Arkisia ajatuksia

Arkisia ajatuksia

Kunnioitusta, kiitos!

Valmistelin viimeistä Kaijastusta kaikessa rauhassa perjantai-iltana, TV-kanavilla surffaillen. Maikkarilla kerrottiin, että Aleksei Navalnyi ”laskettiin hautaan Frank Sinatran My Wayn soidessa”. Ja täsmälleen samoin sanoin netti-Hesarin ingressissä. Järjestöjyrä minussa ehti jo pohtia, kenelle lähetän huomautuksen, että kyseessä oli instrumentaaliversio, ei siis Frankin, ja tekijät ovat Claude François ja Jacques Revaux. Hengittelin hetken ja päätin vain toivottaa hyvää matkaa rohkealle miehelle.

Edellisellä viikolla olin käynyt kipakkaa viestinvaihtoa moraalisten oikeuksien puolesta Ylen edustajan kanssa. Olisin itsekkäästi odottanut edes pientä pahoittelua tekijänimien unohtamisesta, ja ehkä pientä kiitosta asian korjaamiseen johtaneesta viestistä. Kun koko pitkää nimilistaa ei olisi olemassa ilman niitä kahta tekijää, ja yleisöllä on oikeus tietää. No, voihan sen hännän itsekin nostaa, kun kerran palstatilaa on annettu!

Valonpilkahduksia, kiitos!

Maailmassa, lähellä ja kaukana, tapahtuu tällä hetkellä asioita, joiden takia meidän on yritettävä pitää huolta omasta jaksamisestamme ja tukea toisiamme. Ja muistaa, että omalla työllämme, musiikillamme, autamme muita ihmisiä jaksamaan omassa arjessaan tämän repivän uutisvirran keskellä.

Huoltovarmuuskeskus on ymmärtänyt jotakin, jota olemme uhkaavien kulttuurileikkausten ja koronan jälkeisten taloudellisten ja henkisten vaurioiden keskellä yrittäneet konkretisoida: ”Nykyisessä turvallisuustilanteessa näen kulttuurialan merkityksen entistäkin keskeisempänä henkisen kriisinkestävyyden ylläpitäjänä”, sanoo keskuksen toimitusjohtaja Janne Känkänen.

Tarkoitus on nyt siis selvittää kulttuurialan ottamista mukaan huoltovarmuustoiminnan piiriin. Mielenkiintoista. Ja voi, kunpa ymmärrys heräisi myös toisaalla, mm. freelancereiden ja itsensätyöllistäjien sosiaali-, työttömyys- ja eläketurvan suhteen.

Kiitos itsellenne!

Kiitän teitä musiikintekijöitä viime aikojen hyvästä ja rakentavasta keskustelusta somekanavilla ja tilaisuuksissamme. Meistä on tullut hieno yhteisö, jossa kaikilla on mahdollisuus nostaa esiin tärkeitä asioita ja saada kollegoilta asiallisia kommentteja, kokemusasiantuntijoiden neuvoja, vertaistukea sekä voimauttavaa naurua.

Kiitos kaikille hallituskumppaneille 13 vuoden aikana. Jokainen on antanut kokemuksensa ja asiantuntemuksensa jäsenistön käyttöön, ja väittäisin, että olemme tehneet hyviä päätöksiä! Onnea jatkaville ja tuleville, teette tärkeää työtä! EU-vaalit lähestyvät, musiikintekijäpalkkioasia on kesken, tekoälykeskustelussa riittää näkökulmia, lobbaamista riittää, ja…

Kiitos Suomen Musiikintekijät ry:n toimiston Akulle, Sarille, Ninalle, Sannalle ja Lumille! Yhtä matkaa on kuljettu pitkään, ja suunta on sama ja selkeä. Lämpimän, osaavan ja luotettavan työyhteisön saa tuleva puheenjohtajakin, sen tiedän.

Kiitos koko Luovan Alkutuotannon jengille hyvästä yhteistyöstä ja yhteisestä äänestä, jolle todellakin on käyttöä!

Olen huijannut lähestyvää haikeutta kirjoittamalla arkisista asioista: Jatketaan, mitäs meillä seuraavaksi listalla onkaan? Varovasti availen työpöydän laatikoita ja lukittuja kansioita itsessäni. Jotakin on tuloillaan, mutta mitä…

Nähdään ja kuullaan, rakkaat musiikintekijät, viimeistään kevätkokouksessa ja Suomen parhaissa pikkujouluissa!

Kaija Kärkinen
Kirjoittaja on laulaja, sanoittaja ja näyttelijä. Hän on toiminut Suomen Musiikintekijöiden hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2012 asti. Kausi päättyy keväällä 2024.

Ievan polkka (Ievan polokka)

IEVAN polkka on maailman tunnetuimpia suomenkielisiä lauluja. Sen savolaismurteiset sanat teki kuplettilaulaja Eino Kettunen. Ensijulkaisu oli lauluvihossa 1928. Ratkaiseva osuus nykysuosioon on ollut Loituma-yhtyeen versiolla.

Laulun syntymisen aikoihin Kettunen solmi avioliiton, jota morsiamen vanhemmat olivat vastustaneet, mistä voi löytää linkin Ievan ahdasmieliseen äitiin. Laulun voi tulkita myös sorrettujen voimalauluksi – Kettunen oli 1918 punavankina ja hän oli työväenlaulujemme pioneereja.

HANNI Autere kertoo Loituman version saaneen alkunsa, kun yhtyeen muut jäsenet Sari Kauranen, Anita Lehtola ja Timo Väänänen olivat talvella 1991–92 Moskovassa lumenveistokilpailussa keikalla.

“Siellä jossain narikkatilassa kyytiä odotellessa Anita alkoi laulaa Ievan polkkaa ajan kuluksi. Sari ja Timo alkoivat tavuilla kompata ja syntyi idea sovituksesta harmoonin tämmäystä muistuttavalla säestyksellä.

Anitalle laulu oli tuttu jo lapsuudesta. Matkan jälkeen hän toi harjoituksiimme sanat, jotka hän oli kirjoittanut käsin Lauri Jauhiaisen kirjasta Kuplettimestarit ja mestarikupletit.

OPINAHJOMME Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmä toimi silloin Fredalla. Siellä hioimme a cappella -sovitusta Anita soololaulajana, Timo basistina, Sari ja minä tämmääjinä. Muistan elävästi, kuinka istuimme pöydän ääressä miettien tavuja, joita me muut ‘soitamme’ Anitaa säestäessämme.

Kun muut ehdottivat minun improvisoivan väliosaan soolon, olisin mieluiten jyrkästi kieltäytynyt. En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa enkä kokenut olevani improvisointitaitoinen.

Suunnittelin kaaren alkaen ujohkon savolaisukon mielikuvasta. Soolon edetessä tunnelma vapautuu, kunnes loppu on jo jazziin nojallaan. Niin se harjoituksissa syntyi ilman mitään paperille kirjoittamista. Koska se on improa, esityksissä se hiukan elää.

Ensiesitys oli Anitan laulututkintokonsertissa 1992 ja ensimmäinen levytys Kansanmusiikki-instituutin tuottamalla albumilla 1995. Siinä teksti on kokonaan Kettusen nimissä. Myöhemmin sovittiin tekstin kustantajan Warner Chappellin kanssa, että olemme tämän version osasanoittajia. Sovituksesta saamme normaalin Teosto-osuuden. Maailmalla moni mieltää kaiken kansanlauluksi, ja tätä joutuu vähän väliä oikaisemaan.

VUONNA 2006 joku kopioi vuoden 1995 levymme rallatussoolosta luupit meemiin, jossa piirroshahmo heiluttaa polkan tahdissa purjoa. Siitä alkoi lumipalloilmiö.

Vaikkei Kettusen tekstiä ymmärtäisi, svengi ja varmaan myös komiikka välittyy. Sisällöstäkin tulee kyllä jatkuvasti kysymyksiä. Pyrin avaamaan kulttuuria ja taustoja, kuten sitä, että savolaismurre luo suomalaiselle mielikuvan lupsakasta elämänasenteesta ja kiertoilmaisujen käyttämisestä, mikä osin siirtää vastuun kuulijalle.

NYT on juuri julkaistu Elina Oikarin ohjaama video, jossa on vuonna 2021 äänittämämme uusi versio muokattuna. Oman sooloni äänitin videolle vielä uudestaan kaikkein tunnetuimman rallatusversion mukaisesti.

Ievan polkka on saanut lukemattomat ihmiset maailmalla kiinnostumaan Suomesta, suomen kielestä ja kulttuuristamme. Olisi mahtavaa, jos suuri yleisö sekä päättäjät Suomessakin ymmärtäisivät, kuinka rikas ja hieno musiikkiperinne meillä on!”

Lisää tarinaa Ievan polkasta Loituman nettisivulla

Kuin helminauhaa (Days of Pearly Spencer)

SEPPO Tammilehto oli 2000-luvun vaihteessa juoksulenkillä, kun päässä alkoivat soida aivan uudet sanat lauluun, joka oli hänelle ennestään tuttu Pertti Reposen suomennoksena.

Saatuaan käännösluvan omalle tekstilleen Tammilehto levytti sen, ja tänä päivänä Kuin helminauhaa on yksi suomalaisten käännösiskelmien kestosuosikeista.

SEPPO Tammilehto kertoo:

“Pohjoisirlantilaisen David McWilliamsin tekemä ja vuonna 1967 levyttämä Days of Pearly Spencer julkaistiin Suomessa heti 1968 nimellä Ei itkut enää auta. Levyttäjä oli Tapani Lehikoinen artistinimellä Eddy.

Pertti Reposen teksti poikkeaa sisällöltään täysin alkuperäisestä. Kuulin sen radiosta varmaan jo silloin, ja se jäi mieleen hyvänä biisinä. Kun aloin tehdä soolokeikkoja 90-luvulla, otin sen ohjelmistoon, ja jonkin säkeistön lauloin joskus englanniksikin.

90-luvun puolivälissä sukulaiseni Erkki ja Petri Niemenmaa kuulivat tämän keikallani ja ehdottivat, että tekisin oman version uudella tekstillä. En innostunut ja unohdin koko asian.

Viisi vuotta myöhemmin lähdin silloisesta kodistani juoksulenkille Kangasalan Harjulle. Yhtäkkiä tämä lähti soimaan päässä uusilla sanoilla, ensin kertsin alku kuin pitkää helminauhaa, ja perään nää vuodet olleet on.

Keskeytin lenkin, juoksin kotiin ja suoraa päätä hikisenä työhuoneeseen, jossa kirjoitin tajunnanvirtana säkeistön toisensa perään. Vain tekstin mittaa myöhemmin enää korjasin ja joku säkeistö jäi pois.

METRIIKAN opit olin saanut Jorma Toiviaiselta. Osallistuin 1987 Elvis ry:n järkkäämälle sanoituskursille, jossa Vexi Salmi oli yhtenä opettajana. Vexi luki ääneen kaikille yhden teksteistäni ja kommentoi, että tässä nyt ei ole tekniikkaa lainkaan. Jorma istui vieressä ja kurssin

kurssin tauoilla opetti kädestä pitäen oikean mitan ja riimitystekniikan perusteet. Halusi auttaa äijää, joka oli ihan pihalla. Samalla tutustuimme, ja myöhemmin meistä tuli hyvät ystävät.

MCWILLIAMSIN teksti on varsin arvoituksellinen, jopa mystinen. Kertsi päättyy: The race is almost run, missä on selvä yhtymäkohta omaan tekstiini, jossa kerrotaan eletystä elämästä iloineen ja pettymyksineen. Sanasta pearly sain tietysti yhdyssanan alkuosan helmi. Muuten tekstini sisältö poikkeaa täysin alkuperäisestä. Reposen tekstillä ja omallani on vielä vähemmän mitään yhteistä.

Kun keväällä 2000 lähdin tekemään albumiani Poutapilven poika, lähetin Masi Luoman avustuksella pyynnön käännösluvasta Ruotsiin Sweden Musicille, joka oli teoksen alikustantaja Pohjoismaissa. McWilliamsiin en ollut suoraan yhteydessä. Liitin pyyntöön tekstini sekä suorasanaisen käännöksen englanniksi. Posti toi luvan noin kuukauden kuluttua. Sain myös kääntäjän osuuden eli kuudesosan Teoston tilityksistä.

Olen tehnyt useita muitakin käännöstekstejä, ja osa on jäänyt julkaisematta siksi, että lupapyyntöön ei ole vastattu. Kymmenkunta lupaa olen saanut, useimpiin niistä myös osuudet.

Kuin helminauhaa on levyttämistäni lauluista ylivoimaisesti suosituin. Spotifyssa ja YouTubessa sitä on yhteensä kuunneltu yli kolme miljoonaa kertaa, ja se soi iskelmää soittavissa paikallisradioissa ja on monen tanssiorkesterin ohjelmistossa. Myös Susanna Heikki ja tanssiorkesteri Avec ovat sen tällä tekstillä levyttäneet.

Koskaan ei tiedä, mitä seurauksia yhdellä juoksulenkillä voi olla.”

Emilia Ex nollarinkuvat silmissä

EMILIA RINNE tiivistää kasvutarinansa kolmeen sanaan: Frederikin taustalaulajasta feministiartistiksi. Ja nauraa päälle.

Tapaamme Helsingin Kalliossa Louhoksen tiloissa. Louhos on lauluntekijäkollektiivi, jonka jäsenet sparraavat toisiaan biisinteossa. Heistä osa, myös Emilia, käyttää kerrostalon kivijalassa sijaitsevaa tilaa työhuoneenaan.

Louhos perustettiin Helsingin Evankelisen Opiston (HEO) lauluntekijälinjan jatkeeksi vuonna 2011. Emilia on ollut mukana melkein alusta saakka.

”On ollut tosi tärkeää kuulua lauluntekijäyhteisöön, jossa ei tarvitse selittää tätä intohimoa. Sellainen yhteys merkitsi paljon varsinkin nuorempana, kun mulla ei vielä oikein ollut poppikollegoja.”

RINNE julkaisee musiikkiaan taitelijanimellä Emilia Ex.

”Popmusiikkihan on kierrätyksen taidetta, siitä tuo Ex. Ja tykkään nimistä, joissa on alkusointu”, hän sanoo.

Emilia Ex ammentaa valtaosan biisiensä tuotannollisista vaikutteista tämän vuosituhannen alun popista.

”Artistinimelläni kommentoin itseironisesti myös sitä, että nuoruutta ihannoivalla alalla olen jo soolouraa aloittaessani Ex. Nimi on myös ärsyttävä – eli hyvä.”

Taiteilijanimen ja koko oman artistijutun uusiksi miettiminen tuli ajankohtaiseksi, kun R.A.E. lopetti keväällä 2019. R.A.E. oli Emilian alulle laittama duo, johon hän löysi somekampanjalla kaverikseen Sani Valorannan. Duo julkaisi kahdessa vuodessa kuusi omakustannesingleä, kolme musavideota ja teki puolensataa keikkaa.

”Me sanottiin sitä popiksi, jonka tahtiin moshataan. Ja me myös moshattiin. Asenteemme oli: mieluummin täysii ja väärin kuin oikein ja tylsää.”

Duo kaatui musiikillisiin kompromisseihin. Se oli Emilialle kova paikka, eikä hänellä ollut varasuunnitelmaa.

”Duo on aina osiensa summa, ja siinä tiesin tasan tarkkaan, mikä mun rooli oli. Kun aloin eron (joo, siltä se tuntui) jälkeen tekemään omaa musaa, mun piti hakemalla hakea omaa juttua uudelleen.”

Emilia kuunteli soittolistojaan ja rajasi pois vähemmän hyviä biisejä. Se tiivistyi lopulta nollaripopiksi, jossa on mimmienergiaa.

”Sanotaan, että ihminen on 13-vuotiaana eniten altis musiikillisille vaikutteille ja ne kuuluvat musiikissa, jota hän päätyy aikuisena tekemään. Mulla tuo ajankohta ajoittuu vuosituhannen alkuun. Käy järkeen”, Emilia kertoo.

Hänen idoleitaan olivat mm. Britney Spears, Beyoncé, Pink ja Gwen Stefani. Pop-tähtien biisit toimivat tanssivalle teinille musiikillisesti, mutta sanoituksiin hän ei aina samaistunut.

”Biisien naiskuva oli kapea. Siitä puuttui toimijuus. Naisen rooli oli olla rakastunut tai rakkauteen pettynyt. Samaan aikaan kuuntelin myös räppiä. Suosikkiartistini Kapasiteettiyksikkö ja Eminem räppäsivät naisista kertakäyttötavarana. Se oli aika merkillistä aikaa koittaa kasvaa itseään kunnioittavaksi naiseksi.”

Nyt, kun Emilia Ex tekee omaa nollaripoppiaan, hän on tarkka siitä, mitä teksteissään sanoo. Debyytti-ep:llään Mitä sä sit luulit? (2024) artisti on armollinen epätäydelliselle itselleen, kannustaa naisia tsemppaamaan toisiaan ja kritisoi kulutuskeskeisyyttä. Nimikappale kertoo rakkaudesta ja pettymyksestä, mutta toimijuutta siitä ei puutu. Artistin omin sanoin: ”Biisissä ei nosteta kissaa pöydälle vaan kaadetaan koko pöytä ja häivytään kissa kainalossa.“

”MUSIIKKI on mun puheenvuoro”, Emilia toteaa.

”Kun mä kasvoin, olin koulukiusattu. Pahimpia kiusaajiani olivat mimmit. Aloin ajatella, että jos en kelpaa muille tytöille, niin en sitten haluakaan kelvata. Ja sellaista ’nuo ovat toisiaan vastaan’ -asetelmaahan patriarkaatti rakastaa. Joten olen halunnut tietoisesti purkaa sitä. Olen opetellut luottamaan ajatukseen, että kuka tahansa tapaamani ihminen voi olla uusi paras ystäväni. Naisten välinen tsemppihenki on nykyään yksi suurimpia voimavarojani.”

Emilia Exän ensimmäinen soolobiisi, Helmarit (2022), tsemppasi Suomen naisten jalkapallomaajoukkuetta EM-kisoissa. Helmareiden kapteeni Tinja-Riikka ”Tinni” Korpela oli jo useaan otteeseen ehdottanut, että Emilia tekisi joukkueelle kannatusbiisin. Kun paikka EM-turnauksessa varmistui, Emilia otti tyttöystävänsä heittämän haasteen vastaan. Hän tiedosti riskit.

”Oli ihan mahdollista, ettei biisistä tulisi tarpeeksi hyvää tai että siitä ei tykättäisi tai että paineet söisi mut. Mitä tahansa: tällä alallahan mikään ei ole varmaa, kunnes se on varmaa. Biisiä tehtiin huolella. Olikohan se kuudes versio, jonka sitten esittelin joukkueelle. Sain seisoma-aplodit. Palloliitto lähti endorsaamaan biisiä. Eli jalkapallotermein: maaliin meni”, Emilia hymyilee.

(Juttu jatkuu videon jälkeen.)

HELMARIT-BIISIN tekoprosessi alkoi niin, että Emilia avasi sohvalla läppärin ja alkoi haastatella Tinniä, joka venytteli olohuoneen lattialla. Mainittakoon, että miesten jalkapallomaajoukkueelle etsittiin kannatuslaulua vuotta aiemmin Huuhkaja-viisuilla, jotka järjesti Yle.

”Vaikka lähtökohdat olivat ihan erilaiset, niin pienille jalkapallofaneille tilanne näytti siltä, että jee: Helmaritkin sai oman biisin. Videon tein kahdestaan kuvaajan kanssa. Olin tässä koko projektissa se, joka soitteli joka paikkaan ja järjesteli asioita. Taisin sanoa ääneen, että en jaksaisi olla koko ajan näin rohkea. Mutta kyse ei ollut vain musta itsestäni vaan joukkueesta ja sen pienistä faneista. Tytöt saivat nähdyksi tulemisen kokemuksen, ja se oli tärkeintä”, Emilia pohtii.

Helmarit, kuten muutkin soolobiisinsä, hän on kirjoittanut yhdessä biisintekijäkollegoidensa kanssa.

”Yhteistyössä on voimaa, ja tätä asiaa haluan artistina tuoda esille.”

JOSKUS Louhoksella yksin ollessaan Emilia pistää popit soimaan ja tanssii itsestään energiat pintaan. Toisinaan hän laittaa verhot kiinni ja itkee, tai kävelee Kallion katuja miettien ankeuksia.

”Eli tavallaan ruokin ajatuksillani ja käytökselläni sitä tunnetilaa, mikä tekeillä olevassa biisissä on. Se toimii mulle.”

Sitten on ”luontaisempi inspiraatio” eli se, kun ajatuksia vain pulpahtelee pintaan.

”Mulla on google docs nimeltään ’palasia’. Siinä on nyt 34 sivua ajatuksia, jotka voisi ehkä toimia biisissä. Viimeisin taisi olla ’seitinohut selkäranka’. Kirjoitin sen muistiin kassajonossa.”

Musiikin tekemisen pitää Emilian mielestä pysyä hauskana. Niinpä hän ei ota paineita siitä, että taiteella pitäisi ansaita koko elanto.

”Se, että tarvittaessa hakee taloudellista turvaa muualta, on oman mielenterveyden suojelua. Eikä muut työt tee susta epäuskottavaa artistia. On ihan kestämätöntä, jos pidetään yllä myyttiä siitä, ettei artistin tarvitse käydä muissa töissä. Kyllä monen tarvitsee, ellei ole joku tyyliin perijätär”, Emilia sanoo.

Leipä on maailmalla hienojakoisena muruna. Tai ehkä pölynä. Emilia on ollut järjestyksenvalvojana, toimistosihteerinä, markkinointikoordinaattorina ja kiertuetyöntekijänä. Hän on rakentanut messuosastoja ja tehnyt promoa festareilla.

”Työnantajille olen ollut aina avoin siitä, että vaikka työ on kivaa, mun intohimoni on muualla.”

KERTOISITKO vielä siitä Frederikistä?

”Se oli yhden pikkujoulukauden juttu. Mutta osaan vieläkin ulkoa todella sopimattomia lyriikoita. Tiesin kyllä, että naisiin suhtautuminen oli kyseenalaista. Mutta hei – olin 19 eikä mua kiinnostanu. Tarvitsin rahaa. Mähän sanoin, että tää on kasvutarina”, Emilia hymyilee.

Jaakko Linnovaaran ihana pakkomielle

1: Alku

”Innostuin yläasteella äikästä ja ainekirjoituksesta. Aloin kirjoitella tarinoita kotona ja ajattelin, että olisi hienoa tehdä kirja. Sain aikaiseksi lyhyitä novelleja, koska olin hidas pilkunviilaaja ja mietin pitkään sanajärjestyksiä ja tekstin muotoja. Silloin tarkkuuteni oli rajoite. Nyt biisinkirjoituksessa se on vahvuus: maltan hakea rytmiikkaa, etsiä oikeita sanoja ja miettiä niiden järjestyksiä.”

2: Matkatoveri

“Lapsuudessani suurin vaikuttaja musiikkitouhuuni, ja muuhunkin, oli isoveljeni Janne Linnovaara. Hänellä oli kitaroita ja neliraituri, ja mä kuusi vuotta nuorempana ihailin häntä. Jannen Guildilla opin blueskaavat, soinnut ja muut perusjutut. Janne esitteli mulle Beatlesia, Rollareita ja muuta sellaista, mitä ikäiseni eivät 1980-luvulla todellakaan kuunnelleet. Ne oli uniikkeja kokemuksia.

Janne tykkäsi laulaa ja esiintyä, mutta omia biisejään hän ei koskaan esittänyt julkisesti. Jannen poismenon jälkeen, vuonna 2020, löysin hänen tavaroistaan sanelimen, jolla oli kitara & laulu -muistiinpano hänen biisistään Matkatoveri. Äänitimme Jannen soittokavereiden kanssa de-moon muutamia lisäraitoja. Kappale löytyy Spotifysta Janne Linnovaara & Matkatoverit -kokoonpanon esittämänä.

Itselläni ei oikein ole sävelkorvaa, mutta kipinä biisintekoon syttyi jo ennen kuin osasin edes soittaa mitään. Oli luontevaa seurata isoveljen esimerkkiä.”

3: Biisinteon peruskoulu

”Yläaste- ja lukioiässä aloin hyvän ystäväni Henri Kalliomeren kanssa kopioimaan isoveljeni juttua. Me soitettiin kitaroita ja kirjoitettiin yhdessä biisejä. Harrastus Henrin kanssa on ollut mun biisinteon peruskoulu. Opin tekemään sanoituksia valmiisiin sävellyksiin, co-writaamaan, vastaanottamaan palautetta ja hyväksymään sen ettei kaikki, mitä tehdään, ole käyttökelpoista. Ekan bändimme laitoimme pystyyn 2000-luvun alussa. Bändeistämme Punainen Korppi on toiminnassa vieläkin. Soitan siinä bassoa.”

4: Päätös

”Olen äidinkielen opettaja yläasteella Valkeakoskella. Olen ihan hyvä työssäni, mutta aika ajoin tulee mietittyä, mitä muuta voisin tehdä. Vajaat kymmenen vuotta sitten päätin lähteä tarjoamaan sanoituksiani ammattilaisille: tuottajille, artisteille ja säveltäjille Mulla oli tuolloin neljä sanoitusta tai aihiota.

Ihan ensin otin messengerillä yhteyttä yhteen televisiosta tuttuun kapellimestariin, joka tuntee kaikki. Hän vastasikin viestiini kannustavasti ja ohjasi eteenpäin. Ajattelin silloin sinisilmäisesti, että tää musamaailmahan onkin yksinkertainen. Vasta myöhemmin tajusin, että oikeasti – kukaan ei koskaan vastaa mihinkään. Olen kuitenkin aktiivisesti etsinyt ja löytänyt kontakteja.”

5: Tähdet ja kuu

”On sanoittajan ammattitaitoa osata tehdä monenlaisia tekstejä. Olen sanoittanut eri genrejä lastenmusiikista manserokkiin. Kaikki käy.

En ole tanssi-ihmisiä itse, mutta symppaan lavatanssikulttuuria ihan kauheasti. Olen sanoittanut paljon sinne sopivaa iskelmää. Jotkut artistit laulavat edelleen ihan mielellään tähdistä ja kuusta, mikä on aivan ok. Mutta sanoituksiin halutaan nykyisin myös uudempaa näkökulmaa, mikä on hienoa.

On sääli, että tanssi-iskelmä on jäänyt marginaaliin. Siihen on syynsä: ei välttämättä osata perusasioita, kuten biisien pitchaamista Spotifyhyn. Olen sanoittajan roolissa joskus opettanut sitä artisteille. Iskelmäpuolen artistithan elää keikkailusta, ja uusi biisi on joillekin ehkä vähän sivujuttu. Popin puolella asia on ihan päinvastoin – ja mitä tekstittämiseen tulee, on kuvasto arkisempaa.”

6: Maailma jäsentyy

“Sanoittaminen on mun tapa jäsentää maailmaa ja tehdä siitä pieni pala kauniiksi. Se pala voi olla kielellisesti tai ajatuksellisesti kaunis, tai emotionaalisesti kaunis ja ehjä. Sitten sanoittamisessa on se toinen taso: on palkitsevaa, kun ajatus muotoutuu tekstiksi, jonka sanat ja tavut loksahtelevat paikoilleen. Vähän kuin tekisi sudokuja tai ristisanatehtäviä. Sitten, kun valmis kappale löytää säveltäjän, artistin, se tuotetaan ja julkaistaan ja löytää vielä yleisönsäkin – se on ihan valtava palkinto.

Teen mieluiten valmiiseen sävellykseen, koska siinä on raamit valmiina. Jos teen teksti edellä, saatan ottaa randomisti jonkun biisin ja tehdä tekstin sen rakenteeseen ja rytmiin. Se on kai ihan yleisesti käytetty metodi.”

7: Haasteita

“On tuskastuttavan hidasta ja epävarmaa saada biisi yleisön kuultavaksi saakka. Sanoittaja on riippuvainen monesta tekijästä, joista kaikkiin ei voi itse vaikuttaa: Innostuuko säveltäjä tekstistä ja artisti demosta. Ketjussa on myös tuottaja ja levy-yhtiö. Hyvää ajoitusta ja onnekkaita sattumiakin tarvitaan. Mulla onkin monta rautaa tulessa yhtä aikaa, jaksamista tarjota biisejä ja vielä kysellä niiden perään. Saatan olla ärsyttävyyteen asti aktiivinen. Ilman sitä tämä homma ei olisi lähtenyt etenemään. Ajattelen, että turha tässä on nöyristellä.

Itse kirjoittamisessa haastavinta on oivaltaa uusia tapoja sanoa asioita. Hyvä sanoitus on poikkeuksellinen, mutta silti riittävän toimiva eikä liian outo.”

8: Kuplassa

”Olen nyt kymmenisen vuotta käyttänyt ihan kaiken vapaa-aikani kirjoittamiseen. Se on mulle jonkinlainen pakkomielle – ihana sellainen. Biisejä, joita olen ollut tekemässä, on julkaistu noin 70. Viime vuonna julkaistiin parisen kymmentä, ja tänä vuonna on tulossa saman verran. Olen tavoitellut sitä, että pystyn Teosto-tuloilla ikään kuin ostamaan itselleni kirjoitusaikaa – eli vähentämään opetushommia.

Nyt olen vuorotteluvapaalla. Onkin tosi opettavaista testata, millaista on olla kokopäiväinen taiteilija. Nyt, kun kirjoittamiseen on aikaa kokonaisia päiviä, pitää itse laittaa rajat luovuudelle. Että saa kaupassa käytyä ja noin. Onneksi vaimo on käsikirjoittaja ja ymmärtää tämän omassa kuplassa viihtymisen.”

9: Kiipeilyä

“Pohdin tulevaisuuden tavoitteitani yhdessä sanoittaja Eija Hinkkalan kanssa, kun olin hänen mentoroitavanaan Musiikintekijöiden mentorointistipendillä. Ajattelen sanoittamiseni vuorelle kiipeämisenä, jossa tärkeintä ei ole huipun saavuttaminen vaan eteneminen. Aina, kun pääsee uudelle kielekkeelle, näkee edessään uuden ja hienomman maiseman. Kun tulee vaikea hetki, voi katsoa taaksepäin ja todeta, että noin paljon on jo edetty ja opittu.

House writer -sopimusta mulla ei ole, enkä koe sitä ainakaan nyt välttämättömäksi. Kappaleet ovat itse hankittujen kontaktien avulla edenneet julkaisuun ilman kustantamoakin. Sitä paitsi sessiokirjoittaminen sillä oletuksella, että biisi valmistuu nopeasti, ei ehkä sovi mulle. Realistisesti ajatellen en koskaan tule elämään pelkällä sanoittamisella. Mutta sitä kuitenkin tavoittelen ja olen ehkä pikkuhiljaa alkanut luottaa asiaan.”

10: Motto: Jambalaya – elämä kantaa

The 69 Eyes: Helsingin vampyyrit biisinteossa

Vuonna 1989 perustettu The 69 Eyes on alusta asti luottanut oman materiaalin voimaan. Kolmetoista albumia julkaissut bändi soitti alun perin räyhäkästä glam- ja sleazerockia. 2000-luvun vaihteessa mukaan tuli melodisuutta ja goottirock-vaikutteita. Kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen The 69 Eyes nousi listojen kärkeen, ja tie aukesi myös Keski-Euroopan markkinoille. Pian tämän jälkeen portit avautuivat myös Yhdysvaltoihin. Pitkän uransa aikana Helsingin vampyyrit ovat soittaneet myös Etelä-Amerikassa, Venäjällä, Japanissa ja Australiassa.

The 69 Eyesin voimakaksikon muodostavat laulaja Jyrki ”Jyrki 69” Linnankivi ja kitaristi Pasi ”Bazie” Moilanen. Jyrki vastaa yhtyeen kaikista sanoituksista. Pasi on bändin musiikillinen johtaja ja säveltäjä. Työnjako on ollut selkeä yhtyeen alusta asti.

JYRKI: ”Päätin heti alkuun ryhtyä tekemään englanninkielisiä tekstejä. Ajattelin tekstin englanniksi jo päässäni. Jokaisessa säkeessä piti olla riimi. Tuohon aikaan oli tosi niukasti mahdollisuuksia nähdä englanninkielisten kappaleiden sanoituksia painettuna. Sain käsiini kirjan, jossa oli The Rolling Stonesin 1960- ja 1970-luvun lyriikoita. Siitä näki millaisia loppusointuja ja sanoja englanninkielisessä rockriimityksessä käytettiin.”

Jyrki haki vaikutteita suoraan Yhdysvalloista, jonne hän matkusti useita kertoja jo nuorena.

”En ollut koskaan kuunnellut suomenkielistä pop- tai rockmusaa ja pidin sitä junttina. Halusin tehdä urbaania rokkia, jota jengi diggaisi Stadin ja New Yorkin rockklubeilla ja jota soitettaisiin radiossa. Sanoitusten sisältö on pysynyt samana vuosikymmenet. Halloween-henkistä vampyyrirockia, romanttista kaukokaipuuta ja rakkaudesta unelmointia.”

Jyrkillä ei ollut bänditaustaa ennen The 69 Eyesia. Sen sijaan Pasi oli tehnyt biisejä jo kouluaikojen bändiensä kanssa.

PASI: ”Jyrki ajautui The 69 Eyesin esiasteen laulajaksi. Jo tuolloin alkoi muotoutua yhä käyttämämme metodi. Minä luon musiikilliset ideat ja teen niistä pohjan. Sitten menemme treenikämpälle työstämään ideoita bändin kanssa. Innostumme sitten joistain ideoista ja niitä jatketaan eteenpäin. Tämän jälkeen Jyrki ottaa biisiideoista kopin ja alkaa tehdä sanoituksia.”

Tätä nykyä Pasi tekee myös yksin demoja työhuoneellaan ja lähettää ne suoraan Jyrkille sanoitettavaksi. Alkuaikojen c-kasettiäänitykset ovat vaihtuneet tietokoneella tehtyihin demoihin, joille Pasi on soittanut ja ohjelmoinut niin rummut, basson, kitaran kuin kosketinsoittimetkin.

Vaikka digimaailma on tuonut biisintekoon paljon uusia mahdollisuuksia, luottaa The 69 Eyes edelleen myös treenikämppäjammailun voimaan. Pasin mielestä on olennaista tuottaa materiaalia mahdollisimman monipuolisilla metodeilla.

The 69 Eyes on soittanut samalla kokoonpanolla yli 30 vuotta. Vaikka bändissä on selkeä johtokaksikko, kyseessä kuitenkin harvinaisen yhteen hitsautunut ryhmä. Yksi osoitus tästä on se, että kaikki yhtyeen jäsenet ovat osallistuneet biisintekoon. Musiikillisia ideoita ovat tuottaneet myös rumpali Jussi ”Jussi 69” Vuori, basisti Arto ”Archzie” Ojajärvi sekä toinen kitaristi Timo ”Timo-Timo” Pitkänen. Näitä rifffejä ja sointukulkuja Pasi on sitten kehitellyt eteenpäin ja muokannut valmiimmiksi.

PASI: ”Pääosa sävellyksistä on minun, mutta nykyään Timo-Timokin tuo bändille valmiita kokonaisia biisejä, joiden pohjalta Jyrki alkaa tehdä tekstejä. Näin syntyi esimerkiksi uuden Death of Darkness -levyn balladi This Murder Takes Two. Joskin kehittelin siihen sitten myöhemmin lisäjuttuja.”

JYRKI: ”Sanoitusten sisältö on pysynyt samana vuosikymmenet. Halloween-henkistä vampyyrirockia, romanttista kaukokaipuuta ja rakkaudesta unelmointia.”

JYRKI: ”Biisintekemiseni on muuttunut vuosien varrella. Aluksi minulla on ollut treenikämpällä äänitettyä bändin livesoittoa kasetilla. Sitten olen kuunnellut sitä kotona ja miettinyt, miten laulu voisi mennä. Vähän tuon vaiheen jälkeen saimme käyttöömme neliraiturin. Teknologian kehittyessä Pasin demot alkoivat tulla cd:llä ja sittemmin sähköpostilla. Pasi saattoi nimetä kappaleet tyyliin ’AC/DC 1’ taikka ’Danzig 2’. Ne olivat työnimiä, jotka kuvasivat kappaleita. Jossain vaiheessa sovimme, että Pasi toimittaa demot nimettynä pelkillä numeroilla. Haluan aloittaa sanoitusten tekemisen puhtaalta pöydältä. En halunnut ajatella, että jos demon nimi on ’AC/DC 1’, niin tekstissä täytyisi olla mukana jotain siihen liittyvää ajatusta.”

The 69 Eyesin uralle oli ratkaisevaa, että 2000-luvun alussa bändin tuottajaksi tuli Johnny Lee Michaels. Hän karsi yhtyeen soitosta pois kaiken ylimääräisen ja toi tilalle ilmavat ja selkeät sovitukset, joissa syntetisaattorimelodioilla oli iso osuus. Samoihin aikoihin Jyrki löysi matalalta lauletun tyyliinsä. Näillä eväillä syntyi bändin ensimmäinen hitti Gothic Girl.

JYRKI: ”Biisi oli alun perin vitsi ja ihan helppoheikki-juttua. Siinä jäljiteltiin Type O Negativen tyyliä. Gothic Girl oli jäänyt pyörimään ylimääräisenä biisinä aikaisemman levyn demosessiosta, ja Pasi otti sen jostain syystä mukaan vielä seuraavankin levyn sessioihin.”

Biisi oli myös huomattavasti yksinkertaisempi kuin The 69 Eyesin aikaisemmat kappaleet. Se julkaistiin Johnny Lee Michaelsin ja The 69 Eyesin ensimmäisenä yhteistyön tuloksena ja nousi Suomen singlelistan kärkeen loppuvuodesta 1999.

Tästä alkoi The 69 Eyesin kultakausi. Johnny Lee Michaels tuotti bändin menestyslevyt Blessed Be (2000) ja Paris Kills (2002). Tämän jälkeen Michael sin tuottajapariksi otettiin HIMin kanssa vakuuttavaa jälkeä tehnyt Hiili Hiilesmaa. Tällä ryhmällä syntyivät albumit Devils (2004) ja Angels (2006), jotka avasivat tien Amerikkaan.

PASI: ”Vaikka välineet ovat kehittyneet, itse sisällön tuottaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään.”

PASI: ”Kun aloimme tehdä yhteistyötä Johnny Lee Michaelsin kanssa, suhtautumisemme musiikintekemiseen muuttui. Haimme vuoden 1999 Wasting the Dawn -levyn jälkeen uutta ilmaisutapaa ja siihen tarvittiin bändin ulkopuolista tekijää. Diggailemme keskenämme monenlaisesta varsin erilaisesta musiikista ja kun touhuamme yhdessä, saattaa fokus päästä katoamaan. Mietimme itsekin 2000-luvun alussa, että olisi hyvä tiivistää bändin ilmaisua. Johnny Lee Michaels vaikutti voimakkaasti albumien Blessed Be ja Paris Kills sovituksiin ja tuotantoon. Tuolloin meille kirkastui idea siitä, että voimme tehdä musiikkia myös ulkopuolisten kanssa.”

Lisää ulkopuolisia tekijöitä tuli mukaan vuonna 2004, kun The 69 Eyesin tuolloinen levy-yhtiö EMI ehdotti co-writing-yhteistyötä ruotsalaisten Jimmy Wahlsteenin ja Patrik Jonssonin kanssa. Näin sai alkunsa yhtyeen suurin hitti Lost Boys.

JYRKI: ”En aluksi hahmottanut, mitä co-writing voisi olla, mutta emiläiset sanoivat sen olevan suhdetoimintaa. Jos se toimii, niin hyvä, mutta jos taas ei, niin ei siinä kukaan häviä mitään. Me osaamme tehdä musiikkia tiettyyn pisteeseen asti keskenämme. Jotta sitä saisi viritettyä vielä paremmaksi, tarvittiin co-write-yhteistyötä. Ruotsalaiset osasivat tuoda biisiimme jotain lisää – pienen melodiakulun, joka loi biisin koukun. Sitä biisi kaipasi.”

PASI: ”Vuonna 2009 ilmestyneellä Back in Blood -levyllä co-write-yhteistyötä tehtiin myös muun muassa amerikkalaisen Johnny Andrewsin kanssa. Kaikkein parhaiten co-writing on onnistunut ruotsalaisten kanssa. Kysehän on loppujen lopuksi pitkälti henkilökemiasta. Olemme tehneet co-writing-yhteistyötä valmiiden demojemme päälle tai aloittaen biisintekemisen ulkopuolisten kanssa tyhjästä. Kahta viimeisintä levyä tehdessä Johnny Lee Michaels oli myös mukana yhtenä co-write-säveltäjistä. ”

Vaikka The 69 Eyes on tehnyt yhteistyötä monenlaisten tahojen kanssa, ovat bändin ohjaimet tiukasti sen omissa käsissä. Studiotyön ja keikkailun lisäksi Pasi pyörittää bändin toimintaan olennaisesti liittyvää kahta firmaa. Biisintekemiselle hän pyrkii silti aina löytämään aikaa.

PASI: ”Luomisajan löytäminen on välillä kortilla. Tosin nykyään on helppo taltioida ideoita vaikkapa äänittämällä puhelimeen kitarapätkän taikka hyräillyn melodian. Inspiraation ja uuden kulman löytäminen tekemiseen on tärkeää. Niiden löytäminen voi olla todella haastavaa, mutta kun ne löytää, se on todella palkitsevaa. Vaikka välineet ovat kehittyneet, itse sisällön tuottaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään.”

Jyrki on alusta asti halunnut tehdä tarttuvia biisejä. Vuosien varrella hän on oppinut noudattamaan yhtä rock’n’rollin kultaista säännöistä: asiat kannattaa ilmaista yksinkertaisesti.

JYRKI: ”Vaikka kuinka vääntää, kääntää taikka vaihtaa stooria, lopulta se ihan ensimmäinen intuitio osoittautuu usein parhaaksi ratkaisuksi. Kun jutut tulevat alitajunnasta, ne ovat yleensä hyviä. Niissä on jotain magiikkaa. Teksti voi olla todella helposti tehtyä, mutta lopulta siitäkin saatetaan ottaa vielä jotakin pois. Näin päädytään helppoon, selkeään ja yksinkertaiseen ratkaisuun. Silloin biisissä on eniten tarttuvuutta.”

Sekä Pasi että Jyrki ovat olleet pitkään Suomen Musiikintekijöiden jäseniä.

JYRKI: ”Liityin Elvis ry:hyn 1990-luvun alkupuolella. Olin kuullut, että sieltä voi hakea apurahoja. Sainkin Georg Malmstén -säätiön 1500 markan apurahan, kun olimme tekemässä ensimmäistä The 69 Eyes -albumia. Olin paikalla Elvisin toimistolla apurahan jakamistilaisuudessa. Oli erikoista nähdä sellaisia ihmisiä, joita olin nähnyt televisiossa. Paikalla oli legendaarisia hahmoja kuten Jukka Virtanen ja Jussi Raittinen. Joku piti puhetta ja menin keittiöön, koska se oli turvallisen oloinen paikka.”

Jyrki suhtautui vanhempiin kollegoihinsa aluksi varauksella ja ulkopuolisen silmin:

”Seurasin palkintopuhetta toisten selkien takana. Tommi Läntinen bongasi minut ja tuli juttelemaan. Hän oli kannustavan oloinen hahmo. Olin räkärokkibändissä, eikä kukaan muu mielestäni tajunnut asioista mitään, paitsi minä itse. Kaikesta huolimatta minut tunnustettiin tasavertaiseksi tekijäksi muiden suomalaisten lauluntekijöiden kanssa. Oli tärkeää tavata muita muusikoita. Istuin pöydässä ja vastapäätäni olikin yhtäkkiä Dave Lindholm, Jukka Virtanen ja Heinäsirkka. He edustavat minulle suomalaista musalegacya.”

Myös Pasi kiittelee Musiikintekijöissä saamiaan kontakteja. Nuoremmille kollegoilleen hän haluaa lähettää seuraavanlaisia terveisiä:

”Syy, miksi itse yhä teen musiikkia on se, että teen sellaista musiikkia, joka itsestäni tuntuu hyvältä. Musiikkia on mukava tehdä ja soittaa toisten ihmisten kanssa. Omasta visiosta on kuitenkin tärkeää pitää kiinni. Joskin tuo visio saattaa tietysti muuttuu ajan myötä. Musiikin pitää tuntua jossain, pitää luottaa omaan näkemykseen ja tunteeseen.”

JYRKI: ”Oma tyylin löytäminen on tärkeää. Kun pysyt siinä, sinusta tulee paras oman tyylisen musiikkisi tekijä. Mistä sitten tiedät, että tyylisi on oma? Sitä voi olla vaikeaa selittää järjellä. Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne pitää vain tuntea. Oma tuntemus ja intuitio ovat asioita, joita pitää kuunnella.”

Muutakin kuin pelkkää juhlaa

Kiitos menneestä vuodesta ja paljon kaikkea hyvää tulevaan. Musiikintekijöihin liittyi 84 uutta jäsentä vuonna 2023. Se on ennätysmäärä yhdistyksen koko historian aikana – voisiko jo sanoa pitkän historian? Musiikintekijät täyttää nimittäin lokakuussa 70 vuotta. Loppuvuodesta 2024 on jäsenille luvassa juhlaa, ja sen valmistelut on aloitettu jo hyvissä ajoin. Musiikintekijöiden toimiston väki ja hallitus ahkeroivat myös edunvalvontajärjestön ydinasioiden parissa. Toimintaa ohjaa tärkeä visio: ”musiikin tekeminen on taloudellisesti mielekäs ja yhteiskunnallisesti arvostettu ammatti, joka perustuu toimivaan tekijänoikeusjärjestelmään”.

Musiikintekijät on voittoa tavoittelematon musiikintekemisen ammattilaisten (säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat) etujärjestö, jonka toiminnan linjauksista päätetään yhdessä jäsenkokouksissa. Jäsenet myös valitsevat edustajat Musiikintekijöiden hallitukseen, joka on järjestön ”ylin päättävä elin”. Jäseniä on reilut 1200.

Toiminnan ydintä ovat edunvalvonta ja jäsenpalvelut. Yhteisöllistä edunvalvontaa on vaikuttamistyö, jolla esimerkiksi edistetään lakimuutoksia. Yksilöllistä edunvalvontaa on esimerkiksi jäsenille tarjolla oleva sopimusneuvonta. Jäsenpalveluissa puolestaan keskitytään ammattiosaamiseen: musiikintekijöiden tapahtumat tarjoavat jäsenille mahdollisuuksia kehittää osaamistaan ja muodostaa ammatillisesti tärkeitä verkostoja.

Tulevista tapahtumista kalenteriin voi jo nyt laittaa Musiikintekijöiden päivän 23.4.2024. Se järjestettiin viime keväänä ensimmäisen kerran kokopäiväisenä. Osallistujilta saadun rakentavan palautteen perusteella todettiin, että uusi konsepti toimii. Myös kevään 2024 Musiikintekijöiden päivässä on aamusta alkaen ohjelmaa, kuten ammattiin liittyviä seminaareja ja workshopeja.

Samana päivänä on myös kevätkokous. Se on sikäli historiallinen, että jäsenistö valitsee seuraajan Kaija Kärkiselle, joka on toiminut Musiikintekijöiden hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2012. Haastattelussa Kaija Kärkinen kertoo edunvalvontatyöstä, summaa puheenjohtajakauttaan ja painottaa, että järjestötyössä tärkeintä on halu vaikuttaa yhteisiin asioihin: ”tekemällä ja kyselemällä oppii, jos tahtoa on”.

Teostokin on voittoa tavoittelematon järjestö, jonka jäsenkokouksissa valitaan hallitus ja päätetään yhdessä toiminnan linjauksista. Teoston asiakkuus ei ole sama asia kuin jäsenyys, vaan jäsenyyttä tulee hakea erikseen. Musiikintekijät kannustaakin uusia ja jo pidempään matkassaan olleita jäseniään hakemaan myös Teoston jäsenyyttä. Teosto ottaa jäsenhakemuksia vastaan ympäri vuoden, eikä peri jäsenmaksua.

Teoston ajankohtaisista kuulumisista, kuten Teosto-säätiön perustamisesta, kertoo Musiikintekijöiden toiminnanjohtaja Aku Toivonen kolumnissaan.

Sanna Korkee
Kirjoittaja on Musiikintekijä-lehden päätoimittaja.

Tekoäly musiikissa: apuväline, työtoveri vai kilpailija?

The Beatlesilta ilmestyi uusi kappale syksyllä 2023. Now and Then todella on John Lennonin kirjoittama ja esittämä kappale, ja se on saatu kasaan yhtyeen elossa olevien ja haudan takaa musisoivien jäsenien yhteistyöllä – uuden tekoälyteknologian avulla. Mutta vieläkin hämmästyttävämpää on, että ensi syksynäkin Beatlesilta voisi ilmestyä uusi kappale. Ja sitä seuraavana, tai vaikka joka ikinen päivä. Ainakin teknisesti tämä on mahdollista, ja laatu paranee huimaa vauhtia.

Eihän kyseessä toki enää olisi oikea The Beatles, vaan heidän musiikkiaan imitoiva koneoppimisjärjestelmä. Mutta entä jos se tuottaisi kappaleita, joista kuuntelijat löytäisivät kauneutta ja merkityksellisyyttä? Tällainen kokemus syntyisi todennäköisemmin, jos ei paljastettaisi, että kaiken takana on vain kone.

Taidekokemukseen nimittäin kuuluu oleellisesti ajatus siitä, että taiteilijalla on jokin tarkoitusperä teoksen luodessaan. Sitä tekoäly ei voi koskaan saavuttaa. Älyä siinä mielessä kuin me sen käsitämme – taiteesta puhumattakaan – tekoälyllä ei ole.

Generatiiviseen tekoälyyn perustuvat sävellysohjelmat toimivat samalla periaatteella kuin laajat kielimallit: ennustavat miten kappale voisi jatkua. Mutta toisin kuin kielellä, musiikilla ei ole semantiikkaa. Sävelillä ei ole merkityksiä samaan tapaan kuin sanoilla on. Toisinaan kielimallit ”hallusinoivat” varmoina faktoina täysin perättömiä väitteitä, ja kuvageneraattoreille tuottaa suuria vaikeuksia niinkin yksinkertaiselta tuntuva seikka, että ihmiskädessä on viisi sormea.

Musiikkia tuottavilla sovelluksilla sen sijaan ei ole vaaraa sortua vastaavanlaisiin virheisiin, koska musiikkia eivät rajoita yhtä tiukat säännöt kuin kieltä tai kuvia. Toisaalta voidaan ajatella, että juuri sääntöjen noudattamisessa tekoäly on vahvoilla, eli siinä mielessä musiikki antaa tekoälylle vielä kovemman pähkinän purtavaksi.

Eettiset kysymykset, jotka liittyvät generatiiviseen tekoälyyn, ovat kuitenkin kaikilla luovilla aloilla melko samanlaisia. Tekoäly tulee mullistamaan alat, joilla luodaan jokapäiväistä luovaa sisältöä. Kun yritys ennen järjesti tapahtuman, se palkkasi graafikon hoitamaan ulkoasun, tekstisuunnittelijan tuottamaan sisällön ja säveltäjän luomaan äänitaustan. Tulevaisuuden yritys pääsee paljon halvemmalla, kun yksi ja sama ihminen voi hoitaa koneoppimismallien avulla kaikki kolme tehtävää, jotka ennen vaativat kolmen alan ammattilaisia.

Taideteollisuuden työntekijöille tämä on valtava muutos, eikä kukaan osaa vielä sanoa mitä kenenkin pitäisi opetella. Varmasti ainakin joustavuutta ja avointa mieltä sille missä taiteilijuuden ja teknologian rajat kulkevat.

Harrastelijalle tekoäly sen sijaan avaa monia ovia ja tukee luovuutta, koska sen avulla on helppo päästä alkuun. Kuka tahansa voi innostua säveltämään Boomyn avulla, runoilemaan Chat-GPT:llä tai luomaan kuvia DALL-E:n avulla. Harrastus voi tuoda iloa ja kenties rohkaista myös taiteenalojen pariin ilman tekoälyä.

Vapaaseen taiteeseen tekoäly ei vaikuta yhtä suoraviivaisesti – vaikka taidekenttäkään ei säily koskemattomana. Tekoälystä voi parhaimmillaan tulla apuväline, joka esittää olevansa työtoveri. Sen avulla voi tehdä nopeasti aiemmin paljon aikaa vieneitä teknisiä työvaiheita, hakea inspiraatiota ja kokeilla lukemattoman määrän ideoita vaivattomasti.

Luovuuteen kuuluu, että pystyy tekemään jotain uutta ja merkityksellistä: taiteessa se voi olla kauneutta tai esimerkiksi joku ajattelemaan laittava, yhteiskunnallisen epäkohdan esiin nostava asia. Tekoäly voi olla taiteilijalle työkalu siinä missä muutkin teknologiat – ja siten osa taideteoksen synnyttänyttä hybridiä systeemiä, jonka tarkoitusperät kuitenkin sanelee ihminen.

Pii Telakivi
Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian tutkijatohtori Helsingin yliopistolla.

Preussinpunaista ja Ram pam pam

Ram pam pam
Säv. ja san. Tomi Saario, BESS ja Jonas Olsson
Ensilevytys: Bess (2022)

UMK:ssa toiseksi sijoittunut Ram pam pam oli Teoston mukaan vuoden 2022 soitetuin kotimainen laulu radion, tv:n ja elävän musiikin esityksistä yhteenlaskettuna. Se oli myös Suomen Spotifyn ja Youtuben striimatuin.

Tomi Saariolle Ram pam pam oli ensimmäisiä hänen suomeksi kirjoittamiaan lauluja:

”Ennen koronaa keskityin kansainväliseen uraani englanniksi ja asuin Lontoossa viisi vuotta. Pandemia toi minut keväällä 2020 Suomeen, ja aikomus oli jäädä hetkeksi, mutta täällä ollaan yhä.

Paluun jälkeen olin kerran ystävien kanssa Helsingissä baarissa. Siellä sattui olemaan tanssikilpailu, johon frendini tyttöystävä osallistui, voitti ja kutsuttiin lavalle. Palkintona oli matka Pariisiin. Lavalla hän lausui mikrofoniin kaikkien kuullen: En minä halua Pariisiin, minä haluan naimisiin.

Tekijänä kerään ideoita ja fraaseja vihkoon miettimättä niitä silloin pidemmälle. Sessioissa syttyy lamppu, milloin on minkäkin idean aika.

Tavatessamme Jonas Olssonin ja BESSin kanssa Grind-studiolla kesäkuussa 2021 meillä oli selvä tehtävänanto: BESSille UMK-biisi. Kummankaan kanssa en ollut ennen työskennellyt. Idea kimpasta oli silloisen kustantajani Elements Musicin.

Tämä baarimuisto tuntui sopivan heti ensimmäisen säkeistön alkuun, tosin muunneltuna siten, että toinen tahtoo Pariisiin ja toinen naimisiin. Näillä ystävilläni ei ollut vastakkaisia tahtotiloja – he ovat nyt onnellisesti kihloissa ja menossa naimisiin.

Ram pam pam -rallatus tuli etsiessämme kirsikkaa kakun päälle. Soittelin kitaraa ja sanoin äkkiä, että mulla on tähän idea, se on ihan tyhmä, mutta ehkä juuri siksi hyvä.

En ollut ennen tehnyt hokemia enkä tietoisesti referoinut tätä mistään. Ajattelin, että sisältö on epäoleellista; voi olla mitä tahansa ääntä, jossa on särmää ja jota on foneettisesti hyvä laulaa.

Tärkein oivallus oli kahden hokemarivin erilainen rytmi. Tätä mietimme kollektiivisesti; millaiset ovat näiden henkilöiden identiteetit ja mitkä rytmit parhaiten kuvaavat heidän vastakkaisia persooniaan.

Hittibiisi on omituinen juttu – se on summa siitä, että sulla on hyvä idea, hyvän melodian kanssa oikeanlainen hyvä teksti sekä se, että melodia ja sanat sopivat sen artistin suuhun.

Laulujen tematiikkahan on universaalia, yleensä rakkaus tai sen puuttuminen. Tärkeintä on idea, jolla pystyy sanomaan sen uudella tavalla. Se on avain saada syntymään jotain, mikä voi olla totta monelle ihmiselle ja minkä pystyy tulkitsemaan monella tavalla.

Jonakselta tuli monia ratkaisevia juttuja, kuten esikertosäkeen kromaattinen lasku ja tekstiin esimerkiksi se, kun meillä oli jo anna mä meen, niin Jonas heitti hakee leimoja passiin. Kokeneena tekijänä hän tietää, mihin kohtaan tarvitaan erikoisempi tapa sanoa.

Jonas on ihan uskomaton osaaja, jonka yhtenä spesiaalina huoneessa on pitää suunta oikeana. Muut voi keskittyä luomiseen, ja Jonaksen maku kertoo, mikä toimii ja mikä ei.

Ja se, miten BESS vetää laulun, se on koko biisin suola ja  herättää sen henkiin.”

Iso osa laulusta valmistui jo ensimmäisessä sessiossa. C-osa vielä puuttui. BESS kertoo, miten se syntyi:

”Yhtenä päivänä autoa ajaessa aloin miettiä, että kun esikertsissä on kromaattinen sävelkulku, niin C-osassa sillä voisi makustella lisää. Samoin voisi vielä kiteyttää sitä, että biisin minä ja sinä haluavat elämässä eri asioita.

Tulin näiden ideoiden kanssa toiseen sessioon elokuun alussa. Joitain sanoja mulla siihen jo oli, kuten se haudassa makaa -laini. Muut piti mun idiksistä ja niin tehtiin biisi loppuun.

Olihan se todella yllättävää, miten se lähti kiitoon. Samalla tavalla oli tehty studiolla biisejä aikaisemminkin. En tiedä, mitkä kaikki henkimaailman voimat musahommissa vaikuttaa. Sitten kun tällaista tapahtuu, totta kai se on järkytys, mutta onneksi positiivinen sellainen.”

Preussinpunaista
Säv. Kai Jämsä
San. Veli-Matti Jämsä
Ensilevytys: Yölintu (2007)

Yölinnun levytysten suosituimpiin kuuluva Preussinpunaista meni ohi Finlandersilta, jolle sitä ensin tarjottiin. Yölintu saa kiittää silloisen rumpalinsa tyttöystävää siitä, että laulu päätyi levylle.

Kai Jämsä kertoo, että sävellys syntyi hänen kotinsa työhuoneessa Helsingin Östersundomissa vuonna 2006:

”Tartuin kitaraan ja tuntui heti, että nyt tulee jotain erityistä. En tehnyt kiireellä valmiiksi, sillä kokemuksesta tiesin, että yön yli nukuttua voi tulla uusia oivalluksia. Kolme päivää siinä meni, mikä on mulle tyypillistä.

Kuten yleensä, tavoittelin melodiassa kauneutta ja rivien pituuksissa vaihtelua. Lallatusdemolle markkeerasin sanoittamista varten tarkasti tavujen paikat ja mitan.”

Sanoituksen kirjoittaneella Veli-Matti Jämsällä oli työviikko opettajana takana, kun hän lauantaina hissukseen aloitti päivää.

”Jokainen on hyvä jossain, minä joutilaisuudessa. Aloin kuunnella Kaitsun demoa ja tajusin heti, miten upea se on. Kuuntelin muutaman kerran ja lähdin koiraa ulkoiluttamaan Kokkolan vanhaan kaupunkiin.

Oli taianomainen, aurinkoinen talvisää. Tekstin runko putosi sen puolen tunnin kävelyn aikana. Sitten äkkiä kotiin; kynää, paperia ja luurit korviin, puoli tuntia siinäkin, ja teksti oli valmis. Se tuli niin kuin hyvät tekstit tulee, kun on taikapölyä ja merkit kohdillaan.

Idea oli tosin ehtinyt muhia jo pitkään. Opiskelin luokanopettajaksi Lapin yliopistossa Rovaniemellä, ja vuonna 1984 kuvaamataidon pedagogiikan opettaja kertoi vesivärien preussinsiniseen liittyvän tarinan.

Kemisti Heinrich Diesbach yritti 1700-luvun alussa valmistaa synteettisesti punaista väriä, mutta tulikin sinistä. Väri sai nimen hänen kotimaastaan Preussista. Myöhemmin tiettyä punaisen sävyä alettiin kutsua preussinpunaiseksi.

Kävellessä tajusin, että tätä melodiaa tämä aihe on odottanut. Preussi viittasi historiaan, punainen rakkauteen. Melodiassakin oli muistumia vanhoista balladeista, kansanlauluista ja iskelmistä, joissa lauletaan sotilaista ja merimiehistä, jotka joutuivat jättämään rakkaansa eivätkä koskaan palanneet.

Näin tarina kirjoitti itsensä. Heti alussa lahjakangas viittaa vanhaan aikaan. Alitajunta ohjasi myös siinä, että tekstin tyyliksi valikoitui yleiskieli ja tietynlainen ylevyys.

Iskelmän rajallinen tila on siunaus, kun ei tule kertoneeksi liikaa vaan antaa kuulijan täyttää aukot ja löytää sen pidemmän tarinan.

Säkeistöjä oli vain kaksi, mutta kertosäkeessä oli pituutta ja pitkää kaarta, joten kuljetin tarinaa myös siinä. Lopussa käytin hyväksi kertosäkeen toiston ja uusilla sanoilla avasin hiukan lisää juontakin.

Tärkeintähän sanoittamisessa on löytää hyvä nimi. Niitä lapuille kirjoittamiani ideoita on tullut vastaan mitä oudoimmista paikoista. Tämä muistui mieleen ilman lappuakin.

Julkaisun jälkeen Yölintu sai palautetta, ettei tuollaista väriä olekaan. Kysyivät, mitä vastataan. Sanoin, että ollaan hiljaa, niin saadaan kallaa. Annettiin kuplia, ja pian Hesarikin kirjoitti tämän eriskummallisen värin historiasta.”

Tekstin saatuaan Kai Jämsä teki kappaleesta demon ja lähetti sen Finlandersille.

“Kun ei kuulunut mitään, lähetin demon Yölinnun Markus Kuusijoensuulle. Hän soitti heti, että nyt on komea biisi. Mutta sitten soitti pettyneenä ja kertoi Simo Silmun sanoneen, ettei ala mistään naistenvaatteista laulamaan.

Sen jälkeen yhtyeen rumpalin Mikko Taipaleen tyttöystävä oli ylipuhunut, että ymmärtäkää nyt, kyllä tällainen naisten itketysbiisi kannattaa levyttää.

Preussinpunaisen voitettua Iskelmäradion Vuoden iskelmä -äänestyksen Yölintu oli keikalla, ja me Vellun kanssa käytiin pokkaamassa palkinto. Finlanders oli gaalassa, ja pojat kertoivat löytäneensä demon jostain kasasta. Harmittelivat, että voi hyvänen aika, miten tässä näin pääsi käymään.”

Jazzia, leffoja ja poppareita

Helsingin Kalasataman teollisuusalueella, lihajalostamoa ja tukkutoria vastapäätä sijaitseva Sonic Pump Studios kätkee sokkeloihinsa useammankin studion ja työtilan. Yksi niistä on säveltäjä-musiikkituottaja-saksofonisti Janne Huttusen, hänen veljensä Miikka Huttusen, sekä Petri Puolitaipaleen yrityksen, Neomusicin nimissä.

Yhtiö perustettiin vuonna 2000 ja se keskittyi alun perin perin kännyköiden soittoääniin. Tilat olivat ensin Helsingin Mariankadulla, vanhassa hevostallissa.

”Toiminta oli hyvää sivutuloa nuorille muusikonaluille”, Janne Huttunen kertoo.

”Me tehtiin myös Vertulle (Nokian luksusmalli) originaaleja hifi-soittoääniä, joita kaikki pekkakuusistot ja jukkaeskolat kävivät studiolla soittelemassa. Niissä puhelimissa oli timantteja ja platinaa, ja halvinkin malli maksoi muistaakseni 3000 euroa. Mutta se oli jo aika lailla sen bisneksen loppuvaihetta.”

Neomusic toimii nyt The Rasmuksen levy-yhtiön, Dynasty Recordingsin entisissä tiloissa.

”Kun Dynasty lopetti, Sonic Pump Studios otti kerroksen haltuunsa, ja siirryimme osaksi sitä kokonaisuutta. Yhdistimme studiotekniikkaa, ja meiltä tuli flyygeli, mikkejä ja kompressoreja Sonic Pumpin puolelle.”

Neomusicin tila on rakennettu alun perin soittohuoneeksi, joten se ei ole varsinainen tarkkaamo. Tämä ei Huttusta haittaa, sillä hän miksaa harvoin itse. Laajempi miksauskäyttökin onnistuisi tilan asetteluita optimoimalla. Huttunen kehuu työhuonetta monipuoliseksi.

”Tämä on iso huone, ei väsy hapenpuutteeseen. Tässä voi pitää bänditreenejä. Rumpuja ja kokonaisia bändejäkin on äänitetty.”

Ympäri Huttusen työhuoneen seiniä on puolihuolimattomasti ripoteltuna kultalevyjä, mutta mitään pyhättöä niistä ei ole rakennettu.

SONIC Pumpin tiloissa pystyy äänittämään vaikka mitä. Huttunen kuitenkin kokee virkistäviksi myös vierailut muissa studioissa. Niissä on aina oma tunnelmansa. Elokuvamusiikkia tehdessään hän käy toisinaan Bratislavassa tai Budapestissa mukana äänityksissä.

”Kun äänitän Suomessa jonkun kaupunginorkesterin kanssa, on tuottajana minun vastuullani hommata äänityskalustot ja autot, sekä vuokrata tilat. Se on mahdollista, mutta vaivalloista.”

Elokuvamusiikissa eräs alan uusi normi on studio-orkesterimainen on-demand-äänitystuotantomalli, jossa säveltäjä voi ohjata etänä orkesterin äänityssessiota.

”Tällaista palvelua ei Suomessa tarjoa kukaan. Kaikki on valmiina. Pistetään luurit päähän, ja tuntuu ihan kuin olisi lasin takana studiossa. Jopa talkback-nappula löytyy.”

Äänitystilanne välittyy reaaliaikaisesti hyvällä laadulla. Studiossa on oma teknikko, joka yhdistää kapellimestarin ja etäosallistuvan säveltäjän.

Viime kerralla Bratislavan orkesterin vakiokapellimestari seurasi äänitysten aikana etänä Espanjassa, miten hänen orkesterillaan sujuu Bratislavassa tuuraavan kapellimestarin kanssa.

”Oli hyvinkin kansainvälistä ja modernia”, Huttunen naurahtaa.

SÄVELTÄESSÄÄN Huttunen käyttää yleensä pianoa tai syntikkaa, joissa harmoniat ovat helposti saatavilla, mutta usein hän nappaa käteensä myös akustisen kitaran – joka tosin on nyt muutamasta kohdasta haljennut.

”Ensimmäistä soololevyäni tein Villa Vikanissa, flyygelillä kauniissa ympäristössä. Siinä kun on kahvikuppi edessä ja puro solisee vieressä, niin biiseistä meinaa tulla vähän liian maalailevia. Sävelsin dogmamaisesti kynällä nuottipaperille, mutta huomasin, että sekin johdatti mut tekemään tietynlaisia biisejä. Toisessa sessiossa Vikanissa aloitin tietoisesti koodaamalla ensin rytmiikan – jazz-rumpukompin tai bassolinjan – ja sitten vasta harmonian ja muun. Näin sain vaihtelua biiseihin.”

Huttunen kertoo olevansa aika herkkä ympäristön ärsykkeille, ja reagoivansa improvisoidessaan liikaakin muutoksiin keikkaolosuhteissa, jos on vaikkapa vieras rumpali tai huono kuuntelu. Ja musiikkia tehdessä on vaikutusta sillä, millainen moodi on, ja onko aamu vai ilta. Aurinkoinen päivä vaikuttaa eri tavalla kuin sateinen.

”Tässä työtilassa on hyvää se, että ulkona vallitsevan kelin aistii, mutta siitä ei tarvitse välittää. Olisi joskus kiva mennä vaikkapa Thaimaahan tai Losiin tekemään kappaleita. Mutta ammattimaisena musiikintekijänä pitää pystyä luomaan biisejä ympäristöstä huolimatta, ja on osattava kuvitella vaikka kaunis kesäpäivä tai sitten yökerho kello kolmelta yöllä.”

MUSIIKINTEKIJÄNÄ Huttunen kuvailee olevansa melodinen ja monipuolinen. Hänelle tärkeintä biisinteossa on tunteen välittäminen. Elokuvamusiikkia ei tarvitse erikseen visualisoida, mutta pop- ja jazzbiiseihin hän kuvittelee jonkun taustatarinan lyhytelokuvina tai konkreettisina kuvina.

”Elokuvasäveltäjänä on hyvä päästä mukaan projektiin mahdollisimman aikaisin. Pyrin löytämään ohjaajan kanssa musiikillisen vision mielellään hyvissä ajoin ennen kuvausvaihetta. Heti kun yhteinen leikkikenttä on määritelty, voin alkaa säveltää. Esimerkiksi Nimby-elokuvaan sävelsin alkukohtauksen musiikin jo ennen kuvausten alkua. Näin saatiin tanssikohtauksen koreografia tehtyä.”

Elokuvamusiikkia leikatessa käytetään usein apuna ns. temp trackiä (väliaikainen soundtrack), joka voi sisältää esim. Hans Zimmerin scoremusiikkia. Tämä puolestaan voi aiheuttaa ongelmia. Elokuvahistoriassa on tapauksia, joissa ohjaaja on rakastunut temp trackiin, ja pakottanut säveltäjän kopioimaan jo valmista sävellystä. Ja esimerkiksi koko 2001: Avaruusseikkailun score vaihdettiin – säveltäjälle kertomatta – juuri ennen ensi-iltaa takaisin temp trackiksi. Säveltäjän kannattaakin mahdollisuuksien mukaan tarjota ohjaajalle jo leikkausvaihetta varten tekemiään demoja.

SOOLOLEVYN tekeminen on ollut Huttusen haaveena siitä lähtien, kun hän oli parikymppinen saksofonisti. Hänen omat opiskeluaikaiset kokoonpanonsa The Homer ja Uncle Bob eivät kuitenkaan päätyneet levyttämään. Niinpä hän päätti tehdä itselleen 40-vuotislahjaksi soololevyn, joka lopulta julkaistiin vuonna 2018.

”Jostain kriisiytymisestä se lähti. Mielestäni kaikkien soittajien pitäisi tehdä oma soololevy, vaikka sitä ostaisivat vain sukulaiset ja pari kaveria. Se kiteyttää jotain muusikosta instrumentalistina. Nykyään kuka tahansa voi halutessaan tehdä levyn läppärillään, vaikka viikossa. Varsinkaan itselläni, 20 vuotta studioissa pyörineenä, ei ollut yhtään tekosyytä olla tekemättä.”

KANSAINVÄLISTYMISEEN Huttunen on pyrkinyt mm. osallistumalla co-writing-biisileireille Tanskassa, Kreikassa ja Saksassa. Hän on tehnyt biisejä ja tuotantoja ympäri maailman, muun muassa Japaniin ja Belgiaan.

”Tajusin, että se kansainvälistyminen vaatisi vielä enemmän panostusta. Pitäisi matkustella 250 päivää vuodessa. Kun on kaksi teini-ikäistä lasta, on kiva olla kotonakin. Ja itselläni on jo liian monta roolia täällä kotimaassa.”

Huttunen uskoo, että mahdollisuudet tehdä kansainvälisiä projekteja, vaikkapa elokuvascoreja ja hittibiisejä, aukeavat myös ilman jatkuvaa matkustelua.

”Kun tekee Suomessa jonkun ison asian, joka sitten leviää ympäri maailmaa, sitä kautta niitä kontakteja syntyy.”

Tänä vuonna työn alla on esimerkiksi ollut musiikin säveltäminen kansainvälisen animaatiosarjanpilottiin.

”Se on ihan epävirallista. Ne ovat pitkiä projekteja, joissa voi käydä mitä vaan.”

Jatkossa Huttunen haluaisi tehdä enemmän jazzkeikkoja ja elokuvamusiikkia, ja jos jostain pitäisi karsia, vähemmän yksittäisiä cover-keikkoja. Viimeksi kuluneen kuukauden aikana Huttunen on säveltänyt yli 10 kappaletta co-writing-sessioissa. Lisäksi työn alla on mm. sovitus ja uudelleenversiointi tv-tunnusmusiikkia varten.

5 x Set up

”Rakas, mutta kaltoinkohdeltu biisintekokitarani soi halkeamista huolimatta ihan hyvin. Se pitäisi viedä liimattavaksi.”

”Faija harrastaa vanhoja audiolaitteita ja osti tällaisen Brotherin 27 eurolla. On sitä muutamalle levylle soitettu. Saundi on sellainen, mitä ei muualta saa. Merkkihän on enemmän tunnettu tulostimista ja kopiokoneista.”

”Tenorisaksofonini ovat Selmer VI ja Super Balanced Action. Olen fonia vahingossa homehduttanut ja ajanut autolla päältä, joten tuumasin, niitä on oltava kaksi. Keikkailen paljon freelancerina.”

”Maalaaminen lähti pragmaattisesta tarpeesta saada iso taulu kotiin. Ostin akryylivärit ja nyt #pensselisetämies on maalannut jo kymmeniä teoksia.” (Kuva: Janne Huttunen)

”Mielestäni kaikkien soittajien pitäisi tehdä oma soololevy, vaikka sitä ostaisivat vain sukulaiset ja pari kaveria. Olen tehnyt jazzsävellyksiäni Villa Vikanissa. (Kuva: Janne Huttunen)