EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Mitä Joutsenlaulu-tuomio kertoo alalle?

Tekijä: Sanna Korkee

Mitä Joutsenlaulu-tuomio kertoo alalle?

Julkaistu

Millä tavoin teosta oli muunneltu – mikä on siis tämän tuomion perusteella muuntelua, johon olisi pitänyt olla tekijän lupa?

Markkinaoikeus viittaa omassa ratkaisussaan tekijänoikeusneuvoston lausuntoon (TN 2018:1), jossa se arvioi alkuperäistä ja muunneltua versiota. Tekijänoikeusneuvoston mukaan keston lyhentäminen ei tehnyt teoksesta muunnelmaa, eikä soitinintron poistaminen tai kitaran säestyskuvion lisääminen ole muuttanut teoksen kokonaisluonnetta. Sen sijaan laulutekstin muokkaaminen on muuttanut sanoituksen merkitystä ja painotuksia siten, että kyseessä on teoksen muunnelma.

Markkinaoikeuden mukaan tähän muunteluun olisi pitänyt olla lupa. Lupapyyntöihin vastaamatta jättäminen ei markkinaoikeuden mukaan osoita, että Hakulinen olisi antanut suostumuksen.

Sanomien mukaan alalla olisi vallalla käytäntö, jonka mukaan yhteydenottoihin vastaamattomuus ja nimenomaisesti kieltämättä jättäminen olisi hyväksyntä muunnelman tekemiselle. Markkinaoikeus puolestaan totesi, että sen, joka vetoaa sopimuksen perusteella saamaansa oikeuteen, on näytettävä toteen sopimuksen olemassaolo.

Moraalisiin oikeuksiin kuuluvaa respektioikeutta ei markkinaoikeuden mukaan loukattu, eikä korvausvaatimusta siltä osin hyväksytty. Markkinaoikeuden mukaan tässä ei ollut kyse sellaisesta teoksen törkeänlaatuisesta muuttamisesta, että muunnelman saattaminen yleisön saataviin olisi ollut luonteeltaan tekijän taiteellista arvoa loukkaavaa.

Markkinaoikeus katsoi kuitenkin Sanomien loukanneen Hakulisen tekijänoikeutta saattamalla luvattoman muunnelman Joutsenlaulusta yleisön saataville. Tästä Sanomat määrättiin suorittamaan 5000 euron hyvitys Hakuliselle. Hyvitystä määrättäessä markkinaoikeus otti lähtökohdaksi oikeuskäytännössä vakiintuneesti sen vastikkeen, jolla markkinaoikeuden arvion mukaan Sanomat olisi tässä tapauksessa neuvottelujen jälkeen voinut hankkia muunteluluvan Hakuliselta. Hyvitykseen ei sisälly vahingonkorvauksellista ainesta.

Lisäksi Sanomat tuomittiin korvaamaan Hakulisen oikeudenkäyntikulut, noin 21 180 euroa. Sanomille asetettiin kielto saattaa muunnelmaa yleisön saataville, sekä tästä 50 000 euron uhkasakko.

Mitä tämä tuomio kertoo alalle?

Sanomat vetosi markkinaoikeudelle osoittamassa vastauksessaan tämän muunnelman olevan niin sanottu cover-versio, jota oli televisio-ohjelman tarpeiden mukaisesti vähäisesti lyhennetty ja muokattu. Sanomien mukaan vakiintuneen tavan mukaan tällaiseen ei tarvittaisi lupaa.

Markkinaoikeuden ratkaisun perusteluissa ei käytetä ollenkaan cover-versio -termiä. Tämä johtunee termin määrittelemättömyydestä ja epävirallisuudesta. Termi tulee ainakin osittain nyt määriteltyä tämän ratkaisun myötä: niin sanotun cover-version tekemiseenkin tarvitaan lupa, jos teoksen mittaa typistetään merkittävästi.Ainakin tässä tapauksessa mittarina käytettiin sanoituksen, ei sävellyksen typistämistä.

Uudelleensoitintaminen ja rakenteellisten osien muokkaaminen ei sinänsä ollut olennaista markkinaoikeuden ratkaisun kannalta.

Hakulinen haki valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta, mutta sitä ei myönnetty. Valituslupahakemuksessa todettiin tyytymättömyys 5000 euron hyvitykseen sekä siihen, ettei markkinaoikeus tuominnut ollenkaan korvausta kärsimyksestä ja muusta haitasta.

Suomen Musiikintekijät tuki hallituksen päätöksellä Jussi Hakulista taloudellisesti tässä oikeuskäsittelyssä.

Aku Toivonen
toiminnanjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Hyvää vuodenaikaa, musiikintekijät!

Julkaistu

Ensimmäistä kertaa Suomen Musiikintekijöiden (ja toki Elvis ry:n) historiassa kevät- ja syyskokous pidettiin samana päivänä! Asiaa oli aivan yhtä paljon kuin vanhan normaalin aikoihin, mutta niin vain saimme kaiken tärkeän käsiteltyä ja päätettyä. Uutta normaalia en yhdistelmäkokouksista toivo, kyllä aikaa vapaaseen kuulumistenvaihtoon ja tutustumisiin pitää jäädä.

Sen sijaan sääntöihin nyt kirjattu mahdollisuus osallistua etänä, ja jopa äänestää postitse tai tietoliikenneyhteyksien avulla, helpottaa jäsenten aktivoitumista maan joka kolkassa!

Uudesta normaalista emme tosiaan vielä tiedä, mutta vanhaan ei ainakaan täysin ole palaamista. Enkä sitä haluaisikaan. Tämä aika kun on tehnyt näkyväksi meidän musiikintekijöiden ja muiden tekijänoikeusalojen ongelmat, jotka ovat jo kauan olleet olemassa: olematon sosiaaliturva, ja työttömyysturva-asetuksiin putkahtanut ristiriita: vuosia sitten tehty työ ja siitä saatu käyttökorvaus (tekijänoikeustulo) leikkaavat tukia, vaikka eivät niitä kerrytä.

Työttömyysturva nousikin suurimmaksi huolenaiheeksi Musiikintekijöiden kokouskeskusteluissa. Kesän alussa sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekoselle ojennetun adressin pelättiin joutuneen pinkan pohjimmaiseksi ja unohtuneen sinne.

Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Pitkin kesää ja syksyä usean eri puolueen kansanedustajat ovat jättäneet aiheesta ministerille kirjallisia kysymyksiä. Lokakuussa lähetimme LYHTY-verkoston nimissä muistutuskirjeitä kansanedustajille, ja palaute oli todella lupaavaa.

Myös Teoston järjestämä Musiikki & Median poliitikkopaneeli vahvisti asian: Meillä on poikkiparlamentaarinen tuki takanamme, että tekijänoikeustulojen epätasa-arvoa luova kohtelu työttömyysturvan suhteen saataisiin korjattua mahdollisimman nopeasti. Ministeriö jatkaa asian selvitystä. Ja järjestömme pitää omalta osaltaan huolta, ettei se pääse unohtumaan!

”KELAn täytyy ryhdistäytyä ja keskittää tekijänoikeus- ja muut kulttuurialat niihin perehtyneille virkailijoille.”

Huoli erittäin vaihtelevasta KELA-kohtelusta nousi myös tärkeäksi keskustelunaiheeksi yhdistyksemme kokouksessa.  Ja totta, on täysin kestämätöntä, että muutenkin kuritettujen alojen ihmiset joutuvat selittelemään ja todistelemaan epätyypillisen alansa ansaintalogiikkaa, ja tulevat vain satunnaisesti ymmärretyiksi. Meitä on jo niin paljon, että KELAn täytyy ryhdistäytyä ja keskittää tekijänoikeus- ja muut kulttuurialat niihin perehtyneille virkailijoille. Ja jos heitä ei vielä ole, niin nyt on aika!

Kiitos hyvästä keskustelusta kokousväelle. Asiat selkiytyvät ja konkretisoituvat, kun ne saavat oikeiden ihmisen äänen ja kokemukset käyttöön. Jatketaan keskusteluita eri foorumeilla kokousten välilläkin. Jos omissa käytännöissämme on hiertäviä kohtia, niitä on hyvä haastaa ja miettiä parempia, vastuullisia vaihtoehtoja. Aloitteet ovat tervetulleita ja jopa toivottavia!

Etäaika vaikuttaa keskustelukulttuuriinkin, halusimme tai emme. Somekeskustelussa sanojen voima joskus yllättää. Pidetään yhdessä huolta, että keskustelemme omissa ryhmissämme sen kokoisin kirjaimin, joita olemme itsekin valmiita vastaanottamaan.

Ollaan moniäänisesti yhteydessä!

Kaija Kärkinen
Suomen Musiikintekijöiden hallituksen puheenjohtaja

 

 

Rohkeuden toimiala

Julkaistu

Alan todellinen yhteinen voimavara, aatteen ääni, löytyi kuitenkin rohkean toiminnan, innovatiivisuuden ja yhteiskuntavastuun kautta.

Minulta pyydettiin Musiikki & Median illalliselle rohkaiseva juhlapuhe. Kahdeksatta kuukautta jatkuva ahdinko ja sumuisena siintävä tulevaisuus saivat rohkaisevat sanat kuulostamaan naiiveilta – etenkin kun niitä huutelee vientijärjestöstä. Aloin pohtia rohkaisun sijaan rohkeutta ja musiikkitoimialan resilienssiä.

”Rohkeus on sitä, että kestää epävarmuutta, eikä ole varma lopputuloksesta.”

sanoo Brené Brown, Houstonin yliopiston sosiaalityön tutkimusprofessori. Hänen keskeisin teemansa on rohkeuden ja haavoittuvuuden symbioosi.

Brownin mukaan luovia ja innovatiivisia yhteisöjä rakennettaessa on hyväksyttävä riskit, epäonnistumiset ja tunnustettava haavoittuvuus. Vain näin tekijät voivat puhjeta kukkaan ja kokeilla hullujakin ideoita, joiden seurauksia on mahdoton etukäteen taata.

Rohkeutta on hyväksyä haavoittuvuutensa, kestää mielen ja tunteiden kipuilua, olla avoin, aito sydän paljaana. Musiikki pukee meille sanoiksi surun tai kaipuun, onnen tai ilon, oman haavoittuvuutemme ja pelot – se on väkevää myrskyä, joka vyöryy päällemme kaikista ilmansuunnista.

Musiikki leviää yli rajojen nopeammin kuin korona. Lopulta musiikki voittaa koronan.

Musiikkialan rohkeus on kykyä unohtaa epävarmuus.

Musiikkialan epävarmuus ei liity vain talouteen ja nopeisiin trendeihin, alati kovenevaan kilpailuun, se liittyy myös intuition voimaan ja intuition ohjaamiin päätöksiin sekä intohimoon. Kautta aikojen se on luonut toimialalle resilienssiä.

Musiikkialan urheus ja resilienssi ovat sekä siunaus että kirous – ”ammatinvalinta on valintakysymys”, huikkaa joku aina keskustelupalstalla. Huomaan, että on turhaa taistelua kysyä häneltä, miltä maailma ilman musiikkia tuntuisi. Musiikkitoimialan yhteiskuntavastuu on valtava – sellaista ei koskaan tapahtuisi.

Koko pandemia-ajan musiikkiala on koonnut yhteistä sanomaa, usein äänin, mutta samalla viestillä.

Lähes kaikilla musiikkialan järjestöillä on ollut omia erityisrahoituksiaan, maksettavia korvauksia on aikaistettu, toimintamalleja muutettu ja tarjottu myös henkistä tukea ja valmennusta.

On perustettu Tapahtumateollisuus ry ja tehty turvallisesta suomalaisesta tapahtumajärjestämisestä kansainvälisestikin benchmarkattu konsepti.

On kirottu innovaation määritelmä alalla, jonka sisältö on alati uudistuvaa innovatiivisuutta – mutta täytetty niitä innovaatiotukien hakemuksia silti.

Samalla opittu toimialana valtavasti, sillä pakeneminen ja pelot epäonnistumisesta estävät oppimisen ja kasvun. Niitäkin voimia vastaan musiikkitoimiala on kamppaillut.

On suojeltu suomalaisten rutiineja seuraamalla kalenteria; passiot soivat pääsiäisenä, April Jazz Online huhtikuun yksinäisissä illoissa. JVG teki etävapusta Ikuisen vapun virtuaalitodellisuuteen rakennetullaSenaatintorilla. ”Sukupolvikokemus”, siitä kirjoitettiin. Koulut päättyivät ilman kevätjuhlia, mutta lukuisat Suvivirren versiot saivat kyyneliin paatuneimmankin.

On sävelletty ja tuotettu hyväntekeväisyysprojekteja ja vastavirtaan undegroundissa pidetty ääntä huono-osaisten puolesta.  On kirjoitettu musiikkia online- ja hybridileireillä, striimattu kansalle mielenkohotusta, kehitetty platformeja ja koetettu rakentaa monetisaatiomalleja.  Virtuaaliorkesterit ovat pauhanneet Sibeliuksen Finlandiaa. Kansallisoopperan ”Covid van tutte” on ylittänyt muun muassa New York Timesin uutiskynnyksen.

En yritäkään luetella kaikkea.

Yksi ensimmäisistä korona-ajan musiikki-innovaatioista tuli Vantaalta, Vaskivuoren lukion tulevaisuuden uskoa sykkivästä kamarikuorosta. Pian suomalaiset kuoronjohtajat opettivat kansainväliselle kuorolaulukentälle, miten virtuaalikuoron saa toimimaan.

Jussi Chydeniuksen säveltämän ja Julia Junttilan sanoittama laulu oli Pelottomien riemulaulu.

Tuomme toivon, uskoa unelmiin! Me rakennamme maailmaa, asuttavaa elämää, sormet mullassa, kädet painettuina betoniin. Tuomme toivon, uskoa unelmiin.

Kaisa Rönkkö
toiminnanjohtaja
Music Finland

 

 

Helppoa elämää

Julkaistu

Epävarmuus on ollut läsnä aiemminkin, mutta nyt lillumme lamaantuneessa tilassa. Ei ole ihme, että monet päättävät vaihtaa alaa.

Aika ajoin, kun syksy tuo mieleen koulukirjojen ja uuden penaalin tuoksun, olen haaveillut siitä, että aloittaisin jotain ihan alusta. Menisin opiskelemaan, valmistuisin ammattiin joka olisi selkeä ja varma. Keksisin itseni uudelleen, olisin jotain muuta kuin tähän asti.

En joutuisi enää koskaan vastaamaan ärsyttävään (vaikka hyväntahtoiseen) kysymykseen ”siis teetsä tota ihan ammatiksesi niin että elät sillä?”.

Joka ikinen kerta asia on tyssännyt siihen, etten vaan yksinkertaisesti keksi mitään, joka tekisi minut niin onnelliseksi kuin musiikki. Psykofysiologinen rakennuspalikkani, jonka seurauksena olen onneton ellen saa miettiä melodiankulkuja tai laulaa yleisön edessä.

Olen perustanut elämäni kutsumukselle ja arvoille, joihin uskon. Kuten se, että tämä tehtävä on tärkeä ja se on annettu minulle lahjakkuutena.

”Jos kaikki nyt pistävät alan yrityksensä lihoiksi, myyvät kitaransa ja kuoppaavat levynsä, pian edessä on hiljaisuus.”

Tämä on ylellisyyttä. Poikkeustilanteissa prioriteetit menevät uusiksi. Pandemia-aika on jo tehnyt selväksi, miten luovan työn tekijät arvotetaan yhteiskunnan kokonaiskuvassa.

”Kansan” (Iltsikan kommenttipalsta) tuomio on se, että olemme itse valinneet kurjuutemme ja alan vaihto on ainoa järkevä ratkaisu. Apurahataiteiljat haluavat vain helppoa elämää (suuri osa ihmisistä ei tosin kestäisi tätä elämää viikkoakaan). Valittaa ei saa. Perustarpeet edellä, musiikki ja taide on ylimääräistä hienostelua. Tärkeintä on pysyä hengissä.

Palataan siis alkutilaan. Olemme uudelleenkalibroinnin kynnyksellä.

Jos kaikki nyt pistävät alan yrityksensä lihoiksi, myyvät kitaransa ja kuoppaavat levynsä, pian edessä on hiljaisuus.

Kohta ihmiset katsovat ympärilleen, juoksevat katua paniikissa kuin Jimmy Stewart leffassa Ihmeellinen on elämä. Missä on lämpö, laulu, ilo? Kaipaavat äkkiä siihen todellisuuteen, joka ennen oli, kaksiulotteinen elämä ei ole elämisen arvoista.

Sitten ne haluavat meidät takaisin, ne katuvat.

Pitäkää siis pintanne rakkaat musiikintekijät, laulajat, soittajat, kirjoittajat, ääniteknikot, kaikki.

Sillä aikaa voi tehdä muita töitä. Ajaa sitä bussia tai olla kouluavustaja. Jostain pitää hankkia leipä ja juusto. Mutta ammattitaitoa ei kukaan vie pois, ja vielä sitä tarvitaan.

Hyvää matkaa kohti pimeintä aikaa. Valo palaa taas!

Kanerva
Kirjoittaja on muusikko ja lauluntekijä, joka kirjoittaa rakkauskirjeitä musiikintekijöille.

Säv. & san. / Kuka keksi rakkauden ja Ihmisen ikävä toisen luo

Julkaistu

Kuka keksi rakkauden

Säv. ja san. Markku Impiö
Ensilevytys ja co-san. Kaija Koo (1993)

 Alitajunnalle tehty tilaus johti siihen, että Markku Impiölle juhannusaatosta 1992 tuli unohtumaton. Sinä päivänä hän kirjoitti tekstin yhteen suosituimmista suomalaisista rakkauslauluista. Kesäkuun loppuun mennessä Kaija Koon tuleva single ja Tuulten viemää -albumin soitetuin raita oli jo äänitetty ja miksattu. Tuota juhannusaattoa edelsi aika, jolloin Markku oli alkanut tehdä ensimmäisiä laulujaan.  


”Siihen asti musantekemiseni oli keskittynyt av-tuotantoihin ja vastaaviin. Mutta kokeiltuani vuonna 1991 kokonaisten laulujen säveltämistä ja sanoittamista, mulle tuli vuodenvaiheessa se olo, että Kaijalle pitäisi tehdä levy. Mitään tietoa julkaisijasta ei ollut.

Kun se oli Kaijallekin ok, ryhdyin hommiin. Yhden laulun nimi oli Vain rakkaus jää. Se oli hidastempoinen slaavilainen balladi. Sitä kypsyttelin muiden biisien ohessa.

Sitten muutin sitä kompillisesti ja nopeutin tempoa. Samalla tuli fiilis, että tekstistä täytyy tehdä isompi. Siinä pitää olla ytimeen menevä eksistentiaalinen ja kosminen tarina. Halusin ison ja universaalin tekstin rakkaudesta. Sanojen piti kuitenkin olla sillä tavalla arkisia, että ne tuntuisivat tosilta ja uskottavilta. Tällaisella tahtotilalla tein alitajunnalle hyvin selvän tilauksen. Jossain vaiheessa tuli myös ajatus, että tekstissä voisi olla kyselyä ja ihmettelyä.

”Tiesin heti, että title on tässä. Aloin kirjoittaa täysin uutta tekstiä.”

 Juhannusaattona menin Sörnäisten rantatien studiolle. Istuin työpöydän ääreen ja käynnistin tietokoneeni, pönttömallisen macin. Loin uuden dokumentin ja tajusin ruudulle ilmestyvän tekstin Kuka keksi rakkauden?

Tiesin heti, että title on tässä. Aloin kirjoittaa täysin uutta tekstiä. Vanhin veljeni soitti ja kysyi, mitä juhannukseen kuuluu: ”Ai mitä! Teet sä töitä!” Sanoin, että teen tekstiä enkä lähde täältä ennen kuin se on valmis. Siinä se päivä meni. Illalla ehdin jo jussiakin viettämään.

Jälkeenpäin kerran kuunnellessani laulua kaupan kajareista tajusin, kuinka tekstissä monet yksittäiset lauseet kytkeytyvät sitä edeltävään lauseeseen. Kuten aaltojen jälkeen ikävä tulee pintaan ja lintujen jälkeen kaipuu nousee siivilleen.

Sävellys ei uuden tekstin myötä enää muuttunut muuta kuin siinä, että uutena tuli eräänlainen moduloitu A-osa.

 Rakenne on poikkeuksellinen myös omassa tuotannossani. Kertsin sijasta toistona ovat kitarariffi sekä avainlaini säkeistöjen lopussa. Riffikohdat on tavallaan hengähdystaukoja. Tunnelmoivat kitarat soitti Asikaisen Risto. Kaiken muun soitin ja ohjelmoin itse. Kaija lauloi sovittamani kuorot.

Säveltäjänä olen aika perinteinen; bassoääni vastaan melodia ja näin kuljetus, joka toimii. Voi soittaa vaikka vain kahdella sormella, toisella bassoääniä alempaa ja toisella melodiaa ylempää. Tähän kontrapunkti-testiin voit laittaa Abban ja Beatlesin ja huomata, miten hyvin ne toimivat.

Vahva melodiarunko tulee mulla yleensä aina ensin ja teksti on sen rytmiikalle alisteinen. Tekstin idea voi olla jo valmiina.

Kaijaa laulatin mahdollisimman lähellä mikkiä. Miksauksenkin tein niin, ettei mikään saanut olla laulun tiellä.

Kun syksyllä koko levy oli valmiina, tarjosin sitä muutamalle levy-yhtiölle saamatta vihreää valoa. Sitten soitin Warnerille. Kun olivat kuunnelleet, Marita Kaasalainen ja Ari Lohenoja halusivat tulla meitä studiolle tapaamaan. Sen jälkeen tehtiin diili.

Ne oli jännittäviä aikoja; siirtyminen yritysvideoista ja mainoksista puhtaasti musiikin lähteille. Oli täysi mysteeri, mitä tulisi tapahtumaan.”

 

Ihmisen ikävä toisen luo

Säv. ja san. Mikko Alatalo ja Harri Rinne
Ensilevytys: Mikko Alatalo (1980)

Mikko Alatalon ja Harri Rinteen klassikkohitti julkaistiin neljäkymmentä vuotta sitten singlen B-puolella ilman suuria odotuksia. Tekstistä päävastuussa ollut Harri Rinne kertoo, että ennen lopullisen version syntymistä oli monta vaihetta. 

”Ensimmäinen tekstin hahmotelma tuli muistaakseni 1977. Se oli aikaa, jolloin oli alettu ottaa laulunteko sen verran tosissaan, että mulla kulki vihko mukana sessiosta toiseen. Oikein jämptiä hommaa siis.

 Vihon materiaalissa oli biisin nimi Paljonko annat mun hatustain. Oli luonnosteltuna myös eka säkeistö, tosin toisessa muodossa. Tyyppi oli siinä paljon huonommassa jamassa. Innoittajana oli Brother can you spare a dime (säv. Jay Gorney, san. E.Y. Harburg).

 Seuraava sysäys oli, kun kerran ollessani juopottelemassa vilkaisin vessan peiliin ja ihmettelin, kuka tuo on? Tuli tämä monelle tuttu tunne epämääräisestä vieraantumisesta.

 Niin tää peilijuttu ja alkuperäinen ajatus yhdistyi. Oltiin varmaan vuodessa 1979. Laulu sai myös lopullisen nimensä, jonka silloin kuvittelin itse keksineeni.

”Takki ei kaipaa neulaa eikä lankaa. Mutta menettämäänsä ihmistä hän kaipaa.”

Nyt alkoi olla selvää, että tämän henkilön perusongelma ei ole alkoholi vaan se, että hän on jäänyt yksin ja joutunut läheisestään eroon. Päällepäin asiat ovat vielä kunnossa. Takki ei kaipaa neulaa eikä lankaa. Mutta menettämäänsä ihmistä hän kaipaa. Näin tästä ei tullut alkoholistin tarinaa vaan heikoilla olevan tarina.

Varsinainen työstäminen tapahtui yhteisissä sessioissamme. Niitä oli tämän laulun kohdalla meillä kotona keittiön pöydän ääressä sekä Alatalon kellarissa. Sävellys ja lopulliset sanat tehtiin pääosin yhtä aikaa. Vastuut jakautuivat tässä laulussa suunnilleen 80/20, mulla isompi rooli tekstissä ja Mikolla sävellyksessä.

Kertsiin Mikko valitsi triolirytmin erona säkeistön rytmiin vaikka tempo onkin sama. Kertsin lopun hidastus oli mun ehdotus, jotta ei rallatella samaan pötköön ‘jäljelle jää vain tuo ihmisen ikävä toisen luo’.

Meidän sessiot oli yleensä iltaisin. Oli myös viikon pituisia etelänreissuja. Olin tuohon aikaan päivätyössä, yliopistolla yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksella tutkimusapulaisena.

Mikon ura oli silloin hyvässä vaiheessa. Biisintekemisessä meillä oli tunne, että ollaan myötätuulessa. Ei vielä ollut kyynisyys astunut peliin kysymään, että kuunteleeko näitä oikeasti joku.

 Singlen A-puolella oli vuoden 1980 Syksyn Sävelen voittaja Rikoo on riskillä ruma (Alatalo-Rinne). Kun kuuntelutin singlen tuttavalla, hän jäi yllättäen kuuntelemaan väärää puolta. Niin kävi mun muullekin testiyleisölle.

 Mutta koko biisi olisi jäänyt tekemättä, jos mulla olisi parempi muisti. Pari vuotta ilmestymisen jälkeen Mikon puoliso Marja sen näytti. Nimi oli Veikko Huoviselta. Kaikki ne olin lukenut. Siinä verbaalisesti lahjakkaan Huovisen tekstivirrassa se oli vain yksi joutava lause.

 Reijo Lumisalmen Yksinäinen oli Reijo Kallion levyttämänä ilmestynyt 1979. En muista sitä kuulleeni tätä tehdessä. Ei näitä sillä tavalla suunnitella, että nyt vois mennä läpi yksin jääneiden miesten itsetilitys. Siinä lauluntekemisen virrassa vain päätetään, että nyt tehdään tällainen juttu. Jälkikäteen voi sitten huomata kaikenlaista.

Laulua Paljonko annat mun hatustain ei koskaan levytetty. Et ole myöskään kuullut laulua Kerro missä on Belgia. Vihkoon jäi sekin. Jos haluat, että teksti kantaa maailmalle, kerro jotain, minkä ihmiset tietää, mutta eivät tiedä tietävänsä.”

 

Aija Puurtinen saa voimaa hiljaisuudesta

Julkaistu

Aija Puurtisella on monta roolia. Hän on bändinsä keulakuva Honey B ja musiikin tohtori, joka työskentelee Sibelius-Akatemiassa pop- & jazzlaulun lehtorina ja musiikkikasvatuksen ainejohtajana. Hän tekee musiikkia yhtyeelleen ja sooloalbumeilleen ja säveltää tilausteoksia useissa genreissä. Puurtisella on luottamustehtäviä mm. apurahatoimikunnissa.

”Minä en ole tärkeä vaan ne asiat, joissa olen mukana”, hän pohtii.

”Mulla ei ole tarvetta niinkään jättää jälkiä vaan tehdä asioita niin, että ne jättävät jäljen minuun. Ovat merkityksellisiä.”

Laulaja-basisti Aija Puurtinen, kitaristi Esa Kuloniemi (T-Bone Ed) ja rumpali Ismo Puurtinen (Little B, Aijan pikkuveli) perustivat Honey B & The T-Bones -bluesyhtyeen 1980-luvun alussa. Vuosikymmenen lopussa kolmikko teki lähes 300 keikkaa vuodessa.

Samaan aikaan Aija opiskeli Sibelius-Akatemiassa musiikin maisteriksi.

”Välillä ajettiin Oulusta keikalta Helsinkiin, että ehdin aamuluennolle. Vaikka toimin aika äärirajoilla, ei tullut mieleenkään jättää luentoja väliin tai keskeyttää opintoja.”

Elämä oli fyysisesti ja psyykkisesti raskasta, mutta nuorena jaksoi paljon ja motivaatio oli korkealla.

Aija Puurtinen on aina pitänyt huolta fyysisestä kunnostaan. Toisinaan hän hyppäsi keikkareissuilla ulos autosta kymmenen kilometriä ennen määränpäätä ja juoksi loppumatkan. Euroopan-kiertueella hänellä oli autossa painot ja tanko, koska kiertueella ei päässyt säännöllisesti kuntosalille.

”Nykyään on ihan tavallista, että artistilla on personal trainer. Niistä myös kerrotaan mielellään. Ja onhan yleisön hyvä tietää, kuinka kokonaisvaltaista artistin hyvinvointiin panostaminen on”, Puurtinen sanoo.

”Muutenkin muusikoilla ja artisteilla on useampia tukipilareita jeesaamassa. Ennen jätettiin enemmän selviytymään yksin.”

1980-luvulla rockmuusikoiden yleisin stressinhallintakeino oli alkoholi. Lähes jokaiseen suosikkiyhtyeeseen kuului soittajia, joilla oli ongelmia alkoholin kanssa. Myös Honey B & The T-Bonesissa on ollut omat päihdeongelmansa.

Nykyään kiertueilla dokataan vähemmän. Työyhteisö ja keikkajärjestäjät reagoivat nopeasti, jos hommia ei hoideta hyvin. Pysyvä hyvä fiilis tulee jostain ihan muualta kuin viinasta.

”En ole koskaan ollut alkoholiorientoitunut ihminen. Keikkailu ja muusikkona oleminen on pääsääntöisesti ollut mieluisaa työtä”, Puurtinen sanoo.

”Seurassani ihmiset saavat tietenkin käyttää alkoholia. Muiden vapaa-aika ei kuulu mulle, mutta siitä olen tarkka, että työt hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos alkoholi rupeaa häiritsemään työntekoa, mainitsen asiasta. Onneksi tällaisia tilanteita ei ole tullut kohdalle pitkään aikaan.”

2000-luvun alkuun asti Aija Puurtinen oli maaninen liikunnan harrastaja. Sen jälkeen juoksu ja kuntosali ovat jääneet vähemmälle. Tilalle on tullut jooga. Se on ollut Puurtiselle jo pitkään tärkeä harrastus, jolla hän pitää yllä sekä fyysistä että mentaalista kuntoa.

”Liikunnan lisäksi mulle on tärkeää, mitä syön. Vegaaniruokavalio sopii mulle parhaiten”, hän sanoo.

”Keikoille otan mukaan jopa omia eväitä ja takahuonetarjoilu järjestetään toiveideni mukaan. Ruoan suhteen olen siis aika ehdoton. Pääasiallisesti syön kotiruokaa. Tämän voimalla satunnaiset vaihtelut keikkarupeaman aikana eivät riko tasapainoani.”

Mentaalisen kunnon parantamiseksi on monenlaisia vaihtoehtoja. Muutos ei kuitenkaan tapahdu kertalaakista. Kokeilua ei kannata jättää yhteen kertaan.

Jos aiemmin ei ole tarvinnut tehdä mitään oman mentaalisen hyvinvoinnin parantamiseksi, toimeen tarttuminen saattaa olla vaikeaa. Avun pyytämistä ei kannata pelätä. Ensimmäisenä askeleena voi vaikka ottaa yhteyttä johonkin, jolla on kokemusta ja tietämystä tai lukea alan kirjallisuutta.

Aija Puurtinen sanoo kokeilleensa useita joogan ja meditaation muotoja. Hän haluaa suositella vain sellaisia asioita, joista itse tietää, mitä ne ovat ja miten ne toimivat.

”Meditoin lähes päivittäin, yleensä aikaisin aamulla. Mulle on tärkeää olla hetki hiljaa. Pyrin meditaatiolla löytämään levollisuuden ja rauhan, jotta olisin mahdollisimman hyvin läsnä siinä, mitä kulloinkin teen. On hyvä pysähtyä. Jos vauhti lähtee päälle, sitä on vain monessa mukana ilman tarkoitusta”, miettii Puurtinen.

”Ei tarvitse istua lootusasennossa voidakseen meditoida. Joillekin luonnossa kävely selkeyttää ajatuksia ja puhdistaa mieltä. Rauhoittavalla musiikilla ja veden äärellä istumisella voi olla positiivinen vaikutus. Kaikki tietenkin niin, että puhelin ei ole lähettyvillä.”

Pysähtymistä voi tehdä tilanteen mukaan. Olennaista on harjoittaa säännöllisesti ”hiljaisuutta”, olla tekemättä mitään. Välillä se voi kestää viisi minuuttia, välillä pitempään. Välillä on hyväksyttävä myös se, että aina ei onnistu. Itseään ei pysty pakottamaan.

Henkisen hyvinvoinnin parantaminen kannattaa aloittaa pienistä asioista.

”Mietin itse, mitä on liikaa elämässä ja mistä voisin ainakin väliaikaisesti luopua tai siirtää lähitulevaisuuteen. Jskus on pakko panna jotain syrjään, että saa itsensä kasattua. Jatkuva multitaskaus syö ja kuormittaa meitä todella paljon.”

Musiikin kuuntelu on ollut Aija Puurtiselle lapsesta asti myös terapeuttista. Angstisessa teini-iässä hän rupesi tekemään lauluja, joihin purki asioita itsestään ja elämästään.

”Nykyään päiväni täyttyvät musiikista. On fantastista keskustella musiikista ja analysoida musiikkia opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa. Tunteet ovat pinnassa ja pidän siitä”, Puurtinen sanoo.

”Lähimpien muusikkoystävien kanssa jaan syvää musiikillista intohimoa. Esittelemme yhä toisillemme uusia levylöytöjä.”

Onko musiikkia tehdessä autenttisuus tärkeä arvo? Vai onko olennaista oppia sanomaan oma asia omalla tavalla?

Honey B & The T-Bones on alusta asti sekoittanut bluesiinsa monenlaisia elementtejä. Ensin rockabilly ja psykobilly olivat vahvasti läsnä. Jopa television kurkkupastillimainoksessa soinut Neighbourhood-biisi oli kevyttä kitarapoppia. Vuosituhannen vaihteessa yhtye typisti nimensä HBTB:ksi ja kokeili konerytmejä.

”Jollain tavalla se blues on aina ollut mukana, vaikka musiikki on muuttunut. Ehkä se viba tulee eniten Esasta ja hänen tavastaan soittaa kitaraa”, pohtii Puurtinen.

”Me on käyty välillä aika kaukana perinteisestä, kaavamaisesta bluesmusiikista. Sillä tiellä olemme edelleen. Esiinnymme silti yhä hyvinkin perinteisissä bluestapahtumissa.”

”Musiikin tekeminen ja kuuntelu tuottavat mulle yhä valtavaa mielihyvää.”

1990-luvulla Aija Puurtinen huomasi, että jotkut hänen musiikilliset ideansa rupesivat olemaan liian kaukana T-Bonesin konseptista. Riitelyn sijaan hän ratkaisi asian tekemällä soololevyjä ja ryhtymällä lyhytkestoisiin projekteihin, joissa sai testata omaa taiteellista ajattelua ja ilmaista itseä eri tavalla kuin bändin puitteissa.

Hän uskoo, että muiden asioiden tekeminen on pitänyt Honey B & The T-Bonesin musiikin raikkaana.

”Kun on pitkään tehnyt tätä hommaa, niin on olemassa riski, että rupeaa tekemään asioita vain työn puolesta. Se ei sovi musiikilliseen ajatteluuni. Onneksi olen aina ollut kiinnostunut monenlaisesta musiikista”, sanoo Puurtinen.

”Musiikin tekeminen ja kuuntelu tuottavat mulle yhä valtavaa mielihyvää. On outoa, jos muusikko ei kuuntele muiden tekemää musaa.”

Biisinkirjoittajien ei tarvitse aina etsiä inspiraatiota siitä, mikä on muodikasta tai lähinnä omaa tekemistä.

”Jos on erikoistunut tekemään vaikkapa pop-hittejä, on hyvä välillä käydä reuna-alueilla ja tehdä omaksi ilokseen jotakin aivan muunlaista musiikkia; vaikkapa indietä tai klassista. Tai tutustua klassisiin sävellyksiin. Sieltä voi saada paljonkin ideoita ja ajatuksia pop-musiikkiin.”

Millaista musiikkia syntyisi, jos kuvittelisi säveltävänsä kappaleen Karita Mattilalle? Tai jollekin viulistille? Uudet referenssit ruokkivat luovuutta.

Säveltäessään Puurtinen vaeltelee mielikuvitusmaailmoissa. Hän saattaa hakeutua ajatuksissaan lapsuuden metsä- ja järvimaisemiin ja muistoihin, jotka eivät välttämättä ole totta. Mieli värittää muistot valoisammiksi tai tummemmiksi.

Inspiraatio sävellykseen voi tulla spontaanisti vaikkapa kirjasta, elokuvasta, maalauksesta tai värimaailmasta.

”Tai hetkestä, kun istun ulkona ja tuijotan luontoa. Työvaiheessa yritän koko ajan pitää mielessä sen alkufiiliksen. Jotta en menetä sitä ja rupea kikkailemaan liikoja.”

”Kun sävellän itselleni tai jollekin muulle laulajalle, pelaan paljon sävellajeilla. Haluan haastaa laulajaa pois omimmalta alueelta.”

Lokakuussa Helsingin Savoy-teatterissa kantaesitettiin UMO Helsinki Jazz Orchestran Olen uni, en kehottaisi herättämään minua-konsertti. Kun Puurtinen sävelsi konsertin musiikkia Tyyne Saastamoisen runoihin, hän kuvitteli itsensä pariisilaisiin kahviloihin.

”Useat Saastamoisen runot syntyivät Ranskassa. Halusin jotenkin päästä tämän runoilijan sisälle. Luin paljon hänestä kirjoitettua aineistoa ja keskustelin hänen tyttärensä kanssa.”

UMOn alkuperäinen idea oli tehdä big band -arreja Honey B & The T-Bones -materiaalista. Aija halusi säveltää konserttiin täysin uutta materiaalia co-writing-metodilla. Hän kysyi yhteistyökumppaniksi pianisti Seppo Kantosta.

”Seppo toi mulle pinon Tyyne Saastamoisen runokirjoja ja sanoin, että joo, tästä lähdetään”, Puurtinen kertoo.

”Oli erittäin antoisaa työstää sävellyksiä toisen tekijän kanssa. Yleensähän keskustelen vain itseni, tai sitten sävellyksen tilaajan, kanssa.”

Projektin toteuttamisessa auttoivat Musiikintekijöiden rahaston erityisstipendi ja Suomen Kulttuurirahaston apuraha.

”Apurahalla olen voinut työskennellä haluamieni muusikoiden kanssa”, kertoo Puurtinen.

”Olen voinut keskittyä erikoisprojekteihin. Haluan käyttää säveltämiseen ja muuhun työskentelyyn aikaa. Haluan myös, että muusikot saavat palkkion harjoittelusta. En voi vaatia ketään olemaan mukana treeneissä ilman palkkiota.”

Konsertin jälkeen projekti jatkuu pienemmän Le Group de Puurtinen & Kantonen -kvartetin puitteissa. Kantosen ja Puurtisen lisäksi nelikkoon kuuluvat Moog-basisti Mikael Myrskog ja rumpali Tuomas Timonen.

Parhaillaan Aija Puurtinen säveltää ja sanoittaa Honey B & The T-Bonesin albumia. Se ilmestyy vuonna 2022, kun yhtye täyttää 40 vuotta.

”Kun sävellän itselleni tai jollekin muulle laulajalle, pelaan paljon sävellajeilla. Haluan haastaa laulajaa pois omimmalta alueelta. Se tuo tulkintaan kivaa twistiä.”

Honey B & The T-Bones on nykyisin kvartetti, jonka basistina toimii Pekka Rajamäki. Rumpali on Aija Puurtisen ja kitaristi Esa Kuloniemen poika Mooses Kuloniemi. Puurtinen on yhtyeen laulaja ja kosketinsoittaja.

”Bändi pysyy pystyssä niin kauan kuin olen työkuntoinen, innostunut ja pystyn säveltämään uusia biisejä. Siihen asti, kun mulla pelaa ääni ja olen mentaalisesti läsnä”, Puurtinen sanoo.

”En ota asioita itsestäänselvyyksinä. Ennen koronaa oltiin Juttutuvassa keikalla. Sen jälkeen tuli nainen mielettömissä fiiliksissä, että mikä tää juttu oikein on! Että laulat tosi ihanasti! Että sun pitäisi ruveta tekemään tätä ihan ammattimaisesti! Kiitin häntä ja otin kommentit kohteliaisuutena. Tuntui hyvältä, että olin tehnyt häneen suuren vaikutuksen ilman ennakkokäsityksiä.”

BEHM on enemmän tekijä kuin artisti

Julkaistu

Alku

”Vuonna 2016 intuitio sanoi, että Rita, sä alat nyt tekemään musaa. Olen soittanut 6-vuotiaasta asti pianoa, mutta tuolloin ostin kitaran. Opettelin netin avulla sointuja ja tein ensimmäisen kokonaisen biisini.

Näin mainoksen, että Veikkaus ja Apulanta järjestävät biisileirin. No en todellakaan tiennyt, mikä on biisileiri. Mutta sinne hain sillä ainoalla biisilläni.

Leirillä tutustuin ihmisiin ja päädyin myöhemmin lähettelemään demojani M-Eazy Musiciin. Sain kustaridiilin. Ajatus oli, että kirjoittaisin muille. Artistius ei ole koskaan ollut mun juttu – siis mustahan piti tulla lastentarhanopettaja. Jätin suunnitelmat opintojen aloituksesta ja vähensin töitä osa-aikaisiksi, että pystyin kirjoittamaan biisejä.

Taloudellisesti se ei ollut järkevää, mutta aika on aina ollut mulle tärkeämpää kuin raha. Ja luomiseen tarvitsee nimenomaan aikaa.”

Vaikutteet

”Mulla on vahva iskelmäkasvatus. Myös Leevi and the Leavings, Eput ja Juice ovat soineet meillä kotona. Tarjoustalon alelaarista löysin 12-vuotiaana Dingon levyn. Olen tykännyt tosi nuoresta asti myös Rammsteinista. Räpistä kiinnostuin heti, kun se tuli Suomeen. Vahvan indiefolk-hurahduksen sain vuonna 2013. Otan tiedostamatta jotain vaikutteita kaikista näistä. Siitä syntyy mun musiikki.”

Luovuus

”Olenkohan laiska, vai ovatko tekemiseni kriteerit liian korkealla? Teen biisejä nimittäin aika harvoin ja tosi hitaasti. Kirjoitan pikkuhiljaa mutta intensiivisesti ja vain silloin, kun tuntuu siltä, että pitää tehdä. Luotan luovaan kauteen ja siihen, että biisinteko-olo tulee aina, vaikka olisi kuukaudenkin kirjoittamatta mitään. En usko, että pakottamalla tulee mitään hyvää.

Levystäni varmaankin kuulee, että teen biisit pääosin pianolla. Biisin pitää olla akustisesti valmis ennen kuin menen studioon. Hei rakas -biisin ensimmäinen pianodemo oli jo tosi kaunis. Tiesin, että siinä biisissä oli sitä jotain – ilman mahtipontista tuotantoakin.

Olen lapsesta asti uudelleensanoittanut eri biisejä, se on tuntunut jotenkin luontevalta jutulta. Mulla ei ole ollut ketään mentoria, joka olisi neuvonut, miten laulutekstejä tehdään. En halua ottaa apuja vastaan, vaan pidän tärkeänä sitä, että teen ihan itse.”

Kuuntele tästä Draaman kaari viehättää -albumi

Onnistumiset

”Olen todella otettu saamistani palkinnoista. Ne ovat ihan valtavia asioita. En silti anna palkintojen määrittää uraani tai sen onnistumista. Suurin saavutukseni on se, että onnistuin tekemään omilla ehdoillani albumin, joka kuulostaa juuri siltä kuin haluan.

Paras ja merkittävin tunne tässä työssä on se, kun biisi on valmis ja voin antaa sen kuulijoille. Ja kun saan kuulla, että musiikkini on koskettanut.

Haluan kertoa lempitarinani tästä: Oli nainen, joka ajoi autoa satasen alueella ja kuunteli levyäni. Hän oli tunnekuohun vallassa, eikä huomannut, että nopeusrajoitus vaihtui kahdeksaankymppiin. Poliisi pysäytti ja kysyi, mikä hätänä. Nainen kertoi itkien, että BEHMin levy meni liian ytimiin. No, poliisitkin olivat juuri kuunnelleet sitä. Sitten he kuuntelivat yhdessä Lupaan-biisiä, ja nainen selvisi varoituksella.”

Haasteet

”Alun perin halusin vain kirjoittaa hyviä biisejä. Artistius on haastavaa, koska siihen sisältyy esilläolo. Yksityisyys ja oma elämä ovat mulle hyvin tärkeitä juttuja. Joku markkinamies otti yhteyttä ja ehdotti, että tekisi musta Suomen seuraavan superstaran. Vastasin, etten halua sellaista. Yksityisyys on etuoikeus, jota superstaroilla ei ole. Pelkään sen  menettämistä.

Itse biisintekemisessä vaikeinta on julkaiseminen. Jokaisen sinkun ja sitten levyn julkaisu on ollut hirveää tunteiden vuoristorataa. Haluaisin nukkua kaksi viikkoa ennen ja jälkeen julkaisun. Eli kuukauden putkeen.

Rehellisesti sanottuna albumiini ja minuun on asetettu turhan isoja odotuksia, koska sinkut (Hei rakas, Frida, Tivoli) ovat menneet hyvin. Pelottaa, että jengi on odottanut jotain kymmenen megahitin levyä. Mutta tämähän on singer-songwriter-levy! Onnistuin mielestäni siinä, että kokonaisuudesta tuli yhtenäinen. Ei tullut mieleenikään, että pitäisi tämän levyn suhteen jotenkin vielä räväyttää hiteillä.

Tykkään kauniista biiseistä ja herkistä melodioista. Olisi outoa, jos levyllä olisi ollut joku Pohjois-Karjala.”

Juuri nyt

”Tällä viikolla on keikkoja, muun muassa kolme loppuunmyytyä Tavastiaa. Ne ovat ekat klubikeikkani, mikä on ihan sairasta. Pelkään, että jengi odottaa jotain hirveetä show’ta.

Ensimmäinen keikkani oli kesällä Aura Festeillä. Itkin siellä liikutuksesta. Itkin vuolaasti myös Possen tv-lähetyksessä, kun mut yllätettiin albumin platinalevyllä. En voi sille mitään, että oon oikeasti todella herkkä.

Niin se Tavastia. Jännitän todella paljon, että pystynkö lunastamaan odotukset. Se tuntuu mälsältä, koska ensimmäisestä sinkusta on vuosi, ja mulla on vain kolme keikkaa alla. Kesältä peruuntui parikymmentä festarikeikkaa.”

Tavoitteet

”Kun lähdettiin tekemään BEHM-musiikkia, otin hyvin ison roolin tuotannoista. Omassa musiikissani en suostu tekemään kompromisseja. Saatan olla studiossa aika armoton. Tämä on mulle niin tärkeä juttu. Useassa albumini biisissä on tekemiäni raitoja tai pohjatuotanto.

Biisit Päästä varpaisiin ja Yhtä vaille kaksi olen tuottanut kokonaan itse. Kyllä niistä varmaan se kuuluukin, koska en vielä osaa tehdä mitään mahtipontisia tuotantoja. Mutta mä aloittelen. Oli tärkeää saada levylle jotain, mitä oon tehnyt ihan yksin.

Ja mieti, että Päästä varpaisiin on käytännössä isoin levybiisini! Siitä on tullut ihan sairaat määrät viestejä. Se oli heti julkaisun jälkeen reilun viikon ajan YouTuben trendaavin video. Vaikkei siinä edes ole mitään varsinaista videota. Katso video tästä!

Tavoittelen sitä, että olisin mahdollisimman itsenäinen musiikintekijä. Joku levyistäni tulee olemaan mun täysin yksin tuottama. Hommaahan siinä on, mutta tavoitteita pitää olla. Omavaraisuus on se, mihin haluan panostaa.”

5 vuoden päästä

”Viiden vuoden sisällä on ainakin toinen albumi ulkona. En voi sanoa, että olisi kolme, koska olen hidas kirjoittaja. Toivottavasti olen kehittynyt paljon ja löytänyt kultaisen keskitien ja mielenrauhan siinä, että olen paitsi tekijä myös artisti.

Haluni mennä eteenpäin on kova. En halua junnata paikoillani. Mutta en vielä osaa sanoa, mihin se johtaa.”

Terveiset

”Biisintekijäkollegoilleni haluan sanoa, että on ihanaa, että meitä on monta ja kaikilla oma juttu. Suomen musameno on rikasta ja kaikille on oma paikka.

Arvostan miestekijöitä myös, mutta naistekijät ovat sydämenasiani. Meillä on todella paljon ihan hirveän ammattitaitoisia ja itsenäisiä naistekijöitä. Maailma ei enää toimi niin, että on levy-yhtiösetiä, jotka sanovat, mitä pitää tehdä. Voidaan olla iloisia siitä, että tässä asiassa on menty eteenpäin.”

Motto

”Parempi päivä miettiä kuin viikkokausia hukkatyötä tehdä.”

Hullun hommaa, mutta niin kivaa

Julkaistu

Helsinkiläinen musiikintekijä Tommi Lindell on asunut koko ikänsä Bulevardin eteläpuolella, kaupungin kivisydämessä. Hänen työhuoneensa ovat olleet vuokrattuja kellaristudioita.

”Se on ollut ainaista tasapainoilua vesivahinkojen ja naapureiden kanssa. Häiritseekö musisointini jotakuta, tai häiritseekö jokin ulkopuolinen ääni omaa työskentelyäni”, Lindell sanoo.

Viime keväänä Lindellandia Studio rakentui uuteen kotiin, vehreällä pientaloalueella sijaitsevan rivitalon päätyyn. Alkovityyppinen tila on eristetty asunnosta kahdella paksulla verholla. Seinällä on äidin vanhoja gobeliineja. Isosta ikkunasta näkyy takapiha. Häiriötekijöitä ei ole.

”Mitä nyt linnut karjuivat keväällä puissa. Siitäkin voi inspiroitua.”

Lindell opiskeli aikanaan Ogelissa ja on tehnyt musiikkia neljällä vuosikymmenellä: 1980-luvulla alkoi ura bändisoittajana, muun muassa Bluesshakersin, RinneRadion ja Raptorin riveissä. 1990-luvulla mukaan tuli studiotuotantoja (mm. Neljä Ruusua, Kikka Laitinen, Tommi Läntinen) sekä tv-töitä (Frank Pappa Show, Hotelli Sointu). 2000-luvun töistä on valtaosa löytynyt noin 30 näyttämöteoksen parista, muun muassa Musiikkitetatteri Kapsäkissä, Teatteri Hevosenkengässä, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Hurjaruuthin talvisirkuksessa.

”Voidakseen tehdä musiikkia ammatikseen on pystyttävä myös harrastamaan sitä”, pohtii Lindell.

”Tarkoitan, että pitää löytää kaikesta musantekemisestä ja esittämisestä se itselle paras ja innostavin juttu, ja myydä se itselleen.”

Yhteistyö bändeissä ja teattereissa voi parhaimmillaan olla hienoa ja hedelmällistä, vaikka kompromisseihinkin joutuu taipumaan.

”Mulla on usein hieman liikaakin mielipiteitä ja ideoita tuolla omassa kaalissa”, Lindell sanoo.

”Kyllä mä usein tehdessä hykertelen itsekseni. Joskus jopa nauran ääneen.”

Omimmillaan hän on silloin, kun pääsee toteuttamaan itseään soolotuotannoissaan. Olipa se instrumentaalia tai laulettua, tulee kuulijalle mielikuva studiossaan myhäilevästä taiteilijasta.

”Kyllä mä usein tehdessä hykertelen itsekseni. Joskus jopa nauran ääneen”, Lindell kertoo.

”Humoristisuus ja absurdius on vahvasti läsnä tekemisessäni. Niissäkin jutut lähtee fiiliksistä.”

Viime maaliskuussa Lindell julkaisi pitkäsoiton Smooth Emulator:  The Golden Era of Sampling. Se on tribuutti 80–90-luvuille sekä sämplereille.

”Mikä tahansa äänilähde on muutettavissa musiikiksi sämpläämällä. Tämä asia räjäytti tajuntani nuorena, ja niitä samoja fiiliksiä hain tuolla levyllä.”

Smooth Emulatorilla on suoria viittauksia tiettyihin tuottajiin ja ikonisia, varhaisten sämplereiden saundeja.

”Sellaisia tietäjät tietää -tyyppisiä juttuja. Mutta kuuntelijan ei tarvitse tietää. Riittää, jos diggaa”, Lindell sanoo.

Mesenaattikampanjalla tuli katettua albumin sadan kappaleen vinyylipainoksen kulut.

”Ja työtuntejahan näissä hommissa ei lasketa.”

Smooth Emulator on pitkälti instrumentaali- ja saundilevy. Englanninkielinen. Sen valmistuttua Lindell on tutkinut kovalevylleen viime vuosien aikana tallentuneita suomenkielisiä biisejään, ja niistä parhaat alkavat pyrkiä esiin. Materiaalia on useammankin albumillisen verran.

”Pitää jatkuvasti muistuttaa olemassaolostaan, sellaistahan tämä musa-alakin on.”

Syyskuussa hän julkaisi sinkun Näkyvyyttä. Lindell sanoo sen olevan ”taas kerran omasta mielestäni parasta, mitä oon ikinä tehnyt”. (Kuuntele tästä!)

Somessaan hän kirjoittaa biisin olevan ”hupaisa, mutta riipaisevan ajankohtainen biisi, eikä vain itselleni ja muille musaihmisille, vaan aika hemmetin monelle nykymaailman asukille”.

”Pitää jatkuvasti muistuttaa olemassaolostaan, sellaistahan tämä musa-alakin on”, Lindell tuumii.

Luovaa mieltään Lindell ruokkii kuuntelemalla paljon musiikkia. Nyt takana on vahva jazz-kesä.

”Olen päivittänyt aukkoja sivistyksessä. On ollut hienoa kuunnella sellaista, mistä ei oikein tajua mitään. On saanut vain nauttia. Muusikkona on tietty riesa se, että ymmärtää musiikista ja sen tekemisestä jotain. Analyysi iskee helposti väliin myrkyttämään kuuntelukokemusta.”

Mitä tulee ”oman alitajunnan tilaustöihin”, on kurinalainen, määrätietoinen sävellys- ja sanoitustyö vieras ajatus. Luova prosessi etenee omia polkujaan, ja matkan varrella voi tapahtua mitä vain.

”Onkohan sellaisia ihmisiä, joilla maali, jota kohti mennään, on luovan prosessin käynnistyessä kirkkaana mielessä? Ihailen, jos on. Mulle ei ole vielä koskaan käynyt niin”, Lindell sanoo.

”Alkuperäinen idea saattaa valmistua; siitä saattaa kehkeytyä mieletön ja mahtava juttu. Tai sitten jotain, mikä ei tunnu miltään ja jää julkaisematta. Tai sitten voi käydä niin, että idea katoaa matkan varrella johonkin. Sen tilalle on tullut toinen idea, jonka vien maaliin asti.”
Syntetisaattorit ja sähköiset kosketinsoittimet ovat Lindellin omimmat instrumentit, mutta viime aikoina hän on etsinyt uusia reittejä, joita pitkin biisit tulevat ilmoille.

”Olen määrätietoisesti tehnyt kappaleita niin, että ne toimivat myös yksinkertaisesti; kitara- tai pianosäestyksellä. Lopullinen toteutus voi sitten olla ihan mitä tahansa.”

Julkaisujen jälkihoito. Siinä olisi Lindellin mielestä kehittymisen paikka.

”Kun saan jotain valmiiksi ja ulos, mieli vaeltaa jo kaukana seuraavissa asioissa.”

Lindellillä ole keikkamyyjää, manageria eikä levy-yhtiötä. Itse itsensä kauppaaminen tuntuu epähygieeniseltä, ja torjutuksi tuleminen ajoittain henkilökohtaiselta.

”Tiedostan, ettei näin voi tehdä. Mutta näin mä olen kuitenkin enimmäkseen tehnyt. Managerin paikka on auki ja provikat neuvoteltavissa – niistä niukoista satasista joku tietty osuus”, Lindell nauraa.

Hienoa tässä ajassa on se, ettei musiikin tekeminen ole rahasta kiinni.

”Mä haaveilin nuorena monta vuotta, että saisin vokooderin. Nyt mulla on sellainen iPadissa, iPhonessa, tietokoneella ja parissa, kolmessa synassa, sekä efektipedaalina”, Lindell sanoo.

Hyvän musan tekeminen ei toki ole helpottunut yhtään. Päinvastoin: tekijöitä on paljon, kilpailu kovaa ja omalle musiikille huomion saaminen on valtava savotta.

”Musa on vain musaa; se kilpailee ihmisten vapaa-ajasta niin monen muun asian kanssa. Prosessit oman musan läpi saamiseksi voi olla tosi turhauttavia, ja kun kaikkea mitataan volyymillä, tilastoilla ja algoritmeillä, ihmiset pikkuhiljaa  tasapäistyvät”, Lindell toteaa.

”Kyynistymisen peikko vaanii koko ajan. Pyrin kuitenkin siihen, että en jaksa hitsata kaikista asioista.”

Itse musiikin tekeminen ei ole kyllästyttänyt koskaan.

”Tämä on ihan hullun hommaa, mutta niin kivaa”, Lindell tuumaa.

”Olen toki paljon miettinyt, mitä muuta voisin tehdä. Sitä oivallusta odotellessa teen edelleen musaa.”

5 x SET UP
Studio Lindellandian isännän mieluisimmat musalaitteet

Teksti: Tommi Lindell

1. Nord Modular G2 & Nord Stage 3 Compact. Monipuolisia, punaisia, ruotsalaisia luottoinstrumentteja, jotka tunnen läpikotaisin. Näillä tulee soitettua keikat ja täydennettyä tietokoneen uumenista löytyviä äänimaailmoja.

2. Ihastuin vokooderiin jo lapsena, kun kuulin ensimmäistä kertaa Kraftwerkin The Robots-kappaleen. Tämänhetkinen suosikkivokooderini on Electro-Harmonixin V256-pedaali.

3. Applen iPad on kenties tärkein työvälineeni, joka kulkee mukana koko ajan. Teen sillä kaikenlaista luovaa: biisejä, demoja, tekstejä, äänisuunnittelua ja videoita. Kuvassa on auki Korg Gadget -sovellus.

4. Joskus visuaalisuus on musiikillista käyttökelpoisuutta tärkeämpää. Tämä on Posso, viime vuonna tekemäni midi-kontrolleri, jollaisesta haaveilin jo 80-luvulla!

5. Roland AX-1 eli ”Roikku-Roland” pääsee harvemmin osallistumaan biisien tekovaiheeseen, mutta niiden esittämiseen se tuo omanlaisensa vivahteen.

Rehellinen ja aito tunne puree

Julkaistu

Valtavaan suosioon yltänyt duo, jossa Erinin kanssa lauloi Jonna Geagea, tuli 2003 tiensä päähän. Yksi monista syistä oli halu kehittyä. Erin (s. 1977) meni avoimen yliopiston teoriakurssille ja muistaa oppimisen aikaansaaman mahtavan fiiliksen.

”Sanoin Vesalle (puoliso, muusikko Vesa Anttila), että tajuut sä että musaa voi oppia. Vesa hymyili vinosti. Olin ajatellut, että toiset vaan osaa ja toiset ei, ja että korvakuulolta oppii kaiken.”

Pariskunta lähti vuodeksi Erinin äidin synnyinmaahan, Irlantiin, jossa musiikin opiskelu jatkui. Paluun jälkeen Erin suoritti Pop & Jazz Konservatorion aikuislinjalla muusikon perustutkinnon.

Erin tiesi haluavansa tehdä soololevyn. Mutta milloin? Sitä hän ei tiennyt. Ei myöskään sitä, että kirjoittaisi biisinsä itse. Oma tekijyys olikin monen oivalluksen ja tapahtuman sekä pitkällisen kasvun tulos.

Ensimmäisen siemenen kylvi historian opettaja, joka kehui erästä Erinin koevastausta täydelliseksi. Erin ei ollut erityisen hyvä koulussa ja oli haltioissaan, koska ei ollut koskaan saanut kymppiä.

”Sama ope sanoi kerran, että kun oon hyvä kirjoittamaan, niin oonko miettinyt, että tekisin kappaleitamme itse. Tää oli Naikkareiden alussa ja mä tuumin, että jep jep.  Mut kyllä nuo sanat jäi takaraivoon kutkuttelemaan.”

Irlannissa piti jollain kurssilla tuoda oma biisi ruodittavaksi. Seuraavana päivänä. Erinillä ei ollut omaa.

”Ope toisti, että huomenna, ehdit kyllä tehdä. Mä sit tein ja tajusin, että en ookaan onneton ja että tätäkin voi oppia. Mulle tuli tunne, että tekeminen on siistii ja oon aika hyväkin siinä.”

Irlantiin mennessään Erin ja Vesa olivat vitsailleet hengailevansa pubeissa ihailemansa biisintekijän, Jimmy McCarthyn, kanssa.

”No, ei hengattu, mut kävin punttisalilla ja siellä oli pieni mies, joka tuli kerran jutteleen. Kun hän kuuli, että oon laulaja, hän sanoi olevansa lauluntekijä. Ajattelin, että joo joo, aina kun kertoo olevansa laulaja, niin toinen sanoo olevansa lauluntekijä ja alkaa tarjoomaan biisejä. Mut sit se rupes name-droppaamaan ja kun kuulin Mary Blackin nimen, niin tajusin, kuka hän on. Hänen Marylle kirjoittamansa biisi No Frontiers on musta yks maailman ihanimpia.”

”McCarthy tarjosi mulle paria biisiä ja kun ne ei kelvannu, niin tajusin, että mulla ei oo vaihtoehtoja. Jos noin kovan tyypin biisit ei vain toimi, niin mun pitää tehdä biisini ite.”

Biisinteko jatkui Suomessa kotiinpaluun jälkeen. Myös Vesalla oli siinä iso rooli. Hän tsemppasi koko ajan.

”Mietin myös, että jos kerran tiedän, mitä mä en haluu, niin mun pitää tietää, mitä mä haluun.”

Naikkareissa Erinillä oli olo, että pitää koko ajan ylisuoriutua ja olla oma parhaansa. Omaan juttuunsa hän ei halunnut suurta showta eikä henkilöpalvontaakaan. Punainen lanka oli, että ihan kiva riittää. Tätä ajatusta hän arvelee tuskin kenenkään ymmärtäneen.

”Haluun mennä esittään mun biisejä mihin vaan nurkkaan ja mulla on silti annettavaa. Kun kaikki oli ollut suurta, ajattelin että mun juttu jää pieneksi, mutta se on silti hyvä juttu.”

Musiikilliset ainekset alkoivat olla koossa. Nuorena Erin ihaili laulaja-lauluntekijä Tracy Chapmania, jonka hän löysi uudelleen. Hän tajusi myös, että osa omia juuria on irkkumusa, jossa laulu ja kitara ovat iso juttu. Samaan saumaan löytyi uudelleen myös kantrimusiikki, jota perheessä oli kuunneltu paljon.

”Aloin laulaa kantria, ja se tuntui kuulostavan luonnolliselta. Tajusin, että sieltähän mun laulutapa on kotoisin.”

Ensimmäinen sinkku, Sarah, julkaistiin omakustanteena ja englanniksi. Pekka Ruuska kiinnostui ja sanoi, että hyvä meininki. Hän sanoi myös, että ei lähde ehdottamaan mitään niin väkivaltaista kuin kielen vaihto. Erin mietti, että miksi ei? Oliko kyseessä vain taktikointi?

”Olin Ninni Poijärven kanssa Lapissa keikalla ja kun Ninni veti omii biisei, niin mä tajusin, että mun on pakko kirjoittaa suomeks, jos haluan tässä maassa ihmiset saada kuunteleen tekstiä.”

Erin yllätti Ruuskan tekemällä neljä biisiraakiletta suomeksi.

”Tajusin heti, että nää tuntuu ihan eri lailla. Suomen kieli on niin vahvaa, että ei oikein voi laulaa diibadaabaa. Mikään asia ei mee ohi, niinku englanniksi lauletussa. Jos suomeksi tekee jotain väärin, se tuntuu tosi tökeröltä ja kun taas saa jotain osumaan kohalleen, niin se tuntuu tosi hyvältä. Oli päivänselvää, että teen suomeksi.”

Kun sitten biisi Vanha nainen hunningolla oli valmis, Ruuska soitti sen Warnerilla ja siellä näytettiin vihreää. Erin on edelleen Warnerin artisti, mutta kustantaja on Kaiku Songs.

”Pääsen käyttämään hyväkseni Pekan mieletöntä ammattitaitoa, tarkkasilmäisyyttä ja syvää tekstien ymmärrystä. Hän on ehkä mun tärkein luottohenkilö. Kun löytää tyypin, jossa on sekä ammattitaito että rehellisyys, niin onhan sellanen kullanarvoinen.”

Biisit syntyvät tarpeesta, mutta niiden tekeminen ei ole Erinille mikään pakko.

”Biisi lähtee usein siitä, että samaan aikaan syntyy pari riviä melodiaa ja jotain tekstiä. Alan sitten soittaa pianoa, ja melodia lähtee elämään omaa elämäänsä. Rakennekin alkaa hahmottua. Kun laittaa prosessin alulle, niin alitajunta pääsee tekeen duuniaan. Usein yön aikana. Sen jälkeen melodia menee taas eteenpäin. Melodian kiinnittämiseen menee yleensä kolme päivää.”

Tekstin kirjoittamiseen voi mennä viikkoja tai kuukausia.

”Kaikki tekstit on mulle vaikeita, mutta jotkut vielä vaikeampia. Vaikka mietin tekstiä viikon jokaisen minuutin, ei se aina mee mihinkään. Mulla voi olla pari riviä ja visio tunnelmasta, mutta tarina ihan hukassa.”

”Joko sä yrität tehdä biisiä, tai voit antaa biisin tehdä itsensä. Kyse on sanojen, sointujen ja melodian taiasta, josta syntyy merkitys, jota ei kukaan osaa selittää. Kun taika tapahtuu, niin se vaan tuntuu.”

Alun perin ajatus oli, ettei puoliso Vesa ole missään tekemisissä Erinin soolouran kanssa.

”Ei tiedetty, kuka mun levyn tuottaa, mutta Vesa se ei ainakaan olisi. Siinä oli sitten jotain kokeiluja, kunnes Ruuska sanoi, että aikoo ehdottaa ei-sääntöä numero yksi, eli mitä jos pantas pariskunta yhteen, ja Vesa kokeilis tuottaa.”

Vesa tuotti kaksi ensimmäistä albumia; Hunningolla (2011) ja Sä osaat (2013). Erin koki yhteistyön eduksi.

”Mulle oli selvää, minkälaisen olon halusin ihmisille, kun ne kuuntelee mun biisejä. En tiedä, olisinko saanut omaa ääntäni samoin kuuluviin, jos tuottaja ei olis ollut Vesa. Vesan kanssa sanon aina just mitä ajattelen. Vesa rakensi biiseihin mun lauluraitoja seuraten hienoja kokonaisia maailmoja.”

Kolmannen albumin (Seliseli, 2016) tuotti Jurek Reunamäki. Vesan piti kyllä alun perin olla siinäkin mukana enemmän.

”Meillä oli pieni lapsi ja vauva, joten jonkun piti olla himassa. Mun demot alkoi myös olla elektronisempia ja Jurek sopi tuottajaksi. Jos tuo ruman maton, niin Jurekilla on taito sisustaa huone niin, että ruma matto onkin maailman kaunein. Mulla oli sellanen fiilis mun demoista, että ne on rumia ja hän sai biiseistä mageen kuulosii.”

Albumin tekeminen, päälle painava keikkarundi ja vauvahässäkkä. Erin oli hukkua.

”Oltiin tilanteessa, jossa en selviäisi ilman apua. Mulla oli aikanaan biisiin Vanha sydän ekat lainit valmiina ja sit tuli kohta, että nyt oon kusessa. Pyysin Maija Vilkkumaata jeesaamaan, että se tulollaan oleva hienous säilyisi. Nyt Maijaa tarvittiin taas.”

Tärkein viime aikojen oivallus on ollut se, että Erin saa itse päättää ja hänellä on oikeus tehdä niin kuin tekee. Jos hän haluaa esimerkiksi tehdä hitaasti ja kunnolla, se on loppujen lopuksi kaikkien etu.

”Pitää olla kuitenkin varmuutta ja itsetuntoa kyseenalaistaa oma tekeminen. Siksi kysyn monilta luottohenkilöiltäni näkemyksiä biiseistä. Peilaan ja vahvistan muiden näkemysten kautta omaani. Kenenkään ei tarvi enää varoa sanomisiaan, otan vastuun, teen päätökset ja ohjaan tätä hommaa.”

Sanoma Erinin biiseissä on usein itsensä ja asioiden hyväksyminen. Armollisuus. Se, että riittää, kun tekee parhaansa. Tavoite on myös kuvata hetkessä elämisen tunnelmaa musiikillisesti ja sanallisesti siten, että kuulijat pystyvät samaistumaan siihen. Yksi isoimmista hiteistä, On elämä laina, kuvaa pieniä onnenhetkiä, jotka ovat katoavaisia.

”Ajattelin, että se on maailman tavallisin biisi. Mutta kai on niin, että kun tunne on rehellistä ja aitoa, se puree. Ei tarvi aina olla jotain erikoista.”

Erin on tarttunut kuitenkin rohkeasti myös vaikeisiin aiheisiin, esimerkiksi biisissä Onko se oikein.

”Ruuska sanoi silloin, että saat kyllä olla kieli keskellä suuta tämmösen kanssa, mutta antoi luvan julkaista sen ekalla albumilla, jos uskallan. Ja mä olin, että mitä, tottakai. Nyt julkaisukynnys saattaisi olla korkeampi.”

Väärä mies oli tekstin osalta yksi vaikeimmista. Erin on ylpeä siitä, että sai tekstin kuitenkin yksin maaliin, sillä se on hyvin henkilökohtainen.

”Se on mun äidin tarina. Äiti oli kuvitellut perhe-elämän erilaiseksi. Sitten oli neljä pientä lasta, kieli, jota ei oikein osaa, mies, joka on paljon töissä ja pennit, joita piti venyttää. Äiti oli todella yksin ja tunsi, ettei tämä ollut sitä, mihin hän rakastuessaan lupautui. Hän sanoi usein, että hänellä on väärä mies ­– ajattelematta miltä se lapsesta tuntui.”

Lapsi pohtii biisissä, onko hänkin, rippijuhlat, puheet, kaikki ja koko elämä väärää.

”Kaiken sen keskellä äiti ja isä rakastivat toisiaan. Rakkaus oli oikea, vaikka mies oli tavallaan väärä.”

Uusin sinkku Yhtenä sunnuntaina on juuri julkaistu. Siitä tuli Erinille yksi tärkeimmistä.

”En ollut kirjoittanut pitkään aikaan ja mietin, onko musta enää. Etenkin, kun käytin edelliseen levyyn tosi paljon Maijaa. Biisistä tuli mun mielestä täydellinen. Se on samalla virstanpylväs, josta tekemistä on taas ihana jatkaa.”

Biisin aihe on pettäminen ja Eriniä kiehtoi saada siihen hyväksyvä asenne. Myös ajatus, että itsensä saa antaa tuntea erilaisia tunteita. Tunteiden rohkeampi ilmaiseminen onkin hänen oma, tämän hetkinen prosessinsa.

”Musta ei kukaan oikein tiedä, mitä mä tunnen. Oon mennyt aina järki edellä ja mun on ongelmaksi asti vaikea ilmaista tunteita. Tuun palavereista himaan ennenku annan itseni tuntea, koska pelkään että rupeen itkeen. En oo myöskään koskaan päästänyt itseäni niin pitkälle, että antaisin vihan ja ärsytyksen näkyä. Lasken aina kymmeneen ja vasta sit ku tunteet on menny ohi, käsittelen asioita.”

”En oo melodramaattinen, mutta musta löytyi Vain Elämää -ohjelmassa muiden kirjoittamien dramaattisempiin biiseihin sukeltamisen kautta uusia sävyjä ja saundeja. Koin ensin, että en pysty laulaan niitä ja treenasin helvetisti. Pystyin kuitenkin antautumaan jokaisen biisin tunteeseen täysillä.”

Neljäs albumi on tulossa ensi vuonna ja Erin uskookin, että tuon inspiroivan kokemuksen myötä isommat tunteet ja tummemmatkin sävyt tulevat kuulumaan biiseissä. Myös rohkeus olla dramaattisempi.

”Kun elämään tulee uusia juttuja ja sävyjä, niin kyllähän se näkyy ja kuuluu musassakin.”

Kohti suurta kuvaa

Julkaistu

”Betoni kohtaa meren -maisemat ovat vaikuttaneet varmasti mun säveltämiseen”, Koivisto sanoo.

Hän kasvoi Helsingin Merihaassa, joka tunnetaan DDR-tyylisestä arkkitehtuurista. Betonitalot ovat vaihtuneet 1800-luvun jugend-kivitaloihin. Koivisto (s. 1975) asuu nykyisin toisella puolen Hakaniemen siltaa, Kruununhaassa.

Lapsuudenkodissa soi aina musiikki. Sarjakuvapiirtäjäisä sekä tekstiilitaiteilijaäiti nukuttivat poikansa Beatlesin Abbey Road -kasetilla. Vanhemmiltaan Kalle sai ensimmäisen Casio-syntikan, josta löytyi alkeellinen sekvensseri. Siemen kotidemoihin oli kylvetty.

Äidinmaidon mukana tullut luova ajattelu antoi eväät tekemiseen, ja musantekemisen perusteet tulivat tutuiksi rumputuntien myötä. Tähtäin oli alusta alkaen korkealla.

”Kun aloin tehdä musaa, kuvittelin aina, että olen jossain sairaan isolla lavalla. Olin nähnyt Duran Duranin soittavan musavideollaan livenä ja päättänyt että musta tulee rocktähti.”

Demokasetteja syntyi kymmenittäin. Bänditouhut kitaristi Marko Soukan kanssa starttasivat, kun Koivisto oli parikymppinen. Laulajaksi löytyi samasta koulusta Laura Närhi, ja nimi bändille napattiin tšekkiläiseltä lätkäjoukkueelta. Asiat loksahtivat paikoilleen.

Kemopetrol breikkasi isosti millenniumin kynnyksellä, ja ensisingle Child Is My Name soi joka tuutista. Ilkeät kielet epäilivät nuoren bändin taitoja: milloin bändin tuottaja Kalle Chydenius oli säveltänyt kaiken, milloin asialla olivat ”BMG:n sedät”. Koivistolla oli kuitenkin usko omiin kykyihin.

”Asiat tapahtuivat tosi nopeasti silloin. Onneksi mulla oli jo vahva musiikintekijän identiteetti ja paljon valmista musaa seuraavalle levylle.”

Laura Närhi oli edustava keulakuva viileälle bändille, mutta musiikkivideot määrittelivät sen, miltä musa ”näytti”. Miikka Lommi ja Teemu Nikkiohjasivat videoita, jotka keräsivät palkinnot Oulun Musiikkivideofestivaalilla. Videoissa Koivisto tuskin vilahti. Harva tiesi kosketinsoittajan olevan bändin diktaattori.

”Olen ehkä kontrollifriikki, mutta siinä mukana tulee iso vastuu. Kun teen biisin, tiedän tasan tarkkaan minkälainen tunnelman pitää olla. Sitä päänsisäistä emotionaalista visiota on joskus vaikea selittää. Olen tarkka kokonaisuudesta, enkä halua päästää läpi mitään puolivillaista.”

Koivisto teki valmiit sovitukset, oli erityisen tarkka bassolinjoista, mutta kuunteli toki bändiäkin. Kitaristi Soukan ”äkkiväärät kitarajutut” päätyivät usein levylle ja studiossa sovituksia jumpattiin yhdessä niin bändin kuin tuottaja Kalle Chydeniuksen kanssa.

Entäpä se tunnistettavin soundi, solistin eteerinen lauluääni? Pitkät melodialinjat lyövät leimansa Kemopetrolin musiikkiin. Usein se, mikä tulkitaan laulajan tyyliksi, onkin itse asiassa Koiviston sävelkieltä. Sen saman voi kuulla vaikkapa Koiviston kynäilemistä I’Dees-yhtyeen biiseistä. Haikean kohtalokas tunnelma on säveltäjää itseään.

Parhaat biisit syntyvät kuin vahingossa. Silti täydellisen melodian löytäminen on usein pitkän puurtamisen tulos.

”Jos diggaan jostain jutusta, jumppaan sitä paljon. Varsinkin laulumelodiat vaativat paljon työtä. Tekstin kirjoittaminen taas on shakkia, jossa painin omien pakkomielteideni kanssa. Ekan levyn jälkeen tuli vaihe, että kaiken piti rimmata. Onneksi olen päässyt siitä yli.”

Kemopetrolin tekstit ovat kaikki Koiviston kirjoittamia. Vaikka lyriikat syntyvätkin melodian ehdoilla, eivät ne ole mitään pop-höttöä. Usein ne ovat viileän etäännytettyä maailman tarkkailua hieman oudosta vinkkelistä.

Sellainen Koivisto onkin, tarkkailija ja yksinpuurtaja. Eikä hän oikein ole löytänyt omaa paikkaansa co-write-pöydistä, vaikka yhteistöitä on ollut. Valmiiseen tekstiin säveltäminen taas tuntuu liian kahlitsevalta.

”Olen kokeillut tehdä muiden teksteihin biisejä, mutta se on vaikeaa. Sellaisenaan tekstejä on vaikea istuttaa, kun biisin rytmiikka on minulle niin tärkeää.”

Koivisto lähestyy tekemistään estetiikan kautta, ja soundit määrittelevät musiikkia. Sanat putoilevat yleensä ryöppynä musiikin kanssa. Hyräilystä putkahtaa rytminen lause tai hokema, jonka ympärille stoori muodostuu. Ideat saattavat lähteä soundeista tai sointukuluista. Tärkeintä kuitenkin on se maailma, mikä on siinä ympärillä. Tunnelma.

”Tykkään tehdä biisejä, joissa on outoja, utuisia elementtejä.”

Koivisto paljastaa myös paljon käyttämänsä metodin: Hän varastaa. Tai tarkemmin sanottuna lainaa tunnelmia.

”Imitoin jotain olemassa olevaa biisiä tiettyyn pisteeseen asti. Sitten alan ottaa elementtejä muualta, etten jää kiinni. Pian se alkaa kuulostaa Kemopetrolilta.”

Logic-kansion työniminä onkin ”Beatles” tai ”Massive Attack”, milloin minkäkin mukaan nimettyjä aihioita.

”Jos olen kuullut makeen jutun niin mietin, millä estetiikalla se on tehty. Instrumentaatiolla ja efektoinneilla voi saada paljon aikaan. Tykkään tehdä biisejä, joissa on outoja, utuisia elementtejä. Kaikki ei ole sitä, miltä ulkokohtaisesti näyttää.”

Poikkeuskevät 2020 siirsi Kemopetrolin uuden tulemisen vuodella eteenpäin. Tarkoitus oli julkaista uutta materiaalia ja lähteä festarikeikoille vanhalla tutulla kokoonpanolla kvartettina. Kemopetrolin ”George Martin”, Kalle Chydenius, on myös mukana.

”Kalle soittaa myös keikkakokoonpanossa bassoa – sitten kun keikoille päästään.”
Pelkästä nostalgiatripistä ei suinkaan ole kysymys. Uudet biisit ovat muhineet kattilassa ja studioon mennään luomaan uutta. Mitään maailmanvalloituspakkoa Koivistolla ei kuitenkaan ole. Jotain on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa

”Kun aikanaan saatiin levytyssopimus Kemopetrolin kanssa ja soitettiin Tavastialla ajattelin, että nyt olen saavuttanut kaiken. Sitä ajatteli, että ne on niitä hetkiä minkä takia musaa tekee. Ne ovat kuitenkin vain ulkoisia voittoja. Missä se vuorenhuippu edes on? Draivi musiikkiin tulee kuitenkin pakottavasta tarpeesta tehdä. Ja ne kylmät väreet saan itse tekemisestä.”

”Kun teen musaa, näen aina visuaalisia asioita.”

Kuinka pop-säveltäjä Koivistosta sitten tuli arvostettu score-säveltäjä? Se oli väistämätöntä. Sitä hän on tavallaan ollut alusta asti. Videot ovat olleet Kemopetrolin ilmaisussa erittäin merkittävässä asemassa. Child Is My Name, Goodbye tai Saw It on TV olivat isoja hittejä myös videoidensa ansiosta.

”Meillä oli kansainvälinen tavoite. Haluttiin kuulostaa ja näyttää yhtä hyvältä kuin Massive Attackit ja muut. Se oli hyvä alusta video-ohjaajille.”

Myös Koivistolle biisit ovat maisemia.

”Kun teen musaa, näen aina visuaalisia asioita. Muistan tietyistä Kemo-biiseistä, mitä silloin tein tai ajattelin.”

Kemopetrol olisi voinut breikata isosti, mutta sitten maailma muuttui. Musiikkivideot katosivat ruudusta Jyrkin ja Lista-ohjelman myötä ja maamme korkealaatuinen videotuotanto ajettiin alas. Samalla tyssähti Kemopetrolin lupaavasti alkanut kansainvälinen ura.

”Yhtäkkiä englanniksi laulettu musa jäi täysin jalkoihin, ja pop-yhtyeiden kansainvälisen uran buustaaminen loppui. Myös me päästiin pienimuotoisesti maistamaan sitä Rasmuksen, HIMin ja Bomfunk MC’s vanavedessä. Sitten Suomen päästä loppui bensa ja bändit jätettiin oman onnensa nojaan. Suomenkielisellä musalla oli helpompi tehdä rahaa ja laulukilpailurealityt veivät ison siivunsa. Trenditkin vaihtuivat.”

Kun Laura Närhi päätti tehdä suomenkielisen soololevyn, oli Koivisto yhtäkkiä vailla töitä. Onneksi Atte Järvinen soitti ja pyysi säveltämään musiikit ohjaamansa animaatiokomediaan Pasila.

”Pasilan tekeminen oli hienoa. Atte on lapsuudenystäväni ja meillä on samanlainen huumorintaju. Hiffasin heti mistä siinä on kyse.”

Koivisto oli tehnyt aiemmin musiikin nuorten tv-sarjaan Suolaista vettä. Siitä oli tullut itsevarmuutta. Score-musiikissa oli uusi mahdollisuus, mutta sitä piti opiskella.

”Katselin komediasarjoja ja kuuntelin miten jinglet on tehty. Tehdessä oppii. Minulla on kuitenkin vahva komediallinen puoleni ja olen piirtänyt paljon sarjakuvia. Pasilassa sain hassutella. Mitä överimmäksi vedin, sen parempi. Oli tosi hauska tehdä kieli poskessa musiikkia laidasta laitaan, siellä on niin paljon eri genrejä.”

Esimerkiksi Karrelle palanut enkeli on parodia härmäläisestä molli-iskelmästä, jossa renttulaulaja on kohtalonsa uhri. Sen videoksi irrotettua versiota on YouTubessa kuunneltu yli puoli miljoonaa kertaa ja kommenttikentässä sitä ylistetään nimenomaan hyvänä iskelmänä. Järvisen kanssa yhteistyössä syntynyt biisi onnistuu varastamaan sopivasti joka laarista, ja vaikutelma on kuin suoraan keskikaljakuppilan karaokeillasta.

Kertosäkeistön rallatus jää soimaan kuin tauti päähän ja loppukaneetti ”uhri olen itsekin, talven routa tappaa pihatontutkin” kiteyttää täydellisesti kansallisen melankoliapsykoosin.

Se oli Koiviston napakymppi. Teosta pidettiin vahvana näyttönä iskelmävainusta ja Koivistoa kosiskeltiin iskelmänikkariksi. Rahaa oli luvassa.

”Harkitsin hetken, mutta päätin jo nuorena, että haluan allekirjoittaa kaikki mitä teen omalla nimelläni. Kieli poskella tehty parodia oli hauska tehdä, mutta en halunnut tehdä samaa vakavasti.”

Leffa- ja tv-säveltämisen kiehtovuus ja haaste Koivistolle on “renkiydessä”. Työ on vaativa ja tärkeä osa kokonaisuutta. Koivistoa harmittaakin, että musiikin merkitystä vähätellään tuotantoportaissa. Budjeteissa musiikki tulee viimeisenä ja katalogimusa kukoistaa.

”Musiikin tarkoitus on luoda juuri oikeanlainen tunnelma sekä tukea ja korostaa tunnetiloja tärkeissä kohtauksissa. Säveltäjän pitää päästä sisään ohjaajan sisäiseen maailmaan ja tulkita hänen visioitaan egottomasti. Olen saanut paljon ahaa-elämyksiä ja inspiraatiota muun oman musiikkini suhteen työskennellessäni eri ohjaajien kanssa.”

Score-säveltäminen on ollut 13 vuotta Koiviston päätyö, johon hän suhtautuu perusteellisesti.

”Kun saan ohjaajalta jotain referenssimateriaalia, voin lähteä hahmottelemaan. Kotistudiossani pystyn kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja instrumentaation suhteen. Voin tehdä elektronista soundia tai vaikka samplata kattiloita, mitä vain. Heti kun löydän jonkun omasta mielestäni projektiin sopivan musiikkimaailman, teen demon ja lähetän sen eteenpäin. Palaute ohjaa musiikkia sitten haluttuun suuntaan. Prosessi toistuu, kunnes tiedän, kuinka tarvitsen muusikoita ja studioaikaa. Kaiken pitää luonnollisesti tapahtua budjetin rajoissa.”

Koiviston unelma on päästä tekemään lisää pitkiä elokuvia.

”Vinyyli- ja CD-ajan kasvattina ajattelen pop-musaa hyvin albumikeskeisesti, ja tämä myös heijastuu innokkuuteeni score-säveltäjänä: Pitkissä tuotannoissa kuten elokuvissa pääsee säveltämään ’albumeita’ eli kehittämään ja varioimaan teemoja ja tunnelmia laajemman kaavan kautta. Se on taiteellisesti antoisaa työtä.”