EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Georg Malmstén -säätiön apurahat

Tekijä: Mysteerio

Georg Malmstén -säätiön apurahat

Julkaistu

Georg Malmstén -säätiö on jakanut 14. joulukuuta vuoden 2005 apurahat. Hakijoita oli 148 kpl. Apurahat, suuruudeltaan 1.000 – 2.000 euroa myönnettiin seuraaville:

Ari-Pekka Anttila, Jussi Asu, Heikki Elo, Aki Haarala, Tuomo Hämäläinen, Antti Hynninen ja Jose Mäenpää, Antero Jakoila, Maija Kaunismaa, Timo Kiiskinen, Pi Kiviharju, Juha Kujanpää, Lasse Kurki, Jere Laukkanen, Janne Louhivuori, Teppo Nuorva, Aija Puurtinen, Eevamaija Ursin, Irmeli Wartiainen-Suojalehto, Jona Verwijnen ja Kauko Röyhkä.

Apurahoina jaettu summa 35.200 euroa on saatu lahjoituksina Elvis ry:ltä, Teostolta ja Georg Malmsténin perikunnalta.

Kaksitoista 6.000 euron apurahaa

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n johtokunnan asettama asiantuntijaraati on myöntänyt 6.000 euron työskentelyapurahan seuraaville:

Sami Hurmerinta, Janne Joutsenniemi, Esa Kaartamo, Jukka Kuoppamäki, Pekka Laaksonen, Tapio Lauhamaa, Juha Lehti, Kari Peitsamo, Jussi Rasinkangas, Erik Siikasaari, Jukka Siikavire ja Timo Tolkki.

Hakemuksia saapui määräaikaan mennessä 161 kpl. Raadin jäsenet olivat taiteilija Kirka Babitzin, kansanedustaja Minna Lintonen, promoottori Juhani Merimaa, musiikkitoimittaja Jari Mäkäräinen, sanoittaja Jori Nummelin (raadin pj.) ja musiikkitoimittaja Tero Valkonen.

Georg Malmstén -säätiön apurahat

Julkaistu

Georg Malmstén -säätiö on jakanut 14. joulukuuta vuoden 2005 apurahat. Hakijoita oli 148 kpl. Apurahat, suuruudeltaan 1.000 – 2.000 euroa myönnettiin seuraaville:

Ari-Pekka Anttila, Jussi Asu, Heikki Elo, Aki Haarala, Tuomo Hämäläinen, Antti Hynninen ja Jose Mäenpää, Antero Jakoila, Maija Kaunismaa, Timo Kiiskinen, Pi Kiviharju, Juha Kujanpää, Lasse Kurki, Jere Laukkanen, Janne Louhivuori, Teppo Nuorva, Aija Puurtinen, Eevamaija Ursin, Irmeli Wartiainen-Suojalehto, Jona Verwijnen ja Kauko Röyhkä.

Apurahoina jaettu summa 35.200 euroa on saatu lahjoituksina Elvis ry:ltä, Teostolta ja Georg Malmsténin perikunnalta.

Kaksitoista 6.000 euron apurahaa

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n johtokunnan asettama asiantuntijaraati on myöntänyt 6.000 euron työskentelyapurahan seuraaville:

Sami Hurmerinta, Janne Joutsenniemi, Esa Kaartamo, Jukka Kuoppamäki, Pekka Laaksonen, Tapio Lauhamaa, Juha Lehti, Kari Peitsamo, Jussi Rasinkangas, Erik Siikasaari, Jukka Siikavire ja Timo Tolkki.

Hakemuksia saapui määräaikaan mennessä 161 kpl. Raadin jäsenet olivat taiteilija Kirka Babitzin, kansanedustaja Minna Lintonen, promoottori Juhani Merimaa, musiikkitoimittaja Jari Mäkäräinen, sanoittaja Jori Nummelin (raadin pj.) ja musiikkitoimittaja Tero Valkonen.

Pinnan alla kuplii

Julkaistu

Leo ei juuri pidä esillä olemisesta eikä lehtien palstoilla paistattelusta. Esiintymiskammon voittaa onneksi voimakkaampi halu: tehdä sitä missä tuntee pärjäävänsä. Musiikki saa Freemanin nousemaan lavalle ilta ja vuosi toisensa jälkeen. ”Tarkoituksena on pitää bändi koossa vuoteen 2011, jolloin täytän 60,” Leo kertoo. ”Sitten voisi taas alkaa miettiä, että mitä alettais.”

Leon ura alkoi oikeastaan jo 3-vuotiaana Länkipohjassa, kun äiti pisti nuorimman poikansa laulamaan Martta-kerhon rouville. Rati riti rallaa tuli laulettua oven takaa, sillä ujo lapsi ei uskaltautunut vieraiden tätien eteen.

– Joko olin syntymäujo tai sitten tämä tapaus vaikutti minuun niin, etten tahtoisi ehdoin tahdoin esille ja lavalle spiikkailemaan ihmisille.

– Ihmisessä on kuitenkin myös toinen voima, joka voittaa ujouden: halu toimia lajissa, jossa kokee pärjäävänsä. Pohjimmaisena syynä on, että esiintymällä kokee tulevansa hyväksytyksi. Tällaista Jekyll ja Hyde – juttua.

3-vuotiaana hoidetun debyytin jälkeen Leon musiikkiunelmat saivat tulta listaohjelmista.

– Seurasin kaikkia top-ten-listoja kun olin pieni ja kuuntelin korvat hörössä merirosvoradiota kuten Radio Luxemburgia ja Radio Carolinaa. Olin hirveän poppari. Pidin nimenomaan brittipop- bändeistä ja brittipopista. Listat olivat tärkeitä. Sieltä nousi listaromantiikka: ajatus, että olisi hienoa olla joskus listoilla.

– Myöhemmin soitin hämeenlinnalaisessa ns. pikkubändissä nimeltä Waterloo ja lyhyitä aikoja joissain Kirkan ja Paula Koivuniemen bändeissä, mutta ne eivät olleet ihmeellisiä pestejä, sillä en ole oikeastaan koskaan oppinut soittamaan erityisen hyvin kitaraa ja silloin elettiin vielä proge-kautta. Se oli erittäin tuskallista. Olin väärään aikaan väärässä paikassa.

– Oikeastaan olen ollut lähimpänä hyvää kitaransoittoa kun vaimoni oli synnyttämässä tytärtämme ja Albert Järvinen nukkui vieressäni parivuoteessamme saappaat jalassa. Jussi Raittinenkin oli joskus 70- luvun alussa miettinyt, että ottaisiko The Boys yhtyeeseen kitaristiksi Albert Järvisen vai sen Freemanin.

– Toinen kerta lähellä hyvää kitaran soittoa, closest to the good guitar playing, kuulostaa englanniksi paremmalta, oli kun vuonna – 70 Popmuusikot ry järjesti rockin suomenmestaruuskilpailut, ja Waterloo pääsi kuuden parhaan bändin joukkoon ja esiintymään Kulttuuritalon lavalle. Se oli suuri juttu Hämeenlinnan pojalle, joka esiintyi punaisissa liehuvalahkeisissa housuissa samalla paikalla kuin Eric Clapton oli esiintynyt kolme vuotta aiemmin. Ei ne meidän pikkubändit kuitenkaan saaneet valtakunnallista suosiota, mutta maakuntatasolla porskutettiin. Kulttuuritalon keikka oli kuitenkin hieno kokemus. Tavallisesti keikat tehtiin nuorisoseuran taloilla tai peruslavoilla: tunti poppia alkuillasta.

Helsinkiin muutettuaan Leo löysi myös paikalliset, muusikoiden suosimat baarit. – Alibi oli sellainen 70-luvun lopulla, Tavastia on ollut aina ja Vanhan kuppila on ollut Silu Seppälän ja myös muiden muusikoiden tapaamispaikka.

Mutta ei kuka vaan 70-luvullakaan päässyt levyttämään. Seula oli tarkka.

– Samalla tavalla silloin piti tehdä demoja kuin nytkin ja levy-yhtiöllä oli luottohenkilö, joka plokkasi joukosta artistit, joissa näki taloudellista potentiaalia, sillä levy-yhtiöidenkin pitää elää. Toisaalta Love Records teki aika pian konkurssin mun liityttyä joukkoihin.

Tandemille

– Olin 25-vuotias kun Ajetaan me tandemilla nousi kesähitiksi. Kappale syntyi niin, että asuin silloin Hämeenlinnassa ja kitaraa rämpyttäen tai pianoa pimputtaen tuli tehtyä sointukuvioihin sävelet. Mulla oli mielessä kansainvälisiä artisteja, jotka teoriassa olisivat voineet vetää ne biisit. Käenpesä oli Elton Johnille ja Tandemi Sparkseille. Heikki Harma sai aikanaan demon ja teki sanat.

– Minä päivittelin, että “herran jumala pitääkö minun laulaa jotain tuollaista, että salkku täynnä seppeleitä/perkeleetkin puissa soi ja mitä tää tarkoittaa”. Luojan kiitos tajusin, että kyllä siinä oli järkeä. Suoraan sanottuna seurustelin silloin Heikin siskon kanssa, joten sitä kautta tunsin Heikin. Sen sisko opiskeli Hämeenlinnassa.

– Olihan se hienoa kun oli listaykkösenä, mutta ei se kuitenkaan vastannut odotuksia: sitä mitä oli nuorempana kuvitellut sen olevan, kun on oma nimi ykkösenä. Eikä siinä tapahtunut omassa päässä tai sydänalassa mitään poikkeuksellisen vallankumouksellista.

Oman osansa pehmoleluista ja teinityttöjen tunnustuksista Freeman on kuitenkin saanut.

– Onhan niitä ollut, jotka väittää että musiikkini on pelastanut heidät itsemurhalta, tällaisia kyynelehtiviä 15-vuotiaita tyttöjä, jotka takoo lasiseinän takana, että: Freeman, Freeman! Ei niitä jaksa uskoa. En ole sen kummempi ihminen. Olen oikeastaan huono pop-tähti ja huono antamaan kaikenmaailman lausuntoja tai psykologisia neuvoja. Harvojen kappaleet keikkuvat listoilla jatkuvasti ja kuten monilla pitkän linjan muusikoilla, on Leonkin musiikillisella uralla ollut omat nousunsa ja laskunsa. 80-luvulla tandemit ja kaksi lensi yli käenpesät unohtuivat. Freemania kuitenkin onnisti. Hän toimi kymmenen vuotta etupäässä radio- ja tv-toimittajana. Tuubi-ohjelmassa hän muistutti omi- en sanojensa mukaan jäykkää DDR:läistä rocktoimittajaa.

– Kai niissä oli jotain camp-huumoria, kun ne näyttävät niitä uudestaan. Ne ovat erittäin huvittavia, mutta niitä on hirveä katsoa itse. Toivoisin, että joku toinen olisi niissä puhumassa viisaita maailman pahuutta vastaan ja rauhan puolesta. Sama koski radion nuortenohjelmia. Niidenkin kuunteleminen on tuskallista. En tee sitä mielelläni vaikka on minulla toki niitä kasetilla. Mutta hei: vaimon mielestä mulla on hyvä radioääni.

Samanlaiset lähtökohdat

Kun Freeman jätti radio- ja televisiopestit, tapasi hän sattumalta Virve Rostin vuonna 1991 ja sai kuulla, että Virvekin oli lasten kasvettua alkanut kaipaamaan lavoille. Siitä sai alkunsa Menneisyyden vangit -yhtye. Molemmilla oli ollut suunnilleen samoihin aikoihin 70-luvulla vahvat hitit ja ne nousivat jälleen suosioon. Freemanin kappaleet soivat karaoke-baareissa, televisio-ohjelmien tunnusmusiikkina ja kännyköiden soittoääninä. Niitä laulavat vanhan polven lisäksi uudet kuulijat.

– Meillä on Virven kanssa samanlaiset lähtökodat eivätkä keikat ole niin raskaita kun bändissä on kaksi solistia. Menneisyyden vangit esiintyvät 95 %:sti ravintoloissa tai kesätapahtumissa. Nuorisotalo- ja lavameininki on jäänyt syrjään. Muutosta on tapahtunut myös takahuonepalvelussa. 70-luvulla takahuoneessa oli tarjolla ehkä hiukan limsaa. Nyt ruuat ja muut saa asiallisesti. Myös suhtautuminen muusikoihin on muuttunut. Kohtelu on nykyään jopa ihmismäisen hyvää.

– Ei tarvitse olla kuin orpopiru, että mitäs nyt tehdään. Pari poikkeusta toki on, ja välillä toki väsyttääkin.

Teemme haastattelua Leon kotona. Tarja-vaimo huomauttaa menneisyyden vankien olevan hämmästyttävän innostuneita jokaisen keikan jälkeen.

– No, onhan sitä keikan jälkeen yleensä tohkeissaan ja kestää aikansa ennen kuin palaa maanpinnalle, mutta välillä siis väsyttääkin.

– Kun tulee pitkän viikonlopun keikoilta kotiin, menee pari päivää palautuessa ja perheellekin pitäisi omistaa aikaa. Mutta sitten onkin taas lähtö edessä. Ammatin- ja vaimonvalintakysymyksiä.

– Keikkamyyjä-basisti Hanski saa joka vuosi lahjaksi Suomen kartan ett’ se myisi keikkoja lähemmäs, mutta keikkarundi on aina myyty kuin haulikolla ampuen: sinne tänne, Tarja kertoo.

– Alun perin keikkamyyjällä oli muistikirjassaan pieni kartta ja suuremman hän sai, jotta tajuaisi , että ne välimatkat ovat todellakin pitkiä eivätkä kuten hänen pienessä allakassaan näyttää: ”Eihän siinä ole kuin sentti välimatkaa keikkapaikkojen välillä”, Leo nauraa.

Muusikon ammatissa on Freemanin mielestä kuitenkin monia hyviä puolia, esimerkiksi se, että hän on päässyt sen kautta hyviin naimisiin.

– Tosin vaimoni meni naimisiin toimittajan kanssa huomatakseen muutaman vuoden kuluttua, että “jumalauta, tuo onkin muusikko”. – Just sellainen, joista äiti aina varoitti, Tarja lisää.

– On hyvä, että perhe tasapainottaa elämää. Ihmiset suitsuttavat ja kehuvat. Heidän mielestään muusikko on erinomainen olio, jolle pitää esimerkiksi tarjota alkoholidrinkki. Totta kai kehuminen voi vääristää todellisuuskuvaa. Siinä mielessä perhe-elämä, johon liittyy ihan normaalit lapsi, kesämökki, auto, kissa ja tällaiset asiat, ei ole ollenkaan hassumpi vaihtoehto. Tai sanotaan, että se on helvetin hyvä vaihtoehto. Kyllä sitä saa ihan tarpeeksi rillutella kun keikkoja on niin hirveästi, Leo vakavoituu.

Tähdet parvekkeella

Freeman on tehnyt kolme levyä omalla nimellään ja neljä levyä Menneisyyden vankien kanssa ja pohtii, että mitä enemmän keikkoja, sitä vähemmän omia kappaleita. Aikaa ei yksinkertaisesti ole. Freeman ei kuitenkaan odottele inspiraatiota silloin kun haluaa tehdä biisin.

– Enemmän saa aikaiseksi kun istuu alas ja ottaa kitaran käteen ja alkaa rämpyttää. Tai menee tupakalle parvekkeelle. Se mitä on rämpytellyt jää pyörimään päähän ja parvekkeella voi jo miettiä jotain riviä kuten, että tähdet näyttää tien ja sitten: tien ja vien, jahaa nehän rimmaa. Siitä se lähtee. Siten syntyi esimerkiksi vuodelta 2001 oleva biisini Tähdet näyttää tien. Se on itse asiassa ihan hyvä biisi.

– Sanojen tekeminen ei ole minulle itsestään selvää. Jotain juttuja olen saanut levyllekin asti ja ne ovat hyvin pitkän jahkaamisen tulosta. Säkeitä on kirjoitettu moneen kertaan uudestaan. Mutta kun lukee jonkin maailman kirjallisuuden klassikon, niin kyllä sieltä aina jonkun hyvän rivin kappaleeseen löytää.

– Kun tein nuorempana kappaleita, annoin niille siis artistinimiä. Tää on Rod Stewart -kappale ja tää on Elton John -kappale ja yritin pistin ne esiintyjät esittämään laulut omassa päässäni. Mietin, että miltä kuulostaa ja jos kuulosti hyvältä, niin sitten se sai luvan kelvata.

– Mitään hittiä ei voi ennustaa. Hitit ovat monen tekijän summa. Hyvää biisiä tai hittiä ei voi miettiä ennalta tekevänsä. Ihmiset peilaavat omaa elämäänsä kappaleiden sanoituksiin. Näkevät ne omien väritettyjen lasiensa läpi.

Viime aikoina Leo on kokoontunut Seppo Tammilehdon kanssa tekemään kappaleita noin kerran kuukaudessa. Niistä sessioista on peräisin muun muassa haastattelun kirjoittamisen aikoihin Radio Suomen listojen 8. sijalla oleva Vierivät kivet – kappale, jossa on suurimmaksi osaksi Freemanin sävel ja Tammilehdon sanat.

– Tavattiin Sepon kanssa Elviksen 50- vuotisjuhlissa. Seppo lähestyi juhlissa ajatuksenaan, että molemmilta voisi löytyä biisiaihioita, joista voisi tulla yhdessä tekemällä kokonaisia biisejä.

– Minusta tuntuu, että minulla on hirveästi huonoja biisejä, mutta niissä voi olla joku hyvä osa ja kun tulee tällainen Seppo ja kun kuunnellaan niitä, niin huomataan, että tää onkin hyvä, että kun laitetaan tähän tällainen bridge ja tällainen kertsi, niin sehän toimii.

– Ollaan soiteltu niitä näitä kun olen käynyt Tampereen suunnalla tai kun hän on käynyt Helsingissä ja olemme saaneet jopa biisejä aikaiseksi. Seppo on myös pitkänlinjan heppu, soittanut pop- ja rockbändeissä, viime vuosina tehnyt enemmän iskelmällistä. Nyt on tullut pari kyselyäkin, että olisiko teillä biisiä ehdottaa.

– Elvis on siitä niin älyttömän hieno, että sieltä löytyy tekijöitä kavereiksi. Ja Georg Malmstén -säätiötä pitäisi kiittää siitä, että bändi sai pidettyä helmikuussa talvilomaa, jonka aikana olen tehnyt kappaleitakin, apurahan saanut Leo muistuttaa.

– Biisit valitaan niin, että kappale tehdään ensin kitaralla tai pianolla, rämpytetään kotona ja viedään sitten demostudioon, jossa voidaan laittaa biisiin toinen kitara ja jokin sheikkeri rytmiksi. Sitten kuuntelutetaan orkesteritovereilla, että onko tässä nyt Menkkari-biisiksi tai mihinkään.

Vaikutteita biiseihinsä Freeman on saa nut tutuista lähteistä. Beatles ja britti-pop ovat olleet Leon suosikkeja alusta lähtien eikä maku ole matkalla hirveästi muuttunut.

– Olen keräillyt vinyylilevyjä, ja rouvan kanssa käydään kirppareilla, mutta levyjä alkaa olla jo niin paljon, että koskas hitossa sä niitä kuuntelet.

– Seuraava levy, jonka ostan on Paul McCartneyn soololevy. Eka levy, jonka ostin äidin sponsoroimana, oli A Hard Day’s Night, joten levymaussa ei ole tapahtunut kovin suurta muutosta

Tulevaisuus

2003 tuli viimeisin Menneisyyden vangit – levy Aurinko voittaa ja 2004 tuli Virven kokoelma. Tänä vuonna piti tulla Virven uusi soololevy, mutta siinä on tullut mutkia matkaan.

– Teoriassa teen Virvellekin biisejä, mutta hänen seuraava soololevynsä tulee olemaan sellainen, jossa tulee olemaan Virven omia lempparibiisejä joko vanhoilla valmiilla sanoituksilla tai sitten niihin tehdään uudet päivitetyt sanat, mutta on aikaa vievää puuhaa saada niihin käännösluvat. Se vie enemmän aikaa kuin biisinteko konsanaan.

– Virven levyn jälleen meidän bändiyhtiömme Poppikone Oy tekee Menkkareiden levyn ja siihen sitten tehdään itse kappaleita sekä valitaan sieltä täältä. Ja ihmetellään kuinka demokratia bändissä toimii. Eihän se toimi ollenkaan!

– Teen 25 vuoden välein oikein hyvän biisin. Kestää ennen kuin seuraava Freeman -soololevy tulee, mutta sellaisesta on puhuttu ja ystäväpiirissä on ajattelemattomia ihmisiä, jotka tökkii olkaan, että hei kyllä sunkin kannattaisi tehdä joku oma kokonaisuus. Niin, että pinnan alla kuplii.

Satiirikko pehmentää otettaan

Julkaistu

Viime vuosina varsin näkyväksi mediahenkilöksi noussut Martikainen on sekä puhujana että kirjoittajana poikkeuksellisen kirjallinen mies. On helppo nähdä, että hän on harrastanut kirjallisuutta ja suomen kieltä koko ikänsä, mutta musiikillisten esikuvien löytäminen on hankalampaa. On siis hyvä lähteä liikkeelle musiikillisen ilmaisun juurista.

Kuinka tulit aloittaneeksi lauluntekemisen?

– Se oli oikeastaan pakkotilanne. Olin Kajaanissa viisitoistavuotias poikanen ja olin kuunnellut valtavasti mökää. Suosikkeja olivat Radiopuhelimet ja sen edeltäjä KTMK sekä tietysti Terveet Kädet. Minulla oli ensisijainen rakkaus piirtämiseen ja lukuhommiin, mutta kiinnostusta oli myös musiikkiin. Kajaanissa oli ehkä kolmenkymmenen ihmisen punk-yhteisö, ja jos joku mietti jonkin asian ääneen niin kaikki tiesivät sen jo seuraavana päivänä. Minusta siis tiedettiin, ja minut pestattiin laulamaan, kun muilla ei riittänyt uskallusta.

Minkälaista puuhaa laulunteko oli alkuvaiheessa?

– Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että siinä oli kyllä jonkin verran järkeä mukana. Olin kuunnellut Riistettyjä, Lamaa ja näitä muita, ja olin ehtinyt todeta, ettei ole järkeä tehdä ”valtion vankina” -henkisiä tekstejä vain siksi, että ne kuuluvat siihen kulttuuriin. Löysin siis oman kulman, jonka saatoin allekirjoittaa ja joka oli lähinnä koominen, joskaan en tiedä, ovatko ne tekstit nyt niin hauskoja. Siellä on näitä Astutan koiraa -biisejä ja sen sellaista.

Hardcore-Martikainen jatkoi möykkälinjalla vielä jonkin aikaa myös YUP-yhtyeessä, jonka ensimmäiset julkaisut olivat englanninkielisiä ja kovaäänisiä. Mutta sitten kieli vaihtui suomeen ja yhtye teki hurjan käännöksen: se alkoi säveltää polveilevaa ja monimutkaista, melkeinpä Frank Zappa -henkistä rockia.

YUP:n tekemä tyylinvaihdos on erittäin harvinaislaatuinen. Kertoisitko siitä enemmän?

– Se oli erittäin tietoinen päätös, sillä me tajuttiin noin parin vuoden jälkeen, että se yksipuolinen pätkyttäminen ei kestä. Meillä oli vahva Dead Kennedys -innostus, ja vaikka sekin oli punkia, biisit ovat tarkemmin tutkittuna aika hienoja. Basisti Valtteri Tynkkysellä oli alusta asti ollut innostus klassisen kuunteluun, ja minä aloitin Frank Zappan kuuntelun. Ensimmäinen levy taisi olla Joe’s Garage.

Miten se uusi suunta varsinaisesti syntyi?

– Hyyrysen Jussilla (silloinen rumpali, nykyinen kitaristi) oli ajatus kylästä, jonka nuoret miehet kootaan joka kevät mäelle ja piestään. Se nauratti meitä ja me ajateltiin, että näin hyvästä aiheesta on pakko tehdä biisi. Turpasauna oli siis ensimmäinen uuden YUP:n kappale. Kun se oli valmis, ajateltiin että tämähän on todella hienoa. Niin sanotut ”oikeat soittajat” kävivät nauramassa meille treenikämpällä, koska me soitettiin koko ajan taitojemme äärirajoilla. Taidot olivat kyllä karttuneet, ja ne karttuivat yhä koko ajan.

Siltä todella tuntuu, kun noiden aikojen materiaalia kuuntelee. Hieman myöhemmin ilmestynyt Toppatakkeja ja Toledon terästä lienee yhä suomalaisen rockin monimutkaisimpia levyjä.

– Ja me oltiin myös siitä innoissamme. Olin Oulussa sivarissa siihen aikaan, ja mulla oli valmiista miksauksesta kopio c-kasetilla. Kansikin oli jo mielessä. Istuin yöjunassa matkalla Ouluun enkä malttanut nukkua, kun levy kuulosti niin hyvältä että sitä piti kuunnella koko ajan. Ajattelin kyllä, että ei sitä varmaan kukaan osta ja että se kuulostaa toisten korvissa varmaan rasittavalta. No, kyllä se kuulostaa nykyään omissakin korvissa ensisijaisesti rasittavalta. Muistan silti alkuperäisen innon.

Toppatakkeja-albumin jälkeen YUP:n suunta on ollut kohti yksinkertaista, mutta Keppijumppaa on jälleen aika monimutkainen levy. Miltä yhtyeen tulevaisuus näyttää tällä hetkellä?

– Meillä on oikeastaan kaksi tietä. Toinen on se, että jos hajotettua, kaavoja rikkovaa musiikkia syntyy luontevasti, niin sitten varmaan tehdään sitä. Sellaisen tekeminen voi olla hienoa, koska esimerkiksi radiossa soiva musiikki on niin samanlaista, ettei radiota oikeastaan jaksa edes kuunnella. Toinen vaihtoehto on se, että voisi tehdä ääriprimitiivistä musiikkia, jos sitä syntyy. Sellaista U2-henkistä tavaraa, jossa on kolme sointua viidessä minuutissa. Siinä olisi katsottava sovituspuoli ihan uudella tavalla ja todella tarkasti.

Olet säveltänyt YUP:ssä sekä yhdessä Valtteri Tynkkysen kanssa että ilman häntä, ja myös Valtteri on säveltänyt biisejä omillaan. Millä tavalla hän on vaikuttanut sinuun biisintekijänä?

– Olen ainakin kokenut huonommuutta musiikillisen tekstuurin ohuudesta. Valtterin biisidemoja ei välttämättä tarvitse edes enää sovittaa, kun ne on sovitettu jo. Minun demoni ovat aika raakoja, koska en pysty käsittämään musiikin tekstuuria niin yksityiskohtaisesti kuin Valtteri. Olen kyllä sittemmin – aika äskettäin itse asiassa – tajunnut, että mihinkään huonommuuden tunteeseen ei ole syytä, koska kysymys on vain erilaisista säveltämisen ja sovittamisen tavoista.

Pidättyväinen tarkkailija

Sanoittaja Jarkko Martikaiseen liittyy muuan mielenkiintoinen piirre. Hän on useasti maininnut suosikeikseen esimerkiksi Tom Waitsin, Bob Dylanin ja Paul Simonin, jotka ovat avoimen tunteellisia lauluntekijöitä. Martikainen ei ole; hän on pikemminkin tarkkailija ja satiirikko. Hän tiedostaa sen itsekin.

– Olen hyvin pidättyväinen. Ero juontaa varmaan jo siihenkin, että angloamerikkalaisen musiikin maailmassa on luontevaa laulaa suurista tunteista ja olla ainakin näennäisesti vilpitön. Suomalaisessa rock-kulttuurissa tilanne on minusta hieman toinen, eli tässä on minusta kysymys henkilökohtaisten mieltymysten lisäksi myös viitekehyksen ongelmasta. Ismo Alangollakin on vain harvoja hetkiä, joissa hän laulaa ”rakastan sua enemmän kuin jumalaa” -tyyliin. Minä kyllä pyrin koko ajan kohti vilpitöntä, suoraa ilmaisua.

Onko pyrkimys jatkunut jo pitkään?

– On, varmaan Homo sapiens -levystä asti (1994). Mutta olen verhonnut asioita varmaan aivan loputtomiin, ja ne ovat olemassa vain rivien välissä. Olen mielestäni laulanut samoista asioista jo monta vuotta, mutta matka suorempaan ilmaisuun on minun tapauksessani äärimmäisen hidas. Olen tekstittäjänä sellainen, että jään kiinni lauseen muotoon enkä välttämättä osaa luottaa pelkkään ajatuksen vilpittömyyteen. Haluan siis rakentaa lauseesta itsestään kiinnostavamman, jolloin saattaa käydä niin, että ajatus hämärtyy.

Jos joku väittäisi, että harrastamasi satiiri on myös kirjoittajan suojautumiskeino, niin miten vastaisit?

– Totta se on, se on täysin selvää. Olen itse asiassa ajatellut, että kaipaan tällä hetkellä kaikkein vähiten nimenomaan satiiria. Minun on aika helppoa kirjoittaa sävyltään ivailevaa tekstiä, mutta jos siinä ei ole jotain lämpöä taustalla, niin ei se ole erityisen rakentavaa tai innostavaa. Olen yrittänyt saada uusiin lauluihin mieluummin jotain puhdasta tunnetta kuin analyyttista ivailua. Joskus se onnistuu, joskus ei.

Soololevysi Mierolainen on juuri tässä mielessä kiinnostava, koska siinä tunteet ovat paljon enemmän pinnassa. Oliko se tarkoitus?

– Ilman muuta. Kun tekee vain itselleen eikä joudu miettimään, mitä muut siitä sanovat, se on helpompaa. Siinä on esimerkiksi kappale Ampukaa mut kuuhun, jota tuli kyllä mietittyä vuoden verran. Että kehtaako sitä laulaa missään, edes levyllä. Mutta sitten kun menee keikalle ja esittää sen, eikä kukaan naura, niin kyllä se innostaa. Rokissa on minusta se ongelma, että tehdään esimerkiksi rakkauslauluja, jotka ovat pelkkiä fraaseja. Katsoin vähän aikaa sitten listaa kymmenestä suosituimmasta radiobiisistä. Kaikki ne ovat kertovinaan rakkaudesta, mutta ajattelin, että yksikään niistä ei sano siitä mitään. Tekstimaailma on pelkkää fraseologiaa. En näe siinä mitään arvoa.

Tulee mieleen kirjailija Margaret Atwood, joka puhui itseilmaisusta ja stereotypioista. Hän esitti, että suurin osa nuorista runoilijoista ei osaa ilmaista itseään lainkaan, vaan kysymys on stereotypioista: ilmaistaan valmiita ajatuksia tutuin sanoin eikä päästä vielä sille tasolle, että olisi oma ääni.

– Tuo on mainiosti sanottu, ja juuri tuota tavoittelin. Nimenomaan tuosta on kysymys. Kun nyt mainitsit naisen, niin tuli mieleen Kate Bush ja hänen kappaleensa Hounds of Love, jota kuuntelin äskettäin. Se on aivan tolkuttoman hieno ja esimerkki siitä, miten joku löytää asiaan oman kulmansa ja tekee jotain todella arvokasta. Sama se on Waitsilla, Simonilla ja Dylanilla.

Herkeämätön puurtaja

Minkälaisena lauluntekijänä pidät itseäsi? Voi ajatella esimerkiksi vastakkainasetteluja harkitseva/spontaani, hidas/ nopea, uuttera/laiska.

– Harkitseva. Uuttera. Aika hidas, mietin aiheita välillä liiankin pitkään. Spontaanius ei todellakaan ole vahvoja puoliani. Sitä kyllä riitti kuusitoistavuotiaana, niissä ihan ensimmäisissä biiseissä oli sentään se arvo, vaikkei muuta olisikaan.

Teetkö kappaleita koko ajan vai kausiluonteisesti?

– Ehdottomasti koko ajan. En ole koskaan käsittänyt sitä, että vetäydytään maailmasta pariksi kuukaudeksi ja tehdään levyllinen biisejä. En ymmärrä, miten nämä ihmiset pystyvät pitämään päässään pyörivät demot siellä ilman, että niitä pitäisi purkaa koko ajan. Ja miten he voivat luottaa siihen, että kahdessa kuukaudessa todella syntyy materiaalia. Minun mallini on siis se, että muistiinpanoja tehdään koko ajan. Jos menee viikko, että mitään ei synny, niin kyllä siinä jo vähän säikähtää.

Onko sinulla ollut kuivia kausia?

– On. Outo elämä -levyn aikaan oli köyhää. Sain juuri ja juuri kolme biisiä aikaan. Ei ollut niiden lisäksi mitään. Silloin mietin, että mitä tästä tulee. Tajusin kyllä myöhemmin, että olin tehnyt koulun lopputyötä niihin aikoihin, ja se vei tietysti aikaa ja energiaa. Olisi tavallaan ollut aika outoa, jos olisin pystynyt tekemään paljon lauluja.

Kuuntelin tekstejäsi ajan kanssa ja tein tällaisen havainnon: olet yksi niistä harvoista suomalaisista sanoittajista, joiden tyylistä löytyy sukulaisuutta Gösta Sundqvistiin. Se näkyy esim. biiseissä Yövieraat, Tämä päivä oli huono päivä ja Leonard ei laula. Niissä on kaksi seikkaa, jotka tekevät niistä sundqvistilaisia. Ensinnäkin ne ovat absurdeja tarinoita, ja toiseksi niistä ei käy ilmi, mitä mieltä lauluntekijä on laulujensa henkilöiden toilailuista. Miten kommentoit?

– Olen samaa mieltä. Olen muuten ihmetellyt asiaa itsekin, koska esimerkiksi Outo elämä -levyä tehtäessä en missään tapauksessa kuunnellut Leevi and the Leavingsia. Mutta joskus viisi-kuusi vuotta sitten tajusin, että Sundqvistissa on neron piirteitä. Kaikki on niin mietittyä ja toisaalta niin luontevaa, että biisit tuntuvat leikillisiltä. Ihan perussointuja ja kuitenkin valtavan hienoja ideoita. Ja todella vaativa tekstintekijä, johon pitää todella keskittyä. Olen yrittänyt omaksua häneltä sitä asennetta, että laulussa ei välttämättä pidä esittää vahvoja väitteitä. Sellainen teksti kestää aikaakin paremmin. Jos laulu sisältää todella yksioikoisen sanoman, jota ei voi kuulla kuin yhdellä tavalla, niin se on aika köyhä kirjoittamisen malli. Tämän saman ajatuksen takia toivotan keikan lopussa ihmisille ”hyvää elämää”. En tiedä, mitä hyvä elämä itse kullekin on, mutta voin toivoa, että noin laajemmin ottaen elämä menisi hyvin.

Maailmanmatkaaja päätyi Suomeen – Douglas Pashleylla on soittajan sielu

Julkaistu

Miehen monipuolista tuotantoa on täällä jo kuultu niin menestyneillä pop-levyillä kuin musiikkiteatterissakin. Viimemainitun puolen näyttävin esimerkki on syyskuun lopulla Helsingissä ensi-iltansa saanut musikaali Spin.

Taustatiedoistasi selvisi, että olet musikaalisesta perheestä ja olet soittanut lähes koko ikäsi.

– Kyllä. Isäni suku on Englannista, ja isoisäni työskenteli vaudeville-ammattilaisena. Kokoonnuimme aina sunnuntaisin isoisäni luo laulamaan ja soittamaan. Meille kotiin hankittiin piano kun olin kolme vuotta vanha, ja muistan sen päivän; se piano tuntui pelottavan isolta! Isäni harrasti musiikkia, ja hänen kanssaan aloin soittamaan. Opin nopeasti, ja nelivuotiaana soitin jo kaiken minkä hänkin. Sitten aloin käydä tunneilla.

Klassistako?

– Klassinen lähtökohta, mutta ei oikein tiedetty mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Olin varsin itsepäinen, olin kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista, ja soittelin jo silloin omia juttujanikin, joten kiersin monenlaisten opettajien tunneilla.

Etkä koskaan mennyt klassiseen “suuntaan”?

– En. Olen alusta asti ollut kiinnostuneempi soittamaan omaa musiikkiani jonkun muun tekemän sijasta. Ammattilaiseksi aloin 17-vuotiaana, ja siinä piti olla hieman “järjestelyjä”, sillä Kanadassa pitää olla 19 ennenkuin voi työskennellä ravintoloissa.

Eli ammatinvalintasi meni varsin luontevalla kehityksellä. Oliko koskaan mitään erityistä hetkeä tai tilannetta, jolloin päätit ryhtyä alalle?

– Itseasiassa oli. Valmistuttuani high schoolista päätin kiertää maailmaa, ja ensiksi päädyin Keski-Kanadaan serkkuni hommiin, joka rakensi taloja. Tienasin 10 [Kanadan] dollaria tunnilta. Silloin tapasin australialaisen kaverin, joka oli kiertämässä maailmaa. Hän oli tehnyt sitä jo kymmenen vuotta, ja hankki elantoaan siinä vaiheessa lattiasiivoojana, eli vielä minunkin hommaani kehnompaa. Mietin, että jos itse aion kiertää maailmaa, niin teen sen musiikin kanssa.

Aloin opiskella jazz collegessa, ja tein välillä musikaalitöitä teatterikiertueen kanssa. Koulustani kaikki pyrkivät [jazz-koulu] Berkleehen, mutta minulla ei ollut sinne mielenkiintoa. En usko ollenkaan siihen koko teoria-lähtöiseen jazz-opetukseen, mielestäni jazz tulee muusikon sisältä ulos, ei toisin päin. Teoreetikot yrittävät sitten miettiä, että mitä helvettiä tässä tapahtuu – se ei toimi niin.

Joten aloinkin opiskella klassista sävellystä ja johtamista; [Bela] Bartókia, [Igor] Stravinskya ja niitä heppuja, jotka ovat ihan vv-OU! Sen koulun painotus oli kuitenkin uudempaan kamaan, ihan sinne John Cage -osastoon ja minimalismiin asti, joka sitten taas minulle on melko pitkäveteistä. Se on oikeastaan vain reaktiota aiempaan tapahtuneeseen, eikä oikein musikaalista, enemmänkin vain älykästä.

Olin kyllä kiinnostunut Ph.D.-tutkinnon suorittamisesta, mutta sitten tapasin kuubalaisemigrantin Sergio Barroson, joka opetti sävellystä vierailijana. Ystävystyimme nopeasti, ja aloin opiskella hänen johdollaan yksityisesti. Hänellä oli suunnitelma siirtyä Belgiaan seuraavaksi, mutta hän ei ollut vielä saanut visaa taustastaan johtuen, joten päätin pitää hieman lomaa, ja vierailla ystävieni luona LA:ssa.

Aivan se tuttu tarina, että 700 dollaria taskussa, ja vanhalla Volvolla vuorokauden ajo putkeen Los Angelesiin! Olin ajatellut pyöriä siellä lomalla muutaman viikon, mutta haeskelin muutamia hommia. Olin matkan varrellakin pysähtynyt moikkaamaan kaveriani, joka työskenteli agenttina Seattlessa. Kävin muusikkojen liitosta hakemassa joidenkin klubipromoottoreiden kotiosoitteet, ja menin ovilleen koputtamaan. Ja sainkin hommia, hyviäkin hotellibaareja yms. Vähän ajan päästä soitin kuusi iltaa viikossa ja tienasin 600-700 taalaa viikossa, joka oli jo todella hyvä liksa silloin.

Soolopianoa siis, aulabaari-keikkoja?

– Joo, jazzpianoa soolona; aulabaareja ja yökerhoja, riippui paikasta – aulabaareista tuli kyllä parempi liksa. Ja 80-luvulla siellä voi soittaa ihan mitä tahansa, monet kovatkin nimet teki niitä keikkoja. Päivisin sitten sävelsin, ja sain jo joitakin kontakteja kustannus- ja levybisnekseen. Mutta tuolloin melkein kaikki hyvin tienanneet bisnes-tyypit veti kokaiinia ja potkut tuli herkästi, joten minunkin kontaktini häipyivät nopeasti!

Mutta sitten agentti-kaverini Seattlesta soitti ja kysyi lähtisinkö keikalle Japaniin. Minä olin että “tottakai!”, ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi sinne. Se oli tosi hauskaa; erinomaiset olosuhteet, täysimittaiset flyygelit, loistava äänentoisto, kolme-neljä puolen tunnin settiä illassa. Ja taas pystyin jatkamaan säveltämistä päivisin. Tulin takaisin LA:han, ja juuri siihen aikaan tulivat ensimmäiset Yamahan DX-7:t [syntetisaattori-malli]. Olin nähnyt niitä jo Japanissa, ja ne olivat varsin kalliita USA:ssa. Otin yhteyttä Japaniin, ja sain sovittua puolen vuoden työt, joten menin sinne uudestaan, ideana tehdä vähän hankintoja.

Tapasin sitten Japanissa brasilialaisen kundin, joka oli muusikkona hyvinkin kaltaiseni. Aloimme kirjoittaa yhdessä, ja teimme pienessä studiossa kahdella neliraiturilla demoja paristakymmenestä biisistämme, ja lähettelimme niitä ympäriinsä. Muutamat menivät läpi, eli levyille asti. Itseasiassa yksi jo isokin artisti kylmästi “rippasi” [rip-off], eli varasti yhden meidän biisin omakseen! Vaikka se otti tietenkin päähän, niin olihan se kuitenkin jollain tasolla myös imartelevaa, kun kelpasi. Tietenkin ulkomaista vedetään höplästä, mutta minä olin, että “teen seuraavan, kävisikö tämä?” ja olisin jo paljon viisaampi. Ja se toimi, ne alkoivat lopulta kyselemään minulta biisejä, varastamisen sijasta!

Etkö saanut mitenkään asiallesi oikeutta?

– Ainakin silloin Japanin musiikkibisnes tuntui olevan niin “isojen poikien” hoitelemaa, että jos liittyi sikäläiseen Teostoon esimerkiksi, niin joutui mustalle listalle, ja työt oli vähissä. Oma kokemukseni oli, että kustantajien ja tekijänoikeusseuran välit olivat sillä pohjalla, että vain hyvin etabloituneiden tekijöiden asiat hoituivat. Uudella yrittäjällä oli esimerkiksi aivan mahdotonta saada mitään selvitystä myyntiluvuista.

Mutta tuotantohommissa oli isoa rahaa, ja aloinkin toimimaan enemmän siellä. Kasvatimme ystäväni kanssa bisneksen siitä kahden ihmisen ja kahden neliraidan kuviosta 128 ihmisen työpaikaksi neljine täysmittaisine studioineen. Kovaa työtä, studioitakin pyöritettiin kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden. Hankin Lontoostakin studiokokonaisuuden tuolloin.

Töitä olisi mutta ei budjettia

Aloitko tehdä pop-musiikkia jo siis Kanadassa?

– Kyllä, aivan alusta lähtien. Isoisäni jo rohkaisi minua lauluntekoon. On kuuluisia kanadalaisia lauluntekijöitä – Joni Mitchell, Neil Young, Leonard Cohen – mutta ei niitä kovin paljoa ole. Kanada on kuitenkin tuontivaltio musiikin suhteen, ja siksi lähdinkin sieltä. Amerikka on niin valtava virta, että sen paineessa on lähdettävä. Alanis Morissette on hyvä esimerkki. Hän oli teinitähti Kanadassa, mutta sitten löysi oman juttunsa, ja kävi jokaisessa levyfirmassa valmiin Jagged Little Pill -materiaalinsa kanssa, eikä kukaan ollut kiinnostunut. Mutta Amerikassa Maverick, eli Madonnan firma otti, ja se on historian eniten myynyt debyytti-albumi – yli 14 miljoonaa kappaletta jo.

Aloitiko Suomessakin ovien koputtamisella?

– Tapasin vaimoni [näyttelijä Anna Hultin] Japanissa, ja muutin hänen kanssaan tänne. Ensimmäinen lapsemme syntyi täällä, mutta halusin lähteä takaisin Kanadaan, joten muutimme sinne. Aloin opettaakin, mutta työskentelin myös LA-ympyröissä mm. [säveltäjä/ tuottaja] David Fosterin kanssa. Menestyinkin, mm. tein pääteeman Schwarzenegger-leffaan Eraser, ja perustin oman levy-yhtiön. Mutta odottaessaan kolmatta lastamme Anna puolestaan halusi takaisin Suomeen. Hän halusi töihin, eikä siellä ole teatteria, ja elokuvatyökin menee Hollywoodin kautta. Los Angelesissa emme halunneet lastemme kasvavan, joten tänne tultiin.

Olin onnekas, koska teatteri [Helsingin Svenskan] tarjosi töitä [musikaali Pojken Blå], ja pian sen jälkeen Siljavarustamo pyysi hommiin tekemään taustoja laivan show-esityksiin. Sen jälkeen Warner tarjosi sopimusta lauluntekijänä. Sieltä taidettiin ottaa yhteyttä, mutta haeskelin itsekin kyllä. Muistan eräänkin ison yhtiön A&R-miehen juttusilla käynnin. Hän tarjosi demon pohjalta yhteistyötä erään solistin kanssa, eli normaalia kehittämistä; biisien etsintää, tekemistä ja työstöä, harjoittamista jne. Sanoin ok ja kysyin millaisella kehitystyöbudjetilla siinä liikutaan. Vastaus oli, ettei sellaista ole. Hämmästyin täysin: “Siis mitä? Ei ole budjettia? Oletatte siis että työskentelen tämän kaverin kanssa puoli vuotta ja sitten EHKÄ jotkut biiseistäni äänitetään, ja sitten EHKÄ jotkut niistä julkaistaan levyllä, ja sitten saan mekanisoinnit ja jos soi niin teostoa, niinkö?” Vastaus oli, että “niin”. Lähdin siitä paikasta, emmekä ole sittemmin ko. henkilön kanssa puhuneet.

Aloitit sitten Warner-sopimuksella, mutta et ole kuitenkaan jatkanut sitä?

– En, se oli yhteinen päätöksemme. En kuitenkaan saanut tarpeeksi biisejä julki. Tein Tomi Metsäkedon ensimmäiselle levylle suurimman osan biisejä, ja kun se meni hyvin, aloin saada muitakin pyyntöjä. Ruotsin kontakteillani sain varsin hyvin yhdessä sikäläisten kanssa tekemiäni biisejä läpi, kun koko ajan oli jotain tarjolla jossain. Kilpailu on todella kovaa. Olen kuullut että esimerkiksi [amerikkalainen lauluntekijä] Dianne Warren laittaa laulujensa markkinointiin todella isoja summia. Eikä kyse useasti ole enää edes markkinoinnista, vaan tekijä maksaa tietylle solistille siitä, että tämä levyttää tietyn laulun, ja hitin myötä tekijä saa omansa moninkertaisesti takaisin. Tietenkin riski on aina olemassa.

Jatkoit kuitenkin Warner Musicin tuotannoissa.

– Tomin ensimmäisen albumin jälkeen yhtiö pyysi minua tuottamaan laulun Gordon Haskellille; se oli duetto [The music played] Maaritin [Hurmerinta] kanssa. Sekin meni hyvin listakärkeen, ja tein myös Tomin toisenkin levyn.

Sitten aloin kehitellä ideaa musikaaliksi. Minua ärsyttää tavattomasti se, että todellinen lahjakkuus ei pääse musiikkibisneksessä esiin enää kuin sattumalta. Esiintyjiä kiinnitetään ulkonäön mukaan, ei lahjojen. Musiikki ja ilmaisu ja jopa laulutaito tehdään heille toisten toimesta. Mietin mennyttä aikaa, ja kaikkia niitä hienoja artisteja ja lauluja joita on ollut erityisesti 60- luvulla. Tulin ajatelleeksi, että ehkä bisnes ei edes halua voimakkaita artisteja, jotka ottavat eri tavoin kantaa – sellaisia eivät halua poliitikotkaan, koska “laulut voivat muuttaa maailmaa”!

Kehittelin ajatuksesta tarinan, jossa tällainen iso korporaatio ohjailisi popartistien uraa voimakkailla julkisuuskampanjoilla, ja siitä sitten kehittyi musikaali Spin. Muutamat sen lauluista olen tehnyt joidenkin muiden kanssa yhdessä, esimerkiksi staff writer -kautenani. Musikaaleista olen pitänyt aina, jo Nelson Eddyn ja Jeanette Mc- Donaldin operettifilmeistä lähtien. Tunnen sen perinteen ja ne laulut hyvin. Musiikkiteatteri on upea taidemuoto, ja onkin hyvin hienoa olla Suomessa, kun täällä se on niin suosittua, yleisö käy katsomassa musikaaleja. Uuden musikaalin tuottaminen on kuitenkin iso riski, ja siksi olen ollut onnekas ja hyvin otettu siitä että Svenskan valitsi minut tekemään sellaista.

Entä ooppera? Mikä on suhteesi siihen?

– No, minulla on hieno idea oopperaksi, ja toivon että se olisi seuraava iso juttuni. Mutta en halua puhua siitä sen enempää… Paitsi, että etsin nuorta miestenoria – demot ovat tervetulleita!

Onko sinulla kiinnostusta kirjoittaa isoja orkesteriteoksia, tai vaikkapa pianosonaatteja?

– Kyllä, vaikka en ole sille osastolle vielä mennytkään. Ehkä menen jatkossa sinnekin…

Tunne on tärkeintä

Tunsitko lainkaan Suomen musiikki-ilmastoa? Oliko sinulla minkäänlaisia vaikeuksia säveltää suomalaiselle artistille tai suomalaiselle yleisölle?

– Ei niinkään. Suomen kieli ei istu hyvin länsimaiseen poppiin, se on kyllä totta. Mutta periaatteessa musiikki on musiikkia, ja kysymyksessä on tunneasiat. Tänä päivänä on kuitenkin jo niin iso määrä ihmisiä, joille perinteinen mollisävellaji- ja venäläisvaikute ei merkitse mitään erityistä, vaan heidän makunsa on kehittynyt täysin kansainväliseksi. Ja siksi Suomi on valmis valloittamaan maailmaa.

Olemme juuri saaneet valmiiksi Essi Wuorelan levyn, jossa on uutta materiaalia, ja joitakin vanhempia suomalaisia lauluja, jotka kuitenkin on tehty aivan uusiksi. En niinkään kuuntele kieltä ja sanojen merkityksiä, vaan koko paketin emotionaalista vaikutusta. Jos halusin vaihtaa jotain soinnutusta, niin kysyin Essiltä toimiiko se moodin kanssa ok. Ja teimme koko levyn live-ottoina juuri siitä syystä, että laulut olisivat tunnelmaltaan kokonaisuuksia.

Ovatko laulujesi suomi-tekstit käännöksiä vai originaaleja?

– Kieli on niin konkreettinen asia, etten oikein usko käännöksiin, sellainen on aika vaikeata. Useimmat lauluni ovat menneet Sinikalle [Svärd] demoilla, joissa melodia on vain hyräilty, ja hän on tehnyt oman tekstinsä. Be gentle to my heart Tomin ensimmäisellä levyllä on ollut aivan valmiina tekstinkin osalta, ja Sinikka teki sen pohjalta omansa, muttei sekään ole suoranainen käännös.

Tunnut olevan kiinnostunut ja valmis tiimi- työskentelyyn, ja hyväkin sellaisessa.

– Kyllä, opin sen Japanin aikoinani. Ihan rinnakkainkin on hauskaa työskennellä, siinä pusketaan toista hyvin. Olen huomannut, ettei se ole suomalainen tapa, täällä kukin istuu saunassaan miettimässä… Muualla se kuitenkin on yleistä, ja hyvä puoli siinä on, että lauluja päivän mittaan syntyy – hyviä tai huonoja, mutta syntyy. Se on niin Nashvillessa, se on niin Broadwaylla – kaikkialla. On hyvä työskennellä toisten kanssa, rohkaisen ketä vaan tekemään sellaista. Vaikka useammankin kuin yhden kanssa; siinä syntyy keskustelua, kysymyksiä, vitsejä, eli kaikenlaista inhimillistä vuorovaikutusta, joka vaikuttaa lopputulokseen. Se on hyvä tapa työskennellä, ja kuitenkin voi aina myös mennä kotiinsa ja tehdä yksinkin.

Yksi projekti, jonka yhteydessä nimesi tuli voimakkaasti – ja yllättävästi, ainakin minulle – esiin, on Sansan debyyttilevy. Miten päädyit siihen mukaan?

– Warnerilla ehdotettiin työskentelyä Sansan kanssa. Innostuin demosta, ja päädyimme aloittamaan. Hän kehittyi valtavasti ja saimme paljon aikaan. Mutta kuitenkin kävi niin, että sitten kun olimme “valmiita” aloittamaan levyntekoa, niin Warner päätyikin julkaisemaan koosteen siitä kaikesta, mitä olimme puolentoista vuoden aikana jo saaneet aikaan. Eli siitä projektissa jäi hieman huono fiilis, mutta ei minun ja Sansan välille; esimerkiksi Essin levylle tuli neljä hänen lauluaan.

Olet työllistetty säveltäjä-sovittaja-tuottaja, mutta entä soittaja?

– No nyt olen aloittamassa bändiä kitaristi Neff Izirraryn kanssa, ja pyrimme klubikeikkailuun. Soitin aikoinaan kuusi iltaa viikossa, mutta jos on pieniä lapsia perheessä, niin se ei oikein käy. Nyt nuorimpani on jo kahdeksan, joten taas voisi alkaa vähän soittelemaankin. Rakastan soittamista.

Rekku Rechardt – ja inspiraation syvin merkitys

Julkaistu

Lähdetään rohkeasti liikkeelle, tämänhän ei pitäisi sattua…. Muistelen että oli olemassa joskus 1970- luvun alussa bändi nimeltä Taivaanvuohi. Jollain tapaa yhdistän sinut siihen?

– Se yhtye oli kylläkin Taivaantemppeli. Tässä “Vuohessa” soitti kitaraa Sami Hurmerinta. Edellinenhän oli Make Lievosen (basisti, säveltäjä) bändi ja siinä soitti myös Olli Ahvenlahti (pianisti, säveltäjä), vuosi oli todellakin noin yksi ja kaksi, kolme. Seitsemänkymmentäneljä menin sitten Wigwamiin.

Niinä vuosina bändejähän ilmeisesti tuli ja meni?

– Joo, erilaisia jami- ja terapiaryhmiä oli paljon… juuri tämä legendaarinen Natsa- Vanha-Tavastia -kolmio, eli niin kutsuttu Helsingin rundi mahdollisti paljon lyhytaikaisiakin toimivia ryhmiä.

Oliko tällöin näissä grupoissa “omaehtoista” operointia eli paljonko soitettiin omaa matskua?

– Kyllä kaikki ne bändit joissa olin, pyrkivät tekemään omia juttuja. Sitten oli näitä erilaisia cover- biisejä, joita sitten kaikenlaisissa “kollektiivijameissa” vedettiin, että olisi jotain yhteistä pohjaa, että kaikki suurin piirtein tunsivat ne biisit. Mutta se oli kyllä itsestään selvä lähtökohta, että kun perustettiin bändi niin alettiin heti työstämään omia luomuksia.

Näin myöskin sinä?

– Kyllä joo, itse asiassa. Mutta ne oli juuri enemmän sellaisia riffinpoikasia ja sointujaksoja…

Jäikö niiltä ajoilta mitään sellaista, joka olisi jäänyt elämään myöhempää käyttöä varten. Näin musikologeja kiinnostavasta näkökulmasta…

– No se oli enemmänkin sellaista yrittelyä, juuri erilaisia yksinkertaisia sointuyhdistelmiä, riffejä ja tämmöistä, ei sieltä sen ihmeemmin käteen jäänyt, se oli sellaista opettelua.

Humoristisesti voisi todeta että taloudellisti huonosta keikasta jäi sentään käteen muutama uusi riffi… Mutta ilmeisesti tuokin bändi jonka mainitsit Taivaanvuohi oli jollain tapaa merkittävä, koskapa siinä olivat herrat Lievonen ja Ahvenlahti, jotka käsittääkseni jo siinä vaiheessa olivat päättäväisiä säveltäjiä?

– Niin, sehän oli Lievosen bändi. Makehan oli, ja on edelleenkin päättäväinen mies.

Sitten jouduit ja pääsit yhtyeeseen, jossa oli kolme kovin rankkaa biisintekijää, Pembroke, Pohjola ja Gustavson. Ei tullut heti mieleen tarjota materiaalia kehiin?

– Ei heti, tosiaankaan. Otin sen jutun enemmänkin soittohommana, pestinä jossa oppisi mahdollisimman paljon. Sehän ei sitten loppujen lopuksi ollut tässä muodossaan pitkä kiinnitys, koska bändi sitten levisi aika nopeasti.

Oli kuitenkin jotain dokumentoituja juttuja. Pigstorm…

– Joo, se ja sitten Groundswell, niitä soitettiin keikoilla.

Wiguhan oli tunnettu siitä että levybiisejä ei hirveästi kelattu keikoilla?

– Kyllä me niitäkin tässä aiheessa treenattiin, Pohjolan Nipistys ja Gutsin Fairyport olivat myös keikoilla kehissä, näin muistan… mutta kyllähän sellaista tiettyä yhtenäistä linjaa oli vaikea tavoittaa kolmen vahvan tekijän kollektiivissa.

Olin joskus Pekka Pohjolan kertomasta ymmärtävinäni että ilmassa oli jopa “ylikorrektiutta”, tarkoitan tällä sitä että kukaan ei oikein ottanut ohjia käsiinsä?

– Tällaista saattoi myös hyvinkin olla. Itse olin kiinnostunut oppimaan soittamaan mahdollisimman hyvin kitaraa, ja tämä bändihän oli erittäin hyvä paikka siihen tarkoitukseen.

Et tässä vaiheessa vielä ajatellut mitään Rechardt-Pembroke kombinaatiota, siis tuntenut jotain mystistä hengenheimolaisuutta? Ajatellen näitä duon myöhempiä realisoituneita ja hyviksi havaittuja kontribuutioita?

– Ei siinä vaiheessa kyllä ollut oikeastaan mitään tällaisia ajatuksia. Yhteistyö alkoi sitten seuraavan kokoonpanon myötä, raadollisesti käytännön tarpeiden myötä. Siitä, että piti saada biisejä joita pystyisi vetämään. Sen jälkeen ne kemiat tosin loksahtivat paikalleen nopeasti ja aika hyvinkin.

Sitä ei käy kiistäminen. Tuosta “ekasta” bändistä, Taivaantemppelistä vielä sen verran että oliko sillä merkitystä sävellyksellisesti, kun seurasi muiden biisintekoa. Se ei kuitenkaan ollut blues- perusränttää, sitä jota ilmeisesti jameissa paljon kelattiin. Rakenteellisesti monimuotoisempaa ratkaisua…

– Täytyy muistaa, että vaikka menin bändeihin noviisina, niin mulla on kuitenkin vakavan musiikin tausta, siis klassinen botne. Olin soittanut jo pienestä asti selloa. Sillä osastollahan nimenomaan muoto tärkeä, kaikki luova tapahtuu sen sisällä, jos on mahdollisesti tapahtuakseen. Oikeastaan ennen murrosikää suurimmat suosikkini olivat Bach, Beethoven ja erityisesti Mozart. Tämä Mozart oli ehdottomasti tärkein. Jos esimerkiksi radiosta oli tulossa jotain kyseisen tyypin teoksia, siis aamun lehdessä oli radio-ohjelmissa tieto, niin se kyllä tarkkaan ennakoitiin ja hommat himassa pysähtyivät kyseisenä ajankohtana. Kaikkien oli pakko silloin keskittyä tähän nerokkaaseen musiikkiin.

Missä vaiheessa sitten tämä taiteennälkä laajeni? Tälle raadollisemmalle puolelle…

– No niin kuin yleensä kaikilla, vastakkaisen sukupuolen astuessa maailmankuvaan (naurua). Silloin tuli nämä klassiset beatles-osastot ja sitten bluesjutut ja muut…

Eli. Inspiraation syvin merkitys. Perinteisesti tekijältä kysytään että tuleeko teksti vai melodia ensin. Sinun kohdallasihan, ainakin Wiguissa, tekstin on tehnyt Jim Pembroke. Ennen vai jälkeen?

– Meillä oli ja on edelleen kyllä marssijärjestys aika selvä. Ensin tulee jonkunlainen musiikillinen hahmotus, erilaisia aihioita ja siitä sitten biisi. Jim tekee valmiiseen biisiin tekstin…

Ette istuneet yhteen niin kuin Lennon ja MacCartney ja päättäneet että “nyt sävelletään uima-allas?”

– (naurua) Ei, ei me olla koskaan oltu niin käytännöllisiä…

Niin, uusi sukupolvi tai -polvet ovat ottaneet vanhan materiaalin aika hyvin vastaan. En tietenkään tiedä kuinka laajasti määrällisesti, mutta on mielenkiintoista havaita esimerkiksi näillä nettipalstoilla tällaisten alle kaksikymppisten löytäneen vanhempienkin kausien musiikkianne. Muun muassa entiset (?) progefaijat ovat neuvoneet ilosanoman löytänyttä jälkikasvuaan: “Kuuntele Wigua! Se on kova!” Iällisesti laaja yleisöpohja?

– Joo, se on aika laaja. Tietenkin koska me keikkaillaan useimmiten ikärajallisissa mestoissa, niin nuorimmat on vähintään kahdeksaatoista, mutta sitten näkyy rinnalla tätä kuusikymppistä osastoa, eli varmaan sitä joka on ollut alusta asti messissä.

Eli mukana on jengiä jotka ovat syntyneet reilusti Ronnien (Österberg, alkuperäisrumpali ja yksi bändin suurista musiikillisista vaikuttajista, vaikka ei biisejä tehnytkään) kuoleman jälkeen. Aika hieno osoitus musiikin voimasta. Ettei aleta liian pateettisiksi voisi lisätä, että bändissä on Kotilaisen (Esa, sormiotaiteilija) haitarin lisäksi keikoilla myös ikähaitari…

– Kyllä, ja jos saa lisätä samaan sanontakimaraan Merimaan (Juhani, sympaattinen moguli) lausuman: ”Wigwamiin tarvitaan aina yksi ulkolainen ja yksi Kotilainen!”

Taidatkos paremmin laittaa. Merimaan kannattaisi ehdottomasti harkita progestand- uppia… Wigu kuitenkin säilynee teikäläisellä pääjuttuna? Tuli vaan mieleen että teillä oli tuossa aika pitkä hiljaisuusperiodi…

– Niitä itse asiassa oli kaksikin, ensimmäinen kymmenen vuotta vuoteen -90 asti, silloin aloitettiin Provinssirockista ja sitten vuoden -93 syksystä jonnekin vuoteen 2000 asti kun kokoonnuttiin Ruisrockiin, seitsemän vuotta kaiken kaikkiaan…

 

Niin, ilmeisesti ei ole enää tulevaisuudessa hirveästi varaa pitempiin taukoihin, jos näin saa asian ilmaista?

– Ehkä ei, sitten vaanii varmaan se todella pitkä breikki… (naurua).

Tästä morbidista assosiaatiosta tuli surullisella tavalla mieleen runoilija Arto Melleri, joka taannoin poistui joukostamme. Kiivas sanankäyttäjä ja monisärmäinen persoona, yksi heistä joiden kanssa Wigwamin ulkopuolella teit töitä. Sävelsit musiikkia sekä Arton valmiisiin teksteihin, kuin myös kävitte duona keikoilla. Arto resitoi ja jakoi sanaa, sinä sävelsit musiikillista maisemaa Pohjanmaan pojan väkevästi liitäville ajatuksille?

– Näin me teimme. Jos voi sanoa niin lähtökohta oli mun osalta tässä aika “jatsillinen”, tietyllä tavalla, kun oli joku runo johon tarvittiin nimenomaan maisemaa. Tietenkin lähestymistapa oli luontevasti improvisatorisempi kuin yksittäisen tekstin lauluksi tekemisessä. Yhteistyö Arton kanssa oli erittäin mielenkiintoista, sekä antavaa että ottavaa. Monesti myös ottavaa (hieman naurua)… todellakin kaiken kaikkiaan hienoa, varsinkin parhaimmillaan.

Jossain telkkarista tulleessa Melleridokkarissa oli pätkiä tällaisesta keikasta…

– Joo, niitä oli kyllä, onneksi Tahvo Hirvosella (elokuvaaja) on tallella kokonaisuudessaan yksi meidän parhaimmista keikoista, Juttutuvasta (alunperin työläisten kuppila Hakaniemessä) vuodelta yhdeksänkymmentäkuusi, syksyltä. Sataprosenttisesti kuvana ja äänenä.

Aikamoinen kulttuuriaarre, luulisi että tuollaisella olisi jo laajempaakin kiinnostavuutta, sekä musiikin että kirjallisuuden puolella.

– On ollut jotain yrityksiä laittaa sitä jakeluun Ylelle, Yle Teemalle, mutta siinä ilmeisesti turhauduttiin jossain vaiheessa… kun ei löytynyt vastakaikua.

Median kulttuuritahtohan on nykyään mitä on, jopa Ylessä. Käsittääkseni toimilupaehdoista ei vielä ole poistettu sivistyksellistä velvoitetta. Ehkä siellä ajatellaan, että kun niistä ei mainita niin ne eivät ole olemassa… strutsitekniikka eli pää kuoppaan. Teidän olisi varmaan pitänyt tehdä keikka autiolla saarella bambuhäkissä, osana lavastettua selviytymiskamppailua, silloin se kelpaisi nykyäänkin jakeluun. Nythän tosin luulisi liikemiesten heräävän, kun mukana on äärimmäinen mutta perinteinen rockmyyntivaltti, toisen tekijän siirtyminen tuonpuoleiseen…

– Hah, joo. Vielä hieman näkökulmaa yhteistyöstä Arton kanssa. Siinä kohtasi kaksi ihmistä jolla oli oma tonttinsa hallussa, mutta ei sitten hirveästi vastaavia ulottuvuuksia sinne toiselle puolelle. Sitä sitten seurasi toisen työskentelyä suuren hämmästyksen vallassa ja ihastuksissaan. Tämä siksi että tunsin olevani yhtä vähän runoilija kuin Arto oli muusikko. Siinä toimi kuitenkin eräänlainen vaikeasti määriteltävä sielujen sympatia ja kunnioitus tietenkin.

Treenasitteko paljon näitä kitara-runojuttuja? Kuinka “sävellettyjä” ne olivat, eivät ilmeisesti läpisävellettyjä?

– No, keskustelemalla ja käymällä läpi juuri ajatuksen tasolla ja viitteellisesti, joskus jopa tuopin ääressä. Aina oli sovitut rakenteet joiden sisällä tietenkin tapahtui se hetken luovuus ja vapaus. Mutta emme todellakaan lähteneet soitellen sotaan… Niin, itse asiassa muistankin nyt, teimme kyllä Arton kanssa yhden runokasetin, joskus -93, nimeltään Kirotun rytmin viidakossa, sen tuotti kirjakauppias Lasse Johansson, horoskooppeihin ja okkultistiseen kirjallisuuteen erikoistuneen kirjakaupan pitäjä. Tämä kasetti on varmaan aika harvinainen, minulta itseltänikin kadoksissa. Jos sen joku kaivaisi esille ja masteroisi uusiksi, niin siinä olisi valmis ja hyvä paketti Rechardt-Melleriä. Se onnistui erittäin hyvin…

Onko muita varsinaisia suomenkielisiä, tekstiin sävellettyjä “laulubiisejä”, Rechardt- Melleri -tuotannosta taltioitu kuin tämä Kuosmasen (Sakari, laulaja, ravintoloitsija) äänitteelle tekemä Pariisi?

– Joo kyllä on, Liisa Tavin joskus kahdeksankymmentäluvulla tekemä Liehuvat liput tulee mieleen…

Niin, se oli tällä Naamiot-levyllä, siinähän olit muutenkin kapuna, eli johdit bändiä ja sovitit musan?

– Näin oli. Muita ei nyt tule mieleen, taitavat näistä olla loput pöytälaatikossa.

Kun nyt tarkemmin muistelee, niin olihan sinulla ennen Melleriä muutama muukin “musiikillisesti” yllättävä viritys, siihen aikaan kun kulttuurin rintamalinjat olivat periaatteessa hyvinkin tiukat ja ojennuksessa. Ensimmäisenä mieleen tulee Wigujen (silloisen kokoonpanon viimeisen) Dark Albumin aikainen Veltto Virtasen kanssa tehty yhteistyö, aluksi duona ja myöhemmin Heru-yhtyeenä ja sitten Pelle Miljoonan kanssa tehty levy Rakkaudesta Elämään ja rundi Sienipilven Varjossa… Proge kontra punk?

– Se muotoutui Pellen kanssa ihan sillä tavalla, että minut kutsuttiin messiin, Pelle oli ilmeisesti sen verran kallellaan progeen, että kehtasi soittaa ja kysyä kiinnostaako tällainen projekti. Kyllähän minua kiinnosti ja olin itse asiassa aika otettu siitä, että kontaktia tuli tällaiselta taholta, siihen aikaan. Se meininki oli sitten enemmän perusrock-ralleja kuin mitään muuta, aika vahvasti Dylaniin kallellaan. Bändi, Avoimet Ovet oli muutenkin aika tiivis harmoninen ryhmä (muina Vando Suvanto, rummut ja laulu ja Junior Simola, basso ja laulu), musiikillisilla rajalinjoilla ei ollut merkitystä.

Oliko tässä sellainen tilanne, että yhteisen kipinän löytänyt ajatusmaailma, todellisuuden hahmottaminen “musiikin ulkopuolella” oli tärkeämpää kuin esimerkiksi sointujen lukumäärä tai vaikka musiikillisen tekstuurin vaikeusaste. Tai vastaavasti niiden halveksiminen? Että se loi pohjan yhteistyölle?

– Kyllä joo. Veltto-sessio lähti vähän samalta pohjalta, törmäsimme jossain ja huomasimme yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja aaltopituuksia. Molemmat toimivat musiikin parissa mutta tyylillisesti verrattain eri osastoilla. Juolahti sitten mieleen katsoa, että mitä tästä tulisi, tehtäisiin tavallaan mahdoton “alkemistinen projekti”, koe… (naurua). Mutta ihan hyvinhän siinäkin kävi. Tämä bändilevy Tahdon oli ja on edelleen mielestäni varsin onnistunut, valitettavasti sitä ei taida cd- muodossa saada. Siinähän oli jo monimuotoisempaa ryhmää Tervaharju (Hannu, basisti, kääntäjä) ja Silvennoisen Hessu (kitaristi, säveltäjä, koomikko) sekä Ippe Kätkä (rumpali, säveltäjä) rummuissa.

Sitten oli yksi vähemmälle huomiolle jäänyt bändi, siinä lauloi Miitta Sorvali (näyttelijätär), sen muistan nähneeni jollain klubilla? Nämä olivat hiljaisempia aikoja?

– Siinä oli minun omia tekstejäni, mutta sitä musaa ei ole tallennettu sen kummemmin minnekään. Ainoastaan esitetty keikoilla ja silloinkin aika pienissä ympyröissä, juuri jossain klubeissa. Tämä juontui siitä, että aloin silloin kahdeksankymmentäluvulla ihan vakavasti treenata tekstin tekoa, nimenomaan suomeksi, ja mielestäni siinä onnistuinkin… Mutta nekin ovat jääneet pöytälaatikkoon, jostain syystä. Täytyy pitää mielessä.

 

Sehän on mielenkiintoinen pöytälaatikko. Tässähän on nyt hyvä tilaisuus mainostaa, että Rekulla on valmiita suomenkielisiä biisejä. Ei kun tilaamaan! Tunnelmasta toiseen mutta ei niin totiseen, sinulla oli myös muutaman vuoden “syrjähyppy” orkesteriin nimeltä Lapinlahden Linnut. Aikaisemminkin olit tosin seilaillut musiikillisesti, mutta intellektuaalisesti ottaen sfäärit olivat olleet kunnioitettavia ja hyväksyttäviä. Velton anarkistinen kosmisuus ja Pellen taistelevan valistava humanismi, okei. Mutta että… mieshuumoria? Kuinka ihmiset ottivat vastaan tämän outouden? Edistyksen ja runon sfääreistä viinasta ja naisista karjuvaan äijälaumaan…

– Se alkoi tavallaan käytännön sanelemana juttuna, olin silloin duunillisesti aika tyhjän päällä, ei ollut bändiä eikä oikein motivoituja suunnitelmia. Pekun (Hedkrok, Lintu) kanssa törmättiin sattumalta Vanhan terassilla ja tuli puheeksi yleinen soittamistilanne. Kävi ilmi että Linnut tarvitsi kitaristia, joten ratkaisimme tilanteen välittömästi sillä että liityin bändiin!

Pohjolahan oli soitellut joillain levyillä, mutta että oikein keikoille? Hassuttelemaan ja pelleilemään. Mitäs tämä tämmöinen?

– Kyllähän sitä puristiporukoissa vähän, tai oikeastaan vähän enemmänkin ihmeteltiin. Jopa paheksuttiin kovasti. Monille se oli täysin käsittämätöntä, laskeutua ikään kuin pyhältä jalustalta rahvaan pariin. Se oli sopimatonta. Tulee mieleen Johnny Rottenin sanonta: ”Pahimpia kaikista ovat punkkarit.” Näin soveltaen toisen alueen puhdasotsaisuuteen.

Teit kuitenkin biisejäkin, Mun puutarhassa ja Suu ja se elin, nämä nyt tulevat mieleen…

– Olihan muitakin Tuplakossu vissyllä ja sellaista… Joo, täytyy muistaa että Peku ja Hande (Lemola, rumpali) ja myöhemmin Hate (Kinnunen, rumpali ja kokki) olivat ja ovat tietenkin edelleen vankkoja soittajia. Toteuttamisvaiheessa ei ollut siis mitään musiikillisia ongelmia. Vokaaliosaston intensiteetti ja päättäväisyys tietenkin korvasivat mahdolliset tekniset vajavaisuudet, mikäli niitä oli… ja täytyy sanoa että näennäisen karuutensa takana Linnut on erittäin syvällinen yhtye.

Aikoinaanhan Dave Lindholm (taiteilija ja kulttihahmo) sai tuta häntä “syvästi rakastavien” vihan kun kehtasi mennä Sleepy Sleeperseihin… kolikkorahoillakin kuulemma “Juudasta” keikoilla heittelivät. Eivät sinua?

– Ei nyt sentään. Hämmennystä kyllä aistin ilmassa.

Nykyäänhän sillä voisi tienata, jos 50- senttisillä tai euroilla heittelisivät… Mutta aika aikaansa, joskus jopa gutaakin. Mikä nykyään saa musiikillisesti viban punttiin? Olet kuitenkin päässyt todistamaan aika mittavaa murrosta länsimaisessa kevyessä musiikissa.

– Viimeisin tavallaan uuden oivaltaminen tapahtui silloin kun myönnyin siihen tosiasiaan, että näillä teknisillä vempaimilla, siis että se niillä tehty musa voi sisältää musiikillisesti todella arvokkaita asioita. Olinhan itse aikaisemmin ollut juuri tällainen puristi tällaisessa asiassa, vanhan liiton mies… että vain oikeilla soittimilla tehty musa on oikeata. Kuulin sitten yhden biisin, sellaiselta Goahead -teknolevyltä, biisi oli Fairy in the dragonforest. Yhtäkkiä minut olikin riisuttu aseista, huomasin että tämähän on helvetin hyvää musaa. Sallin sitten sen musiikin ajattelutavan tulla myös omaan tekemiseeni. Erittäin rikastuttavaa. Siis että voi hyväksyä kaikki mahdolliset keinot, jotta voisi tuottaa hyvää jälkeä. Vanha viisaus, että tarkoitus pyhittää keinot.

Jos palataan luontevasti tässä vaiheessa tähän lapsuutesi sankariin. Mozart aikanaan teki päässään ja soittamalla se mitä toiset rakentaa nykyään näytön edessä. Siis laittavat palikoita eri järjestykseen…

– Tässä on tavallaan asialla taas kaksi puolta. Demoja teen koneella, niillähän saa hyvää jälkeä ja soundia, mutta biisit varsinaisesti teen vieläkin vanhalla hyväksi havaitsemallani “keittiönpöytäinspiraatiolla”, ainoastaan kitara ja ajattelu messissä. Samanlainen aivoriihi edelleen kuin aikaisemminkin, koneet tulevat mukaan sitten työstövaiheessa. Näin on helpompi selvittää aivoituksiaan, myös itselleenkin. Ja kokeilla rakennevaihtoehtoja… ottaa etäisyyksiä. Tietysti, jatkossa treeneissä ei tarvitse niin monisanaisesti ja kaarrelle yrittää selittää kavereille sitä, mitä haluaa. Tämä varsinkin kun treenataan soolojuttujani, vähän oudommassa jengissä.

Vaarana lienee se, että jäbät helposti antautuu soittamaan juuri niin kuin demossa… varsinkin jos se on “hyvin-hyvin” tehty. Näin tietysti sellaisessa tilanteessa jos soittajilla ei ole riittävästi itsenäistä ajatustoimintaa (hypoteettinen oletus).

– Aivan, tämä saattaisi helposti olla sudenkuoppana. Voi olla, että tällaisella metodilla liian helposti tilanne luisuu pois siitä perinteisestä bändiprosessista, siis jos valmis ratkaisu tulee liian hiottuna kuulokuvana. Tätä tietenkin täytyy aktiivisesti varoa. Ottaa käyttöön vieraannuttamisen tekniikka. Täytyy harrastaa samaa etäisyyttä kuin tekovaiheessa.

On kuitenkin kysyttävä jotain mainitsemastasi sooloprojektista. Kerro.

– Bändi on nimeltään Snakecharm. Voisi lyhyesti sanoa, että soinnullisesti hyvin minimalistisesta maailmasta mennään aika roots-ajatteluun, rockin ja rytmimusiikin perinteiseen ja perimmäisiin totuuksiin (hieman naurua). Riffien pyörittelyä, etsitään tehoja sellaisista vähän shamanistista toistoelementeistä. Sen päällehän voi sitten liimailla mitä vaan. Kitaratrio peruselementtinä, ja päälle ehkä keyboardmaailmaa.

Tulee mieleen tämä varsin suosittu White Stripes -duo…

– No, ehkä jotain samanhenkisyyttä voisi olla, mutta oma tavoitteeni on ehkä funkympaa, ja nykymaailmassa kun ollaan “trancempaa”… mutta syvät juureni ovat kuitenkin siellä Hendrixin ja Creamin maailmassa. Hitusen vanhoista mestareista provosoituneina juttelimme Eric Claptonin mahdollisesta piristymisestä Cream-yhtyeen uuden tulon myötä. “Siinä yhteydessähän joutuu toisella tavalla hommiin kuin leppoisan aikuisviihteen parissa, hah.” Ennen oli kitarat puuta ja Armanin puku haave vaan. Puheeksi tuli myös tanskalainen Mew-yhtye, jota on useasti julkisuudessa mainittu progevaikutteista, ryhmä oli kuunnellut televisiotoimittajan provosoimana Wigwamin uutta levyä ja maininnut sen kuulostavan aivan Hanoi Rocks -yhtyeeltä. Rekku, joka samassa yhteydessä oli positiivisesti arvioinut Mew’ia uskoi, että tämä johtui siitä että kundit olisivat levyn kansitiedoissa huomanneet muutamalla raidalla avustaneen Mike Monroen nimen… mutta eihän niin nuoret kundit ole pystyneet Hanoitakaan kuulemaan? Ovat varmaan lukeneet lehtiä…

Yhtä kaikki. Rekku halusi vielä luonnehtia Wigun uuden levyn tunnelmia. Ja siihenhän hänellä on oikeus.

– Siellä on aika monenlaisia biisejä. Siinä on mielestäni kokonaiskaari, joka toimii itsenäisenä teoksena, sen lisäksi erillisiä, myös itsenään toimivia biisejä, jotka rakentavat sitä musiikillista tarinaa, juuri sinä järjestyksessä kuin ne ovat siinä levyllä. Kevyestä maailmasta salakavalasti syvempään ja syvempään, tummaan ja mystisempään… Lopussa kolmen biisin epilogi, huojentunut loppujakso, takaisin helpompaan maailmaan…

Kuulosta tutulta sil….

Tässä vaiheessa Elvis ry:n, joskus 90- luvun alussa hankittu, kasettimagnetofoni sanoi naps ja lopetti tarinan, joten meidän täytyi ottaa etäisyyttä tähän analogisen äänentallentamisen reliikkiin ja lopettaa juttutuokio. Mutta ei hätää, asiat valottuivat omilta osiltaan, ainakin minulle. Wigwamin uusin äänimaailma on siis jo tovin ollut jakelussa ja yhtye lähtee ennen vuodenvaihdetta lenkille (Helismaan ja aikalaistensa termi rundille) halki Suomen. Tätä lukiessa se lienee jo käyty läpi, toivottavasti hyvällä menestyksellä ja laajalla ikäkattauksella, ja ainakin härmässä se hakenee vertaistaan, myös jatkossa. Näin epäilen, ja epäillähän sopii aina.

 

 

 

Sosiaaliturvaseminaari

Julkaistu
Sosiaaliturvaseminaarissa opittua

Jos maksaa, niin saa … ei kuitenkaan aina

Elvis ry ja Suomen Säveltäjät ry järjestivät 17. marraskuuta seminaarin musiikintekijän sosiaaliturvasta. Ilmarisen auditorioon oli saapunut yli neljäkymmentä aiheesta kiinnostunutta ja parituntisen aikana saatiin vastauksia moniin kysymyksiin. Toki paljon jäi avoimiakin kysymyksiä ja pohdittavaa.

Seminaarin asiantuntijoina olivat johtaja Rauno Anttila opetusministeriöstä, kansanedustaja Valto Koski, joka on eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja, lakimies Jukka Lilleberg kansaneläkelaitoksesta, hallitussihteeri Marjaana Maisonlahti sosiaali- ja terveysministeriöstä sekä ratkaisupäällikkö Pekka Pietinen eläketurvakeskuksesta.

Seminaarin avaukseksi markkinointipäällikkö Kaija Eklund loi lyhyen katsauksen työeläkejärjestelmäämme ja siihen tulossa oleviin muutoksiin. Sen jälkeen jatkettiin alustuksella, josta vastasi lakimies Henri Nieminen Taiteilijoiden tili- ja lakiasiaintoimistosta.

Seuraavassa tiivistelmä tämänhetkisestä tilanteesta musiikintekijän sosiaaliturvan eri osa-alueilla sen tiedon perusteella, mitä saimme seminaarissa ja sen valmistelun yhteydessä.

Sairaus- ja äitiys- ym. päivärahat

Aikaisemmin tekijänoikeustulot laskettiin mukaan sairauspäivärahan suuruutta laskettaessa. Vuonna 2001 lisättiin sairausvakuutuslakiin sana ”rojalti” niiden tulojen listaan, joita ei oteta huomioon päivärahassa. Käytännössä Kela on ryhtynyt soveltamaan tätä lakia muutaman vuoden viiveellä. Joillakin tekijöillä teostotulot on otettu huomioon vielä vuonna 2004 mutta ei enää 2005.

Tällä hetkellä tekijänoikeustuloja ei siis oteta huomioon, ei sairauspäivärahassa, mutta ei myöskään äitiys- ja isyyspäivärahan sekä vanhempainrahan suuruutta laskettaessa. Tekijän on kuitenkin mahdollista saada itselleen päiväraha, jonka suuruudella on perusta tekijänoikeustuloissa. Tämä tapahtuu siten, että tekijä ottaa Yrittäjien eläkelain mukaisen YEL-vakuutuksen. Tällöin tekijä itse määrittelee työtulonsa, ja saa tämän mukaista päivärahaa.

Kun esimerkiksi säveltäjäperheessä on tiedossa, että perheenlisäystä on tulossa, voi säveltäjä ottaa YEL-vakuutuksen, mikä onnistuu myös takautuvasti. Mikäli hänellä ei ole YELiä aikaisemmin ollut, on maksuissa aluksi 25 prosentin alennus.

Tekijänoikeustuloista on tähän asti peritty 1,5 prosentin suuruista sairausvakuutusmaksua. Tämä on peritty verotuksen yhteydessä kunnallisverotuksessa verotettavasta ansiotulosta laskettuna (vähennysten jälkeen). Tekijöiden kannalta voi pitää vääryytenä sitä, että maksut on jouduttu maksamaan, mutta päivärahaa ei ainakaan tänä vuonna ole enää saatu.

Ensi vuonna sairausvakuutuslaki muuttuu jälleen. Tätä kirjoitettaessa eduskunta ei ole uutta lakia vielä hyväksynyt, mutta hallituksen esityksen mukaan sairausvakuutusmaksu jaetaan kahteen osaan. Musiikintekijöiden kannalta tilanne muuttuu siten, että kaikilta peritään tekijänoikeustuloista kunnallisverotuksessa verotettavan ansiotulon mukaisesti 1,33 prosentin sairausvakuutusmaksu. Sen lisäksi kerätään erillinen 0,77 prosentin päivärahamaksu niiltä, jotka ovat YEL-vakuutuksen piirissä. Osuus lasketaan YEL-työtulosta ja vastaavasti päiväraha mitoitetaan sen mukaan. Tämän systeemin mukaisesti menevät siis jatkossa niin sairaus-, äitiys- ja isyyspäiväraha kuin vanhempainraha. Näitä rahoja saa, jos vastaavasti maksaa tuon 0,77 %:n maksun.

Tällä kaikilta verotuksen yhteydessä perittävällä sairausvakuutusmaksulla rahoitetaan sellaiset kaikille Suomessa asuville kuuluvat perusedut kuten Kelan maksamat lääkekorvaukset, yksityisen sairaanhoidon ja hammashoidon korvaukset sekä minimisairauspäivärahan, jota saa 55 sairauspäivän jälkeen.

Sairauspäivärahan osalta (sen jota saa on on maksanut vastaavat maksut) on suunnitelmissa sellainen muutos, että yrittäjän omavastuuaika on lyhenemässä neljään päivään nykyisen kymmenen sijasta. Tämä myös osaltaan saattaa tehdä YEL-vakuuttamisen musiikintekijän kannalta aikaisempaa perustellummaksi.

YEL ja musiikintekijä

1. Suomalainen sosiaaliturva on

a) asumisperusteista (esim. kansaneläke ja lääkekorvaukset)

b) työperusteista (esim. työeläke ja työtuloon sidotut sairauspäivärahat).

2. Henkilökohtaisella tekijänoikeustulolla voi saada työperusteista sosiaaliturvaa (esim. sairaus-, äitiys- ym. päivärahat, työeläke) ainoastaan ottamalla YEL-vakuutuksen.

3. YEL ei edellytä firmaa.

4. YEL-vakuuttaminen ei käytännössä ole kenellekään tekijänoikeustulojen perusteella pakollista.

5. Vapaaehtoisesti YEL-vakuutuksen voi ottaa kuka tahansa tekijä. Työtulon sekä vastaavasti vakuutusmaksun suuruuden voi päättää vapaasti. Työtulo voi siis olla jotain aivan muuta kuin vuotuinen tekijänoikeustulo.

6. Ainakin niin kauan kuin tekijänoikeustuloja verotetaan progressiivisen ansiotuloveron mukaisesti, YEL-vakuutuksen ottaminen saattaa olla osalle tekijöistä järkevää. Joillekin yksityinen vakuuttaminen (esim. eläkevakuutus) voi olla tietyissä tilanteissa järkevämpää.

7. YEL-vakuutusmaksut ovat tällä hetkellä 21,4 prosenttia työtulosta (yli 53-vuotiaat 22,6 %). Maksut voi vähentää henkilökohtaisessa ansiotulojen verotuksessa ja myös puolison verotuksessa. Yksityiset eläkevakuutusmaksut vähennetään nykyisin pääomatulosta.

8. YEL-työtulon yläraja on tällä hetkellä 94.391,37 e/v. Aloittavan yrittäjän maksualennus 25 % neljä vuotta.

9. Eläkettä karttuu seuraavasti:

  • vakuutusaika x karttuma % x YEL-työtulo
  • lasketaan jokaiselta kalenterivuodelta erikseen
  • 63-68-vuotiaina (super)karttuma % on 4,5/vuosi.
  • eläkkeissä ei enää 60 % kattoa
  • eläkettä karttuu myös äitiys-, isyys- ja vanhempainrahakaudelta, alle 3- vuotiaiden hoitoajalta sekä opiskeluajalta

10. Maksun jousto

  • vakuutusmaksu joustaa, ei työtulo (10-100% ylöspäin, 10-20 % alaspäin)
  • lisämaksu kartuttaa eläkettä samassa suhteessa
  • yläraja kuitenkin 94.391,37 työtulon mukaan

Eläketurva ja YEL

Suomalaisen sosiaaliturvan periaatteisiin kuuluu, että kaikki Suomessa asuvat ovat oikeutettuja kansaneläkkeeseen. Tämä rahoitetaan mm. työnantajilta perittävällä kansaneläkemaksulla. Tekijänoikeustuloista tätä maksua ei peritä. Osittain on siis niin, että tässä kohtaa musiikintekijä ei tekijänoikeustuloista maksuja maksa (eikä työnantaja) mutta Suomessa asuvana tekijä on kuitenkin kansaneläkkeeseen oikeutettu.

Työeläkkeessä sen sijaan on se periaate, että kun maksaa niin voi saada. Palkansaajilla työeläkettä kertyy työnantajien maksamien eläkemaksujen perusteella. Koska tekijänoikeustuloja ei musiikintekijälle makseta työsuhteessa, kertyy niistä työeläkettä ainoastaan, mikäli tekijällä on YEL-vakuutus. Koska työeläkkeissä on myös YELin osalta siirrytty uuteen järjestelmään, jossa kaikki maksetut maksut myös kerryttävät eläkettä, on YEL myös musiikintekijöille entistä harkinnanarvoisempi. Todettakoon myös, että uudessa järjestelmässä eläkkeelle voi siirtyä liukuvasti ikävuosien 63-68 välillä. Jos jatkaa työntekoa nämä vuodet, kertyy eläkettä 4,5 prosentin vuotuisen superkarttuman mukaisesti. Musiikintekijä voi halutessaan maksaa YEL-maksut vielä nämäkin vuodet ja ryhtyä nauttimaan eläketurvastaan sitten 68- vuotiaana.

Vanhuuseläkkeellä ollessaan voi huoletta saada edelleen tekijänoikeustuloja, sillä ne eivät pienennä saatavaa työeläkettä. Seminaarissa saatiin myös vahvistus sille, että työkyvyttömyyseläkkeellä olevan tekijänoikeustulot eivät kuulu niihin tuloihin, jotka tietyn rajan ylittäessään alkaisivat pienentää eläkettä.

YELin työtulo vapaasti valittavissa

Periaatteessa tekijänoikeustuloja saava on yrittäjien eläkelain piirissä. YEL on siis teoriassa tekijänoikeustuloja saavalle pakollinen. Käytännössä tätä pakollisuutta ei kuitenkaan ole – tähänkin saimme vahvistuksen seminaarimme asiantuntijoilta.

Pakollisuus muuttuu vapaaehtoiseksi sen vuoksi, että säveltäjälle, sanoittajalle ja sovittajalle ei ole vahvistettua työtuloa eikä sellaista voida asettaa. Työtulo pitäisi asettaa sen mukaisesti, kuinka paljon saman ammattitaidon omaavalle työntekijälle olisi maksettava, mikäli yrittäjä palkkaisi hänet tekemään vastaavan työn. Samoin perusteena on se, kuinka paljon työn tekemiseen on käytettävä aikaa. Molemmat ovat sävelteosten kohdalla mahdottomia arvioida. Vastaavasti myöskään kirjailijoilla ei ole vahvistettua YEL-työtuloa.

Tämä heittää siis pallon eläketurvasta tekijälle itselleen. Useimpiin muihin yrittäjiin verrattuna hän saa valita YEL-työtulonsa vapaasti, eikä YEL ole siis käytännössä pakollinen.

Ihan oman lukunsa ovat sitten vielä valtion ylimääräiset taiteilijaeläkkeet. Niitä onnistuvat saamaan harvat ja valitut. Jos työntekijänä tai yrittäjänä on jo saanut itselleen hyvän lakisääteisen eläketurvan, ainakaan kokonainen taiteilijaeläke ei enää tule kysymykseen.

Tekijä on yrittäjä

Edellisessä Selvis-lehdessä (s. 18-19) kysyimme, onko vapaan taiteilijan pakko olla yrittäjä. Seminaarin asiantuntijoiden vastaus oli yksiselitteinen: Suomen sosiaaliturvalainsäädännön näkökulmasta yrittäjiksi luokitellaan kaikki ne, jotka saavat työtuloa olematta työsuhteessa. Ja tekijänoikeustulo on alkuperäisellä tekijällä kiistatta työtuloa (kun se kerran verotuksessakin on ansiotuloa) eikä sitä saada työsuhteessa.

YEL pakolliseksi isoihin apurahoihin

Yksi ajankohtainen asia tällä hetkellä on se, että YEL on tulossa pakolliseksi ainakin niihin valtion taiteilija-apurahoihin, joka ovat vähintään vuoden pituisia. Nykyisen runsaan 14.000 euron apuraha nostettaisiin 17.000 euroon ja apurahasta olisi maksettava 21,4 prosentin (nykytasossa) YEL, joka sitten kerryttäisi eläke- ja muuta sosiaaliturvaa. Apurahojen YEL-pakollisuudesta ja vastaavista lisäyksistä valtion apurahapottiin sovittiin hallituspuolueiden kesken elokuun budjettiriihessä. Yksityiskohdat ovat kuitenkin vielä auki.

Missä ollaan ja mihin tähdätään

Seminaarissa päähuomio keskittyi siihen, mitä nykyinen sosiaaliturvalainsäädäntömme ja siihen ensi vuonna tulevat muutokset merkitsevät tekijänoikeustuloja ja apurahoja saavan tekijän kannalta. Vastaavien tulojen listaan voidaan lisätä vielä sävellystilauspalkkiot, koska niitäkään ei makseta työsuhteessa.

Seminaarin jälkitunnelmissa voi todeta Elvis ry:llä olevan sosiaaliturvapuolella tehtävänä ensinnäkin antaa jäsenille mahdollisimman ajantasaista tietoa nykytilanteesta sekä sen antamista mahdollisuuksista ja uhista. Toisena tehtävänä on sitten pyrkiä vaikuttamaan tuleviin muutoksiin niin, että niissä aikaisempaa paremmin otettaisiin huomioon myös musiikintekijän ja hänen tulolajiensa erityispiirteet.

Teksti: Martti Heikkilä

Tekijä X:n tilitys ja kansalliset varat

Julkaistu

Ilman 6 %:n pidätystä X:n tilitys olisi 6,4 % suurempi

Selvis aloitti edellisessä numerossa juttusarjan aiheesta Teoston kansalliset varat. Sarjan toisessa osassa laskemme, mitä kansallisten varojen pidätys merkitsee tilityksen saajan kannalta.

Oletetaan, että musiikin käyttäjät maksavat tekijä X:n teosten esityksistä vuoden aikana Teostolle yhteensä 20.000 euroa. Ennen kuin Teosto ryhtyy näitä rahoja X:lle tilittämään, sen on katettava toiminnastaan aiheutuvat välttämättömät hallinnointikulut. Teosto pystyy kattamaan osan toiminnastaan sijoitustuotoilla, joten lopulliseksi hallinnointikuluksi tulee 13 prosenttia.

Tilitettävää jää näin 20.000 € – 2.600 € = 17.400 €

Tästä nettosummasta Teosto pidättää vielä kansalliset varat. Viime vuosina ne ovat olleet noin 6 prosentin tasossa, joten lopullinen tilitys lasketaan näin:

17.400 € – 1.044 € = 16.356 €

Tämän bruttosumman Teosto sitten tilittää vähennettynä verojen ennakonpidätyksellä.

Tekijä X:n kannalta tilanne on siis se, että hallintokulut (13 %) ovat välttämättömiä, jotta systeemi ylipäätään voi toimia. Sen jälkeen jäljelle jäävästä summasta otetaan kansalliset varat (6 %), jotka tekijä X vapaaehtoisesti luovuttaa yhteisiin suomalaista musiikkia edistäviin tarkoituksiin.

Tosin X:n näkökulmasta kyse ei välttämättä ole vapaaehtoisuudesta. Tekijöiden enemmistön kannalta vapaaehtoisuus kuitenkin toimii samaan tapaan kuin yhdistysdemokratia. Jos Teoston jäsenten kokous (jossa tekijät ovat ylivoimaisena enemmistönä) jonain päivänä päättäisi, että kansallisten varojen pidätystä ei enää tehdä, ne lopetettaisiin.

Edellä olevan laskutoimituksen perusteella jokainen voi ynnätä, kuinka paljon hänen vuotuinen tilityksensä olisi, mikäli kansallisia varoja ei olisi. Tekijän saama bruttosumma ennen veroja olisi 6 prosentin pidätyksellä noin 6,4 prosenttia suurempi. Tässä muutamia esimerkkejä:

Nykyisin      Jos kansallisista

                    varoista luovuttaisiin

1.000 €        1.064 €

5.000 €        5.320 €

10.000 €      10.640 €

20.000 €      21.280 €

30.000 €      31.920 €

50.000 €      53.200 €

Mitkä toiminnat edistävät tekijyyttä?

Jos jokainen tekijä voisi omalta kohdaltaan päättää kansallisista varoista (ilman jäsenkokouksen enemmistöpäätöstä), saattaisi olla varsin inhimillistä, että mitä isommat tilitykset tekijällä olisi, sitä kriittisempi hän olisi kansallisten varojen pidätykselle.

Elvis ry:n kannalta on iso kysymys, miten me yhdistyksenä suhtaudumme kansallisiin varoihin. Oma jäsenkokouksemme hyväksyi 17.2.2005 tämän vuoden toimintasuunnitelmaan seuraavan lausuman:

”Teostossa tulee tehdä päätös, suunnitelma ja aikataulu kansallisten varojen pidätyksen minimoimiseksi ja rajaamiseksi vain tekijyyttä ja tekijänoikeutta edistäviin toimintoihin.”

Jos tämä toimintasuunnitelmamme esittämä rajaus tehtäisiin, mitkä nykyisistä kansallisten varojen käyttömuodoista täyttäisivät tuon tekijyyden ja tekijänoikeuden edistämistä koskevan kriteerin?

Kansallisten varojen nykyinen taso on noin 1,8 miljoonaa euroa. Näin paljon siis kertyy tuolla noin 6 prosentin pidätyksellä kotimaisilta ja ulkomaisilta tekijöiltä ja kustantajilta. Ulkomaisten osalta pidätys tehdään ennen kuin Teoston Suomesta keräämät korvaukset lähetetään ulkomaisiin sisarseuroihin edelleen tilitettäviksi.

Tästä 1,8 miljoonan euron potista noin 720.000 euroa käytetään Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen Fimicin toimintaan.

Partituurimusiikin tukeen, apurahoihin, sävellystilauspalkkioihin, Teosto-palkintoon sekä muihin vastaaviin edistämistoimiin käytetään noin 640.000 euroa (luvussa mukana ns. tuki kotimaisen musiikin edistämiseen sekä Malmstén-säätiön, Sibelius-rahaston ja Musiikkikustantajien 25v-juhlarahaston saamat avustukset).

Teoston jäsenjärjestöjen (Elvis ry, Suomen Säveltäjät ry ja Suomen Musiikkikustantajat ry) sekä Kirkkomusiikin säveltäjät ry:n saamiin toiminta-avustuksiin käytetään noin 390.000 euroa.

Loppu koostuu mm. musiikkiviennistä, aatteellisen strategian kuluista ja erilaisista lobbaushankkeista. Tarkkaan ottaen tähän pottiin on viime vuosina käytetty enemmänkin kuin 50.000 euroa, mutta kansallisten varojen laskutoimitusta sotkee jonkin verran se, että myös NCB:n kautta laskutetuista kännyköiden soittoäänistä kertyy jonkin verran kansallisia varoja ja Teoston erittelyssä ne on otettu kansallisten varojen laskelmiin kokonaissummaa vähentävänä.

Fimic suurin

Jotta ei juututa lukujen, summien ja prosenttien viidakkoon, tehdään karkea laskelma, mitä kansallisten varojen kolme pääpottia merkitsevät tekijä X:n kannalta. Kun 6 prosentin pidätyksellä kertyy 1,8 miljoonaa euroa, vastaa Fimicin 720.000 euron osuus 2,40 %:n pidätystä. Edistämisvarojen 640.000 euron pidätys on noin 2,13 % ja järjestöavustusten 390.000 euroa noin 1,30 % siitä summasta, josta tekijä X:n kohdalla tämä pidätys suoritetaan.

Tekijä X:n tilitys olisi hallinnointikulujen jälkeen siis 17.400 euroa. Näiden kollektiivisten toimintojen rahoittamiseen hän osallistuu seuraavasti:

17.400 € – 418 € (Fimic) – 371 € (edistämisvarat) – 226 € (järjestöt) – 29 € (muu) = 16.356 €

Tekijä X voi kysyä itseltään, mitä hän saa näiden luovuttamiensa summien vastineeksi. Jos hän on Elvis ry:n jäsen, hän voi myös kysyä, mitkä näistä edistävät tekijyyttä ja tekijänoikeutta. Menemättä tällä kertaa syvemmälle näihin toimintoihin, otetaan loppuun karkea kiteytys näiden toimintojen tarkoituksesta:

Fimic pyrkii lisäämään suomalaisen musiikin esittämistä kotimaassa ja ulkomailla tiedottamalla tekijöistä ja heidän teoksistaan erityisesti niille ammattilaisille, jotka päättävät, mitä eri medioissa ja tilaisuuksissa soitetaan. Fimicin nuotisto tarjoaa esittäjille nuotteja.

Edistämisvaroilla jaetaan apurahoja, tilauspalkkioita ja partituurimusiikin tukea sekä Teosto-palkinto.

Jäsenjärjestöjen tuella edistetään sitä työtä, mitä Elvis ry, Suomen Säveltäjät ry ja Suomen Musiikkikustantajat ry tekevät.

Elvis ry:n osalta kansalliset varat merkitsevät sitä, että jäsenemme maksavat jäsenmaksun tavallaan kahteen kertaan. Varsinainen jäsenmaksu on 70 euroa. Kun saamme Teostosta vuodessa noin 150.000 euroa, se vastaa noin puolen prosentin pidätystä tilityksestä. Tekijä X tulee näin maksaneeksi 87 euroa lisää. Myös tämä ”jäsenmaksu” vähentää vastaavalla summalla veroja.

Martti Heikkilä

PS. Edellä olevat laskelmat eivät tekijä X:n kohdalla sovellu suoraan niihin tilityksiin, joita hän mahdollisesti saa ulkomailta. Vastuu laskelmien oikeansuuntaisuudesta ja mahdollisista prosenttilaskuvirheistä ovat kokonaan kirjoittajan eivätkä esimerkiksi Teoston, jonka dokumentteihin laskelmat perustuvat. Luvut olen pyrkinyt haarukoimaan sen pohjalta, mitä Teoston ensi vuoden talousarviosta on ollut tätä kirjoitettaessa tiedossa.

Lauluntekijäklubit jatkuivat suosittuina

Julkaistu

Yhdistyksen kannalta näillä illoilla on kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen on edistää tällaisia alkuiltaan sijoittuvia ravintolakonsertteja ja saada yleisö huomaamaan viihtyvänsä tilaisuuksissa, joissa musiikki on pääasia. Toinen on tarjota omaa musiikkiaan esittäville tekijöille mahdollisuus esiintyä keskittyneelle yleisölle. Näitä mahdollisuuksia kun on nykyisin valitettavan harvalla ja harvassa.

Syksyn klubit alkoivat 26. lokakuuta, jolloin lavalle astuivat Jussi Sydänmäki & Janne Louhivuori, Jarkko Martikainen ja Kari Peitsamo. Toisena iltana 16.11. vuorossa olivat Kaija & Ile, Timo Kiiskinen ja Katriina Honkanen & Ilkka Tenhunen & Arto Nurmi. Kolmannella kerralla 30.11. jatkoivat Pauli Hanhiniemi & Tommi Laine, Kalle Ahola & Arttu Takalo sekä Esa Eloranta & Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Juontajina ovat toimineet Pekka Nissilä ja Tommi Lindell.

Elvis ry:n jäsenillä on ollut klubi-iltoihin vapaa pääsy ja ilahduttavasti jäseniä on yleisön joukossa näkynytkin. Iltoihin on kutsuttu myös tekijänoikeusjärjestöjen Teoston, Kopioston ja Gramexin henkilökuntaa. Konserttien järjestämistä ovat tukeneet LUSES ja ESEK.

Yleisön palaute näistä illoista on kiteytynyt ihmettelyyn: Miksei tällaisia ole enempää? Hyvä kysymys.

26.10. Jussi Sydänmäki & Janne Louhivuori, Kari Peitsamo ja Jarkko Martikainen

16.11. Timo Kiiskinen, Kaija & Ile, Katriina Honkanen & Ilkka Tenhunen & Arto Nurmi

30.11. Kalle Ahola & Arttu Takalo, Pauli Hanhiniemi & Tommi Laine, sekä Esa Eloranta & Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen

Teksti: Martti Heikkilä

Onnea, Euroviisut! 50-vuotisjuhlalässähdys

Julkaistu

Taustaa

Euroopan Yleisradioliitto EBU perustettiin 1950 ja ensimmäinen Eurovision -yhteislähetys, Narsissijuhlat, lähetettiin 6.6.1954 Montreux’sta. Seuraavana talvena EBU:n sveitsiläinen voimahahmo Marcel Bezençon alkoi puuhata eurooppalaista laulukilpailua italialaisen Sanremon festivaalin tyyliin.

Ensimmäiseen Eurovision laulukilpailuun (jäljempänä käytän mainiota suomenkielistä sanaa Euroviisut) 1956 Sveitsin Luganossa saatiin mukaan seitsemän maata, toukokuussa Kiovassa 50. juhlaviisuissa oli mukana ennätykselliset 40 maata. Teoreettinen maksimi eli EBU:n ns. aktiivisten jäsenmaiden määrä on nyt 54, uusimpina tulokkaina Georgia ja Armenia.

Niin typerää kuin nationalismi ja musiikissa kilpaileminen ovatkin, niin valitettavasti väitteet Euroviisujen vähäisestä merkityksestä ovat vain kateellisten panettelua. 50-vuotias on toki ihan eri näköinen kuin syntyessään, mutta vahvasti hengissä. Joillekin tämä ”huonon eurooppalaisen maun kavalkadi” on jopa Hyvin Vakava Asia ja esim. monille pienille tai uusille maille tärkeä tapa muistuttaa olemassaolostaan. Ja Neuvostoliiton ikeestä vapautuneiden maiden ulkopoliittinen tavoiteohjelmahan on ihan looginen: ensin liitytään ETYJiin, sitten EBUun eli Euroviisuihin ja lopullisena tavoitteena EU:n täysjäsenyys.

Lokakuussa tätä EBU:n tunnetuinta ohjelmaformaattia juhlittiin Kööpenhaminassa ja pakkohan se oli paikalle vääntäytyä, kun ei ihan varmasti tiedä ehtiikö satavuotisjuhlille…

Konkrätsyleisshöns

Euroviisujen 50-vuotisjuhlinta suistui väärille raiteille, kun BBC yllättäen vetäytyi isännän tehtävistä. Tämän jälkeen Tanskan Radion ehdotus ”Extravaganza” valittiin toteutettavaksi. Myöhemmin BBC päätti jättää koko ohjelman ostamatta. Jenginpettureihin liittyivät vielä Ranska ja Saksa, jossa synttärit lykättiin maakunnallisille kanaville. Italiaahan nämä karkelot eivät ole kiinnostaneet vuosiin. Neljän suurimman maan puuttuessa show’n resurssit luonnollisesti pienenivät huomattavasti. Sen sijaan muissa maissa ja Australiassa asti innokkaita katselijoita riitti.

Ken ei kyseistä ohjelmaa nähnyt, niin kyseessä oli nykyajalle tyypillinen pudotusäänestys, jolla etsittiin kaikkien aikojen euroviisua. Nettiäänestyksellä oli saatu selville 10 yleisön suosikkia, joita täydensivät EBUn valitsemat neljä muuta kappaletta. Ne esitettiin kahden minuutin torsoiksi leikatuilla videonäytteillä, joiden edessä touhusi tanssiryhmä. Välissä esitettiin videokavalkadeja ja laulettiin potpureja, jotka varmasti muistuttivat kaikille, että onhan euroviisuissa ollut paljon muutakin taiteellisesti ja/tai kaupallisesti merkittävää kuin ABBA.

Show’n otsikoksi oli valittu Cliff Richardin ensimmäinen euroviisu Congratulations vuodelta 1968. Sir Cliff ei vaivautunut paikalle, mutta oli sentään tehnyt hauskan videotervehdyksen. Moni muu vaivautui ja ainakin paikalla olleille viisulegendoille lokakuinen lauantai-ilta oli mukava ja varmasti unohtumaton kokoontuminen. Helppo on kuitenkin ymmärtää myös niitä, jotka kieltäytyivät kuultuaan minkälaisesta ohjelmasta on kyse, tosin eräiden kohdalla tulemisen tiedetään kaatuneen hintaan.

No, paikalla olivat kuitenkin ensimmäisen voittajan Lys Assian johdolla mm. Carola, Johnny Logan, Brotherhood of Man, Anne-Marie David, Marie Myriam, 3/4 Buck’s Fizziä, Massiel ja liuta muita tähtiä kaikilta vuosikymmeniltä. Upeassa taustakuorossa lauloi kolme irlantilaista viisuvoittajaa. Koskettavin ja latautunein hetki oli Mocedades-yhtyeen sisääntulo, sillä yksi yhtyeen perustajajäsenistä kuoli vain viikkoa aikaisemmin. Kyyneleet tulivat asiasta tietäville silmiin siis muustakin syystä kuin siitä, että 1973 kakkoseksi jäänyt Eres tú on paitsi yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä euroviisuista myös vallan tunteellinen hymni.

Äänestyksen lopputulos ei yllättänyt, ykkösenä Waterloo ja kakkosena Volare. Lopun totaalinen antikliimaksi sen sijaan oli pettymys kaikille: Bennyn ja Björnin sijasta plakaatin kävi pokkaamassa Ruotsin Universalin Mårten Aglander. Myöhemmin Benny Andersson sanoi soittaneensa Volaren äänestysnumeroon eli ainakaan hän ei täysin boikotoinut tätä tapahtumaa. Olisi nyt viitsinyt tulla sieltä kotisohvalta Juutinrauman yli, niin monella olisi parempi mieli.

Playback on syvältä

Show’ssa oli monta muutakin puutetta, mutta pahimpana musiikin aliarvostus ja tekijöiden näkymättömyys elleivät sattuneet olemaan itse esittäjiä. 24-henkinen orkesteri näytti hyvältä, mutta suuri osa musiikista tuli valitettavasti nauhalta.

Alkuperäinen idea oli esittää näitä kappaleita täysin livenä Royal Albert Hallissa. Tyylikkäämpää oli vuonna 1981 kun juhlittiin Euroviisujen 25 vuotta Norjassa. Punaisen Ristin hyväksi toteutetussa mahtavassa ulkoilmakonsertissa olivat tuolloin mukana lähes kaikki hengissä olevat voittajat ja kokoomalevykin lie ollut ensimmäinen lajiaan. Suomi voi toki ylpeillä sillä, että Mieskuoro Huutajien versio Waterloosta oli nyt illan ainoa sataprosenttinen live-esitys. Suomalaisten kerrottiin yrittäneen viisuvoittoa kaikkein pisimpään ja että me olemme siksi hyvin vihaisia. Siihen perään ruotsalaissanoitus I feel like I win when I lose huudettiin parinkymmenen miehen voimin. Useimpien mielestä vitsi oli huono tai käsittämätön, mutta minusta se oli loistava.

Muutaman läntisen maan ja etenkin Tanskan euroviisulaulajat olivat hyvin esillä, mutta esim. Marionia tai Katri Helenaa ei ohjelmaan mahtunut. Virallisella kokoelma- CD:llä ja DVD:llä on sentään Lapponia ja videokoosteissa vilahti kahdesti Fredi. No, edes kaikkia voittajia ei mahtunut mukaan ohjelmaan ja moni muu viisuissa menestynytkin maa oli vielä huonommin edustettuna.

Sen sijaan ihan tarpeettomasti kuultiin muutakin kuin euroviisumusiikkia, kun Johnny Logan vaati saada esittää uuden biisinsä, tanskalaiset Olsenin veljekset saivat läpi jonkun ylimääräisen rallatuksensa ja viisuja kerran juontanut Ronan Keatingkin pääsi laulamaan ei-euroviisua. Sinänsä ihan hauskaa oli muistaa hienoja väliaikanumeroita tuomalla paikalle Riverdance, joka löi itsensä läpi nimenomaan Euroviisujen väliaikanumerona. Kaikkien näiden tilalle varmasti tulijoita olisi ollut, Suomestakin.

Toki Congratulations oli ihan kelpo viihdeohjelma, moni varmasti tykkäsi, mutta kyllä se olisi monessa muussa maassa tehty tyylikkäämmin. Euroviisujen historia olisi ansainnut parempaa ja arvokkaampaa, mutta tämä aika, musiikin arvostus ja eurooppalainen yhteistyö nyt ovat mitä ovat. EU:n perustuslakikriisiin ja palaviin lähiöihin verrattuna tämä on kuitenkin tosi pientä.

Muistathan…

Lokakuussa 85 vuotta täyttänyt ELVISin kunniajäsen Aarno Walli puhui aikanaan esimiehensä ympäri ja Suomikin saatiin mukaan euroviisuihin 1961, kun ”siellä ovat kaikki muutkin pohjoismaat”. On vaikeaa sanoa, missä vaiheessa tarkalleen Suomessa tätä eurooppalaisen iskelmän kavalkadia alettiin virheellisesti pitää urheilukilpailuna. Tuskin missään muussa maassa suhde euroviisuihin on niin traumaattinen, että jokainen kolumnisti osaa täyttää tyhjän tilan murjaisemalla jotakin päätöntä euroviisuista, faktoista piittaamatta.

Edelleen Euroviisut ovat musiikin tekijöille ja esittäjille ainutlaatuinen tilaisuus esittäytyä koko Euroopalle ja vähän muillekin. Ken leikkiin lähtee, leikin säännöt kestäköön. Kestämisvaikeuksia on ollut muillakin kuin suomalaisilla ja monenlaisia primitiivireaktioita pulpahtelee säännöllisesti milloin mistäkin. Viimeksi Itävalta ilmoitti jäävänsä pois, mutta tilalle tulijoitahan riittää. Suhtautuminen Euroviisuihin on Suomen pärjäämättömyyden vuoksi ollut varsin nuivaa jopa YLEssä ja tähän on nyt viime vuosina uutterasti yritetty saada muutosta aikaiseksi. Vihdoin YLEssä on herätty huomaamaan, että käsissä on ikioma ja ilmainen formaatti, josta yritetään ottaa kaikki irti.

Keväällä valitaan Suomen 40. edustussävelmä, karsintakisojen lisäksi Muistathan… -sarjassa ja Tampere-talon konsertissa 6.5. 2006 muistellaan traumaattista viisuhistoriaamme. Harras toiveeni on, että muistelu ei merkitsisi vain hymistelyä ja pönötystä, vaan että esille pääsisivät myös poikkeavat ja kriittiset puheenvuorot.

Oma kokemukseni on, että Suomen karsinta on useasti ollut jollain tapaa epäreilu ja vastaavia kokemuksia on varmasti monella muulla elvisläisellä. Tekijänä sitä tietysti toivoisi, että kansan rahoittama YLE järjestäisi kilpailuja, jotka olisivat reilumpia ja palkitsevia myös tekijöiden kannalta. Onhan nykyinen viihdepäällikkö Ilkka Talasranta sentään ELVISin jäsen ja FST:n fiktiopäällikkö Kjell Ekholmkin muusikko. Näille toiveille tämänkertainen kutsukilpailu oli kylmä suihku, mutta ihan hyväksyttävä korjausliike, kuten jäljempänä selitän.

Edustussävelmiemme lisäksi kannattaisi muuten muistella myös niitä monia ikivihreitä, jotka olisivat ehkä jääneet syntymättä ilman euroviisukarsinnan luomaa motivaatiota. Olen mikä olen, On hetki, Minä olen muistanut, Peggy… näitähän riittää, onhan valtaosa ammattilaisista jossain vaiheessa tehnyt jotain euroviisuihin, vaikkei ehkä sitä niin mielellään muistelisikaan.

YLEn 40. yritys

Valitettavasti pitkäjänteisyyttä puuttuu, niin kuin kaikessa muussakin nykyään. Vuodesta toiseen kokeillaan mitä milloinkin. Asiaan vaikutti toki se, että 90-luku oli varsinaista alennustilaa, kun Suomi ja muutama muu vähän originellimpi eli huonosti sijoittuva maa sai osallistua vain joka toinen vuosi. 90-luvulla YLEssä euroviisut olivat huonossa huudossa, budjettia pienennettiin jatkuvasti, ihme ettei luovuttu koko touhusta. Onneksi mäntit säännöt saatiin uusittua ja vuodesta 2004 meillä on ollut erinomainen tilaisuus tavoitella joka vuosi semifinaalin viimeistä sijaa, heh-heh.

Nyt historian pyörä on jälleen kääntynyt siihen kohtaan, että YLE on kääntynyt levy-yhtiöiden puoleen. Onhan tätäkin jo kokeiltu ja mieleen nousee varoittavana esimerkkinä vuosi 1996, jolloin esikarsintavaihe annettiin kokonaan ÄKT:n käsiin ja lopputulos oli kaikin puolin katastrofi. Virallisena tavoitteena on nyt ”synnyttää hittejä kotimaahan” ja levy-yhtiöillä uskotaan olevan resursseja promootioon (kts. jälkikirjoitus). Euroviisumenestystä ei 2006 edes tavoitella.

”Menestystä tulee, jos on tullakseen”, kuuluu nyt YLEn mantra, joka tavallaan ei poikkea omastani: ”Euroviisuista ei voi tehdä tiedettä”. Suurta arpapeliähän koko kilpailu on, mutta silti sinne kannattaisi lähettää vain parasta ja menestystäkin kannattaisi tavoitella, sillä viisuvoitto olisi monessa mielessä piristysruiske ja antaisi uskoa, että Suomessa osataan tämäkin laji.

Kun muutamat viime vuodet Suomen karsinnassa on laulettu lähinnä pakkoenglanniksi, nyt ilmeisesti suomea kuullaan huomattavasti enemmän, mutta tuskin Ateenassa. Arveluttaa kyllä tällainen Syksyn Sävel – konseptin sotkeminen euroviisukarsintaan. Kaikkea ei tietenkään voi saada yhdellä kertaa ja 2006 YLE tavoittelee ensisijaisesti parempia katsojalukuja, muun median ja levy- yhtiöiden mielenkiinnon lisäämistä, mitkä sinänsä ovat tärkeitä tavoitteita, koska niillä luodaan myös parempia resursseja saada Suomen karsinnasta vähitellen kaikin puolin merkittävämpi tapahtuma.

Hittejä on kuitenkin vaikea synnyttää väkisin ja varsinkin jos edes YLEn oma koneisto ei ole täysillä mukana. Vuosina 2004 ja 2005 Suomen karsinnoissa kuultiin muutamia ihan kelpo sävelmiä, joita ei ole sen koommin kuullut missään. Esim. keväällä 2004 Radio Suomen soittolistalla soivat ennemmin Idols-tähdet kuin Suomen karsinnan kappaleet, vaikka niitä olivat olleet valitsemassa Radio Suomen musiikkitoimittajat. Käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta haaskausta, ettei YLE suosi omiaan. Myös kokoelmalevyt jäivät syntymättä 2004 ja 2005, vaikka yritystä oli ja kansainvälistä kysyntääkin. Radio Suomessa soitetut esikuuntelut levisivät kulovalkean lailla netissä, sillä nykyään euroviisufanit haluavat seurata reaaliajassa eri maiden tapahtumia.

Korneinta on, että YLE julkisti sävellyskilpailun säännöt, vaikka käytännössä tuotantotiimien ulkopuolisten tekijöiden on lähes mahdotonta saada tekeleitään läpi valituille esiintyjille. No, ainahan sitä voi osallistua muiden maiden aidosti avoimiin karsintoihin… Maki Kolehmaisellahan on jo saavutuksina yksi kolmossija Virosta ja viime vuonna yhdeksäs sija Venäjältä. Ja onhan tamperelainen JP Järvinen vuoden 2005 Venäjän edustuskappaleen tekijöitä.

Viisujen tulevaisuus

Kuten Tommi Lindell ansiokkaasti muistutti viime SELVISissä, ainakin nimen perusteella Eurovision Song Contest on uusien laulujen, ei laulajien, välinen kilpailu. Ainakin Suomessa tämä otettiin joskus niin vakavasti, että Yleisradioon piti lähettää vain piano-laulusovituksia ja demonauhoilla sallittiin vain yhden soittimen säestys vuoteen 1985 asti! Tuo vuosi 1985 on sikälikin merkittävä, että silloin muistaakseni Göteborgin viisujen videopostikorteissa seikkailivat esittäjien sijasta tekijät! Ja vielä vakavampaa oli vuonna 1963, kun Suomen karsinnassa kaikki biisit testattiin kahden eri solistin esittäminä.

No, vastaväitteeksi voisi sanoa, että alunperinkin kyseessä on ollut tv-ohjelma, jossa visuaalisuus on ollut vähintäänkin puoli ruokaa. Ensi vuonna maiden pitää ilmoittaa pyrotekniikkavaatimuksensa maaliskuun 21. päivään mennessä, mutta kyllä jo ennen ABBAakin kaikenlaista ulkomusiikillista on nähty, kuten 1957 tanskalaisten kiihkeää pussailua lavalla (taitaa nykysääntöjen mukaan olla kielletty) ja 1967 paljasjalkainen Sandie Shaw, joka varmasti shokeerasi iltapukuväen ihan kybällä.

Mihin mennään Ateenasta?

Euroviisujen johtoryhmässä on vuosia ollut suomalaisedustus, FST:n Kjell Ekholm. Monia hyviä muutoksia on tehty, mutta toki monia tekijöitä ja euroviisufaneja edelleen kismittää ainakin orkesterin ja kielisäännön poistaminen.

Mikään ei ole tietenkään niin pysyvää kuin jatkuva muutos, mutta jos Euroviisut jäävät nykyisen kaltaiseksi kilpailuksi, jossa vallitseva laji on hoono enklanti ja epävireinen karaokevoimistelu, on syytä miettiä, pitäisikö rinnalle luoda kilpailu, jossa pääosassa olisi elävä musiikki ja tekijät; Euroopan tekijäjärjestöt voisivat olla aloitteen tekijöinä ja kanavathan kyllä kaipaavat sisältöä.

Tosin vuonna 2004 oli melko hilkulla, ettei kisaa voittanut semifinaalin jo voittanut Serbia-Montenegron serbiankielinen tyylikäs ”kansanlaulu” tai tänä vuonna Maltan eleettömästi esitetty perinteinen balladi. Nämä olisivat varmasti laajentaneet käsitystä siitä, millaisella esityksellä voi voittaa ja rohkaisseet monia maita ponnistamaan enemmän omalta pohjaltaan, niin kuin kisan säännöissä joskus hurskaasti toivottiin.

Minulla on paljon ehdotuksia euroviisujen kehittämiseksi kansallisesti ja kansainvälisesti, mutta ainakaan edellisille päälliköille ei ole mennyt jakeluun. ELVISin ja kymmenien ammattilaisten allekirjoittama adressinikin taisi mennä silppuriin, mutta toteutui siitä sentään 4 vuodessa se, että kaikki maat pääsevät mukaan joka vuosi.

Sitä vain aina kysyn, että miten on mahdollista Italian julkisen palvelun RAIn yksinään järjestää San Remon kaltainen musiikkijuhla. Siellähän viitenä iltana tehdään nelituntinen suora lähetys, missä nelisenkymmentä kilpailukappaletta esitetään erittäin suuren orkesterin säestyksellä useampia kertoja ja esittäjien ikähaitari ja musiikillinen skaala on todella laaja. Katsojia riittää ja hittejä syntyy, joskus jopa kansainvälisiä hittejä. Miten italialaisilla on varaa ja meillä muilla yhteensä ei? Tai miten meillä ennen oli varaa niihin jousiin? Ai niin, mutta silloinhan ”viulut maksoi Fazer.”

EBU-herrat selittävät, että niin harva enää haluaa sitä orkesteria käyttää eikä ole varaa, mutta samaan aikaan kehuskellaan, kuinka taas kattoon ja esiintymislavaan on kytketty maailman uusimmat ja kalleimmat hilavitkuttimet. Kuinka ollakaan, lava- ja valotekniikasta on jo vuosia vastannut sama ruotsalainen firma.

On se kumma, että siellä Italiassa kaikille kelpaavat elävät soittajat ainakin taustanauhojen mausteeksi vaikka olisi minkälainen psykopunk- tai teknohumppa-akti. Tänä vuonna Kiovassa kuultiin kyllä kaksi korvia raikastavaa ja erottuvaa tuotosta: Monacon ja Itävallan viisuissa nauhalta soivat ainoastaan akustiset instrumentit. Ne olisi ollut vielä jännittävämpää kuulla ihan livenä.

Petri Kaivanto

JK. Eipä ole YLE koskaan suuria summia panostanut euroviisuedustamiseen, siitä on varmaan monella edustajallamme omat tarinansa. Suomen karsintavoitosta on yleensä maksettu sen kokoinen palkinto, että tekijät ovat voineet maksaa sillä kisamatkansa. Elleivät ole onnistuneet tuppautumaan lavalle.

Oma lukunsa on vielä karsintasääntöjen pykälä, jonka voisi tulkita jopa pyrkimykseksi ohittaa Teosto- ja Gramex-korvaukset, Teostot kyllä luvataan maksaa säännöissä toisaalla, mutta: ”13. YLE maksaa hyväksyttyjen taustanauhojen esittämisestä Suomen karsinnassa taustojen tuottajalle 500 euron suuruisen kertakaikkisen esityskorvauksen, joka kattaa kaikki näiden sääntöjen edellyttämät Suomen karsinnan esitysoikeudet YLEn kanavilla sisältäen myös korvaukset taustalla soittaville muusikoille ja muille tekijöille. Mikäli joku kolmas osapuoli esittää jälkikäteen näistä oikeuksista YLElle jotain lisävaatimuksia, vastaa niistä äänitteen tuottaja.”

Viidelläsadallahan saa Muusikkojen liiton levytystaksojen mukaan pari oikeaa muusikkoa vähän elävöittämään niitä konetaustoja… Vertailun vuoksi: tänä vuonna Ruotsissa annettiin lupamaksajien pussista JOKAISELLE 32 semifinaaliesitykselle vähän taskurahaa eli 50.000 kruunua (yli 5.000 €) esiintymisasuja ja muuta visuaalista ilmettä varten…

Jutussa olevien laulujen tekijätiedot

Congratulations säv&san Bill Martin ja Phil Coulter

Eres Tú säv&san Juan Carlos Calderon

Waterloo säv Benny Andersson ja Björn Ulvaeus san myös Stig Anderson

Volare (oik. Nel blu dipinto di blu) säv Domenico Modugno san D. Modugno-Franco Migliacci

Lapponia säv Aarno Raninen san Monica Aspelund

Olen mikä olen säv Jorma Panula san Saukki

On hetki säv&san Rauno Lehtinen

Minä olen muistanut säv&san Edu Kettunen

Peggy säv Jarmo Nikku san Hector

Teksti: Petri Kaivanto