EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Mies Utopiasta

Tekijä: Mysteerio

Mies Utopiasta

Julkaistu

 

”Neljän ruuhka” ja ”Utopia” kuulostavat siltä kuin John Lennon olisi syntynyt uudelleen suomalaiseksi. Ensimmäisen kerran Tamminen oli ehdolla johtokuntaan v. 1999, jolloin sai vain 3 ääntä. Toisella kerralla v. 2002 hän sai 41 ääntä ja meni kirkkaasti läpi. Mitä tästä opimme? Ettei kannata lannistua!

Paitsi muusikon, sinulla on myös ekonomin koulutus.

– Tein ekonomin töitä ennen kuin ryhdyin päätoimiseksi musiikintekijäksi. Olin rock-ohjelmatoimiston toimitusjohtaja, ja sen jälkeen seitsemän ja puoli vuotta päätoiminen säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja – osin tuottajakin. Elätin itseni ja perheeni käytännössä pelkästään tekijänoikeustuloilla sinä aikana. Kun toinen lapsi oli syntynyt, niin sitä kaipasi tietynlaista vakautta ja säännöllisyyttä elämäänsä. Päätin mennä takaisin ns. kravattitöihin. Olin ollut liikkeenjohdon konsulttina jo opiskeluaikanani ja useassa eri otteessa elämäni aikana. Keväällä 2001 aloitin jälleen liikkeenjohdon seniorikonsulttina tietotekniikkayrityksessä.

Nyt olet ollut Kopioston tallenneosaston johtaja puolitoista vuotta. Kerro siitä työstä.

– Kopiostossa on kaksi osastoa. Valokopio- osasto hoitaa kirjailijoiden, runoilijoiden, journalistien, ylipäänsä kirjoittavan puolen tekijänoikeuksia. Tallenneosastolla hoidetaan televisio-ohjelmiin liittyviä tekijänoikeusasioita, esim. Yleisradion tallennemyyntiä, kaapeliverkossa jaettavia ulkomaisia TV-kanavia jne. Hoidamme myös tämän puolen hyvitysmaksuja ohjaajille, näyttelijöille, kuvaajille ja käsikirjoittajille, jotka tilitetään suoraan yksittäisille tekijöille. Meillä on 45 eri jäsenjärjestöä, kun Teostossa on 4. On aikamoinen leegio porukkaa, jonka asioita hoidamme. Se on haastavaa varsinkin nyt, kun on tulossa paljon uusia asioita, mm. laajakaista- ja mobiilitelevisiot. Täytyy pitää tekijöiden puolia näissä uusissa jakelukanavissa ja käynnissä olevassa teknologiamurroksessa.

Elviksen johtokunnassa olet vetänyt strategiatyöryhmää, johon kuuluivat Martti Heikkilä, Jori Nummelin ja asiantuntijajäsenenä Eero Lupari.

– Olen siinä tietyllä tavalla käyttänyt ammattiini liittyvää kokemusta, konsultin ammattitaitoa. Puolentoista vuoden aikana meillä oli yhteensä 14 workshopia, Elvis ry:n johtokunta käsitteli asiaa prosessin aikana neljä kertaa ja nyt on Elviksen johtokunnassa ensimmäistä kertaa yhteisesti hyväksytty strategia viideksi vuodeksi. Se ei ole minun vaan johtokunnan yhteinen strategia ja erilaisten näkemysten yhteensovittamisen tulos. Tässä työssä olen huomannut viimeistään todeksi sen, mitä joku viisaampi on sanonut järjestötoiminnasta – että se on kompromissien taidetta. Olen työryhmän puheenjohtajana vetänyt prosessia ja vastannut johtokunnalle siitä, että työn lopputuloksena saimme strategian valmiiksi edellisen johtokunnan toimikauden aikana. Se on ollut hyvin suuritöinen ja perusteellinen rupeama, ja työryhmän jäsenet ovat tehneet erittäin hyvää työtä. Haluan tässä vielä erikseen kiittää heitä sitoutuneesta erinomaisesti tehdystä työstä.

Olet myös johtokunnan verotyöryhmän puheenjohtaja, missä mukana ovat Jani Uhlenius, Jori Nummelin ja Costi Snellman.

– Toista vuotta ollaan tehty töitä ja kehitetty eräänlainen taiteilijaveromalli. Työn aikana on käyty tapaamassa poliittisia päättäjiä laajasti eri puolueista ministeritasoa myöten. Asiassa on edetty huolellisesti, määrätietoisesti ja keskustellen päättäjien kanssa. Tilanteet on pyritty pitämään epävirallisina ja molemmille osapuolille luontevina. Toivottavasti voimme uutisoida tulevaisuudessa positiivisia asioita työmme tuloksena. Kyseessä ei kuitenkaan ole pikamatka, vaan pikemminkin maraton. Muutoksen aikaansaaminen ottaa aikaa ja vaatii paljon rakentavaa yhteistyötä eri osapuolten kesken. Asia on koko tekijäkentälle merkittävä, ja todella haastava. Lisäksi olen ollut puolitoista vuotta Teostossa tilitys- ja jakosääntötoimikunnassa Elviksen edustajana ja päässyt näkemään raportointiin liittyvää problematiikkaa.

Omia pitkäsoittoja olet julkaissut kaksi: ”Utopia” ja ”Kadonneen saaren laulukirja”. Kenelle muille olet tehnyt biisejä tai tekstejä?

– Heitä on iso leegio, mm. Esa Kaartamo, Tommi Läntinen, Ile ja Kaija, Susanna Haavisto, Eppu Raittinen, Kirka, Danny ja Laura. Ehkä suurin menestys, ainakin eniten julkisuutta saanut, oli 1994 Emma-palkittu vuoden biisi, Samuli Edelmannin esittämä ”Ihana ilta”.

– Ensimmäisen levyni julkaisin 1980 englannin kielellä; bändi oli The Babblers ja kaikki levyn biisit olivat minun, yhtä kimppasanoitusta lukuun ottamatta. Babblers teki v. -98 CD:n joka julkaistiin EMI:n toimesta Japanissa. CD:ltä lohkaistu sinkku oli mukana suosituilla kokoelmilla ja radioiden soittolistoilla, vaikka maassa ei käytykään. Saatiin jopa japanilaisiin mainoksiin pyörimään meidän musaa. Suurkiitos tästä kuuluu Kisu Jernströmille, joka hoiti asiaa puolestamme. Babblersin tarina jatkuu edelleen ja myös uutta materiaalia on odottamassa julkaisemistaan.

Olet ollut mukana myös tuotantopuolella?

– Esa Kaartamolla ja minulla oli tuotantoyksikkö Cloud 9. Tehtiin muutamia levyjä Sonylle ja ensimmäinen signauksemme oli Aki Sirkesalo. Teimme Akin ekan albumin ”Mielenrauhaa”, josta tuli vuoden levy ja platinalevy, ja Susanna Haaviston levyn ”Peili”. Olen toiminut myös joidenkin artistien management-neuvonantajana 90-luvulta lähtien.

Viimeisen parin vuoden aikana olet julkaissut kolme singleä: ”Jotain parempaa”, ”Jätän tämän kaupungin”, ja viime lokakuussa ”Amazon 68”. Kuinka ovat menestyneet?

– Ne ovat kaikki olleet Radio Suomen top-kympissä. ”Jotain parempaa” oli ykkösenä, toiset nelosena ja kuutosena. Sinkut ovat soineet tasaiseen ja pitkään. Keväällä olen tekemässä uutta sinkkua – täytyy vain löytää torvensoittajille aika studioon.

Olet esiintynyt aika vähän livenä?

– Lähinnä kutsuilla ja yksityistilaisuuksissa. Meillä on trio, joka toisinaan esittää livenä Jimi Hendrixin musaa ja omia biisejäni samaan tyyliin. Se on hauskaa. Mulla on rhythm and blues –tausta: Tapiolan klubilla jammailin 14-vuotiaana Dave Lindholmin, Esa Pulliaisen ja Ile Kallion kanssa. Mua pidettiin jonkinlaisena kummajaisena: nuori mies vinguttelee Claptonia ja Hendrixiä.

Entä musiikillinen taustasi laajemmin?

– Olen aika poikkitaiteellinen, sillä taustaltani löytyy klassinen peruskoulutus. Aloitin sellonsoiton 6-vuotiaana kunnianarvoisan Seppo Laamasen johdolla ja aikanaan suoritin yksityisesti Sibelius-Akatemian B-ammattitutkinnon Risto Poutasen johdolla. Olen soittanut irlantilaista kansanmusaa Tupauuno-bändissä, fuusiorockia Ornament-yhtyeessä ja jazzia Martti Lappalaisen johtamassa Tapiola Big Bandissa ja pienemmissä bändeissä.

– Omaa musaani voisi luonnehtia Beatles-henkiseksi. Toisaalta olen tehnyt iskelmätekstejä ja mainstream-juttuja. Myös elokuva- ja mainosmusiikkia on tullut tehdyksi. Arvostan kaikkia musiikkityylilajeja ja ymmärrän hyvin monenlaista tekemistä.

Siinäkin mielessä olet todella mies paikallaan edunvalvojana.

– Toivottavasti. Uskon että ymmärrän vakavia säveltäjiä, jazz-säveltäjiä, kansanmusiikin tekijöitä ja listajyriäkin. Olen nähnyt jokaisesta ikkunasta jotain.

Suomalaisen musiikin päivässä puhuttiin

Julkaistu
Ihahaata ipanoille, idoleita isommille

Suomalaisen musiikin päivän lastenmusiikkiseminaari

MINKÄLAINEN ON tämän päivän suomalaisen lapsen musiikkitodellisuus? Mitä on nykypäivän lastenmusiikki? Millaiset ovat mahdollisuudet tehdä lastenmusiikkia Suomessa? Näitä ja muita lastenmusiikkiin liittyviä kysymyksiä pohdittiin puheenjohtaja Hannu Sahan johdolla Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa, Ihahaata ipanoille, idoleita isommille Sibelius- Akatemiassa 11.3.2005. Seminaari kokosi lähes sata osanottajaa, heidän joukossaan runsaasti lastenmusiikin tekijöitä.

Lastenmusiikkia meillä ja muualla

”Miksi Suomessa ei satsata lasten ja nuorten musiikkikulttuuriin, vaan yritetään herättää kiinnostusta vasta kun lapset ovat jo aikuisia ja konserttisalit puolityhjiä?”, kysyy Norjan Rikskonsertenen lasten- ja nuortenosaston johtaja Ulrika Bergroth- Plur. ”Musiikin pitäisi olla osa jokapäiväistä elämää – osa ihmisen kulttuurista identiteettiä.”

Entisenä Brages Musikskolanin rehtorina, Bergroth-Plur tietää mistä puhuu verratessaan Suomea ja Norjaa toisiinsa. Siinä missä Suomessa koululaiskonsertteja järjestävät useat eri tahot, Norjassa toiminnasta vastaa valtiollinen Rikskonsertene. Ideana on, että valtio takaa kaikille koululaisille konserttielämyksen saamisen kaksi kertaa vuodessa, mikä on ainutlaatuista koko maailmassa. Bergroth-Plurin mukaan tällä hetkellä 94% norjalaisista koululaisista kuuluu tämän ohjelman piiriin. ”Vuonna 2005 Rikskonsertene tulee järjestämään noin 9000 konserttia”, Bergroth-Plur toteaa. ”Ohjelman toteuttamiseen osallistuu n. 750 musiikin eri osa-alueita ja –tyylejä edustavaa ammattimuusikkoa useista eri maista.”

Suomen tilannetta seminaariyleisölle valotti kulttuurisihteeri Eeva Jeronen kertomalla opetusministeriön uudesta lastenkulttuuripoliittisesta ohjelmasta sekä pohdittavana olevista aloitteista lastenmusiikin tukemiseksi. Suomesta ei ole saatavilla tilastotietoja koululaiskonserttien kokonaismäärästä. Lukumäärä sekä toimintaan suunnatut varat ovat Norjaan verrattuina kuitenkin huomattavasti pienemmät. Rikskonsertenen budjetti tämän vuoden koululaiskonsertteja varten on noin 8,2 miljoonaa euroa (68 miljoonaa kruunua).

Musiikillinen äidinkieli hukassa

Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosaston johtaja Soili Perkiö käsitteli puheenvuorossaan musiikkia osana lapsen elämää ja kasvua. Perkiö totesi, että arjessa läsnä oleva musiikillinen ympäristö, jota säveltäjämusiikkipedagogi Zoltan Kodaly kutsui musiikilliseksi äidinkieleksi, ei tällä hetkellä ole paras mahdollinen: musiikillinen äidinkieli on siis hukassa.

”Ympäristössä soiva musiikki, joka muodostaa musiikillisen hahmottamisen ja oppimisen pohjan, on usein täynnä nopeita ja kovia ääniä”, Perkiö sanoi. ”Kotona on yksi tai useampi äänilähde auki useita tunteja päivässä – lapsen herkkä hermosto aktivoituu nopeatempoisesta musiikista ja tästä seuraa se, että lapsi uupuu ja käy levottomaksi kun ei saa kotonakaan rauhoittua. Hermoston rauhoittumiseen vaaditaan pitkä aika hiljaisuutta tai rauhallista musiikkia.”

Lapsille ja lapsiperheille pitäisi Perkiön mielestä ehdottomasti taata monipuolinen elävän musiikin tarjonta. Kaupallisin perustein tuotettu musiikki ei saa talloa alleen kunnianhimoisesti tehtyä kotimaista lastenmusiikkia. ”Lapsille tehdyn musiikin on oltava kiinnostavaa: siinä pitää olla sävyjä, särmää ja energiaa, mutta myös hiljaisuutta ja rauhallisuutta tarvitaan”, sanoo Perkiö. ”Lastenmusiikki ja lastenmusiikin tekijät tarvitsevat lisää näkyvyyttä ja sitä kautta arvostusta”, Perkiö jatkaa ja kysyy: ” Missä valittaisiin vuoden parhaat lastenlevyt? Milloin alkaa opetusministeriön lastenkulttuuripoliittisessa ohjelmassa mainittu Lastenmusiikin laatutuki?”

Kannattaako lastenmusiikki?

Seminaarin paneelikeskustelussa paneuduttiin lastenmusiikin kysymyksiin tekijälähtöisistä näkökulmista käsin. Keskustelijoina olivat muusikko-lauluntekijä Mats Lillrank (Fröbelin palikat), säveltäjä-musiikkipedagogi Marjatta Meritähti, Yleisradion lastenohjelmien tuottaja Jussi-Pekka Koskiranta, Warner Music Finlandin tuotantojohtaja Pekka Ruuska sekä toiminnanjohtaja Annukka Stenius, Vantaan kaupunki.

Lillrankin mukaan uutiskynnys lastenmusiikin kohdalla on korkea ja näin ollen uusien tekijöiden on vaikea saada näkyvyyttä. 90-luvulla Fröbelin palikoiden jäsenet olivat päätoimisia muusikoita, mutta epävarmuus ja muuttuvat suhdanteet kypsyttivät päätöksen jatkaa musiikintekemistä sivutoimisesti. ”Kilpailu muiden, usein monikansallisten lastentuotteiden kanssa on lisääntynyt, mutta on tärkeää taata, että suomalaisille lapsille on tarjolla myös monipuolista, suomalaista lastenmusiikkia”, Lillrank toteaa ja muistuttaa, että ”määrä ei tässäkään tapauksessa korvaa laatua.”

Yksi esimerkki viime aikoina lastenmusiikinsaralla menestyneistä on Warner Music Finlandin tuottama ”Ella ja Aleksi: Lenni Lokinpoikanen” –levy. Levy on tähän mennessä myynyt platinaa, eikä myynti osoita hiipumisen merkkejä. Levyn tekijät, Markus Koskinen ja Sampo Haapaniemi tunnetaan mm. Egotrippi ja Teleks –yhtyeistä

Kolmas Suomalaisen musiikin viikko

Suomalaisen musiikin päivää ja siihen liittyvää teemaviikkoa vietettiin tänä vuonna kolmannen kerran. Viikko on tarkoitettu valtakunnalliseksi kevättalven juhlaviikoksi, jolloin suomalainen musiikki koko kirjossaan nostetaan huomionkohteeksi. Viikko muistuttaa siitä, että suomalaista musiikkia edustavat kaikki sekä klassisen että kevyen musiikin tekijät, soittajat ja kuulijat, harrastajista ammattilaisiin.

Hankkeen takana olevan ydinjoukon muodostavat Sibelius- Akatemia, Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus, Suomen Musiikkikustantajat, SULASOL, Suomen Musiikkineuvosto, Suomen Muusikkojen Liitto, Suomen Sinfoniaorkesterit, Suomen Säveltäjät, Säveltäjät ja sanoittajat ELVIS, ja Yleisradio, jotka myös vastasivat lastenmusiikkiseminaarin järjestämisestä.

Minna Heiniö

Suomalaisen musiikin päivän tiedottaja

***

Gramexit minimiin, kun radiot eivät soita

Esiintymispalkkiot ja teostot lastenmusiikin tärkeimmät tulonlähteet

SUOMALAISEN MUSIIKIN päivän lastenmusiikkiseminaariin liittyen Elvis teki kyselyn parillekymmenelle lastenmusiikkia tekevälle jäsenelle, joista useat myös esittävät musiikkiaan. Vastauksia saatiin 18. Osa vastaajista on keskittynyt lastenmusiikin tekemiseen (ja useimmat myös esittämiseen), osalla toiminta musiikin tekijänä (ja esittäjänä) keskittyy lastenmusiikin lisäksi myös muille alueille. Seuraavassa yhteenveto vastauksista:

A. Mitkä ovat lastenmusiikista saamasi tulot vuodessa?

alle 1.000 euroa 2

1.000 – 3.000 euroa 3

3.000-5.000 euroa 4

5.000-10.000 euroa 1

10.000-20.000 euroa 2

yli 20.000 euroa 6

B. Mitkä ovat tärkeimmät tulolähteet?

Esiintymispalkkiot (tärkein 10:lle vastaajalle)

Teosto-tulot (useimmille toiseksi tärkein, 5:lle vastaajalle tärkein)

Äänitemyyntitulot (useimmille kolmanneksi tai neljänneksi tärkein)

Apurahat (tärkeys vaihtelee, kenellekään ei tärkein)

Gramex-tulot (useille vähiten tärkeä)

Muita: opetustyö, oppikirjarojaltit, sävellys- ja studiopalkkiot, työpajatoiminta.

C. Miten tulot ovat kehittyneet viimeisen 5 – 10 vuoden aikana?

Vähentyneet selvästi 4

Vähentyneet jonkin verran 4

Pysyneet suunn. ennallaan 1

Lisääntyneet jonkin verran 5

Lisääntyneet selvästi 3

Useissa vastauksissa korostettiin tulojen suuria vaihteluita vuodesta toiseen. Tämä johtuu osittain markkinoista ja kysynnän vaihteluista, osittain oman aktiivisuuden suuntautumisesta.

D. Miten eri tulolähteiden tärkeysjärjestys on muuttunut viimeisen 5-10 vuoden aikana? Miksi?

Useilla gramex-tulot ovat selvästi vähentyneet, koska radiosoitot ovat vähentyneet tai suorastaan romahtaneet. Apurahojen määrä ja merkitys on lisääntynyt. Usealla vastaajista äänitemyyntiä on tehostanut oma tuotanto ja myynti.

E. Mikä merkitys tänä päivänä musiikkisi leviämisessä on seuraavilla?

Livekeikat (ylivoimaisesti tärkein)

Konserttikeskus (erittäin tärkeä niille, jotka ”listoilla”, noin puolet vastaajista)

Äänitemyynti (joillekin tärkeä, useimmille vähäinen)

TV (joillekin tärkeä, useimmille vähäinen tai olematon)

Radio (useimmille olematon tai hyvin vähäinen, joillakin Radio Dei)

Muita: laulukirjat, kirjastot, Kirjastopalvelu, lastenteatteri, oma nettikauppa.

F. Mitä valtion, kuntien ja musiikkialan toimijoiden tulisi tehdä lastenmusiikin edistämiseksi?

Koulujen ja päiväkotien budjetteihin korvamerkittyä kulttuurimäärärahaa.

Radioon lastenmusiikille oma kanava.

Lastenmusiikkia tv:ssä ja radiossa. Tuettuja lastenkonsertteja.

Lastenkulttuuria tulee palkita siinä kuin aikuisten kulttuuriakin.

Soittolistat ja formaattiajattelu pois Ylen radiokanavilta, jolloin toimittajat voivat käyttää musiikkia oman intuitionsa mukaan ja soittaa myös lastenlauluja, joista saa kivoja piristysruiskeita melkein mihin tahansa ohjelmaan.

Valtion ja kuntien pitäisi mahdollistaa päiväkodeille mahdollisuus saada paikalle esiintymään lastenmusiikin esittäjiä tai päästä heitä konserttiin kuuntelemaan. Päiväkodeilla ei ole tähän omaa rahoitusta, joten valtion/kuntien pitäisi tällaista toimintaa rahoittaa. Pääkaupunkiseudulla Teatteri Pienen Suomen lopettaminen oli suuri menetys

Helsinkiin pitäisi saada oma lastenkulttuuriin keskittynyt kunnollinen teatteritila teatteria, tanssia ja konsertteja ym. tapahtumia varten.

Lastenmusiikin laatutuki, siis ammattimaisesti toimivien orkestereiden tukemista OPM:n kautta.

Turvataan Konserttikeskus ry:n toiminta ja kehitetään sitä.

Jollakin alan toimijalla tulisi olla erityisintressi tiedottaa lastenmusiikista.

Yleisradion pitäisi myös tiedottaa vanhemmille, mitä lastenkulttuuririntamalla tapahtuu.

Satsata valtavien massatapahtumien sijasta yksilöön rakentavasti vaikuttavampiin pienimuotoisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin.

Valtion ja kuntien tulisi lisätä rahaa kouluille ja päiväkodeille joko korvamerkittyinä kulttuurimäärärahoina tai anottavina projektimäärärahoina.

Kouluissa ja päiväkodeissa lastenkulttuuri tavoittaa kaikki.

Taikalamppu-keskukset ovat hyvä alku lastenkulttuurin koordinoijina ja kehittäjinä – niiden toiminta on vakinaistettava ja toimintaa laajennettava.

Musiikkiopistoissa leikkiä ja iloa lasten musiikinharrastukseen.

Kyselyyn vastasivat Antero Brandt, Mats Lillrank, Marjatta Meritähti, Janne Louhivuori, Jouko Mäki-Lohiluoma, Jan Noponen, Petter Ohls, Pia Perkiö, Mikko Perkoila, Matti Porola, Leena Pyylampi, Jussi Rasinkangas, Pentti Rasinkangas, Jukka Salminen, Heikki Salo, Merja Salonen, Hannu Sepponen ja Pekka Tonttila.

Suomalaisen musiikin päivästä ja lastenmusiikkiseminaarista lisää lehtemme seuraavassa numerossa.

Teksti: Minna Heiniö ja Martti Heikkilä

LYHYET UUTISET

Julkaistu

Kulttuuriministeri myönsi taiteilijaeläkettä 43:lle

Kulttuuriministeri Tanja Karpela on myöntänyt 43 uutta elinikäistä taiteilijaeläkettä eri taiteenalojen edustajille. Täysi eläke on 1 118,12 euroa kuukaudessa ja osaeläke siitä puolet. Eläkkeestä maksetaan veroa. Täysi eläke myönnettiin 27 taiteilijalle ja osaeläke tai osaeläkkeen korotus 16 taiteilijalle.

Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke myönnetään taiteilijalle tunnustuksena hänen ansiokkaasta toiminnastaan esittävänä ja luovana taiteilijana. Eläkettä myönnettäessä huomioidaan myös hakijan varallisuus ja toimeentulo. Nykymuotoisia taiteilijaeläkkeitä on myönnetty vuodesta 1974 lähtien. Vuonna 2005 eläkettä haki yhteensä 462 taiteilijaa.

Säveltaiteen uudet eläkkeet: Komppa Kari, Vantaa (t), Lahtinen Jorma, Helsinki (oe), Muhonen Markku, Helsinki (oe), Nordgren Pehr Henrik, Kaustinen (t), Raninen Aarno, Tuusula (t), Rosnell Esko, Helsinki (t), Simola Seija, Vantaa (t), Izumi Tateno, Helsinki (oe), Vasara Ossi, Mikkeli (t)

Jaakko Salo -rahaston stipendi Tiina Brännarelle

Uuden Iloisen Teatterin Jaakko Salo -rahasto on myöntänyt ensimmäisen 5.000 euron stipendin ohjaaja-koreografinäyttelijä Tiina Brännarelle. Stipendi jaettiin 22. helmikuuta, jolloin tuli kuluneeksi 75 vuotta Jaakko Salon syntymästä.

Tiina Brännare on tehnyt neljännesvuosisadan työtä musiikkiteatterin parissa. Stipendin perustelujen mukaan hän on tällä hetkellä tuon haastavan taiteenlajin kärkinimi ohjaajakoreografina. Hänen uurastuksensa on osaltaan nostanut suomalaisen musiikkiteatterin ”vaatimattomista alkuyritelmistä kansainvälisen vertailun kestävälle tasolle”.

Tiina Brännare on Musiikkiteatteri UIT:n kasvatti ja oma tyttö. Kun UIT:n perustajaporukka mietti tanssiryhmää teatterin toiseen produktioon ”Komento takaisin” keväällä 1980, Matti Kuusla ilmoitti nähneensä osaavan tanssitrion Jaakko Jahnukaisen vetämässä levyraadissa jonkun solistin takana hyppimässä. Tanssiryhmä ”Jazz Girls” löytyi puhelimeen New Yorkista. Tytöt olivat opiskelemassa alaa. He tulivat UITtiin ja Tiina jäi Peacockin lavalle. Tarmokas tyttö suoritti teatteritaiteen maisterin tutkinnon alan korkeakoulun näyttelijälinjalla. Toistakymmentä vuotta Brännare teki tanssit UIT:n kevätrevyihin ja työskenteli ohjaajan assistenttina. Vähitellen hänelle alkoi tulla tilauksia muualle Suomeen paikkaamaan teattereiden vuotavaa budjettia musiikkinäytelmillä.

Viime vuosina Tiina Brännare on ideoinut, ohjannut ja tehnyt koreografioita isoihin produktioihin Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. Hänen viimeisin voittonsa on alkuperäismusikaali ”Marilyn” Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä.

Jaakko Salon nimeä kantava rahasto jakaa stipendejä suomalaisen musiikkiteatterin parissa ansioituneille henkilöille. Stipendilautakuntaan kuuluvat Jukka Virtanen, Jutta Zilliacus, Markku Johansson, Marjatta Leppänen ja Raine Salo. (kuva: UIT)

Onnittelemme

Rocklehti Soundi on jakanut ensimmäisen Soundi-palkinnon Hannu ”Tuomari” Nurmiolle. Palkintoperusteluissa sanotaan, että Tuomari Nurmio on ammentanut musiikkinsa perusteet amerikkalaisen rockin rikkaasta historiasta, mutta ”samalla hänen musiikkiaan leimaa rakkaus suomalaiseen kieleen, kulttuuriin ja elämään”.

Esiintyvät Viihdetaiteilijat ry on nimittänyt Jarmo Luttisen Viihdetaiteen mestariksi.

Teos vai tuote?

Julkaistu

Paha maa -elokuvan ohjaaja Aku Louhimies ja tuottaja Markus Selin väänsivät loppuvuodesta kättä siitä, kuka sanoo viimeisen sanan elokuvaa leikatessa. Kiistassaan he pääsivät sopimukseen eikä julkisuudessa kumpikaan ole enää isommin marmattanut. Prosessin aikana keskusteltiin, onko elokuva teos vai tuote.

Samanlaisiin jännitteisiin törmätään usein myös musiikissa. Teos ja tuote menevät välillä sekaisin tavalla, joka uhkaa hämärtää tekijänoikeuden alkuperäistä tarkoitusta. Ihannetilanne on se, että kaikki alkaa tekijän tarpeesta luoda uusi sävellys tai lauluteksti. Syntyy sävelteos, jolla voi olla yksi tai useampia tekijöitä.

Tätä alkuperäistä sävelteosta voidaan sen valmistuttua muunnella eli siitä voidaan alkuperäisten tekijöiden luvalla tehdä uusia ja taas uusia sovituksia. Se voidaan tallentaa äänitteelle kerran ja toisenkin. Sen varaan voidaan rakentaa yhden artistin tai orkesterin uraa, sen voi joku toinen artisti myöhemmin ”löytää uudelleen”. Se voidaan ottaa osaksi monenlaista tuotteistamista, kunhan lupaketju alkuperäisiin tekijöihin on kunnossa.

Mutta alkuperäinen teos – se yhden tai useamman tekijän luomistyön tulos – on ja pysyy. Ja samalla tavoin tulee säilyä myös alkuperäisten tekijöiden oikeuksien. Ne oikeudet on turvattu lailla ja niitä valvoo Suomessa valtaosaltaan Teosto (eikä ”Tuotteisto”). Ja ainakin toistaiseksi oikeudet valtaosaltaan ovat pysyneet alkuperäisten tekijöiden määräysvallassa ja he saavat myös valtaosan teoksen käytöstä maksettavista korvauksista.

Mutta sellainen vaara väijyy, että erilaiset tuotteistajat haluavat alkuperäisten tekijöiden oikeuksista leijonanosan ellei kaiken. Perusteena on se, että tuotteistajat ovat mielestään niitä todellisia tulovirtojen synnyttäjiä ja taloudellisten riskien ottajia. On hyvä muistaa, että kun sävelteos on valmis, sen synnyttämiseksi on kaikki investoinnit jo tehty. Jos sen jälkeen tuotteistetaan ja markkinoidaan, se ei enää ole taloudellista eikä muutakaan panostusta teoksen luomiseksi.

Toisinaan tilanne voi toki olla se, että sovittajaksi merkitty henkilö on ollut ratkaisevasti mukana siinä luomistyössä, jonka ansiosta teos on tullut tunnetuksi. Näissä tilanteissa voi olla niin, että tällainen sovittaja itseasiassa onkin toinen säveltäjä. Mutta vaikka esittäjän tulkinta teoksesta olisi kuinka hyvä, ja vaikka tuottaja maksaisi kuinka kalliin studion ja pr-kampanjan, se ei tee heistä säveltäjiä.

Teos on teos, tuote on jotain muuta. Teoksesta kaikki määräysvalta on alunperin tekijällä. Lainsäädännön ja tekijänoikeusalan tulee huolehtia, että alkuperäisen tekijän oikeudet turvataan kaikissa tilanteissa. Teos olkoon tulevaisuudessakin tekijänoikeuden ydintä.

Martti Heikkilä

Tarkkaavaisuutta tarvitaan – Outoja sopimuksia juhlan jälkeen

Julkaistu

Juhlavuosi on vietetty. Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n järjestämien tilaisuuksien lisäksi kanssamme oli yhteistyössä muun muassa useampikin kesäfestivaali ja kaupunginorkesteri. Oli myös monenlaisia muita tapahtumia taiteilijajuhlakonsertista teatteriin. Uutta musiikkiakin syntyi ainakin jazzin, kansanmusiikin ja lastenmusiikin alueella. Löytyy juhlavuoden sävellyskilpailuja ja -tilaustöitä, lauluntekijäklubia sekä juhlaseminaari – vain joitakin mainitakseni.

Suurin yksittäisistä tapahtumista oli Tampere-talon juhlakonsertti. Lämmin kiitos kaikille mukana olleille, niin konsertin tekijöille kuin yleisölle.

Johtokunta on saanut välitettäväkseen kosolti kiitoksia, mutta myös kritiikkiä. Kaikkien laulut eivät soineet, jotkut kokivat jääneensä huomioimatta. Mikään juhlavuodesta vastannut taho ei kuitenkaan ole tietoisesti harjoittanut diskriminointia. Ikävää, jos olemme tahtomattamme aiheuttaneet joillekuille pahan mielen.

Mutta asiallisella kritiikillä on aina paikkansa. Niin esittävän kuin luovakin taiteilijan on se kestettävä. Miksi ei myös tuottajan tai juhlatilaisuuksien järjestäjän. Otetaan siis vastaan niin haukut kuin kehut. Sen jälkeen pää pystyssä kohti seuraavia vuosikymmeniä.

En ole jokaista sanoma- tai viikkolehteä selannut. En myöskään kaikkia radio-ohjelmia haastatteluineen kuullut. Rohkenen kuitenkin todeta, että voimme olla mediassa saavutettuun julkisuuteen tyytyväisiä. Mielestäni juhlavuonna 2004 Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry oli tiedotusvälineissä mukavasti esillä.

***

En kuulu heihin, jotka näkevät kustannustoiminnan ainoastaan mörkönä. Musiikin tuotantoketjussa asiallisella kustantajalla on sijansa. Ja tulee myös jatkossa olemaan. Mutta maailma muuttuu ja niin tuntuu olevan myös kustannussopimuksien laita.

Olen useammalta taholta kuullut kentällä liikkuvista sopimuksista tai vanhojen sopimuksien uusista liitteistä, joiden sisältö on yllättävän yksipuolinen. Hieman värittäen: kustantajalle lähes kaikki, tekijälle tuskin mitään. Näillä uusilla sopimuksilla ja niin kutsuttuilla vanhoilla mallikustannussopimuksilla tuntuu äkkiseltään olevan vain yksi yhtäläisyys: Molemmat on kirjoitettu paperille. Mutta vain toiseen, siihen vanhaan, harkinnan jälkeen voi pukata nimensä alle.

Olen pahoillani, että tällaisia sopimuksia tarjotaan. Eli jos postimies koputtaa ovellesi kolmasti ja tuo kustannussopimuksen, ole tarkkana. Lukeminen kannattaa aina. Myös kustannussopimuksen.

JANI UHLENIUS

Syksystä kevääseen

Julkaistu
Elvis ry:n 50v-juhlavuoden viimeinen mediatapahtuma oli tapaninpäiväiltana 26.12. Radio Suomen lähettämä uusinta Tampere-talon juhlakonsertista. Tuolloin ei vielä täällä ollut yleisesti tiedossa sen katastrofin laajuus, joka samana vuorokautena oli iskenyt musertavalla voimalla Kaakkois-Aasian rannoille.

Tuosta päivästä on jo toista kuukautta. Suomalainen musiikkiväki on surrut ja ollut mukana auttamassa, kuka lähempänä ja kuka kauempaa. Moni oli siellä ja palasi, mutta kaikki eivät. Olemme ottaneet osaa ja niin teemme edelleen.

Teosto tehostaa

Teoston syyskokous pidettiin 13.12. ilman yllätyksiä. Paikalla oli 68 jäsentä. Kaikki johtokunnan esitykset hyväksyttiin, niiden joukossa vuoden 2005 talousarvio ja toimintasuunnitelma. Tässä muutamia huomioita niistä:

– Teosto ryhtyy tehostetusti valvomaan, että suomalaiset tekijät saavat ulkomailta heille kuuluvat korvaukset. Teosto selvittää ’suomalaisten tekijöiden kannalta merkittävien musiikin vientimaiden tilitysjärjestelmät’ ja pyrkii ’lisäämään yhteispohjoismaisia valvontakäyntejä etenkin sellaisille alueille, joilta saamamme tilitykset eivät vastaa näkemystämme musiikin esitystapahtumien määrästä ko. alueilla.’ (Tähän voi lisätä, että Teoston tulisi aktiivisesti toimia myös länsinaapuriimme päin, jotta myös Ruotsin Stim jo poistaisi genret tilityksistä. Nythän moni suomalainen kevyen musiikin tekijä saa Ruotsista paljon pienemmän korvauksen kuin mitä hänelle kuuluisi.)

– Teosto kuuluu tehokkuudessa eurooppalaisten tekijänoikeusjärjestöjen kärkikaartiin. Kuluprosentti on Euroopan alhaisimpia huolimatta siitä, että Teosto edustaa pientä markkina-aluetta. Aseman säilyttäminen ja parantaminen kiristyvässä kilpailussa vaatii ”entistä tavoitteellisempaa tulosjohtamista”. Henkilöstökuluja vähennetään ”töiden uudelleen järjestelyin, verkkopalveluita kehittämällä ja pohjoismaisen tietohallintoyhteistyön avulla”. Irtisanomisia ei ole luvassa, mutta toimihenkilöiden itsensä irtisanoutuessa tai siirtyessä eläkkeelle arvioidaan ’kriittisesti rekrytointitarpeita.’ Uuden tekniikan hyödyntäminen ja sähköisten palvelujen kehittäminen on tehostamisessa avainasemassa.

– Teosto tukee tehokkuuden, avoimuuden, hyvän hallintotavan, syrjimättömyyden ja vastuullisuuden periaatteita tekijänoikeuksien hallinnoinnissa. Nämä samat tavoitteet on EU:n komissiolla, joka parhaillaan valmistelee tekijänoikeusseuroja koskevaa direktiiviä. Siinä tullaan todennäköisesti säätämään esimerkiksi, että seurojen on kohdeltava tasapuolisesti omia ja ulkomaisten seurojen asiakkaita, eli kotiinpäin vetämistä ei missään sallita.

Seurojen kilpailu lisääntyy

Tekijänoikeusseurojen välinen kilpailu tekee pikkuhiljaa tuloaan. Teosto on lisääntyvään kilpailuun jo melko hyvin ’trimmattu’ eikä isompaa huolta ole, kunhan trimmaustyötä jatketaan. Tekijöistä kilpailtaessa Teoston yksi kilpailuvaltti on tehokkuuden ja hyvän palvelun lisäksi se, että ainakin toistaiseksi suomalaiset tekijät arvostavat korkealle suomenkielisen asioinnin.

Seurojen kilpailussa kasvava merkitys tulee varmaankin olemaan niiden kuluprosentilla. Mutta ennen kuin kuluja voidaan verrata, pitää tietää, miten kukin seura kuluprosenttinsa laskee.

Teoston talousarviosta 2005 voi laskea tälle vuodelle ennakoidun keskimääräisen kuluprosentin olevan 13,3, prosenttia (kokonaisjaon suhde tekijänoikeustuottoihin).

Kulujen lisäksi Teosto pidättää tilityksistä kansallisiin varoihin 6-7 prosenttia. Niiden määrä talousarviossa 2005 on 1.895.400 euroa. Tällä vajaalla kahdella miljoonalla ylläpidetään Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Fimiciä, tuetaan jäsenjärjestöjä, maksetaan partituurimusiikin tukea sekä jaetaan apurahoja mm. LUSES:n, Malmstén-säätiön ja Sibelius-rahaston kautta. Elvis ry:n johtokunta otti syksyllä näihin pidätyksiin sen kannan, että ne tulisi minimoida ja rajata ainoastaan tekijyyttä ja tekijänoikeutta edistäviin toimintoihin.

Teoston esityskorvausten jako kansallisten varojen pidättämisen jälkeen on 28.054.100. Jos nämä suhteutetaan kotimaan esitystuottoihin 34.569.600, saadaan tulokseksi, että Teosto tilittää tänä vuonna 81,2 prosenttia kotimaasta keräämistään korvauksista ja pidättää kuluihin ja yhteisiin tarkoituksiin 18,8 prosenttia. Tämä luku kestää toistaiseksi hyvin kansainvälisen vertailun mutta kilpailun kiristyessä joudutaan varmaankin tinkimään kuluista tai kansallisista varoista. Jos ja kun valita täytyy, säästetään mieluummin jälkimmäisistä.

***

Läpihuutojutut

Syyskokouksessa tehtiin ’läpihuutojuttuna’ yksi muutos sääntöihin ja toinen tilitys- ja jakosääntöön. Varapuheenjohtajat valitsee jatkossa johtokunta keskuudestaan eikä enää jäsenkokous. Tilitys- ja jakosäännön päätöksentekoa kevennettiin siten, että jäsenkokouksen antamissa rajoissa johtokunta voi tehdä mm. esitysryhmäkertoimiin vuosittaista ’hienosäätöä’.

Hyvinsoiva Suomi – mutta ilman tulonsiirtoja

Entä mitenkähän pitäisi suhtautua 11-sivuiseen paperiin ’Teoston aatteellinen strategia 2005-2010: Hyvinsoiva Suomi’? Sen Teoston johtokunta toi jäsenkokoukselle tiedoksi.

Parasta paperissa on se, että nyt on määritelty, mikä on tärkeintä Teoston aatteellisuudessa: tekijänoikeuden puolustaminen ja tekijyyden edistäminen.

Toiseksi parasta ovat muutamat konkreettiset toimenpide-ehdotukset:

tekijänoikeustietoutta kouluihin ja oppilaitoksiin,

kansainvälisesti vertailukelpoisia palvelumittareita tekijänoikeusseuroille,

tekijänoikeustulojen verotuskäytäntö ottamaan huomioon luovan alan ansaintalogiikka,

aloite valtiolle kotimaisen repertuaarin laajasta ja kattavasta saatavuudesta tietoverkossa.

Useat kohdat tässä paperissa saavat konkreettisen sisällön sitten, kun tehdään päätöksiä rahasta. Lähes kahden miljoonan euron vuotuiseen kansallisten varojen pottiin viittaa seuraava toimenpideehdotus:

’Käynnistetään arvo- ja resurssikeskustelu suomalaisen musiikin edistämistoiminnasta Teoston sisällä ja lähiorganisaatioissa (Fimic, Luses, Esek, taustajärjestöt ja niitä lähellä olevat säätiöt). Perustetaan työryhmä, jonka tehtävänä on analysoida rahoitusjärjestelmä sekä arvokeskustelun pohjalta kirkastaa Teoston täydentävä rooli suhteessa valtioiden, säätiöiden ja muiden tahojen edistämistoiminnan rahoitukseen.’

Teoston ei tietenkään ole syytä pidättää kansallisiin varoihin menestyviltä tekijöiltä ja jakaa näin kertyviä varoja heikosti menestyville, joko suoraan tai välillisesti. Tätähän Teoston aatteellisuus ei tarkoita.

Verottaminen, sosiaaliset tulonsiirrot ja kulttuurin tukeminen sopivat kyllä yhteiskunnalle, mutta eivät Teostolle. Eli kuten syyskokouksessa puhetta johtanut Otto Donner sanoi: ’Aatteellisuus ei Teostossa tarkoita tulojen tasaamista.’ Riittää kun tekijät maksavat tulojensa mukaan verot valtiolle ja kotikunnalle. Kirkollisveronkin maksaa tekijöiden enemmistö, mutta vapaaehtoisesti.

MARTTI HEIKKILÄ

Pepe Ahlqvist

Julkaistu


Tämän päivän keikoillani soitan kitaraa enemmän kuin huuliharppua,
aito bluesmuusikko Pepe Ahlqvist (48) kertoilee tuoreista soittokuulumisistaan.

 

– Bluesin maailma on mulle niin laaja käsite, että siitä on riittänyt edelleen ammennettavaa. Monet mieltävät bluesin jonain pelkkänä ränttätänttänä tai 12-tahdin juttuna. Kyllä se on paljon muutakin. Bluesmusa voi olla primitiivistä, akustista, sähköistä, jazziin, rokkiin, countryyn, souliin, funkyyn, afrikka/karibiamusaan tai jopa iskelmäänkin päin.

VAIKUTTAJISTA

Pertti, Pepe, Ahlqvist on kotoisin Lahden Nastolasta, Haravakylän Villähteeltä. Paikkakunnan kuuluisat Poutiaisen veljekset ovat tunnettuja lahtelaisia muusikoita ja Pepen serkkupoikia.

– Kansakouluaikoina soittelin kitaraa. Kuuntelin innokkaasti mm. Beatlesia, Rolling Stonesia ja Bob Dylania. Lauleskelin ja tapailin biisejä. John Mayallin Bluesbreakersin kautta innostuin aluksi brittibluesista, josta siirryin Chicago-bluesin ja Missisippin alueen delta-bluesin puolelle. Robert Johnson ja Muddy Waters ovat aina myös olleet merkittäviä vaikuttajiani.

– Kitara vaihtui huuliharpuksi. Little Walter, Sonny Boy Williamson ja Paul Butterfield olivat tällä puolella suuria esikuvia. Ahmimalla kuuntelin levyjä ja matkin tämän tyylisuunnan bluesharpisteja, Ahlqvist muistelee.

KOHTI OMIA BÄNDEJÄ

Pintavika oli se ensimmäinen virallisin bändi, jossa Pepe Ahlqvist aloitti laajemman keikkailun 70-luvun alussa. Yhtyeessä soitti Ahlqvistin ohella lahtelaisia muusikoita, kuten Olli Pekkola, Reijo Artoma, Risto Pesonen ja Jouni Leino. Kalle Jämsenin ja Seppo Sillanpään Yolk-kokoonpano oli näihin aikoihin myös kuvioissa mukana. Ensimmäiset soittonsa Ahlqvist ikuisti levylle Charliesin kanssa Love Recordsin julkaisemaan levykokoelmaan ”Rock & Roll Juhlaa 2”. Vuosi oli 1973 ja biisi ”Karjakko Moisio”. Vuonna 1975 syntyi legendaarinen Chicago Overcoat, joka viisivuotisen uransa aikana keikkaili ahkerasti ja julkaisi kaksi pitkäsoittoa.

1980-luvun puolelle tultaessa Ahlqvist muutti pääkaupunkiseudulle Helsinkiin. Eri bändien ja jamikokoonpanojen kautta alkoi muodostua omia yhtyeitä, joissa Pepe toimi leaderina. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Se julkaisi viisi pitkäsoittoa. Back To The River -single oli bändin suurin hitti, jonka musiikkivideota kuvattiin New Orleansissa asti. 1990 julkaistu On The Ground oli kuitenkin kaupallisessa mielessä pitkäsoittoalbumien myydyin. Ahlqvistin Harpin levyjä on julkaistu myös Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Bändi oli keikoilla niin ikään Saksassa.

– Bändi ei ole hajonnut. Puhetta on ollut, että tulevaisuudessa saattaisimme tehdä muutamia keikkoja tai vaikkapa rundinkin. Aika näyttää.

DUOKEIKKOJA JA MUUSIKKOVIERAILUJA

Pepe Ahlqvistin viimeisin oma bändikokoonpano The Rolling Tumbleweed (alunperin Tumbleweed) oli kasassa kahdeksan vuotta. Viime vuoden lopulla ilmestyi yhtyeen neljäs ja viimeinen levy Small Timer. Bändin Tiger Beat -albumi on julkaistu myös Englannissa.

Tänään perheellistynyt, Tuusulassa asustava kolmen lapsen isä keikkailee duona, sekä SF-Bluesissa ja vierailee edelleen useissa kokoonpanoissa.

– 80-luvun alusta asti olen tehnyt pikkukeikkaa pienissä kokoonpanoissa. Näinä vuosina keikkailin Kalle Jämsenin ja Pentti Varhaman kanssa. Hesaan muutettuani esiinnyin duona Henry Ojutkankaan kuvioissa. Rissasen Jarkan jälkeen olen halunnut jatkaa duokeikkailua. Nyt olen keikkaillut pari vuotta nuoren lahjakkaan kitaristi, huuliharpisti ja laulaja Tomi Leinon kanssa. Teemme keskimäärin 10-15 klubikeikkaa kuukaudessa. Kulut ovat huomattavasti pienemmät ja näinollen keikkojakin on enemmän, Pepe summaa.

Aktiivisten duokeikkojen ohella Pepeä on työllistänyt Wentus Blues Bandin viime marraskuussa käynnistynyt keikkakiertue Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Belgiassa ja Luxembourgissa. Pepe Ahlqvistin ohella toisena vierailijana toimi Buddy Gyun pikkuveli, kitaristi/laulaja Phil Guy.

– SF-Blues-yhtyeessä meitä kaikkia muusikoita yhdistää yhteinen nimittäjä ja se on rakkaus bluesmusaa kohtaan. Silvennoisen Hessun kanssa olemme ideoineet yhdessä, että SF-Bluesin keikoilla on joka vuosi aina eri vierailija. Dave Lindholm jäi pois bändistämme omien musaproduktioidensa ja keikkakiireidensä vuoksi. Viime vuonna vierailijamme oli nuori ja lahjakas laulaja/lauluntekijä, kitaristi Erja Lyytinen.

SF-Blues on parhaillaan studiossa ja mukana ovat myös Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen. Keväällä on luvassa suomenkielinen albumi ja kesällä tällä kokoonpanolla tehdään kolmisenkymmentä keikkaa.

Pepe on keikkaillut myös Matti Oiling Boiling Rhythm & Blues Bandin vierailijana viime keväästä lähtien, jolloin bändi toimi lämmittelybändinä blueslegenda B.B.Kingille. Pepe sai myös tilaisuuden tavata tämä legendaarinen 79-vuotias musta bluesmuusikko, laulaja/lauluntekijä henkilökohtaisesti.

– Olen jamihenkinen muusikko, joka tekee työtään rakkaudesta bluesista ammennettua rytmimusikkia kohtaan. Monesti minusta on tuntunut, että meillä on vieläkin liian vähän bluespohjaisia laulajia maassamme ­ niitä, jotka aktiivisemmin esiintyvät julkisesti.

Pepe Ahlqvist sanoo arvostavansa Elvis ry:n aktiivisuutta.

– Selvis-jäsenlehti informoi kiitettävästi päivänpolttavista yhteisistä asioistamme. Georg Malmstén-säätiön kautta Heikki Keskinen sai apurahan, jonka turvin Heppi sovitti minulle yli 10 biisin materiaalin big bandille. Nämä biisit sisältävät keskeisimmän materiaalin omasta tuotannostani. Tätä matskua aion tulevaisuudessa esittää eri big bandien solistina.

 

Keskustelua Atlantin ylitse – Iiron kaa

Julkaistu

 Juuri sellaisessa, joka impponoisi henkeviin ajatuksiin ja yllättäviin mutta käyttökelpoisiin analyyseihin, etenkin taiteen syvimmästä olemuksesta. Sitten karu arki ja todellisuus tuli väliin, Iirolle painoi Helsingin kaupunginteatterin revyyn ensi-ilta päälle ja itsellänikin oli olevinaan jotain tähdellisempää tekemistä. Asia siirtyi.

Sitten päätimme tavata teatterilla ennen harjoituksia. Idea tuntui hyvältä. Optimistina tunnettu Iiro oli kuitenkin tässä työtilanteessa ylioptimisti ja juuri ennen revyyn ensimmäistä ennakkoa sain lohduttoman viestin: asiasta ei tunnu tulevan mitään, ei riitä ruuti. Siirsimme hienovaraisesti asiaa tuonnemmaksi.

Olin lähdössä matkoille, itse asiassa koko syksyksi, mutta aikaa tuntui kuitenkin olevan. Ei hätää. Kuitenkin huomasin yhtäkkiä olevani lentävässä koneessa, matkalla toiselle puolelle maailmaa ja meidän leppoisa rupattelutuokiomme oli edelleen toteuttamatta.

Ennen muinoin olisi tässä tilanteessa otettu kirjekyyhky avuksi ja lähetetty kiireettömästi kirjeitä ja noin vuoden kuluttua olisi kirjallinen taltiointi ollut valmis. Mutta ei, näinä hektisinä aikoina ei tällainen käy päinsä, on toimittava heti. Painokoneet eivät odota. Päätimme käyttää modernia kommunikaatiota ja keskustella sähköpostin välityksellä. Tällaisen kanssakäymisen hyvä ja huono puoli on se, että vastauksia ehtii miettiä. Toisaalta, huono ja hyvä puoli on se, että kysymyksiä ei voi muotoilla uudelleen. Konkreettinen etu on että translitterointi kapakan hälystä, pullojen kilinän ja juoppojen huutelujen seasta jää prosessista pois (”Iiro hei, terve Iiro, ai teillä on mankka, ööö mä sanon siihen, teetteks te äänitystä vai? Anna kuule kakskytä euroa… ai et anna. Niin se vaan menestys nousee hattuun. Ei se kuule teidän levy nyt niin ihmeellinen ollut, tekisit parempia etkä jäpittäisi kapakoissa…”).

Niin, nyt oli toisin. Ainoastaan äänettömät sähköiset viestit singahtelivat sinisten vellovien aaltojen yli mantereelta toiselle…

Onko sinulla mitään mielikuvaa siitä, mikä sai sinut alkamaan säveltäjäksi. Siis impulssi lapsena, nuorena, varttuneena… eli tavallaan erottamaan soiton ja sen ”nuottiin” tai teokseksi pysäyttämisen. Vai oliko tällaista vaihetta?

– Ekat biisit alkoivat pukkaantumaan siinä 12-13v vaiheilla. Meillä oli Ogelissa (jazz-pop- opinahjo) bändi nimeltä ”Ikivirheät” (huumoria), jossa oli mm. Sami Kuoppamäki (rummut) ja Manuel Dunkel (saksofoni). Täytyi kehittää jotain soitettavaa bändille ja otin kynän ja paperia esille. Asiaan ei liity sen suurempaa mystiikkaa. Ennen Töykeitä minulla oli trio nimeltä ”Körö körö kirkkoon”, joka todistaa sen, että ”in hömppänimi we trust”.

Olit sitten myöhemmin toisessa koulussa, Manhattanin musiikkikoulussa. Oliko tällä ajanjaksolla vaikutuksia ajatteluusi.

– Manhattan School of Music:n ”so called” jazzosasto oli täysi floppi, siis ainakin 90-luvun alussa. Dirikkana toimi nimensä veroinen Dick Lowenthal, joka oli sirkusbändistä karannut torvi. Jazzopettajat olivat sitä mieltä, että american way: the only way. Joten siirryin klassiselle puolelle, soittamaan Beethovenia. Siellä puolella löytyi haastetta. New Yorkissa tajusin sen, että en missään nimessä halua jazzpianistiksi, sellaiseksi joka veivaa ”Stella by Starlightia” jossain klubin nurkassa ja odottaa puhelua joiltain breckkereiltä. Päätin että on parasta pitää kiinni omasta jutusta ja kehittää hommaa pitkäjänteisesti, hyväksi havaittujen soittokavereiden kanssa. Ja pitää kehittää itseään ja kokeilla uusia asioita.

Julkisuuteen tulosi tapahtui kuitenkin jatsimiehenä. Sen jälkeen olet tehnyt työtä varsin diverssillä, siis monenlaisilla tavoilla (”divers”, lausutaan kuten ”kuole säkeistö” (huumoria.).

Onko mielestäsi olemassa enää niin kutsuttua puhdasta jazz- musiikkia? Siis sellaista joka olisi itsenään elinvoimaista. Tarkoitan tällä sitä, että nykyään on olemassa ”marsaliksia” jotka ovat laittaneet jatsin tavallaan museoon, jossa sitä säilytetään ja annetaan tarvittaessa ihmisille näytteille.

– Jazzin tilasta ollaan aina oltu huolissaan. [En minä huolissani ole, kysyinpähän vaan…] Se on jollain tapaa hellyttävää, mutta itse en vaivaa päätäni asialla lainkaan. Jazz on jazzia ja muu on paskaa!! Mielestäni jokaisen esiintyvän taiteilijan ja säveltäjän velvollisuus on pyrkiä ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin, olemassa oleviin olosuhteisiin nähden. Se riittää, ainakin minulle.

Itse olet tehnyt siis myös paljon näyttämömusiikkia. Liittyy ilmeisesti sisäsyntyiseen sosiaalisuuteesi, siihen että jaksat häärätä ihmisten kanssa joilla on rajoittunut ”tietämys” musiikista. Tarkoitan tällä tietenkin sitä, että he eivät ole varsinaisesti muusikoita…

– Olen syrjään vetäytyvä introvertti, sosiaalisen pellen sala-asussa. En hakeudu ihmisten kanssa hääräämään, mitenkään erityisesti. Olisin hyvin mielelläni paljon enemmän kotona, leikkien poikien, koiran ja vaimonkin kanssa.

Syy teatterissa työskentelyyn on se, että teattereissa hommat tehdään edelleen HUOLELLISESTI ja AJAN KANSSA [versaalin käyttö Iiron oma efekti]. En ole havainnut moisia kvaliteetteja esimerkiksi viimeaikaisissa tv-produktioissa. Lisäksi suomalaiset ovat kiinnostuneita teatterista. Teattereissahan käyvät sivistyneet ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä. Siis vähän muustakin, mitä oman navan yllä sattuu kulloinkin liikkumaan. Tuntuu että teatteriesitys ei ole turhaa.

Tämän paikkansapitävyyttä voisi tietysti kysyä kunnallisilta päättäjiltä, esimerkiksi Kajaanin Teatterin ollessa kyseessä… Mutta, toisenlaiseen nykypäivään. Hieman epäkorrekti kysymys, ei kohdistettu sinulle vaan yleensä haarukoimaan ajan henkeä. Kaikki tekevät kaikkea. Onko mielestäsi nykyään kaikkien pakko myös säveltää? Toteutuuko demokratia nykytekniikan avulla, kun jokainen voi studiotasoisesti tuottaa julki luomuksiaan, joko pinoittain työhuoneen nurkkaan tai sukulaisille joululahjoiksi?

– Näin ei ole kylläkään käynyt minulle. [No, en minä sitä oikeastaan tarkoittanutkaan.] Pöytälaatikossa ei ole mitään. Kaikki mitä olen säveltänyt, olen myös esittänyt, jotenka luomukseni eivät jää muita muusikoita kiusaamaan. AHAHAH. Eli, uudet biisit tulevat tarpeeseen; Sävellykset Töykeille, Trio Forresterille, revyy, lastenmusikaalit, laulut, tanssiproduktiot. Kaikki nämä on multa tilattu ja olen ne onnistunut saamaan valmiiksi. Silti on koko ajan sellainen tunne persiissä, että enemmänkin voisi tehdä. Lieneekö lutherilaisen kasvatuksen haittapuolia?

Ilmeisesti. Tavallaan lisäystä edelliseen, kun Iiro hienotunteisesti ohitti varsinaisen kysymyksen. Kuinka paljon luulet, että tekijänoikeustulot siivittävät ihmisten luovuutta?

– Minulle nämä kahdesti vuodessa ilmestyvät tilitykset ovat suuri mysteeri. Tuijotan niitä tilityslappuja noin 3 minuuttia ja sitten menetän mielenkiintoni. Eivät ne auta yhtään, uuden jännittävän sävellyksen luomisessa. Mutta palkkaa ne ovat. Hienoa, että on Teosto ja Gramex, jotka valvovat koko pakettia. Kukaan ei suoranaisesti maksa siitä, että yritän täällä Sipoon korvessa luoda uutta instrumentaalimusiikkia, esimerkiksi Töykeille. Kun näitä sitten levyttää ja esittää ahkerasti, saa jonkinlaisen korvauksen parin vuoden päästä. Paljon helpommallakin työelämässä voisi porskuttaa.

(Täytyy oikoa sangen yleistä käsiteharhaa. Tekijänoikeustulot eivät ole työpalkkaa, vaan korvaus teoksen käytöstä.) Sinulla itselläsi on ollut työkalu omien biisiesi välittömään porskuttamiseen, eli edellä useasti mainittu Töykeät Trio. Siunaukset ja mahdolliset kiroukset, pitkän yhteistyön varrelta?

– Kirousta ei ole. Olen huomannut niin paljon työpahoinvointia tällä alalla ja vähän muillakin, että pyrin pitämään pienet mahdolliset paikallispuutumiseni, tiukasti omana tietonani. Ketään ei kiinnosta alati valittava musikantti. Olen tehnyt paljon töitä, vuodesta toiseen, usein myös kellon ja kalenterin ympäri. Se on ollut hauska seikkailu ja toiminut minulle täydellisen hyvin.

Itse olet vaikuttanut muun muassa näyttämöllä (esim. Martti Suosalon kanssa), elokuvassa ja tv-houstina… kaikenlaista sälää. Hämärtyykö jazz-miehen status ja vakavan taiteilijan gloria, jos hän häärää alueilla joita ei perinteisesti koeta hänelle suvaittaviksi. Esimerkiksi Keith Jarrett teki joskus uransa alkuaikoina levyn jossa lauloi popahtavia biisejä…. Ei sen jälkeen kyllä enää.

– Voi kun saataisiin lisää laulavaa Jarrettia. Esimerkiksi Ebony and Ivory -lauluduona Dolly Partonin kanssa. Menisin välittömästi levykauppaan. Tämä vakaasti otettavan taiteilijan dilemma on mielenkiintoinen. Minä olen jo vuosikausia yrittänyt tehdä kaikkeni, että minua EI otettaisi vakavasti. Minulle on paljon tärkeämpää, että ihmiset viihtyvät konserteissani tai vaikkapa meidän revyyssä Kaupunginteatterissa, kun että tilaisuus olisi vakava. Jätän vakavuuden ilolla muille.

– Victor Borge (tanskalainen pianistikoomikko) oli tässä mielessä nero. Hän irvaili kaikelle aikansa klassisen musiikin turhantärkeydelle ja sitten juuri oikealla hetkellä soitti vaikkapa Debussyn preludin sillä tavalla, että oksat pois. Omaan työhön ja esiintymiseen täytyy suhtautua vakavasti, mutta se ei tarkoita, että lavalla pitäisi koko ajan olla helvetin vakava. Tämän ovat kaikki niin sanotut suuret viihdyttäjät hiffanneet. Täytyy luoda kontakti yleisöön. Muuten molemmille osapuille saattaa jäädä epäselväksi, että miksi tänä iltana piti juuri kokoontua tänne.

Oma sukupolvesi on siinä onnellisessa asemassa että soittopuolella löytyy jengiä joka taitaa, osaa ja myöskin hyväksyy sekä ”kevyen” että ”vakavan” taiteen. Ainahan näin ei ollut, pääsääntöisesti. Onko tällä tuntuvaa vaikutusta sävellystyön motivointiin?

– Ei ole, mutta asenteeseen se vaikuttaa. Mun opiskeluvuosina Upi Sorvali (rumpali ja säveltäjä) oli ainoa, joka halusi tuoda huumoria ja teatteria biiseihinsä. Hän oli kovin yksinäinen visionsa kanssa. En löytänyt samankaltaista ajattelua Suomen enkä myöskään Nykin jazzpiireistä. Siksi siirtymä teatterin ja tanssin maailmaan oli helppo ja luonnollinen. Olemme kuitenkin koko ajan kehittäneet Töykeiden ilmaisua noihin suuntiin ja keikat eivät ole loppuneet, siitäkään huolimatta, HAHA.. Triohan soittaa tänä päivänä, lähinnä ulkomailla.

Siitäpä sitten vielä kuitenkin jatsin kimppuun. Onko improvisaatio säveltämistä? Jotkuthan näin väittävät. Coltranella oli parhaimmillaan kahdeksan tahdin teema ja puolen tunnin biisi…

– Nämä ”jazz-jazzsävellykset” ovat minulle(kin) kova pala. Huitaistaan joku muutaman tahdin teema ja kehdataan kutsua sitä sävellykseksi. En pysty itse moista kuuntelemaan, selvin päin. Ainoana poikkeuksena ”So What”, joka onkin jonkinlainen kannanotto. Kyllä säveltäjän täytyy vähän enemmän antaa itsestään, kun joku riffintynkä. Musiikin historia ja teostotulot velvoittavat..

”Lutherilaisuus” kuuluu tässä jotenkin läpi… muistutetaan vielä, että korvaukset eivät ole työp…. parempi korvaukset joka maasta kuin jumalattoman suusta. Kävin kuuntelemassa F. Poulencin messumusiikkia, se oli vuodelta 1961. Siinä oli käytetty paikoitellen jazzmaista kvarttikiertoa, ja muutenkin jumalanpelko oli kaukana. Aikanaan ihmiset vetivät herneen nenään tällaisesta kohtuuttomuudesta ja huolettomuudesta. Onko mielestäsi musiikissa nykyään enää mitään pyhää, tai vastaaasti rienaamisen mahdollisuutta?

– Ei ole. Musiikki peilaa nykymaailman menoa tai päinvastoin. Rohkeat persoonallisuudet ja lahjakkuudet saavuttavat pitkän urakaaren, laskelmoivat rahastajat jäävät ”One hit wondereiksi”.

Tämänhän aika tietenkin näyttää. Kuin myös sen, kuinka tästä eteenpäin. Siis noin puolen vuoden tai tunnin tarkkuudella. Onko maailman valloitus mahdollista, kun se jopa Bushillakin pykii?

– Bushilla nimenomaa pykii. Ja pahasti. Mutta itse kirjoitan uutta musiikkia Töykeille, Trio Forresterille ja muutama salainenkin juttu on muhimassa. Levytämme Töykeiden kanssa pian ja ensi toukokuussa levytän konserttoni ”Concerto for Piano and Concerto, in G#majAb”, levy-yhtiö Ondinelle. Rundeja on luvassa Saksa- Itävaltaan (Matti Nykäsen lempimaa) sekä Singaporeen, Japaniin, Hong Kongiin ja Thaimaahan. Lisäksi säveltämäni revyy ”Mulle Kaikki Heti” pyörii täysille katsomoille Kaupunginteatterin Isolla ja soitan näytöksissä, aina kun ehdin.

Kysymys, joka liittyy näihin moniin kiireisiin. Mitä mieltä olet Heikki Salosta? Yksi harvoista maalaisista joka ei ole aina haukkumassa helsinkiläisiä (niin kuin esim. manselainen Juice ja turkkulaiset runoilijat…).

– Heikki Salo on kerrassaan mahdoton ihminen. Minulla on useita juttuja vetämässä häntä vastaan, eri oikeusasteissa ja asianajajani on pyytänyt minua olemaan kommentoimatta niitä. Ahahahhaah! Ei vainenkaan, Heikki on mainio yhteistyökumppani. Meillä synkkaa hyvin. Joskus käymme jopa samoilla keikoilla!

Valmistelemme uutta ”SaloRantala”- levyä ja muitakin juttuja on vireillä. Parhaat biisit ovat vielä tekemättä, sanotaanko näin!

Sanotaan vaan. Siksipä, sano luonnehdintasi seuraavista säveltäjistä. (Tästä osiosta ihmiset tykkäävät. Tosin sitä ei ole aikaisemmin ollut).

Malmsten (G.)

– Ei mitään turhaa Jorinaa, paitsi että joku voisi käydä jo pelastamassa sen Mikin sieltä merestä. [Eli mikki kii.]

Monk (T.)

– Hämmästyttävän omintakeinen sävelniekka. ”Reflections” on maailman surumielisin melodia, joka menee duurissa.

Badding (R.)

– Paratiisi pitää pintansa. Soittelee suomalaisten sielun kieliä.

Cale(J.J.)

– Ei aavistustakaan. Olin luultavasti flunssassa, kun tätä jäpikkää esiteltiin musatunnilla.

Cage (J.)

– Viitasaarella muistetaan vieläkin, kun Cage haki metsästä puunoksia, raapi niillä kappelin seiniä omassa konsertissaan ja nauroi koko matkan pankkiin. Näin toimii osuuskauppaväki!! Onhan sitten häneltä tämä 4min 33sek biisi, jossa orkesteri ei soita säveltäkään [Eikö se ole pianokappale? Vai onko sillä eroa?], vaan ”musiikki” syntyy yleisön tyrmistyneestä vääntelemisestä. Joku tosin kommentoi, että jos tämä on modernismin nykysuuntaus, biisit voisivat olla hieman lyhyempiä. [Mutta mistä kohtaa lyhentää, alusta vai lopusta?]

Segerstam (L.)

– Leif on selättänyt J. Haydnin sinfonioiden määrässä, mutta uusimpien tietojen valossa keskiajalla vaikutti joku heebo, joka teki melkein 200 sinfoniaa. Tämä saattaa aiheuttaa paineita maestrolle. Pian pääsemme nauttimaan sinfonioista 112. ja 119. joihin Leif varmasti saa ladattua jotain hauskaa vääntöä. Ajatus vapaasti improvisoivasta sinfoniaorkesterista on mielestäni nerokas, vaikka ei varmasti joka niemessä ja notkossa toimikaan.

Syrjä (P.)

– Eput ovat saaneet sanomansa hienosti perille, tälle ostovoimaiselle nokiasukupolvelle ja karavaani kulkee. Kun sähköt on kerran saatu sähkökitaraan, kukapa ne nyt ottaisi pois?

Ehkä Pentti Linkola, jos voisi. Keitä itse arvotat erityisesti. Siis, tietysti edellisten mestarien lisäksi?

– Bach on mieletön. H-mollimessua kuunnellessa tai laulaessa olen kokenut aika selittämättömiä fiiliksiä. Goldbergvariaatioita voi aina yrittää. Mozart oli huima. Käsittämättömän kepeätä ja toimivaa musiikkia ja silti nerokkaan syvällistä, ajatonta ja vaikeata. Prokofiev koskettaa syvästi. Jotkut pianoteoksista ovat itselleni mahdottomia soittaa, mutta ei kuunnella. Chick Corea on tuonut uskomattoman paljon eurooppalaista kulttuuriperintöä jazzmusiikkiin ja palkkioksi tästä häntä ei ”jazzpiireissä” hirveästi arvosteta. Egberto Gismonti tekee upeata brasilialaista konserttimusiikkia. Hän osaa mielestäni hienoiten tuoda elinympäristönsä luonnon ja kulttuurin omaan musiikkiinsa. Leonard Bernstein oli aivan huippu. ”West Side Story” tai vaikkapa ”Candinen” alkusoitto ovat huippukauraa. Lenny oli myös hieno muusikon malli. Jaksoi tehdä kaikenlaista. Junnu Vainio, Topi Kärki ja Repe Helismaa olivat kaikki luovia neroja, joiden jutut tulevat kestämään vuosisatoja.

– Sibba loi suomalaisen soundin ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen!!

Mutta häviääkö ”suomalainen” soundi radioaalloilta? (Radion haukkuminen ei ole pakollista, mutta näköjään välttämätöntä…)

– Minusta on jo usean vuoden ajan tuntunut siltä, että Suomen kevyen muusikin kanavien musiikkipäälliköt eivät ole kovin musikaalisia ihmisiä. Tai sitten, että kaikkien kanavien taustalla häärii sama henkilö. Teimme Minna Lindgrenin kanssa sketsinkin tästä Rinnakkaisohjelmaan. Kaupallisen radion puolella voimasoiton ja hittiputket vielä jotenkin ymmärtää, mutta en voi käsittää tätä henkisen alasajon vimmaa, mikä Yle:ssä tänä päivänä on.

– Radio Suomi oli pullollaan osaavia ja kokeneita musiikkitoimittajia ja radiouudistuksen myötä katsottiin, että heitä ei enää tarvita ja että pari tampiota päättää, mitä Suomen kansa haluaa vuodesta toiseen kuulla. Tällaista radiomeininkiä voisi pyörittää suurella menestyksellä esimerkiksi Pohjois-Koreassa, mutta ei täällä. Ylen täytyy tarjota musiikkia monipuolisesti. Jos musiikkipäälliköt eivät tähän kykene, pelatkoot tennistä tai golfia ja antakoot musiikkitoimittajien tehdä työnsä. Yle Radio Yhdessä on edelleen kuultavissa laatu ja ohjelmistosuunnittelu. Nämä asiat pitää äkkiä saada takaisin, ainakin Radio Suomeen ja se helvetin lähetysvirta takaisin sinne, mistä se pääsi tupsahtamaan.

– Koska kaikissa asioissa on aina kääntöpuoli, olen yrittänyt ajatella, että esimerkiksi Töykeiden mukavat levyjen myyntiluvut (jokainen yli 10 000 kpl Suomessa) johtuu osittain siitä, että mikään radiokanava ei meidän musiikkiamme soita. Tämähän on oiva näkökulma sekä asenne. Yleisradio pakottaa kulttuurin koteihin! Tarjonnan köyhyys luo rikkautta! No, ehkä todistaa myös sen, että ihmiset osaavat sittenkin ajatella myös omilla aivoillaan. Jos haluavat. Tosin täytyy todeta, että kaikilla asioilla ei enää ole kääntöpuolta, esimerkiksi äänitteellä sitä ei enää nykyformaatissaan ole.

Professionaalisuudesta puheen ollen loppuun anekdootti. Joku aika sitten Iirolla oli samana iltana ensin keikka Suosalon kanssa Ryhmäteatterissa, duo-näytelmä ja sen jälkeen Tavastia-klubilla Salo- RantalaSoi-keikka. Ikävä kyllä hänellä oli myös kolmas proggis, nimittäin raivoisa vatsatauti. Onneksi teatterissa ei tarvinnut koko ajan olla näyttämöllä, Manun vääntäessä sooloa saattoi olla polvillaan Pyhän Yrjön kappelissa. Sieltä suoraan Tavan takahuoneeseen, lisää ”ellingtonia” kaakelille ja sitten lavalle vetämään puolentoista tunnin setti. Hiki ei tullut pelkästä eläytymisestä. Kunnialla homma kuitenkin kotiin, suorituksen arvoa lisää se, että tiistaiseen Tavastian alkusyksyn huonosti mainostettuun iltaan oli saapunut noin 5 maksanutta ja vieraslistalaiset päälle. This might be humor…

Niin, näin raskaan savotan päätteeksi vielä pieni loppukevennys. Aikaisemmin jutussa esiintyi muutama huomio ”stadilaisten” kiusaamisesta, harrastuksestahan on tullut tavallaan jopa trendikästä (tarkoittaa tyylinmukaista). Ei siinä mitään, leikkimielinen ja kollegiaalinen maakuntakiukuttelu vain piristää. Alamme arvostettu, Hämeestä kotoisin oleva emerituslauluntekijäkin loihe joku aika sitten lausumaan, että Helsingissä on parasta Tampereelle lähtevä juna. No, ehkä melkein, mutta ei ihan kuitenkaan. Nimittäin, vielä parempaa on Helsingistä Tampereelle lähtevä juna, jossa on tamperelaisia…(haha- ha…)

Teatterissa soi! – Pancho

Julkaistu

Tämä lahjakas ja edelleen syvästi alastaan kiinnostunut musiikkiteatterin ammattilainen on pitkän työrupeamansa aikana toiminut myös niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, ja onpa hän ehtinyt kirjoittaa useita näytelmiäkin. Mikä parasta, Pancho on ollut Elvisin jäsen jo 30 vuotta! Sain tehdä yhdessä Panchon kanssa töitä syksyllä 2004 Teatteri Eurooppa Neljän musiikkikabareessa ”Nauruhermoromahdusvaara” ja pääsin kurkistamaan musiikkiteatterimaailmaa sisältäpäin. Alan vaativuus tuli syksyn mittaan selväksi, mutta annetaan maestron itsensä kertoa musiikista ja teatterista.

Mitä Elvis ry merkitsee sinulle?

– Liityin Elvisiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, 70-luvun alkupuolella, opiskeluaikoinani Sibelius-Akatemiassa. Muistan, kun siellä Valpolan Heikki alkoi puuhaamaan Elvisiin liittymistä – järjestöhän oli tuohon aikaan Elokuva- ja Viihdesäveltäjät ry – ja minä olin jo säveltänyt johonkin lyhytelokuvaan musiikkia. Niin sitten liityttiin, ja täytyy sanoa, että alusta lähtien Elvisistä on ollut mulle paljon hyötyä: joka vuoden alussa kotiin tupsahtaneet Elvis-tariffit ovat olleet kovassa käytössä tehdessäni tilaustöitä telkkariin, radioon ja teattereihin. Eihän mulla olisi ollut mitään tietoa hinnoista ilman näitä tariffeja.

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Ja missä olet opiskellut musiikkia?

– Mulla oli erittäin innostava musiikinopettaja oppikoulun alaluokilla. Innostuin huilunsoitosta niin paljon, että menin Lappeenrannan musiikkiopistoon opiskelemaan huilun- ja pianonsoittoa. Musiikki alkoi viedä mennessään, ja kävi niin, että lopetin lukion kesken, ja pyrin ja pääsin (toisella kerralla!) Sibelius-Akatemiaan. Ensin mulla oli pääaineena huilu, myöhemmin musiikin teoria ja sävellys. Samaan aikaan, kun opiskelin Sibelius-Akatemiassa, toimin myös opettajana Lappeenrannan musiikkiopistossa, ja myöhemmin, opiskellessani edelleen, opetin myös jo Sibiksessäkin soinnutusta ja kontrapunktia. Rahoitin näin opintojani… Tuohon aikaan oli kovasti pulaa musiikinopettajista, ja siirryinkin akatemiasta sitten suoraan Lappeenrannan musiikkiopistoon musiikin lehtorin virkaan.

Millaisia olivat ensimmäiset soitto-/bändikuviot ?

– Mä en ole koskaan ollut varsinaisesti soittamassa missään tanssi- tai rockbändissä – lukuun ottamatta vuoden pestiä Baddingin ”Niittisydän”-kokoonpanossa 70-luvun alussa – vaan soittelin lähinnä koulun orkesterissa ja Lappeenrannan musiikkiopiston orkesterissa. Myöhemmin olin Lappeenrannan silloisen kaupunginorkesterin avustajana. Eli, mulla on selkeästi klassisen musiikin tausta, mistä on ollut työelämässä sekä hyötyä että haittaa. Hyötyä siinä mielessä, että teoriapuoli on aina ollut vahva. Ja haittaa siinä mielessä, että teoreettinen painolasti on saattanut alkuun rajoittaa musiikin tekemistä: liiallinen teoriaan tuijotus saattaa aiheuttaa sen, että ei uskalla ottaa vapauksia, joita esimerkiksi rock-musiikin tekemisessä tarvitaan.

Kuinka teatteri tuli elämääsi?

– Tämä on se tyypillinen tarina. Vakanssit lisääntyivät orkestereissa ja teattereissa kovasti 70-luvulla, kun valtiontuki lisääntyi: uusia teatteritaloja perustettiin ja kaupunginorkestereihin perustettiin uusia vakansseja. Myös Lappeenranta oli tällainen kasvukeskus. Siellä piireissä tiedettiin, että olen koulut käynyt, sävellän, sovitan ja osaan johtaa bändiä. Ensin multa tilattiin sävellyksiä Lappeenrannan kaupunginteatteriin, sitten mut pyydettiin johtamaan sinne musikaali ”Zorbas”, seuraavaksi tilattiin musiikin sovitus ja johto musikaaliin ”Cabaret”, ja niin se homma lähti käyntiin. Päivät tein töitä Lappeenrannan musiikkiopistossa ja illat Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Ensin toimin kaupunginteatterissa vt. kapellimestarina, sitten vuonna 1982 sain kapellimestarin vakanssin.

– Se oli mulle hyvä korkeakoulu: sain tehdä sävellys- ja sovitustyötä, musiikin johtamista, sain harjoittaa näyttelijöitä ja kuoroja, ja tein myös itsekin pieniä rooleja. Olin Lappeenrannan kaupunginteatterissa kapellimestarina v. 1982-1985 ja sitten mut pyydettiin Turun kaupunginteatteriin kapellimestariksi (v. 1985-1989). Turussa sama rumba jatkui, mutta vaan isommissa ympyröissä …

Kerro merkittävimmistä töistäsi Lappeenrannasta!

– Lappeenrannan ajoilta tulee mieleen ehkä merkittävimpänä työnä Maria Jotunin ”Huojuva talo”, jonka dramatisoinnin me teimme ensimmäisenä Suomessa vuonna 1983. Se oli todellinen teatteritapaus, joka sai laajalti valtakunnallista huomiota. Eija-Elina Bergholm ohjasi ja minä tein siihen musiikin. Toinen aivan posketon juttu oli laulunäytelmä Aleksis Kiven tekstiin ”Kihlaus”, jonka ohjasi Kari Paukkunen ja johon tein musiikin. Tämäkin tapahtui vuonna 1983, ja myös tuo näytelmä sai paljon huomiota. Molemmat esitykset myös kutsuttiin Tampereen teatterikesään.

Entäpä maineteot Turusta? Mitkä produktiot ovat jääneet sieltä mieleen?

– Turussa pääsin tekemään yhteistyötä aivan loistavien ohjaajien kanssa, kuten Laura Jäntti, Juha Malmivaara ja Pentti Kotkaniemi. He avasivat ja laajensivat tajuntaani ja näkemystäni teatterin tekemisestä ylipäätään. Siihen aikaanhan Turussa oli – ja on vieläkin! – maan ainoa vakituinen kuukausipalkkainen bändi, jonka aikoinaan ajoivat läpi Långbacka ja Holmberg. Tämä antoi tietenkin paljon mahdollisuuksia. Meillähän oli esimerkiksi ”Mustalaisruhtinatar” ohjelmistossa 2,5 vuotta. Olin siinä kapellimestarina johtamassa kuoroa ja bändiä. Mutta tuo kapellimestarin työ esimerkiksi musikaaleissa oli mulle enemmän tai vähemmän ”rutiinia”: siinä vaan kädet heiluen vispattiin menemään…

– Varsinaiset kohokohdat itselleni olivat sellaisia, joissa pääsin tekemään itse enemmän: soittamaan, näyttelemään ja säveltämään musiikkia. Muun muassa hieno juttu oli huilistin homma Shakespearen ”Richard III:ssa”, jonka Laura Jäntti ohjasi, ja johon Eero Ojanen oli tehnyt musiikin. Samoin on mieleeni jäänyt Juha Malmivaaran ohjaama historiallinen näytelmä, johon tein musiikin ja jossa myös näyttelin. Näytelmä oli Howard Barkerin tekstiin perustuva ”Kohtauksia eräästä teloituksesta”, ja sitä esitettiin Turun Vanhalla köysitehtaalla. Erikoiseksi homman teki se, että yleisö kulki kohtauksesta toiseen näytelmän mukana pitkin vanhan köysitehtaan pitkää käytävää, joka oli jaettu huoneiksi kohtausten mukaan.

Mikä sai sinut lähtemään laitosteatterista aikoinaan?

– Halusin katsoa, mitä teatterin tekeminen pohjimmiltaan, alunperin oli. Mennä siihen ilmapiiriin, jossa renessanssiajan ja uuden ajan alussa olevat teatteriryhmät tekivät työtä, kuten Moliéren ryhmä Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan, aikaan Ranskassa. Laitosteatterithan yleistyivät laajemmin vasta 1700-luvulla: ensin tulivat oopperatalot 1600-luvulla, ja vähän myöhemmin perustettiin vaudeville-tyyppisiä teattereita isoimpiin kaupunkeihin kuten Pariisiin, Lontooseen ja Wieniin. Vasta myöhemmin, 1700-luvulla, perustettiin ensimmäiset laitosteatterit. (Molière, Jean- Baptiste (1622-1673); teoksia mm. Tartuffe eli hurskastelija (1664).)

Olet toiminut musiikkiteatteri Teatteri Eurooppa Neljässä monessa hommassa vuodesta 1989, mm. kapellimestarina, näyttelijänä, muusikkona, taiteellisena johtajana ja ohjaajana. Oletko saanut sitä mitä tilasit – eli löysitkö teatterin alkuperäistä ideaa Teatteri Eurooppa Neljän kanssa?

– Kyllä löysin. Eurooppa Neljä on ollut varsinainen korkeakouluni. Olen saanut sitä mitä halusinkin: laaja-alaisuutta. Olen saanut kirjoittaa, ohjata, säveltää, sovittaa, näytellä, soittaa. Koenkin olevani nykyään enemmänkin teatterin yleismies Jantunen, vaikka urani aloitin musiikintekijänä ja kapellimestarina. Kaupan päälle olen nähnyt Suomen: E 4:n kanssa maata on kierretty n. 180 keikan vuosivauhdilla. Kesäisinhän teemme vakiopaikassa (nykyään Laajavuoressa Jyväskylässä) n. 50 esitystä kesäisin.

Mitkä/ketkä ovat olleet musiikillisia idoleitasi? Koti- vai ulkomaiset? Molempia?

– Olen ollut musiikin suhteen aina kaikkiruokainen. Vanhemmiten olen kuitenkin palannut ”juurilleni”, klassisen musiikin pariin. Lempisäveltäjiäni ovat Mozart ja Bach. Teatterimusiikin saralta pidän eniten amerikkalaisesta perinteisestä musikaalimusiikista, mutta tyylittelyn mestari on ehdottomasti Kurt Weill, joka on säveltänyt musiikkia mm. Bertolt Brechtin teksteihin (mm. ”Kolmen pennin ooppera”, jossa kuuluisa Puukko-Mackin laulu).

Millä tyylillä musiikkisi syntyy? Oletko puurtaja ­ vai intuitio-ihmisiä?

– Molempia. Usein kuitenkin pakotan itseni työpöydän ääreen, ja niin siinä vain useimmiten käy, että inspiraatio tulee työtä tehdessä!

Mitä teatterimusiikin tekijältä vaaditaan, sinun kokemuksesi mukaan?

– Avainasia teatterimusiikissa on se, että musiikintekijä tekee musiikkia yhteistyössä ohjaajan kanssa. Nykyään näytelmät ovat ohjaajien taideteoksia. Musiikin tekijän on mietittävä sitä, miten musiikki parhaiten palvelisi nimenomaan ohjaajan näkemystä. Musiikintekijä ei voi teatterissa olla sooloilija. Musiikki on teatterissa osa dramaturgiaa, siinä missä lavastus, puvustus tai näyttelijäntyö. Siksi teatterimusiikin tekijän on myös hyvä hallita eri musiikkityylejä. Käytännön taidoista nostaisin esiin nopsan transponointikyvyn, improvisointitaidot sekä käytännön muusikkouden.

Mistä teoksesta/teoksista omasta tuotannostasi pidät eniten?

– Hyviä töitä ovat olleet omasta mielestäni Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen tekemäni musiikki vuonna 1983 (Oulun kaupunginteatteri). Samoin hieno työ kokonaisuudessaankin on Leena Tammisen ja Kari Paukkusen kirjoittama ”Tätini on toista maata”, johon sävelsin musiikin. Sitä esitettiin sekä Oulun että Lahden kaupunginteattereissa v. 1999-2000. Se on onnistunut kokonaisuus, jossa musiikki on erittäin oleellinen osa dramaturgiaa ja tukee hyvin itse tarinan kerrontaa. Samoin olen erittäin tyytyväinen tekemääni musiikkiin F.E.Sillanpään kertomukseen ”Hiltu ja Ragnar”, ohjaus Eija-Elina Bergholm/ TV2/1988. Musiikissa on upea tumma sointi – lähinnä soitinvalikoiman ansiosta – ja siinä soittavat Suomen huippumuusikot: jo edesmennyt Marjo Skobba, klarinetti; Jorma Rahkonen, viulu; Mauri Pietikäinen, alttoviulu; Risto Fredriksson, sello ja Jiri Parviainen, kontrabasso.

Tulevaisuuden suunnitelmat/työt?

– Jään vuorotteluvapaalle tänä vuonna Teatteri Eurooppa Neljästä. Tarkoitus on jatkaa kirjoittajana, ohjaajana ja säveltäjänä. Teen myös vierailuja muihin teattereihin kuten tähänkin asti. Tällä hetkellä on muun muassa työn alla tilaustyö Teatteri Eurooppa Neljälle, jonka nimi on ”Osuuskaupan iltamat”. Kirjoitan muuten mieluusti ikivanhalla kannettavallani (90- luvun alusta oleva kannettava = ikivanha): tykkään kirjoittaa sillä, koska sillä voi vain kirjoittaa. Siinä on hyvä perustekstinkäsittelyohjelma, eikä mitään ylimääräisiä pesukoneita. Se on kylläkin huvittavan näköinen, koska näihin nykyisiin ohuisiin vehkeisiin nähden se on valtavan iso ja paksu. Varsinainen museovehje – mutta se toimii – toisin kuin monet näistä uusimmista vimpaimista… (Tässä kohtaa toimittaja hyrisee tyytyväisyydestä: taas löytyi yksi sielunveli …!)

Paljon puhutaan musiikkiteatterin yhteydessä viihteestä ja taiteesta. Kriitikoille ei kelpaa viihde, mutta yleisö ei tykkää taiteesta… Kumpaa sinä kannatat? Pitääkö musiikkiteatterin olla viihdettä vai taidetta? Onko tämä kahtiajako ylipäätään enää tarpeellinen – vai lieneekö aikansa elänyt käsitekaksikko?

– Sekä taidetta että viihdettä tarvitaan. Mutta tänä päivänä, JOS halutaan tehdä huippuviihdettä, vaatii se huippuammattilaisia. Tämä johtuu siitä, että nykyään yleisö voi katsella kotonaan koska vain huippuluokan kotiteattereissa huippuluokan esityksiä, ulkomaisia musikaaleja, konsertteja, elokuvia, mitä vain. Ja televisio tuo maailman huiput joka kotiin napin painalluksella lähes joka ilta. Jotta yleisö lähtisi bussilasteittain johonkin esitykseen, jopa toiselle paikkakunnalle, pitää esityksen olla todella hyvä, huippulaatua. Sanoisinkin niin, että pikemminkin taiteen nimissä näkee paljon puolivillaista. Ns. viihde on nykyään todellisten ammattilaisten työtä. Tämä pitäisi uskaltaa jo ääneenkin lausua meidän päivinämme!

Populaarimusiikin verkkomuseo avattiin

Julkaistu

Kaikki varmaan ovat yhtä mieltä siitä, että suomalaisella populaarimusiikilla täytyy olla oma museonsa, olisi pitänyt olla jo kauan sitten. Ja varmaan suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että tällaisen museon perustaminen ja ylläpitäminen kuuluu valtion tehtäviin ja rahat pitäisi löytyä verovaroista. Näin pitkälle ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole vielä päästy. Mutta hieno askel eteenpäin astuttiin joulukuun alussa, kun internetissä avattiin populaarimusiikin verkkomuseo: Pomus. net.

Rahoitusta sen alkutaipaleella on saatu mm. yhteiskunnalta ja eri rahastoista. Myös Elvis ry on kantanut kortensa kekoon, kun verkkomuseon ensimmäisenä näyttelynä on yhdistyksemme 50v-näyttely.

Populaarimusiikin museo, www.pomus.net, on siis suomalaiseen populaarimusiikkiin keskittynyt verkkomuseo. Se kokoaa yhteen historiatietoa, informaatiota suomalaisen populaarimusiikin avainhenkilöistä sekä näytteitä säveltäjien, sanoittajien ja artistien tuotannosta. Museo myös tallentaa ja esittelee populaarimusiikin historiaa sekä tuottaa tietoa populaarimusiikin vaiheista ja vaikuttajista.

Päivitettyä tietoa

Museon henkilögalleria- ja yhtyesivuilla on museon omaa tuotantoa olevia henkilö- ja yhtye- esittelyjä sekä tietoa, kuvia, videoita ja ääninäytteitä. Verkkomuseon etuna esimerkiksi tietokirjaan verrattuna on se, että kirjoissa musiikkia voidaan esitellä ainoastaan tekstin, kuvan ja nuottikuvan avulla, mutta verkossa pystytään käyttämään multimediatekniikkaa eli yhdistelemään tekstiä, kuvaa, musiikkia ja elokuvaa. Verkkomuseo voidaan pitää kattavasti ajan tasalla, kun taas kirjojen tiedot saattavat vanhentua nopeastikin.

Verkkomuseon sisältöä pystytään myös jatkuvasti laajentamaan vuosien mittaan. Populaarimusiikin museo tekee laaja- alaista yhteistyötä musiikkielämän eri tahojen kanssa, joten museosta löytyy paljon yksityiskohtaista tietoa, jota on työlästä löytää muista lähteistä.

Museoon on myös varattu osio suomalaista populaarimusiikkia käsitteleville artikkeleille. Tutkijat voivatkin Populaarimusiikin museon kautta saada lisää näkyvyyttä teksteilleen. www.pomus.net toimii myös helppokäyttöisenä hakemistona muihin verkossa oleviin aineistoihin suomalaisesta kevyestä musiikista, sillä Populaarimusiikin museosta löytyy linkkien kautta tietoa myös muista suomalaista populaarimusiikkia käsittelevistä internet-sivuista. Pomus. net on tarkoitettu kaikille suomalaisesta kevyestä musiikista kiinnostuneille, niin tutkijoille ja median edustajille kuin tavallisille musiikin harrastajille ja kuuntelijoillekin.

Verkkomuseota ylläpitää Suomen Kevyen Musiikin Museon kannatusyhdistys ry. Sen hallituksen puheenjohtajana toimii Otto Donner. Museon päätoimittajana on Laura Henriksson. Teknisestä toteutuksesta vastaa Nemesys Oy. Ei muuta kuin surffailemaan.

Teksti: Martti Heikkilä