Levy-yhtiöpomon täystyrmäys voi olla lauluntekijän onni, jos silloin oivaltaa, mikä biisinteossa on olennaista.
Olli Halonen muutti Kuopiosta Helsinkiin lukion jälkeen vuonna 2007, opiskeli Metropoliassa muusikoksi sekä soitti rumpuja ja teki biisejä UMK:ssa 2015 toiseksi tulleessa Satin Circus -yhtyeessä, minkä jälkeen hän päätti tähdätä soolouralle.
”ELIN askeettisesti ja keskityin kirjoittamiseen. Ehdoton sääntö oli tehdä vähintään yksi laulu viikossa.
Levy-yhtiöistä tuli aina hylsy, kunnes keväällä 2018 pääsin erään tunnetun musiikkivaikuttajan pakeille. Hän kuunteli demoni, mietiskeli ja sanoi: ‘Kyllä sä biisejä osaat kirjoittaa, mutta tarvitaanko tähän maahan näitä vätyksiä enää yhtään lisää?’
Tajusin heti, mitä hän tarkoitti. Olin pyrkinyt teollisella asenteella apinoimaan niitä rakkausstooreja, joita soi radiossa ja Spotifyssa. Sanoin hänelle, että enhän mä näiden laulujeni hahmo ole ollenkaan vaan kuopiolainen lätkää fanittava perusjätkä. ‘Ei se noista biiseistä kuulu yhtään’, hän totesi.
AJAESSANI sieltä studiokopilleni Hernesaareen päätin, että nyt teen kappaleen pelkästään itselleni enkä mieti, mitähän ihmiset haluaisivat kuulla.
Melodiaan hain kansanlaulumaista juurevuutta. Kun keksin kertsin loppuun ‘se on siunaus ja kirous, että synnyttiin Pohjolaan’, tämä avainlaini kristallisoi mulle heti koko sisällön. Biisin nimi on Pohjola ja siinä kuvataan meidän kansan kummia juttuja, kuten kättelyjonon töllöttämistä ja juhannustansseja räntäsateessa.
Biisi viikossa -sääntö vaihtui nyt asenteeseen, että tästä pitää tulla täydellinen, kesti mitä kesti. Kirjoitin sitä kotona Lauttasaaressa ja niin, että istuin kitaran kanssa kalliolla lähimetsikössä. Tekstiä tuli paljon enemmän, mitä lopulliseen päätyi. Hioin, makustelin ja muokkasin.
AINAKIN vuosi siinä meni. Esimerkiksi viittaus Turun Koivuihin oli pitkä prosessi, johon liittyi se, kun Juha Perälä Radio Suomipopin Aamulypsyssä toisteli läppää, onko raha muuttanut Saku Koivua ihmisenä.
Jatkuvaa tasapainoilua oli siinä, ettei kokonaisuus lipsahda liian hartaaksi ylistykseksi mutta ei myöskään pelkäksi itsellemme naureskeluksi.
2019 sain levytyssopimuksen Mökkitielle Olli Saksan kuunneltua neljän biisin demoni, jolla oli tästä silloinen versio. Editointi jatkui sen jälkeenkin, ja myöhemmin kun Saksa kuunteli taas yhden version, hänen ekat sanansa olivat: ‘Nyt mun tekee mieli kaljaa ja se on hyvä merkki.’
Kun tätä oltiin julkaisemassa, musabisneksen sisältä tuli kommentteja, että ootteko te ihan sekaisin, eihän kukaan tällaista enää kuuntele, tuulahdus vanhasta maailmasta.
Julkaisusta meni puoli vuotta ennen kuin siitä tuli hitti, ei radioiden vaan puskaradion kautta. Mika Laakkosen hienon tuotannon ohella myös ajoituksella oli osuutensa, kun Venäjä oli hyökkäämässä Ukrainaan ja tunnelmat Suomessa muuttuivat.
COROLLA, johon pakkanen ei pysty, on muisto teinivuosilta. Se oli meillä mummolassa peltoautona eikä millään hajonnut, vaikka välillä mentiin ojaan ja katolleen. Se oli talvet lumen ja jään alla navetan takana, ja kun loppukeväästä väänsin avaimesta, se hurahti heti käyntiin.
Totuin jo silloin myös metsätöihin. Siellä Leppävirralla ja Kuopiossa ovat ne juuret ja se maailma, johon mielessäni palasin, kun sen levy-yhtiöpomon luota lähdettyäni aloin tehdä biisiä pelkästään itselleni.”
