”Mulla kulkutauti virtaa suonissa” laulaa 47-vuotias Peltonen, taiteilijanimeltään Peltone, biisissä Roadmovie. Mutta ensin oli musiikki. Kulkeminen on kylkiäinen.
”Musa on liikkeelle paneva voima, mutta on sekin hieno fiilis, kun saa ajella omien ajatustensa seurassa. Jos on pidempi keikkatauko, niin jollain sairaalla tavalla ajattelen, että olispa hieno lähtee taas reissuun.”
Reissuja kertyi viime vuonna 80 keikan verran, mikä on Peltosen mielestä vähän. Aiemmin keikkoja on ollut vuosittain 150.
”On se välillä raskastakin. Meet väsyneenä paikasta toiseen ja sun pitäs olla hauska mies.”
Peltoseen on työläisperheen lapsena iskostunut “oikean työnteon” mentaliteetti. Musahommissa hän kokee pääsevänsä vähällä.
”Se ei ole niin ruumiillista ja kun siitä tykkääkin. Sitä mietti alkuaikoina, että onks tää työtä ollenkaan.”
”Äiti pakotti mut teininä soittaan haitaria, mitä en tosiaankaan halunnut. Luikertelin siitä irti vähän silleen, että jospa ottaisin tuohon mieluummin kitaran.”
Se toimi, ja nuorukainen marssi kansalaisopiston kitaratunneille ja myöhemmin Seppo Tynin oppiin Palmgren-opistoon. Ohessa hoituivat musiikin perusteoriatkin.
Nuoruuden herkkään ja vastaanottavaiseen vaiheeseen kuului intohimoinen musiikin kuuntelu. Peltonen diggaili ulkomaista musaa, mutta kun tuli Sig ja Sadan vuoden yksinäisyys, niin silloin kolisi.
”Katoin Hittimittarista Inkisen haastista. Ensin hänen vähän koominen habituksensa nauratti, mutta kun hän alkoi tilittää biisin tekstiä, hymy hyytyi. Tajusin tekstin voiman.”
Miljoonasateen Marraskuu oli kuitenkin se biisi, joka iski huolella.
Kitarataitojen kartuttua oli vuorossa bändin perustaminen. Bändi soitti Peltosen biisejä, joissa oli englanninkieliset lyriikat. Mikään ei kuitenkaan nytkähtänyt mihinkään, ja bändi kuopattiin Peltosen ollessa parikymppinen.
Seuraavan bändin, Hilpeän Rogerin, elinkaari oli 7-vuotinen. Lyriikat vaihtuivat suomenkielisiksi ja asenteessa oli ammatillista kunnianhimoa. Keikkaliksoilla rahoitettiin kaksi pitkäsoittoa, jotka äänitettiin Mika Sundqvistin studiolla.
Elanto tuli keittiökaluste-, kodinkoneasennus- sekä painohommista.
Vuonna 2005 Peltonen pääsi opiskelemaan uuteen lauluntekijäkoulutukseen Ikaalisiin. Hän ehti olla koulutuksen aloituksessa vain tunnin, kun piti lähteä synnyttämään perheen toista lasta.
”Kun aletaan perustaa perhettä, niin yleensä soittoharrastus loppuu. Mulla se meni päinvastoin. Olin 34 ja oli sellanen elämä remonttiin -fiilis. Jos olisin lähtenyt nuorempana kokeilemaan, en olis välttämättä onnistunut. Elämä ei ollut vielä kovin hyvin hallussa.”
Ikaalisissa kouluttajina toimivat Peltosen ihaileman Miljoonasateen Heikki Salo sekä Olli Heikkinen.
”Oli ensin paineet siitä, mut molemmat oli niin rentoja tyyppejä, ettei siinä kauan tarvinnut jännittää. Heikki oli ja on edelleen iso esikuva, joten olihan se kova juttu.”
Koulutuksen aikana musiikki nielaisi Peltosen kokonaan. Päivätyö jäi.
”Päätin yrittää vuoden ajan tosissani ja katsoa, mitä tapahtuu. Sillä tiellä oon.”
Nyt Peltonen on elättänyt perheensä musiikin tekemisellä 14 vuotta ilman menestyksen tähtikimallusta.
”Oli mulla nuoruudessa kovat haaveet tähteydestä ja totta kai sellanen kannustaa tekemään ja kehittymään. Oon kuitenkin kiittänyt Luojaani, ettei haave toteutunut. En olisi tuolloin selvinnyt siitä.”
Omalla toiminimellä operoiva yrittäjä ehtii biisintekemisen ja keikkojen lisäksi myydä Herra Heinämäen Lato-orkesteria, hoitaa muutamien bändien laskutusta ja tehdä sekalaisia studiotuotantoja. Ansainnan prosenttiosuudet vaihtelevat, mutta keskimäärin 42 tulee keikoista, 23 laskutuspalvelusta, 15 keikkamyynnistä, 10 musiikin käyttökorvauksina, 6 studiotuotannoista ja 4 oman musiikin myynnistä.
Leipä on murusina maailmalla, mutta Peltonen näkee siinä hyviä puolia.
”Jos joku noista kaatuu, niin mä en kuitenkaan kaadu.”
Keikoista valtaosa on trubaduurikeikkoja.
”Bändikeikat on kivoja, se on sosiaalinen tapahtuma. Kun niitä on vähän, ei ala toisten naamatkaan kyllästyttää. Soolokeikat taas on silloin hienoja, kun voi esittää pelkästään omaa ohjelmistoa ja ihmiset kuuntelee. Sä pääset tosi lähelle.”
Ahkeruudella ansaittuja ovat myös radiosoitot ja listasijoitukset, onhan Peltonen julkaissut omakustanteita juuri ilmestyneen Hyvin hukatut vuodet -albumin myötä jo viiden pitkäsoiton verran. Kun tekee lähes kaiken itse, ei julkaisutahti voisi ollakaan tiheämpi.
”Välillä on hankalaa touhuta yksin. Tän viimesimmän albumin biisien tekeminen on venynyt juuri sen takia.”
”Välillä on hankalaa touhuta yksin. Tän viimesimmän albumin biisien tekeminen on venynyt juuri sen takia. Sitten vielä tuntui, että kaikki mitä syntyy, on paskaa.”
Aivan yksin ei Peltonen sentään ole itseään jättänyt. Viimeisillä albumeilla on tekstien tuottajana toiminut Heikki Salo.
”Vein kerran biisiraakileen, Dollarin, Kreetan biisileirille klinikoitavaksi. En oikein uskonut biisiin, mutta Heikki sanoi, että täähän on helkkarin hyvä. Kun sitä sitten yhdessä hiottiin, kysyin josko Heikki lähtisi tuottamaan kaikkia tekstejäni. Siitä se yhteistyö lähti.”
Miehet kirjoittivat Lupa kimaltaa -albumin biisejä yhdessä kasvokkainkin. Uusimmalle albumille Peltonen teki tekstit, ja niitä pompoteltiin sähköpostitse.
”Oli ensin järkyttävän iso asia ottaa teksteille tuottaja. Taistelin itseni kanssa, että kyl mä tän homman osaan. Mutku ei se oo osaamisesta kiinni, vaan siitä, että sulla on ulkopuoliset silmät, jotka näkee sun tekemisen ihan eri kulmasta, ku sä itte.”
Albumien musiikillisena tuottajalla, Janne Louhivuorella, on iso osuus siihen, miltä biisit lopulta kuulostavat. Aiemmat tuotannot edustivat perinteistä rokkibändiestetiikkaa. Uuteen haettiin vähän tuotetumpaa, orgaanisen ja konemusan yhdistelmää.
”Jos mulla oli itellä vahva tunne siitä, että tää on hyvä biisi, niin Janne nosti sen potenssiin kaks. Hän osaa kaivaa esille oleellisen. En ite olis pystyny tekeen noin hienoa jälkeä.”
Yhtenä onnistuneen yhteistyön pointtina Peltonen pitää myös sitä, että Heikki ja Janne ymmärtävät keskeneräisyyden.
”Ei yhtään nolota viedä heille biisiraakileita.”
Ammattimainen tekijyys alkoi juomalaulukärjellä, kun SM-kisassa 2005 tuli kultaa ja ensimmäisille albumeillekin päätyi kyseistä materiaalia. Peltonen laskelmoi juomalaulujen avaavan keikkapaikkojen ovia, kuten kävikin.
”Enää en halua sitä leimaa itseeni. Se on rasittavaa. Viime kesänä oli keikka, jossa piti soittaa pelkkiä juomalauluja ja ajattelin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä.”
Peltonen on lauluissaan tavallisen, työtätekevän ihmisen asialla. Asialla, joka on häneen itseensä kirjoitettu.
”Glamour ja glitteri loistavat poissaolollaan. Kirjoitan arkipäiväisistä asioista, mutta ei se ihan maksalaatikkoakaan oo.”
(Artikkeli jatkuu videon alla.)
Synkkiä biisejä ei ole syntynyt aikoihin. Kyynisyyden ja katkeruuden välttäminen on tietoista. Lauluissa on aina joku toiveikkuus. Usein myös pieni pilke. Sellainen hassu twisti, jota elämässäkin on.
”Mitä tahansa kirjoitan, sen pitää olla oikeeta elämää.”
Parhaimmillaan biisi syntyy viikossa, joskus menee vuosia. Teksti tulee ensimmäisenä ja viimeisenä. Sävellys siinä välissä. Aina ei teksti lähde soimaan, tarvitaan viisikin eri sävellystä, ennen kuin tekijä on tyytyväinen.
”Yleensä menee niin, että mitä enemmän teet jotain asiaa, sen helpommaksi se muuttuu. Biisinteossa menee toisin. Mitä enemmän teet, sen vaikeammaksi se muuttuu. Rima nousee.”
Roskiin ei päädy mitään. Kun kerran ryhtyy kirjoittamaan, niin siinä on jokin juttu.
”Jätän raakileet muhimaan, koska oon nähnyt monta kertaa sen, että tää on paska ja sit menee puoli vuotta ja se soi radiossa. On armollista tietää, että se kuuluu tähän tekemiseen.”
Rakkain biiseistä on Roadmovie.
”Siinä on harmoninen tunnelma ja sellanen hämärän haikee toiveikkuus. Katuvalot loistaa, mutta ei valaise liikaa. Tekstin tyyppi on jollain tapaa minä, vaikka ei olekaan. Se on kaunis laulu.“
Biisi koskettaa myös yleisöä. Erityiskiitoksen Peltonen kokee saaneensa, kun muutamat kollegat ovat hänen keikallaan tykästyneet biisiin niin, että ovat ottaneet sen omaan ohjelmistoonsa.
Rautavaarat on myös tärkeä biisi. Se syntyi, kun kollega oli ollut keikalla vanhainkodissa. Keikan jälkeen eräs mummu oli puhutellut häntä Herra Rautavaaraksi. Peltonen oivalsi heti, että tapahtumasta saa hyvän biisin.
”Jengi jää keikoilla kuunteleen tarinaa, ja on sen kanssa tullut vähän nolostellen itsekin itkettyä. Vaikka se ei oo mulle tapahtunut, niin sen kautta kerrotaan, mitä tää musahomma parhaimmillaan ja pahimmillaan on.”
Biisi Viktor itketti myös valmistuessaan. Viktor oli Peltosen isoisoisä, joka ammuttiin kansalaissodan loppuvaiheessa Hennalan vankileirillä.
”Tarina ei oo yksyhteen, enkä tapa laulun Viktoria. Tunnemyrskyjä aiheutti se, kun tajusin tapahtuman vaikuttaneen jälkipolviinkin.”
”En mä mitään listaykkösruljanssia halua, mutta pienen palan taivasta kyllä.”
Tulevaisuudessa Peltonen toivoo vakiinnuttavansa paikkansa niin, että isommillekin keikkapaikoille riittää ihmisiä.
”En mä mitään listaykkösruljanssia halua, mutta pienen palan taivasta kyllä.”
Keikkoja voisi olla milli vähemmän ja biisintekemistä saman verran enemmän, vaikka keikkailu onkin henkisesti helpompaa kuin biisinteko. Keikat hoituvat selkeällä ja tutulla kaavalla; ei tarvitse ajatella niin paljon. Rahankin saa varmemmin ja nopeammin.
Jaksamisestaan Peltonen huolehtii uiden, juosten, pyöräillen tai lumikolaa lykkien. Vertaistukea saa kaveripiiriltä, joka koostuu pitkälti musatyypeistä.
”Yhden kaverin kanssa vietetään joskus terapiaöitä. Otetaan viiniä ja tehdään ysärihenkistä konepoppia. Pikkusessa nousuhumalassa äänitetään sitten kaikkee outoo pölynimurista lähtien. Se on tosi terapeuttista.”
”Puolisokin tukee, hänelle voin puhua kaikesta ja saan vielä halauksen siihen päälle.”
Maltillisen haaveilun lomassa Peltonen on arvoilleen uskollisena onnellinen kaikesta, mitä on ollut.
”Tosi mukavaa aikaa. Hyvää peruselämää.”
Jutussa mainittujen kappaleiden tekijätiedot
Sadan vuoden yksinäisyys, säv. & san. Matti Inkinen
Marraskuu, säv. & san. Heikki Salo
Rautavaarat, säv. M. Peltonen, san. M. Peltonen & H. Salo
Viktor, säv. M. Peltonen, san. M. Peltonen & H. Salo
Dollari, säv. M. Peltonen, san. M. Peltonen
