EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Korvat avaavat mielen ja sydämen

Tekijä: Nina Lith

Korvat avaavat mielen ja sydämen

Julkaistu

Pohjoismaiset elokuvamusiikkipäivät käynnistyivät Finnvoxille järjestetyillä ”etkoilla”. Paikalle oli saapunut noin parikymmentä säveltäjää, jotka saivat päivän aikana monipuolisen perehdytyksen tv- ja filmimusiikin työprosessista, aina suunnittelusta lopulliseen miksaukseen.

Aihetta avasivat lukuisia projekteja yhdessä tehneet elokuvaohjaaja Sakari Kirjavainen ja säveltäjä Timo Hietala. Lopputyöstöstä vastaava miksaaja Mikko Oinonen täydensi omalla kommenteillaan kaksikon luentoa. Kirjavaisen ja Hietalan historia näkyi jo miesten tavassa puhua; siinä missä pohdiskeleva Kirjavainen vielä kypsytteli ajatuksiaan, ehti elohopean lailla esiintynyt Hietala jo kertoa asian pihvin. Elävästi työstään kertonut Hietala saikin huumorin avulla vaikeudetkin kuulostamaan vain haasteilta. Kaikesta oli kuitenkin helppo aistia, että tämän työparin välillä vallitsi syvä molemminpuolinen kunnioitus. Ohjaaja on säveltäjän pomo ja häntä täytyy kuunnella.

Useita elokuvasävellyksiä tehnyt Hietala kertoi siitä asennemuutoksesta, johon säveltäjän on valmistauduttava ryhtyessään elokuvan tekoon.

– Vaikein operaatio on yhteistyö ohjaajan ja kuvan kanssa. Kun tulee ensimmäinen leffa, niin et olekaan enää yksin musiikkisi kanssa. Olet aina saanut tehdä omaa juttuasi ja sitten se ei enää olekaan sinun omaa musiikkia.

Sakari Kirjavainen on tehnyt laaja-alaisesti yhteistyötä eri tyyppisten artistien kanssa grönlantilaisista kurkkulaulajista Avantiin. Hietala suitsuttikin ohjaajaa poikkeuksellisen näkemykselliseksi tapaukseksi, joka pystyy tarkoin artikuloimaan mitä haluaa.

– Tunnekartta täytyy olla, millä lähdetään etsimään oikeata musiikkia. Auttaa hirveästi säveltäjää, jos ohjaaja kertoo selkeästi mitä haluaa. Sakari pystyy kertomaan, että tähän haluan Jukka Myllyksen soittamaan baritonitorvea, koska hän tietää että Myllys on paras, sanoo Hietala viitaten Hiljaisuus-elokuvan musiikkiin.

Kirjavaisen osuudet luennosta olivat hyvin jäsenneltyä pohdintaa. Ohjaajana hän katsoo tuotantoa laajemmasta näkökulmasta, kantaen myös vastuun lopputuloksesta.

– Ohjaajan vinkkelistä elokuva on kerronnallinen kokonaisuus ja audiovisuaalista taidetta. Ilman ääntä se ei ole kokemus. Se on ohjaajan näkemys tekijöiden tuottamasta materiaalista. Minä olen kuitenkin se henkilö joka on vastuussa kokonaisuudesta. Olen ensimmäinen katsoja ja minulla on valta kaikkeen materiaaliin, toivottavasti myös taito kertoa ohjaamani tarina persoonallisesti ja tehokkaasti.

Musiikki luo uusia tasoja

On helppo uskoa, että Kirjavainen jos kuka pystyy rakentamaan musiikilla elokuvaan tason, joka nousee kerronnallisesti merkitykselliseksi. Kaksikon viimeisin elokuvayhteistyö, Hiljaisuus (2011), on siitä hyvä esimerkki. Siitä esitettiin yksi avainkohtaus sekä lopun huipentuma – jos tässä yhteydessä sellaista sanaa voi käyttää. Näytetyt kohdat toivat mieleeni, kuinka vaikuttava kokemus sodanvastainen sotaelokuva minullekin oli. Ensi katsomisella en muista ajatelleeni kuinka hyvin musiikki elokuvaan sopi. Nyt kuullessani sen takana olleen pohdinnan, ja elokuvan harkitun kokonaisestetiikan, tuntui elokuva entistä hienommalta ja eheämmältä taideteokselta. Jopa Hietalan ennakkoon pelkäämä, Kirjavaisen tahdosta loppumusiikiksi valittu virsi, Suojelusenkeli (säv. P.J. Hannikainen, san. Immi Hellén), oli kaikkea muuta kuin banaalin alleviivaava – vaikka se näin kerrottuna siltä saattaisi tuntuakin.

Hietalan kauniisti polveileva sovitus on juuri sellainen taidonnäyte, jolla vanhoihin ja kuluneisiin sävellyksiin voidaan ladata uusia merkityksiä.

– Yksi ensimmäisiä ohjaajan oppimia asioita on kuvan suhde musiikkiin. Väärä musiikki virittää kohtauksen kuvat väärin, muuttaa rytmin, tuhoaa tunnelman ja näyttelijöiden suorituksen. Oikea musiikki tuo kohtaukseen uusia tasoja, aukaisee näyttelijöiden välisistä suhteista piilotettuja merkityksiä.

Kirjavainen puhui ohjaajan vastuusta varjella sitä olennaista, mikä tapahtuu näyttelijöiden välissä, kaikelta epäolennaiselta mitä elokuvan ympärillä tapahtuu.

Tyylitajuttomampi ohjaaja alleviivaa musiikilla jo kerrottua. Hietala pohtii kuinka vaikea ratkaisuja on tehdä, ja kuinka usein hyviä ratkaisuja on monia. Äänisuunnittelun ja säveltämisen välinen raja on häilyvä. Joskus hiljaisuus on erityisen perusteltua. Elokuvassa tapahtunut kuolema, jonka alla ei ole musiikkia, tulee todemmaksi, dokumentaarisemmaksi. Musiikki on hyvä tehokeino, jota ohjaajan täytyy käyttää harkiten. Parhaimmillaan musiikki luo uusia tasoja ja johdattelee katsojan oikeaan tunnetilaan.

– Jos pyrkii tekemään korkeatasoista elokuvaa, ohjaaja yrittää kaikin tavoin avata sitä suureksi inhimilliseksi kokemukseksi niin, että siitä avautuisi assosiaatioita, tunteita ja muistoja katsojalle. Katsojat eivät löydä näitä ilman elokuvamusiikkia.

Kirjavaisen mielestä on näennäinen ristiriita, että paras elokuvamusiikki olisi huomaamatonta.

– Luulen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että musiikilla on hirveän suora johto ja vastukseton pääsy ihmisten tunteisiin. Kuvamanipuloinnista tulee tietoiseksi koska digitaalinen kerronta on mielestäni vielä lapsenkengissä. Äänen avulla tapahtuvasta ohjauksesta rivikatsoja ei tule tietoiseksi. Äänen avulla tehty ohjailu pääsee ikään kuin sivuovesta lävitse. Tämän vuoksi säveltäjä on ohjaajalle tärkeä työkumppani. Korvat avaavat mielen ja sydämen.

Musiikki on elokuvan syvyysulottuvuus

Miten ohjaaja sitten ymmärtää musiikin aseman elokuvassa? Kirjavaiselle musiikki on yksi kerronnan elementti, ei taustamusiikkia sille mitä juuri näkyy.

–  Eihän elokuvakerrontakaan ole pelkkää juonenkuljetusta, vaikka kriitikot aika usein siihen keskittyvätkin. Minulle ohjaajana oikea musiikki antaa viitteitä henkilöiden välisistä suhteista, toiveista ja peloista. Se on ikään kuin elokuvan syvyysulottuvuus. Emootioita ohjaava, nähtyä kuvaa ja kerrontaa valkokankaan ulkopuolelle laventava elementti.

Hietala pitää mielenkiintoisena Kirjavaisen näkemystä siitä, että soundi menee katseen kautta. Terävä katse on melodinen ja henkilökohtainen. Laaja katse on enemmän ambient.

– Tällaisia fokuksen siirtoja haen musiikilla. Teen käsikirjoituksesta tunnekaarianalyysin missä tiedän mitä pitää korostaa ja mitä pitää välttää.

Jokainen musiikinkuuntelija sanoisi varmasti ensimmäisten asioiden joukossa, että musiikin tärkeimpiä – ellei tärkein tehtävä – on herättää tunteita. Onkin mielenkiintoinen huomio, kuinka vähän musiikkikoulutus siihen keskittyy.

– Meillä jokaisella on koulutus musiikkiin mutta sitä emme tiedä millä tavoin saadaan oikeat emootiot aikaiseksi?

Elokuvassa musiikin tehtävä on kuitenkin ennen kaikkea seurata kohtauksen tunnetilaa. Hietala painottaa sitä, että katsoja on kiinnostunut kohtauksessa kävelevästä miehestä, ei sen alla olevasta musiikista – oli se kuinka nerokasta tahansa. Jos musiikki ei tue kohtausta, on se epäonnistunut tehtävässään.

– Saat ehkä palautetta ohjaajalta, että tämä ei ole sitä mitä ajattelin. Sitten joudut tekemään musiikin uudestaan.

Kirjavainen kehottaa välttämästä kliseitä, kuten thereminia kauhuelokuvissa tai pitkiä jousilinjoja kertomaan kaipauksesta. Kliseitä sitä vastoin saattavat vaatia tuottajat, jotka voivat jopa päätyä katalogimusiikin käyttöön kustannusten säästämiseksi. Kirjavainen onkin huolissaan päätösvallan siirtymisestä tuottajiin ja jopa elokuvalevittäjiin, jotka haluavat toistaa edellisvuoden hitit.

Hiljaisuus-elokuvassa kliseet haluttiin välttää käyttämällä vaskisovituksia musiikin kantavina rakenteina.

– Tämä on epookkielokuva, jossa on koskettava tarina ja klassisin instrumenttivalinta olisi ollut jousiorkesteri, tehdä Sibelius-pastissia. Sakari halusi kuitenkin käyttää Jukka Myllystä ja minä olin aina halunnut tehdä hänen kanssaan töitä. Baritonitorven kautta päädyimme vaskisovituksiin. Aika monella hyvällä elokuvaohjaajalla on ajatus, että jos kuulet ensimmäiset 20 sekuntia elokuvan musiikista tiedät mistä elokuvasta on kysymys. He pyrkivät ajattomuuteen, mikä on hyvä lähtökohta. Uskon, että Sakarin Hiljaisuus on vain parempi elokuva kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Muista perusteet ja selvitä detaljit

Hietala jakoi auliisti kokemuksiaan. Monet onnistuneen lopputuloksen johtavat vinkit olivat yksinkertaisia, kuten ohjaajan tai tuottajan käsittely (”se on monesti pelkkää psykologiaa”), tai kuinka järjestelmällisyys ja aikataulutus pitää projektin kasassa. Sävellystekniikasta hän varoitti ehdottomasti olemaan säveltämättä melodioita puheen päälle tai liikaa materiaalia näyttelijän äänen puhetaajuudelle. Hietalan mukaan nämä ovat perusasioita, jotka tulisi aina muistaa. Hän kehotti myös selvittämään tarkasti elokuvan speksit (kuten näytteenottotaajuus ja frame-nopeus) sekä kysymään neuvoa kokeneimmilta kollegoilta. Hietalan mukaan Suomessa ilmapiiri on hyvä ja avulias. Ala on pieni ja kaikki tuntevat toisensa.

Ansa piilee myös tiukoissa aikatauluissa. Ylimääräisen, tai jopa täysin turhan työn tekeminen voi uuvuttaa säveltäjän – Suomessa kun ei työn delegoimiseen ole samanlaista mahdollisuutta kuin isommissa projekteissa rapakon takana. Jos se kuitenkin on mahdollista, niin kannattaa tehdä esimerkiksi aikaa vievissä raitojen baunssauksessa.

Mutta tekniikkaa enemmän puhuttiin kuitenkin tunteista. Yksi kiinnostava Hietalan vinkki oli hänen tapansa soittaa ohjaajalta saatu elokuvan ensimmäinen raakaversio pianolla läpi, siis samanaikaisesti elokuvaa katsoen, yhdellä otolla ja nauhoittaa sen myötä syntynyt improvisointi.

– Yleensä siitä päätyy noin 15 prosenttia lopulliseen versioon. Kun elokuvaa katsoo ensimmäisen kerran on reagointi spontaania ja luontevaa.

Kiinnostava osio oli myös viimeisen kolmanneksen aikana käyty keskustelu miksauksesta ja musiikin teknisestä työstöstä. Tässä keskustelussa oli Finnvoxin Mikko Oinonen paljon äänessä. Hänen esimerkkinsä ja ohjeensa olivat varmasti monelle paikalla olevalle kullan arvoisia. Päivä loppui Oinosen soittamiin esimerkkeihin hänen omassa, 5.1-kuuntelulla varustetussa F-studiossaan, jossa jokainen paikallaolija sai maistiaiset Oinosen ja Hietalan yhteistyöstä. Kiinnostava päivä olisi aivan hyvin voinut olla pidempikin. Keskustelua tuntui riittävän ja monia asioita olisi voinut avata vielä esimerkein.

Teille lukijat, jotka ette päässeet paikan päälle, suosittelen katsomaan Hiljaisuus-elokuvan. Se on mainio esimerkki suomalaisen elokuvamusiikin – ja elokuvan – korkeasta tasosta.

Trubaduuri pärjää sisulla ja kekseliäisyydellä

Julkaistu

Huovinen näyttää rokkarilta, jonka voisi yhtä vaivatta sijoittaa Hanoi Rocksin tai Yön riveihin. Juicen esikuvakseen tunnustava biisinkirjoittaja käsittelee lauluissaan niin keikkamiehen koti-ikävää kuin vakavampiakin asioita. Musiikillisesti karheaäänisen laulajan voisi sijoittaa jonnekin Bablon ja Pate Mustajärven välimaastoon. Glamrockin ja iskelmän vaivatta naittava porilaisuus kuuluu ja näkyy Huovisessa. Tampereen vuodet ovat tosin jättäneet puheenparteen oman tunnistettavan aksenttinsa.

Trubaduuri ei voi jäätyä

Huovinen aloitti bändikuvioita samaan aikaan Simo Silmun kanssa 90-luvun vaihteessa Porissa. Soittipa kitaristi Yölinnussakin yhtyeen alkutaipaleella. Vuosituhannen vaihteessa rokkarin nappasi riveihinsä toinen Porin legenda, Pertti Neumann. Hänen duossaan Huovinen soitti vajaan vuoden. Varsinainen ammattimainen kiertäminen alkoi kuitenkin vasta Aarne Tenkanen & Tempuntekijät -yhtyeen riveissä vuonna 2004. Tenkasen keikkojen avausaktina nähtiin monesti Huovisen trubaduurisetti. Sitä kautta syntyi paljon kontakteja, mikä mahdollisti ammattimaisen kiertämisen. Sitä lähtien Huovinen ei olekaan muita töitä tehnyt, jos ei toisinaan heitettyjä Yöradion juontokeikkoja lasketa. Mies ja kitara -keikat ovat Huoviselle kaikkein haastavimpia.

– Trubaduurin homma on soittamisen kuningaslaji. On kaikista vaikein juttu mennä yksin lavalle tuntemattomien ihmisten eteen. Ei voi jäätyä, vaan täytyy löytää kontakti yleisöön. Bändin kanssa voi, vaikka olisi vähän huonompikin meininki, pitää hauskaa keskenään. Trubaduuri on yksin. Jos mokaa, mokaa yksin. Ei ole bändikavereita nauramassa. Mutta kun yhteyden löytää, se on hirveän palkitsevaa. Se on monissa pikkupaikoissa tapahtuma kun trubaduuri karauttaa paikalle. Ei niillä kuppiloilla ole varaa palkata bändejä. 

Taloudellinen lama on puraissut loven ravintoloiden musiikkibudjettiin. Toisaalta etu voi olla trubaduureilla. Jos bändien palkkaaminen on ravintolalle kallista tilataan mies ja kitara. Valitettavasti monissa paikoissa sekin on jo mies ja karaokelaitteet. Huovinen tahkoaa kuitenkin noin sata keikkaa vuosittain.

– Yllättäen viimeisen vuoden aikana bändikeikkaa on ollut enemmän kuin koskaan. Jos niitä on noin 40 vuodessa, on trubaduurina saman verran. Duo-keikkaa Aarne Tenkasen kanssa on jotain parikymmentä vuosittain, kertoo puolisentoistatuhatta keikkaa tehnyt Huovinen.

– Trubahomma kiehtoo minua juuri sen haasteellisuuden takia. Se on aika pelottavaakin välillä. On semmoisia mestoja että on oikeasti äitiä ikävä. Se negatiivinen puoli on se, että se on aika yksinäistä hommaa. Keikkapaikalla ei monesti ole mitään juttukaveria ja ne on jumalattoman pitkiä ne yöt kun roudaa yksin ja ajaa, ehkä satojen kilsojen päästä, yöllä kotiin.

Toisaalta Huovinen pitää ajamisesta. Siinä on aikaa funtsia. Bändin kanssa keikkaillessa hän on myös ratissa ”niin eipähän tule kupiteltua”. Trubakeikoilla artisti usein myös nukkuu keikkapakussaan. Huovisen keikka-alueena on koko Suomi, Kilpisjärveltä Helsinkiin. Lapin rundin hän tekee kerran vuodessa ja Oulun leveysasteilla voi käydä useamminkin. 

Trubaduurin keikkakalenterin mahtuu muutakin kuin pubinnurkkaa. Elokuun alussa Huovisen bändi oli soittamassa Neste Oil -rallin erikoiskokeella vip-vieraille. Välillä miestä tilataan kotisynttäreille tai firmabileisiin, ja viime syksynä Huovinen sai kutsun tulla kitaroineen EM-kultaa keihäänheitossa voittaneen Antti Ruuskasen kultajuhliin Pielavedelle.

– Se oli ilo ja kunnia. Ajattelin, että nyt alkaa olemaan yleisömäärät kohdillaan. On myös kova paikka olla yksin kahdentuhannen ihmisen edessä kun ne odottaa, että ”teeppä nyt jotain”! Se keikka oli hieno juttu, koska ei minulla ole mitään tekemistä Pielaveden kanssa. Olen toki ollut siellä ja lähikunnissa joskus keikalla.

Oma levy on käyntikortti

– Mikään biisiautomaatti en ole, mutta jos Viidestoista yö toivotaan niin kyllä mä sen soitan kun se olisi muutenkin setissä. Tietenkin otan siitä sulan hattuuni. En yritä soittaa mitä en osaa. Ihailen niitä laivatrubaduureja, jotka vetää pari tuhatta biisiä. Tosin kansioistahan ne yleensä soittaa. 

Huovisella on periaate, että hitin perään voi soittaa yhden tai pari omaa. 

– Välillä yleisöstä näkee, että pitää soittaa vain cover-matskua. Se vaihtelee paljon. Bändin kanssa voi vetää enemmän omia. En koskaan tee biisilistaa. En halua fakkiutua kaavaan vaan lukea tilannetta. Omien biisien soittaminen on enemmän itseilmaisua, mutta kyllä minä diggaan niistä cover-biiseistä mitä soitan. Yleisöä on luettava koko ajan. Menen monesti pubin puolelle ennen keikkaa kattelemaan ihmisiä. Mietin niiden elämäntarinoita ja mietin mikä uppoaisi yleisöön. Ihmisillä on myös pienempi kynnys tulla juttelemaan yksinäiselle trubaduurille.

Huovinen on julkaissut viisi levyä ja yhden kokoelman. Ensimmäinen, Eteläranta, ilmestyi vuonna 2005. Tuottajana ja kitaristina mukana on vuodesta toiseen ollut toinen porilainen, luottomies Jani Viitanen. Levyt on tehty Tampereella ja suurin osa muusikoista on niin ikään sieltä vaikka Huovinen onkin muuttanut perheen myötä Mäntsälään. Omasta Paholaiset-bändistään huolimatta Huovinen on palkannut levyille studiomuusikot – poikkeuksena levy Elossa jossain (2009). Siinä Huovinen soittaa kaikki instrumentit paitsi rummut. 

– Suunnittelin myös mies ja kitara -levyn julkaisemista, mutta sitten meni pupu pöksyyn. En omaa Bruce Springsteenin karismaa, enkä voi tehdä Nebraskaa. Siitä olisi tullut liian pitkäveteinen. Se mikä toimii livenä ei toimi levyllä.

Satsaus varmoihin studiomuusikoihin on ollut Huovisen mielestä kannattavaa, vaikka levyt eivät olekaan mikään rahasampo. Viime vuonna ilmestynyt Suden vuosi -cd/dvd maksoi kaikkineen noin kuusituhatta euroa.

– Vaikka levyllä oli paljon tosi hyviä soittajia niin heidän kustannuksensa olivat melko vähäiset. Suhteet tietty auttaa noissa jutuissa paljon, varsinkin kun osa on hyviä tuttuja. Ainakin tähän asti ne ovat aina myyneet vuodessa parissa sen verran, että pääsen omilleni ja pystyn tekemään taas seuraavan. Jos Teostot ovat olleet hyvät, olen sijoittanut niitä rahoja levyihin. Ainoa ongelma on se, että näillä budjeteilla ei markkinointirahaa ole yhtään.

Levyt julkaisee Huovisen oma Robin’s Records. Viimeisimmän levyn jakelun hoiti Suomen musiikkitukku. Esiintyessään Huovinen muistaa välispiikeissä aina mainita jos soittaa oman biisin. Keikan jälkeen levyjä on myynnissä.

– Ei levymyynnillä tienaa, mutta pidän levyjä hyvinä käyntikortteina. Ihmiset ehkä soittavat niitä iltaa istuessaan kavereilleen ja kertovat että olivat kuuntelemassa keikkaani. Spotify on hyvä keikkamyynnissä. YouTube on myös hyvä koska yleisö kuvaa paljon. Paras on kuitenkin hyvä keikka. Soittamalla hyviä keikkoja saa lisää keikkoja. Sana kulkee. Aina yleisössä on joku joka tuntee ravintoloitsijan tai jolla on tulossa häät tai synttärit. 

Hullut ideat poikivat

Huovisella on oma firma, avoin yhtiö, jonka kautta hän hoitaa rahaliikenteen.

– Omia kontakteja rupesi olemaan niin paljon, että pystyin tammikuussa soittamaan paikat läpi, että otatteko keväälle yhden keikan ja syksylle toisen. Miksi antaisin niistä vähistä keikkaliksoista siivun ohjelmatoimistolle? Siihen ei ole varaa.

Huovisella on onnekas tilanne kun yhtiössä on toinen osakas, Markku Huttunen, joka auttaa keikkamyynnissä ja on toisinaan mukanakin autokuskina. 

– Markku on vanha yrittäjä ja musadiggari, joka halusi auttaa minua. Hän ei halua työstään palkkaa. Kutsun häntä manageri Huttuseksi. Yhdessä mietimme hulluja ideoita mitä voisi toteuttaa. 

Yksi näistä ideoista oli yhteistyö JYP:in kanssa – Huttunen on myös Jyväskylästä. Miehet keksivät myydä Huovisen singlen lätkäjoukkueelle niin, että JYP sai kansilehden itselleen. Sinkku oli joukkueen lahja faneille ja sitä jaettiin tuhannen kappaleen erä matsien yhteydessä. Näin Huovisen musiikki levisi tuhansiin koteihin. 

– Aloin miettimään, että lätkäjoukkueissa käy aika paljon väkeä. Ihmiset rakastavat kaikkea mitä saa ilmaiseksi. Flyeri on helppo heittää roskiin, mutta ei levyä. Luulen, että ihmiset kuuntelevat ainakin kerran sen levyn. Tällaisina vaikeina aikoina luovuus nousee arvoonsa ja mitä hullumpia ideoita kannattaa kehitellä. Tuhannen levyn ostaminen lätkäjoukkueelle, jolla on miljoonabudjetti, ei ole mitään. Tällaiset lahjat ovat firmoille vähennyskelpoisia.

Hullu vai renessanssinero?

Julkaistu

Petri Kaivannon hahmo, syvä rintaääni ja polkkatukka, on tuttu monelle elvisläiselle. Kärkevänä kommentoijana tunnetun mielipidevaikuttajan multipersoonaa on vaikea avata lehtijutulla, joka keskittyisi vain musiikintekoon. Varoituksena niille lukijoille, jotka odottavat riimittelystä kertovaa mukavaa iltalukemista: tämä juttu sisältää politiikkaa! 

No millainen mies Kaivanto on?

Ärsyttävä? Levyraadin vakiojäsenenä nuoresta liuhutukkaisesta  ja pyöreärillisestä muusikosta tuli kertaheitolla tv:stä tuttu vuonna 91. Suorasanaista kommentoijaa joko vihattiin tai ihailtiin, mutta tuskin hän jäi keneltäkään katsojalta huomaamatta. Linja jatkui MTV3:n musiikkiviihdeohjelmassa Ei itketä lauantaina, jota Kaivanto juonsi Anita Hirvosen kanssa.

– Ohjelmalla oli parhaimmillaan yli miljoona katsojaa. Sain Anitalta lempinimen kukkakeppi ja meistä tehtiin jopa parodia UIT:ssä. Helvetin hyvä! Kun pääsee parodian kohteeksi niin silloin tietää, että on onnistunut.

Provokatiivinen? Kaivanto ajautui monien vaiheiden kautta kasvoksi Muutos 2011 -puolueeseen, jonka riveistä hän pyrki eduskuntaan. Kaivannon poliittiset mielipiteet ovat kärkeviä, niin kärkeviä, että hän on suututtanut monet puoluetoverinsa. Muutos 2011 ”savusti” hänet ulos riveistään. Biisinsä Gastronomikannibaali videolla Kaivanto pyörii oikeistopopulisti Seppo Lehdon (juuri se, joka näytti eduskunnassa natsitervehdystä) kanssa pelkät essut päällä räppäämässä mamut makkaroiksi. Viesti ei mielestäni jää epäselväksi, vaikka Kaivanto väistää ottamasta vastuuta sanoituksestaan.

– Vastuu on kuulijalla, kuittaa satiirikoksi ja humoristiksi tunnustautuva Kaivanto.

Missä menee satiirin ja kansankiihottamisen välinen raja, voi joku tietenkin kysyä, kun videossakin kainaloaan tuulettava Lehto grillaa makkaraa ja hoilaa ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais, mitäpä ei gastronomikannibaali maistais”. Sanoituksesta vastaava Kaivanto täydentää viestiä ”minkälainen herkku on bosniakki?” Satiiria? Miksi tällaista?

– Koska olen siinä aika hyvä, parempi kuin monet nykyräppärit ja 70-luvun taistolainen laululiike yhteensä, vastaa Kaivanto.

Niinkö? Sitä voi arvioida Kaivannon omalla YouTube-kanavalla, missä videoita on kymmeniä – joukossa toki epäpoliittista vakavampaakin musiikkia. Jussi Halla-ahon tuomiosta inspiraationsa saaneella videolla Geneettinen erityispiirre Kaivantokin pääsee heilauttamaan tuttua Hitlergruß-tervehdystä. Tyhmempi kuulija ei voi taaskaan olla varma, että pilkataanko tässä nappisilmiä vai juoppoja savolaisia. Kaivannon huumori taitaakin olla niin kieroa, ettei sitä tajua savolainenkaan.

– Natsitervehdyksen parodiointi on Chaplinista alkaen ollut totalitarismin vastustamisen symboli tyyliin ”haistakaa paska koko valtiovalta”. Geneettinen erityispiirre -video on muutenkin silkkaa irwinismiä, vaikka kyllä mun esittämistavassa on myös Loiria, huumoria. Huumorini on savolaista, eli vastuu on aina kuulijalla. Suuret idolini ovat Juice ja Spede, kaksi äärimmäisen vittumaista savolaista. Olen vaimonkin valinnut sillä perusteella että hän on Savosta, Kerimäeltä.

Myös Kaivannon Lahden kaupunginteatterille säveltämä musikaali Leyla ja Daniel (libretto Pasi Toivanen) oli provosoivan poliittinen käsitellessään maahanmuuttoa ja kunniaväkivaltaa.

– Hätkähdyttävää, kuinka pian Suomen todellisuus alkoi muistuttaa dystopiaamme.

Ristiriitainen? Italoiskelmien tuntijana Kaivanto on varmasti Suomen kovimpia. Hän on itsekin levyttänyt italiaksi (keväällä julkaistiin Kaivanto & Zorama: Luci -singlevideo) ja saattanut mm. Toto Cutugnon ja Kari Tapion yhteen. Italiankielen Kaivanto hallitsee niin, että Pentti Hietanen kääntyi juuri hänen puoleensa kun Euroviisuihin tarvittiin italiankielinen teksti. Mutta viisuista lisää tuonnempana. Samaan linjaan putoaa fanaattinen suhtautuminen argentiinalaiseen tangoon. Voitko kuvitella gastronomikannibaalin laulavan espanjaksi El Pequeño Corazon (Pieni sydän)? Kaivanto on tehnyt argentiinalaisen Alejandro Polemannin kanssa jo kaksi levyllistä tangoja, ja kolmas on suunnitteilla. Voikin kysyä, onko Kaivanto onnistunut suututtamaan koko suomalaisen median, vai miksei suomalaisten tangojen espanjaksi kääntäminen ole ylittänyt uutiskynnystä?

Rohkea? Yksi osoitus Kaivannon rohkeudesta – tai herkemmälle katsojalle mauttomuudesta – on Muutos 2011 -puolueen europarlamenttiehdokas Helena Erosen kanssa tehty musiikkivideo Suoraan asiaan (Démocratie directe). Politiikkaa parodioivassa videossa ja tekstissä Kaivanto naittaa mutkattomasti erotiikan ja EU-vastaisen politiikan. Pehmopornoilua tihkuvassa neliminuuttisessa action-pläjäyksessä Kaivanto ja Eronen muhinoivat vain lakanoihin kääriytyneenä milanolaisessa hotellissa ja kuiskuttelevat toisilleen pikkutuhmia – tai vaativat poliittista toimintaa. Kappaleen esikuvana on varmasti ollut niin Esa Saarisen Poikarakkaus kuin Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin esittämä kutuklassikko Je t’aime.

Äärivasemmalla touhuavalla Eespäin!-videolla Kaivanto lyttää kolmessa minuutissa räppäri ”Kansojen isä” aka Aapo Toivasen kanssa koko suomalaisen populaarikulttuurin Cheekistä Dannyyn hokemalla ”vittu mitä paskaa”. Laulussaan On tullut aika (polttaa Suomen passi) Kaivanto hylkää jo koko Suomen ja anoo turvapaikkaa Roomasta.

Voitte huokaista helpotuksesta. Poliittinen osuus on ohi! Nyt kun luurangot on siivottu eteisaulasta autotalliin voidaan siirtyä Euroviisuihin. Lausanne, Sveitsi – olkaa hyvä!

Kaikkien aikojen paras häviäjä

Kaivanto on seurannut tiiviisti Euroviisuja 80-luvulta asti – kolmelta tontilta: fanina, toimittajana (Ylen ja paikallisradioiden) sekä lauluntekijänä. Tekijänä viisulippua ei ihan ole irronnut, vaikka läheltä on pitänyt. Sitä vastoin toimittajana ja kommentaattorina Kaivanto on käynyt kisoissa useita kertoja.

– Olen yrittänyt päästä viisuihin aina kun on ollut avoin kilpailu, jo 15-vuotiaasta asti, helvetin kovien artistien kanssa. Tässä – niin kuin monessa jutussa – on ollut jotenkin väärä ajoitus ja huono onni. Vuonna 89 olin ensimmäistä kertaa toimittajana Sveitsin Lausannessa. Olin ”Anneli Saariston maskottina” – sanon aina – onhan hän suuri idolini.

Viisukappale La Dolce Vitan mukaan nimetyllä levyllä oli Kaivannon ensimmäinen kaupallisesti levytetty laulu, italialaiseen runoon sävelletty tehty Yö Caprilla.

– Sävelsin sen alle parikymppisenä tangobändiäni Los Leotardosta varten. Kävin Turussa esittelemässä biisejäni Annelin kotona ja hän ihastui sävellykseeni. Sehän on siitä erikoinen laulu, että kun runo on lyhyt, niin lisäsin joka säkeistön perään lallatusta. Se oli jo mukana Ylen musiikkistudioilla tehdyssä ohjelmanauhassa ja esitin sen myös MTV:n Toivotaan toivotaan -ohjelmassa.

Saariston latinalaisvaikutteiseen linjaan Kaivannon tangoperehtyneisyys tuli kuin tilauksesta ja yhteistyö onkin jatkunut tiiviinä. Vuonna 1999 Kaivanto tuotti puolet Saariston Helminauha-levystä ja suunnittelee nyt Annelille uusia levytyksiä.

Mutta takaisin Euroviisuihin ja Lausanneen, missä Kaivanto oli siis toimittajana – ei Ylen vaan paikallisradion. Vantaalaisen Radio Lohen nuori toimittaja oli napattu Radio Ykkösen DJ Black Miken vetämään yöradioon. Siitä lähti Kaivannon ura musiikkijournalistina, vaikka ala oli kyllä tuttu isän, tv-kuvaaja Arto Kaivannon myötä. Hän on pitkän linjan yleläinen – ja on kuvannut myös monet poikansa videoista.

– Lausannessa tein tulkkaushommia ja juttuja paikallisradiotoimittajana. Siitä Yleisradion Erkki Pohjanheimo suuttui silmittömästi. Hän oli sitä mieltä, että se oli Ylen brändi ja formaatti. Seuraavana vuonna hän ei tietenkään halunnut minua enää kisoihin Jugoslaviaan. Tutustuin kuitenkin heidän edellisen vuoden voittajaansa, Riva-bändiin, joka oli Finnjetillä ja Espoo Gardenissa keikalla. Kävin haastattelemassa heitä ja kerroin, että “meillä on vähän sisäpoliittisia vaikeuksia – varmaan ymmärrätte”. He tietenkin ymmärsivät, ja onnistuin akkreditoitumaan kisoihin Jugoslavian edustajana! Siitä vasta Pohjanheimo suuttuikin ja yritti saada minulle porttikieltoa koko kisoihin. Eihän se onnistunut. Minulla on tämmöinen ihme karma, että aina tulee hirveä konflikti joka jutusta.

Seuraavana vuonna Kaivanto teki Leena Nilssonille sävellyksen, jonka Turkka Mali sanoitti. Pääsyn finaaliin piti olla lähes varma.

– Helvetin hieno biisi, joka on edelleen pöytälaatikossa. Rele Kosunen teki hienon sovituksen. Me jäätiin kuulemma ”ensimmäiselle varasijalle”. Oli päivänselvää, että syy oli se, ettei minua haluttu kisoihin. Se oli niin väärin muuta tiimiä kohtaan. Beat voitti silloin ja jäi viimeiseksi. Seuraavana vuonna 91 Carola voitti hyvin samantyyppisellä biisillä.

Vastaavia tapauksia on Kaivannon mukaan muitakin. Kaivanto manaa, ettei ole kertaakaan päässyt avoimesta kilpailusta finaaliin vaikka yritystä on ollut joka kerta.

– Vuonna 2002 teimme Kisu Jernströmin kanssa oopperalaulaja Raimo Sirkiälle Eternamente Marian, joka ei päässyt karsintoihin vaikka Sirkiä veti demolla niin upeasti kuin vain oopperalaulaja osaa. Olimme taas edellä aikaamme. Andrea Bocelli -buumi tuli viisuihin myöhemmin.

Piti odottaa vuoteen 2006 ennen kuin tärppäsi. Sirkiälle tehty Eternamente Maria meni Tomi Metsäkedolle ja finaalipaikka aukesi. Kisalippukin oli lähellä.

– Minähän olen kaikkien aikojen paras euroviisuhäviäjä, kun jäin kakkoseksi kannattamalleni Lordille. Me noustiin yllättäen päähaastajaksi. Oli Lordin tv-kampanja, jossa mainostettiin Tomi Metsäketoa muistuttavaa hahmoa käyttäen, että “Vastakkainasettelun aika ei ole ohi”. Tiukille meni. Vielä puhelinäänet olivat tasan, mutta hävittiin sitten tekstareissa.

Kaivanto oli kuitenkin Lordista innostuneena hommannut Ateenaan matkat ja hotellin jo ennen kuin hän edes tiesi tekstinsä kilpailevan edustuspaikasta. Loppujen lopuksi reissun rahoitti Seiska, jonka kommentaattorina Kaivanto oli. Kaikkien aikojen häviäjä pääsi juhlimaan suomalaisten historiallista voittoa. Toisen kerran Kaivannon biisi oli Suomen finaalissa, kun kutsukilpailussa vuonna 2010 Pentti Hietanen tilasi häneltä italiankielisen tekstin. Syntyi Il mondo è quì.

Vaikkei Eurovision-finaalipaikkaa olekaan irronnut, oli Kaivanto Milana Misicin kanssa edustamassa Suomea Kultainen Hirvi -musiikkifestivaaleilla Romanian vuonna 2004. Kappaleena oli Kaivannon L’amore impossibile (sekä yksi romanialainen laulu).

– Se oli kuin Euroviisut pienoiskoossa. Samana päivänä oli karsinnat ja finaali. Me panostettiin siihen, tehtiin sinkkujulkaisu ja Teuvo Loman teki meille vaatteet ja stailas mun hiukset.

Mediapöhinästä huolimatta kisamenestystä ei Brasovissakaan tullut. Pettymyksistä huolimatta Kaivanto kertoo, kuinka etuoikeutettu hän on saatuaan tavata monet viisuvoittajista henkilökohtaisesti.

– Olen ollut etuoikeutettu. Se, että on saanut tutustua toisiin tekijöihin ja laulajiin eri kielillä on ollut hienoa. Mun koko kieliharrastushan on lähtenyt Euroviisuista. Olen myös tavannut eri maiden toimittajakollegoita ja verkostoitunut.

”Katastrofaalisten Suomen kisojen jälkeen” Kaivannon euroviisuinnostus alkoi hiipua. Nuorena syttynyt rakkaus argentiinalaista tangoa kohtaan oli kuitenkin lämmennyt.

Väärin ymmärretty romantikko

Kaivannon tangohimo syttyi jo Sibelius-lukiossa 80-luvulla. Lukiobändin pohjalle syntyi Los Leotardos Petri Ikkelän tultua mukaan. Bändi pääsi säestämään Anneli Saaristoa niin levylle kuin livenäkin.

– Meillä oli yhteiskeikka hänen kanssaan Ikaalisten Sata-Häme Soi -tapahtumassa ja oltiin myös Savoy Teatterissa. Tammikuussa 89 pääsimme sitten mukaan levyntekoon kahden raidan verran, joista toinen oli minun Yö Caprilla ja toinen Sirkka-Liisa Sassin Viha-rakkaus. Se Ikaalinen oli viimeinen keikkani bändissä. Helvetin hieno keikka, Anneli ja minä olimme tasa-arvoisina solisteina. Sitten bändi erotti äänin 4-2 mut omasta bändistäni, koska Jaakko Salo oli sanonut, etten osaa laulaa tarpeeksi hyvin – tietysti hän olikin ihan oikeassa. Sen erottamisen jälkeen mulle tuli hirveä vitutus koko tangoon ja lopetin sen. Suomessa Ikkelällä oli monopoli, ei kukaan täällä osannut silloin vielä soittaa bandoneonia niin kun hän. Mun tilalle Porin Jazzin keikalle tuli Merja Larivaara. Siihen se bändi sit loppukin. Harmi.

Aika paluulle tangon pariin oli kuitenkin kypsä 15 vuoden päästä, jolloin Kaivanto teki suomalaisia tangoja levyllisen Alejandro Polemannin yhtyeen kanssa. Aires de Finlandia vol. 1 – Kaukaisin Euroopan maa sisälsi suomalaisia ikivihreitä niin suomeksi kuin espanjannoksina. Yhteistyö argentiinalaisen Polemannin kanssa käynnistyi vuonna 2004, jolloin Kaivanto kävi ensi kertaa tangon mekassa, Buenos Airesissa. Levy näki päivänvalon 2007.

– Meillä oli julkkarit Suomessa kesäkuussa. Otin helvetinmoiset tappiot, mutta henkisesti se kannatti.

Tangokone lähti käyntiin ja vuonna 2010 Aires de Finlandia -levyn täysin espanjankielinen versio ilmestyi Argentiinassa.

– Meillä oli Argentiinassa kymmenisen keikkaa. Päästiin kaikkiin isoihin päivälehtiin ja radioon. Mutta Suomessa ei taaskaan riviäkään missään. Se oli minulle viimeinen pisara. Päätin, ettei minulla Suomessa ole mitään muuta järkevää tekemistä enää kuin politiikka. Niinpä lähdin piipahtamaan politiikkaan toisen kerran elämässäni. Uskon kiinalaiseen horoskooppiin. Nämä jutut menee 12 vuoden sykleissä. Täsmälleen sama juttu oli 12 vuotta aikaisemmin kun olin nuorsuomalaisten ehdokkaana 99. Ja sitä ennen vuonna 96 olin eurovaaliehdokkaana – pääsin ehdokkaaksi kun olin julkkis. Silloin jo huomasin kuinka tuhoisaa se on uralle, jos puolue ei ole Vasemmistoliitto. Olen kyllä tietysti Timo Soiniakin lahjakkaampi populisti, mutta väärät mielipiteet. Ne väärät mielipiteet. Ja väärä maa.

Ehkä Kaivanto on tuleva populistipuolueen ääniharava? Kaivanto on kuitenkin palannut musiikin pariin, eikä ole antanut periksi vaikkei hänen töitään olekaan valtamediassa noteerattu. Uusia lauluja syntyy ja mies aikoo talvehtia Argentiinassa uutta tangolevyä valmistellen. Politiikka on jäänyt mutta eivät kantaaottavat laulut – Siltapyrotekniikan alkeet -levy ilmestyy pian. Romanttisempia biisejä on myös valmiina Saariston comebackiin ja levyllinen italoiskelmiä on suunnitteilla. Ehkä Kaivanto onkin vain väärinymmärretty romantikko, jonka yhteiskuntakritiikkikin on vain romantiikkaa äiti maata kohtaan?

– Ihan kaikkein rakkain laini mulle on Anneli Saaristolle Puolan euroviisun  käännösversioon (Avaruuteen) ujutettu ajatus: ”Kun sodat ja muukin sivistys on perhosten siiveniskuja vain.” Luultavasti en pysty koskaan ylittämään tuota.

Uudet mallikustannussopimukset

Julkaistu

Kaikki alkaa siitä, että tekijällä on teokseensa kaikki oikeudet. Sen jälkeen tulee Suomen oikeusjärjestelmässä vallitseva sopimusvapauden periaate. Se sisältää oikeuden päättää siitä, kenen kanssa sopimuksia tekee, mitä sopimukset sisältävät ja missä muodossa sopimuksia tekee. Musiikin kustantaminen on siis vapaaehtoinen sopimussuhde tekijän (säveltäjä, sanoittaja, sovittaja) sekä kustantajan välillä.

Alun perin säveltäjän intressi tehdä yhteistyötä kustantajan kanssa syntyi tarpeesta saada valmistettua teoksesta nuotit, jotta teosta voitiin esittää mahdollisimman laajalti. Tekijänoikeusjärjestelmän kehittyessä säveltäjä luovutti kustantajalle osuuden omista tekijänoikeuskorvauksistaan kompensaatioksi  nuotinpainamiskustannuksista. Samalla kustantajalle syntyi motiivi käyttää nuotteja ja partituureja markkinointivälineenä, jotta teokselle saataisiin mahdollisimman paljon esityskertoja. Näin kustantajan rooliin tuli myös sävyjä teosten käytön edistämisestä, eli markkinoinnista.

Ajat kuitenkin muuttuvat, samoin kustantajan rooli, ja se vaikuttaa myös kustannussopimusten sisältöön. Ensimmäinen suomalainen musiikin mallikustannussopimus on vuodelta 1985. Se sisälsi viittauksen kustantamisen yleisiin ehtoihin. Vuonna 1996 sopimukseen tehtiin suuri muodollinen muutos, eikä sopimus enää sisältänyt viittausta yleisiin ehtoihin, vaan kaikki sovittiin sopimuksen tekstissä. Vuonna 2008 tehtiin verrattain pieni muodollinen muutos, mutta se sisälsi kuitenkin nuottipakon korvaamisen nuottioptiolla.

Aiemmat mallikustannussopimukset on laadittu Suomen Musiikkikustantajat ry:n, Suomen Säveltäjät ry:n sekä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n yhteistyöllä. Tällä samalla kolmikannalla on tehty myös uusin mallikustannussopimus. Työ sujui erittäin hyvässä hengessä ja kaikkien neuvotteluosapuolien näkemyksiä kunnioittaen.

Sopimuksen ajan tasalle saattamisessa huomioitiin se, et-tei-vät sekä tekijän että kustantajan intressit välttämättä enää aina sisällä nuotin valmistamista. Tällöin motiivi sopimuksen tekemiseen on kustantajan korostunut rooli teoksen tallentamisen ja esittämisen edistäjänä.

Uusia sopimuksia on kaksi: nuotillinen sopimus sekä nuotiton sopimus.  Nuotillinen on perinteinen kustannussopimus, joka sisältää graafisten oikeuksien siirtämisen kustantajalle. Nuotiton sopimus korostaa kustantajan roolia teoksen edistäjänä, managerina, ja siinä on molemminpuolinen optio graafisista oikeuksista.

Uudistuksessa pidimme olennaisena sitä, että sopimukset olisivat mahdollisimman helppolukuisia, ja että niissä vältettäisiin tarvetta kyvylle osata tulkita asioita rivien välistä. Asiat käsitellään selkeästi vaihe vaiheelta. Ensin käsitellään sopimusalue, sen jälkeen sopimuksen kesto, jonka määräaikaisuusvaihtoehto on nyt visuaalisesti selkeä. Sopimus etenee loogisesti ja antaa mahdollisuuden sopia vapaasti kaikesta ilman annettuja määreitä (lukuun ottamatta tekijänoikeuslakiin ja Teoston jakosääntöön perustuvia asioita).

Kaikki alkaa siis siitä että on tekijä ja on teos. Sen jälkeen tulee terveeseen kilpailuun ja liiketoimintaan ohjaava sopimusvapaus ja sen sisältö. Tämän jälkeen tekijän ja kustantajan suhdetta määrittävät tekijänoikeuslaki sekä Teoston jakosääntö. Osapuolten välinen sopimus on lopulta ensisijainen oikeuslähde tekijän ja kustantajan oikeussuhdetta tarkasteltaessa.

Mallikustannussopimuksia on suositeltavaa käyttää, jos suhde tekijän ja kustantajan välillä on syntymässä. Toisin sanoen silloin,  jos tekijä kokee tarpeelliseksi kustannuttaa sävellyksensä, sanoituksensa ja/tai sovituksensa ja siitä kompensaatioksi luovuttaa kustantajalle osuuden omista tekijänoikeuskorvauksistaan, ja kustantaja on valmis ottamaan sille siirretyn vastuun vastaan.

Kiitän neuvottelukumppaneita Pekka Sipilää ja Jari Eskolaa hyvästä yhteistyöstä.

ps. Mallikustannussopimuksia käsitellään tarkemmin seuraavassa Selvis-lehdessä. Niihin voi tutustua Elvisin nettisivuilla: elvisry.fi > sopimukset

Cd-keräilijä

Julkaistu

Muutama vuosi sitten vanhin poikani, silloin yli parikymppinen, kysyi neuvoani tietyn Beatles-biisin löytämisessä, juuri ennen spotify-aikakautta. Istuin työpöytäni ääressä, takanani isohko kokoelma cd-levyjä, ja alahyllyllä vielä rakkaimmat vinyyli-LP:tkin. Kerroin pojalleni, että kyseinen Beatles-laulu löytyy ”valkoiselta tuplalta”. Poitsu siirtyi hyllylle ja nopeasti löysikin etsimänsä cd:n, otti mukaansa ja poistui omaan huoneeseensa siirtämään biisiä pienelle iPodilleen, joka oli kova sana silloin taltiointipuolella.

Pienen hetken päästä poika palasi Beatles-cd:täni kädessään heiluttaen, ja kysyi: ”Mihin mä paan tän”? Sanoin, että ”hyllyyn tietty, samaan paikkaan mistä otitkin sen”. Hymy levisi jälkikasvuni naamalle, ja hän totesi: ”Ai niin, sä keräät näitä.”

Niinpä niin, ymmärsin olevani vanhanaikainen keräilijä, joka ei lataa musiikkia millekään taskukuljetettavalle laitteelle, pidän originaalilevyjä hyllyssä ja haikailen aikaa, jolloin oli vain vinyylejä, isoja hienoja kansikuvia, jotka tutkittiin läpikotaisin moneen kertaan, puhumattakaan soittokerroista!

Pojan suhtautuminen cd-levyyn esineenä, jota pidetään (hah) hyllyssä, kertoo hyvin yleisemminkin cd-levyn esinearvon katoamisesta. Ymmärrettävästi tekninen kehitys kulkee kulkuaan ja avaa näitä uusia mahdollisuuksia ladata “kamaa”.

Ei voi olla helppoa taistella cd-levyn itseisarvon puolesta, kun esim. meidän ikioma Nokiamme kauppasi taannoin uusia puhelimiaan isoilla kampanjoilla, joissa puhelimen hinnan mukana, kylkiäisenä ikäänkuin, tulee miljoona biisiä. Mikä silloin onkaan musiikin arvo, tällaisessa arvomaailmassa. Ilmaista kertakäyttökamaa!!!

Ollaan tässä tietty itsekin syypäitä musiikin arvostuksen muuttumiseen, liikaa merkityksettömiä levyjä joka genressä, onnistumisprosentin ollessa keskimäärin 15–20 prosentin luokkaa. Täytettiin ahdasta pientä kotimaista markkinaa iskelmä- ja rokkilevyillä, joita saattoi tehdä kuka vaan vähän julkisuuteen päässyt b-brother, missi tai urheilija, tosi-tv-tähti, kilpailuvoittaja ja vielä eri määrä prinssi-prinsessojakin. Sisällöistä ei niin väliä, sillä populismi ja julkkiksen ajankohtaisuus toi myyntiä riittävästi. Kertakäyttökamaa!!

Aikaa myöten sisällöttömyys ei jää yleisöltä huomaamatta, ja se antaa kuvaa kotimaisesta musabisneksestä. Ehkäpä tänä päivänä moni ajatteleekin musiikkia eri tv-formaattien jatkeeksi, käyttöaineeksi ohjelmissa, joissa tehdään vanhoista hittibiiseistä eritasoisia karaoke- tai uusioversioita, ja yhdistetään samaan ohjelmaformaattiin eri genreistä tulevia, eri-ikäisiä artisteja. Hyvää tässä alan kurimuksessa on tietty joidenkin tv-ohjelmalevyjen valtava myynti.

Henkilökohtaisesti liputan kuitenkin korkeammalle niiden artistien arvon, jotka tulevat vielä esiin ja pinnallekin vanhaa perinteistä, tv-kilpailutonta tietä, jossa rakennetaan uraa vuosiksi eteenpäin, ja kestetään ensilevyjen tahmea myyntikin. Artistien pitkä ura antaa meille biisintekijöillekin paremman mahdollisuuden säilyä tässä ammatissa.

Ja siksi lippu ylös rohkeille projekteille ihan viime aikoina: Willbergin Pepen Saimaa, siis Mikkolan Matin, sekä Irina Björklundin ranskankielinen tunnelmalevy. Kannattaa siis erottua, tavalla tai toisella, mieluiten laadulla!

Hyviä räppejä, hiphoppeja ja poppeja kaikilta matkaan!

Esa Nieminen
Kirjoittaja on säveltäjä, tuottaja ja Elvis ry:n hallituksen jäsen

Työvoittojen viikko

Julkaistu

Lokakuun toisella viikolla saatiin monta musiikintekijöiden kannalta hyvää uutista.

Teoston ja sen jäsenjärjestöjen ehdotus verolain muutoksesta oli lähetekeskustelussa eduskunnan täysistunnossa. Ehdotuksen pääpointti on, että tekijänoikeustuloja voitaisiin jatkossa tulouttaa musiikintekijän yritykselle. Lakialoitteen esitteli Pia Kauma (kok.) ja sen sisältö sekä perustelut olivat juuri sitä mitä haluttiin.

Maamme hallitus on antanut esityksen tekijänoikeuslain muuttamisesta. Se sisältää muun muassa ns. kohtuullisen korvauksen pykälän, jonka mukaan ”Tekijänoikeuden luovutuksesta tehtävän sopimuksen tulee olla kohtuullinen sekä oikeuksia luovuttavalle tekijälle että oikeuksien luovutuksensaajalle”. Tämäkin meni toivotulla tavalla.

Lakiin ehdotetaan mahdollisuutta estää tuomioistuimen määräyksellä myös sellaisten laittomien palvelujen saanti, joiden ylläpitäjä on tuntematon. Elvis ry:n toiveena oli, että luvatonta verkkojakelua olisi voitu tulevaisuudessa rajoittaa myös lievemmällä keinolla, nimittäin huomautuskirjemenettelyllä. Siitä on saatu Ranskassa hyviä kokemuksia – toisin kuin esimerkiksi Effin suunnalta on väitetty.

Verolain ja tekijänoikeuslain muutokset eivät ehkä toteudu kevääseen mennessä, jolloin valitaan uusi hallitus. Siinä tapauksessa lobbaus näiden asioiden puolesta jatkuu seuraavalla hallituskaudella. Ja ainakin tekijänoikeus- ja tekijäjärjestöjen puolelta se on läpinäkyvää, kuten Elvisin puheenjohtaja Kaija Kärkinen kirjoittaa uusimmassa Kaijastuksessaan (s. 17).

Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloite sai tyrmäysiskun ja on kaatumassa omaan mahdottomuuteensa. Eduskunnan sivistysvaliokunta on nimittäin antanut lausunnon, jonka mukaan aloitteessa ehdotetuissa lakimuutoksissa on sisäisiä ristiriitaisuuksia ja ne ovat yhteensopimattomia voimassa olevan lainsäädännön kanssa (mm. EU:ssa säädetyt lait). Siksi niitä ei voida ainakaan sellaisenaan hyväksyä.

Seuraavaksi aloitetta käsitellään eduskunnassa, ja jos kaksi kansanedustajaa tekee hylkäämiselle vastaehdotuksen, aloitteen käsittely jatkuu. Järkeä-aloitteen kannattajat ovat jo aloittaneet kampanjoinnin näiden ”kahden rohkean” löytämiseksi. Aloitteen Facebook-ryhmässä pettyneet keskustelijat ovat nyt mm. sitä mieltä, että ”systeemi on mätä”, eikä mikään kansalaisaloite kuitenkaan koskaan tule menemään läpi.

Tunteet siis kuohuvat ja huomaamatta jää se seikka, että valiokunnan mielestä opetus- ja kulttuuriministeriön tulisi harkita aloitteesta mahdollisesti johtuvaa lainvalmistelun tarvetta. ”Elämme uudessa digitaalisen ympäristön ajassa, jossa tekijänoikeuslainsäädännön soveltuminen tämän hetkiseen toimintaympäristöön on suuresti muuttumassa niin ammatinharjoittajan, elinkeinoelämän kuin kuluttajankin näkökulmasta”.

Myös tekijänoikeuksien EU-lainsäädäntöä ollaan uudistamassa, mikä tulee varmasti vaikuttamaan omaan lainsäädäntöömmekin.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen kannattajat ovat onnistuneet yhdessä tavoitteessaan: tekijänoikeuslain muutostarpeista on syntynyt aktiivista keskustelua. Aloitteella on ollut myös yksi bonusvaikutus: sen myötä tekijänoikeuksien puolustajat ovat tiivistäneet rivejään entisestään.

Sanna Korkee
Päätoimittaja

Hae Music Finlandin teosvientitukea 15.11. mennessä

Julkaistu
Music Finlandin teosvientituet ovat nyt haettavissa. Teosvientituki on osa Music Finlandin teosvienninedistämisstrategiaa, jolla tuetaan suomalaisten säveltäjien, kirjoittajien, tuottajien ja heidän edustajiensa kansainvälistymistä ja vientiä. 

 
Tuella kannustetaan kirjoittajia, säveltäjiä ja kustantajia esimerkiksi osallistumaan kansainvälisiin co-write-workshopeihin, tekemään teosvientimatkoja sekä oma-aloitteisia co-write-matkoja ja matkustamaan teostensa esityksiin ulkomaille. Tukea voi käyttää myös muihin teoksen vientiä edistäviin toimenpiteisiin sekä kansainvälisten kumppanien Suomeen suuntautuviin matkoihin.
 

Hae nyt Music Finlandin Teosvientitukea

Julkaistu
Music Finlandin teosvientituet ovat nyt haettavissa. Teosvientituki on osa Music Finlandin teosvienninedistämisstrategiaa, jolla tuetaan suomalaisten säveltäjien, kirjoittajien, tuottajien ja heidän edustajiensa kansainvälistymistä ja vientiä. 

 
Tuella kannustetaan kirjoittajia, säveltäjiä ja kustantajia esimerkiksi osallistumaan kansainvälisiin co-write-workshopeihin, tekemään teosvientimatkoja sekä oma-aloitteisia co-write-matkoja ja matkustamaan teostensa esityksiin ulkomaille. Tukea voi käyttää myös muihin teoksen vientiä edistäviin toimenpiteisiin sekä kansainvälisten kumppanien Suomeen suuntautuviin matkoihin.
 

Georg Malmstén -säätiön tunnustuspalkinto Esa Niemiselle

Julkaistu
Georg Malmstén -säätiö on luovuttanut 10 000 euron arvoisen Georg Malmstén -tunnustuspalkinnon Esa Niemiselle hänen ansioistaan musiikkialalla.

 
Esa Nieminen (s. 1952) on säveltäjä, kapellimestari ja tuottaja, joka on jo vuosikymmenten ajan kuulunut keskeisiin suomalaisen populaarimusiikin vaikuttajiin. Niin levy-yhtiöiden palveluksessa kuin itsenäisenäkin tuottajana hän on määrätietoisella näkemyksellään onnistunut kehittämään iskelmän ja popin ilmaisua oloissamme merkittävästi. Yhteistyöartistien rivistö ulottuu Frederikistä, Markku Arosta ja Paula Koivuniemestä Katri Helenan, Lea Lavenin ja Yölinnun kautta Kirkaan, Jari Sillanpäähän ja Anna Erikssoniin. Mittavan äänitetuotannon ohella Nieminen on toiminut useiden kiertueiden, sekä erilaisten konserttituotantojen kapellimestarina ja sovittajana.
 
60-luvun nuorena Esa Nieminen on vahvasti angloamerikkalaisen popmusiikin kasvattama, ja siinä piilee hänen tekijäpersoonallisuutensa ydin: maassamme vahvasti vaikuttanut slaavilainen kaiho on Niemisen sävelkielestä kadonnut jäljettömiin. Lähes leimallisesti originaalimateriaalista koostuneiden albumituotantojen parissa työskenteleminen on johtanut myös laajaan yhteistyöhön kotimaisten sanoittajien kanssa, Juha Vainiosta Sinikka Svärdiin ja Jari Saloseen. Voidaan sanoa, että Nieminen on hyvin selkeästi jatkanut Toivo Kärjen ja Jaakko Salon viitoittamaa tietä erityisesti lauluteksteihin huomiota kiinnittävänä tuottajana.
 
Musiikintekijänä Esa Niemisellä on finaalitason menestystä usean kotimaisen sävellyskilpailun parissa, ja hänen genreskaalansa ulottuu lastenlauluista musikaaliin asti. Kaiken lisäksi hän ei ole kaihtanut kommentointia alan lieveilmiöistä, ja on myös perustellusti kritisoinut sellaisia kehitysnäkymiä, joihin on aihetta ollut. 
 
Georg Malmstén -säätiön tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet Paul ”Nacke” Johansson vuonna 1999, Pentti Lasanen vuonna 2002 ja Kaj Backlund vuonna 2008.
 
Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n vuonna 1982 perustaman Malmstén-säätiön tarkoituksena on edistää ja tukea luovaa suomalaista kevyttä musiikkia. 
 
 
Lisätiedot:
Pekka Nissilä
Georg Malmstén -säätiön puheenjohtaja
040-520 1022
 

Yle ja katalogimusiikki – säästöä säveltäjän ja draaman kustannuksella?

Julkaistu

Markus Nordenstrengin (toinen oikealta) vetämään paneelikeskusteluun Musiikki&Media-tapahtumassa osallistuivat säveltäjä Karl Sinkkonen, ohjaaja Johanna Vuoksenmaa, Teoston lakiasiainjohtaja Risto Salminen sekä Ylen luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén. Kuva: Anna-Kaisa Kaplas 

Tampereen Musiikki & Media -seminaarit päätti vetämäni paneelikeskustelu Ylen katalogimusiikkipolitiikasta. Pöydän takana istui vakavia naamoja. Jo esittelyosuudessa ohjaaja Johanna Vuoksenmaa painotti kieltäytyvänsä johdonmukaisesti tekemästä mitään tuotantoja, joissa vaadittaisiin käyttämään katalogimusiikkia. Yleisradion luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén puolustautui alleviivaten, että kyseessä on kokeilu, joka starttasi pari vuotta sitten. Katalogimusiikin osuus koko julkisen mediatalon musiikkibudjetista on Vilénin mukaan toistaiseksi vain prosentin luokkaa.

Säveltäjiä paneelissa edustanut Karl Sinkkonen piti Vilénin esittämää prosenttilukua harhaanjohtavana, koska se sisältää televisio-ohjelmien ohella kaiken Ylen radiokanavien soittaman musiikkivirran. Sinkkosen kysymykseen katalogimusiikin prosenttiosuudesta Ylen draamatuotannoissa Vilén ei osannut antaa vastausta. Vilénin mukaan ruotsalaisen Epidemic Sound –musiikkikirjaston käytöstä on saatu Ylen henkilökunnalta pääosin positiivista palautetta. 

Johanna Vuoksenmaa sanoi ymmärtävänsä jossain määrin Ylen tuottajia. Epidemic Sound kun perustuu avaimet käteen periaatteeseen, jolloin musiikin tekijänoikeuksista ei tarvitse murehtia. Synkronoitavan musiikin oikeudenomistajien tavoittaminen tiukalla aikataululla voi olla ohjaajan mukaan haastavaa, varsinkin kesäaikaan, jolloin suomalaiselokuvia useimmiten tuotetaan. Vuoksenmaa toivookin kotimaisilta musiikintekijöiltä ja näitä edustavilta järjestöiltä konkreettisia toimia lupakysymyskäytäntöjen nopeuttamiseen. Ohjaaja kokee silti, ettei musiikkikirjastojen valikoimia voi mitenkään verrata räätälöityyn score-musiikkiin.

Vilénin mukaan katalogimusiikkia on käytetty pääosin tv-ohjelmissa, joissa musiikki ei ole merkittävässä roolissa. Sinkkonen ihmetteli, miten Ylen tämän vuoden suurin draamasatsaus Syke voidaan sisällyttää musiikillisesti merkityksettömien tv-ohjelmien joukkoon.

Teostoa paneelissa edustanut Risto Salminen puolestaan pohti, miksi juuri musiikki on joutunut Ylen draamatuotannoissa leikkauksen kohteeksi. Jos katalogimusiikin osuus on vain prosentin luokkaa Ylen musiikkibudjetissa, mitä konkreettisia säästöjä sen käytöllä voidaan käytännössä tavoittaa? Vilén vastasi vihjaamalla Ylen katalogimusiikkikokeilun olevan osaltaan painostuskeino mediatalon neuvotteluissa tekijäjärjestöjen – eli käytännössä Teoston ja Gramexin – kanssa. Toisaalta Vilén sanoi Ylen lopettavan yhteistyön Epidemic Soundin kanssa jos ruotsalaisyrityksen toiminta osoittautuu yhtä epäeettiseksi kuin mitä mediassa on viime aikoina vihjailtu. 

Yle-johtaja valotti tv-maailman tuotantobudjeteista ja niiden haasteellisuudesta nykyisessä reaalitaloudessa. Korkeatasoisen ja kansainvälisesti kilpailukykyisen draaman hintalaput liikkuvat tänä päivänä helposti yli kymmenessä miljoonassa eurossa. Vastaavasti päättäjämme ovat kieltäytyneet lisäämästä indeksikorotuksia Ylen vuotuiseen, reilun 500 miljoonan euron kokonaisbudjettiin. 

Vilén ei koe, että Ylen hallinnoimaa Radion Sinfoniaorkesteria voitaisiin hyödyntää nykyistä enempää kotimaisissa elokuvamusiikkituotannoissa. Useat suomalaiset elokuvasäveltäjät ovat ihmetelleet RSO:n haluttomuutta ja joustamattomuutta äänittää score-musiikkia useampiin Yleisradion omiin tuotantoihin. Julkisesti tuettujen elokuvatuotantojen musiikkibudjetit valuvatkin tämän takia Bratislavaan, jonka sinfoniaorkesteria useat suomalaissäveltäjät ovat päätyneet käyttämään. 

Ratkaisuiksi panelistit maalasivat hedelmällisempiä neuvotteluja tekijöiden ja käyttäjien välille. Myös innovatiivisempia palveluita peräänkuulutettiin. Yhdeksi ratkaisumalliksi Sinkkonen kaavailee tv-ohjaaja Joona Tenan kanssa hiljattain aloittamaa, kokonaan kotimaista Nuotta Music -musiikkikirjastopalvelua. Pohdittiin myös, voisiko Suomesta tehdä verohelpotuksien avulla Irlannin kaltainen hub-satama kansainvälisille elokuvatuotannoille. Ilmiö kun tietäisi työllisyyttä paitsi suomalaisille elokuva- ja televisio-ohjelmien tekijöille, myös maamme elokuvamusiikintekijöille.

Markus Nordenstreng

Kirjoittaja on laulaja-lauluntekijä, muusikko, freelance-toimittaja ja Elvis ry:n hallituksen jäsen.