Jälkimietteitä ja niistä eteenpäin

Jälkimietteitä ja niistä eteenpäin

Menneiden muistelija varokoon silmiään, sillä kansanviisauden mukaan niihin sohaistaan tikulla. Teatteri Avoimissa Ovissa tapahtui kuitenkin helmikuun viimeisenä maanantai-iltana Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n historiassa sen verran uusi asia, että on pakko ainakin vähän vanhoja muistella: Sopuisa järjestö nimittäin valitsi ensimmäisen kerran historiansa aikana puheenjohtajansa äänestämällä. Kun nyt satun olemaan toinen ehdokkaista ja se valituksi tullut, kääntyvät ajatukseni väkisin tähän asiaan.

En tiedä minkälaisia intohimoja vaalia edeltäneeseen aikaan mahdollisesti sisältyi. Minulle jäi asiasta kuitenkin seuraava kuva: Vaikka peli ei ollutkaan raakaa, se oli silti reilua. Ymmärtääkseni olemme Leinosen Jussin kanssa tapahtuneesta samaa mieltä. Paiskasimme Avoimissa Ovissa reilusti kättä ja totesimme että tästä eteenpäin. Toivoakseni muutkin elvisläiset voivat ajatella ratkaisusta samalla tavoin.

Haluan kiittää Juhani Leinosta jäsenkuntamme eteen tehdystä työstä ja uskon että yhteisiä puuhia vielä löytyy. Ja  edelleen ELVIS ry:n parhaaksi.

Tätä kirjoitusta aloittaessani Helsingin kaupunginvaltuusto istui ja mietti Töölönlahden kaavaa, jonka keskeinen toteutuksen osa on uusi musiikkitalo. Kirjoitukseni tässä vaiheessa on kuitenkin jo selvinnyt, että kaavaesitys meni läpi. Optimistit jo näkevät silmissään musiikkitalon peruskiven muurauksen, mutta löytyy myös väkeä, jotka toppuuttelevat innokkaita: Ei tämän tarvitse merkitä vielä yhtään mitään.

No kunnallisissa kiemuroissa kaikki on mahdollista. Kaavan läpi meneminen kuitenkin takaa sen, että keskustelu ja kiivaan puoleinen taistelukin jatkuu. Minullehan ei järvenpääläisenä kuulu Helsingin asiat pätkän vertaa. Mielipiteeni kertoessani sekaannun pääkaupungin asukkaiden ja päättäjien hiekkalaatikkoleikkiin. Mutta silläkin uhalla. Kun kyseessä on sentään maamme pääkaupunki ja musiikkitalon mahdollisessa toteutuksessa tulee olemaan mukana myös valtio, paljastan etten kuulu talon vastustajiin. Mutta tästäkin asiasta tullaan vielä puhumaan paljon. Kuten monesta muustakin.

Toivon kaikille Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n jäsenille hyvää kevättä. Ja kiitokset luottamuksesta.

teksti: Jani Uhlenius

Georg Malmstèn ­ stadin kundi 100 vuotta

Kesäkuun 27. päivänä tänä vuonna 2002 tulee kuluneeksi 100 vuotta monipuolisen muusikon Molli – Joriksi ja Sörkan Sibeliukseksikin nimitetyn Georg Malmstènin (k. 25.5.1981) syntymästä. Parhaiten Georg Malmstèn tunnetaan iskelmälaulajana, mutta hän oli myös kornetisti ja apulaiskapellimestari Laivaston soittokunnassa, oopperalaulaja, elokuvanäyttelijä, Helsingin Poliisisoittokunnan pitkäaikainen kapellimestari ja ennen kaikkea säveltäjä, sekä myös sanoittaja

Oman kertomansa mukaan Jori sai ensimmäiset vaikutteet musiikkiin ja nimenomaisesti puhallinmusiikkiin lapsuuskotinsa naapurissa harjoitelleelta ja esiintyneeltä Pelastusarmeijan soittokunnalta. Hän pääsi sittemmin Aleksei Apostolin johtaman Helsingin Torvisoittokunnan soitto-oppilaaksi es-kornetistina ja osallistui siinä myös soittajana 16.5.1918 Helsingissä pidettyyn voitonparaatiin. Helsingin Torvisoittokuntahan jatkoi Suomen Sotaväen lakkauttamisen johdosta toimintansa päättäneen Suomen Valkoisen Kaartin Soittokunnan perinteitä ja tuo soittokunta jatkoi itsenäisessä Suomessa jälleen toimintaansa sotilassoittokuntana ollen nykyisin Kaartin Soittokunta.

Itsenäisen Suomen Puolustusvoimien kokoonpanon vakiintuessa Georg Malmstèn pestautui soittajaksi tuolloin Helsingin Katajanokalla majailleeseen Laivaston Soittokuntaan. Laivastossa hän teki kymmenisen vuotta kestäneen uran soittajana ja apulaiskapellimestarina, yleten ensin Suomen nuorimmaksi soittokunnan pursimieheksi 19-vuotiaana ja eroten palveluksesta vuonna 1928 sotilasmestarina. Soittokunnan Bb-kornetistina palveli jonkin aikaa myös hänen nuorempi veljensä Eugen, joka sittemmin loi uran jazzmuusikkona ja laulajana. Soittokuntauransa aikana Georg Malmstèn opiskeli monipuolisesti musiikkia saaden myös Helsingin Konservatorion (nykyisin Sibelius – Akatemia) lausunnon sotilaskapellimestarin pätevyydestä.

Taidelaulajana Georg Malmstènin opinnot ja ura huipentuivat vuonna 1930 pääosaan Georg Friedrich Händelin oopperassa Julius Caesar, Jussin osaan Aino Actèn järjestämien Savonlinnan Oopperajuhlien Leevi Madetojan säveltämässä oopperassa Pohjalaisia, sekä ensikonserttiin joulukuussa Helsingissä.

Jo vuonna 1929 aloitettu schlager ­ levylaulajan ura vei kuitenkin nuoren muusikon mukanaan sekä kiinnostavuudellaan, että myös paremmalla palkkauksellaan. Jori huomasi suomalaisten tarpeen omaan viihde- ja tanssimusiikkiin, ryhtyen säveltämään ja myös levyttämään omia sävelmiään. Ensimmäinen menestyslevytys oli Särkynyt onni, jota myytiin tuolloin hämmästyttävät 17000 levyä. Malmstèn sai sanoittajakumppanikseen juuri perustetun Yleisradion kamreerin, laulua harrastaneen Roine Richard Ryynäsen. Ryynänen osin käänsi suomeksi Jorin äidinkielellään ruotsilla sanoittamia tekstejä ja osin teki omia sanoituksia melodioihin. Myöhemmin Jori sanoitti myös suoraan suomeksi. Tämä parivaljakko keksi myös schlagerin sijaan suomenkielisen käsitteen; ensiksi iskusävelmän, joka sittemmin muuntui iskelmäksi.

Koko 1930-luvun oli Jori Malmstèn Suomen ehdoton iskelmäkuningas niin äänilevylaulajana, kuin estradiesiintyjänäkin. Kesät 1935 ja 1936 Jori kiersi Suomea suosikkiorkesterin Dallapèn kapellimestarina ja solistina. Kiertueiden jälkeen Malmstèn keskittyi Helsingin Kansannäyttämölle Serp´in tekstiin tilattujen viihteellisten ilottelujen Lennokin ja Vetoketjun säveltämiseen. Tuolla vuosikymmenellä syntyivät myös, omalle Ole – pojalle tehtyinä, ensimmäiset hänen lastenlauluistaan, Mikkihiiri merihädässä ja Sairas karhunpoika. Nykyiset suuret ikäluokat muistavat Georg Malmstènin usein juuri hänen lastenlauluistaan, joissa oli huikeaa jännitystä, opettavainen tarina ja aina onnellinen loppu.

Sotavuosina Georg Malmstén puki jälleen yllensä Merivoimien virkapuvun, nyt musiikkiluutnanttina, esiintyen viihdytystehtävissä milloin Laivaston viihdeorkesterin kapellimestarina ja solistina, milloin hanuristin säestämänä Karjalassa, sekä välillä levytysstudiossa ja suurissa asemiesilloissa Messuhallissa ja Helsingin Työväentalolla.

Sodan jälkeen Jori joutui monen muun rintamaviihdyttäjän tapaan syrjään viihteen etulinjasta, saaden sopivasti kiinnityksen vuonna 1948 pari vuotta aiemmin perustetun Helsingin Poliisisoittokunnan kapellimestariksi. Poliisisoittokunnan aurinkoisesti hymyilevänä kapellimestarina Georg Malmstén muistetaan, varsinkin Helsingissä, marssimassa Aleksanterinkadulla joulukadun avajaisissa ja johtamassa soittokuntaa Poliisilaitoksen järjestämissä suhdetoimintatilaisuuksissa.

Televisio toi 1960-luvulla jälleen Jori Malmsténin, nyt tyttärensä Ragnin kanssa, koko kansan tietoisuuteen ja suosikiksi heidän isännöimissään ja emännöimissään viihdeohjelmissa. Viimeinen Georg Malmsténin suuri julkinen esiintyminen oli hänen 70 v-päivänsä kunniaksi järjestetyssä televisioidussa konsertissa Finlandia-talossa vuonna 1972. Konsertissa esiintyivät solisteina myös hänen nuorempi veljensä Eugen ja tyttärensä Ragni, jotka olivat luoneet oman uransa esiintyvinä taiteilijoina ja kansan suosikkeina.

Georg Malmstén on jättänyt merkittävän ja pysyvän jäljen viihteemme historiaan. Häntä voidaan hyvällä syyllä pitää kevyen musiikin luovan säveltaiteen suomalaisen perinteen perustajana ja edelleenkin hän on eniten levylle taltioinut laulaja yhteensä 861 sävelmällä. Hyväksyttäköön nimike ”Molli-Jori”, vaikkakin se on epäoikeudenmukainen aina hymyilevälle miehelle, jonka sävellyksistä suuri osa on kirjoitettu duurisävellajeihin ja jonka sävelmät mollissakin soivat useimmiten duurin iloisuudella. Jori havaitsi jo nuorena Laivaston soittokunnan soittajana Suomen kansan kaipuun omien tunteidensa tulkitsemiseen musiikin keinoin ja hän otti sen elämäntehtäväkseen. Meidän tehtävämme on vaalia ja kehittää tuota Georg Malmsténin viitoittamaa perinnettä.

Teksti: Juhani Leinonen

Vuosikertakatsaus – SIVUJEN SANOMAA

Viisitoista vuotta sitten annettiin ELVIS ry:n jäsentiedotteelle nimeksi SELVIS. Neljä A4-sivua piti sisällään puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan kirjoituksia yhdistyksestä ja sen toimialan aiheista. Tiedottamisen lisäksi mielipidekirjoittelu oli ”lehden” sisältöä aivan alusta asti.

Sivuille alkoi ilmestyä kokousraportteja, sekä taustaa niissä esitetyille (tai esitettäviksi aiotuille) esityksille. Erityisesti tietenkin Teoston vuosikokous on saanut aina paljon palstatilaa. Ja kun yhdistyksen jäsentiedotteesta on kyse, puitiin sen sivuilla luonnollisesti kaikkia yhdistyksen omiakin asioita, voimakkaitakaan sävyjä kaihtamatta. Valmisteilla olevat niteet ELVISin historiasta kertaavat kaikkea tätä seikkaperäisesti, joten en tässä mene yksityiskohtiin.

SELVISin sivumäärä alkoi kasvaa, valokuvia oli mukana säännöllisesti, ja kirjoittajiakin ilmaantui lisää. Silloin tällöin myös rivijäsenistön piiristä lohkesi kirjoituksia lehden sivuille. Kymmenen vuoden jälkeen toukokuussa 1997 sivumäärä oli jo kuusitoista, ja puheenjohtaja Leinosen (”pääkirjoitus”), toiminnanjohtaja Heikkilän (useita artikkeleita) ja asiamies Fuhrmannin (nekrologi) kirjoitusten lisäksi mukana sivuilla olivat Anne Koivunen (Teoston kokous) sekä Pekka Tegelman (raportit tekijäillasta Turusta ja musiikkijournalismipaneelista Helsingistä). Vakiopalstana oli jo musiikkikustantajien kontaktitiedot. Jäsenpostina julkaistiin liuskan mittainen Mikko Alatalon kysymys ”Keitä varten ESEK on olemassa?”.

TIEDOTTEESTA LEHDEKSI

ESEKin pääsihteeri Leena Hirvonen pääsi vastaamaan Alatalolle vuoden 1997 kolmannessa SELVIS-numerossa, joka olikin jo ihan oikea lehti, kansikuvassaan Petri Laaksonen pienenä poikana. Säveltäjät ja sanoittajat ELVIS ry:n jäsenlehden päätoimittajana oli Martti Heikkilä, ja toimitusneuvoston muodostivat Otto A., Jussi Asu, Vesa Huhtala, Pia Perkiö sekä Heikki Salo.

Sisältöä oli runsaasti: suomalaisen musiikin päivä, tradmelodioiden sovittaminen, ja sovittaminen muutenkin, kotimainen puhallinmusiikki, Teoston tilityksen ”musiikkipolitiikka”, Teoston jakosäännön muuttaminen, oikeudenkäynnit kustantajia vastaan, Arkiviisut-kuplettitapahtuma, sekä kansikuvapoika Laaksosen haastattelu. Lisäksi löytyivät Saksittua-palsta, Kontakti-palsta, Onnittelut-palsta, tapahtumakalenteri, posti ja nippu ilmoituksia, sekä Vitsi-palsta. Eli ihan oikea lehtihän se oli. Ulkoasusta vastasi Illuusio Suunnittelu Oy.

”Samassa yhteydessä tämä oikea lehti alkoi ilmestyä myös täällä ELVISin kotisivuilla!”, webmaster huomauttaa 😉

Puheenjohtaja Juhani Leinonen aloitti Jussin jupinat -kolumninsa seuraavassa numerossa, ja tenttaus myös oman jäsenistön suhteen alkoi. Syyspaneelin yhteydessä kysyttiin Marjatta Meritähdeltä, Jaana Rinteeltä, Chrisse Johanssonilta, Janne Louhivuorelta, Jussi Sydänmäeltä ja Jari Knuutiselta kustantajan, sovittajan, kääntäjän, säveltäjän ja sanoittajan osuuksista.

Kikka Laitinen ilmestyi lehden toimitusneuvostoon vuoden 1998 alusta, ja hänen kynänjälkensä alkoi myös näkyä mittavasti lehden sivuilla. Kikan tekemiä haastatteluja on SELVISissä julkaistu runsaasti, Heikki Silvennoisesta aloitettiin. SELVISin kaltaisen jäsenlehden yksi etu on siinä, että on oikeutus ja mahdollisuus esitellä henkilöitä valtavirran ulkopuolelta. Itselleni ensimmäinen tällainen tulee vuosikertoja selaillessa vastaan numerossa 2/98. Kyseessä on hengellisen musiikin puolella mittavasti tekstejä kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen, haastattelun on tehnyt Pia Perkiö.

Henkilöhaastattelujen määrä lisääntyi lehdessä nopeasti, se lienee ollut yksi tärkeistä lehden tarkoituksistakin. Anna-Mari Kaskisen lisäksi vuoden 1998 toisessa numerossa haastateltiin Jan Noposta, Otto Donneria ja Juice Leskistä. Kikka Laitinen työsti kehittämäänsä kysymyskaavaa, Perkiö ja Tegelman kirjoittivat vapaamuotoisemman keskustelun pohjalta.

Hara Laukkanen ilmaantuu kolumnistiksi numerossa 3/98, otsikolla Haran horinat. Hän aloitti mielenkiintoisella ”Saiskos luvan?”-selvityksellä kokemuksistaan luvanhankitareissuilla orkesterinsa Turo´s Hevi Gee ohjelmiston kokoamisessa. Samassa numerossa Martti Heikkilä esittelee ELVISin upouudet kotisivut, ja surffailee samantien muillakin suositeltavilla sivuilla.

LUONTEVAA KEHITYSTÄ

Toimitusneuvosto täydentyi vuoden 1999 keväällä Kirsi Snellmanilla ja Jussi Sydänmäellä, Pia Perkiön astuessa sivuun (Pia valittiin silloin yhdistyksen johtokuntaan, periaateena on ollut, ettei toimituskunnassa ole johtokunnan jäseniä). Ensinmainittu debytoi myös kirjoittajana numerossa 2/99. Haastattelun kohteena on elektronisen musiikin parista Ines Reingold. Samassa numerossa on Kikka Laitisen mielenkiintoinen Ilkka Talasranta -haastattelu (Lemmenlähde-musikaalin säveltäjä), ja myös Kikan tekemät Toni Lähteenmäki- ja Jukka Virtanen – haastattelut, jotka on jo taitettu melko isosti. Lehden jutut saattavat olla jo varsin pitkiäkin, kuten edelleen samassa numerossa julkaistu Kari Tuomisaaren ansiokas katsaus sanoitustariffin historiaan.

Alaan liittyvää infoa sekä uutisointia on lisätty, eikä jäsententtaus ole laantunut hetkeksikään. Numerossa 3/99 Teoston kulttuuripoliittisista kompensaatioista kysellään peräti yhdeksän kysymyksen voimin Tuomo Hämäläiseltä, Aarno Alikoskelta, Samuli Laiholta, Kikke Heikkiseltä, Pentti Lasaselta ja Matti Kontiolta. Jorma Toiviainen aloittaa kolumnin Terveisiä Teoston johtokunnasta!. Kirsi Snellmanin tekemän Johnny Lee Michaels -haastattelun yhteydessä julkaistaan luettelo hänen tuotannostaan – erinomainen idea, jota aletaan noudattaa lehdessä jatkossakin.

Vakion ”oman” porukan lisäksi sivuilla vilahtelevat kirjoittajina Jussi Collin ja Merja Salonen. Myös toimitusneuvoston jäsen Sydänmäki debytoi lehden kirjoittajana. Haastattelut saattavat olla jo yli kaksi aukeamaa, ja myös asia-artikkelitkin. Esimerkiksi Tuomo Hämäläisen esitysraportointia tutkiva journalismi taittuu kolmelle sivulle numerossa 1/00. Samoihin aikoihin Kirsi Snellman vetäytyy toimitusneuvostosta (tultuaan valituksi johtokuntaan), mutta jatkaa kirjoittamista toki.

Vuoden 2000 kolmannesta numerosta ilmaantuu taittajaksi Riemukaari Oy, ja nimi ”Koivu” on myös esillä ensimmäistä kertaa. Tosin Matti Koivu oli jo pitkään ollut taittajana, aiemman yhtiönimen suojissa.

Pale Saarinen ja Juha Kaarsalo ilmaantuvat kirjoittajien joukkoon. Palen Erik Lindström -haastattelu mahtuu neljälle sivulle, mutta Kirsi Snellmanin tekemä Pekka Ruuska -haastattelu vie yhden enemmän. Kontaktipalsta on jo kaksi sivua, Arthurland-kolumni edelleen aukeama, Heikkilän Nuotin vierestä -kolumnin koko hieman vaihtelee. Jussin jupinat jatkuvat edelleen, ja Tegelman sekä Sydänmäki pakinoitsevat silloin tällöin. Juha Kaarsalon Turkka Mali -haastattelu vie seitsemän sivua numerossa 4/00, lehti sinällään on jo 40-sivuinen lukupaketti.

MENO JATKUU

Vuoden 2001 ensimmäisessä numerossa täräyttää Otto A. neljän sivun verran Tommi Lindell -haastattelulla, ja Pale Saarinen julkaisee edellisen vuoden lopulla edesmenneen Seppo Rannikon koostehaastattelun. Vuoden toisessa numerossa Arthurlandiassa on asiaa neljän sivun verran, ja Otto Donner vierailee Teoston johtokuntapalstalla. Allekirjoittanut debytoi SELVIS-kirjoittajana Hector-haastattelun muodossa.

Pia Perkiö palaa toimitusneuvostoon loppuvuodesta, ja viisisivuinen Marjatta Pokela -haastattelu ilmestyy vuoden viimeisessä numerossa. Ainakin Rumbasta tuttu Tero Valkonen debytoi SELVISin sivulla M. A. Numminen -haastattelullaan (kansikuvajuttu), ja Pekka Tegelman filosofoi Pekka Hedkrokin kanssa seitsemän sivun verran.

Yhdistyksen satsaus on viiden vuoden kuluessa tuottanut mainion musiikkilehden. SELVIS on aina täynnä asiaa, niin infona kuin mielipiteinäkin. Jäsenistö on varmasti voinut tutustua kollegoihinsa lehden sivuilla aiempaa paremmin, eiväthän kaikki pääse kokouksiin ja illanviettoihin tai seminaareihin.

Lehti on monelle konkreettisin side järjestöönsä, ja se on myös ehdottomasti aina käyntikortti ulospäinkin. Erilaisella yhteisö/laitosjakelulla on lehden kautta saatu varmasti kentälle tietoa ja viihdykettäkin, onhan musiikki mukava asia.

Teksti: Pekka Nissilä

Lämpöinen lauluntekijä

Laulaminen yhdisti

Muistan itse hyvinkin Katriinan levyt 1990-luvun alkupuolelta (Uni 1990, Hiljainen talo 1991, Matka-arkku 1993, Murtuisko siivet 1995 ja Marseillen Saippuaa 1997). Tuolloin kriitikot vertasivat Katriinaa lauluntekijänä Hectoriin. Jotakin herkän folkmaista Katriinan tuotannosta voi löytääkin ­ ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta kertovat laulut tulevat lähelle, lempeästi ja lämpöisesti, kuitenkin ripsakasti angloamerikkalaista singer/songwriter-perinnettä kunnioittaen.

Itseäni viehättää erityisesti Katriinan tapa laulaa; eipä tarvitse levylautaselta kuunnella pihinää, honotusta tahi taiteellista kiekunaa, Katriinan ääni kun rosoisen lempeästi hivelee sydäntä ja korvaa.

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Kiinnostuit pop-musasta ilmeisesti jo varhain? Mitkä bändit/artistit kolisivat?

Mun popmusiikki-innostukseni syttyi jo ihan skidinä: mulla oli 10 vuotta vanhempi veli, joka kuunteli kotona innokkaasti Beatlesia. Lopullisen beatles-pistoksen sain, kun vuonna 1974 kotiin ostettiin Hey Jude/Revolution ­single divarista; olen siitä lähtien ollut aivan myyty Beatles-musiikille, ja pitänyt heidän musiikkiaan ja biisejään ylittämättöminä pop-musiikin saralla.

Millaisia olivat ensimmäiset bändikuviot?

Mä liityin vuonna 1976 nuorisoteatteriin (mun vanhemmathan on myös näyttelijöitä …että kai tässä sen tyyppisiä geenejä kannetaan). Ko. teatterin pojat olivat panneet bändin pystyyn ja etsivät siihen laulusolistia … He pyysivät mua mukaan ­ ja minä tietenkin lähdin. Olin aivan otettu tilaisuudesta! Me vedettiin sen ajan miehistä rokkia: Led Zeppelinin, Sladen ja Creedencen biisejä ja harjoiteltiin meidän autotallissa. Jouduttiin sittemmin vaihtamaan treenipaikkaa, kun oikea rumpali saatiin bändiin … Myöhemmin innostuin mm. Joni Mitchellin musiikista, ja olenhan minä elättänyt itseäni ihan katusoittajanakin yhden kesän, esittäen Helsingin Perunatorilla mm. jazzia ja Mitchelliä.

Luin, että olet opiskellut pianonsoittoa ja ollut musiikkiopistossa … perinteinen tyttöjen pianonpimputus alkoi kuitenkin siis jossain vaiheessa ärsyttää?

Niin…tai oikeastaan klassisen musiikin opiskelu ei vastannut ollenkaan sitä, mitä mä musiikilta hain: luovuutta, iloa, mahdollisuuksia. Mulla oli kuitenkin kova halu oppia musiikin perusteet ja soittamaan pianoa kunnolla, joten opiskelin sinnikkäästi. Ennen pitkää pianoläksyt alkoivat tuntua jokseenkin ahdistavilta; halusin jo tuolloin luoda jotakin omaa. Mulla kävi onneksi kuitenkin hyvä onni laulunopettajan suhteen: muistan kuinka opettajani Aila Itäkylä kehuskeli joskus, kuinka mulla oli tunnilla ääni hyvin auki, ja kerrottuani hänelle olleeni edellisenä iltana rokkikeikalla, hän totesi siihen aivan ihastuksissaan: ”…Ai kun hyvä !”.

Mitä tuumit tuolloin 90-luvun taitteessa, kun julkaisit ensimmäisiä omia laulujasi? Oliko kynnys korkealla lähteä tekemään omia biisejä? Tyrkyttivätkö tuottajat ensin omia biisejään naisartistille esitettäväksi perinteiseen tapaan?

Tästä Beatles-syndroomasta johtuen mulla oli alussa todella korkea kynnys tehdä omia biisejä ­ kaikki hyvät biisithän oli jo tehty! Mua ei kuitenkaan koskaan ole millään lailla ohjattu muitten tekemien laulujen pariin, vaan omat biisit on otettu hyvin vastaan levy-yhtiöiden puolelta. Ekan singleni tein Megamanialle, kunnes sitten Janne Louhivuoren avustuksella siirryin levyttämään Fazerille. Jannehan on ollut alusta lähtien mulle erittäin tärkeä lenkki: hän on myös tuottanut kolme ekaa levyäni. Ja tällä uusimmallakin hän on mukana ­ soittamassa hienosti kitaraa…

Uusi levysi on juurevaa, lämminhenkistä, hyvin tehtyä musiikkia. Kuinka pitkään näitä lauluja synnytit?

Tämän levyn biisit ovat syntyneet noin neljän vuoden aikana, edellinen levynihän (Marseillen saippuaa) ilmestyi vuonna 1997.

Uudella levylläsi ”Valo lentää” soittavat/laulavat alan huippumuusikot Janne Louhivuoresta Kepa Kettusen kautta Maarit Hurmerintaan. Olet kuitenkin (sävellysten ja sanoitusten lisäksi) ollut mukana sekä sovittamassa että tuottamassa levyä ­ kuinka yhteistyö muusikoiden ja maanmainion äänittäjä/miksaaja Dan Tigerstedtin kanssa sujui?

Olen aina digannut sellaista rapakontakaista meininkiä, että muusikot tekevät yllätysvierailuja toistensa levyille: esimerkiksi Jackson Brownen levyllä saattaa kuulla Bonnie Raittin laulavan jne. Useiden uuden levyni muusikoiden kanssa mulla on pitkä historia: Ilkan (Ilkka Tenhunen) kanssahan mä olen tehnyt musiikkia ja soittanut jo 20 vuotta, Maaritin ja Samin kanssa ollaan vanhat tutut, Janne Louhivuoren ja siippansa Piian olen myös tuntenut kauan. Heillehän tuli tehtyä häälaulukin, kappale ”Silta”, joka päätyi sittemmin levyllekin … (ja josta tuli ykköshitti, toim.huom). Näiden ammattimuusikoiden kanssa on tietenkin helppoa ja mukavaa tehdä yhteistyötä: usein sovitukset syntyvät treenikämpällä. Ilkan kanssa olemme tietenkin keskustelleet yleiset suuntaviivat jo etukäteen hyvin selviksi, mutta annamme tilaa hyville soittajille: hehän osaavat hommansa, joten heidän taitojaan haluamme ilolla hyödyntää. Mitä tulee Danuun, ei nyt tule mieleen yhtäkään negatiivista adjektiivia ­ hänhän on aivan mahtava: studiotyöskentely muusikoiden kanssa ei ole pelkästään nappuloiden vääntelyä, vaan sisältää monia henkisiä ja psykologisia vivahteita, jotka Danu on pitkän uransa aikana syvästi oivaltanut.

Itse pidän erityisesti lauluista Vuokralainen ja Jos tuntisin sinut. Pakko kysyä (ei ole pakko vastata) kuka on tämä Tiia, jolle olet tuon Vuokralaisen omistanut? Liittyykö tähän jokin tarina? Ja lisäksi, mistä sait idean laulaa yhdessä Maaritin kanssa ­ ”Jos tuntisin sinut” kuulostaa todella upeelta …

”Vuokralainen” on biisi, jonka tein Hotelli Sointuun. Sain aiheeksi ”Vuokralainen” sekä lauseeksi ”Sanat ovat aseita”, joka piti mahduttaa laulutekstiin. Tuo lause vei ajatukset Helsingin huonosta asuntotilanteesta ihmissuhdepuolelle. Siinä tilanteessa mieleeni assosioitui siskoni Tiian senhetkinen vaikea elämäntilanne: takana oli pitkä ihmissuhde, jonka jälkeen ihminen tuntee olleensa vain vuokralaisena toisen sydämessä. Tästä tarinasta sitten syntyi tuo laulu.

Maarit taas on vanha tuttuni; ja halusin tähän ”Jos tuntisin sinut” ­biisiin Maaritin tunnistettavan soundin. Hänen äänensähän on kuin jokin soitin, isntrumentti… Hänhän ei paljon suostu tekemään tällaista yhteistyötä, joten olin iloinen, kun hän lähti tähän mukaan.

Mikä on omasta mielestäsi paras biisisi?

Jaa ­ se kyllä vaihtelee … joskus tuntuu yksi paremmalta, toisinaan taas joku muu … Mainitaan nyt vaikka Vieläkö valvot, Siljan talossa, Äiti meni rikki, Kääpiö ja parrakas nainen, Valkoinen valssi ja Tuhkimo, jos nyt joitakin pitäis mainita. Tämän uuden levyn tiimoilta keikkailevan bändini soundi on toisaalta myös niin messevä (tarvittaessa), että heidän kanssaan on mukava soittaa keikalla vähän tuhdimpaakin tavaraa… (Katriinan bändissä soittavat Ilkka Tenhunen, Kepa Kettunen ja Tuure Koski Katriina lisäksi).

Kuinka laulusi syntyvät? Intuitiota vai työtä?

Sekä että. Lähtökohdaksi tarvitsen inspiraation, laulun loppuunsaattamiseen tarvitsen työtä. Jotakin biisiä saatan hieroa kuukausitolkulla, ja jokin biisi on ikään kuin heti valmis, tai ainakin tuntuu valmiilta, ja saatan jättää sen sellaisekseen virheineen päivineen.

Olet saanut v. 1994 Vuoden laulelmantekijä ­palkinnon. Onko kohdallesi osunut muita julkisia tunnustuksia? (oliko tämä se Tapsan Tahdit v. 1994 ? ­ televisioitu keikka ­ kuulosti muuten todella hyvältä …)

Joo. Sain tuon palkinnon Tapsan Tahdeissa, ja muistan itsekin, että se keikka oli hyvä… Palkintotilaisuushan oli kuitenkin aika pienimuotoinen ja vaatimaton tilaisuus. Toisaalta mä ajattelen niin, että parhaat tunnustukset olen saanut toisella tapaa. Muistan esimerkiksi, kun olimme ihan yleisönä Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 1995 ja hipsimme jengin mukana iltanuotioden seassa … yhtäkkiä huomasin valtavan leirinuotion ja tajusin, että iso lauma ihmisiä soittaa siellä minun biisejäni … Olin aivan ihmeissäni: he muistivat kaikki laulujeni sanat (paremmin kuin minä itse!) ja olivat aivan innoissaan. Sellaisina hetkinä tuntuu, etteivät ne laulut ole menneet hukkaan … Voi, mä elin pitkään tuosta hetkestä!

Mitkä lauluistasi on yleisö parhaiten ottanut omikseen ­ onko sinulla sellaisia biisejä, joita ”kansa” ehdottomasti keikalla vaatii?

Kyllä kaiketi ”Silta” lienee sellainen biisi. Monet muistavat sen vieläkin, ja on ollut kiva huomata, että sitä soitetaan vieläkin radiossa …

Olet myös ollut perustamassa ryhmää Teatteriviritys vuonna 1999. Siinä ovat mukana lisäksesi näyttelijä Meri Nenonen, dramaturgi-ohjaaja Titta Halinen sekä muusikko Ilkka Tenhunen. Olette esittäneet mm. hyvät arvostelut saanutta ”Perhosten talo” ­näytelmää. Lisäksi, esitys Pornolauluja ja Naisvoimistelua kuulostaa mielenkiintoiselta … Mitä muuta ja milloin on Teatterivirityksen osalta odotettavissa?

Tämän Pornolauluja ja Naisvoimistelua ­esityksen voi seuraavan kerran käydä katsomassa ravintola Nyyrikissä ainakin 21. ja 23.3.2002. Tässähän on ideana seuraava: kaksi asialleen innostutta naista Titta ja Titta ovat lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet valistusryhmän Titat. Naiset ovat vakuuttuneita siitä, että Suomen ahdaslantioinen ja ­mielinen kansa saadaan vapautumaan seksuaalikielteisestä maailmankuvastaan naisvoimistelun ja raikkaiden pornolaulujen avulla. Bändinä toimii entinen ”Alistajat”, nykyisin ”Valistajat” (= Tenhunen, Kettunen, Koski). Suosittelen lämpimästi!

Jos voisit kritisoida jotakin suomalaisessa musiikkielämässä, mihin suuntaan sanan miekka lennähtäisi?

No ehkä jokin pakonomainen genrettäminen joskus ihmetyttää: kun ihminen kertoo olevansa singer/songwriter, pitääkö siihen Suomessa välttämättä liittää joitakin rajaavia lisämääreitä mukaan, esimerkiksi laulelma-pop. Eihän Bryan Adamsinkaan hitaammat biisit ole ”laulelmaa”. Ehkä mä tämän jutun muuttaisin jos voisin …

Lähitulevaisuuden suunnitelmasi?

Teen ensi kesäksi Nurmijärven harrastajateatterille koostetta Aleksis Kiven näytelmistä, ikäänkuin näytelmää näytelmistä. Olen tehnyt A.Kiven runoihin sävellyksiä sekä esitykseen tanssimusiikkia. Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosaston opiskelijat sovittavat tekemäni musiikin Heikki Valpolan johdolla. Tämä projekti on nyt vienyt kovasti aikaani ja energiaani, mutta luulisin, että vuoden vaihteen jälkeen alkavat omatkin laulut jälleen pyöriä päässä. Mulla on muuten hyvä niksi, kuinka muistaa yhtäkkiä mieleen tulleet hyvät ideat: mä soitan omaan puhelinvastaajaani ja rallattelen sinne idean menemään…

Kertoo hyväntuulinen Katriina ja muiskaisee minulle luuriin extrana vielä pari säettä Pornolauluja ja Naisvoimistelua ­esityksen tiimoilta (huh huh!). Mutta kun tämä Selvis on perhelehti, niin ehkä aikuisten Selvis-lukijoiden on parempi käydä tsekkaamassa esitys paikan päällä – ettei nuoriso opi tuhmia sanoja ainakaan tämän lehden sivuilta. Muuten, haastattelun tekoaikaan Katriinan siippa Ilkka Tenhunen oli kadottanut pari varvastaan kitarapedaalilaatikon pudottua hänen jaloilleen; toivottavasti tämäkin häiriö poistuu eli varpaat löytyvät kevään tullen ja laulut sekä pornolaulut raikaavat voimallisesti niin perheen piirissä kuin sen ulkopuolellakin!

VUOKRALAINEN

Säv. & San. Katriina Honkanen

Kun astut sisään tähän huoneeseen

niin tiedän, että mitään elää ei voi uudelleen.

Kun rakkaus loppuu, kun kaikki ohi on,

silloin muistot on turhaa, silloin mentävä vain on.

Et sisälles päästää mua voinut silloinkaan,

kun mä annoin kaiken, paljastin kaiken.

Vaikka omistaa tahdoin yhden huoneen sun sydämen,

minä olla sain vain vuokralainen.

Lausees julmat ja kovat mieleen painuneet on.

Sanat aseita ovat. Minä eessäs oon aseeton.

Silti jostakin palaa kuvat mieleeni taas.

Kuvat hetkistä niistä, jotka saa sua kaipaamaan.

Et sisälles päästää mua voinut silloinkaan,

kun mä annoin kaiken, paljastin kaiken.

Vaikka omistaa tahdoin yhden huoneen sun sydämen,

minä olla sain vain vuokralainen.

En koeta väittää, että helppoa ois

hetkessä pestä näitä vuosia muistoista pois.

Mutta vielä mä nousen, kävelen elämään.

Ehkä myös pienen hetken sitä joskus jään miettimään, 

mikset sisälles päästää mua voinut silloinkaan,

kun mä annoin kaiken, paljastin kaiken.

Vaikka omistaa tahdoin yhden huoneen sun sydämen,

minä olla sain vain vuokralainen.

Vain vuokralainen …

Julkaistu tekijän luvalla

30-vuotistaiteilijajuhlaa viettävä Kari Litmanen – parhaat sävellykset syntyvät alle 10 minuutissa

Sekä musiikkityylien että työtehtävien suhteen skaala on laaja. Viime vuoden lopulla Litmaselle myönnettiin Kullervo Linnan Säätiön tunnustuspalkinto.

Litmanen on säveltänyt lukuisia hittejä. Monet hänen iskelmistään ja tanssibiiseistään kuuluvat tanakasti tanssiyhtyeiden keikkaohjelmistoon. Syksyn Sävel on yksi areena, jossa Karin kappaleita on kuultu useinkin. Vuoden 1998 ylivoimainen voittaja oli hänen sävellyksensä André.

SÄHKÖURUISTA SYNTIKOIHIN

Tuotantosi ja työkenttäsi on todella laaja; olet säveltäjä, sovittaja ja muusikko. Kuinka paljon biisejä olet tehnyt?

– Tarkkaa lukua ei ole… Jossain 800-900 paikkeilla on levytettyjen sävellysten ja sovitusten määrä tällä hetkellä.

Miten sai alkunsa Kari Litmasen muusikkous?

– Muusikkous alkoi siitä, kun isä osti sähköurut mulle pienenä poikana; olin siinä 10-11:n korvilla. Ekaks soitin niitä semmoiset vuoden päivät. En ole siis aloittanut 6-vuotiaana, milloin olisi tavallaan ”pitänyt” aloittaa ­ mutta heti aloitin pianotunnit. En ollut aikaisemmin harrastanut musiikkia. Meidän suku ei ole mitään musiikkisukua, ei ole sellaista perimää, että olisi ajautunut alalle. Ne sähköurut oli valtavasti muodissa silloin 60-luvun loppupuolella ja nehän tempas mut täysin mukaansa. Rupesin treenaamaan kuin hullu, ja sitten piti hommata tietenkin piano.

– 15-vuotiaana läksin sitten bändikeikoille ja ekana vuonna oli about 170 keikkaa. Ne oli kapakkakeikkaa kaikki, ja mähän olin vielä koululainen. Soitin kahdeksasta puoleen kahteen, kuutena iltana viikossa jossakin tanssiravintolassa. Täällä Imatralla, mistä olen kotoisinkin.

Asut nykyään kuitenkin Vihdissä?

– Vihdin Otalammella, oon asunut jo kohta 20 vuotta. Vuonna 1980 läksin Imatralta Helsinkiin, missä asuin 3 vuotta, ja ostin rauhalliselta paikalta kaupungin ulkopuolelta talon. Siellä olen viihtynyt.

Jatkuiko koulu juohevasti vielä 15-vuotiaalta soittajalta vai veikö musiikki miehenalun kokonaan mukanaan?

– No se vei ihan täysin. Koulu meni ihan pipariksi; kävin pianotunneilla Helsingissä ­ SARMANNON EEVA oli mun opettajani silloin ­ ja mähän olin joka viikko yhden päivän koulusta pois sen takia kun matkustin Helsinkiin pianotunneille. Musa vei mut ihan totaalisesti. Harjoittelin 6-8 tuntia päivässä.

Minkä tyyppistä musiikkia soitit silloin? Puhuit tanssikeikoista, mutta omissa oloissasi soitit varmaan muutakin?

– Tanssikeikoilla soitettiin sen ajan tanssimusiikkia, se oli ihan normaali sen ajan kapakkabändi, mutta ihan hyvä semmoinen. Sieltä sai sitä perustatsia tähän kaikkeen, mutta opiskelupuolella en tietenkään soittanut muuta kuin klassista sekä jazzia, joka on aina ollut mulle intohimo ja harrastus, ja henkireikä. Ja on sitä edelleen.

Orkesterin johtaminen on yksi olennainen osa sinua; oletko opiskellut myös kapellimestarointia?

– En ole mitään kapellimestarikoulua käynyt, en ole klassinen kapellimestari. Olen toki sinfoniabändiä johtanut, mutta viihdyn kuitenkin paremmin tämmöisessä, missä on iso bändi ja komppi messissä. Se on mun ominta touhua ­ ja itse soitan mielelläni pianoa siinä samalla. Kosketinsoittajahan olen ollut aina.

Syntetisaattorit olivat tosi kalliita vempeleitä aikoinaan?

– Joku Mini-Moog silloin 70-luvulla maksoi 10.000 markkaa. Tänä päivänä se olis 50-60 tonnia jos markoista puhutaan. Laite missä on 3 oktaavia ja monofonia! Ne oli aivan järjettömissä hinnoissa silloin.

– Olin niin innostunut niistä, että yksi mun isän tuttava ­ elektroniikkavirtuoosi ­ rakensi mulle kolmi-oskillaattorisen syntetisaattorin ihan Moogin perusteiden mukaisesti. Se oli hänellekin harrastus, ja yritettiin saada se toimimaan mahdollisimman hyvin. Muutamilla keikoilla sain sillä semmoista surinaa aikaiseksi; elettiin suunnilleen vuotta ­74. Se oli todella uutukaista-uutta silloin: Helsingissä oli ehkä muutama laite siihen aikaan jossakin studiossa.

– 70-luvun lopussa alkoi tulla vähän enemmän näitä Micro-Moogeja ja vastaavia, ja ensimmäisen polyfonisen syntetisaattorini ostin TAPANI KANSAn kiertuebändiin vuonna ­80. Se oli neliääninen Jupiter-4 ja sillä tein ensimmäisen tv-keikkani. Sekin oli sen verran uutta, että siinäkään bändissä missä oli jousisto, puhallinsektio ja iso komppi, ei suurin piirtein kukaan aikaisemmin ollut nähnytkään polyfonista syntetisaattoria. ”Tänä iltana Tapani Kansa”, TV-1:ssä.

– Mähän olin kuunnellut kaikki (HERBIE) HANCOCKin tuotokset ja (CHICK) COREA Electric Bandin systeemit sitä ennen, ja imenyt sitä ihan kybällä. Oberheim tuli siinä 1981; ostin heti sen ja tahkosin sillä 3-4 vuotta melkoisesti levyraitoja ja saatoin tehdä kolmekin keikkaa päivässä.

Levykeikkaa syntikansoittajana Oberheimilla.

– Sen kanssa mä kuljin studiosta toiseen. Se oli sellainen muotijuttu, mut tilattiin moneen paikkaan, sellaisiin mestoihin, missä tilaajat ei edes tienneet mitä sillä pitäis tehdä ­ mutta kun sen kuului olla levyllä! ”Soita tolla syntikalla tähän jotain.”

Sait parhaassa tapauksessa tavallaan improvisoidakin?

– Näin on… Tai sanotaan, että osallistuin tuotantoon tarjoamalla jotain, minkä koin niin, että ”tää soitin palvelee tätä kappaletta tämmöisellä soundilla ja tämmöisellä elementillä”. Sitä mukaahan mulla itsellänikin lähti tämä levytuotantopuoli käyntiin: kun olin keikoilla näin paljon, niin pikku hiljaa valuin tuotantopuolelle ­ ja kohta olin itse sovittajana, joka tilasi soittajat soittamaan. Liukuma siihen oli ihan luonnollinen tilanne.

Liittyikö syntikkainnostuksesi mitenkään varsinaiseen elektroniseen musiikkiin, vai olitko jazz-mies henkeen ja vereen?

– Se oli mulle ihan fuusio-hommaa, kuten Hancock ja Corea: taitavaa soittoa, nimenomaan jazz-viritteistä, mutta kuitenkin elektronisilla soittimilla. Sehän oli silloin aika uutta ja muodikasta ja hienoa, ja varsinkin iskelmäpuolella 80-luku oli tätä surullisen kuuluisaa koneaikaa. En mä ole koskaan ollut elektronisen musiikin kanssa tekemisissä.

VEHKEITÄ JA NAMISKUUKKELEITA

Innostus sähkösoittimiin poiki luonnollisen siirtymisen myös tietokoneiden hyötykäyttöön musanteossa.

– Heti kun tuli ensimmäinen laite, jolla pystyi kirjoittamaan nuotit tietokoneella, niin sen hankin. Se oli aikanaan se Macintoshin linnunpönttö; elettiin 80-luvun puolivälin paikkeilla. Tuli ensimmäiset notaatio-ohjelmat ja sekvensserit. Kyllä mä lähdin heti messiin vaikka siihen aikaan se oli todella työlästä: sulla oli big band -arri siinä linnunpöntössä, missä ruutu oli ehkä 9-tuumainen, vaaksa kanttiinsa! Tuskastuttavan pieni ruutu ja iso arri siinä ruudulla ­ sai olla tosi innostunut asiaan, että sillä teki sen. Tietysti siinä sivussa kirjoitin myös käsin, ranne puuduksissa koko ajan. – 80-luvun loppupuolella nämä vempeleet alkoi kehittyä valtavasti, ja sain jo 21-tuumaisen ruudun. Sen jälkeen en ole lyijykynään koskenut.

Minkälaisia tietokoneohjelmia käytät nykyisin?

– Teen edelleen Encorella, vaikka tänä päivänä on monenmoisia hienompiakin ohjelmia. Joku Sibelius on tällä hetkellä pieni hitti notaatiopuolella, mutta Encoressa on kaikki se mitä tarvitsen notaation tekemiseen. On mulla Finale koneella, mutten ole sitä käyttänyt. Tähän työhön mitä mä teen, on Encore ollut ihan ehdoton.

– Sekvensseripuolella olen aina ollut Performer-miehiä ­ se on aikanaan Macintoshiin tehty ohjelma ­ eli en ole koskaan vaihtanut näihin Notator Logic -ohjelmiin ynnä muihin, jotka on useimmissa koneissa ja studioissa ja joka paikassa. Ei sillä ole väliä, ne on kaikki kehittyneitä ohjelmia; kysymys on siitä mitä ohjelmia osaat käyttää.

Kosketinsoitinarsenaalisi lienee melkoisen monipuolinen, varsinkin kun olet keikkaillut sekä studioissa että levyillä niin tiuhaan?

– Viime aikoina olen tehnyt hyvin harvoin kosketinsoitinkeikkoja. Olen esiintynyt lähinnä pianistina.

– Melkein koko 1990-luku tehtiin TV1:n ohjelmia ­ melkein kaikki niistä 10 vuoden ajalta. Oli kiinteä kokoonpano, se ”TV1:n viihdebändi”, jossa soitin koskettimia. Ne laitteet on nyt työkaluja mun työhuoneessa kotona. Mulla on Sampling Grand, Korgin master-keyboard, (Yamaha) DX7, Oiwa (Korg O1/W), räkissa Wavestation (Korg), Proteus, Akain sampleri ja Rolandin D-50; kyllä myllyjä on vino pino.

– Mullahan on ollut legendaarisia pelejä, kuten Oberheim ja Jupiter, ja Mini-Moog jonka ostin HEIKKI SARMANNOLTA. Heikki oli sen käynyt ostamassa New Yorkissa JOE ZAWINULin kanssa. Tämmöisen legendaarisen laitteen hölmöyksissäni vaihdoin jossakin vaiheessa rahapulasssa johonkin uudempaan laitteeseen ­ ja nyt harmittaa!

Tuttu tilanne monelle soittajalle. Teetkö kotona myös tallennusta?

– En tee tallennusta. Olen oman päätökseni tehnyt aiheesta ja pysynyt midi-pohjalla ihan tietoisesti, koska siitä eteenpäin en sitä haluakaan viedä. Siihen tulisi kaiken näköistä, tulisi isompi ryhtyminen. Teen midipohjalta esituotannon omissa oloissani ja sen jälkeen menen tekemään sen ns. ”oikeeseen studioon”, missä on äänittäjä ja namiskuukkeliosasto. Voin itse keskittyä kuunteluhommaan.

30-VUOTISTAITEILIJAJUHLA IMATRALLA

Milloin keksit, että olet paitsi soittaja, myös säveltäjä?

– Kyllä se tuli heti kun rupesin soittamaan silloin 70-luvun alkupuolella. Aluksi tein pelkkiä instrumentaalibiisejä, ja vuonna 1980 sävelsin Lappeenrannan kaupunginteatteriin tilaustyönä musikaalin. Se oli kulmakivi, jonka jälkeen rupesin tekemään laulettuja biisejä, mm. iskelmiä.

Ja nyt sitten 14.2. oli 30-vuotistaiteilijakonsertti Imatralla.

– Vuoden -72 lopullahan läksin keikoille, eli tämä vuosijuhla olisi oikeasti tämän vuoden lopussa, mutta se sattui nyt tähän teknisistä syistä. Imatran kaupunki ehdotti tämmöistä konserttia; alun perinhän mä en ollut pitämässä yhtään mitään!

– Nyt kun tämä tuli pidettyä, niin olen tosi tyytyväinen. Katsoin sen juuri VHS-videolta ja totesin, että homma toimii. Se konsertti tulee TV 2:n Estradilla-sarjassa 23. maaliskuuta.

– Oli 50-miehinen iso bändi. Vuoksi Strings ­jousisto, jossa oli Imatran musiikkikoulun opettajia ja oppilaita, joista osa opiskelee esim. Sibelius-Akatemiassa. Imatra-lähtöisiä ihmisiä, jotka matkusti tänne tätä varten, sekä paikallisia hyviä oppilaita. Imatra Big Band oli runkona ja UMOsta olivat mukana sektioliiderit ESKO HEIKKINEN ja JOUNI JÄRVELÄ. Lisäksi pasuunaliiderinä oli MATTI LAPPALAINEN. Komppi oli kokonaan mun luottostudiokavereita: NYKÄSEN ANSSI, RANTASEN HARRI ja NIEMISEN JARI. Neljän hengen kööri vielä ja kosketinsoittajana Imatra Big Bandin pianisti IKE KALLIO. Tämmöisellä kattauksella vietiin läpi. MARITA TAAVITSAINEN, TARJA LUNNAS ja REIJO TAIPALE lauloivat näitä mun iskelmähittejä ja itse soitin pianosolistina omaa tämmöistä fuusio/lattari/viihdepianohommaa.

Juhlakonsertissa kuultiin aika paljon myös jazz-sävellyksiä.

– Edelleen moni tietää mut näistä hiteistä, mutta yritän tuoda esille myös sitä mitä itse soitan. Ei iskelmiä, vaan laajempimuotoista lähestymistä.

Tekijämiehistä, jotka ovat selvästikin vakiokumppaneitasi, tulevat ensimmäisinä mieleen ainakin sanoittajat VEXI SALMI ja TURKKA MALI.

– Joo, ja JORMA TOIVIAINEN, JIRI NIKKINEN… Heidän kanssaan olen tehnyt eniten. Toki muidenkin, mutta melkein näihin henkilöihin mun tekemiset kulminoituu. Osa tästä kaikesta kuuluu myös heille. Jos kappaleessa on hyvät sanat, niin silloinhan sitä ei pelkällä melodialla myydä eikä toisin päinkään, se on kokonaisuus.

Kumpi on ensin, sävel vai teksti?

– Mun kohdalla tulee useimmiten sävel ensin. En hirveästi edes pidä siitä, että säveltäisin tekstiin. Olen huomannut, että alan alittaa rimaa siinä: jos teksti on oikein hyvä, niin siihen helposti panee jonkun fraasin, minkä melodian vaan, ja jo se kuulostaa tekstin kanssa aika hyvältä vaikkei ilman sitä olisikaan hyvä. Kun teen pelkkää melodiaa, niin se puhuttelee se musiikki ja sävelkielestä saa paljon enemmän irti. Olen toki tehnyt teksteihin melodioita ja niitä on levytettykin, mutta selkeästi koen, että on parempi luoda ensin sävellys.

Omassa yksinäisyydessäsi sävellät, mutta olet myös vahvasti mukana tuotantoprosessissa alusta loppuun?

– Aika pitkälle. Työstän hirveän vähän biisejä, jotka joku muu on sovittanut. Toki niitäkin löytyy… Tykkään projektiluontoisuudesta. Myyn omia biisejäni levy-yhtiöihin, ja jos ne miellyttää sitä tahoa joka päättää levytyksistä, niin yleensä se koko tuotantopuoli lankeaa mulle aika helposti. Hoidan sitten tuotannon, studiokapellimestaroinnin ja käytännön asiat, laulatukset, miksaukset sun muut. Olen kuitenkin sovittajana tunnettu, ja koko juttuunhan olen aluksi lähtenyt sovittajana ja sitten vasta säveltäjänä.

Olet epäilemättä luottomies monelle taholle?

– Joo, niin paljon on tullut levyjä tehtyä ja kokonaisnäkemystä syntynyt, että joskus joutuu jopa semmoista huomioimaan, että paljonko joku maksaa että saadaan tietyllä budjetilla määrättyä jälkeä aikaiseksi. Aika monitahoinen juttu…

MELODIA ON KAIKEN A & O

Sinut mainitaan usein kun puhutaan iskelmän uudesta noususta, joka ajoitetaan nimen omaan 1990-luvulle. Miten näet oman roolisi tämän uuden buumin puitteissa iskelmän tekijänä?

– En mä näe sitä noin… Olen selkeästi sillä tiellä, minkä KÄRJEN TOPI on aikanaan viitoittanut. Olen Topin tavannut ja hänen kanssaan puhunut aiheesta. Tässä mitä nyt tehdään, ei ole oikeastaan mitään mitä Topi ei olisi aikanaan jo hiffannut.

– Olen täysin melodiaorientoitunut tyyppi tässä iskelmän tekemisessä. 80-lukuhan meni sovituskikkailussa ja tuli tehtyä ihan järjetön määrä ihan turhaa työtä siinä mielessä, että levytettiin järjetön määrä biisejä missä ei ollut mitään järkeä. Se oli konebuumin aikaa: saatiin säkätyksillä, väkätyksillä ja hienoilla soundeilla puettua se juttu semmoiseen kreppipaperiin… Puhallettiin siihen edes vähän tekohengitystä niin, että se eli edes hetken. Paljon sieltä ei ole käteen jäänyt, ihan oikeesti.

– Joku voi miettiä toisella tavalla, mutta 80-luvulla syntyi vähemmän hyviä melodioita kuin esim. 70-luvulla. 90-luvulla ollaan taas palattu enemmän juurille, ollaan menossa melodisempaan suuntaan. Samassa on tulleet oikeat bändit ja oikeat soittajat, iskelmäpuoleen nimen omaan.

– Säkätys ja väkätys on eriytyneet, siellä konepuolen veijarit hiphop-, dance- ym. teknotyylilajeissa tekee omaa musaansa. Ne on itse asiassa ihan eri alalla kuin meikäläinen.

Musiikki on yleensäkin pilkkoontunut genreiksi genrejen perään, jotka eriytyvät edelleen alagenreiksi…

– Kyllä, mutta tämä ”iskelmän nousu ja uusi tuleminen”… Mulla oli vaan tsägä siinä kun satuin tekemään sen Seine-biisin. Mutta kyllähän tuon tyylilajin biisejä löytyy: jos menet taaksepäin, niin 80-luvulla oli KARI TAPIOn Olen suomalainen. Italialainen melodia, shuffle-komppinen mollihomma; sehän on ollut siellä jo 70-luvulla. Hirveä määrä biisejä, samoin 60-luvulla. Se on aina ollut olemassa, en mä näe siinä mitään uutta. Mutta ehkä oli tarpeeksi pitkä aika taas edellisestä sellaisesta jutusta missä loksahti kaikki kohdalleen. Vexin teksti on tärkeä, ja oli tosi tärkeää, että TARJA LUNNAS lauloi sen, se soundi, kaikki miten hän sen teki.

SOITETUIMPIEN TOP TENISSÄ

Seine oli vuoden 1998 Suomen soitetuimmat ­listalla peräti sijalla 10.

– Oli joo, ja viime vuonnakin sijalla 11 tai 12, ja toivon että siitä tulisi sellainen kestävä biisi, joka pysyy siellä soitetuimpien joukossa. Se olisi hienoa; sitähän biisintekijä haluaa, että biisi jää elämään. Mutta aikahan sen näyttää… 20:n soitetuimman joukossa se on koko ajan. Mun tällä hetkellä suosituin biisi.

– Jaksaa vanhakin tanssia on seuraavaksi suosituin. Sekin on ollut top 20:ssa ainakin 3 tai 4 vuotta. Kyllä mä aina TEOSTOsta printtaan tämän ”Suosituimmat 40” ­listan, se antaa suuntaa siitä mitä bändit soittaa.

Se on tiukka lista vallata, kun menneiden vuosikymmenien vanhat suosikit jyräävät siellä?

– Niin, bändithän soittaa niitä jatkuvasti. En tiedä tangoa soittavaa bändiä, jolla ei olisi ohjelmistossa Satumaa. Siihen se perustuu.

Onko sinulla joku tilanne tai hetki säveltää, vai istutko vaan ja alat tehdä?

– Kyllä mä paljon olen tehnyt niin, että ryhdyn vaan säveltämään. Milloin mitenkin. Mulle ei koskaan sillä tavalla lamppu syty, että putkahtaa melodia ja pitää äkkiä mennä laittamaan ylös, tai että saattaa herätä yöllä… Joskus on käynyt niin, mutta seuraavana päivänä oonkin kattonut, että ”täähän on ihan sontaa”. Parempaan tulokseen pääsee siten, että ryhtyy tekemään ja sitten jalostamaan. Parhaimmat biisit on syntyneet niin, että alta 10 minuutin biisi on kokonaan valmis.

– Monesti pistän sekvensserin päälle, otan sävellajin ja sitten vaan soitan. Runko on joskus syntynyt ihan siitä. Sitten jalostan: virheet pois, sävelkulkua tyylikkäämmäksi…

– Onhan mulla tuolla koneella koko ajan 50-100 semmoista periaatteessa valmista biisiä, joista aina joskus otan jonkun tuohon tiskiin ja katson, että ”aha, tää on 3 vuotta sitten tehty”. Kuuntelen sitä ja huomaan ehkä huonon kohdan, laitan paremman siihen. Ja kun kuuntelee kokonaisuutta, huomaa monesti, että olisi viisainta heittää koko juttu roskikseen, koska siitä ei tule sen valmiimpaa. Puuttuu se sielu, mikä tulee siitä kun on idis jonka pohjalta tekee. Muuten tulee tekemällä tehdyn kuuloinen.

– Kyllähän keskivertobiisin pystyy tekemään milloin vaan, missä vaan, mutta kun se ei nykyisin riitä mihinkään. Biisissä pitäisi olla selkee juttu, että se jää kuulijan päähän jonkun sävelkulun kautta.

Lähdetkö sitten kauppaamaan biisiä eteenpäin, vai soittaako joku kysyäkseen matskua?

– Sekä että. Jos tiedän että joku projekti on tulossa, niin saatan sitä varten tehdä jonkun biisin ­ kun tiedän että se on sen ja sen laulajan näköinen biisi. Saatan tehdä selkeästi kohdemielessä biisin tai useammankin ja mennä sitten sen kyseisen tuottajan pakeille esittelemään aikaansaannoksia. Silleen olen paljon saanut biisejä menemään, että olen etukäteen miettinyt kenelle se sopisi.

– Paljon on niitäkin, jotka vaan jää tonne koneelle. Moni kyselee joskus, että ”nyt tarvitaan nopee biisi” tai ”nyt tarvitaan hidas biisi, nyt tarvitaan foxi”, tai joku muu tyylilaji. Sitten mä kaivan arkistoani, pistän 5 tai 6 foxia peräkkäin nauhalle ja vien ne: ”Miellyttääkö mikään?”

– Suurin osa mun hiteistä on syntynyt siten, että olen säveltänyt ne artistille. Andrén tein Taavitsaiselle ja Seinen Lunnakselle. Taipaleelle olen tehnyt moniakin tätä nopeampaa rytmikkäämpää hommaa. On mietitty, minkä tyyppistä kullekin.

– Esim. Taipale on niin rankka ikoni, että jos tiedät että sulla on mahdollisuus tehdä biisi hänen levylleen, niin siinä sitä pusertaa viimeisetkin mehut että onnistuisi. Tämäkin funktio tulee siis mukaan: mitä paremmalle ja nimekkäämmälle artistille teet, tai kun sua pyydetään tekemään, tai edes yrittämään tehdä, niin sehän motivoi ihan eri tavalla kuin jos tekee ihan ilman kohdetta yrittäen vaan saada aikaiseksi jotain ralleja.

Ovatko nämä äsken mainitut artistit juuri niitä mieluisimpia ja onnistuneimpia projekteitasi?

– Kyllä, ja näiden henkilöiden kanssa olen tehnyt eniten ja pisimpään töitä. Taipaleen levyjähän aloin sovittaa jo 80-luvun puolivälissä. Olin silloin vielä niin nuori kaveri ja Taipalekaan ei ollut vielä saanut tehtyä tätä nykyistä läpimurtoa. Taipaleellahan lähti iso pyörä pyörimään 50-vuotisjuhlakonsertista, joka pidettiin Kulttuuritalolla ja jossa satuin olemaan kapellimestarina. MTV3:lle se tehtiin, ja sen jälkeenhän lähti aivan järjetön pyörä pyörimään; kaikki levyt on viety käsistä Reiskan uralla siitä eteenpäin.

– Tiesin Taipaleen, mutten ollut sillä tavalla tietoinen hänen urakehityksestään. Jälkeen päin kun katsoo, niin siellähän on ollut mielettömän kovia juttuja jo sieltä käsin. Olin vaan sen verran vihreä näissä hommissa, etten sitä itse vielä oikein hiffannut että mistä on kysymys ­ mä vaan tein niitä. Rupesin sitten säveltämäänkin Reiskalle kun se kuvio tuli tutuksi. Muiden artistien kanssa on vähän saman tyyppistä: yhteistyöura on ollut niin pitkä. On oppinut tuntemaan näitä laulajia: mikä niille käy ja mikä ei käy.

Tangokuningas- ja -kuningatarosastolla olet myös tehnyt paljon.

– Maikkarissa pyörin tosi paljon TV-tuotantojen tiimoilta. Monen tangokuninkaan ja -kuningattaren kanssa olen jotain häärännyt jossakin vaiheessa. Säveltänyt olen KIRSI RANNOLLE, PETRI HERVANNOLLE, TIINA RÄSÄSELLE, TAINA KOKKOSELLE, TOMI MARKKOLALLE, MIKA POHJOSELLE…

– Ne on sen verran nuoria ihmisiä, ettei vielä osaa sanoa kuka jää oikeasti elämään ja kenen keikat ja levymyynti kuihtuu veke. Näissäkin on luottoporukkaa sillä tavalla, että joillekin aina teen muutaman biisin.

– MARION on mulle myös erittäin pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani, jo 16-17 vuoden ajalta. Hänellähän oli 40-vuotisjuhlakiertue syksyllä; olin siinäkin kapellimestarina ja sovittajana.

KAIKKEA VIRITTEILLÄ ­ KOKO AJAN

Onko sinulla oma firma musabisneksessä?

– Toimin tuottajana ja kapellimestarina yhtiön kautta, joka mulla on ollut jo vuodesta ­83, mutta tekijänoikeudethan on henkilökohtaisia, Teostot, Gramexit ja muut. Kaikki kustannussopimukset olen tietysti tehnyt ihan omalla nimelläni.

Onko myös biisejä, joista et ole tehnyt kustannussopimusta?

– On! Teen myös paljon sävellyksiä ja sovituksia omakustanteille. Paljon on ihmisiä, jotka haluavat välttämättä levyttää: on kiva mennä studioon ja tehdä kappale ja saada levy vaikka vaan omaan hyllyyn. Ja koko skaala siitä eteen päin oikeaan levytähteen saakka. Omakustanteet ja vastaavat pidän manuksina kaikki ihan selkeästi.

– Mulla on pari kustantajatahoa, joihin olen yrittänyt kanavoida; muille tahoille jos joku kysyy, niin en haluakaan tehdä. Jos kustannutan biisin, mulla on ne muutamat yhtiöt, joita olen jo vuosia käyttänyt.

Olet epäilemättä työllistetty mies?

– Taipaleen uutta levyä ruvettiin juuri tekemään, muutamia käännösbiisejä on siihen jo plokattu. Olen säveltänyt muutaman biisin ja parin viikon päästä menen studioon tekemään niitä. JANNE TULKIN kanssa on ollut paljon yhteistyötä; olin koko loppusyksyn Tulkin joulurundilla kapellimestarina kun kierrettiin konserttitaloja. Ja olin sovittanut tietysti koko ohjelman.

– Tätä hommaa on onneksi koko ajan ­ eli pääsee soittamaan. On kiva käydä live-esiintymisissä. Kun ryhtyi näihin levy- ym. kuvioihin, niin tanssikeikathan silloin jäi. Teen tanssimusaa nyt pääasiassa levyille.

Vaihtuva orkesteri lienee mielenkiintoisempi miljöö kuin aina sama keikkabändi.

– On. Ne on olleet kasattuja studiokokoonpanojen pohjalta, tai sitten jos artistilla on oma hyvä bändi kuten Tulkilla on, niin sitä on vahvistettu: mä olen soittanut pianoa, hoitanut arrauksen ja johtamisen, lisännyt kuoroa tai jotain muuta soitinta jos tuntuu siltä, että kaivataan vähän isommin johonkin konserttitaloon.

– Tulkin kanssa tehdään levyprojekti tässä kevään mittaan. Kaikkea on viritteillä koko ajan. Kohta tulee kesä ja täällä Imatralla on big band ­festivaalit; niillä olen ollut aina mukana, ja monessa muussakin systeemissä. Aikanaan läksin big band -kurssin pianomaikkana liikenteeseen. Sittemmin olen erilaisissa kokoonpanoissa soittanut ja ensi kesänä varmaan taas. Kotipaikka kun on, niin sinne on kiva muutenkin palata.

Hakee musiikistaan äärisävyjä

Pohjosen kokeellisluontoinen musiikki ja värikäs ilmaisutapa ovat saaneet laajaa huomiota meillä ja myös maamme rajojen ulkopuolella, jossa Kimmo Pohjonen on konsertoinut aktiivisesti viimeisen kolmen vuoden ajan.

Kimmo Pohjosen hanurisoundi muodostuu erilaisista efekteistä: wah-wahista, live-loopeista, viiveistä, kaiuista, kierroista ja muun muassa Lesley- vahvistimesta. Oma efektilaite, vahvistin, ja monitorit ovat tärkeä osa toimivaa kokonaisuutta. Tämä pätee myös live- ja studiotyöskentelyyn.

Harmonikassa/haitarissa/hanurissa on tarjolla orkesteri ja rytmikoneisto, joten ilmaisumahdollisuuksia löytyy. Konserteissa lopputuloksen kannalta merkittävää työtä tekevät myös oma ääni- ja valomies, sekä nykyisin uudessa Kluster-kokoonpanossa soittava Samuli Kosminen.  

– Hanurin soundia voidaan muokata myös sähkötekniikkaa ja erilaisia efektejä hyväksi käyttäen. Omaan tyyliini on  keskeisesti vaikuttanut kansanmusiikki ja vapaa-improvisointi. En kirjoita musiikkiani nuoteille. Se on päässäni. Pyrin monta kertaa erilaisiin äärisävyihin, joten esimerkiksi haitarin kierto ”feedback” ei ole minulle mikään ikävä asia – päinvastoin, Kimmo sanoo.

KLASSISESTA KANSANMUSIIKKIIN

Kimmo Pohjonen on Viialan poikia. Isäukko ja paikallisen harmonikkakerhon vetäjä Voitto K. Mäkelä opastivat nuorta lahjakasta harmonikansoittajaa. Myöhemmin Pohjosen opettajina toimivat myös Veikko Ahvenainen ja Merja Ikkelä.

– Merkittävin opettajani on Heikki Laitinen. Heikki on antanut minulle paljon ja avannut näkemyksiä uuden ilmaisun pariin, Pohjonen kertoo.

Varsinainen musiikinopiskelu käynnistyi Kruunuhaan musiikkilukiossa ja Helsingin Konservatoriossa. Näinä vuosina Kimmo oli kovaa vauhtia kulkemassa kohti klassisen musiikin solistista uraa. Tarkoitus oli pyrkiä Sibelius-Akatemian solistiselle linjalle. Osittain vahingossa Kimmo kuitenkin eksyi  ”sibiksen” kansanmusiikkiosaston ensimmäisen vuosikurssin matineaan, jossa välittömästi syntyi päätös ja paluu musiikillisille juurille.

Elettiin vuotta 1985.  Opiskelujensa ohella Kimmo alkoi keikkailla suositun Toni Rossi ja Sinitaivas -bändin hanuristina. 1990-luvun puolivälille saakka vaikuttanut yhtye julkaisi uransa aikana kolme levyä.

– Kitaristin efektilaitteet innoittivat minua siinä määrin, että aloin itsekin hankkia haitariini mitä erilaisimpia efektejä. Soitin keikoilla muun muassa Lesley- vahvistimen kautta, jota käytän edelleen, hän muistelee.

Kansanmusiikkiosastolla Kimmo Pohjonen synnytti yhdessä viulisti Arto Järvelän kanssa Pinnin Pojat ­duon, joka on toiminut lähes näihin päiviin saakka terapiahengessä. Vuonna 1996 Pinnin Pojat vieraili myös Heikki Salon soolodebyytillä ”Tehtävä Jäämerellä – Seikkailu iskelmässä”. Alusta asti duo on yhdistänyt soittoonsa myös laulun. Viime vuosina keikkoja on siunaantunut enemmänkin ulkomailta kuin kotimaasta. Pinnin Pojat on tähän asti julkaissut kolme pitkäsoittoa.

SOOLOURAN LUOMINEN

Kimmo Pohjosta alkoi kyllästyttää harmonikan soiton perinteinen käsittely ja sen ikivanhat, monesti puisevat rasitteet.

– Olin jonkin aikaa soittamatta viisirivistä, kunnes innostuin siitä uudestaan. Nykyään soitan tätä ”isoa peliä” eniten.

– Hanurin soundimaailma on vielä melko kapea-alaista. Olen halunnut tietoisesti tuoda siitä esiin myös sen rumia puolia, aggressiivisuutta ja psykedeelisyyttä.

Toni Rossi ja Sinitaivaan keikoilla Kimmo soitti monesti pakostakin lujaa. Näin ollen hän joutui käyttämään usein fyysisiä voimavarojaan, jotta vetopeli kuuluisi keikoilla. Tässä vedätyksessä useita palkeita rikkoontui. Palkeet ja haitari joutuvat koville tänäkin päivänä. Kovaa rääkkiä saavaa akustista soitinta joutuu huoltamaan tämän tästä.

ALANGON BÄNDIIN

Kolmeen otteeseen vuoden kansanmuusikkona palkitun Kimmon poikkitaiteellinen, kokeileva sooloilu on herättänyt suurta mielenkiintoa myös niissä kuulijoissa, jotka eivät välttämättä pidä hanurista tai perinteisestä harmonikkamusiikista. Hänen persoonallinen musiikkinsa ja sen lähestymistapa on noteerattu näkyvästi myös useissa kansainvälisissä alan julkaisuissa.

Vuodesta 98 lähtien Kimmoa on työllistänyt myös Ismo Alangon Säätiö, joka on tähänastisen toimintansa aikana periodikeikkaillut melko ahkerasti ja julkaissut kaksi studiopitkäsoittoa, sekä yhden tupla-live-levyn. Hanurin ohella Pohjonen on soittanut Säätiössä myös intialaista matkaharmonia ja erilaisia sormipianoja.

KOKONAISUUS TÄRKEÄÄ

Pohjosen ensimmäinen soolokonsertti oli Palkeenpaljastuksia ja toinen Broken Windows. Kestoltaan konsertit ovat olleet eri pituisia. Kimmo Pohjonen on työskennellyt myös tällä sektorilla modernien tanssijoiden kanssa. Yhteistyötä on niin ikään syntynyt muun muassa Heikki Laitisen ja tanssija Reijo Kelan kanssa.

– Lähtökohtani on, että jokainen keikka olisi erilainen. Sävellykset ovat se oleellisin juttu. Sähkötekniikka ja improvisointi ovat suolaa ja voita leivän päälle.

Oma tekniikkaryhmä: äänisuunnittelija ja valomies, sekä satunnaiset vierailijat ovat myös tärkeässä roolissa Pohjosen soolokonserttien kokonaisuudessa. Ulkomaan keikat alkoivat  nelisen vuotta sitten. Värttinän managerina tunnetuksi tullut Phillip Page on alusta lähtien hoitanut myös Kimmo managerityöt.  Levy-yhtiönä on toiminut Tapio Korjuksen Rockadillo Records. Kimmo on kotimaan keikkojensa ohella konsertoinut pitkin Eurooppaa, Yhdysvaltoja, Venäjällä, Japanissa ja Israelissa. Kevättalvella konsertit jatkuvat Ranskassa, Tallinnassa, Pietarissa  ja Moskovassa. Loppuvuodesta ollaan Kauko-Idässä.

– Ulkomaille suuntautuvat festivaalikeikat ovat olleet musiikillisesti hyvinkin erilaisia. Näin ollen on ollut hauskaa saada soittaa muun muassa maailmanmusiikki-, avantgarde-, jazz- ja new music -festareilla. Onnekseni musiikkiani ei ole liikaa lokeroitu, joten se on antanut tiettyjä etujakin. Maailmalla on tullut tavattua lämminhenkisiä soittajakollegoita ja useita uskomattomia bändejä, joista minulla ei ole aiemmin ollut mitään tietoa.

MONIPUOLISEMPI JA RYTMILLISEMPI

Uudella Kluster-albumillaan Pohjosen kokeellisluontoinen musiikki luo voimakkaita, visuaalisia tunnelmakuvia, joita voi nähdä väreissäkin. Se tullaan julkaisemaan – vuonna 1999 ilmestyneen debyytin tavoin – myös ulkomaan markkinoille.

–  Tietyllä tavalla maailma on samankaltainen kuin Kielolla, tosin tällä levyllä luo oman leimansa myös loistava lyömäsoittaja, sämplääjä Samuli Kosminen, joka soittaa futuristista haitaria ­ Rolandin Handsonicia. Tällä hienolla soittimella Samuli on sämplänyt Kluster-levylle kaikenlaisia tuottamiani ääniä. Samulin lisäksi levyn onnistumisesta suuri kiitos kuuluu myös tuottaja Tapani Rinteelle, sekä äänittäjille/miksaajille: T.T. Oksalalle, Teemu Korpipäälle ja Tage Ylitalolle. Kaikki albumin äänet ovat peräisin Kimmon hanurista ja äänestä.

– Uusi levy on soundeiltaan monipuolisempi ja toisaalta myös rytmikkäämpi. Debyytillähän soitin kaikki jutut yksin. Musiikin luonne ja tulkinta muuttuu heti, kun mukana on toinen soittaja. Treeneissä tuli paljon improvisoituakin. Tätä kautta valmistui käsikirjoitus studioon mennessämme, Pohjonen kertoilee.

Lähitulevaisuudessa yhteistyöproduktioille Tapiola Sinfoniettan sekä multimediataiteilija Marita Liulian ja tanssija Aki Suzukin kanssa on luvassa jatkoa. Jälkimmäisestä Pohjosella on uunituoretta kokemusta Kiasman tammikuisista, kestollisesti 3 x 6 tunnin mittaisista improvisaatioesityksistä.

Sävellystyötä on tullut tehtyä muihinkin produktioihin. Viimeksi Pohjonen sävelsi musiikkia englantilaiseen lyhytelokuvaan, joka julkaistaan vielä tämän vuoden puolella.

–  Päätyöni on tällä hetkellä kuitenkin Samuli Kosmisen kanssa muodostettu Kluster- kokoonpano, jossa usein vaikuttaa myös lyömäsoitintaiteilija Abdissa ”Mamba” Assefa.

Elvis ja Selvis

–  Selvis on harvinaisen nopeasti reagoiva, asiantunteva ja ajan tasalla oleva lehti, jossa tuodaan hyvin esille niitä asioita, ajatuksia ja ongelmakenttiä, joita itsekin tulee usein mietittyä oman musiikin tekemisen ohessa. Elvis on kaikin puolin aktiivinen järjestö, jonka pikkujouluissa näyttää olevan myös sangen hauskaa ja rentoa, sanoo Kimmo, joka osallistui joulukuussa ensimmäistä kertaa näihin elvisläisten jo legendaarisiksi muodostuneisiin pikkujouluihin.

Miksaa, joraa ja hämmentää

Hän veikkaa, että musiikin pariin ajautuminen johtuu ennen muuta karjalaisista sukujuurista.

– Mun isosiskolla oli kitara, jota se ei koskaan soittanu, koska siinä oli vain kolme kieltä ja kukaan ei tienny miten se viritetään. Silti mä opettelin sillä soittamaan, sillai niinku kieli kerrallaan, jostain käsittämättömästä vireestä, kaikkea mitä radiosta kuulin.

Koulussa Pekan onneksi vastaan sattui hyvä ja innostava musiikinopettaja, joka alkoi harjoituttaa Tiernapoikia jo alaluokilla.

– Sitten kun neljännellä luokalla pääsi mukaan, niin käytännössä jo osasikin sen jutun. Siinä tuli tosi paljon esiintymiskokemusta: käytiin kaiken maailman rotarybileet sun muut ja ravintoloissa tosi paljon ihan pikkugossina ja kerättiin rahaa! Muistelen sitä lämmöllä, koska siinä sai pukeutua, ihaniin, kaikkiin erilaisiin kiiltäviin vaatteisiin!!!

Isäkin onneksi ymmärsi pojan musikaalisuuden ja hankki sähkökitaran. Perhe myös muutti pikkukylältä keskustaan, joten haapajärveläisiä soittokavereitakin löytyi helpommin.

– 14-vuotiaana menin sellaseen bändiin kuin Kake and the Gamblers, joka soitti tietysti Hurriganesia ja muita sen ajan rokkihittejä. Tehtiin sitten omiakin biisejä ja päästiin jopa Rockin SM:n semifinaaliin.

– Sittemmin perustin oman bändin nimeltään Totuuden Henki, joka soitti pelkästään mun biisejäni. Oltiin jopa Yö-yhtyeen lämppäreitä ja saatiin aika erikoista mainetta, koska muut bändit olivat aika lailla punk-osastoa, minun idolini oli David Byrne.

Armeijassakin Pekka päätyi oitis perustamaan tanssiorkesterin upseerikerhojen ja tilaisuuksien tarpeisiin. Intin jälkeen Pekka päätyi suorittamaan peruskoulun loppuun Hollolassa.

– Sieltä tuli muutto Heinolaan, jossa sitten alkoikin tapahtua: siellä perustettiin mm. Nypykät -yhtye. Itse en varsinaisesti tehnyt keikkoja Nypyköiden riveissä, mutta olin mukana esi-Nypyköissä eli teatteriseurue Metkussa, joka teki kiihkomielisesti tosi rajuja ja radikaaleja näytelmiä. Vähitellen sitä ryhmää pyydettiin keikoille ja ottamaan soittimia mukaan, siitä sitten syntyi Nypykät, joka oli alun alkaen tavallaan parodiaa kansanmusiikista, kieli poskessa -meininkiä. Eikä aikaakaan niin Nypyköillä oli jo levytyssopimus. Mutta siinä vaiheessa mä olin jo muuttanut Helsinkiin vaimoni opiskelujen vuoksi.

– Soittohommat kuitenkin sen kun jatkuivat ja aloin tehdä trubaduurikeikkoja kitaran kanssa. Siinä 80-luvun lopussa sitten vielä muutin vuodeksi Rajamäelle Hellas-pianon tehtaalle pianonvirittäjäoppiin. Tein tehdasvirityksiä, joka on tietysti ihan eri kuin oikea pianonviritys. Olisin muuten päässyt aikanani oikeaan pianonvirittäjäkouluun Näkövammaisten ammattikouluun, mutta kun puuttui se peruskoulun päästötodistus. Fazerin ja Hellaksen fuusio teki minusta työttömän.

– Kaverini pitämässä liveklubilla Kappelin kellarissa hoitelin aluksi miksausta ja kamoja, ja sittemmin oikeastaan koko klubia. Siinä tutustuin moniin hyviin muusikoihin, kuten Himbergin Arskaan. Kerroin, että haluaisin perustaa bändin ja kuinka ollakaan, olin sitten pian tuolla Ogelissa soittelemassa, siinä oli opettajiakin mukana. Tosi huippumuusikoista kerätty orkesteri, joka treenasi innokkaasti omia biisejäni. Johonkin homma kuitenkin lopahti, syynsä oli silläkin, että elävän musiikin tilaisuudet vähenivät ratkaisevasti noihin aikoihin.

Samoihin aikoihin Pekka alkoi itseopiskella tosissaan audiotekniikkaa, vaikka studiohommat olivatkin jo tuttuja bändiajoilta.

– Sitten tuli tämmöisiä henkilökohtaisia juttuja, kuten ero. Alettuani elää nuoruuttani uudelleen tutustuin discon ihmeelliseen maailmaan. Koneosasto ja syntikat alkoivat tosissaan kiinnostaa, vaikka bänditouhu olikin ollut musiikillinen pohjani.

– Viimein kävi sillain, että olin taas kerran yksinäni esiintymässä, mies ja kitara -osastoa. Yhteislaulatin ihmisiä ja lauloin väliin omia biisejäni. Sitten siellä oli yksi Warnerin kustantamon tyyppi, joka oli sitä mieltä, että ”noihan pitäis ehdottomasti julkaista”. Tehtiin Mies ja kitara -demo, joka päätyi Raimo Henrikssonille.

– Sovittiin, että ne julkaisee mulle sinkun, siis kustannusyhtiö. Ja niin tehtiin eli mulla on Suomen Warner/Chappellin ykkönen: sinkku Kaipaatko kesää/Lipsuvin askelin, joista jälkimmäisestä tulikin pieni hitti. Innostuneena tein lisää ja bändin kanssa treenailtiin. Jotenkin se bändijuttu jäi ja mä sekosin noihin koneisiin.

Pari vuotta myöhemmin, 1997 Pekka teki omalle levymerkille (Otter records eli Saukko-levyt) koko albumin suureksi osaksi pönttö-Macilla ja syntsilla. Pitkäsoitto ei kuitenkaan ottanut tuulta mitenkään erityisesti ja keikkarintamakin oli nihkeää.

– Se ei vain osunut mihinkään sen aikaiseen valtagenreen. Sanonpahan vaan, että nyt se materiaali olisi ehkä valtavirtaa. Mutta eihän levyn menestystä ikinä voi ennakoida… Tulipa kuitenkin ensialbumi julkaistua ja se on kuitenkin tekijälle aina tärkeintä.

Menestyksen siemenet olivat kuitenkin jo toisaalla muhimassa.

– Jo ennen levyn julkaisemista, vuonna 1995, olin törmännyt bändiin nimeltä Villit Pippelit, joka oli alun alkaen vain hyvä ja huolella tehty vitsi nahkakundien bileisiin. Ensimmäinen isompi look-a-like mitä mä olin nähnyt. Ensiesiintymisten jälkeen tuli kuitenkin tarvetta omiin biiseihin, jolloin minä astuin remmiin.

”A-machoni oot” nousikin Radiomafian avustuksella suureen camp suosioon.

– Myös levy-yhtiömme nimi Rectum Records kolahti toimittajiin. Sehän johti sitten esiintymisiin mm. YLE-päivillä ja MTV:n perheohjelmissa. Biisejä rupesi tulemaan enemmän ja alettiin luopua tästä lookalike-osastosta. Bändi huomasi, että meistähän on tullut kansallinen kulttibändi ja enemmistö oli varmaan meistä tietoinen.

Lopullinen huipentuma oli Mattiesko Hytösen kolumni Hesarissa, joten Villit Pippelit alkoivat lähestyä levy-yhtiöitä.

– Ne olivat ihan kauhuissaan, että ei missään tapauksessa, tämmöinen gay-bändi, ei voi ajatellakaan. Jolloin jatkoimme vain keikkailua ja teimme lisää biisejä. Niinpä kaikki taustanauhamme on edelleenkin miksattu nimenomaan keikkatilannetta varten ja aivan valmista levymatskua on vähemmän.

Hillittömän ja kurinalaisen treenaamisen jälkeen omien sanojensa mukaan tanssitaidottomasta Pekasta tuli Villien Pippeleiden tanssiva vakiojäsen. Villit Pippelit ei konemusallaan edes yrittänyt Rock SM:ään, mutta pääsi toisella yrittämällä Jyrki Hits Challengeen 1999.

– Aika hurjaa. Selkeesti ja tietoisesti gaybändi, keski-ikäisiä hemmoja ja sit mennään huudattamaan kahta ja puoltatuhatta teinityttöä. Se on kyllä Villien Pippeleiden tähän asti huimin saavutus, että pärjätään kilpailussa. Meitä pidettiin ennakkosuosikkina saliyleisön reaktioiden perusteella ja Klamydian poikien kanssa vaihdettiin paidat. Kisanhan voitti Tiktak: oisko ollu siks että niillä oli manageri ja meillä ei?

Toissa vuonna Pekka päätti jälleen julkaista levyn ja sai SETA-säätiöltä apurahan tehdäkseen Suomen ensimmäisen gay-kokoelman ”Heitä voltti”.

– Heti astuttuani kaapista joskus 10 vuotta sitten, sukelsin gay-ympyröihin ja aloin esiintyä myös niillä estradeilla. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja huomasin ympärilläni paljon lahjakkuutta. Pitkätukka/hevirock osastoa niissä piireissä on vähemmän, ehkä 1%. Glamourin ja ikuisen nuoruuden ihannointi, mm. disco- ja euroviisumusiikin muodossa on suuressa suosiossaan. Ja niin rokkijätkä kuin mä oonkin, niin vasta gay-piireissä ymmärsin discomusiikin funktion! Toki lesbopiireissä on naisten tekemä rock on suuressakin suosiossa.

– Halusin tehdä jo ensilevynsä julkaisseelle Jorma Uotiselle oikein kunnon camp-discobiisin huokailuineen päivineen. Ja Jormahan suostui. Laitoin myös sanan kiertämään ympäri Suomea, että levylle mahtuu 14 biisiä ja demoja alkoi tulla. Materiaali oli kovin eritasoista, mutta päätin, että mikä tahansa mielenkiintoinen on julkaisukelpoista, kunhan siinä on riittävästi alueita, että pystyy masteroimaan pahimmat kohinat pois.

Pekka sai juonittua kokoelmalleen valtakunnallisen jakelun ja menestystä sen raidoille tuli Amerikasta asti, kun pari biisiä pärjäsi kansallisen homoradion GayBC:n listoilla mainiosti. Pekka oli myös erittäin imarreltu, kun tasavallan presidentti tuli hakemaan levyynsä nimikirjoituksen!

Pekan sivuprojekti on Laulavat Kahvinkeittäjät, joka syntyi alunperin tilaustyönä Lost & Foundiin Muusikkojen liiton täydennyskoulutuskurssikavereiden (Anja Erämaa, Kaarina Linko, Paula Miettinen) kanssa. Teatteria ja Finnhits-osastoa yhdistävästä kertaluontoisesta projektista tuli yllättäin ryhmä, joka keikkailee edelleen.

Vuosien mittaan Pekka on käynyt monia kursseja ja opiskeli maskeeraajan ammattiin iltaopiskelijana ja elääkseen tehnyt töitä autonasentajasta varastomieheen, taide- ja mediapajan ohjaajasta graafikkoon. Nyt Pekka on myös saanut paperit Sibelius-Akatemiasta saliäänentoiston ja kiertuemanageroinnin koulutusohjelmasta, johon kuului opiskelua myös Lontoossa.

– Olin onneni kukkuloilla kun sain koskea Abbey Roadin miksauspöytään, jolla on tehty kaikki Pet Shop Boysin levyt. Ja oli siellä joku romuhuone, jossa joku Beatleskin oli käynyt joskus.

– Periaatteessa olen nyt huippukoulutettu keikkamiksaaja ihan paperillakin.

Pekka on tehnyt biisejä myös muille. Turkka Malin kanssa tehty biisi oli mukana Syksyn Sävelen finaalissa 1998.

– Olisin luullut, että siitä olisi poikinut enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä vielä. Uusia yhteistyökumppaneita ei niinkään ilmaantunut. Nyt teen materiaalia kahdelle uudelle lahjakkuudelle… Mutta itsellekin pitäisi vissiin taas tehdä jotakin.

Villit Pippelit on kuitenkin ykkösprojekti ja aikamoisia paukkuja on luvassa tänä vuonna. Levy on valmistumassa ja Filmiteollisuus on kuvannut kymmeniä tunteja materiaaleja kiertuedokumenttia varten.

– He osoittivat kiitettävää ennakkoluulottomuutta ja ilmoittivat, että järjestäkää kiertue niin me filmataan se. Me käytiin Virossa ja Pohjois-Suomessa ja päätettiin rundi Tavastialle.

– Siinä on myös palavereja levy-yhtiöiden kanssa. Nyt sai vihdoin kysyä: ”Mikä mättää, kun ei meitä suosiosta huolimatta oteta?” Suoraan kysymykseen suora vastaus, kyllä moni nikotteli…

Pekka uskoo, että gay-tausta ei ole enää haitta Suomessakaan, maailmalla suorastaan päinvastoin.

– Hirveän usean tämän päivän huippuartistit ovat nousseet valtavirtaan gay-yleisön suosion kautta. Suomessa tätä ei ole vielä ymmärretty alkuunkaan tai ainakaan käytetty tätä kanavaa. Jos joku juttu menee läpi New Yorkin gaypiireissä, ei aikaakaan niin se on koko maailman valtavirtaa.

Villit Pippelit, englanniksi Wild Willies, tekee seuraavan albuminsa myös englanniksi ja odottaa, että markkinat avautuvat myös Jenkkeihin. Keväällä valmistuu myös uusi show.

Sitten keskusteltiin vielä vähän muiden muusikoiden seksuaali-identiteetistä. Pekka on iloinen siitä, että parisuhdelain myötä homous on lopullisesti lakannut olemasta rikos ja Suomessakin on viime vuosina uskaltautunut kaapista useita tunnettuja tekijöitä.

– Ei se kyllä niin mene, että jos on homopiireistä, niin on automaattisesti kova tekijä, mutta kyllä niitä maailmalla kumman paljon on, Elton Johnista alkaen. Voisko se olla niin, että sosiaalisen tilanteen paineet purkautuvat taistelutahtona ja taiteeseen?

– Aikaisemmin varmaan noissa klassisen musiikin säveltäjissä oli homoseksuaaleja ja kai sitä pidettiin vähän sen ajan taiteilijoiden ominaispiirteenäkin.

Sisäinen palo sytyttää sanoittaja Sinikka Svärdin

Elvis-porukkaan Sinikka liittyi viime kesänä.

– En tiedä vielä kaikkea, mitä yhdistyksen jäsenyys voi antaa. Minusta on kuitenkin arvokasta, että on paikka mihin voi soittaa ja kysyä tyhmiäkin kysymyksiä.

– Oon sosiaalinen erakko ja tykkään ihmisistä, vaikka tarvitsen omaakin aikaa. Kiva on tutustua alan ihmisiin ja olla yhteydessä. Tämä on niin omanlaisensa maailma, jossa kaikki tekevät samantapaisia juttuja. Työkaverit eivät välttämättä aina ymmärrä, jos yritän selittää asioita heille.

Pikkujouluista Sinikka lähti hyvillä mielin.

– Pippaloissa oli mukavaa. Ruoka oli taivaallisen ihanaa ja elvisläisten seura leppoisaa. Sain tutustua uusiin ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja.

Arka mutta rohkea

Kirjoittamista Sinikka on harrastanut pienestä pitäen.

– Jo kakarana tein kertomuksia ja aloittelin kirjoja, joista ei koskaan tullut valmiita. Murkkuikäisenä keskityin runoihin. Jossain vaiheessa kirjoittelin satuja ja avustin lehtiä.

Sinikan pikkuveli SAKU AHTI teki trubaduurikeikkoja ja hänen sävellyksiinsä syntyivät ensimmäiset laulutekstit. Ensimmäiset levylle päässeet sanoitukset Sinikka teki serkkunsa tytölle. JOHANNA VIRTANEN osallistui tenavatähtikisaan ja pari uutta laulua pääsi tämän pitkäsoitolle vuonna 1993.

– Sain hyvää palautetta ja innostuin asiasta. Välillä kyllä masennuinkin, kun eräs tunnettu sanoittaja ryttäsi mut maan rakoon ihan totaalisesti. Silloin ajattelin, etten ikänä enää tee yhtäkään tekstiä. Mutta sitten nousi sisu ja ryhdyin vaan hommiin. Vinkiksi vain niille, jotka asemansa puolesta arvostelevat toisten töitä, että senkin voi tehdä myös positiivisesti ja kannustavasti.

Eräällä Johannan keikalla Sinikka tapasi takahuoneessa KATRI HELENAN.

– Ensin ajattelin, etten ”mää tommosel suurel staral uskalla mittää sanoo”, mutta sitten vaan rohkaisin mieleni ja menin juttelemaan. Kysyin arasti, että voisikohan hänelle tarjota sanoituksia.

Katri kertoi tekevänsä yhteistyötä NIEMISEN ESAN kanssa ja pyysi lähettämään tekstit tälle. Niinpä Sinikka lähetti nipun sanoituksia Helsinkiin ja sai niistä aikanaan positiivista palautetta.

– Esa valitsi sävellettäväksi vain yhden tekstin, joka vasta vuosia myöhemmin päätyi EIJA KORISEVAN levylle. Katri Helenan silmiin kuitenkin osui sanoitus ”Vie minut”. Hän halusi, että Esa säveltää sen ja siitähän tuli sitten kesän 1995 iso hitti.

Vahvojen tekstien tekijä

Sinikan ja Esan yhteistyö lähti käyntiin. PAULA KOIVUNIEMEN ”Tulisielu”, YÖLINNUN ”Sitä saa mitä tilaa” ja ANNA ERIKSSONIN ”Kun katsoit minuun” ovat muutamia esimerkkejä parin tuotannosta.

Valmiita lauluja on syntynyt jo aikamoinen nippu eikä Sinikka muista niiden lukumäärää. Kaikkia yhteistyön tuloksia ei löydy äänitteiltä, esimerkkinä Tapaseuralle tilauksesta tehty ”Kiitos”.

– Arvostan Esassa sitä, että hän on fiksu ja osaa lukea myös rivien välit. Saan tehdä sellaisia tekstejä kuin haluan. Arvostan myös hänen ammattitaitoaan. Esalla on hajua mikä menee läpi ja hän osaa valita oikeat biisit.

– Muutamia lauluja oon tehnyt RONIMUKSEN KRISTIINAN ja RASINKANKAAN JUSSIN kanssa. Myös LAAKSOSEN PETRIN kanssa on ollut antoisaa tehdä yhteistyötä.

Monet artistit ovat ottaneet Sinikan tekstejä esitettäväkseen, edellämainittujen lisäksi mm. MERJA LARIVAARA, SANNA PIETIÄINEN, LEA LAVEN, ARJA KORISEVA sekä RITVA OKSANEN. Lastenlauluja hän on tehnyt KENGURUMEININGILLE ja laulavalle JARI-TAIKURILLE.

Sinikan lukuisista sanoituksista jo sävellettyjä, mutta julkaisemattomia on ties kuinka monta odottamassa oikeaa hetkeä. Osa on edelleen mappi Öössä.

– Mikään teksti ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan, vaikka olisikin jäänyt julkaisematta. Kaikki kirjoitukset ovat kasvattaneet omaa taitoa ja kykyä ilmaista itseään.

– Nuorten tähtösten sanoitukset ovat usein liukuhihnatavaraa. Jos en tekisi niin vahvoja tekstejä, saattaisin olla rikkaampi. Onneksi nykyään monet artistit ovat tyytyväisiä, kun löytävät jotain tavanomaisesta iskelmämössöstä poikkeavaa.

Tekstintekijöistä Sinikka ihailee mm. GÖSTA SUNDQVISTIA ja MAIJA VILKKUMAATA.

– Gösta on huippu! Hän on siinä asemassa, että voi tehdä omalle bändilleen sanoituksia mistä vaan, ei ainoastaan rakkaudesta. Ja kuinka kauniisti hän sanookaan pyöreästä naisesta: sopivasti lihava!

– Maijalla taas on nuoren polven sanoittajana tuoreita tapoja sanoa asioita. Vaikka kertookin asioista nuoren näkökulmasta, hän ei ole sortunut teinityttömäiseen naiviuteen.

 

Aktiivinen tarkkailija

– Parasta sanoittajan työssä on onnistumisen tunne. Kun saa tehtyä artistille tekstin, jonka tämä esittää kuin omana ajatuksenaan. Tietysti sekin on kivaa, että tästä saa vähän rahaa.

Sinikan mielestä tekstin tekijänä on mukavaa, että omalla työllä on konkreettinen lopputulos sillä ihmissuhdealalla tuloksia ei välttämättä aina niin selkeästi näe.

– Kyllä tuntui hienolta saada ensimmäiset sanoitukset levylle ja kuulla niitä TV:stä ja radiosta. Oli tosi upeaa katsoa telkkarista, kun Katri ja Nieminen olivat Kaustisella ja konsertissa ihmiset lauloivat mukana ”Vie minut”.

– Jos olisin tehnyt runokirjan niin tekstejäni tuntisi varmaan aika harva. Paljon suuremman yleisön saa sävelletyllä runoudella.

Muutama vuosi sitten Katri Helena ja Esa esittivät Tapaseuran juhlassa ”Kiitos”-laulun ja puolisen vuotta myöhemmin Sinikka sai sieltä kauniin kirjeen jossa kiitettiin tekstistä. Väki oli ottanut sen omakseen.

– Tosi hienoa! Eihän kiitoksia tai yleensäkään palautetta niin kauheasti tule. Äiti kyllä kehuu, mutta se ei ole kovin objektiivista. Kerran Erikssonin Anna lauloi jossain konsertissa ”Kun katsoit minuun” ja vanhin tyttäreni lähetti tekstiviestin: ”Rakas äitini. Olen susta tosi ylpeä!” Muutenhan murrosikäiset lapset eivät paljoa kommentoi tekemisiäni, ainakaan positiivisesti.

– Pahinta on se, että aikaa tekemiseen on liian vähän. Mulla on kuitenkin hirveä sisäinen palo kirjoittaa. Aivoni toimivat niin, että melkein koko ajan mietin ja kuuntelen toisten puheista hyviä biisin aiheita. Seuraan jatkuvasti ihmisiä, ympäristöä, ajatuksia ja puheita. Sanoituksia syntyy vaikkapa innoittavia työkavereita katsellessa ja kuunnellessa.

Sinikan metodi vaikuttaa hyvältä ja tuloksia tuottavalta. Kuitenkin hän tuntee välillä itsensä saamattomaksi. – Pitäisi enemmän potkia itseään persuksille.

Vajaan kymmenen vuoden sanoittajan taipaleen aikana Sinikan kohdalle on osunut vain yksi isompi kömmähdys.

– Oma poikani TOPIAS syntyi joulukuussa ja tein hänestä Katri Helenalle tekstin ”Lapsi tuoksuu joululta”. Levystä tehtiin nuottikirja jossa kohta ”sormet kuin babyporkkanat” oli muuttunut veiviporkkanoiksi! Kyllä harmitti, sillä ilmaisu babyporkkanoista oli mielestäni kiva mutta veiviporkkanoissa ei ollut järjen häivääkään.

Unelmoiva realisti

Haastatteluhetkellä Sinikka pähkäilee KIRKALLE sopivien sanoitusten kanssa.

– Toivottavasti saan ne onnistumaan, onhan Kirka yksi Suomen kestostaroista, jolle olisi upeaa tehdä laulettavaa.

Toiseen projektiinsa Sinikka sai 10 000 markan Malmstén-apurahan.

– Nyt olen paahtanut musikaalitekstejä, jotka Esa säveltää. Käsikirjoituksen on tehnyt ANNIINA ENCKELL, joka myös sanoittaa osan lauluista.

Apuraha tuli neljän lapsen äidille tarpeeseen.

– Nyt voin lähteä jonnekin kauemmas omaan rauhaan sanoituksia tekemään. Perheessä elämänrytmi on päivisin niin kiihkeää ja kiireistä, että monesti joudun tekemään sanoituksia yöllä. Välillä olen töissäkäynnin lisäksi myös lähes täysipäiväinen taksikuski mukuloilleni.

Aika luomiseen on siis kortilla. Sinikalla onkin unelma ja pitkäntähtäimen suunnitelma:

– Tavoitteena on, että 5-10 vuoden kuluttua voisin keskittyä tekstien tekemiseen ja pärjäisin sanoituksista tulevilla tuloilla. Takaraivossa elää myös unelma sen kirjan kirjoittamisesta, mistä oon haaveillut lapsesta saakka.

Sinikan mielestä ihmisellä on oltava unelmia ja haaveita, vaikka ne tuntuisivat välillä hulluiltakin.

– Kun menin pelokkaana ja säälittävänä tarjoamaan joillekin omia juttujani, en olisi voinut uskoa, että pääsen näinkin pitkälle ja saan tekstejäni Suomen huippuartistien levyille. Yksi iso unelma on jo täyttynyt.

– Olen aina harrastanut musiikkia ja perheessämmekin soi joka hetki, kun joku soittaa itse tai soitattaa jotain härveliä. Nyt pystyn yhdistämään kaksi minulle tärkeää asiaa, rakkauden musiikkiin ja rakkauden kirjoittamiseen. Se on hieno yhdistelmä.

Phonofile tulee ­ mutta onko Suomi vielä valmis?

Tällä Napsterien, Gnutelloiden ja piraattikauppiaiden hämmentävällä aikakaudella täytyisi melkein myöntää musiikkialan Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi tapana jakaa, sille, joka keksii ja kehittää internettiin toimivan musiikin online-kaupan.   Sellaisen, joka toimisi periaatteella ; ”kun musiikkikappale tietokoneellesi imuroituna vilahtaa, rahat myös oikeudenomistajille; säveltäjille, sovittajille ja sanoittajille sekä levy-yhtiöille ja kustantajille (online-palvelun ylläpitäjän kautta) kilahtaa”.

Kuluttaja- puolella nuoret hakkeripojat ovat aina askeleen edellä, mutta business to business- puolella taivas ei ole yhtä synkeä. Siellä Norjalaisten Phonofile (www.phonofile.com) sykkii idealistista valoaan.

Phonofile on Skandinavian suurin digitaalisen musiikin tietopankki, joka sisältää 40.000 norjalaisten riippumattomien äänitetuottajien ääniraitaa. Phonofilen kautta voi etsiä, kuunnella näytteitä, lisensioida, imuroida musiikkia MP3-muodossa laillisesti ja maksaa musiikin käytöstä.  Tämä norjalaisten kehittämä online-palvelu on suunnattu toistaiseksi vain ammattimaisille musiikin käyttäjille; kuten tv-yhtiöille, web-portaaleille, filmi- ja mainostuottajille sekä radioasemille (Ks. www.phonofile.com).

Ammattimainen käyttäjä (esim. radioasema) maksaa vuosittain Phonofilelle könttämaksun siitä, että se saa käyttöönsä äänitearkisto hakupalveluineen. Tekijöiden ja kustantajien esityskorvaukset itse käytöstä radio maksaa perinteiseen tapaan TONOlle (Norjan Teosto).

Norjalainen unelma

Idea Phonofilestä syntyi, kun Norjan TV2 (kaupallinen) digitoi oman äänitekirjastonsa. Pian digitaalisesta musiikkipankista alkoivat kiinnostua myös muut ja hankkeen ympärille perustettiin yhtiö; Phonofile Oy, jonka omistajat ovat; Norjan TV2, Elvis ry:n sisarseura Nopa ja riippumattomien  äänitetuottajien yhdistys Fono.

Suurin käyttäjäasiakas on tällä hetkellä edelleen  TV2, mutta Phonofilen kautta imuroivat laillisesti musiikkia monet muutkin norjalaisyritykset; paikalliset radioasemat, mainos-toimistot  ja elokuvayhtiöt.

Kaikillehan MP3-formaatti ei kelpaa. Useimmissa av-tuotannoissa (esim. webtuotannot) se on kuitenkin ihan kohtuullinen laatu. Köpöissä tietokonekaiuttimissa on ihan sama tuleeko musiikki cd:ltä vai MP3:lta.

Phonofile on mukana EU:n tukemassa Cuidado-projektissa, jonka tavoitteena on kehittää MPEG-7 -formaatti.

Phonofile tekee yhteistyötä myös Norjan Kansalliskirjaston kanssa tavoitteena se, että kirjastot voisivat myydä ja jakaa musiikkia asiakkaille uuden teknologian avulla ja Phonofilen sopimilla ehdoilla.

Norjalaisten unelmana on tulevaisuudessa ulottaa Phonofilen lonkerot kaikkiin muihinkin  Pohjoismaihin. Ja kaukaisissa skenaarioissa siintää aika, jolloin kaikki Pohjoismaat olisivat digitoineet omien maidensa ääniteraidat (jotka tällä hetkellä parhaiten löytyvät kansallisista äänitearkistoista) ja voisivat ostaa ja myydä ristiin omaa ja toistensa musiikkia. Aika näyttää muuttuuko norjalaisten visio lihaksi vai ei. Ainakin Tanska ja Islanti ovat jo väläyttäneet vihreää valoa.

Niin kansallisten äänitearkistojen kuin levy-yhtiöiden ja radioyhtiöiden omien arkistojen digitointi tulee välttämättömäksi myös sen vuoksi, että esimerkiksi fyysiset cd-levyt eivät suinkaan ole ikuisia. Jos ne siis halutaan pelastaa jälkipolville, on joka tapauksessa edessä iso projekti. Miksei siis samalla luotaisi yhteistä äänitepankkia ammattikäyttäjien, kirjastojen ja kuluttajien tarpeisiin.

Tanskassa kulttuuriministeriö on myöntänyt Phonofileä vastaavalle hankkeelle puolen miljoonan kruunun käynnistysavustuksen. Hankkeessa ovat mukana kaikki musiikin oikeudenhaltijoita edustavat tahot (tekijöiden, kustantajien, esittäjien ja levy-yhtiöiden yhdistykset) ja Kansalliskirjasto.

Mutkia matkassa

Mutta ennen kuin norjalaista unelmaa yhteispohjoismaisesta digitaalisesta musiikki- pankista päästään toteuttamaan edes pilottitasolla, on selvitettävä muutama asia. Ensinnäkin se, tarvitaanko musiikin online-kauppaa ollenkaan? Ja toiseksi se, voisivatko kysyntä ja tarjonta tosiaan kohdata toisensa Phonofilen kautta ? Miten voisi esim. norjalainen iskelmä-harvinaisuus kiinnostaa suomalaista tv-yhtiötä tai päinvastoin? Jonkinmoista markkinatutkimusta aiheesta olisi varmaankin tarvetta tehdä. Ovathan esimerkiksi suomalaiset web-portaalit, mainostoimistot, tv-yhtiöt ja radio-asemat pärjänneet tähänkin asti mainiosti ilman Phonofilen palveluja.

Phonofilen imutuspalvelu saattaisi hyvinkin kiinnostaa soittolistoja suosivia paikallis-radioita. Ainakin Suomen Paikallisradioliiton toimitusjohtajan Timo Savolan mukaan suuri osa Paikallisradioissa soitetusta musiikista nykyään ajetaan suoraan tietokoneelta ja nimenomaan MP3-formaatissa. Näin ollen voisi kuvitella, että ainakin kulturellimpien radioasemien erikoisohjelmissa radiodj:t soittelisivat välillä mielellään myös harvinaisuuksia, mitä on mahdotonta löytää kotimaan divareista.

Ydinkysymykseksi saattaa muodostua myös raha. Norjalaiset ovat digitoineet Phonofileen 40.000 kappaletta. Vastaavan massan digitoinnista koituisi kullekin Phonofileen mukaan tulevalle Pohjoismaalle noin 830.000 euron kustannukset. Kyseessä on sen verran iso summa, että ilman ”kulttuurisponsoria” hanketta tuskin on mahdollista toteuttaa. Tanskassa siis kulttuuriministeriö on lähtenyt tukemaan hanketta.

Suomessa mitään vastaavia tunnusteluja ei ole vielä edes aloitettu. Vaihtoehtoisia mahdollisuuksia voisivat tarjota mm. Pohjoismaiseen yhteistyöhön kanavoitavat varat tai Valtion sisältötuotantohanke, jonka yksi tavoitteista on mm. ”luoda uusia digitaalisia palveluita ja kehittää sisältötuottajan asemaa tukevia järjestelmiä”.

Matkassa on siis monta mutkaa. Ja vasta kun ne on ohitettu, voidaan lähteä suunnittelemaan massiivista digitointiprojektia,  hakemaan rahoitusta ja vaikkapa perustamaan osakeyhtiötä. Jo pelkästään eri tahojen vakuuttaminen hankkeen tarpeellisuudesta voi Suomessa olla yllättävänkin hankalaa. Meillä tekijöillä olisi innostusta (Elvis ry:llä ja Suomen Säveltäjät ry:llä) mutta entä muusikot, äänitetuottajat, kustantajat ja arkistot?

Kulttuurisesti merkittävä askel

Norjan mallista poiketen, Suomessa ei siis lähdettäisi digitalisoimaan pelkästään kevyen musiikin arkistoja, vaan tarkoituksena olisi säilöä digitaaliseen hillopurkkiin myös vakavan puolen säveltäjien teokset. Vanhojen arkistojen digitointi jo sinänsä olisi kulttuurisesti merkittävä askel.

Ja olisiko jotain kulttuurista arvoa myös sillä, että internettiin saataisiin toimiva musiikin online-kauppa?? Olisihan se voimakas idealistinen veto. Eipä aikaakaan kun hakkeripojat saavat selville salaiset koodit ja alkavat jäytää Phonofilen järjestelmää, sanoisi  joku. Selvähän se, että näin voisi käydä. Palomuurit ja tietoturva-asiat ovat luku sinänsä. Mutta ehkä juuri menneiden vuosien idealismin puutteesta johtuen hakkeripojat ovat saaneet mellastaa kaikessa rauhassa ja kehittää omia imutustaktiikoitaan. Mitä jos monikansalliset levy-yhtiöt olisivat perustaneet omia MP3-tavaratalojaan jo vuosia sitten? Pitäisikö vielä siis yrittää? Pohjoismaisen yhteishengen lujittumisen nimissä? Vai onko Phonofile pelkkää utopiaa?

Tokihan maailmalla on jo kaikenlaista: on italialainen pörssiyhtiö Vitaminic, joka joulukuuhun 2001 mennessä oli lisensioinut 374.000 eri musiikkiteosta 86.000 artistilta ja yli 1.400 levy-yhtiöltä. Alkuvuodesta 2001 Vitaminic teki sopimukset Universalin, BMG:n ja Sonyn kanssa. Kansainvälisillä jäteillä on myös MusicNet (BMG, EMI, Warner) sekä Pressplay (Sony ja Universal). Mutta kuka muu kuin me Pohjoismaissa kannamme huolta siitä, että kaikki kansallinen äänitetty musiikki on kuluttajien sekä ammattimaisten käyttäjien saatavilla? Ja mitä laajemmin ne ovat saatavilla, sitä laajemmin niitä myös käytetään eivätkä käytöstä maksettavat korvauksetkaan kasaudu aina vain harvemmille.

Vaihtoehto katalogimusiikille?

Oma lukunsa on mainoksissa käytettävä musiikki. Saattaisihan olla, että Phonofilen kaltainen toimiva online-palvelu tosiaan lisäisi myös pohjoismaisen musiikin kysyntää ja Librarymusicin käyttö ainakin täällä Pohjoismaissa pienenisi. Mikäli Phonofile pystyy tarjoamaan kilpailukykyisen vaihtoehdon katalogimusiikille, se jo itseisarvona olisi merkittävä.

Ilmassa leijuu vaikeita kysymyksiä kuten; ” Miten saada korkeatasoisen katalogi- musiikin käytön helppouteen tottuneet mainostoimistot ja tv-yhtiöt keskittämään musiikkiostokset internetkauppaan?” tai ”Kestääkö pohjoismainen riippumattomien äänitetuottajien materiaali kansainvälisen kilpailun, kun vastassa ovat kovimmat/ maailman parasta  Librarymusicia myyvät talot?”.

Yksi konkreettinen hyöty Phonofilesysteemin käyttöönotosta olisi ainakin se, että tv-yhtiöiden ja radioasemien ei enää tarvitsisi itse ylläpitää valtaisia levy-varastoja. Arkistointikapasiteetin tarve pienenisi huomattavasti.

Toinen selkeä kilpailuvaltti on käytön helppous. Esimerkiksi Phonofilen lisensiointi- palvelun käyttäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perinteinen säätö, jolloin musiikin tilaaja ottaa ensin yhteyttä levy-yhtiöön tai musiikintekijään ja käy aikamoisen puhelin- tapaamis- ja sopimusrumban ennen varsinaista h-hetkeä eli musiikin käyttöoikeuksien luovutusta.

Miten Phonofile toimii käytännössä?

Phonofile mahdollistaa business to business -puolella musiikin myynnin internetin kautta kauniisti ja laillisesti, mutta parhaiten Phonofilen onlinepalvelu sopii musiikin suurkäyttäjille.

Jos haluat tilata musiikkia Phonofilestä toimi seuraavasti:

*1) liity Phonofilen asiakkaaksi

*2) maksa vuosimaksu (joku könttä)

*3) vastaanota access (koodit, salasanat) Phonofilen virtuaaliseen musiikkikauppaan

*4) tutustu digitaaliseen musiikkivalikoimaan (40.000 norjalaista kappaletta tällä      hetkellä, valikoima kasvaa koko ajan. Varsinkin sitten kun muut Pohjoismaat      tulevat tähän hankkeeseen mukaan ja saattavat omien arkistojensa      materiaalit digitaaliseen muotoon.)

*5) kuuntele näytteitä

*6) imuroi valitsemasi kappale

*7) lisensioi käyttämäsi musiikki sähköistä sopimuspohjaa käyttäen      (mainosmusiikki ­ skjerna for klarering av musikk i audiovisuelle       produksjoner med reklame)      (muu kuin mainosmusiikki ­ skjerna for klarering av musikk i       audiovisuelle produksjoner uten reklame)       Phonofile hoitaa lisensioinnin puolestasi ja clearaa luvat edelleen       oikeudenhaltijoilta

*8) maksa korvaus käyttämästäsi musiikista. Maksut kulkevat eri tapauksissa eri reittejä, osa Phonofilen ja osa suoraan tekijänoikeusseurojen kautta, jotka sitten tilittävät rahat edelleen oikeudenomistajille.

Yksityiskohtaisemmat ohjeet löytyvät Phonofilen sivuilta (www.phonofile.com). Harmi vaan, että sivusto on tällä hetkellä vain norjaksi. Tämän vuoden aikana se kääntyy varmaan myös muille kielille mm. englanniksi. Ja apua norjan kielen tulkkaukseen löytyy mm. nettisanakirjasta (www.uwasa.fi) .

Asennemuutosta odotellessa

Asennemuutokseen kypsyminen ei tapahdu yhdessä yössä. Ja tässä Phonofilenkin   tapauksessa on varmaa, että ensiksi nousevat koloistaan epäilijät ja tuhahtelijat, jotka näkevät vain kolikon varjopuolen ja sanovat: ”internetistä imuroitavasta musiikista ei saada enää koskaan kauppatavaraa, koska ihmiset ovat tottuneet siihen, että MP3-formaatissa jaettava musiikki on ilmaista.”

Tottahan on se, että kuluttajapuolella, varsinkin nuorten hakkeripoikien keskuudessa tämä pitää paikkaansa ja laittomien MP3:sten jakelu kiihtyy ja uusia laittomia musiikinjakelutapoja syntyy, sitä mukaa kun vanhoja päivitellään lehdissä ja valjastetaan suurten levy-yhtiöiden tarpeita tyydyttämään (vrt. Napster). Mutta ehkä ainakaan business to business-puolella peliä ei ole vielä menetetty. Toimiva musiikin online-kauppa edellyttäisi tosin herrasmiesmentaliteettia ja uutta asennoitumista. Ja vahvoja mielipidejohtajia.

Yhteispohjoismainen tulevaisuusko?

Tämän vuoden syksyllä Phonofileen liittää siis oman digitalisoidun musiikin pankkinsa myös Tanska. Islanti tullee myös mukaan tämän vuoden puolella. Suomi ja Ruotsi vielä empivät.

Mutta ennen kuin norjalaisten unelma muuttuu yhteispohjoismaiseksi todellisuudeksi matkassa on tosiaan vielä monta mutkaa. Sehän tietty edellyttää sitä, että kussakin maassa asenneilmasto on Phonofilelle myönteinen  ja että paikalliset tärkeät tahot   löytävät yhteisymmärryksen, pystyvät näkemään vaikeuksien yli ja haluavat yhdistää voimansa yhteispohjoismaisen unelman toteuttamiseksi.

Itse jaksan ainakin uskoa siihen, että business to business -puolella asennemuutos ja siitä seuraava toimtatapojen muutos on mahdollinen.

Lopuksi heitän ilmaan kysymyksen: Mitä haittaa voisi koitua siitä, että Suomi jollain aikavälillä liittyisi Phonofileen ja saattaisi omat digitoidut musiikkivarantonsa pohjoismaisten musiikin ostajien imuroitaviksi?

Teksti: Kirsi Snellman

LAULUJA LAATIKOSTA À LA MOTTI


X tallensi ravintola Motin upeat kristallilamput. Etualalla lauluja laatikosta -klubin vetäjä Ufo Mustonen.

Herra X tsekkaa Töölössä toimivan uuden klubin.

PROLOGI

Lauluja laatikosta ­klubin avajaiset ravintola Motti 6.10.2001.

X istui kulmapöydässä pröyhytellen havannalaista sikaria ja naurahti: 

– Mä oon tää patukka kädessä kuin joku trendipelle. 

X:n katse kiersi salia. Vastapäiseen kulmaan oli raivattu esiintymistila, jossa Sami Saari ja Sami Pitkämö soittivat unplugged ­virityksellä suomisoulia. Musiikki soi kovaäänisistä voimakkaasti, mutta ilman rumpuja svengaava esitys ei rasittanut liikaa X:n herkkiä tärykalvoja. 

Hän tuprautti sigestään savut:

– Turhan saunapuhdasta soundia meikän makuun, puuvillapeltojen hiki on pesty pois. 

Paikalla oli muusikoita, näyttelijöitä ja tupa täysi. Illan isäntien jälkeen esiintyivät Janus Hanski ja Pekka Tegelman ja sitten kuultiin sooloesityksiä mm: Aki Louhelaa ja Tiksaa. Videotaiteilija Pirtola tallensi esityksiä ja X hymisi pöydässään:

– Pientä hypeä ilmassa. 

Lauluntekijä-viulisti Ufo Mustosen luotsaama uusi klubi näytti X:stä saaneen aika kivan alkuräjähdyksen.

PIHVI

Oli kolea tammikuun iltapäivä 2002. 

3 B:n raitiovaunu kolisteli ravintola Eliten pysäkille. X hyppäsi ulos salkku heiluen ja loikki kohti jäistä Hesperian puistoa. Taivas oli pilvessä.

X:n työtehtävä oli ottaa selvää Töölön sydämessä toimivan lauluja laatikosta ­klubin konseptista. Hän kääntyi Töölöntorin kadulle, nousi mäkeä ylös ja pian hänen edessään kiilsivät Ravintola Motin suuret lasi-ikkunat. 

X astui sisälle, paikka oli tyhjä. Kovaäänistä soi Taksikuski -elokuvan teema ja savuinen trumpetti loi unelmoivan tunnelman. 

X istui alas odottamaan klubi-isäntää, jonka kanssa oli puhelimessa sopinut tapaamisesta. Hän ehti sytyttää savukkeen kun hyväntuulinen isäntä ilmestyi keittiön ovesta kädessään kolapullo. Ufo Mustonen kätteli. He istuivat alas. X tilasi kahvin ja myhäili partaansa:

– Kenen idea lauluja laatikosta -klubi oli?

– Mun, vuosi sitten olin täällä keikalla ja heitin vitsinä, että alan buukkaa bändejä.

Ufo jatkoi klubin historiikkia ja kertoi järjestäneensä iltoja jazz-trioille ja homman muutaman live-illan jälkeen tyssänneen valituksiin Hesperian puiston toiselta puolelta. 

– Tyypillistä, X mietti ja ihmetteli ääneen: 

– Miten hommaa jatkettiin?

– Ei välitetty ja aloitettiin uudelleen kesän jälkeen. Valituksia ei enää kuulunut. 

X kaivoi esiin lehtiönsä ja jatkoi tenttaamistaan:

– Keitä klubilla on esiintynyt? 

– Ideana on ollut että joka illalla on oma isäntä tai isäntäpari ja avajaisten jälkeen pestiä ovat hoitaneet, Timo Kiiskinen, Jussu ja Martti Wallasvaara, Janus Hanski, Jussi Sydänmäki ja Samuli Laiho, Martti Servo, Marjo Hänninen, sekä Ali Alikoski Rosvot bändeineen.

X tyhjensi kahvikupposensa, vilkaisi vihkoaan ja tivasi:

– Miten yleisö on klubin löytänyt?

– Ehkä vähän hankala paikka kun sijainti ei keskeinen. Porukka tulee syömään ja jää ihmettelemään. Yleensä täyttyy ennen kun bändi alkaa soittaa…

– Toimiiko vielä jazz-osasto?

– Joka toinen viikonloppu on bändi-ilta, just lähinnä jazzareille.

X:n kynän sauhutessa Ufo luki kalenteristaan vaikuttavaa listaa klubilla esiintyneistä: Severi Pyysalo ja Sergio Machado, Eeva Pohto, Jarmo Hynninen Band, Sergio Bastos…

Sitten siirryttiin takaisin lauluntekijöiden asiaan ja X latasi:

– Miten lauluja laatikosta ­klubiin pääsee esiintymään?

– Soittaa Mottiin tai tulee suoraan klubille. Lavalta löytyy talonpuolesta kitara ja sähköpiano. X ihmetteli:

– Onks lava todella vapaa kaikille? 

– On, drinkkilappu ja pari biisiä pohjalta…

– Eikä oo ollu ongelmia, meinaan ettei ehkä Kalliossa toimisi?

– On ollut edustettuna eri kansallisuuksia Senegalista Karibialle, eikä mitään ongelmia. Tän paikan leima on siistiruokaravintola. Luulen et se pitää poissa suurimmat taiteilijat.

X:ää Ufon letkaus nauratti ja hän pläräsi vihkostaan esiin viimeisten kysymysten ryppään:

– Miten ravintoloitsija on klubiin suhtautunut?

– Ei kultakaivos, mutta se on tuonut ravintolalle nimeä ja Motti haluaa olla kulttuuriravintola.

– Entä lauluja laatikosta ­klubin tulevaisuus?

– Näillä näkymin ainakin kesään saakka.

Haastattelun virallinen osuus oli ohi. Miehet keskustelivat musiikkikuvioistaan ja levybisneksestä. Ufo yllätti X:n kertomalla, että oli touhunnut studiossa jo pitkään, äänittänyt albumillisen uutta musiikkia ja selvitteli nyt julkaisukuviota. Edellisestä, nimettömän ensialbumin julkaisusta oli kulunut viisi vuotta. Ufo kertoi:

– Teen lauluja hitaasti ja ne on henkilökohtaisia juttuja.

X poistui kulttuuriravintolasta puolipilvisen Töölön taivaan alle. Aurinko näyttäytyi ja X hymisi:

– Pitää palata asiaan kun heppu saa albuminsa ulos, eikä liittyminen Elvikseen olisi pahitteeksi.

EPILOGI

X luki sanomalehteä ja kiinnitti huomionsa ilmoitukseen, jossa mainostettiin Semifinalissa (klubi Tavastian alakerrassa) joka toinen tiistai toimivaa Samettiklubia; lauluntekijöille open stage:

– Seuraavaksi tonne, X kiljui ja pähkäili, kuten vanhan Elvis-agentin pitikin:

– On hyvä kerätä tietoa Elvis ry:n ”Elävien lauluntekijöiden” ­klubi hanketta varten. Nimiehdotus oli X:n kollegan ja harkinnan alla. Klubi starttaisi keväällä 2003.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki