(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Kohtaaminen kolera-altaalla ei tunnu sopivalta, kun lähtee haastattelemaan herkkien laulujen tekijää.
Käytännöllinen se kuitenkin on, sillä ollaan lähellä Katajanokkaa, mistä Anna-Mari Kaskinen tulee hiukset hulmuten, suoraan Kirkon toimitalosta Ruotsin virsikirjan suomennostyöryhmän kokouksesta. Miten kolmen lapsen äiti, monissa työryhmissä ja kokouksissa istuva, maata ja maailmaa kiertävä kouluttaja voikin näyttää noin runoilijalta!

Kirjoittaminen oli jo lapsena Anna-Marin oma kieli.

”Koulussa minun ei tarvinnut kirjoittaa aineitani puhtaaksi mustekynällä, koska ne olivat niin pitkiä. Oppikoulun alaluokilla kirjoitin näytelmiä, joita sitten esitimme koulun pihalla roskalaatikoiden takana.”

Anna-Mari Kaskinen o.s. Miettinen syntyi syksyllä 1958 Turussa esikoisena kolmilapsiseen ”turvalliseen, hyvään kotiin”. Koulussa rehtori huomasi tytön lahjakkuuden ja patisti tämän hakemaan stipendiä Walesin kansainväliseen opinahjoon, jonne Suomesta valittiin vuosittain kaksi nuorta. Sieltä heltisi varasija, mutta kutsu tuli vastaavaan kouluun Kanadaan.

”Lähdin 16-vuotiaana, täysin valmistautumattomana, kahdeksi vuodeksi kouluun, jossa oli 200 oppilasta 46:sta maasta.” ”Suomeen palattuani aloin kirjoittaa. Aluksi se oli vain kaiken koetun purkamista. Palikat olivat täydellisesti sekaisin. Löytääkseni selvyyttä elämääni kirjoitin ja kirjoitin – jostain syystä runomuodossa. Ostin vain uusia vihkoja ja kirjoitin ne täyteen yhtään tietämättä, mitä niillä tekisin.”

Ylioppilaaksi päästyään Anna-Mari lähti Turusta ja aloitti opiskelut Helsingin Yliopistossa.

”Asuin Lempi Hellaakosken luona. Lastensa toivomuksesta 86-vuotias Lempi oli suostunut siihen, että joku asuisi hänen kanssaan, ja minä sain olla se joku. Aika tuossa kulttuurikodissa merkitsi minulle varsinaista yliopistoa, näköalapaikkaa. Lempi Hellaakoski runoilija Aaro Hellaakosken vaimo ja kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen sisar, kutsui minut usein tapaamaan vieraitaan, kulttuuriväkeä. Kohokohta taisi olla se, kun tapasin Eino Leinon tyttären ja sain häneltä hänen isänsä runokirjan.”

”Lempi Hellaakoski oli avoin, avarasydäminen, kaikesta kiinnostunut. Keskustelimme paljon myös runoudesta. Pitkään aikaan en kehdannut puhua hänelle omista runoistani. Kun sitten kerran näytin niitä, hän suhtautui hyvin hienovaraisesti ja ilahtui: taas joku hänen kattonsa alla kirjoittaa runoja! Siellä näin ja aloin uskoa, että taiteellinen elämä on vakavasti otettavaa työtä.”

Ennen valmistumistaan filosofian maisteriksi Anna-Mari opiskeli kirjallisuustiedettä, espanjaa, englantia, poliittista historiaa… teologiaakin. Ja se tiedekunta koitui Anna-Marin kohtaloksi. Siellä hän törmäsi kahteen Pekkaan: Kaskisesta tuli aviomies ja Simojoesta säveltäjä.

”Simojoen Pekka sanoi, että hänellä on suuri määrä säveliä, joissa ei ole sanoja. Minä sanoin, että minulla on suuri määrä sanoja, joissa ei ole säveliä. Siitä se alkoi. Alkuaikoina esitettiin laulujamme kolmen hengen ryhmänä, sitten perustettiin Alabasteri-yhtye ja keikkailtiin seurakunnissa.”

Varsinaisen läpimurron Kaskinen-Simojoki-team teki kesällä 1981, kun Suomen Lähetysseuran vuosijuhlille iltahartaudeksi tehty Afrikkalainen messu räväytti alkuun uuden hengellisen musiikin aikakauden. ”Tuntui ihmeelliseltä, että muutkin halusivat laulaa meidän lauluja!” Vauhti kiihtyi: lauluja, musiikkinäytelmiä, messuja, esiintymisiä ja levytyksiä katkeamattomana virtana. Suosio kasvoi.

Tuli vuosi 1986. Kaskisen perhe pakkasi tavaransa ja muutti Australiaan. Pekka oli nimitetty ulkosuomalaistyöhön Melbournen seurakunnan papiksi.

”Kutsumustietoisuuteni häilyi. Ajattelin, että työni sanoittajana oli ohi. Mutta Australiassa minua pyydettiin tekemään siirtolaismessu. Sanoitin, sävelsin ja esitin sen.”

Anna-Marin yhteydet Suomessa oleviin säveltäjiin säilyivät. Ja yhteistyö vain vahvistui, kun perhe palasi kotimaahan 1990. ”Tuntui hyvältä, kannustavalta aina, kun joku pyysi sanoitusta, luotti tekemisiini.”

Suurimman osan tasaiseen tahtiin ilmestyneistä lauluistaan, messuistaan ja musiikkiteoksistaan Anna-Mari on tehnyt Pekka Simojoen kanssa, mutta myös Jaakko Löytty, Jukka Leppilampi, Kari Hakala, Jukka Salminen ja Petri Laaksonen ja monet muut ovat säveltäneet ja levyttäneet Anna-Marin sanoituksia.

Anna-Marin tekstejä on käännetty kymmenelle kielelle, tutuimpien lisäksi muun muassa kiinaksi, norjaksi ja unkariksi. Hän on myös laajentanut kirjallista tonttiaan julkaisemalla kaunokirjallisia teoksia ja laulukokoelmia, tekemällä käännöstöitä ja toimimalla pienille lapsille suunnatun Lastenmaa-lehden päätoimittajana.

Paitsi lasten ja nuorten lauluja Anna-Mari on viime aikoina kirjoittanut paljon tekstejä aikuisille.

”Olennaista lauluissani on ihmisen elämän ja uskon kysymysten palautuminen erityisesti luonnon tapahtumien kautta. Joku voi luulla, että tällaisten laulujen tekijän elämä on irti maanpäällisistä, mutta kyllä se on ihan tavallista arkea – lasten sairastelua, kiukuttelua, pyykkivuoria, tiskikasoja… Kaiken lisäksi olen epäkäytännöllinen; pyykkivuoren korkeudesta ja sen sellaisesta voi nähdä, missä vaiheessa työni on. Onneksi mieheni on joustava. Hän ei ole koskaan sanonut, että minulla pitäisi olla ’kunnon työ’ tai että kodin pitäisi olla tiptopkunnossa. Ja onneksi asumme Vivamossa, Kansan Raamattuseuran kurssikeskuksessa, missä perheen voi välillä viedä syömään talon ruokalaan.”

Anna-Marin päivät täyttyvät perheen asioista ja erilaisten työryhmien ja seminaarien tehtävistä. Kirkossa meneillään oleva jumalanpalvelusuudistuskin on työllistänyt Anna-Maria esimerkiksi perhemessun rukouksien laatijana. Yöt ovat sitten omaa kirjoittamista varten. Koskettavia lauluja syntyy koko ajan. Tilaustöitäkin on riittämiin: parhaillaan tekeillä on kaksi näytelmää, toinen liittyy Savitaipaleen seurakunnan historiaan ja toinen Hämeenlinnan kirkon 200-vuotisjuhlaan.

”Palaute? Kyllä sitä tulee. Sen verran, että saa voimaa tarttua taas uuteen.”

---