EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Ei pelkkiä palladeja

Tekijä: Mysteerio

Ei pelkkiä palladeja

Julkaistu

Vuonna 1996 perustettu Mokoma on kuulunut suomenkielisen metallin eturiviin viimeistään keväästä 2004, jolloin Tämän maailman ruhtinaan hovi -albumi nousi myyntilistan kakkoseksi. Menestystä edeltäneeseen kahdeksaan vuoteen mahtui aika isolla levy-yhtiöllä, yhteistyön päättyminen, hämmennys, oman Sakara-firman perustaminen, ankara keikkailu (jopa tietoisesti tappiolla) ja suosion kasvaminen pikkuhiljaa sitä kautta.

Teollisuuden näkökulmasta Mokomalla on kaksi uraa: parin levyn mittainen jakso EMIllä ja sen jälkeinen aika oman yhtiön leivissä. Näetkö että näissä kahdessa on myös musiikillinen ero?

– Kyllä teollisuuspuoli vaikuttaa, ja olen itsekin taipuvainen ajattelemaan, että meillä on kaksi uraa. Mehän jouduimme aloittamaan omalla yhtiöllä ikään kuin alusta. Kun tajuttiin että kaikki pitää tehdä ja maksaa itse, tuli myös hyppy levy-yhtiötodellisuudesta demotodellisuuteen. Toisin sanoen musiikista sai tehdä juuri sellaista kuin halusi, mutta puitteet sen ympärillä, siis markkinointi ja niin edespäin, muuttuivat selvästi pienemmiksi. Nykyään oma firma ylläpitää normaalia levy-yhtiötoimintaa, mutta alussa näin ei ollut.

Toiko oma yhtiö lisää taiteellista vapautta? Toisin sanoen oliko aika EMIn tallissa sitä, että teistä haluttiin ulos ihan tiettyjä asioita?

– Sellaisia vaatimuksia ei tullut, mutta tilanteen etenemisen huomasi pienistä signaaleista. Ensimmäisen levyn jälkeen firmassa vastattiin puheluihin, ja kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin tuli vähän väliä. Kun kutsut loppuivat eikä puheluihin vastattu, oli helppo ymmärtää ettei firma ollut enää kiinnostunut meistä. Mokoman ja EMIn suhde oli kuin huono parisuhde, joka hiipui pois: kumpikin välitti toisesta koko ajan vähemmän.

Miten paljon oman yhtiön perustamiseen vaadittiin käytännön opiskelua?

– Meillä kävi sikäli hyvä tuuri, että toimitusjohtaja [ja Mokoman kitaristi] Tuomo Saikkonen on yrittäjäperheestä, joten tietoa sai helposti. Minä en vieläkään tiedä asioista kovinkaan paljon. Mitä taas musiikkialaan tulee, niin siihen liittyy huvittava ilmiö: vieläkin saattaa tulla syyllinen olo kun lukee työajalla musiikkilehteä ja selittää että tämä on nyt työtä, ei laiskottelua. Mutta näin se on: alan tapahtumia täytyy koko ajan pitää silmällä. Tietojen päivitys on itse asiassa rankkaa puuhaa, johon ei tahdo riittää aikaa.

Mokoman ura Sakara-yhtiön leivissä on edennyt hämmästyttävän hyvin siihen nähden, että EMI-aika oli varsin nihkeää. Onko sinulla tähän minkäänlaista selitystä?

– Aukotonta selitystä ei ole, mutta tuskin on sattumaa, että tällä hetkellä Mokoman kanssa työtä tekevät ihmiset ovat pitkäaikaisia tuttuja jo ajalta ennen yhtyettä. Kannentekijä Ville Pirinen, äänittäjä-miksaaja Miitri Aaltonen, videontekijä Vesa-Matti Vainio ja niin edespäin. EMI-aikaan firma esitti aina uusia ihmisiä mitä erilaisimpien asioiden toteuttajiksi, ja me kokemattomina ihmisinä ajattelimme, että kaipa ammattilaiset tietävät paremmin. Kun omaa yhtiötä aloitettiin, oli luontevaa kääntyä ystävien puoleen. Ja yhtäkkiä koko hommasta tuli täsmälleen meidän näköisemme.

Luin historiikistanne, että perustitte Sakaran siksi, ettei mikään yhtiö suostunut julkaisemaan kolmatta levyänne niillä ehdoilla, jotka sille asetitte. Mitkä ne ehdot olivat?

– Me tehtiin viiden biisin demo, jota tarjottiin eri yhtiöille. Siinä oli kaksi slovarihenkistä kappaletta ja kolme metallibiisiä. Jokainen firma halusi, että me olisimme keskittyneet kevyempiin kappaleisiin. Kaikki tahtoivat, että me tekisimme samaa, mitä sen hetken kovimmat nimet eli Trio Niskalaukaus ja Kotiteollisuus tekivät. Me taas olimme nähneet keikoilla, minkälaista riemua nopea metallimusiikki herätti, emmekä missään tapauksessa halunneet luopua siitä, varsinkin kun tiesimme ettei päivän muoti kestä pitkään. Pari firmaa olisi hyväksynyt meidät, jos olisimme hylänneet nopean ilmaisun. Se ei meille käynyt. Tämä on koko musiikkialaa vaivaava ongelma: harvassa levy-yhtiössä on sellaista henkistä pääomaa, että voitaisiin istua alas ja miettiä, mihin musiikki on menossa ja mihin pitäisi satsata. Sen sijaan halutaan lisää sellaista, joka on jo valmiiksi pinnalla. Tästä seuraa että moni artisti jää yhden tai kahden levyn jutuksi, joka vanhenee muodin mukana.

Näetkö oman levy-yhtiön perspektiivistä muitakin rakenteellisia ongelmia tällä alalla?

– Onhan niitä. Perinteisissä levy-yhtiöissä annetaan esimerkiksi radiosoitolle todella paljon painoarvoa, mutta olen itse huomannut, ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä todellisen suosion eli vaikkapa levymyynnin kanssa. Hitti ei välttämättä näy millään tavalla levymyynnissä eikä edes kukkarossa. Meidän firmamme bändi Stam1na on porhaltanut suosiossa meistä jo ohi, vaikka sillä ei ole yhtään radiokelpoista kappaletta. Näkisin että tässä eivät todellisuudet kohtaa: levy-yhtiöt ajattelevat että radiosoitto houkuttelee väkeä levykauppaan, mutta ostajat eivät tee valintojaan radiosoittopohjalta.

Mikä on ollut levy-yhtiön pitäjälle suurin yllätys?

– Varmaankin Suomen pienuus. Tajuta että toimijoita on niin vähän, ammattitaitoisia sen ja sen osaajia on niin vähän. Että tuo tuntee tämän ja tämä sen, että itse asiassa kaikki tuntevat jokaisen. Että kuvio ei olekaan iso ja mystinen.

Annala ei ole viuluviikari

Mokoma on sikäli moderni bändi, että se päivittää varsin ahkerasti kotisivujaan, ja fanit voivat tätä kautta pysyä selvillä siitä, mitä orkesterille kuuluu. Mokoma myös vastaa kotisivuillaan fanien kysymyksiin, mistä on seurannut mielenkiintoinen dialogintapainen. Äskettäin fanit saivat lukea, että Marko Annala vetäytyi korpimökkiin säveltämään uutta materiaalia, ja orkesterin kotisivuilta löytyy myös uuteen materiaaliin liittyvä treeniblogi.

Olit tekemässä uusia biisejä erakkomökissä keskellä talvea. Minkälainen kokemus se oli?

– Olen aikamoinen luontoromantikko, luonto inspiroi suuresti. Olen joskus myös miettinyt, että mitäpä jos lähtisi johonkin suurkaupunkiin tekemään biisejä, istuisi katukahviloissa ja kirjoittelisi hotellihuoneessa. Mutta käytännössä päädyn mökkiin, ehkä siksi että siellä ei ole muita virikkeitä ja on siis pakko todella tehdä biisejä. Näin perheellisenä miehenä olen tilanteessa, että jos kotona on niin sanotusti vapaata aikaa, sen voi aina täyttää jollain tärkeämmällä kuin biisintekemisellä. Mökki kaukana kaikesta on siis hyvä työpaikka. Kiitos apurahan sinne saattoi mennä.

Miltä materiaali näyttää nyt?

– Pääsin mökissä aika kansallisromanttiseen tunnelmaan. Monen biisin työnimessä on jotain Piirpauke-yhtyeeseen viittaavaa. Kappaleet on sävelletty ensimmäistä kertaa akustisella kitaralla. Olin aina ennen kieltäytynyt koskemasta koko vehkeeseen, koska en mielestäni tunne sointuja tarpeeksi hyvin. Minähän en ole erityisen taitava muusikko, ja olen tehnyt musiikkia riffipohjalta. Nyt on syntynyt erilaista materiaalia, jota voi sovitusmielessä lähteä viemään periaatteessa mihin suuntaan vain.

Joko muu bändi on kommentoinut biisejä?

– On, ja palaute oli innostunutta. Kaikki tiedostavat, että nyt on tulossa jotain erilaista. Olemme tietysti aina ajatelleet, että bändi elää ja muuttuu, mutta nyt muutosta tulee selvästi enemmän kuin keskimäärin levyjen välissä. Nimenomaan soinnutuksesta on tullut hyvää palautetta. Meidän basisti Santtu Hämäläinen on klassisesti koulutettu, kun taas minä olen itseoppinut, ja muun muassa Santtu on todennut että kouluttamattomuuteni on vahvuus. En tiedä mikä olisi teoreettisesti oikea tapa toimia, joten soinnutuksessa tapahtuu hänen mielestään paljonkin kiinnostavia asioita.

Jos ajatellaan ihan puhtaasti musiikillista puolta, niin mikä sinua viehättää nimenomaan metallissa?

– Tein itse asiassa eilen listan viidestä parhaasta uudesta levystä, eikä siinä ollut yhtään metallia vaan esimerkiksi Kanye Westiä, Prodigya, Liimanarinaa ja Chris Cornellia. Tällä hetkellä ei siis ole metallikausi menossa. Metalli on kuitenkin minulle selvästi tutuin ilmaisumuoto, minkä huomaa hyvin noiden uusien levyjen kohdalla. Niitä on pitänyt kuunnella paljon, jotta osaisin sanoa, miten paljon niistä pidän. Metallissa kuulen heti, mikä on sävellyksen ja tuottamisen suhde, millä tavalla jokin soundi on saatu aikaan ja niin edelleen. Olen kasvanut metallin parissa niin vahvasti, että se on täysin tuttu kieli.

Eikö vieraan ääressä hämmentyminen ole kuitenkin hedelmällistä?

– On, ilman muuta. Mutta siinä joutuu myös tekemään töitä. Olen kuunnellut esimerkiksi Anssi Tikanmäen uusinta julkaisua, ja olen edelleen vähän kahden vaiheilla että pidänkö siitä vai en. Mietin että onko tuotanto ja instrumentaatio sitä, mitä sen pitäisi olla. Minulla on ihan instrumenttitasollakin joitakin henkilökohtaisia mieltymyksiä ja inhokkeja. Esimerkiksi viulu on sellainen soitin, joka kuulostaa harvoin perustellulta. Pidän siitä lähinnä silloin, kun sitä käytetään niin kuin Frank Zappa sitä käyttää.

Kuulostaa siltä, että voisit olla kiinnostunut tuottamisesta.

– Kieltämättä minä suhtaudun musiikkiin aika tuotannollisesti. On hirmu vähän bändejä ja levyjä, joiden äärellä ei tule sellainen olo, että kunpa tämä olisi tehty näin tai noin. Mokomalla ei ole ollut varsinaista tuottajaa koskaan; me tiedämme erittäin tarkasti mitä haluamme ja mielestämme osaamme myös toteuttaa näkemyksemme. Toki on leikitelty ajatuksella, että palkattaisiin ulkopuolinen tuottaja viemään biisejä johonkin suuntaan, mutta siihen ei ole vielä haluttu lähteä. On luotettu siihen, että oma näkemys on kuitenkin paras. Ja koska me ollaan myös taloudellisia tuottajia, me annettaisiin musiikilliselle tuottajalle varmaan ennen pitkää kenkää! [nauraa]

Musiikki on pyhää

Sanoit että olet kasvanut metallin parissa. Oletko sinä siis sitä ryhmää, jolle Metallican Ride The Lightning (1984) ja muu 80-luvun klassinen tuotanto oli jotain elämää suurempaa?

– Tavallaan. Mutta kyllä minä pidän niistä Metallican myöhemmistäkin levyistä; olen antanut niille mielestäni paljon enemmän mahdollisuuksia kuin aika moni muu, ja olen löytänyt niistä hyvää. Kuuntelen yleensäkin levyä kymmenen tai kaksikymmentä kertaa ennen kuin totean että en siitä pidä; olen tässä mielessä aika perusteellinen kaveri. Mutta jos palataan kysymykseen, niin kyllä, olin 14-vuotias vuonna 1986, jolloin ilmestyivät kaikki merkittävät levyt: Metallican Master Of Puppets, Anthraxin Among The Living, Slayerin Reign In Blood, Kreatorin Pleasure To Kill. Kaikkein syvin musiikillinen jälki minussa on näiden jättämä, ja siltä pohjalta osaan metallin kielen ja toimintatavan. Kun kuuntelen metallissa kitaraa, tiedän aivan tarkkaan, miten kitaristi on sen toteuttanut, mutta kun kuulen viulua, arviointi on vaikeampaa, koska en tiedä mitä soittaja tekee. En silti ole mielestäni ensisijaisesti metallimusiikin vaan musiikin tekijä: en ole puritaani enkä pidä puritaaniudesta, ja mielestäni meidän levyistämme kuulee, että matkan varrella on kuunneltu myös paljon muuta kuin metallia. Raskaan musiikin tekijäksi minua voi kyllä kutsua. Haluan luodata musiikilla omaa elämää, ja vaikka se voi kuulostaa naurettavalta, niin musiikki on melkein pyhä asia.

Jos se on pyhä, niin minkälainen musiikin käyttö voisi närkästyttää sinua?

– Suhtaudun musiikkiin rakastavasti, en kevyesti. Minun on vähän vaikea ymmärtää musiikkia, jossa korostetaan arkea ja arkisuutta. Siis jos musiikissa luetellaan vaikkapa asioita, joihin minä haluan musiikin kautta ottaa etäisyyttä. Samuli Putro on hyvä, mutta minä en osaa täysin rinnoin nauttia hänen tekstiensä arkirealismista. Pidän enemmän vaikka A. W. Yrjänä -tyyppisestä maalailusta, vaikken sitä aina ymmärtäisikään. Tämä on tietenkin puhdas makukysymys, mutta toisaalta mistään muusta ei kannata kiistellä kuin makukysymyksistä.

Lopuksi haluaisin sinun kommentoivan lauluntekijänä viittä käsitettä, joihin olet taatusti törmännyt. Ensimmäisenä deadline.

– Innostava asia. Ilman deadlinea en saa aikaiseksi oikein mitään.

Henkilökohtaiset maneerit.

– Niitä on pyritty poistamaan varsinkin laulusta joka levyllä. Niitä siis on. En pidä niistä kauhean paljon silloinkaan, kun toiset artistit niitä käyttävät. Yksi maneeri, jota erityisesti inhoan, on se tietty ärisevä rock-laulutyyli.

Loppusointu.

– Kuten sanottua, soinnuista en ymmärrä juuri mitään! [nauraa] En alkusoinnuista enkä loppusoinnuista. Ja siinä välissäkin on vielä vaikeita kohtia.

Mielikuvitus.

– Erittäin vilkas. Melkein joka päivä tulee hahmoteltua päässä novellia, elokuvakäsikirjoitusta tai vaatemallistoa. Mutta pohjimmiltaan se on siis voimavara. Hillittömän iso voimavara.

Suomalaisuus.

– Vaikea aihe. En ole missään määrin patriootti, mutta olen myös sitä mieltä, ettei ole mitään järkeä lähteä etsimään asioita tarkoituksellisen kaukaa. Pidän siitä, että osaa löytää itselleen tärkeät asiat läheltä. Luulen että ihmisen elämästä katoaa paljon arvokasta, jos hän ei työmatkallaan näe ympäristöä jonka läpi kävelee vaan on mielessään jossain muualla, tähtää kauemmas. En usko että täytyy lähteä mihinkään eksoottiseen paikkaan, jotta voisi saavuttaa jotain. Kaikki on löydettävissä läheltä, ja tässä mielessä suomalaisuus on minulle iso asia. Mutta patriootti en ole; valtio ja sen rajat eivät sinänsä ole tärkeitä.

Biitintekijästä hittinikkariksi

Julkaistu

Hän lie ikäluokkansa tekijöiden joukossa aikamoinen harvinaisuus, sillä hän ei ole juurikaan käynyt soitto- ja teoriatunneilla. Musiikin tohtorinhatun sijaan Immonen on ehättänyt jo saada arvokkaita tunnustuksia: vuoden tuottajan Emman ja Jussi-patsaan elokuvasäveltäjänä.

Nämä haastattelut on ollut tapana aloittaa lapsuudesta ja perhetaustasta eli oliko kotonasi musiikkia?

– Meillä on kyllä aina ollut soittimia, mutta vanhemmat eivät ole päätyneet musiikkialalle. Äiti on ehkä musikaalisempi ja ollut lapsuudessa musiikin kanssa tekemisissä. Faija teki äänihommia mainostoimisto SEKissä ja sitä kautta sain kosketuksen tähän tekniikkapuoleen aika muksuna. Mulla on edelleenkin täällä käytössä faijan studioajoilta yksi Neumannin mikki, jolla muistelen leikkineeni jo 5-vuotiaana!

Jukan kipinä musiikkiin syttyi siis äänitystekniikan kautta, mutta hän kiittää erityisesti myös Laajasalon yläastetta ja lukiota.

– Petri Laaksonen oli siellä musiikinopettajana ja koulussa oli oikein viriili musameininki ylipäätään.

Jukka ei kuitenkaan käynyt missään soittotunneilla, vaan opetteli soittamaan itsekseen.

– Pop/Jazz -opiston aikuisosastolla käväisin vasta intin jälkeen. Soitan kitaraa ja pianoa ihan yhtä huonosti molempia, kumpikaan ei ole pääinstrumentti.

Mutta sehän on luovuudelle yksi hyvä lähtökohta!

– Sillähän mä sen perustelen itselleni!

Pop/Jazz -opistossakin Jukka opiskeli lähinnä musiikkiteknologiaa Jasse Varpaman oppilaana ja ehti opettelemaan äänittämistä vielä ”nauha-aikana” eli kun äänittäminen ei vielä tapahtunut tietokoneen kovalevylle. Sittemmin tärkeänä oppimispaikkana hän pitää netin keskustelupalstoja, kuten ProTools -käyttäjien foorumia.

Miten sitten aloittelit biisintekijän uraa?

– Siellä Laajasalon koulussa oli jo puitteita puuhata tietokone- ja synapohjaista musaa. Isän tuttuihin kuuluivat myös Esko ”Ego” Toivonen ja Risto Asikainen, joilla oli studiot isän työpaikan lähellä. Sieltä sain neuvoja, että mitä kannattaisi hankkia alkuun pääsemiseksi. Olin 14 tai 15, kun otettiin pankkilainaa ja ostettiin Mac. Silloin Mac ei ollut kovin trendikäs ja meni pari vuotta ennen kuin ymmärsin mistä tässä on kysymys.

– Olen jälkeenpäin miettinyt, että kävi hyvä tsägä, että se meni näin. En ole eläissäni omistanut pc:tä eikä mulla ollut mitään pelejä. Tietokone on alusta asti merkinnyt minulle vain musiikintekovälinettä. Mulla oli siis se tietokone ja Ensoniq Miragen sämpläävä keyboard. Sitten piti keksiä, mitä mä tekisin. Aloin tehdä erilaisia instrumentaalipätkiä.

Puhelaulun säestäjäksi

Lukiossa ei Jukka Immosella ollut vielä kovin selviä ammatinvalintasuunnitelmia, mutta armeijan jälkeen hän päätti satsata musiikin tekemiseen.

– Mulla on aina pitänyt olla jonkunlainen paja, studio, vaikka se onkin aikamoinen rahareikä. On kiva, että on paikka, johon voi kutsua ihmisiä, muita tekijöitä, ja siitä syntyy jotakin. Tutustutaan ja päästään suoraan tekemään.

– Ensin en oikein tiennyt mihin käyttää musiikkiani, mutta sitten 90-luvun lopussa löytyi tämä hiphop-puoli. Sillä tavalla mulle löytyi mesta tehdä träkkejä. Biisinkirjoittaminen oli mulle siinä vaiheessa lähinnä vain biittien tekemistä. Äänittelin kyllä myös rokkibändejä ja tein kaikenlaisia muita äänihommia tienatakseni…

– Jan Zapasnik oli nuori innokas räphahmo, jonka kautta tutustuin Helsingin ja oikeastaan muunkin Suomen hiphop-väkeen. Siitä löytyi mulle luonteva tapa tehdä musaa ja saada levytyksiä aikaiseksi. Se oli silloin vielä aika pientä, ennen Suomi-hiphopin buumia.

Vuosituhannen alkajaisiksi Zapasnik ja Immonen perustivat The Fried Music Oy:n ja ensimmäiset julkaisut olivat omakustanteita. Jukan mukaan tuolloin ei juuri ollut tietoisuutta Teoston jakosäännöstä, vaan tekstin ja musiikin välillä osuudet jaettiin 50/50. Juttelimme vielä pitkään sovittajan asemasta, joka Suomessa on perinteisesti ollut ylikorostunut, mutta nyttemmin tilanne on muuttumassa. Muuntelijoiden on aina vain vaikeampi saada sovitus- tai käännösosuuksia.

– Joskus olen tehnyt taustat kokonaan pelkkiin accappella-lauluraitoihin saamatta mitään säveltäjä- tai sovittajaosuuksia. Tämän vuoksi en yleensä mielelläni anna sovituslupia, ainakaan vieraille. Varsinkin kansainvälisissä kuvioissa, kun mukana on vielä alikustantajat ja vaikkapa 4-5 tekijää, niin eipä siinä säveltäjänäkään kovin suurta prosenttiosuutta jää.

Ensimmäinen Jukka Immosen kokonaan tuottama albumi oli Avaimen Punainen tiili vuonna 2001, jonka Warner julkaisi. Se oli lajissaan melkoinen menestys, joka myi 14.000 kappaletta. Sittemmin Avain on muuttanut taiteilijanimekseen Asa ja voittanut vuoden 2008 Teosto-palkinnon yhdessä Loppuasukas-albumin tekijäryhmän kanssa.

– Sitten aloin päästä mm. Pekka Ruuskan ja Asko Kallosen kautta tekemään erinäisiä remixejä ja tuli enemmän ja enemmän äänitys- ja miksaushommia. Yritin siinä sivussa sitten jalostaa biisinkirjoittamista, koska tiesin että pelkkä biittihomma tulee tiensä päähän.

Seuraavat vuodet Immonen teki lähinnä rap- ja hiphop -musiikkia lukuisten koti- ja ulkomaisten artistien kanssa, mutta kaipuu oli myös muunlaisen musiikin pariin. Tärkeitä yhteistyökumppaneita olivat mm.

Fintelligens eli Kimmo Laiho (Elastinen) ja Carl Henrik Rosenberg (Iso H). 2004 Fried Music muutti studionsa nykyiseen paikkaan Pursimiehenkadulle.

Dome Karukosken ohjaama Tyttö sinä olet tähti -elokuva (2005) oli sinulle tärkeä läpimurto. Jussi-patsas on aika kova saavutus ensimmäisestä pitkän elokuvan musiikista. Missä se on?

– Se on vanhemmilla! Joo, leffassa oli yksi Chisun sävellys, mutta muuten sävelsin biisit ja ihan perinteistä scorea. Sanoituspuolella olivat Asa, Elastinen ja Mariska, tunnaribiisi tehtiin Kristiina Wheelerin ja Patric Sarinin kanssa. Se oli hyvä koulu.  

Domesta on tullut ystävä ja jatkoakin on seurannut, mm. minisarja Veljet. Olen aina tykännyt myös kuvan kanssa pelaamisesta, joten kuvaan säveltäminen on ollut mieluisaa. Ehkä tässäkin asiassa on faijan esimerkin vaikutusta.

– Kyllä se on paljon sattumasta kiinni, mihin joutuu tai pääsee mukaan. Olen aina kiittänyt siitä, että olen päässyt mukaan sellaisiin proggiksiin, mihin mä en olisi välttämättä uskaltanut edes tarjoutua. Esimerkiksi kun kysyttiin, ”pitäisikö sun tulla tekemään Suburban Tribea…” (Manimal-albumi 2004) Aina on ollut A&R:nä sellaisia henkilöitä, jotka ovat uskaltaneet pistää mut ajattelemaan ”boxin ulkopuolelta”. Tämmöiset proggikset ovat olleet kaikista hauskimpia. Ainoa tapa pysyä freesinä ja tehdä työnsä hyvin, on tehdä erilaisia juttuja.

Toisena esimerkkinä Jukka mainitsee huikean menestyneen Jenni Vartiaisen soolodebyytin, johon hänet pyysi Pekka Ruuska. Siinä Jukka kokee oppineensa paljon myös suomenkielisestä sanoittamisesta, kun hyviä kappaleita etsittiin, kirjoitettiin ja työstettiin kaikessa rauhassa.

Minkälainen musiikkimaku sulle muuten on teininä muodostunut?

– Kyllä siihen kuuluu kaikki elektroninen musa, mutta toisaalta myös vaihtoehtorock. Grungepistos puri pahasti 90-luvun alussa. Noissa hiphop-piireissä ne vain oli vaikea yhdistää… Mua ei ole kotona kyllästetty esim. jazzilla, mutsi on ollut kaupallisen musiikin kuluttaja eli peruspop on ollut elämässäni ihan aina läsnä.

Tähtäimessä UK ja USA

Elokuvamenestys avasi kansainvälisempiä ovia, kun kesällä 2004 manageri Teja Kotilaisen kautta Immonen sai kontaktin Air Chrysalis Scandinaviaan, jonka toimitusjohtaja on Tammisaaresta lähtöisin oleva Ben Malén. Chrysaliksen tekijätalliin kuului tällöin jo myös toinen suomalainen: Patric Sarin (kts. SELVIS 03/2006).

– Tutustuin Pateen vasta Chrysaliksen kautta ja teinkin ensimmäiset kansainvälisille markkinoille tarkoitetut kirjoitussessiot hänen kanssaan.

Aluksi Jukan rooli ja markkinarako oli kansainvälisissä piireissä puhtaasti biitintekijänä. Hänen haluttiin tekevän tietynlaisia ”urbaaneja” taustoja, joihin muut sävelsivät melodiat.

– Kyllä siihen meni hetki aikaa tottua siihen työtapaan, että juodaan kahvia ja sitten tehdään biisi. Onhan se tavallaan aika brutaalia. Sitten alkoi tuntua hienolta, kun hip-hop -taustasta ponnistaneena huomasin olevani mukana poplaulujen tekemisessä. Sitten vähitellen aloin saada ulkomailtakin artistilähtöisiä juttuja. Esimerkiksi ruotsalainen Vincent ja norjalainen Margaret Berger tulivat Helsinkiin säveltämään ja levyttämään kanssani.

Viimeisen vuoden aikana sanoit viettäneesi reilut 100 päivää ulkomailla biisinteossa. Mitä kautta päädyit Lontooseen?

– Ben Malénin painostuksesta vuosi sitten. Ben sanoi, että juna on nyt menossa ja siihen pitää hypätä kyytiin. Siinä oli paljon miettimistä, tehdäkö 2 kuukautta ilmaista työtä vai yksi albumi kotimaan markkinoille, josta tienaisi. Monilla tutuilla oli lisäksi ollut huonoja kokemuksia yhteistyöstä englantilaisten kanssa.

– Päätin lähteä kuukaudeksi ja vuokrasin huoneen viime vuoden helmikuussa Matrix-studiolta ja lähetin rahtina 250 kg laitteita sinne. Tein kolmessa viikossa ainakin 16 co-writea ja mulla synkkas hyvin niiden englantilaistekijöiden kanssa.

– Kansainvälistyminen on hidasta ja vaikeaa. Ensimmäiset puolitoista vuotta touhusin Skandinaviassa ja olen saanut ihan mukavia julkaisuja, mutta viimeisen vuoden olen siis yrittänyt panostaa Brittein saariin. Nyt on unelmana ja tavoitteena siirtyä seuraavalle tasolle eli saada julkaistuja biisejä Englannissa ja USA:ssa, tai siis biisejä, jotka julkaistaan kaikkialla.

Onhan sulla jo kuitenkin jotain näyttöä silläkin suunnalla, eikös Redramaa ole julkaistu nimenomaan Iso-Britanniassa?

– Joo, olin mukana jo ekalla levyllä, mutta siinä en ollut vielä säveltämisessä mukana. Redraman toista levyä Street Music sävellettiin yhdessä Lassen [Mellberg] kanssa ihan kitaralla ja pianolla, ennen kuin lähdettiin tonne biittipuolelle.

Teet siis tilanteen mukaan eri metodeilla…

– Jos haluaa biisiin tietynlaista moodia, melodia ja harmonia on tehtävä yht’aikaa, mutta toisaalta on ihanaa viedä mukanaan träkki, josta tykkää, mutta johon ei ole itse keksinyt oikein melodiaa, ja sitten joku tulee ja keksii siihen makeimmat melodiat. Sellainen tilanne on juuri tämän co-write -asian siistein juttu ja mulle on nykyään ihan sama keneltä ne ideat tulevat.

Oletko yleensä puuttunut sanoituspuoleen?

– En niinkään paljon suomeksi, mutta varsinkin näissä kansainvälisissä kuvioissa olen kyllä osallistunut tarinan kehittelyyn ja niistä tulee mielestäni onnistuneimpia pläjäyksiä.

Kansainvälistyminen vaatii läsnäoloa

Jukan mukaan on aika epätodennäköistä, että kokonaan suomalaisten tekijöiden tekemä biisi menisi maailmalla läpi. Kansainvälisessä biisikaupassa kyse on kuitenkin paljolti suhdetoiminnasta ja politiikasta.

– En suhtaudu kuitenkaan enää niin kyynisesti kuin alussa. Pitää vain mennä paikan päälle ja tavata niitä ihmisiä.

Jukka rohkaisee suomalaisia lähtemään maailmalle. Kanssakäyminen on välttämätöntä suhteiden ja verkostojen syntymiseksi. Sanoittaja voi kyllä tehdä työtä itsekseen ja hioa riimejä etätyönäkin, mutta musiikin synnyttäminen edellyttää suoraa vuorovaikutusta, sulkeutumista samaan huoneeseen.

Suomalaiset tekijätkin ovat alkaneet opetella näitä co-writingtaitoja esim. MUSEXin Biisilinna ja Sibelius-Akatemian täydennyskoulutuksen Hittitehdas -projektien kautta. Jukka on ollut näissä myös mukana, ensimmäisessä osallistujana, jälkimmäisessä kouluttajana.

Ulkomaisten kontaktien hankkiminen on kallista ja suurta henkilökohtaista riskinottoa. Ilman kustantajan maksamia ennakoita elämän suunnitteleminen olisi täysin mahdotonta.

– Matkustaminen maksaa ihan hirveästi ja esim. vasta nyt on tullut levytyksiä parista biisistä, joita tehtiin 2 vuotta sitten Miamin reissulla. Kyllä sitä mietti onko tässä mitään järkeä, juuri viimeksikin Lontoossa Bed & Breakfast -paikassa, kun yötä myöten väänsin träkkejä läppärillä.

– Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Nyt olen ollut kirjoittamassa biisejä suoraan artistien kanssa siellä ja on muutama proggis, joihin toivottavasti pääsen tuottajaksi. Koitan nyt taloudellisesti järkeistää Lontoossa olemista: pitää ilmeisesti vuokrata kämppä, johon voi laittaa pajan. Jos on yhteensä 3-4 kuukautta vuodessa siellä, vuokrakämppä voisi tulla halvimmaksi.

Lopuksi puhuimme siitä, että suomalainen musiikkivienti ei edelleenkään ota huomioon tekijöiden tarpeita, vaan on kovin esittäjävetoista. Suomalaiset maailmanhitit ovat edelleen yhden käden sormilla laskettavissa. Jukka Immonen toivoisi ELVISiltä lisää vaikuttamista suomalaistekijöiden kansainvälistymisen puolesta. Yksi suuri apu siinä voisivat olla residenssit Tukholmassa ja Lontoossa.

Vaatimaton sanoittajamestari

Julkaistu

Jukka on sanoittaja, toimittaja – ja nyttemmin myös runoilija: hänen runokirjansa Enkeli olkapäällä ilmestyi huhtikuussa (Kustannus Arkki Oy) ja sitä luonnehditaan mm. seuraavasti: ”Pienet enkelirunot nousevat arjen keskeltä, kasvimaalla puuhaillessa, pyykkiä ripustaessa tai parkkipaikkaa etsiessä. Ne ovat tuttavallisia kurkotuksia kohti arjen enkeleitä, jotka ovat läsnä ja lähellä kaiken aikaa. Runoista välittyy huumori ja hellä ymmärrys ihmistä kohtaan.”

Tyypilliseen suomalaiseen tapaan Jukka on kuitenkin vaatimaton persoona, joka ei ”itteensä tyrkytä”. Minulle tuli tästäkin syystä hirveä himo nostaa Jukan kynttilöitä vakan alta…

Kuinka musiikki ja tekstien teko tuli elämääsi? Tiesitkö heti lapsena, että musiikki olisi iso osa elämääsi? Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Kaikenlaisten lorujen riimittely, satukirjat ja myöhemmin seikkailukirjat kiinnostivat ihan pienestä pitäen. Sanoituksia aloin tehdä tosissani joskus 1979-1980. Idoleita olivat The Beatles, Danny, Kirka ja Markku Aro esiintyjinä.

Millainen oli nuoruutesi? Hurja? Millaisia bändi-, soitto- tai laulukuvioita sinulla oli nuorena? Maistuiko koulunkäyntikin?

– Nuoruus oli villi ja vapaa. Mitään merkillisiä hurjuuksia ei pienessä Punkalaitumen pitäjässä tehty. Yhteiskoulussa pojat puuhasivat bändiä ja houkuttelivat minut siihen basistiksi. Olin näet teinikunnan puheenjohtaja, teinikunnalla oli rahaa, ja sieltä, opettajien suostumuksella toki, saatiin alkupääomat kamojen hankkimiseen. Niitä sitten kuittailtiin takaisin soittamalla koulun hipoissa. Koulunkäynti meni siinä sivussa, paikoittain rimaa hipoen.

Miten päädyit Turun Sanomiin toimittajaksi, ja onko sinulla liittynyt em. valintaan syvää ristiriitaa siitä, että musiikki, taide, runous, tekstien teko on kuitenkin niin suuri osa Sinua? Podetko huonoa omaatuntoa siitä ettet ehdi tehdä tekstejä niin paljon kuin haluaisit?

– Pääsin heti armeijan jälkeen harjoittelijaksi Huittisissa ilmestyvään paikallislehti Lauttakylään. Vajaan parin vuoden päästä oli Turun Sanomissa toimittajan paikka auki, ja pääsin sinne vuonna 1974. Alkuvaiheissa ei mitään ristiriitaa ollut, mutta nyt myöhemmin on kyllä se häirinnyt, etten ole ehtinyt paneutua riittävästi laulujen, runojen ja muihin omien tekemiseen.

Millä tyylillä tekstisi syntyvät? Oletko puurtaja vai intuitio-ihmisiä?

– Olen sekä että. Intuitio pukkaa nopeimmin eteenpäin, mutta yleensä tarvitaan jutun muhittamista ja ihan asian ääressä puurtamista.

Ketkä ovat tai ovat olleet rakkaimmat yhteistyökumppanisi?

– Turussa oli aikanaan legendaarinen musiikkikustantaja Rauno ”Rauska” Lepistö. Hän oli innoittaja ja mieluisa yhteistyökumppani. Matti Puurtisen kanssa työskentelystä olen myös kovasti pitänyt. Myös Matin ja Tepon kanssa on ollut innostavaa nähdä laulun rakentuminen lallatteluvaiheesta hitiksi. On myös paljon monia muita alan ammattilaisia, jotka heti näkevät mikä on meininki.

Millainen on mielestäsi hyvä sanoitus? Oletko riimi-ihminen? Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi – ja miksi? Mikä on kaikkien aikojen paras kotimainen sanoitus mielestäsi?

– Hyvä sanoitus vie lauluun mukaansa ja siinä on ulottuvuutta, joka antaa kuulijalle mahdollisuuden sijoittaa siihen neljään minuuttiin oman elämänsä tarina. Olen riimi-ihminen, ja siinä joskus liiankin tarkka. Tekstintekijäsuosikkejani ovat Juha Vainio, Juice ja Repe Helismaa sieltä ”oikean iskelmän” ajalta. Ne vaan ovat niin hyviä! Nykyisistä sanoittajista pidän kovasti muun muassa Sinikka Svärdin ja Kikka Laitisen sanataiteesta. (Olisi tyylikästä poistaa tämä Laitinen listasta, mutta tässä iässä saa jo muut kehua, ettei tarvitse hautaan asti ruusuja odottaa, toim. huom.) Kaikkien aikojen paras sanoitus löytynee jostakin Lapin Kesän sekä Päivänsäde ja Menninkäinen -maastosta. Niissä on syvyyttä ja sanomaa.

Mitä omaa tekstiäsi pidät parhaimpanasi?

– No, ainahan se uusin teksti on se timantti! Tule luo on lajissaan yksinkertaisuudestaan huolimatta ihan ok. Heidi Kyrölle sanoittamastani biisistä Pienin Askelin tykkään yhä ja aika hienosti Kari Piironen vetelee laulua Satakieli laulaa.

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, esiintyjälle tai taiteilijalle, joka haaveilee pitkästä urasta? Sinulla voisi olla tähän kiinnostavia näkökulmia nimenomaan ammattitoimittajana…

– Alusta pitäen kannattaa rakentaa hommaansa niin, että siitä tulisi kaikenlaiset kohinat kestävä tasapainoinen ura. Liian helposti mennään siihen retkuun, että tehdään kevyttä huttua hetki. Sitten tulevat toiset tilalle. Kannattaa siis pysyä omassa jutussaan, eikä mennä trendien perään. Suhteet mediaan pitää itse henkilökohtaisella mukana olemisella luoda. Niissäkin tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Rehellisesti omana itsenä oleminen on ainoa keino pärjätä.

Mitä Elvis ry ja muut järjestöt merkitsevät Sinulle – vai merkitsevätkö mitään? Mitä toivoisit Elvisiltä sen jäsenenä?

– Elvis ry ja muut järjestöt omalla osaamisellaan ovat vankkana perusturvana yksin omassa kolossa tehtävälle puurtamiselle. Olen aika laiska osallistumaan yhteisiin rientoihin, mutta olen iloinen, että esimerkiksi Elvis jaksaa järjestää tekijäiltoja ja pitää yllä aktiivista keskustelua musiikintekijöiden pärjäämisen puolesta. Elvis on sikäli tullut henkisesti läheiseksi, kun se Paljasjalka-Masakin (= ansiokas ex- toiminnanjohtajamme Martti Heikkilä, toim. huom.) on saman kulmakunnan poikia.

Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia Sinulla on liittyen nimenomaisesti musiikkiin? Unelmia, haaveita?

– Olen viime aikoina päässyt keskittymään luovaan kirjoittamiseen aikaisempaa hieman paremmin. Enkelikirjan lisäksi vihreää valoa on jo näytetty lasten satukirjalle, johon voin sisällyttää myös muutaman lastenlaulun. Sanoitustyöhön aion hakea myös entistä enemmän aikaa. Haaveissa juuri nyt on rakentaa tyttökuoron ja erään tunnetun solistin kanssa kirkkokonserttikiertue, jossa käytettäisiin enkelirunoja ja pöytälaatikossa olevia aiheeseen sopivia laulelmia ynnä tietenkin sen solistin omasta tuotannosta mukaan mainiosti sopivia lauluja. Niistä uskon syntyvän puhuttelevan, kuunneltavan ja ajatuksia antavan hyvän kokonaisuuden.

Tuonnempana esitellään tuotantoasi, ja siellä vilahtaa mielenkiintoinen ”Scriptum Huittinen”. Mikä se on?

– ”Scriptum Huittinen” on Huittisten seudulla toimiva harrastajakirjoittajien piiri. Se perustettiin aikanaan legendaarisessa Korona-baarissa, ja kuulun perustajajäseniin. Luulen, että aluksi minut kutsuttiin paikalle paikallislehden toimittajana, mutta sitten innostuinkin asiasta moniksi vuosiksi ja jossakin vaiheessa huomasin kokoilevani ja taittavani kirjoituspiirin ensimmäisiä antologioita… Scriptum on julkaissut kaikkiaan neljä antologiaa: Elä tätä päivää (1983), Enkeli elopellolla (1987), Karhun muotoinen hämärä (1991) ja Varjoja hymyssäni (1998).

Kirjailijavierailuja on vuosien varrella ollut parikymmentä. Viimeisimmät vieraat ovat olleet Stephen Evans, Ranya ElRamly ja Vivi-Ann Sjögren. Piirin ohjaajana oli vuosina 1987-1998 kirjailija Markku Toivonen ja Kaija Pispa vuosina 2001-2003. Tällä hetkellä kirjoittajapiirillä ei ole luovan kirjoittamisen ohjaajaa. Vuonna 1996 kirjoittajapiiri järjesti muun muassa matkan Anna Ahmatovan ja Edith Södergranin jalanjäljille Kellomäelle, Raivolaan ja Pietariin. Scriptumlaiset ovat osallistuneet myös Lounais-Suomen Kirjailijoiden ja Manuscript-63:n järjestämille matkoille Petroskoihin ja Tallinnaan, joissa molemmissa kohteissa tavattiin paikallisia kirjailijoita.

Turkkusessa osataan muutakin kuin kaataa alkkohoolia kurkkuseen. Hyvää jatkoa, onnea ja menestystä Jukalle: veistele sinä vain lisää riimiä – kyllä me tykätään!

Eikö mitään hyvää Internetissä?

Julkaistu

Nettimusiikin ja kaikkien muidenkin tekijänoikeuksien saralla tapahtuu jatkuvasti paljon. Kaistat levenevät, laitteiden ja tallennusalustojen kapasiteetti kasvaa ja piratismi nakertaa yhä enemmän sisällöntuottajien tuloja. Tekijöiden näkökulma ei juuri kuulu mediassa, kun keskustelu pyörii suurten mediayhtiöiden ehdoilla ja luovuuden hedelmien varastamista julistetaan yhä äänekkäämmin kansalaisoikeudeksi.

Railo eri näkemysten välillä tuntuu vain syvenevän ja taistelua tekijänoikeuksista käydään lukuisilla rintamilla ympäri maailmaa. Joskus tuntuu, että tekijänoikeuden puolustajilla on pallo todella hukassa ja omat koirat purevat kipeimmin. Sony Pictures Entertainmentin toimitusjohtaja Michael Lynton loihe lausumaan toukokuussa: ”I’m a guy who doesn’t see anything good having come from the Internet. Period.” eli ”Olen tyyppi, joka ei näe Internetin tuottaneen mitään hyvää. Piste.” Ennen nykyistä hommaansa Lynton oli nettioperaattori AOL:n pomo 3 mantereella… 

Tästä möläytyksestä tulee muodostumaan aivan legendaarinen sitaatti. Hollywoodissa onkin pitkät perinteet vastaavalle muutosvastarinnalle. Sanoihan jo herra H. M. Warner vuonna 1927: ”Kuka helvetissä haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?” Tosin usein on unohdettu mainita, että hän jatkoi tätä arviotaan äänielokuvan mahdollisuuksista sanomalla: ”Musiikki – se on suuri lisäarvo…” 

Meidän ”ELokuva- ja VIihdeSäveltäjien yhdistyksemme” jäsenten asia ei ole vanhentunut, mutta meidän pitää vain sitkeästi muistuttaa, että aina kun musiikki tuottaa lisäarvoa, tekijöiden on saatava osansa. Vaikka tämän jutun alku saattaa vaikuttaa synkähköltä, niin toivottavasti näette lopussa valonpilkahduksia…

Kolmannella varoituksella piuhat poikki

Viime aikoina on uutisista saattanut saada sellaisen kuvan, että lainsäätäjät ovat saamassa jotain aikaiseksikin. Esimerkiksi Ranskan kansalliskokous ja senaatti hyväksyivät toukokuun puolivälissä maailman tiukimman piraattilain. Kiistellyllä lailla on monta nimeä kuten rakkaalla lapasella (tumppu, vanttuut), mutta virallisesti se on Loi favorisant diffusion et protection de la création sur Internet eli Laki luovuuden levittämisen ja suojelemisen edistämiseksi Internetissä.

Lain ideana on, että henkilö, joka jää kiinni tekijänoikeuden alaisen materiaalin lataamisesta, saa ensin sähköpostivaroituksen, toisella kertaa kirjatun kirjeen ja kolmannella kertaa operaattorin velvollisuus on katkaista nettiyhteys ainakin 3 kuukaudeksi. Mustalle listalle joutuneen ei pitäisi saada uutta yhteyttä miltään muultakaan operaattorilta, mutta silti operaattori voisi laskuttaa siltäkin ajalta, kun yhteys on suljettuna. Valvontaa hoitamaan perustetaan kokonaan uusi virasto ”Haute Autorité pour la diffusion des œuvres et la protection des droits sur internet” eli HADOPI. Vastaava ”kolmesta poikki” -laki on vireillä ainakin Taiwanissa ja Etelä-Koreassa.

Sisällöntuottajien ja tekijänoikeusrintaman riemu on kovin ennenaikaista. On mahdollista, ettei Euroopan Unioni tule sallimaan tällaista nettiyhteyden katkaisemista keneltäkään ilman tuomioistuimen päätöstä. Internet-yhteys alkaa olla normaalin länsimaisen elämän kannalta yhtä välttämätön kuin vesi, sähkö ja kaasu, koska monet nettiä edeltävät järjestelmät on purettu.

Yksittäisille nettilataajille joissakin maissa tuomitut kohtuuttomat korvausvaatimukset ovat olleet tekijänoikeuksien edistämisen kannalta enimmäkseen imagotappioita. Jalkapuu ei nykymaailmassa enää tunnu toimivan. Voisi myös kysyä, eikö olisi moninkertaisesti hyödyllisempää jahdata niitä, jotka saattavat suuria määriä laitonta materiaalia saataville luoden sen tilaisuuden, joka tekee varkaan… Vertaisverkkojen laillisuudesta väännetään kättä vielä pitkään, mutta on aivan selvä, että mainosten ansiosta torrent-sivustot tienaavat tekijöiden kustannuksella, vaikka tiedostot eivät sijaitsekaan heidän palvelimillaan. Unohtuu myös turhan usein, että ilman vertaisverkkojakin netti on täynnä laitonta materiaalia Youtubesta alkaen. Tavallisen nettikäyttäjän on hyvin vaikea ymmärtää, mikä sisällöistä on laitonta ja mikä laillista.

Nyt siellä takarivissäkin käsiä ylös ja kiviä heittelemään! Sydsvenskan -lehti kysyi vuosi sitten sadalta ruotsalaismuusikolta kantaa vertaisverkkojakoon ja 38 heistä sallisi sen. Peräti 59 tunnusti itse joko jakaneensa tai imuroineensa suojattua musiikkia laittomasti. (sydsvenskan.se/kultur-och-nojen/article312151.ece) Olisi ihan kiinnostavaa teettää vastaava gallup myös Suomessa…

Merirosvolippu liehuu

Kun kirjoitin piraateista ELVISin kotisivuille reilu vuosi sitten, en arvannut kuinka nopeasti anarkia etenee sekä Adeninlahdella että sivistyneessä Pohjolassa. Eräs maailman suosituimmista vertaisverkkosivuista, ruotsalainen The Pirate Bay, saatiin vihdoin huhtikuussa tuomittua Tukholman käräjäoikeudessa. Tuomion ainoa konkreettinen seuraus on ollut toistaiseksi Ruotsin Piraattipuolueen jäsenmäärän ja gallupsuosion uskomaton kasvu. Tätä kirjoittaessa Ruotsin Piraattipuolueen gallupsuosio on 6–8%. Tuomion saama valtava maailmanlaajuinen julkisuus on luultavasti vain lisännyt vertaisverkkolataamista.

Vihreiden tuore varapuheenjohtaja Jyrki Kasvi kirjoitti tiedotteessaan 22.4.: ”Tyytymättömyyden kanavoitumien poliittiseen toimintaan on positiivista. Jos lainsäädäntöä tehdään jatkuvasti suuren mediateollisuuden ehdoilla, riskinä on radikaalimman nettiaktivismin syntyminen. On tärkeää, että hallitus ottaa tällaiset viestit vakavasti, eikä tue kontrollikulttuuria.” 

Muutkin suomalaispoliitikot kalastelevat jo piraattisympatioita eikä asialla ole enää vain äärivasemmisto. Esimerkiksi RKP:n euroehdokas Nina af Enehjelm ilmoittautui Uuden Suomen blogissaan Pirate Bayn käyttäjäksi perustellen varastamistaan mm. helppoudella: ”Pirate Bay tarjoaa meille, suurelle yleisölle, mahdollisuuden lainailla musiikkia ja elokuvia toisillemme. Enää meidän ei tarvitse kuljetella lainalevyt muovikassissa, kuten minun nuoruudessani, vaan kopioimisen voi suorittaa kotonaan tietokoneen ääressä. Mukavaa!”. 

Niinpä! Mukavuudesta saattavat olla toista mieltä vaikkapa tuhannet eri alojen ammattilaiset, jotka ovat osallistuneet jonkun Hollywood-tuotannon tekemiseen ja sitten yksi ihminen hyvää hyvyyttään jakaa elokuvan verkossa koko maailmalle. Pirate Bayn suosituinta materiaalia ovat elokuvateatterissa kuvatut tai joskus jopa ravintoketjusta vuotaneet ensi-iltaelokuvat. Tätä kirjoittaessa kärjessä ovat mm. uusin Star Trek -raina ja Angels and Demons. Jotta ymmärtäisi vertaisverkkopiratismin mittaluokan: ensimmäisen torrent-kuvauksen mukaan joku on kuvannut sen Venäjällä elokuvateatterissa ja tiedostoa jakaa tällä hetkellä 9964 tietokonetta. 

Ruotsalainen piraattilahti on vain yksi monista. Vastaavan suomalaisten ylläpitämän vertaisverkkopalvelu Finreactorin oikeusjuttu on edennyt jo pidemmälle. Asia tulee esille Korkeimmassa oikeudessa syksyllä. Finreactorin puolustusta hoitavan asianajotoimiston blogissa  kehutaan The Pirate Bayn tuomiota paremmin perustelluksi.

On aivan selvä, että lainrikkomuksiin pitää puuttua, mutta jos toimet koetaan ylimitoitetuiksi tai muuten huonoksi lainsäädännöksi, lakien kunnioitus ei tule paranemaan. Yhä useammat alkavat myös huomata ja lausua ääneen, että tekijänoikeuksiakin käytetään selvästi savuverhona internetin valvonnan ja sensuurin lisäämiseen. On esitetty, että lapsipornon ja terrorismin vastaisia taisteluita varten tehdyt lait ja systeemit on helppo valjastaa muuhunkin kansalaisten oikeuksien rajoittamiseen. Sananvapauden rajoittaminen etenee monessa maassa pelottavalla vauhdilla. Tekijänoikeuksien puolustajien olisi tärkeää ymmärtää näitä huolia.

Musiikkia ilmaiseksi ja laillisesti

Äänitemyynti maailmassa laski jälleen viime vuonna, kokonaisuudessaan 8,3 %. Huolestuttavinta on, että Yhdysvalloissa se laski lähes viidenneksen. Äänitetuottajien kattojärjestö IFPI arvioi laittomien musiikkilatausten osuudeksi 95 %. Musiikin digitaalinen myynti kyllä kasvaa, mutta ei odotusten mukaisesti. Toisaalta mukavia yllätyksiäkin on tapahtunut: musiikkipelit kuten Guitar Hero ovat luoneet merkittäviä kassavirtoja. (Lähde: ifpi.org)

Musiikin imurointi vähenee väistämättä, sillä musiikin säilyttäminen levyillä tai omissa laitteissa ei ole enää välttämätöntä, kunhan käytössä on riittävän hyvä nettiyhteys. Erilaiset uudet musiikkipalvelut tarjoavat suuria määriä kuunneltavaa joko selaimella tai oman ohjelmiston kautta. Levy-yhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt ovat osan näistä jo lisensioineetkin, mutta taloudellisia näkymiä on vielä vaikea arvioida. Suurin osa sopimuksista on varmaan lyhyitä ja määräaikaisia. Tilanne elää.

Eräs viime aikojen kohutuimmista uutuuksista on ollut lokakuussa lanseerattu ruotsalainen Spotify, jonka ilmaisversiolla on hemmoteltu Ruotsin, Suomen, Norjan, Iso-Britannian, Ranskan ja Espanjan asukkaita. Monessa muussakin maassa pääsee 10 euron kuukausimaksulla uskomattoman laajan musiikkikirjaston pariin. Spotifyssa ovat mukana neljä suurta levy-yhtiötä ja paljon myös indie-yhtiöitä. Suomalaista musiikkiakin löytyy todella paljon Ture Arasta aivan uusimpiin julkaisuihin. Jotkut levy-yhtiöt ovat tosin joutuneet rajoittamaan raitojen saatavuutta, osin siksi, että heillä itselläänkään ei ole oikeuksia kaikille alueille. Ainakin Suomesta Spotifyn ilmaiskuunteluun on tarvittu kutsu, mutta kutsuja on jaeltu ilmeisen avokätisesti ja käyttäjiä Suomessakin arvioidaan olevan jo yli 50.000.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja on hyvä muistaa, että Spotifykin on vasta kokeiluvaiheessa. Huhtikuussa erittäin suosittu sosiaalinen musiikkisivusto Last.fm muuttui maksulliseksi palveluksi kaikkialla muualla paitsi USA:ssa, Saksassa ja Iso-Britanniassa. 3 euron kuukausimaksu on varmaan jo karkottanut paljon kuuntelijoita Last.fm:ltä muualle, mutta toisaalta hinta on alhainen erinomaisesta palvelusta.

Markkinoille on tullut liuta enemmän tai vähemmän sosiaalisia streaming-palveluita: Blim.fm, Cherrypeel, goear, Jamendo, Jango, Libre.fm, Mog, Musicover, Pandora, thesixtyone, Wearehunted, Yes.fm… Tästä huolimatta Last.fm tulee varmaan pärjäämään kilpailussa, koska se on jo vakiinnuttanut asemansa ja on integroitu moneen muuhun systeemiin. Muun muassa iTunes -soitin, Spotify tai The Hype Machine (hypem.com) osaa lähettää tiedot kuunnellusta musiikista Last.fm -palveluun. Spotify-huumassa ei sovi unohtaa muitakaan suurempia pelureita, kuten iMeem, Facebook, MySpace ja YouTube, joiden rooli musiikkibisneksen uusjaossa on takuulla merkittävä.

Pohjolan näkökulmasta Spotify on tietenkin mielenkiintoinen, koska suomalainen musiikki on siellä jo niin hyvin edustettuna. Erinomaiselta tuntuu myös ranskalainen Deezer, joka on paljolti Spotifyn kaltainen palvelu, mutta toimii suoraan selainohjelmassa. Spotifyn eräs vahvuus on nimenomaan oma sovellusohjelma: musiikki soi vanhahkolla koneellakin tasaisesti, vaikka surffailisi kuinka raskailla sivuilla. Deezer tuntuu toiminnallisesti paljon monipuolisemmalta ja kehittyneemmältä, mutta etumatka on kurottavissa.

Merkittävä uutuus on myös amerikkalainen Grooveshark, mutta sen toiminnan laillisuus on yhtä huteralla pohjalla kuin vaikkapa Youtuben, sillä käyttäjät saavat itse lisätä sinne musiikkia. Kuka tahansa vähänkin suositumpi tekijä saisi nykyään aikansa hyvin kulumaan tekemällä poistopyyntöjä eri sivustoille…

Musiikkiostoksilla

Myymälärintamallakin tapahtuu paljon. Markkinajohtaja iTunes otti huhtikuussa käyttöön kolmiportaisen hinnoittelun: raidat voivat nyt maksaa 1,29 €, 99 ¢ tai 69 ¢. Suurin osa iTunesin valikoimista on nyt kopiosuojaamatonta ja Apple tarjoaa mahdollisuutta päivittää jo aiemmin ostetut kappaleet kopiosuojaamattomiksi hintaan 30 senttiä/albumi tai 3 euroa/albumi. Samaan hinnoitteluun lähti myös Napster ja tiputti streaming-palvelunsa hinnan nyt 5 dollariin kuussa. Täältä Härmästä on turha ottaa yhteyksiä Napsteriin: se toimii Euroopassa vain Saksassa ja Iso-Britanniassa.

People’s Music Store (peoplesmusicstore.com) on myös mielenkiintoinen uutuus, jossa käyttäjä voi perustaa ”oman levykaupan”. Kun joku ostaa käyttäjän suosittelemaa musiikkia, tämä saa pisteitä, joita voi käyttää musiikin ostamiseen. Suurista yhtiöistä tässä mukana on jo Universal.

Jos pieni nettipäivitykseni ELVISin sivuilla näistä kotimaan asioista on mennyt ohi: viime vuoden lopussa saatiin yksi uusi kotimainen digimusakauppa, kun suosittu musiikkiportaali Meteli.net avasi download-kauppansa. The Ground (ex-Levyvirasto) lopetti CD-postimyynnin, mutta jatkaa MP3-kauppana. Equal Dreamsiin on tullut myös uutta ja kesällä on luvassa palvelusta kokonaan uudistettu versio.

Kaiken kaikkiaan: merkittävä osa maailman musiikista on jo nyt kuunneltavissa ilmaiseksi. Rahaa streaming-palvelut hankkivat lähinnä mainoksista, mutta myös kuukausimaksukokeilut ovat siis hyvässä nosteessa. Internet on osoittautunut aivan loistavaksi musiikin markkinointikanavaksi monen muun hyvän asian lisäksi. Vähitellen laillinen nettimusiikki valtaa alaa, vaikka digivallankumous on vielä kesken ja tärkeitä taistoja edessä. 

Musiikin ostaminenkaan ei enää maksa kohtuuttomasti, jos on tarvetta kuljettaa musiikkia mukanaan. Lenkillä, autossa, mökillä jne. radioita, musiikkisoittimia ja äänilevyjä tarvitaan vielä pitkään.

***

Petrin Soundtrack TOP5

Tätä artikkelia synnyttäessä suosikkipalveluni Last.fm meni maksulliseksi ja kuuntelin ainakin näitä:

1. Deezer

2. Spotify

3. iMeem

4. Cherrypeel

5. goear

Petri Kaivanto

Yrittäjyys kiehtoo ja pelottaa

Julkaistu

Kannustusta ja tukea halukkaille löytyy yhä enemmän

Toukokuun 14. päivänä järjestettiin Teoston ja Suomen Yrittäjien seminaari Millä eväin musiikin tekijästä yrittäjäksi? Teema on monelle taiteellista työtä yksinäisyydessä puurtavalle jonkinlainen mörkö.  Maailman muuttuessa ovat yhä useammat kuitenkin uskaltaneet moisen manööverin tehdä. Entistä useammalle se voi tulla ajankohtaiseksi, jos Teosto ryhtyy tilittämään korvauksia myös tekijöiden yhtiöille siten kuin kulttuuriministeri Stefan Wallinin asettama työryhmä esittää. 

Yrittäjyys-teema kiinnosti lähes salillista väkeä Kansallismuseon auditoriossa. Jo Teoston puheenjohtaja, sanoittaja Jori Nummelinin avauspuheessa todettiin musiikin tekijän olevan usein sama asia kuin yritys, hän on kaikkea: yrityksen raaka-aine, rahoittaja, riskinottaja, työntekijä ja tuote. Osaaminen ja laatu ovat yhtä lailla edellytyksiä menestykseen tällä kovan kilpailun alalla kuin muillakin. Tekijä on myös alihankkija esim. levy-yhtiöille, sähköiselle medialle ja konserttijärjestäjille, kaikille jotka hyödyntävät musiikkia omassa liiketoiminnassaan. Musiikin tekijää voi täten verrata vaikka maanviljelijään. 

Biisintekijä on mikroyritys

Kansanedustaja, taiteilija Mikko Alatalo kertoi omasta, jo pitkästä kokemuksestaan musiikkialan yrittäjänä. Hän muisteli kuinka ennen vanhaan oli kauhistus ajatella yrittäjyyttä. Alatalolla on kaksi yritystä, joista toinen on keskittynyt ohjelmapuoleen ja toinen äänitetuotantoon. Taiteilija on riskinottaja ja siksi yrittäjä. 

– Minut pakotettiin yrittäjäksi 35 vuotta sitten, koska jonkun piti maksaa bändin verot ja sivukulut. Aikamoinen souvi se oli alussa, kun en ollut kauppaopistoa käynyt. Moni asia on muuttunut 80-luvusta: silloin pystyi moni jopa elättämään itsensä levymyynnillä ja teostokorvauksilla, keikat olivat lähinnä promoa. Nyt keikat ovat pääasia ja cd vain käyntikortti. Iskelmäpuolella oltiin kauhuissaan konserttikiertueista, nyt on toisin. Levy-yhtiöt ovat ottaneet siivunsa ja on syntynyt ohjelmatoimistoja. Artisti maksaa – kirjaimellisesti.

Alatalo on tehnyt kustannussopimuksia milloin oman, milloin jonkun muun kustantajan kanssa; kyseessä on hänen mukaansa ”markkinointiraha”. Omatuotantona ovat ilmestyneet Mikon omat kantrilevyt. 1990-luvulla Mikko ja Joel Hallikainen perustivat yhdessä yrityksen, jonka idea oli sama kuin aikanaan United Artists -leffayhtiön: taiteilijat yhdessä voisivat tehdä jotakin. 

– Markkinoinnin voi hoitaa itse tai sitä voi ostaa, mutta olennainen iso asia on jakelu. Suuren levy-yhtiön selässä on hyvä ratsastaa jos hyväksyy oman päätösvallan vähenemisen. Oma päänsärkynsä ovat radioasemat; harvat saavat tekijänoikeusrahoja sieltä. 

– Kulttuuriyrittäjistä alettiin puhua laajemmin vasta 90-luvun lopulla. Tyypillisesti kulttuuriyritys on mikroyritys, joka työllistää vain artistin itsensä ja ehkä osa-aikaisesti korkeintaan kolme muuta. Verkostoituminen on merkittävä osa yritystoimintaa ja mahdollistaa alihankinnan, pr-firmojen hyödyntämisen jne. 

Työmies on leipänsä ansainnut

Suomen Yrittäjät ry:n missio on parantaa yrittäjän asemaa ja edellytyksiä. Asiamies Max Lindholmin mukaan yrittäjyys on nyt korkeassa kurssissa. Luovan taiteilijan on helppo kokea sen keskeiset arvot omakseen: vapaus, vastuu ja luovuus. 

– Kannattaa koota yhteen luovia voimia ja keksiä uusia ratkaisuja olemassa oleville ongelmille. Mitä useampi miettii, sen parempi lopputulos yleensä on. Italialainen keksijä Antonio Meucci keksi noin vuonna 1849 puhelimen (teletrofono). Hän ei patentoinut keksintöään, joka esiteltiin lehdessä Yhdysvalloissa 1860. Alexander Graham Bell sitten ”keksi” puhelimen ja esitteli ajatuksensa 16 vuotta myöhemmin. Hänestä tuli maailmankuulu! Kun keksii hyviä ideoita, on tärkeää turvata omat oikeudet. 

Suomen Yrittäjien nettisivuilla löytyy tietoa rahoituksesta ja verotuksesta. Apuun löytyy TE-keskuksia, tukiverkkoja ja järjestöjä. 

Elämäntyyliyrittäjä nauttii

Oma toiminnanjohtajamme Eija Hinkkala puhui aiheesta Musiikintekijä on elämäntyyliyrittäjä. Eijan suhde yrittäjyyteen on hyvä. Hän on paneutunut siihen 12 vuotta, suunnitellut, toteuttanut ja tuottanut rytmimusiikkialan koulutusta, jossa yrittäjyys on ollut olennainen osa. Eijalla on itsellään kolme vuotta vanha musiikki- ja valmennusyritys. 

– Lähestyn yrittämistä ihmisyydestä käsin. Elämäntapayrittäjän tuotteet ja palvelut voivat vaihtua moneen kertaan, mutta elämäntyyliyrittäjällä on päinvastoin: intohimona erikoisosaaminen ja unelmana tehdä siitä liiketoimintaa. Hän haluaa nauttia siitä mitä tekee ja tekee mistä nauttii. Hän saa rahansa usein epäsäännöllisesti ja vaihtelevan suuruisena. Hän ei tavoittele välttämättä kasvua, vaan vapaus on tärkeää. Liikeidean pääpointin eli laadukkaan erikoisosaamisen täytyy olla kunnossa, mutta tarvitaan myös optimaalista tuotteistamista, joka on monelle päällesyljettävä kirosana. Tuotteistusta on kuitenkin aina tehty, sehän tarkoittaa vain ”omaa juttua”.

– Tuotteita voivat olla sävellykset, tekstit, sovitukset, pieni kustannustoiminta, ohjelmatuotannot eli esitykset, äänitetuotanto, oheistuotanto kuten bändikrääsä. Moni esittää itse teoksiaan. Tunnen monta musiikintekijää, jotka kouluttavat, luennoivat ja valmentavat. Liiketoiminta muodostuu murusista. 

– Sissimarkkinointi on vastakohta massamarkkinoinnille, joka maksaa maltaita ja johon ei elämäntyyliyrittäjällä ole varaa. Markkinoinnissakin tarvitaan innovatiivisuutta. Osaaminen on kova juttu, mutta maine on kovin. Brändi on yksilön mielikuva, maine on yhteisöllinen. Tarinan voima on iso ja sitä voi käyttää hyväkseen. Suositukset ja verkostot ovat pienen toimijan parhaita työkaluja markkinoinnissa. Miten minun juttuni poikkeaa muiden jutuista? Innovaatio voi olla vaikkapa musiikin ja matkailun tai musiikin ja sosiaalialan yhdistely. Karaoketaksi on loistava esimerkki innovaatiosta. Radikaali brändiajattelu ohjaa koko yrityksen toimintaa; kaikki mitä teet on brändiä, jopa henkilö. Rohkeutta vaaditaan kun astutaan omalle epämukavuusalueelle, ulos tutusta ja turvallisesta. 

– Kauhistuin kun kuulin muutama vuosi sitten, että vain viisi prosenttia ihmisistä tekee sitä mitä todella haluaa.

– Uhkakuvia ovat tekijänoikeuksia hinkuvat jätit sekä pöllijät eli piraatit. On myös ”keppihyypiöitä”, kaavoihin kangistuneita ihmisiä, jotka latistavat ja maalaavat uhkakuvia. Heitä löytyy päättäjissä, rahoittajissa, kouluttajissa. Aina huudetaan: ”Metallialalla on työpaikkoja!” Jopa kollegoissa on latistajia. Perinteisen yrittäjäkoulutustenkaan tulokset eivät ole kovin hyviä, sillä harva lähtee yrittäjiksi. Kun ensin lyödään eteen talousasiat ja lakipykälät, ei kukaan uskalla. Tarvitaan uudenlaista valmennusta. Ensin pitää löytää oma juttu, rohkeus – viilataan sitä. Sitten vasta puhutaan rahasta ja laista. 

– Hyödyntämätön haaste ovat muut maat mansikat. Paitsi bändejä, myös teoksia kannattaa viedä ulkomaille, siinä on suomalaiselle osaamiselle kenttää. Nykyään jopa pienten vientiä yritetään tukea. 

– Musiikintekijä on pirun pieni yrittäjä. Pakottaa ei saa, mutta yrittäjäksi haluavia pitää tukea, ja valmentaa. Itse pitää  – muttei yksin. Yksinpuurtajatkin voivat tehdä kimpassa. Tulevaisuuden verkostoituessa markkinointikin on paljon helpompaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä että yrittäjäksi, jos vain siltä tuntuu.

Hautomotoimintaa tarjolla

Helsingin kaupungin elinkeinopalveluyksikön yritysasiamies Anu Mänttäri osastoineen huolehtii siitä, että Helsinkiin saadaan lisää yrityksiä ja että jo toimivilla olisi hyvät edellytykset jatkaa. Miksi luovat alat ovat kaupungille tärkeä asia? 

– Puolitoista vuotta sitten otettiin luovat alat ja mm. matkailu erikoistarkasteluun. Yritystoiminnan näkökulmasta katsottuna kulttuuriosaaminen ja taideperintö ovat syvällä sipulissa, sen päälle voi rakentaa yrittäjyyden. Luovaa osaamista käytetään kaikessa yritystoiminnassa. Luova toimiala synnyttää tekijänoikeuksia. Ala on vahvasti keskittynyt pääkaupunkiseudulle, se kasvaa ja kehittyy selvästi koko ajan: 1.500 ihmistä lisää vuoden sisällä. Kaikista työpaikoista Helsingissä 8,4 prosenttia on kulttuurialoilla, mikä on enemmän kuin EU-maissa keskimäärin, ja enemmän kuin meillä majoitus- tai ravitsemusaloilla. 

– Uusyrityskeskukset antavat maksutonta neuvontaa yritysten perustamiseen. CREADA, luovien alojen valtakunnallinen yrittäjävalmennus, tarjoaa tiimivalmennusta, jossa eri luovien alojen toimijat ryhmäytyvät. Uusia kombinaatioita on jo perustettu. Arabus-hautomo toimii Ruoholahdessa kauppakorkeakoulun pienyrityskeskuksessa ja se auttaa yrityksiä päivittäin. Esihautomotoimintaa on olemassa, samoin virtuaalihautomopalvelua. 

– Jalostamo on luoville aloille suunnattua maksutonta sparrausta: perustetaan yritys ja ohjataan substanssiosaamiseen. LUSES ja monet muut tukevat toimintaa, mm. Design Forum Finland ja Finnish Music Express -hanke (taustalla Sibelius-Akatemia, Music Export Finland ja Fimic), jota Helsingin kaupunki tukee tarjoten erilaisia väyliä ja kontakteja. Koulutusta tarjotaan managementin eri osa-alueilla. Kohdemaatukea myönnetään agenteille; maista Japani, Venäjä ja Kiina ovat ajankohtaisia. 

Mahdollisuudet paremmat kuin koskaan

Musiikin kustantaja Tommi Tuomainen Elements Music Oy:stä toi oman lähestymistapansa yrittäjän arkeen. Kauppaopistosta valmistuneena hän aloitti alle 20-vuotiaana ääniteteollisuudessa BMG Finlandissa 90-luvun puolivälissä ja opiskeli sitten myös kauppakorkeassa. Tuolloin cd-myynti ja myös kotimaisen musiikin osuus kasvoi, Samuli Edelmann sekä Anssi Kela löivät läpi. Ulkomailla ovat onnistuneet HIM, Darude, Bomfunk MC’s ja Lordi. 

Kollegansa Jani Jalosen kanssa Tommi on pyörittänyt omaa yritystä ja fiilikset musiikin tekemisestä ovat hienot. Aluksi oli avoin yhtiö, jonka perustamisessa hyödynnettiin kaikkea: työvoimatoimistoa, kaupungin apua, eikä varsinaisen perustamisen suhteen ollut ongelmia. Työläämpää oli lentoon lähteminen. 2004 kuitenkin syntyi isoja fuusioita ja Suomeen oli syntymässä luova tyhjiö. 

– Kun keskitytään vanhoihin menestyjiin, panostus uusiin jää vähemmälle. Lähdimme ensimmäisessä aallossa 360-yrittämiseen, eli halusimme tehdä kaikkea: jakelua, kustannusta, levymyyntiä, ohjelmaa. Olimme myös ensimmäisiä jotka luopuivat mallista; nyt olemme 180-yritys, jolla on vain kustannus- ja levy-yhtiötoimintaa. Live- ja levybisnes eivät aina tue toisiaan. 

– Yrittäjän on varauduttava epäonnistumaan. Ideat eivät välttämättä kanna. Kuvittelimme että meillä oli uusia ideoita. Ei ollutkaan. Suosittelen että menette ulos, kerrotte ideoistanne ja yritätte myydä niitä muille. Aikaa on kyllä jopa puoli vuotta suojata se juttu. 

Suuri haaste on ajan riittäminen, sillä yrittäjä tekee kaiken. Palveluja voi toki ostaa, mutta vastuu on itsellä. Elämäntyyliyrittäjän toiminta voi olla hyvin pienimuotoista. 

– Vapaus ja päätösvalta on hienointa, myös uusia mahdollisuuksia luuraa joka nurkan takana. Tekijän luovuus on tietyn arvoista, mutta se pitää osata myydä. Markkinamuutoksia pitää oppia nuuhkimaan. Cd-tallenne ei ole tulevaisuuden bisnes; tallenteesta on silti pidetty kiinni. Samoin kustannustoiminnassa: loistava biisi saadaan ison artistin levylle. Mutta mihin biisi myydään tulevaisuudessa? Levy-yhtiölle vai artistille? Voisi funtsia missä leffassa se voisi soida ja tehdä yhteistyötä leffayhtiöiden yms. kanssa? 

Tekijän saamat mekanisointimaksut tulevat vähenemään. Missä tulevaisuuden rahavirrat ovat? 

– Suomessa on ollut ja on kustantajalle ja tekijälle hyvä Teosto, mutta nettiä ei rajoita monikansallinenkaan levy-yhtiö – ja kotimaisen musiikin osuus on vähentynyt. Huomion saaminen on vaikeampaa kuin ennen. Nyt pitää erottua ja esittää uutta ja mielenkiintoista. Tulevaisuuden mainstream-jutut tulevat reunamilta. Biisilinna voidaan tuoda tavallisen tekijän työkaluksi. Yhteistyöverkostojen avulla päästään pitkälle. Haasteita ja uhkakuvia riittää, mutta biisi on keskiö, josta kaikki lähtee. 

Tulonmuodostus on kirjava

Suomen Säveltäjien puheenjohtaja Mikko Heiniö puhui taidemusiikin tekijöiden puolesta. 

– Monet meikäläiset ajattelevat taiteen ja liiketoiminnan olevan ehdottomasti ristiriidassa keskenään. Korostamme laatua, emme määrää. Pyrimme tekemään tuotteet hitaasti ja hyvin – ja ne tuottavat jos tuottavat, pitemmällä aikavälillä. Jos sovitaan että talous on ihmistä varten eikä ihminen taloutta varten, voi taloudella olla välinearvo hyvien asioiden edistämisessä. Silloin ei ole ristiriitaa.

– Olen pienyrittäjä sikäli, että teen omalla riskillä, omilla työvälineillä, omassa työhuoneessa ja maksan jopa yrittäjäeläkettä. YEL on säveltäjälle kallis vaihtoehto, pitäisi päästä pikemminkin MYELin piiriin, ettei pienestä työtulosta tarvitsisi maksaa niin suurta eläkemaksua. Verovirastossa kuljen ovesta, jonka päällä lukee maa- ja metsätalous. Kotoisalta tuntuu, kulttuuri kuin kulttuuri. 

Oma yritys kannattaa perustaa jos on tarpeeksi toiminnallisia ja taloudellisia edellytyksiä. Säveltäjä on yksin työntekijä ja työnantaja. 

Heiniö esitti kolme kysymystä säveltäjälle joka harkitsee yrityksen perustamista: 

1. Ovatko tulot niin isot, että se kannattaa verotusteknisistä syistä? Yleensä säveltäjällä on huomattavia tulonhankkimiskuluja. Olen saanut joka ainoan sentin läpi. 

2. Onko tuloistasi merkittävä osa euroina tai toimeksiantoina, ja voi ne ohjata suoraan omalle firmalle? Tulonmuodostus on kirjava ja koostuu tilaussävellyksistä, tekijänoikeuskorvauksista, apurahoista – siinä kolmikanta, jolla taidesäveltäjä seisoo. Moni tekee sivutöitä, käytännössä opetustöitä. Itse tuskin voisin laskuttaa Sibelius-Akatemiaa yrityksenä, vaan opettajana saan palkkatuloa. Jotkut ovat tehneet tempun: perustaneet kustantamon ja tehneet kustannussopimuksen itsensä kanssa sen mukaan minkä Teoston jakosääntö sallii (eli fifty-fifty-diilin). Aika isoja pitää korvausten olla; miksei antaisi kustantajien hoitaa, kun heillä on siihen osaamista?

3. Onko säveltäjällä aikaa, harrastusta ja kykyä hoitaa itse kirjanpito ym. yrittäjävelvoitteet, tai varaa maksaa ulkopuoliselle? Olisi outoa istua yrityksen päällä, jos ei ymmärrä itse mistä on kysymys. Kysymys on kompetenssista: Kirjanpidon oppiminen tuskin voi olla vaikeampaa kuin vaikka mikrointervallien sarjallinen derivoiminen spektraaliharmoniasta. 

Mikko Heiniön mielestä viime kädessä kyse on siitä, haluaako harjoittaa toimintaa toisessa muodossa. 

– Oma vastaukseni kaikkiin kysymyksiini on ei. En vastusta, mutten vielä ole löytänyt mitään mikä puoltaisi yrityksen perustamista. 

Kaikki on asenteesta kiinni

Lopuksi juontaja, toimittaja Antti Isokangas veti paneelikeskustelua. Mikko Heiniön kaikkiin kysymyksiin Eija Hinkkala vastasi kyllä. 

– En miettinyt tulorajoja kun lähdin yrittäjäksi. Yrittäjyys ei ole sen kummallisempaa kuin asenne, tapa toimia. Nykyään on helppokäyttöisiä ohjelmia, jos on aikaa hoitaa kirjanpitoa. Voi fokusoida ja priorisoida: itse teen mieluummin musiikkia ja annan muiden ihmisten hoitaa muun. Teen sinä aikana monta tekstiä. 

Kysymykseen siitä, onko yrittäjyys musiikkialalla lähtökohtaisesti erilaista riippuen siitä mitä tekee, vastasi Tommi Tuomainen ei. Kaikki on asenteesta kiinni, yrittäjyyteen lähtemisessä painavat henkilökohtaiset lähtökohdat. Haasteellisinta Tommin uralla on ollut ehtiminen. Mihin rahkeet riittävät? Eijalle haasteellisinta on tuotteistaminen, joka on useiden asioiden tiivistämistä. 

– Yrittäjissä on tulevaisuuden pelastus, hän lausui profeetallisesti. 

Mikko Heiniö ihmetteli yrittäjyyden korostusta asenteena.

– Yritän koko ajan niin hitosti ja teen 60-tuntisia työviikkoja. On pakko hoitaa kontakteja, markkinoida ja verkostua. Näen yrityksen vain yhtenä vaihtoehtona hoitaa henkilökohtaista taloudenpitoa. 

Milloin kustannusyhtiön perustaminen kannattaa? Mikko Heiniön mielestä silloin, jos omistaa paljon suuria oikeuksia, kuten näyttämöteoksia. Silloin kustannussopimus ja jako voi olla mitä vaan, vaikka 100 prosenttia. Pienistä oikeuksista jako voi olla omalle kustantamolle maksimissaan 50 prosenttia. Toisaalta paljon esitetystä säveltäjästä on hyötyä kustantajalle ja itse kustantava säveltäjä sulkee itsensä kustannusmaailman ulkopuolelle. Tommi Tuomainen kehottaa ryhtymään kustantajaksi heti, jos haluaa myydä jotakin tai rakentaa muutakin kuin biisin. 

Mikko Heiniö totesi taidemusiikissa leivän kaventuneen ja alan kaupallistuneen. 

– Minulla on kolme tunnustautunutta fania. Espoossa asuu yksi, Prahassa toinen ja Perussa kolmas, joka kärsii koska ei saa äänitteitäni mistään. Suomen Säveltäjissä on meneillään hanke: yritetään saada yhä enemmän suomalaisia äänitteitä nettijakeluun. Suuri unelma on myös saada Ylen äänitteet portaaliin. Meillä on ympäri maailmaa erittäin hajallaan oleva suuri yleisö, jonka tavoittamiseen cd oli alun alkaenkin huono ratkaisu. 

Entä ratkaiseeko yrityksen perustamisessa musiikkityyli? Mikko Heiniön mielestä ei tyyli, vaan toimintaympäristö, ansaintalogiikka ja tulonmuodostus. 

– Ne ovat pragmaattisia näkökulmia. Meidän toimintaympäristössämme se vaan ei näytä järkevältä. Jos se avaa uusia mahdollisuuksia, tilanne voi muuttua. Jos taloudellinen tuotanto alkaa pyöriä sadassa tonnissa, tilanne muuttuu olennaisesti. Jos bändi keikkailee ympäri Suomea, totta kai yritys kannattaa, mieluummin järjestäjä maksaa bändille kuin maksaa ihmisten palkat ja selvittää kaiken verottajalle. 

Myöskään Eija Hinkkalan mielestä musiikkityylillä ei ole merkitystä.

– Minun kohdallani ei ollenkaan, tulo yrittäjänä koostuu niin monesta purosta. 

Juha Kaarsalo

Kipinä voi sytyttää roihun

Julkaistu

Kipinä on pieni, mutta se voi sytyttää suuren roihun. Kipinä voi rätistä, lentää ja polttaa. Ajatuskipinä voi herättää uusia ajatuksia, tunteita, oivalluksia, mielipiteitä, vastustustakin. Parhaimmillaan se onnistuu sytyttämään innostuksen roihun. Innostusta tarvitaan, jotta eläminen, oleminen, tekeminen ja ennen kaikkea hyvän musiikin tekeminen tuntuvat mielekkäiltä. 

Itse olen kovasti innostunut uudesta, riemullisesta haasteestani ELVISin toiminnanjohtajana ja musiikintekijöiden palvelijana. Lämmin kiitos johtokunnalle luottamuksesta. Teen parhaani ollakseni sen arvoinen. Kolmen kuukauden jälkeen tiedän työstäni ja kaikesta siihen liittyvästä jo vähän. Joka päivä opin enemmän ja enemmän. Lämmin kiitos myös Martti (Heikkilä) ja Sari (Maunula), olette vauhdittaneet oppimistani valtavasti! Iloisesti olen myös yllättynyt kanssamme läheistä yhteistyötä tekevien yhdistysten edustajien ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta perehtyessäni haasteisiini. Kaikki ovat vastailleet kärsivällisesti kymmeniin kysymyksiini, rautalankaväännöksiltäkään ei ole säästytty. Kiitos kaikesta avusta!

Musiikkialan eri järjestöjen ei olekaan mielestäni syytä tuhlata kipinöitään toinen toisensa syyttelyyn, vikojen haeskeluun, vanhoihin kaunoihin, valituksiin ja itkuvirsiin. Sellainen on hukkaenergiaa, jonka voi käyttää paljon parempaan. Jokainen pitää toki  tarvittaessa omiensa puolta, niin se on ja niin sen pitääkin olla. Kipinöitä saa lennellä, mutta voisivatko ne olla kuitenkin jotenkin positiivisia roihuja ja yhteistä hyvää synnyttäviä?

Rohkeasti vaan Stefan!

Väittävät, että elämme tietoyhteiskunnassa. Mikähän se sellainen on? Itse yhdyn heihin (mm. taloustutkija Richard Florida), jotka väittävät, että nykyisen taloutemme käyttövoima on ihmisten luovuus (huom. ei yritysten)! Luovuus ei ylläpidä itseään, sitä on tuotettava ja kehitettävä jatkuvasti. Yhteiskunnan taloudellinen menestyminen vaatii investoimista luovaan pääomaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Luovan alan huima taloudellinen kasvu on huomioitu Suomessakin. Monet ovat vain ymmärtäneet luovuuteen investoimisen aivan nurinkurisesti, uskallan sanoa, jopa hölmösti! Suuria media-alan yrityksiä ja Suomen jo hieman valahtanutta asemaa tietotekniikan huippumaana yritetään pelastaa epätoivoisin ja moraalisesti kyseenalaisin keinoin pöllimällä tekijänoikeuksia ja hakemalla vieläpä pöllimisen mahdollistavaa lakimuutosta. Lakimuutosta, jossa työsuhteessa oleva työntekijä luovuttaisi tekijänoikeutensa yritykselle, ellei toisin sovita. Kuinkahan moni työnantaja suostuisi lakimuutoksen jälkeen toisin sopimaan? Se kuten koko laki sopii kyseenalaistaa! Olemme jo lapsena oppineet tarinoista, että ahneudella on se ruskean värinen loppunsa, tuntuu vain monilta taas unohtuneen.

En osaa mitenkään ymmärtää, mihin lakimuutosta tarvitaan. Nykykäytännössä sopiminen on toiminut eikä suurennuslasillakaan ole löytynyt lakitupaan vietyjä riitaisuuksia. Osaan sen sijaan ymmärtää, että esitetyn lakimuutoksen jälkeen riidan aiheita kyllä löytyisi. Mikä katsotaan milloinkin työsuhteeksi? Onko tekijänoikeus syntynyt työtehtävän raamien sisällä vai ei? Entä missä kulloisenkin työtehtävän raamit menevät? Kuka on vapaa-ajalla, mutta työtehtävän raameissa syntyneen tekijänoikeuden omistaja? Siinä rytäkässä saattaa jo moni olla raamit kaulassakin.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin tekee esityksen kohtalosta lokakuussa  päätöksen. Päätöksen, jota hän on pariin otteeseen siirtänyt, mikä osoittaa hänen pohtivan asiaa todella kaikkea muuta kuin kevytkenkäisesti. Hänen verkkareissaan en haluaisi nyt urheilla. Ministerimme on varmasti hölkättävä monta hikistä maratonia (onneksi kesällä ei voi hiihtää!) päätöstä pähkäillessään. Jostain selittämättömästä syystä uskon, että hänessä on miestä ja ihmistä tekemään ainoa oikeudenmukainen päätös, että lakiesitystä työsuhdeolettamasta ei tehdä! Rohkeasti vaan Stefan!

Musiikin punnituksesta

Mielestäni on vain kolmenlaista musiikkia, hyvää, huonoa ja jotain siltä väliltä. Kuka sitten tietää, mikä näistä kulloinkin on kyseessä? Radioiden musiikkipomot ainakin luulevat tietävänsä. Niin moni muukin. Olisikohan kuitenkin niin, että jokainen meistä tietää sen, ihan vaikka vain itselleen. Jos ja kun musiikkia täytyy vielä kategorioida, niin  itsestäni parhaalta tuntuu jako rytmimusiikki ja klassinen musiikki.

Musiikin tekijöille Teoston kautta tilitettävien käyttökorvausmaksujen näkökulmasta  on vain yhdenlaista musiikkia. Musiikkia ei enää punnita vakavuuden, klassisuuden, taiteen, keveyden tai viihteellisyyden puntareilla. Korvaukset tilittyvät musiikin mekanisointien ja esitysten mukaisesti. Hyvä näin ja kiitos kaikille, jotka ovat vuosia asian hyväksi ahkeroineet!

Rytmimusiikin osalta häpeäpilkkuna on kuitenkin se, ettei moni esittäjä vaivaudu raportoimaan Teostolle esittämäänsä ohjelmistoa. Tekijät voivat saada musiikistaan oikeudenmukaisen korvauksen tietenkin vain, kun esittäjä hoitaa raportoinnin. Mistä johtuu, etteivät useat esittäjät vieläkään arvosta sitä, että heillä on musiikkia ja hittejä, joita esittää? Miten voimme odottaa rytmimusiikkialalle ulkopuolisten arvostusta, jos emme edes itse arvosta toinen toistemme osaamista ja uurastusta? Yritettäisiinkö vielä vain sitkeästi saada keskinäinen arvostus ja sen myötä raportointiasiakin kuntoon? Vai ollaanko jo niin pitkällä, että tarvitaan sittenkin keppiä ja koivuniemen herraa? Paulakaan ei olisi pahitteeksi suurena raportoinnin tärkeyden puolestapuhujana ja esikuvana!

Apurahojen osalta musiikin punnitus on kohdallaan. Rahat menevät melko tasan klassiselle ja rytmimusiikille. Sen sijaan opetusministeriön orkesterituet osoitetaan melkein pelkästään sinfoniaorkestereille. Klassisen musiikin esitysten edistämiseksi on rakenteilla myös maltaita maksava musiikkitalo. Aukenevatko sen ovet myös rytmimusiikille? Taitavat ja laadukkaaseen osaamiseen panostavat, kunnianhimoisimmatkin rytmimusiikkia esittävät orkesterit jäävät edelleen orkesteritukien jaossa lähes puille paljaille. Niin esimerkiksi vaikkapa loistava Riku Niemi Orchestra. Mistä on kyse? Rytmimusiikin kaupallisuusimagostako? Höh! Ovathan sinfoniaorkesteritkin jo mieltäneet kaupallisuuden merkityksen ja ovat kovaa vauhtia kilpailemassa rytmimusiikin yleisöistä Abba-, Beatles- ja muilla vastaavilla tuotannoillaan. Kilpailu ja musiikin rajattomuus ovat mielestäni hyviä asioita, mutta orkesteritukien myöntämiskriteerejä sekä myöntäjistä koostuvaa työryhmää sietäisi ottaa luupin alle.

ELVIS ry on mukana Muusikkojen Liiton ja muiden musiikkialan tahojen kanssa VAKA –hankkeessa, jossa rakennetaan suomalaista klubitukimallia. Tavoitteena on synnyttää uusia toimintamalleja ja tukisysteemi musiikin vapaan kentän toimijoille. Löytyisikö VAKAn avulla mahdollisuus tukien oikeudenmukaiseen jakamiseen?

Meteliä!

Paljon ja vielä enemmän on meidän elvisläistenkin työlistalla rupeamaa, ennen kuin musiikintekijän leipä on lähelläkään leveää ja hän voi tyytyväisin ja huolettomin mielin lisätä ja kehittää luovaa pääomaansa, itsensä ja oman yhteiskuntansa hyväksi. Kipinöitävää on mm. tekijänoikeustulojen verotuksessa, sosiaaliturvassa, yrittäjyyden tukemisessa, musiikin nettijakelun korvausten oikeudenmukaisuudessa, piratismin kuriin saamisessa ja tekijöiden kaikkinaisen arvostamisen parantamisessa. 

Taivaalla on vielä tummia pilviä, seinille pyrkii kauhukuvia ja niitä pieniä, kuuluisia sarvipäitä, kyynisyys ja katkeruuskin vaanivat nurkan takana. Meidän ihmisten on muutenkin paljon helpompaa ajatella negatiivisesti kuin positiivisesti. Positiivisuus ja alitajunnan voima ovat kuitenkin vahvista vahvimpia työkaluja, joten uskokaamme latistuksen mankelin uhallakin asioiden järjestymiseen, oikeuden ja kohtuuden voittoon, musiikin voimaan ja suomalaisten musiikintekijöiden hyvinvointiin.

Yhdessä meissä on voimaa! Tehdään musiikin ohella myös meteliä! Itsestämme ja hyvinvoinnistamme!

Kipinöiden

Eija Hinkkala

Nakertajat liikkeellä

Julkaistu

Varmasti kaikille alkaa olla jo selvää, että nyt tyrkyllä olevassa ns. työsuhdeolettamassa on kyse tekijänoikeuksien siirtymisestä automaattisesti työsuhteessa olevalta tekijältä työnantajalle ellei tekijä itse pyri sopimaan toisin.

Eduskunnassa 19. 5. pidetyssä työsuhdetekijänoikeutta käsittelevässä seminaarissa kuultiin paljon viisaita puheita lakimuutoksen tolkuttomuudesta. Muutoksen puolustajien argumentointi oli taasen sangen ohutta ja epäloogista. Tuli sellainen olo, että eiväthän nuo voi itsekään uskoa moiseen. Mm. Viestinnän keskusliiton johtajan Satu Kankaan mukaan työsuhteessa olevalle tekijälle pitäisi riittää työstä saatu palkka – tämä kuulemma kompensoisi riittävästi tekijänoikeuksien menettämistä!

Mutta hetkinen. Kangashan on ollut myös Teostossa juristina. Hänenhän jos kenen pitäisi tietää se, että tekijänoikeuden kerryttämät korvaukset eivät ole teoksen tekemisestä ansaittua palkkaa. Tekijänoikeuskorvauksia maksetaan teoksen käytöstä (esim. mediateollisuuden raaka-aineena kuten musiikki radioissa tai sarjakuva sanomalehdessä) ja tästä teoksen käyttäjälleen tuottamasta lisäarvosta alkuperäisen tekijän on saatava osuutensa. Oikein yksinkertaista ja erittäin maalaisjärkeen käypää, mutta niin vaan on juristi vänkä luonnoltaan, että taipuu kyllä notkeasti kulloisenkin työnantajan kuoroon. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat – sanonta todella konkretisoituu, kun laulut on menetetty työnantajalle. 

Toinen epäloogisuus työnantajatahon myyntipuheissa on se, että lakimuutos ei heidän mukaansa käytännössä vaikuttaisi kielteisesti tekijöiden tuloihin, sillä se kohdistuisi oikeasti vain harvoihin tilanteisiin, joissa jo nyt on useasti sovittu tekijänoikeuksien siirrosta työnantajalle. Työnantaja vain ikään kuin turvaisi sijoituksensa. Mutta jos näin on, niin miksi koko peevelin touhu! Eikö nykysysteemi, jossa tekijänoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti työntekijälle, siis sille heikommalle osapuolelle, olisi aivan riittävä. Oikeuksien siirrostahan voidaan sitten tapauskohtaisesti sopia, kuten jo monella alueella on tehtykin – tosin valitettavan usein silloinkin työnantajan painostuksesta.

No nythän ei – vastoin lainsäädännön perushenkeä – haluta suojella heikompaa, ehei, vaan räknätään, että rahalle saataisiin voidelluksi entistä liukkaampi reitti työnantajan kukkaroon ja tätä mahdollisuutta aletaan aivan varmasti pikkuhiljaa hyödyntää myös niillä tahoilla, joilta sitä ei vielä tänään odoteta. Tokko sellaista tilannetta on koskaan ollutkaan, missä puuhamiehet eivät olisi vakuuttaneet, että eihän tässä kenelläkään ole mitään hätää ja kaikki voivat nukkua yönsä ihan rauhallisesti. Mutta faktahan on, että rahan perässä tässä nytkin juostaan ja kun joku saa sitä lisää, on se joltain pois. 

Varsinaisen ekstratunnekuohun synnyttää tällä kertaa Rkp:n eurovaaliehdokas Nina af Enehjelm ja hänen nuoret piraattiystävänsä. Tämä tällä hetkellä Tapani Kansan managerina (!!!) toimiva, mm. tietokirjailijaksi tituleerattu filosofian maisteri on keksinyt mielestään oivan reseptin euroturuille pääsyyn: aletaan kerätä populistispoliittisia irtopisteitä flirttailemalla nuorten nettiliberaalien kanssa ja julistamalla hyvää sanomaa internetin vapaan kulttuurinvaihdon nimeen. Niin hänen kuin piraattiystäviensäkin primäärikohteena on mediateollisuus, mutta kumpaistenkin sananjulistukseen kuuluvat hämmentävän puutteelliset tiedot ja tekijöiden täydellinen unohtaminen. Sen lisäksi, että yllytetään kansalaisia rikkomaan tekijänoikeuslakia ja kerätään jymäytettävien ääniä inkvisition uhmaajan viitta harteilla, toistetaan vain sitä iänikuista mantraa netin auvoisuudesta bändien markkinointikanavana ja unohdetaan täysin ne tekijät, jotka eivät itse esitä teoksiaan.

Naffe-tädin herätyskokouksessa Helsingissä 1.6. (tätä kutsuttiin myös vaalitilaisuudeksi) kysyin tästä ja ainoa vastaus tuli mustaan piraatti-T-paitaan sonnustautuneelta henkilöltä: ”Muuttakaa bisnesmallia siten, että diilaatte suoraan bändien ja artistien kanssa biiseistänne – eläkää sillä”! Jep, että tätä tasoa! Tätä paikalla ollut Tapani Kansakin kritisoi muistuttamalla tekijänoikeusjärjestelmämme oikeutuksesta sen syntyessä viime vuosisadan alussa silloisten tekijöiden kuten Kuulan, Sibeliuksen ja Merikannon kannalta. Siitä vaan säveltäjät ja sanoittajat treenikämppiä kiertämään ja biisejä tarjoamaan! 

Nyt kun piraatit ovat 5.000 kannattajakortin myötä saamassa virallisen puolueen statuksen, on tekijöiden yhä vakavammin pyrittävä heidän kanssaan keskusteluun. Heidän ja muiden kaikki-meille-ilmaiseksi -tyyppien vaarallinen ja kapea-alainen retoriikka on syytä haastaa kasvotusten ja pyrittävä niin rakentavaan ilmapiiriin kuin (ja jos) se tässä tapauksessa on mahdollista. 

Oikeudenomistajienkin piirissä tarvitaan laaja-alaisempaa ajattelua. Sakottamalla skidejä ja jättämällä huomiotta kansalaisten oikeudentaju vain kiihdytetään tekijänoikeuden arvostuksen alasajoa, joka jo nyt on kiivaana käynnissä. Itse en esimerkiksi ole kovin vakuuttunut uudesta Ranskan mallista, jossa imuroijan yhteydet pannaan poikki kolmannen varoituksen jälkeen. Toimenpide on sinällään ihan ok – onhan jo kaksi kertaa varoitettukin – mutta se tuottaa kansan syvissä riveissä ennen näkemättömän rajua vastarintaa ja oikeamielisyyden puuskassaan tekijänoikeutta nakertavien tahojen määrän ja päättäväisyyden kasvua.   

Nyt kansalaisten omatunto jälleenkalibrointiin siten, että oivalletaan uudella tavalla henkisen omaisuuden käsite ja ymmärretään, että aineettomankin varastaminen on ihan oikeasti väärin… ja jos jotain haluaa ilmaiseksi, niin ainahan voi pyytää oikein kauniistiSmile  

Oikein hyvää, lämmintä ja luovaa kesää toivottaen

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi 

PS. Ei purrut Ninan teema EU-vaaleissa, ääniä tuli vain 1055 ja sijoitus Rkp:n 20 ehdokkaan joukossa kolmanneksi viimeinen!

PIENI PUNAINEN MANKKA – ja muita karmivia kertomuksia

Julkaistu

Herra X avasi lukusalinikkunan. Happea koneeseen!

Tänään ei olisi hellettä, kuten eilen. X:lle se sopi, ei olisi paniikkia siitä että nyt pitää olla ulkona ja nauttia kesästä. Kirjasto ja töitä. Hyvä yhdistelmä. Ympärillä hyllymetreittäin ihmismielen tuotoksia. Ja lisää tulossa, X mutisi.

X palasi pulpettiinsa. Lasiovien läpi hän näki kuinka tv-toimittaja kyseli asiakkaiden mielipiteitä uudesta kävelysauvojen lainauspisteestä. Ja tuhahti.

X kytki 80-luvun läppärinsä sähköpiuhan seinään, akku oli ollut loppu jo hänen sen käytettynä hankkiessaan 1997. Nettiyhteydestä hän ei haaveillut ja cd-asemakin oli hiljennyt muutama vuosi sitten. Jäljellä oli siis peruskirjoitustyökalu, joka pakotti keskittymään oleelliseen. Se oli X:stä luksusta, kaiken maailman hilavitkuttimien maailmassa.

– Aivot, tuo aliarvostettu harmaa höllyvä massa kallon suojissa, on yhä lyömätön tietokone – vaikkei sitä moni tunnu enää tajuavan, X agitoi.

Kollega tulessa

Joka kerta kun herra X aloitti uutta lehtijuttua, hän päätti kirjoittaa jotakin hauskaa ja ylevöittävää. Jotain kivaa, mistä lukijoille tulisi hyvä mieli – voimaannuttaisi heidät. Niin tälläkin kertaa. Lastenmusasta saa kevyen ja hymyilyttävän jutun, hän myhäili mielessään.

Samassa kännykkä soi. X vastasi, sillä sali oli tyhjä, eikä keskustelu olisi kenellekään häiriöksi.

Luurista kuului kollegan huolestunut ääni. Hän oli juuri julkaissut yhtyeensä uuden albumin, itse maksamansa. Levy-yhtiöt eivät masterista olleet kiinnostuneet, vaikka olisivat saaneet sen ilmaiseksi. Jakelija oli sentään löytynyt.

– Eikö hienoa?

– No ei, kollega puhisi ja jatkoi kertomustaan. Albumi oli ulkona. Eikä ollut saanut mitään näkyvyyttä mediassa. Radio ei soittanut. Tv -esiintymisistä puhumattakaan. Hän oli itse ottanut yhteyttä toimittajiin, jakelijan promootion takkuillessa, siitä oli sentään poikinut jotain. Ja levypuljun yhteismainoksen hän oli saanut pulittaa omasta kukkarostaan.

Se vanha virsi, X mutisi mielessään ja koitti ”piristää” kollegaa muistuttamalla, että hän tiesi monta bändiä, joilla oli maksamansa uusi ”parasta mitä ollaan koskaan tehty” -albumi sylissään, nauhoituksista velkaa – eikä julkaisijaa.  

Musiikinkäytön uudet muodot ja cd-myyntien romahdus oli saanut julkaisijat varovaisiksi, musantekijöiden yhä liidellessä svääreissään. Mikä luovuuden tappaisi?, X pähkäili.       

Kollega jatkoi raporttiaan. Hän oli tehnyt tarkistusiskun keskustan Anttilan levyosastolle, kysynyt uutukaistaan. Harmiksi cd:tä ei ollut levyhyllystä löytynyt. Mutta myyjä oli kertonut että kyllä sitä oli tilattu –  yksi kappale.

– Yksi kappale ja sekin hukassa!, kollega parkui sarkastisesti luuriin.

X tiesi levymerkkinsä presidenttinä cd-levyjen jakelun mutkat. Levyliikkeet ottivat tuntemattomampaa uutukaista yhden tai kaksi kopiota, ja jos ne menisivät, tilattaisiin mahdollisesti uudet. Tuon kategorian levyjen myynnit laskettiin kansallisesti ”vanhojen hyvien aikojen” satojen sijaan nyt kymmenissä.

Puhelu jatkuu. Kova paikka

– Keikoilla levyä kannattaisi myydä itse, X muistutti.

– Mutta kun niitäkin on vaan pari hassua, kollega harmitteli. Oli klubiviidakon laki, että artistin jolla ei ollut nimeä oli vaikea saada keikkaa, sanomattakaan yleisöä.

– Mites se kiertue meni?

– Huonoina iltoina oli se kakskyt tyyppiä. Ja mikä duuni!

Kollega oli syksyllä hypännyt keikkamyyjän housuihin, alkanut luotsata bändipaattiaan ja tehnyt pyöreitä päiviä.  

X tiesi miltä tuossa kohtaa tuntui. Albumi, johon oli pakattuna monta unelmaa, ajatusta ja energiaa juuri ulkona  –  ja bändi odottaa jännityksellä miten maailma heidän huutoonsa vastaa – ja äkkiä edessä onkin tyhjyys – ilman kaikupintaa. Pudotus takaisin todellisuuteen.

Se oli kova paikka.

Puhelu jatkuu. Itsensä myymisen taito

Lopulta kollega ripittäytyi. Hänen yhtyeensä esiintyisi limonadimainoksessa.

– Oma biisi kuitenkin, kollega kröhi ja jatkoi vaivautuneena:

– Onko se susta huoraamista?

Ja X muisteli näkemiään vanhoja filmipätkiä joissa James Dean ja Marilyn Monroe olivat mainostaneet Coca-Colaa. Se oli Amerikan tapa. Toisaalta hän muisti pöyristyksen nähtyään kymmenisen vuotta sitten ensikerran katumainoksessa suomalaisen ”rokkibändin” Pepsin mannekiineina.

Hänen nuorisobändiaikanaan kun oltiin neuvoteltu pitkään ja hartaasti mentäisiinkö esiintymään Sokokselle. Vaikka levy-yhtiön pomo oli luurissa pyytänyt:

– Ne tilaa 1000 albumia jos meette!

Ja niskoja nakellen oltiin diiliin suostuttu. Mutta nuorisolehden juhlakeikka oli peruttu kun yhdeksi sponsoriksi oli paljastunut YK:n mustalla listalla oleva öljy-yhtiö Shell. Ja bändi oli pitänyt ilmaisen varjokonsertin.

– Ja nyt ei puhuta 60-luvusta vaan vuodesta 1990!, X naureskeli.

Musiikintekijän reaalitilanteen (kova ala – vain hulluille – kyllä nyt kollegoille, jotka ovat jaksaneet hattua nostaa) päivityksen ja muisteloiden jälkeen X toivotti kollegalle hyvää mieltä ja bändille onnea! Ja sulki puhelimen.

X huokaisi. Niitä hänkin tarvitsisi. Sillä hän itse istui samassa ”ei niin kuumien artistien” keikkuvassa veneessä. Ja hänkin oli vuosikausia valmistellut yhtyeineen uutta ”parasta mitä ollaan tehty” -albumiaan. Vielä hän oli ollut toiveikas. Vaikka tiesi levymerkkinsä vetäjänä, omakustannemogulina, että vastaisi tuotannon lisäksi tuotteensa näkyvyydestä, eikä olisi edes muskelitonta jakelijaa, jonka suuntaan voisi kirveen heittää jos hommat eivät toivottuun tapaan pelittäisi, ellei sitten pamauttaisi hamaralla omaan päähänsä.      

Kahvipaussi  (ja savuke)

– Nyt  kuppi kahvia!, X huudahti.

Hän kipaisi kahviautomaatilla, nappasi kupin mukaan, sytytti ulkona savukkeen ja kaatoi mustan myrkyn koneistoonsa, niin että vatsakalvot soivat.

Savukkeiden jälkeen EU voisi käydä taisteluun kahvia vastaan, jos eivät muuta parannettavaa maailmasta löydä. Kahvinarkit tutisemaan. Ja sumppi tiskin alle, X huvitutti itseään. Hänhän oli tupakkamiehenä jo kriminaali.

X palasi lukusaliin jatkamaan työtä.

Lastenmuzaa 1. Aprillia!

Oli aprillipäivä. X luki Hesaria ja nauroi. Hän oli löytänyt pilajutun. Kulttuurisivujen puolensivun artikkelissa uusi bändi julisti tekevänsä lastenmusaa ”aidolla rockasenteella”.

– Ha-ha-haa.

X piti pilasta. Bändin nimi, kuva ja jutut ironisoivat hyvin ajan hegemoniaa. Oli lastenheavyä, lastenreggaeta, lasten sitä ja lasten tätä. Vauvacinemaa ja nyt lastenrokkia ”oikealla asenteella”.

– Syö silliä ja kuravettä päälle, X hihkui.

Kului muutama viikko. X oli kaupungilla levyostoksilla, ja juttu olisi jo unohtunut, ellei tuttu levykaupanpitäjä olisi esitellyt ”pilayhtyeen” cd:tä. Hän tiesi, että X:llä oli muksuja, ojensi levyn ja kysyi:

– Ootsä kuullut näistä? Ihan kiva.

– Ööh, joo…, X nieleskeli ja sanoi kyllä lukeneensa yhtyeestä.

Lastenmuzaa 2.

(Hittituotteella pitää olla jatko-osa) 

Pieni punainen mankka

Herra X:n asunnossa tapahtui kummia. Siellä soi mekaaninen musiikki! Isäntä kun hoiteli kotikuuntelun kannettavaan cd-nauhuriinsa liitetyillä kuulokkeilla. Ja tavallisesti kodin kuulokuvaa hallitsivat laulua harrastavien lasten äänet tai tyttären kanteleen heleä sointi. Hänen  näppäillessä soittoläksyjään. Mikä idylli!

X terästi työhuoneessa kuuloaan. Hillityt rytmit kantautuivat lastenhuoneesta.

Ja pian hän tunnisti jo 80-luvun treenikämpiltä tutun riffin alkuperäisesityksen: J.J.Cale ja Cocaine!

Muutamaa viikkoa aiemmin X oli kaivanut lastensa mittavista lelukokoelmista, jotka lähentelivät hulluutta vintille varastoituine ylimääräisineen, kasettisoittimen – pienen punaisen mankan. K saa tän, X oli pähkäillyt. K oli hänen viisivuotias poikansa. Sitten X oli etsinyt mankalle kätköistään sopivan muuntajan – jollaista ei ostettaessa ollut mukana.

Ja yhtyeensä seuraavissa harjoituksissa X oli koonnut treenikämpän kasettipinkoista pojalleen valikoiman. Ja tuonut kotiin.

(Lastenkrääsän kertyminen nurkkiin oli ajan henki, eikä ihme että nuo markkinat kiinnostivat myös musiikintekijöitä. Kun Lego -poliisiasema maksoi 80 euroa oli 20 euron cd halpaa hubaa.)

Ja niin oli koittanut se hieno päivä kun pienen punaisen mankan kaiuttimesta oli tärähtänyt ulos Little Richardin karjuma avausrepliikki: Awopbopaloobop Alopbamboom!

X:n sekä K:n kasvoille oli noussut hymy. Tämä oli sitä oikeaa Rock’n’rollia!

Mutta oliko se ollut lapsen korville sopivaa?

Kyseisestä Tutti Frutti:sta X oli tiennyt sen verran, että alunperin Slim & Slam:in 1938 levyttämä laulu oli rivo ja sisälsi muunmuassa homovitsikkäät riimit: If it don’t fit, don’t force it, you can grease it, make it easy. ( Jos se ei mahdu, älä pakolla, rasvaa se, menee helpommin ).

Tuollaisesta menosta oli 50-luvun rokissa ollut kyse. Kuten nuorisomusassa yleensä. Siis seksistä. Enemmän tai vähemmän peiteltynä. Siitä intiimistä ihmeestä joka meistä jokaisen tähän maailmaan saattoi, X oli funtsinut.  

Tosin Pikku Rikun levyttämä versio oli ollut alkuperäisestä siistitty. Eikä siinä oltu rasvailtu mitään. Olihan sen levyttäneet myöhemmin niin Elvis kuin Pat Boone.

Ja eihän K ollut ymmärtänyt englanninkielisiä sanoja.

X meni lastenhuoneen ovelle. Pienessä punaisessa mankassa pauhasi yhä Cocaine. Laulu kokaiinista. Tuosta kokapuun lehdistä jalostetusta huumaavasta jauheesta, joka oli noussut Amerikassa muotihuumeeksi narsistisella 80-luvulla.

Se oli tarttuva viisu, killeririffillä.

Ja X mietti missä vaiheessa K:lle pitäisi mainita että kertosäkeen kajauttaminen päiväkodissa voisi herättää hämmennystä.

Lastenrokkia?

Viisivuotias K oli löytänyt itselleen suosikkikasetin: Best of J.J.Cale. Se sisälsi hienoja lauluja, maukasta musisointia. Ja soi lastenkammarissa päivittäin.

Se sopi X:lle.

Ja lapset kuuntelivat korvat höröllä X:n kääntäessä heille kaistamatolla lennosta Sensitive Kind -kappaletta: Älä ota häntä itsestäänselvyytenä, sillä on ollut kovaa, Sun pitää tietää. Se on herkkä tyyppi. Tai heidän lemppariaan: Don’t Cry Sister: Älä itke siskosein, kaikki kääntyy vielä parhain päin.   

Cocaine jäi käännöstä vaille. Sen teksti käsiteltäisiin joskus myöhemmin, X pohti. Kuten myös kasetin Mama Don’t -laulun kummallinen säe, jossa äiti ei tykkää, soittelun lisäksi siitä, että poltellaan ”ruohoa” sisätiloissa.

Ja X huomasi pienoiseksi yllätyksekseen, että kotokielisen ”lastenrokin” idea pikkuhiljaa aukeni hänelle. Vaikka se ”oikea rockasenne” lastenmusan yhteydessä jäikin hieman hämäräksi.

Loppushow

Työpäivä oli ohi. X lähti tyytyväisin mielin lukusalista läppäri selässään ja tapasi ilokseen aulassa paikallisen kollegan. Tämä ei ollut se päivän puhelukaveri. Mutta kuului siihen artistien joukkoon jolla oli mainio uusi albumi valmiina, ottajaa odottamassa. X tiedusteli albumin kohtaloa. Vielä ei ollut sähköpostiin ilmestynyt, hyvästä palautteesta huolimatta, julkaisijatahon positiivisia uutisia. Aika näyttäisi.

Kollegalla oli kainalossaan J.J. Calen nuottikirja. Mikä sattuma! X kertoi kyseisen lauluntekijän esiintyvän tulevassa jutussaan. Ja kollega kertoi nähneensä äijän jopa Kultsalla livenä 1978, tämän toisella ja tähän mennessä viimeisellä esiintymisellään Suomessa.

– Ja encorena se esitti uuden levyttämättömän kappaleensa. Se oli Cocaine. Digattiin siitä heti ja treenattiin se myöhemmin bändillä – ja käännettiin suomeksi!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Jarmo Savolainen 24.5.1961 – 11.6.2009

Julkaistu

Suruviesti saapui, Jarmo Savolainen ei ole enää joukossamme. Yksinkertainen ja lyhyt lause, silti pitää sisällään mittaamattoman isoja asioita. Joita ei pitkään aikaan ymmärrä. Alkaa muistella mitä kaikkea elämässä on tapahtunut ja miettiä sitten, mitä olisi voinut vielä tulla. Silloin, kun kyseessä on mies parhaassa iässään, nuoruutensa vuodet takana ja kaikki matkan varrella opittu käytössä, elämässä ja ammatissa. Yritän muistaa jotain.

Tutustuin nuoreen Jarmoon tämän saavuttua kotikaupungistaan Iisalmesta opiskelemaan Kuopioon. Iisalmeen verrattuna ”Skeibio” oli jo eri luokan metropoli, mielenkiintoisella 70-luvulla monella tapaa aktiivinen paikka. Jarmolla oli klassisen musiikin perusta jo hankittuna ja sen hiominen jatkui mutta mukaan alkoi tulla muitakin elementtejä. Legendaaarisen Alfa Romeo -elokuvateatterin alla sijainnut harjoitushuone tuli tutuksi, siellä tapahtuikin suurin piirtein kaikki, mikä oli senaikaisessa paikallisessa kevyessä musiikissa tärkeää. Sinne parkkeerasi Savolainen  Fender Rhodesinsa. Tämän sai huomata myös elokuvateatterin vahtimestari, joka tuon tuostakin ryntäili sisälle, koskapa liian innokkaat soittajat eivät huomioineet elokuvien esitysaikoja, eivätkä katsojat taas diganneet lännenelokuvansa äänimaisemana hillitöntä progejamia… Nuori tulokas oli kaikissa tyylilajeissa kuin kala vedessä, tulevan jazz-pianistin musiikkihaarukassa oli jo silloin mielenkiintoisia valintoja kuten The Band, Little Feat ja jopa Jackson Brownea tuli soitettua. Jarmo oli jo silloin mieleltään avoin ja vastaanottavainen, jos myös myös päämäärätietoinen. Kerrottiin tarinaa että hänen avustaessaan Kuopion kaupunginorkesteria, kerrankin kun teos vaati piano-osuutta, oli vieraileva ulkomainen johtaja harjoituksissa tyynesti laittanut biisin poikki ja tiedustellut Savolaiselta, kumpi kappaletta johtaa, avustaja vai hän?

Olikin selvää että Kuopion opintojen jälkeen tie vie muualle ja ulkomailta oli löytyvä se oppi mitä Jarmo halusi. Bostonissa Berkleen koulussa vierähti usea vuosi, sekä opiskellessa että paikallisissa klubeissa omatoimista työharjoittelua tehdessä ja myös New Yorkissa, jonne Bostonista oli nopea singahtaa. Vietin itse vieraana viikon Jarmon ja saksofonisti Heikki Keskisen kimppakämpän sohvalla bunkaten. Opiskelijaelämä oli karua, pizzasliceilla oli elintarvikkeista halvin hinta ja puuttuvat ravintoaineet saatiin monivitamiineista. Ikkunasta avautui viehko näkymä pimeälle kujalle, huoneessa lentävät torakat olivat kaikkeen tottuneet, kun suihkutti niille raidia päin näköä, ne vain hidastivat lentoa, ravistivat päätään ja jatkoivat etenemistään. Koulussa opiskeltiin jazzia, arkipäivä oli silkkaa bluesia.

Kun Jarmo palasi Suomeen, teimme jonkin verran yhteistyötä, mutta selvää oli että hänellä oli selkeät suunnitelmat oman uransa suhteen. Omat bändit ja levyt sooloista nonetti-kokoonpanoon sekä muut alan duunit työllistivät. Sana levisi miehestä joka soittaa mitä tahansa. Hän ei ylenkatsonut mitään keikkoja, edelleenkin kaikki tyylilajit olivat okei, jos homma muuten toimi. Ajatus jo silloin oli että kaikki hyvä taide liittyi jollain tavalla toisiinsa, oli kyseessä musiikki, kuvataide, kirjallisuus tai vaikkapa ruuanlaitto. Ehkä vain ruuanlaitossa oli havaittavissa hiven snobismia… Jarmo ei todellakaan laittanut sanalle ”taide” mitään itseisarvoa. Suuresti arvostamansa Joe Zawinul on sanonut: ” Music is not the thing itself, it’s the result of things.” Tätä aihetta käsittelimme usein. Toissa vuonna keskustellessamme hän mainitsi, ei mitenkään itseään korottaakseen, mutta tietysti ylpeänä, että Zawinulin omistaman Birdland-klubin asioidenhoitaja oli saanut tehtävän välittää Joelta terveiset. Zawinulin perehdyttyä Jarmon lähettämään esittelymateriaaliin, koskien mahdollista keikkaa klubilla, lausui hän: ” Tell Mr. Savolainen: He is most welcome.” 

Fender Rhodes oli instrumentti joka yhdisti näitä miehiä. Myös ennakkoluulottomuus sähköisten soittimien ja tietotekniikan kanssa. Näiden instrumenttien kehityksen kaarta ei välttämättä ymmärrä jos ei sitä itse elänyt, 70- luvulta tähän päivään. Jarmo perehtyi ensimmäiseen Suomessa olleeseen Arp Odysseus -syntetisaattoriin ja sen jälkeen päivitti aina tietämyksensä, sitä mukaa kun kehitys kehittyi. Ja sehän kehittyi, 80-luvulla Finnvoxissa hänellä oli jo käytössä 8 äänen polyfonialla varustettu peli. Sen sisään otimme näytteet Sakari Kuosmasesta, jonka yhtyeessä molemmat sillä hetkellä vaikutimme. Samplaaminen on nykyään lasten leikkiä, mutta silloin aikansa huippua. Tosin, äänikuva kahdeksasta Sakusta yhtä aikaa oli sen verran pelottava että sitä käytettiin muistaakseni hyvin varoen. Tämä ”rock”-kausi päättyi myös tavalla joka kertoo hyvin Jarmon soittajan moraalista ja asenteesta, siis siitä että lopputulos ratkaisee. Jarmo oli saanut luvan olla viikonlopun keikoilta poissa, syynä Sisilian matka. Keikoilla huomasimme sitten että äänikuva hengittää paremmin, jos mukana ei ole koskettimia. Tästä seurasi päätös. Kuultuaan tämän Savolainen totesi: ”Aha. Okei”. Tosin bändivelvoitteen poistuminen saattoi olla vain helpotus hurjasti työllistetylle miehelle, jonka parhaat ominaisuudet eivät työllistyneet syntsaan nojaamalla… Toisaalta, vanha vitsi siitä että ei kannata hoitaa itseään parempaa tuuraajaa toteutui tässä omalla tavallaan, Jarmoa parempi oli ainoastaan hiljaisuus.

Akustinen piano ja oma musiikki oli kuitenkin Jarmolle se tärkein asia. Itse asiassa hänen ensimmäinen äänitteelle taltioitu soolonsa on soitettu 1978 Finnforestin Demonnights -levyn kappaleella Far away, joka on myös hänen oma sävellyksensä. Se on soitettu senaikaisen Love- studion täysmittaisella Steinwaylla. Oman tatsinsa hän piti kunnossa hankkimallaan kotiflyygelillä. Jarmon suurina vaikuttajina on mainittu Coreaa, Jarrettia ja Hancockia. Itse lisäisin kuitenkin, kuultuani hän improvisoivan kotioloissaan, mukaan Bud Powellin. Rytmi oli se elementti josta kaikki lähti, Powelilla ja Bachilla oli myös syvä kytkentä Jarmon ajattelussa, näin ymmärsin. 

Matkustus, työhön liittyvä ja muutenkin, oli asia josta kävimme pientä pudotuspeliä, kaikella kunnioituksella, mutta armottomasti. Mitä kauempaa toisen viesti tuli, yleensä tekstari, sen parempi. Viime vuonna sain puhelun, nyt äänikuva oli tärkeä. ”Miltä kuulostaa? Acapulcon iltamainingit…”. Keikkamatkan luontaisetuja. Jarmo kiersi keikoilla pitkin Eurooppaa ja muita mantereita, seikka joka jäi helposti kotiyleisöltä huomaamatta. Medialta myös. Valtakunnan pääaviisin mielenkiinto kohdentuu nykylinjan mukaan raflaavampiin aiheisiin, ylipäätään kulttuurissakin pitäisi olla joku show-elementti jotta se ylittäisi uutiskynnyksen. Jarmo oli vankasti sitä mieltä että musiikin tulisi riittää. ”Se tyyppi kysy että onko mulla jotain gimmickiä?”, mainitsi hän kerran harmistuneena keskustelustaan erään ”kulttuurituottajan” kanssa.  ”Vanhan liiton” miehen oli ehkä vaikea mukautua tai edes yrittää mukautua tällaiseen ajatusmalliin. Dave Liebman, saksofonisti jonka meriitteihin kuuluu muun muassa Miles Davisin kanssa työskentely, ei liene kysynyt miten on sirkustemppujen laita, kelpuuttaessaan Savolaisen pitkäaikaiseksi soittokumppanikseen (kuten monet muut kansainväliset soittajat). Voi olla myös että ei ole niinkään outoa että ”New Yorkin juutalainen” ja ”yläsavolainen” löysivät myös filosofisessa mielessä yhteisen sävelen, joka joskus saattoi olla hyvinkin dissonoiva. Luulen että heitä yhdisti syvä rakkaus hyvään taiteeseen, mutta myös tasapuolisen armoton kritiikki kaikenlaista typeryyttä kohtaan. Tapahtui se lavalla tai lavan ulkopuolella. Taiteessa tai elämässä.

Suomihan on, pieni kun on, selkääntaputtajien luvattu maa. Ja lennosta käteen ilmestyy helposti myös puukko. Mielipiteitä pantataan, jos se on jostain syystä edullista. Tai niiden lausuminen vahingollista. Jarmo oli rehellinen, suorapuheisuuteen asti. Muita mutta myös itseään kohtaan. Useimmiten kritiikkeihin liittyi kuitenkin myös huumori, sellainen joka antaa mahdollisuuden ymmärtää että ei kaikki niin vakavaa ole, ihminen on erehtyväinen.

Ihminen ajattelee, pystyy analysoimaan. Kuitenkin, helppoa on antaa neuvo muille, vaikeinta kuitenkin ymmärtää itsensä ja sitten vielä ymmärtää ja toimia sen mukaan. Älykäs ihminen osaa kertoa itselleen sen mitä haluaa uskoa. Viimeiset tapaamisemme myöhään keväällä, joita en tietenkään tiennyt saati aavistanut viimeisiksi, olivat hauskoja, mutta samalla myös tavallaan surullisia. Bluesia oli ilmassa. Henkilökohtaiset vastoinkäymiset jäytivät velvollisuudentuntoista. Mutta Jarmo ei ollut niitä, jotka olisivat myöntäneet olevansa vaikeuksissa. 

Ihmisestä jää mieleen hymy ja nauru, koska niistä näkee ja kuulee ilon vilpittömyyden. Ja se on rakkauden edellytys.

Me muistamme aina kaiken,

sen mitä enää ei ole,

koska se on lähempänä,

kuin mihin kätemme yltää.

Helsinki 17.6.2009

Pekka Tegelman

Hallituksella näytön paikka

Julkaistu

Keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja Rkp:n hallitus on nelivuotisen valtakautensa puolimatkan krouvissa. Hallituksella on nyt näytön paikka siinä, ajaako se asioita kansalaisten vai suuryritysten ehdoilla. 

Lex Nokiaksi ristitty sähköisen viestinnän tietosuojalaki, yritysten vaikutusvaltaa lisäävä yliopistolaki, työnantajien kela-maksun poistaminen ja ilmoitus nostaa eläkeikää pakkokeinoin ovat saaneet äänestäjät varpailleen. Moni kysyy, hallitseeko maata kulissien takana Elinkeinoelämän Keskusliitto EK ja sen suurimmat jäsenyritykset. 

Hallituksen tyyliin on kuulunut myös se, että keskeneräisistä asioista saa puhua vain luottamuksellisissa sisäpiireissä. Vasta kun päätökset on tehty, niistä tiedotetaan avoimesti. Meillä tekijöillä on ollut aihetta pelätä, että myös tekijänoikeuslakia koskevia esityksiä tuodaan hallituksen sisäpiireistä valmiiksi päätettynä suoraan eduskuntaan.

Positiivisena väliaikatietona kulttuuriministeri Stefan Wallin lupasi Forum Artisin järjestämässä tilaisuudessa 10. maaliskuuta, että kysymys työsuhdetekijänoikeudesta lähtee vielä kerran lausuntokierrokselle, kun opetusministeriön työryhmä on saanut työnsä valmiiksi. Tähän on varmaankin vaikuttanut se, että tekijöiden järjestöt ja myös suuret ammattijärjestöt SAK ja Akava ovat tehneet selväksi vastustavansa työsuhdetekijänoikeutta ja asiasta on tullut liian arka pienessä piirissä sovittavaksi. 

Vuoden 2007 lopussa taiteilijat saivat yhden torjuntavoiton siinä, että tekijänoikeusasioita ei siirrettykään EK:n tahdon mukaisesti opetusministeriöstä työ- ja elinkeinoministeriöön. Tästä torjuntavoitosta maksettiin kuitenkin kova hinta, sillä EK:n hyvittelemiseksi hallitus otti jatkokäsittelyyn monia isojen mediayhtöiden ajamia tekijänoikeuden muutoshankkeita. 

Mitä EK:n ajama työsuhdetekijänoikeus tarkoittaisi? Pisimmilleen vietynä sitä, että tekijänoikeus ei enää syntyisi henkilöille vaan yrityksille. Vain yrityksen ja tekijän erikseen niin sopiessa tekijänoikeus syntyisi jatkossakin henkilölle. Ihmisten oikeus muuttuisi siis yritysten oikeudeksi. 

Vaikka tällaisen lakimuutoksen seuraukset eivät välittömästi koskisi musiikintekijöitä – jotka harvoin säveltävät, sanoittavat tai sovittavat työsuhteessa – olisi periaattellinen muutos tekijänoikeuden perusteisiin suuri. Ryhtyisivätkö mediayhtiöt seuraavaksi ajamaan sellaista olettamaa, että esimerkiksi Idols-ohjelmissa tai Euroviisuissa esitetyn musiikin kaikki oikeudet taiteilijan kotisivua ja fanipaitoja myöten ovat siirtyneet tv-yhtiölle, ellei muuta ole erikseen sovittu? 

Kulttuuriväki voi kiittää nykyistä hallitusta siitä, että kulttuuribudjettiin saatiin etenkin tälle vuodelle merkittäviä lisäyksiä. Juuri nyt hallituksella on suuret haasteet toimia viisaasti taloudellisen laskukauden aikana. Tekijänoikeuden perusteiden muuttamiseen suuryritysten hyväksi ei ole mitään järkeä käyttää energiaa. Tämä maailma ei toimi suurten mediayhtiöiden ja nokioiden varassa vaan ihmisten.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi