Musiikintekijät -logo

Korvat avaavat mielen ja sydämen

Timo Hietala Haastattelu

Korvat avaavat mielen ja sydämen

Harpa, The Nordic Film Music Days, torstai 28.8.2014

Pohjoismaiset elokuvamusiikkipäivät käynnistyivät Finnvoxille järjestetyillä ”etkoilla”. Paikalle oli saapunut noin parikymmentä säveltäjää, jotka saivat päivän aikana monipuolisen perehdytyksen tv- ja filmimusiikin työprosessista, aina suunnittelusta lopulliseen miksaukseen.

Aihetta avasivat lukuisia projekteja yhdessä tehneet elokuvaohjaaja Sakari Kirjavainen ja säveltäjä Timo Hietala. Lopputyöstöstä vastaava miksaaja Mikko Oinonen täydensi omalla kommenteillaan kaksikon luentoa. Kirjavaisen ja Hietalan historia näkyi jo miesten tavassa puhua; siinä missä pohdiskeleva Kirjavainen vielä kypsytteli ajatuksiaan, ehti elohopean lailla esiintynyt Hietala jo kertoa asian pihvin. Elävästi työstään kertonut Hietala saikin huumorin avulla vaikeudetkin kuulostamaan vain haasteilta. Kaikesta oli kuitenkin helppo aistia, että tämän työparin välillä vallitsi syvä molemminpuolinen kunnioitus. Ohjaaja on säveltäjän pomo ja häntä täytyy kuunnella.

Useita elokuvasävellyksiä tehnyt Hietala kertoi siitä asennemuutoksesta, johon säveltäjän on valmistauduttava ryhtyessään elokuvan tekoon.

– Vaikein operaatio on yhteistyö ohjaajan ja kuvan kanssa. Kun tulee ensimmäinen leffa, niin et olekaan enää yksin musiikkisi kanssa. Olet aina saanut tehdä omaa juttuasi ja sitten se ei enää olekaan sinun omaa musiikkia.

Sakari Kirjavainen on tehnyt laaja-alaisesti yhteistyötä eri tyyppisten artistien kanssa grönlantilaisista kurkkulaulajista Avantiin. Hietala suitsuttikin ohjaajaa poikkeuksellisen näkemykselliseksi tapaukseksi, joka pystyy tarkoin artikuloimaan mitä haluaa.

– Tunnekartta täytyy olla, millä lähdetään etsimään oikeata musiikkia. Auttaa hirveästi säveltäjää, jos ohjaaja kertoo selkeästi mitä haluaa. Sakari pystyy kertomaan, että tähän haluan Jukka Myllyksen soittamaan baritonitorvea, koska hän tietää että Myllys on paras, sanoo Hietala viitaten Hiljaisuus-elokuvan musiikkiin.

Kirjavaisen osuudet luennosta olivat hyvin jäsenneltyä pohdintaa. Ohjaajana hän katsoo tuotantoa laajemmasta näkökulmasta, kantaen myös vastuun lopputuloksesta.

– Ohjaajan vinkkelistä elokuva on kerronnallinen kokonaisuus ja audiovisuaalista taidetta. Ilman ääntä se ei ole kokemus. Se on ohjaajan näkemys tekijöiden tuottamasta materiaalista. Minä olen kuitenkin se henkilö joka on vastuussa kokonaisuudesta. Olen ensimmäinen katsoja ja minulla on valta kaikkeen materiaaliin, toivottavasti myös taito kertoa ohjaamani tarina persoonallisesti ja tehokkaasti.

Musiikki luo uusia tasoja

On helppo uskoa, että Kirjavainen jos kuka pystyy rakentamaan musiikilla elokuvaan tason, joka nousee kerronnallisesti merkitykselliseksi. Kaksikon viimeisin elokuvayhteistyö, Hiljaisuus (2011), on siitä hyvä esimerkki. Siitä esitettiin yksi avainkohtaus sekä lopun huipentuma – jos tässä yhteydessä sellaista sanaa voi käyttää. Näytetyt kohdat toivat mieleeni, kuinka vaikuttava kokemus sodanvastainen sotaelokuva minullekin oli. Ensi katsomisella en muista ajatelleeni kuinka hyvin musiikki elokuvaan sopi. Nyt kuullessani sen takana olleen pohdinnan, ja elokuvan harkitun kokonaisestetiikan, tuntui elokuva entistä hienommalta ja eheämmältä taideteokselta. Jopa Hietalan ennakkoon pelkäämä, Kirjavaisen tahdosta loppumusiikiksi valittu virsi, Suojelusenkeli (säv. P.J. Hannikainen, san. Immi Hellén), oli kaikkea muuta kuin banaalin alleviivaava – vaikka se näin kerrottuna siltä saattaisi tuntuakin.

Hietalan kauniisti polveileva sovitus on juuri sellainen taidonnäyte, jolla vanhoihin ja kuluneisiin sävellyksiin voidaan ladata uusia merkityksiä.

– Yksi ensimmäisiä ohjaajan oppimia asioita on kuvan suhde musiikkiin. Väärä musiikki virittää kohtauksen kuvat väärin, muuttaa rytmin, tuhoaa tunnelman ja näyttelijöiden suorituksen. Oikea musiikki tuo kohtaukseen uusia tasoja, aukaisee näyttelijöiden välisistä suhteista piilotettuja merkityksiä.

Kirjavainen puhui ohjaajan vastuusta varjella sitä olennaista, mikä tapahtuu näyttelijöiden välissä, kaikelta epäolennaiselta mitä elokuvan ympärillä tapahtuu.

Tyylitajuttomampi ohjaaja alleviivaa musiikilla jo kerrottua. Hietala pohtii kuinka vaikea ratkaisuja on tehdä, ja kuinka usein hyviä ratkaisuja on monia. Äänisuunnittelun ja säveltämisen välinen raja on häilyvä. Joskus hiljaisuus on erityisen perusteltua. Elokuvassa tapahtunut kuolema, jonka alla ei ole musiikkia, tulee todemmaksi, dokumentaarisemmaksi. Musiikki on hyvä tehokeino, jota ohjaajan täytyy käyttää harkiten. Parhaimmillaan musiikki luo uusia tasoja ja johdattelee katsojan oikeaan tunnetilaan.

– Jos pyrkii tekemään korkeatasoista elokuvaa, ohjaaja yrittää kaikin tavoin avata sitä suureksi inhimilliseksi kokemukseksi niin, että siitä avautuisi assosiaatioita, tunteita ja muistoja katsojalle. Katsojat eivät löydä näitä ilman elokuvamusiikkia.

Kirjavaisen mielestä on näennäinen ristiriita, että paras elokuvamusiikki olisi huomaamatonta.

– Luulen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että musiikilla on hirveän suora johto ja vastukseton pääsy ihmisten tunteisiin. Kuvamanipuloinnista tulee tietoiseksi koska digitaalinen kerronta on mielestäni vielä lapsenkengissä. Äänen avulla tapahtuvasta ohjauksesta rivikatsoja ei tule tietoiseksi. Äänen avulla tehty ohjailu pääsee ikään kuin sivuovesta lävitse. Tämän vuoksi säveltäjä on ohjaajalle tärkeä työkumppani. Korvat avaavat mielen ja sydämen.

Musiikki on elokuvan syvyysulottuvuus

Miten ohjaaja sitten ymmärtää musiikin aseman elokuvassa? Kirjavaiselle musiikki on yksi kerronnan elementti, ei taustamusiikkia sille mitä juuri näkyy.

–  Eihän elokuvakerrontakaan ole pelkkää juonenkuljetusta, vaikka kriitikot aika usein siihen keskittyvätkin. Minulle ohjaajana oikea musiikki antaa viitteitä henkilöiden välisistä suhteista, toiveista ja peloista. Se on ikään kuin elokuvan syvyysulottuvuus. Emootioita ohjaava, nähtyä kuvaa ja kerrontaa valkokankaan ulkopuolelle laventava elementti.

Hietala pitää mielenkiintoisena Kirjavaisen näkemystä siitä, että soundi menee katseen kautta. Terävä katse on melodinen ja henkilökohtainen. Laaja katse on enemmän ambient.

– Tällaisia fokuksen siirtoja haen musiikilla. Teen käsikirjoituksesta tunnekaarianalyysin missä tiedän mitä pitää korostaa ja mitä pitää välttää.

Jokainen musiikinkuuntelija sanoisi varmasti ensimmäisten asioiden joukossa, että musiikin tärkeimpiä – ellei tärkein tehtävä – on herättää tunteita. Onkin mielenkiintoinen huomio, kuinka vähän musiikkikoulutus siihen keskittyy.

– Meillä jokaisella on koulutus musiikkiin mutta sitä emme tiedä millä tavoin saadaan oikeat emootiot aikaiseksi?

Elokuvassa musiikin tehtävä on kuitenkin ennen kaikkea seurata kohtauksen tunnetilaa. Hietala painottaa sitä, että katsoja on kiinnostunut kohtauksessa kävelevästä miehestä, ei sen alla olevasta musiikista – oli se kuinka nerokasta tahansa. Jos musiikki ei tue kohtausta, on se epäonnistunut tehtävässään.

– Saat ehkä palautetta ohjaajalta, että tämä ei ole sitä mitä ajattelin. Sitten joudut tekemään musiikin uudestaan.

Kirjavainen kehottaa välttämästä kliseitä, kuten thereminia kauhuelokuvissa tai pitkiä jousilinjoja kertomaan kaipauksesta. Kliseitä sitä vastoin saattavat vaatia tuottajat, jotka voivat jopa päätyä katalogimusiikin käyttöön kustannusten säästämiseksi. Kirjavainen onkin huolissaan päätösvallan siirtymisestä tuottajiin ja jopa elokuvalevittäjiin, jotka haluavat toistaa edellisvuoden hitit.

Hiljaisuus-elokuvassa kliseet haluttiin välttää käyttämällä vaskisovituksia musiikin kantavina rakenteina.

– Tämä on epookkielokuva, jossa on koskettava tarina ja klassisin instrumenttivalinta olisi ollut jousiorkesteri, tehdä Sibelius-pastissia. Sakari halusi kuitenkin käyttää Jukka Myllystä ja minä olin aina halunnut tehdä hänen kanssaan töitä. Baritonitorven kautta päädyimme vaskisovituksiin. Aika monella hyvällä elokuvaohjaajalla on ajatus, että jos kuulet ensimmäiset 20 sekuntia elokuvan musiikista tiedät mistä elokuvasta on kysymys. He pyrkivät ajattomuuteen, mikä on hyvä lähtökohta. Uskon, että Sakarin Hiljaisuus on vain parempi elokuva kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Muista perusteet ja selvitä detaljit

Hietala jakoi auliisti kokemuksiaan. Monet onnistuneen lopputuloksen johtavat vinkit olivat yksinkertaisia, kuten ohjaajan tai tuottajan käsittely (”se on monesti pelkkää psykologiaa”), tai kuinka järjestelmällisyys ja aikataulutus pitää projektin kasassa. Sävellystekniikasta hän varoitti ehdottomasti olemaan säveltämättä melodioita puheen päälle tai liikaa materiaalia näyttelijän äänen puhetaajuudelle. Hietalan mukaan nämä ovat perusasioita, jotka tulisi aina muistaa. Hän kehotti myös selvittämään tarkasti elokuvan speksit (kuten näytteenottotaajuus ja frame-nopeus) sekä kysymään neuvoa kokeneimmilta kollegoilta. Hietalan mukaan Suomessa ilmapiiri on hyvä ja avulias. Ala on pieni ja kaikki tuntevat toisensa.

Ansa piilee myös tiukoissa aikatauluissa. Ylimääräisen, tai jopa täysin turhan työn tekeminen voi uuvuttaa säveltäjän – Suomessa kun ei työn delegoimiseen ole samanlaista mahdollisuutta kuin isommissa projekteissa rapakon takana. Jos se kuitenkin on mahdollista, niin kannattaa tehdä esimerkiksi aikaa vievissä raitojen baunssauksessa.

Mutta tekniikkaa enemmän puhuttiin kuitenkin tunteista. Yksi kiinnostava Hietalan vinkki oli hänen tapansa soittaa ohjaajalta saatu elokuvan ensimmäinen raakaversio pianolla läpi, siis samanaikaisesti elokuvaa katsoen, yhdellä otolla ja nauhoittaa sen myötä syntynyt improvisointi.

– Yleensä siitä päätyy noin 15 prosenttia lopulliseen versioon. Kun elokuvaa katsoo ensimmäisen kerran on reagointi spontaania ja luontevaa.

Kiinnostava osio oli myös viimeisen kolmanneksen aikana käyty keskustelu miksauksesta ja musiikin teknisestä työstöstä. Tässä keskustelussa oli Finnvoxin Mikko Oinonen paljon äänessä. Hänen esimerkkinsä ja ohjeensa olivat varmasti monelle paikalla olevalle kullan arvoisia. Päivä loppui Oinosen soittamiin esimerkkeihin hänen omassa, 5.1-kuuntelulla varustetussa F-studiossaan, jossa jokainen paikallaolija sai maistiaiset Oinosen ja Hietalan yhteistyöstä. Kiinnostava päivä olisi aivan hyvin voinut olla pidempikin. Keskustelua tuntui riittävän ja monia asioita olisi voinut avata vielä esimerkein.

Teille lukijat, jotka ette päässeet paikan päälle, suosittelen katsomaan Hiljaisuus-elokuvan. Se on mainio esimerkki suomalaisen elokuvamusiikin – ja elokuvan – korkeasta tasosta.

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2014

Selaa lehden artikkeleita