Mysteerio, Author at Musiikintekijät

Sosiaalinen media on tärkeässä roolissa musiikin kulutuksessa

Julkaistu 18.7.2014

Laaja pohjoismainen kuluttajatutkimus selvitti digitaalisten sisältöjen käyttöä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Kyselytutkimukseen osallistui 4 000 vastaajaa näistä kustakin maasta.

Sosiaalinen media on noussut merkittäväksi osaksi musiikin kulutusta. Suomalaisista 15–25-vuotiaista 48 % jakaa linkkejä musiikkikappaleisiin sosiaalisessa mediassa. Koko väestön osalta luku on 30 %.

21 % suomalaista sanoo löytävänsä uutta kiinnostavaa musiikkia sosiaalisen median kautta ja 9 % kuuntelee jaettuja soittolistoja musiikkipalveluissa. Vastaajien mielestä suomalaista musiikkia löytyy hyvin myös digitaalisista palveluista. Vain 12 % pitää kotimaisen musiikin löytämistä hankalana musiikkipalveluista.

Kun verrataan muiden digitaalisten sisältöjen ja palvelujen käyttöä, musiikin kulutus ei ole vielä saavuttanut yhtä merkittävää jalansijaa Suomessa. 13 % suomalaista kertoo maksaneensa viimeisen 12 kuukauden aikana digitaalisessa muodossa olevasta musiikista.

Samaan aikaan 15 % kertoi ostaneensa päivittäistavaroita verkosta ja 25 % ostaneensa konserttilippuja verkosta. 40 % vastaajista kertoi käyttäneensä pankkipalveluja mobiililaitteilla ja 67 % katsoneensa TV-sisältöjä verkon kautta.

Kun tarkastellaan kaikkia sosiaalisen median palveluita, Suomen seuratuin artisti on Cheek.

Tutkimustulosten laajempi julkistus on syksyllä. Tutkimuksen avulla haettiin vastauksia mm. siihen, mitkä seikat vaikuttavat rahankäyttöön digitaalisissa palveluissa ja palvelujen käyttöönottoon, minkälaisia eroja Pohjoismaiden välillä on ja mistä ne johtuvat. Kuluttajilta kysyttiin erilaisten musiikkipalvelujen, videopalvelujen, laajakaistojen ja sosiaalisen median käytöstä, rahankäytöstä sekä asenteista.

Kyselytutkimus käynnisti tutkimusyhteistyön Teoston ja sen pohjoismaisten sisarjärjestöjen Kodan (Tanska) ja Tonon (Norja) kanssa. Tutkimuksen toteuttajana toimi Taloustutkimus Oy.

Yle ravitsee suomalaisen musiikin elinvoimaa – Ylen vastine Aku Toivosen kirjoitukseen

Julkaistu 7.7.2014

Ylen julkaisujohtaja Ismo Silvon vastine Elvisin toiminnanjohtaja Aku Toivosen kirjoitukseen Selvis-lehdessä 02/2014.

Elvis ry:n toiminnanjohtaja Aku Toivonen kirjoittaa tuohtuneena Ylen ohjelmatoiminnan ja suomalaisten musiikin tekijöiden suhteesta (Selvis 2/2014).

Erityisen ärtynyt hän on Ylen käyttämästä katalogimusiikista tv-ohjelmien yhteydessä. Hänen mielestään Yle pettää lupauksen kotimaisen kulttuurin tukemisesta.

Tuohtuneena kirjoittaessa tosiasiat usein unohtuvat. Todellisuus ja asioiden oikea laita katoavat intoilun alle, faktat vääristyvät ja menee mittakaavan taju. Näin on nyt käynyt valitettavasti Toivosellekin. Faktoja olisi voinut saada esimerkiksi Elviksen kattojärjestöltä Teostolta.

Aate, jota Toivonen ajaa – kotimaisen musiikkikulttuurin tukeminen – on hieno. Julkisen palvelun Yle ajaa sitä samaa.

Koko Ylen vuosittain saamasta julkisesta rahoituksesta 90 % menee kotimaisen kulttuurin ja sisällön tekemiseen ja sen jakeluun kaikkien saataville. Rahallisesti tämä on yli 400 M€. Viime vuosina Ylen panostus kotimaiseen kulttuuriin on kasvanut sekä absoluuttisena summana että suhteellisena osuutena Ylen kuluista. Yle taitaa tosiasiassa olla ainoa merkittävä kansallinen toimija, joka voi todistaa lisänneensä panostuksiaan kotimaiseen kulttuuriin viime vuosina. Sen toki teemme mielellämme ja tehtävämme mukaisesti.

Ja sitten musiikkipanostuksista. Nekin ovat kasvaneet. Vuodesta 2011 kuluvan vuoden 2014 sopimukseen verraten oikeusmaksut musiikin tekijöille ovat kasvaneet 2,1 M€. Kasvua maksuihin on kolmessa vuodessa tullut liki viidennes!

Toki luvussa on mukana ulkomaisille oikeuksien omistajille suoritetut maksut, mutta kasvu suomalaisille tekijöille on yhtä suuri. Erityisesti tällä kasvulla saadaan lisättyä radiokanavilla soitettua kotimaisen musiikin määrää niin, että kotimaista musiikkia soi kanavillamme tänä vuonna 2014 yhteensä noin 18 000 tuntia. Tämä on viimeisen tv-maksuvuoden 2012 tunteihin verrattuna noin 2000 tuntia enemmän. Eli soitamme nyt noin 5 tuntia enemmän suomalaista musiikkia joka päivä.

Toivosen ärtymyksen erityisenä kohteena on television katalogimusiikki. Ylelläkin on sopimus Epidemic Soundsin musiikin käytöstä tv-ohjelmien yhteydessä. Tämän sopimuksen arvo on jokseenkin sadasosa siitä, mitä Yle maksaa kotimaisille musiikin tekijöille, ja vain murto-osa siitä lisärahakakusta, jonka Yle on suomalaisille musiikin tekijöille viime vuosina kohdistanut. Mittakaavaltaan kyse ei siis ole lainkaan ”suomalaisen kulttuurin ulkoistamisesta” tai ”näivettämisestä” kuten Toivonen pelkää.

Katalogimusiikki on yksi nykymaailman keino musiikin käyttöön silloin, kun musiikki ei ole tv-ohjelmassa sisällöllisesti tai ilmaisullisesti merkittävässä roolissa, kuten useissa asia- ja ajankohtaisohjelmissa. Katalogimusiikilla ei tavoitella autenttisen musiikin syrjäyttämistä ohjelmissa, jossa musiikki on olennainen sisällön osa.

Valitettavasti suomalaiset musiikin tekijät eivät ole tuoneet tällaisia vaihtoehtoja mediayhtiöiden tarjolle. Voisivatko hekin kehittää uusia

ratkaisuja ja tuotteita?

Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Ylen ja musiikin tekijänoikeusjärjestöjen kesken on tällä hetkellä tulevaisuuteen katsova, uudenlaisia ratkaisuja etsivä yhteistekemisen henki. Molemmilla puolilla on tavoitteena suomalaisen musiikkikulttuurin elinvoima ja läsnäoleva rooli suomalaisten arjessa ja juhlassa. Ylellä ei ainakaan ole yhtään sellaista tulevaisuusskenaariota, jossa suomalaista musiikkia ajettaisiin alas.

Ismo Silvo

Julkaisujohtaja, Yle

Biisinikkarin peruskoulu – opas musiikintekijöille

Julkaistu 27.6.2014

Mitä on tekijänoikeuskorvaukset ja miten ne jakautuvat eri oikeudenomistajien kesken? Mitä tekee Teosto, tai entäpä Gramex? Mikä ihme on esitysilmoitus? Sormi menee suuhun viimeistään pohtiessa kustantamista ja tuottamista; mitä eroa niillä on?

Musiikintekijän perustieto on nyt päivitettynä yksissä kansissa!

Biisinikkarin peruskoulu ei pyri kaikenkattavuuteen, mutta sisältää musiikintekijälle suunnatun tietopaketin, jonka asiasisältö kuuluu jokaisen vähänkin vakavammin musiikin tekemiseen suhtautuvan perusoppimäärään. Oppaassa seurataan teosta sen syntyhetkestä tuotantoportaaseen ja edelleen teoksen esityksiin saakka. Tekijänoikeuskorvausten muodostuminen ja jakoperusteet ovat tietenkin hyvin esillä.

Siihen, miten hyvä biisi rakentuu, ei tässä yhteydessä puututa. Musiikki kun on niin monimuotoista, että edellä mainittuun ei voisi yksiselitteistä vastausta antaakaan. Yhden mielestä yksi on hyvää ja toisen mielestä toinen.

Tutustu oppaaseen!

Lauri Tähkän ”Kiivas ja kaunis” Tangomarkkinoiden sävellys- ja sanoituskilpailun voittajakappale

Julkaistu 25.6.2014

Kuva: Top Focus

Vuoden 2014 Tangon Sävellys- ja sanoituskilpailun voittajakappaleeksi on valittu muusikko ja lauluntekijä Lauri Tähkän säveltämä ja sanoittama tango ”Kiivas ja kaunis”. Kappaleen ensiesitys kuullaan itse tekijänsä esittämänä Yle Radio Suomessa maanantaina 30.6. klo 12:15.

Kappaleen ensimmäinen live-esitys nähdään Tangokuningatar Finaalissa Seinäjoen Tangomarkkinoilla lauantaina 12.7. (Ylen suorat lähetykset: TV1, Radio Suomi ja www.yle.fi/tangomarkkinat).

Tangon Sävellys- ja sanoituskilpailun tuomariston pj. Henri Kulmala perustelee Kiivas ja kaunis -voittotangoa: ”Tunnelmaltaan mukaansatempaava tango erottui omintakeisella sävelkulullaan, ja samalla nykypäivän kuulijakuntaa puhuttelevalla tekstillään. Yli kahden sadan tangon joukosta nousi selkeästi voittaja. Pyysimme tangon esittäjäksi Lauri Tähkää itseään, joka iloksemme suostui. Tähkän soundimaailma ja aikaisempi tuotanto lisää entisestään kierroksia biisin tunnelmaan.”

”Tämän vuoden tangosato edusti suureksi osaksi hyvää keskitasoa. Joukosta löytyi paljon hienoja kappaleita, jotka edustivat melko perinteistä linjaa. Tuomaristossa kiinnitimme huomiota nimenomaan omaperäisyyteen, uudenlaiseen näkökulmaan ja freesiin otteeseen. Kilpailumenestyksessä merkityksellistä on ottaa jatkossakin nämä seikat huomioon, jotta kappale nousee esiin suuresta kilpailutangojen määrästä,” Kulmala luonnehtii kilpailun tasoa ja tuomarointia.

Tänä vuonna 28. kerran järjestettävään kilpailuun osallistui yhteensä 206 uutta tangoa. Sävellys- ja sanoituskilpailun tavoitteena on löytää uusia tangosävellyksiä ja -tekstejä, edistää tangomusiikkia ja innostaa uusia tekijöitä tangon pariin.

Kilpailu on vuosien saatossa tuottanut monia tangohittejä, mm. Rannalla, Yön kuningatar, Mun aika mennä on, Rakastan rakastan rakastan, Taivas salamoi, Raju rakastaja, Lady like, Sua kaipaan ja monia muita. Kaikki voittajat vuosien varrelta: https://www.tangomarkkinat.fi/voittajakappaleet.html

Kilpailun järjestävät Seinäjoen Tangomarkkinat Oy ja Tango- ja Viihdemusiikin edistämisyhdistys ry.

TANGON SÄVELLYS- JA SANOITUSKILPAILUN TUOMARISTO 2014:

Martti Haapamäki, taiteellinen johtaja, Seinäjoen Tangomarkkinat

Jorma Hietamäki, musiikkipäällikkö, Yle Radio Suomi

Henri Kulmala, tuomariston pj, Auraviihde

Mika Toivanen, kapellimestari, Seinäjoen Tangomarkkinat

SEINÄJOEN TANGOMARKKINOIDEN 30-V. JUHLAVUODEN SUURTAPAHTUMA 9. – 13.7.2014

Kosminen nauttii pieniin hetkiin paneutumisesta

Julkaistu 25.6.2014

American Vagabondin musiikintekoprosessia Kosminen kuvaa intensiiviseksi.

– Aihe oli kipeä, joten tilanne oli emotionaalisesti haastava. Tuntui erityisen tärkeältä hakea musiikkiin oikea sävy. Koko prosessin jälkeen tuntuu huikealta, että kaikki uurastus on jollain tapaa tullut läpi ja huomattu. Olen todella otettu Harpa-ehdokkuudesta.

Kosmisen mukaan yhteys American Vagabondin ohjaajaan Susanna Helkeen syntyi helposti.

– Susanna on tarkkakorvainen ja tunnistaa pieniä sävyjä. Minun on helppo heitellä projektin alussa erilaisia demoja läjittäin. On hienoa poimia olennaisia elementtejä ja teemoja yhdessä ohjaajan kanssa. Hänen visiotaanhan elokuvassa ollaan kuitenkin toteuttamassa. Susanna tiesi tarkkaan, mitä hän oli musiikilla hakemassa. Hän sai musiikistani olennaisen ulos, sanoo Kosminen ja kehuu myös Jadesoturin ohjanneen AJ Annilan kanssa tehtyä yhteistyötä.

Kosmisen mielestä elokuva on yksi upeimmista taidemuodoista.

– Elokuvamusiikkia tehdessä kokee olevansa eri tavalla osa isompaa kokonaisuutta kuin esimerkiksi perinteistä äänilevyä tehdessä.

Kerronnallista soundia

Elokuvamusiikki on kiehtonut Kosmista aina, ja hän muistaa fiilistelleensä elokuvien soundtrack-levyjä jo pienenä.

– Muistan ajatelleeni, että sound-trackeissä on aina enemmän fiilistä kuin muissa levyissä. En tuolloin tiedostanut, että usein leffamusassa katsojaa johdatellaan ja viedään tiettyyn tunnelmaan tarkoituksella. Taisin erityisesti lapsena diggailla todella imeliä hollywoodscoreja.

Kosmisen pääasialliseen musiikilliseen toimenkuvaan kuuluvat tuottaminen ja studiotyöskentely, oman musiikin teko sekä konsertointi muutamissa vakioprojekteissa, joita ovat Múm, Hauschka ja Kimmo Pohjonen. Kosminen uskoo, että hänen musiikissaan on yleensäkin mukana jokin visuaalinen aspekti, joka korostuu instrumentaaliprojekteissa ja -sävellyksissä.

– On luontevaa jatkumoa siirtää sama maailma elokuvaan. Tai ehkä homma toimii pikemminkin toisinpäin. Olen luultavasti aina hakenut musiikinteossa ja tuottamissani projekteissa mielikuvitusta ja mielikuvia herättelevää sointia ja jonkinlaista kerronnallista soundia.

Kosminen toteaa, että elokuvamusiikin säveltäminen eroaa usein selvästi perinteisen biisin säveltämisestä.

– Elokuvamusiikin kesto ja dramaturgia ovat alisteisia tarinalle. Elokuvaa säveltäessä kohtaa monia sellaisia haasteita, joita normaalissa biisinteossa ei ole. Nautin tosi paljon pieniin hetkiin ja nyansseihin paneutumisesta, oikean tunnelman jatkuvasta etsimisestä sekä siitä hetkestä, kun tuo tunnelma lopulta tavoitetaan.

Oma tyyli avannut uusia ovia

Kosminen kertoo hakeneensa 2000-luvun alkupuoliskolta lähtien omaa soundia musiikillisen monipuolisuuden kustannuksella.

– Musiikkini voisi määritellä elektronisen ja taidemusiikin estetiikan, popin, folkin ja orgaanisten soittimien fuusioksi. Mitä enemmän olen keskittynyt kehittämään omaa tyyliä ja näkemystä, sitä enemmän tämä on suureksi ilokseni avannut uusia ovia ja yhteistyömahdollisuuksia. Toisaalta olen oppinut soveltamaan omaa juttuani moneen eri yhteyteen.

– Toistaiseksi kaikki työskentelyni elokuvan parissa on juontanut juurensa siitä, että ohjaaja on ollut kiinnostunut juuri tietystä tyylistä. Hän on ottanut yhteyttä minuun joko muiden projektieni tai kollegan suosittelun perusteella.

Kosminen tekisi mielellään lisää elokuvamusiikkia.

– Muut musiikkiprojektini ovat toistaiseksi vieneet lähes kaiken aikani, joten en ole aktiivisesti etsinyt elokuvan parista töitä. En myöskään omaa sellaista monipuolisuutta kuin elokuvasäveltäjät perinteisessä mielessä omaavat. Toivoisin tietysti, että jatkossakin juuri minun oma soundini ja tyylini toisi lisää mahdollisuuksia.

Kosmisen mielestä hyvä elokuvamusiikki on luonnollinen ja pakoton osa kertomusta. Toisinaan hyvä elokuvamusiikki on sellaista, jota tuskin huomaa, ja toisinaan musiikki voi lähteä kuljettamaan katsojaa.

– Ihailen niin äänisuunnittelun kaltaisena näyttäytyvää minimalismia kuin tyylikkäästi toteutettua tunteita paisuttelevaa sinfonista paahtoakin.

– Jonny Greenwoodin Mestari ja There will be blood ovat täydellistä elokuvamusiikkia. Näiden leffojen musiikki on sekä minimalistista että lyyristä, pakahduttavan upeaa ja todella persoonallista. Olen aina diggaillut tosi paljon myös Wes Andersonin leffojen soundtrackeja. Hänen elokuviensa musiikkivalinnoille on ominaista leikkisyys, karaktäärisyys ja sympaattinen hullunkurisuus. Tarantinomaisen nerokasta biisien kierrätystä kauneimmillaan.

Elokuvasäveltäjä on genrejen kameleontti

Julkaistu 25.6.2014

– Miellän itseni enemmän käsityöläiseksi kuin taiteilijaksi. Nautin suuresti haasteista, joissa joudun selviytymään ja olemaan luova annettujen parametrien puitteissa. Mielestäni minulla on enemmän annettavaa osana projektia kuin vaikkapa itsenäisenä konserttimusiikin kirjoittajana, Levanto sanoo.

Elokuvamusiikin lisäksi hän tekee tilauksesta sovituksia lähinnä orkestereille ja big bandeille sekä kirjoittaa pop-kappaleita Aasian markkinoille jpop ja kpop -genreissä. Lisäksi hän soittaa silloin tällöin pianoa keikoilla.

Levanto on kirjoittanut scoremusiikkia niin isolle sinfoniaorkesterille, kamarikokoonpanoille, jazzyhtyeelle kuin funk-tyyliselle bändille torvisektioineen.

– Elokuvaprojektien kautta olen saanut korvaamatonta kokemusta orkesterikirjoittamisesta. Se taitaakin olla nykyään jonkinasteinen spesialiteettini alalla. Konserttimusiikkia kirjoittaessa yhden teoksen tekemiseen saattaa kulua jopa vuosia, mutta elokuvamusiikkia täytyy tehdä paljon nopeammalla tahdilla.

Musiikki syventää kerrontaa

Elokuvassa musiikin tulee antaa tilaa kuvalle.

– Jos elokuvamusiikki on yhtä täyteen kirjoitettu kuin konserttimusiikki, kuva menee niin sanotusti tukkoon. Musiikki vie liikaa kuulijan huomiota eikä tämä pysty vastaanottamaan korvillaan ja silmillään sellaista määrää informaatiota. Ensimmäisiä projekteja tehdessäni lähes poikkeuksetta ohjaajien kommenttina oli: ”liikaa tavaraa”. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä piti täysin paikkansa, en vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt musiikin määrää suhteessa kuvaan.

Sopivan informaatiomäärän löytäminen on aina oma haasteensa.

– Toisessa ääripäässä musiikki on tylsää ja mitäänsanomatonta, mikäli musiikki on perusteettomasti liian paljasta. Lisäksi pitää kiinnittää huomiota kontrapunktiin elokuvan dialogin kanssa. Varsinkin voice over -dialogia pitää varoa. Elokuvamusiikki on epäonnistunutta, jos katsoja ei saa puheesta selvää musiikin takia. Riippumatta siitä miten hyvää musiikki olisi itsessään.

Elokuvamusiikilla on monia rooleja. Levanto toteaa, että ilmeisimmillään musiikki vain boostaa kuvassa näkyvää tunnetta. Musiikilla on kuitenkin myös mahdollisuus vihjata asioita, joita kuvassa ei muuten tuoda esiin.

– Jos henkilöiden hyväntuulisen keskustelun alle esimerkiksi lisää hieman pahaenteistä musiikkia, antaa se ymmärtää ettei toinen keskustelijoista olekaan vilpitön. Musiikilla on paljon tällaisia mahdollisuuksia kerronnan syventämiseen.

Yksi elokuvamusiikin keskeisistä tehtävistä on kokonaisuuden rakenteellinen jäsentäminen.

– Jos samoja motiiveja tai teemoja käytetään eri puolilla elokuvaa, niillä saadaan parhaimmillaan luotua ehjä kokonaisuus. Jos taas musiikki on siellä täällä olevia sekalaisia katalogimusiikin pätkiä, jää kokonaisuus rakenteellisesti täysin levälleen. Myös elokuvan instrumentaatio ja sävellys luovat sille ominaisen, toivottavasti uniikin, yleissoundin.

– Elokuvan värimäärittelyssä päätetään mikä on elokuvan yleinen värisävy, onko se ristoräppääjämäisen kirkas ja räikeä, modernin poliisisarjan siniharmaa vai joku muu. Hyvä elokuvamusiikki luo elokuvalle ehjän tunnelman, joka tekee kyseisestä elokuvasta uniikin sävyltään.

Kliseiden välttelyä

Elokuvankatsojat ovat aiemmasta kokemuksesta tottuneet reagoimaan tietynlaiseen musiikkiin määrätyllä tavalla.

– Elokuvamusiikissa pelataan tällä asialla paljon. On turvallista ja helppoa lypsää näitä reaktioita tutuilla keinoilla, koska epäonnistumisen vaara on tällöin pienin. Lisäksi usein tuottajat ja ohjaajat eivät tunne musiikkia juurikaan ja heillä saattaa olla musiikista hyvin pinnallinen käsitys. Säveltäjän velvollisuus on viime kädessä tehdä sellaista musiikkia, jota pomot tilaavat. Nämä syyt voivat löytyä taustalta, jos elokuvan musiikki kuulostaa kliseiseltä.

Levannon mukaan esimerkiksi actionelokuvissa ei välttämättä haeta kovin persoonallista tyyliä. Musiikista halutaan tehdä vaikuttavaa massiivisuudella.

– Suuri joukko ihmisiä rakastaa tällaistakin musiikkia vilpittömästi. Nämä ovat aina makuasioita. Omasta mielestäni taitava säveltäjä kuitenkin kykenee pelaamaan samoilla reaktioilla ja tunnetiloilla, mutta tekemään ne omannäköisellään tavalla ilmeisiä kliseitä väistellen. Itsekin koitan jatkuvasti hakea edes jonkinlaista persoonallista särmää omiin scoreihini ja välttää kuulostamasta liikaa joltakulta esikuvalta. Onnistumiseni jäänee toisten määriteltäväksi.

Verkostoituminen tuo töitä

Levannon mukaan elokuvasäveltämisessäkin avain töiden saamiseen on henkilökohtainen verkostoituminen.

– Tämä on useita vuosia kestävä projekti. Alku on hankala, koska on suoraan sanoen turhaa lähetellä cd:itä tuotantoyhtiöihin. Ei niitä kukaan kuuntele. Säveltäjät valitaan ihmisistä, jotka ohjaaja ja tuottaja tuntevat henkilökohtaisesti.

– Homma helpottuu, kun on jo tehnyt joitain projekteja ja alan ihmisillä on sinusta jokin referenssi. Itse aloitin tekemällä musiikin harjoitustöihin, joita muutamat ohjaajaopiskelijat tekivät elokuvakoulussa. Tämä oli oiva tilaisuus mokailla ja eksperimentoida, koska kukaan projektissa ei ollut vielä oikein selvillä siitä, miten hommia tehdään.

Levannon mukaan on epärealistista olettaa, että pitkä teatterielokuva olisi elokuvasäveltäjäksi aikovan ensimmäinen työ.

– Ellei sitten kuulu Philip Glass -tyyliseen säveltäjäkaartiin. Heillä on joku elokuvamaailman ulkopuolinen etabloitunut soundi, joka halutaan mukaan johonkin elokuvaan. Muuten voi olla viisainta etsiytyä tekemään dokumentteja ja lyhytelokuvia. Itse tein varmaan viitisentoista lyhytleffaa ja dokumenttia ennen ensimmäistä pitkää elokuvascorea.

Levannon mukaan entistä useampi suomalaissäveltäjä on kiinnostunut elokuvamusiikin tekemisestä. Erityisesti monet nuoret ovat kiinnostuneet alasta. Suomessa ei ole pelkästään elokuvamusiikkiin suuntautunutta koulua.

– Näin pienillä markkinoilla se ei ehkä olisi järkevääkään. Maailmalla on useita opinahjoja, joissa on eri pituisia elokuvasävellysopintolinjoja. Itse valmistuin Sibelius-Akatemiasta jazz-osastolta pianistiksi, joskin koko opiskeluajan tein myös sävellyksen- ja orkestroinnin opintoja perusteellisesti. Alan käytäntöjä ja estetiikkaa olen oppinut projektien myötä.

Budjetit laskeneet

Levannon kokemuksen mukaan elokuvasäveltäjän on erittäin haastavaa päästä laajentamaan toimintaansa ulkomaille. Hän kertoo koettaneensa vuosia verkostoitua eurooppalaisten tekijöiden kanssa, mutta heikoin tuloksin.

– EU-rahoilla tuettuja elokuvahankkeita tehdään Euroopassa paljon. Usein projektit menevät kuitenkin niin, että suomalaisessa elokuvassa musiikista ja muusta äänityöstä vastaavat ulkomaalaiset tekijät. Toisin päin asia on mutkikkaampi. Yle ja Elokuvasäätiö ovat nihkeitä tukemaan projektia, jolla ei ole Suomen tai suomalaisen kulttuurin kanssa mitään tekemistä.

– Jos vaikka saksalainen ohjaaja tarjoaa säveltäjän paikkaa suomalaiselle, on suomalaisen tuotantoyhtiön vaikeaa saada täältä säveltäjän musiikkibudjettia kattavaa rahoitusta. Elokuva-ala on kuitenkin viimeisen viidenkin vuoden aikana muuttunut voimakkaasti. Tuottajilla on jatkuvasti enemmän ja enemmän kansainvälisiä kytköksiä ja yhteistyöhankkeita.

Elokuvia tehdään Suomessa digitaalisen kuvauksen ja levityksen ansiosta enemmän kuin koskaan. Budjetit ovat kuitenkin laskeneet.

– Elokuvasäveltämisellä ei pääse varsinaisesti rikastumaan. En tunne oikeastaan ketään kollegaakaan, joka tekisi vain ja ainoastaan pitkiä elokuvia työkseen. Tv-puolella on tarjolla muita töitä. Toisaalta viimeaikainen katalogimusiikin käytön lisääntyminen ei povaa alalle kovin ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Elokuvamusiikintekoon ei ole Suomessa erityisiä apurahoja.

– Toki voi hakea esimerkiksi partituurimusiikin tilaussävellystukea, jos kyseessä on orkesteriscore. Vaara apurahoissa olisi, että tuotantoyhtiöt sälyttäisivät liikaa musiikkibudjettia apurahan varaan tai olettaisivat säveltäjän itse hoitavan oman rahoituksensa. Parempi olisi, jos tuotantoyhtiöt yksinkertaisesti budjetoisivat musiikkiin elokuvan kokonaisbudjetista prosentuaalisesti hieman enemmän.

Hollywoodissa musiikkiin budjetoidaan noin neljä prosenttia elokuvan budjetista. Suomalaisissa elokuvissa budjetti on usein yksi-kaksi prosenttia tai alle yhden.

– Tällä hetkellä säveltäjälle yleensä ilmoitetaan olemassa oleva budjetti kuin taivaasta annettuna. Oletetaan että budjetilla voidaan sitten toteuttaa melkein mitä tahansa. Tilanne on sama kuin silloin, jos sinulla on autokauppaan mennessäsi rahaa Ladaan ja haluat Porschen. Kun kauppias sanoo ettei onnistu, toteat että onpa huono autokauppias.

– Järkevintä olisi jutella säveltäjän kanssa jo esituotantovaiheessa ja pyytää kustannussuunitelmia. Tällöin budjetin laatijoillekin muodostuisi realistinen kuva siitä, mitä musiikin tekeminen maksaa.

www.pessilevanto.com

Lauluissani olen vapaa

Julkaistu 25.6.2014

Isotalolta (s. 1983) on tähän mennessä julkaistu albumit Jollet rakasta (2010), PS. Maj’lle (2011) ja Näin minusta tuli ihminen (2014). Yli genrerajojen kurkottavan poplaulelman lisäksi hän on säveltänyt musiikkia lukuisille teatterilavoille, ja viimeisimpänä Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektin 15-vuotisjuhlanäyttelyyn Vantaan Taidemuseoon. Tämän tiimoilta on työn alla levy sekä valokuvaa, musiikkia ja tanssia yhdistävä näyttämöteos Espoon Kaupunginteatteriin.

Poikkitaiteellisuus on kiinnostanut Isotaloa aina, eikä hänen omakaan itseilmaisunsa rajoitu pelkästään musiikkiin. Lukioikäiseksi asti hän nimittäin haaveili tanssijan ammatista, ja käy tunneilla ahkerasti edelleen.

– Tanssiessa on mahdollista ikään kuin unohtua olemaan, antautua virran vietäväksi, ja se on tila, jonka musiikkia tehdessäkin parhaimmillaan tavoittaa, hän sanoo.

Liian lähellä

Musiikki on kuulunut Suvi Isotalon elämään aina. Lastentarhanopettajana työskennelleen äidin innoittamana kotona laulettiin paljon yhdessä. Aikoinaan Isotalo soitti muutaman vuoden myös selloa, mutta jo varhain pääinstrumentiksi valikoitui piano.

– Pitkäaikaisin opettajani oli Teija Tuupainen, joka oli ihana tyyppi ja klassisesta taustastaan huolimatta sopivasti hörhö. Sain värittää nuottini eri väreillä sen mukaan, minkä väristä musiikki mielestäni oli.

Opettajan hoteissa musiikin tekemisen ilo syveni entisestään.

– Mullahan oli jo valmiiksi aika vapautunut suhde soittamiseen. Teijalta opin soittamisen perustekniikan, ja yhdessä kävimme paljon myös konserteissa. Hän kannusti omien kappaleiden tekoon, muttei puuttunut asiaan sen kummemmin.

Pienestä asti Isotalo oli mukana musikaaleissa ja proggismaailmassa, ja lukioon mennessä näyttelijähaaveet olivat täyttäneet myös disco- ja showtanssia harrastaneen tytön pään.

– Kun Kallion lukiossa olimme viikkoja hautautuneina johonkin proggikseen, ajattelin, etten halua mitään muuta ikinä.

Ja vaikka musiikin tekeminen kulki mukana koko ajan, ei Isotalo vielä Oriveden Opiston musiikkilinjalle mennessäänkään ajatellut, että musiikista voisi tulla ammatti.

– Se oli kai liian lähellä. Se tuntui omalta tilalta, jota halusi suojella.

Oriveden Opiston jälkeen Isotalo päätyi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolle nimenomaan poikkitaiteellisista syistä ja moniarvoisen ilmapiirin vuoksi.

– Tosin täytyy myöntää, että konkreettisia asioita, kuten opinnoissa etenemistä enemmän kiinnostivat mielensisäiset prosessit ja omien kappaleiden sekä teatterimusiikin tekeminen. Koko opiskeluajan myös opetin kuubalaisia tansseja ja tanssin itsekin.

Sibelius-Akatemiasta Isotalo valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2010, ja samana vuonna ilmestyi hänen esikoisalbuminsa Jollet rakasta.

– Ruosteenkeltainen, Isotalo vastaa, kun häntä pyytää kuvailemaan levyä lyhyesti.

Valoa ja varjoa

Biisimateriaali esikoislevylle oli syntynyt opiskeluvuosien kuluessa. Isotalo esitti kappaleitaan keikoilla, ja erään kerran kuuntelemassa oli myös Matti Johannes Koivu, joka innostui ajatuksesta tuottaa levy.

– Se oli hienoa. Matti ymmärsi laulujeni idean ja antoi musiikilleni kehykset.

Jollet rakasta on minimalistisesti toteutettu, nostalginen albumi, jonka pianovetoisissa balladeissa soi jopa saha. Jutusteleva laulutyyli niiaa Dave Lindholmin suuntaan, ja Daven Isotalo mainitseekin suureksi vaikuttajakseen nimenomaan tekstien osalta.

– Daven tuotanto rohkaisi minua ei-kontrolloituun kieleen. Puhuminen on mulle ylipäätään äärimmäisen tärkeää. Koen itseni enemmän puhujaksi kuin kirjoittajaksi.

Isotalo ja Koivu tekivät levyn valmiiksi, ja etsivät sille sitten julkaisijan. Sopimus Sound of Finlandin kanssa solmittiin nopeasti, ja vasta levyn ilmestyttyä ehti tajuta, mitä oikeastaan oli edes tapahtunut.

– Olihan se myös outoa. Jokin niin sisäinen ja intiimi oli nyt muiden määriteltävissä.

Kakkosalbumi PS. Maj’lle ilmestyi jo seuraavana vuonna, ja nyt tuottajaksi astui Timo Kämäräinen, joka ensimmäisellä levyllä oli soittanut lähinnä vähän kitaraa.

– Koska olemme kumppaneita, ja Timon muusikon ura on niin paljon omaani pidempi, tuntui tärkeältä tehdä ensimmäinen levy mahdollisimman irti hänestä. Totta kai hän oli rinnalla tukena, mutta ei tyrkyttänyt itseään aktiivisesti mukaan.

Kämäräisen lisäksi kakkoslevyn parissa hääräsi Kämäräisen tavoin livekokoonpanoon alusta asti kuulunut rumpali Olli Krogerus.

– Olin tehnyt demot itse jo pitkälle, bändiarritkin valmiiksi. Sitten annoin biisit Timon käsiin.

Albumista tuli edeltäjäänsä synteettisempi ja sovituksiltaan runsaampi. Temaattisesti PS. Maj’lle liikkuu alitajunnan tummissa vesissä aiheinaan mm. irrationaaliset pelot. Jos Isotalo kuvaa pääasiassa rakkaussuhteita käsittelevää debyyttiään oranssin väriseksi, niin kakkonen on hänen mielikuvissaan kylmänsininen.

– Ja vaikka tälläkin albumilla on hyvinkin eri tyylisiä kappaleita, kyseessä on kuitenkin kokonaisuus. Kyse on jälkisanoista, lähettämättä jääneistä kirjeistä, asioista joita on vaikea ilmaista.

Tummien sävyjen lisäksi mukana on myös toivoa. Valon ja varjon vaihtelu toistuu useissa kappaleissa.

– Ahdistus on yksi vanhimmista ystävistäni, Isotalo sanoo.

Yhden moninaisuus

Kolmas levy Näin minusta tuli ihminen poikkeaa aiemmista jo tekoprosessiltaan. Kahdelle ensimmäiselle materiaali oli ollut valmiina ennen ensimmäisenkään julkaisua, mutta kolmannen kappaleet syntyivät intensiivisesti yhden kesän aikana.

– Kun biisit olivat läjässä, huomasin, että käsissäni oli kokoelma fragmentteja, jotka tutkivat ihmisenä olemisen eri puolia.

Isotalo kertoo pohtineensa paljon identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja etenkin elämässä jatkuvasti läsnä olevaa ambivalenssia.

– Eräs tuttavani sanoi ettei tuo ketään kiinnosta, hän nauraa.

– Mutta minulle tämäntyyppinen lähestymistapa on ainoa mahdollinen. Ajattelen levyjäni ensisijaisesti niiden teemojen kautta.

Kun Isotalo oli tapansa mukaan tehnyt biisit ja bändidemot valmiiksi, hän yhtäkkiä kyllästyi kappaleidensa itseään toistavaan eteerisyyteen.

– Sanoin Timolle ja Ollille että tehkää mitä tahansa, mitä keksitte. Ollikin osallistui sovituksiin enemmän kuin aiemmin, ja vain muutama biisi jäi alkuperäisten demojen maailmoihin.

Näin minusta tuli ihminen -levystä tuli moniääninen kokonaisuus, jolla soivat kasarihenkiset diskobiitit ja kitarat. Värimaailmakin on Isotalon mielessä muuttunut kirjavaksi. Mystisyyttä ja kaihoa löytyy silti edelleen.

Levy-yhtiötään Isotalo kiittää siitä, että on saanut vapaat kädet ja täyden luoton musiikkinsa tekemiseen. Hän on myös halunnut pitää työryhmän aina ajan tasalla, ja joka levyn myötä järjestänyt kotonaan kuuntelusession levy-yhtiön edustajille ja muille asianosaisille.

– Olen laittanut ruokaa ja tarjonnut viiniä ja etenkin juonut sitä itse, jotta uskaltaisin istua pianon ääreen. Sitten olen soittanut biisit läpi ja muut ovat tehneet muistiinpanoja. Tämän jälkeen on keskusteltu ja päätetty, mitkä kappaleet pääsevät mukaan levylle.

Niinkin on käynyt, että joku oma suosikki on pudonnut pois.

– Mutta jälkeen päin ratkaisut ovat tuntuneet aivan oikeilta.

Kun Isotalo tekee musiikkia, yksinäisyys ja yhteisöllisyys vaihtelevat – aivan kuten ne vaihtelevat kappaleiden teemoissakin.

– Sävellysvaihe on yksityinen hetki, oma taikapiirinsä, johon muilla ei ole asiaa. Mutta biisin jatkotyöstämisessä tarvitsen muiden näkökulmia, ja ylipäätään yhdessä tekeminen on minulle elinehto.

Kohti hyväksyvää katsetta

Oman musiikin lisäksi Isotalo on säveltänyt paljon näyttämömusiikkia. Ero näiden välillä on luonnollisesti suuri.

– Omia biisejä kirjoittaessa on vaistonvaraisessa ja kontrolloimattomassa tilassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään ulkoa päin määriteltyä. Valmiiseen tekstiin ja kontekstiin sävellettäessä tilanne on tietenkin toinen.

Toisaalta teatterimusiikin maailmassa on vapaa popmusiikille tyypillisestä genreajattelusta.

– Teatterissa kaikella musiikilla on itseisarvo. Oleellista on vain se, mikä musiikki palvelee tarkoitusta parhaiten. Esimerkiksi Kuopion kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmää varten kuuntelin paljon noisea ja trancea, joista etsin ideoita näytelmän ankaran maailman kuvaamiseen.

Lokerointi ylipäätään on asia, jota Isotalo vierastaa, ja jota hän on paljon myös pohtinut.

– Musiikissa, jos missä, on mahdollisuus päästä lähelle ihmisyyttä, joka ei alistu pintapuoliseen määrittelyyn. Toisaalta musiikkibisnes pelaa ennen kaikkea kärjistetyillä kuvastoilla. Tämä ristiriita kalvaa ajoittain. Ihminen toimii usein hylkäämisen pelon ja miellyttämisen tarpeen armoilla, ja peilaa itseään toisten ihmisten katseen kautta.

– Mutta jatkuvasti toisia aistiessaan katoaa itse.

Katseen kohteena olemisesta on kyse myös Miina Savolaisen tunnetuksi tekemässä Maailman ihanin tyttö -projektissa, jossa lastenkodissa kasvaneet tytöt ovat saaneet määritellä heihin kohdistuvat katseet uudestaan voimauttavan valokuvan keinoin. Projektin 15-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä kantaesitettiin valokuvien inspiroima konsertti, johon Susanna Haavisto oli kirjoittanut tekstit ja Suvi Isotalo säveltänyt musiikin.

– Olen tehnyt Susannan kanssa yhteistyötä aiemminkin, ja viime syksynä hän pyysi mut mukaan. Susanna oli saanut idean jo vuosia sitten nähtyään valokuvista kootun kirjan. Hän oli vaikuttunut kuvista ja ottanut yhteyttä Miinaan ja Miinakin innostui ideasta, mutta ajatus jäi vuosiksi muiden töiden jalkoihin.

Juhlanäyttelyn myötä suunnitelmasta tuli vihdoin totta. Triokokoonpanossa esiintyi Isotalon ja Haaviston lisäksi sellisti Lea Pekkala, ja konserteissa oli paikalla myös suurin osa valokuvien tytöistä.

– Kokemus oli unohtumaton.

Maailman ihanin tyttö -näyttämöversion lisäksi Haavistolla ja Isotalolla on toinenkin yhteinen projekti, kiertävä laulunäytelmä Tyttö joka etsi aurinkoa, joka kertoo hyökyaallon myötä pinnalle nousevasta, meren pohjalla asuneesta tytöstä. Tarina syntyi Intiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen, kun naiset alkoivat kertoa tarinaa Tsunamika-tytöstä lohdutuksena paljon menettäneille.

Näytelmän ensi-ita oli Suomenlinnassa, ja sitä ollaan viemässä myös Intiaan.

– Tyttöaihe on toistunut monissa projekteissa, vaikka en ole tietoisesti hakeutunutkaan tyttö- tai naisteemaisten juttujen pariin. Ylipäätään lasten maailma on syvästi liikuttava, ja pitää sisällään kaiken oleellisen. Monissa lauluissanikin on kertojana on lapsi.

Tyyppi alkoi tanssia

Toki Suvi Isotalolla on niitäkin hetkiä, jolloin musiikin tekeminen ei luonnistu, tai luovaan työhön liittyvät merkitykset ovat kaikesta huolimatta hakusessa. Silloin hän lukee kirjoja, tapaa ystäviä – ja tietenkin tanssii. Tätä nykyä hän käy dance hall reggae- ja house-tunneilla. Hän puhuu toisesta asiasta, johon nykyihminen kategorioiden lisäksi helposti kasvaa:

– Eroon omasta fyysisyydestä. Omasta ruumiista voi tulla jopa vihollinen, vaikka sen pitäisi olla ilon ja elämänvoiman lähde.

Uusimman levyn nimikappaleessa ja avausraidassa Näin minusta tuli ihminen on kyse juuri tämän ilon löytämisestä.

– Siinä palataan ikään kuin alkuun, johonkin varhaiseen tilaan, joka on täynnä olemassaolon riemua olosuhteista huolimatta, uteliaisuutta ilman epävarmuuksia ja häpeää.

Laulussa kertoja nimeää kehonsa osa osalta, ja jalkapohjiin päästyään alkaa tanssia.

– Itseään pitää rakastaa. Tunnen myötätuntoa kaikkia lajitovereitani kohtaan. Ihmisen osa ei ole helppo.

Haastattelun lopuksi puhe kääntyy autolla ajamiseen, sillä Isotalo on tullut haastatteluun suoraan autokoulusta. Hän meni sinne käytännön syistä keikkamatkojen takia ja odottaa innolla sitä, että pääsee ajelemaan kesä-Suomea ristiin rastiin.

– Ja että mitä musiikkia autossa sitten kuuntelen.

Teosto-palkittu Risto Ylihärsilä ilmaisee soundeilla

Julkaistu 25.6.2014

Tämän vuoden Teosto-palkinto on yksi osoitus siitä, että Ylihärsilä nauttii suurta arvostusta niin indie-artistina kuin kriitikkojen piirissä.

Kuopiossa syntynyt Risto Ylihärsilä, 38, aloitti uransa rivimuusikkona Kuopiossa. Rumpalina ja kosketinsoittajana toiminut monitoimimies muutti kuitenkin pian Tampereelle pois synnyinkaupunkinsa ahdistavaksi käyneistä ympyröistä. Risto-yhtye syntyi tarpeesta toteuttaa omaa visiota täydellisestä popsoundista.

– Minun on hyvin vaikea selittää visioitani muille. Tämä pakotti minut tekemään omia biisejä. Niissä saan luoda sellaisen soundimaailman, joka soi päässäni.

Palkinnon arvoa lisää se, että se myönnettiin yksin Ylihärsilälle – näin on tapahtunut vain kahdesti aiemmin Teosto-palkinnon yksitoistavuotisessa historiassa. Teoston palkintoraatiin kuuluneet Taideyliopiston hallituksen puheenjohtaja Saku Mantere, Yleisradion toimitusjohtaja Lauri Kivinen ja viime vuonna Teosto-palkinnon saanut Anna Eriksson luonnehtivat Ylihärsilän taidetta Risto-yhtyeen levyllä II näin: ”Pidimme ohjenuoranamme Teosto-palkinnon kriteerejä eli rohkeutta, omaperäisyyttä ja innovatiivisuutta ja niitä Risto Ylihärsilän teokset ilmentävät. Ne eivät lohduta eivätkä viihdytä, mutta paljastavat oivaltavasti sen, mikä on läsnä tässä ajassa ja myös haastavat kohtaamaan ankaran ja ahdistavan todellisuuden”.

Tabuja ei ole

Ylihärsilä tarttuu lauluissaan rohkeasti vaikeisiin asioihin kuten mielenterveysongelmat, syrjäytyminen ja vanheneminen. Siviilissä syrjäänvetäytyvä taiteilija on tarkkailija, jonka laulut kommentoivat maailmaa yleensä altavastaajan vinkkelistä. Tekstit eivät kuitenkaan tuomitse tai saarnaa. Aina kuulija ei pysty erottamaan mustaa huumoria vakavuudesta. Hiljaisen verkkaan puhuva Ylihärsilä on suorapuheinen myös Teosto-palkinnon merkityksestä itselleen.

– Jo palkintoehdokkuus oli tietysti iso juttu, mutta taloudellisesti tämä oli pelastushetki meidän perheelle. Levyn myötä tulleiden keikkojen myötä ajattelin, että jos en yhtään törsää tänä vuonna niin pääsen jaloilleni vuoden loppuun mennessä. Palkintorahoilla saatiin tilanne normalisoitua ja päästiin ulos perintätoimisto- ja ulosottokierteestä. Sieltä on aika hankala päästä pois kun rästiin jääneiden laskujen maksaminen on aina kalliimpaa.

Palkinto myönnettiin Ylihärsilän sanoituksista ja sävellyksistä levyllä II, joka on Risto-yhtyeen neljäs. Levyn nimi kuvastaa tekijänsä mukaan ”jonkin uuden alkua”. Alkuaikojen räyhäkkyys on vaihtunut vakavampiin sävyihin. Punaisena lankana voi pitää kuitenkin Ylihärsilän mieltymystä koneiden käyttöön sekä tapaa tarttua vaikeisiin aiheisiin. Tekijä kertoo kuinka Lou Reedin selkeätajuinen poplyriikka oli yksi herättäjistä, joka sysäsi tekemään omia biisejä. Suomenkielisiä vaikuttajia oli jo sitä ennen ollut useita. Lapsuudestaan Ylihärsilä muistaa kolme tärkeää biisiä, joita kuunteli toistuvasti: Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset, Tuomari Nurmion Valo yössä ja Hurriganesin Hot Weels (säv. Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen, san. Richard Stanley).

– En silloin miettinyt, että tätä haluaisin tehdä, mutta ne oli niitä aikoja jolloin musiikin pystyi kokemaan kokonaisvaltaisesti. Tuntui uskomattomalta olla sen musiikin keskellä. Myös Gösta Sundqvist on ollut tärkeä ja kai se Juicekin on siellä vaikuttanut vaikken sitä heti myönnä. Tulihan sitä kuunneltua penskana paljon. Eino Leinon Helkavirsiä oli hieno silmien avaaja.

Biisit kypsyvät kauan

Yhtymäkohdat Sundqvistiin ja Peitsamoon ovat ilmeiset. Kari Peitsamon kanssa yhteistyö konkretisoitui Ylihärsilän tuottaessa Peitsamon ”The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ” -levyn vuonna 2007. Taustalla soitti Risto-yhtye. Vaikka Ylihärsilä onkin tehnyt niin tuottajan kuin miksaajan töitä, tai ollut muusikkona Ville Leinosen yhtyeessä, kokee hän ensisijaisesti olevansa musiikintekijä.

Omat levyt vaativat pitkän kypsyttelyn ja Ylihärsilä saattaa luonnostella biisiä pitkäänkin ennen kuin tuo sitä bändille. Toisaalta vuorovaikutus muusikkojen kanssa on joskus tärkeä sysäys umpikujasta.

– Biisin kehittelyprosessi voi kestää muutamasta tunnista muutamaan vuoteen. Hyvä esimerkki on Discopallo, jota kypsyttelin puolitoista vuotta. Se oli aluksi duurissa menevä Aavikko-pastissi kunnes se muuttui molliin ja ajattelin että siitä voisi tulla hyvä diskohitti. Välillä jo hautasin kappaleen ajatellen, ettei tästä tule yhtään mitään. Olin silloin kalankäsittelytöissä ja yksi ilta pitkän työpäivän jälkeen väsyneenä alkoi toisen säkeistön hokema ”Kakea, Jakea, Makea” soimaan päässä. Se nauratti tosi paljon ja keksin miten se pitää tehdä.

Discopallo on ollut varma hitti jokaisella Riston soolo- ja bändikeikalla. Syynä on varmasti niin svengaava diskobiitti kuin tekstin riemastuttava tarinakin. Siinä ujo nörtti joutuu keskelle seksifantasiaa. Riston lavapersoonassa on paljon tätä arvaamattomasti ryöpsähtelevää takarivin jätkää. Kappaleita olisikin vaikea kuvitella muiden esittämäksi.

– Minulla on sisäinen maailma, jossa velloo monesti aika paljon. En hirveästi näytä ulospäin tunteitani. Koen syviä pohjia ja huippuhetkiä. Ehkä se tyyppi muodostuu sieltä. Vähän kaikissa biiseissäni on semmoinen sisäisesti paljon kokeva ihminen kertojaminänä.

Täydellisyyden tavoittelija

Toisaalta teksti tuskin lähtisi lentoon ilman biisin vastustamatonta imua. Ylihärsilä lähestyykin biisejään yhtä paljon teksti kuin sävel edellä, ja joskus ne tulevat yhtä aikaa. Säveltäjän pään sisällä kuitenkin soi täydellinen soundi, jonka perässä nöyrän oloinen taitelija levykokonaisuuksiaan rakentaa.

– Soundit ovat tärkeä osa biisejäni. Aloin tekemään biisejä paljolti sen vuoksi, että pystyisin tekemään semmoista soundia mitä halusin – tosin en tiedä miten se on onnistunut. Päässä ne kappaleet soivat aina niin paljon parempina. Soundien kautta olen kuitenkin eniten pystynyt ilmaisemaan sisäisiä tunteita.

Mutta kuten Teoston palkintoraati kiteytti, käsittelee Ylihärsilä myös isoja asioita joihin monet eivät koskisi tikullakaan. Palkitun levyn kappale Vanhus käsittelee kuolemaa ja vanhenemista. Aikaisempien levyjen naivistisuus ja greisiys on vaihtunut pohdiskelevuuteen. Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyn (2006) Pikkuoravat kertoo itsemurhasta lastenlaulun muotoon puetussa sävellyksessä. Sille voi hymyillä vapautuneesti vaikka tarina on niin makaaberi.

– Ei mielenterveyspotilaat ole jatkuvasti naama norsunvitulla vaan kyllä valtaosa ymmärtää myös asioiden koomisen puolen. Asioita käsitellään paljon huumorin – monesti aika mustan – kautta. Halusin tuolla laululla ehkä laajentaa omaa tai kuulijan tajuntaa ja ymmärrystä toivoen, että siitä seuraisi oivalluksia. Uusi levy on paljon vakavampi. Oli pitkä kausi kun ajattelin paljon kuolemaa. Isälläni oli kolme vuotta syöpä, mitä ei pystynyt hoitamaan. Sen kautta tuli aika paljon käsiteltyä asiaa. Tuttujen tapaturmaiset kuolemat siihen päälle ja se, että kolmenkympin jälkeen alkoi ajatella kuolevaisuutta muutenkin.

Tuoreimman levyn tyyli on musiikillisesti kaukana naivistisuudesta.

– Halusin pois amerikkalaisesta rokkiperinteestä. Vanhus-biisissä mielessäni oli Oskar Merikanto -henkinen 1800-luvun lopun suomalainen musiikki. Halusin siirtää suomalaiskansallisen musiikin popmusiikkiin triphop-kompin kautta.

Rumpalipoika, valtakunnanhauska ja herkkä laulaja

Julkaistu 25.6.2014

Erkki Liikanen syntyi niin vauhdilla vaarinsa kotitalossa Uuraan saaressa, että putkahti maailmaan ja löi päänsä lattiaan jo ennen kuin kätilö ehti paikalle. Vauhtia on riittänyt myös sen jälkeen. Viime vuonna Eki juhli jo 55-vuotista esiintyjän uraa 70-vuotissynttärien merkeissä.

Sotien jälkeen Liikasen perhe asettui Kotkaan, Hietasen saareen. Lapsuusajan tunnelmia Eki on tiivistänyt kauniiseen laulelmaansa Hietanen. Kipinää musiikkihommiin hän sai sekä laulavilta ja soittotaitoisilta vanhemmiltaan että paikalliselta poliisilta Aarne Nuotiolta, joka oli Kipparikvartetin Auvo Nuotion veli ja oopperalaulaja Pekka Nuotion isä. Aarne Nuotiokin lauloi, soitti viulua ja opetti kitaransoittoa.

Rumpalipojaksi

Rumpupalikat Liikanen veisti jo kansakoulussa ja parin vuoden päästä hän sai ostettua osamaksulla omat rummut Kari Nissiseltä. Ensimmäisen rumpalin pestin poika löysi jo 15-vuotiaana Mauno Hyytiän tanssiorkesterista ja pian myös Ravintola Fennian bändistä, jossa 20-vuotias Juha Vainio toimi toisinaan pianistin tuuraajan tuuraajan tuuraajana.

15-vuotias Eki tarvitsi tietysti keikkailuun vanhempien luvan eikä hänelle anniskeltu. Se oli myös suuri onni, sillä hän huomasi jo pian alkoholin vaikuttavan huonosti muiden soittokykyyn. Myös nuorena alkaneet vatsavaivat auttoivat välttymään viinan kiroilta.

Erik Lindström kiinnitti kertakuulemalta 17-vuotiaan rumpalinalun bändiinsä ja siitä Ekille aukesi uusi maailma Suomen eturivin tähtien säestäjänä. Lindströmin suojattina hän pääsi mm. opiskelemaan nuotinlukua ja kuuntelemaan amerikkalaistähtiä kuten Miles Davisia ja Count Basieta Tukholmaan. Hän myös asui paljon Lindströmeillä ihan käytännön syistä, koska keikkamatkoilta ei ollut aina yhteyksiä palata Kotkaan.

– Erik on superhieno tyyppi. Hän oli hyvin tietoinen omasta itsestään ja omista lahjoistaan, mutta hirveän ystävällinen ja kaikkea. Ja tarkka! Hän sanoi: ”Sun haikka tulee liian myöhään alas, tee sille jotain”. Hän opasti hyvällä tavalla ja hyvin yksinkertaisesti.

Eki olisi päässyt opiskelemaan Oscar Petersonin jazzkouluun New Yorkiin, mutta armeijaa ei pystynyt siirtämään.

– Se jäi sitten, mutta Chrisse Schwindt kävi siellä.

Levylaulajaksi

Ennen armeijaa Erik Lindström testasi Liikasen levylaulajan ja teinitähden kykyjä. Vuonna 1962 ilmestyi ensimmäine sinkku Hiiri Gonzales (Speedy Gonzales; Hess David, Kaye Buddy, Lee Ethel, suom. Saukki). Sitä seurasivat Teinisenjoriitta (Teenage señorita; Barberis Billy, Randazzo Teddy, Weinstein Bob, suom. Erik Lindström) ja duettona Arja Tuomarilan kanssa levytetty Manzanilla (Dietmar Lutz, suom. Saukki). Vuonna 1963 Liikanen kilpaili jo Suomen euroviisukarsinnoissakin Åke Granholmin laululla Pimpula vei.

– Se oli järkyttävä, mä häpesin sitä. Mä diggasin Frank Sinatraa ja ajattelin, että Sinatra ei ikinä laulaisi: ”Hei, hei, pimpula vei!”.

Vuonna 1964 Erik Lindström ja Börje Sundgren tekivät hänelle euroviisuehdokkaan Pianonsoittaja, joka karsiutui semifinaalissa, mutta levytettiin.

Armeijan jälkeen Erkki Liikanen oli vielä jonkin aikaa Lindströmin yhtyeessä, mutta alkoi sen jälkeen soittaa Laila Kinnusen kanssa, sekä veljensä Johanneksen kanssa kotkalaistaustaisessa bändissä joka säesti Irmeli Mäkelää. Löydettyään aviopuolison Liikanen päätyi pääkaupunkiseudun kautta nykyisille kotisijoilleen Forssaan ja Rauno Lepistön yhtyeeseen laulavaksi rumpaliksi. Vakiosolistina oli alkuun Pekka Loukiala, mutta myös monia vierailijoita kävi.

– Mä näin kaikki Suomen suuret starat takaapäin. Oli kiva katsoa, mitä ne touhus siinä laulaessaan. Olasta [Olavi Virrasta] lähtien kaikki mä oon säestänyt.

Tv-tähdeksi ja lauluntekijäksi

Vuosikymmenen taitteessa Ekistä alkoi tulla koko kansan tuntema tv-tähti varsinkin Ylen Ilkamat-viihdeohjelman ansiosta vuonna 1970.

Samaan aikaan hänellä oli omia bändejä ja laulukavereiksi löytyivät mm. Timo Tervomaa ja Vesa Enne, jonka kanssa Liikanen duetoi parilla PSO:n albumilla Kari Purhonen ja Heput 1970 ja Kuudestaan 1971. Jälkimmäiseltä löytyy hurja CCR-cover Kuljen kuljen (Proud Mary; John Fogerty, sov. Sven Nygård, suom. Saukki)

Varsinaisen Erkki Liikasen ensimmäisen sooloalbumin julkaisi Finndisc sen jälkeen, kun Jaakko Salo oli kuullut Liikasen, Timo Tervon ja Vesa Ennen trioa. Siihen koottiin uusien levytysten lisäksi 60-luvun sinkkuja. Omien bändien myötä Liikanen alkoi kirjoittaa myös omia biisejä, ensimmäinen oma teos oli PYP-pankin mainoslaulu.

Vuonna 1974 Eki oli mukana TV1:n uudessa lauantai-illan sketsiviihdeohjelmassa Merirosvoradio, josta tuli hyvin suosittu. Samoihin aikoihin hänen bändinsä solistiksi löytyi Kari Tapio. Harva tietää tai muistaa, että herrojen ensimmäinen varsinainen albumi on yhdessä tehty kantrilevy, joka on nimetty bändin mukaan Aikapommiksi.

– En oikeasti muista missä me on treffattu, mutta kun Tervon Timppa ja Vesa Enne perusti Stadin poikien kanssa Karman, niin mä tarvitsin solistia. Jostain me löydettiin toi Jalkanen, Klabbi.

(Kari Tapion version voi lukea Selvisin numerosta 04/2009; elvisry.fi/selvis, hauksi Kari Tapio.)

– Silloin oli humppa, tango, valssi, foxi, ”Besame mucho” -cha cha chat… Aattelin, että tosta kantrista saisi kivan letkeen… kun toi ”dzääs”, eihän se toiminu, ei tanssittanut. Siis toi kantrin svingi, sehän vois käydä jalkaan!

Liikasen innovaatio oli luoda jonkinlainen ”country & eastern” Buck Owens -käännöskantri, ja Meiä Veera (Arms full of empty) olikin todellinen hitti.

– Aattelin, että kun kantrijätkät laulaa kansankielellä, niin mikäs se olisi meikäläisen kansankieli: Karjalan murre tietysti!

Jo aivan nuorena Veikko Ahvenaisen kanssa Eki oli saanut tuntumaa iltamahupailuun ja parodiointiin. 70-luvulla iltamat siirtyivät seuraintaloilta ravintoloiden show-esityksiksi. TV:n ohella ja sen ansiosta Liikasella oli tietysti kovasti vientiä myös sillä rintamalla.

Syksyn Sävelen suosikiksi

Liikanen nähtiin euroviisukarsinnoissa vielä vuonna 1975 laulavana rumpalina Seija Simolan kanssa DANS-yhtyeessä. Heidän esittämänsä Esko Linnavallin trendikäs kappale Hei, lähde maailmaan sijoittui kuudenneksi.

– Mä en muista tosta mitään!

Eikä ihme, koska uran ruuhkavuodet olivat pahimmillaan.

Kovin Erkki Liikanen -buumi alkoi vuoden 1975 Syksyn Sävel -voitosta laululla Evakkoreki, jonka Liikanen teki alunperin Merirosvoradio- ohjelman sketsiksi.

– Siinä oli aina joku musiikkinumero, joka piti tehdä pienellä vaivalla. Oliko mulla hanuri ja Laihon Pekalla kitara vai päinvastoin? Petra [Frey] tanssi ja minä lauloin. [Pertsa] Reponen soitti mulle illalla ja sanoi: ”Hei, tää on niin hyvä biisi, että pane tää tonne Syksyn Säveleen. Leikkaan tämän nauhalta pois”.

– Siitä tuli Ylessä hirmuinen haloo, kun puuttui 3 minuuttia tuotettua ohjelmaa. Reponen oli selittänyt, että siinä oli joku ”räpsy”, oli pakko leikata pois…

Vielä suurempi kohu tuli sitten itse Evakkoreki-laulusta. Jotkut pitivät rienauksena sitä, että vakavasta asiasta tehtiin huumoria. Mutta Liikasen kansansuosio nousi aivan uudelle tasolle. Postikorttiäänestäjien määristä voivat tämän päivän puhelinäänestysohjelmat vain haaveilla. Evakkoreki voitti 157 375 äänellä, vaikka yli 100 000 ääntä sai myös kakkoseksi tullut Salomon ja Unisatu (säv. & san. Henry Haapalainen).

Suuresta suosiosta huolimatta Liikaselta jäi kultalevy saamatta, sillä kultalevyrajoja juuri nostettiin 1.10.1975. Discophonin Mosse Vikstedt kehotti Liikasta osallistumaan myös seuraavana vuonna: ”Ihan sama vaikka teet Ukko Nooan, sä voitat, kun sait viimeksi niin paljon ääniä”. Deadlinen lähestyessä Liikanen sai kuin saikin aikaiseksi kappaleen, jonka nimeksi tuli Jokkantii.

– Kun kansanlaulut ovat vapaata riistaa, niin näin jälkeenpäin voin sanoa, että mä käänsin sen kansanlaulun [laulaa Katjushaa], ja otin sen nuottikuvan niin kuin Bach [laulaa Jokkantiita]. Tämä oli harkittu rikos, tämä melodia, mutta sitten väliosa on yhdestä jenkkiballadista The nearness of you.

Näin Evakkoreen lailla sotatraumoja ja Suomen Venäjä-suhdetta humoristisesti käsitelleessä Jokkantiissa siis kohtasivat Venäjä ja USA.

– Tämä oli liennytystä! Se ymmärrettiin väärin, koska se hyllytettiin sotaa ihannoivana kappaleena ja neuvostovastaisena.

Mainoskasvoksi

Jopa Mainostelevisio alkoi sensuroida Liikasta ja Yleisradiossakin alkoi liian suuri suosio ärsyttää. Kolmatta kertaa Liikasen ei enää annettu voittaa, vaan vuonna 1977 Syksyn sävelessä voittajan valitsi poikkeuksellisesti ammattiraati, joka kuitenkin antoi Liikaselle hopeasijan. Kolmen konstin timpermannissa Liikanen esitteli vaihtoehtoisia historianäkemyksiä mm. Viipurin pamauksesta ja Piispa Henrikin kuolemasta.

Muitakin ovia oli jo alkanut sulkeutua, sillä Liikasen päätös ryhtyä Seura-lehden mainoskasvoksi 1976 oli sen ajan ilmapiirissä monelle liikaa. Esimerkiksi tv-sarjoihin ei ollut enää asiaa. Liikanen oli kuitenkin ruuhkavuosien ja vatsahaavaongelman takia alkanut väsyä mm. kiertämään ja pyörittämään bändiä. Töitä kuitenkin riitti edelleen.

Ravintolashow’n kultakauden alettua hiipua Marjatta Leppänen, Jukka Virtanen, Matti Kuusla ja Jaakko Salo perustivat UIT:n. Erkki Liikanen oli mukana kolmannessa produktiossa Taikalaatikko 1981 ja myöhemmin tuuraajana aika minimaalisella harjoitteluajalla.

– Jaakko Salo soitti sunnuntaina ja sanoi, että huomenna saat videon. Perjantaina tuuraat Lasse Mårtensonin ja lauantaina Tom Pöystin Linnanmäellä. Siis hei, vajaa viikko aikaa ja kaksi pääroolia. Sen Mårtensonin mä jotenkin klaarasin, mutta se Pöystin homma… Kyllä mä siellä palloilin jaloissa, mutta enhän mä siitä mitään tiennyt.

Vuonna 1982 Liikanen teki TPS:lle kenties Suomen vihatuimman kannatuslaulun Hunajata, duettona Tuire Pentikäisen kanssa. 1983 Forssa otti Syksyn Sävelessä kaksoisvoiton, kun Eki jäi toiseksi perhetutulleen Jonna Tervomaalle kappaleellaan Reikani Reikani, jossa pyydettiin Ronald Reagania hieman säätämään ydinohjusten kohteiden koordinaatteja. Kakkossija tuli seuraavanakin vuonna kappaleella Tuttu mies, putkimies, jossa seikkaillaan rakennushommissa Lähi-idässä.

1987 Elvis järjesti yhteistyössä 8 eri kaupunginorkesterin kanssa konserttisarjan ”70 vuotta suomalaista kevyttä musiikkia”. Kapellimestarina oli Matti Puurtinen, solisteina Erkki Liikanen ja Anneli Saaristo sekä juontajana Jukka Virtanen. Vaikka Eki onkin Elvisin pitkäaikainen jäsen, häntä ei ole Elvisin riennoissa juuri näkynyt.

– Olen luottanut edunvalvonnassa sataprosenttisesti aktiivisempiin kollegoihin!

Vielä yhden Syksyn Sävelen kakkossijan Eki nappasi Gorbatshovista kertovalla rallilla Taikuri Itämaan (san. Liikanen-Turkka Mali) vuonna 1989. Forssalaiset Malin veljekset ovat tietenkin tuttuja kollegoita pitkältä ajalta. Muutama vuosi sitten, 2010, Liikanen teki Mika Malin kanssa Forssan murteella golf-aiheisen kupletin I’m a Tiger.

Oopperan ja operetin pariin

Liikanen teki Seura-lehdelle vuosien varrella lukemattoman määrän tv-mainoksia. Yhtyneiden Kuvalehtien suoma taloudellinen turvallisuus mahdollisti itsensä kehittämisen ja Eki päätti alkaa opiskella uudestaan klassista laulua.

Suurimpana saavutuksena oopperan saralla hän pitää pääroolia Donizettin koomisessa oopperassa Il Campanello. Sitä esitettiin Lounais-Hämeen musiikkipäivillä ja Sysmän Suvisoitossa ja jopa Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila otsikoi: ”Rallilaulaja loistaa lato-oopperan tähtenä”.

Sitä seurasivat Gilbert Sullivanin Merirosvot Kotkan meripäivillä ja Offenbachin Orfeus Manalassa, joka tehtiin Punkaharjun Retretin luolanäyttämölle, ja 1990-luvun alussa Paul Abrahamin Viktoria ja hänen husaarinsa -operetti Turussa.

Sekä A-lehtien kasvoksi ryhtynyt Heikki Kinnunen että Seura-mies Erkki Liikanen joutuivat kuitenkin verottajan silmätikuiksi. Esiintyvän taiteilijan tuloa ei tahdottu hyväksyä yrityksen tuloksi, kun yrityksessä ei ollut perheen ulkopuolisia osakkaita. Juttu meni korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti ja lisäverojen vuoksi Liikaset joutuivat vuonna 1983 myymään talonsa ja lähtemään evakkoon kesämökille. Nykyisen kotinsa Liikaset laajensivat siitä kesämökistä Tammelan Hykkilän kylässä.

Komissaari-pankinjohtaja Erkki Liikasen nimen kanssa on harvemmin tullut sekaannuksia, mutta kerran kuulemma tilille tupsahti joku pieni kokouspalkkio, joka oli tarkoitettu Mikkelin miehelle. Sen sijaan Viktor Klimenkoon on Eki sekoitettu usein. Klimenkon lopetettua aikanaan kaikki ”maalliset hommat” Liikanen päätyi hänelle suunniteltuun rooliin salapoliisi Jukka A. A. Vihiksi. Se oli erityisesti ruotsinsuomalaisille lapsille suunnattu kuunnelmasarja 1980-luvun alussa, joka poiki myös pari TV-elokuvaa.

Vaikka Liikasta ovat puolueetkin vuosien varrella houkutelleet ehdokkaaksi, ovat hänen ainoat luottamustehtävänsä Lounais-Hämeen musiikkipäivillä ja Forssan Seudun Osuuspankin edustajistossa. Seitsemänkymppisellä isoisällä hommia riittää. Erilaisia keikkoja Eki tekee edelleen ja mm. viime syksynä hän oli mukana Pertti Metsärinteen orkesterin 50-vuotisjuhlakonsertissa.

Biisiaihioitakin pianon päältä löytyy ja kitaraan piti tämänkin haastattelun aikana tarttua useasti. Ja karjalainen pilke silmäkulmassa on entisensä.

– Jos Vili Vesterinen ei olis seisonut hanurin kanssa Kannaksella, niin Vaasassa puhuttas venättä!

Biisi antaa tunteille sanat ja surulle kyyneleet

Julkaistu 25.6.2014

Heti alkuun voin kertoa, että ainakin tämän tutkimuksen mukaan lyhyt vastaus kysymykseen siitä, onko biiseillä todella merkitystä, kuuluu onneksi, ja toki: totta hemmetissä.

Olen aina rakastanut musiikin tekemistä ja esittämistä enemmän kuin mitään, mitään sille voimatta. Lähes yhtä voimakkaasti olen kuitenkin paininut sen kanssa, ettei työ laulajana ja lauluntekijänä tuntunut riittävän merkitykselliseltä tässä maailmassa, jossa kipua, surua, ja yksinäisyyttä tuntuu olevan miltei kaikkialla enemmän, kuin yksi sydän pystyy koskaan ymmärtämään. Niinpä lukiosta valmistuessani jätin musiikin sivuun ja lähdin opiskelemaan jotain “oikeasti hyödyllistä”.

Viimeisenä opintovuotenani olinkin viittä vaille valmis psykologi, jonka opiskelutoverit olivat innokkaasti siirtymässä päivätyöhön terveyskeskuksiin, sairaaloihin tai kuntoutuslaitoksiin tukeakseen asiakkaitaan elämän raskaimmissa ja vaikeimmissa tilanteissa. Itse olin kuitenkin yhä vahvemmin havahtumassa siihen, että vastusteluistani ja järkeilyistäni huolimatta olin edellä mainitun auttamistyön sijaan vahvimmillani yksin kerrostaloyksiössäni, työstäessäni jälleen yhtä popsävelmää särkyneistä sydämistä.

Toiveenani löytää jonkinlaista rauhaa sisälläni vyöryviin epäilyihin lauluntekijyyden tarkoituksenmukaisuudesta lähdin selvittämään sitä, voisiko laulu merkitä kuulijalleen jotain viihdettä syvempää. Voisiko biisi antaa kuuntelijalleen jotain arvokasta silloin, kun elämä tulee vastaan kaikista raskaimmillaan?

Näihin kysymyksiin vastatakseni etsin haastateltavakseni musiikin kuuntelijoita, jotka olivat kokeneet yksittäisen kappaleen olleen heille jollain tapaa merkityksellinen elämän suuressa kriisikohdassa, joko läheisensä menetyksen kohdatessa tai syömishäiriöstä toipuessa. Haastateltaviksi löytyi lopulta yhteensä 14 naista, seitsemän molemmista ryhmistä.

Biisillä on tehtävänsä

Heti alkuun voin kertoa, että ainakin tämän tutkimuksen mukaan lyhyt vastaus kysymykseen siitä, onko biiseillä todella merkitystä, kuuluu onneksi, ja toki: totta hemmetissä.

Tuskin meistä kukaan olisi jatkanutkaan tätä työtä niin pitkälle kuin on jatkanut, jollei jollain tapaa, edes hitusen, olisi uskonut siihen, että biisillä on paitsi tekijänsä, myös tehtävänsä. Hetkittäin olin tähän uskaltanut uskoa itsekin. Tästä huolimatta se, kuinka paljon ja kuinka syvästi haastatellut kertoivat tärkeiden biisien heille vaikeina aikoina merkinneen, sai minut liikuttumaan tutkimustani kirjoittaessa useita kertoja kyyneliin sekä myötäelämisestä että kiitollisuudesta.

Haastattelemani naiset kertoivat, että tärkeät biisit eivät toki tehneet tarpeettomaksi muita tukimuotoja, kuten keskustelua läheisten tai ammattiauttajien kanssa, mutta tarjosivat vaikeina aikoina lohtua ja apua tavalla, jota korvaamaan oli vaikea kuvitella mitään muuta.

Tärkeä kappale oli lohduttaja ja vahvistaja, joka oli läsnä silloinkin, kun kukaan muu ei ollut. Biisin puoleen voitiin kääntyä kirjaimellisesti milloin ja missä tahansa. Kaikista yksinäisimpinä ja pimeimpinä hetkinä kappale oli tuki ja turva. Se teki yksinäisyydestä vähemmän yksinäistä, mutta oli silti läsnä täysin ilman vastavuoroisuuden vaatimusta.

Biisin seurassa sai itkeä, sai suuttua, sai käpertyä, sai levätä, eikä laulu väsynyt lohduttajan tehtäväänsä koskaan.

“….tollasen musiikkikappaleen kanssa voi ikään kuin olla paljon enemmin yhtä ja jollain lailla. Kun on se kappale joka puhuttelee, niin se ehkä kuitenkin puhuttelee kokonaisvaltaisemmin kuin kukaan ihminen esimerkiks.” (Nainen, 49, menetti miehensä äkillisesti)

Suru purkautuu kyyneliksi

Sekä läheisensä menettäneet että syömishäiriöstä toipuvat haastateltavat kuvasivat sitä, kuinka tärkeä biisi sai tunteet purkautumaan ja olon vähitellen helpottumaan silloin, kun omista tunteista oli vaikea saada kiinni tai silloin, kun tunteita oli niin paljon, että oli vaikea tuntea enää yhtään mitään. Eritoten läheisensä menettäneet haastatellut kertoivat, miten korvaamattoman tärkeää oli se, että kappaleen kuuntelun myötä rinnassa puristavat tunteet pääsivät purkautumaan kyyneliksi.

Erään läheisensä menettäneen haastatellun sanoin:

“On ihanaa, että tulee sellaisia, ja on olemassa sellaisia itketyskappaleita.

Tuntuu, että se auttaa niin kuin tuomaan sitä, purkamaan sitä itkua, mikä ei muuten ehkä tässä kaiken arjen kiireen keskellä kerkiä tulla ulos. Niin voi sitten pysähtyä itkemään vähäks aikaa ja sitten taas jatkaa matkaa.”

Syömishäiriöstä toipuvat ja toipuneet haastateltavat kuvasivat puolestaan kaikki sitä, miten laulu teksteineen auttoi heitä sanoittamaan tunteita, joita omin neuvoin oli välillä kovin vaikea muille tai edes itselle ilmaista. Tärkeä biisi sanoituksineen auttoi ymmärtämään ja löytämään sanoja tunteille, joiden kanssa oli siihen asti ollut aivan “lukossa”.

Erityisen tärkeäksi tämän kokemuksen tekee se, että monelle syömishäiriöstä toipuvalle omien tunteiden tunnistaminen ja sanoiksi pukeminen on haasteellista ja vaatii tietoista työstämistä. Kuunneltuja biisejä voidaan näin ollen miltei virallisestikin kutsua “terapeuttisiksi”.

Haastateltava, joka oli sairastanut syömishäiriötä jo 15 vuoden ajan, kuvasi tätä kokemusta seuraavasti:

“…musta tuntuu siltä, että mulla ei oo niin kuin itelläni sanoja sille, mitä mä tunnen ja koen, ja mitä mussa on. Niin musta on ihanaa kun on biisejä, jotka, musta tuntuu, et ne kertoo siitä, mitä mussa on, ja mitä mä tunnen ja näin.”

Jaettu suru on kevyempi kantaa

“…on hirveän lohdullista löytää myöskin sellaisia biisejä ja tajuta, että “hei joku jossain on tällaisen biisin kirjoittanut”, et siit on, et miten siit on voinut tuntua jotenkin näinkin samalta. Miten se on voinut tavoittaa näin tän saman tunnelman, kuin mitä kokee itse.” (Nainen, 24, sairasti anoreksiaa nuoruusiässään)

Keskellä elämän haastavimpia tilanteita oli helpottavaa, voimistavaa ja rohkaisevaa huomata laulutekstien kautta, että ehkä joku toinenkin oli kohdannut samankaltaisen surun tai haasteen, ja ehkä jopa selvinnyt siitä eteenpäin. Vaikeassa tilanteessa ne kaikista lohduttavimmat sanat saattoivatkin yksinkertaisuudessaan olla ne, jotka kertoivat siitä, ettei kaikista yksinäisimmiltäkään tuntuvan surun ja raskauden kanssa oltu yksin. Epäiltyäni usein sitä, josko oman elämän peilaaminen tekemiensä laulujen läpi oli mitään muuta kuin itsekeskeisyyden huipentuma, oli näiden kokemusten kuuleminen syvästi rauhoittavaa.

Aloin yhä vahvemmin uskoa siihen, että pohtiessaan tekstin ja sävelen kautta rehellisesti niitä asioita, jotka häntä omassa elämässään koskettavat ja haastavat, saattaa lauluntekijä onnekkaimmillaan luoda jotain, joka jonain päivänä muodostuu kallisarvoiseksi lahjaksi kuuntelijalle tämän omien vaikeuksien keskellä.

Enemmän kuin sävelen ja sanoituksen summa

Kysyessäni haastatelluilta sitä, minkä itselleen tärkeän biisin osasen he arvelivat olevan merkityksellisin, puhui jokainen heistä ensimmäiseksi laulun tekstistä. Suhde biisiin syveni ja muodostui mieleisestä erityisen merkitykselliseksi silloin, kun sen sanoitus peilasi omia kokemuksia, auttoi sanoittamaan ja ilmaisemaan omia tunteita tai antoi sanomallaan uutta, lohdullista ja rohkaisevaa näkökulmaa.

Haastatellut kuvasivat sitä, kuinka nimenomaisesti elämän kriisivaiheiden myötä suhde musiikin kuunteluun muuttui ja syveni. Biisit muuttuivat mukavista tarpeellisiksi, ja eritoten niiden sanoituksiin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Läheisensä menettäneet haastatellut puhuivat usein biisien lohdullisesta sanomasta ja siitä, kuinka ne auttoivat löytämään hyväksyntää tapahtunutta kohtaan.

Syömishäiriöstä toipuneet haastateltavat kertoivat puolestaan siitä, kuinka tärkeät kappaleet kannustavine teksteineen antoivat toivoa ja rohkaisua taistelussa irti sairaudesta sekä vahvistusta usein vielä kovin hennolle itsetunnolle.

Kaikki haastatellut kertoivat myös, että sanat yksinään ilman niitä mukanaan kantavaa musiikkia eivät olisi vaikuttaneet heihin yhtä voimakkaasti. Sävelmästä, sovituksesta ja esityksestä puhuttaessa kuvattiin erityisen tärkeäksi sitä, että nämä tukivat ja voimistivat sanoituksen tunnelmaa ja loivat näin kokonaisuuden, joka oli niin kovin paljon voimakkaampi kuin vain osiensa summa.

Haastattelemani syömishäiriöstä toipunut nuori nainen kuvasi kokemustaan musiikin ja sanojen yhteisvaikutuksesta seuraavasti:

“Jotenkin miusta vaan tuntuu, että se musiikki tulee jotenkin miun sisälle, miun kehoon sisälle.

Ja jotenki et se sois miussa se musiikki. Et ne sanat ei vaan oo siinä. Ne tulee ehkä musiikin kautta sitten. Ne sanat ei kyllä tule mun sisälle, ne tulee minun silmien eteen. Ja sit se musiikki auttaa siihen, et mie pystyn kuulemaan ne sanat, et mie pystyn, koska se tulee niin voimakkaasti niin mie pystyn pysähtymään siihen hetkeen.”

Pop-muusikon sydäntäni kovasti rohkaiseva tieto oli myös se, että vaikkei haastattelukutsussa ollut millään tavoin rajattu kiinnostuksen kohteena olevien kappaleiden musiikkityyliä, olivat kaikki 28 kappaletta, joista haastatellut kertoivat selkeästi kevyttä, ns. populaarimusiikkia. Merkityksellisistä biiseistä puhuessaan haastatellut kuvasivatkin juuri sitä, miten tärkeää oli, ettei näiden ymmärtäminen tai kuuntelusta nauttiminen vaatinut ponnistelua tai erityistä musiikin tuntemusta. Hetkinä, jolloin kuuntelijoiden voimavarat olivat jo muutenkin venytettynä äärimmilleen, oli kevyen musiikin biisien “keveys” juuri se asia, joka mahdollisti näiden merkityksen muodostumisen niin painavaksi.

Laulu on ihmiselle laulu

Kuultuani kertomuksia siitä, miten yksittäinen kappale saattoi sytyttää tahdon syömishäiriöstä paranemiseen tai soida “repeatillä” viikkoja ja kuukausia läheisen menetyksen jälkeen kantaen omalla osaltaan kaikista raskaimman ja synkimmän surun läpi, en enää koe niinkään kysymisen arvoiseksi sitä, onko mitään järkeä tehdä uutta biisiä. Ennemminkin ajattelen, että onko minulla oikeutta olla sitä tekemättä?

Voi olla, että maailma ei tarvitse enää yhtään uutta laulua sydänsuruista. Mutta voi myös olla, että juuri minun sanani, tai juuri sinun sanasi yhdistettynä juuri siihen melodiaan, kantautuvat kuulijansa korviin juuri sinä hetkenä, jolloin lohtua ja rohkaisua kaikista eniten kaivataan.

Ihminen on ihmiselle ihminen, mutta laulu, se on ihmiselle laulu.

Alma Sipilä
Psykologi, laulaja-lauluntekijä

www.almasipila.fi

Artikkelin lainaukset ovat suoria otteita haastateltujen kertomuksista.

Sipilän pro gradu ”Yksittäisten musiikkikappaleiden toipumista tukevat merkitykset syömishäiriöstä tai läheisen menetyksestä toipuessa” Tampereen yliopiston TamPub-julkaisuarkistossa.