EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Jonsu

Tekijä: Mysteerio

Jonsu

Julkaistu

Lavan keskellä bändin ympäröimänä soittaa nuori punertavatukkainen nainen viuluaan. Se on perin vanha. Yli 250-vuotias. Soittaja on Jonsu, jonka ulkoinen olemus on kuin samalta aikakaudelta upeasointisen jousipelin kanssa. Bändin nimi on Indica 9v. Muut naismuusikot ovat sinut laulaja/lauluntekijä Jonsun atmosfäärin kanssa. Hän on selkeästi keulilla niin karisman kuin laulujensakin kautta. Mystisromanttinen poprock-yhtye suuntaa nyt myös ulkomaille.

– Näiden Indica-vuosiemme aikana olen oppinut käytännön ihmissuhdetaitoja. Olemme yhteydessä tai tapaamme toisiamme lähes päivittäin. Nyt olemme reissailleet pitkin Saksaa ja muita maita. Promotyötä ja klubikeikkoja ollaan siellä jo tehty, Jonsu sanoo.

Espoon tyttöjä

Johanna ”Jonsu” Salomaa (s. 1984) on aito espoolainen ja tarkemmin Olarista. Samassa kotitalossa ja ympäristössä tuli asuttua 22-vuotiaaksi asti. Salomaan perhe pitää sisällään hiukkasfyysikkoisän, musiikkileikkikouluopettajaäidin ja heidän neljä lastaan – kaksi siskoa, yksi veli ja Jonsu kuopuksena perässä.

– Äitini on ollut merkittävä vaikuttajani, kun aloin soittaa viulua 4-vuotiaana. Menin muskariin. 6-vuotiaana pääsin Espoon musiikkiopistoon. Soitin silloin pianoakin ja kirjoitin ensimmäiset instrumentaalisävellykseni nuoteille.

– Opettajistani Anna-Maija Usma ja Waldemar Hagert olivat todella innostavia. Harjoittelin kaikki kesät ja Waldemar näytti minulle jopa Pink Floydin The Wall-elokuvan. Mä olin, että vau!!. Tästä alkoi varhainen rakkauteni progemusaan, Jonsu muistelee.

Lapsuuteen kuului myös lastenkirjallisuus, kuten muun muassa Astrid Lindgrenin kirjat ja tietty Aku Ankka.

– Aku Ankkaa luen vieläkin, koska se on hyvän mielen sarjakuvalehti. Aku Ankka on eräänlainen testijuttuni eli jos en ehdi lukea sitä kerran viikossa niin pyrin muistuttamaan itseäni liian kiireisestä elämänrytmistä. Walt Disney-kirjallisuudessa on usein ihana maailma ja hauska hyväntahtoinen huumori.

Tapiolan kuoroa ja rokkibändejä

Jonsu lauloi myös legendaarisessa Erkki Pohjolan johtamassa Tapiolan kuorossa ja lastenlaululevyillä. Ensimmäiset soolonsa hän lauloi ennen kuin oppi sanomaan ”s”-kirjaimen.

Jonsu sai musiikkikoulun päästötodistuksen, mutta ei musaopiston puolelta. Opiskelut saivat jäädä 15-vuotiaana omien bändien tullessa kuvioihin. Klassinen musa alkoi tympimään teinikapinan, popin ja rockin seurauksena.

Syntyi ensimmäisiä omia rockbiisejä, kuten 500 Jeesusta ja Koff-illuusio, joka on kuulemma Indican bändiläisten suosikkiveto, kun he haluavat leikillisesti ja julkisesti nolata solistinsa.

– Diggailin The Beatlesia, The Cranberriesia, Tehosekoitinta, Leevi and The Leavingsia…Kate Bush ja Pink Floyd tulivat vahvemmin mukaan debyyttilevymme ilmestymisen aikoihin, ex-rock-kapinallinen kertoo.

Ensimmäisiä keikkailevia kokoonpanoja olivat Profiili ja Illuusia. Mukana oli poikiakin. Jonsu sävelsi, lauloi ja soitti koskettimia. Indican basisti Heini on Jonsun varhaisin koulukaveri/soittoystävä ja ollut mukana kaikissa bändiviritelmissä jo ennen Indicaa.

Ensimmäinen levytyssopimus

Indica perustettiin vuonna 2001. Nuoret tytöt opiskelivat muutaman vuoden myös kuuluisassa Peter ”Petteri” Kokljuschkinin johtamassa Pohjois-Helsingin Bändikoulussa.

– Petteri innostui meidän varhaiseen musameininkiin bändikoulun kevätjuhlan konsertissa ja alkoi manageerata meitä. Tätä kautta syntyi levytyssopimus silloisen Sony/BMG:n kanssa ja keikat alkoivat.

– Meillä ei ollut mitään tietoista tavoitetta perustaa tyttöbändi. Se nyt muodostui pitkälti hyvien persoonien ansiosta. Petteri teki neljän yhteisen vuotemme aikana valtavasti töitä.

Jonsu on vastannut alusta asti Indica-biisien sävellyksistä ja sanoituksista. Sovitukset syntyvät yhdessä bändin muusikoiden kanssa. Ikuinen virta syntyi valmiiseen tekstiin. Tästä eteenpäin kaikki muu tuotanto on saanut alkunsa aluksi pianon kanssa säveltäen ja sitten teksti. Jonsu kuvailee tarkemmin:

– Säveltäessäni en ole kovinkaan analyyttinen. Mielikuvat inspiroivat eniten. Kuuntelen mihin sävelet johtavat. Uskon, että melodioissa itsessään on se tarinansa. Teksteissä kuuntelen, että mitä sävellys haluaa sanoa. Fiilis on aika hengellinen.

– Säveltäminen ja sanoittaminen on mulle samaa kuin syöminen ja hengittäminen. Se tulee säilymään aina palavana sielussani, koska olen sitä tehnyt pikkutytöstä. Tärkeintä musassa on löytää biisistä se olennainen ja välittää tunnetila.

– Nuorena säveltäjänä, ennen rockmusiikkia suurimpia idoleitani ovat olleet Chopin, Mozart ja Sibelius. Niissä on erityisesti kolahtanut sointimaailma.

Tarua ja mystiikkaa

Jonsun persoonallisissa teksteissä on usein kuultavissa jännää virettä, runojalkaa ja mystisyyttäkin. Indican musiikki kulki pitkään taruissa ja fiktiivisissä maailmoissaan. Nyt ollaan kuljettu myös realistisempaan suuntaan. Valoissa-tekstissä on tragikoomisuuttakin.

– Ensimmäisillä levyillä meidät usein liitettiin metsään ja satuihin. Musiikki on aina sanellut myös meidän visuaalisen puolen. Mua on aina kiehtonut ajatus siitä, että ihminen voisi muuttua jokaiselta solultaan musiikiksi.

Jonsu on meillä harvinainen laulaja/lauluntekijä, joka on kyennyt pitämään kaikki biisinsä manuksina. Läheskään aina se ei mene niin.

Laurasta, Heinistä, Jennystä ja Sirkusta

Indican muusikot ovat entistä tiiviimmissä tekemisissä keskenään. Nyt se korostuu – varsinkin, kun joutuu reissaamaan muilla mailla vierahilla. Jonsu (26) kuvailee läheisiä ystäviään ja bändikollegoitaan:

– Laura (23) on ehkä meistä kaikkein omapäisin, vauhdikkain ja musamielessä raskaamman sarjan kannattaja. Sen kuulee hänen rumputyöskentelystäkin. Laura soitti myös lapsena klassista viulua, kuten minäkin.

– Basistimme Heinin (25) olen tuntenut lapsesta saakka kuin omat taskuni. Meillä on hyvin paljon sama musiikkimaku. Hän on tasapainoisimpia ihmisiä, mitä olen tavannut.

– Jenny (24) on tunteiltaan vaihteleva ja temperamenttinen. Hän on kitaristi, joka rakastaa urheilua eikä jaksa kauheasti bilettää. Jennyn kanssa mulla on yhteisiä suosikkibändejä, kuten Muse.

– Kosketinsoittajamme Sirkun (26) tempaukset viihdyttävät meitä. Hän on hauska, koominen hahmo, joka ei häpeile mitään ja tarinoi värikkäästi.

– Onhan se hieno asia, että bändi on pysynyt edelleen alkuperäiskokoonpanona. Toimivaa frenditiimiä arvostaa. Tottakai tunteet elävät, mutta aika hyvin olemme luovineet ristiriitatilanteissakin. Takana on kuitenkin vahva rakkaus toisiamme kohtaan ja siihen, että me aidosti välitämme toisistamme, Jonsu kiittää.

Kansainvälinen uusi albumi

Indica on solminut merkittävän kansainvälisen levytyssopimuksen saksalaisen Nuclear Blastin kanssa. Jakelijana toimii Warner Music. In Passing (Valoissa)-single ja musiikkivideo jyllää parhaillaan isoilla musiikkikanavilla.

Indican ja Nightwishin yhteistyö alkoi syksyllä 2007, kun Tuomas Holopainen pyysi Jonsua laulamaan yhtyeen singlen suomenkielisen version Erämaan viimeinen. Tätä seurasi noin 15 keikan yhteiskiertue Nightwishin lämppäribändinä Scandinavian kiertueella. Tämä johti Euroopan kiertueeseen noin vuotta myöhemmin.

– Kyllä meitä ekoilla keikoilla jännitti soittaa ulkomailla ison yleisön edessä. Opettelimme keikkasettimme englanninkielellä. Se lisäsi poltetta. Silti oli mahtava fiilis ja saimme hyvää palautetta.

– Nightwishin muusikot ovat tosi mukavia. Heillä on joka suhteessa jalat maassa.

Nightwishin Tuomas Holopaisen tuottama uunituore englanninkielinen Indican A Way Away -pitkäsoitto ilmestyi meillä Suomessa 2.6 ja muualla Euroopassa ja Japanissa 25.6. Pitkäsoitto rakentuu aiemmista kappaleista uudesti sovitettuina ja tuotettuina. Kahdella viimeisellä albumilla Indica onkin ollut tiiviisti tuottamisessa mukana ja toiminut apulaistuottajana.

Nightwishin leaderi ja laulaja/lauluntekijä tunnetaan jo pitkään Indican musiikin puolestapuhujana ja erityisesti Jonsun persoonallisen laulun ihailijana. Tuomas Holopainen antoi vahvan panoksensa myös tälle albumille. Uudella albumilla on jylhä – paikkapaikoin jopa keskiaikainen poprockin sointi, jota tukee huipputason sinfoniaorkesteri. Lopputulos kattaa kansainväliset mittapuut.

– Tuomas on herttainen ihminen. Ennen yhteistyömme alkua juttelimme pitkään musiikista. Eniten minulle merkitsee se, että ihmiset laittavat sielunsa täysillä peliin. Meitä yhdistää moni asia. Me uskomme, että musiikki voi muuttaa paljon maailmaa ja meitä ihmisiä. Se voi tehdä planeetastamme paremman paikan asua, Jonsu kuvailee.

– Pohdimme pitkään Tuomaksen kanssa uuden albumin tuottamista ja bändimme sovitusratkaisuja, muutamassa biisissä mukana oli myös iso mahtipontinen orkesteri.

Uuden albuminsa tekstit Jonsu on kirjoittanut yhdessä kanadalaisen runoilijan Rory Winstonin kanssa. Prosessi uudelleen tekstittämisineen ja artikulointeineen päivineen oli pitkä, mutta haastava ja kannattava.

Saksasta eteenpäin

Tällä hetkellä Indica elää uransa valovoimaisinta aikaa. Promotyötä ja showcase-tyylisiä kiertuekeikkoja on myyty yhä enemmän pitkin Eurooppaa koko syksylle. Nyt on siis suomalaisten mimmibändien vuoro ja Indica ensimmäisenä. Kesällä Indica esiintyy myös muun muassa kahdella Euroopan suurimmalla rockfestarikeikalla.

– Saksassa levy-yhtiön edustajat ovat olleet meitä kohtaan häkellyttävän kohteliaita, kannustavia, avoimia ja innostuneita. Heitä kiinnostaa suomalaisissa pop- ja rockbändeissä meidän melankoliamme ja soundimme mitä ei kuulemma löydä mistään muualta.

– Näiden vuosien aikana meidän bändi ei ole pahemmin pitänyt kunnon hengähdystaukoja. Keikkaa ollaan tehty paljon ja niiden välissä uusia levyjäkin. Indica on opettanut ammatillisen toimenkuvan, jossa jokainen suhtautuu työhönsä ahkerasti, nöyrästi ja yrittää kaikkensa tosissaan.

Tuotannosta

Jonsu on eläytymisen mestari. Hän on valoisa ja verbalistiikaltaan taitava. Jonsu luonnehtii kronologisesti tähänastisia Indica-albumeita kuuden vuoden ajalta:

– Debyyttilevyä tehdessä kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Muistan kerran itkeneeni studiossa, kun olin hetken poissa ja muut olivat vaihtaneet pianointron kitaraan. Kyseessä oli levymme nimikkobiisi Ikuinen virta.

– Tuuliset tienoot-levyä tehtiin kesällä ja mun mielestä meidän hilpein kokonaisuus.

– Kolmannella pitkäsoitolla Kadonnut puutarha halusimme kokeilla hieman erilaisia juttuja. Konerumpuja ja toisenlaisia synasoundeja kuin aikaisemmin. Ikävän kantaja ja Nukkuu kedolla on mun suosikkibiisejä tältä albumilta. Näihin aikoihin bändi eli kriisivaihetta.

– Valoissa-albumia oli hauskinta tehdä. Tuomas Holopainen tuli tuottajaksi. Kenelläkään ei ollut paineita ja stressiä. Ihanalla Petrax-studiolla Hollolassa nautittiin kesästä ja pidettiin hauskaa. Teimme ja tuotimme uudella innolla musiikkia.

– A Way Away-pitkäsoiton tuotosproduktiossa vierähti 1,5 vuotta. Uran vaikein albumi, mutta samalla levykokonaisuus, jota eniten rakastamme. Halusimme ottaa tuotannon ja sovituksien kanssa suuren harppauksen eteenpäin. Pyrimme tekemään mahdollisimman täydellisen levyn. Tietenkin mikä olisi milloinkin täydellisin soundi tai sovitusratkaisu. Mielipiteitä löytyi monia ja välillä oli paljon vääntämistä.

– Luulin, ettei tää uusi levymme valmistu ikinä. Levyä äänitettiin Petraxilla Hollolassa, Boogie Parkissa Hampurissa, Air-studiossa Lontossa ja E-majorilla Keravalla. Miksausta ja masterointiakin väännettiin Suomessa, Saksassa ja New Yorkissa. Ihme kyllä päivä koitti jolloin kaikki sanoivat, että nyt se on juuri sellainen kuin olla pitää.

Musiikkibisnes muutosmylläkässä

Julkaistu


– ei tullut takkia, mutta tulipahan bittikukkaro…

Hiiri se kissalle takkia ompeli…
-musiikkibisnes muutosmylläkässä

Levymyynti on jyrkässä laskussa ja tie säveltäjältä kuuntelijalle etsii uusia reittejä. Kustantajien, jakelijoiden ja ohjelmatoimistojen roolit ovat muutosmylläkän kourissa ja yrityskauppojen myötä jopa sekoittuneet.

Kun sadun hiiri tärveli takkikankaan, se tuumasi tehdä aineksista liivit. Kun  liivitkään eivät onnistuneet, kangastilkusta tuli lopuksi kuitenkin tuluskukkaro. Kissa ei kalliin kankaan pilaamista hyväksynyt, vaan söi hiiren.

Musiikkibisneksessäkin katsellaan mitä kankaasta saisi aikaan. Kun raha ei irtoa vanhaan tapaan levy- tai keikkamyynnistä, on räätäleiden mitattava kankaat uudelleen. Tai se kissa tulee ja syö.

Cd-levyn arvellaan vetelevän viimeisiään ja levy-yhtiöiden tekevän cd-kauden viimeisiä rahastuksia back-katalogeilla ja varastojen halpamyynneillä. Vaikea todistaa, mutta jo arvelut saavat aikaan muutoksia bisneskentässä. Tietoja yritys- ja katalogikaupoista onkin kevään aikana tippunut tavan takaa.

Äänitekauppa väheni Suomessa viime vuonna toistakymmentä prosenttia toissa vuodesta. Romahtamisesta syytetään digitaaliseen maailmaan siirtymistä ja sen tuomia ilmiöitä. Sinnehän ne juuret toki johtavat, mutta onko syitä sysissäkin? Ovatko musiikin kuluttajat muuttuneet vai ohjataanko kulutustottumuksia tietoisesti?

– Ala mukautuu nyt tilanteeseen. Tämä kevät näyttää jo paremmalta, tosin sitä ei kannata verrata viime kevääseen, joka oli ennätyshuono, tiivistää tuoreen AXR Music Oy:n toinen omistaja Jorma Kosonen.

Cd:lle vai nettiin

Levy-yhtiöt ovat olleet yhden miesmuistin aikana melkoisessa muutoshässäkässä. Tekniikkapuolella on noustu vahalle kaivertamisesta digitaaliaikaan ja savikiekoista cd- ja mp3-tallennuksiin. Äänitteiden sisältöpuolessa on ollut työtä pysyä ajan mukana tai ohjata sille uusia suuntia.

Mutta nyt…? Tuotantoa pitää toki olla, mutta millaista, missä muodossa ja mitä jakeluteitä pitkin? Nuoremmat kuluttajat jopa mieltävät, että musiikki on kaikille kuuluvaa ja siksi ilmaista. Kuka maksaisi silloin viulut? Pelkät mainoksetko?

Cd-levyjenkin tulevaisuus jakaa mielipiteitä. Ylikapellimestari Sakari Oramo totesi huhtikuussa Sveriges Radion haastattelemana, että ”levyjä toki markkinoidaan sähköisessä muodossa, eli ne ovat myös tulevaisuudessa saatavilla esimerkiksi iTunesissa, Spotifyssa ja muissa palveluissa. Cd-levyn merkitys on enää lähinnä se, että se on käyntikortti, jonka voi antaa käteen.”

– Pidän tärkeänä, että on mahdollisimman monta jakelukanavaa. Tärkeää on myös se, että musiikkia on internetin kautta avoimesti saatavilla, Oramo totesi radiolle.

Hämmennyksestä huolimatta alalla on uskoa tulevaisuuteenkin. Sound of Finland -yhtiön vetäjä Epe Helenius kertoo musiikkibisneksessä olleen kovempiakin aikoja.

– Cd-levyjä tarvitaan tulevaisuudessakin. Levymyynti oli 30 vuotta sitten huonommassa jamassa kuin nyt. Jos siitä kerran selvittiin, selvitään tästäkin, Epe lohduttaa. Pokon hän on jo myynyt Emille, mutta hän lupaa myös, ettei heidän kustannuskatalogi päädy koskaan ulkomaisille yhtiöille.

Musiikia kauppaan ja kotiin

Levyjen jakelu keskittyy. Ruotsalainen ENS, joka toimii Universalin, Sonyn, EMIn ja Sony Picturesin varastona Pohjoismaiden alueella, ottaa heinäkuussa kattonsa alle Edel Recordsin tytäryhtiön Playground Music Finland Oy:n. Bonnier Amigo Music (BAM) on yhdistänyt voimansa Playgroundin kanssa. Yhtiön 3% Suomen markkinaosuus jakelusta lisättynä Edelin ja Playgroundin 12%:iin antaa kompukselle voimaa.

– Uskomme vähittäismyyjien arvostavan palvelua, jossa kaikkien yritysten tuotteet ovat saatavilla yhdestä pisteestä, valaisi tilannetta Playground Musicin omistaja Jonas Sjöström nettitiedotteessaan.

Levykauppaan ei välttämättä tarvitse kävellä. Musanhan voi imuroida tai  kuunnella netistä. Musiikki on siis saamassa myös kylkiäisen statuksen, sillä Nokia jopa kauppaa lähes rajatonta imurointimahdollisuutta puhelinlaitteen hinnalla.

Ilmiö nimeltä Spotify herätti tullessaan tunteita. Netissä yötäpäivää palveleva ruotsalainen musiikkitaivas tarjoaa musiikkia joko ilmaiseksi tai kympin kuukausihinnalla. Ilmaisen hintana ovat muutamat mainokset, maksullisen tekninen taso on parempaa ja biisit imuroitavissa kotikoneelle.

Mutta kuka maksaa Spotifyn välittämästä musiikista levy-yhtiöille ja musiikintekijöille? Eivätkö suuretkaan yhtiöt voi mitään tälle kasvottomalle hirviölle? Eivät voi – tuskin haluavatkaan, sillä ne itse ovat osa Spotifyta. Computer Sweden -lehti sai käsiinsä Spotifyn omistajuutta käsittelevän dokumentin joka kertoi, että noin viidesosa Spotifystä myytiin levy-yhtiöille jo ennen palvelun aloittamista.

Spotifyn tämänhetkiseksi arvoksi mittaillaan noin 1,8 miljardia kruunua, eli noin 175 miljoonaa euroa. Kakusta Sony BMG omistaa 5,8 prosenttia, Universal Music 4,8 prosenttia, Warner Music 3,8 prosenttia ja EMI 1,9 prosenttia. Perustajat Martin Lorentzon ja Daniel Ek ovat edelleen Spotifyn suurimmat omistajat, mutta kun monet sormet syyhyvät päästäkseen kiinni herrojen osakesalkkuihin, ei ole vaikea ennustaa, että kauppoja on tulossa lisää.

The Swedish Wire -lehden mukaan Spotify tuottaa jo nyt levy-yhtiöille enemmän kuin Applen iTunes. Toki tämä tarkoittaa toistaiseksi vain Ruotsin markkinoita, mutta odotukset esimerkiksi Amerikan-lanseerausta kohtaan ovat suuret.

Kysyntä vai tarjonta ensin?

Oli aika, jolloin kysyntä määräsi tarjonnan. Kytkennät levy-yhtiöiden, Spotifyn, ja radioiden (myös riippumattoman public service -velvoitteisen Ylen) välillä pistää miettimään, onko tarjonta ottanut vallan ja onko sillä aina oikeutta siihen.

Radioiden soittolistat ovat – vastaväitteistä huolimatta, musiikkimarkkinoiden mainostauluja. Ihmeellisesti listat ovat kuin toistensa kopioita. Nyt jopa YleX on tuonut soittolistansa Spotifyihin.

Suomen kokoisessa maassa ei ole mahdollisuuksia tarjota marginaalimusiikkia kovinkaan laajassa mitassa. Siksipä musiikintuottajien on paneuduttava suurten kuluttajaryhmien musiikkiin. Kysymys kuuluukin, voidaanko ja täytyykö kuluttajien korvia ohjata niin leveällä sektorilla kuin mitä yrityskaupat ja ketjutettu yhteistyö osoittavat.


Esimerkki levy-yhtiön uusien toimintojen ketjuttamisesta.

Yrityskaupat jatkuvat

Keväällä levy-yhtiö Sony julkisti ostaneensa ohjelmatoimisto Auraviihteen. Yrityskaupassa siirtyivät myös Auraviihde Oy:n omistamat osuudet Seinäjoen Tangomarkkinat Oy:stä, Ohjelmatoimisto Oktaavi Oy:stä sekä Artistitalo Poket Oy:stä.

Sony kertoo ostaneensa Auraviihteen ”pystyäkseen tulevaisuudessa palvelemaan artistien sekä tapahtumajärjestäjien etuja entistä kokonaisvaltaisemmin”.

Levy-yhtiö Sonyn ja ohjelmatoimisto Auraviihteen yhdistyminen kertoo, kuinka bisnesmaailma etsii takkikankaalleen uusia käyttömahdollisuuksia ja pyrkii työntämään oman porukan ulkopuoliset estradilta alas. Oman yhtiön tähdet esiintyvät oman väen järjestämissä tai hallinnoimissa tilaisuuksissa, jotka usein esitetään parhaina katselija-ja kuunteluaikoina tv:ssä ja radiossa. Talouselämän lakien mukaisesti kassavirrat ovat sitä paremmat mitä vähemmän kakulla on jakajia. Järjestely suosii myös tapaa, jolla kuuntelutottumuksia voidaan ohjata.

Kotimainen Magnum Music Oy osti jo useampi vuosi sitten tamperelaisen ohjelmatoimisto Extraviihteen. Warner puolestaan osti pari vuotta sitten Helsinki Music Company HMC:n, ja samalla sen omistajat Niko Nordström, Asko Kallonen ja Pekka Nieminen siirtyivät Warnerille. He olivat HMC:ssä jo keskittyneet uuden ajan 360 asteen toimintaan äänitetuotannosta, musiikkikustantamiseen ja keikkamyyntiin. HMC toimii Warnerin yhteydessä edelleen. Warnerilla on myös ohjelmatoimisto Popgram, jonka nimi nykyisin Warner Music Live.

Warner ja Iskelmäradio tekevät toista vuotta yhteistyötä järjestämällä Himoksella Suomen Iskelmäartisti-kilpailun. Viime vuoden voittaja Pasi Vainionperä onkin ollut hyvin esillä niin Iskelmäradiossa kuin muussakin mediassa. Kun Tangomarkkinat siirtyi viime vuonna MTV:ltä Ylelle, ei se välittömästi vaikuttanut siihen, että tangokuningas Amadeus Lundberg teki edelleen levytyssopimuksen Edelin kanssa. Mikä on tilanne tänä vuonna tai jatkossa, kun Sonyllä on suora kytkentä Tangomarkkinoihin. Tangosävellyskilpailulla taas on ollut tähän asti kytkentänsä kustannusyhtiö Saarnipuuhun.

Kaikki edellä kuvattu vaikuttaa musiikin alkulähteisiin. Markkinoimalla tietyn tyyppistä musiikkia ja sen esittäjiä, työllistyvät vain tyylilajin luottosäveltäjät ja -sanoittajat. Tekijät tai artisti eivät kuitenkaan mielellään kommentoi näitä kytkentöjä julkisuudessa.

Kesän jälkeen kentällä tullaan keskustelemaan entistäkin enemmän kauden kilpailujen sopimusmenettelyistä. Aiheeseen liittyviä kanteita on vireillä, niiden tuloksilla voi olla kauaskantoisia seurauksia.

Katsotaan syökö kissa hiiren ja hiiri kissan.

***

Viime aikojen yrityskauppoja:

Universal Music osti Love Kustannuksen, Siboneyn ja Johanna Kustannuksen. Kauppa sisälsi myös Love Recordsin äänitekatalogin. Kustannusoikeudet menivät jo aikoinaan Fazerille eli nykyiselle Warnerille.

Toukokuussa 2010 Popgram liikemerkki muutettiin Warner Music Liveksi, takana oli tuolloin jo kolme vuotta yhteistä taivaltaWarner Music Finlandin kanssa. Warner Music Live on osa kansainvälistä Warner Music Groupia.

Atte Blom perusti Unja Recordsin.

Saksalainen Edel AG myi Suomessa sijaitsevat toimintonsa, Edel Records Finland Oy:n, Playground Music Scandinavia AB:lle. Myös Bonnier Amigo Music sulautuu Suomessa Playground Musiciin. Yhdistymisten jälkeen uuden Suomessa toimivan yrityksen nimi on Playground Music Bam Oy.

Ilkka Vainio ja Jorma Kosonen perustivat AXR Music Oy:n. Samanaikaisesti Playground myi AXR:n ja Edelin kotimaisen katalogin uudelle AXR Music Oy:lle.

Metallilevy-yhtiö Century Median jakelu siirtyi EMI Musicille.

Sony Music Entertainment Finland osti Auraviihde Oy:n osakekannan.

Teksti: Risto Pekkala

Vuoden raportööri

Julkaistu


Palkitut raportöörit Charles Plogman sekä Selmu ry:n hallituksen puheenjohtaja Päivi Alaniska ja varapuheenjohtaja
Mika Virkkala.

 Kuvaaja: Jakke Nikkarinen.

Charles Plogmanille 
Vuoden raportööri -palkinto

Ensimmäistä kertaa jaetun Vuoden raportööri -palkinnon ovat saaneet esittäjänä Charles Plogman ja järjestäjänä Seinäjoen Elävän musiikin yhdistys (Selmu) ry. Palkinnot jaettiin Teoston vuosittaisessa Varaslähtö Vappuun -tilaisuudessa 22.4.

Palkintona luovutettujen kunniakirjojen allekirjoittajina ovat Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto ry, Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry, Suomen Säveltäjät ry sekä Suomen Musiikkikustantajat ry. Musiikin tekijät haluavat tällä palkinnolla kunnioittaa sellaisia esittäjiä ja järjestäjiä, jotka hoitavat ohjelmatietojen ja lipputulojen raportoinnin mallikkaasti.

Palkinnot luovutti saajilleen tilaisuuden esiintyjä Kuunkuiskaajat, jonka jäsenet Susan Aho ja Johanna Virtanen ovat Teoston tekijäasiakkaita.

Vuoden esittäjä raportööri 2010 -palkinnon saanut Charles Plogman on ilmoittanut keikkojensa ohjelmatiedot Teostolle jo vuosien ajan tinkimättömällä tarkkuudella.

Vuoden järjestäjä raportööri 2010 -palkinnon saanut Selmu ilmoittaa aina tilaisuuksiensa lipputulot ja kävijämäärät Teostolle ilman eri pyyntöjä. Selmu on Provinssirockin järjestäjä.

Moraalia ja valvontaa

Charles Plogman kertoo olevansa saamastaan palkinnosta iloinen ja otettu.

– Liikutuin kovasti, kun kuulin sen saavani. Minusta on itsestään selvää, että raportit pitää tehdä ja ne pitää tehdä oikein. Ja kovasti olen yrittänyt tätä sanaa ja asennetta omalta osaltani levittää.

Nykyisessä keikkaohjelmistossaan Charlesilla on noin puolet omia sävellyksiä, joten tunnolliseen raportointiin on omakin intressi. Suuri osa illan kahdesta kolmen vartin setistä koostuu myös hänen kustantamonsa Meirmusicin teoksista. Hän raportoi myös orkesterinsa erikseen esittämät biisit, joissa ei mukana ole hänen omia sävellyksiään.

Ymmärsitkö raportoida ihan ensimmäisistä keikoista alkaen?

– Eihän sitä 13-vuotiaana vielä ymmärtänyt, kun aloimme satunnaisesti keikkailla Styrox-nimisen bändin kanssa. Teostosta ei ollut silloin hajuakaan, se oli jotain ihan ulkoavaruuden juttuja.

– Vuonna 1989 bändin nimenä oli Amore ja teimme c-kasetin. Vuonna 1990 siirryin Stig Snickars orkesterin laulajaksi ja sen ensimmäinen levy ilmestyi 1990.

– Nyt mulle sitten selvisi, että levyä tehtäessä pitää hakea Teostolta luvat ja nopeasti ymmärsin myös, että keikat pitää raportoida. Ja aika pian 90-luvun alkupuolella aloin suunnitella, miten voin siirtää raportoinnin paperilta tietokoneelle. Otin yhteyttä Teostoonkin ja kävin siellä useamman kerran keskustelemassa. Teosto kehitti järjestelmää, jossa raportoija on ilmoitusta tehdessään kirjautuneena nettiin. Itse sitä aluksi epäilin, kun netistä laskutettiin silloin käytetyn ajan mukaan. Mutta malli osoittautui sittemmin oikeaksi, kun yhteydet ovat nopeutuneet ja laskutus kuukausipohjaista.

Charles Plogman on puhunut raportoinnin tärkeydestä artistien ja bändien lisäksi myös ohjelmatoimistoille, koska kyseessä on “moraalinen juttu”.

– Ne kyllä innostui ja laati kirjeenkin toimistonsa esittäjille, mutta koko homma kaatui, kun niin harva artisti ja bändi oli kiinnostunut.

Vuoden raportööri pitääkin erittäin tervetulleena sitä, että Teosto on ryhtynyt aikaisempaa tarkemmin valvomaan, ketkä artistit ja bändit laiminlyövät raportointivelvollisuutensa. Raportoimattomiin on otettu yhteyttä, tarvittaessa useampaankin kertaan. Yhteydenottoja on tapahtunut myös Elvis ry:n puolelta. Ja kun laiminlyöjät ovat huomanneet, että luistajat jäävät kiinni, moni on ottanut itseään niskasta ja siirtynyt tunnollisten raportoijien ryhmään.

Myös ohjelmatoimistot ovat ryhtyneet tekemään ohjelmailmoituksia. Osalla niistä motiivina on sekin, että usealla levy-yhtiöllä ja kustantamolla on nykyisin myös ohjelmatoimisto saman katon alla.

– Työtä on edelleen niin asenteissa kuin systeemeissä. Mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.

Entä jos kaikkien esiintyjien ohjelmailmoitukset olisivat netissä kaikkien Teoston tekijäasiakkaiden tsekattavissa?

– Erittäin kannatettava ajatus. Minun mielestäni sille ei pitäisi olla mitään estettä, etteivätkö ne voisi siellä olla. Niiden avulla tekijät voisivat seurata, että ilmoitukset myös pitävät yhtä todellisuuden kanssa.

Martti Heikkilä

Rytmimusiikkituotannon ammattitutkinto

Julkaistu

Monen vuoden ponnistelujen jälkeen ollaan vihdoin niin pitkällä, että rytmimusiikkituotannon ammattitutkinnon suorittaminen on mahdollista!

Olen siitä todella iloinen, koska tunnustettakoon, että olen ollut vuosia intohimoinen aktivisti asian suhteen.

Tutkinto suoritetaan käytännönläheisinä näyttöinä. Kyseessä on erityisesti aikuisille suunnattu joustava tapa hankkia ammatillinen pätevyys. Näyttötutkintoa voi hakeutua suorittamaan  riippumatta siitä onko tutkinnon perusteissa vaadittu osaaminen hankittu koulutuksessa, työelämässä tai harrastuksen kautta. Näyttö ei todellakaan ole mikään perinteinen tenttitilanne, jossa pitäisi ladella ulkoa nippelitietoa. Ammattiosaaminen näytetään mm. dokumentein (kirjalliset, äänitteet, videot…).  Näyttöön kuuluu myös hyvin olennaisena osana arviointikeskustelu.

Perusteet

Rytmimusiikkituotannon ammattitutkinnon näyttötutkinto muodostuu kolmesta itsenäisestä ammattipätevyyden osa-alueesta. Tutkinto on valmis, kun nämä osat on suoritettu hyväksytysti. Tutkinnon voi siis suorittaa osa kerrallaan omassa tahdissa.

Osat ovat

1.    Rytmimusiikkituotannon suunnittelu

2.    Rytmimusiikkituotannon toteuttaminen

3.    Yrittäjyys

Ykkösosan esimerkiksi voi suorittaa valmentavan koulutuksen jälkeen. Kakkososa vaatii jo näyttöä käytännön tuloksekkaasta toiminnasta. Lauluntekijällä vaikkapa julkaistusta ja esitetystä tuotannosta, alan toimintatapojen tuntemuksesta ja sujuvasta yhteistyöstä alan verkoston toimijoiden kanssa. Yrittäjyysosan suorittaminen ei vaadi yrittäjänä toimimista, mutta vaatii kyllä tietoa ja perustelut siitä, mikä on itselle sopivin toimintamuoto ja miksi jokin muu ei ole välttämättä tilanteeseen sopiva.

Suuntautumisvaihtoehtoja on neljä, joista voi valita sopivimman. Kussakin suuntautumisvaihtoehdossa on edellä mainitut kolme tutkinnon osaa. Suuntautumisvaihtoehdot ovat

•    ohjelmatuottaja  (esim. ohjelmamyyjä, ohjelman ostaja, artisti,,,)

•    äänitetuottaja (mm. levy-yhtiön toimihenkilö)

•    ääniteknikko (keikoilla mukana kulkeva äänentoistosta huolehtiva henkilö)

•    lauluntekijä

Tutkinnon perusteisiin kannattaa tutustua opetushallituksen sivuilla osoitteessa www.oph.fi/nayttotutkinnot/. Jos itsestä tuntuu, että osaaminen on perusteissa vaadittua tasoa, niin kipikapi tutkintoa suorittamaan!

Missä tutkinnon voi suorittaa?

Tutkintotoimikunta on myöntänyt rytmimusiikkituotannon tutkinnon järjestämisoikeudet nyt alkuun seuraaville opinahjoille.

Etelä-Pohjanmaan Opisto, (www.epopisto.fi) kaikki suuntautumisvaihtoehdot

Aikkari Ikaalinen, (https://aikkari.lpkky.fi) lauluntekijän suuntautumis-vaihtoehto

Palmgren Konservatorio, (www.pori.fi/palmgren)  ääniteknikon ja ohjelmatuottajan suuntautumisvaihtoehto      

Kaikissa näissä oppilaitoksissa järjestetään myös tutkintoon valmistavaa koulutusta, mutta tutkinnon voi suorittaa ilman koulutustakin, mikäli vaadittava osaaminen on olemassa. Tietoa löytyy oppilaitosten nettisivuilta.

Ikaalisten Aikkarissa on tarkoitus järjestää lauluntekijän osaamisalan näyttöpäiviä vielä ennen joulua. Sitä ennen kiinnostuneille järjestetään ryhmäohjausta tutkinnon saloihin. Samassa yhteydessä järjestetään myös yksilölliset keskustelut, henkilökohtaisen näyttösuunnitelman laatimiseksi. Henkilökohtaistaminen kuuluu osana tutkinnon esivalmisteluihin. Yhteyshenkilö Ikaalisissa on Minna Hauhia.

Rytmimusiikkialalla tutkinnon suorittaminen ei toki takaa enempää töitä kuin sen suorittamatta jättäminenkään, koska kuukausipalkkaisia töitä ei juurikaan ole. Varmasti on kuitenkin tilanteita, joissa siitä on etua. Ennen kaikkea tutkinnon suorittaminen antaa mahdollisuuden tunnistuttaa ja tunnustuttaa oma ammattiosaaminen. Se motivoi itsensä kehittämiseen ja jatkuvaan oppimiseen, jotka eivät ole kovinkaan vähäpätöisiä asioita.

Lisäksi näyttötutkintona suoritettu ammattitutkinto antaa kelpoisuuden korkeakoulututkintoon johtaviin saman alan opintoihin ja yleisen kelpoisuuden ammattikorkeakouluopintoihin. Oikotietä onnelaan ei tietenkään ole. Kyseisiin jatko-opintoihin täytyy suoriutua yleisestä pääsykoeseulasta muiden halukkaiden tavoin.   

EH

Eijan kipinät

Julkaistu

Kiireinen, kokous-, lausunto- ja neuvontatäyteinen kevät on selätetty. Pahimman kokousrumban jälkeen, ennen hartaasti kaivattua lomaa on kuitenkin hyvä pysähtyä kirkastamaan ajatuksia yhdistyksemme loppuvuoden toiminnasta, sen painopisteistä ja haasteista. Paljon ja vielä enemmän on tehtävää, mutta halustamme ja innostamme huolimatta on vain pystyttävä elämään sen tosiasian kanssa, että maailmaa ei voi kerralla ja hetkessä pelastaa. Ei ainakaan, jos aikoo pelastaa itselleen palan muutakin kuin Elvis-elämää, niin mielenkiintoista kuin se onkin.

Ohjelmaraportointi, närästystä aina ja iankaikkisesti?

Moninaisesta valistuksesta ja tiedon levittämisestä huolimatta löytyy raportoimattomia esiintyjiä vielä luvattoman paljon. Kyse on tietenkin sellaisista lusmuilijoista, jotka eivät esitä omaa tuotantoaan. Toki omaa tuotantoaan esittävillekin sattuu unohduksia, joita ei jälkikäteen enää edes voi korjata. Poikkeuksellisesti tämän asian osalta voinee kuitenkin todeta, että oma syy, jos suksi ei luista.

Hyvät esiintyvät tekijät, muistakaa siis uudehkot raportointi-deadlinet, jotka vahvistetaan vuosittain ja joista ilmoitetaan Teostosta useaankin otteeseen. Ne löytyvät myös esim. SELVIS-lehden sivuilta. Samaan liturgiaan muistutus myös teosilmoitusten täyttämisestä ajallaan!

Ja varsinaiseen aiheeseen. Olemme perustaneet tehotiimin, jolla on jo nyt monenlaisia ideanpoikasia raportoinnin parantamiseksi. Yritämme sinnikkäästi hyvää hyvällä, mutta keppikeinojenkaan mahdollisuutta ei ole haudattu. Selvittelemme ideoidemme käytännön toteutusmahdollisuuksia yhdessä Teoston raportointitoimikunnan ja toimihenkilöiden kanssa. Uskon, että meillä on uutta ja hyvää kerrottavaa syksyn jälkeen.

Yksi askel oikeaan suuntaan on ideamme pohjalta yhteistyössä Teoston kanssa kehitetty Vuoden Raportööri -palkinto,  joka luovutettiin Teoston Varaslähtö Vappuun -tilaisuudessa Charles Plogmanille.

Yksityisen kopioinnin rajaton taivas kuluttajille, helvetti tekijöille?

Niin sanottu EU:n tietoyhteiskuntadirektiivi edellyttää, että luovan työn tekijät saavat  yksityisestä kopioinnista sopivan hyvityksen. Ilman hyvityksen järjestämistä, yksityistä kopiointia ei siis saisi sallia lainkaan ja hyvitys tulee järjestää, tapahtuipa kopiointi millä tekniikalla tahansa.
Suomessa hyväksytyksi tulleen lain mukaan  hyvitysmaksun ehdoksi asetettiin se, että välinettä käytetään ”merkittävissä määrin” yksityiseen kopiointiin.

Tämän logiikan vastaista on, että edelleenkään eivät mp3-puhelimet, usb-muistitikut eivätkä tietokoneen ulkoiset kovalevyt kuulu hyvitysmaksun piiriin. On tutkittu, että lähes sata miljoonaa musiikkiteosta kopioidaan yksityisesti näihin laitteisiin, mutta tekijät muiden tekijänoikeuksien omistajien kanssa jäävät nuolemaan näppejään. Raaka totuus on, että hyvitysmaksujen kokonaissumma on puolittunut huimaa vauhtia. Tämä näkyy ja tuntuu tekijän tilipussissa!

Saamme aivan lähiaikoina uusimmat tutkimustulokset kopioinnin määristä. Varmaa on, että ne ovat nousseet räjähdysmäisesti juuri niiden laitteiden osalta, joista laitevalmistajan ei tarvitse hyvitysmaksua maksaa! Kyllä nousun pitäisi hemmetti vieköön tekijänkin tilipussia lämmittää! Uuden tutkimustuloksen valossa (tässä ennemminkin varjossa) on syytä lähteä syksyllä mellakoimaan valtioneuvoston nurkille.

Musiikkia verkossa, ilmaiseksi?

Kehitys hyvä, vai? Musiikin kulutus on lisääntynyt ja lisääntymässä. Hyvä! Fyysinen levymyynti laskee ja musiikin jakelu siirtyy yhä enemmän verkkoon. Ei sekään puhtaasti asiana kai paha? Mutta aivan liian moni haluaakin kaiken verkossa liikkuvaan ilmaiseksi. Se on paha! Laitekehittäjät kehittelevät hienoja ja kuluttajaystävällisiä laitteita ja systeemejä, kylkiäisinä kaiken maailman musiikit ja muut viihdesisällöt. Mikäpä siinäkään sinänsä. On vain niin, että laitevalmistaja saa laitteista käyvän hinnan tuotekehitysvaivansa palkaksi, sisällön luoja saa vain hassuja rippusia, vaikka miten hienoa ja miljoonille elämyksiä tuottavaa olisi kehitellyt!

Musiikin laiton verkkolataus on kaikista tähänastisista toimistaan huolimatta vahvasti voimissaan ja ylittänee 90 % kaikista latauksista. Ensisijaisen tärkeää on saada tämä kuriin, jotta kaikkia tuotannon osapuolia (myös tekijöitä!) taloudellisesti hyödyttävälle lailliselle verkkokaupalle luodaan menestymismahdollisuuksia.

Meneillään on luovien alojen yritysten ja järjestöjen yhteinen asennekampanja, jonka tavoitteena on edistää kulttuurituotteiden laillista verkkokauppaa. Kampanja kohdistetaan etupäässä nuoriin ja heidän vanhempiinsa. Alkuvaiheessa kampanja keskittyy verkkoon. Kampanjan keulakuvana on Captain Nation -hahmo, joka toimii omassa www.widenation.fi-verkkopalvelussaan ja on aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin tämä humoristinen hahmo tullaan näkemään myös televisiossa.

Pienistä, mutta tärkeistä askelista puhuttaessa on Elvis ry:llä kehitteillä laillisen verkkokaupan lisäämiseksi oma pilotti Reilun musiikin kaupasta (=työnimi). Tilitysten teknisen toteutuksen suhteen on vielä pientä viilattavaa, mutta tavoite on julkistaa ja käynnistää kyseinen pilotti alkusyksystä.  

Teostossa on aloitteestamme perustettu myös online-asioihin paneutuva työryhmä, jossa edustajinamme ovat Eero Lupari ja Janne Louhivuori.

Tekosyy

Viisi vuotta ansiokkaasti Gloriassa toiminut Lauluntekijäklubi on nostettu telakalle. Syksyllä käynnistetään sen sijaan Tokoinrannan Cafe Pirittassa aivan uudella konseptilla toimiva yhdistyksemme tekijäklubi Tekosyy. Tekosyy-klubille on varattu oma paikkansa muiden Pirittaklubien joukkoon aina kuukauden neljännelle keskiviikolle. Ensimmäinen Tekosyyklubi on syyskuussa.   

Joka klubilla on sama perusrunko, joka koostuu eri osista. On biisisynnytystä, tekijä- tai tekijäparirupattelua tekijyydestä ja teoksista, yllättäviä esityksiä tekijävieraiden  teoksista, tekijätulokkaiden esittelyä ja esityksiä ja yleisökisailua. Kun klubi-isäntänä häärää Heikki Salo, niin meininki on rentoa ja hauskaa, vaikka tarkoitus onkin tehdä tekijyyttä ja sen haasteita tunnetuksi. Aiomme olla myös aktiivisia sen suhteen, että saamme vaikuttajia ja päättäjiä mukaan tutustumaan tekijän työhön  

Puitteet klubille ovat mitä mahtavimmat ja järjestäjätiimi mitä innostunein. Siitähän voi seurata ainoastaan hyvää! Merkatkaa illat siis nyt jo kalenteriinne!

Kirmaillaan iloisesti rallatellen kesälaitumilla, jotta elokuussa tekeminen taas maistuu! Sitä kun piisaa!

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Lantaa ja raportteja

Julkaistu

On jälleen se aika vuodesta, kun Suomi on saanut päihinsä sekä lätkässä että viisuissa, mutta ei syytä synkkyyteen, sillä ”teostot” viime vuoden keikoista, radio- ja tv-esityksistä, sekä internet-käytönkin lirut on jälleen maksettu tekijöille. Krooninen ongelma on – sen lisäksi, että online-tilitykset ovat toistaiseksi lähinnä farssi – kuitenkin se, että kaikki raha ei kulkeudu oikeille tileille.

Teoston valvontatyöryhmässä, johon allekirjoittanut kuuluu, syynätään raportoinnin ja todellisuuden suhdetta. Yleisesti voidaan todeta, että vaikka suurin osa ohjelmistoraporteista ei herätä epäilyjä isommasta bluffista liittyen omien teosten määrään repertuaarissa, on kuitenkin selvää, että kevyttä ohjelmiston lannoittamista omilla biiseillä tapahtuu hyvin yleisesti. Jos missä, niin raportoinnissa tilaisuus tekee varkaan. On vain yksinkertaisesti niin helppoa pistää muutama esittämätön oma ralli sinne tänne settilistan sekaan ja tienata muutama kymppi, satanen, tonni… enemmän per vuosi.

Työryhmässä ollaan selkeästi havaittu, kuinka monilla ahneus kasvaa vuosi vuodelta ja alun kevyet kemirat muuttuvat pikkuhiljaa väkilannoitteeksi ja pahimmillaan koko pelto on jäänyt löyhkäävän lietekuorman alle. Tarkoittaa siis sitä, että raporteissa on lähes kokonaan omia biisejä, vaikka Teoston asiamiehen toimittamat kuuntelut keikoilta osoittavatkin ohjelmiston noudattavan tuttua satumaa-kulkurinvalssi-jätkänhumppa-perusiskelmä-tuttifrutti-ja-besamemucho -linjaa. Ja todella törppöä oli se, kun eräskin ns. cover- eli bailubändinä itseään mainostava raportoi 99 prosenttisesti esittävänsä omia biisejään totuuden ollessa täysin päinvastainen. Käry kävi, tilitys ko. bändin ”tekijöiden” osalta pantiin jäihin ja erittäin iso lasku lähti matkaan.

Kevytlannoittajien ja hardcore-lannoittajien kielteinen vaikutus tilitysten kohdistamiseen oikeille tekijöille on huomattava. Viattoman tuntuisen kotiinpäin vetämisen pienet purot muodostavat yhdessä virran, jota rankempi fuulaus kasvattaa saaden alajuoksulla kosken pauhaamaan. Vuositasolla tästä muodostuu suuri summa rahaa, joka ohjautuu pois oikeasti käytetyltä repertuaarilta. Eniten tästä kärsivät ne tekijät, joilla on paljon tanssibändiohjelmistoihin sopivaa käyttömusiikkia. Tämä kollegoilta varastaminen on todella ajattelematonta ja tuomittavaa. Raportoida siis pitää, vaikka ohjelmisto koostuisikin pelkästään muiden teoksista. Se on pieni toimenpide, jonka vastikkeeksi koko maailman musa on tarjottimella.

Nykysysteemillä raporttien tulee olla joka vuosineljänneksen jälkeisen kuukauden loppuun mennessä Teostossa eli kvartaalin jälkeen on vielä kuukausi aikaa tuskastua Teoston verkkopalvelun epäselkoisuuteen (ilouutisena voin kyllä kertoa, että palvelua ollaan piakkoin parantamassa).

Ja sitten tärkeä asia: Viime vuoden viimeisen neljänneksen raporteille annettiin vielä lisäaikaa 8.2. asti, mutta enää ei Teostossa jousteta. Viikon aikalisästä huolimatta tämä tuli jostain syystä monelle, varsinkin omia biisejään esittävälle tekijälle yllätyksenä, vaikka Teosto on useampaankin otteeseen muistuttanut aikarajoista. Monet varmasti ajattelivat vielä vallitsevan jonkinlaisen pehmeän välikauden kvartaaliraportointiin siirryttäessä, eivätkä suotta hötkyilleet. Mielestäni Teoston olisi pitänyt vieläkin selkeämmin taivuttaa paksulla suomalaisella rautalangalla, että määräajoissa ei joustoa todellakaan enää ole.

Myöhästyneet raportit, jotka kohdistuvat omilla keikoilla esitettyihin omiin teoksiin eivät siis enää muutu rahaksi. Mutta huomatkaa: jos tekijä havaitsee teoksiaan esitetyn jonkun muun toimesta, eikä niitä ole raportoitu ajoissa tai ollenkaan, on hänellä silloin oikeus vaatia korjausta tilitykseen. Tällöin on asiasta tehtävä reklamaatio Teostoon elokuun loppuun mennessä.

Siispä raportoikaa keikkanne, se ei maksa mitään ja on käytännön solidaarisuutta parhaimmillaan!

Hyvää kesää

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi 

Bonon avaruussirkus

Julkaistu

Eliitti

Herra X istui Olympiastadionin katsomossa. Elokuinen ilta oli hämärä ja taivaalta tihutti. Hän ei odottanut rockshown alkua sateessa yksin, vaan seuranaan 54.000 ihmistä.

– Täähän on kuin Colossium aikanaan! Nyt vaan on sirkushuvien lisäksi tarjolla hengenleipää, X pähkäili. Sillä olihan lauteille pian astumassa yhtyeineen itse maailmanparantaja Bono (s.1951). Antiikin Roomasta X:n mieleen tuli sananlasku jonka mukaan: Vapaa mies ei työtä tee. Sekin sopi tilaisuuteen, sillä siellä hän nyt kökötti maailman valkoisen eliitin joukossa, päällimpänä ajatuksenaan:

– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa olut vai ei? Niin, kun ei olis sitten kiva jos tulis kusihätä kesken kaiken.

Toki X valveutuneena maailmankylän kansalaisena tiesi, että eihän se orjuus ollut maailmasta minnekään kadonnut, orjatyöläiset painoivat pitkää päivää kaivoksissa, tehtaissa ja työmailla – ja heidän ansiostaan saattoi täällä Pohjolassakin täyttää kotinsa ja elämänsä halvalla roinalla.

– Hurraa vapaa maailmankauppa ja globaalitalous! X huokasi ja tajusi, ettei ollut stadionilla törmännyt vielä yksiinkään tummiin kasvoihin. Niin homogeenisesti yleisö todellakin koostui 20-50-vuotiaista valkonaamoista.

Samassa kentälle väsätyn jättimäisen pyöreän lavarakennelman, joka muistutti modernin huvipuiston härveliä, sadoista kovaäänisistä kuului David Bowien ääni: Ground control to Major Tom!  Niin todellakin, X myhäili, sitä ollaan aluksessa nimeltään Tellus ja matkataan huimaa vauhtia avaruudessa. Hyvä muistutus! Ja vihdoin U2-yhtye ilmestyi pukusuojasta ja kulki ramppia laulusolistinsa Bonon johdattamana kiljuvan ihmismeren luo. Lavahärvelin keskiössä oleva valtava tv-ruutu syttyi eloon ja spektaakkeli alkoi.

Maailman suurin televisio

Bassotaajuuksien värisyttäessä X:n kehoa hän mietti showbisnestä ja muisti lukeneensa (oliko se Lucky Luke -sarjakuva?) kuinka aikanaan Amerikan lännessä kiersivät ns. Medicine-showt. Oli ollut silmänkääntäjiä, jekkumiehiä ja käärmeparantajia. Ja näiltä saattoi ostaa vaivaan kuin vaivaan parantavia rohtoja ja eliksiirejä – kuten värjättyä vettä. Esityksen suuruudenhulluudesta X:n mieleen tuli Buffalo Billin (1846-1917) Suuri lännensirkus, jonka tirehtööri oli tuonut 1800-luvun lopulla Englantiin. Ihmeinään aitoja intiaaneja, lehmipoikia ja tietty biisoneita. Se oli ollut ainakin ihme että biisoneita oli vielä elossa, sillä Bill itse oli ennätyksenään teurastanut 4.280 eläintä kahdeksassa kuukaudessa. No, joka tapauksessa, lännensirkus oli ollut kovin juttu aikanaan.

Nyt X katseli tuota maailman suurinta hypnoosilaatikkoa, jonka kuljetukseen paikalle oli tarvittu laivallinen rekkoja (103 kpl) ja tajusi, että siinähän se oli tuo jokakodista tuttu, jumalainen värkki, nyt vain jättikoossa (vai oliko se massiivinen näyttöpääte?). Ja stadion oli olohuone – jonka nurmen jättitelsun näytöllä pyöri Music Television, esiintyjänään U2.

Bono lauloi, bändi soitti ja ruutu näytti kuvaa esityksestä reaaliajassa ja sekaan sovitettiin, editoitiin valmista kuvamateriaalia tietokoneelta, animaatioineen ja naisfiguureineen. ”Taustanauhoja” (mikä museaalinen termi näin bittiaikana) bändi käytti vähän, mitä nyt sekvensserit ryydittivät rytmejä ja joissakin kertosäkeissä lauloi Bonojen kuoro.

Päivitetty versio

X oli nähnyt U2:n samaisella stadionilla 13 vuotta aiemmin. Se show oli ollut nyt tähän päivitettyyn versioon verrattuna vielä harjoittelua – kuin demoversio vain. Sillä nyt virtuaalitykitys oli noussut aivan omalle tasolleen. Jätti-tv nousi ja laski – jakoi kuvansa pienemmiksi ruuduiksi, pyöritti kuvaa ja manipuloi sitä, välillä väreissä, välillä, kun haettiin autenttisempaa tunnelmaa, mustavalkeana.

Screenin telineeksi bygattu lavarakennelma oli sekin valaistu, muutti väriään, vilkkui – sai avaruusaluksen muodon. Myös katsomot kylpivät valomeressä – spotit tykittivät edestä ja takaa – muuttaen koko stadionin valtaisaksi valotaideteokseksi. Näyttötaulu esitti viestejä, käänsi Bonon spiikit suomeksi (esitys oli siis tekstitetty), otti yhteyden avaruusaseman astronauttiin ja X jo odotti milloin Bono kilauttaisi itse jumalalle ja tämän kasvot, tai vähintään ääni kajahtaisi kovaäänisistä vihdoin viimein kertomaan mitä ihmislajin olisi tehtävä pelastuakseen.

Showssa oli todellakin metatasonsa, sillä Bono kyseli: What is the time on earth? Eli kai että missä mennään universumin aika-akselilla? Näytöllä näkyi pysähtynyt kello, eikä X:n toivomaa minkäänlajin jumalolentojen yllätysesiintymistä tapahtunut. Ja hän kuiskasi jokaisen apokalypsiuskovaisen lempifraasin:

– Aika taitaa olla lopussa.

”Te olette ne”

Bändi piti taukoa ja screenillä puhui kuvanauhalta (lisää museotermejä) musta pastori, joku Bonon kaveri tietty. Se hehkutti ja saarnasi, että te (yleisö) olette ne, joiden toimesta loppui mustien syrjintä Amerikassa 60-luvun lopulla, ja että te olette ne, jotka toimittivat apartheidin Etelä-Afrikassa historian kirjoihin! Sitten sympaattinen saarnamies pääsi puheensa kliimaksiin:

– Te olette ne, jotka voivat lopettaa maailmasta kaiken syrjinnän!

Hmm, X fundeerasi. Kysymys kosketti polttavasti tämän päivän Suomea. Sillä maan kuva oli muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana – varsinkin noin etnisesti. X muisti kuinka hän oli eräs ilta matkustanut Itä-Helsingin metrossa ja ollut vaunussa ainoa valkonaama kanssamatkustajien kasvojen ollessa värikkäämpää ihomallia. Niin, eikä siitä ollut kulunut vasta kuin 35 vuotta, kun hän ja lähiön kundit ja gimmat, olivat nähneet livenä ensikertaa mustia miehiä. Nämä kirkon lähetysavun saarnaajat olivat kävelleet X:n kerrostalon läheistä kävelykatua ja saaneet pian ihmetyksekseen ympärilleen lapsilauman, joka oli laulanut:

– Tännään ostetaan Halvan maukasta lakritsaa! Lapsista kun siinä ne nyt olivat, ne lakumainoksen tyypit ilmielävinä! Noh, oliko se ollut syrjintää, rasismia? Ei kai ainakaan hirveän tietoista? Sillä tv:ssä oli pyörinyt mainos jossa mustat miehet olivat kyseistä lakulaulua laulaneet.

Niin, X hymähti vanhalle muistikuvalleen, kovin kummalta ja kaukaiselta se nyt tuntui. Sillä tänäpäivänä samaisella kävelykadulla oli miltei harvinaisempaa törmätä valkoiseen lähiöoriginaaliin, sillä nämä, kuten X:nkin eläkeläisvanhemmat, olivat pääosin vanhuksia, jotka viettivät elämäänsä sisätiloissa, betonitalojen suojissa. Oli siinä ollut Suomen metsäkansalle muutosta kerrakseen.

Massahurmaajat

X:n mielestä parasta stadionin videokavalkadissa oli Bonon improvisointi, vanhanliiton showmanship, kaveri kun pudotti milloin kyydistä yhtyeensä, milloin itsensä. Ja taas tylsintä oli, kun maestro piti yllä viiskyttuhatpäisen yleisön mielenkiintoa yhteishuudatuksin: Voo-ooo-ooo-ooo! Ja stadionyleisö vastasi johtajansa kutsuun. X irvaili tyylinsä mukaisesti mielessään, että tuollaisesta yleisön haltuunotosta olisi natsisaksankin johtajien naamat vihertäneet kateudesta. Noh, jokin outo valo näytti syttyneen X:kin silmiin. Kyllä sitä ihminen tuntee itsensä pieneksi! Ja kun ihminen kutistuu osaksi massaa, on jumala ja hirmuteot lähellä! Musiikki soi valtavalla äänenpaineella. Stadion kellui avaruudessa. Eikä Bonon showsta puuttunut kuin 30-luvun massahurmaajien kehittämät lippulinnat ja ulkotulet!

Nyt Bono, omistettuaan laulun Nobelin rauhanpalkinnon 1991 saaneelle kotiarestissa vankina olevalle burmalaiselle Aung San Suu Kylille (s.1945), kiitti suomalaisia, etteivät he olleet aikanaan osallistuneet viikinkiretkiin ja raiskanneet ja tappaneet hänen maalaisiaan, irlantilaisia.

– Te olitte pohjoismaalaisista ainoita, jotka ei sitä tehneet!

Yleisö mylvi! Ja X taputti käsiään! Niin kyllä me suomalaiset ollaan aina oltu hyviksiä! Mitä nyt vähän sakujen kanssa toisen maailman sodan aikana kaveerattiin… tai ollaan rakenneltu paperitehtaita viidakoihin. Se kaikki on tehty in the name of love!!!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle pyrosrecords@gmail.com.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Radio City näytti tien

Julkaistu

Tänä keväänä on kulunut 25 vuotta siitä, kun Radio City ensimmäisenä paikallisradiona aloitti lähetykset. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Teosto ja Suomen Paikallisradioliitto olivat päässeet sopimukseen maksuehdoista, joilla sävellyksiä ja sanoituksia sai esittää. Vuodelta 1985 kertyneet paikallisradioiden esityskorvaukset tilitettiin kesällä 1986. Jakosumma oli yhteensä 1.231.201 markkaa.  

Historiallista musiikintekijöille oli se, että Teosto ryhtyi tilittämään nämä tulot yhtenä tilitysalueena eli poolina. Tämän alueen sisällä laskutus ja tilitys vastasivat toisiaan, mikä oli Teoston esityskorvausten tilityksessä ennenkuulumatonta. Tästä seurasi, että tuolloin vielä käytössä olleet genret eivät alueen sisällä päässeet jylläämään; eihän paikallisradioissa juuri muuta soitettu kuin kevyttä alimman kertoimen musiikkia. 

Jälkeenpäin arvioiden on hämmästyttävää, että päätös paikallisradioiden omasta tilitysalueesta tehtiin Teostossa ilman mitään laajempaa keskustelua. Siihen asti Teoston tilitykset oli tehty niin sanotun pesukonemallin mukaisesti; laskutetut tulot koottiin yhteen pottiin, josta ne päätyivät tilitykseen lukemattomilla kertoimilla jyvitettynä. Niin genret kuin muutkin kertoimet suosivat sumeilematta vakavaa ja ei-kaupalliseksi luokiteltua musiikkia. 

Elvis ry:n vaatimuksesta Teostossa ryhdyttiin laajemminkin selvittämään tilitysalueisiin siirtymistä, kun Teoston johtokunta perusti tilitystyöryhmän 1987. Se alkoi ensimmäiseksi tarkastella vuosien 1984-86 tilityksiä, ja tilastoista näkyi mm. se, että kaupunginorkestereita oli kolmen vuoden aikana laskutettu runsaat 588.000 markkaa ja niiden esittämille teoksille oli tilitetty lähes 4,2 miljoonaa eli yli seitsenkertaisesti. Kemin kaupunginorkesterin konserttien laskutus oli vuonna 1986 ainoastaan 679 markkaa mutta näistä konserteista saatujen ohjelmaraporttien perusteella oli tilitetty 27.332 markkaa. Ei siis ihme, että kaikki eivät olleet innostuneita aluekohtaisesta tilittämisestä. 

Elvis ry linjasi kantansa johtokunnan kokouksessa 11.11.1987. Pöytäkirjaan on kirjattu mm. tavoitteet: “Laskutuksen ja tilityksen välillä tulee olla yhteys” sekä “Tilitys olisi suoritettava pooleittain”. 

Värikkäiden vaiheiden ja kolmivuotisen väännön jälkeen Teoston tilitystyöryhmä päätyi lopulta esittämään, että myös muussa kuin paikallisradioiden tilityksessä otetaan poolit käyttöön. Esitys saatiin valmiiksi kokouksessa 23.4.1990. Vuosikokouksessa uudistus kuitenkin lykkääntyi vielä vuodella ja päätökseen oltiin kypsiä 29.4.1991 pidetyssä Teoston jäsenten ylimääräisessä kokouksessa. 

Uudessa järjestelmässä tilityksen neljä pääaluetta olivat radio, televisio, konsertti sekä ravintola ja muu esittäminen. Kesällä 1991 tehtiin vuodelta 1990 laskutettujen tulojen tilitys tällä periaatteella. Vuotta myöhemmin Ylen valtakunnalliset radiokanavat jaettiin kukin omaksi tilitysalueekseen ja myöhempinä vuosina pooliajattelua on viety yhä pidemmälle sen mukaan, mikä on teknisesti mahdollista ilman liian suuria kustannuksia. 

Päätös genreistä luopuminesta tehtiin Teoston jäsenten ylimääräisessä kokouksessa 11.5.1994. Ja vielä yksi iso askel laskutuksen ja tilityksen vastaavuuteen otettiin Teoston kevätkokouksessa 2002, kun niin sanotut tukisiirrotkin hävisivät historian hämärään. 

Teoston puheenjohtaja Joonas Kokkonen sanoi Teostoryn 4/85 haastatelussa: “Tulisi kuitenkin pitää korvauskysymyksistä keskusteltaessa aina mielessä se, kuinka suuri työpanos teoksen luomiseen on kulloinkin pantu.” Neljännesvuosisata myöhemmin tuollainen ajattelutapa hymyilyttää. 

Radio City avasi tien, jolta ei ole paluuta. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Säihkettä etsimässä

Julkaistu

Soolodebyyttinsä vuonna 1999 tehnyt Maija Vilkkumaa on ollut viimeiset kymmenen vuotta maamme merkillepantavimpia lauluntekijöitä. Hän on myös onnistunut saavuttamaan sekä kriitikkojen arvostuksen että yleisön suosion. Selvimmin tästä todistaa vuonna 2003 ilmestynyt Ei-albumi, jota on myyty yli 120.000 kappaletta ja joka sai myös Teosto-palkinnon.

Vilkkumaan viime ajat ovat menneet studiossa, mutta tuoreimmista kuulumisista päätellen projekti alkaa olla voiton puolella.

– Ensimmäisestä singlestä päätettiin juuri, hirveän säätämisen jälkeen. Kaiken kaikkiaan tunnelma on todella hyvä. Näissä hommissa on välillä selvä visio siitä mitä tekee ja välillä sitten ei minkäänlaista. Tämän levyn kanssa visio on ollut vahva, vaikka tietysti myös epäilyksen hetkiä on ollut, kuten aina pitkän prosessin yhteydessä.

Minkälainen visio se sitten on?

– Musiikkia on hankala selittää, mutta olemme hakeneet suorasukaista, kursailematta kuulijan kasvoille tulevaa soundia. ”In your face” pyöri ihan iskulauseenakin välillä. Mukana on isoja kaikuja, Blondieta, uutta aaltoa, Phil Spectorin tuottamaa Ramonesia, punkin ja säihkeen yhdistelmää, tällaista. Huomaan kaipaavani musiikissa nyt suurta draamaa, jopa melodraamaa. Olen pitänyt siitä esimerkiksi PMMP:n ja Chisun tekemisissä. Miksaajina toimivat Riku ja Juha Heininen ovat todella synnyttäneet levylle säihkettä. En halunnut soundiin luomua, maanläheisyyttä tai nuhjuisuutta.

Tarkoittaako tuo säihke glamrockia?

– Ei suoranaisesti. Olen kyllä tykännyt glamrockista ja tunnen sitä maailmaa. Minun korvaani materiaali kuulostaa enemmän uudelta aallolta, ja kyllähän sieltä tietysti kuulee sellaisenkin nimen kuin Dingo, kuten minun tekemisistäni melkein aina.

Mutta eihän se ole huono asia!

– Ei, ei. Ei juuristaan voi päästä irti. Jossain vaiheessa se harmitti, mutta nyttemmin olen todennut ettei siinä ole ongelmaa. Luulen että ihminen pystyy parhaiten ammentamaan niistä asioista, jotka ovat lähinnä hänen sydäntään, ja monestihan ne jutut ovat niitä, jotka löytyivät teini-iässä. Keskustelin äskettäin kavereiden kanssa juuri tästä: miten suuressa määrin muusikkojen ja tietysti myös muiden ihmisten tekemisiin vaikuttaa se, minkälaisiin asioihin on törmännyt silloin kun oli kaikkein vastaanottavaisin ja herkin.

Ja miten sattumanvaraista se onkaan…

– Aivan. Minullekin yksi kaveri esitteli aikanaan 70-luvun Alice Cooperin, josta tuli todella tärkeä vaikuttaja. Enkä tuntenut kuin sen yhden ihmisen, joka kuunteli sitä. Cooper vaikuttaa edelleen, koska silloin teininä tuli kuunneltua musiikkia niin hurjalla intensiteetillä ja intohimolla, että moista on myöhemmin vaikea saavuttaa. Ei ole enää niin viaton. Välillä sellaista tietysti kaipaa: kunpa jokin löisi täysin jalat alta ja panisi rakastumaan totaalisesti.

Tiedon lisääntyminen on varmaan yksi tekijä, joka estää totaalisen rakastumisen.

– Paljon mahdollista. Muistan että kun kuuntelin teininä Dingoa, tuntui että se porukka oli suunnilleen keksinyt romanttiset kielikuvat, syntikan käytön rockmusiikissa ja monta muuta juttua. No, eiväthän ne ole Dingon keksintöä, mutta minä en sitä tiennyt. Nykyään saman ilmiön näkee usein: kuinka uusi juttu ammentaa jostain vanhasta jopa todella suoraan. Ja aina on niitä, joilla ei vielä ole kosketusta historiaan ja joille vanhan kierrätys on uutta. Tällä tempullahan musiikkiteollisuus pelaa, eikä siinä mitään.

Jos palataan uuteen levyyn ja tuottajaasi Riku Mattilaan, niin minkälaisia asioita hän on tuonut musiikkiisi?

– Ensinnäkin hänen kanssaan on mahtavaa tehdä työtä. Tällä toisella levyllä yhteistyö on vielä syventynyt, kuten toivoinkin. Riku oli tuottajana mukana jo alkuvaiheessa, eli hän kuunteli jo demoja ja valitsi sieltä, mitä lähdetään tekemään ja mitä ei. Aiemmin olen tehnyt karsinnan itse. Rikun malli on luovuuden kannalta ehkä parempi, koska jos ideoita tuottaessa pitää samalla tarkkailla sitä, mikä toimii, se jollain tavalla myös kahlitsee ideointia. Oli hienoa tehdä demoja ilman että joutui olemaan samalla oma kriitikkonsa. Riku myös menee biiseihin todella syvälle ja elää intohimoisesti työssä mukana.

Entä sovitukset?

– Me tehtiin Rikun kanssa akustiset demot, jotka vein treenikämpälle. Lopulliset sovitukset on edelleen tehty bändin kanssa. Aikaisemmin olen vienyt treenikämpälle Garage Band -ohjelmalla tehdyt demot, joissa on ollut toisinaan myös aika paljon sovitusta mukana. Nyt oli hyvä tehdä todella riisutut akustiset demot, joiden pohjalta jokainen sai fiilistellä ideoitaan. Olin tehnyt bändin kanssa edellisenä vuonna paljon keikkoja, joten homma lähti rullaamaan todella hyvin ja ryhmä venyi minusta muutaman kerran ihan uskomattomiin suorituksiin.

Sinä toimit alalla, jolla on viime vuosina oltu pessimistisempiä kuin monilla muilla aloilla yhteensä. Miten olet kokenut sen?

– Luulen että tilanne ei ole suoranaisesti vaikuttanut uuden levyn tekemiseen: olen innoissani, vaikka kalmansävyisistä tulevaisuudenkuvista voisi kyllä masentua. Mutta totta kai se johonkin vaikuttaa, vaikka toisaalta meillä muusikoilla on aina se sama riski. Siis vaikka yleistilanne olisi minkälainen, niin aina voi alkaa miettiä ja pelätä, että ehkäpä minun seuraava levyni ei menestykään. Ja niin voi myös aina käydä. Sen asian kanssa joutuu elämään joka tapauksessa. Luulen että tilanne on tästä johtuen helpompi meille muusikoille kuin niille, jotka ovat levy-yhtiöissä töissä. Tuntuu että levy-yhtiöissä pelätään riskinottoa aika tavalla. Minusta levy-yhtiöiden ei kannattaisi velloa siinä, miten vaikeaa kaikki on, koska se mielentila jos mikä estää innovaatiot.

Teatterileiriläisestä sooloartistiksi

Maija Vilkkumaa on sitä mieltä, että kuka tahansa voi tehdä biisin ja että suurin este biisin tekemiselle on se, jos ihminen kuvittelee olevansa siihen kykenemätön. Hänen oma päätymisensä alalle on tietyssä mielessä sattuman kauppaa, seurausta hyvistä olosuhteista ja kannustavasta ympäristöstä.

– Homma lähti liikkeelle tosi nuorena, mikä oli tärkeää, sillä en ehtinyt kasvattaa itsessäni asiaan liittyviä paineita. Siis käsityksiä siitä, että pitää vaikuttaa tyylikkäältä ja niin edelleen. Olin 14-vuotiaana teatterileirillä, koska unelmoin teatterin harrastamisesta. Se oli Nuorisoasiainkeskuksen leiri, ja siellä oli muitakin muusikoita, esimerkiksi Kalle Ahola ja Pohjannaulan perustanut Samuli Mäkisalo. Siellä soiteltiin iltaisin lauluvihoista suomirokkia, ja nuoret miehet tekivät myös omia biisejään ja soittivat niitä muille. Tajusin siellä kitaraa soittaessani, että monet rakkaat suomibiisit sisältävät vain muutaman soinnun ja minä osaan soittaa ne. Sen jälkeen huomasin että voin panna niitä sointuja uusiin järjestyksiin ja rakentaa jotain omaa. Olennaisia tekijöitä olivat luova yhteisö, rohkeus ja tietty punk-henkinen ajatus siitä että tehdään itse.

Joskus näiden tapahtumien jälkeen syntyi Tarharyhmä-yhtye, joka debytoi levyllä vuonna 1993. Miten se homma lähti liikkeelle?

– Leiriltä Tarharyhmään ei mennyt kuin vuosi tai kaksi, ensimmäiseen levyyn kyllä sitten enemmän. Me mentiin ensin kolmen sepän patsaalle katusoittajiksi. Siinä vaiheessa me oltiin ehkä 15- tai 16-vuotiaita. Sen jälkeen alkoi demojen tekeminen, ja ensimmäistä levyä tehtäessä me oltiin jo 18-vuotiaita. Oltiin käyty lukiota siinä välissä. Biisintekijän identiteetti syntyi siinä vaiheessa luontevasti: totesin olevani tyyppi, joka toteuttaa itseään tekemällä biisejä.

Tarharyhmä hajosi vuonna 1995, ja sinä debytoit sooloartistina vuonna 1999. Mistä sooloura lähti liikkeelle?

– Oli halu katsoa, mihin biisintekeminen voisi viedä. Minua harmitti, että kitaransoittoni oli aika alkeellista: osasin periaatteessa vain pari komppia. Enkä osannut soittaa pianoakaan kummoisesti – opiskelin sitä kyllä myöhemmin pop-jazzkonservatoriossa. Tapasin sattumalta Lapinlahdenkadulla Costi Snellmanin, jonka ensimmäisestä levystä pidin tosi paljon, ja Costi sanoi että tarvitsen demojen rakentamista varten rumpukoneen. Menin Fazerille, jossa todella mukava tyttömyyjä suositteli Rolandin PMA-5 -laitetta. Sillä pystyi hoitamaan soinnutuksen ja kaikki, tosin minulla oli monesti sen verran paljon sointuja että ongelmiakin tuli. Aloin tehdä biisejä sillä ja jatkoinkin vielä Se ei olekaan niin -levyyn asti (2005). Siinä vaiheessa laite oli jo vanha ja hilpeyttä herättävä. Mutta Tarharyhmän jälkeinen ”toisen aallon” biisintekijyys lähti alkujaan liikkeelle noin pienestä, kiitos Costi Snellmanin ja Fazerin mukavan myyjättären.

Sanoit että sinulla on biiseissä paljon sointuja, ja se on selvästi totta. Sinulla on suomirock- ja hard rock -pohjaa, mutta oma sointumaailmasi on aika tavalla monisyisempää kuin noiden musiikinlajien. Mistä kaikkialta luulet harmonia- ja sointumaailmasi tulevan?

– Kuten sanottua, pidän paljon 70-luvun Alice Cooperista, ja se menee välillä tietynlaisiin progemaailmoihin, nimenomaan soinnutuksessa. Sitten pitää mainita Def Leppard, jolta olen oppinut ajatuksen kesken biisin tapahtuvasta moduloinnista, enkä tarkoita euroviisumodulaatiota ylös biisin lopussa vaan sitä, että kappaleiden osat menevät eri sävellajeissa. Minulla on usein niin. Biisieni sovitukset on myös aina tehty bändin kanssa, ja varsinkin alussa muut laajensivat monien kappaleiden harmoniamaailmoja. Jossain vaiheessa aloin jo biisintekovaiheessa nähdä, millä tavalla bändi voisi työstää ideoita eteenpäin – opin siis toisten menetelmiä ja aloin soveltaa niitä itse.

Entäpä sanoituspuoli? Ketkä ovat innoittajiasi siellä? Neumann ainakin.

– Kyllä!

Minusta sinua ja Neumannia yhdistää etenkin se, että te kuvaatte tilanteita, joissa ihmiset ovat todella hauraita ja herkkiä tunteidensa kanssa. Sinulla on paljon näitä biisejä, esimerkiksi Ei susta huomaa, Se ei olekaan niin, Superpallo. Miten kommentoit väitettä?

– En ollut ajatellut asiaa noin, mutta kyllä se totta on. Luulen että se lähtee siitä, että Dingon Levoton Tuhkimo on ollut yksi biisi, joka niin sanotusti muutti koko maailmani. Siinä on samanlainen tilanne: laulun päähenkilö on yksin baarissa ja täysin hajalla tunteineen. Levoton Tuhkimo oli minulle teininä niin iso juttu, että olen varmasti ammentanut siitä todella paljon.

Mistä muualta olet ammentanut?

– Välillä ajattelen jopa vähän koomisesti, että haluaisin kuulua johonkin todella avantgardistiseen perinteeseen, mutta tosiasia on, että tyylini on tätä samaa sukupuuta, jota edusti edellisessä sukupolvessa esimerkiksi Juice ja sitä ennen Eino Leino. Olen useimpien muiden suomalaisten sanoittajien kanssa ihan samaa porukkaa. Isäni kuunteli paljon Juicea ja Tuomari Nurmiota, joka on tuonut perinteeseen hienoja vinoumia, ja heidän tekemisensä vaikuttavat minuun – esimerkiksi minun Ei-kappaleeni taitaa nojata Nurmion biisiin Levoton lapsi. Muistan vieläkin, kuinka kysyin kuusi- tai seitsemänvuotiaana isältä, mitä Syksyn sävelen lause nyt on elokuu ja minä olen viljaa oikein tarkoittaa. Isä vastasi että ”no, mieti minkälaista vilja on elokuussa: valmista korjattavaksi”. Muistan kuinka vahva hetki se oli: lamppu syttyi päässä ja ymmärsin metaforan käsitteen, vaikken tietenkään silloin tiennyt sen nimeä. Panin vielä merkille miten ihanasti viljaa rimmasi aiemmin tulleen hiljaa -sanan kanssa ja olin tosi vaikuttunut siitä tekstistä. Myöhemmin tulivat Neumann, Heikki Salo, Martti Syrjä, Ismo Alanko, Kauko Röyhkä, Pelle Miljoona…

Kaipuu kauas pois

Vilkkumaa on kirjoitellut vuosien varrella kotisivuilleen (www.maijavilkkumaa.net) kertomuksia lauluntekijän arjesta. Hänen kohdallaan lauluntekemiseen ovat liittyneet myös säännölliset työmatkat kauas. Biisintekoreissujen kohteena on ollut useamman kerran New York, jossa hän kävi alkujaan lomalla ja johon hän ihastui niin, että halusi palata sinne myös työtä tekemään.

– Korostan että New York sinänsä ei ole asian ydin. On vain ollut tärkeää päästä pois tutusta ympäristöstä. Vaikka nimittäin yrittäisi kuinka ottaa etäisyyttä suomalaiseen meininkiin, siinä on kuitenkin paljon sellaista jota ei edes huomaa sisäistäneensä ennen kuin lähtee pois. Siksi on ollut tärkeää käydä muualla: on suunnattoman vapauttavaa olla aivan vieras vieraassa ympäristössä. Yhtäkkiä tuntee todella syvästi, että voi tehdä mitä haluaa.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin biisejä pitäisi tehdä mutta mitään ei tapahdu?

– Ei. Se onkin jännä juttu. Minulla on kyllä vahvoja epävarmuuden hetkiä ja tuntemuksia siitä, etten keksi enää mitään, varsinkaan tekstipuolella. Voin joskus stressaantua siitä kun kuulen toisten tekemiä hienoja juttuja: mietin heikkona hetkenä etten ikinä keksi mitään niin hyvää. Mutta olen aina päässyt tuntemuksista yli. Olen oppinut itsestäni sen, että levyn tekeminen vie kaikkinensa noin vuoden, ainakaan paljon sen vähempää aikaa ei kannata varata.

Rima taitaa olla aika korkealla?

– En kuvaisi sitä noin. Mutta minusta on olemassa se vaara, että kun on tehnyt biisejä jonkin aikaa, tekemiseen kehittyy tietty sorminäppäryys jonka avulla voi tehdä muodollisesti pätevää mutta hengetöntä materiaalia. Pelkään siihen sortumista enkä halua että niin tapahtuu. Arvostan sitä, että minulla on sidosryhmiä ja työtovereita, jotka kyseenalaistavat tekemisiäni ja esittävät pahoja kysymyksiä. Ettei se vain mene siihen, että ideani ovat muka automaattisesti hyviä, koska ne ovat minun ja minä olen ennenkin tehnyt hyvää. Minua pelottaa lipsahtaa tuohon ajatteluun, koska tiedän että minussa on myös laiskuutta, joka haluaisi tehdä asiat helpolla. Ehkä en tästä syystä juuri kirjoittele biisejä muille: pelkään tekeväni huonoa jälkeä, koska en kuitenkaan pysty panemaan koko sydäntäni materiaaliin, joka ei jää omaksi.

Jos työhön liittyy pelkoja ja huolia, niin mitkä sitten ovat huippuhetkiä?

– Biisin valmistuminen on yksi. Siis kun juttu on valmis ja kuulostaa juuri niin hienolta kuin oli ideavaiheessa kuvitellut. Myös se on upeaa, kun on työhuoneella vasta tekemässä biisiä ja aistii että siitä on tulossa hyvä. Pidän myös keikkailusta todella paljon. Keikoilla pääsee parhaimmillaan upeaan flow-tilaan, joka on ihan omanlaisensa riemu.

Viimeinen, ei kovin vakava kysymys. Minkä toisen ihmisen biisin olisit halunnut tehdä itse ja miksi?

– Niitä on tietysti monta. Ensimmäisenä tulee mieleen David Bowien Life On Mars, koska se melodia [hyräilee kertosäettä] ja fiilis on aivan täydellinen. Rakastan myös Scandinavian Music Groupin kappaletta Lopulta olemme kuitenkin yksin [säv. Joel Melasniemi, san. Terhi Kokkonen]. Se on jotenkin niin tosi ja surullinen; myös melodia on kaunis ja teksti ihana. Lisäksi se on syvästi lohdullinen. Surulliset biisit ovat minusta usein lohdullisia, koska niitä kuunnellessaan tajuaa että ei ole surullisten tunteidensa kanssa yksin.

Soittaja, poptenori ja lauluntekijä

Julkaistu

Matti Kalevi Siitonen syntyi Mikkelissä 23. heinäkuuta 1942, mutta muutti pois jo 3-vuotiaana Juupajoen Lylyyn ja 1949 Riihimäelle. Ensiaskeleet musiikin parissa ovat kovin samankaltaiset kuin muillakin ikäluokan muusikoilla.

– Äiti ja isä olivat musikaalisia kumpikin. Jälkeenpäin sain kuulla naapureilta, että isällä oli kaunis baritoniääni ja äiti oli kuoroihmisiä. Meillä pienestä pitäen laulettiin kaikki maakuntalaulut ja silleen…

Riihimäellä koulupoikana 50-luvulla hän sai sitten kitaran ja alkoi opetella soittamaan itsekseen. Ajan tapaan hän kävi tietenkin naapurissa kuuntelemassa iskelmiä levysoittimesta.

Hämeenlinnaan muutettuaan Siitonen kävi opiskelemassa musiikkiopistossa kontrabassoa vuoden verran ja ensimmäinen kokoonpano oli viisihenkinen lauluyhtye Viisi Penniä tai Five Pennies. Yhtye oli paikallisesti ihan tunnettu ja olisi päässyt Helsingin Linnanmäelle Vihreä Oksa -kykykilpailuunkin, mutta jätti sitten lopulta menemättä. Varsinaiselle soittajan uralle Siitonen lähti jo abiturienttina:

– Pari kaveria tuli soittamaan ovikelloa. Sanoivat kuulleensa, että soitan bassoa ja kysyivät mukaan orkesteriin. Mä sanoin, että joo ja sain jotenkin tentitkin järjestettyä, että pääsin lähtemään. Soitettiin sitten seitsemänä iltana viikossa Kuopion kaupunginhotellissa ja luin lehdestä, että olin päässyt ylioppilaaksi. Olin sitten ennen inttiä puoli vuotta ravintolamuusikkona. Olin kyllä soittanut jo sitä ennen Hämeenlinnassa Kauko Viitamäen orkesterissa ja yhden kitaristikaverin kanssa kävimme salaa säestämässä yhtä saksalaista pianistia Hälläpyörässä.

Oliko sulla siinä vaiheessa mitään muita urasuunnitelmia?

– Mulla ei ollut koskaan mitään suunnitelmia! Ei todellakaan eikä oo vieläkään! Kaikki on vaan… ne on vaan mennyt näin.

Sitten reserviupseerikoulussa kurssikavereiksi osuivat herrat Ismo Sajakorpi ja Ilkka Hemming (oik. Lähteenmäki). Samaan aikaan RUK:ssa olivat myös Georg Dolivo ja Danny.

– Siellä oikeastaan Kivikasvot syntyivät ja esiinnyimme sitten kurssijuhlissa. Me olemme näitä kurssijuhlia pitäneet kymmenen vuoden välein, edelleenkin… katotaan, pidetäänkö vielä!

– Ura urkeni sitten sillä tavalla, että Ismo Sajakorven isä oli Toivo Kärjen soittokaveri ja siihen aikaan haettiin hootenanny-lauluyhtyettä. Lähetimme nauhan Toivo Kärjelle, ja Kärki kysyi, ”kuka on tämä tenori” ja pyysi tulemaan luokseen. Armeijan jälkeen mä heti sitten menin, olin kyllä kuullut millainen mies se Topi on… Nuoren miehen itsevarmuudella avasin oven ja sanoin: ”Minähän en sitten sinun tangojasi ikinä tule laulamaan!”

Siitä huolimatta levytyssopimus Kärjen ja Fazerin kanssa syntyi samalla istumalla ja kesti yli 10 vuotta. Samalla käytiin seuraava keskustelu:

Kärki: ”Ala sitten säveltää myöskin!”

Matti: ”Miten niin?”

Kärki: ”No, sä tuut kuitenkin tekemään sitä.”

Matti: ”Mistä sä voit tietää sen?”

Kärki: ”Minä olen noitien sukua Pohjois-Karjalasta, kyllä minä tiedän!”

Läpilyöntejä

Taiteilijanimi Fredi oli syntynyt jo armeijassa, kun kaverit havaitsivat yhdennäköisyyden Kiviset ja Soraset -sarjakuvan päähenkilön Retu Kivisen (Fred Flintstone) kanssa. Kärki risti Siitosen aluksi Folk-Frediksi, mutta lupasi, että siitä etuliitteestä voidaan sitten luopua, kun aletaan levyttää muuta kuin folkia. Ensilevytys 8.11.1965 oli Cornelius Vreeswijkin kappale Ballad på en soptipp, jonka Georg Dolivo oli suomentanut nimellä Roskisdyykkarin balladi. Kivikasvoja ei kuitenkaan hylätty, vaan ensialbumi oli nimeäänkin myöten Fredi ja Kivikasvot ja mukana koko kvartetti.

Mitään kilpailutilannetta toisen hämeenlinnalaisen ”protestilaulajan” eli Irwin Goodmanin (oik. Antti Hammarberg) kanssa Fredi ei kokenut.

– Kerran liftasin Hämeenlinnan uudelle moottoritielle päin, kun Irwin tuli amerikanraudalla. Hän oli juuri menossa Helsinkiin levyttämään ja sain sitten kyydin.

Folkhuuman hiivuttua Fredi sai levytettäväksi lisää käännöskappaleita ja myöhemmin tärkeäksi yhteistyökumppaniksi tuli mm. Juha Vainio. Junnuun Fredi oli tutustunut jo 1964 liftatessaan Kotkasta Helsinkiin.

– Me symppasimme hyvinkin paljon toisiamme. Tavallaan me löysimme jo yhteisen linjan, mutta emme vielä tienneet, että monesko se on…

Fredi viittaa siis vuonna 1968 löytyneeseen Tony Hatchin sävelmään Beautiful in the rain, jonka Vainio sanoitti nimellä Kolmatta linjaa takaisin.

– Muistan kuinka lauloin sitä studiossa ja omasta mielestänikin ehkä liian sofistikoidusti… Liekö ollut tuottaja Jaakko Borg vai sovittaja Nacke Johansson, joka pyysi siihen lisää särmää ja minä laitoin. Siitä tuli sitten semmoinen…

Fredin muistin mukaan kappale ei herättänyt ilmestyessään suurta huomiota ja oli ehkä hetken radion listaohjelmassa kahdeksantena. Mutta kesällä 1968 levytetyt italialaiset käännöskappaleet Milloinkaan en löydä samanlaista (säv. Roberto Livraghi ja Daniele Pace san. Mario Panzeri suom. Juha Vainio) ja Pieni nukke (säv. Ruggero Cini ja Bruno Zambrini san. Franco Migliacci suom. Juha Vainio) räjäyttivät potin.

– Eräänä sunnuntaina ne olivat sitten ykkönen ja kakkonen. Siitä lähti suuri ruljanssi liikkeelle…

Tosin Fredi oli päässyt folk-etuliitteestä ja murtautunut koko kansan tietoisuuteen jo edellisen vuoden euroviisuedustajana. Muut Suomen karsinnan ehdokkaat olivat tuolloin Danny, Laila Kinnunen ja Marion.

Kuinka ihmeessä pääsit tuohon joukkoon?

– Georg [Dolivo] oli siinä raadissa, joka valitsi esiintyjiä, ja ehdotti mua.

Fredin kilpailukappaleiksi valittiin Börje Sundgrenin sävellys ja Saukin sanoitus Oi, tuntematon sekä Lasse Mårtensonin sävellys ja Alvi Vuorisen sanoitus Varjoon, suojaan. Finaaliraati valitsi jälkimmäisen lähetettäväksi Wieniin ja ensimmäinenkin sijoittui kolmanneksi.

– Se oli nuorelle pojalle kova juttu semmoinen iso kilpailu. Muistan, että juuri ennen esiintymisvuoroani minua ennen esiintynyt Ruotsin Östen Warnerbring sanoi mulle: ”Onneksi me pohjoismaalaiset ollaan niin cooleja, ettei meitä yhtään jännitä.” Aika hyvä evästys…

Vuosi 1967 oli Fredille euroviisukeikan lisäksi muutenkin merkittävä, sillä hän tapasi puolisonsa. Eeva-Riitta oli baarimestarina Kulosaaren kasinolla, jossa Fredi esiintyi usein mm. Panu Ignatiuksen ravintolashow-esityksissä. Elokuvaurallekin hän ehti esittäen nuorta sosiologi Sam Tietäväistä Jaakko Pakkasvirran kohutussa esikoisohjauksessa Vihreä leski.

Kivikasvot sai oman tv-ohjelmansa 1969. Siitä muodostui yksi suomalaisen tv-viihteen suosituimmista ohjelmista, jonka myötä myös Fredin suosio kasvoi. Kivikasvoissa musiikki oli tärkeässä osassa ja koko nelikko (Fredi, Dolivo, Hemming ja Sajakorpi) osallistui musiikkisikermien ideointiin.

Vähitellen Fredi alkoi myös sanoittaa käännösiskelmiä itselleen ja muille. Eräs menestyneimmistä on Johnny Liebkindin levyttämä unkarilaissävelmä Ihana aamu, joka valittiin taannoin Helsingin Sanomien äänestyksessä suosituimpien ”onnen laulujen” joukkoon. Alkuperäinen otsikko Kicsit szomorkás (säv. Gábor Nádas san. Iván Szenes) tosin olisi suomeksi ”Hiukan surullinen”. Fredi kertoo, että käännösvirhe oli tapahtunut jo englanninkielisessä versiossa. Johnnyn levytys on myös reipastempoisempi.

– Kuulin muistaakseni ruotsalaisen laulajan tekemän version ”What a lovely way to wake up in the morning…” Se oli aika hidas, mutta suomalaisesta tuli sitten nopeampi.

Tosi suuri Fredin suomentama maailmanhitti oli Francis Lain elokuvasävelmä Love Story. Fredin lisäksi sen levyttivät, Fredin tekstillä tietysti, Eino Grön, Tapani Kansa, Tapio Heinonen ja Seija Simola!

Taistelu hiteistä oli tuolloin ankaraa, miten ihmeessä sait tämän tehdä?

– Mä vaan tein sen tekstin. Kyllä mulla aika hyvä asema oli siihen aikaan Musiikki-Fazerilla, aika lailla sain kyllä sanella.

– Sanojen tekemisen polku oli auennut. Se on ollut mulle vaikeampaa, vasta revyyhommien kautta se on tullut luontevammaksi. Sävellyksen tekeminen on helpompaa… Tosin ekat sävellykseni olivat ihan kaikki blueseja!

Tärkeimmäksi sanoittajakumppaniksi Fredille alkoi muodostua Vexi Salmi, jonka nopeutta hän ihailee. Inspiraation iskiessä Fredikin on joskus todella nopea säveltäjä.

– Oltiin kerran Kivikasvot-keikalla muistaakseni Turussa, Ruissalossa. Vexi soitti ja faksasi illalla tekstin, että huomiseksi pitäisi saada piesi, ”Katso luontoa ja huomaa”… Okei, mulla oli jotain asiaa Ruissalosta kaupunkiin, mä ajoin autoa, laitoin sen tekstin siihen vaihdekepin viereen… Ei siinä mennyt kuin semmoinen 5-10 minuuttia, ajoin koko ajan, ja se oli siinä tehty! Aamulla mä sitten faksasin sen.

– Marionillekin olen tehnyt yhden biisin, joka tuli suoraan unesta. Aamulla herätessä kirjoitin ja se oli siinä. Joskus tulee myös sanoja saman tien, ainakin joku fraasi suomeksi tai englanniksi.

Sävel vai sanat ensin? Lauluja Vexin kanssa on syntynyt molemmilla tavoilla. Istun ullakolla yksinäin -sävellyksen idea lähti pianointrosta ja Vexi teki siihen tekstin. Fredin kokonaan omatkin biisit syntyvät välillä istahtamalla keyboardin ääreen, toisinaan taas tekstilähtöisesti.

– Varsinkin nykyään kiinnostavat pienet tapahtumat, ihmisten väliset kontaktit, kaikki tämmöiset, mistä voi yhtäkkiä tulla sanaidea, niin siitä lähtee tulemaan tarina… Ihan pienistä arkipäiväisistä asioista, niitä on hieno tehdä sellaisia kappaleita.

Tätä metodia kuvaa hyvin viimeisimmän sooloalbumin omakohtainen Soittaja -kappale, jota useammatkin kollegat kiittelivät sanomalla, että ”toihan on suoraan mun elämästä”.

Kilpailumenestystä sydämellä ja pyllyllä!

Fredin menestyksen kaupallinen huippu seurasi vuoden 1974 Syksyn sävel -kilpailua. Avaa sydämesi mulle (san. Vexi Salmi) jäi kisassa toiseksi Jussi & the Boysin Metsämökin tontulle (säv. & san. K.W. Blomqvist), mutta voitti selvästi myyntitilastoissa.

– Olin tehnyt Syksyn säveltä varten kaksi kappaletta. Minusta se toinen, Elämäni nainen, oli se hieno piesi… Lähdin Espanjaan lomalle, jonnekin Kanariansaarille. Sinä aikana levy-yhtiö oli sisäisesti äänestänyt, minkä kappaleen ne lähettää. Ja kun mä kuulin, että se on Avaa sydämesi mulle, mä olin ihan että, eijei… Mutta luojan kiitos ne teki tällaisen ratkaisun! Nacke teki hyvän ja yksinkertaisen sovituksen.

Fredi muistelee lämmöllä erittäin hyvää yhteistyötä sovittaja Nacke Johanssonin kanssa. Kivikasvojen luottosovittajana puolestaan toimi paljon Pentti Lasanen. Sittemmin Fredille sovittivat myös Markku Johansson ja Antti Hyvärinen.

Syksyn sävel -menestys ja rakkausballadilinja jatkui seuraavanakin vuonna, mutta 1976 Fredi yllätti euroviisuissa. Viisuissa ja Yleisradiossakin taistelivat keskenään monet eri näkemykset maailmasta ja musiikista. Suhtautuminen teokseen nimeltä Pump-Pump (säv. Matti Siitonen san. Vexi Salmi) oli itse lähetyksessäkin nuivahko, kun eräs protestoija hyökkäsi lavalle häiriköimään voiton selvittyä.

– Aivan. Siitä tuli kyllä kansanliike, se jakoi kyllä Suomen varmaan aika lailla kahtia. Hyvin kuvaavaa, että siinä esikatseluvideossa [TV1:n viihdepäällikkö Erkki] Pohjanheimo tekee näin (ottaa nenästä kiinni ja vetää kuvitteellisesta vessanpöntön venttiilinnarusta).

Pump-pumpin tiimoilta Ylen kanssa syntyi skismaa monesta asiasta kuten esiintymisasuista. Yle ei ollut tosin innoissaan Fredin ensimmäisestäkään voitosta 1967.

– Kun lähdin Wieniin, silloinen viihdepäällikkö Poppe Berg sanoi: ”Toivottavasti et voita, koska meillä ei ole varaa pitää näitä kilpailuja.”

Finnhits ja mate in vinlant!

Vuonna 1974 Fazer lanseerasi myös Finnhits-kokoelmat ja ensimmäisissä Fredi oli mukana useammilla raidoilla. Ilman Finnhitsejä henkilökohtaiset myyntiluvut olisivat saattaneet olla vieläkin kovemmat. 1974 ilmestynyt Avaa sydämesi mulle  on myynyt 59.600 ja 1972 Niin paljon kuuluu rakkauteen 58.000. Silloisella timanttilevyyn vaaditulla myyntimäärällä saisi nykyään melkein triplaplatinaa (60.000). Kaksi muuta 70-luvun albumiakin ylittivät  kultalevyrajan.

Tankeros love (säv. & san. Ismo Sajakorpi) on jäänyt Kivikasvojen tunnetuimmaksi hitiksi. Euroviisu- ja matkailunedistämisparodia tehtiin alunperin televisioitavaa konserttikiertuetta varten, mutta nousi yllättäen listahitiksi.

– Se vaan jollakin tavalla meni siinä televisiolähetyksessä läpi…, koska se oli meidän ehdotus eurovisiokappaleeksi! Meillähän oli siinä semmoiset koltut, joissa oli Suomen lippu, ja lopussa me otimme sitten vihdat esiin! Ja se lava oli täynnä sitä vihreetä vihtaa, kun me viuhdottiin…

Nuorisolle kerrottakoon, että ”tankero” viittasi ulkoministeri Ahti Karjalaisesta ja hänen kielitaidostaan kerrottuihin vitseihin.

Fredi kokee, että julkisuus on kohdellut häntä ihan hyvin, mutta vauhtia on pitänyt hurjimpina vuosina vähän säännöstellä.

– Sehän lähti siitä eurovisiovoitosta 1967. Mun vanhemmat asuivat Hämeenlinnassa, mä menin sinne… Sunnuntaiaamuna kello 7 soi ovikello ja siellä olivat toimittajat ja kaikki! Parhaimpina vuosina tein kerran Teosto-ilmoitusta ja katsoin, että mä olen ollut pois kotoa 276 iltaa ja samaan aikaan me tehtiin Kivikasvot-ohjelmaa!

Haagista Jerusalemiin

Kolmas Suomen euroviisukarsinnan voitto tuli Matti Siitoselle säveltäjänä vuonna 1979 Katri Helenalle tehdyllä laululla Katson sineen taivaan (san. Vexi Salmi).

– 1976 [Haagin euroviisuissa] aloin miettiä hotellihuoneesta ulos katsellessa, että millainen sen euroviisun oikeastaan pitäisi olla. Jo siellä syntyi joku aihe tähän.

Fredi esitteli sävellyksen ensin Topille, joka olisi muuttanut yhden intervallin, mutta Fredi piti päänsä. Sen sijaan solisti sai läpi vähän dramaattisemman muutoksen…

– Mä olin tehnyt siihen C-osan, joka oli musta hieno. Sitten Timo Kalaoja ja Katri tulivat meille Herttoniemeen ja esittelin kappaleen. Katri kuunteli ja sanoi: ”Toi yks osa, sitä ei tarvita.” Me Timpan kanssa katottiin toisiamme ja sanottiin, että ”siinähän se on se juttu, just siinä”, muusikot oikein miettii… Mutta ei, Katri oli oikeassa. Se oli ihan oivallinen ratkaisu.

Matti Siitosen molemmat voitot säveltäjänä, sekä 1976 että 1979, tulivat avoimen sävellyskilpailun kautta, mutta sen jälkeen ei ole isä-Siitosen nimeä euroviisuympyröissä näkynyt… On syytä ihmetellä ja paheksuakin, että kaksinkertaista voittajaa ei ole kertaakaan valittu kutsusäveltäjäksi.

– Niistähän tuli tavallaan sitten niin kuin piirikunnalliset sen jälkeen…, että sinne kutsuttiin vain määrätyt ja nythän tämä on levy-yhtiöiden bisnestä…

Show’ta, revyytä ja oopperaa

Levyttäminen, biisien tekeminen ja Kivikasvot-show’t jatkuivat 1980-luvulla, mutta muuten Fredin hurja keikkatahti rauhoittui: Fredi myi keikkakamansa ja peräkärryllisen Chevy Vanin.

– Muistan vielä vuosia sen jälkeen, kun näin sen tai sellaisen keikkabussin, mikä meillä oli, niin tuli väreet… Siitä sai niin tarpeekseen. Kuitenkin se vaati veronsa, jatkuva reissaaminen ja valvominen. Ei enää jaksanut eikä ollut välttämätöntä tarvetta lähteä.

Kivikasvot jatkoivat, vaikka Georg Dolivo keskittyi Svenska Teaternin johtamiseen. Hänen korvaamiseensa ei tarvittu mitään suurempia äänestyksiä tai Idols-karsintoja: Vesa Nuotio oli jo ohjannut Kivikasvojen tv-ohjelmia.

Kai Hyttinen piipahti tosin sitä ennen Kivikasvoissa, mutta on jatkanut sittemmin yhteistyötä Fredin kanssa. Fredi muistelee lämpimästi Kujun ja Olli Ahvenlahden kanssa TV1:lle tehtyä musiikkiohjelmasarjaa Neljän tuulen tiellä ja tekee edelleen duokeikkoja Hyttisen kanssa. Fredi on myös ollut 1995 Ere Kokkosen perustaman Komediateatteri Areenan revyiden kantavia voimia.

1995 Fredi ponkaisi myös Savonlinnan oopperalavalle, Aulis Sallisen oopperassa Palatsi.

Mistä sut keksittiin?

– Me tehtiin silloin Neljän tuulen tietä. Kalle Holmberg on kertonut, että kun hänellä oli hakusessa se Käen rooli, hän oli nähnyt mut istumassa Ylen kahvilassa ja että se oli heti selvä. Hän tuli heti mulle suoraan sanomaan, että käviskö tää rooli.

Roolin piti olla alunperin pelkkä puherooli, mutta jo ensimmäisissä harjoituksissa Fredi meni rohkeasti säveltäjältä kysymään, että ”saisiko tämän C-nuotin laulaa ylempää…”, ja Sallinen antoi auliisti luvan.

– Niin mä sitten vinkautin korkean C:n ja mua kutsuttiin nimellä ”High C -Siitonen”.

Fredi sai sitten laulaa enemmänkin Sallista Jyväskylässä Punaisen viivan Pastorin roolissa vuonna 2000. Lahden kaupunginteatteri työllisti hänet Cats -musikaaliin 2007-2008.

– Se oli kiva projekti: se Vanhan Kissan rooli ja nähdä, mikä huikea kehitys Suomessa on tapahtunut tämän 30 vuoden aikana, kun on saatu ammattimielessä Ruotsia kiinni – huikeita nuoria ihmisiä, hyviä laulajia, tanssijoita…

Tytär Hanna-Riikka on myös menestynyt musikaalirooleissa. Hänen lahjakkuutensa ilmeni kuulemma jo ihan vauvana, kun hän yritti laulaa isänsä mukana jo ennen puhumista …

– Kun Hanna-Riikka ja Nina Tapio eli Taikapeili toivat ensimmäisen demokasetin ja soittivat Jos sulla on toinen (säv. Kristian Maukonen san. Jarno Sarvi), niin sanoin kyllä heti, että tässä on hitti!

Muuten Fredi on yrittänyt antaa tyttärensä tehdä uraa mahdollisimman itsenäisesti ja olla puuttumatta asioihin. Isä ja tytär ovat levyttäneet vain pari duettoa: 70-luvulla Tonttu Torvinen (san. Vexi Salmi) ja Israelin euroviisu Hallelujah (säv. Kobi Oshrat san. Shimrit Orr suom. Pertti Reponen) sekä viisi vuotta sitten Toiset meistä (säv. Rauno Lehtinen san. Mikko Haljoki).

Puolison työ kansanedustajana, maaherrana ja Helsingin kaupunginjohtajana on tietysti vaikuttanut elämään, antanut uusia näkökulmia, mutta ei ole sammuttanut laulamisen ja säveltämisen iloa.

– Silloin varsinkin, kun Eeva-Riitasta tuli maaherra, niin kaikki ajatteli, että eihän se enää mitään tee… Mutta sitten vain mä jatkoin kaikkia hommia, niin ihmisetkin havaitsi, että edelleen samanlaista hommaa tehdään. Meillä tuli heti semmoinen työnjako, että tietyt asiat lyödään kiinni, missä ollaan yhdessä ja kumpikin hoitaa sitten asiansa omin nokkinensa. Sitten vietettiin yhteisiä lomia ja kesiä yhdessä. Se toimi hyvin, ei mitään ongelmia.

Vuonna 2003 Pepe Willberg ja Petri Laaksonen saivat taivuteltua aluksi vastahakoisen Fredin mukaan trioon Poptenorit. Mieli muuttui kun herrat kokeilivat yhteislaulua.

– Sit se saundi oli niin hyvä. Se alkoi viehättää ja oli sitten kivaa tehdä kerta kaikkiaan. Mä lauloin ylä-ääntä, Petri oli siinä keskellä ja Pepe lauloi useimmiten alhaalta. Pepe pystyy laulamaan ylhäältä ja alhaalta, se ääni on ihan samanlainen! Se on aika jännä ääni Pepellä.

Taiteilijayrittäjä vuodesta 1974

Fredi seuraa aikaansa ja on monin tavoin huolissaan tekijöiden asemasta, mutta ei ole juuri Elvisin ja Teoston kokouksissa käynyt. Lukuisista hiteistä ja ikivihreistä huolimatta Fredillekin merkittävämpi tulojen lähde on ollut esiintyminen.

– Jostain syystä mä en ole koskaan ollut järjestöihminen, mun luonteeni on sellainen, vaikka tietysti pitäis, valvoohan se omiakin etuja. Voihan tässä vielä ryhdistäytyä!

Fredillä on edelleen 1974 perustettu kommandiittiyhtiö Ohjelmatoimisto Matti Siitonen, vaikka valtio teki kaikkensa saadakseen sen nurin…

– Kerronpas! 70-luvulla verottaja alkoi sitten tutkia. Siinä tapahtui meikäläisten artistien toimesta jotakin, varmasti sellaisia juttuja, jolloin oli aihettakin tutkia, ja tutkittiin joku pykälä, oliko se 52, että voiko joku yhtye olla niin kuin firmana. Silloin purettiin yhtiöitä ja ei hyväksytty, että esimerkiksi minun ohjelmatoimistoni olisi ollut neljän hengen työnantaja, mutta saman määrän omaava työnantaja, vaikka metalliyhtiö, voi olla. Tästä käytiin ankara kiista ja eräänä vuonna sitten sitä ei hyväksytty, sitä yhtiötä, ja se lätkäistiin kaikki mulle. Tuli 156.000 markkaa lisäveroa, joka oli ihan hirveä summa! Mä olin jonkun verran siihen säästänyt, mutta eihän se riittänyt millään. Alkoi valituskierre… Vaimoni jaksoi valittaa kuusi vuotta, Korkeimpaan, ja siellä se meni sitten läpi.

– Siellä oli semmoisia tapauksia, että soitettiin ja sanottiin: ”No, olemme käyneet teidän sopimuksia läpi nyt sata. Ei löytynyt mitään kriminalisoitavaa…”. Tai sitten vähennyksistä: ”Ei kuulkaa tänne tulla veroja kiertämään, minä hyväksyn vain puolet tästä!”

Muuten niin lempeän Fredin silmät välähtelevät itäsuomalaisella temperamentilla, kun hän muistelee pärstäkerroinverotuksen aikoja ja sitä kuinka vielä Korkeimmassa oikeudessakin päätöksen luovuttamisessa simputettiin. Fredi kiittelee vaimonsa Eeva-Riitan sitkeyttä taistella verottajan mielivaltaa vastaan.

– Nykyään voi tuntua aika karmealta, mutta tämä on ihan totta, näin suhtauduttiin siihen aikaan. ”Ei löytynyt kriminalisoitavaa!” Eli haettu oli… Mun basisti kertoi, että hän laittaa pianon, että saisi vähennyksiin. Verovirkailija sanoi: ”Hah-hah, piano… Kannattekste selässänne sitä keikoilla, vai!?”

Biisinteosta

Yksi Fredille rakas biisi on Tuuli kuvia kuljettaa, jonka melodia syntyi ensin.

– Se kuvastaa Vexin ja mun yhteisymmärrystä. Esittelin, että olisi tämmöinen piesi, joka kertois niinku elämästä, laita siihen kaikkea niinku… ”Älä puhu”, sanoi Vexi, ”mä tiedän just mitä sä tarkoitat!” Teksti tuli – se oli just!

Miten syntyi jännittävä kreikkalaishenkinen Maan valitus? Hieno kappale, mutta ei soi radioissa, ilmeisesti pituutensa takia.

– Se on kyllä yksi onnistuneimpia laulujani. Mä aloin jotenkin kuulla, varmaan mökillä ollessa, että ”pellot huokaa, maa valittaa”. Tämmöiset sanat tuli mieleen. Siitä lähti prosessi käyntiin, kesti noin kolme kuukautta…

Suurimman osan Siitosen sävellyksistä on joku muu sovittanut, mutta yksi poikkeus on tuo Maan valitus, jonka hän teki itse. Nyt uuden teknologian myötä Fredi on innostunut enemmän sovittamisestakin ja puuhailee Mac/Logic -ympäristössä.

Fredin musiikkimaku on hyvin laaja, viime aikoina enemmän ovat alkaneet kiinnostaa itämaiset, intialaiset ja arabialaiset, sävyt.

Enemmän melodiaa, vähemmän harmoniaa, vai?

– Niin, niin se on. Se on jännä ajatella, miten sitä tekee: jos tiedät liian paljon musiikista, sä lähdet tekemään siltä pohjalta. Kuitenkin se melodia on siellä… Mistä ihmeestä ihminen nappaa sen melodian? Onko se olemassa tuolla ja sä vaan nappaat sen vai tekeekö sun pääsi sen?

Onko parhaat biisit vielä tekemättä?

– Se on sitten, kuka arvioi, mikä on paras. Onko paras, se minkä ihmiset tuntevat, mitä eniten soitetaan ja lauletaan, mikä on kansan suussa, vai se joka on juuri tehty tai tekemättä, joka on omasta mielestä hieno, minkä musiikkigenren mukaan se on hieno? Ainahan voi itse ajatella kehittyvänsä. Tällä hetkellä mua kiinnostaa sanojen ja sävelen yhteistekeminen siten, että se olisi aika lailla pienimuotoista, että siihen löytäisi jonkun semmoisen luonnollisen asian, että se ei olisi ikään kuin väkisin tehty.

Kelle haluaisit vielä tehdä?

– Mulla on nyt tekeillä yksi, jonka haluaisin, että Kari Tapio laulaisi. Häntä varten olen sen oikein miettinyt.

Entäs löytyykö suosikkeja nuoremmista laulajista?

– Seuraan kyllä aika paljon ja pystyisin tekemään ihan nuorillekin. Anna Abreu esimerkiksi on tosi lahjakas tyttö. Anssi Kelasta kyllä tykkään, hän on löytänyt hienon tavan esittää asioita.

Vaikka Fredi tykkääkin Kelan kerronnasta, hänen korvansa ei yleensä kestä suomen kielen vastaisia sanapainotuksia.

– Paljon menee läpi sellaista, mikä ei olis Kärjeltä mennyt! Ja aika luvattoman heikkoja laulajia meillä on nykyään, euroviisuissakin…

Suurempia tulevaisuuden suunnitelmia ei ole, mutta näistä hommistahan ei eläkkeelle jäädä. Biisinteko siis kiinnostaa Frediä edelleen ja ainakin seuraavaa Kivikasvojen kurssijuhlaa odotellaan…