EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Petri Munck - Oman tiensä kulkija

Tekijä: Mysteerio

Petri Munck – Oman tiensä kulkija

Julkaistu

Petrin isä on ollut osa-aikainen muusikko, jonka bändi säesti aikoinaan esimerkiksi Einiä ja Reijo Taipaletta. Sellaisessa ympäristössä yleensä joko innostuu itsekin tai ei halua kuulla edes koko asiasta. Petrin kohdalla jo lapsuudessa luotiin vahva musiikillinen pohja, jonka hedelmiä hän nauttii yhä vieläkin.

– Aloitin soittamisen 12-vuotiaana. Salaa isältä, joka yritti opettaa minulle Beatlesia ja muita. Tein omia kappaleitani ja se tuntui heti omalta. Alusta asti oli jollain tavalla selvää, että en halua soittaa muiden juttuja, vaan pitää päästä kokeilemaan omia. Vuotta myöhemmin jo esitin niitä koulussa sekä yksin että bändin kanssa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että halusin tehdä itselleni haasteen, kun en soittanut muiden lauluja juurikaan. Kun olin oppinut neljä sointua, niin ajattelin, että tästähän se lähtee ihan kuin itsestään. Ensimmäiset laulut tein tietysti englanniksi, koska ei tuon ikäinen voinut ajatellakaan laulavansa suomeksi ja siinä samalla paljastaa omia tunteitaan.

– Vanhemmat rakensivat omakotitalon ja alakertaan tehtiin bänditilat. Isän bändi treenasi siellä, ja totta kai kaikki soittimet odottivat valmiina. Vietin siellä paljon aikaa ja varsinkin rumpuja tuli päristeltyä paljon. Kitara tuli sitten myöhemmin kuvioihin, kun sormet riittivät soittamiseen. Musiikkiin olen kasvanut pienen pojan innolla, johon ajauduin täysin vapaaehtoisesti. Yhtenä päivänä vaan sanoin isälle ”näytä mulle muutama sointu”, ja siitä se kovapäisen pikkupojan opettelu alkoi. Loput opettelin salaa musiikkikirjan takakannesta. Suvussa aina laulettiin juhlissa ja esiintymään pääsi, jos tahtoi.

Kannustava musiikinopettaja ja Vikke

Vahvan pohjan musiikin soittamiseen ja tekemiseen loi musiikinopettaja Marja-Liisa Meloni. Hän jätti Petriin ja muihin muusikonalkuihin lähtemättömän jäljen. Meloni innosti ja järjesti mahdollisuuksia esiintyä koulussa erilaisissa tilaisuuksissa, juhlissa ja välitunneilla.

– Meillä oli mahtava musiikinopettaja. Hän patisti meitä myös esiintymään kaikissa koulun juhlissa, ja mehän vedettiin, sekä omia että ajan henkeen sopivasti myös raskasta amerikkalaista. Samaan aikaan liityimme Vihdin kevyen musiikin yhdistykseen Vikkeen, joka oli äärimmäisen hyvä juttu meille kaikille. Siellä oli jopa studio, jossa saatiin tehtyä nauhoja. Vikke järjesti keikkoja, sillä oli äänentoisto omasta takaa ja jopa oma bussi. Aina päästiin keikalle, jos vain yhtään oli sellainen tunne.

Samassa koulussa monta lahjakasta

Jossain vaiheessa, siinä yläasteella, kuvioihin laulajaksi tuli mukaan Antti Raiski.

– Me tehtiin Antin kanssa biisit, ohjelmistossa oli muutama coveri, mutta muu oli ihan omaa. Nyt kun kuuntelee niitä biisejä, niin ei siellä mitään kovia juttuja ollut, mutta erittäin hyvää yritystä.

– Se bänditouhu jotenkin sitten lopahti ihan itsestään. Se oli viimeinen ihan oikea bändi, jossa olen ollut. Antistahan tuli myöhemmin tangokuningas.

– Sitten menin lukioon ja koko vuosi tähtäsi aina siihen, että keväällä on hyvä musiikillinen kavalkadi kasassa. Sama opettaja oli meillä myös lukiossa ja hän kannusti esittämään omia kappaleitamme. Esa Nummelan kanssa treenattiin aina niin, että poissaoloista tuli sanomista.

– Pienellä hymyllä opettajat meidät kyllä läpi päästi lukiossa. Minustakin tuli ylioppilas yllättävän hyvillä papereilla. Esasta tuli tangoprinssi ja keikkamyyjä, joka tekee yhä keikkaa omalla nimellään.

Tekemisen ja tuottamisen opettelua

Lukion jälkeen Petri ei uskaltanut luottaa siihen, että musiikista tulisi ammatti. Hän tiesi, että vain harva pystyy elämään musiikilla. Se oli kuitenkin haave, jota hän oli pitkään vaalinut. Mikään muu ratkaisu ei olisi tuntunut oikealta.

– Musiikin lisäksi en koskaan tiennyt mitä halusin, en myöskään lukion jälkeen. Koulu oli paikka, jossa oli mukava soittaa ja tavata kavereita, muuten se ei kiinnostanut kovin paljoa. Kirjoitusten jälkeen pääsin ammattikorkeaan sisälle, mutta en viihtynyt kauaa. Jälkeenpäin voin ainakin sanoa, että yritin ja koitin myös jotain muuta.

– Samoihin aikoihin vietin paljon aikaa Hyvinkäällä Kristian Maukosen studiossa, jossa hääri Miika Eloranta. Miika näytti miten musaa tehdään ja tuotetaan. Se studio oli oikeastaan mun korkeakoulu. Miika opetti äänittämään ja käyttämään äänitysohjelmia. Miika on maailmallakin menestynyt klubipuolen tuottaja nykyään. Studiolla muhun suhtauduttiin aina hyvin, kun olin heidän mielestään melodiapuolen ja sanoituksen nikkari, kun Miikka taas taustan ja tuottamisen. Siinä tuijottelin mitä se tekee ja opin valtavasti.

Ensimmäiset omat askeleet

– Miikka lähti Hyvinkäältä Helsinkiin ja kysyi, lähdenkö kimppaan johonkin studioon. Mukaan tuli vielä Niemistön Henkka ja meillä oli pari vuotta yhteinen paja. Silloin minultakin julkaistiin ensimmäiset sinkut, esimerkiksi Sirkuksen Lennän luoksesi soi siihen aikaan Radiomafiassa. Sitten tuli Tiktak, ja siitä se oikeastaan lähti liikkeelle oikein kunnolla. Tiktakin ensimmäiset levyt myivät todella paljon. Mä sävelsin ja sanoitin pari kappaletta, Henkka ja Miikka tuottivat biisit. Samalla opin käyttämään laitteita itse ja tekemään demoja. Silloin opin myös käyttämään Logic -ohjelmaa, joka on mulla vieläkin käytössä.

– Pikkuhiljaa se meidän yhteinen juttu kuihtui pois. Tein kotona paljon demoja, joita lähettelin levy-yhtiöille. Jonkun ajan päästä Bmg:ltä Seppo Matintalo soitti ja sanoi, että lähettämistäsi demoista pari olisi menossa Kirkalle. Loppujen lopuksi yksi niistä biiseistä oli levyn nimikkokappale ja sinkku. Biisejä meni sitten läpi myös muille ja tuntui, että palaset loksahtelivat kohdilleen. Totta kai luotin siihen, että minulla oli hyviä melodioita, mutta kyllä tää kaikki on myös onnesta ja sattumista kiinni. Pitää olla oikeassa paikassa ja hetkessä oikeaan aikaan, se voi olla pienestä kiinni. Vaikka sitä toivoinkin, niin en odottanut sitä liikaa, enkä ottanut turhia paineita.

Kustannussopimuksia ja vapautta sopivassa suhteessa

Jani Jalonen Bmg:n kustannuspuolelta etsi uusia tekijöitä. Petri Munck oli nimi, jota he olivat pyöritelleet jo jonkin aikaa. Petrin ura oli alkuvaiheessa ja Jani pystyi auttamaan häntä. Musiikintekijä on usein yksin ja joutuu tekemään ratkaisujaan tunnepohjalta. Jalonen tarjosi tukea ja neuvoja, mutta tärkeintä oli kannustus.

– Sitä kesti kolmisen vuotta. Se oli hyvää aikaa, mutta en ole enää housewriteriksi mennyt sen jälkeen. Minulla on myös oma kustantamo. Se kustantaa lähinnä mun omia biisejä, ja lisäksi olen yrittänyt autella joitain oman kylän poikia eteenpäin ja tasoitella tietä, siinä sekalaisesti onnistuen. Lähtökohtaisesti olen halunnut pysyä vapaana ja säilyttää oikeudet omiin biiseihini. Joidenkin yhtiöiden kanssa on neuvoteltava, jotta biisejä saa eteenpäin. Parasta tässä tilanteessa on se, että minulla on vapaat kädet neuvotella kenen kanssa haluan, eikä mitään ole sidottu yhden kortin varaan.

– Neuvoksi sanoisin; välttäkää järjettömän pitkiä sopimuksia ja älkää ottako liian isoja ennakkoja heti. Siinä loppuu helposti luovuus, kun ottaa kauhean mällin rahaa etupainotteisesti ja teostoja ei enää tule. Tää homma ei saa olla pelkästään rahasta kiinni, vaan kaiken olisi hyvä olla sopivassa suhteessa. Malttia alkuun. Omalla kohdallani se toimi hienosti, otin sopivasti ennakkoa ja sain järkevästi recoopattua ne takaisin, eli sitä termiä käytetään yleisesti.

– Niihin aikoihin olin myös joillakin biisintekijäleireillä, jotka ovat tuttuja kansainvälisistä ympyröistä, mutta täällä niitä ei ollut silloin vielä juurikaan pidetty. Se, että tehdään yhdessä, on mielenkiintoista, vaan ei kuitenkaan minun juttuni.  Niiden tärkein anti itselleni on ollut se, että olen oppinut tuntemaan ihmisiä.

Sooloartistiksi

Jani Jalosen siirryttyä kustannuspuolelta tuotantopäälliköksi hän tarjosi Munckille mahdollisuutta laulaa itse. Petrin lähettämien demojen taso oli niin hyvä, että Jalonen vakuuttui asiasta.

– “Sä Petri rupeat itse laulamaan näitä omia laulujasi. Me tehdään susta laulaja”. Sitä piti toki hetki miettiä, koska olihan sekin mahdollisuus käynyt mielessä. En ole koskaan nauttinut esiintymisestä todella paljon, vaikka joku onkin sanonut, ettei usko sitä. Jani löi mut yhteen ruotsalaisen Patrick Isakssonin kanssa, joka taas on siellä tunnettu ja arvostettu laulaja sekä lauluntekijä. Patrickin kanssa ekalle levylle tehtiin yhdessä sävellyksiä. Silloin yhteistyö sujui, ehkä kielimuuri tasoitti suurimmat esteet. Patrick oli tekijämies, hän otti kitaran käteensä ja sanoi jees tai nou, se oli selvä peli.

Levoton prinssi

– Jotkut biisit seuraavat uraa, minulla se on Levoton Prinssi, joka ilmestyessään 2003 soi 7.000 kertaa sinä vuonna. Siinä on puolet liikaa. Sen laulun tein alun alkaenkin itselleni. Säkeistö oli aluksi erilainen, kunnes menin Patrickin luokse Ruotsiin. Lauluun tehtiin 3-4 erilaista tekstiä ja Matti Keränen vielä teki lopullisesta tekstistä puolet. Ei se sen kummallisempaa ollut, yksi ilta ja se oli siinä. Tuottajat tekivät siitä radioystävällisen.

– Hetken aikaa viihdyin artistina, mutta en kauaa. Se jotenkin kuihdutti luovuutta. Parin levyn jälkeen keikkajärjestäjien ja yleisön suosio hiipui sen verran, että tilanteesta oli helppo lähteä. Samoihin aikoihin mua pyydettiin tuottamaan toisten juttuja ja biisejäkin meni kaupaksi, joten paluu näihin tekijähommiin oli lähes itsestään selvä. Siinä roolissa näenkin itseni parhaiten.

Rajat hämärtyvät

– Eri musiikkien väliset rajat ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja. Kuka sanoo mikä on iskelmää ja mikä poppia? Uusi sana on nykyaikainen iskelmä. Jotkut radiot haluavat tehdä selvän rajan, vaikka se ei oikeastaan liity mihinkään muuhun kuin siihen, että joku on päättänyt panna paalun johonkin tiettyyn paikkaan. Tuo on iskelmää, koska se tuli tietystä paikasta ja tuo on poppia, koska se taas tuli tuolta. Se on heidän juttunsa ja tehköön rajat, jos niin haluavat.

– Hyvä esimerkki on jotkut Rasmuksen biisit, kun ne esitetään akustisesti ja ilman sitä musiikkivallia, niin sehän on hyvin lähellä iskelmää. Jätkät on kuitenkin rock, ja niin se juttukin on rock. Iskelmässä on tällä hetkellä tietty pophenkisyys vallalla ja siksi teen sitä mielelläni. Itse en halua tehdä keinotekoisia rajoja. Iskelmän murros on ollut jo pitkään käynnissä ja tuntuu, että just nyt kaikki sekoittuu enemmän kuin koskaan.

– Rajaa ei enää ole ja perinteisillä tanssittajilla on taas ihan oma juttunsa, sillä on jostain syystä nykyään vaikea päästä radioihin. Uskon kuitenkin, että se tulee säilymään ja voimaan vahvasti tanssikulttuurin vanavedessä, vaikka se ei olekaan minun juttuni.

– Tekeminen on sellaista, että luovuus menee sykleissä. Monet elämäntilanteet myös ruokkivat tekemistä. Ei kannata kuitenkaan erota saadakseen hyviä biisejä. Joskus tekeminen on vaikeampaa, ja se pitää vain hyväksyä, ei siinä sen kummempaa. Tulevaisuuden näen valoisasti, tuotantoja on paljon ja niitä on mukava tehdä. Parikymmentä laulua vuodessa on sellainen sopiva määrä, joka syntyy ilman kovia synnytystuskia. Toivon, että laatu säilyy, biisejä pyydetään jatkossakin ja voin seistä näiden juttujen takana.

 

Roni Martin pyrkii musiikissaan ajattomuuteen

Julkaistu

Roni Martin on vaimonsa, flamencotanssija Kaari Martinin kanssa luonut useita koko illan flamencotanssiteoksia – viimeisimpänä Juhlaviikoilla ensi-illan saaneen ja juuri palkitun Peppi Pitkätossun. Nyt Martin on kuitenkin antanut laulaja-lauluntekijälle vallan ja tehnyt levyllisen suomenkielistä soulia. Biisit syntyivät kahdessa kuukaudessa Madridissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten Martin suuntasi energiansa psykedeelistä rockia soittavaan Winha-orkesteriin, jonka keulahahmona laulaja-kitaristi toimi. Yhden ep:n ja lp:n jälkeen suuntaansa hakenut Winha kuitenkin hajosi. Kaikki muuttui kun Bob Dylanin ja Sly and the Family Stonen nimeen vannonut rokkari joutui tanssiteatteriteos La Kalevalan kautta työskentelemään flamencomuusikoiden kanssa. Se oli monessakin mielessä käännekohta Martinin elämässä. Flamencon myötä aukeni uusi maailma, jonka tuloksena rokkarista kypsyi säveltäjä. Ensin oli kuitenkin nöyrryttävä ja tunnustettava puutteensa.

– Arrogantisti kuvittelin, että osaan jo tarpeeksi ja ettei minun tarvitse enää opiskella. Jos kuitenkin haluaa saavuttaa tietyn ammatillisen tason säveltäjänä, ovat kaikki mahdolliset teoriat tärkeitä työkaluja.

Mikä oli se hetki kun oivalsit, että sinulla on vielä paljon opittavaa?

– Se oli tammikuussa 2003 Liisankadun studiossani kun kuulin Rauli Rantasen soittavan soleaa. Silloin lakkasin olemasta rock-muusikko ja alkoivat flamenco-opinnot. Tiesin saman tien, etten halua ryhtyä flamencokitaristiksi tai -laulajaksi, vaan halusin kehittää itseäni säveltäjänä niin, että kykenen säveltämään flamencoa. Käytännössä en seuraavaan kolmeen vuoteen tehnyt mitään muuta kuin ympäri vuorokauden vain mietiskelin ja opiskelin flamencoa. Isoin duuni oli pyrkiä yhdistämään kaikki aikaisemmin opittu flamencon lainalaisuuksiin. Ensimmäinen säveltämäni kokonainen flamencoteos tuli 2006.

Miten yhdistit omat perinteesi flamencon perinteeseen? Espanjassahan ollaan hyvin tarkkoja traditiosta, vaikka toisaalta uudistetaan rohkeasti.

– Minua kiinnostaa ja arvostan perinteistä flamencoa, mutta se ei ole sitä mitä haluan tehdä säveltäjänä. Sävellykseni edustavat parhaimmillaan minua silloin, kun niissä on kuultavissa musiikillinen taustani. Espanjalaista minua ei tule vaikka haluaisin. Kuulostan todennäköisesti suomalaiselta joka tapauksessa. En tietenkään halua ainoastaan uudistaa, mutta kykenen tekemään vain itseni näköistä kamaa. On tiettyjä juttuja, mitä en ylitä enkä riko.

– Kun säveltää flamencotanssijalle niin on oltava jokin yhteinen lanka mistä vedetään. Se on compas eli rytmi, siitä en tingi. Compas sisältää koko rytmirakenteen, rytmiryhmän ja säestävän instrumentin ja säestetyn solistin rytmisen suhteen. Se on flamencon musiikillisesti kiinnostavin anti. Vaikka tekisin kuinka atonaalisen ja avantgardistisen freejazz-kappaleen, mutta jos olen omasta mielestäni tekemässä siitä flamencoa, niin pyrin säilyttämään tämän rytmisen rakenteen. Se on kaikkein hienointa flamencossa, ja sillä luodaan ne jännitteet. Toki on paljon muutakin mistä en tingi, esimerkiksi tietynlaiset tonaliteetit ovat kiinteä osa flamencolajeja.

Miten flamencoon perehtyminen muutti suhdettasi aiemmin kuuntelemaasi musiikkia kohtaan?

– Minulle kävi niin, että kun aloin ekaa kertaa ymmärtää, mistä flamencossa on kyse, se mullisti koko musiikillisen ajatteluni. Sen jälkeen en enää pystynyt kuunteleen Marvin Gayeta ja Beatlesia samalla lailla. Minulle Marvin Gayen laulun todelliset hienoudet avautuivat vasta, kun olin ymmärtänyt Camarónin laulun hienoudet. Sen jälkeen Marvin Gayesta tuli minulle yksi suurimmista, jos ei se sitä jo ennen ollut.

Avaisitko tuota vähän enemmän?

– Tapa, jolla hän rytmittää lauluaan, on hyvin samanlainen kuin flamencossa. Flamencossa on fundamentaalisen tärkeää laulaa contra tiempolla, ikään kuin iskujen väliin. Kun kuuntelee Marvin Gayen laulua näillä levyillä, niin ne on lähes poikkeuksetta laulettu samalla logiikalla. Se ei tarkoita sitä, että kaikki soul-levyt olisi laulettu niin, mutta Marvin Gaye laulaa lähes poikkeuksetta takapotkulla.

Flamencossahan väistellään aina compaksen iskuja ja soulissa ne yleensä soitetaan. Flamencossa myös soitetaan hyvin tarkasti rytmissä, kun taas soulissa svengi syntyy eri konsteilla. Miten kaltaisesi svengin palvoja omaksui flamencon metronomintarkan rytminkäsittelyn?

– Aivan, mutta se on vain svengikysymys, flamencossa soitetaan huomattavasti enemmän metronomimaisesti – tietyissä lajeissa. Soleaa tai seguiriyasta ei voi soittaa metronomimaisesti vaan niissä tempo elää. Kyse on kuitenkin vain tulkintatavasta. Flamencossa on erilainen rytminen jännite. Kummatkin ovat rytmisesti monipuolisia lajeja. Täytyy muistaa, että niin flamencoa kuin funkia ja soulia tehdään huonosti ja tylsällä rytmillä. Minua kiinnostavat vain artistit, jotka kykenevät tekemään rytmisesti rikasta musiikkia.

Pentti Saarikosken runoihin perustuva Maailmasta -levy syntyi vasta flamencoon perehtymisen yhteydessä. Pitikö sinun mennä Amerikan kautta Andalusiaan ennen kuin löysit suomenkielen?

– Ei, kyllä Saarikoski tuli jo paljon aiemmin. Kun aloitimme bänditouhuja niin Aleksi Milonoffin isä, teatterinjohtaja Pekka Milonoff, antoi meille treenitilat KOM-teatterista. Hengasin siellä valtavasti ja tuli nähtyä tosi paljon esityksiä. Markus Fagerudd oli orkesterinjohtajana ja Kaj Chydenius teki paljon juttua. Siellä näin teoksen Jokaisella on tämänsä, ja se teki minuun valtavan vaikutuksen.

– Näin Saarikoskessa paljon samaa suomenkielisenä mitä oli Bob Dylanissa; abstrakteja ja surrealistisia tekstejä, mutta kokonainen maailmankatsomus tulee läpi niistä teksteistä. Dylanille ennen sotia eläneet blues-laulajat on sen raamattu. Minulle samalla lailla Dylan ja sen aikalaiset ovat pitkälti luoneet maailmankuvani. Teinivuosina en pitkälti muuta tehnytkään kuin kuuntelin niiden biisejä ja ihmettelin sitä sisältöä. Jos mietin lapsuutta Töölössä niin en paljon muuta muistakaan kuin Hectorin, Daven ja Tuomari Nurmion laulut. Muistan vieläkin ne ulkoa. Kyllä mulla on tullut jo kehdossa vaikutteet noilta herroilta, ja tietenkin pitää mainita myös Chydenius.

Aloitit kuitenkin muusikon urasi englanninkielisellä rockin tekemisellä. Oliko Winha etsikkoaikaasi?

– Oli. Olen joutunut myöhemmin yhden kerran kuuntelemaan Winhan levyn ja  se oli tuskallista kuultavaa. Winhan säveltäjällä oli kauheesti intoa ja tahtoa, mutta ei kykyä sijoittaa palasia oikeaan järjestykseen. Urani alkoi vasta, kun vapauduin turvallisesta bändileikkikentästä ja aloin tehdä omalla nimelläni juttuja. Vuonna 2003 istuin alas ja tein kuukaudessa Maailmasta-levyn biisit.

Tapasit flamencotanssiteos La Kalevalan myötä myös vaimosi, tanssija Kaari Martinin. Mikä oli hänen vaikutuksensa ajattelutapaasi ja työskentelytapaasi?

– Silloin tapahtui paljon yhtä aikaa. Musiikillisesti ja taiteellisesti otin itseäni niskasta kiinni ja rupesin töihin. Tajusin ettei sitä kukaan muu tee puolestani. Aloin opiskella ja kuunnella musiikin tekemisessä itseäni enkä muita. Rantasen Raulin lisäksi Kaarilla oli valtava vaikutus asenteeseeni. Hän oli siinä vaiheessa jo vuosia tehnyt määrätietoisesti töitä. Tajusin, että minunkin pitää ryhtyä töihin. Kaari osasi myös oikealla tavalla potkia mua perseelle. Ei auta, että on lahjakas.

Luotko usein nopeasti, kuten teit Saarikoski-levyn materiaalin?

–  Parhaat juttuni olen kaikki tehnyt tosi nopeasti, tiiviisti lyhyessä ajassa. Uuden levyn biisit syntyivät yhtä biisiä lukuunottamatta parissa kuukaudessa. Peppi on tehty myös tosi nopeasti. Olin tarpeeksi kypsynyt säveltäjä, että osasin kuitenkin pitää hauskaa koko ajan. Se oli iloinen ja hauska prosessi, ja se kuuluu lopputuloksessa. Niistä tuli minun näköisiä biisejä.

Peppi Pitkätossussa esiintyivät flamencolaulaja Falo ja flamencokitaristi Cano. Olet myös työskennellyt muiden espanjalaisten huippujen kanssa  Se on varmasti ollut opettavaista?

– Kyllä. Kova koulu oli myös Ángel Rojasin flamencotanssiteos. Tein siihen kolme tuntia musiikkia vaikka teos kesti alle tunnin. Olen sen jälkeen lukuisissa jutuissa käyttänyt sitä ylijäämämateriaalia. Kaikkihan sen tietää, että kill your darlings, mutta sen lisäksi pitää pystyä säilyttämään hyvä ilmapiiri ja työmotivaatio.

Palatkaamme 90-luvulle. Teit pitkään töitä Jukka Orman studiossa, jossa myös Otto Donner vaikutti. Oliko se tärkeää kisälliaikaa sinulle?

– Oli. Minulla on ollut aivan mieletön tsägä että olen päässyt tekemään sellaisten ihmisten kuin Oton ja Jukan kanssa duunia. Olen arvostanut heitä valtavasti jo kauan ennen kuin olen tavannut heitä. Opin heiltä korvaamattomia juttuja.

Kuten mitä?

– Opin Donnerilta lukuisia juttuja studiotyöskentelystä. Ne palautuvat mieleeni tämän tästä. Oli mielettömän arvokasta nähdä kuinka kovimman luokan suomalaiset ammattilaiset työskentelevät.

Maailmasta-levy ilmestyi vuonna 2004. Orman kitarointi sopii todella hienosti sinun laulujesi maisemaan. Sen jälkeen olette tehneet yhdessä mm. flamencoatanssiteos Jörö-Jukan. Teillä tuntuu olevan hyvä yhteys.

– Vaikka meillä on 20 vuotta ikäeroa niin olen kokenut alusta asti Jukan hengenheimolaiseksi musiikilliselta ajattelulta. Harvoin, jos koskaan tulee vastaan toista ihmistä jonka kanssa niin hyvin natsaa tyylitajut. On täysin sattumaa että Jukkakin on kilahtanut flamencoon aikaisemmin, mutta myöhemmin miettinyt että onko se sittenkään niin sattumaa. Myöhemmistä vaikutteista täytyy mainita Sanna Salmenkallio. On ollut hieno kokemus nähdä kuinka Sanna työskentelee. Ihailen hänen tyylitajuaan. Olen ollut mukana auttamassa Sannan teoksissa ja Sanna on vastaavasti ollut mukana koko ajan minun teoksissani.

Helmikuussa ilmestynyt soololevysi, Roni Martin, on suomenkielistä soulia. Se on tavallaan paluu juurillesi.

– Se on vain eri tyyppinen proggis. Musiikillisesti ajattelen, että kaikki on samaa, minun juttuani. Vaikka teinkin levyn biisit yksin Madridissa, oli yhteistyö tuottaja Didier Selinin kanssa erittäin hedelmällistä. Meidän musiikilliset taustat ovat hyvin erilaiset. Didierillä on hiphop-tuottajan tausta, minulla perinteisempi muusikon tausta.

Mitä teet seuraavaksi?

– Tällä hetkellä minulla on paljon uusia juttuja mitä olen aloitellut. Tein levy-yhtiön kanssa sopimuksen että seuraava levy tulee jo ensi vuonna. Halusin sen pykälän sopimukseen, koska Otto Donnerin sanoin, deadline on luovuuden alku.  Nyt täytyy ladata pattereita. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan niin olen jo ehtinyt säveltää puoleen väliin seuraavan levyn. Siitä tulee jazz-combolle sävelletty Helsinki-aiheinen laulelmalevy. Sen lisäksi yksi tämän vuoden iso projekti on koota levy kaikista viime vuosina tehdyistä tanssiteossävellyksistä.

Aiotko lähteä uuden levysi tiimoilta keikoille?

– Meillä on tuottaja Didieri Selinin kanssa ollut aikomus rakentaa teemaorkesteri, jonka tyyliin sovitetaan biisejä mitä vuosien aikana on tullut tehtyä. Se livebändi tulee kuulostaan aika erilaiselta kuin mitä tuo levy kuulostaa.

Miten itse määrittelisit, mikä ensisijaisesti olet, laulaja-lauluntekijä, muusikko vai flamencosäveltäjä?

– Jos pienessä maassa haluaa tehdä tätä ammattia kannattaa olla laaja-alainen. Nautin vaihtelusta. Yritän keskittyä siihen, että pidän laulajan taitoa kunnossa. Mahdollisuuksien mukaan koetan jatkuvasti harjoittaa kitaran ja pianon soittoa mahdollisimman paljon, koska se auttaa minua säveltämisessä. Säveltäjän rooli on se työ mitä teen koko ajan. Materiaalin keräys on jatkuva prosessi.

Sana Mustonen – Sisukas sanoittaja

Julkaistu

 

Sana uskoo horoskooppeihin ja ilmoittaa heti kättelyssä olevansa ”tyypillinen leijonamuija”. Lajin ominaispiirteisiin kuuluu luja tahdonvoima: ensin mietitään, mitä halutaan, sitten otetaan se. Vuonna 2007 Sana päätti ryhtyä sanoittajaksi. Äitiysloma ja hoitovapaa olivat päättymässä, eikä radiotoimittajan hommiin ollut paluuta, koska Sanasta tuntui, ettei hänellä ollut taajuuksilla enää mitään sanottavaa. Radioon hän oli mennyt 19-vuotiaana itselleen tyypillisellä ”tonne mä haluan” -asenteella, ja jäänyt sille tielle vuosikausiksi.

Sana oli tehnyt jonkin verran tekstejä 90-luvulla, ollessaan naimisissa tuottaja Rauli Eskolinin kanssa, ja diskografian tynkää alkoi kertyä jo tuolloin.

– Hommahan kaatui silloin ihan siihen, että se oli hirmu hidasta ja vaivalloista. Kirjeposti kuljetti kasetteja ja käsinkirjoitettuja tekstejä edestakaisin. Kun mä kolme vuotta sitten mietin, mitä osaan puhumisen lisäksi, muistin sanoittamisen. Aloitin tekstien teon samana päivänä. Kirjoitin kauheeta kyytiä varmaan 500 tekstiä, suurimmaksi osaksi paskaa, mutta määrä kertoo mun innosta. Mä kirjoitin yötä päivää ja ulos tuli ihan kaikki, mitä muhun oli kertynyt vuosien aikana.

”Kyllä mä Tompalle kahvit keitän”

Sana muistaa olleensa jo lapsena näppärä tekstien kanssa ja seitsemän sisaruksen parvesta se, joka otti oman huomionsa runoilemalla, sanoja pyörittelemällä. Sana miettii, että 15 vuotta toimittajan työtä radiossa, joka soittaa suomipoppia ja -iskelmää, on ihan hyvä lähtökohta sanoittajan hommiin.

– Vaikken osaa laulunsanoja ulkoa, on päähän jäänyt malli siitä, millainen lauluteksti on. Aivothan rekisteröi kaiken. Eli on ne mun ekat tekstitkin varmaan olleet teknisesti aika hyviä.

Toimittajataustasta oli muutakin hyötyä uuden uran alussa. Sana oli tottunut etsimään haluamansa tiedon vaikka kiven kolosta, ja saamaan kiinni kaikkein vaikeimmin tavoitettavissa olevat tyypitkin.

– Ensin selvitin, ketkä tänä päivänä säveltää ja kustantaa hittibiisit, ja sitten aloin ottaa yhteyttä joka paikkaan. Lähettelin hirveesti sähköpostia ja tekstinäytteitä. Säveltäjiltä tulikin aika pian vastauksia, levy-yhtiöiltä paljon hitaammin.

Yksi Sanan sanoittajauran kannalta sangen merkittävä vastaus tuli Warnerin kustannusjohtaja Tom Friskiltä.

– Hän pyysi käymään ja mä ihmettelin, että miksi. Olin niin idiootti, etten tajunnut, että kyseessä on kiireinen isoherra. Vastasin tyyliin ”poikkee sä kuule meille, kyllä mä kahvit keitän. Olen kato kotiäiti Rengosta, enkä ihan noin vain pääse käymään siellä Hesassa”.

Kun Sanalle selvisi, mikä Helsinkiin houkuttelija oli miehiään, lastenhoito järjestyi heti. Reissulta jäi käteen kaksivuotinen housewriter-sopimus ja tekstittämisen tekniikkaan liittyviä neuvoja. Sopimus umpeutuu kesällä, ja Sana toivoo kovasti sen uusimista.

– Se mahdollistaa tekstien tekemisen päätoimisesti. On tosi hienoa, että he uskalsivat tehdä sopimuksen tuntemattoman tekijän kanssa, joka tulee pystymetsästä. Onhan tämä kustantajalle riski, eivät he välttämättä saa rahojaan ikinä takaisin.

Lottovoittopäivän varassa

Sanoittajan normipäivät sinapinkeltaisessa puutalossa ”Rengon perämettässä”, maaseudun sylissä, kuluvat vuoroin optimistisissa, vuoroin turhautuneissa tunnelmissa. Kirjoittamisen lisäksi arkirutiineihin kuuluu säveltäjien ja biisejä tarvitsevien artistien etsimistä. Ja hyvien uutisten ikuisuudelta tuntuvaa odottamista.

Silkkaa mahtavuutta työ on silloin, jos sähköpostiin kilahtaa tieto siitä, että sanoitus menee levylle, tai soi jo radiossa. Ja silloin, kun Sanalta tilataan teksti, tai kun kuulee omaan tekstiin tehdyn uuden demobiisin.

– Sitä joko pettyy tai rakastuu. Ja rakastuu paitsi biisiin, hetkeksi myös säveltäjään, koska tää on osannut tehdä tekstistä jotain suurempaa. Paperinpalasesta, jolla on kirjaimia, on tullut biisi, joka ehkä koskettaa satoja ihmisiä, kun ne kuulee sen! Se on niin makee fiilis!

Koska hyvien uutisten ”lottovoittopäiviä” on harvassa, on sanoittajan työssäjaksaminen pääsääntöisesti vähän rempallaan.

– Kun tällä alalla ei ole mitään järkeä, eikä mitään sääntöjä. Lupauksia ei pidetä, viesteihin ei vastata. Joka päivä on turhaa odottamista, joka päivä tulee pettymyksiä. Laitat innoissasi eteenpäin jonkun hyvän biisin, eikä mistään kuulu kuukausiin mitään.

– Voin hyvin kuvitella, että mulla alkaa olla jo rasittavan naisen maine, kun mä lähetän paljon tekstejä ja demoja ja sitten vielä soittelen perään. Mulle sanotaan, että ei ehditä kuunnella niitä. Eikö se demojen kuuntelu ja biisien etsiminen just ole levy-yhtiötyyppien työtä?

Sana toivoisi alalle edes normaalin kohteliaita käyttäytymissääntöjä ja enemmän yhteydenpitoa tekijöihin.

– Outoa, kun kuulee oman tekstinsä radiosta vaikkei edes ole tiennyt, että se on sävelletty. Outoa, että kaksi eri artistia levyttää tahoillaan samaa biisiä siksi, ettei tekijöille ole ilmoitettu biisin läpimenosta. Levynteko on sen verran pitkä prosessi, että luulisi jollakin jossain vaiheessa olevan aikaa laittaa viesti niille tekijöille, joiden biisejä työstetään.

Kummallinen kohtelu johtuu Sanan mukaan siitä, ettei lauluntekijöiden ammattikuntaa arvosteta.

– Ajattele, että artistien kotisivuilla on biisinäytteitä, muttei tietoa siitä, ketkä biisin on tehneet. Käsittämätöntä!

Avoimesti omasta elämästä

Lauluntekijän perustaudit, tyhjän paperin kammo ja luomisen tuska, eivät piinaa Sanaa. Hän kirjoittaa usein hyvinkin nopeasti, ja jättää tekstin hiomisen sikseen.

– Ja tällä alallahan se on asia, jolla ei todellakaan voi brassailla. Ihmiset kuvittelevat, että kun tekee nopeasti, tekee huonoa jälkeä. Olen kyllä yrittänyt noudattaa sitä ”nuku yön yli” -periaatetta. Mutta jos teksti tuntuu hyvältä, heitän sen heti eteenpäin.

– Olen sellainen vanhanajan tekstittäjä. Riimit on tiukasti paikallaan. Olen yrittänyt kirjoittaa vapaammin, kun on pyydetty, mutta vaikeeta se on. Tulen jossain siellä Junnu Vainion ja Vexi Salmen jalanjäljissä. Toivottavasti moiselle sanoitustyylille on vielä käyttöä.

Sana kertoo siirtyneensä tekstintekijänä alkukauden varovaisuudesta rämäpäisyyteen. Hän on lakannut tyystin miettimästä, onko joku asia sanottu liian naiivisti tai liian suoraan ja kaunistelematta.

– Mä laitan itteni likoon ihan täysillä, nykyään. Pelkkä teksti saa olla vaikka vähän hölmökin, koska sävellettynä se voi olla hyvä. Siihen olen oppinut luottamaan.

Laulun aiheita Sanan ei tarvitse kaukaa kurkottaa. Ne tulevat omasta päästä ja sydämestä.

– No hei jos on kolmas avioero vireillä, niin onhan sitä siinä! Mä olen tehnyt tekstejä kaikesta, mikä liittyy muhun tai mun läheisiin. Mun kanssa on kamala seurustella tai olla naimisissa, koska ihan kaikki asiat, hyvät ja pahat, päätyy teksteihin. Jos en purkaisi tunteitani teksteihin, olisin varmaan jo hattutehtaalla.

Tärkeitäkin asioita

Sanoittajaksi ryhtyessään Sana oletti, että kova uurastus nostaa hänet parissa vuodessa kaikista nimekkäimpien tekijöiden kaartiin. Mutta homma ei ole mennyt niin.

– No, mä olen yltiöpositiivinen ja mulla on ylisuuri itseluottamus. Tämä ala on kyllä yrittänyt opettaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä.

Vaikka uusi ura ei ole käynnistynyt ihan omien odotusten mukaisesti, leijonamuija jatkaa yrittämistä sinnikkäästi.

– Haluaisin, että mulla olisi joku päivä sen verran nimeä, että mun kantaaottavia juttujakin otettaisiin levyille. Toistaiseksi pitää tehdä pinnallisempaa kamaa, koska se on kaupallista. Mutta on mulla isompaakin sanottavaa kuin nää oman pään ja sydämen asiat.  Haluaisin, että mun sanoittamat laulut vaikuttaisi asioihin.

Sanan ihan lähitulevaisuuden tavoite on löytää teksteilleen rocksäveltäjiä. Toistaiseksi hän on tehnyt yhteistyötä parinkymmenen pop- ja iskelmäsäveltäjän kanssa. Sanasta olisi mukavaa, jos hän voisi joskus pukeutua nätisti ja matkustaa Rengon perämettästä levynjulkkareihin. Toistaiseksi siihen ei ole rahaa, kun ruokittavana on kolme lasta ja kissa. Lisäksi Sana toivoisi kahta tekijäkappaletta levyistä, joilla on hänen tekstejään.

– Jäisi itsellekin yksi. Nyt se ainoa menee äidille.

 

Ympäri käymässä

Julkaistu

Tutkinto koostui neljän konsertin sarjasta eri kokoonpanojen kera sekä yhdestä levytyskokonaisuudesta, jotka toteutuivat ajalla syksy 2007 – kevät 2009. Tutkintoon liittyy myös kirjallinen työ, nimeltään Circulus Cantoris – Circuitio Musicae (Laulajan ympyrä – Musiikin kiertokulku), jossa Puurtinen reflektoi paitsi jatkotutkintoprosessiaan, myös niitä taiteellisia periaatteita, joiden varassa hän siinä laulajana, teosten säveltäjänä, sovittajana, tuottajana sekä muusikkona työskenteli.

Seuraavassa yhteenvetona tohtori Puurtisen koottuja ajatuksia aiheesta käydyn keskustelun pohjalta.

– Itse tutkintoprosessi tapahtui melko lyhyen ajan sisällä, mutta lähtökohta sille on jo aika kaukaa. Elämänfilosofiani mukaan tykkään siitä, että on aika paljon tekemistä. Pitkään pohdin tätä, ja jopa unohdin asian välillä, kunnes musiikkikasvatuksen osastolla (MuKa) professorina oleva Heidi Westerlund heitti idean esiin. Keskustelin hänen kanssaan muutaman vuoden. Taloon tuli mm. kehittäjäkoulutussysteemi, eli olisi voinut tehdä sellaisen tieteellisen ja taiteellisen muodon välissä olevan tutkinnon. En halunnut kuitenkaan sitä, ja se onkin pikkuisen jopa hiipunut; siitä tuntuu olevan vaikeaa saada käsitystä.

– Minä halusin kuitenkin tehdä MuKalle, enkä talon DocMus-koulutusohjelmalle. Halusin pedagogisen näkemyksen mukaan, ja olen niin sitoutunut MuKaan; olen sieltä valmistunut. Ajattelin myös että tämä tekisi osastolle hyvää; se on pedagoginen osasto, mutta sillä on myös hyvin paljon taiteellista potentiaalia. Mielestäni pedagogin pitää olla myös taiteilijana enemmän kuin C-kurssin tekijä.

– Löysin sitten juonen tutkintooni, ja ennen kuin saa oikeuden edes esitellä tutkintosuunnitelmaansa, täytyy tehdä taiteellinen tasokoe. Eli esiinnyin Sibelius-Akatemian rehtorille sekä muutamille professoreille. Alku oli aika hankala, koska kun tulen niin kuin crossoverina, populaarimusiikin puolelta, niin ei ollut mitään tuttuja käytäntöjä. Halusin myös säilyttää muusikkotaustani linjan – enkä jatkaa talon opintojeni mukaisesti, minähän olen valmistunut niin sanotusti klassiselta puolelta, talon perinteiden mukaisesti. Enkä halunnut tutkia esimerkiksi Aretha Franklinin äänenkäyttöä tietyn kvintin alueella – tällaisia aika paljon tehdään – vaan operoida omaehtoisen opiskeluni sekä vuosien muusikontyöni mukanaan tuomalla ammattitaidolla siinä maailmassa.

– Tasokokeeni peruutettiin viikkoa ennen, ja mielestäni epäoikeudenmukaisesti. Minulle ilmoitettiin uusi aika, joka ei enää käynytkään säestäjälleni, ja jouduin rakentamaan homman uusiksi. Mutta tein sen, ja buukkasin vielä saliksi Tavastian. Esittelin noin puolen tunnin setissä koko konserttisarjani ideat. Eli siinä täytyy jo perusideat olla aika pitkälle selvillä, vaikka lopullisen materiaalin ei tarvi olla valmiina. Sitten osastoneuvostolle tehtävässä tutkintosuunnitelmassa pitää olla mitä konsertit sisältävät, ketkä esiintyvät, mitä niissä tuodaan esiin, ja kirjallisen työn teemat pitää myös olla jo aika tarkkaan olemassa. Saa asiat siitä muuttuakin, mutta linjat on oltava selvillä.

– Kirjallinen työni muokkautui alkuperäisestä siten, että alun perin tarkoituksenani oli käsitellä amerikkalaisen Seth Riggsin lauluopetusmetodia Speech Level Singing, mutta kävi selväksi, ettei minulla vielä ole oikeutta kirjoittaa siitä. Olen sitä opiskellut pitkään, mutta tasoni ei vielä oikeuta asiasta sillä tavoin kirjoittamaan – amerikkalaiset ovat tällaisissa asioissa varsin tiukkoja. Käsittelen kuitenkin samanlaisia asioita reflektiossani, sillä eihän äänenkäytöstä puhumiseen sinänsä kenelläkään ole yksinoikeuksia.

Omaa materiaalia

– Alusta asti oli selvää, että itse sävellän konserttieni materiaalin. Tasonäytteessä ei ollut konserttieni teoksia vielä lainkaan, siinä oli vain näitä äänenkäytöllisiä ja genreihin liittyviä ”demoja”. Oli siinä muutama oma sävellykseni kuitenkin. Vuoden verran tein sitten materiaalia, eri osuuksia yhtä aikaa. Ensimmäisen konsertin tein UMOn kanssa, ja se oli syyskuussa 2007, viimeinen puolestaan 2009 toukokuussa. Minulla oli hyvä onni siinä, että UMO otti konserttini omaan ohjelmistoonsa – sehän oli jo Musica Novan ohjelmistossa, mutta jouduttiin oman terveydentilani takia siirtämään keväästä syksyyn – jolloin minulle jäi maksettavaksi sen konsertin osalta vain sovitukset. Akatemia ei osallistu tutkinnoista johtuviin kuluihin kuin käsiohjelmien ja julisteiden osalta silloin, jos käyttää talon tarjoamia saleja. Halusin kuitenkin viedä konsertit sellaisiin konserttipaikkoihin, joissa edustamani musiikinlajit tapahtuvat – ei siis klubeissa. Niinpä hoidin kaikki konserttien kulut itse, mutta sain kyllä joitakin apurahoja, etenkin Kordelinin säätiöltä. MuKa tuki lisäksi neljäntenä osuutena olleen äänitteen tuotantoa rahallisesti jonkin verran.

– Mutta kyllä kannatti. Opin paljon, esimerkiksi yksin vastuun ottamisesta niin paljosta. On sanottava, että kyllä hermot olivat koetuksella. Erityisesti pelko siitä, että jos joku sairastuu tai käy jotakin – niin kuin ensimmäisen konsertin suhteen kävikin, ja itselleni – niin miten pystyy muuttamaan asioita tarvittaessa, ja kasaamaan jonkin asian toisin. Muusikoillahan on tosi korkea kynnys ennen kuin keikka perutaan, etenkin rytmipuolen muusikoilla. Eli se on todella viimeinen vaihtoehto. Stressaavaa oli myös se, että harjoituksia ei voinut olla paljoa – paitsi toinen konsertti, jossa oli ”oma” bändini T-bones. Tykkään paneutua asioihin treenaamalla. Muut meni muutamalla treenillä ja valtavalla luottamuksella sekä sanallisilla ohjeilla. Opinnäytteet kun oli kysymyksessä, niin niissä piti olla niitä asioita, mitä oli ilmoittanut niissä olevan – niitä lautakunta arvioi, spiikkejä myöten. Ja hetihän niistä tuli asiallista palautetta (naurua)!

– Saamani palaute ei kuulu kirjallisen osuuden luonteeseen, eikä sitä siksi siinä referoida. Palaute oli kyllä hyvää, ja erityisesti lauluosuuksistani. Valitsin esimerkiksi tietoisesti big band -osuuteen sovittajan ei-big band -maailmasta, eli Markus Fageruddin, minkä olin myös ilmoittanut etukäteen, ja niinpä sainkin sovituksista kaksi lähes vastakkaista palautetta.

Terminologiaa ja tulevaisuutta

– Otan kirjallisessa työssäni esiin termin contemporary commercial music (CCM) syystä, että se on Yhdysvalloissa lauluympyröissä vakiintunut termi kuvaamaan ei-klassista laulajaa. Myönnän, että sana commercial aina nostaa karvani pystyyn, mutta sana contemporary niittaa asian tähän päivään. Käsitykseni mukaan heillä termi popular music viittaa käytännössä aina aiemmin olleeseen, vanhempaan musiikkiin. En ole löytänyt sen kummempia perusteluja; ehkä he ovat vain halunneet uudistaa terminologiaa.

– Kaikki lokerointi häiritsee minua, mutta halusin ottaa asian nimenomaan pedagogisesti ja laulumusiikin puolelta esille täällä.  On olemassa laulupedagogien kansainvälinen järjestö ICVT, jonka konferenssissa Pariisissa olin viime keväänä. Konferenssissa koko ajan painotettiin, että Euroopan olisi syytä ottaa sama terminologia käyttöön. Perustimme tänne Suomeen Laulupedagogit ry:n alajaoston, ja siinä käytämme ilmaisua ”rytmimusiikin laulu”. Kyllä minä edelleen kerron olevani freelancemuusikko; se antaa parhaan vapauden.

– Vien reflektioni myös naiseus-kysymykseen, sillä olen elänyt vuodesta 1982 kysymyksen ”voiko nainen olla autenttinen ja uskottava rockmuusikko” kanssa. Lähtien jo siitä, että voiko nainen ylipäätään olla mukana, ja Honey B & the T-bones edusti kuitenkin bluesmusiikkia, jossa naisten asema on ollut aina hyväksytty ja vahva – vähemmistönä toki, mutta ei mikään ihmeasia. En ole kokenut olleeni hyväksytty – bluesin kauttakaan – rockmuusikkona, ja minulta on aina kysytty ”miltä tuntuu olla naismuusikko”. En ole osannut siihen vastata, kun minulla ei ole, eikä voikaan olla kokemusta miesmuusikkona olemisesta. Asia on tullut oikeastaan vielä enemmän esille lapsen kautta. Ennen olin vain nainen ja rockmuusikko, mutta nyt kun on lisäksi vielä äiti, niin ”kuinka sellainen voi olla mahdollista?”. Ei miehiltä ole varmaan ikinä kysytty, että voiko olla uskottava rockmuusikko, jos on lapsia!

– Valitsin kirjallisen osuuden muodoksi verkkojulkaisun tietoisesti, jotta asia leviäisi parhaalla mahdollisella tavalla. Ja myös sen, että teksti on ensin suomeksi; englantiversio tulee perässä. On tärkeätä, että löytyy info siitä, mistä löytyy tietoa eteenpäin. Kirjallinen työnihän ei ole tieteellinen julkaisu, vaan sen tieteellisyys löytyy viitteinä olevista linkeistä. Olen pyrkinyt kirjoittamaan tekstini hyvin maanläheiseksi, jotta kuka tahansa pystyisi ymmärtämään sitä.

– Aloitan ensi syksynä jälkitutkimuksena projektin, jossa tuotetaan opus henkilökohtaiseen lasten lauluopetukseen. Laulu on iso bisnes, enkä pidä siitä, että aikuisia opettamaan opiskellut opettaakin pieniä lapsia. Lasten lauluopetus on ainoa instrumenttipedagogiikan laji, johon Akatemiassa ei ole voinut syventyä. Tähtään siihen, että pystyisi järjestelmällisesti kehittämään lasten lauluopetusta, siitä 8-9-vuotiaista eteenpäin. En usko hirveästi kuorolauluun siinä mielessä, että se ei kehitä yksilölaulua – siinä tähdätään yhteissoundiin. Rinnalla on syytä pitää yksilöopetuksen kehitys, erityisesti lahjakkuuksia silmälläpitäen.

– Toisena ”sovelluksena” laitetaan käyntiin tutkimus, jossa tietokonesoftien avulla tutkitaan lauluääntä. Tällaista äänitutkimusta on tehty aika paljon, mutta oikeastaan vain tiedeihmisten toimesta, ei muusikkojen. Muusikko ei tulkitse pelkästään koneen analyysiä, vaan käyttää omia korviaan ja muuta tieto/taitoaan. Gradu-tasolla tehdään paljon senkaltaista, että ”mikä on paras laulun opetusmetodi”, mutta sillä tasolla ei ole valmiuksia arvioida niitä asioita. Tietenkin onnistumisen kokemus on hieno ja tärkeäkin asia, mutta täytyy päästä sellaisen yli, ja oikeasti pystyä purkamaan asioita ja tehdä vertailuja. Tykkääminen ei pedagogiassa riitä.

Kyseinen kirjallinen työ löytyy verkkojulkaisuna osoitteesta: www.siba.fi

Italian Gramex selivtystilassa

Julkaistu

Joulukuussa kävin moikkaamassa viime vuodelta tuttuja muusikoita nykymusiikkitapahtumassa Rooman vanhalla keskusteurastamolla. Siellä järjestettiin myös tilaisuus, jossa kerrottiin, millä tolalla on paikallinen esittäjien tekijänoikeussysteemi. Se on nimittäin niin huonolla, että ei tämmöistä asioiden sotkemista pysty edes moni italialainen käsittämään.

Suutarin lapset ovat todella paljasjalkaisia, sillä esittäjien ja levytuottajien oikeudethan perustuvat Rooman sopimukseen vuodelta 1961. Esittäjien oikeudet saatiin Italian lakiin 1975, esittäjien tekijänkorvausjärjestö IMAIE (Istituto Mutualistico per la tutela degli Artisti Interpreti ed Esecutori) perustettiin 1977, mutta vuosikymmeniin esittäjät eivät saaneet mitään tilityksiä. Sittemmin Italiassa ”gramex-korvausten” tariffit käyttäjille on sidottu lakiin, mutta pykälät on kuulemma huonosti muotoiltu.

Käsittämätön italialainen erikoisuus on, että äänitetuottajat ja muusikot eivät mahdu samaan tekijänoikeustoimistoon ja äänitetuottajillakin on kaksi eri putiikkia: AFI ja SCF. Gramexin sijaan italialaisilla on siis 3 järjestöä ja muusikoiden IMAIE:lla ei koskaan ole edes ollut oikeutta periä korvauksia suoraan musiikinkäyttäjiltä, vaan he ovat joutuneet perimään korvauksia näiltä yhtiöiden perustamilta järjestöiltä. Voitte vain kuvitella mitä siitä on seurannut…

IMAIE:n toimitusjohtaja Maila Sansaini kertoi synkkää historiaa mitenkään kaunistelematta. Tietenkin matkalla on hukkunut miljardeja liiroja ja levytyssopimuksissa on yritetty ryöstää artisteilta heille kuuluvat esityskorvaukset. Sopimus paikallisten IFPI:en (meillä ÄKT) kanssa saatiin aikaan vasta tällä vuosituhannella ja takautuvia korvauksia menneiltä vuosikymmeniltä siirrettiin miljoonia IMAIE:lle. Korvausten tilittämisessä eteenpäin on aivan suunnattomia aukkoja, sillä jopa Italian yleisradioyhtiö RAI:n esitysraportit ovat enimmäkseen erittäin puutteellisia. Äänitteistä on merkitty kenties vain biisin ja esittäjän nimi, joka ei aina ohjaa oikean raidan jäljille.

IMAIE:n osoitekirjassa on myös huomattavia puutteita: 66.000 oikeudenhaltijaa on tavoittamatta, joukossa taatusti myös suomalaisia. Tämä on tärkeää: jos uskot, että esiinnyt äänitteellä, jota olisi mahdollisesti esitetty vuosina 1975-2009 Italiassa, kannattaa tsekata löytyykö nimi tuon 66.000 joukosta. Osoite on online.imaie.it:8080/AIE/Segnalazione_dati.asp.

Yhteystiedot voi ilmoittaa IMAIE:en vapaamuotoisesti.

Hieman kokeilemalla löytyi mm. näyttelijä-laulaja Konsta Hietanen, jolla on saamattomia korvauksia ilmeisesti Poika ja Ilves -elokuvasta, koska leffan muukin cast löytyy listasta! Klikkasin A-kirjainta ja huomasin, että esim. Aaron Nevillellä saattaisi olla ihan mukavaa eläkettä IMAIE:n tilillä, kunhan vain ilmoittaisi sinne, että italialaisilla ovat menneet ainakin joidenkin raitojen osalta etu- ja sukunimi sekaisin…

“In liquidazione”.

Esityskorvausten lisäksi IMAIE:lla on samoista syistä myös miljoonia tilittämättömiä hyvitysmaksuvaroja. En nyt ihan saanut tilaisuudessa selvää, ovatko mainitut 120 miljoonaa tilittämätöntä euroa peräisin vain hyvitysmaksuista vai olivatko mukana myös esityskorvaukset. Melkoinen summa, vastaa noin kymmenen vuoden Gramex-tilityksiä, mutta toisaalta aika pieni, jos siinä ovat sekä esityskorvaukset että hyvitysmaksut ja se on kertynyt vuodesta 1977.

No, entäs paikallinen ESEK… Huh-huh, en meinannut uskoa korviani! Lain mukaan jakamattomia varoja piti alkaa käyttää musiikin edistämistarkoituksiin. Tästä varsinainen hässäkkä saikin alkunsa, koska aluksi rahaa annettiin IMAIE:sta kaikille, jotka osasivat sitä hakea. Ilmeisesti kunnolla ei mainostettu, mutta ainakin jotkut entiset toimihenkilöt alkoivat kavaltaa rahaa… Jälkikäteen on todettu, että ainakin viidesosa tuetuista oli puhtaasti rikollisia ja runsaasti oikeusjuttuja on nostettu. En edes osaa kuvitella, mitä kaikkea tilaisuudessa ei ehditty kertoa.

Viime vuonna Rooman käräjäoikeus julisti IMAIE:n lakkautetuksi ja selvitysmiehet on määrätty. Niinpä yhdistyksen kotisivulla logon alla lukee in liquidazione eli selvitystilassa. Yhdistys on käytännössä lakkautettu ja 41 työntekijää tietää hommiensa jossain vaiheessa loppuvan. Harmillista on tietenkin, että tällainen prosessi varmaan syö jälleen vuodesta 1975 asti kertyneitä laulajien ja soittajien rahoja, joista on jo liian moni vetänyt välistä. Moni italialainen muusikko on jo kuollut ilman esityskorvauksiaan ja vielä moni tulee kuolemaan, sillä italialainen oikeuslaitos ja byrokratia jauhaa tätä juttua varmaan vielä vuosikausia.

Teksti: Petri Kaivanto

Valovuosi

Julkaistu

Ensimmäinen vuosi Elvis ry:n toiminnanjohtajana hurahti huikealla vauhdilla. Voi siis puhua valovuodesta. Pää on ollut pyörällä, aivot sen tuhannen sykerössä ja  istumalihakset ruvella. Kärryiltäkin olen putoillut niin, että takaraivo on täynnä pahkuroita.  

Kaiken härdellin ja varsinaisen työn keskellä saimme kuitenkin tehtyä Elvis-tiimin (hallitus ja toimihenkilöt) kanssa hyvää pohjatyötä tulevaisuutta ajatellen. Vetäydyimme syksyn mittaan muutamina päivinä honkain keskelle kipinöimään. Haimme suuntaa ja uusiakin toimintatapoja, kirkastimme tavoitteita ja visioimme yltiöpositiivisesti jopa sitäkin, miten elvisläisistä tulee huipputiimi! Kehityksen edellytys on halu oppia ja kyky luopua tarpeen vaatiessa vanhasta. Koko tiimi ansaitsee arvosanan sataplus ja suuret kiitokset aktiivisuudesta, innokkuudesta, halusta kehittyä ja toimia. Erityiskiitokset siitä, ettei meikäläistä tyrmätty lainkaan  hurueukoksi ja siitä, etten kuullut kertaakaan tyypillistä ei meillä ole ennenkään näin tehty -ilmaisua.

Yhdessä hyvän tiimin kanssa on mukava aloittaa toinen toimintavuosi, itsekin hieman viisaampana ja edes suurin piirtein oman paikkansa ja tehtävänsä hahmottaen.

Tekijän kasvot ja ääni

Eipä se kuitenkaan niin mene, että me toimihenkilöt ja hallitus yksin muka vain hääräisimme ja saisimme ihmeitä aikaiseksi. Ihmeitä tai edes jotain sinnepäin saamme  aikaan vain me kaikki tekijänoikeuksien omistajat yhdessä. Edessä on vielä monta rupeamaa ennen kuin ammattimaisen musiikintekijän toimintaedellytykset ovat kohdallaan. Tuo kohdallaan tarkoittaa tietenkin sitä, että voi todella paneutua vain musiikin tekemiseen.

Jotta siihen päästään, tässäpä meille työlistaa. Tekijänoikeuslain peruslähtökohdaksi on saatava sopimusten kohtuullisuuden turvaaminen tekijöille kaikissa oikeuksien luovutustilanteissa, online-bisnes on saatava toimimaan ja tilitykset tekijälle oikeudenmukaisiksi, hyvitysmaksun suhteen on löydettävä pätevä ratkaisu, tekijän sosiaaliturva on saatava kuntoon, verontasaukseen ja tekijänoikeustulojen yhtiöittämiseen on löydyttävä lainsäädännöllinenkin ratkaisu, artistien ja bändien esitysraportointi on saatava hoitumaan……………

Työsuhdeolettaman pyörteissä koimme ja näimme joukkovoiman purevuuden ja myös sen, että tekijät itse voivat vaikuttaa kaikkein eniten yleiseen mielipiteeseen ja   päättäjiimme. On totta ja vaikuttavaa, kun tekijä itse ärähtää epäkohdista, jotka vaikeuttavat hänen elinkeinon harjoittamistaan. Hyvät tekijät, antakaa siis kasvonne ja äänenne käyttöön omien asioidenne puolesta, ainakin nyt, kun niitä kipeästi vielä moneen tarvitaan.

Tekijä on lihaa, verta ja hikeä

Tuntuu, että musiikkialalla tekijä alkaa olla lähes kaikille jokin outo, ehkä pyhästä hengestä elävä haahuileva haamu. Teokset mielletään esittäjiensä omaisuudeksi ja yksinomaiseksi luomistyöksi ja käsitteet tekijä ja artisti sotketaan yhdeksi ja samaksi. Tekijän tulotkin muodostuvat monien mielissä paita- ja mistä lie pikkupöksymyynnistä.

Hyvä teos on kokonaisuus, jossa kaikki osat ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Uskon, että jokainen ammattitekijä haluaa tulla arvostetuksi taloudellisen toimeentulonsa lisäksi siten, että hänetkin mainitaan, kun pystejä ja kunniaa jaetaan ja kun työn tulokset soivat, missä ikinä soivatkaan. Näin ikävä kyllä tapahtuu aivan liian harvoin. Siispä taas tuhat hyvää syytä levittää monin tavoin sanomaa tekijyydestä. Huh, kasvojen ja äänen lisäksi tarvitaan vielä tekijöiden lihat, veret ja hikikin!

Yhtä ainoata taikareseptiä tekijyys-sanoman levittämiskipuun ei ole vielä keksitty, mutta monin pienin lääkkein voimme saavuttaa paljon hyvää ja tervettä ajattelua ja arvostusta. Esimerkiksi Teoston Kulttuurikummiprojekti on hieno ja toimiva täsmälääke tähän epidemian lailla levinneeseen tautiin.  

Omalla, tämän vuoden listallamme on mm. uudenlaisen tekijäklubin järjestäminen Cafe Pirittassa, joka aukeaa keväällä Tokoinrannassa. Suunnitelmamme ovat vielä vaiheessa, mutta tarkoitus on esitellä nimenomaan tekijöitä, heidän työtään ja työn tuloksia rennolla, yleisön kanssa interaktiivisella otteella. Klubeihin kutsutaan myös alan vaikuttajia ja kansakuntamme päättäjiä tutustumaan tekijöihin läheltä.

Maassamme järjestetään nykyisin ehkä enemmän liikaa kuin vähän erilaisia artistikilpailuja. Sen sijaan musiikin tekijöille ei kiinnostavia kisailuja kovinkaan paljon ole. Olemme aloittaneet Kotkan Meripäivien kanssa yhteistyön. Sen tuloksena on, että entinen esiintyjäpainotteinen kilpailu on muutettu teospainotteiseksi. Kilpailussa etsitään Vuoden merilaulua. Siitä enemmän toisaalla tämän julkaisun sivuilla.

Askel askeleelta menemme innolla eteenpäin. Koko maailmaa emme pysty pelastamaan, mutta uskomme pystyvämme pelastamaan jotain musiikintekijälle tärkeää! YHDESSÄ!

Yhä kipinöiden

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Taas viisuttaa

Julkaistu

Tarkastellaanpa euroviisuja kahdesta eri kulmasta: ensimmäisessä vaaditaan euroviisuihin elävää orkesteria takaisin ja pyritään palauttamaan kisa puhtaaksi sävellysten ja sanoitusten mittelöksi. Toisessa nähdään vanhan mallin kisa aikansa lapsena, jolla ei ole enää realistista asemaa nykyaikaisen sähkömedian viihdenormistossa. Ja entä tekijöiden asema tässä sirkuksessa?

Dr. Jekyll minussa sanoo, että jos kilpailun halutaan olevan tasavertainen kaikille, tulee sen puitteiden ja sääntöjen määritellä lähtöasemat kilpailijoille yhtäläisiksi. Siispä jos nimi on Eurovision laulukilpailut (Eurovision Song Contest, ei Singing!) ovat pääosissa sävelet ja sanat. Ennen kuin Abba oli antanut pirulle pikkusormen, ei kilvassa oltu nähty ulkomusiikillisesti kovinkaan kummoisia irtiottoja; se vähä mikä hätkähdytti oli luokkaa Sandie Shawn paljaat jalat, mikä sekin johtui enemmän laulajattaren jalkateräkompleksista kuin varsinaisesta shokeeraamisen tarpeesta. Niinpä ammoin ennen kutakin kilpailukappaletta astui suuren orkesterin eteen kunkin maan hovikapellimestari, Suomella tietenkin Ossi Runne, tunnelma tiheni, tahtipuikko värähti ja voilá, teoksen ensi tahdit valloittivat salin sekä eetterin! 

Dr. Jekyllin mielestä tämä olisi ihanteellista varsinkin, kun ajatellaan nykyhärdelliä, jossa pyrotekniikan ja räjähteiden sekä puolipaljaan takapuolen roolit ovat huomattavasti tärkeämmät kuin hyvän melodian ja oivaltavan tekstin.

Vaan mitä tuumaa Mr. Hyde? Euroviisuthan ovat ennen kaikkea tv-viihdettä, eikä sillä ole ollut enää aikoihin mitään tekemistä puhtaan säveltämisen ja sanoittamisen kanssa. Jos teet hyvän biisin, se ei todellakaan riitä vaan siihen tulee liittää joko itsetarkoituksellisesti shokeeraava sovitus, jossa väännetään kaikki turboahtimet ja jälkipolttimet täysille tai pyritään paniikinomaisesti muuten vaan erottumaan joukosta. Myös kertakäyttövitsillä kannattaa yrittää sijoituksille ja tietenkin aina hyvä konsti on tehdä folkloresta peilipalloversio, jossa kansallispuvut ovat lähinnä moniväritangoja. Näillä aineksilla viisufanit saavat karnevaalinsa, jonka sisältöä sitten käsitellään hifistisellä pieteetillä.

Miksi siis käyttää ilmaisua kahlitsevaa perinteistä viihdeorkesteria, kun voi tykittää koko digitaalisen instrumenttiteollisuuden täyslaidallisella? Ja digiauvon sekaan sirotellaan pikkupoikien päiväunia stimuloivaa tanssikoreografiaa sekä tulipössäyksiä – nykyviisuissahan näkee aina kaikkea omaperäistä!?

Suomen EBU-vastaava Yle kustantaa kilpailuihin delegaation, johon kuuluu esityksen tuotantoa tukevat joukot eli kaiken sortin ohjaajaa, meikkaajaa, kähertäjää, teknikkoa, tiedottajaa ja selostajaa (joita on nykyään aina kaksi, näin he viihtyvät selostaessaan paremmin). Ja koska meikit, tulipatsaat ja selostajien viihtyminen ovat kilpailusävellystä olennaisesti tärkeämmät, ei säveltäjää ja sanoittajaa tietenkään tähän delegaatioon kelpuuteta. Kilpailukappaleen takana seisova levy-yhtiö saa tosin Yleltä tukisumman, jonka se voi käyttää haluamallaan tavalla, mutta se menee yleensä vimpanpäälle videon ja muun promootion kustannuksiin. Mitäs sitä tekijöitä kustantaa sinne jalkoihin pyörimään tai jos mukaan vänkäävät, niin omalla rahalla.

Mutta Dr. Jekyll huudahtaa jo ”seis maailma, haluan ulos!”, sillä hän haluaa peräänkuuluttaa todellista sisältöä ja säveltäjiin, sanoittajiin sekä ammattitaitoiseen orkesterisovittamiseen kohdistuvaa arvostusta. Nuotilleen laulaminen ja hivelevästi klangaava jousisto sekä uljaat vasket vapaasti kelluvan (lue: ei klikkiä eikä taustanauhaa) komppiryhmän siivittämänä voisivatkin olla hitti!  Mutta heti Hyde tähän, että älä hulluja horise – viisuihinhan pitäisi päinvastoin sisällyttää seuraavaksi tosi-tv-elementtejä; tekijöitä voitaisiin nöyryyttää ja esittäjille määrättäisiin pelkokerroin! Lisää jytinää, tulta, savua, räjähteitä, ledejä ja hydraulisia ramppeja – ja kun aistit turtuvat niin ei kun lisää, lisää!

***

Viisujen lähestyessä on myös Elvis ry:n vuosikokouksen aika. 15.3. esityslistalla oli mm. yhdistyksen sääntöuudistus ja vaali, jossa Elvis sai kaksi uutta jäsentä hallitukseensa (uusissa säännöissä ei enää puhuta johtokunnasta). Onnittelut Aku Toivonen ja Tommi Lindell sekä kiitokset Ilkka Niemeläiselle ja Jussi Liskille, jotka nyt jättävät hallituksen.

Omasta puolestani kiitän luottamuksesta tullessani valituksi uudelleen yhdistyksen puheenjohtajaksi.

Vuosikokouksen päätteeksi yhdistys kutsui uudeksi kunniajäsenekseen todellisen Elvis-soturin, Martti Heikkilän. Kolmentoista vuoden tinkimätön työ toiminnanjohtajana sekä ihanteellisella asenteella yhä jatkuva uurastus tekijöiden parhaaksi ovat nostaneet hänet maamme edunvalvojien kirkkaaseen A-ryhmään. Onneksi olkoon!

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi 

Kaksi vuosikymmentä lauluntekijöiden yhdistyksessä

Julkaistu

Herra X ymmärtää ”kauhukseen” olleensa lauluntekijöiden yhdistyksen jäsen jo lähes kaksikymmentä vuotta!

Hän istahtaa alas norsunluutorninsa valtaistuimelle ja tiirailee kaukoputkellaan menneeseen.

Kädessään hän puristaa kristallipalloa ja planeettahattu, tuo universumin koordinaatit yhteen liittävä myssy on vedettynä syvälle päähän.

Katsotaan mitä arjen astronomimme tällä kertaa onnistuu hämmentämään esiin aika-avaruuden sameista vesistä?

1. Ensimmäinen tiiraus

Se eka kerta (yhdistyksen vuosikokouksessa), X menettää neitsyytensä (kokousedustajana)

1993. Suomi oli polvillaan lamassa, kädet kohotettuina kohti EU:ta. Eikä muillakaan mennyt sen paremmin, suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta oli kuoriutunut Venäjän federaatio ja bisnespuolella mm. jättiyhtiö IBM oli kertonut tehneensä lähes viiden miljardin dollarin tappiot. Hupsista keikkaa!

Helmikuu, ravintolakoulu Perho. Aurinko kuulsi läpi kokoustilan ikkunoiden. Ilmassa leijui pölyä. X istui pöytään ja pyysi tarjoilijalta oluen, kuten oli huomannut muutamien muidenkin kokousvieraiden tekevän. Juomat yhdistyksen piikkiin? Aika luksusta!, X ynnäsi mielessään tarkastellessaan kokousväkeä. Miehillä oli puvut. Harmaata ja mustaa. Raskasta ja arvovaltaista. He olivat reilusti keski-ikäisiä ja kaksikymmentäviisivuotias herra X oli seurueen juniorina, farkkuineen ja nahkatakkeineen, kuin toisesta elokuvasta – jostakin hulvattomasta nuorisopätkästä.

Kokouksen harmaapartainen puheenjohtaja puhui hauskasti murtaen kuin hahmo 40-luvun suomifilmistä, oli kovin tietäväinen ja koko tilaisuuden absurditeetti huvitti X:ää. Mutta X oli laulunkirjoittaja, jonka filosofian mukaan ei ollut koskaan pahitteeksi nähdä ennestään tuntemattomia maailmoja. Hän oli jo oppinut kyseenalaistamaan omankin hiekkalaatikkonsa.

Lumottu linna

Herrasmiesliigan pitäessä kokoustaan, joukon ainoa taiteellinen väriläiskä nukkui tuhahdellen pöydässä. X tunnisti huiviotsaisen miehen kansallisrunoilija Juiceksi ( R.I.P.) ja muutenkin X:stä tuntui siltä kuin koko yhdistysväki olisi nukkunut outoa ruususen unta, leijuvan omissa brezhneviläisissä svääreissään.  

Teoston tilitysvirheen paljastanut Itkevä huilu-keissi oli nyt päivän polttava sana. X huokaisi. Niin, monilta osin kokouksen kattaus oli juuri sitä mitä nuorimies X oli odottanut: tylsää – pilkun viilausta. Samaa soopaa mitä yhteiskunnan virkamieskoneistot jauhoivat kohdusta hautaan, eksyttäen kuulijansa nippelitietoon, minimaalisiin detaljeihin, kadottaen todellisuuden. Oikea taistelu ”kentällä” on jotain ihan muuta, X funtsaili. Sillä olihan hän sentään pyörinyt bändeineen elämänsä viimeiset viisi vuotta ristiin rastiin Suomenmaata ja sekä vähän ulkomaillakin – aina Amerikan kultamailla asti.

X:n oli vaikea kuvitella näitä pukuvarpusia tekijämiehiksi, ehkä he eivät sitä olleetkaan, hän epäili, ja olivat siksi pikku puuhasteluunsa ajautuneet? Oliko kinaaminen tekijänoikeusasioista imenyt ukoista mehut? Vai oliko tulta sieluissa, mitä biisintekemiseen tuli, koskaan ollutkaan? X:stä kun musiikki ja musiikintekijät loivat uusia maailmoja ja avasivat toisia näkökulmia – vaihtoehtoja yhteiskunnan pölyttyneelle kaanonille. Nautittuaan muutaman oluen kokous oli loppu ja X päätti, ettei yhdistyskuvioihin – nyt kun ne oli nähty – enää palaisi. Mutta, toisin kävi. Kuten kaukoputki osoittaa.

2. Toinen tirkistys

X – yhdistyksen sisäpiiriläinen?

1999. Suomi oli nyt EU:n jäsen ja euroon totuttelu oli alkanut. Kuusta oli löydetty vettä – mahdollista pysyvää asemaa varten. Ja Amerikan presidentin seksiskandaali kiinnosti mediaa perversioon asti.

X osallistui johtokunnan vaaliin. Satakuntatalon arvovaltaiseen ja hämärään saliin oli saapunut suuri joukko yhdistysläisiä. Herrasmieskerho oli saanut pukeutumiskoodiinsa väriä ja joukkoonsa jopa naisia! Olihan yhdistyksessä jo 550 jäsentä.

X oli vuoden päivät paikannut johtokunnassa kollegaa, joka oli jättänyt paikkansa kesken kaksivuotiskauden. Kutsu riveihin oli toki miehemme itsetuntoa hivellyt, mutta kokoustyöskentely ei ollut X:lle turhia kuvitelmia jättänyt. Kokoukset kun olivat olleet turhauttavan pitkiä – loppumatonta jaarittelua. Ja toiminta yleensäkin keskittynyt jäsenten valitsemiseen Teoston valiokuntiin, pohjoismaisiin yhteistyökokouksiin jne.

X oli seurannut tilanteita raiteiden sivusta, sillä yhdistysjuna oli puksuttanut eteenpäin vakaasti, kuin täältä ikuisuuteen. Ja touhu oli ollut odotetusti kovin virkamiesmäistä, josta rock’n’roll oli kaukana. Piirtely vihkoon, joka oli kuulunut X:n selviytymispakkaukseen, oli sentään maadottanut taiteilijamme penkilleen, sillä muutoin hän olisi mahdollisesti moisen tylsyyden tilassa repinyt tukan päästään ja hypännyt lähimmästä ikkunasta kadulle. Niin, ja silti hän nyt kisaili jatkopaikasta johtokunnassa. Voi, ihminen!

Lehtimies syntyy

Vaali oli tiukka ja X sai saman äänimäärän kuin kollega. Arpa ratkaisi ja X jäi johtokuntajunasta asemalle.

– No niin, yhdistys on sitten mennyttä elämää, X oli helpotuksen ja kirvelevän häviön ristiriitaisissa tunnelmissa pähkäillyt. Mutta X oli jälleen väärässä. (Mikä ihmeen kohtalon heittopussi hän muka on?) Sillä nyt hänet oli valittu (lohdutuspalkintona) Selvis-lehden toimituskuntaan ja tietty jatkamaan Malmstén-säätiössä. No, toimituskunta ainakin tuntui X:stä jännältä kartoittamattomalta alueelta, terra cognitalta.

– Olisiko mussa kirjoittajan vikaa?, X oli miettinyt. Halua ja uskallusta valottaa maailmankuvaani lehden armoitetulle lukijakunnalle? Sitä ”asennetta” jota mä maailman kiiltävän pinnan alta verisin kynsin pyrin esiin raaputtamaan?

X:ssä oli. Ja tulevan vuoden aikana ilmestyi Selvis-lehdessä X:n ensimmäinen lehtijuttu – Demoinferno, jossa hän kävi läpi levy-yhtiöt – kysellen heiltä minkälaista musaa he etsivät. X:llä oli asiassa toki oma lehmäkin ojassa, sillä hän etsi musiikilleen julkaisijaa. Ylipäänsä X:ää oli yhdistyksen lehdessä häirinnyt ympäripyöreä diiba-daaba ja hän oli päättänyt tuoda tulevissa jutuissaan esiin pieniä arkipäiväisempiä näkökulmia lauluntekijän todellisuuteen. X:n iloksi, jutut otettiin toimituskunnassa kehuin vastaan.

X:n levy-yhtiön etsintä musiikilleen päättyi oman pienlevymerkin perustamiseen.

3. Kolmas kurkkaus

X promoottorina, eli ideasta konkretiaan

2004. Luotain oli laskeutunut Marsiin ja pian nähtäisiin miltä pienten vihreiden miesten kaupungit näyttäisivät? Maanpäällä Amerikan sotakoneisto oli pannut hösseliksi ja murjonut koko pimeän sielunsa voimin Irakia. Isän, pojan ja pyhän kummituksen nimeen, aamen!

Tammikuun loppu. Kulttuuriarena Gloria. X seurasi entisen leffateatterin tiloihin väsätyn keikkatilan parvelta Hande Nurmion esiintymistä. Ja hymisi partaansa. Hande kähisi ja nakutteli akustisesta kitarastaan X:n mielentilaan sopivan tunnelman. Ja maailma oli jokseenkin ehjä ja selkeä. Oli lauluntekijäklubin ensi-ilta ja X tuuletti mielessään, sillä ideasta oli tullut totta.

X oli pitänyt parin vuoden tauon kirjoituspuuhista yhdistyksen lehteen. Kiirettä oli todella pitänyt. Hän oli nyt ”faija” ja kohta kahden pienen ipanan sellainen. Ja bändirintamalla puhuivat myös isot tykit. Kaiken ohella hän oli touhunnut puuhamiehenä ja kuulunut valiokuntaan, jonka tarkoituksena oli ollut järjestää yhdistykselle oma lauluntekijäklubi.

Tämä hanke ei ollut yhdistyksen piirissä aivan uusi, sillä vastaavaa oli kokeiltu jo 90-luvun alussa ja jo 80-luvulla oli  järjestetty nipullinen viihdekonsertteja. Mutta kymmeneen vuoteen yhdistys ei ollut järjestänyt tällaisia live -tilaisuuksia. Ja niinpä klubi-ideanrakettimoottorikin oli aluksi yskinyt  ja toimikunta kartoittanut avaruutta muutaman vuoden, ennen kuin tähdet olivat asettuneet paikoilleen ja laukaisu mahdollistunut.

X oli ollut levittämässä klubin julisteita kaduille, tuulessa ja tuiskussa, ihan vanhaan tyyliin, myös radiomainos sille oli pykätty. Yhdistys oli hommaan satsannut tosissaan ja maksanut viulut. X huokaisi tyytyväisenä otti tuolissaan rennon asennon ja tuumi, että kyllä yhdistysaatteessa oli potkua, jos vain riitti kärsivällisyyttä tuota muulia ajaa.

4. Neljäs näkökulma

X ja Babylonin uudet tuulet

2009. Taas sitä mentiin, talouden vuoristorataa alas päin, Suomi puuvaunullaan roikkuen perässä.

Amerikan presidentiksi oli valittu afroamerikkalaiset juuret omaava mies – jolle annettiin Nobelin rauhapalkintokin – kun ei kai muutakaan keksitty – niin iloisesti tempaus oli maailmaa ravistellut.

Lokakuu. Oli yhdistyksen syyskokouksen vuoro olla Arabiassa. Onneksi sentään Helsingin kyseisessä, joten X:n matka Sörnäisistä onnistui ihan perinteisellä raitiovaunulla, eikä hänen tarvinnut hiilijalanjälkeään enempää mustata. Edellissyksyn Octoberfest (syyskokous oli nyt näin vitsikkäästi nimetty) oli antanut aavistuksen yhdistyksen kokouskuvioiden muuttumisesta rennompaan suuntaan. Siellä erotuksena aiempiin tilaisuuksiin oli nyt poikkeuksena mukana ollut jopa musiikkiohjelmaa.

Yhdistys oli vuoden päivät etsinyt itseään ja uutta toiminnanjohtajaa (ja X:stä katastrofaalinen kevätkokous Kulosaaren ostarilla, tanssikoulun surkuhupaisassa tilassa, oli vaipunut hänen mielessään jo unholaan). Yhdistyksen lauluntekijäklubi oli poikinut, aktiivien uutteran ponnistelun tuloksena, jopa yhdistyksen tukeman kesäisen Folk-festivaalin Helsingin Alppipuistoon. X jäi raitsikasta ja pähkäili, että yhdistys oli toden totta saanut tuulta purjeisiinsa! Vitaliteettia oli ilmassa. Myös hän itse oli elänyt vimmaista luomiskautta, ja oli viimeisen viiden vuoden aikana synnyttänyt yhtyeineen seitsemän albumia.

Dylanin hengessä?

Arabianrannassa tuuli piiskasi räntää päin X:n pläsiä. Mutta Hämeentien Dylan Bistrossa tunnelma oli lämmin, ehkä kuumakin, sillä menossa oli paneelikeskustelu päivän polttavasta aiheesta: Tekijät ja internet. Kuvio oli X:stä hyvä idea. Ja uusia naamojakin oli jäseniksi haalittu. Yhteensä heitä oli nyt jo yli 650!

Paneelin jälkeen alkoi biletys. Vanhanliiton herrakerho oli nyt monensorttisten musiikin parissa puuhailevien ihmisten sekalainen seurakunta. Todellinen Babylon, josta eri kieliä (tajunnan tasoja ja maailmoja) löytyi. Mikä näitä ihmisiä yhdistää?, X mietti ja vastasi samassa itselleen, tänä iltana ainakin Internet-vallankumouksen ihmetys. Hänkin oli tietoinen, että suuret levy-yhtiöt ja kustantajat möivät musiikkiaan palveluntarjoajille, ollen itse jopa niiden osaomistajina, musiikintekijöiden jäädessä minimaalisine korvauksineen nuolemaan näppejään. Isoilla pojilla, rahamiehillä, kun tuntui olevan aina muskeleita selättää lauluntekijät ja muut vikisijät!

– Nyt ne on ottaneet haltuun internetin, jonka piti olla jokamiehenmedia ja lauluntekijälle mahtava mahdollisuus, joku kollega vaahtosi.

X korkkasi oluen yhdistyksen piikkiin. Ja hymähti. Niin, hänestä oli vaikea sanoa kumpi oli suurempi paha –  piratismiin tottunut youtube-rahvas (johon hän itsekin kuului) vaiko siitä nyt heitä vieroittavat palveluntarjoajat. Joka tapauksessa yhdistyksen vanhat sotakirveet Teoston suuntaan olivat nyt museotavaraa. Oli vastassa suuria kysymyksiä. Ja X oli ilokseen lukenut yhdistyksen ideoineen jopa ”reilunkaupan” musiikkitarjontaa isojen ohelle.

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

PÄÄKIRJOITUS 1 – Taiteilijoiden vartti, valoa tekijänoikeuksille!

Julkaistu

Edustava kattaus tekijänoikeuksien omistajia luovutti 10.12. sivistysvaliokunnalle tekijänoikeuslain työsuhdeolettamaehdotusta vastustavan  nettiadressin. Adressissa oli yli 11.000 nimeä! Musiikintekijöistä adressia olivat luovuttamassa Paula Vesala,  Eicca Toppinen ja Samuli Putro. Sen vastaanotti valiokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo.

Vartista venyi uskoa ja toivoa herättävä puolituntinen. Paikalla oli median lisäksi ilahduttavan paljon kansanedustajia kaikista puolueista. Tekijöiden ansiokkaiden puheiden jälkeen jokaisen eduskuntaryhmän edustaja esitti lyhyet kommenttinsa. Oli nipisteltävä itseään, sillä järjestään jokainen edustaja ilmoitti vastustavansa lakiehdotusta! Hallituspuolueidenkin edustajat, Mikko Alatalo (kesk), Harri Jaskari (kok), Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) ja Mikaela Nylander (rkp) olivat tekijänoikeuksien säilyttämisen kannalla. Mannaa korville!

Edustajat painottivat luovien alojen vauhdilla kasvavaa merkitystä. He olivat yksimielisiä siitä, että luovan työn tekijöiden taloudellisia ja moraalisia oikeuksia on suojeltava. Myös sitä korostettiin, että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei vielä ole tehnyt päätöstä siitä, lähteekö esitys hallitukselle. Puheissa kiiteltiin tekijöiden massiivista aktiivisuutta ja sitä, että liikkeellä ollaan oikeaan aikaan.

Maailmaan mahtuu kauniita puheita. Edustajat edustivat nimensä mukaisesti kuitenkin virallisesti omia ryhmiään, joten haluan lapsenuskoisesti luottaa siihen, että he todella tarkoittavat, mitä sanovat. Heidän sanomisissaan on myös selkeä ja rohkaiseva viesti avainasemassa olevalle ministeri Wallinille. Wallin voi viimeinkin hyvillä mielin rutata työsuhdeolettamaehdotuksen paperisilppurinsa teräshampaiden raadeltavaksi!

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

PÄÄKIRJOITUS 2 – Laillista polkumyyntiä

Julkaistu

Elvis ry:n Octoberfestin paneelikeskustelun otsikko “Musiikki On – Tekijä Out” kuvaa tekijöiden tunnelmia juuri nyt. Piratismin ohella huoleksi on tullut se, että laillinenkin verkkojakelu tuo tekijöille vain murusia. Latausmyynnissä levy-yhtiöiden osuus on usein noin kymmenkertainen tekijöiden siivuun verrattuna. 

Nokia markkinoi uusia musiikkipalvelujaan sillä, että puhelimen hintaan sisältyy järjetön määrä musiikkia. Mutta tekijöiden sentit uhkaavat tästäkin kakusta jäädä järjettömän pieniksi. 

Kadehdittava ei toki ole pienten kotimaisten levy-yhtiöidenkään tilanne. Kuvaavaa tämän hetken rakenteille on verkkopalvelu Spotify, jonka arvon on laskettu nousseen jo satoihin miljooniin euroihin. Maailman neljä suurta levy-yhtiötä omistavat siitä 18 prosenttia ja kukin on saanut siivunsa 10.000 eurolla. Moni epäilee, että yhtiöt ovat antaneet musiikkinsa palveluun saadakseen hyödyn omistuksensa arvonnoususta. Pienille levy-yhtiöille Spotifyn osakkeita ei ole tarjottu tekijöistä puhumattakaan. 

Synkkyyden keskellä tekijät voivat lohduttautua sillä, että edelleen tekijänoikeuslaki antaa heille teoksiinsa yksinomaisen määräysvallan. Sen turvin tekijöillä on halutessaan mahdollisuus ryhtyä suosimaan sellaisia musiikkipalveluja, joissa on jokin kohtuus tekijänkin kannalta. Sama mahdollisuus on musiikin kuuntelijoilla. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi