Online/offline

Online/offline

Toiminnanjohtoa puhtaalta pöydältä

Aloittaessani ELVISissä syyskuun alussa jouduin monen uuden asian eteen. Oli uusia työtovereita ja yhteistyökumppaneita joihin tutustua, samoin erilaisia järjestöjä kotimaassa ja ulkomailla, puhumattakaan niiden toimihenkilöistä, toimenkuvista ja toimintatavoista. Tämän kaiken jäsentäminen ja liittäminen kokonaiskuvaan on ollut haasteellista ja mielenkiintoista.

Jotta osaisin toimia tehokkaasti ELVISin hyväksi, koin myös tärkeäksi hahmottaa alamme historiaa ja kehitystä, sillä uutta ei voi kestävästi rakentaa, jollei asioiden synnyt ja seuraukset ole hallussa. Miten siis hahmottaisin ja ymmärtäisin alamme historiallisen kehityksen, enhän ollut itse toiminut järjestöhommissa lainkaan? Onneksi ympärilläni toimistossa oli vankka tietämys näistä menneistä, parhaimpana tietolähteenä tietysti Heikkilän Martti, jonka 13 vuotta kestänyt toiminnanjohtajan kausi sisälsi paljon merkittäviä jaksoja mm. tekijänoikeus- ja jakosääntöasioissa.

* * *

TEOSTOon liittyvät intohimot sen kolmen pääjäsenen (ELVIS, Suomen Säveltäjät ja Suomen Musiikkikustantajat) kesken olivat käyneet voimakkaina 70-luvulta 2000-luvulle asti, eikä vähäisimpänä vääntönä ollut musiikin eri lajien arvottamisesta, ns. genre-ajattelusta, luopuminen. Voi vain kuvitella sitä poskenpunoituksen määrää, kun on selvitelty eri musiikkilajien ”arvokkuutta” ja ”paremmuutta”. Onneksi nyt ollaan siinäkin suhteessa ”puhtaalla pöydällä”. Musiikki on musiikkia, siitä korvataan sen käytön mukaisesti ja rahat ohjautuvat niille, joiden musiikkia käytetään. Hyvä niin. Minulla ei siis ainakaan ole henkilökohtaisia rasitteita ja ryvettymistä noista väännöistä ja saan siten katsella alaamme melkoisen neutraalien lasien läpi.

Havaintojeni mukaan kaikilla edellä mainituilla kolmella TEOSTOn jäsenjärjestöllä on nykyisin terve ja asiallinen suhde musiikin pelisääntöihin ja hallinnoinnin tavoitteisiin. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä ovat kymmenkunta vuotta sitten näiden järjestöjen laatimat ja äskettäin päivitetyt musiikinkustantamisen mallisopimus ja Musiinkustantamisen hyvä käytäntö. Niissä luodaan selkeä pohja sisällöntuottajien ja kustantajien toiminnalle. Muualla Euroopassa ollaan vasta nyt tekemässä vastaavaa sopimusmallia. Meillä siis on osattu olla edelläkävijöinä tässäkin asiassa. Kunhan vielä kukin meistä toimijoista saisi omat joukkonsa toimimaan sovittujen käytäntöjen sekä moraalisten pelisääntöjen mukaan….

Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että musiikinkustannussopimusten niputtaminen automaattisesti levysopimukseen vihdoin loppuisi, tai että levyjen julkaisijat ja radioyhtiöt kunnioittaisivat tekijöiden isyysoikeuksia, joista sanotaan mm.: ….. tekijän nimi, salanimi tai nimimerkki on yleensä mainittava teosta julkisesti esitettäessä sekä teoksesta valmistetuissa kappaleissa kuten nuoteissa, äänitteiden etiketeissä jne.  Kuluneelta syksyltä löytyy valitettava esimerkki tuon isyysoikeuden laiminlyönnistä levypuolella, nimittäin Dingo-tribuuttialbumin tiedoista ei löydy sovittajatietoja, vaikka juuri uudet sovituksethan näissä kierrätyslevyissä ovat se homman suola, jonka avulla vanha keitto vielä tarjoillaan. Radiopuolellahan tekijätietojen kertominen tai kertomatta jättäminen onkin ikuisuuskysymys. Toimikaamme siis alati aktiivisesti tuoden tekijyyttä esiin!

Meidän tekijöiden on taas oltava entistä valmiimpia ja valveutuneempia erilaisten sopimusten tekemiseen töistämme. TEOSTOn ensi vuoden alusta voimaan astuva uusi jakosääntö kannustaa hyvinkin tarkkaan teoskohtaiseen sopimiseen, samoin kustannussopimuksista on mahdollista tehdä kaikille osapuolille kannattavia ja kohtuullisia sopimalla mm. sopimuksen kestosta, sopimuksen laajuudesta ja mahdollisuudesta tarkistaa sopimusta määräajan kuluttua jne. ELVIS pyrkii edelleen auttamaan näissä asioissa jäsenistöään mm. verkkosivujen kautta ohjeistamalla ja laatimalla erilaisia sopimisen malleja esim. sovittajille heidän sopiessaan osuuksista säveltäjien, sanoittajien ja kustantajien kanssa.

* * *

Muuttumaton lintukotoajattelu on nykymaailmassa utopiaa, muutoksen tuulet heiluttelevat alaa voimallisesti. On tärkeää, että meillä on konsensus ja yhteinen rintama erityisesti tekijänoikeusasioissa ja niiden tukemisessa/vahvistamisessa. Suurimmat TEOSTOon liittyvät haasteet tulevatkin ulkoa päin. EU vaatii sitä, digitaalinen online-toiminta verkossa tätä ja kaiken muutospaineen päällä leijuu vahva tekijänoikeuksien siirtotoiminta bisneksen haltuun. On syytä olla tietoinen ja valpas tilanteiden kehityksestä. Epäilen, että kohta on taas turvauduttava perinteisiin vaikuttamisen keinoihin vaikkapa adressein ja henkilökohtaisin yhteydenotoin lehtiin ja poliittisiin vaikuttajiin. Elvis pitää jäsenistöä ajan tasalla tiedottamalla ajankohtaisista uhkakuvista ja toimenpidetarpeista niiden suhteen.

Nopeasti edenneen syksyn vaihtuessa talveksi on paikallaan tarkastella kulunutta rupeamaa. Tehokasta työaikaa on minulle kertynyt vasta kaksi kuukautta, olen nimittäin sairastellut sitkeästi koko marraskuun ja terveystilanne ei vieläkään ole ihan kunnossa. Syksyllä kuulutimme ELVISin uusia tuulia: meillä oli uusi johtokunta, uusi toiminnanjohtaja ja kosolti uusia jäseniä. ”Uusien” esittäytyminen tapahtui Oktoberfestin leppoisissa tunnelmissa Kappelin Kellarissa lokakuussa ja sinne saapuikin ennätyksellisen runsaasti jäsenistöä paikalle. Johtokunnan jalkautuminen jäsenistön keskuuteen poiki runsaasti monenlaista palautetta yhdistyksemme toiminnasta, jäsenistön tarpeista ja toiveistakin. Ne päätyivät näin suoraan ELVISin strategiatyön tarpeisiin.

Työn alla on täsmentää ja priorisoida toiminnan suunnat ja menetelmät. Luvassa on mm. kotisivun kehittämistä, tiedotuksen monipuolistamista, biisintekijöiden valmennusta mm. tasokkaiden demojen tekoon, netin ottamista musiikintekijän luontevaksi toimintaympäristöksi ja paljon muuta. Laittakaa ujostelematta ajatuksianne ja toiveitanne meille tiedoksi, vain sitä kautta meidän toimintamme ja teidän tarpeenne kohtaavat. Tehdään ELVISistä aktiivinen, keskusteleva ja ennenkaikkea LUOVA yhteisö, jolla menee yksilötasolla sekä ammattiryhmänä asiat laadukkaasti eteenpäin.

Joulu jo mielessä,

toimintatonttu Reijo K

reijo.karvonen@elvisry.fi

Hevonkuuseen ja huitsin Nevadaan

Pyrin asioissa aina neuvotteluratkaisuun, mutta muutama ikuisuusongelma on alkanut nyppiä niin, että mieleen on tullut muitakin ratkaisumalleja. Tässä ”Kolme Kärjessä -lista”, niistä, jotka mielikuvatasolla joutaisi passittaa paikkaan, josta päätoimittaja ei sallinut käyttää tylympää ilmaisua kuin hevonkuusi tai huitsin Nevada.

Nettipiratismi. Tutkimuksen mukaan yhdeksän kymmenestä nuoresta on ladannut netistä musiikkia laittomasti. Ei varsinainen uutinen. Huolestuttavaa on, että lähes jokainen tiesi toimintansa olleen paitsi väärin, myös rikollista. En (enää) kuulu niihin, jotka uskovat, että musiikin lataajilla olisi halua maksaa latauksistaan, jos olisivat varmoja, että rahat menevät tekijöille eikä sille kirotulle ylikansalliselle musiikkiteollisuudelle.

Kyse on kannaltamme menetetystä sukupolvesta, joka on tottunut saamaan kaiken ilmaiseksi. Musiikin netistä ja muun vanhemmiltaan – tai lähipiiristään. Vai uskotteko, että jos vaihtoehtoina olisivat (ilmaiseksi saatavilla olevasta) musiikista maksaminen tai pussikaljan ostaminen, rahat sijoitettaisiin lailliseen lataukseen?

Ranskalaisten urhoollisuudesta ei ehkä tulisi paksua kirjaa, mutta suhtautumisessa nettipiratismiin heitä ei voida syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta. Ranskassa etenee vauhdilla lakialoite, jonka mukaan laittomista latauksista alkaa ropista todellisia sanktioita. Pari ekaa kertaa voi selvitä varoituksella, seuraavista katkaistaan verkkoyhteys. Aluksi lyhyemmäksi ajaksi ja loppupeleissä nirhaistaan piuhat poikki. Kaikilta yli 12 vuotiailta nettikriminaaleilta. Tässäkö yleiseurooppalainen ratkaisu nettipiratismiin? Tuskinpa vaan.

Ratkaisun tulee toimia muutenkin kuin rangaistuksen pelossa. Asenteet täytyy saada muuttumaan. Tai operaattoreiden mieli. Niillä olisi halutessaan kaikki ratkaisun avaimet. Jos operaattorit toimisivat vastuullisesti (mitä ne eivät tee) ja suostuisivat neuvotteluihin (mitä ne eivät tee), voitaisiin sopia esimerkiksi tietyn suuruisesta lisämaksusta ( 3-5%?) niihin laajakaistamaksuihin, jotka asiakkaat nytkin kiltisti maksavat. Lisämaksusta, jonka operaattorit tilittäisivät tekijänoikeusjärjestöille/tekijöille korvaukseksi musiikin verkkolatauksista. Sen jälkeen ladatkoon nuoret ja senioritkin lempparimusiikkiaan koneet punaisina yötä päivää. Operaattoreiden business kukoistaisi ja musiikin tekijät saisivat rahansa. Vaan kuten sanottu; operaattoreita ei loputtomista yrityksistä huolimatta ole saatu edes neuvottelupöytään.

Pakkokustantaminen (coercive publishing). Leviää kuin satiaiset ”Raa-Raa-Rapsutin”-biisissä. Tässä pelissä kustantaja on yleensä ihan muuta kuin Kustantaja: musiikin tilaaja, tuottaja, mainostoimisto – kuka mitäkin. Yhteistä on se, että jollet tee kustaria – yleensä vielä tekijän kannalta järjettömän huonoin ehdoin – et saa koko duunia. Tai jos olet jo duunisi tehnyt, et saa rahoja.

Pelin henkeen kuuluu myös se, että valmis soppari tulee nenän alle täysin yllättäen. Siinähän sitten hikoilet. Valittavanasi ovat rahat tai periaate. Toisella näistä ei voi täyttää jääkaappia eikä lyhentää asunto- tai autolainaa. Samaan luokkaan kuuluu ilmiö, jonka kerrotaan rantautuneen myös Suomeen. Tekijältä kysytään, onko hän jonkin tekijänoikeusseuran jäsen. Jos on, palveluja ei tarvita vaikka olisit miten taitava johnlennon tahansa.

Tälle kasvavalle verenimijäporukalle ei tunnu olevan kuriinlaittajia. Ei ns. oikeitten kustantajien riveissä eikä muuallakaan. Kysessä kun ei ole varsinainen lain rikkomus. Rajantonkaan ahneus ja toisen lautaselta syöminen kun ei ole laissa kiellettyä. Moraalitonta ja peemäista sitäkin enemmän.

Herr Tilman Lueder. EU:n sisämarkkinakomissaarin käsikassara, copywright-unitin päällikkö. Kaikkien eurooppalaisten musiikin tekijöiden ja musiikkialan järjestöjen syvästi rakastama tyyppi. Meille kaikille yhtä hyödyllinen kuin siivilä äyskärinä.

Hänen arroganttisuutensa on mm. sitä mieltä, että pienet ja keskisuuret tekijänoikeusjärjestöt pitäisi tarpeettomina lahdata. Mitä nopeammin, sen parempi. Pari suurinta klaaraa kyllä homman. Diversiteetti on hänelle jonkin erityisen hankalan ja herkästi tarttuvan taudin synonyymi. Mihin ihmeeseen tarvitaan oudoilla kielillä esitettyä eurohumppaa, kun saatavilla on maailmanluokan angloamerikkalaista valtavirtakamaa? Herr Luederin vaativan kulttuurinälän se ainakin riittää tyydyttämään. Eikä hän sitä salaa. Ei myöskään sitä, että kun EU-tasolla tehdään musiikin tekijöitä koskevia päätöksiä, kuultaviksi kannattaa kutsua kaikki mahdolliset järjestöt ja klubit megakustantajista Marttoihin – paitsi musiikin tekijöitä edustavat järjestöt.

Hänen korkeutensa suvaitsee pitää tekijöitä ylipäätään ja musiikin eurooppalaisia tekijäjärjestöjä erityisesti holhouksen tarpeessa olevina toimijoina, joilla ei ole a) mitään annettavaa kenellekään, b) pienintäkään ymmärrystä siitä, mikä heille itselleen olisi parasta. ECSA, joka on ainoa järjestö, joka voi käyttää kaikkien eurooppalaisten musiikin tekijöiden ääntä musiikkigenreen katsomatta, on useampaan kertaan ollut yhteydessä Luederiin  pyytäen kohteliaimmin joko suoraa tapaamista tai pääsyä kokouksiin, joihin kaikki muut alan toimijat on kutsuttu. Hän ei ole vaivautunut edes vastaamaan yhteenkään yhteydenottoon.

Tosin, noin vuosi sitten hän kutsui kokoon konklaavin, jossa jälleen kerran käsiteltiin musiikin tekijöiden asemaa ja tulevaisuutta. Tällöin hän oli vastoin normaalia käytäntöään kutsunut paikalle myös musiikin tekijän. Tekijän, joka edusti – ainakin herr Luederin mielestä – kattavasti ja asiantuntevasti koko eurooppalaista musiikintekijäkenttää. Tämä belgialainen mies oli kuuleman mukaan jopa säveltänyt jokusen biisin. Sitä vastoin hän ei kuulunut oman maansa tekijänoikeusseuraan, eikä minkään muunkaan maan, ei myöskään mihinkään säveltäjäjärjestöön. Tätä asiantuntijaa ei itse asiassa tuntenut kukaan. Paitsi herr Lueder. Oli myös melkoista sattumaa, että kerrankin musiikin tekijä ja herr Lueder olivat asioista aivan samaa mieltä. Että semmoinen velikulta tämä meidän Luederimme. Hevonkuuseen ja huitsin Nevadaan luederit ja koko porukka!

PS. Ai että teki hyvää, kun sain purkaa tuntojani kirjoittamalla tämä jutun. Kiitoksia – sensuroinneista huolimatta – päätoimittaja! Kaikille muille: Anteeksi ja näkemiin – niin ja Oikein Mukavaa Joulua!

Jori Nummelin

OKTOBERFESTIN JÄLKIMAININGIT

Herra X vaeltaa yökyöpelinä mielensä hämärissä.

Etsii yhteyttä vieraille planeetoille, kuulee päässään neekerijatsia ja muistaa Kolmannen valtakunnan perinnön.  

Saa uusia virtuaalisia ystäviä ja löytää itsensä netistä Mr. Jekyll -hahmossa.

Ja jossakin yön pimeydessä soi yksinäinen trumpetti. 

NETTILANDIA

X palasi kotiin lauluntekijäyhdistyksen syystapahtumasta. Oktoberfest oli ollut maanantai-illaksi järjestetyn tapahtuman teema, ja niinpä vatsassa painoi hotkitut makkarat ja hapankaali. Oluet hän oli jättänyt tällä kertaa väliin. Sillä ei ollut halunnut jatkaa hyvin käynnistynyttä työviikkoa krapulaisin mielin. Mikä mamis! Bussi oli kuljettanut hänet kaupungista läheiselle metroasemalle, ja kilometrin kävelymatkalla kotiin, hörpittyjen kahvimukillisten pitäessä pään koneiston yhä kovilla kierroksilla, hänellä oli ollut hyvää aikaa purkaa illan aikana kertynyttä informaatiovyyhtiä.

Teoston (suomalainen tekijänoikeusjärjestö) hautajaisista oli liikkunut huhuja. Ruotsin vastaavan  ja englantilaisen kyytiin oltiin liftaamassa. Minne kyyti veisi, sitä ei kai kukaan tiennyt. Ehkä jonain kauniina päivänä soitettaessa Teoston puhelinvaihteeseen, kuuluisi langan päästä intialaisella korostuksella englantia puhuva naisääni, joka kertoisi asiakaspalvelun siirtyneen tekijänoikeuksia valvovan korporaation Delhin toimipisteeseen. Maksimaalisesti tuottaakseen, tehokkuuden nimissä, johon Teostokin vannoi,  piti rahavirtojen hallinta suorittaa halvimman mukaan ja palvelut kilpailuttaa – vaikka globaalisti. Intiasta ja Kiinasta löytyisi edullisia palveluntuottajia. Miksei mennä seitsemää merta edemmäs kalaan?     

Myös musiikin sähköinen jakelu oli herättänyt keskustelua. Ja Xää oltiin opastettu että hänenkin musiikkiaan mp3-tiedostoina jakeleva Equal Dreams ei ollut ulkomainen lisenssi, kuten hän oli kuvitellut, vaan ihan kotimainen. Ja että netistä löytyi toinenkin, vielä suurempi suomalainen jakelija: The Ground. Siniristilippu ylös ja kolme hurraa-huutoa molemmille!

Se tosiseikka, että Suomessa sähköinen jakelu kitisi Euroopan mittakaavassakin lapsenkengissä ja oli vain 5 % musiikin myynnistä – ei ollut hurrauksia kerännyt. Suuri kysymys oli leijunut ilmassa, hieman haiskahtaen, miksi näin? Miten moinen oli mahdollista täällä nettilandiassa? Eikö kansaa oltu sivistetty ajoissa? Oliko koko sukupolvi, tai kaksi menetetty nettipiratismille. Kymmenisen vuotta sitten alkanut nettihuuma kun oli luonut käyttäjille käsityksen, että netissä musa on ilmaista – ja tämän ideologian pois kitkeminen tulisi olemaan kyinen pelto kynnettäväksi.

Suomen Yleisradiota, sen linjaa ja tulevaisuutta oltiin myös ihmetelty? Miten lupavaroin toimivasta, kansan kulttuurisivistystä yllä pitämään luodusta yleisen palvelun laitoksesta, oli tullut kryptinen, uuden musiikin tarjonnaltaan vähintäänkin kyseenalainen torso? 

YHTEISÖLLISYYS?

Yhdistyksen juhlassa oli esitelty yhdistyksen uusi toiminnanjohtaja. Hän oli ollut sympaattinen hahmo ja jopa esittänyt vanhan euroviisukarsinta-laulunsa, komppiryhmänään yhdistyksen johtokunnan jäseniä. Jopas jotakin! Se oli ollut ensikerta kun syyskokouksessa oltiin kuultu musiikkia! Uudet liittyneet jäsenetkin oltiin pantu heti tulikokeeseen, sillä he olivat joutuneet esittelemään itsensä yleisön edessä. Monialaisia vipeltäjiä, kuten X itsekin, oli jälleen yhdistyksen jäsenhankintahaaviin tarttunut.       

Yhdistyksen puheenjohtaja, uusi ja luottamusta herättävä hänkin, oli esittäytynyt ja pitänyt puheen. Nyt puhaltaisivat uudet tuulet. Ja yhteisöllisyys oli ollut illan sana. Että voitaisiin pitää yhtä kovassa maailmassa. Mutta X oli tuttuun tapaansa skeptinen. Mitä päivän muotisanan yhteisöllisyyden perään huhuilu oikeastaan tarkoitti? Todellisuus oli pirstoutunut. Ihmiset elivät, kuten vaikka kerrostalossa jossa X asui, hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Ja lauluntekijöitäkin löytyi moneen junaan. Riittäisikö yhteiseksi missioksi asiat, jotka oli selväsanaisesti kirjattu yhdistyksen sääntöihin?

Samassa X muisti kerran jolloin hän oli sattumalta tavannut kapakan narikassa kollegan, jonka kanssa koki kulkevansa eri latuja. (Sillä kertaa hän ei ollut jättänyt illallisen oluita väliin). Ja sanonut tälle:

– Me taidetaan olla vähän eri planeetoilta…

Tähän kollega oli viisaasti vastannut:

– Ei se mitään. On kiva tavata asukkeja toisilta planeetoilta.     

X huokasi. Siinäkö se oli, avain sirpaloituneiden todellisuuksien yhdistämiseksi – yhteisöllisyyteen?

NEEKERIJATSIA

X istui parvekkeellaan ja tuijotti yöhön. Sataman ja Arabianrannan uuden asuinalueen valot loistivat Vanhankaupunginlahden takana. Musiikki yhdisti kansat ja maat. Siis miksei eri planeetat?  Vanha juopa viihteen ja taiteen välillä oli haalistunut, ja valmis romukoppaan, mutta silti se aika-ajoin nosti pölyistä puupäätään. Vaikka musiikintekijöiden hiekkalaatikon tuntumassa liikkui metsän suuria susia, jaksoivat jotkut vielä tuhlata paukkujaan hiekan viskomiseen leikkikaverin naamalle.  

Valtamedia teki rahaa Idols-formaatillaan. Ohjelman nuoria kykyjä koulittiin, jonkinlaisen lahjakkuuden etsinnän nimissä, kumartamaan maksullisten puhelinlinjojen ääressä olevaa kasvotonta massaa. Rahamaailmalla oli omat kylmät arvonsa. Se tiesi mikä oli ”roskaa” – kaikki heidän tahtoonsa taipumaton, taskuunsa tuottamaton. Ja tuon kasvottoman kultaisen toteemin edessä kylmäverisemmänkin hepun lahkeet tutisivat.

Olivathan vaikka 30-luvun natsit julistaneet omaa taidekäsitystään. Tuomiten sen ulkopuolelle jäävän ”rappiotaiteeksi” ja kirjaroviot olivat savunneet. Nyt ei tarvittu edes tulitikkuja, sillä valtamedia sensuroi automaattisesti ”roskat” ihmismielten ulottumattomiin, luoden oman  todellisuutensa. Jonka ehdoilla tv-ruutujen ääressä kasvettiin.     

X:n musiikillisen innoituksen lähteestä, neekerijatsista – viidakkomusiikista, eivät 30-luvun saksanpojat olleet, jo rodunjalostuksellisten näkemyksiensä takia, innostuneet. Jos Kolmas valtakunta olisi saanut tuhatvuotiset puitteet, tuskin X:n kaltainen lähiöläispoika 80-luvun Helsingissä olisi pyöritellyt levylautasellaan Billie Holidayn, Muddy Watersin tai Chuck Berryn kiekkoja. Oppinut painottamaan rytmiä kakkosella ja nelosella, marssiin vaadittavan ykkösen ja kolmosen tappioksi. X huokasi. Mitä moinen puuvillapeltojensyke oli tehnyt hänen psyykelleen? Sekö oli saanut karsastamaan nahkasaappaan kopinaan soveliasta tahtia, kyseenalaistamaan valmiiksi pureskeltuja totuuksia, villimmän, maanläheisemmän – humaanimman ja hauskemman maailmankuvan eduksi. Sellaisen josta Idols-sukupolvi saisi, ainakin valtamediasta, parhaimmillaankin vain vesitetyn version.

VIRTUAALISET YSTÄVÄMME

X siirtyi sisätilojen lämpöön ja tarkisti nettipostinsa. Hän oli pariviikkoa aiemmin liittynyt Facebookiin. Ja jälleen muutama uusi heppu ilmoitti halunsa hänen ”ystäväkseen”. Facebook oli sivusto johon saattoi kerätä oman virtuaalisen yhteisönsä. Omalle Facebook sivulleen pystyi kirjoittamaan blogeja, lataamaan valokuvia ja videoita. Ruutu näytti että X:lle oli kertynyt jo 50 Facebook-ystävää. Mutta keitä olivat nämä virtuaaliset ystävät? Osaa heistä X ei ollut koskaan edes nähnyt. Löytyi toki muusikkotuttuja, toimittajia, faneja, ja tuttuja jo 20-vuoden takaa. Facebook oli nimensä mukaisesti eräänlainen ”naamojen keräilygalleria”. Kenellä on eniten naamoja, on kingi, X naurahti. Mutta se yhteisöllisyys? Oliko tämä nyt sitä? Niin tai näin, Facebook-sivuston kautta oli äärettömän kätevää lähettää ”frendeille” kutsuja tapahtumiin, vaikka omille keikoille.

Sitten Myspace. X oli tehnyt bändeineen juuri muutaman klubikeikan, ja sivulla oli käynyt kuukauden aikana reilut tuhat vierailijaa. Ihan ok, X myhäili. Hän päätti vilkaista vielä video-otoksien Mekkan, YouTuben, jossa harvemmin vieraili. Ja klikkasi hakuun yhtyeensä nimen, tarkistaakseen videoidensa katsojamäärät. (Niin, Internet loi artistille tosiaan uusia mielenkiintoisia harrasteita?)    

Aaag! X:n silmät laajenivat. Hän näki itsensä ruudulla hikisenä eläimenä showaamassa ilman paitaa pikkuklubin lavalla. Ja tunsi jääneensä kiinni housut kintuissa. Mustavalkoiseksi editoiduille clipeille oli taltioituna, ei vähempää kuin seitsemän kappaleen live-esitykset! X tihrusi ruutua ja tunnisti materiaalin kuvatuksi edellisviikonlopun klubikeikalta. Bändin intensiivinen esitys, irrotettuna viitekehyksestään (perjantaiöinen klubi Kalliossa) näytti näyttöpäätteellä perverssiltä. Ja pätkää olisi voinut käyttää missä tahansa todisteena X:n mielenterveydellisen tilan horjumisesta. 

Sydän pamppaillen X klikkasi videoiden tekijän sivulle ja jäljet johtivat Saksaan. Mitä hel……? Salaliittoteoriat alkoivat herätä X:n paranormaalissa tai ainakin paranoidisessa mielessä. Miksei mitään lupia oltu kysytty? Entä miten matskun voisi saada pois? Ja taas kaadettiin tekijänoikeuksia viemäriin, materiaalin valuessa ilmaiseen jakeluun.

Pieni onni onnettomuudessa oli, että nämä videot olivat ääneltään ja kuvaltaan hyvätasoisia, sillä YouTube oli täynnä huonotasoisia ”jokamiehenoikeudella” tehtyjä tallenteita, joista artistit eivät varmasti olleet ylpeitä.

X koetti rauhoittua. Oliko tämä nyt yöunien arvoinen asia? Hän kirjoitti kuvaajan sähköpostiin asiallisen viestin, toivoen yhteenottoa. Sai rauhan, pesi hampaat ja meni sänkyyn. Ja pian nukkumatti löi pehmeällä sinisellä vasarallaan tajunnan pimeäksi, Oktoberfestillä nautittujen herkkujen jatkaessa vatsan pohjalla kemujaan.

Myöhemmin selvisi että videot YouTubeen ladannut saksalainen valokuvaajatyttö oli Suomifani ja harrastaja, joka oli Helsingin reissullaan opastettu hurjan paikallisen yhtyeen keikalle. Materiaalin hän oli kuvannut huomaamattomasti ns. tavallisella kameralla, jossa on videotoiminto. Ja hyvää hyvyyttään editoinut pätkät YouTubeen. X:n toivomuksesta valokuvaaja lyhensi pätkät neljän kappaleen mittaiseksi, ja opasti kalkkis X:ää että hänen olisi artistina parempi tulevaisuudessa tottua YouTuben maailmaan.    

LOPPUKEVENNYS

X:n yhdistyksen Oktoberfest-iltana suorittama hapankaaliherkuttelu sai seuraavana päivänä luovan muodon. Niin sanotusti perästä kuului. Vatsa kaasusta pulleana hän raapusti lastensa iloksi uuden kupletin, jonka haettuaan poikansa päiväkodista ja esikoisen koulusta jälkipolvelleen esitti. Lasten nauru raikui asunnossa, kun 30-lukutyylisen foxin kertosäe toisti:

”Pylly soi kun trumpetti – säveltää kuin Shubertti.

Pylly soi kun trumpetti – peräpään Armstrongi”

Saa kommentoida tai lähettää terkkuja herra X:lle: pyrosrecords@gmail.com

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Pekka Pohjola 1952 – 2008

Säveltäjä, sovittaja, yhtyejohtaja ja muusikko Pekka Pohjola menehtyi marraskuun 27. päivänä kotonaan Espoon Matinkylässä. Hän ehti luoda lähes 40-vuotisen uran muusikkona ja säveltäjänä 1970-luvun rockbändivuosista 2000-luvun orkesterisävellyksiin.

Pekka Pohjolan musiikkia leimaa kokoonpanosta riippumatta vahva persoonallinen ote, jonka luonteenpiirteitä ovat esimerkiksi pateettisuus, naivius ja huumori. Vaikka kyseiset termit eivät aina nouse kielessämme esiin välttämättä positiivisessa mielessä, niin Pohjola käänsi nuo itsekin tunnistamansa piirteet musiikissaan poikkeuksetta voitoksi. Hänen musiikkiaan on myös aina luonnehdittu hyvin ”suomalaiseksi”, eikä olekaan vaikeata kuulla siinä havumetsien tummaa jylhyyttä ja järvenselkien tyyntä syvyyttä.

Säveltäjänä Pekka Pohjola uskoi loppuun saakka tonaaliseen melodiaan ja harmoniaan, sekä vankkaan rytmiseen poljentoon. Tuloksena syntyi lokeroimatonta ”Pohjola-musiikkia”.

Tunnetun musiikkisuvun kasvattina Pekka Pohjola aloitti viulu- ja piano-opinnot nuorena. Hän opiskeli viulunsoittoa Arno Granrothin oppilaana Sibelius-Akatemiassa vuoteen 1972 asti, jolloin hän Kuopion viulukilpailuun osallistumisensa jälkeen lopetti.

Sähköbasso oli alkanut kiinnostaa jo The Beatles -innostumisen myötä 60-luvulla, ja sille tielle Pohjola kääntyi. Hän herätti nopeasti huomiota 70-luvun taitteen rock-ympyröissä nopealla, teknisesti suvereenilla soittotyylillään; ensin Jussi Raittisen Boys-yhtyeessä, ja perään legendaarisessa Wigwamissa, jonka riveihin hän liittyi vuonna 1970.

Wigwamin jäsenenä Pohjola alkoi myös säveltää omaa musiikkiaan. Vaikka Wigwam onnistui musiikissaan paikoitellen erinomaisesti – saaden ylistäviä kommentteja ulkomaita myöten – johtivat bändin sisäiset ristiriidat kuitenkin bändin hajoamiseen vuonna 1974.

Wigwamin jälkeen Pekka Pohjola soitti jonkin aikaa kitaristi Jukka Tolosen yhtyeessä, vaikutti ruotsalais-suomalaisessa bändissä Made in Sweden, ja toimi muusikkona monissa eri levytyssessioissa.

Omien albumiensa julkaisun hän ehti aloittaa jo vuonna 1972, jolloin ilmestyi Pohjolan debyyttilevy Pihkasilmä Kaarnakorva. Hänen kolme ensimmäistä albumiaan julkaistiin Love Recordsin toimesta vuoteen 1977 mennessä, ja niillä säveltäjä Pekka Pohjolan tyyli ehti kehittyä, ja jossain määrin jo vakiintuakin sellaiseen muotoon, jossa sitä myöhempinä vuosikymmeninäkin saatiin kuulla.

Pekka Pohjolan oma yhtye alkoi muotoutua tavallaan jo vuonna 1977, ja vaikka hän jatkoi myös sooloalbumien julkaisua, niin oman yhtyeen debyyttinä voidaan pitää Kätkävaaran lohikäärme -levytystä vuodelta 1980. Osa hänen aiemmista levyistään oli julkaistu myös ulkomailla, ja myös esiintymisetkin Skandinaviassa olivat ehtineet alkaa.

Säännölliset kiertueet Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa alkoivat kuitenkin miehistönvaihdoksia kokeneen uuden yhtyeen kera 80-luvun puolella, jolloin Pohjola myös alkoi julkaista levyjään omalla levymerkillään. Niin ikään tilaustyöt alkoivat tuolloin, ja ensimmäisten joukossa olivat musiikit tv-elokuvaan Jokamies (1983), tv-sarjaan Enkeli lenteli (1984), sekä neliosainen sarja Yesterday’s Games Espoo Big Bandille (1986). Sovitustöistä on syytä mainita Heikki Sarmannon laulusarja Betonimylläri Lauri Viidan runoihin Tapani Kansalle (1987).

Vuonna 1989 sai kantaesityksensä Avantin toimesta Pekka Pohjolan ensimmäinen teos sinfoniaorkesterille, jolloin kapellimestarina Porvoon Suvisoiton konsertissa toimi hänen serkkunsa Olli Pohjola. Vaikka Pohjola kiistikin sävellyksen olevan muodoltaan sinfonia, sai teos nimen Sinfonia no. 1, ja se levytettiin seuraavana vuonna.

Pitkäikäisimmäksi jäänyt Pekka Pohjolan yhtye syntyi vuonna 1992. Tämän yhtyeen myötä hän esiintyi mm. Japanissa ja Yhdysvalloissa, ja se oli mukana myös joissakin muissa levytyssessioissa 90-luvun lopulla (Marja Mattlar, Hanna Ekola), joissa Pohjola toimi sovittajana ja osin tuottajanakin.

42-vuotiaana Pekka Pohjola oli niiden taiteilijoiden joukossa, jotka vielä saivat valtion 15-vuotisen apurahan, kun sellaiset viimeisen kerran myönnettiin vuoden 1994 alusta.

2000-luvulle käännyttäessä Pohjolan kiinnostus esiintymisiin väheni, ja tilaustyöt alkoivat näytellä aiempaa isompaa osaa hänen työskentelyssään. Vuosisadan vaihteeseen osui Me, konsertto kontrabassolle ja jazzorkesterille, ja vuoden 2004 helmikuussa kantaesitettiin Emmi (sinfonia no. 2) sinfoniaorkesterille sekä Bayan, konsertto harmonikalle ja kamariyhtyeelle.

Pekka Pohjolan kaikessa esiin tulleeseen ehdottomuuteen kuului se, että hän oli vuosien varrella järjestelmällisesti kieltäytynyt kaikista Wigwam-nimen alla tapahtuneista esiintymisistä. Mutta musiikkia vastaan hänellä ei ollut mitään, ja yllätyksellisesti hän niin ikään helmikuussa 2004 nousikin Helsingin Gloria-areenassa ELVISin Lauluntekijäklubin lavalle yhdessä Jim Pembroken ja Pekka Rechardtin kanssa ensimmäistä kertaa 70-luvun puolivälin jälkeen, ja soitti Pembroken lauluja mm. Blues Section -yhtyeen ja Wigwamin ajoilta. Erityisen aktiivi vuosi piti sisällään myös muutamia Pekka Pohjolan Akustisen Yhtyeen konsertteja, sekä ELVISin juhlavuoteen liittyneen tilausteoksen Confused jazzsekstetille, ja kaikesta tästä johtuen Suomen Jazzliitto myönsi hänelle tuolloin Yrjö-palkinnon.

Pekka Pohjolan uuden musiikin viimeiseksi julkiseksi esitykseksi jäi Jukka Perkon ja jousikvintetin konsertti Viapori Jazz -festivaalilla elokuussa 2007. Lehtiartikkelissani kirjoitin tuolloin: ”Aloituksena kuullut kaksi uutta sävellystä Viekkaan veisu ja Tiia tekivät lähtemättömän vaikutuksen tällaiseen vanhaan Pohjola-faniin; kaikki oli ensi tahdista NIIN selvää ja hienoa kirkkaassa selkeydessään”. Kyseiset kappaleet nousivatkin Teosto-palkintoehdokkaiksi.

***

Lainaan Pekan omia sanoja, jotka Petri Nevalainen on kirjannut talteen kirjaansa Bassokenraali (2003/Jalava):

“Musiikin ainoa idea on se, että se on oikeata ja rehellistä. Musiikin lajilla ei ole merkitystä, vaan halulla tehdä.

Tyylitaju on ehdoton edellytys musiikissa kuin musiikissa. Musiikin osien on oltava tyylitajuisesti kohdallaan. On ihan sama, onko tyylitajussa kulloinkin kyse uudesta, vanhasta tai totutusta.

Tekninen taso tai hienous ei tee musiikkia, vaan asenne.

Pelkästään sellaisen löytäminen, mitä itse en olisi [jo] tehnyt tai joku muu ei ole tehnyt, on tuskallista. Intohimo on kuitenkin tallella ja kun lähdet seuraamaan sitä, lopputulos on aivan arvaamaton. [-] Intohimon vuoksi säveltämistä ei kuitenkaan voi jättää tekemättäkään.

Musiikin tekeminen on itsekästä, ja sen on pakkokin olla niin, koska sitä ei voi tehdä muulla tavalla. [-] Itsepäisyys musiikissa on rasittavaa, ja se vie voimat jossain kohtaa.

Vaikka loppu häämöttää jossain, minun on pakko tehdä sitä, mitä teen. En halua mitään anteeksi. Teen työtäni ihmisille, ihmisten takia ja meille kaikille, muuten olisin suhteellisen neutraali ja typerä. Minun on elettävä niin kuin elän.

Kauneinta on yksinäisyys, vaikka suhteellisuudentaju menee joskus. Mutta nautin yksinolosta.”

Pekka Nissilä

Isännän äänellä

Kuvitellaan, että kylässä on iso tila, jonka isäntä haluaa omien peltojen lisäksi vuokrata muidenkin maat. Normaalia olisi, että hän ehdottaisi vuokrasopimusta niille, jotka ovat halukkaita peltojaan vuokraamaan. Mutta tämä isäntäpä keskittääkin tarmonsa päättäjiin sellaisen pakkolain säätämiseksi, että pienpeltojen omistajien on vuokrattava maat suurtilallisille – ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi. 

Niin uskomatonta kuin se onkin, juuri tällä periaatteella toimivat ne suomalaiset suuryritykset, jotka tarvitsevat tekijänoikeuksilla suojattua sisältöä liiketoimintaansa. Mediayhtiöt ajavat tällä hetkellä useita sellaisia lakimuutoksia, joilla suomalaista sisältöä saataisiin halvalla tai ilmaiseksi ilman, että siitä tarvitsisi erikseen sopia tekijöiden ja pientuottajien kanssa. 

Yksi SanomaWSOY:n, Almamedian, MTV:n, Yleisradion ja kumppaneiden tavoite on, että jos tekijänoikeuksista ei ole mitään sovittu, ne ovat siirtyneet lain suojeluksella automaattisesti työnantajan omaisuudeksi. Sopimukseen jääneen aukon kiirehtii siis lainsäätäjä heti korjaamaan työnantajan eduksi. Varmaa on, että jos tämä kauhukuva menisi eduskunnastamme läpi, mediayhtiöt kiirehtisivät väittämään työsuhteiksi monia niitä tilanteita, joissa tekijöiden teoksia käytetään. 

Mediayhtiöt ajavat myös sellaista mobiili-tv-lakia, jolla nykyiset tv-yhtiöt saisivat ohjelmansa uusiin verkkoihin ilmaiseksi ilman sopimista kenenkään kanssa. Tai tarkkaan ottaen: ulkomaisista tv-viihteen ja urheilun esitysoikeuksista MTV, Nelonen ja Yle joutuisivat edelleen sopimaan, sillä ilmaiseksi saisi vain kotimaiset oikeudet sekä ulkomaisista ne, joita tekijänoikeusjärjestöt kuten Teosto välittävät. 

Tällainen lainmuutos veisi siis neuvottelumahdollisuuden tekijöiltä tv-yhtiön laajentaessa toimintaansa uusiin jakelukanaviin. Samalla se estäisi tehokkaasti uusien tv-yhtiöiden markkinoille tuloa nyt kun verkkomaailmassa taajuuksien rajallisuus ei enää ole esteenä.

Hyvitysmaksuista päättämisen media- ja teleyritykset sekä Nokia jo onnistuivat siirtämään pois opetusministeriöstä. Vaara on suuri, että mediayhtiöiden edessä kansanedustajat taipuvat myös lakimuutoksiin, jotka olisivat yhtä karmeita kuin suurtilallisen pakko-oikeus peltojen vuokraamiseen. 

EU:ssa on sentään vireillä positiivinenkin tekijänoikeushanke, kun esittäjien ja äänitetuottajien suoja-aikaa ollaan pidentämässä 50:stä 95 vuoteen. Myönteistä on ennen kaikkea se, että EU-komissio haluaa pidentämisen koituvan nimenomaan muusikoiden hyväksi. Oikein on myös se, että esittäjien ja tekijöiden suoja-ajat näin lähenevät toisiaan. Väärillä linjoilla komissio on siinä, että se esittää tekijöiden suoja-ajan laskentaperusteeksi viimeiseksi kuolleen kuolinvuotta silloin, kun laulussa on useita tekijöitä. Tämä olisi epäoikeudenmukaista tekijöiden kesken, tarjoaisi mahdollisuuden keinotteluun ja jättäisi vähemmän jaettavaa eläville tekijöille. 

Tekijänoikeuksien tarkoitus on mahdollistaa uusien teosten luominen ja esittäminen. Tämän perustotuuden unohtaminen on yhtä kohtalokasta kuin sen, että velkarahalla ei voi loputtomasti elää yli varojensa. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Kansanluonnetta vastaan

Ensi vuonna 50 vuotta täyttävän Kauko Röyhkän muusikonura käynnistyi vuonna 1980 albumilla Steppaillen. Myös kirjailijana mainetta saanut mies on urallaan herättänyt hämmennystä, jopa suoranaista kiukkua. Kun hänen tuotantoaan kuuntelee, huomaa väistämättä, että tietyt suomalaiseen rock- ja iskelmäperinteeseen olennaisesti liitetyt piirteet suorastaan loistavat poissaolollaan. Röyhkä ei esimerkiksi ole vähääkään melankolinen lauluntekijä.

– Se on totta. Suomalaisissa rockbiiseissä harrastettava melankolisuus ei puhuttele minua. Pidän kyllä sellaisesta melankoliasta, jota löytää esimerkiksi Aleksis Kiven ja Uuno Kailaan vanhoista runoista. Totta kai niissä on muunkinlaisia virityksiä, mutta siis niiden runojen melankolia ei ole luonteeltaan alistunutta. Olen aina ollut aika dynaaminen tyyppi enkä pidä itsesäälistä. Vaikka välillä on tullut takkiin, olen aina pyrkinyt eteenpäin. Haikeus ja joittenkin asioitten kaipaaminen ei ole minulle luontevaa. En kaipaa vanhoja aikoja, vanhoja rakastettuja tai tällaista.

Toinen piirre, joka on tuotannossasi vahvana heti Steppaillen-albumista asti, on se, että sinä et kuulosta nöyrältä.

– Minulla on ollut aina sellainen olo, että olen aika voimakas tyyppi eikä minun tarvitse nöyristellä kenenkään edessä. Kunnioitan tietenkin Suomessa monia arvoja, nykyään vielä enemmän kuin nuorena, mutta olen myös halunnut haastaa ihmisiä ja tuoda esille uusia näkemyksiä. Olen monesti kyllästynyt johonkin yleisesti hyväksyttyyn ja esittänyt, että voisiko asian nähdä toisinkin. Se on sitten ärsyttänytkin porukkaa.

Kolmas tuotantosi piirre, joka on luultavasti kahdelle edelliselle sukua, on se, että et vaikuta totiselta.

– Olen jossain määrin satiirikko, joskin minusta on iän myötä tullut myös vähän vakavampi. Kirjallisuudessa on näitä suuria satiirikkoja kuten Gogol, joita arvostan kovasti. Nuorempana kaverina pidin tietynlaisten kovanaamojen huumorista, koska se pisti ikään kuin kaiken matalaksi. Minä matkin sitä, ja olen ottanut siitä piirteitä omaan esiintymiseeni ja ehkä biiseihinkin, vaikken itse ole kovanaama. Täytyy toisaalta sanoa, että en varsinaisesti pidä huumorimusiikista. Frank Zappallakin se oli välillä vähän itsetarkoituksellista, vaikka Zappa kyllä käsitteli monia amerikkalaisia ilmiöitä aika pirteästi.

Tiedän että olet saanut paljon vaikutteita amerikkalaisesta rockmusiikista, mutta oliko sinulla urasi alkuaikoina suomalaisia esikuvia? Oliko joku innostaja, joka ei ollut melankolinen, nöyrä eikä totinen?

– Pidin eniten ehkä Dave Lindholmista, siis vanhasta Isokynä Lindholmista. Hänen biisinsä kuulostivat heti rockilta, vaikka olivatkin suomeksi laulettuja. Ne eivät kuulostaneet laulelmalta, kuten Juice, eivätkä myöskään runollisilta. Niissä oli rockin draivi, sanoituksia ei ollut hiottu viimeisen päälle. Loppusoinnut eivät menneet aina täysin kohdalleen, mutta jälki oli kuitenkin raikasta ja pidin siitä.

Niin, itse asiassa sinunkaan loppusointusi eivät aina mene kohdalleen. Sinä selvästikään et jatka sitä traditiota, joka on kulkenut esim. Reino Helismaan ja Juha Vainion kautta Juice Leskiseen. Sitä, jossa teksti on tavutettu täsmällisesti ja riimi on pyhä.

– Aivan. En välitä siitä kovinkaan suuresti, vaikka kyllä tykkään noiden herrojen parhaista biiseistä. Ne ovat hienoja ja ne kuuluvat suomalaiseen kansallisperinteeseen, mutta se tyyli ei sovi minulle.

Lisäksi tyylissäsi on merkillepantavaa se, että vältät runollista maalailua ja kaikenlaista abstraktiota. En saata kuvitella sinun tekstiisi säettä ”murheeni ruusut tuoksuvat pimeältä”. Sen sijaan voisit hyvin laulaa että ”puistossa oli puiset penkit”.

– Pidän selkeydestä. Kryptinen runollisuus on ollut minusta aina vähän teennäistä, eikä se sovi minun elämänkäsitykseeni. Tämä on tietysti puhdas makuasia.

Laura suosii rohkeaa

Kauko Röyhkä sanoo, että hän ei ole koskaan yrittänyt ymmärtää tavallista ihmistä – ja vastapainoksi tavalliset ihmiset eivät myöskään ole ymmärtäneet häntä. Hän sanoo että se on ihan oikein: tavallisten ihmisten ei tarvitsekaan ymmärtää häntä. Lisäksi hän sanoo, että ongelma on hänen puolellaan: hän ei ole pyrkinyt lähestymään ns. tavallista ihmistä, vaan hän on aina kirjoittanut hieman omituisemmista tapauksista.

Jopa Röyhkän suurin hitti Lauralle on itse asiassa aika erikoinen tarina. Poika näkee kadulla tytön ja menee kursailematta tämän ovelle esittäytymään.

– Niin, moni suomalainen mies olisi nähnyt Lauran jossain ja jäänyt sen jälkeen itkemään kaljalasin äärelle, että voi kun saisin tuollaisen naisen. Tämä kaveri menee suoraan sen kotiin. Minä itse olen tehnyt elämässäni kaikenlaista, mutta myönnän, että varmaan tuollaista en ole itse tehnyt.

Mielenkiintoista siinä tarinassa on se, että Laura ei torju poikaa eikä säikähdä, vaan he päätyvät yhdessä Lauran huoneeseen…

– Laura arvostaa pojan tekoa. Yleensä naiset arvostavat sitä, kun mies on rohkea.

Kylmää vettä

Kohta kolmekymmentä vuotta alalla toiminut Röyhkä on nähnyt sen, kuinka rock on muuttunut ikään kuin kapinan ilmaisusta koko kansan viihteeksi. Oman taiteenlajin kasvava hyväksyntä ei ole pelkästään hyvä asia.

– Tavallaan kaipaisin tähän musiikinlajiin lisää kapinaa, mutta minusta tuntuu että olen itse jo liian vanha kuuluttamaan mitään suurta. Välillä olen ajatellut, että rock on kuollutta musiikkia eikä se uusiudu tarpeeksi. Kulttuuriin on kyllä tullut uusia alueita sen jälkeen kun itse aloitin: esimerkiksi rap ja hevin eri alalajit ovat ihan uusia. Ne eivät puhuttele minua, mikä voi tosin olla ihan oikeinkin – olen eri sukupolvea kuin ne kuviot. Olen toivonut kitarabändeiltä uutta ilmettä, mutta sitä on kai turha odottaa. Kaikki soittavat edelleen 60- ja 70-lukuihin pohjautuvaa musiikkia.

Sinun suuri varhainen idolisi oli Lou Reed. Onko urasi aikana ilmaantunut nimiä, joista olet innostunut suuresti?

– On tullut joitakin. P.J. Harvey on esimerkiksi yksi, Massive Attack on toinen. Olen onnistunut näkemään molemmat vieläpä livenä. Pidin myös joistain Beckin [Beck Hansen s. 1970] biiseistä todella paljon – ja hänetkin olen nähnyt. Mutta ei ole tullut ketään, joka olisi tehnyt samanlaisen vaikutuksen kuin Lou Reed, Captain Beefheart tai Rolling Stones. Enkä usko että sellaista voi tullakaan, koska ihminen kokee nuorena kaikkein voimakkaimmat jutut ja saa elämän polttoaineensa siitä. Vanhempana sitä vain toteaa, että nämä tietyt uudet nimet ovat hyviä tekijöitä, mutta ne eivät enää muuta omaa maailmankuvaa.

Onko aika muuttanut suhtautumistasi niihin asioihin, joita teit itse nuorena? Miltä tuotantosi näyttää nyt?

– Minulla ei ole paljonkaan biisejä, joita häpeäisin, mutta sen sijaan minua hävettävät jotkin esitykset, jotka ovat levyille päätyneet. Niitä ei yksinkertaisesti ole tehty tarpeeksi hyvin. Se ärsyttää. Meidän bändimme ei ollut koskaan kauhean suosittu, ja levyjä tehtiin 80-luvulla liian nopeasti: me ei saatu tarpeeksi studioaikaa eikä myöskään osattu sitä vaatia. Uran alku oli vaikea ja kylmää vettä tuli niskaan sen verran paljon, että olin iloinen jo siitä että sain ylipäänsä tehdä levyjä. Niitä tuli sitten tehtyä älyttömän nopealla tahdilla. Vaikka biisit ovat hyviä, niin kun niitä kuuntelee nyt, on selvää että toteutus on demotasoa.

Tarkoitatko kylmällä vedellä siis kritiikkiä?

– Kyllä. Kolme ensimmäistä levyä haukuttiin aivan maanrakoon, samoin kuin minut ihmisenä. Se oli välillä aika masentavaakin, vaikka se kasvatti myös kiukkua ja näyttämisen halua. Tylyä palautetta oli raskas ottaa vastaan, koska olin ollut Soundin lukija ja tilaaja ja oikein kunnollinen musapoika. Toimin mielestäni samassa hengessä koko tämän porukan kanssa, mutta sainkin sieltä todella tylyä palautetta. Nykyisin olen kyllä hyvissä väleissä niiden juttujen kirjoittajien kanssa, mutta se on taas eri asia.

Viimeisimmän levysi kohdalla näytti käyvän niin, että palaute oli huomattavan myönteistä.

– Se on ehdottomasti parhaat arvostelut saanut levyni. Se on saanut mielettömästi huomiota, ja ihmiset tuntuivat ottavan sen erittäin hyvin vastaan. Se myös myi jonkin verran, ei nyt älyttömästi mutta minun levykseni hyvin. Se on Mattilan Rikun ansiota, koska Riku tuotti levyn todella tarkasti. Biisit valittiin huolella, nähtiin vaivaa, alustavaa työtä tehtiin monta vuotta. Riku itse asiassa mietti kaikkea vielä enemmän kuin minä. Olin iloinen, kun Riku halusi kuunnella kaikki demoni ja keskustella niistä. Kyllä sellainen innostaa tekemään.

Eikö sinulla nimenomaan ennen tätä levyä ollut ajatuksena vähentää tai jopa lopettaa rokkitouhuja?

– Joo. 2000-luvulla tehdyt levyt eivät tuntuneet herättävän kiinnostusta. Keikoilla kävi kyllä yleisöä, mutta jotenkin alkoi tuntua siltä, että juttu ei kiinnosta tarpeeksi enää minuakaan. Ajattelin ryhtyä pelkästään kirjailijaksi ja käydä joskus soittamassa jotain, vain hyvissä tilaisuuksissa. Ajattelin että en jaksa enää tehdä musiikillista ristiretkeä ympäri Suomen baareja. No, nyt olen taas kiertämässä ympäri niitä Suomen baareja.

Jäähyväiset ahdistukselle

Röyhkä on tehnyt paljon levyjä, minkä lisäksi hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ollut aktiivinen myös esimerkiksi kuunnelmantekijänä. Väistämättä tulee mieleen, että hän on poikkeuksellinen rockmuusikko myös siinä, että hänellä on korkea työmoraali.

– Olen työntekijänä spontaani, nopea ja uuttera. Olin juuri kaksi kuukautta ulkomailla putkiremonttia paossa, Berliinissä ja Kreikassa. Tein ilman soittimia, pelkästään tietokoneella, 27 uutta biisiä: sanoitukset, sovitukset, kaikki. Löysin samplemaailman ja innostuin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kirjoitin myös jonkin aikaa yhtä leffakäsikirjoitusta. Biisien tekeminen oli kuitenkin se varsinainen duuni reissussa. En vielä tiedä, miten soittajat suhtautuvat käyttämiini sampleihin, mutta se jää nähtäväksi.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin materiaalia ei olisi syntynyt?

– Ei koskaan. Kerran meillä oli kauhea kiire tehdä ep, ja minulla oli joitakin biisejä, joista vain pari innosti bändiä. Menin käymään kotona ja kirjoitin samana päivänä Pahan maan ja jonkin toisen biisin. Seuraavana päivänä tein sitten vielä kaksi biisiä, ja niistä tehtiin Paha maa -ep. Toisin sanoen: kun tulee painetta tehdä lyhyessä ajassa jotain, olen todella tehokas. Nyt tosin näen 80-luvusta myös sen, että välillä olisi voinut tehdä vähän hitaamminkin – siis levytyksen, ei biisinteon osalta.

Entä miltä tulevaisuus näyttää juuri nyt?

– Nyt on tullut tehtyä keikkaa Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa, jolle on sovitettu minun biisejäni. Se projekti julkaistaan myös levynä. Olin juuri eilen keikalla, ja homma meni aika erikoiseksi. Oli huono sää, joten orkka piti panna suojaan, koska instrumenttivalikoimassa oli 200 vuotta vanha viulu ja sitä rataa. Olin siis yksin lavalla. Vedin koko esityksen läpi niin että orkesterin soundi tuli minulle monitoreista kuin matkaradiosta.

Miten yleisö reagoi?

– Kyllä se tykkäsi. Juttu kuulostaa kuitenkin hyvältä, ja se on taatusti erilaista. Tuollaista kamarimusiikin ja rockin yhdistelmää ei ole vähään aikaan tehty. Tulee mieleen Dave Lindholmin Aino-levy, ja siitäkin on aikaa kolmekymmentä vuotta.

Millaista oli seistä yksin lavalla?

– Mikäs siinä. Heitin välillä vitsiä ja niin poispäin. Huomasin että ihmiset kyllä reagoivat musiikkiin ja olivat mukana, yleisöstä tuli kaikenlaista kommenttia. Ei se tilanne ahdistanut. Tuntuu että minä en ahdistu nykyään enää mistään.

Raja-aitojen ylittäjä – eli kevyesti genrestä toiseen

Hänet tunnetaan nyt loistavana pianistina, joka taikoo ilmoille niin hilpeät kuin hartaat sävelet, jokaiselle jotakin, mitä ikinä yleisö keksii toivoa. Omia sävellyksiäkin on Teoston listoilla satoja, niistä tunnetuimmat Teryleeniä, Veikko Nieminen, Jos se voisi olla totta. Musiikilliset raja-aidat kaatuvat, kun Hillel astuu kehiin.

Hillel Tokazier syntyi joulukuussa 1946 helsinkiläiseen juutalaiseen perheeseen.

– Lapsuus oli aivan loistava. Oli kiva perhe ja kivoja kavereita. Sain virikkeitä valtavasti.

Perheen lapset, sisko ja pikkuveli, kasvoivat musiikkiin; kotona äiti soitti pianoa, isä selloa, juutalaisessa koulussa oli innostava musiikinopettaja, samoin Apollon yhteiskoulussa.

Hillel soitti huuliharppua ja kaksirivistä haitaria kunnes 10-vuotiaana alkoi soittaa pianoa, sitäkin ensin korvakuulolta, bassottaen itse Bachia ja Beethovenia. Sitten hän sai opettajan, joka soitatti vasemman käden juttuja nuoteista ja pelkkää klassista – tappoi pojan ilon soittaa klassista musiikkia.

Koulun popbändissä sen sijaan oli ilo soittaa.

– Olin jazzbändissäkin, mutta jazz oli vierasta matskua mulle, kun olin kasvanut rockin parissa. Hän halusi muusikoksi, mutta vanhempien mielestä hänen piti saada ”kunnon ammatti”. Klassinen pianisti olisi hyväksytty, kevyen musiikin soittaja ei. Niin poika ylioppilaaksi kirjoitettuaan ja armeijan käytyään meni ruotsalaiseen kauppakorkeakouluun ja valmistui diplomiekonomiksi 1970, soitti kuitenkin koko ajan bändeissä, myös armeija-aikana.

– Armeijan jälkeen 1966 tehtiin ensimmäisiä levytyksiä Caj Incorporated -bändin kanssa, Raittisen Jussin kanssa tein kantrikeikkoja, soitin Tommie Mansfield -groupin kanssa ja Eero Raittisen Help-yhtyeessä 1968-1969.

Musiikki voitti

Sitten 1970 Hillel lähti Israeliin opiskelemaan heprean kieltä. Meni vuodeksi, oli neljä.

– Lähdin etsimään identiteettiäni juutalaisena. Päivisin olin pankissa duunissa, iltaisin soitin hääjuhlissa, klubeilla ja tansseissa. Tapasin monia kansainvälisiä muusikoita ja opin heiltä valtavasti. He rohkaisivat minua ryhtymään ammattimuusikoksi. Ja niin 1974 lopetin pankkiduunit, tein vain biisejä ja soitin. Sitten sain Raittisen Eerolta kirjeen, jossa hän kertoi rock- ja progebändeistä, ja niin palasin Suomeen mukanani valtava pino biisejä. Niitä käytettiin Rotox-bändin levytyksissä 1975 ja myöhemmin muissakin Boxcar ja Ball -levytyksissä.

– Noina aikoina sävelsin valtavasti. Biisejä vain tuli ja tuli. Istuin ja soitin, äänitin kasettinauhuriin. Tein sanoitukset englanniksi, ne syntyivät helposti ja olivat aika naiiveja, mutta osasin rytmittää sen kielen.

Tekstejä syntyi, mutta silti Hillel ei pidä itseään sanoittajana. Esimerkiksi juutalaisten levyjensä hepreankieliset tekstit hän sanoo poimineensa rukouskirjoista ja vain muokanneensa sanoja.

– Mutta heti, kun saan eteeni tekstin, näen, saanko siitä laulun.

Vastoinkäymisiä

Hyvä aika ei jatkunut pitkään.

– Vuonna 1978 alkoi huono aika, rockbändit kuoli, tuli Suomi-humppa ja iskelmät. Meidänkin piti lopettaa hyvä Ball-yhtye, jossa oli ruotsalaisia muusikoita, Eero Raittinen, Nono Söderberg ja minä. Lopettaminen johtui siitä, että suomalainen levy-yhtiö, joka lupasi meille levytyksen, ei pitänyt lupauksiaan. Me oltiin tehty Ruotsissa sinkku, jonka Phonogram oli ottanut jakeluunsa. Ne teki diilin suomalaisen yhtiön kanssa, että jos te hoidatte levytyksen, me hoidetaan markkinointi. Viime hetkellä suomalaiset jänisti. Se on elämäni suurin musiikillinen pettymys.

Kauan ei Hillel työttömänä ollut. Tapani Kansa pestasi hänet bändiinsä johtamaan kvartettia.

– Kun se laajeni, huomasin, etteivät teoriataitoni enää riitä. Niin sitten vanhana, yli kolmekymppisenä, menin pyrkimään Ogelin Pop-Jazz-opistoon. En osannut soittaa melkein mitään nuoteista, mutta heti kun kuulin biisin, osasin soittaa sen. Ne ihmetteli, miten voi olla tyyppi, joka ei osaa nuotteja. Tai kyllä minä ne tunsin, mutta en osannut soittaa kahden käden prima vistaa. Rupesin tekemään komppilappuja, ja niin osasin oikeissa paikoissa soittaa oikeita ääniä. Pari vuotta Ogelissa antoi hyvän teoriapohjan.

Omat jutut

Hillel Tokazier soitti 70-80 -luvuilla tanssimusiikkia ja rockia, mutta huomasi, ettei rockilla elä.

– Jos Suomessa halusi elää musiikilla, oli pakko kehittää oma juttu. Nyt rockmusiikki on eri asemassa, mutta silloin piti olla monipuolinen. Se oli aikaa, jolloin raja-aidat kaatuivat.

Hillel rupesi laulamaan bändeissä. Oli laulanut ennenkin, mutta ei niin paljon. Tapani Kansan bändissä hän oli toinen solisteista ja jossain vaiheessa ainoita laulavia pianisteja. Töitä riitti pianobaareissa. Repertuaarin piti olla laaja, oli oltava erilaisia tyylejä, lauluja suomeksi, englanniksi, ruotsiksi. Samaan aikaan Hillel alkoi tehdä pianolevyjä.

– Vuonna 1983 Syksyn säveleen meni yksi biisi, Iloinen velikulta, jonka olin tehnyt ihan muuten vain. Siitä se keksittiin öljy-yhtiön mainokseen, johon pyydettiin myös minut. Sain haukut siitä, että olen myynyt itseni. Miksi olisin sanonut ei diilille, joka pelasti talouteni. Nykyään moisesta ei haukuttaisi. Nekin raja-aidat on kaadettu.

Instrumentaalimusiikin lisäksi Hillel teki musiikkiteatteria, säesti mykkäfilmejä, hankki esiintymisrekvisiittaa, poimi vaikutteita koulupoikana nonstopissa katsomistaan piirretyistä, hullutteli soittaessaan.

– Suomen kulttuuripiireissä ei siihen aikaan vielä oikein tajuttu tätä entertainment-juttua. Eikä hyvä viihde mielestäni vieläkään saa sitä vastaanottoa, jonka voisi – vaikka nyt meillä on paljon lahjakkaita nuoria jazz- ja rockmuusikoita, maailmanluokkaa.

– Esitysvaatimukset eivät ole muuttuneet siitä kun olin 35. Nyt olen 61, hyvässä kunnossa, mutta viiden tunnin keikka on viiden tunnin keikka. On aika rankkaa soittaa yksin, one man bändinä, ensin taustamusiikkia pari tuntia ja sitten tanssimusiikkia pari tuntia.

Jotkut tilaisuudet, kuten mykkäfilmisäestykset, ovat esiintymistä rakastavalle Hillelille erityisen mieluisia.

– Tänä vuonna olin viidettä kertaa Forssan mykkäfilmifestivaaleilla säestämässä komedioita.

Pitkät elokuvat katson etukäteen, mutta Chaplin-filmeissä on joskus kiva mennä ihan kylmiltään ja soittaa vanhaa jazzia tai muuta, kehittää omia juttuja. Luotan siinäkin intuitioon.

Juutalainen musiikki

Kun Hillelin poika 1988 täytti kolmetoista, hänelle järjestettiin juutalainen Bar mitzvah (lain poika) -juhla. Isä alkoi tutkia juuriaan. Hengellinen musiikki alkoi kiinnostaa.

– Löysin rukouskirjasta melodiat, joita olin isoisäni kanssa pikkupoikana laulanut synagogassa. Aloin sovittaa niitä ja säveltää teksteihin omia biisejä. Tein koko ajan myös firmakeikkaa ja pianobaarikeikkaa eivätkä vanhat rock-kuviotkaan olleet jääneet. Sitten 90-luvun alussa tuli lama, ja keikat vähenivät rajusti. Levy-yhtiöissä oli uudet klikit ja tyypit, minulta ei otettu enää biisejä.

Hillel teki 1992 vielä yhden pianolevyn Hillel Tokazier and the Jumping Rats.

– Sitä soitettiin hyvin, muttei myyty. Tein 1996 toisen juutalaisen levyn, Maitoa ja hunajaa.  Siinä kaatui taas joku raja-aita, kun otettiin vähän isommat sovitukset mukaan. Juutalainen musiikki miellettiin kulttuuriksi, ja ajat olivat parantuneet. Aloin saada pieniä apurahojakin. Roots, kolmas juutalainen levyni, 2003 läpäisi kaikki kriteerit ja musiikkipiirit. Sitä pidettiin etnisenä levynä, ja kaikki pitivät siitä, kaveritkin. Se oli minulle todella suuri kiitos.

Fiilis tärkein

Viime aikoina Hillel on soittanut Eero Raittisen bluesbändissä Ninni Poijärven ja Haaviston veljesten kanssa, tuurannut Pekka Gröniä.

– Mieletön juttu! Jouduin opettelemaan 24 biisiä kuukaudessa, tosin vanhaa tavaraa minulle. Kun kuuntelin Eeron Woodstock -levyä, soitin mukana. Fiilis oli mahtava. Tuli mieleen muusikoiden hyvät ajat. Kaksi kuukautta sen jälkeen Eero soitti ja kysyi, voinko lähteä tuuraamaan!

Hillel on liikkunut genrestä genreen aina. Nyt tekeillä oleva levy on tilaustyö, taas uusi aluevaltaus.

– Minulta pyydettiin hengellisiä lauluja, jotka olisivat osittain yhteislauluja ja osittain jotain uutta. Sanoin, että Simojoen Pekka, Leppilammen Jukka ja muut ovat jo tehneet sen, modernisoineet perinnettä. Päätin ottaa levylle juutalaisia lauluja ja muutamia omia, vaikka olen aina pelännyt, että ne ovat liian yksinkertaisia. Kuitenkin fiilis on tärkein; en ole teoriaihminen, teen melodiaa. Melodia on vahvuuteni.

Hillel sanoo toivovansa nyt eniten tasapainoa esiintymisten ja säveltämisen välillä.

– Jos minulle annetaan aikaa kuukausi tai kaksi, pääsen vasta käyntiin. Jossain vaiheessa projektit jäävät kesken siksi, että on pakko käydä esiintymässä.

Hillel jatkaa, että muusikkopalkkiot ovat romahtaneet.

– Ainoa, millä selviää, on solistinen muusikkous. Jos rivimuusikko soittaa pubeissa ja jonkun solistin bändeissä, täytyy olla koko ajan on the road, että selviää. Nykyisin on myös niin paljon tarjontaa, että on vaikeaa saada biisejä läpi. Ja kun jo demon pitää olla levyn veroinen, säveltäjällä pitäisi olla kotistudio. Minä omistan tietokoneen ja pienen nauhoituslaitteen. Ne riittävät, toistaiseksi?

Juha Vainio -palkitut – Sinikka Svärd ja Jukka Virtanen

Vuoden 2008 Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto, 5000 euroa annettiin Kotkassa 25.7. Sinikka Svärdille (s. 1960) hänen työstään suomalaisena sanoittajana.

Juha Vainion Rahaston kunniapalkinto, 5.000 euroa annettiin Jukka Virtaselle tunnustukseksi merkittävästä elämäntyöstä sanoittajana.

Tunnustuspalkinto oli järjestyksessä kahdeksastoista ja kunniapalkinto toinen. Ensimmäisen kunniapalkinnon sai vuonna 2002 Sauvo Puhtila.

Sinikka Svärd

Raatina toiminut rahaston hallitus perustelee Sinikka Svärdin valintaa näin:

Sinikka Svärdin läpimurto sanoittajana tapahtui vuonna 1995 Katri Helenan levyttämällä laululla Vie minut (säv. Esa Nieminen). Siitä lähtien hän on ollut suomalaisen iskelmä- ja pop-sanoituksen uudistaja, jonka laululyriikassa ovat yhdistyneet luovuus ja leikki, tinkimätön ja työllä hiottu ammattiosaaminen sekä sisäisen mielenmaisemamme hienovarainen koskettaminen.

Svärdillä on harvinainen taito kertoa laulussa sellaista, mitä emme itse kykene ilmaisemaan tai edes tiedostamaan. Tähän taitoon hän on onnistuneesti yhdistänyt hallitun riskinoton ja kipeisiinkin  aiheisiin uskaltautumisen. Tämän ovat kuulijat palkinneet, ja Svärd on ehtinyt jo kirjoittaa huomattavan määrän koko kansan suosikeiksi nousseita hittejä, joilla mitattuna häntä voidaan pitää edustamansa sanoittajasukupolven menestyneimpänä.

Yli kahdensadan levytetyn sanoituksen helmiksi ovat nousseet Vie minut -laulun lisäksi Esa Niemisen säveltämät Kun katsoit minuun, Kaikista kasvoista, Iso ikävä ja Sitä saa mitä tilaa, sekä Tahdon tanssia kanssasi (säv. Tomi Aholainen) ja Oikeesti (säv. Kaisa Ranta)  levyttäjinä Anna Eriksson, Yölintu, Tomi Metsäketo & Johanna Kurkela sekä Finlanders. Näiden artistien lisäksi Svärdin tekstejä ovat levyttäneet mm. Paula Koivuniemi, Kirka, Jani Wickholm, Annika Eklund ja Jari Sillanpää. Sinikka Svärd on myös tehnyt joitakin käännöstekstejä, joista tunnetuin lienee Katri Helenan levyttämä Minä toivon (-Alegria- säv. Rene Dupere).

Svärdin tekstejä on luonnehdittu voimakkaiksi ja niitä ovat levyttäneet edellisten lisäksi Merja Larivaaran ja Ritva Oksasen kaltaiset vahvat tulkitsijat. Hän on kirjoittanut tekstejä myös Kengurumeininki-yhtyeen lastenlauluihin sekä Tangomarkkinoiden sävellys- ja sanoituskilpailussa palkittuihin tangoihin (kolme kakkossijaa vuosina 2004, 2006 ja 2007, säveltäjinä Esa Nieminen ja Teemu Harjukari). Lisäksi häneltä on ilmestynyt neljä runokirjaa.

Levytetyssä laulussa onnistunut lopputulos on Svärdin mukaan aina kokonaisuus, jossa niin sanoituksen, sävellyksen, sovituksen kuin esityksen on ”osuttava nappiin”. (Teostory 2/2005).

Ensimmäiset levytetyt sanoitukset Sinikka Svärd teki 90-luvun alussa MTV:n Tenavatähti-kisaan osallistuneen serkkunsa tyttärelle Johanna Virtaselle. Svärd on ollut päätoiminen sanoittaja vuodesta 2003, jolloin hän jätti työnsä kehitysvammahoitajana. Samana vuonna hän sai valtion taiteilija-apurahan (puoli vuotta) ensimmäisenä sanoittajana. 

Juha Vainio Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J.  Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002), Ismo Alanko (2003), Jorma Toiviainen (2004), Mikko Alatalo & Harri Rinne (2005), Edu Kettunen (2006) ja Pauli Hanhiniemi (2007).

Jukka Virtanen

Jukka Virtanen (s. 25.7.1933) on suomalaisista laulujen sanoittajista tunnetuimpia. Myös monet hänen laulutekstinsä ovat tunnettuja ja suosittuja. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että ne ovat juuri Virtasen kirjoittamia johtuen siitä, että tekijät jäävät tekijöinä usein mainitsematta. Alan ammattilaisten piirissä Virtanen on jo vuosikymmeniä arvostettu sanoittajiemme kärkikaartiin kuuluvaksi.

Alkuperäisteksteistään tunnetuimpia ovat Kielletyt käskyt (säv. Lasse Mårtenson), Hän on mennyt vuorten taa (säv. Lasse Mårtenson), Seitsemän kertaa seitsemän (säv. Jaakko Salo), Konstan parempi valssi (säv. Konsta Jylhä), Lottovoitto on syntyä Suomeen (säv. Kari Tapio), Kättä päälle ja käsirahaa (säv. Jaakko Salo) sekä Pornolaulu (säv. Jaakko Salo). Käännöstekstien joukosta tutuimpia ovat Taas on aika auringon (Stig Olin), Maalaismaisema (Elton John-Bernie Taupin), Pikku Mirjamin jännä päivä (Benny Borg), Paulin taikakaulin (John Lennon-Paul McCartney), Kuoleman paikka (Carlos Gardel-Alfredo Le Pera), Aamu-usva (Lasse Mårtenson-Lars Huldén), sekä Hottentottilaulu (Thorbjörn Egner).

Jukka Virtasen mittava työ musiikkiteatterin parissa alkoi luontevasti ravintolaviihteen kautta. Hän on ollut pitkään revyyteatteri UIT:n kantavia voimia aina sen perustamisesta 70-luvun lopulta lähtien, ja työskentely varsinaisten musikaalien parissa alkoi suunnilleen samoihin aikoihin. Ensimmäiset Broadway-musikaalin laulutekstien suomennokset Virtanen teki vuonna 1977, Jukka Kajavan ohjaamaan Intiimiteatterin produktioon Cabaret’sta. Vuoden 1986 Cats-produktio Helsingin Kaupunginteatteriin muistetaan myös jo farssiksi asti muodostuneesta riidasta käännöstekstiä koskien; vaiherikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päädyttiin käyttämään Jukka Virtasen allekirjoittamaa suomennosta.

Yksi eittämätön huippukohta saavutettiin vuoden 1999 produktiossa Les Misérables Helsingin Kaupunginteatterissa, jolloin mukana käännöstyössä oli jo myös Kristiina Drews. On myös syytä nostaa esiin vähemmälle huomiolle jäänyt käännös Victor/Victoria -musikaaliin, joka oli ensi-illassaan Rauman Kaupunginteatterissa vuonna 2001. Tuorein työ musikaalin alalla on viime vuonna Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-illassaan ollut The Producers.

Alkuperäisteoksia musiikkiteatterilavoille Jukka Virtanen on toteuttanut kotimaisten säveltäjien kanssa laskutavasta riippuen kymmenkunta. Kärkitöinä niiden parista on pidettävä kolmea Jukka Linkolan säveltämää kokonaisuutta: Peter Pan (1984), Antti Puuhaara (1995), sekä Hallin Janne (2007), mikä toteutettiin lähelle Virtasen synnyinmaisemia Jämsään.

Tyypillistä monelle Virtasen tekstille on, että ne kestävät hyvin aikaa. Hänellä on ollut sana hallussa, niin sisällön kuin teknisen osaamisen puolesta. Omimmillaan hän on ollut lauluissa, joissa lämmin huumori pysäyttää kuulijan arjen keskellä huomaamaan ajallisen ajattomuuden.

Jukka Virtanen on jo vuosia ollut nuoremmille sanoittajille ja lauluntekijöille isähahmo ja opastaja, joka yksin, ja yhdessä Jaakko Salon kanssa on vieraillut asiantuntijana monilla lauluntekijä- ja sanoituskursseilla. Virtanen ja Salo olivat Juha Vainion Rahaston hallituksen jäseniä sen perustamisesta 1991 vuoteen 1998.

Omaelämäkerrassaan (”Kuvassa keskellä Jukka Virtanen” 2003) hän kirjoittaa: ”Lauluiksi kirjoitettujen tekstien irrottaminen ääneti luettaviksi teksteiksi on yleensä ongelmallista. Hyvä lauluteksti ei useinkaan ole hyvä runo, ja toisaalta hyvästä runosta ei useinkaan synny hyvää laulua. Sanoilla maailmaa hahmottava runoilija tekee luomuksensa niin tiukaksi, ettei siihen mahdu säveltä ja tulkitsijaa mukaan. Lauluksi taipuvaan runoon on kirjoitettu laulu sisään; se soi Mustapään ja Leinon tekstin tapaan”.

Jukka Virtaselle on myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke vuonna 1997, Taiteen valtionpalkinto vuonna 2001, sekä Viihteen Erikois-Venla vuonna 2002.

Juha Vainion Rahaston kunniapalkinto 2008 myönnettiin yhteistyössä Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiön (LUSES) kanssa.

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Rahastoa hallinnoivat Kotkan kaupunki sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Kuva: Martti Heikkilä

Hienolta tuntuu

 

Näin olympiavuoden kunniaksi kysytään nyt sinultakin: miltä tuntuu?

– Kyllä palkinto hienolta tuntui, ja kovasti arvostan sitä. Lajitovereilta tuleva arvostus on hirveän kivaa ja hienoa saada. On myös kivaa saada palautteena kiitosta esimerkiksi levyjä ostavalta yleisöltä; kumpikin on omalla tavalla hienoa.

Kaupallinen menestys tietenkin tuntuu hyvältä taloudellisessa mielessä, mutta sehän tarkoittaa myös, että asia on mennyt useammille jakeluun.

– Onhan se kivaa kun kehutaan, ja alan ihmisten kehuja arvostaa toisella lailla. Kuuntelija arvostaa ihan muita asioita, ei ne pohdi tekniikkaa tai ilmaisun sisältöä sillä lailla. Kyllä minä vähän huuli pyöreänä luin ja kuuntelin nyt näitä analyysejä – ”ai mää vai? Että onks niissä tommosii?”. Ei kirjoittaessaan sellaisia itse ajattele, ei sisäriimejä eikä muutakaan. Kyllä kirjoittaminen on ihan fiilishommaa; yrittää vaan tehdä semmosta että itse on tyytyväinen.

Mutta eivätkö tekniset seikat kuitenkin tule siinä perässä, eli katsot tavumääriä ja korkoja ja niin edelleen?

– Joo tietenkin. Se on vähän niin kuin vaikka lääkärillä potilasta hoitaessaan; sillä pitää olla empatiaa mutta myös taitoa.

”Tavisten” palaute lienee enemmän sitä, että tykkäsikö vai eikö, kun taas ammattilainen voi analysoida sinun tekstejäsi vaikka kuinka pitkälle, vaikkei koskaan niitä mielikseen kuuntelisikaan.

– Niin just (naurua)! Samaahan itsekin tekee. Sanotaan nyt vaikka huumori-jutut, niin en minä sellaisia koskaan istu alas kuuntelemaan. Enkä osaa itse sellaisia tehdä lainkaan, mutta jos joskus sellaisen satun kuulemaan, niin kyllä minä tajuan siitä onko se hyvä vai huono, ja aivan varmasti osaan arvostaa hyvien sellaisten tekijää.

Saatko työn tuoksinassa suoraa palautetta?

– No sellaista nopeaa, päällisenpuolista, että ”käy” tai ”ei käy”. Riippuu vähän siitä kenen kanssa työskentelee. Joku A&R -tyyppi saattaa kyllä puuttua johonkin yksityiskohtaan, ihan yhteen sanaankin. Muistan joskus kauan sitten väitelleeni säveltäjän kanssa ilmaisusta ”rakkauden voima”, mikä hänen mielestään oli täysin vanhentunut ilmaisu. Hän vertasi sitä suunnilleen johonkin osuusliikkeeseen tai urheiluseuraan, että ”ei tuolla lailla enää kukaan puhu”. Minä väitin tiukasti, että ”kyllä tavalliset ihmiset tietää ihan tarkkaan mistä siinä on kysymys”.   

– Olen myös törmännyt itseäni nuoremmissa tekijäpartnereissa joskus siihen, että he eivät – iästään johtuen – enää tunne jotain sanaa, joka omalla ikäpolvellani on täysin käytössä edelleen. Eli tulee jo tällaista sukupolvien välistä kuilua joskus eteen…

Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…

Tunnetko muuttuneesi kirjoittajana jo näiden reilun kymmenen vuoden aikana, josta sinulla on ammattimaisesta kirjoittamisesta kokemusta?

– Ainakin toivon kehittyneeni, niin taidon kuin ilmaisunkin puolesta. Nyt elokuussa minulta oli Somero Soikoon -kilpailussa yksi teksti, joka oli varmaan yli kymmenen vuotta vanha. Olin sen joskus antanut jollekin, enkä enää edes muistanut koko asiaa. Säveltäjä oli sen tehnyt kuitenkin, mutta vasta nyt sitten laittoi sen esiin. Laulu pääsi kahdentoista parhaan joukkoon, ja kyllä minä sitä tekstiä lievä häpeänpuna korvissa kuuntelin! Huokasin itsekseni, että ”olen mä nyt tuosta sentään jonkun verran kehittynyt”. Kriittisemmäksi ainakin tulee, mitä enemmän kirjoittaa.

Oletko tullut rohkeammaksi, vai oletko joutunut oppimaan talon tavoille – tiedät mikä ei varmaankaan menisi läpi, ja menet sen mukaan?

– Sen ainakin olen oppinut, että kenelle voi tarjota mitäkin. Olen varmaan vanhenemisen myötä tullut rohkeammaksi, ei niin pelkää enää reaktioita. Toivottavasti oma tyyli on kristallisoitunut, ja itsestäni ainakin tuntuu, että sitä on tapahtunut. [Muusikko] Ako Kiiski kerran sanoi yhdestä äänityssessiostaan, että hän arvasi tekstin olevan minun: ”sun tyylin tuntee heti”. Tuollainen on kyllä aika paljon sanottu! Voihan se olla negatiivinenkin – että tekee aina samanlaisia tekstejä (naurua)! Kyllä minäkin aika hyvin tunnistan esimerkiksi Toiviaisen Jorman tekstin.

Sitä kutsutaan tyyliksi. Kirjoitatko sinänsä enemmän vai vähemmän kuin aiemmin?

– Enemmän, ehdottomasti. Ennen tein töitä tai opiskelin, ja hoidin monilapsista perhettä siinä sivussa, mutta päätyönä sitä kirjoittaa paljon enemmän nykyisin. Ehkä mappi Ö:hön menee myös nykyisin vähemmän. Tein juuri sellaisen inventaarion, että niputin kaikki ne tekstit jotka ovat eri puolilla valtakuntaa erilaisten säveltäjien pöydillä, ikään kuin. Eli ne jotka olen joskus jollekin antanut, mutta joista ei ole mitään sittemmin kuulunut. Niitä on toista sataa. Laitoin vähän niin kuin voutina viestejä, että ”mitäs näille kuuluu?”.  

–Alkaa turhauttaa, kun joskus tuntuu kestävän niin hirveän kauan ennen kuin saa palautetta, että syntyykö niistä mitään. Aika vähän on kuitenkin sellaista, mikä ei ikinä päädy mihinkään levylle. Jos se ei jollekin kelpaa jostain syystä, niin sitten se laitetaan kiertoon seuraavalle. Tahdon tanssia kanssasi on hyvä esimerkki, se ei ensimmäiselle tarjoamalleni säveltäjälle mennyt läpi, mutta toiselle sitten meni.

Olet myös saanut julki muitakin tekstejäsi, eli jo neljä runokirjaa on tullut. Lienet sellaisesta kirjoittamisesta kovastikin innostunut, kun niitä noin monta – ja varsin lyhyen ajan sisällä – on ilmestynyt.

– Alku oli kovaa tahtia, tuliko kolme ensimmäistä puolentoista vuoden sisään. Niissä on myös laulutekstejä joukossa, mutta runot pääasiassa kirjoitin sinä aikana. Neljännessä ei ole enää yhtään lauluja, eikä riimirunojakaan. Aika hyvin ne ovat menneet, etenkin sitä ensimmäistä useita tuhansia. Olen luvannut viidennen saada marraskuun loppuun mennessä valmiiksi.

Missä mennään

Mitä muuta tänään on työn alla?

– Otin vetääkseni lyhyen sanoituskurssin Turun Konservatoriolla, ja tykkään siitä paljon. Olen Ikaalisissa ollut opettamassa joskus, ja tässäkin on tarkoituksena, että kaikki tekevät tekstin joka lopuksi esitetään konsertissa.   

– Meneillään olevista tekstitöistä on aina hankalaa puhua, kun ei koskaan tiedä meneekö ne läpi ja menevätkö siinä muodossa kuin niitä on nyt työstetty. Kun sanoo vaikka että tein pari tekstiä sen ja sen levylle, eikä ne sitten loppujen lopuksi menekään läpi, niin se on vähän hassua.   

– Tyylillisesti olen tehnyt viime aikoina vähän enemmän ”poppi-biisejä”. Tänä vuonna onkin tullut tällaisia uusia – ainakin minulle uusia – säveltäjiä, joiden kanssa olen tehnyt. Ja usein käy niinkin, ettei säveltäjää tapaa koskaan, ei edes puhelimessa – meilit vaan kulkee.

Onko toimijoiden määrä alalla muuttunut suuntaan tai toiseen?

– Mielestäni ei. Teen säännöllisesti ja eniten Warnerille, mutta yksittäin milloin minnekin. Vaihtuvuutta siis on, mutta ei määrällistä muutosta, ainakaan omalta kohdaltani en ole sellaista huomannut. Kaisa Ranta on yksi uusi tekijä – mielenkiintoisesti klassinen laulaja taustaltaan – jonka kanssa on ollut kiva tehdä.

Näin Jari Sillanpään heinäkuussa Äkäslompolossa keikalla, ja hän positiivisesti yllättäen muutamaan kertaan aivan erityisesti otti esiin esittämiensä laulujen tekijöitä. Ensin Anna Erikssonin (Oon kuka oon), ja sitten teidät – sinut ja Kaisan (Taivas tietää).

– Tosi kivaa kuulla, tuollaista tapahtuu todella harvoin.

Onko tunnettuisuutesi parantunut merkittävästi palkinnon tuoman julkisuuden myötä?

– No, ainakin olen paljon antanut haastatteluja. Kyllä minä mielelläni työstäni puhun, ei siinä mitään. Mutta luulen, että tuolla torilla käydessäni minua ei kukaan tunne sen paremmin kuin ennenkään, ja hyvä niin.

LAULUA, TANSSIA JA ROHKEATA ELÄMÄÄ

Vain hyvin pieni ammattilaisjoukko oli kiinnittänyt huomiota Sinikka Svärdin nimeen 90-luvun alkuvuosina, jolloin hänen ensimmäiset levytetyt tekstinsä ilmaantuivat esiin. Mutta Katri Helenan vuonna 1995 tekemä levytys Vie minut muutti tilanteen täysin: menestykseksi noussut, kansanmusiikkisävyjä käyttänyt, tuoreudellaan yllättänyt esitys, jonka kokonaisuuden onnistuminen oli epäilemättä vahvasti myös tehokkaan tekstin ansiota.

riepota rinnallasi / käsivarsillasi lujilla / kuljeta kerallasi / yön pimeimmillä kujilla /

vie minut / minut vie jonnekin / vie pian / äläkä tuo takaisin / vie kauas, niin kauas / kuin viedä vain voi / missä itkuni ilon helminä pisaroi (”Vie minut”, säv. Esa Nieminen / 1995)

Tekstin tuoreet ilmaisut ja leikittelyyn asti viety lennokkuus olivat uutta sävyä rytmimusiikin ilmaisussa. Nopeasti kävi ilmi, että Sinikka Svärd oli tullut alalle jäädäkseen. Hänen työnsä taso on osoittautunut kestäväksi, ja ilmaisu on kaiken lisäksi myös kehittynyt hienosti, menettämättä piiruakaan persoonallisuudestaan. Esimerkkinä tästä katkelma viime vuonna julkaistua tekstiä ”Riko minut”, joka huimalla tavalla hakee olemustaan jo lähes kalevalaisesta perinteestä.

riko minut riekaleiksi / särje salani siruiksi / pilko minut atomeiksi / murskaa muistoni muruiksi / tallaa tietoni tomuksi / runno raivoni romuksi / polje maahan mun mielettömyys / ja se pohjaton itsekkyys /

riko minut että ehjäksi tulla saan / riko minut hellästi mutta kokonaan / kisko pois kaikki tarpeeton / silloin helpompi olla mun on / riko rakkaudellasi minut (”Riko minut”, säv. Tomi Aholainen / 2007)

Sinikka Svärdin omin alue on parisuhdetekstit, joissa pätevällä ammattiosaamisella otetaan hallittuja riskejä kipeisiinkin aiheisiin mielenmaiseman hienovaraisissa koskettamisissa – palkintoraadin näkemyksiä summatakseni. Svärdin tunnetuimpia – ja myös kaikkein arvostetuimpia – tekstejä on Anna Erikssonin levyttämä Kun katsoit minuun, joka vakiinnutti hänen asemansa johtavien sanoittajien joukossa vuonna 2001. Lyhyestä muistosta kertovan tekstin sävy on tunnelmaltaan vahva – jopa rohkea – ja mukaan on noukittu persoonallisia yksityiskohtia.

kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaa / tulet mieleen huolettomin askelin / on jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaa / hymyilet taas niin kuin silloinkin / en enää muista kasvojas / tai mitä mulle sanoitkaan / mutta muistan miten katsoit / miten sait mut hehkumaan /

kun katsoit minuun / kaiken muun mä unohdin / kun katsoit minuun / vain sinun olla halusin / kun katsoit minuun / sytyin sylissäs ja paloin / silloin rakastaa sua aloin / kun sä katsoit minuun  / hetken niin (”Kun katsoit minuun”, säv. Esa Nieminen / 2001)

Toinen esimerkki Svärdin tunnetuimmista ja arvostetuimmista teksteistä on niin ikään Anna Erikssonin levyttämä Kaikista kasvoista vuodelta 2003. Myös se on Esa Niemisen säveltämä, ja monen muun Svärdin huipputekstin tavoin esimerkki siitä, miten parhaissa lauluissa on kysymys sanoituksen, sävellyksen, sovituksen ja esityksen onnistuneesta kokonaisuudesta. Vaikka Sinikka Svärd toimii alalla vapaana taiteilijana, ja on tehnyt ja tekee yhteistyötä usean säveltäjän kanssa, niin luonnollisesti on niin, että joidenkin tekijöiden kemiat toimivat luovassakin työssä toisia paremmin yhdessä, ja niinpä Svärdinkin kaikkein onnistunein ja kestävin työ on toistaiseksi etupäässä muutaman säveltäjän kanssa syntynyttä.  Kaikista kasvoista –laulun teksti kääntää laulun sävymaailman rakenteellisesti toisinpäin kuin se useimmiten on (vrt. esim. edellinen!); eli säkeistössä olotila on hyvä, kertosäkeen kuvatessa epätoivoisempaa tilannetta.

kun taas ilta vetää verhot eteen etten eilistä mä nää / kun varjot vajoavat veteen katsees sydäntäni lämmittää / nyt vasta ymmärrän mä miksi löytänyt en aiemmin / sitä suurta rakkautta vaikka etsinkin / kaikki on nyt päivänselvää kun sä olet lähelläni juuri näin /

kaikista kasvoista / kaikista katseista / etsin sinua, sinua vain / kaikista kasvoista / käsistä, huulista / aina sinua, sinua hain / tyhjistä vuosista, tuulista / paljon kyyneleitä mä sain / kaikista kasvoista, katseista / etsin sinua, sinua vain (”Kaikista kasvoista”, säv. Esa Nieminen / 2003)

Parisuhteiden kiemurat ovat moninaisine muotoineen esillä Svärdin teksteissä. Vaihtelevissa olosuhteissa ollaan yhdessä tai ei olla, ja tekstin sävy sekä näkökulma usein nimenomaan ovat hienoviritteisiä ja pienillä yksityiskohdalla pelaavia. Luulet sä tosiaan –tekstissä saattaa alun puhekielinen ”luulet sä”-ilmaisu (eikä esimerkiksi rytmisesti sama ”luuletko”) ensi hätään jopa häiritä, mutta tekstin edetessä ja kokonaisuuden muodostuessa – kuka laulaa, kenelle ja missä olosuhteissa – valinta varmentuu aivan oikeaksi ratkaisuksi.

luulet sä tosiaan että leikin sun kanssas vaan / etten tarkoita ollenkaan mitä sanon tai teen / luulet sä tosiaan etten oikeesti tahdokaan / jäädä viereesi nukkumaan vaikka luotasi meen / 

luulet sä tosiaan etten kaipaa sua milloinkaan / etten mieti miltä sä tunnuit kun pitää sua sain sylissäin / luulet sä tosiaan etten selkääsi katsomaan / jää kun sä meet /  musta poispäin (”Luulet sä tosiaan”, säv. Esa Nieminen / 2002)

Suhteessa voidaan olla vakiintuneesti mutta vieraantuneesti, tai salaa ja kiihkeästi.

varon koskemasta sua kun yöllä käännähdän / ettet heräisi ja huomais kuinka nyyhkytän / eipä silti että välittäisit siitä vähääkään / olen sinulle kuin ilmaa, joka yö niin yksin jään (”Ja joka yö”, säv. Esa Nieminen / 2002)

sunnuntai-iltapäivän polte ja paahtavuus / seinien sisällä suloisen pehmeä petollisuus / sinä olet vain minun, et kenenkään muun / kertoo sen kosketus suun (”Suudellaan”, säv. Tomi Aholainen / 2007)

Rakkaus voi alkaa myöhään, epäillen, varovasti ja vaikka syksyn sumussa.

tämä rakkaus heräsi hiljattain, syttyi sumuissa syksyöiden / seisoin häkeltyneenä ja huolissain etujoukoissa epäilijöiden / enhän uskonut että kohdalleni tällaista tulisikaan / sen oikean kanssa muut yhteen meni / minä vain jäin haaveilemaan (”Tämä rakkaus”, säv. Esa Nieminen / 2005)

sä tulit mun päivään, sä tulit mun yöhön / jo juutuit mun juhlaan ja työnnyit mun työhön / en aikonut lainkaan mä kaikkea alkaa uudestaan / sä väkisin väänsit mun torjuvaa kättä / et kestänyt että mä jään elämättä / kun houkutit hiljaa sait pelkoni kauas karkaamaan (”Ei koskaan”, säv. Esa Nieminen / 2006) 

Svärd on ammattilaisena tarkka tavumääristä ja –koroista, sekä riimeistä ja niiden sijainnista, mutta tarvittaessa rikkoo säännön persoonallisuuden tieltä. Vaikka hänen ilmaisunsa on selkeästi toiminut iskelmä- ja popsanoituksen uudistajana, on hän myös vankka perinteisten keinojen hyödyntäjä. Esimerkiksi jo Reino Helismaan varhaisista teksteistä löytyvä keino rinnastaa vastakohtia löytää sijaa myös Sinikka Svärdin teksteissä.

juoksen taas rantaan, jo lahkeeni kastuu / sen samettisantaan kun varpaani astuu / mereltä kuulen kuiskeita tuulen / ja muistan sen / yön pehmeän pinnan, sen pimeyden / mun pamppaavan rinnan ja värähdyksen / kun kätesi kuuman / kaarteelle uuman veit varoen

(”Yön tuuliin”, säv. Esa Nieminen / 2006)

löydä minut vaikka joskus kuoreen käperryn / löydä minut vaikka liian usein erehdyn / löydä minut sieltä minne sulta piiloudun / anna minun tietää että silti olen sun (”Löydä minut”, säv. Tomi Aholainen / 2006)

olen sinussa taas kuin kosketus / minä uuvun sun syleilyys / olen huuto ja käheä kuiskaus / olen hulluus ja järkevyys / olen sinussa kipu ja ikävä / olen veri, tuli ja maa / olen uni ja valo sen siivillä jo ennen kuin sarastaa (”Olen sinussa”, säv. Tomi Aholainen / 2005)

Tarinankerronta ei ole Sinikka Svärdin laji, mutta sympaattinen ajankuva on yksityiskohtana johonkin tekstiriviin toisinaan tallentunut.

sun housunpeffas roikkuu alempana kuin sielu sietää / mut oot reilu, rehellinen – sen ensi näkemältä tietää / silmäs vilkkuu veikeästi, kannat kaulallas helminauhaa / olet kiireestä kantapäähän täynnä rakkautta ja rauhaa /

olet helminauhapoika koko kaupungin herttaisin / hymy villin poikaviikarin, katse vanhan mestarin / hei helminauhapoika, täällä sinua tarvitaan / tuot pehmeyttäsi tänne kivikovaan maailmaan (”Helminauhapoika”, säv. Ilkka Wirtanen / 2006) 

Yksityiskohtien mestarina Svärdille on ominaista antaa painoa yllättävälle, vaikka yksittäiselle sanalle, tai hieman lapsenomaiselle kysymykselle – aina otsikoksi asti.

kun olet poissa olen pelkkä tyhjä kuori vain / haamukipua – kuin oisit yhä rinnallain (”Haamukipua”, säv. Esa Nieminen / 2000)

jos yöksi jään / en käy mä kieltämään / myös kauhu kiihkoon sekoittuu (”Jos yöksi jäät”, säv. Hannu Korkeamäki / 2005)

se oli kesä kaunein ja parhain, sen sisimpääni talletin / kai jotenkin tajusin varhain sen muistoks jäävän myöhemmin / sä silloin turhaa pelkoa vailla mua suulle suutelit niin / kieles kavalan käärmeen lailla kiemursi mun hampaisiin (”Villi ja viidentoista”, säv. Esa Nieminen / 2001)

on niin vaikeaa kun kesken kaiken herää huomaamaan / kuinka rakkaus ja viha ovat liki toisiaan / on niin haikeaa kun kaiken jälkeen suru vallan saa / mihin onni menee kun se katoaa (”Mihin onni menee”, säv. Esa Nieminen / 1999)

Musiikin voimaan ja tanssin taikaan Sinikka Svärd luottaa syvästi ja vakaasti. Kun menee huonosti, niin laulu auttaa aina. Yhdessä kaikkein hienoimmista teksteistään, Anna Erikssonin vuonna 2001 levyttämässä Iso ikävä –laulussa, perheenäiti ”pakenee” musiikkiin voimia saadakseen. Hänen surunsa syy ei käy edes selville, ja laulu katsookin tiukasti vain eteenpäin.

tahdon tanssia kanssasi tangon pöytien välissä / kulkureiden kuppilassa jossa ei hätkähdetä / työntää syrjään ne virttyneet tuolit / painaa suullesi suudelman / kieltää mielestä kaiken synkän, pahan ja pelottavan (”Tahdon tanssia kanssasi”, säv. Tomi Aholainen / 2004)

iso ikävä hiukan helpottaa kun jimi vonguttaa kitaraa / tai laulaa rakkaudesta elton john – kaikki melkein hyvin on / iso ikävä hetkeks hellittää, kun silmät sulkee ja kuuntelee / kuinka lauluissa kaikki selviää / ja kaipuu kalpenee (”Iso ikävä”, säv. Esa Nieminen / 2001)

Rakkauden tärkeydestä Svärd ei myöskään luovu, muuta keinoa hän ei näe. Päivässä pitää elää rohkeasti, unelmien myötä. 

täällä linnunradan lapset tahtoo rakastaa / pimeyttä vastaan ei he muuta suojaa saa /  linnunradan lapset kulkee kehää kiertäen / yössä toisiansa kohti hapuillen (”Linnunradan lapset”, säv. Ilkka Wirtanen / 2007)

niin kuin haamu hullu, huoleton / ullakollas yksin ujellan / suljettu jos ikkunasi on / kolkosti mä siihen kolistan / tuulen tungen taskuun, sitten tuun / sekoittaa et mua muihin voi / vien sut suurenmoiseen seikkailuun / missä aikuisetkin unelmoi /

tahdon elää niin etten vanhana mä joudu katumaan / tahdon elää, löytää sateenkaaren päästä satumaan / tahdon tanssia ja laulaa, tahdon itkeä ja nauraa / tahdon elää (”Tahdon elää”, säv. Tomi Aholainen / 2005)

*  *  *  *

materiaalia:

Merja Salonen: Sisäinen palo sytyttää sanoittaja Sinikka Svärdin (Selvis 1/2002)

Pekka Nissilä: ”Intohimon pitää säilyä” – Sinikka Svärd tekee laulutekstejä sisimpäänsä luottaen (musa.fi 4/2003)

Pirkko Kotirinta: Sinikka Svärd ryhtyi sanoittajaksi lasten vartuttua (Suomi soi 1 – tanssilavoilta tangomarkkinoille / Tammi 2004)

Leena Kokonmäki: Sinikka luo laulettavaa sydämellä (Teostory 2/2005)

Pirkko Kotirinta: Kuurupiiloa palavien tunteiden kanssa (Helsingin Sanomat 29.03.2008)

 

Sosiaalinen sählääjä

Olet kertonut, että aikanaan ihan opettelit runotekniikkaa. Miten teit sitä? Luitko joitain tiettyjä runoilijoita, ja Unto Kupiaisen ”Runousopin” erityisesti?

– Tottakai mä sen luin, ja runoja ylipäätään paljon. Tutkiskelin muotoja ja tein erilaisia harjoitusjuttuja – jambeja, daktyylejä, sonetteja. Ihan sellaista treenaamista. Kirjoittelin koulun lehteen kaikenlaista, ja silloin oli näitä ”henkisiä kilpailuja”, joihin aina osallistuin.

Olen kirjoittajan ”treenaamisen” muotoja silloin tällöin miettinyt ja keskustellut joidenkin kanssa. Menitkö esimerkiksi haiku-osastolle, eli tarkkaan rajattuihin tavumääriin asti?

– Kyllä mä niitäkin tutkin, ja jotain teinkin. Mutta en mä sellaista niin vakavasti ottanut, ei minusta runoilijaksi ole.

Kaikenlaistahan voi opiskella jollain tavalla, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että ei muodollinen koulutus kirjailijoita tai runoilijoita tuota.

– Kirjailijan hommaan auttaa paljon lukeminen ja paljon kirjoittaminen. Mä olen tehnyt aika paljon erilaisia tekstejä, ja kyllä tekeminen opettaa. Kirjailijoilla on tärkeää sen oman äänen, oman tyylin löytäminen. Samoin tietenkin sanoittajalla, vaikka voihan toisaalta tehdä eri tyyleilläkin. Olen muutaman kirjankin kirjoittanut, mutta en ole sitä ammatikseni ottanut, niin kuin en sanoittamistakaan. Olen luistellut joihinkin sosiaalisiin sähläyksiin.

Tyylimaailmoissa olen useinkin miettinyt pastisseja, kun silloin tällöin lauluteksteissäkin tuntee törmänneensä sellaiseen. Ne ovat usein aika vaikuttavia.

– Taitavat ammattilaiset osaavat sellaisia tehdä helpostikin.

Tuntuisi siltä, että jotkut tiukemmat muodot ovat kuitenkin tosi vaativia. Muistan kun Neil Hardwick veti Ryhmäteatterissa ”Nyhjää tyhjästä” -improvisaatioproduktiota, niin äärimmäisen harvoin hän antoi tehtäväksi Kirsi Kunnaksen tai Eino Leinon tyylin.

– Kunnaksen lastenrunot ovat pastisseja, jotka pohjaavat englantilaiseen nursery rhyme –kulttuuriin – lastenhoitajat tekivät nonsense-loruja. Se on vahva perinne Englannissa, ja muun muassa siksi siellä on aika paljon hyviä naiskirjailijoita. Siitä perinteestä ammensivat isotkin kirjailijat [T. S.] Eliotia myöten.

Se on aika vaikuttava perinne, John Lennonkin otti siitä valtavasti lauluteksteihinsä.

– Kyllä, Lennonhan ei pystynyt jättämään yhtään sanaa ”silleen” – sanotaan niin!

Lava on oma maailmansa

Luulisi, että sketsi- ja revyykirjoittamisessa tyylipastissi tulee useinkin eteen.

– Joo, onhan niitä ollut. Mutta näyttämölle kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä on omat lainalaisuutensa, eikä sitä kaikki muuten hyvät kirjoittajat osaa. Esimerkiksi joku repliikki voi olla kirjallisesti jopa huono ja kömpelö, mutta se on ok jos se sopii sen esittäjän suuhun.

– Näyttämökirjoittaminen on niin kaukana draamakirjallisuudesta kuin olla voi. Tietenkin on joitain yleviä draamoja ja muita vastaavia, mutta ne on taas niin pitkälle tyyliteltyjä, että ne ei ehkä ole aina niin mielenkiintoisia. Tottakai, jos ne on tarpeeksi hyviä, niin kuin Shakespearet ja muut.

– Repliikkien kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä täytyy olla tietty energia ja vuorovaikutus niiden keskustelijoiden kesken, ja olennaista on löytää sen puhujan ääni.

Entäs revyy-ympäristöön laulutekstin kirjoittaminen? Kerro UIT:n kirjoittamisesta.

– En ole enää siinä, mutta pitkään olin. Ensin haettiin aihioita, sitten jaettiin työt ja kirjoitettiin. Tekstit käytiin useampaan kertaan läpi, ja muokattiin niitä. Tärkeintä oli löytää lauluihin näkökulma, se on isoin työ. Kotimaisuusaste pyrittiin pitämään korkeana. Ideariihi oli ryhmätyötä, mutta yksittäiset tekstit usein jonkun yksin tekemiä. Mä tein kyllä viimeiset ajat aika paljon yhdessä Ilkka Talasrannan kanssa, ja aikanaan paljon Salon Jaken kanssa. Ja vaikka olin tehnytkin tekstin yksin, niin Jaken kanssa kävin ne läpi, hänellä oli hyvä suhde tekstiin.

Muutama UIT:n laulu on koottu teatterin juhlalevylle (1986), mutta ne ovat etupäässä revyissä olleita ”esitysnumeroita”, kruununaan ehkäpä ”Jäähyväishetkellä”, Oginskin Poloneesiin tekemäsi pitkä teksti.

– Siitä mä tykkään itse. Siinä oli aika taiteileminen, ettei se mennyt synkistelemiseksi – positiivinen henki kuitenkin, vaikka siirtotyöläistä harmittaakin.

Muistiini on jäänyt esimerkiksi jalkapallon MM-kisoihin liittynyt ”Futis skulii, futis skulaa” -laulu, jonka teksti-idea on ilmiselvästi johdettu italialaislaulun Funiculì, funiculà otsikosta.

– Muistaakseni siinä oli italialaislauluihin pohjannut sketsi, vuonna ’90, kun oli MM-kisat Italiassa. Me käytettiin paljonkin tuollaista tekniikkaa, se on Ruotsista varastettu. Povel Ramel teki aikanaan laulun Hälften lånad, jossa se väänteli tekstin niin, että se muistutti foneettisesti alkuperäistä, mutta oli pähkähullu.

– Mun ”Partasienivalssin” mä muistan jopa ulkoa: ”Tänään en voi luokses tulla / liikkeellä on sitä nyt / Tänään oli se jo mulla / aikansa se lienee itänyt / alkuun oli ihan pientä allergista kutinaa / nyt on kunnon partasientä / luokses en mä tulla saa / Juottavat ne jotain lientä / kai se siitä helpottaa”.

Onneksi muutama teidän – Marjatan [Leppänen], sinun ja [Matti] Kuuslan – ravintola-show’eista on tallennettu levyllekin, sieltä tällaisia on kuultavissa. Jakke usein mainitsi Ramelin.

– Joo joo, Tage Danielsson (1928-85) ja Hans Alfredson (s. 1931) olivat myös kova sana meille, ja jonkin verran Tom Lehrer (s. 1928) Amerikasta ja Mel Brooks (s. 1926). Brooksin ”Maailman vanhin sotilas” -sketsin Seppo Ahti käänsi meille Hesperian show’hun, esimerkiksi.

Olet Shel Silversteinin (1932-99) maininnut usein suurena suosikkinasi. Kerro hänestä.

– Hän teki kaikenlaista: hauskoja lauluja, vakavia lauluja, lastenlauluja, piirsi sarjakuvaa, ja teki lastenkirjoja, joista tykkään erityisesti. Niitä ei ole käännetty, ja laulujen käännöslevytyksetkin perikunta kielsi. Kirjoille on annettu käännöslupia kyllä.

– Musiikin kautta mä sen löysin, ja käänsin ravintola-revyihimme joitakin lauluja, ja joku niistä on sitten levytetty muuten. Sillä on paljon materiaalia, ja mielettömän hyviä lauluja; huumoria, kantaaottavia, dramaattisia. Se löi läpi laululla yksisarvisesta (Unicorn), joka ei päässyt Nooan Arkkiin.

Pertti Reponen niitä on myös muutamia kääntänyt. Tiedätkö, oliko hän myös erityinen fani?

– En tiedä, ei me koskaan juteltu siitä. En usko, hän vaan teki niitä ammattimiehen ottein, ja nehän on hyviä, tarkkoja käännöksiä.

Antamista ja saamista

Olet ollut usein tekemässä sanoituskursseja ja opetit pitkään Teatterikorkeakoulussakin.

– Itse opin niissä paljon enemmän kuin ne minulta. Siinä annetaan neuvoja, tehdään paljon perusasioita. Lauluntekijälle on tärkeätä saada kontakteja, ja saada työtään niiden kautta jotenkin esiin. Hyvätkään lahjakkuudet eivät aina ole valmiita, ja juiceja, junnuja ja vexejä tulee harvoin.

– Nykyään tilanne on muuttunut, kun bändit tekevät kokonaispaketteja, jossa teksti on osa esittämisen kokonaisuutta. Perinteisemmälle tekstin teolle ei ole enää sellaista kysyntää, eikä siinä mitään vikaa ole, maailma vain on sirpaloituneempi.

Oletko käyttänyt mitään apuvälineitä työssäsi? On runokoneita ja fraasisanakirjoja.

– Suurissa käännöstöissä olen käyttänyt riimisanakirjaa, ja se on kyllä hyvä. Ei työssään aina hoksaa kaikkea, ja sieltä voi löytää vaikka verbin taivutuspäätteelle jonkun rimmaavan sivistyssanan, mikä toimii hyvin.

– Olen päässyt tekemään monenlaisia lauluja. Tykkään suomi-iskelmästä, kun rakastan melodraamaa. On hyvin vaikeaa saada yksinkertainen, haavoittuva teksti aikaan, joka soi samalla tavalla kuin joku tango. Tunnetilan saaminen siihen tonaliteettiin on hyvin vaikea, mutta mielenkiintoinen homma.

Tuntuu, että tuottajaportaasta on melko pitkälle kadonnut kyky pelata tämänkaltaisilla aisoilla. Harvoin tunnutaan osaavan laulattaa solistia riittävän hyvin, esimerkiksi.

– Siltä tuntuu kyllä, ajat muuttuvat. Melodraamaa pääsen tekemään seuraavaksi, kun nyt alan tehdä oopperalibrettoa. En tunne sitä genreä mitenkään hyvin, mutta harvassa tuntuu hyvät libretot olevan. Mutta se on hieno taiteenlaji. Niitä on monenlaisia, ja usein siellä on huvittavia piirteitä, mutta kun asiat ovat paikallaan, niin kyllä se uljasta on.

– Iso urakka oli äskettäin julkaistu Zoomin historia, jossa olin pääarkkitehti. Siitä tuli hauska. Ja olen nyt säännöllisesti kirjoittanut Ilta-Sanomien tv-liitteeseen palstaa. Juuri tänään vastasin kysymykseen ”onko ’Maalaismaisema’ parodia?”, että ei ole. Piti taiteillen vastata.

Otetaan loppuun muutama sana tribuuttilevystäsi ja juhlakonserteistasi. Mitkä ovat mietteesi?

– Levyn tuotanto oli parin vuoden prosessi kaiken kaikkiaan, se ei ole helpon kautta tehty. Laulujen luonne on tutkittu hyvin, ja versiot ovat uudenlaisia. Konserteissa tapahtui joku kummallisuus yhtäkkiä, siihen tuli todella ainutlaatuinen tunnelma kaikkien artistien ja koko yleisön välille, joka oli hyvin liikuttavaa.

Ehkä tilannetta auttoi, että tribuutin kohde on keskuudessamme ja oli myös läsnä…

– Erityisen hienona koin kun Maijasen Pave oli mukana. Pave oli jo nuorena miehenä ’72 Zoomin mukana Prahassa lätkän MM-kisoja katsomassa. Siltä meni nivelsiteet, ja se kulki kainalosauvoilla, muta silti joka ilta oli paikallisessa ravintolassa Veskun [Loiri] kanssa pitkä show, mitä jo alkoi sikäläiset muusikotkin tulla tsekkaamaan.

– Pave on kyllä uskomaton laulaja, se on niin kellontarkka. Kirjoitinkin tuohon palstalleni Maalaismaisemasta, että vaikka se ei ole parodia, niin Pave osaa tehdä sen vaikka huumorilla: laittaa kumisaappaat jalkaan, menee talon nurkalle, laulaa ”katson maalaismaisemaa ja ymmärrän”, kääntyy pois, ja juo pullon Kossua. Pave on alan miehiä oikeassa merkityksessä.

Askartelua sanojen parissa

Jukka Virtanen aloitti laulutekstien tekonsa suomentamalla YLEn lastenohjelmien osastolle 50-luvun lopulla muutamia pohjoismaisia lastenlauluja, joukossaan norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hottentottilaulu. Sen levyttivät Discophon-yhtiölle vuonna 1961 näyttelijät Maikki Länsiö ja Esa Saario. Ensimmäiset alkuperäistekstinsä Virtanen teki Spede Pasasen elokuvan Pähkähullu Suomi lauluihin vuonna 1967. Säveltäjänä tuolloin oli Jaakko Salo, jonka kanssa yhteistyö oli alkanut televisioviihteen puolella jo aiemmin. Toinen säveltäjä, jonka kanssa Jukka Virtanen on tehnyt paljon yhteistyötä, on Lasse Mårtenson. Elokuvaan liittyy myös Virtasen varhainen yhteistyö Mårtensonin kanssa, sillä laulu Kielletyt käskyt on Jörn Donnerin elokuvaan Mustaa valkoisella tehty vuonna 1968. Riimit istuvat mallikkaasti jo siinä.

muista aina että / kunnioita äitiäsi / seis! on tässä musta käsi / suosi aina suomalaista / hieno mies ei liikaa maista, ei / 

vaan jos voi uskaltaa / hän silloin päättää saa / kuinka on / ehdoton /

itse päättää että / tallaako hän nurmikoita / kierteleekö kapakoita / tajuaako taivaan sinen / onko koskaan uskollinen hän 

(”Kielletyt käskyt”, säv. Lasse Mårtenson / 1968)

Virtanen on kertonut opiskelleensa runojen tekniikkaa jo varhain, mutta laittaneensa oppinsa käyttöön vasta yli 30-vuotiaana, ”kun aloin sanoittamaan vähäsen”. Nuotteja hän opetteli lukemaan Jaakko Salon vaatimuksesta, muttei koskaan ole tehnyt laulujen sanoittamisesta ammattia. Mutta hallussa ollut tekniikka näkyy ja kuuluu Virtasen tuotannossa läpikotaisin. Hän on aina korostanut tekniikan hallinnan tärkeyttä sanoja nuotteihin yhdistettäessä, mutta muistuttanut myös siitä, että mitään ehdottomuuksia ei ole; sisällön ilmaisu ratkaisee – ”asia ajaa muodon ohi aina”. 

Yksi hänen tunnetuimpia tekstejään on Konstan parempi valssi 60-luvun lopulta, jossa kaustislaiseen pelimannivalssiin on moitteettomasti istutettu tarina pidetystä soittajasta ja hänen soittonsa lumosta lauantai-illan tansseissa, välikohtauksineen kaikkineen.

Konstan konsti oli oiva / kokosi soitollansa väen lauantaina / Konsta kun taituroiva / valssia pelas viululla vaan / sävel kaunis oli, soiva / kotona aivan tehty, eihän toki laina / siinä mies musisoiva / päästeli parastaan /

aamuyöstä aikanaan joku huusi että: ”tultihin! panenko mä pari multihin?” / ja kaikki oli ihan kauhuissaan / vaimoväki tuosta vaan varotteli: / ”että sois vielä huomennakin peli / hyvä veli, pane viulusi pois” / Konsta yhä soittaen lisäsikin resonanssia / häjyt halusivat tanssia / ja uhon unohtivat taannoisen / yö se meni valssaten / kaikki väki ilakoi / moni sydän ihan suli / hyvä olo tuli / valssi kun soi 

(”Konstan parempi valssi”, säv. Konsta Jylhä / 1969)

Jaakko Salo ja Jukka Virtanen innostuivat 60-luvun lopulla jatkamaan Spede Pasasen koomikko-kaverina esiin tulleen Simo Salmisen äänilevy-uraa tämän legendaarisen Rotestilaulun jälkeen. Parivaljakko tekikin Salmiselle useita lauluja, joista useimmat menestyivät hyvin. ”Suunnattoman ylpeä” on Virtanen kertonut olevansa Pornolaulusta, vuodelta 1968.

permanto ku meikäläistä otti takaraivoon / ku ensin tuli herpaa ja sitten tuli turpaan / ja käsiäkin paleli ja harmitti / ennenkin on laulettu ja nuotit pantu nippuun / mut minä laulan roisit laulut ihan suoraan / romantiikka se ei sovi jätkälle / [-]

samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin / nii heikommat ne pyörtyy / ja kirjottelee lehtiin / ne on musta naivia ihmisiä 

(”Pornolaulu”, säv. Jaakko Salo / 1968)

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Suurena miehenä tehtiin Salmiselle ikään kuin vastauslauluna Stidit-lauluyhtyeen suosituksi muodostuneelle hellyttävälle pikkutyttömuistelulle Pienenä tyttönä. Stidien laulu päättyi vakavahenkiseen toteamukseen lapsuuden loppumisesta, josta Virtanen jatkoi jotakuinkin saumatta.

pienenä tyttönä huomasin kerran että paita oli liian pieni / siihen se päättyi mun lapsuuteni ja alkoi paidaton tieni 

(”Pienenä tyttönä”, säv. Liisa-Maija Laaksonen, san. Tarja-Tuulikki Tarsala & Iiris-Lilja Lassila / 1968)

pienenä poikana honasin mä että / mulla oli liian pieni / paita joka oli punavalkoinen ja pilkullinen niin kuin kärpässieni / suurena miehenä tajusin mä sen, että poikuus multa meni ihan poskelleen / pienenä poikana kilometri meiltä / rysän päältä jouduin kiikkiin / ritolat kun vedin läpi naurismaan, repes diakonaalihousut aidan piikkiin / suurena miehenä tajusin mä sen, että housut jos ei kestä se on pankrotti 

(”Suurena miehenä”, säv. Jaakko Salo / 1969)

Samalta vuodelta on peräisin niin ikään elokuvalaulu – tai oikeastaan ”laulu” – sillä Simo Salmisen esitys on selkeästi lausunta, Esko Linnavallin säveltämän musiikkitaustan päälle. Aiheena on liikennekaahari, ja kannanotto liikennekulttuuriin oli kuvituksineen jopa ennenäkemättömän raju. Virtasen riimittely on täydellistä, jonka ansiosta esitys keikkuu herkullisesti hauskan ja vakavan välillä – päätyen toki oikeaoppiseen opetukseen laulun lopuksi.

kuljetin bussia sinistä / ja kaverit alkoivat inistä: / ”ajelet liian hiljaisesti” / kauan mun pinnani kesti / mutta viimein mä päätin näyttää / ja hevosvoimia käyttää /  en tiennyt että lysti on kallista / kun peruuttelin bussia tallista / [-]

vähän tuli vaikeuksia / kun yks jätkä kantoi suksia / ja sukset tuli sisään lasista / ja selvisin ratikka kasista / ja se meni vähän kiskoilta / ja sitten mä kyselin siskoilta / että tietääks ne tiestä 

(”Alle lujaa”, säv. Esko Linnavalli / 1969)

Virtanen on ollut vahvimmillaan arkielämän teksteissä, jotka ovat edenneet paikoitellen lähes täysin puheenomaisesti tarinaa kertoen. Esimerkiksi raviurheilun maailmaa ei hevoshullu kirjoittaja ole voinut välttää, eikä varmasti ole niin halunnutkaan.

Arvo se on tinuri ja kattiloita tinaa / ei kolvi pääse kunnolla kylmenemään / kerran tuli kavereitten kanssa sille kinaa / se ettei muilla hommilla pärjäiskään / Arvo sanoi: ”tinatöihin pantiin pieni katkos / markkinoille menen tästä Mikkeliin” / torilla jo joku kysyi hältä: ”sijoitatkos / rahasi nyt ensiluokan ravuriin /

lyödään kättä päälle ja käsirahaa / kauppa se on joka kannattaa / kättä päälle ja käsirahaa / et voisi saada parempaa 

(”Kättä päälle ja käsirahaa”, säv. Jaakko Salo / 1973)

Erityisesti pitkä ja tiivis yhteistyö Jaakko Salon kanssa on tuonut esiin useita Jukka Virtasen parhaita tekstejä. Parivaljakko työskenteli mittavasti yhdessä lavaviihteen eri muodoissa televisiossa, ravintoloissa ja teattereissa. Eurovision laulukilpailuun he osallistuivat vuonna 1975 uudenlaista naisnäkökulmaa edustaneella laululla Naisen vuosi, jonka solistina lauloi niin ikään monivuotinen yhteistyökumppani Marjatta Leppänen. Levytykseen laulun otsikoksi vaihtui kertosäkeen alusta napattu Tänä vuonna on toisin.

tänä vuonna on toisin / nainen elää itselleen / tunne on suurenmoisin / näen kaiken muuttuneen / en miehen jalkoihin mä jää / elän omaa elämää / eron teen entiseen / aion nähdä maailmaa / minut myös se nähdä saa / synnyin näin uudelleen 

(”Tänä vuonna on toisin”, säv. Jaakko Salo / 1975)

Yksi trion Virtanen-Salo-Leppänen kulminaatiopisteistä on Marjatta Leppäsen toistaiseksi ainoa albumilevytys vuodelta 1975, johon mittatilaustyönä tehtiin niin sovituksia käännöskappaleista kuin uutta alkuperäistuotantoakin. Jaakko Salo oli käyttänyt säveltämäänsä valssiteemaa jo muutamaa vuotta aiemmin musiikissaan Mikko Niskasen elokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta, mutta Leppäsen albumia varten Jukka Virtanen kirjoitti siihen tekstiksi herkän rakkauslaulun.

niityltä kasteen vei aamun tuulet / voikukan takaa mä auringon näin / korvat vain kertoo ja kuulee nyt huulet / varpaat vain katsoo noin toisiinsa päin / aamuun sun kanssasi niitylle jäin 

(”Aamu niityllä”, säv. Jaakko Salo /1975)

Jukka Virtanen ei sanoittajana ole koskaan ollut tekemisessä aivan päivänpolttavan ja ohimenevän popin ja iskelmän kanssa, vaan on ilmaisultaan aina edustanut ajattomampaa linjaa. Laulutekstin muodon ja rakenteen hallitsevana kirjoittajana hän on pystynyt ilmaisemaan isojakin asioita varsin tiiviissä muodossa. Alun perin KOM-teatteriin tehdyssä laulussa Minä kaipaan Espalle takaisin on lyhyelle laululle tyypillisin nopein vedoin rakennettu vaikuttava kaari nuoruuden iloista ja toiveista, sekä aikuisuuden karummasta todellisuudesta.

oli edessä elämä ruusuinen / ja takana koulut ja tentit / oli kaupasta pikkuisen punastellen / ostettu viinit ja Kentit / ja rinnalla luokan priimuksen / kuljin Havis Amandaa kohti / Esplanadia pitkin / silloin onnesta itkin / ja mun valkoinen lakkini hohti /

minä kaipaan Espalle takaisin / elämän kevääseen / minä kaipaan Espalle takaisin / siihen hukattuun nuoruuteen /

ja me säälimme niin lehdenkantajaa / kun aikaisin teki hän työtä / ylioppilas paremman työpaikan saa / valkoisen lakkinsa myötä / yönakkeja priimus kuumentaa tänään Kouvolan asemalla / ja kun tapasin Pentin / joka maksoi sen Kentin / niin hän nukkui jo siltojen alla 

(”Minä kaipaan Espalle takaisin”, säv. Kaj Chydenius / 1979)

Iskelmätekstien osuus ei Jukka Virtasen tuotannossa ole erityisen suuri, ja se hieman painottuu 60- ja 70-luvuille. Vaikka esimerkiksi työläät teatteritekstit ja -käännökset veivät paljon aikaa 80-luvulta alkaen, löytyy kuitenkin sieltä täältä Virtasen jäljiltä myös myöhempiä populaarimusiikin laulutekstejä. Melankolisessa Laulajan lähtö –tekstissä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, eli kulkea eteenpäin lauluineen. Ilmaisussa saattaa kuulla jonkinasteisia Helismaa-sävyjä.

tie ei sääli yksinäistä kulkijaa / vie vain luotas kauemmaksi pois / ja ilkkuu miestä taivaltavaa / syystuuli tarttuu kiinni kaulukseen / ei anna miehen jäädä paikallensa lauluineen 

(”Laulajan lähtö”, säv. Heikki Annala / 1987)

Ehkäpä kaikkein runollisimmillaan voi Jukka Virtasen löytää Lasse Mårtensonin meri-aiheisissa lauluissa, joista osa on käännöksiä alkuperäisistä ruotsinkielisistä teksteistä.

aamulla usva on noussut / ei oikein aisteja uskoa vois / linnuiksi muuttuivat naapurisaaret / siivilleen nousi ne lentäen pois / aallokko raskaasti hengittäen / täydentää aamuisen hiljaisuuden / pelkoa on / katseessa myös auringon / usvasta voi / tietää, jo syksyn se toi 

(”Aamu-usva”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Lars Huldén /1988)

vain hennon viivan kaukaa nähdä saa / kun illan tulta vielä hehkuu taivas / se viiva vahvistuu, jo näkyy maa / sen kuivat nummet kasvaa kanervaa / sen kivirantaa pitkää ahdistaa / nuo aallot jotka kauas toi sun laivan 

(”Jurmo”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Ole Eklund /1988)

Jukka Virtasen panosta suomalaisen teatterin – eritoten musiikkiteatterin – kehitykseen sanoittajana voidaan luonnehtia valtavaksi. Vaikka hänellä lukumääräisesti on enemmän käännöksiä (useimmat yhdessä Kristiina Drewsin kanssa), niin alkuperäisteostenkin lukumäärä on huomattava – eritoten, kun tiedetään millainen riski uuden kotimaisen musikaalin tai oopperan tuottaminen on aina ollut. Ehkäpä rakkaus teatteriin ja lavaviihteeseen ylipäätään on aikaansaanut sen, että monet Virtasen hienoimmista teksteistä löytyvät nimenomaan teatterilaulujen joukosta. 

Jukka Linkola on säveltäjä, jonka kanssa Virtanen on tehnyt useimmat alkuperäismusikaalinsa. Yhteistyö alkoi Helsingin Kaupunginteatteriin tuotetulla Peter Panilla vuonna 1984. Skottilaisen J. M. Barrien tarinaan pojasta, joka ei halunnut kasvaa suureksi pohjaava produktio pitää sisällään paljon lauluja, joiden tunnelmat vaihtelevat melkoisesti. Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu on hupaisa numero, jossa tekstin rakenne rikotaan niin yllättävästi, että siitä tulee lisähauskuutta jo muutenkin hauskaan lauluun. 

joku harrastaa filosofiaa / joku vetää päiväunia / joku hoitaa roturakkia / toinen pelaa sokkoshakkia / joku kerää linnunmunia / toinen vanhoja rahoja / jotkut on hyviä / toiset helposti hikeentyviä 

(”Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Kauniin Kuoleman Maa on myös kotoisin Peter Panista. Siinä Virtanen käsittelee vaikeata aihetta hämmästyttävän valoisasti jopa, ja siirtää kuvauksensa huimaan, lapsenomaiseen sana-assosiaatio-riimittelyyn, jolloin laulun otsikosta kaikki pelottava ja surullinen jo tyystin katoaa.

on edessä Kyynelten Lahti / sen takana Kauniin Kuoleman Maa / ja Suurten Surujen Huvijahti / sinne kulkijan kerran kuljettaa / kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan / eikä myöhästy kukaan / sillä kaunis on Kauniin Kuoleman Maa /

on rannalla niitty / silkkisen sininen ja soikea / on niityllä polku pehmeän väärä ja oikea / ja suuri on polun varrella puu / siinä on kiinni pilvi ja kuu / on pilvessä pieniä pääskysen pesiä / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä / ja kesistä lauluja kuoriutuu / me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu 

(”Kauniin Kuoleman Maa”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Materiaalia:

Jukka Virtanen: Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003)

Pekka Nissilä: Jukka Virtanen ruotii sanoittajat Junnusta Vexiin (musa.fi 1/2000)