Terveisiä Teoston johtokunnasta

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Elo tää juoksuhaudoissa on, käskynä vain kohtalon…

Vuonna 1974 löytyi Lubangin saarelta Filippiineiltä resuinen japanilainen, luutnantti HIROO ONODA, joka oli tietämättömänä maailman tapahtumista jatkanut yksinään toista maailmansotaa 30 vuotta sen päättymisen jälkeen. Kuuliaisena valalleen seissyt vartiossa ase ladattuna, kiikaroiden taivaanrantaa, vihollisen hyökkäystä valppaana odottaen. Siis kunniakas periaatteen mies.

Ilman periaatteita, ja niitä miehiä sekä naisia, jotka periaatteita noudattavat, maailma olisi luultavasti aika kaaottinen paikka, jossa viidakon lakien mukaan ihmiset kunnioittaisivat vain itseään ja kahmisivat käsiinsä kaiken irtoavan ja reppuun mahtuvan. Mutta usein, kun periaatteet muotoutuvat ikään kuin lain kirjaimiksi, ja lakkaavat reagoimasta muuttuvaan maailmaan, saattaa käydä kuten luutnantti Onodalle, joka ei vuosikymmeniä vartiossa seistessään ymmärtänyt edes ihmetellä, miten hiljaiseksi sodankäynti oli niillä tienoin käynyt. Ja miksi muonakuljetukset ja täydennysmiehet olivat tyystin lakanneet tulemasta. Upseerinkoulutuksella päätteli vain, että nyt on meneillään harvinaisen sitkeä asemasotavaihe.

Tekijänoikeus- ja järjestökokouksissa palopuheita ja rauhallisempiakin kannanottoja kuunnellessa on tullut mieleen, että monissa meissä saattaa asua se pieni Hiroo Onoda, joka on loppujen lopuksi varsin tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja käsityksiinsä maailmasta. Siitä maailmasta, jonka on aikoinaan oppinut tuntemaan. Jossa on selkeästi olemassa hyvä ja paha.

Nyt, noin 50 vuotta ELVISin perustamisen jälkeen, meidän kevyiden joukoista edelleen taitaa löytyä väkeä, joiden mielestä vakavat musiikintekijät ovat vain meidän muiden rahoilla ja valtion ylettömällä tukipolitiikalla askartelevia paperisäveltäjiä, jotka eivät osaa luoda lyhyttäkään melodianpätkää. Kuten myös vakavien piirissä elänee vahvana käsityksiä, joiden mukaan kevyttä musiikkia nimitetään kevyeksi täysin ansioista. Siinähän tekijöiden päällimmäinen syy tehdä vulgaareja pilipalirallatuksiaan on helppo seteliraha. Ja kummallakin puolella on edelleen niitä, joiden tinkimättömän käsityksen mukaisesti kustantajat ovat ökymoguleita, jotka porskuttavat käärimällä liiveihinsä kolmasosan tekijöiden tilityksistä, tekemättä varsinaisesti mitään muuta eteemme. Ja kaikki ovat ehdottomasti sitä mieltä, että tekno on vain sietämätöntä jumputusta, joka olosuhteiden pakosta joudutaan luokittelemaan musiikiksi.

Ja kuinka hitaasti nuo asenteet muuttuvatkaan. Paljon hitaammin kuin maailma ympärillämme. Ja kuinka vaikea on silloin ihmisten ymmärtää toisiaan, jos puhujalla on se käsitys, että ”tuskinpa tuo edes kuuntelee mitä sanon” ja kuulijalla, että ”tuskinpa tuo edes ymmärtää mitä sanoo”.

Mutta väistämättä jokaiseen juoksuhautaan ennenpitkää saapuu viesti sodan loppumisesta. Ei ole enää maailmaa sellaisena, mitä henkeen ja vereen puolustettiin.

Kaikki toivomme, että tekijänoikeus säilyisi vahvana. Mutta säilyykö se juuri sellaisena, kuin olemme sen oppineet tuntemaan? Ja kuinka pystymme sitä puolustamaan? Silloin voi olla, että ikivanhoissa juoksuhaudoissa aseet on suunnattu aivan vääriin ilmansuuntiin.

yari

Teksti: Yari

Kuva: Martti Heikkilä

Monta mieltä monesta asiasta

Viime aikoina on voinut lukea ja kuulla asioista, joista ollaan monta eri mieltä. Ehkä tärkein tässä on se pienoismylläkkä, joka syntyi, kun säveltaidetoimikunta myönsi puolivuotisen valtion taideapurahan sanoittajalle. Kukaan ei kai väittänyt, että SINIKKA SVÄRD ei olisi tarpeeksi ansiokas saamaan apurahaa, mutta eri mieltä oltiin siitä, olisiko apuraha pitänyt myöntää säveltaiteen vai kirjallisuuden potista. Minusta asia on päivänselvä. Sinikka ei ole (ainakaan tässä yhteydessä) kirjailija vaan nimenomaan sanoittaja. Ja sanoittajana hän on samanlainen lauluntekijä kuin säveltäjäkin. Ihan riippumatta siitä, onko sävellys vai sanoitus syntynyt ensin. Sinikka on ottanut ”siviilityöstään” vuoden virkavapaata ja saanut puolen vuoden apurahan taatakseen itselleen työrauhan uusien laulujen sanoitusten luomiseen. Tämä on minun hyvin perusteltu mielipiteeni.

Toinen asia on sitten taiteilijaeläke. Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke perustuu Valtioneuvoston päätökseen (joka voidaan koska tahansa Valtioneuvoston päätöksellä peruuttaa), jonka mukaan tämä eläke ei ole tarkoitettu taiteilijoiden huonon eläketurvan parantamiseen, vaan se on nimenomaan kunnianosoitus ”erittäin ansioituneille taiteilijoille” ja tärkein kriteeri on taiteelliset ansiot. Sen perusteella katsotaan myönnetäänkö tämä kunnianosoitus vai ei. Sen jälkeen katsotaan kyseisen taiteilijan tuloja ja sen mukaan määrätään, saako hän kokonaisen eläkkeen vai puolikkaan. Tässä asiassa on kyllä koko ajan ollut epäjohdonmukaisuutta. Kun minä esimerkiksi aikoinaan anoin ko. eläkettä, olin sekä säveltaidetoimikunnan että myös taiteen keskustoimikunnan listan yläpäässä, mutta senaikainen opetusministeri TYTTI ISOHOOKANA-ASUNMAA henkilökohtaisesti poisti minut listalta, koska minulla oli hänen mielestään liian suuret eläketulot. Samaan aikaan kuitenkin myönnettiin eläke joillekin omaa ammattiaan harjoittaville harrastajataiteilijoille, sekä myös eräälle kieltämättä ansioituneelle kuvataiteilijalle, joka tulojen puolesta pesi minut mennen tullen. (Olen nykyään hyvin tyytyväinen, että näin kävi. Minulla on suhteellisen hyvä eläke, tulen hyvin toimeen ja tuntisin huonoa omaatuntoa, jos olisin saanut rahaa, jota joku muu olisi kipeästi tarvinnut.) Kuten jo kävi selväksi, valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen ”päällepäsmäri” on taiteen keskustoimikunta ja mielestäni on ymmärrettävää, että ammattitaiteilija syrjäyttää sivutoimisen taiteilijan, olkoot tämä kuinka luova tahansa.

Tasa-arvo asialla

MARTTI HEIKKILÄ kirjoittaa edellisen Selvisin pääkirjoituksessa asiasta, jota hän katsoo tasa-arvon kannalta. Hän sanoi: ”Elvis ry:n (silloisen Elokuva- ja viihdesäveltäjät r.y:n) jäseniksi sanoittajat hyväksyttiin vuonna 1966; Teoston jakosäännössä säveltäjät ja sanoittajat tulivat tasa-arvoisiksi 1998.” Hätäinen lukija voi saada sen käsityksen, ettei ELVIS olisi tehnyt yhtään mitään sanoittajien hyväksi kolmenkymmenen vuoden aikana. Kun sieluni silmin näen syyttävän sormen otsaani suunnattuna, minun on suorastaan pakko kommentoida juttua.

Kun vuonna 1954 perustettiin Suomen Elokuvasäveltäjät, yhdistys luotiin nimenomaan hoitamaan elokuvasäveltäjien asioita. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, että samoilla säveltäjillä oli myös pulmia, jotka eivät liittyneet elokuviin. Silloin vasta pitkin hampain ryhdyttiin ajamaan myös näitä asioita. Kun sittemmin sovittajat etsivät foorumia omien asioidensa hoitamiseen, teimme verettömän (ja ystävällisen) vallankaappauksen. Se meni helposti; olihan SES:n puheenjohtaja tunnettu sovittaja HARRY BERGSTRÖM ja muutkin jäsenet aikamoisia sovittajia. Idea siitä, että sanoittajat pitäisi saada saman katon alle, ei ollut alkuunkaan itsestäänselvä asia. Jotkut sanoittajat olivat liittyneet ELVISiin jo säveltäjinä ja kun halusimme liittyä pohjoismaiseen kattojärjestöön NRU:iin (nykyinen NPU), ehtona oli, että jäsenistöömme pitäisi kuulua myös tekstintekijöitä. Muissa maissa he olivat suorastaan niskan päällä; tarkoittihan lyhenne NRU Nordisk Revy Union. Emme me kauaa kakistelleet, vaan ryhdyimme valmistelemaan sääntömuutosta voidaksemme ottaa sanoittajat mukaan nimenomaan sanoittajan ominaisuudessa. Huvittavana yksityiskohtana voidaan mainita, että jo 1965 ELVIS lähetti minun allekirjoittaman kirjeen Teostolle, jossa vaadittiin Teostoa hyväksymään myös sanoittajia jäseniksi. Samassa kirjeessä vaadin myös, että Teosto muuttaisi sääntöjä siten, että vararahasto (nykyiset kansalliset varat) nostettaisiin 3%:sta 10%:iin. Tämä myös MIKKO HEINIÖLLE tiedoksi. Tämän kirjeen perusteella myös Teosto muutti vuonna 1969 sääntönsä, joiden mukaan sanoittajat pääsivät jäseniksi. Sanoittajat saivat myös edustajaksekseen KARI TUOMISAAREN johtokuntaan. Tämä kaikki tapahtui ELVISin painostuksesta. Muutenkin hoidimme monia sanoittajien asioita kuntoon; mm. tariffisopimukset Yleisradion ja Musiikkikustantajien kanssa.

Voihan itku!

Tärkeä asia, jonka ELVIS hoiti sanoittajien puolesta oli kuuluisa tapaus ”Itkevä huilu”. Kun vuonna 1974 laki muuttui ja sanoittajat saivat samat oikeudet kuin säveltäjät, sekä kustantajat että Teosto nukkuivat Ruususen unta. Ei tapahtunut mitään, ennenkuin yritin kustantaa kahta MERIKANNON laulun sovitusta. Merikannon suoja-aika oli jo umpeutunut ja minä sovittajana astuin hänen tilalleen kustannussopimuksen osapuolena. Teosto ilmoitti, että teokset olisivat kustannettuja tekstin kautta. Tämä oli vuonna 1985 ja siitä lähtien olen tapellut asian puolesta. 1997 pääsin vihdoin läpi ja Teoston vuosikokous päätti, että saadakseen sanoittajan kustannusoikeuskorvaukset, kustantajalla on oltava sopimus sanoittajan kanssa ja korvaukset maksetaan ainoastaan siltä osin kun sopimus on voimassa, eikä esimerkiksi vapaasta tekijästä. Siis päätettiin toimia lain mukaan. Luulin kaiken olevan reilassa, mutta vasta hiljattain huomasin, että Teoston johtokunta oli vuonna 1997 lieventänyt (vesittänyt) vuosikokouksen päätöksen vaatimalla, että sanoittajan olisi oltava aktiivinen niiden teosten kohdalla, jotka oli rekisteröity ennen 1991. Siis vuosikokouksen päätös käännettiin nurin. Ei sen, joka haluaa rahaa pitänytkään todistaa, että rahat kuuluvat sopimuksen mukaan hänelle, vaan sanoittajan, joka ei halunnut, että hänen rahansa vietäisiin perusteettomasti, pitäisi ilmoittaa siitä Teostolle.

Kysymykseni on nyt: Onko tasa-arvoista, että säveltäjä saa rahansa ilman muuta, mutta sanoittajan olisi todistettava, että rahat kuuluvat hänelle? Minusta tämä on omituinen tasa-arvonäkemys. Asia on noussut uudelleen esille ja ihmettelen kuinka monta tyhmää vastausta saan vielä Teostolta ja kustantajilta.

Kuka on suurin ja kaunein?

Tasa-arvoisuuden nimissä on taas tullut esille ajatus siitä, että Teoston puheenjohtaja voisi olla myös sanoittaja tai kustantaja. Mutta tämä ei käy, koska se ei kertakaikkiaan käy. Teoston nimi on Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto ry. Teoston jäseneksi voidaan hyväksyä ”1. säveltäjä tai sovittaja, jonka voidaan todeta tekevän luovaa sävellys- tai sovitustyötä. 2. sanoittaja tai kirjailija, jolla on sävelteokseen liittyvä kirjallinen tekijänoikeus ja jonka voidaan todeta tekevän luovaa kirjallista työtä. 3. kustantaja, jonka voidaan todeta jatkuvasti harjoittavan musiikin kustannustoimintaa.”

Toisin sanoen, sekä sanoittaja että kustantaja tarvitsevat (jos sen haluaa sanoa mahdollisimman rumasti) aina säveltäjän astinlaudaksi päästäkseen käenpojaksi pesään. Tämän takia ei sanoittaja eikä kustantaja voi olla samanarvoinen säveltäjän kanssa. Miten tämä vaikuttaa jakosääntöön on taas ihan eri tarina, ja on taas ihan eri messun arvoinen.

toteaa

Arthur Fuhrmann

PS 1 Voin ihan hyvin kuvitella, että sanoittaja olisi ELVISin puheenjohtaja.

PS 2 Panovirhepaholainen kävi edellisessä Selviksessä. Arthurlandista oli pudonnut yksi rivi pois. Yritin sanoa, että sananvapaudesta puhuvat eniten ne, jotka haluavat käyttää sitä väärin. Enkä toivonut Jeesuksen ilmestyvän toteamaan temppelin pöytiä, vaan kaatamaan ne, samoin kun hän kuulemma joskus aikoinaan teki. Ja valssin Yli aaltojen säveltäjän etunimi on tietenkin JUVENTINO eikä Javentino.

HISTORIAN SIIPIEN HAVINAA

Valtion säveltaidetoimikunta teki 9.9.2003 historiallisen päätöksen. Se myönsi ensimmäisen kerran valtion taiteilija-apurahan sanoittajalle. Onneksi olkoon Sinikka Svärd!

Tokihan valtion apurahan saajissa on ennenkin ollut säveltäjä-sanoittajia eli lauluntekijöitä. Heidän kohdallaan apurahan myöntämisen edellytyksenä näyttää kuitenkin olleen se, että heidän on katsottu ansioituneen säveltäjinä ja esittäjinä. Pelkästään sanoittamiseen liittyvät ansiot eivät aikaisemmin näytä riittäneen.

Nytkään päätös ei ollut yksimielinen vaan siihen jätettiin peräti neljän toimikunnan jäsenen eriävät mielipiteet. Ilmeisesti perusteena ei niinkään ollut se, etteikö Sinikka Svärd olisi ollut pätevä hakija, vaan se, että kyseessä ei ollut säveltäjä eikä esittäjä vaan ”pelkästään” sanoittaja. Nykyisen säveltaidetoimikunnan kolmevuotinen kausi päättyy tämän vuoden lopussa ja uutta toimikuntaa ollaan parhaillaan valitsemassa. Toivottavasti uudessa toimikunnassa puhaltavat entistäkin raikkaammat tuulet, ja seuraavalla kaudella apurahoja voidaan sanoittajille myöntää myös ilman eriäviä mielipiteitä. Tärkeää on sekin, että toimikuntaan valitaan myös sanoituksen asiantuntijoita.

Sanoittajien asema on perinteisesti ollut huonompi kuin säveltäjien. Elvis ry:n (silloisen Elokuva- ja viihdesäveltäjät r.y.:n) jäseniksi sanoittajat hyväksyttiin vuonna 1966. Teoston jakosäännössä säveltäjät ja sanoittajat tulivat tasa-arvoisiksi vuonna 1998. Samoihin aikoihin Elvis ryhtyi selvittämään, tulisiko sanoittajien lähettää valtion taiteilija-apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä koskevat hakemukset säveltaidetoimikunnalle vai kirjallisuustoimikunnalle. Saimme silloin säveltaidetoimikunnalta vastauksen, että hakemukset tulisi osoittaa sinne. Vuoden 2001 lopussa lähetimme taas kirjeen säveltaidetoimikunnalle. Muistutimme siitä ongelmasta, että opetusministeriöstä saataviin painettuihin hakulomakkeisiin ei vieläkään oltu merkitty erikseen sanoittajia. Tämä epäkohta ei ole korjaantunut tähän päivään mennessä.

Selvintä olisi muuttaa valtion säveltaidetoimikunnan nimi valtion musiikkitoimikunnaksi. Periaate olisi sama kuin kirjallisuustoimikunnan kohdalla (senkään nimi ei ole sanataidetoimikunta). Sen jälkeen ei ehkä enää kysyttäisi, ovatko sanoitukset osa musiikkia.

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry pyrkii olemaan tasapuolisesti niin säveltäjien kuin sanoittajien asialla. Tasapuolisuutta odotamme myös valtiolta. Milloinkahan valtion musiikkitoimikunta myöntää ensimmäisen sanoittajan taiteilijaeläkkeen?

Martti Heikkilä

Kaikki hallinnassa?

TEOSTO järjesti Elokuvasäätiön auditoriossa vientiseminaarin. Paljon asiaa, hyviä alustuksia. Ainakin allekirjoittaneen mielestä tilaisuudesta muodostui onnistunut: Salissa ei nimittäin pelkästään ”uskovaiset todistaneet toisilleen”. Ulkoministeriökin sai kiitosta monien vuosien isänmaallisesta työstään musiikkielämämme hyväksi, kyseinen taho kun on jo vuosia hankkinut maahamme kansainvälistä lehdistöä kummastelemaan suomalaisen säveltaiteen ihmettä. Savonlinnaa, Kuhmoa ja niin poispäin. Kiitokset löysivät kohteensa ja niinpä ministeriön puolelta YRJÖ LÄNSIPURO vastasi saman linjan jatkuvan ja lupasipa vielä auliisti ministeriön lehdistöosaston kuuntelevan tekijöiden uusiakin ideoita. Hyvä niin.

Toiminnanjohtaja KAI AMBERLA ( FIMIC) hehkutti suomalaisen musiikin erinomaisuudesta: Suomi on musiikin supervalta. Suomi on maailman huipulta, Suomi on musiikin ihmemaa. Amberlan mukaan vielä 1970-luvulla ei voitu käyttää määritelmää, joka tänään on faktaa: käsite suomalainen musiikki on laadun tae! Voidaan puhua brändistä, jolla on aito sisältö ja joka näin ollen aidosti viestii laadusta. Näin eritoten vakavan musiikin puolella. KAIJA SAARIAHO, MAGNUS LINDBERG, EINOJUHANI RAUTAVAARA ja monet muut. He ovat ”tärkeä osa maailman musiikkielämää”. Säveltäjien lisäksi voidaan suitsuttaa myös kapellimestareiden ihmemaasta, eikä pois tule sulkea menestyneitä laulajiamme. Niin ne kansainväliset lehdet kuulemma kirjoittavat. Jälleen, hyvä niin.

***

Suomalaista musiikkikasvatusjärjestelmää ei tule väheksyä. Se on hyvä ja toimiva. Musiikkiopistoja pilvin pimein, ammattikorkeakoulujakin mittava määrä ja kaiken huipulla Sibelius-Akatemia. Tämä rakenne luo hyvät mahdollisuudet niin harrastaa kuin tähdätä korkeaan ammattitaitoon. Myös niin kutsutun kevyen musiikin opetus on nähty tärkeäksi. Jazz- ja kansanmusiikki ovat saavuttaneet jo vuosia sitten salonkikelpoisuuden ja nauttivat yhteiskunnan rahoituksesta. Ansaitusti tietenkin. Musiikin menestystarinaan ei liity mitään salamyhkäistä. Muutamat alan pioneerit loivat suomalaisesta musiikkikoulutuksesta vision, johon saatiin koko yhteiskunta mukaan, niin valtio kuin kunnat. Löytyi poliittinen tahto. Tämä tahto jatkuu, valtaosin myönteisessä ilmapiirissä. Tätä tahtoa on yhteiskunnan panostus edelleen ylläpitää monia musiikkielämän rakenteita: musiikkiluokat, oppilaitokset ja orkesterit sekä niiden toiminnan turvaamiseen liittyvät tilatarpeet, rakennusinvestoinnit. On luotu ”hyvä tuote”, suomalainen musiikki. Olisi aika saada tuo tuote yhä enemmän myös rajojemme ulkopuolelle. Eli on vientiin panostamisen aika.

***

NIKO NORDSRÖM ( BMG Finland, toimitusjohtaja ) kertoi samassa seminaarissa kevyemmän musiikin menestystarinoista. Lisenssisopimuksien määrä maailmalla kasvaa ja muutamat suomalaiset bändit keikkuvat hyvinkin näkyvästi listoilla. Mutta tämän päivän musiikkiviennissä ei kaikissa tapauksissa mahdollisesti ole kyseessä romanttinen, kansallisen Suomikuvan kirkastaminen. Maailma kansainvälistyy, yhtenäistyy ja asioiden tuotteistuessa niistä pyritään luomaan globaaleja hyödykkeitä, joiden kyljestä ei välttämättä etsitäkään ”made in jossakin” -leimaa. Olin vuosia sitten tuottamassa erään autoliikkeen avajaisjuhlaa. Ehdotin baariin yhdeksi juomaksi japanilaista viinaa, sakea. Maahantuojan edustaja, nuori nilsiäläisekonomi kauhistui. Ei missään tapauksessa, sillä Nissan ei kuulemma halua olla mikään japanilaismerkki ( riisikuppi ) vaan teknisesti arvostettu ja tunnustettu maailman tuote. NOKIAN suomalaisuuskin taitaa maailmalla olla hyvin kätkettynä? Entä kevyen musiikin vientituotteemme. Onko Suomi taikasana? Kokemuksesta tiedän, että suomalaisella tangolla on Euroopassa (esimerkiksi Ruotsi, Belgia ja saksankielinen Eurooppa) ystäviä, joilta tuotteen suomalaisuutta ei ole piilotettu. Brändi on nimenomaan suomalainen tango. Kaiketi AKI KAURISMÄEN elokuvat tunnetaan suomalaisina. Mutta miten on HIM ja muut alan todelliset menestystarinat, miljoonien massojen haluamat tuotteet? Nordström kertoi mielenkiintoisen tarinan. Musiikin valmistusprosessin aikana saattaa esille pompahtaa kysymys: eihän tämä vain kuulosta suomalaiselta? Jos vastaus on että ei, voi tuontantotiimi huokaista helpotuksesta. Kansainvälinen menestys saattaa olla sittenkin saavutettavisssa. Hyväkö niin?

JANI UHLENIUS

Elääkö ELVIS 21.10. jälkeen?

Jäsenkyselyn tuloksilla Laulumiehiin

Elviksellä on vaihteleva määrä erilaisia työryhmiä. Yksi uusista tiimeistä on imagotyöryhmä; johon kuuluvat EERO LUPARI, JORI NUMMELIN, KIRSI SNELLMAN ja SARI MAUNULA. Ryhmän tehtävänä on pohtia ja selvittää ”ELVISin viestiä ja näkymistä ulospäin” sekä ottaa kantaa ”SELVISin ja kotisivujen visuaalisuuteen”.

Jäsenet saivat konkreettisesti tuta työryhmän olemassaolon, kun posti toi syyskuun alussa jokaiselle vastattavakseen jäsenkyselylomakkeen. Meikäläinen osallistui kirjeiden postitukseen ja tunaroi: osasta kirjeitä (lähinnä aakkosten alkupäästä) jäi palautuskuori pois. Anteeksipyyntö kaikille, joille aiheutin hankaluuksia.

Vastauksia on tähän päivään (19.9.) mennessä tullut lähes kaksisataa eli noin kolmannes jäsenistä. Ahkerasti ovat vastanneet myös ne, joilla ei ollut palautuskuorta. Vastauksia voi vieläkin palauttaa, vaikka arvontaan ei enää ehdikään osallistua. Uusia lomakkeita hukkuneiden tilalle samoin kuin palautuskuorta voi pyytää toimistosta. Kyselyn tulokset julkistetaan Elviksen ylimääräisessä jäsenkokouksessa, joka pidetään 21.10. alkaen klo 18.00. Ja missäpä muualla se pidetään kuin perinteikkäässä Ravintola Laulumiehissä, (Hietaniemenkatu 2). Saman kokouksen esityslistalla on myös se, pitäisikö yhdistyksen viidenkympin ikää lähestyessään vaihtaa nimeä. Samoin aiheena ovat 50-v-juhlavuoden 2004 tapahtumien alustava toimintasuunnitelma ja niiden talousarvio. Yhdistyksen varsinainen vuoden 2004 toimintasuunnitelma ja talousarvio hyväksytään toki vasta yhdistyksen vuosikokouksessa helmikuun 2004 lopussa, mutta juhlavuoden tapahtumista moni on siihen mennessä jo pitkälti valmisteltu. Tämän johdosta johtokunta toivoo saavansa jo 21.10. kokouksessa jäsenistöltä ne peruseväät, joiden varassa konkreettisiakin asioita jo voidaan ”lyödä lukkoon”. Kutsu tähän ylimääräiseen kokoukseen on samassa jäsenkirjeessä kuin tämä Selvis.

Tulkaapa mielenkiintoiseen kokoukseen!

Kirjastoapurahoihin ”kuoppakorotus”

MATTI VANHASEN hallitus esittää ensimmäisessä budjetissaan musiikin kirjastoapurahoihin tuntuvaa ”kuoppakorotusta”. Uusi summa on 720.000 euroa. Ensimmäisen kerran musiikin kirjastoapurahat olivat budjetissa vuonna 1999 ja summa oli 500.000 markkaa. Nyt saatiin ensimmäisen kerran korotus eikä se tullut yhtään liian myöhään. Summa on edelleen varsin vaatimaton verrattuna kaunokirjailijoiden ja tietokirjailijoiden vastaaviin apurahoihin. Uutena järjestelmään tulivat nyt mukaan kuvittajat kuten esimerkiksi sarjakuvantekijät, jotka pääsevät alkuun 50.000 eurolla. Elvis, Suomen Säveltäjät ja Muusikkojen liitto ajoivat musiikin kirjastoapurahoja vuosikausia ja nyt järjestelmä on toiminut hyvin viitenä vuonna. Ensi keväänä rahaa on nyt siis lisää luvassa. Hakuaikaa on maaliskuun loppuun asti.


Martti ja Kikka kiittivät Elvis-delegaation puolesta SKAP-isäntiä
hyvästä kokouksesta ja oivallisista järjestelyistä esittämällä
suomalaisen kansanlaulun ”Niin minä neitonen sinulle laulan”.

Populääri romukoppaan

Pohjoismaiset Elvikset kokoontuivat yhteiseen NPU-kongressiin Gotlannissa 13.-16. kesäkuuta. Elviksestä mukana olivat KIKKA LAITINEN, KIRSI SNELLMAN, PEKKA NISSILÄ, SARI MAUNULA ja MARTTI HEIKKILÄ. Näiden kokousten mielenkiintoisinta antia ovat aina muiden kuulumiset. Meitä elvisläisiä ilahdutti kovasti se, että muissakin pohjoismaissa Teoston sisarseurat ovat siirtymässä kohti ”kruunu sisään – kruunu ulos” -tilittämistä. Melkein kaikissa maissa vakavimmatkin säveltäjät ovat alkaneet ymmärtää, että heidänkin etunsa ovat riippuvaisia siitä, miten elinvoimaisina tekijänoikeusseurat säilyvät muutosten paineissa. Eli kunhan vakavien säveltäjien tukirahat niin sanottujen kansallisten varojen kautta turvataan, he eivät enää pidä ”kynsin ja hampain” kiinni siitä, että myös varsinaisessa tilitysjärjestelmässä pitää olla tukielementtejä. Hitainta kehitys on Ruotsissa. Kuvaavaa on, että SKAP ajaa nyt Stimin tilitysjärjestelmään sellaista periaatetta, että minkään teoksen esityksen tilitys ei koskaan saisi olla VITTÄ KERTAA SUUREMPI kuin siitä peritty korvaus. Siis maksimissaan ”yksi kruunu sisään – viisi kruunua ulos.”

Mielenkiintoista oli myös kuulla, että sekä Ruotsin SKAP (Sveska Kompösitörer av Populärmusik) että Norjan Nopa (Norske Poplaerautorer) ovat heittämässä nimestään käsitteen ”populär” romukoppaan. Ruotsissa sanan katsotaan nykyisin viittaavan ”kaikkein kaupallisimpaan vienti-poppiin”, ja toisaalta joissakin akateemisissa tutkimuksissa populäärin ja sisältököyhyyden välille on vedetty yhtäläisyysmerkit. Opimmehan me Gotlannin reissulla lopulta senkin, mikä ero on ruotsinkielen kolmella säveltäjää tarkoittavalla sanalla: vakavan musiikin säveltäjä on tonsättare, kevyen musiikin säveltäjä on kompositör, ja kaikkien säveltäjien neutraali yhteisnimitys on komponist. Ja sekin nähtiin, että Gotlanti on kesällä erittäin suositeltava matkailukohde.

Äänitteiden alv kirjojen tasolle!

Äänitteiden arvonlisävero on Suomessa 22 prosenttia, mikä on EU-maista kolmanneksi korkein. Kirjojen alv on 8 prosenttia. Ruotsissa ero on vielä suurempi: äänitteet 25 prosenttia, kirjat 6 prosenttia. Tanskalaiset eivät eroa tee; molemmilla prosentti on 25.

Alvilla valtio tekee siis kulttuuripolitiikkaa. Kirjoja pidetään kulttuurisesti arvokkaampina kuin äänitteitä. Nuottien kohdalla on sellainen kummallisuus, että vähintään 16 sivuinen nuottivihko on kirjallisuutta, mutta jos sivuja on vähemmän, on alv 22 prosenttia.

Tällainen kulttuuripolitiikka on tietysti aivan hakoteillä. Suomalainen musiikki ja suomalainen laulurunous on paljon vanhempaa perua kuin kirjoitettu ja painettu suomalainen kirjallisuus. Voiko joku olla sitä mieltä, että musiikki esitettynä ja tallennettuna olisi vähempiarvoista kuin luettavaksi tarkoitettu kirjallisuus.

Ranskassa äänitteiden alv laskettiin 80- luvun lopulla 33 prosentista 18,6 prosenttiin. Samalla tehtiin äänitetuottajien kanssa sopimus tuotannon monipuolistamisesta. Kolmessa vuodessa verokertymä ylitti aiemman, kun äänitteiden hinnat laskivat ja levyjä myytiin huomattavasti enemmän. Nyt Ranska on päättänyt alentaa äänitteidenkin alvin 5,5 prosenttiin.

Näkyvimmin alvin alentamisen puolesta on meillä viime aikoina kampanjoinut ÄKT. Elokuun lopussa se järjesti yhdessä Stockmannin ja Anttilan kanssa tempauksen, jolloin viikonlopun ajan kaikki nämä maan tavaratalot myivät äänitteitä 14 prosentin alennuksella. Kysymys: Jos äänitteiden alv laskee 22 prosentista 8 prosenttiin, kuinka monta prosenttia kuluttajahinnat laskevat, jos veronalennus heijastuu suoraan hintoihin. Se ei kai ole kuin 11 prosenttia, mutta (tietoisesta?) laskuvirheestä ei tietenkään pidä ÄKT:tä kritisoida. Tarkoitus pyhittäköön keinot, sillä aika on alvin alentua!

Artisti maksaa, ja tekijäkin

Elokuun Muusikko-lehdessä (8/2003 s. 15- 17) on kaksi kiintoisaa kirjoitusta, jotka koskevat tiettyä osaa suomalaista musiikkibisnestä. Kirjoittajat ovat liiton lakimies MIIKA TARHIO ja talouspäällikkö JOUNI NIEMINEN. Jutuissa mainitaan nimeltä mm. yhtiöt A.A.B. Tuotanto Oy, Polarvox Oy, Love Kustannus Oy sekä Johanna Kustannus Oy:t numerot 1 ja 2. Yksi jutuissa mainittu henkilö on ATTE BLOM, joka sai yhdistykseltämme Prix ELVIS -tunnustuksen vuonna 1997.

Kiista RAULI SOMERJOEN perillisten saamatta jääneistä rojalteista on nyt siis sovittu osapuolten kesken. Tapauksella on yhtäläisyyksiä toiseen, jossa Elviksen jäsenet JUSSI RASINKANGAS, JUHANI KONOLA ja MATTI LAASONEN saivat Elviksen tuella purettua 19 teoksen kustannussopimukset Polarvox Music Publishing Oy:n kanssa. Silloin oli käynyt ilmi, että kustantaja oli ”unohtanut” tilittää tekijöille sopimuksen mukaan kuuluvia nuottirojalteja yli 5.000 markkaa. Yksi yhtäläisyys on se, että myös A.A.B. Oy:n kirjanpitoa ja hallintoa hoidettiin Polarvox Oy:n toimistossa. Ja kuinka ollakaan, näytti siltä, että Baddingin kuoltua rojaltit olivat tilittämättä vuosilta 1989- 98. Näin kauan kesti ennen kuin perilliset havahtuivat.

Muusikko-lehdessä kerrotaan, kuinka A.A.B. Oy rojaltikiistan kestäessä haki itsensä konkurssiin maaliskuussa 2000. Sitä ennen oli kuitenkin koko katalogi myyty läheisyhtiö Love Kustannus Oy:lle. Samoihin aikoihin alettiin suunnitella elokuvaa Baddingista. Jouni Nieminen toteaa kirjoituksensa lopussa näin:

”Monille äänitealan konkursseille näyttää olevan yhteistä se, että rahanarvoiset, mutta yleensä taseessa näkymättömät katalogit on siirrretty uudelle omistajalle ennen konkurssia. Pesän velkojien on lähes mahdotonta väittää kauppoja alihintaisiksi tai lähteä peräyttämään niitä. … kun uusia yhtiöitä on perustettu veloista puhdistetuin katalogein, ovat maksajina olleet taiteilijoiden ohella totutusti verottaja ja eläkeyhtiöt. … kannattavimmat levy-yhtiöt löytyvät usein sieltä, missä julkaistaan konkursseilla puhdistettua materiaalia.”

Artisti maksaa, pitää siis paikkansa monen konkurssinkin kohdalla. Tekijöiden ncb-rojaltit eivät onneksi voi jäädä vuosikausilta maksamatta, kiitos Teoston. Konkursseihin liittyvät kustannussopimusten myynnit ovat sitten oma lukunsa, ja niissä voivat tekijätkin joutua maksajiksi. Kun Elviksen johtokunta vuonna 1997 myönsi Atte Blomille Prix ELVIS -tunnustuksen, perusteli se päätöstä mm. näin: ”Blomin periaatteena on ollut sellaisen musiikin tuottaminen, joka on hyvää eli josta hän itse pitää. Tämä metodi saattaa joskus tuottaa taloudellisia tappioita, mutta samalla se on vääjäämättömästi rikastuttanut suomalaista musiikkia.”

Em. Gotlannin NPU-reissun ohella toki elellä kelpasi myös Teneriffalla ja Puerto de la Cruzissa, jossa meikäläinen vietti suuren osan välivuodesta 1.7.2002-30.6.2003. Joskus kun tähän jää enemmän palstatilaa, voin kertoilla niistäkin kokemuksista ainakin sen, miten kaupalliseksi on mennyt Espanjan Yle-tv eli TVE.

Kiitokset vielä kerran NISSILÄN PEKALLE, joka edelleen on vahvasti mukana myös Elviskuvioissa (nyt myös Selviksen toimituskunnassa). Elvis elää edelleen (vaikkei ehkä enää 21.10. jälkeen).

Martti Heikkilä

PS: Menkää ihmeessä katsomaan Astoria (Linkola – Itkonen – Hedman) Lahden kaupunginteatteriin.

GALLUP – TEKIJÄNOIKEUSLAKI

Opetusministeriön asiantuntijatyöryhmä on saanut valmiiksi esityksensä uudeksi tekijänoikeuslaiksi.

Lakiehdotuksen piti alun perin tulla voimaan jo joulukuussa 2002, mutta eduskuntavaalit viivästyttivät käsittelyä. Lakiuudistuksella on tarkoitus sopeuttaa tekijänoikeuksia koskevia säännöksiä digitaaliseen ympäristöön ja saattaa laki ajanmukaiseksi tietoyhteiskunnan asettamien vaatimusten ja haasteiden mukaisesti. Lakiin ehdotetaan monenlaisia muutoksia ja teknisiä tarkistuksia. Kopiosuojausten tarkoitus on rajoittaa piratismia ja äänitteiden kotikopiointia. Teknisten suojausten käyttöönotto on kuitenkin luonut hämmentävän tilanteen. Suojauksille on EU-direktiivin mukaan annettava tiukka oikeudellinen suoja. Lakiehdotuksessa sallitaan kuitenkin esimerkiksi CD- ja DVD-levyistä oman henkilökohtaisen kopion tekeminen teknisestä suojauksesta riippumatta. Esitys sisältää myös ehdotuksen piraattitallenteiden yksityisen maahantuonnin rajoittamisesta.

Opetusministeriössä paraikaa toisella lausuntokierroksella olevan tekijänoikeuslain muutosehdotuksen hallitus aikoo antaa eduskunnalle näillä näkymin alkaneen syksyn aikana. Laki voisi siis tulla voimaan jo ensi vuoden alusta.

Seuraavassa 4 kohtaa kyseisestä lakimuutosesityksestä ja muutaman yhdistyksemme jäsenen kommentteja niihin. Elvis ry:n Opetusministeriölle antamassa lausunnossa kannatettiin Teosto ry:n ja Kopiosto Ry:n lausunnoissa esitettyjä näkökantoja ja muutosehdotuksia sekä kiinnitettiin erityistä huomiota muutamaan ehdotuksen kohtaan. Elvis kommentoi kahta gallupin kohdista.

Piraattien maahantuonti kielletään

Piraattitallenteiden maahantuonti kielletään. Yhdenkin tallenteen tulli takavarikoi ja jos tallenteita on enemmän kuin kolme, seuraa rangaistus. Rangaistus seuraa myös, jos yhdelle tallenteelle mahtuu esimerkiksi enemmän kuin kolme albumillista musiikkia. Tätä uuttakin ehdotusta on kritisoitu siitä, että kansalaiset saattaisivat ymmärtää tällaisen lain niin, että kolme piraattilevyä saa tuoda ilman pelkoa muusta rangaistuksesta kuin takavarikoinnista.

ELVIS

”Lainsäätäjän viestin kansalaisille tulee olla se, että yhdenkin piraattitallenteen maahantuonti on rikos. Viesti ei missään tapauksessa saa olla se, että kolme tallennetta saa tuoda ilman pelkoa rangaistuksesta. Luonnoksen ehdotus on toki parannus nykytilanteeseen (56a §).On ehdottoman välttämätöntä, että tulli voi takavarikoida yhdenkin tallenteen. Varmimmin viesti piraattitallallenteiden maahantuonnnin laittomuudesta menee kansalaisille perille silloin, kun siitä voi seurata myös rikosoikeudellinen sanktio. Kolme äänitteen rajan viestittäminen kansalaisille on vaarallista senkin vuoksi, että alkoholijuomilla ja tupakkavalmisteilla on ollut tietyt sallitut enimmäisrajansa. Tällöin kyse on kuitenkin täysin laillisista tuotteista toisin kuin piraattitallenteiden kohdalla.”

Petri Laaksonen

”Liittyyköhän tämä siihen kun Virosta tulee EU:n jäsen ensi keväänä? Mun mielestä on käsittämätöntä jos Virossa tämmöistä piratismia ilmenee vielä sen jälkeen kun ne on tulleet EU:hun. Se on täysin epäsuotavaa ja rikollista. Kuvittelisin, että Viro siivoaa piratisminsa kokonaan vex, ja silloin toivon, että sieltä suunnasta tätä ongelmaa ei olisikaan. Mutta Venäjä ja Viipuri on oma juttunsa. Parempi tuokin tietysti kuin se, että niitä on saanut kahmalokaupalla tuoda. Miten valvonta hoidetaan? Mä olen ihan vakuuttunut siitä, ettei tulli pysty valvomaan kun ihmiset tulee kapsäkkeineen; satunnaisesti saattaa jotain löytyä. Länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista on se, ettei piratismia tähän maahan saa tuoda. Silloin se on kerrasta poikki. Elinkeinoelämän, kaupan ja vienti- ja tuontiteollisuuden kannalta kunnon sanktio olisi hyvä jos näitä rikotaan. Vasta se ehkäisisi edes houkutusta ostaa piraatteja niin helposti. Eikös se ole jotain 25 prossaa mikä on piraattiostantaa Suomessa? Järjettömän iso määrä. Kun se on paisunut tuommoiseksi, niin ainoastaan rajummat otteet voi tehota. Tuommoisella silittelyllä, että 1 tai 3 ja lässyn lässyn, niin eihän se muutu miksikään. Mutta jos tyylilaji muuttuu, niin kirkkaat ja selkeät ohjeet pitäisi olla. Ja myöskin rangaistukset. Piratismia tukemalla tai edes pienellä tavalla hyväksymällä vain rahoitetaan huumekauppaa ja muita rikollisia ilmiöitä meidän rajojemme ulkopuolella ja myös sisäpuolella. Sitä ei varmaan kukaan halua.”

Timo Mäenpää

”Säädöksen suuntahan on selvästi oikea, mutta riittämätön. Kumma kun tuontia ei voi kertakaikkisesti rikollistaa! Jos tällaista logiikkaa aletaan soveltaa, niin varmaankin sitten pitäisi määritellä esim. huumausaineidenkin osalta rangaistuskäytäntö uudelleen. Pianpa nousisi älämölö, jos sanottaisiin että heroiinia sopii tuoda 3 grammaa ilman rangaistusta. Tai vaikkapa taskuaseita 3 kpl. Saisi kai silloin ”Viron kaunotarkin” askarrella helsinkiläisessä hotellihuoneessaan kolmen asiakkaan kanssa päivässä. Sikäli kuin asia on laiton, se on laiton eikä lievästi laiton. Vai oliko laittamattomasti sanottu? Taitaa olla niin, että me musiikintekijät olemme samalla viivalla kuin autot. Autoissakaan ei ole kyseessä varkaus, vaan luvaton käyttöönotto… ja saako siitä nykyään edes rikesakkoa?”

TEOSTO:

”Ehdotus parantaa merkittävästi oikeudenomistajien asemaa kieltämällä piraattitallenteiden yksityisen maahantuonnin, joka on tällä hetkellä erittäin laajamittaista. Esitämme kuitenkin harkittavaksi maahantuontikiellon rikosoikeudellista sanktiointia, joka olisi oikeuspoliittisesti perustellumpi ratkaisu kuin enintään kolmen piraattitallenteen maahantuontia koskeva erityissäännös 50 a §:n 3 momentissa. Voidaan kysyä, onko viesti piraattitallenteiden maahantuontikiellosta kansalaisten silmissä uskottava, jos siitä ei edes teoriassa seuraa rikosoikeudellista sanktiota. Lainmuutoksen perimmäisenä tavoitteenahan on vaikuttaa kansalaisten oikeustajuun ja saada ei-toivottu käyttäytyminen eli piraattitallenteiden maahantuonti loppumaan. Joka tapauksessa vähintään ehdotukseen kirjattu taso tulee säilyttää.”

Pekka Simojoki

”Kyllähän piraattihomma pitäisi kieltää. En tiedä mikä rangaistuskäytäntö olisi järkevin, mutta kuka tekee enää musiikkia kymmenen vuoden kuluttua kun kaikki on piraattia? Vaarallisilla vesillä mennään. Kun yksikin levy otetaan pois, niin periaatteessa rangaistushan se on sekin tavallaan jo.”

Aija Puurtinen

”Maahantuonnin kieltäminen on selvää. Piraattilevyjen takavarikointi myös, mutta mitä nämä rangaistukset sitten ovat? Sakkoja? Ehdollista? Kohtuuden rajoissa täytynee pysyä. Ammattimainen ja myyntiin tarkoitettu piratismi tiukalle linjalle, muut tapauskohtaisesti. Kaikki levyjen ostajat tuskin tietävät onko kyseessä aito vai piraatti.”

Pauli Hanhiniemi

”Mielestäni yhtään piraattilevyä ei saa tuoda. En mä saa muuhunkaan varastettuun tavaraan ryhtyä. Miksi äänilevy olisi poikkeus?”

Kuvat tekijöiden ja kustantajien arkistoista, paitsi Pauli Hanhiniemen kuva Mika Hiironniemi

Kopiosuojausten purkaminen

Äänitteiden kopiointisuojausten purkaminen on sallittua yksityiskäyttöön, jos äänite on laillinen. Purkulaitteiden tai purkuohjeiden markkinointi on kiellettyä.

TEOSTO

”Ehdotuksesta on poistettu aikaisemmassa hallituksen esityksessä 50 a §:n 2 momenttina ollut säännös, jonka mukaan teoksen kappaleen levittäminen yleisölle ja maahantuonti yleisölle levittämistä varten on kielletty, jos teoksen suojana oleva tekninen toimenpide on lainvastaisesti kierretty. Esitämme säännöksen palauttamista hallituksen esitykseen. Oikeudenomistajan levitysoikeus ei välttämättä turvaa hänen mahdollisuuttaan puuttua sellaisen teoskappaleen levitykseen, josta suojaus on purettu, koska levitysoikeutta rajoittavat merkittävästi lain 19 §:n säännökset. Selkeys ja oikeusvarmuus puoltavat poistetun säännöksen palauttamista hallituksen esitykseen.

Ehdotuksen 4 momentissa on erittäin yleisluontoinen säännös, jonka mukaan teknisen toimenpiteen saa kiertää teoksen saamiseksi kuultaville tai nähtäville. Vastustamme ehdotusta, joka on tietoyhteiskuntadirektiivin vastainen. Teoksen tulee olla suojattu elinkaarensa kaikissa vaiheissa ja suojauksen purkamisen salliminen vaarantaa tämän perusperiaatteen.

Suojauksen tieteellinen tutkimus on ainoa hyväksyttävä purkuperuste ja siinäkin tapauksessa on varmistettava, ettei asianomaista teoskappaletta käytetä muihin tarkoituksiin.”

Petri Laaksonen

”Se on ihan OK. Takavuosina kasetillekin nauhoitettiin ja nyt CD:lle kopioidaan. Eihän se tietenkään musiikintekijän kannalta ole kiva, mutta en tiedä voiko sille mitään tehdä. Ei kenenkään kotiin voi mennä kattoon, että ”nauhoitteletko CD:tä siellä?”

Pauli Hanhiniemi

”Kuluttaja ei ole ostanut sitä musiikkia, se musiikki ei ole kuluttajan omaisuutta. Ainoastaan fyysinen levy on sen omaisuutta. Jos kuluttaja ottaa sen fyysisen levyn sisältämän henkisen omaisuuden ja rupeaa sitä monistamaan, niin silloin se astuu rajan yli.”

Pekka Simojoki

”Edustan sen verran vanhan ajan osastoa, että esim. omaa polttavaa CD:tä ei ole, enkä ole oikein perehtynyt tuohon. Tiedän, että hirveästi kopioidaan. Kyllä se pitäisi kontrolloida, mutta toimiiko tuo? Se karkaa helposti käsistä: sä kopioit yhdelle ja se kopioi toiselle ja siitä eteenpäin.”

Aija Puurtinen

”Tämä on aivan selvä linja.”

Timo Mäenpää

”Jos kopiosuojauksen purkaminen on sallittua laillisista äänitteistä, on epäjohdonmukaista kieltää purkulaitteidenkaan markkinointia. Järjellisempää olisi sisällyttää niiden myyntihintaan riittävän roima tekijöille jaettava hyvitysmaksu. Kopiointia tulee tapahtumaan aina. Jos digitaalinen kopiointi pystyttäisiin teoriassa estämään vaikkapa kokonaan, jäljellä on yhä analogitekniikka. Vieläpä erittäin kehittynyt sellainen. Se toimi jo silloin, kun 13-vuotiaana äänitin radiosta Creedenceä mikrofonilla c-kasetille ja soitin sitä sitten kavereille – eikä Fogerty saanut penniäkään! Kuolee nyt kaiketi siis köyhyyteen…”

Hyvitysmaksua kopiontilaitteista

Hyvitysmaksua (entistä kasettimaksua) peritään laitteista, joita merkittävässä määrin käytetään suojattujen teosten kopioimiseen. Esimerkiksi Nokia on vaatinut tämän kohdan muuttamista niin, että maksua peritään laitteista, ”joiden pääasiallinen tarkoitus on suojattujen teosten kopiointi”.

TEOSTO

”EU:n tietoyhteiskuntadirektiivi oikeuttaa oikeudenomistajat saamaan sopivan hyvityksen, jos heidän teoksen kappaleen valmistamista koskevaa oikeuttaan rajoitetaan kansallisella lainsäädännöllä.

Yksityishenkilöillä on koko nykyisen tekijänoikeuslain voimassaoloajan ollut oikeus valmistaa julkistetuista teoksista kappaleita omaan käyttöönsä. Yksityistä kopiointia on vuodesta 1984 lähtien korvattu oikeudenomistajille ns. kasettimaksulla. Maksujärjestelmä on toiminut hyvin ja sen avulla on tuettu tuhansien uusien teosten luomista.

Lakiehdotus hyvitysmaksusta on kompromissi esimerkiksi maksun piiriin kuuluvien alustojen ja laitteiden sekä maksutason määräytymisen suhteen.

Maksun piiriin kuuluvat ehdotuksen mukaan laitteet, joihin voidaan tallentaa teoksia ja joita käytetään merkittävässä määrin yksityiseen kopiointiin. Esityksen perusteluissa tulee todeta, että käytön merkittävyyttä arvioitaessa on otettava huomioon yksityisen kopioinnin volyymi sekä fyysisten ja verkon kautta välitettävien tallenteiden markkinat. Sillä seikalla, mikä on laitteen pääasiallinen käyttötarkoitus, ei ole merkitystä, vaan on tarkasteltava laitteen tosiasiallista käyttöä.

Muistia sisältävien laitteiden ohella maksun piiriin tulisi saattaa myös kopiointiin käytettävät laitteet, joihin ei voi tallentaa teoksia. Tällöin yksityisestä kopioinnista hyötyvä laiteteollisuus olisi keskenään tasavertaisessa asemassa ja maksurasitus jakautuisi tasaisemmin.

Kopiointiin käytettävien tallennusalustojen ja laitteiden markkinat ovat murrosvaiheessa ja kehitys on tavattoman nopeaa. Tästä syystä on tärkeää, että hyvitysmaksujärjestelmä toimii joustavasti. Maksun piiriin kuuluvat alustat ja laitteet sekä maksun taso on voitava määritellä markkinatilanteen kehityksen mukaisesti. Jotta nopea reagointi olisi mahdollista, maksun kohteet ja suuruus on syytä määrätä asetustasoisella säädöksellä. Pidämme tarkoituksenmukaisimpana ratkaisuna opetusministeriön asetusta.

Teknisten suojausten käyttö otetaan ehdotuksen mukaan huomioon maksun suuruutta vahvistettaessa. Suojausten käyttöä ja sen vaikutusta yksityiseen kopiointiin on mahdollista selvittää tutkimuksin. Ehdotuksen perusteluissa on hyvä vahvistaa, että kysymys on tältä osin suojausten todellisesta käytöstä.

Ehdotuksen mukaan hyvitysmaksulle vahvistetaan yläraja, jota maksu ei saa ylittää. Maksukattoa vahvistettaessa on otettava huomioon eri tallennusalustojen ja laitteiden tosiasiallinen käyttö yksityiseen kopiointiin. Maksun tulee kaikissa tilanteissa olla suuruudeltaan riittävä ja oikeudenmukainen hyvitys kopioinnista.”

Petri Laaksonen

”En harrasta kopiointia itse, joten en hallitse tuota aluetta. Luulen, että Nokia pärjää ilman tuota klausuulia, mutta suomalaisille musiikintekijöille se voi olla tärkeämpi asia kuin Nokialle.”

Pauli Hanhiniemi

”Nokialla näitten urpojen olisi syytä herätä! Kuvittelevatko ne, että ostamalla puhelimen ostaa myös puhelut? Jos mä saisin ostamalla Nokian puhelimen kuunnella kaikkia puheluja mitä Nokian puhelimilla maailmassa puhutaan, niin mä en pullikoisi yhtään. Mähän en saa Nokian puhelimella puhua ilmaiseksi enkä myöskään kuunnella kaikkia puheluja, vaan mun täytyy maksaa puhumistani ja kuuntelemistani puheluista aivan normaalisti jollekin, joka niitä palveluja mulle tuottaa. Mitä helvettiä ne oikein kuvittelee? Naurettavaa saivartelua; jos perheen tietokoneella tai jatkossa millälie kännykällä kopioidaan musiikkia maksamatta siitä tekijöille, on korvaus pantava laitteen hankintahintaan. Mihin muuhun perheessä tarvitaan tietokonetta? Reseptien arkistointiin? Nokia yrittää maksattaa tulevaisuuttaan luovan työn tekijöillä.”

Pekka Simojoki

”Mikäs se sellainen laite on, jolla vain suojattuja kopioidaan? Kyllä ne on väärässä, eihän kukaan ilmoita, että ”tämän laitteen pääasiallinen tehtävä on suojatun musiikin kopioiminen”. Ei tuossa ole mitään järkeä. En panisi vastaan jos tällaisiin laitteisiin tulisi pieni vero.”

Aija Puurtinen

”Tätä on varmasti vaikea myöskin valvoa. Näitäkin laitteita tuodaan usein ulkomailta.”

Timo Mäenpää

”Nokian lakimiehet nysväävät pilkkujensa kanssa varmasti vaikka maailman tappiin. Mutta purkulaite on purkulaite, ja suojauksen purkamisesta kuuluu tekijälle korvaus. Se missä määrin purettua materiaalia loppusijoittuu a) tietokoneiden kovalevyille, jolloin tekijän ainoa korvauksensaantimahdollisuus on purkulaitteen hinnassa, ja b) korpuille tai CD:lle, jolloin tekijä saa myös ”tyhjäkasettimaksua”, onkin toinen kysymys. Uskoisin, että paljon menee CD:lle. CD-aihioiden hintaan lisätyn hyvitysmaksun tulisi olla mielestäni huomattava, mutta sen nykytasosta en tiedä. Niin kuin en paljon mistään muustakaan.”

Jumalanpalvelukset tekijänoikeuden piiriin

Jumalanpalvelukset tulevat tekijänoikeuden piiriin. Teostolla on nykyisin sopimus melkein kaikkien seurakuntien kanssa. Sopimus kattaa lähes kaikki seurakuntien järjestämät tilaisuudet ja korvaus on vuodessa 6-7 senttiä yhtä seurakuntalaista kohden. Käytännön seuraus lakimuutoksesta tulee varmaankin olemaan se, että tämä vuosikorvaus jonkin verran nousee ja että seurakunnille tulee raportointivelvollisuus jumalanpalveluksissa esitetystä musiikista.

ELVIS

”Jumalanpalveluksia koskevat rajoitukset on poistettava, kuten luonnoksessa esitetäänkin (21 §). Näin hengellisen musiikin säveltäjät ja sanoittajat pääsevät lopultakin tasa-arvoiseen asemaan muihin säveltäjiin ja sanoittajiin verrattuna. Merkittävintä ehdotetussa muutoksessa on sen periaatteellinen puoli: muutoksen myötä hallitus ja eduskunta antavat hengelliselle musiikille saman arvon kuin muullekin musiikille. Samalla muutos kannustaa uuden hengellisen musiikin luomiseen.

Yhdistyksemme jäsenillä on lukuisia hengellisiä lauluja virsikirjassa ja muissa laulukirjoissa. Heidän mukaansa nämä laulut eivät ole syntyneet tilauksesta eikä niistä ole maksettu tilauspalkkiota. Jumalanpalveluksia koskevat tekijänoikeuden rajoitukset he ovat kokeneet erittäin syrjivinä. Ainoastaan tekijänoikeus voi antaa näille säveltäjille ja sanoittajille saman henkisen omaisuuden suojan kuin sivistysvaltiossa yleensäkin. Tämän vanhakantaisen rajoituksen poistaminen on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon sekä muiden uskonnollisten yhteisöjen etu. Korostamme samalla, ettei laissa tähän asti ollut käsite ”jumalanpalvelus” ole enää lainkaan yksiselitteinen vaan se voi kattaa tai olla kattamatta hyvinkin monenlaisia tilaisuuksia ja kokoontumisia.

Musiikin alalla on Suomessa erittäin harvinaista, että tekijänoikeus siirtyisi työsuhteessa työnantajalle. Uuden hengellisen musiikin kohdalla on hyvin yleistä, että tekijät säilyttävät tekijänoikeudet kokonaan itsellään. Työsuhdetekijänoikeuteen liittyvä pohdinta ei tässä yhteydessä ole mitenkään tarpeellista.

Jumalanpalveluksia koskeva muutos tulee tietysti aiheuttamaan sen, että Teosto ry tulee neuvottelemaan tekijöiden puolesta uudet sopimukset musiikin käyttäjien kanssa. Jotta perityt korvaukset voidaan tilittää oikein, edellyttää se tietysti sitä, että Teosto saa riittävän luotettavat tiedot esitetyistä teoksista. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tähän löydetä yhtä kustannustehokkaita ja toimivia järjestelyjä kuin Teoston muillakin sopimusalueilla.”

TEOSTO:

”Teosto puoltaa ehdotusta jumalanpalveluksissa käytettävän musiikin saattamisesta tekijän normaalin yksinoikeuden piiriin. Ehdotus poistaa sen epätasa-arvoisuuden, mikä tällä hetkellä vallitsee jumalanpalveluksissa käytettävän musiikin tekijöiden ja muunlaisen musiikin tekijöiden välillä. Luomalla kannustimen uuden kirkkomusiikin tekemiseen lainmuutos hyödyttää myös seurakuntien musiikkielämää ja antaa mahdollisuuden entistä monipuolisempaan musiikin käyttöön.

Muutos ei millään tavalla rajoita seurakuntien vapautta valita jumalanpalvelusmusiikkia eikä estä seurakuntalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa uskonnon tunnustamista ja harjoittamista. Kuten edellä on todettu, tekijät tekevää luovaa työtään tavoitteenaan saavuttaa teostensa kuulijat, joten on absurdia ajatella että he tehdessään jumalanpalvelusmusiikkia haluaisivat tekijänoikeuteensa vedoten estää uskonnon harjoittamista. Pikemminkin on niin, että tekijänoikeus luomalla kannustimen uuden musiikin tekemiseen tukee perusoikeuksien – mukaan lukien uskonnon harjoittamisen vapauden – toteutumista.

Ehdotetun säännöksen perusteella Teosto tulee neuvottelemaan kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajien kanssa jumalanpalveluksissa käytettävän musiikin esityskorvauksista tavoitteena löytää eri osapuolia tyydyttävä, kohtuullinen ratkaisu. Yhdymme ehdotuksen organisatorisia ja taloudellisia vaikutuksia koskevassa jaksossa esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan muutoksella on suhteellisen vähäiset vaikutukset yksittäisiin seurakuntiin ja vastaaviin yksikköihin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kokonaisbudjettiin nähden kysymys on promillen murto-osista.

Jotta korvaukset voidaan maksaa niille oikeudenomistajille, joiden musiikkia jumalanpalveluksissa on esitetty, teokset on ilmoitettava Teostolle. Olemme valmiit keskustelemaan eri vaihtoehdoista tavoitteena löytää kustannustehokas ja eri osapuolten kannalta mahdollisimman hyvä tapa hoitaa esitysraportointi.

Oikeuksien siirtyminen työsuhteessa on työntekijän ja työnantajan välinen sopimuskysymys. Asiasta ei ole tarpeen antaa erityissäännöksiä jumalanpalvelusmusiikin osalta. Esimerkiksi musiikinkustannusalalla on tavanomaista, että työsuhteessa luotujen teosten Teosto-korvaukset maksetaan normaaliin tapaan teosten tekijöille.”

Petri Laaksonen

”Onko kyse vain jumalanpalveluksista vai myös muista tilaisuuksista, missä musiikilla on selkeä rooli? Koskeeko se iltahartauksia ja nuorten kirkkoja myös? Tiedän, että jumalanpalvelukset kuuluvat tekijänoikeuden piiriin monessa maassa. Se on ihan hyvä ja oikeudenmukaista siinäkin suhteessa, että musiikilla on äärimmäisen keskeinen ja tärkeä rooli jumalanpalveluselämässä ja myöskin seurakuntien elämässä. Ilman musiikkia kirkon ja seurakuntien tilaisuudet olisivat todella köyhiä. Puhun tietysti elossa olevien musiikintekijöiden näkökulmasta. Esim. suomalaisessa kirkollisessa musiikissa 80-luvulta alkaen on syntynyt todella paljon erittäin käytettyä ja erittäin motivoivaa kirkollista musiikkia. Tähän asti siitä ei ole juuri korvausta saanut, ja kun sellaisten levyjen myynti ei ole mitenkään valtavaa, niin ihmiset on todella tehneet sitä hyvää hyvyyttään ja omasta tahdostaan eikä rahan ansaitsemisen toivossa. Minusta on kohtuullista, että jonkunlaista korvausta tästä ihmisten luovasta työstä alettaisiin pikku hiljaa maksaa. Se 6-7 senttiä on todella pieni raha – toivoisin että siihen tulisi oikeudenmukainen korotus. Kirkolla ja seurakunnilla on varaa maksaa aivan eri tyylisiäkin summia.”

Pauli Hanhiniemi

”Eikös Jumala ole tuumannut jotenkin niin, että ”minä olen sinut luonut, sinä olet minun”? Jumala on käsittääkseni luovan työn erikoistuntija ja varmasti ymmärtää sen jos hänen kunniakseen luoduista virsistä saa tekijä jonkunlaista elantoa. Tuskin se Jumalaa kauheasti haittaa, vaan Jumala on varmaan tyytyväinen. Jos ihminen luo jonkun virren tai mitä tahansa, niin ”minä olen sen luonut, se on minun”. Logiikka toimii tässä vähän samaan tapaan kuin ajatuksessa, että ”Jumala on rakkaus ja rakkaus on Jumala”. Tästä tullaan siihen tulokseen, että kun tehdään lauluja, joissa käsitellään ja ylistetään rakkautta, niin kyllähän nämäkin laulut on Jumalan kunniaksi. Miten ne eroaa virsistä loppujen lopuksi? Miksi virsien pitäisi olla ilmaisia ja tavallisten rakkauslaulujen ei?”

Pekka Simojoki

”Nyt puhutaan asiasta, jonka kanssa pitää olla vähän pieteetillä. Periaatteessa musiikista, jota rahan ei pidä hallita. Musiikista, joka tehdään enemmän aatteelliselta pohjalta. Uskonnolliset asiat ovat ihmiselle herkkiä. Toisaalta kun ajatellaan hengellisen musiikin tekijöitä, joiden musiikkia käytetään jumalanpalveluksissa, niin tekeekö ne sitten jotenkin huonompaa musiikkia kuin muut viihdemuusikot, koska ne ei työstään saa palkkaa? Sehän ei aiheuta hirveätä rasitusta kun jumalanpalvelukset raportoidaan ja joka tapauksessa niistä pidetään kirjaa, väkimääristä ja mitä siellä on laulettu. Se on vain tekninen juttu: kehitetään vaikka internetiin systeemi, jossa muutamalla napin painalluksella se on ilmoitettu. Periaatteessa olen sitä mieltä että se on ihan okei.”

Aija Puurtinen

”Jumalanpalveluksissa esitetään nykyisin paljon uutta hengellistä musiikkia vanhan ohella, joten on aivan selvää että teostomaksut peritään.”

Timo Mäenpää

”Tekisi mieli sanoa, että unohdettais koko juttu. Joka ainoalle kirkkoon kuuluvalle Elviksenkin jäsenelle siellä kerran kuulutetaan, että partituurissa luki D.C. al fine. Siinä sitten selälläsi laskeskelet montako euroa viet mukaan. Tuttavapiiriini kuuluu muutama – käytän mielelläni muotoilua ”ekumeeninen persoona” – ja olen antanut kertoa itselleni seurakuntien resurssien olevan aika rajalliset jo nyt. Raportoinnin aiheuttama lisätyö tuntuu pelottavan. Tokihan kyse olisi vain todellisista tekijänoikeuksista, siis tapauksista, joissa eurot kohdistuvat tekijälle ja perikunnalle. 1700-luvulla tehtyjä biisejä se ei siis koske, eihän? Seurakunnissa pelätään, että näin tulisi käymään ja se vuoksi minuunkin on tarttua sellainen asenne, että piruako niitä Teostolle listaamaan. Pappilaan palkataan yksi kanslisti lisää ja kirkollisvero nousee entisestään. Verottajan, kirkon ja Teoston nimeen – Amen.”

(Tämä Timon mainitsema seurakunnissa yleinen pelko, että myös 1700-luvun virret tulisivat tämän jälkeen tekijänoikeuden ja Teosto-maksun piiriin, on täysin aiheeton. Tekijänoikeuden suoja-aikahan päättyy 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä, eikä teoksesta sen jälkeen mikään eikä kukaan voi periä korvauksia. Jumalanpalveluksissa esitetyn musiikin raportointijärjestelmästä tulevat Teosto ja seurakunnat aikanaan käymään neuvottelut, joissa varmasti löydetään niin tekijöiden kuin seurakuntienkin kannalta kohtuullinen järjestelmä.

Tällä hetkellä Teosto tilittää perimistään korvauksista 87 prosenttia eli 13 prosenttia menee hallintoon. Raportointi ei tietenkään voi maksaa niin paljon, ettei jää mitään tilitettävää. Ja totta kai Teostokin haluaa, että seurakunnille lakimuutoksesta aiheutuva lisälasku menee mahdollisimman suurelta osin tekijöille eikä seurakuntien hallintokuluihin. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että muutos varmaankin tuo seurakunnille jonkin verran lisää kustannuksia ja vaivaa. Niin kuin tekijänoikeudesta aiheutuu vaivaa ja lisäkustannuksia myös esimerkiksi tanssien järjestäjille. päätoim. huom.)

teksti: Juha Kaarsalo

Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto Ismo Alangolle

Rahaston hallitus perusteli valintaa seuraavasti:

Ismo Alanko (s. 1960) on kulkenut yli kaksikymmentä vuotta suomalaisen rockin eturintamassa. 80-luvun alun ns. Uuden aallon joensuulaisbändi Hassisen Koneen solistina ja lauluntekijanä esiin noussut Alanko jatkoi uraansa 80-luvulla Sielun Veljet – yhtyeessä. 90-luvun alusta han on toiminut varsinaisesti omalla nimellään, mutta selkeästi kuitenkin yhtyeen kera – mm. Ihmemaassa, Vapaat Soittajat, Tuonelan Lukio ja edelleen toiminnassa oleva Säätiö.

Alanko voidaan määritellä lauluntekijäksi, ja tarkemmin viela laulaja/lauluntekijäksi, sillä hänen tuotantonsa on ollut vankasti sidoksissa hänen omaan esittäjyyteensä. Itse hän käyttää termiä ”biisintekijä”. Sanat ja sävel ovat yhtä kokonaisuutta, biisintekoon kuuluu molemmat. Keskeisin laulumateriaalinsa löytyy n. 20 julkaistulta äänitteeltä, jonka lisäksi hän on tehnyt teatteri- ja elokuvamusiikkia. Ismo Alanko kuuluu myös niiden edelleen harvalukuisten taiteilijoittemme joukkoon, joiden tuotannosta on koottu ns. CD-boxi.

Biisiensä teossa Alanko on usein korostanut tekstilähtökohtaa. ”Sanat ovat musiikkia, ne kuulostavat hyvältä musiikilta ja herättävät tunteita”, hän on sanonut. Hän on myös todennut, että kun näkee kirjoittamansa tekstin paperilla, se on paikka missä ei voi itseään lainkaan pettää.

Jos Alanko herätti punkin jälkeisessä Suomessa huomiota voimakkailla, jopa tylyillä teksti-ilmaisuillaan, joissa ”paska” ja ”perse” olivat ajan hengen mukaisessa suosiossa, sai hän kuitenkin eniten negatiivista palautetta silkasta väärinymmärryksestä. Kun Hassisen Koneen hitissä ”Rappiolla” laulettiin:

Jos rappio on sitä että rakastaa / ottaa hetkestä kiinni eikä tahdo tappaa / on mukavaa olla rappiolla / olla vaan täysi nolla jäi yleisöstä suuren osan mieleen vain fraasin jälkimmäinen osa ja siitä kehittynyt kertosäe, joten erhe oli valmis.

Hassisen Koneen musiikki, ja samalla Alangon tekstit kulkivat angstisen, mutta filosofisen nuoren miehen maailmasta monimutkaisempaan ja -tasoisempaan maailmaan. Bändin viimeisen albumin nimikappaleessa ”Harsoinen teräs” pohdittiin:

Voi ihminen kuin ihminen saada jalat jäniksen / mutta uhriksi jos joutuu harsoisen teräksen / saavat kädet kaikentuntevat ja diplomaatin suun / saavat pikkuaivot poliisin ja sydän antautuu

Sielun Veljien myötä ilmaisu muuttui rytmiä ja energiaa korostavaksi, vaikka tekstit edelleen olivat vahvana elementtinä mukana. Biisit pelasivat usein tehokkailla hokemilla, kuten esimerkiksi ”Emil Zatopek” (”Se oli Sielun Veljien esikuva, otettiin Zatopekin juoksutyylistä mallia”), ”Aina nälkä”, ja ”Säkenöivä voima”: Kaikki tahtoo elää / säkenöivästä voimasta

Särmäkkyydessään voimakkaat rakkauslaulutkin alkoivat ilmestyä kuvaan, kuten ”Rakkaudesta”:

Huokaus kulkee, se syliinsä sulkee jo vierähtaneen kyyneleen / tunnelma lämmin ja surullinen, mutta silti onnellinen / sun jalkasi hakkaavat katujen kultaa, mä jähmetyn keskellä jään / sä lähetät kaukaisen kaupungin luolista valoa lämmittävää / me neroja ollaan, sä tiesitkö sen / me keksimme rakkauden / sä olet maa, mä olen kuu / sä olet kuu, mä olen maa / rakennan sun sydämeesi taloa, mä rakastan sua / enemmän kuin jumalaa

Tarinankertominen ei ole ollut Ismo Alangon tyylilaji. Hän luottaa vaistoonsa, ja sanoo työskentelevänsä alitajuisesti. Tekstit eivät kuitenkaan kuulosta viimeistelemättömiltä, usein nimenomaan päinvastoin. Esimerkkinä Sielun Veljien loppupuolen tuotannosta ”Onnellinen päivä”:

Miehellä on paljon lihaa luiden ympärillä / kaksi pientä tummaa poikaa hieroo häntä nelikätisesti / Kypsän, homehtuneen, dekadentin tuoksun ymparöimät / vapaan seksin harjoittajat sukupuoleen katsomatta / hyväilevät toisiansa väkevästi päihtyneinä / Oudon instrumentin tuoksu hukkuu kiimahoureisiin

Ehkä lähimmäksi tarinankertomista nousee Alangon yksi eniten radiosoittoa saanut kappale, teemalaulu Helsingin Juhlaviikkojen tilaustyöstä ”Kun Suomi putos puusta”:

Karjalainen kierosilmä katsoi näyttöpäätteeseen / Litmaskunto osti pullon busoleeta murheeseen / Savolainen juniori ”äcid haussiin” män’ / pohjiks’ veti pontikkaa ja päälle enemmän / Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä / ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä / Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä / pilkkisaalis pakasteita, yöt bläkkiä / Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä

Tästä produktiosta alkoi Ismo Alangon soolo- ura, joka on tuottanut melko säännöllisesti uutta materiaalia. Satiirikkona Alanko on ollut lennokkaimmillaan ”Taiteilijaelämässä”:

Kolme grammaa hassista on päiväannoksein / Amfetamiiinia muutama viiva livahtaapi yksin tein / Lähdenpä tästä nappaamaan parisenkymmentä / tuoppia, kun janottaa näin yösyömmellä

Omakohtaisesti eletyn tuntuiset kuvat ovat pulpahdelleet siellä täällä, myöhempänä esimerkkinä ”Datsun”:

Vanha paha Datsun on hiljaa / Pena nukkuu penkillä huokaillen / kaikki näkee sen / Tänä yönä ei saatu naista / tänä yönä ei saatu turpaankaan / mikä huvittaa

Sanojen rytmin voimakas vaikutus näkyy ja kuuluu Alangon tuotannossa kautta linjan. Helsingin Kulttuurikaupunki-projektin, yhdessä Stefan Lindforsin ja vahvistetun bändinsä Säätiön kanssa toteutetun Labran laulussa ”Kirskainen Hyvätyinen” mennään vauhdilla:

Kirskainen Hyvätyinen, aatoksen yletyinen / luusaiden lempikoura, lituskaisten lavennuspuu / tuulikuusten tunnustaja, tiilimurskan muhennuspää / rautakasken raaputtaja, rouhainen jää / Tavarata kalapuku nivunenko kipeänä / rapatapa tulevana tukevana apuna / tavarata kalapukuja ja jojoja / ja joka jumalan päivä pää kipeämpänä

Yksi hienoimpia oivalluksiaan on musiikkitietosanakirjasta löytynyt totuus, Neljän Baritonin hitissä ”Pop-musiikkia” käytetty:

Pop, pop, pop, pop, pop, pop-musiikkia/ yksinkertaisia sanoja rakkaudesta

Yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen uransa aikana Ismo Alanko on kehittynyt persoonalliseksi lauluntekijäksi, jonka tuotanto on tinkimättömyydestään huolimatta saavuttanut mittavaa menestystä. Hänen voimakas mutta myös kielellisesti rikas ilmaisunsa on vaikuttanut huomattavasti jälkipolviin, Alanko-vaikutteita kuulee suomalaisessa rockmusiikissa lähes päivittäin.

Mittavan oman tuotantonsa ohella Ismo Alanko on aina esittänyt ja levyttänytkin myös muiden tekemää materiaalia: rockia – erityisesti Tuomari Nurmiota – poppia, lastenlauluja, ikivihreitä ja iskelmiä. Ja löytyypä levytyksistä muutama linkki Juha Vainioonkin: lähestulkoon suomalaiseksi iskelmäksi muuttunut käännöskappale ”Kolmatta linjaa takaisin”, sekä elokuvamusikaalilaulu ”Toiset on luotu kulkemaan” ovat kuuluneet hänen ohjelmistoonsa. Viimemainitussa onkin sitä omakohtaisuutta, joka rockmuusikon osalle helposti tulee, Alankokin kokee keikkailun ehdottoman tärkeän osana musiikin tekoaan.

Tekstilainaukset julkaistu tekijän ja kustantajan luvalla. Osa teksteistä Jee-Jee Music Oy:n ja Poplandia Music Oy:n kustantamia.

Ismo Alangon mietteitä palkinnon tiedotustilaisuudessa

– Tämähän on erittäin miellyttävä yllätys ja suuri kunnia. Arvostan tätä palkintoa kovasti, eikä se rahakaan pahaa tee! En ollut odottanut tällaista positiivista kesäyllätystä. Toki, kun olen seurannut tätä siitä lähtien, kun palkintoa on jaettu, niin olen kyllä ajatellut, että ”kyllä ne varmaan mullekin sen joku vuosi antaa.”

– Tekotapani on vähän vaihdellut vuosien varrella. Silloin alussa, erityisesti Hassisen Koneen aikana, lähdin hyvinkin tekstipohjalta. Se oli perusta, joka sitten sävellettiin, ja sävellys oli jopa vähän alisteinen tekstille. Teksti ja meininki oli pääasia. Olen kuitenkin liukunut siitä enemmän ja enemmän keskittymään sävellykseen. Varsinkin teatteri- ja elokuvamusiikkiprojektieni kautta olen uinut syvemmälle musiikin kautta lähtevään ilmaisuun. Nykyään teen mielestäni musiikkia, jossa teksti on myös sitä musiikkia – en ensin kirjoita jotain tekstiä, jonka sitten sävellän, vaan teen musiikkia, jossa osana on teksti. Tämä ei tarkoita, että teksti olisi yhtään vähemmän tärkeä kuin aikaisemmin, se vaan tulee eri kautta.

– On monia erilaisia tapoja tehdä biisejä. Se voi lähteä jostain sloganista tai hokemasta, tai jostain musiikillisesta ideasta. Tai niin, että ensin kirjoittaa koko tekstin, tai kuten viimeisimmän levyn [Hallanvaara] tapauksessa, että tein valmiita sävellyksiä, joissa oli hyvinkin tarkat sapluunat rytmisesti ja jopa äänteellisesti, joihin sen tekstin täytyi mahtua. Lähdin sen jälkeen täysin musiikin tunnelman mukaan kirjoittamaan tekstejä, ja katsoin mihin se vie. Ja kun huomasin mihin suuntaan se lähtee viipottamaan, niin rupesin kehittämään sisältöä siltä pohjalta.

– Jossain määrin tapani tehdä on vuosien varrella kääntynyt sillä tavalla, että nykyään se on musiikillinen kokonaisuus. Minulle on helvetin tärkeätä, että teksti soi hyvin, että se on nimenomaan musiikkia, sisällöstä tietenkään tinkimättä. Se on tietenkin selvä perusasia, sisältö.

– Perusasia minulla on, että teen sellaisia sisäisiä maisemakuvia, tunnelmakuvauksia ihmisen mielestä, tai jotain sellaista. Toki olen kirjoittanut myös suomalaista laulunkirjoittajaperinnettä muistuttavia kappaleita, joissa on selkeä tarina, mutta ne on kuitenkin aikamoisessa vähemmistössä tuotannossani. Sitten on tätä toistoon ja hokemiin perustuvaa. Aika monenlaista, kaikki ei ole sellaisia traditionaalisia lauluja tai laulelmia.

Minulla on helvetin tarkat omat kuviot niissä asioissa, että se on puhtaan, tai sanotaanko toimivan kuuloista. Kuten sanottua, niin kun sävellän ensin musiikkia, ja kirjoitan siihen tekstin, niin on helvetin tarkkaa että siinä on tietyt vokaalit tietyissä paikoissa, ja minä kirjoitan tekstin just siihen rytmiin, johon sen melodian olen säveltänyt. Se on hyvin tarkkaa käsityöläishommaa.

Sillä ei ole mitään tekemistä runouden sääntöjen – perinteisen runousopin – kanssa, en kelaa sellaisia ollenkaan. Jossain ”Kun Suomi putos puusta” kun on esimerkiksi ”Hämäläisen Veijo kääntää kiinalaista pitsaa / Kolumbuksen hansaherkun nimiin vääntää …”, niin ei viitsinyt laittaa sitä ”vitsaa” siihen, vaan panin siihen ”risukimpun”. Se kuullostaa jotenkin hauskemmalta, pienenä yllätyksenä. Säännöt on tylsiä, toisten tekemät varsinkin. Ei minulla itselläkään ole muita sääntöjä, kuin että pitää kuulostaa hyvältä, ja ennenkaikkea tuntua jossain.

– Tekstini ei ole runoutta, kun niitä ei ole tarkoitettu luettaviksi vaan laulettaviksi, mutta toki ne on samassa asemassa kuin runous oli joitakin kymmeniä vuosia sitten, LEINON ja kumppaneiden aikaan. Ehdottomasti rocklyriikka yleensäkin siis on siinä asemassa, ihmisten mielissä lohduttajana ja voimanantajana, kansan kollektiivisen alitajunnan muokkaajana.

– Levyt tulee sen myötä, että on materiaalia. No, olen semmoisenkin tehnyt kerran, että on päätetty tehdä levy nyt – kaksi viikkoa aikaa, selkä seinää vasten, ja biisit siitä. Mutta se ei ole ihanteellisin tapa tehdä. Kyllä se levy julkaistiinkin [Irti], mutta yleensä on lähdetty siitä, että musiikin täytyy olla ensin, ja sitten aletaan miettiä levyjä.

Olennainen perusasia on se, että minulla ei ole mitään sellaista, että niinkuin tietäisin miten näitä hommia tehdään. Se täytyy aina joka kerta erikseen keksiä, löytää uusi tapa tehdä musiikkia, uusi näkökulma ja asenne siihen. En ole sellainen ammattilainen joka suoltaa jatkuvasti uusia biisejä jollain sapluunalla. Pidän pitkiä taukoja, nyt en esimerkiksi ole vuoteen tehnyt yhtään biisiä.

Kun menen pianon ääreen sitten kun on sellainen olo, että nyt voisi olla jotain sanottavaa ja annettavaa itselle ja muille musiikin saralla, ja kun katsoo siinä niitä koskettimia, niin ”ei jumalauta, pitäisikö näillä niiku saada jotain aikaiseksi!?” Sitten täytyy lähteä alusta ja miettiä joku motiivi ja funktio siihen että miksi tekee musiikkia. Esimerkiksi viimeisintä levyä tehdessä olin todella kriisissä, että ”mitä tää tämmönen biisinteko on, ihan perseestä – sävel ja sanat, näitähän nyt on tehty iät ja ajat, eiks tää kuvio ole jo nähty, voiks tästä enää mitään repiä?” Sitten kuitenkin sieltä tuntui löytyvän jotain uutta taas kerran siitäkin metodista. Mutta saas nähdä seuraava mikä tehdään, niin onko sillä mitään tekemistä laulunkirjoittamisen kanssa, vai onko se jotain ihan muuta.

Pidän kyllä paljon popmusiikista ja hyvistä pop- ja rockbiiseistä, ja olen kyllä naimisissa sen perinteen kanssa. Mutta varsinkin teatteri- ja elokuvamusiikkiproggikseni ovat avartaneet säveltäjäkuvaani irti popin lainalaisuuksista, niistä on päässyt täysin irti, ja on voinut täysin vapaasti temmeltää musiikin maailmassa. Olen kyllä tinkimätön siinä mielessä, että teen musiikkiani täysin oman pääni mukaan, teen puhtaasti sellaista musiikkia joka miellyttää minua, en yritä miellyttää ketään muuta. Popmusiikin perinteessä olen toki vahvasti kiinni, mutta yritän kyllä rikkoa sitä suhdetta koko ajan. Yritän päästä siitä irtikin ja löytää uusia musiikillisia tapoja ilmaista itseäni.

– Hallanvaara-sessioissa kävi niin, että bändi oli käymisvaiheessa, kun KIMMO POHJONEN ja TEHO MAJAMÄKI – kantavia voimia – lähtivät muiden kiireidensä takia. Ja kun siinä ei sitten ollut varsinaista kiinteää bändiä, niin ajattelin lähteväni aivan biisien ehdoilla tekemään. Ja biisit huusi isoa orkestraatiota, mutta kun ei kukaan suostunut ottamaan niin isoa kakkua yksinään, niin käytännön syistä päädyttiin eri henkilöihin, myös ikäänkuin ulkopuolisiin. Loppujen lopuksi ratkaisu oli hyvä, tulos säilyi yhtenäisenä, mutta tuli aika raikkaita eri tyyppisiä juttuja.

– Musiikintekoni on aina liittynyt siihen, että olen itse myös sen esittäjä. En tunne tarvetta tehdä muille. Ensinnäkin olen niin laiska etten jaksa tehdä niin paljon, että sitä riittäisi muille laulettavaksi. Silloin kun saa ne onnettomat, vähäiset tuotokset aikaiseksi, niin ne on käytettävä itse! Minullahan on kyllä toisaalta ollut aivan järkyttävä tahti, 80-luvulla melkein levy per vuosi, ja siitä eteenpäin per joka toinen vuosi. Kansainvälisesti ottaen täällä tehdään hirveeseen tahtiin levyjä, suomenkielisen musiikin markkinat on niin pienet. Ei voi pitää viiden vuoden breikkiä, sitä olisi ihan gudbai, jos pitäisi – paitsi Eput!

– Otan jatkuvasti keikkasettiin myös vanhoja biisejäni. Minulla on lista, jossa on kaikki tekemäni kappaleet, ja sitä silloin tällöin selailen kun tehdään keikkasettiä, että mitkäs biisit tuntuisivat hyvältä tänä päivänä. Hassisen Koneen juhannuskeikalla 2000 Joensuussa soitettiin paljon, parikymmentä vanhaa biisiä. Se oli vaikea keikka, kun settiin tuli väkisinkin joitakin sellaisia biisejä kuin ”Jurot nuorisojulkkikset”, jotka oli näin nelikymppisenä vähän outoja vetää.

Olisiko minulla Teostossa ehkä vajaa kolmesataa biisiä, en tiedä tarkkaan. Sadoissa kuitenkin mennään, ei näiden ”teostohirmujen” tapaan tuhansissa. Pöytälaatikossa on hyvin vähän, tosin nyt Hallanvaaralta jäi toinen mokoma yli kyllä.

– Muiden tekemiä versioita biiseistäni on hauskaa kuunnella. Mutta vaikeus on siinä, kun minä olen kirjoittanut aina ajatellen itse laulavani ne, se tavallaan sisältyy siihen tekstiin, että tulkitsen sen itse. Siellä on sellaisia vivahteita, joista tiedän, että kun minä narautan sen tuolla tavalla, niin se toimii. Mutta sitten kun joku muu laulaa sen, niin se saattaa kuullostaa vähän hassulta, nimenomaan minun korvaani. Mutta erittäin hauskaa on, että muut tekee niitä.

Sielun Veljet -tribuuttilevy oli hyvin mielenkiintoinen, siellä oli muutama aivan erinomainen esitys. Lähinnä ne, joissa oli löydetty joku uusi näkökulma. Ne, jotka oli yritetty vetää samalla tavalla kuin Siekkarit veti ne, niin se ei yleensä toimi, koska meillä oli niin poikkeuksellinen kemia ja energia siinä hommassa, että sitä samaa tyylilajia on ehkä turha yrittää. Tulenkantajien ”Huuhaa puuhaa” -esityksestä pidin tosi paljon, ja itseasiassa myös Maija Vilkkumaan ”Pohjois-Amerikka” -versiosta, se oli varsin hauska. Aknestikin ”Elintaso” oli jopa hämmentävä, koska se alkuperäinen on sellainen raivoisa biisi, ja nämä oli tehneet siitä hempeän balladin.

– En yleensä enää soita keikoilla toisten biisejä, mutta aikanaan kyllä. Sielun Veljet oli bändi, jolla koko se porukka eli, ja oli pakko silloin tehdä koko ajan keikkoja. Ja niille piti sitten suunnitella jotain erityistä, kun ei sitä perkeleen ”Peltirumpua” jaksanut aina soittaa. Esimerkiksi Nurmiohomma lähti luontevasti siitä, että koko bändi arvosti häntä. Affehan [Forsman, rumpali] oli soittanutkin Handen bändissä, ja minä pidän Nurmiota ehdottomana ykköstekijänä suomalaisista lauluntekijöistä, etenkin tekstintekijänä.

Se oli yhden kesän projekti, soitettiin aika paljon keikkoja, missä vedettiin pelkästään Handen biisejä. Meillä oli myös Onnenpyörä, jossa esiinnyttiin kolmena eri bändinä. Yksi oli Kullervo Kivi & Gehenna, jolla me soitettiin vanhoja iskelmiä, siinä tuli vedettyä joitain näitä Junnunkin tekstejä. Myös hieno kokemus Junnuun liittyen oli poikani koulun kevätjuhlassa, kun kajauttivat lopuksi yhteislauluna tämän ”Käyn ahon laitaa minä ilman paitaa”, kyllä siinä isän silmäkulma kostui.

– Syksyllä alan tekemään bändin kanssa musiikkia, ei sen ihmeellisempää projektia, muttei sen vähempääkään. Uudesta levystä ei ole mitään aikataulua. Kunhan syysillat pitenee, niin yleensä silloin alkaa kynä sauhuumaan. Syksy on aina vahvaa aikaa, silloin on hyvä kirjoittaa uusia asioita.

Pekka Laaksonen säveltää ja sanoittaa maaseudun rauhassa


”Usein inspiraatio on sitä, että istuu alas ja rupeaa miettimään.
Aikamoinen määrä on ideantynkiä.”

Lukuisat eturivin iskelmälaulajat ovat tulkinneet Pekan tekstejä, mutta myös hänen sävellyksiään. 14 vuotta maaseudun rauhassa asunut trubaduuri laulaa myös itse ja keikkaileekin vaimonsa, laulaja MERJA LAAKSOSEN kanssa. Haastattelutuokion pohjaksi duo esittää kauniin, Pekan kuvauksen mukaan ”yltiöromanttisen” kappaleen Linnan neito. Ihastuttava alku keskustelutuokiolle.

LIENEEKÖ TÄMÄ HERKKÄ LAULU SELLAISTA MUSIIKKIA MITÄ MIES MIELUITEN ESITTÄÄ?

-Kyllä se ehkä sitä on – kitara ja kaksi laulajaa. 20 vuotta on laulettu yhdessä, ja se on ehkä sitä ominta esitystilanteessa. Miditaustaakin on käytetty, eli vedetty 60- ja 70-luvun hittejä myös. Skitta ja kaksi laulua siihen päälle.

PEKAN NUORUUTEEN KUULUU MYÖS GOSPELMUSIIKKI.

– Niiltä ajoilta tunnetaan KUUSTOSEN MIKKO ja RUUSKAN PEKKA. Itse asiassa Mikko oli sellainen kummisetä silloin, kun Merja pääsi tekemään levyä 10 vuotta sitten. Mikko vei demoja levy-yhtiöön, missä innostuivat niistä. Siitä levystä tuli vähän kuin mun käyntikorttini, koska olin tehnyt niitä Merjan lauluja.

MERJA LAAKSOSEN PITKÄSOITTO SAI HYVÄN VASTAANOTON.

– Se soi radiossa aika mukavasti. Hetken juhlaa, ”jossa tuomi tuoksuaan tuhlaa”, kuulin vielä tänä keväänäkin radiosta. Kassi täynnä koti-ikävää soi, ja muutenkin levy sai hyvän radiosoiton. Kyllä sitä levyä meni vähän kaupaksikin. Useampikin ohjelmatoimisto oli kiinnostunut ja virityksiä oli keikkailun suuntaan. Tilanne oli kuitenkin vähän hankala, kun se musiikki ei ollut varsinaista tanssimusiikkia. Eikä oltu ihan nuoriakaan, ja semmoinen nuoruuden into lähteä oikein tosissaan keikkailemaan puuttui. Vähän jäätiin niin kuin lähtökuoppiin. Ei se ihan lähtenyt niin kuin olisi voinut. Merja oli kuitenkin Emma-ehdokkaana silloin.

VUOSIEN 1994-95 TIENOILLA PEKKA TAPASI TULEVIA YHTEISTYÖKUMPPANEITAAN.

– Tutustuin TURKKA MALIIN, joka oli siihen aikaan biisienetsijä, sekä NIEMISEN ESAAN. Sitä kautta se alkoi. Myös TOIVASEN MIKAAN tutustuin. Mukavia tyyppejä, jotka oli hyviä tekijöitä – oli onni päästä heidän kanssaan tekemisiin. Sitten lähti vähän laajemminkin lauluja maailmalle.

SYLI TÄYNNÄ MUSIIKKIA

NUOREMPANA OLIT VARMAAN MUKANA BÄNDITOUHUISSAKIN?

– Joo, olin. Tosin olen vähän myöhäsyntyinen; aloin kunnolla soittaa kitaraa vasta 15-vuotiaana. Silloin CCR ja Beatles kolahtivat oikein lujaa. Penny Lane oli oikeastaan se ensimmäinen kappale: että tämmöistäkin musiikkia on olemassa.

MISSÄ VAIHEESSA HUOMASIT, ETTÄ HALUAT ITSE TEHDÄ BIISEJÄ?

– Ehkä abiturienttiaikoina. Mietin miten joku CCR-kappale mahtaisi mennä suomeksi. Sitten oli gospel-kuviot myös koko ajan mukana ihan nuoruudesta asti. Kaiken aikaa kuitenkin kiinnosti kaikenlainen musiikki, myös klassinen. Kolmion kärkipisteinä ovat VEIKKO LAVI, CCR JA JEAN SIBELIUS. Siihen kolmioon ehkä osuu mielimusiikkini. – Pianoa olen soittanut 17-vuotiaasta ja ihan viime vuosina on tullut haitari mukaan. Omaksi ilokseni soittelen sitä ­ koko syli on täynnä musiikkia silloin kun reväyttää haitarin palkeet auki! Vaikka valssia vetäen, Äänisen aaltoja.

LAVIN LISÄKSI PEKAN MUITA ESIKUVIA OVAT KAIKILLE TUTUT MESTARIT.

– Kauheasti kiinnostaa historia, johon olen jollain tavalla ehkä jämähtänytkin. Lavin lisäksi JUNNU VAINIO. Nehän on ylittämättömiä omalla sarallaan, sanankäytön mestaruutta. Viime aikoina olen kuunnellut IRWININKIN biisejä, VEXI SALMEN tekstejä – onhan nekin aika huikeita.

PEKKA ITSE ON TÄHÄN MENNESSÄ SAANUT TUNNUSTUSTA MM. PARI KERTAA MALMSTÉNIN APURAHAN JA KOLME KERTAA KIRJASTOKORVAUKSEN MUODOSSA.

EUROVIISUA, MUSIKAALIA, JA ROCKABILLYÄ

Pekan sanoituksia ovat laulaneet monet uudet ja kestosuosikit, mm. KATRI HELENA, JARI SILLANPÄÄ, YÖLINTU, TOMI MARKKOLA, SUSANNA HEIKKI ja PAULA KOIVUNIEMI. Viimeksi mainitun hitti Kuuntelen Tomppaa on ehkä tällä haavaa tunnetuin.

TOISIN KUIN EHKÄ VOISI LUULLA, TOMPPA EI OLLUT TILAUSTYÖ.

– Sillä on kyllä ihan aito syntyhistoria. Syksypimeällä kuunneltiin autossa Puhelinlangat laulaa ­toivekonserttia radiosta, missä Paula Koivuniemi ja KARI TAPIO oli mukana juontamassa. Joku siellä toivoi TOM JONESIA ja Paula rupesi kehumaan kuinka paljon hän diggaa Tomppaa. Sitten kun päästiin perille, päätin että tehdään Tomppa- biisi. Se oli hauska, tuli todellisesta herätteestä.

– Liian suuri city ehkä nousee näistä omista maalaispojan tunnoista. Lievästi sanottuna siinä on huumorimieltäkin. Kun se meni Yölinnulle, niin syntyi hyvä kombinaatio. SIMO SILMU kun lauloi, niin siinä oli uskottavuuden tuntua. Tykkään hirveästi käydä Helsingissä ­ siellä on niin hienoja miljöitä ja kulttuurihistoriaa, historian siivet havisee, kävelee sitten Senaatintorilla tai Kaivopuistossa tai missä vaan. Vaan kaipuu maalle sitten tulee kuitenkin. Kaipa mä niin maalaispoika kuitenkin olen.

– Tässä kesällä tehtiin Tytöt ovat kauniita, joka on viimeisin Yölinnulle tehty. Katri Helenalle tein Kellohame heilahtaa ­kappaleen myös Esan kanssa. ANTTI HUOVILAN Lainsuojaton-levy oli hyvä, vähän rockabilly- henkinen levytys. Siinä oli useampikin Esan kanssa tehty, diggasin niitä biisejä. PERTTI HAVERISEN, RISTO ASIKAISEN ja JUSSI RASINKANKAANKIN kanssa on tehty jokunen kappale, ja PERTSA KOIVULAKIN veti jonkun mun biisin.

SINUSSA PIILEE EDELLEEN SIIS MYÖS ROKKARIPUOLI?

– Joo, kyllä tykkään tehdä rokkiakin, vaikka monet näistä mun kappaleista on aika romanttisia, niin kuin iskelmässä usein. Itse tykkään laulaa sellaista meininkiä missä on pientä huumorinpilkettä mukana. Niitä olen itsekin tehnyt, mutta en levylle asti.

– Sitten on joitakuita kappaleita, joihin olen tehnyt sävelen ja Turkka Mali sanat. Toivottavasti jatkossa tehdään taas silläkin rintamalla yhteistyötä. TAINA KOKKOSEN ANSA JA TAUNO oli yksi singlelohkaisu.

JARI SILLANPÄÄN ESITTÄMÄ VALKEAA UNELMAA OLI MUKANA EUROVIISUKARSINNOISSA VUONNA 1998.

– Siinä kävi just niin kuin mä toivoinkin: että kansa tykkäisi, mutta että se jäisi kuitenkin toiseksi. Euroviisukappalehan on se, joka joutuu kauhean syynin alle. Ja sitten kun se yleensä ei menesty, niin sitten sitä vasta syynätäänkin.

– Jari sinänsä olisi kyllä hyvä euroviisuedustaja, jos vain löytyisi sopiva kappale. Todella potentiaalinen.

– EIJA KANTOLALLE tehtiin Toivasen Mikan kanssa Kurkiaurat, josta itse tykkäsin. PETRI LAAKSOSEN kanssa olen tehnyt muutamia kappaleita Petrin omille levyille. Aika usein luullaan että mun tekemät laulut on Petrin tekemiä kun ollaan molemmat P. Laaksosia. Kolmisen vuotta sitten tehtiin yhdessä laulut evakkoaiheiseen musikaaliin Silkkikivi. Tuli kesäteatterinäytelmään toimeksianto ja siihen tehtiin 14 laulua. Siitä tuli ihan hyvä ja sitä esitettiin kahtena vuonna Paimion kesäteatterissa. Hauska kontrasti löytyy siitä kulttuurien yhteentörmäyksestä, kun karjalaiset alkaa adaptoitua varsinaissuomalaiseen maisemaan. Se kuvasi syviä tuntoja ja sisälsi myös hauskoja paloja. Mukava cocktail.

– Oli kiva tehdä laajempaa kokonaisuutta. Se oli aina ollut haaveena – ja mielelläni tekisin jatkossakin vastaavia isoja projekteja, jos rahkeet riittää.

KUN SÄVELTÄJILTÄ TULEE MUSIIKKI, ONKO HEILLÄ TOIVEITA TEKSTIN SUHTEEN?

– Kyllä näillä oikein ammattimiehillä usein on aika hyvä näkemys siitä tekstimaailmasta, vaikkei suoraan aiheesta tietenkään. Teksti vaan sinne, niin sitten kuulee levyltä mimmoinen siitä tuli. Jonkun verran tietysti hiotaan, mutta joskus teksti on mennyt ihan semmoisenaankin.

PIANO, KITARA JA KYNÄ

PEKKA EI OLE AJAUTUNUT BITTIUNIVERSUMIIN MUSIIKIN LUOMISEN TIIMOILLA. MACCI KUITENKIN ON JA SIINÄ PYÖRII CUBASE, MUTTA…

– En mä käytä tietokoneohjelmia. Piano ja syntsa menee nauhalle ja kitaraa käytän myöskin. Toisinaan demon voi tehdä pelkällä kitaralla. Viime aikoina olen kuitenkin tehnyt enemmän sanoituspuolta. Enempi tarttis ottaa selvää tietokonemaailmasta. Olen aika pitkään sinnitellyt ilman – oikeastaan vasta kaksi vuotta sitten hankin tietokoneen. Mutta siitä pidän edelleen kiinni, että teksti on kirjoitettava käsin.

MITEN TOIMII BIISINTEKEMISEN TEKNIIKKA JA YHTEISTYÖ KÄYTÄNNÖSSÄ?

– Mikan kanssa se toimii niin, että saan valmiin melodian, jossa on myös sovitus aika pitkälle tehtynä. Näin päin se inspiroi aika mukavasti. Siitä lähden sitten hakemaan tunnelmaa ja tunnelmasta se idea usein löytyykin. Esan kanssa olen viime aikoina tehnyt selvästi eniten ja oikeastaan hänen kanssaan tehdyt kappaleet on kaikki syntyneet siten, että mä olen tehnyt ensin tekstin ja sitten Esa sävelen. Esa on aika mestari siinä. Täytyy nostaa hattua korkealle, että se löytää sieltä sen koukun. Ei ole paljon tarvinnut muutoksia tehdä. Se on sanoittajalle suunnattomasti paljon helpompaa niin päin, toisaalta varmaan säveltäjälle vaikeampaa. Tomppa, Liian suuri city ja Kellohame heilahtaa esim. on kaikki tehty sillä periaatteella.

ONKO BIISEJÄ TYÖN ALLA MONTA JA PITKÄÄN VAI TULEEKO TEKSTI USEIN NOPEASTI VALMIIKSI?

– Torsoja on melkoinen määrä. Mulla on turhankin kaoottinen tapa tehdä: tuherran johonkin vihkoon jonkun pätkän, sitten se saa jäädä ja vähän ajan päästä katson uudestaan onko siitä mihinkään. Usein kun on syttyäkseen, niin sen haluaa saattaa jonkinlaiseen muotoon heti. Usein valmiskin on kuitenkin otettava uudelleen esille moneen kertaan ja katsottava voiko esim. tiivistää. – Usein inspiraatio on sitä, että istuu alas ja rupeaa miettimään. Aikamoinen määrä on ideantynkiä.

OTETAANKO SINUUN YHTEYTTÄ VAI ILMOITATKO YHTEISTYÖKUMPPANILLE, ETTÄ NYT OLISI TEKSTI VALMIINA?

– Molemminpuolista se on. Ajoituskin on aika tärkeä: kappale oikealla hetkellä esille. Projektin aikana ilmapiiri usein muuttuu, ja tietynlainen kappale saattaa sitten osua ihan nappiin juuri oikealla hetkellä.

PEKAN BIISEJÄ ON LEVYTETTY NOIN 200 JOS LASKETAAN KAIKKI GOSPEL-BIISIT MUKAAN. HÄN ON SÄVELTÄNYT VIIME AIKOINA ENIMMÄKSEEN PIANON KANSSA. NE SÄVELLYKSET LÖYTYVÄT LÄHINNÄ PÖYTÄLAATIKOSTA. EIVÄT KUITENKAAN NUOTTEINA, VAAN DEMONAUHOILLA.

– En oikeastaan sävellä paperille; biisejä on epälukuisa määrä vanhoilla kaseteilla.

MUSIIKKIA JA URHEILUA

MILLOIN SINUSTA TULI ELVIS RY:N JÄSEN?

– Taisi olla 1994. Ja Teoston jäsen -96. Olen ehkä kohtalaisen aktiivinen jäsen, mutta viime aikoina on ollut yhteensattumia enkä ole päässyt kokouksiin. Mutta ELVIS tekee hyvää työtä. Ja Selvis tulee luettua aina kannesta kanteen.

– Tunnen HEIKKILÄN MARTIN nuoruudesta, kun aikoinaan juostiin kilpaa Satakunnassa. Martti edusti Punkalaitumen Kuntoa ja minä Vammalan Seudun Voimaa. Olin pikajuoksija ja voitin Suomen mestaruushopeaa 4 kertaa satasella silloin 16-vuotiaiden sarjassa. Martti juoksi 3000 m:n esteitä siihen aikaan – paljain jaloin. Se oli sellainen boheemi tyyppi. Mutta selvästi alle 9 minuutin Martti veti, millä pääsisi nykyään melkein mitaleille Kalevan kisoissa.

AKTIIVIURHEILU ON JÄÄNYT MUTTEI TOKI KOKONAAN.

– Penkkiurheilen voimakkaasti ja kuntoilen kyllä, joka on enemmänkin kävelyä ja uintia. Olen ajatellut, että kehtaisiko viimeinkin liittyä tähän sauvakävelijöiden sankkaan sukukuntaan. Se varmaan tekisi hyvää yläkropallekin. Sehän on todettu, että sauvakävely on todella tehokasta hartioille ja hyvä verenkierrolle, ja parantaa selvästi kävelytehoa.

JOKO KEHTAA RYTTYLÄN YMPYRÖISSÄ MENNÄ SAUVOMAAN, VAI ONKO SE VIELÄ NOLOMPAA TÄÄLLÄ KUIN ISOSSA KAUPUNGISSA?

– No, tossa on yhden kaverin kanssa Tervakoskella lenkkeilty. Siellä on hyvä pururata, missä nyt ainakin kehtaa.

BEAM ME UP NORTH, SCOTTY

PEKKA ON ALUN PERIN KOTOISIN VAMMALASTA, JOTEN JUURET OVAT KAUKANA ISOSTA CITYSTÄ.

– Kun tarjoutui tilaisuus muuttaa Ryttylään, helpotti kun täällä oli tuttuja ihmisiä. Ryttylä on sopivan matkan päässä Helsingistäkin, yhtä aikaa maalla ja kuitenkin Etelä-Suomen sydämessä. Toiveissa on tiettyjä pieniä yhteistyökuvioita, kun asutaan mukavalla paikalla. Kohtalaisen lähellä olevissa mestoissa voidaan käydä esiintymässä.

– Jossain vaiheessa tehtiin enemmänkin keikkaa ja kierrettiin Suomea; nuorena se oli enemmän seikkailua. Nykyään olisi ihan ookoo lähteä kauaskin keikalle, mutta se vaatisi niin kehittynyttä tekniikkaa, että voisi säteilyttää itsensä ja omat atominsa millisekunnissa Rovaniemelle keikkapaikalle. Autolla se on aika kovaa. Todella arvostan ja suorastaan ihmettelen näitä ketkä tekee paljon keikkaa. Ilmeisesti siihen kehittyy aikamoinen rutiini kun jaksaa olla tien päällä ­ se on melkoista yleisön palvelemista.

TÄHTÄIMESSÄ TAIVAANRANNAN MAALARIN TUTKINTO

NÄIN MAALTA KÄSIN EI TULE PALJON PYÖRITTYÄ PÄÄKAUPUNKIYMPYRÖISSÄ JA MUSIIKKIBISNEKSESSÄ SIELLÄ?

– En mä paljon pyöri, mutta hyvä olisi olla aktiivinen ja mennä mukaan. Aina kun tapaa face to face, se on parempi tilanne vaihtaa ammatillisia ajatuksia. Tänne maaseudun rauhaan voi aika lailla jämähtääkin.

OLET KUITENKIN ASUNUT SUURKAUPUNGISSAKIN?

– Jonkun aikaa olen asunut Helsingissäkin, nelisen vuotta. Siellä suoritin elämäni ainoat musiikkiopinnot Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa. Teoriaa, ja perustutkinnot kitarassa ja laulussa.

– Takana on myös kesken jääneet oikeustieteen opinnot. Sitä päätti niin ­ liian nuorena. Musiikki alkoi viedä, ja ikävä kyllä opinnot jäi kesken. Joku titteli saisi olla…

– Olen suorittanut taivaanrannan maalari ­tutkinnon. Se on tässä vuosien varrella valmistunut, vaikka eihän siinä ammatissa voi koskaan ihan valmis olla. Ehkä gradu vaan puuttuu… Toivottavasti saan taivaanrannan maalariksi opiskella loppuelämäni.

HAAVEISIIN KUULUU MYÖS MERJAN KANSSA TEHTÄVÄ LEVY.

– Se on yksi haave viedä sitä juttua eteenpäin. Tavallaan mulla on kolmenlaisia biisejä: Merjan biisit ovat omanlaisiaan, sitten ovat ne mitä on ollut ilo tehdä muille laulajille. Ja sitten vielä itselle tehdyt; ehkä niitäkin saadaan joskus soivaan muotoon, tai ehkä se jää haaveeksi.

– Ja se on haaveeni, että joku laulaisi sanoittamaani tai säveltämääni laulua vielä 30 vuotta kuolemani jälkeen. Vetäisi vaikka karaokena, vaikka tekijää ei enää muistettaisi missään tietenkään. Jos joku laulu jäisi elämään. Ylipäätään että saisi vielä tehtyä jotain hauskaa tai jotain koskettavaa, jotain josta ihmiselle tulee hyvä mieli.

Esa Nieminen haluaa tuoda esiin – ”Jotain muuta kuin Hiihtoliiton slaavimollia”

MITEN MUSIIKKI TULI ELÄMÄÄSI?

– Se tuli perheen kautta, kun neljä ja puoli vuotta vanhempi siskoni alkoi soittaa pianoa kansakouluiässä. Mä menin sitten seitsemänvuotiaana, samalla kun koulu alkoi, myös pianotunneille, jotka oli melkein tuonne 15-vuotiaaksi asti ihan puhtaasti klassista pianoa. Aloin vuonna ´64, kun olin 12-vuotias, ensimmäistä kertaa kuunnella populaarimusiikkia, BEATLESIT oli just tulleet edellisen vuoden puolella. Radio Luxembourgista mä jonain yönä kuulin Twist and Shout -biisin, ja se mullisti mun maailman.

– En voinut käsittää, että joku voi laulaa sillälailla, ja että musiikissa voi olla sellaista latausta ja energiaa. Sitten rupesin ruikuttamaan faijalta akustista kitaraa, halusin opetella soittamaan sitä. Mä sain sellaisen, ja siinä rinnalla soitin siis edelleen klassista pianoa. Mä aloin saada niitä levyjä, ja 15/16-vuotiaana osasin soittaa ulkoa joka ainoan siihen mennessä levytetyn Beatles-biisin. Meille tuli kelanauhuri, jonka avulla mä rupesin plokkaamaan sanoja, se oli paljon vaikeampaa.

– Sitä kautta mä sytyin musiikkiin, ja siitä tuli pienien harhaluulojen, sekä lukion ja yo-kirjoitusten jälkeen sellainen päämäärä, että halusin ryhtyä opiskelemaan sitä. Se oli aikamoinen shokki himassa, asenteet insinööriperheessä oli sellaisia, että ”eihän iso mies voi muusikoksi ryhtyä, eihän se ole mikään ammatti edes”.

Pääsin Sibikseen koulumusiikkiosastolle, eli valmistuin musiikinopettajaksi. Jatkoin teoria-aineita yli tutkintovaatimusten – soinnutusta, säveltapailua, improvisaatiota ja vapaata säestystä, orkesterointiakin – sellaisia, mitkä kiinnosti. Oli hienoa olla vielä vanhojen konkareiden HEIKKI AALTOILAN ja AHTI SONNISEN oppilaana, OSMO LINDEMANKIN oli siellä.

Me oltiin tavattu KIM KUUSEN kanssa joillakin yhteisillä keikoilla, sillä oli PIHASOITTAJAT siinä 70-luvun alkuvuosina, ja mä olin yhdessä akustisessa folk-bändissä. Menin inttiin opiskelujen jälkeen ´77, ja Kimi alkoi siihen aikaan tekemään studiosessioita tuottajana, se teki mainosmusaa ja muuta. Kun pääsin intistä, ehdin hieman hakea kouluista paikkaa opettajaksi, kun Kimi pyysikin mua Finnlevyyn, jonne se oli mennyt kotimaisen tuotannon päälliköksi.

MILLAISET BÄNDIKUVIOT SINULLA EHTI OLLA?

– Kouluaikaisia bändejä oli tietenkin ollut, joista ei sen ihmeempää. Herttoniemessä koulussa treenattiin samassa kämpässä kuin [REMUN] CREATURES, ihailtiin niitten kamoja, joita me saatiin käyttääkin. Pisin bändikuvioni oli POSEIDON, jossa oli basistina STIG SELIN, [DANNYN] ISLANDERSEISSA aikanaan kitaraa soittanut. Laulusolistina oli HEINO ”HEMPPA” MARA -niminen kundi, joka oli tehnyt EMIlle joitakin singlejä. Bändi teki omia keikkoja, ja myös säesti muita solisteja. Ohjelmatoimisto myi Poseidon- keikan jonnekin, ja sinne jonkun irtosolistin setin päälle. Niitä siinä sitten kävi kaikenlaisia, ja silloin oli arvossaan se, kun osasin lukea nuotteja – jonkun piti soittaa introt! Ihan rock-artisteilla ei ollut nuotteja, mutta muilla kyllä oli, ne oli tottuneita siihen irtosolistikeikkailun hirvittävyyteen.

Poseidon oli tanssibändi, jolla oli kuitenkin aika popohjelmisto. Hemppa lauloi Dannyn ja JOHNNYN biisejä, mutta Stigu lauloi YARDBIRDSIÄ ja MOODY BLUESIA, mä lauloin tietysti aika paljon Beatlesia, mutta jopa WHO´ta vedettiin. Silloin lavoilla pystyi vetämään aika paljon tuollaista; siellä oli nuoria humalaisia oikeastaan enemmän kuin keski-ikäisiä.

TULIKO ARRAAMINEN SIBIS-AIKANA KIINNOSTUKSEN KOHTEEKSI?

– Tuli joo, ja me tehtiin kaikki kesät opiskeluaikana kapakkakeikkoja, otettiin pitkiä kiinnityksiä jonnekin. Esimerkiksi SAARISEN MATIN kanssa, joka on nykyään Sibiksen teoriaosaston pomona, meillä oli bändi. Mä olin pikkuisen liian nuori näihin varsinaisiin suomipop-bändeihin, WILLBERG ja kumppanit on viisi vuotta mua vanhempia. Seuraava bändisukupolvi oli mun opiskeluaikaani, ja Poseidonin aikaa, eli mä en oikein osunut siihenkään.

Parikymppisenä alkoi kiinnostamaan omien biisien teko. Ja ´76 julkaistiinkin ”Kookas kulkija”, mun eka ja toistaiseksi ainoa soololevyni, jonka Kimi on tuottanut. Sitä ei ole CD:nä julkaistu, mutta 50-vuotiskonsertissani sain juhlan kunniaksi tehdyn näköispainoksen. Coverbiisit valitsi nimenomaan levy-yhtiö, ja ne on huonoja valintoja, ihan eri maailmasta. VAINION JUNNU käänsi niitä, siellä on NEIL SEDAKAN joku biisi, ja esimerkiksi Motown-biisistä Heatwave tuli ”Naistentanssit”. Junnu ei ollut esimerkiksi Motown-stailin ymmärtäjä, eikä oikein kukaan Suomessa ollut.

”KOOKAS KULKIJA” EI SITTEN SAANUT JATKOA.

– Myikö se jotain 1500, ei yhtiö oikein liputtanut seuraavan puolesta. Mulla alkoi toisenlaiset duunitkin, ja siitä levystä huomasin, ettei sellainen pop/laulelma -tyyppinen mene läpi. Ei täällä ollut sellaiselle keikkamarkkinoita, paitsi ehkä sitten, jos siitä olisi tullut joku iso hitti. Nimibiisi ja pari muuta soi kyllä hyvin radiossa, mutta ei ne mitään väyliä avanneet. Vasta EDU KETTUSEN ja kumppaneiden myötä sellainen amerikkafolk-pohjainen, ja anglosaksi-pohjainen singer/songwriter -kama alkoi menestyä. JUICET ja HECTORIT oli vielä niin supisuomalaista, melankolisempaa otetta, vaikka perustuivat myös lännen poppiin.

Mun työ aika nopeasti Finnlevyllä vei siihenkin, että sai tehdä omia biisejä, niin se jotenkin tyydytti musiikin luomistarpeeni. Määrällisesti tein niitä kuitenkin aika vähän, mutta sovituksia paljon enemmän. Esiintymisvimma ei ole mulla koskaan ollut mikään iso, mä olen ollut vähän ujo, enkä ole niin nauttinut esiintymisestä. Se on tullut vasta nyt vanhemmalla iällä helpoksi, ettei jännitä turhia.

Kookas kulkija -biisit oli ensimmäisiä biisejäni, Sibis-aikanani tehtyjä, ja sittenhän mulla on seurakuntanuori-tausta, olen tehnyt hengellisiä lauluja jonkun verran. ”Minimessu” tehtiin telkkariin ja levylle asti vuonna ´72, mutta se oli vaan yksi projekti. Tein tekstejäkin aluksi, joita Kimi vähän viilaili levytykseen.

MITEN FINNLEVY-KAUSI LÄHTI KÄYNTIIN?

– Se lähti niin, että sanoin Kimille, etten mä tiedä studiotekniikasta mitään. Me saatiin järjestettyä se alku niin, että kysyin muiden sessioiden kapuilta, että ”haittaakse jos mä roikun täällä tarkkaamossa katselemassa”, ja kaikki sanoi että käy. Siihen aikaan teki ”KAJDE” WESTERLUND, JOHANSSONIN MARKKU, HYVÄRISEN ANTTI teki paljon, ”EKKE” [PAUL] FAGERLUND, KAJ BACKLUND ja tällaisia.

Puolisen vuotta mä tein sitä, ja sitten tuli ensimmäinen albumituotantoni, PÄIVI KAUTTO-NIEMEN levy ”Sun luokses jään”. Hänellä oli ollut ”Liljankukan” (Kärki/Mustonen) disco-versio isona hittinä, Eken tekemä hyvä sen tyylin arri. Siihen mä etsin laulut, silloin kuunneltiin hirveästi käännösbiisejä, se oli Finnhitsien legendaarisen ensimmäisen viisvuotiskauden jälkeistä aikaa. C-kasetti oli mullistanut äänitemyynnin, silloinhan 70-luvun puolivälissä mikä tahansa iskelmälevy myi 8.000-10.000-13.000, vaikkei siinä olisi ollut mitään hittiä.

TEITKÖ FINNLEVYN KAPU/TUOTTAJA-VAIHEESSA BIISEJÄ SILLOIN KUN NIITÄ TARVITTIIN, VAI MUUTENKIN?

– Aluksi vähän sekä että. Siitä folk/popformaatistaan oppi, että sitähän voi säveltää myös iskelmätyyppisen laulun. Jostain ARON MAKEN ”Daniela”-levystä [1980] eteenpäin mulla oli tyylinä, että hain sellaisen parinsadan biisin joukosta parikymmentä ehdolle. Ne äänitettiin kasetille solistia varten, joka kuunteli, ja pudotti ”huonompia” pois. Jos kokonaisuus jäi yhtä tai kahta vaille, niin sitten se tehtiin.

Hittihakuista säveltämistä mulla ei ole ollut kun vasta 80-luvun puolella, kun rupesin yrittäjäksi Kimin kanssa, ja PAULA [KOIVUNIEMI] oli meillä artistina. Leikittiin levy-yhtiötä vähän aikaa, ja silloin tuli tarpeelliseksi, että täytyi oikeasti tehdä tarttuvia lauluja, jotka jää ihmisten kaaliin.

Ensimmäinen mun iso sellainen on REETULLE [FREDERIK] tehty ”Kolmekymppinen”, RAUL REIMANIN teksti, ja se on vuodelta ´80. Mä olin tehnyt [sovittanut/tuottanut] hänelle jo Tsingis Khanit ja Sheikki Ali Hassanit, ja monta muuta junttidiskobiisiä kahdelle edelliselle levylle. Siitä eteenpäin mä olen suunnilleen kaikille levyille tehnyt pari biisiä, laittanut ne ehdolle riviin sille kasetille.

OLETKO TEHNYT PÖYTÄLAATIKKOON?

– Projekteja on ollut niin paljon, ettei ole ehtinyt laatikkoon säveltelemään. Siitä ´78 kun Finnlevyllä aloitin, niin olen varmaan neljä levyä vuodessa tehnyt vähintään, ja hurjimpina vuosina ´92-97, jolloin mä palasin Warnerin palvelukseen tuotantopäälliköksi, niin tein seitsemää levyä vuodessa, niin että olin itse studiossa niiden kanssa. Eka Finnlevy-kausi oli lyhyt, kaksi vuotta. Helmikuussa ´80 Kimi lähti pois, mä tein loppuun ensimmäisen levyni Paulan kanssa, ja lähdin perään pari kuukautta myöhemmin.

Sillä levyllä olikin ”Tummat silmät, ruskea tukka” (J. Barnell/R. Reiman), ja levy myi timanttia. Finnscandia-rypäs meni sitten uusiksi, JAKESTA [SALO] tuli levypuolien pomo, ja hän tarjosi mahdollisuutta, että vaikka lähdin talosta pois, niin voin kuitenkin tehdä tuottajana sinne hommia, niiden artistien kanssa jotka valitsin. Tietysti valitsin Paulan ja muutamia muita. KATRI [HELENA] tuli mulle Jaken myötä, ja tehtiin ”On elämä laulu” -albumi ´86.

Paula siirtyi vähäksi aikaa meille Musicmakersiin, mutta palasi isommille yhtiöille takaisin, ensin Sonetiin GUGILLE [KOKLJUSHKIN] moneksi vuodeksi. Me lopetettiin Tähtitorni- levymerkillä leikkiminen, kun huomattiin, ettei meillä ole resursseja kahden miehen yhtiössä, jossa on yksi sihteeri töissä. Kyllä siihen aikaan piti jo levyjä markkinoida aika raskaasti, varsinkin iskelmälevyjä. Palattiin alihankintahommiin.

MIKÄ SINUA WARNERISSA KIINNOSTI NIIN, ETTÄ PÄÄTIT ”PALATA” SINNE?

– Se oli ensinnäkin näköalapaikka, ja toiseksi, mä olin sen talon monen artistin kanssa tehnyt yhteistyötä – kuten Katri ja Paula – ja kolmanneksi tuli lama, me oltiin tosi lirissä ´91-93 pienen musiikkituotantoyhtiömme kanssa. Kaikki tilaajat veti silloin suitset kiinni. Ja olin mä myös kyllästynyt mainosbiisien tekoon, me oltiin kymmenessä vuodessa tehty Kimin kanssa yli tuhat mainosbiisiä kumpikin!

Kimi hyytyi siihen jopa pahemmin, sehän on säveltämisen lopettanut melkein kokonaan nykyään. Mä halusin tehdä ”pitkiä” lauluja, halusin tehdä albumeja, ja sessioita, joissa komppimuusikot viipyy kolme-neljä päivää studiossa, ettei vaan sekkarin mukaan dät-dät, ”28 ja puoli sekuntia – liian pitkä, uudestaan”. Olihan se omanlaistaan, tuottoisaa työtä, jolla me saatiin kyllä maksettua studio.

Mulla oli kivaa Warnerilla, viihdyin siellä kyllä. Hyydyin sitten siihen, että tuli tilanteita eteen jossa pomo sanoi, että ”hei, myynti tarvitsee jotain uutta, pitää tehdä joku levy!”. Ja sitten tuli sellaisia nimeltä mainitsemattomien solistien levyjä, joita et olisi missään nimessä halunnut tehdä.

Tiesit työskenteleväsi ihan keskinkertaisilla, huonohkoilla lauluilla, ja pelaavasi tuon ihmisen uran kanssa, vaikket itse usko tähän juttuun ollenkaan. Ja seitsemän albumia vuodessa, jossa jokainen vei kuukauden studiossa, ja siitä lomat pois. Jossain välissä piti etsiä matsku tulevalle levylle, jonka tuotanto alkoi ennenkuin olit saanut edellisen loppuun asti miksattua ja masteroitua. Sehän oli ihan tappoa, ei mies kestä. Eikä sinne määrään nähden mahtunut kovin monia menestyksiä, laatuhan alkoi kärsiä heti. Tuli kärsimättömäksi, ei enää laulattanut solistia kunnolla, ”joo, se oli puhdas, seuraava”. Se oli äänilevytuotantoa teollisimmillaan, ja silloin se on tosi tarpeetonta. Ei siinä enää ehditty miettiä kenelle se on suunnattu, paljonko on markkinointibudjetti jne. niinkuin nykyään, eihän tänään varmaan sattumapohjalta julkaista mitään levyä.

Tänäpäivänä levy-yhtiöt kumartaa radioon päin todella poskettomasti, etukäteen kysellään, että soittaisiko ne, ja sitten korjataan. Se on vanhan liiton miehelle vähän erikoista. Pidän omista lauluistani ehkä hienoimpana ANNA ERIKSSONILLE tehtyä ”Kun katsoit minuun”, SINIKKA SVÄRDIN teksti. Muistan kun ensimmäistä kertaa vein sen valmiina palaveriin, niin (irvistäen) ”näin pitkä intro, miten radiot? – näin pienenä lähtee liikkeelle, ei radiot jaksa tätä A:ta näin pienenä”. Johon minä, että ”hei, se on ihan musiikillisesti rakennettu, tässä on tietty kaari miten tää laulu kehityy ja kasvaa”. Mutta niin kävi, että kahdeksan tahdin intro lyheni puoleen, neljäksi tahdiksi.

Ymmärrän kyllä yhtiöiden vinkkelin, äänilevyä on tosi vaikea saada myytyä kaupasta ihmisille, jos se ei missään radioissa soi. Kyllä se on edelleen äänilevyn paras markkinointikanava, eli kun se alkaa soida, ihmiset alkaa haluamaan sitä. Tavallisen levykuluttajan kynnys kävellä kauppaan ja ostaa levy on tänään aika korkea. Se näyttää menevän vain nuorempiin ikäluokkiin koko ajan, missä se on kova juttu. Siellä tulee näitä hyökyaaltoja, pikkugeitä ja gimmeleitä.

ONKO TUOTANTOTAPASI MUUTTUNUT RATKAISEVASTI 70-LUVUN PÄIVISTÄ? JOS NYT RYHDYT TEKEMÄÄN SOLISTI X:N KANSSA ALBUMIA, NIIN MILLAINEN PROSESSI SE TÄNÄ PÄIVÄNÄ ON?

– Mulla on oma verkosto olemassa, jota kautta mä saan biisejä. Luottotekstittäjiä on neljä-viisi, joilta mä saan säännöllisesti siis säveltämättömiä tekstejä. Jos tarvii tekstittää sävellyksiä, niin tämä toimii toisinkin päin, mutta se on tosi harvinaista tänä päivänä. Saan myös paljon sävellysdemoja, joita tarjotaan kenen tahansa levyille. Pyydettäessä saan kustantajiltakin, mutta osumatarkkuus siinä demojen kuuntelussa on kyllä…

Vaikka ne sanoo tekevänsä esikuuntelua, niin kyllä mä monasti hämmästyn, että tarjoaako kustantaja todella tällaista esimerkiksi Katrin levylle? Ne mielikuvat osuvat aika harvoin yksiin. Kyllä Warner/ Chappell isoimpana ja aktiivisimpana on tietyissä produktioissa pystynyt auttamaan, mutta parhaiten auttaa se, että soitat tietylle tyypille, ja sanot: ”Sävellä mulle mediumtempoinen iskelmäbiisi sille ja sille, saa olla vähän poppia”.

Olen aina pitänyt kahtasataa biisiä miniminä. Osa on ulkolaisia, ja ne lähtee tänä päivänä sellaisista keski-eurooppalaisista hiteistä, jotka eivät täällä ole tulleet esiin. ”Kännösbiisien” aikahan on tavallaan ohi, ei enää tehdä täällä hitiksi nousseesta suomalaista versiota kovin herkästi. Paulan kanssa onnistui jo aikanaan ”Tummat silmät, ruskea tukka” ja myöhemmin ”Aikuinen nainen” (Cassella-Savio/K.Liuhala), ne on ihan tuntemattomia ulkolaisia, bee kolmosia, bee vitosia sen aikaisilta levyiltä.

Ulkolaisten melodioiden löytäminen on entistä vaikeampaa, koska sielläkin musantekotapa on mennyt tietsikkapohjalle, enemmän ja enemmän on fraasibiisejä, hokemia ja räppiä. Sellaisia puhelaulusekoitusbiisejä löytyy vaikka kuinka paljon, muttei enää linjakkaita isoja melodioita, niiden aika on tavallaan ohi. Toki sen osaston solisteja sielläkin vielä on voimissaan, niinkuin meilläkin, eli näitä 60-luvulla aloittaneita, jotka ovat pitäneet asemansa. Ja laulujahan ne tarvii, eikä hiphoppia. Ei laulujen sisältö niiden kohdalla juurikaan ole muuttunut, tuotantotapahan voi muuttua. Ihan oikean ammattimaisen materiaalin saanti jotain albumia varten on ihan oikea, todellinen ongelma. Liikkeellä on tosi vähän hyviä biisejä, siellä on tuskin koskaan sellaisia, joista voi demosta sanoa (lyö käsiä yhteen) ”ou, tässä on hitti, nyt tuli!”. Ennenvanhaan joskus tuli käsiin sellaisia, josta heti tiesi, ettei voi epäonnistua.

ONKO MEILLÄ LIIAN VÄHÄN TEKIJÖITÄ?

– Suomessa on hirveä määrä hyvän harrastajatason ja alkavan ammattitason tekijöitä, sekä teksti- että sävellyspuolella. Mutta mua häiritsee eniten se, että useita sävellyksiään eri levyille saaneet säveltäjät jopa eivät yhtään kritisoi saamiaan tekstejä. Koviltakin nimiltä tulleita tekstejä laitetaan demolle heti, ajattelematta sen kummemmin sanotaanko siinä tekstissä yhtään mitään muuta kuin kliseitä ja tuttuja riimejä.

Ongelmallisinta on, että 50-60 vuosien välissä olevalle paljon kokeneelle solistille pitää löytyä tekstejä joissa on oikeasti älyä, oikeasti huomioita elämästä ja ihmissuhteista, jännällä tavalla puhuttu rakkaudesta, jotain snadisti uutta. Sitä ammattilaisuutta täällä on ihan äärimmäisen vähän. Veikkaan, että jos JUNNU [VAINIO] olisi täällä vielä, niin se olisi edelleen kehissä, koska sen kielikuvat oli niin rikkaita, ja sillä oli se oivaltavuus. Vaikka VEXI [SALMI] on hyvä, niin se on kuitenkin karheempi, sellainen jätkämäisempi. Junnu oli feminiinimpi sikälikin, että se teki naisille tosi komeita tekstejä, oikein hyvin artistikuvaan sopivia.

Mä olen aina yrittänyt hakea naisia: PIRJO NYMAN, ANNE KOIVUNEN, TARLEENA SAMMALKORPI – näiden kaikkien tekstejä on levyilläni. KAISU LIUHALALTA on paljon, ja Sinikka Svärd on nyt ollut ihan ylivoimainen. Nainen tekee naiselle paremmin sopivan tekstin, poikkeuksia tietysti on. Esimerkiksi huukkiriviä, joita esimerkiksi Juicella on hienoja jonossa – ”ole mulle vähän aikaa hän”, se antaa miljoona merkitystä ihmissuhteelle – niin sellaisia tulee kerran kymmenessä vuodessa iskelmätuottajan pöydälle hyvän harrastajan tekemänä.

SINIKKA ON KERTONUTKIN, ETTÄ HÄN KIRJOITTAA MITÄ KIRJOITTAA JA LÄHETTÄÄ NE SINULLE, JA SINÄ SÄVELLÄT MITÄ SÄVELLÄT. HÄN SANOI, ETTÄ JOSKUS HÄNELLÄ ON FIILIS TEKSTISTÄ, ETTÄ TÄMÄ SOPISI SELLAISEKSI JA SELLAISEKSI MELODIAKSI, MUTTA SINUN JÄLJILTÄSI SELLAINEN ON SAATTANUTKIN TULLA IHAN TOISENLAISEEN MOODIIN.

– Niin joskus käy, ja se vapaus on tietenkin olemassa. En ole koskaan oikein tykännyt siitä toisin päin tekemisestä, että ensin olisi melodia. Jo silloin 70-luvulla käännösbiisien tai originaalisävellysten kohdalla se tekstin osumatarkkuus oli mielestäni vielä huonompi, jopa legendaarisilla tekijöillä. Silloin ehkä oli enemmän kiireellä tehtyjä, huonona päivänä tai rahapulassa, ja se jumppauttaminen takaisin, ”eiku tää säkeistö vielä, tää yks rivi, tää sana tässä”, niin äh!

Nyt kun on vanhempana tullut vaan ankarammaksi, kun nuo omat artistitkin on tulleet ankarammiksi siinä mitä ne voi sanoa – joku Katrikin, niin eihän sieltä mene mitään läpi … ne haluaa allekirjoittaa kaiken mitä ne laulaa. Enkä mä halua sitä enää, kun menin aikoinaan sanomaan Junnulle, että ”tää ei ole musta hyvä rivi”, ja se oli että ”millä v***lla sä sen päättelet, paljon huonompi tekstittäjähän sinä olet”, niin piti vaan sanoa, että ”mulla on semmonen fiilis, tää on kankeata kieltä” tai ”Paula ei halua sanoa tuota” tai jotain.

On helpompaa lukea sitä pinoa, laitat sivuun ja jotain otat – ”ei, ei, ei, no tästä saa”, ja sitten siitä tulee mun tai jonkun muun säveltämänä laulu jollekin joskus. Luotan vainuuni, pitää erottaa runot lauluteksteistä – eli tiivistetty, antaa mielikuvia jotka kuulija voi siirtää omaan kokemuspiiriin.

Tekstintekijän kannalta on vaikeinta löytää huukkipaikoille lauseita, jotka antaa laajempaa mer-kitystä. Suunnilleen neljään sanaan pitää tiivistää ajatus, jonka ihminen löytää omasta elämästään. Parhaimmillaan just ”kun katsoit minuun” – aivan loistava otsikko ja huukkirivi, se tilanne on ollut joka ikisellä, toimii kaikissa ikäluokissa.

Tuuripeliähän se kuitenkin on, isoja hittejä tulee silti lauluista, joista me jokainen kuullaan ettei siinä ole sen viisaampaa tai selittämättömämpää sisältöä. Se, ettei kukaan ole vieläkään löytänyt mitään idioottivarmaa reseptiä, on tosi makeeta. Ei edes taida olla enää sellaisia tekijöitä, joiden osumatarkkuus olisi selvästi muita parempi, se on edelleen hasardihommaa.

Hittiin pitää tarttua jotain koko matkan varrelta: onnistunut teksti, oikea, samasta puusta oleva sävellys, ja tekovaiheeseen onnistuneita, luovia ajatuksia vaikka muusikkosessiosta, ja vielä solistin latauksessa vielä jotain, jota ei voi nuotteihin merkitä – tulkintaa, hengen luomista siihen tuotteeseen, että alkaa kylmät väreet ilmaantua.

Onnen prosessin pitää mennä miksauksen läpi loppuun saakka, biisi pitää plaseerata levylle oikeaan paikkaan, kannessa pitää olla oikeat kuvat, levyn pitää päästä oikeille radioasemille oikeaan paikkaan ja aikaan – siinä on niin hirveästi muuttujia. Sen pitää vielä nousta viidakkorumpuun, että ihmiset alkaa puhumaan ”ootsä kuullu sitä, se on ihana, se on hyvä” – kaikki tämä, ja sitten syntyy hitti.

KUOROT ON YKSI, MIHIN ALOIN KIINNITTÄ- MÄÄN TUOTANNOSSASI HUOMIOTA. OLET VIITSINYT TEHDÄ TAUSTALAULUJA MUKAAN, ETSINYT OBLIGATOJA JA OIKEITA STEMMOJA.

– Joo, se juontaa Beatleseista. Mä opettelin aikanaan kaikki JOHN LENNONIN stemmat, ja koko sen kööriosaston, eikä se ollut vaan sitä terssiä. Monihan ajattelee köörin niin, että se tulee B-osassa sisään ja vahvistaa melodian, jos solisti ei riitä ja sinne pitää saada sitä pauhua. Mä olen aina ajatellut köörin enemmän stemmoina, ihmisäänet on osa sitä arria. Ne voi laulaa muuallakin kuin B:ssä uulla tai aalla tai du-du-aalla. Olen itse laulanut aina paljon, ja osaan sisäistää ja kokeilla sitä. Se on helposti lähestyttävä ja inhimillinen tapa isontaa arria ja soundia.

Nykyään kun miksataan tietsikalla, jossa on niin mielettömät mahdollisuudet, niin ei tarvi enää arrata niin täyteen. Laulu kuulostaa laululta – jos siinä on kiva komppi, seurattava teksti, solisti klaaraa hyvin, niin kööri voi tulla jossain vähän isontamaan. Ennen aina valitettiin, että ”miks tää on niin täynnä, ei täältä saa kuulumaan mitään”, kun sellot ja pasuunat pauhasi samalla [miesääni] alueella. Käytäntö muuttui pikkuhiljaa.

Solistit on vähän parempia, uskaltaa jättää tilaa varsinkin balladeissa kauniille, yksittäisille instrumenttiäänille. ”Paljon kaikkea on komeeta” -ajattelutapa on multa ainakin hävinnyt jo aikaa sitten. Eikä ihmiset sitä niin kaipaa, ainakaan levyillä. Tuskin mikään todella ison orkesterin kanssa tehty iskelmälevy on myynyt supertykkinä, vaikka olisi tosi suosittu solisti ja tuttua ohjelmistoa. Iskelmäkuluttajan korva nojaa kuitenkin vielä siihen tanssilavakokoonpanon maailmaan.

MINUA ON ALKANUT HÄIRITSEMÄÄN SOLISTIEN FRASEERAUSKYVYN PUUTE, MONI LAULAA TYYLILLÄÄN TASAISESTI KAIKEN ALUSTA LOPPUUN. KOMPPIEN PÄIVITYKSELLÄKÄÄN EI OLE MITÄÄN VAIKUTUSTA.

– Se on helmasynti. Mähän olen tangokuningas- ja kuningatarkuvion julkinen kritisoija, sen muotin johon ihmisiä asetetaan, nykyisin jo kaksikymppisinä. Puhutaan kuninkaista ja kuningattarista, joilla ei ole mitään oikeata kantoa tässä meidän ajassa ja yhteiskunnassa populaarimusiikissamme. Kukaan ei levytä niitä, ja vaikka joitain levyttääkin, niin kukaan ei osta niitä levyjä. Kun ne lähtee keikoille ja levytyksiin, niin ne siirtyy välittömästi tähän mediumiskelmäsarjaan.

– Se tangokruunun alla tapahtuva uusien iskelmätähtien löytäminen on aikansa elänyt ilmiö 20 vuodessa, ja se on tukkinut kauheasti levy- ja keikkamarkkinoita, sieltä on äärimmäisen vähän löytynyt oikeasti aikaa kestäviä artisteja. Olisin toivonut siitä areenasta toisen tyyppistä, vaikka se olisi kilpailuna säilynytkin. Mutta kysymyksesi ilmiöön, niin muutamaa menestyneimpää lukuun ottamatta ei fraseerauskykyä ole muuta kuin (näyttää pystyllä avokämmenellä) tämä ”tolppa”, suunnilleen tangon poljennon mukaan.

OLIT LEIDIT LAVALLA -PROJEKTIN KAPUNA, YKSI ISOIMPIA PROGGIKSIA MEILLÄ.

– Se oli puolitoista vuotta alusta loppuun. ”Mestareiden” laskevilla aalloilla oli jo selvää, että naissolistien kanssa olisi mahdollista tehdä jotain samankaltaista. Ajatus oli muhinut jo siinä vaiheessa, kun olimme kesäkuussa ´99 Lontoossa kelailemassa AARNI KUORIKOSKEN ja NIKLAS ROSSTRÖMIN kanssa. Siellä päätettiin, että nämä neljä jos suostuu, niin tehdään. Elokuun lopussa saatiin vastaukset, ja sitten se lähti omalla painollaan liikkeelle, hyvin mielenkiintoinen prosessi kaikissa yksityiskohdissaan.

Matsku oli loppuvuodesta selvillä, lähdössä oli 80 albumia pöydällä, kun haettiin biisejä. Tammikuussa aloin trenaamaan leidien kanssa pianolla – kimpassa, yksin tai kaksin. Puolitoista kuukautta joka päivä, niin että puolet päivästä he oli minun kanssa, ja puolet koreografilla tai puvustajalla. Treenivaiheen jälkeen alettiin tehdä levyä, sen jälkeen aloin treenauttamaan bändiä viikon verran, sitten leidit tuli siihen mukaan.Huhtikuussa oli ensi-ilta, ja olin mä ylpeä, kun muusikot soitti ja lauloi koko kakun ulkoa, kahden ja puolen tunnin konsertti. Teimme rundin, ja palasimme vielä elokuusta tekemään tilattuja lisäkonsertteja.

Se tietenkin televisioitiin, mutta myöhemmin, etenkin MERJAN [LARIVAARA] ja Paulan kanssa tekemäni ”Naiset ensin” -produktion kanssa huomasin, että oikein hyvin voi tehdä ison projektin ilman että harkitseekaan sen televisiointia. Tuommoiset itselliset tuotannot elää ihan omaa elämäänsä, ja voi olla jopa parempi, ettei se ole näkynyt televisiossa. Ennen itsekin pidin televisiota lähes pakonomaisena, mutta enää en ajattele niin.

ONKO KIINNOSTUSTA TEATTERIN PUOLELLE?

– Olen ollut muutamissa selvästi musiikkiteatterin puolelle menevissä produktioissa, ja uusia on tekeillä. Olen esimerkiksi työryhmässä joka on synnyttämässä musikaalia. Käsikirjoitus on olemassa – versio numero viisi – ja vajaa kymmenen lauluakin, se odottaa nyt mun mahdollisuutta päästä vetäytymään sen kanssa johonkin pariksi viikoksi tekemään se valmiiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen mitä olen saanut siihen jo tehtyä. Tarina on sota-ajassa, mutta se on nykyajan musikaalia, jossa musiikki on selvästi sidoksissa poppiin, paljon balladeja tietenkin, kun kysymyksessä on rakkaustarina. Mutta se ei ole hiihtoliiton kolmen soinnun mollislaavimusaa, vaan monimuotoisempaa, sävyjä on monesta, mutta popäänilaulajille tehtyä.

Olen onnellisessa asemassa, saan tehdä paljon kaikkea. Sitten kun väsyy, niin ei ota näitä isoja konserttiproduktioita, vaan tekee ihan perusduunia. Mun perusduuni on äänilevytuotanto ja laulujen säveltäminen niille produktioille, ja BumtsiBum. Kaikki muu siihen päälle vaatii jo sen, että suostuu ottamaan asioita vähän päällekkäin. Viisikymppiseksi tullessaan aika paljon viisastuu, esimerkiksi oppii sen, että päivät on peräkkäin eikä päällekkäin. Ja kunnon loma, siinäkin mä olen parantanut tahtia. Nyt sain kesällä pidettyä seitsemän viikkoa, en tehnyt siinä kuin kaksi FOUR CATSIEN keikkaa, se on niin rakas harrastus. Ja kaksi päivää olin Kotkan Meripäivillä kilpailutuomarina. Mutta muuta ei, ja siinä kyllä kaikki tyhjenee…

MIKÄ SINUA BUMTSISSA KIEHTOO?

– Omien vanhojen juttujen kaivelu. Tuleehan siihen – 175:llä jaksolla – omat rutiininsa, että sanalla ”kun” lähtee heti joku biisi. Mutta usein kuitenkin käy, että omat vieraat katsoo sitä ”kun”-sanaa, eikä muista mitään! Sen formaatin nerous kyllä viehättää, se impulsiivinen toteutus. Ja sitä kautta omien vanhojen muistojen löytäminen, kun enhän mä ole paljon suomenkielistä omassa nuoruudessani laulanut. Toisaalta on sitten jotain kotoa tullutta, kun isäni lauloi aina, ja aina tekstillä, niin osaan sitä kautta esimerkiksi sota-ajan iskelmiä.

Onhan siinä paljon harjoiteltua, bonukset ja niin edelleen. Mä en tykkää niistä, mutta SEPPO [HOVI] tykkää, ja tuottajakin, niistä tulee ehjiä esityksiä ja katsojat tykkää. Minusta viihdyttävyys tulisi siitä impulsiivisuudesta, ja niistä tilanteista, kun ei jostain sanasta sitten löydykään mitään. Ehkä sen suola on siinäkin, että me ollaan Sepon kanssa erilaisia.

MITEN HOIDAT MUSIIKKISI KUSTANTAMISEN NYKYÄÄN?

– Valtaosa biiseistäni on Warner/Chappellilla. Perustin oman firman ´98, ja siellä on sittemmin omat sävellykseni, ja tekstit, jotka mä olen ostanut sinne. Mulla on sopimus näiden mun luottotekijöiden kanssa, että mä saan niiden uudet tekstit, joista mä valitsen päältä ne joihin mä luotan potentiaalisina julkaistavina, ostan ne, ja loppuja saa tarjota eteenpäin. Käsittääkseni maksan niistä hyvin, ja neuvotella voi.

Periaatteessa toimin niin, että kun mut tilataan tuottamaan joku levy, eikä yhtiöllä ole materiaalia valmiina, ja mä sitten kokoan ja työstän sen – hoidan tekstit siis ja kaiken muun – niin ne originaalit on mun kustantamiani. Kyllä jotkut edelleen haluaisi ne ihan automaattisesti, mutta mä sanon tiukasti ei, koska ne ei ole tehneet mitään toimenpiteitä sen sopimuksen eteen. Kyllä niitä biisejä on sitten voinut multa ostaa.

Tätä materiaalia on noin 50 biisiä, ja olen julkaisemassa nuottivihkoa F-kustannuksen kautta. Graafinen nuotti on yksi asu teokselle, mutta allekirjoitan sen, että popissa ja rockissa on paljon kamaa, jota ei ole syytäkään nuotintaa. Monta kertaa itse etsiessäni biisejä olen kyllä kiittänyt sitä, kun nuotti löytyy. Olen edelleen nuotin kannalla, se on biisien säilymisen kannalta arvokas asia.

Töitä Teksasista, kultalevyjä Suomesta

San Antoniossa asuu monia kansainvälisestikin tunnettuja artisteja tai muusikoita, joiden kanssa pääsee silloin tällöin soittamaan. Tuhansissa klubeissa esiintyy livebändejä joka päivä. Suomessa 37-vuotias kitaristi kävi viimeksi tammi-helmikuussa lähinnä lomailemassa.

– Palasin maaliskuun alussa tänne Teksasin maahan. Sen jälkeen olen soittanut keikoilla uuden ”Jartse Tuominen Band”- bändini ja muidenkin yhtyeiden kanssa jazzia, rockia, kantria ja kaikkea siltä väliltä.

– Jonkun verran teen studioduunia soittajana ja tuottajana. Sävellän uutta materiaalia tulevaa CD:täni varten, mutta biisejä syntyy muidenkin artistien äänitteille.

Jartsen syksy kuluu muutenkin sujuvasti musiikin parissa, sillä uuden bändin kanssa on treenattava ja paikallisten levy-yhtioiden kanssa riittää neuvoteltavaa. Jouluksi mies yrittää ehtiä Suomeen.

Kultalevyjä Suomesta

Kitaroimisen lisäksi Jartse sekä säveltää, sovittaa että myös sanoittaa.

– Olen enimmäkseen melodiaorientoitunut mutta sanoituksiakin teen, vaikka se onkin jäänyt vähemmälle viime vuosina. Kuka sanoitukset tekeekin, niin yleensä annan teksteihin raamit.

– En tiedä tarkkaa tuotoksieni lukumäärää, mutta onhan noita tullut tehtyä. Olen vääntänyt pikkupojasta lähtien biisejä, vaikka suurin osa niistä onkin jäänyt pöytälaatikkoon pölyttymään.

– Meikäläisellä biisit syntyvät yleensä eri tilanteista ja fiiliksistä, mitä milloinkin on elämässä meneillään. Siksi tulee kirjoitettua paljon erityylisiä kappaleita, yleensähän ne on siitä ikuisesta kaipuusta johonkin. En osaa vain päättää, että rustaanpa laulun, vaan se alkaa soimaan päässä ja kehittyy sitten eteenpäin. Joskus vie vuosia saada tietty biisi valmiiksi, joskus vain muutama minuutti.

Suomen markkinoilla Jartse on mukana ”Takorautaa”-äänitteellä, joka ylitti 20 000 myydyn rajan ja myi kultaa jo helmikuussa. Kyseessä on kokoelma vanhoja suomalaisia rakkauslauluja, jotka väännettiin uuteen muottiin.

– Levyllä esiintyy Suomen artistien eturivi. Ja minä, hehe. Sovitin ja soitin ANSSI TIKANMÄEN loistavan biisin ”Balladi” elokuvasta ”Klaani”. Sain vielä erittäin hienon bändin studioon, eli JUKKA KAMPMANIN bassoon, VÄNNI VÄÄNÄSEN rumpuihin ja SAFKA PEKKOSEN koskettimiin. Olen soittanut ”Klaania” täällä Teksasissakin. Se uppoaa täkäläisiin oikein kunnolla ja on yksi toivotuimpia biisejä keikoilla.

– Lisäksi sain joulukuussa kultalevyn singlestä ”Musta sade”, jonka sävelsin tulevaan TV-sarjaan ”Musta sade”.

Jartsen nimellä on tähän mennessä tullut ulos kolme soololevyä ja aikoinaan Indiana- bändiltä levyjä syntyi yksi. Yhteensä mies on soittanut noin sadalla äänitteellä. Jartsen uusin oma rockiin ja bluesiin painottuva levy ilmestyy lähitulevaisuudessa. Osa materiaalista äänitettiin Suomenlinnassa LEIDENIN HANNUN studiolla. Toinen osa valmistuu jenkeissä R.B. BLACKSTONEN hoivissa. Kyseinen herra tuottaa useita Amerikan suuria staroja ja tekee muutakin tärkeää, kuten tv-juttuja.

Kaikkiruokainen

Jartse kävi aikoinaan rakennuspuolen ammattikoulun, mutta musiikkiopisto jäi haaveeksi rock-taustan takia.

– Soitin bändeissä 12-vuotiaasta lähtien, eikä ennen hyväksytty sellaista. Siihen aikaan piti olla klassinen pohja.

– Kuuntelemalla muita kitaristeja saan vaikutteita, miten he tekevät mitäkin. Mielimusiikkini fuusioproge pohjautuu improvisaatioon ja normaalista poikkeaviin tahtilajeihin. Sitä on todella mielenkiintoista soittaa, mutta nautin kyllä kaikista muistakin musatyyleistä. Hyvän bändin kanssa soitan ihan mitä vaan.

Monipuolinen muusikko saa paljon keikkoja sekä studiotyötä, sen Jartsen tilanne osoittaa todeksi.

– Amerikassa duuni on paljon rankempaa kuin Suomessa, kun on enemmän yrittäjiäkin. Menestyminen jenkeissä kuulostaa helpolta, mutta ei se ole sitä.

Nuorena on vitsa väännetty ammattimuusikonkin kohdalla. Jartse sai kolmivuotiaana muovikitaran, jonka isoveli hajotti leikkiessään JIMI HENDRIX’iä.

– Ruinattuani tarpeeksi isä osti mulle nelivuotissyntymäpäivälahjaksi kammottavan venäläisen nuorisokitaran.

– Kolmivuotiaana aloitin koskettimien soiton. Nykyään kaikki rumpu- ja bassokamatkin onnistuvat. Levyillä olen soittanut edellisten lisäksi haitaria ja kreikkalaista kansansoitinta buzukia.

Jartsen lukuisista kitaroista kaksi nousee ylitse muiden:

– NEVALAISEN MATIN tekemä Flying Finn on pleksiä, läpinäkyvä ja niin loistava, ettei toista samanlaista ole. Toinen kitarasuosikkini on meikäläistä varten käsityönä tehty Custom ”Janet” Jackson. Sitä olen käyttänyt viimeiset 13 vuotta ja tehnyt suurimman osan studiohommistakin. ”Janet” viettää syntymäpäiviään joka huhtikuun 18. päivä. Silloin naapurit saapuvat kakkujen kanssa juhlimaan ja kyselemään ”Janetin” kuulumisia. He eivät koskaan puhu kitarasta.


Kitaravirtuoosi Jari Jartse Tuominen muutti kuusi vuotta sitten
Tampereelta Teksasiin saadessaan sieltä lukuisia työtarjouksia,
joista ei voinut kieltäytyä.

Soittokavereissa löytyy

Vuodessa Jartse ehtii heittää noin parisataa keikkaa. Muutamia niistä on erittäin hienoa muistella jälkeenpäinkin.

– Mielenkiintoisin esiintymisistäni on ollut Suomen valtion vip-tilaisuus Salt Lake Cityn olympialaisissa. Vaikuttava oli myös ensimmäisen virallisen blues-ukon ROBERT JOHNSONIN muistokeikka San Antoniossa, missä hän teki ensimmäisen levynsä vuonna 1936. Sain ainoana eurooppalaisena muusikkona sovittaa ja soittaa kaksi biisiä oman näkemykseni mukaan hänen Tribute”- levylleen. Äänitteen taustalla on San Antonion Blues Society ja soittajina tunnettuja blueshemmoja, joten kyseessä on aikamoinen kunnianosoitus täälläpäin maailmaa. Versioni ovat soineet radiossakin useampaan kertaan.

Toisella upealla Jartsen San Antonion keikalla oli mukana Santanan LUIS GASCA trumpetissa ja fonisteina SPOTT BARNET IKE ja TINA TURNERIN bändistä sekä Texas Tornadosin ja Sir Douglas Quintetin ROCKY MORALES. Las Vegasissa FRANK SINATRAN ja DEAN MARTININ bändeissä soittanut edesmennyt RANDY GARIBAY hoiteli rytmikitaran sekä laulun ja Jartse sitten muun kitaroinnin.

– Kyllä oli hieno, karvoja nostattava fiilis!

– STATUS QUON rumpalin JOHN GOGLANDIN kanssa soitimme vuonna 1997 Ruotsissa muutamia keikkoja. Sekin oli erittäin hienoa touhua.

Jartse on kiertänyt kansainvälisillä areenoilla yleisöä viihdyttämässä myös Kreikassa, Portugalissa, Saksassa ja Virossa. Elvikseen Jartse liittyi muutama vuosi sitten.

– Minusta on erittäin hienoa, että on yhdistys, joka pitää huolen siitä, että tekijät saavat korvauksen tehdystä työstä. Terveisiä elvisläisille!