Musiikintekijät -logo

Käsityöläinen

Käsityöläinen

Pitkään on taitettu, ja edelleenkin taitetaan peistä kunniasta ja kelle se kuuluu.


Heikki Keskinen soittaa, sovittaa ja koskettaa montaa

Tämä on konkretisoitunut muun muassa Elvis ry:n kampanjoinnissa säveltäjä- ja sanoittajatietojen näkymiseen esimerkiksi televisioruuduissa teosten esitysten yhteydessä, ja myös toimittajien (ainakin) moraalisesta velvollisuudessa tiedottaa sama asia soittamiensa äänitteiden yhteydessä. Se, miten tämä kampanja on onnistunut, on tietenkin toinen juttu, varsinkin radioiden siis paikallisten sellaisten suhteen. Vanha televisioklassikko Levyraati aloittaessaan tauon jälkeen uudestaan veti heti komeasti pisteet himaan (no pun intended) näyttämällä kaikkien tekijöiden tiedot kuvaruudussa, mukaan lukien myös sovituskrediitit! Tämän huomasin ihan itse, kun seurasin joku aika sitten ohjelmassa näkynyttä laulaja-sanoittaja Kaija Kärkisen ja kitaristi-säveltäjä Ile Kallion lattarihenkistä esitystä. Tyylinmukaisesti torvi törisi ja vaski soi. Biisin tiedoissa näkyikin sovittaja -osastossa Heikki Keskisen nimi. Jo on aikoihin eletty, vaan miksi ei olisi! Kyseisen informaation välittäminen ei ole vaativa toimenpide, ja kielii ainoastaan positiivisesti siitä, että ohjelman tekijät eivät aliarvioi ”kansaa”. Ruudussa keikkuvan artistin lisäksi kiinnostavat varmasti muutkin taide-elämyksen valmistumiseen liittyneet tekijät. Vai olenko liian optimistinen…

Tämän pontevan aasinsillan myötä pääsemme tarkastelemaan tämän viihteen ammattilaisen tukevaa profiilia, ja vielä sellaista profiilia, joka on erikoistunut alueeseen mikä tuntui välillä olevan musiikkituotannossa hyvinkin kanissa, nimittäin blosari- eli puhallinsovituksiin. Heikki Keskisen repertuaariin vuosien varrelta liittyy hyvinkin erityyppistä artistia: Heinola Big Bandistä Blue Trainiin, Sleepy Sleepersin kautta UMOon ja Bullworkersiin, Mestarit, Reijo Taipale, Pepe Alqhvist, Dave Lindholm, Niko Ahvonen, Mamba etc…

Heinolasta on tullut jo ennen Apulantaa paljon musiikintekijöitä – ainakin puhaltajia?

-Kyllä. Paljon oli 50-luvun tyyppejä, jotka Helsingin läheisyyden ansiosta kävivät tsekkaamassa kaikki ulkomaalaiset count basiet ja stan getzit, ja soittivat sitten omilla bändeillään näistä innoittuneina. Joutsassa oli big band, jonka johtaja muutti Heinolaan, ja sen verran blosareita oli ja puhallinorkesteriperinnettä, että saatiin iso bändi kasaan Heinolaankin. Johanssonin Markku (trumpetisti, kapellimestari) oli ensimmäisiä ammattilaisia, joita kylästä lähti ja Markku palasikin sitten kesäisin pitämään musiikkileirejä. Siitä sitä innostusta levisi jazzin aatteeseen. Tulihan sieltä muitakin kuin puhaltajia, Suonsaaren Klasu (rumpali) ja Tabellin Markku (pianisti)…

Oliko sinulla tällöin jo myös sovittaminen mielessä?

– Kun Markku tuli pitämään niitä leirejä, niin oltiin jopa saatettu kehittyä edellisestä kerrasta. Aina ei kuitenkaan ollut valmista uutta matskua saatavilla. Se saattoi sitten kysyä että ”mitä uutta soitettaisi huomenna?” ja väänsi sitten seuraavaksi päiväksi arrin. Tämä teki suuren vaikutuksen, ajattelin että olisipa hienoa osata tuo homma.

Sitten tuli jazzyhtye Blue Train, eräänlainen nuorten kundien ”jatsilaboratorio”. Se niitti jonkin asteista valtakunnallistakin huomiota, varsinkin kun eräs Sakari Kuosmanen hyppäsi solistiksi. Taisi olla jossain vaiheessa valittuna vuoden jazz-laulajaksikin?

– Joo. Sakuhan käveli tyynesti bändiin keikalla 80- luvun alussa, Jyväskylän jazz-päivillä ja jäikin sitten aikaa. Yhdessä opeteltiin käytännössä keikoilla peruskatalogia. Meikäläinen lähti sitten aika nopeasti Bostoniin Berklee School Of Music’iin. Seuraavan kerran tavattiinkin Sakun kanssa vähän eri ympäristössä, kun lähdettiin Sleepy Sleepersin kanssa Lontooseen tekemään ”Alma-tädin illuusiota”. Ajat oli vähän muuttuneet. Vaikka olihan sekin yhden lajin big band…. ja vankkaa freetä.

Mistä tuli ajatus sännätä 80-luvulla Berklee’hen?

– Tuttuja oli jo ollut paikan päällä, Suonsaari ja Jarmo Savolainen (pianisti). Sinne piti pyrkiä, lähettää joku arri ja kasetti, joten ei sinne ihan sisään noin vain menty, se myöskin maksoi ihan riittävästi. Olinhan minä tehnyt Heinolan bändille juttuja, tosin ilman ihmeempää teoreettista pohjaa. Suomessakin olisi saanut oppia, mutta se olisi vienyt enemmän aikaa, ei olisi päässyt heti bändille kirjoittamaan. Bostonissa pääsin heti testaamaan kirjoittamaani aika kovilla harjoitusbändeillä. Varmaan samoja kirjoja, joita siellä käytettiin olisi voinut tavailla Suomessakin ja oli täällä jo siihenkin aikaan hyviä opettajia. Mutta vaikka ei siellä kaikki jazzin suhteen olleet välttämättä ruudinkeksijöitä, niin siellä se ruuti on kuitenkin alunperin keksitty. Kun käy paikan päällä, niin voi sanoa, että on nähnyt muistakin kun vaan kuvista. Se on se juttu.

Intoa täynnä sieltä takaisin härmään ja Kajaanin Big bändiin, jossa olin tosin vieraillut jo ennen jenkkilää. Sitten oli yksi UMOn nuorten solistien konsertti, jossa piti soittaman muutamaa originaalia ja niihin piti saada sovitukset. Ajattelin, että Olli Ahvenlahti (pianisti) olisi tehnyt ne ja soitinkin jo sille, mutta sitten päätinkin itse vääntää ne. Kävin yökaudet opiskellen läpi muutamaa Thad Jonesin (trumpetisti, sovittaja) scorea, pöllin minkä kehtasin ja keksin loput itse. Kovasti hirvitti ja pelotti, mutta sitten helpotti, kun näin jossain klubilla Linnavallin (Esko, edesmennyt kapellimestari ja pianisti) joka sanoi tyynesti: ”Vaikka ei se Karvonen (Lauri, kriitikko johtavassa päivälehdessä) tykännyt, niin kyllä niissä sun arreissa kaikki oli oikein.” Se oli ensimmäinen suora palaute ja rohkaisu, antoi uskoa eteenpäin. Aika monta kertaa sitten juteltiin asioista, eikä Esko koskaan pihdannut tietoa ja antoi kyllä myös ihan kovaa kritiikkiäkin, jos oli tarpeen.

Olet enemmänkin perinteisen soundin miehiä, et ole hakeutunut tuollaiseen impressionistiseen ilmaisuun jota usein harrastetaan, kun rajoja oikein kokeillaan?

– Se on oikeastaan Basien ja Quincy Jonesin kautta Thad Jonesiin, sieltä löytyy ne tarvittavat perusasiat edelleenkin. Musa on kuitenkin rytmimusiikkia pääasiassa, ja big band rytmisoitin. Nyt on varsinkin viime vuosina ollut taottavana paljon taustoja laulajille. Tähän tarpeeseen oikeastaan myöskin kehittyi Kallio Horns, 3-6 puhaltajan kaukopartio. Sitä alettiin tilaamaan eri yhteyksiin, varmaan sen kompaktiuden takia. Alussa vaan ei ollut koskaan varsinaisia arreja, tilaajat ilmeisesti ajatteli, että kyllähän ne jotain soittaa, kun on tilattu… On se hieman kiusallista notkua lavalla ja väijyä kohtaa, jossa voisi painaa lennosta jotain hyväksi havaittua riffiä. Näin ollen motivoiduin sitten tekemään varta vasiten pillisovituksia, ja ihan keikkakohtaisesti. Homma järkevöityi kummasti, ja yllättäen kuulostikin paremmalta.

Kuulin joskus jutun jossa ihan tuotantoportaan mies olisi esittänyt puhaltajille, että heitä ei enää pahemmin tarvittaisi studion nurkilla norkoilemassa. Onko tarinassa perää?

– Kyllä näin oli jossain vaiheessa, syntetisaattorit raikui vähän joka puolella. Se oli jonkun aikaa päivän ehdoton muotisoundi. Mutta onhan ihminen erehtyväinen, saati tuottaja sitten. Nythän on taas enenevässä määrin puhaltajia kehissä. Tiettyjä musiikin lajeja on aika köyhää vetää ilman blosareita, soulia ja lattareita esimerkiksi.

Sinä et kirjoittaessasi arreja paljon koneita käytä. Onko tähän joku erityinen syy?

– Olen vaan niin tottunut kynän käyttöön. Ei minulla periaatteellisesti ole mitään koneita vastaan. Jos kirjoitan Kallio Hornsille, niin teen basso- ja diskanttiklaaville koko scoren ja kundit soittaa suoraan siitä, kun ovat tottuneet. Sen teen käsin nopeammin kuin koneella. Tutussa ryhmässä on tietenkin myös se etu, että kundit oppii fraseeraamaan yhdessä. Jos joku tilaa isompaa juttua ja myös maksaa, niin sitten teen tietenkin partsikan ja stemmat. Siinä voi tietysti jännetuppitulehdus helposti uhata, jos ei voi stemmoja kirjoituttaa. Ostin kyllä joku vuosi sitten tietokoneen, mutta en juurikaan ole sitä käyttänyt. Laitoin sen kerran päälle ja sitten kiinni – hyvin toimi. Saan kuitenkin suurta tyydytystä nuotinpiirtämisestä, se on jotain sellaista konkreettista, jonka tietää osaavansa, ja siitä näkee myös tuloksen heti. Ovat joskus myös väittäneet, että sitä olisi hyvä lukea.

Lopuksi arkipäivän realismiin, kuinkas krediittipuoli sovittajalla nykyään toimii? Kissa elää kiitoksella, vaan pääseekö sovittaja osuuksille?

– Tapauskohtaista. Jos joku antaa valmiit ideat, niin silloin minä vain toteutan ne, ja silloin se on könttäliksa ja ihan okei. Tietenkin silloin, kun tekee niin sanotusti luovempaa työtä ja isommalle kokoonpanolle, voisi olettaa että saisi myös tekijälle oikeutta osuuksina, mutta sehän on tietenkin säveltäjän takana ja hänen arvioitavissaan. Monet on aika tarkkoja siitä. Käytäntöjä on monia niin kuin on miehiäkin, sekä hyvässä että pahassa. Jos arri on merkittävä ja biisiä soitetaan paljon sen kokonaisuuden takia, niin olisihan se kiva saada siitä krediitttiä myös taloudellisesti. Sehän käsittääkseni kohdistuu vain siihen kyseiseen versioon, eikä näin ollen ole biisin kohdalla säveltäjälle ikuinen rasite. Mutta nämä ovat tämmöisiä katoavaan kansanperinteeseen liittyviä asioita.

Emme nyt kuitenkaan ehkä ole noin pessimistisiä. Hyvät asiat tulevat aina vastaan uudestaan, tavalla tai toisella. Tulee mieleen juttu nörtistä, joka löysi vintiltä faijan vanhan remingtonin (kirjoituskone) ja tutkittuaan sitä ilmoitti riemuissaan: ”Hieno laite! Printtaa reaaliajassa!”

– Joo. Näinhän se on nähtävä, ja tietenkin kuultava.


Eri esittäjiä Krazy Kats (Euros) 1984
Heinäsirkka Heinäsirkka (Gold Disc) 1985
Bullworkers Ritmos tropicales (Bulltone) 1988
Bullworkers Club Jamsessions (Bulltone) 1989
Oiling Boiling Rhythm & Blues Band Oiling Boiling Rhythm & Blues Band (Andania) 1989
Mamba Tunteellisella tuulella (Sonet) 1989
Kojo Pyöri maa, pyöri kuu (Finnlevy) 1990
Pepe Ahlqvist & Oulunkylä Big Band Hip Shakin´ (Fazer) 1992
Dave Lindholm Kissatanssit (Rockadillo) 1992
Eija Vilpas Eija Vilpas (Audiovox) 1993
Oiling Boiling Rhythm & Blues Band Blues Train (Snap) 1993
Miljoonasade Käärmeenkantaja (Warner) 1994
Topi Sorsakoski Yksinäisyys - osa 2 (EMI) 1995
Essi Wuorela Pala taivasta (Warner) 1995
Tuomari Nurmio Karaokekuningas (EMI) 1995
Jake Voutilainen Determination (Bluelight) 1996
Niko Ahvonen Painovoimaa vastaan (Universal) 1996
Danny Valoa ja energiaa (Warner) 1996
Tuomari Nurmio Tanssipalatsi (EMI) 1996
Tapani Kansa & Arja Koriseva Yö on hellä (Sony) 1997
Markku Aro Rakkauden toukokuu (EMI) 1997
Mamba Kipinä (Warner) 1997
Frank Robson Back in Business (Amber) 1998
Kapteeni Nemo Kapteeni Nemo (Rytmi) 1998
Miljoonasade Stupido Groove (Warner) 1998
Pekka Helin Soul for Sale Gettin´it (Atlo) 1999
Mamba Sodassa ja rakkaudessa (Warner) 2000
Milana Sydän saa merkin (Edel) 2001
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2002

Selaa lehden artikkeleita