiin biisinä. Se oli rohkaisevaa. Tein myös pianokappaleita ja nuotinsin niitä.”

Musiikkiopistossa Astrid opiskeli pianon lisäksi teoriaa ja klarinettia.

Amerikan-valloitus ei vaihto-oppilasvuonna onnistunut. Se oli turhauttavaa. Mutta Suomessa joku kavereista onnistui saamaan demon Radio Mafian soittoon. Ja kun Astrid palasi kotiin, puhelin alkoi piristä. Levy-yhtiöt olivat kiinnostuneita, mutta ehdottivat kielen vaihtamista suomeksi.

”Sanoin ei. Ja että olen tästä lähdössä Amerikkaan. Isojen levy-yhtiöiden lähestymiset loppuivat nopeasti. Muistan jonkun toivottaneen hyvää Amerikan-valloitusta.”

Kun esikoisalbumi julkaistiin, Astrid Swan oli 23-vuotias.

”Tunsin olevani jo ikäloppu. Olinhan koittanut saada albumia julki jo 16-vuotiaasta asti.”

Poverina (2005) oli tuotannollisesti iso pakkaus ja Astrid Swanin kallein levy ikinä. Siinä oli orkestrointiakin, kaikki kortit pöytään -tyyppisesti. Albumi herätti kiinnostusta, mutta ei ihan sellaista, mitä taiteilija olisi toivonut.

”Mua ei huomioitu tekijänä. Artistina kyllä. Jos olisin mies ja läväyttänyt sellaisen debyytin, olisi suhtautuminen ehkä ollut toisenlainen. Nais-etuliitettä heiteltiin haastatteluissa paljon ja epäiltiin, että olenko kirjoittanut lauluni itse.”

Astrid Swan koki, että Poverina sai kuitenkin ihan sopivasti menestystä.

”Opiskelin niihin aikoihin jo Helsingin yliopistossa ja olin tosi innoissani siitä. Elämän ihmettelystä kirjallisuuden kautta ja englannin kielen opiskelusta.”

Vaikka yhteistyökumppaneiden löytäminen ulkomailta oli vaikeaa, saatiin Poverina julki Yhdysvalloissa vuonna 2007.

”Tein siellä kiertueenkin. Että kyllähän se mun haaveeni siinä alkoi toteutua.”

Musiikkibisneksen hyväveliverkostoihin pääseminen oli nuorelle naiselle hankalaa.

”Törmäsin aina oviin. Apuja olisi kyllä tullut, jos olisi osoittanut jotain herraa kohtaan jonkinlaista kiinnostusta. Näin annettiin ymmärtää. Se oli tosi karua nuorelle ihmiselle. Musta tuntui, että mua ei kuunneltu.”

Swan toivoisi, että naiset pääsisivät eteenpäin ja esille siksi, että ovat hyviä ja intohimoisia tekemisessään eivätkä siksi, että ovat kauniita.

”Nykyään koen, että minut hyväksytään taiteilijana. Tekemisiäni ei enää epäillä. Se voi johtua siitä, että olen tehnyt tätä jo kauan. Tai siitä, että maailma on ehkä vähitellen muuttumassa. Tai molemmista. Ja jostain syystä sairauteni toimii niin, että ihmiset ovat valmiita kuuntelemaan.”

”Nykyään koen, että minut hyväksytään taiteilijana. Tekemisiäni ei enää epäillä.”

Laulujen kirjoittaminen on Astrid Swanin elämäntapa.

”Aiheita on monenlaisia. Luen paljon ja tutkin maailmaa, ja se näkyy biiseissä. Tykkään leikkiä etenkin lintu- ja avaruusperspektiivin sekä henkilökohtaisuuden välillä.”

Hän ajattelee olevansa eräänlainen filtteri. Suodatin biiseille, jotka tulevat luokse jostakin mystisestä kanavasta. Kun kanava on auki, biisien virta on ehtymätön.

”Esimerkiksi pienen vauvan kanssa oli tilanteita, jolloin harmitti, kun ei ollut aikaa ottaa kiinni biisistä, joka oli ihan tulollaan.”

Suurin osa lauluista syntyy alusta loppuun asti siten, että Swan soittaa pianoa tai kitaraa, säveltää ja sanoittaa. Sovitukset hiotaan bändin kanssa. Swan tuottaa levynsä itse.

”Teininä kun aloitin, ajattelin, että tekniikka ja laitteiden käyttäminen ei voi olla kauhean vaikeaa. Se ei sinänsä kiinnostanut mua. Mutta mulla oli kuitenkin kova tarve tuottaa oma saundimaailma ja siinä sitten tekemällä opin, vuosien varrella enemmän ja enemmän.”

Ensimmäisiä Astrid Swanin levyjä tuotti hänen puolisonsa Nick Triani, joka myös on itseoppinut.

”Seurasin hänen työtään. Toinen, jolta opin, on bändini kitaristi Mikael Hakkarainen. Hänen kanssaan on tehty teineistä asti musaa yhdessä.”

Nick Trianin levy-yhtiö Soliti on julkaissut Astrid Swanin kolme viimeisintä albumia.

”Levy-yhtiö menee täysin taide edellä. Saan tehdä ihan mitä haluan. Se on verrannollista siihen, että olisin julkaissut levyni itse. Minulla on kaikki langat käsissäni. Välillä tosin on ollut ulkopuolinen tekemässä PR-hommia, koska tuntuisi pahalta, jos oma puoliso hoitaisi ne.”

Mulla ei ole muuta annettavaa kuin nämä biisit. Ne ovat nyt kuulijoiden tukena. Samalla tavalla kuin ne tukivat mua silloin, kun niitä tein

Uusimman levynsä From the Bed and Beyond (2017) Astrid Swan on paitsi tuottanut ja äänittänyt, myös miksannut itse. Teosto-palkitun albumin tekemistä edelsi Swanin elämän ainoa ajanjakso, jolloin biisejä tuottava kanava oli kiinni: hän sairastui aggressiiviseen rintasyöpään tammikuussa 2014.

”Ajattelin, että en voi tehdä mitään, koska hoidot on rankkoja. No, niin ne olikin. Olin sairaslomalla syksyyn asti.”

Swanilla oli aikaa miettiä juurta jaksain olevaisuuttaan ja sitä, mitä hän elämässään haluaa tehdä. Vastaus oli: biisejä. Lähestymistapa niihin oli erilainen kuin ennen.c”Päätin ensin aiheen, jota alan käsitellä. Seuraavasta levystäni tulisi kokonaisuus, jolla kerron sairaudestani. Ja ennen kuin edes aloitin biisinteon, kirjoitin apurahahakemuksiin, mitä aion tehdä ja miten.”

Se auttoi hahmottamaan ideaa ja kantoi muutenkin. Swan sai albumin tekoon apurahoja yhteensä puoleksitoista vuodeksi.

”Se olikin jännittävää. Vaikka on paperille kirjoitettu suunnitelma, eiväthän ne biisit välttämättä sitä tottele.”

Kestikin monta kuukautta, ennen kuin syntyi Song of Fear. Laulu, joka määritteli albumin linjan.

”Vietin aikaa pianon ääressä. Mulla ei ollut oikein energiaa. Eikä myöskään filttereitä. Soitin sitä biisiä ja itkin.”

From the Bed and Beyondin kappaleiden esittäminen yleisön edessä pelotti aluksi.

”En halunnut mennä keikoilla niihin syövereihin, joissa olin lauluja kirjoittaessani. Onneksi olin ennen esiintymisiä soittanut kappaleita niin paljon, ettei mun tarvitse joka kerta hajota niiden myötä. Olen jo itkenyt niitä kirjoittaessani ja harjoitellessani. Toki vieläkin on lavalla ollut sellaisia hetkiä, että olen epävarma siitä, miten selviydyn.”

Lauluissaan Swan määrittelee itse sen, miten käsittelee rankkaa aihettaan. Väsymys tulee silloin, jos on paljon haastatteluja, joissa syväluodataan syöpään sairastumista.

”Se tuntuu rankemmalta kuin biisien esittäminen. Mutta en olisi voinut tehdä tällaista levyä kertomatta julkisesti sairastumisestani.”

Välittömät kohtaamiset ihmisten kanssa ovat From the Bed and Beyondin myötä moninkertaistuneet. Ihmiset itkevät keikoilla, joskus tosi paljonkin, ja lähettävät Swanille elämäntarinoitaan.

”Koen sen niin, että olen näiden ihmisten kanssa kollega. Meitä yhdistää se, että elämä on rankkaa. Mulla ei ole muuta annettavaa kuin nämä biisit. Ne ovat nyt kuulijoiden tukena. Samalla tavalla kuin ne tukivat mua silloin, kun niitä tein.”

(Artikkeli jatkuu videon alla)

”Musiikintekijän ammatti on valinnut minut”, sanoo Astrid Swan.

Hän on hyväksynyt sen, että ammattiin liittyy paljon asioita, joille on raivattava tilaa. Vuosikausien työtä, joka ei näy ulospäin. On biisien treenaamista ja kirjoittamista, on apurahahakemuksia, joista 90 prosenttia ei mene läpi.

”Tämä työ näyttäytyy asiaan perehtymättömälle siltä, että eihän toi tyyppi tee mitään. Se ei käy kesätöissä, se ei osallistu yhteiskuntaan. Käy joskus jossain pikku keikalla, johon ei tule ketään. Kun olin parikymppinen, en osannut vastata kysymykseen, että mitä sä teet. En pitänyt tätä oikeana tekemisenä ja keksin asiaa kierteleviä vastauksia.”

Astrid Swan kertoo heränneensä siihen, että hänen sisäinen motivaationsa on korkealla. Sitä ei horjuta edes toimeentulon epävarmuus.

”Se ei ole sinänsä ole uutta. Tulen perheestä, jossa ei ollut rahaa. Olen sinnitellyt. Silloin kuin sairastuin, putosin minimi-kaikelle. Sain 500 euroa siitä, että olin lapsen kanssa kotona ja toiset 500 euroa Kelan sairaspäivärahaa. Tonni kuussa. Ajatella, että se tuntui minusta ihan hyvältä. Pärjäsin.”

Astrid Joutseno tekee Helsingin yliopistolla väitöskirjaa äitiblogeista. Työsuhde on nelivuotinen ja päättyy vuonna 2020.

”Tämä tulee olemaan elämäni pisin palkkasuhde. Ei tutkijana sen pidempiä rahoituksia saa. Enkä näe itseäni akateemisella virkauralla.”

Hän sanoo nähneensä ympärillään paljon luovien alojen ihmisiä, jotka pärjäävät epävarmuuden kanssa huonosti.

”Kannatan perustuloa kaikille.”

Koko ajan tulee ääniteltyä uusia biisejä. Enhän mä osaa olla tekemättä niitä. Ja kyllä mä taas haaveilen elämääni tosi pitkälle.

Ennen From the Bed and Beyondin julkaisua, tammikuussa 2017, Astrid kävi syöpäkontrollissa. Kaikki vaikutti hyvältä. Toukokuussa tuli diagnoosi, jonka mukaan syöpä on uusiutunut eikä sitä voida parantaa. Se on kuitenkin hoitojen ansiosta ollut näkymättömissä nyt vuoden verran.

”Kroonisuusdiagnoosi toi mukanaan jonkinlaista näköalattomuutta. Mutta nyt mulla on taas uusia tavoitteita. Suunnittelen jo asua mun väitöstilaisuuteen nyt kun uskon, että siitä tulee totta. Valmistun tohtoriksi 38-vuotiaana. Se on aika hyvin. Suunnittelen myös 40-vuotispäivääni.”

Astrid Swan oli pitkään sitä mieltä, että From the Bed and Beyond saa jäädä hänen viimeiseksi levykseen. Nyt mieli on muuttunut.

”Koko ajan tulee ääniteltyä uusia biisejä. Enhän mä osaa olla tekemättä niitä. Ja kyllä mä taas haaveilen elämääni tosi pitkälle. En ajattele, ettei mun edes tarvii haluta enää mitään.”

Jossain vaiheessa keväällä 2019 julkaistaan Stina Koistisen ja Astrid Swanin yhteinen EP. Maaliskuussa 2019 tulee Astrid Swanin omaelämäkerrallinen kirja. Nemo Kustannuksen kiinnostuksen herätti Swanin blogi Astrid Swan & her musical life.

”Kirjan nimeksi tulee Viimeinen kirjani ja joo, se on suomeksi. Ei kukaan suostuisi julkaisemaan englanninkielistä. Jopa mä uskon sen.”

Albumit
From the Bed and Beyond, 2017 (Soliti), Teosto-palkinto, Emma-ehdokkuus (kriitikoiden valinta) ja Nordic Music Prize -ehdokas
Astrid 4, 2014 (Soliti)
Better Than Wages, 2009 (Pyramid), julkaisu myös Keski-Euroopassa
Spartan Picnic, 2008 (Pyramid)
Poverina, 2005 (Delphic Records), vuonna 2007 julkaisu USA:ssa

Cover-albumi
Hits (Pavement for Girls), 2011(Soliti)

Bändi
Astrid Swan, laulu, koskettimet
Mikael Hakkarainen, kitarat
Alina Toivanen, rummut
Veli Kauppinen, basso
Johannes Salomaa, puhaltimet

Astrid Swanin blogi
Facebook

”Yhtiömalli” ja muita vaihtoehtoja

Julkaistu

Musiikintekijät ry:n tavoite kuluvalla hallituskaudella oli verolain uudistus, jonka myötä musiikintekijä voisi halutessaan ohjata tekijänoikeustulot omalle yhtiölleen. Tämä ei toteutunut. Verolaki on edelleen ennallaan. Ja sen mukaan tekijänoikeustuloja verotetaan kuten henkilökohtaista ansiotuloa.

Saatiin kuitenkin musiikintekijöille räätälöity verohallinnon ohje. Sen ansiosta musiikintekijä voi nyt tehdä Teoston kanssa ns. Yhtiömalli-sopimuksen. Sillä hän siirtää (ei siis myy) teostensa tekijänoikeudet määräajaksi (1–5 vuotta) yhtiölleen, jolloin myös tekijänoikeuskorvaukset ohjautuvat yhtiölle. Ja yhtiö velvoitetaan maksamaan suhteutettua palkkaa yhtiön omistavalle musiikintekijälle.

Mutkikasta? Teosto-tulojen tilityksen ”Yhtiömalli” on kannattavin tekijä-yrittäjälle, jolle musiikin tekeminen on pääasiallinen elinkeino, ja jonka tulotaso on kohtuullisen hyvä. Se hyödyttää oletettavasti musiikintekijöitä, jotka saavat isot ennakot kustantajalta. Ennakot voi maksaa takaisin bruttotuloista (normaalikäytännössä niitä maksetaan takaisin nettotulosta).

Teoston verkkosivuilla on laskuri, jolla ”Yhtiömallin” kannattavuuden voi omalla kohdallaan testata. Sieltä löytyy tekijänoikeuskorvausten tulouttamiseen myös muita vaihtoehtoja: ansiotulona verokortilla, toiminimelle, ansiotulo ja kustannusyhtiö -yhdistelmä, oma kustannus- ja osakeyhtiö.

Olisi oikeudenmukaista, että Teosto-korvauksista kertyisi musiikintekijälle sama sosiaali- ja eläketurva kuin ansiotulosta kertyy palkansaajalle.

Kuten sanottua, verolaki on edelleen ennallaan. Ja em. vero-ohjeistusta laadittaessa valtionvarainministeriön virkamiehet pitivät tiukasti kiinni siitä näkemyksestä, että tekijänoikeustuloja tulee verottaa ansiotulona. Piste.

Kun kerran näin on, olisi oikeudenmukaista, että Teosto-korvauksista kertyisi musiikintekijälle sama sosiaali- ja eläketurva kuin ansiotulosta kertyy palkansaajalle. Tämä onkin, jälleen kerran, kirjattu Musiikintekijöiden hallitusohjelmatavoitteisiin.

Kirjoittaja on Musiikintekijä-lehden päätoimittaja.

Näin syntyi Kuoppamäen klassikko Sininen ja valkoinen

Julkaistu

”Keväällä 1971 olin kirjoittanut tv-ohjelmaa varten laulun Pieni mies. Se vedettiin livenä sisään, pianossa sovittaja Nacke Johansson, kitarassa Heikki Laurila, bassossa Erkki Seppä, rummuissa Erkki Valaste ja bongoja soitti veljeni Mikko. Se julkaistiin levyllä sellaisenaan.

Sitten soitti Jorma Weneskoski: Lähtisitkö Itä-Saksan Rostockiin edustamaan Suomea iskelmälaulukilpailussa? Sanoin joo, ja lauluksi sovittiin Pieni mies. Raimo Henriksson lisäsi arriin pasuunariffin ja jouset. Laulu voitti.

Sääntöjen mukaan voittajan piti puolustaa voittoaan seuraavana vuonna. Vasta juhannuksen aikaan asia tuli mieleeni, mutta sopivaa laulua ei ollut.

Säv. ja san. Jukka Kuoppamäki
Esittäjä Jukka Kuoppamäki (ensijulkaisu 1972)

Juhannuspyhät vietimme tuttavien mökillä Wikarissa. Suomen lippu heilahteli hiljalleen lempeässä kesätuulessa, pääskyset singahtelivat ilmassa, valkoiset pumpulipilvet purjehtivat sinisellä taivaalla minun istuessani kuistilla.

Sitä katsoessani mieleeni juolahti, että tietävätkö rautaesiripun takana asuvat saksalaiset mitään Suomesta? Ja niin aloin edelliskesän festivaalimatkaa muistellen kirjoittaa: ”Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin”.

Kilpailumatkalla vastaanotto oli karu. Saavuimme Rostockin lähistölle junalautalla makuuvaunussa nukkuen, ja meidät tönittiin hereille kiväärinperällä, kuonokoppaisen susikoiran muristessa vieressä. Mutta takaisin asiaan.

Talvella olin nähnyt junan ikkunasta Rovaniemen ja Oulun välillä aivan radan vieressä hyljätyn kotitalon, jonka ovet ja ikkunat oli naulattu laudoilla kiinni. Elettiin rakennemuutoksen aikaa, töitä ei ollut, ja monet lähtivät Ruotsiin Volvon liukuhihnalle töihin.

Jatkoin laulun sanoitusta: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien, tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen”. Ja vastaus oli: Suomen rikkaus on sen kaunis ja puhdas luonto.

Olin partioaikoina samoillut paljon metsissä ja tiesin mistä puhuin. Miltä tuntui istua rakovalkealla talvisen tähtitaivaan alla, tai myöhemmin: miltä tuntui ajaa kesäyönä keikalta kotiin, kun aamuauringon oranssinväriset säteet maalasivat maiseman.

Suomen värit ovat sininen ja valkoinen, sininen taivas ja siniset järvet, valkoiset hanget ja kesäyöt, taivaan valkoiset pilvilampaat. Tunsin, että juureni ovat syvällä kotimaani graniittikalliossa ja kuulin mielessäni kotikuusten huminaa. Laulu valmistui parissa tunnissa.

Päiväkahvin aikaan esitin sen vaimolleni Sirpalle ja talon emännälle, Sirpan toimittajakollega Sirkka Vesa-Kanteleelle. Hän makusteli kuulemaansa ja sanoi päätään kallistaen: ”Kyllä tässä on jotain, kyllä tässä on jotain”.

Lähetin nuotin bändini kitaristille Kari Hillolle. Ja seuraavalla keikalla Tampsan lavalla Kymenlaaksossa soitimme sen ensi kertaa yleisön kuullen.

Rostockissa bändimme soitti laulun big bandin keskellä, ja voitto tuli taas. Sitten säännöt muutettiin.”

Kappale Spotifyssa