EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

YLEn tehtävät on määriteltävä uudelleen

Tekijä: Nina Lith

YLEn tehtävät on määriteltävä uudelleen

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Hallitus on antanut esityksen uudeksi radio- ja tv-laiksi. Eduskunnan käsittelyyn se on tulossa ensi syksynä. Jos esitys hyväksytään, Yleisradion asema turvataan vuosiksi eteenpäin. Lupamaksujen sijasta tv:n käyttäjiltä peritään tv-maksua. Lisäksi kaikkien muiden valtakunnallisten tv- ja radioyhtiöiden on maksettava Ylelle toimilupamaksua, mikäli niiden liikevaihto ylittää 20 miljoonaa markkaa vuodessa. Maksun suuruus nousee progressiivisesti ja voi enimmillään olla 25 prosenttia liikevaihdosta.

Yleisradion aseman ja rahoituksen turvaaminen on sinänsä täysin oikein. Mainosrahoitteisille kanaville tarvitaan vaihtoehdoksi julkisen palvelun tv- ja radiokanavat. Mutta Ylen ohjelmille pitää jo laissa määritellä huomattavasti tiukemmat vaatimukset siitä, millaista julkisen palvelun ohjelman tulee olla. Pinnallista ja halvalla tuotettua viihdettä saadaan eetteeriin yksityistenkin kanavien kautta. Yleisradion tehtävänä on huolehtia syvemmistä elämyksistä.

Musiikin kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että Yleisradiossa tarvitaan musiikkijournalismia. Sitä ei voi olla ilman musiikkitoimittajia, joilla on aikaa perehtyä tarjolla olevaan musiikkiin ja riittävä vapaus tehdä omia valintoja siitä, mitä soitetaan. Myös Ylessä musiikkijournalismi on jäänyt konemaisen kohderyhmäajattelun jalkoihin. Ylen Ykkönen ja Radion Sinfoniaorkesteri eivät alkuunkaan täytä julkisen palvelun velvoitteita, kun samaan aikaan Radio Suomessa ja Radiomafiassa musiikki on valjastettu palvelemaan yhtä päämäärää; suuria lukuja kuuntelijatutkimuksissa.

Nämä kuuntelijatutkimukset ovat kuitenkin kovin alkeellisella tasolla. Niissä mitataan ainoastaan sitä, mikä kanava kenelläkin sattuu olemaan päällä. Ylen toimitusjohtaja Arne Wesberg puhuu häpeämättä keittiökuuntelusta, jossa musiikki soi taustaviihdykkeenä. Mutta myös kuuntelun aktiivisuutta ja ohjelman tuottamia elämyksiä pitäisi mitata – samoin kuuntelijoiden mielipiteitä radiomusiikin vaihtoehdottomuudesta.

Hallituksen esityksen mukaan Ylen hallintoneuvoston roolia vähennetään ja perustetaan uusi elin, hallitus. Sillä on esityksen mukaan oltava riittävä asiantuntemus niiden julkisen palvelun tehtävien hoitamisessa, jotka laissa on määritelty. Näihin tehtäviin ei kuitenkaan esitetä muutosta, vaan esimerkiksi kulttuurista sanotaan vain, että yhtiön tehtävänä on “tukea, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria ja välittää sen tuloksia jokaisen saataville”. Juuri tämä lainkohta pitää tarkentaa ja saattaa vastaamaan tämän päivän tarpeita. Ja sen jälkeen hallitukseen on valittava henkilöitä, joiden asiantuntemus riittää muuhunkin kuin numeroiden seuraamiseen.

Laulelman %, tallidiilit & kevyesti pop

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Nyt se on sitten lopultakin päätetty. Nimittäin korjata se virhe, jonka vuoksi laulelmien ja hengellisen musiikin sanoittajat ovat vuosikausia saaneet Teoston tilityksistä pienemmän osan kuin heille olisi kuulunut. Kesäkuun tilityksessä tuo virheellinen jako on vielä voimassa, mutta joulukuun tilitys suoritetaan jo korjatun jaon mukaisesti. Näin päätti Teoston johtokunta kokouksessaan 13. toukokuuta.

Kysymyshän oli siitä, että ruksaamalla vanhasta teoskortista teoksen lajiksi laulelman tai hengellisen musiikin säveltäjä ja sanoittaja saivat tietämättään aikaan sen, että jaoksi tuli 66,67 % säveltäjälle ja 33,33 % sanoittajalle. Tämä suhde säilyi myös, jos teos kustannettiin, jolloin säveltäjä sai 44,45 % ja sanoittaja 22,22 %. Oikea jako olisi kuitenkin ollut manusteoksessa 58,34 % säveltäjälle ja 41,66 % sanoittajalle sekä kustannetussa teoksessa 33,34 % säveltäjälle ja 33,33 % sanoittajalle.

Virhe johtui siitä, että laulelmaan ja hengelliseen musiikkiin sovellettiin vakavan musiikin jakoa, jossa tekstin painoarvoa pidettiin vähäisempänä. Soveltaa olisi tietenkin pitänyt kevyen musiikin jakoa, sillä yleensähän laulelmassa ja hengellisessä musiikissa on tekstillä olennainen osuus – määräytyyhän lajiin kuuluminenkin ennemmin tekstin kuin sävelen perusteella.

Uusi jakosääntö ei enää tätä virhemahdollisuutta sisällä. Perustapauksessa säveltäjän ja sanoittajan jako menee uudessa jakosäännössä tasan. Vieläkin on kyllä olemassa erikseen luokka ”vakava vokaalimusiikki”, jossa säveltäjän osuus on 66,67 % ja sanoittajan 33,33 %, mutta tämä on vain yksi sopimusjaon muoto, joka näkyy uudessa teoskortissa. Vastaavia virheitä kuin laulelmien ja hengellisen musiikin kohdalla aiemmin ei siis enää pääse tapahtumaan.

Teoston johtokunnan tekemä päätös sisältää myös sen mahdollisuuden, että säveltäjä ja sanoittaja voivat reklamoida ja ilmoittaa Teostolle, että he nimenomaan ovat halunneet tuon vakavan musiikin mukaisen jaon. Pelkkä sanoittajankin ilmoitus riittää, sillä hänhän silloin on luovuttavana osapuolena.

Virheen korjaamisesta on nyt siis päätetty ja juuri siten kuin Elvis on esittänytkin. Jälkimotkotukset ovat yleensä turhia, mutta on pakko ihmetellä, miksi tämän virheen korjaaminen kesti niin pitkään, että kesäkuun tilitys suoritetaan vielä vanhalla ja virheellisellä jaolla.

Virhe huomattiin viime elokuussa. Elvis toimi heti ja edustajamme Teoston ohjelmistotoimikunnassa saivat aikaan sen, että tämä toimikunta teki jo 16. syyskuuta esityksen Teoston johtokunnalle virheen korjaamisesta. Asia oli sen jälkeen Teoston työvaliokunnan tai johtokunnan listalla lokakuussa, marraskuussa, joulukuussa, tammikuussa ja huhtikuussa. Aina asia jäi pöydälle ja vielä tammikuussakin perusteena oli se, että Teoston toimisto selvittää jakosuhteiden taannehtivaan muuttamiseen liittyviä juridisia kysymyksiä, minkä lisäksi asia palautetaan ohjelmistotoimikunnalle.

Totta kai Teoston johtokunnan päätökset pitää valmistella huolella ja niiden juridiset taustatkin pitää varmistaa. Mutta ainakin vääryyttä kärsineestä sanoittajasta voi tuntua kohtuuttomalta, että kun lopullinen päätös 13. toukokuuta tehdään, se on aivan sama, mitä ohjelmistotoimikunta jo edellisvuoden syyskuussa esitti ja mitä Elvis vielä erikseen esitti marraskuussa.

Todettakoon vielä, että kukaan ei ole korvaamassa laulelmien ja hengellisen musiikin sanoittajille sitä, mitä he ovat vuosien varrella joulukuun tilitykseen asti menettäneet. Eikö tässä ole vähintään yhtä iso juridinen ongelma kuin siinä, että virhe korjataan tulevissa tilityksissä?

Kaikenlaisia tallisopimuksia

Useat jäsenet ovat viime kuukausina soitelleet toimistoon ja kertoneet erään uuden levy-yhtiö/kustantamon tarjoavan tekijöille tallisopimuksia, joissa tekijä sitoutuu tekemään kaikista uusista teoksistaan sopimuksen kyseisen kustantajan kanssa. Tekijöiden kertomat yksityiskohdat tallisopimusten sisällöstä ovat olleet varsin arveluttavia ja tekijälle epäedullisia. Kyseinen yhtiö ei ole Suomen Musiikkikustantajat ry:n jäsen.

Tallisopimukset ovat Suomessa suhteellisen uusi ilmiö. Muualla näitä ”housewritereita” on ollut jo pidempään. Jukka Kuoppamäki on monessa yhteydessä kertonut olevansa nykyään Warner Chappellin tyytyväinen ”housewriter”. Tallisopimuksestaan hän kertoi Elviksen syyskokouksessa toissa vuonna, että hänen tuotantoonsa on Warner Chappellilla kolmen kuukauden optio eli ellei kustantaja tämän ajan kuluessa teoksen saatuaan ota sitä kustannettavaksi, Jukka voi tarjoja sitä muualle. Jos taas kustantaja ottaa sen kustannettavaksi, Jukalle maksetaan X markkaa ja lisäksi luvassa on todellista kustannustoimintaa nuotteja myöten.

Tallisopimuksesta ei ole olemassa alan järjestöjen neuvottelemaa mallisopimusta. Täysin kohtuuton on sellainen sopimus, jolla tekijä useiksi vuosiksi sidotaan tiettyyn kustantajaan eikä sopimus edes takaa mitään. Jos kuka on neuvottelemassa tallisopimuksesta tai tuntee joutuneensa sellaisen loukkuun, Elviksen toimisto on puhelinsoiton päässä (ja nykyisin myös sähköpostin).

Kevyttä vai populaaria

Helsinkiin on perusteilla Suomen Populaarimusiikin museo POMUS. Sen kannatusyhdistyksen nimi on Suomen Kevyen Musiikin Museon kannatusyhdistys ry. Yhdistys on rekisteröity ennen kuin museon nimestä päätettiin. Matkan varrella kevyt muuttui siis populaariksi.

Toukokuun 18. päivä pidettiin Pop & Jazz Konservatoriossa Helsingissä seminaari, jonka otsikkona oli ”Euroopan Unionin kulttuuripolitiikka ja kulttuuriperinnön vaaliminen”. Toisena järjestäjänä oli juuri tuo edellä mainittu kannatusyhdistys, jonka yksi hallituksen jäsen on toimittaja Maarit Niiniluoto. Maarit puhui seminaarissa käsitteen ”populaarimusiikki” puolesta ja esitti, että käsite ”kevyt musiikki” heitettäisiin jo romukoppaan. Hän oli myös ollut vahvasti vaikuttamassa siihen, että uuden museon nimessä on tuo populaari.

Se on varmasti hyvä, että populaarimusiikkikin saa nyt ikioman museonsa. Mutta pitäisikö myös Teostossa ja Elviksessä ryhtyä puhumaan populaarimusiikin säveltäjistä, sanoittajista ja sovittajista? Molemmilla käsitteillä on hyvät ja harhaanjohtavat puolensa. Juicen Viidestoista yö on kyllä populaaria mutta ei kovin kevyttä. Ja jos populaaria on vain hittimusiikki, mitä on se kaikki muu, jota esimerkiksi monet Elviksen jäsenet tekevät. Vai pitäisikö populaarin ja kevyen sijasta puhuakin ”rytmimusiikista”, joka on meille tuttu monivuotisesta jäsenetulehdestämme?

Parempi tietysti olisi kun voitaisiin puhua vain musiikista eikä sitä jaettaisi kahteen pääryhmään, taiteeseen ja viihteeseen, vakavaan ja kevyeen, klassiseen ja populaariin. Sen sijaan musiikilla voisi tietysti edelleenkin olla lukuisia alalajeja kupletista oopperaan ja lastenmusiikista nykysinfonioihin. Yksittäisen teoksen mahdollinen taiteellinen arvo ei kuitenkaan välttämättä olisi lajista kiinni.

Kahdesta pääryhmästä luopuminen merkitsisi kyllä sitten sitäkin, että Teostossa ei enää olisi erillisiä kiintiöitä vakaville ja kevyille säveltäjille. Kaikki olisivat samalla viivalla.

Suomen Populaarimusiikin Museo POMUS on tarkoitus sijoittaa Arabiaan, jonka tiloissa toimii Pop & Jazz Konservatorio sekä Suomen Jazz & Pop Arkisto. Jälkimmäinen sai viime vuonna nimeensä tuon lisämääreen ”Pop”, kun se aikaisemmin oli keskittynyt pelkästään suomalaiseen jazziin.

Seuraavaan Selvikseen on tarkoitus tehdä juttu siitä, mihin musiikintekijä tai hänen perillisensä voi lähettää aineistoa arkistoitavaksi. Yksi sellainen paikka on Suomen Jazz & Pop Arkisto, jonka jäsen Elvis nykyisin on. Käsikirjoituksia ja muuta arkistomateriaalia kerätään myös Helsingin yliopiston kirjaston eli Kansalliskirjaston ja Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen Lyyra-projektissa, josta on lähetetty kirje mm. kaikille Elviksen jäsenille.

Kari Kuuva voitti myös hovioikeudessa

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Kouvolan hovioikeus ei muuttanut Riihimäen käräjäoikeuden vuosi sitten antamaa tuomiota Kari Kuuvan kustannussopimusten purkamisesta. Hovioikeus piti ennallaan käräjäoikeuden päätöksen, jonka mukaan Kuuvan sopimusten purkuilmoitukset ovat perusteltuja ja että sopimukset ovat rauenneet 20.12. 1994. Tämä oli päivämäärä, jolloin Kari ilmoitti sopimukset purkautuneiksi. Hovioikeus antoi päätöksensä maaliskuun lopussa.

Tuomion mukaan Oy EMI Finland Ab joutuu korvaamaan Kuuvan oikeudenkäyntikuluja hovioikeuskäsittelystä 7.500 markkaa sen lisäksi, että EMI joutuu korvaamaan käräjäoikeuden tuomion mukaisesti aiempia oikeudenkäyntikuluja arvonlisäveroineen 62.250 markkaa sekä näille viivästyskorkoa.

EMI haki määräaikaan eli 1.6. mennessä valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta. Sen käsittely voi kestää puolikin vuotta. Mikäli valituslupa myönnetään, asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa vie taas oman aikansa. Mikäli lupaa ei myönnetä, Kouvolan hovioikeuden päätös saa lainvoiman.

Purkuvaatimus koskee kahtakymmentäkahta Karin säveltämää ja sanoittamaa teosta. Kari solmi kyseiset sopimukset 1970-luvulla kustannusyhtiö IMUDICOn kanssa. Teoksista tunnetuin on Daa-Da-Daa-Da.

Karihan ärtyi siitä, että nykyinen kustantaja EMI Finland Oy oli laiminlyönyt tehtävänsä. Kari katsoi, että EMI oli saanut kolmanneksen tekijänoikeuskorvauksista sopimusten perusteella, mutta muita sopimusten ehtoja ei ollut täytetty. Kustantaja sai tekijän mukaan korvauksia ilman sopimuksen mukaisia vastikkeita.

Hovioikeus toteaa päätöksessään kustannussopimusten keskeisen sisällön olleen, että kustantaja julkaisee Kuuvan teokset nuotteina, markkinoi niitä ja näin mahdollistaa Kuuvalle tilaisuuden taloudellisen hyödyn saamiseen. Nuotit oli julkaistu vain kolmesta teoksesta. Hovioikeuden päätöksen mukaan myös niitä koskevat sopimukset on tuomittu puretuiksi.

Syksyllä siis ratkeaa, nähdäänkö Karin ja EMIn välillä vielä kolmas erä. Kahden erän jälkeenhän Kari on selvästi voitolla. Kyseessä on ennakkotapaus, jonka lopullisella pääöksellä on huomattava merkitys koko alalle.

Läntinen sai kustannussopimukset purettua

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Musiikkikustantamo Polarvox Music Publishing suostui purkamaan Tommi Läntisen ja viiden muun tekijän kustannussopimukset. Tämä suostumus tuli viime hetkellä ennen kuin asia olisi mennyt Helsingin käräjäoikeuden käsittelyyn.

Kustantaja ja tekijät tekivät toukokuussa sopimuksen, jolla yhteensä 28 teoksen kustannussopimukset purettiin. Purkupäiväksi sovittiin 15.5.1996. Lisäksi Polarvox sitoutui maksamaan oikeudenkäynnin valmistelukulut tekijäpuolelle. Tekijöiden puolesta sopimuksen allekirjoitti heidän asiamiehensä oikeustieteiden kandidaatti Ilmo Laevuo.

Puretut kustannussopimukset koskivat Boycott-yhtyeen levyillä 80-luvulla ilmestyneitä teoksia. Muut tekijät ovat Ari Lampinen, Juha-Matti Makkonen, Veli-Matti Maijanen, Stenka Määttänen ja Russell Beesley.

Mikäli Polarvox Music Publishing olisi suostunut sopimusten purkamiseen heti, kun tekijät vuonna 1996 vaatimuksestaan ilmoittivat, kustantamo olisi säästynyt oikeudenkäynnin valmistelukulujen maksamiselta. Toisaalta purkuun suostuminen ilman oikeudenkäyntiä takasi sen, että Polarvoxin kulut jäävät tähän.

Oikeus siis voitti ja tällä kertaa lopulta ihan sovinnolla. Tekijäthän eivät vaatineet muuta kuin sopimusten purkua. Syynä oli se, että kustantaja oli laiminlyönyt velvoitteensa teosten levittämiseksi. Ilman purkua sopimukset olisivat olleet voimassa koko teoksen suoja-ajan eli vielä ties kuinka pitkään. Sopimukset tehtiin aikanaan levytysten kylkiäisinä niin, että kustantajalla tuskin oli aikomustakaan ryhtyä tarjoamaan todellista vastinetta sopimuksille. Näinhän kävi myös Kari Kuuvan kohdalla.

Kenen ääni kuuluu musiikkimediassa?

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Suomen Musiikkitoimittajat (Sumu) ry:n järjestämä seminaari Arabiassa 25.4.1998
Kirkkaana kevätpäivänä istuuduimme pimeään Arabian konserttisaliin, jossa Sumu:n hyväntuulinen pj. Tarleena Sammalkorpi toivotti tervetulleeksi niin paneelien keskustelijat kuin yleisönkin, jotka molemmat koostuivat pääosin musiikkitoimittajista/tiedottajista. Seminaarin puheenjohtajana toimi Pekka Nissilä.

1. Paneeli ”Onko tähtien tekeminen 90-luvun musiikkimedian päätehtävä?”

Aiheina mm. tähteyden nousut ja laskut, henkilöjournalismi ja tähtikultin kritiikki. Panelisteina olivat Katja Ståhl, Maarit Niiniluoto ja Antti Isokangas.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti Antti Isokangas, joka rehelliseen tyyliin ilmoitti, ettei pidä itseään varsinaisena musiikkiammattilaisena, vaan pyrkii tekemään lähinnä senkaltaisia juttuja, joita saa freelancerina myydyksi eteenpäin. Tämä puheenvuoro herätti mielenkiintoista keskustelua aiheesta, pitäisikö nimenomaan populaarimusiikin alalla esim. toimittajien koulutusta lisätä, ja onko oikein, etteivät toimittajat varsinaisesti olekaan musiikin ammattilaisia, vaan nimenomaan toimittajia, joiden näkemys soitettavasta, kirjoitettavasta tai kritisoitavasta musiikista perustuu usein puhtaasti subjektiiviseen näkemykseen.

Katja Ståhl (toimittaja, tiedottaja BMG-levy-yhtiössä) sanoi puheenvuorossaan, että hänen mielestään kaiken lähtökohtana on biisi/musiikki ja sen esittäjä, ja jos nämä kaksi asiaa yhdistyvät oikeassa suhteessa, saattaa syntyä ns. tähti-ilmiö. Esimerkkinä hän käytti Don Huonot -yhtyettä.

Maarit Niiniluoto (populaariviihteen tutkija, kirjailija, toimittaja) jatkoi alustuksessaan tähteydestä. Hän kertoi, että viihteen historia kertoo, että ennen vanhaan, sota-aikana ja heti sen jälkeen, viihteessä olivat tärkeimmällä sijalla itse laulut sekä orkesterit (mm. Dallapé). Ja esimerkiksi Toivo Kärki oli tärkeä sen takia, että hän soitti Ramblers-yhtyeessä pianoa. Hän oli kansan mieleen nimenomaan soittajana/säveltäjänä, ei niinkään minään tähtenä. Samoin kansalle olivat tärkeitä laulujen sanat. Sota-ajoista saakka ovat suomalaisessa iskelmässä ja myöhemmin popissakin esiintyneet useimmiten mm. sanat suudelma, ikävä, rakkaus ja erilaiset onnenmaat. Uudella levyllään myös Ismo Alanko käyttää iskelmätraditioon perustuvia sanoja.

Varsinainen tähtikultti syntyi Suomessa vasta 50-luvulla, kun esiin nousivat mm. Olavi Virta, Annikki Tähti, Brita Koivunen ym. Tällöin myös naiset nousivat voimakkaasti tähtinä eturiviin, Harmony Sistersien jalanjälkiä seuraten. Vuonna 1959 media kääntyi Olavi Virtaa vastaan ja alkoi ns. viihdetähtien metamorfoosi-ilmiö, tarinat kaunottaresta hirviöksi. Mutta historia osoittaa myös, että suomalainen yleisö on erittäin uskollista. Median ryöpytyksestä huolimatta kansalle rakkaiden taiteilijoiden come-backit ovat olleet ja ovat edelleen aina mahdollisia.

1960-luvulta lähtien solistit (silloin mm. Kirka, Danny, T.Kansa, Carola jne.) ovat olleet pop-palstojen vakio-ohjelmistoa. Ja monet 60-luvulla aloittaneista tähdistä ovat edelleen alalla, kansan rakastamina tulkkeina. Vuonna 1985 Tangomarkkinoiden myötä mediassa synnytettiin ilmiö ”tähdeksi yhdessä yössä”, eräänlainen tuhkimo- tai prinssi- tarina, jonka päähenkilöt vaihtuvat vuosittain.Tämä on ollut medialle mannaa, uusia kasvoja ja reposteltavia naamoja on riittänyt. Mutta on huomattava, että tangokuninkaallisetkin esitellään suurelle yleisölle vanhalla repertoaarilla, vanhoilla tangoilla ja iskelmillä, joita kansa rakastaa. Kansa saa vanhat, ihanat laulunsa ja media uudet tähtensä. Mutta ei pidä unohtaa, että esim. Sillanpää ja Kari Tapio pitävät itseään ennen kaikkea yleisön palvelijoina, eivät niinkään tähtinä.

Jone Nikula (Radio City) esitti tähän, että rock-musiikin puolella usein on niin, että bändi/artisti on se varsinainen kingi, jota jengi tulee katsomaan. Ja että Sillanpää puolestaan palvelee ennen kaikkea kansan kollektiivista muistia. Niiniluoto muistutti, että toimittajat tykkäävät lokeroida, kansa ei niinkään. Muun muassa Kirka, Somerjoki ja Remukin ovat kaikki esittäneet niin iskelmää kuin rokkiakin, mutta kansa on silti heistä aina kovasti tykännyt.

Nikula jatkoi, että usein rokin ja popin puolella soittajat/tekijät tykkäävät lähinnä tehdä työtään eli keikkailla ja tehdä musiikkia, ja tuntevat mediassa heilumisen jopa vastenmielisenä. Tähän kommentoikin Ståhl, että levy-yhtiöiden tiedottajien tehtävä onkin tällaisis sa tapauksissa toimia linkkinä artistien/tekijöiden ja toimittajien välillä, jotta musiikin tekijöillä säilyy työrauha.

Pekka Tapani Laine (Radio Suomi) esitti huolestuneisuutensa siitä, pitääkö musiikkitoi mittajan olla vain levypromootion jatke vai löytyisikö jotakin muutakin tapaa toimia. Hän peräänkuulutti musiikkitoimittajan agendaa, ja kyseli syventävän journalismin perään. Ilkka Mattilan (Rumba ym) mielestä musiikkitoimittajan tehtävä on kytkeä musiikki ympäröivään maailmaan. Jone Nikula totesi, että usein tähden kautta juttu kuitenkin saadaan myytyä yleisölle, tähti toimii ikään kuin täkynä.

Niiniluoto sanoi loppupuheenvuorossaan, että on joskus surullista seurata, kuinka yhtä artistia/tekijää nostetaan esille raivokkaasti esimerkiksi kaksi viikkoa, jonka jälkeen seuraa kammottava vuoden tai kahden hiljaisuus. On muistettava, että useat taiteilijat ovat tien päällä jatkuvasti ja on paljon sellaisia, jotka eivät ole koskaan julkisuudessa, joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan, mutta tekevät työtään kentällä, median ulkopuolella. Esimerkkinä hän mainitsi Arja Havakan, joka omakustanteellaan ja valtavan kenttätyönsä ansiosta löysi tiensä suuren yleisön tietoisuuteen. Hän oli myös sitä mieltä, että taiteilijoiden pitäisi saada pitää yksityisyytensä, yksityiselämän retostelu ei todellakaan ole musiikkijournalismia. Niiniluoto päätti puheenvuoronsa sanoihin, että populaarimusiikki on kaikkein rehellisintä kulttuuria, koska kansa valitsee loppujen lopuksi sen pitkäaikaiset tekijät / esittäjät. Tähdenlennot ovat erikseen.

2. Paneeli ”Marginaalit ja valtavirta – Missä laatu luuraa?”

Aiheiksi oli rajattu mm. vääristääkö linssi, laadun ja määrän problematiikka sekä marginaalin olemus. Panelisteina olivat Jukka Haarma, Ilkka Mattila, Minna Lindgren sekä Riku Pääkkönen.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti Jukka Haarma (Radiomafia, ohjelmapäällikkö) kysymällä, onko Oasis valtavirtaa vai marginaalia. Yleisön joukosta kuului huutovastaus: entinen marginaali, nykyinen valtavirta.

Minna Lindgren (YLE:n Ykkönen, ohjelmapäällikkö) kertoi, että klassisella puolella laatu on tärkeätä, myös toimittamisessa. Tämä on heillä mahdollista, koska kaikki musiikkitoimittajat ovat entisiä musiikin ammattilaisia. YLEN:n Ykkösessä myös marginaalimusiikki otetaan huomioon, ja Lindgrenin mielestä se onkin ainoa kanava, jossa YLE tekee varsinaista työtään. Heille kuuntelijaluvut eivät ole tärkeintä, vaan ohjelman laatu ja kiinnostavuus. On samantekevää, kuunteleeko ohjelmaa 5000 tai 50 000 kuulijaa. Pääasia on tehdä hyviä, laadukkaita ja kiinnostavia ohjelmia. Vähän huvittuneesti Lindgren kertoikin, että he lienevät ainoa media, joka ei ole tehnyt Linda Lampeniuksesta haastattelua, mutta tekivät hyvän ohjelman esimerkiksi Lappeenrannan kaupunginorkesterista, joka on selvästi valtavirran ulkopuolella oleva, yllättävän hyvä orkesteri.

Riku Pääkkönen (levy-yhtiö Spinefarm) puhui lyhyesti todeten, että Oasis ilman valtavaa koneistoaan ja rahoitusta ei olisi valtavirtaa, vaan edelleenkin marginaalia. Antti Isokangas yhtyi näkemykseen todeten, että jos Oasiksesta puhutaan tarpeeksi kauan ja paljon mediassa, siitä tulee väkisinkin valtavirtaa.

Keskusteltiin kiivaasti aiheesta ”Vääristääkö linssi?”. Jone Nikula sanoi, että populaarikulttuurin puolella media suodattaa valtavirrasta oleellisen, ja läpi pääsevät vain huiput. Hän puhui jäävuori-ilmiöstä, jolloin aivan huipun alapuolella tapahtuvat ilmiöt jäävät usein tutkimatta ja täten unholaan.

Minna Lindgren kertoi, ettei hän kehtaisi nimittää itseään musiikkitoimittajaksi, jos hän soittaisi vain isojen, kaupallisten levy-yhtiöiden äänitteitä. Hän kehotti populaarimusiikkitoimittajia laajentamaan tarjontaansa yleisölle. Riku Pääkkönen yhtyi tähän ja totesi, että vasta päästyään suureen levy-yhtiöön yhtye Don Huonot breikkasi lopullisesti, vaikka bändi oli jo tätä ennen tehnyt yhtä hyvää musiikkia. Tähän Jukka Haarma väitti, että yhtyeen uusi musiikki olisi yleisöystävällisempää, mutta joutui myöntämään, että hyvin hoidetulla markkinoinnilla oli varmaankin osuutensa asiaan.

Toimittajat Måns Grundström ja Unde Lehtola totesivat lähes yhdestä suusta, että musiikkitoimittajan tehtävä on heidän mielestään myös esitellä yleisölle marginaaleja, ja muistaa musiikin monimuotoisuus sekä tasa-arvoisuusperiaate. Toimittajien ei ole syytä esitellä yleisölle vain tähtiä. Pekka T. Laine pitikin sitä tärkeänä, missä vaiheessa toimit taja kiinnostuu ko. artistista/musiikista ja epäili, oliko esimerkiksi Elviksen ekalla keikalla kukaan toimittaja katsomassa ja tiedottamassa tästä eteenpäin.

Ilkka Mattila kritisoi rohkeasti itseään ja muita musiikkitoimittajia laiskuudesta. Hänen mielestään ihan liian vähän käydään kentällä katsomassa uusien tai tuntemattomampien bändien/artistien konsertteja ja keikkoja. Seppo Bruun jatkoi samasta aiheesta ja kysyi kollegoiltaan, miksi kirjoitetaan vain esim. isoista tapahtumista, kuten Pori Jazzista, vaikka Suomessakin olisi tarjolla vaikka minkälaisia kiinnostavia, pienempiä tapahtumia. Hän peräänkuulutti avoimuutta ja rohkeutta juttuvalintoihin. Lindgren yhtyi näkemykseen toteamalla, että on vastenmielistä, jolleivat musiikkitoimittajat viitsi käydä katsomassa kaikenlaisia eläviä esityksiä.

Jukka Haarma pohti valtavirran ja marginaalin syvintä olemusta kalvon avulla. Hän totesi, että varsinainen luova, uusi toiminta tapahtuu usein siellä, mistä emme tiedä mitään, valtavirtojen ulkopuolella. Spinefarmin Pääkkönen totesi Haarmalle, että hänen kokemuksensa mukaan ei Radiomafiaakaan kiinnosta kuunnella uusia, valtavirran ulkopuolisia levyjä. Esimerkkinä hän mainitsi, että jos haluaa esitellä oman, pienen levy-yhtiönsä uutta tuotantoa mafialle, hänellä on monen viikon odotusaika, ennen kuin radiossa otetaan edes vastaan. Sama pätee lehtiin: jollet osta mainostilaa, ei tule haastattelujakaan. Tällöin uusi, hyvä musiikki jää väkisinkin marginaaliin pysyvästi, eikä sillä ole mitään mahdollisuuksia tulla esitellyksi suurelle yleisölle.

Jone Nikula sanoi, että usein radio on ihmisille valitettavasti vain kello ja taustahäly, ja radiot usein pelaavat varman päälle. Marika Kecskemeti (Radiomafia) esitti kysymyksen ohjelmapäälliköille ”Mikä on teidän mielestänne riskinottoa ja otatteko riskejä?” Nikula vastasi, ettei harrasta varsinaista riskinottoa, koska on töissä formaattiradiossa. Haarma väitti ottavansa riskejä ja luottavansa omiin korviinsa. Lindgren kertoi ottavan sa riskejä koko ajan, esimerkkinä hän käytti edelleen juttua Lappeenrannan orkesterista, joka osoittautuikin hyväksi, vaikka hän itsekin oli toisin luullut.

Ihan lopuksi käytti puheenvuoron Kalle Jämsén (tiedottaja, Teosto). Hän sanoi, että on kummallista, kuinka musiikki ja sen suosio, varsinkin populaaripuolella, määräytyy pelkästään äänitteiden ja näiden markkinoinnin voluumin perusteella. Hän muistutti, että ennen vanhaan levyistä ei tehty niin suurta numeroa, silti soitto soi ja raikui joka niemen notkossa, ja ihmiset tykkäsivät. Musiikki eli ilman bisnestä Hän kehottikin toimittajia käymään keikoilla ja konserteissa, koska silloin he saattaisivat löytää jotain ihan uutta näkemystä, äänilevyteollisuuden jatkeena toimimisen sijasta.

Toinen paneeli osoittautui täten vähintään yhtä mielenkiintoiseksi kuin ensimmäinenkin. Monta kertaa teki mieli ihan taputtaa annetuille puheenvuoroille. Vakuutuin siitä, että Sumua todella tarvitaan, ja sen toiminnasta seuraa varmasti kaikkea muuta kuin sumua tai usvaa. Ehkäpä peräti parempi maailma?

Onnea uudelle yhdistykselle!

Miksi kansa vaikenee? Onko aika mennyt ohitsemme?

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Minua kiusaa eräs asia, jonka olen huomannut jo kauan sitten. Kun sanomalehdissä puhutaan tekijänoikeudesta, sävy on melkein poikkeuksetta taiteilijoille negatiivinen. Aina puhutaan siitä, että ”tekijät ovat uloshinnoitelleet itsensä”, ”tekijänoikeuden ylikorostuminen haittaa liike-elämää”, ”Teosto haluaa rahastaa virsillä”, ”Gramex-korvaukset kaatavat paikallisradioita”, ”Ahne Teosto haluaa laskuttaa taksinkuljettajia” ja mitä kaikkea vielä saa lukea ja kuulla.

Silloin tällöin Teosto vastaa ikäänkuin viran puolesta ja sekään ei ole aina ihan onnistunutta. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä, että sellaiset taloyhtiöt, joilla on yhteisantenni ja yli (muistaakseni) 25 liittymää, joutuisivat maksamaan edelleenlähettämisestä korvauksia. Silloin puolustettiin asiaa sillä, että ”tekijöillä on oikeus siihen ja tekijät tarvitsevat korvauksia”. Mielestäni olisi ollut paljon helpompaa ja parempi, jos olisi sanottu että ”Teoston kansainväliset sopimukset velvoittavat Teostoa toimimaan kansainvälisen tavan mukaan”. Kysehän on satelliittilähetyksistä ja korvaukset ovat ulkomaisten ohjelmien lähettämisestä.

Mitä tulee siihen taksijupakkaan eli siihen, että Teosto haluaa laskuttaa takseja musiikin käytöstä, on varmaan niin, että tekijänoikeuslaissa löytyy aineksia tähän ajatteluun. Tästä huolimatta olisi ehkä ollut viisasta miettiä, onko syytä aiheuttaa suuren yleisön badwilliä. Tekijänoikeus on koko ajan vaarassa jo sen takia, että se aiheuttaa hankaluuksia kansainväliselle suurelle rahalle. Nokiahan jo ilmoitti, että ”ylikorostunut tekijänoikeusajattelu haittaa liike-elämää”. Tässä taas unohdetaan, että teokset ovat liiketoiminnan varsinainen aines ja kaupan olisi toimittava teosten ja niiden tekijöiden ehdoilla, eikä suinkaan päinvastoin.

Tekijänoikeutta on siis puolustettava kynsin ja hampain ja parhaat puolustajat ovat tekijät itse. Sen takia ihmettelen kovasti, että tekijät ovat miltei tyystin hiljaa ottamatta kantaa mihinkään. On jopa niin, että joku soittaa minulle ja ehdottaa, että kirjoittaisin asiasta. Miksi aina minä? Mistä johtuu tämä yleinen laiskuus? Samanlainen laiskuus tuntuu vaivaavan erilaisia kokouksia. Jos Teoston vuosikokouksessa on likimain 80 elvisläistä, kuinka on mahdollista, että äänessä ovat ainoastaan Juhani Leinonen, Martti Heikkilä, Mikko Perkoila, Yrjö Mattila, minä ja Petri Kaivanto, joka taas pitää sen verran puheenvuoroja, että syntyy se kuva, että hän edustaisi ELVISin virallista kantaa. Näinhän ei tietenkään ole. Olisi ollut hauskaa, jos kannatuspuheenvuorot olisivat tulleet esim. ELVISin johtokunnan jäseniltä tai vieläkin parempi, ELVISin tavallisilta jäseniltä.


Tekijöitä vuosikokousillallisilla 23.4.1998. Jukka Kuoppamäki oli edellisen kerran vuosikokouksessa vuonna 1976. Vierellä Jukan. kustantaja Raimo Henriksson (Warner/Chappell).

Samanlainen tunnelma on usein myös ELVISin omissa kokouksissa. Jäsenistö istuu kiltisti ja kuuntelee mitä johtokunnalla on sanottavana. Tämä voi tietenkin olla luottamuksen osoitus jäseniltä johtokunnalle. Mutta asia on tietenkin niin, että johtokunnan on toimeenpantava se mitä jäsenistö haluaa. Tuntuu aika kohtuuttomalta, että aina joskus kokouksien ulkopuolella kuulee murinaa siitä, että ELVIS ei ole ottanut huomioon jotain tekijäryhmää.

Hyvät ihmiset! Tulkaa kokouksiin ja ottakaa kantaa asioihin. Kertokaa minkä te katsotte olevan ELVISin (ja Teostonkin) tehtävä. Mutta ennen kaikkea ottakaa kantaa julkisuudessa aina, kun meikäläisten intressejä loukataan. Muistakaa, että tekijänoikeus on hieno ja pyhä asia. Se ei ole ainoastaan keino tehdä mahdollisimman paljon rahaa. Ensiksi tulee tekijänoikeus ja vasta sen jälkeen voidaan ajatella, kuinka siitä voi taloudellisesti hyötyä.

Luovat tekijät! Lopettakaa vaikeneminen, olkaa aktiivisia, puolustakaa asiaamme. Kaikki yhdessä ja näyttävästi.

Toivoo
Arthur Fuhrmann

Onko aika mennyt ohitsemme?

Meidän ei tarvitse mennä kovin kauaksi menneisyyteen todetaksemme, että moni asia on ratkaisevasti muuttunut. Meille (minulle) sanotaan hyvin usein, että olemme (olen) jäänyt kiinni menneisyyteen, emmekä ole huomanneet, että esim. kustannustoiminta on nykyaikana ihan jotakin muuta kuin mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Totta kai tiedämme sen itsekin oikein hyvin. Yritän tässä muistella kuinka asiat olivat silloin kun itse olin vahvasti mukana äänilevytuotannossa. Myönnän toki, että nykyään tehdään paljon parempia levyjä kuin silloin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kustannusten kanssa. Toimin etupäässä sovittajana ja äänitysten kapellimestarina. Silloin ei ollut ihan selvää, että sovittaja johti studiotyöskentelyä. Olen kirjoittanut lukemattomia sovituksia, jotka joku muu soitatti nauhalle ja olen myös johtanut aika monta nauhoitusta, joissa soitettiin muiden sovituksia.

Kuinka asiat olivatkaan silloin? Aika usein tekijä esim. säveltäjä meni levy-yhtiön tuotantopäällikön puheille ja tarjosi teostaan. Joskus kappale oli ihan valmis ja jopa esittäjä oli mietitty valmiiksi. Mutta joskus oli niin, että joku nerokas säveltäjä tarjosi teostaan, joka oli olemassa ainoastaan hänen päässään. (Tiedättehän: jos päässä soi, pitää joko mennä lääkärille tai ruveta säveltämään). Olen aika monta kertaa ollut ”haamukirjoittaja”, siis kirjoittanut paperille kappaleen, jonka säveltäjä lauloi tai vihelsi. Ennenkuin nauhurit tulivat yleisiksi, se tapahtui usein niin, että neropatti lauloi ihka elävänä ja meikäpoika pisti kynän sauhuamaan. (Tuli joskus vähän ”paranneltua” teosta, ilman että säveltäjä sitä edes huomasi.) Joskus säveltäjällä oli olemassa ainoastaan melodia ja levy-yhtiö sitten tilasi siihen sopivan tekstin. Sen jälkeen äänitetuottaja hankki sovittajan, joka neuvotteli solistin kanssa mm. sävellajista ja useimmiten hän toimi myös kapellimestarina. Muusikotkin tilattiin levy-yhtiön toimesta. Aikoinaan ei käytetty paljon demonauhoja, mutta joskus tehtiin solistille harjoitusnauha.

Kotimaisen kappaleen kohdalla oli usein niin, että äänitetuottajan läheinen kustantaja halusi painaa nuotit kappaleesta ja silloin tehtiin kustannussopimus ja usein tilattiin levytyksen sovittajalta pianostemma. Siitä sovittaja laskutti erikseen ELVISin ja Musiikkikustantajat ry:n kesken solmitun sopimuksen mukaan. Kustantajien kanssa oli olemassa myös sopimus sävellys- ja sanoitustyöstä. Sen sijaan sovitustariffisopimus (kaikkine ehtoineen) oli solmittu Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat ÄKT ry:n kanssa. Nuottien puhtaaksikirjoituksesta kuten tietenkin kapellimestarin ja muusikon työstä laskutettiin Muusikkojen Liiton tariffisopimuksen mukaan ja maksaja oli tietenkin äänitetuottaja. Äänitetuottaja maksoi myös silloin, kun hän tilasi sanoituksen. Jos sanoitus sitten kustannettiin, äänitetuottaja laskutti kustantajaa.

Tämä kaikki kuulostaa aika monimutkaiselta, mutta ammattilaiset, jotka olivat silloin ruljanssissa mukana osasivat byrokraattiset kiemurat unissaankin, enkä muista, että olisi ollut minkäänlaisia vaikeuksia.

Mutta sitten tultiin sellaiseen aikaan, että sovittajat/kapellimestari rupesivat perustamaan firmoja ja luulen, että se tapahtui alussa pääasiallisesti veroteknisistä syistä. Kun sitten erilaiset koneet tulivat entistä yleisemmiksi, erilaiset yhtiötkin tulivat yleisemmiksi, laskutus ei tapahtunutkaan enää erilaisten tariffien mukaan, vaan sovittiin jostakin könttäsummasta, jonka ”reppufirma” sai, riippuen siitä, kuinka valmiiksi kappaleet olivat työstetty.


ARKISTOJEN AARTEITA: ELVISin johtokunta vuosimallia 1979: vas. Matti Bergström, Eino Virtanen, Arthur Fuhrmann, Jaakko Salo, Kim Kuusi, Taimi Kyyrö, Chrisse Johansson. Kuvasta puuttuvat Pentti Lasanen ja Erkki Melakoski.

Minä, vanha patu, joka olen pudonnut ajan kehityksestä, en ole tietenkään asiantuntija siinä, millä tavalla nykyään laskutetaan ja otetaanko näissä laskuissa tarpeeksi huomioon, että kappaleiden valmistus koostuu edelleenkin ihan samoista elementeistä kuin aikoinaan. Se, että ruvettiin laskuttamaan könttäsummana sai aikaan sen, että ELVISin sopimukset ÄKT:n kuin myös Musiikkikustantajien kanssa menettivät merkityksensä, eivätkä sopimukset ole olleet voimassa enää moneen vuoteen.

En löytänyt tähän hätään mitään pöytäkirjoja tai muistiinpanoja, mutta muistan varmasti, että ELVISillä oli (ehkä 10-15 vuotta sitten) kerran kokous, jossa pohdittiin, voisiko ELVIS tehdä jotain näiden pienten tekijöiden firmojen puolesta. Tulimme monen yhtiön omistajan kanssa siihen tulokseen, että Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry on yhdistys, johon kuuluu ainoastaan fyysisiä henkilöitä ja että ELVIS ei voi edustaa liikkeitä tai yhtiöitä. Samassa kokouksessa kuitenkin tuotiin voimakkaasti esille se, että taiteilijan, joka laskuttaa firmansa kautta, pitää olla tarkkana siitä, että hän laskuttaa kaiken suorittamansa työn. Ihan samalla tavalla kuin esim. asianajaja, joka merkitsee tarkasti ”17.5. puhelu kantajan kanssa 150,-”. Ei ole varmaan tarpeellista, että kaikki eri asiat kirjoitetaan laskuun, mutta on tärkeää, että laskuttaa kaikesta, eikä anna minkäänlaisia tukkualennuksia. Laskun pitää sisältää myös erilaiset sivukulut kuten TaEL ja lomakorvaus.


Hannu Korkeamäki, Pekka Ruuska ja Kalle Chydenius pohtivat ELVISin kevätpaneelissa mm.tuottajien välistä yhteistyötä sekä sitä, mikä on ”trackin” oikea hinta.

Olen saanut sen kuvan, ettei näin aina tapahdu. Kuulimme kevätpaneelissa 6.4. Pekka Ruuskan esityksen siitä, miksi Warner voi maksaa tuottajalle, joka tuo valmiin masterin, ainoastaan 10.000 mk eikä 15.000 mk per track. Selostus kuulosti hyvin selvältä, mutta ihmettelen kovasti sitä, että lasketaan mitä kaikki muu maksaa ja se mikä jää yli, on sitä tavaraa varten jota myydään, eli musiikkia. Olemme taas siinä tilanteessa, että katsotaan ensin mitä maksaa pakkaus ja vasta sen jälkeen mitä maksaa sisällys. Tämä on siis se ratkaiseva ero entisessä ja nykyisessä toiminnassa. Ennen maksettiin kakistelematta sävellys, sanoitus, sovitus, muusikoiden palkkiot sivukuluineen ja vasta sen jälkeen mietittiin, mitä lisäkuluja kuuluu äänitteiden tuottamiseen. Olemmeko unohtaneet, että kaikki lähtee sävellyksestä ja sanoituksesta? Tietenkin tarvitaan myös esitys ja saattaa olla jopa niin, että jokin kappale tulee hitiksi vasta tietyn artistin esityksen myötä, mutta lähtökohta on aina ollut ja tulee aina olemaan teos, siis sävellys ja sanoitus.

Olen aina ollut sitä mieltä, että musiikkia ei pidä tehdä ainoastaan dollarin kuvat silmissä ja monet myös kevyen musiikin tekijät luovat teoksia, joista tiedetään etukäteen, ettei niistä tule suuria myyntimenestyksiä. Ja sellaistakin musiikkia tarvitaan. Minulle on vastenmielinen se ajatus, että kaikki on ainoastaan voiton maksimointia ja minulle on käsittämätöntä, että kustantaja vaatii joltakin poliitikolta, että romaaniin pitää lisätä jonkin verran peittelemätöntä seksiä kirjan myynnin lisäämiseksi. Jos kuitenkin katsotaan, kuinka ennen vanhaan tehtiin äänitteitä ja miten taloudellinen puoli hoidettiin, tuntuu aika käsittämättömältä, että niin muusikoiden kuin tekijöidenkin suoritukset katsotaan liian kalliiksi. Kuten jo alussa kirjoitin, ennen maksettiin mukisematta kaikki palkkiot tariffien mukaan, tuotettiin monipuolista ohjelmistoa ja muusikoilla oli työtä. Merkittävää oli myös, ettei minun aikanani ”kiristetty” kustannussopimuksia äänitetuotannon ehtona. (Minulla ei ole kovinkaan paljon äänitteitä varten kirjoitettuja kappaleita, mutta minulle ei ole koskaan esitetty kustannussopimuksen solmimista äänitteen ehtona!)


Kim Kuusi havainnoillisti esitystään kevätpaneelissa 6.4. kuin paraskin pedagogi. Siivutettu ranskanleipä kuvasi sitä, miten musiikkia tehtiin ennen, limppu kuvasi tätä päivää.

Jossain vaiheessa tulivat mukaan vielä gramex-korvaukset. Muistan, että Topi Kärki sanoi minulle kerran, että nyt voitaisiin levyttää myös sellaista musiikkia, joka ei ehkä myy kovin paljon, mutta joka toisi radiosoitosta Gramexin kautta sen verran tuloja, että myös ”marginaalimusiikkia” voitaisiin tuottaa.

ELVISillä on erittäin suppea äänitetuotanto, joka on juuri sitä ”marginaalimusiikkia”. Äänitteet ovat laulelmaa, puhallinmusiikkia, lastenmusiikkia ja bigband-musiikkia. Eli kaikki sellaista, jota kuulee nykyään hyvin harvoin radiossa. Teoksia näillä äänitteillä on tasan 50 kappaletta, ja niistä soi radiossa ja televisiossa vuonna 1996 29 kappaletta (jotkut kerran ja jotkut jopa muutaman kerran). Gramex-korvaus oli sinä vuonna 9.571,91 mk. Korostan vielä kerran, että ELVIS on tietoisesti tuottanut sellaista musiikkia, jolla ei ole suurta kysyntää. Jos meidän ”epäkaupalliset” teokset tuottavat siis keskimäärin 200 mk (50 kappaleesta) vuodessa gramex-korvauksia, kuinka paljon äänitetuottaja, joka tietoisesti tuottaa sellaista musiikkia, joka on suunnattu jollekin tietylle formaatille, saa korvauksia. Asia ihan erikseen on sitten se, kenelle gramex-korvaukset kuuluvat, sille varsinaiselle tuottajalle vai levy-yhtiölle. Mielestäni se, joka tuottaa masterin on oikeutettu gramexeihin. Mutta tämähän on lähinnä Muusikkojen Liiton asia.

Mielestäni tämä aprikointi todistaa, että äänitetuotanto Suomessa voi olla kannattavaa, vaikka siihen ei kytkettäisi kustannussopimuksia ilman kustantajan erityistä panosta. Jos sen lisäksi vielä ottaa huomioon kuinka paljon ESEK ja LUSES rahoittaa ääniteteollisuutta, tuntuu siltä, että rahaa liikkuu alalla aika paljon ja tuntuu siltä, että taiteilijoiden (niin luovien kuin esittävienkin) osuus rahojen saannista on koko ajan pienentynyt.

Paneelissa joku kysyi, koska loppuu luova työ ja koska alkaa esittävä osuus, jos hän tuottaa koko materiaalin ihan yksin. Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen ja siihen voidaan yhdistää myös äänitetuotanto ja kustannustoiminta: Luovan tekijän ja kustantajan panoksesta saadaan korvaus Teostosta ja esittäjän ja äänitetuottajan panos alkaa siitä mistä saa Gramex-korvauksia.

Toteaa
Arthur Fuhrmann

PS. En ole koskaan tirkistellyt avaimenreiästä, vaan katsonut maailmaa aina paljon suurempien aukkojen kautta. Leipä ei koostu siivuista vaan sen komponentteja ovat: hiiva, jauhot, vesi yms. Vasta valmis leipä leikataan siivuiksi ennen kuin se syödään.

Jotain rajaa genreajatteluun

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Olen huolestuneena pannut merkille, että eräänlainen genreajattelu, asioiden ja toimien arvottaminen, on valtaamassa alaa myös yhdistyksemme jäsenien keskuudessa. Tämä koskee laaja-alaisesti edustamamme musiikin lajeja ja tyylisuuntia, erilaisia työskentelytapoja, sekä suhtautumis- ja toimintatapoja yhteisöissä, yhdistyksissä, yrityksissä jne.

Usein kuulee jopa kevyen musiikin eri osa-alueiden halveksimista ilmeisesti esittäjän oman imagon nostamiseksi. Tässä ollaan aika vaarallisella tiellä. Olemmehan aina halunneet korostaa kaiken musiikin tasa-arvoa ja kaikkien kulttuurin osa-alueiden tarpeellisuutta ja yleisön valinnanvapautta. Tähän saakka olemme tuossa tasa-arvonedistämisessä pienin askelin onnistuneetkin. Sinänsä en henkilökohtaisesti usko lopulliseen tasa-arvoon missään asiassa, mutta annan mielelläni kunkin henkilön, asian, tapahtuman ja vaikkapa sävelteoksen asettua itse ajan saatossa ansaitsemaan arvoonsa. Tuo arvo ei kuitenkaan lopulta aina ole edes rahassa (EURO/USD) mitattavissa, vaikka sitä juuri nyt on helppo käyttää mittana (FIM).

Joissakin tilanteissa luonnollisesti ja valitettavasti joudutaan panemaan erilaisia asioita arvojärjestykseen. Tällaisia tilanteita ovat mm kilpailut ja apurahat. Eikö vain näissäkin lopulta huomata, että sitä ehdotonta ja oikeaa arvotusta ei löydy? Älkäämme siis niissä tapauksissa; elikkä normaalissa jokapäiväisessä elämässä; joissa tuota arvotusta ei ole aivan pakko suorittaa, myöskään sitä tehkö.

Mielestäni kevätpaneelissa esillä ollut ”avaimenreikämalli” on hyvä työkalu edelleenkin. Meillä on se paha tapa, että näemme maailman vain siitä omasta avaimenreiästämme, emmekä usko mitään muuta olevan olemassakaan, taikka emme ainakaan anna sille mitään arvoa. Totta on, että kaikki eivät voi tehdä ja olla kiinnostuneita kaikesta, mutta voisimme antaa ”kaikkien kukkien kukkia” ja avata omaa oveamme katsoaksemme koko maailmaa laajemmalti, vaikka emme sen kaikkiin toimiin itse osallistukaan.

Teoksen tarina, osa 2

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Kun teos äänitetään ja tuotetaan äänitteelle, tulee kuvaan (ääneen) mukaan ”Esittävien taiteilijoiden ja äänitteiden tuottajien tekijänoikeustoimisto GRAMEX r.y.” kuten virallinen nimi kuuluu, mutta helpompi on sanoa vain GRAMEX. GRAMEX perustettiin vuonna 1967 valvomaan ja edistämään äänitteillä esiintyvien taiteilijoiden ja äänitteiden tuottajien tekijänoikeuslaissa säädettyjä oikeuksia. Taiteilijat ja tuottajat tekevät sopimuksen GRAMEXin kanssa asioiden hoitamisesta. GRAMEX pitää rekisteriä taiteilijoista, tuottajista ja äänitteistä. Äänitteillä olevia biisejä eli uria on rekisterissä 700.000, joista suomalaisia 260.000 ja ulkomaalaisia 440.000. Suomalaiset urat lisääntyvät n. 20.000/vuosi. Kun äänitettä käytetään radio- tai tv-lähetyksessä tai jossain julkisessa paikassa, tulee käyttäjän maksaa siitä GRAMEX-maksu. Tällaisia soittotapahtumia oli esim. vuonna 1997 paikallisradioissa yli 3,7 miljoonaa ja Yle:llä yli 640.000. GRAMEXissa nämä ilmoitetut soittotapahtumat kohdistetaan rekisterissä oleviin äänitetietoihin. Tämä kohdistaminen tapahtuu 70% automaattisesti ja 30% käsin. Automaattisen kohdistamisen mahdollistaa tietokoneella toimitetut käyttötiedot. Käyttäjiltä saadut rahat jaetaan kerran vuodessa tilityksenä puoliksi äänitteen tuottajan ja taiteilijoiden kesken. Ulkomaalaisten äänitteiden käytöstä saadut rahat käytetään suomalaisen äänitetuotannon edistämiseen Suomessa, mutta tähän on ilmeisesti tulossa muutos.

”Esittävä taiteilija” äänitteellä tarkoittaa kolmea eri asiaa: solisti, kapellimestari ja muusikko/laulaja. Solisti on se joka on kuuluisa, kapellimestari määräilee ja muusikko on se joka tekee kaiken likaisen työn. Solisti ja kapellimestari on suhteellisen ymmärrettäviä juttuja, mutta miksi kaikki muut äänitteellä esiintyvät ovat muusikko/laulaja, eli kitaristi, taustalaulaja, ohjelmoija ja bongonsoittaja on muusikko/laulaja. GRAMEXin säännöissä sanotaan vielä että ”taiteilijan esityksen tulee kuulua esittävän taiteen piiriin”. Mitä on henkilö joka skrätsää vinyylilevyä, muokkaa ääntä tietokoneella ja siirtää lopullisen äänen toisen tietokoneen kovalevylle? Entäs kuinka ilmoitetaan äskeisen esimerkin käyttämän vinyylilevyn esittävien taiteilijoiden ja tuottajan osuudet? Eikö paras olisi jos kaikki ilmoittaisivat reilusti mitä ovat äänitteellä soittaneet ja/tai laulaneet. Ääniteilmoituksessa oleva ”0”, eli osuuksien määrä kappaleessa on kohta, jota en täysin ymmärrä, mutta olen pärjännyt koska GRAMEXin esitteessä on kaiken edellä mainitun kumoava teksti ”yhtyeen jäsenet voivat keskenään sopia, että taiteilijoiden osuus jaetaan tasan yhtyeen jäsenten kesken niin, että kaikki ilmoitetaan muusikoiksi (myös solisti)”. Koska keskinäisen jaon voi sopia, GRAMEXin kannattaisi siirtyä käyttämään lomaketta, jossa olisi osuuksien kohdalla prosenttiosuus ja taiteilijaryhmän kohdalla tietty määrä taiteilijanimikkeitä +”muu mikä?” -kohta. Teosilmoituksen tapaan tulisi tuottajien ja taiteilijoiden laittaa allekirjoituksensa myös ääniteilmoitukseen, jotta kaikki osapuolet olisivat tietoisia ilmoitetuista tiedoista. Mistä taustalaulaja tietää mitä ison levy-yhtiön ääniteilmoituksen tekijä ilmoittaa GRAMEXille?

50% GRAMEX-korvauksista saa tuottaja, jonka velvollisuuksiin ääniteilmoituksen täyttäminen kuuluu. Käytännössä äänitteen tuottaja on levy-yhtiö, eikä se henkilö, jonka nimi on mainittu tuottajaksi äänitteessä. Äänitteeltä löytää tuottajan katsomalla kohtaa P, sen jälkeen lukee tuottaja ja julkaisuvuosi. Muita äänitteissä olevia merkintöjä on © =tekijänoikeuksien haltija (tässä kohdassa ”manus” tarkoittaa, että teosta ei ole kustannettu) ® =rekisteröidyn tavaramerkin haltija. Teosten kohdalta mahdollisesti löytyvä kirjainyhdistelmä on ISRC-tallennekoodi (The International Standard Recording Code), joka on kansainvälinen ja kaikilla teoksilla on omansa. ISRC-koodista selviää maa, tuottaja, vuosi ja juokseva teosnumero. Jos kaikki teokset olisivat ISRC-koodattuja ja jos kaikki käyttäisivät niitä, olisi kaikki paljon helpompaa. Äänitteeltä tulisi vielä löytyä kappaleen nimi, säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, kääntäjä, kustantaja ja kappaleen kesto. Mielestäni mitä enemmän tietoa sen parempi.

Tuottaja eli levy-yhtiön edustaja tekee ääniteilmoituksen ja lähettää sen ja äänitteen etiketin/levykannen GRAMEXiin, jossa miljoonien tietojen yhdistäminen tuottaa levy-yhtiöille ja taiteilijoille rahaa.

Syvien tuntojen tulkki

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Kohtaaminen kolera-altaalla ei tunnu sopivalta, kun lähtee haastattelemaan herkkien laulujen tekijää.
Käytännöllinen se kuitenkin on, sillä ollaan lähellä Katajanokkaa, mistä Anna-Mari Kaskinen tulee hiukset hulmuten, suoraan Kirkon toimitalosta Ruotsin virsikirjan suomennostyöryhmän kokouksesta. Miten kolmen lapsen äiti, monissa työryhmissä ja kokouksissa istuva, maata ja maailmaa kiertävä kouluttaja voikin näyttää noin runoilijalta!

Kirjoittaminen oli jo lapsena Anna-Marin oma kieli.

”Koulussa minun ei tarvinnut kirjoittaa aineitani puhtaaksi mustekynällä, koska ne olivat niin pitkiä. Oppikoulun alaluokilla kirjoitin näytelmiä, joita sitten esitimme koulun pihalla roskalaatikoiden takana.”

Anna-Mari Kaskinen o.s. Miettinen syntyi syksyllä 1958 Turussa esikoisena kolmilapsiseen ”turvalliseen, hyvään kotiin”. Koulussa rehtori huomasi tytön lahjakkuuden ja patisti tämän hakemaan stipendiä Walesin kansainväliseen opinahjoon, jonne Suomesta valittiin vuosittain kaksi nuorta. Sieltä heltisi varasija, mutta kutsu tuli vastaavaan kouluun Kanadaan.

”Lähdin 16-vuotiaana, täysin valmistautumattomana, kahdeksi vuodeksi kouluun, jossa oli 200 oppilasta 46:sta maasta.” ”Suomeen palattuani aloin kirjoittaa. Aluksi se oli vain kaiken koetun purkamista. Palikat olivat täydellisesti sekaisin. Löytääkseni selvyyttä elämääni kirjoitin ja kirjoitin – jostain syystä runomuodossa. Ostin vain uusia vihkoja ja kirjoitin ne täyteen yhtään tietämättä, mitä niillä tekisin.”

Ylioppilaaksi päästyään Anna-Mari lähti Turusta ja aloitti opiskelut Helsingin Yliopistossa.

”Asuin Lempi Hellaakosken luona. Lastensa toivomuksesta 86-vuotias Lempi oli suostunut siihen, että joku asuisi hänen kanssaan, ja minä sain olla se joku. Aika tuossa kulttuurikodissa merkitsi minulle varsinaista yliopistoa, näköalapaikkaa. Lempi Hellaakoski runoilija Aaro Hellaakosken vaimo ja kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen sisar, kutsui minut usein tapaamaan vieraitaan, kulttuuriväkeä. Kohokohta taisi olla se, kun tapasin Eino Leinon tyttären ja sain häneltä hänen isänsä runokirjan.”

”Lempi Hellaakoski oli avoin, avarasydäminen, kaikesta kiinnostunut. Keskustelimme paljon myös runoudesta. Pitkään aikaan en kehdannut puhua hänelle omista runoistani. Kun sitten kerran näytin niitä, hän suhtautui hyvin hienovaraisesti ja ilahtui: taas joku hänen kattonsa alla kirjoittaa runoja! Siellä näin ja aloin uskoa, että taiteellinen elämä on vakavasti otettavaa työtä.”

Ennen valmistumistaan filosofian maisteriksi Anna-Mari opiskeli kirjallisuustiedettä, espanjaa, englantia, poliittista historiaa… teologiaakin. Ja se tiedekunta koitui Anna-Marin kohtaloksi. Siellä hän törmäsi kahteen Pekkaan: Kaskisesta tuli aviomies ja Simojoesta säveltäjä.

”Simojoen Pekka sanoi, että hänellä on suuri määrä säveliä, joissa ei ole sanoja. Minä sanoin, että minulla on suuri määrä sanoja, joissa ei ole säveliä. Siitä se alkoi. Alkuaikoina esitettiin laulujamme kolmen hengen ryhmänä, sitten perustettiin Alabasteri-yhtye ja keikkailtiin seurakunnissa.”

Varsinaisen läpimurron Kaskinen-Simojoki-team teki kesällä 1981, kun Suomen Lähetysseuran vuosijuhlille iltahartaudeksi tehty Afrikkalainen messu räväytti alkuun uuden hengellisen musiikin aikakauden. ”Tuntui ihmeelliseltä, että muutkin halusivat laulaa meidän lauluja!” Vauhti kiihtyi: lauluja, musiikkinäytelmiä, messuja, esiintymisiä ja levytyksiä katkeamattomana virtana. Suosio kasvoi.

Tuli vuosi 1986. Kaskisen perhe pakkasi tavaransa ja muutti Australiaan. Pekka oli nimitetty ulkosuomalaistyöhön Melbournen seurakunnan papiksi.

”Kutsumustietoisuuteni häilyi. Ajattelin, että työni sanoittajana oli ohi. Mutta Australiassa minua pyydettiin tekemään siirtolaismessu. Sanoitin, sävelsin ja esitin sen.”

Anna-Marin yhteydet Suomessa oleviin säveltäjiin säilyivät. Ja yhteistyö vain vahvistui, kun perhe palasi kotimaahan 1990. ”Tuntui hyvältä, kannustavalta aina, kun joku pyysi sanoitusta, luotti tekemisiini.”

Suurimman osan tasaiseen tahtiin ilmestyneistä lauluistaan, messuistaan ja musiikkiteoksistaan Anna-Mari on tehnyt Pekka Simojoen kanssa, mutta myös Jaakko Löytty, Jukka Leppilampi, Kari Hakala, Jukka Salminen ja Petri Laaksonen ja monet muut ovat säveltäneet ja levyttäneet Anna-Marin sanoituksia.

Anna-Marin tekstejä on käännetty kymmenelle kielelle, tutuimpien lisäksi muun muassa kiinaksi, norjaksi ja unkariksi. Hän on myös laajentanut kirjallista tonttiaan julkaisemalla kaunokirjallisia teoksia ja laulukokoelmia, tekemällä käännöstöitä ja toimimalla pienille lapsille suunnatun Lastenmaa-lehden päätoimittajana.

Paitsi lasten ja nuorten lauluja Anna-Mari on viime aikoina kirjoittanut paljon tekstejä aikuisille.

”Olennaista lauluissani on ihmisen elämän ja uskon kysymysten palautuminen erityisesti luonnon tapahtumien kautta. Joku voi luulla, että tällaisten laulujen tekijän elämä on irti maanpäällisistä, mutta kyllä se on ihan tavallista arkea – lasten sairastelua, kiukuttelua, pyykkivuoria, tiskikasoja… Kaiken lisäksi olen epäkäytännöllinen; pyykkivuoren korkeudesta ja sen sellaisesta voi nähdä, missä vaiheessa työni on. Onneksi mieheni on joustava. Hän ei ole koskaan sanonut, että minulla pitäisi olla ’kunnon työ’ tai että kodin pitäisi olla tiptopkunnossa. Ja onneksi asumme Vivamossa, Kansan Raamattuseuran kurssikeskuksessa, missä perheen voi välillä viedä syömään talon ruokalaan.”

Anna-Marin päivät täyttyvät perheen asioista ja erilaisten työryhmien ja seminaarien tehtävistä. Kirkossa meneillään oleva jumalanpalvelusuudistuskin on työllistänyt Anna-Maria esimerkiksi perhemessun rukouksien laatijana. Yöt ovat sitten omaa kirjoittamista varten. Koskettavia lauluja syntyy koko ajan. Tilaustöitäkin on riittämiin: parhaillaan tekeillä on kaksi näytelmää, toinen liittyy Savitaipaleen seurakunnan historiaan ja toinen Hämeenlinnan kirkon 200-vuotisjuhlaan.

”Palaute? Kyllä sitä tulee. Sen verran, että saa voimaa tarttua taas uuteen.”

Oton uudet projektit

Julkaistu
(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Sain Oton langan päähän vähän ennen vappua. Työn touhusta, kuinkas muuten. Puhelimme nykyisistä projekteista ja vähän entisistäkin (muista kuin järjestöjutuista tällä kertaa). Pyysin nimittäin Ottoa kertomaan Selvisin lukijoille myös rakkaimmista Love Records -projekteistaan. Mies intoutuikin muistelemaan, ja alkoikin harmittaa, että yhteen haastatteluun saa vain murto-osan kaikesta siitä mielenkiintoisesta, missä Otto on ollut mukana. Ja tuli mieleen siinä Oton juttuja kuunnellessa, että jos hän joskus kirjoittaisi elämäkertansa, se olisi todella jotakin lukemisen arvoista…

Mitä puuhastelet juuri nyt?

No, istun studiolla ja iskin juuri viimeiset kosketukset uudelle Billy Strayhornin säveltämää musiikkia sisältävälle cd:lle. Olen ollut ko. projetissa sekä sovittajana että tuottajana ja täytyy sanoa, että projekti on ollut erittäin mielenkiintoinen. Levy sisältää ennen julkaisematonta ja harvoin kuultua Strayhorn -materiaalia. Billy Strayhornhan oli yhdysvaltalainen pianisti, säveltäjä ja sovittaja, joka soitti Duke Ellingtonin bändissä, oli ikäänkuin Ellingtonin kakkosmies. Mutta juttu on niin, että monet sävelmät, jotka on merkitty vain Ellingtonin piikkiin, ovat itse asiassa Strayhorn-Ellington -yhteistyötä. Tämä usein unohdetaan, jostain syystä.

Projektissa ovat olleet sovittajina, itseni lisäksi, myös Kirmo Lintinen, Ralf Nyqvist, Eero Koivistoinen ja Jarno Kukkonen, ja se on toteutettu yhteistyössä UMO:n kanssa. Solisteista haluaisin mainita seuraavat: Larry Coryell, kitara, Ulf Johansson, pasuuna, piano ja laulu sekä Annika Hultman, laulu.

Projekti on muuten ruotsinkielisen YLE:n tilaustyö, ja siellä Leif Nysténin ansiota. Täytyy huomauttaa, että esimerkiksi tämä projekti on juuri sitä, mitä YLE:n pitäisikin tehdä. Näitä Leif Nysténeitä saisi olla enemmän tässä maassa …

Oletko ollut mukana lähiaikoina muissa musiikkiin liittyvissä projekteissa, vai onko esim. Teoston puheenjohtajuus vienyt kaiken aikasi?

Järjestötöiden ohessa olen ollut mukana muun muassa Apocalyptican äänitteellä, co- tuottajana. Se oli sitten hieno projekti! Tutustuin aivan mahtaviin nuoriin tyyppeihin, joista päällimmäisenä nousee mieleen levyn toinen tuottaja ”Hiili” eli Kai Hiilesmaa. Meillä oli aivan mahtava yhteistyö … ajattele nyt, semmoinen nuori, rankahko hevirockmies ja minä yhdessä! Minä annoin oman kokemukseni ja pitkän linjan näkemykseni ja hän pisti keitokseen hevin, nuoruuden ja tuoreuden. Siinä sen huomasi, ettei koskaan kannattaisi jämähtää kapea-alaisiin lähtökohtiin musiikin teossa, vaan pitäisi rohkeasti yhdistää eri elementtejä. Minä kyllä ihastuin siihen poikaan … mutta en siis siinä mielessä … heh heh … kyllähän sinä minut tunnet …

Apocalyptican musiikin sovittavat muuten Eicca Toppinen ja Max Lilja. Sellon soittoa äänitettäessä hankaluutena on se, että sellon vireys elää, tai hakee koko ajan ns. absoluuttista vireyttä. Sitä pitää koko ajan kytätä, onko se vireessä, koska siinä ei ole kiinteätä säveltä. Olen kuitenkin erittäin ylpeä siitä, että projekti pysyi aikataulussa, ja viimeisenä studiopäivänä masteri oli kuin olikin valmis.


Uudelleenvalittu puheenjohtaja Otto Donner ja Ilja Saastamoinen vetävät henkeä tauolla, kun Teoston vuosikokouksessa 23.4.1998 on menossa ääntenlasku.

Jutellaanpa hetki Love Record -ajoista. Mitkä ovat olleet itsellesi rakkaimmat / mieleenpainuvimmat projektit noilta ajoilta?

No, pitemmittä puheitta mielestäni edelleenkin paras kotimainen albumi on Wigwamin ”Nuclear Nightclub”. Ajan hammas ei ole iskenyt tähän merkkiteokseen.

Ja, itselle erityisen rakas levy on edelleenkin Juhani Aaltonen & Otto Donner: ”Strings” muistaakseni vuodelta 1976. Levyllä on niin omia sävellyksiä kuin sovituksiakin. Siitähän tuli aikoinaan vuoden levy, vaikka meidän piti vain tehdä alunperin sellainen mukava, kaupallinen kasetti! Ja kuriositeettina kerrottakoon, että mm. U2-yhtyeen DJ on sämplännyt ko. levyltä, mitä pidän aikamoisena meriittinä.

Lisää hyviä … tietysti Pepe & Paradise: ”Niin vähän on aikaa”. Levyn biisit ovat omia sävellyksiäni, jotka edelleen kuulostavat hyviltä ja joita edelleen myös esitetään. Olen ylpeä muun muassa biiseistä ”Niin vähän on aikaa”, ”Kuka kertoisi minulle” ja ”Melkein sonetti Lauralle”.

Ja tietenkin, työskentely mm. Dave Lindholmin, Albert Järvisen, Remu Aaltosen ja monen muun kanssa on jättänyt yli vuosikymmenten säilyvät siteet, vaikka osa porukasta onkin jo paremmilla laitumilla. Mistä tulikin mieleeni erittäin hieno levy, nimittäin Pekka Strengin ”Magneettimiehen kuolema”. Pekan yhtyeenähän levyllä soitti Tasavallan Presidentti. Mieleenpainuva biisi levyllä, edelleenkin mahtava on ”Sisältäni portin löysin”.

Olen myös ollut tuottamassa kaksi hienoa Tabula Rasa -levyä. Ja vielä tulee mieleen levy, joka mielestäni oli ensimmäinen suomalainen ns. ”rock-levy”, nimittäin Bluessection-yhtyeen ensimmäinen. Bändissähän soittivat mm. Pembroke, Walli, Grundström, Koivistoinen jne. Ja tästä bändistähän sitten haarautuivat Wigwam ja Tasavallan Presidentti. Sanoisin näin, että Bluessectionin levylle äänitettiin se luova prosessi, mikä tapahtui taiteilijoiden päässä eikä sitä, mitä tapahtui levy-yhtiöiden bisnesmiesten päässä. Ja tämä on se lähtökohta, mistä mielestäni syntyy sitä elävää, mutta kestävää, uutta pop-musiikkia.

Mukavia muistoja on jäänyt myös M.A.Nummisen ”Iso mies ja keijukainen” -lastenlevyn tuottamisesta. Tässä kohden historia on unohtanut usein Nummisen lisäksi mainita Tytti Paavolaisen, joka itse asiassa keräsi levyn materiaalin ja jota ilman levyn osaset eivät koskaan olisi osuneet kohdalleen.

Lopuksi vielä on tietenkin mainittava Jukka Tolosen sekä Hectorin useat levyt, joilla olin mukana tuottajan ominaisuudessa.

Haluaisin tietää, millainen olit nuorena? Missä vaiheessa päätit ryhtyä musiikkimieheksi?

Taisin olla vähän äkkipikainen. Mutta hyviä puolia oli se, että minut kasvatettiin hyväksymään ja kunnioittamaan ihmisten erilaisuutta ja monimuotoisuutta. Äitini oli loistotyyppi. Meillä olivat ovet aina avoinna, kaverit saivat tulla käymään koska tahansa. Olinhan kyllä etuoikeutettukin, tavallaan, koska asuimme isossa huoneistossa Tampereella, Hämeenkatu 14:ssa, jossa oli tilaa temmeltää kavereiden kanssa.

Nuorempana torjuin musiikin, koska äitini oli konserttipianisti, ja tietenkin kapinoin. Mutta sitten, 15-kesäisenä, jazzin eroottinen viba iski punttiin, hankin trumpetin ja ryhdyin treenaamaan. Siitä se kädenvääntö alkoikin! Minustahan piti tulla insinööri tai lääkäri ja muistan, kuinka 18-vuotiaana, yo-kirjoitusten kynnyksellä, joululomalla, päätin, että ei hemmetti, nyt se on katsottava. Annoin itselleni kaksi vuotta aikaa muusikkona. Jos pärjäisin, jäisin sille tielle, jos en, ottaisin lusikan kauniiseen käteen.

Ja niin vain kohtalo kulki, että pääsin hetimiten päätökseni jälkeen Ossi Aallon bändiin trumpetistiksi, 18-vuotiaana, ja elätin itseni muusikon palkalla. Siihen aikaan tienattiin mukavasti, kolmella keikalla viikossa saattoi tulla toimeen. Olen siis Ossi Aallolle paljosta velkaa, että pääsin tälle alalle.

Ja tällä tiellä ollaan, edelleenkin. Eikä kyllä kaduta pätkääkään.