EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Finnkaraokesta hevikaraokeen

Tekijä: Mysteerio

Finnkaraokesta hevikaraokeen

Julkaistu
Ruotsinlaivalta se alkoi

Milloin karaoke tuli Suomeen? Jonkinlaisia esi-isiä tänne saapui jo 60-luvulla, jolloin kauppoihin ilmestyi ”Music minus one” -levyjä. Niissä oli soitinkohtaisesti poistettu äänitteestä yksi raita. 70-luvun tupladekkibuumi toi myös mukanaan jotain karaoken sukuista ja lisää Japanista lähteneitä lähisukulaisia saapui 80-luvulla.

Mutta varsinaisesti karaoke rantautui vuonna 1991. Maanvalloitusta alettiin suunnitella Midemin musiikkimessuilla tammikuussa, jossa Fazerin Jaakko Karilainen ja Timo Lindström sekä tv-ohjaaja Jouko Konttinen päättivät ryhtyä tuumasta toimeen. Kotiin palattuaan he ottivat yhteyttä VipVisionin Jarmo Porolaan ja tuloksena oli risteilylaivalla kuvattu ohjelmasarja. Siinä laulettiin tunnettuja hittejä valmiisiin taustoihin kulloisenkin tähtiartistin johdolla.

Loppu on supisuomalaista kulttuurihistoriaa. Vertailukohtia sille toki löytyy Japanista, Kiinasta ja Koreasta, mutta suomalaisessa karaokessa on myös omaa ainutlaatuisuuttaan kuten viime aikoinaan suosioon noussut hevikaraoke. Olisiko joku 90-luvun alussa arvannut, että karaokesuosikkeja ovat tänään Peer Gynt, Zero Nine, Stratovarius, Children of Bodom, Natsipaska, Kotiteollisuus ja Kilpi?

Finnkaraokea jo 1300 biisiä

Miksi juuri hevi on se, joka perinteisemmän suomipopin rinnalla on tullut suosituksi?

– Koska se on melodista ja koska hevibiisejä täytyy osata laulaa. Hiphop tai rap sen sijaan toimii huonosti, vastaa Timo Lindström, joka vuoden 1991 jälkeen on tuottanut Fazerin ja Warnerin Finnkaraoke-sarjassa jo 1.300 biisiä.

Finnkaraoken tuotantotahti oli kiivaimmillaan 120 biisiä kolmessa viikossa. Nyt on jo rauhallisempaa ja ongelmana alkaa olla, että ”kaikki hyvät biisit on jo tehty”.

– Vaikka kyllähän hittejä aina tulee myös lisää. Vanhat varastot on kuitenkin jo vähissä, tarkentaa Lindström. Hän kertoo myös, että tuotantoon on vuosien varrella päässyt myös päiväperhosia, sen hetken radiosoittoja, joita ei tullutkaan kestäviä. Karaokebiiseissä suosioon vaikuttaa myös sosiaalinen tilanne eli se, mitä laulaja haluaa itsestään muille viestittää.

Finnkaraoken sovittaja oli alussa Kaj Westerlund, minkä jälkeen Jari Puhakka on ollut tahtipuikoissa. Valtaosaltaanhan karaoketaustat soitetaan studiossa uudestaan eikä niitä oteta alkuperäisiltä äänitteiltä. Karaoketuotanto työllistää siis niitä muusikoita, jotka ovat taustoja soittamassa. Hevikaraokessa alkuperäisen äänitteen käyttäminen on tavallisempaa. Tämä edellyttää sopimusta alkuperäisten soittajien kanssa.

– Tuotantofilosofia on sellainen, että pyritään helpottamaan laulajan työtä. Ihan alussa tultiin vaikeimmissa sävellajeissa, kuten Fredin esittämissä, vastaan. Pian pysyttiin kuitenkin aina alkuperäisissä laatikoissa, sitten tuli tekniikka apuun ja päästi tuottajat sävellajipälkähästä, Lindström toteaa.

Alussa suosituimpia olivat helpot, kaiken kansan laulut. Vuosien myötä vaatimustaso on noussut, kun laulajat ovat alkaneet kilpailla taidoillaan. Epävirallisen kilpailemisen lisäksi lajilla on jo niin SM- kuin MM-kisatkin.

Karaoketallenteissa kotikaraoken ja ammattikäyttöön tarkoitettujen tallenteiden välillä on se olennainen ero, että ammattikäyttöisen synkronointikorvaus Teostolle on 0,56 e/sekunti, kun se kotikäyttöiselllä on 0,14e/sekunti. Myös kopiointikorvaus on ammattikäytössä korkeampi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku ammattikäytössä käyttäisi kotitallennetta, kyse olisi piratismista. Jos joku sellaista huomaa jossain tapahtuvan, kannattaa ottaa yhteyttä Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen maksuttomaan numeroon 0800-130 230.


Hevikaraokea Hevimestassa Helsingissä syksyllä 2005 (kuva: Pasi Hytti/Lehtikuva)

Hevikaraoke KSF:n heiniä

Helsinkiläinen musiikkitieteen opiskelija Kaisa Paavilainen teki viime vuonna proseminaarityön karaokesta ja erityisesti hevikaraokesta.

– Olen aina tykännyt karaokesta, siksi tämä aihe. Hevikaraoke oli minulle uutta ja yllätyin, kuinka hyviä laulajia siinä on.

Hevikaraokeen on Suomessa erikoistunut Suomen Karaokehuolto Oy/Karaoke Service Finland. Kotisivulla www.hevikaraoke. fi yritys ilmoittaa, että hevikaraoke on sen virallinen tuotenimi ja tuotemerkki, jonka käyttöön tarvitaan KSF:n lupa.

Kansainvälisten hevibiisien lisäksi yhtiöllä on tarjonnassa kaksi tuottamaansa suomalaista hevikaraoketallennetta ja kolmas on tulossa. Hevikaraokeen ovat erikoistuneet tietyt ravintolat kuten Corner ja Hevimesta Helsingissä.

Suomalaisessa karaoketuotannossa on tyypillistä se, että eri yritykset ottavat haltuunsa eri sektoreita eli syntyy työnjakoa. Warnerin ja KFS:n lisäksi karaoketallenteita tuottavat mm. Power Records ja Melplay. Myös monet bändit ovat alkaneet tuottaa omia karaoketallenteita, joita myydään keikoilla.

Hevikaraokessa käyvät Paavilaisen mukaan ne, jotka muutenkin kuuntelevat heviä. Monet heistä myös soittavat sitä. Suomenkielinen hevi on pikkuhiljaa tulossa mukaan.

– Hevi on ollut ongelmallista suomeksi, kun se kuulostaa niin pateettiselta. Mutta etenkin Teräsbetoni ja Kilpi ovat onnistuneet siinä ja karaokessa tästä pateettisuudesta on tullut se juttu, sanoo Paavilainen.

Hevikaraoke on hänen mukaan muualla maailmassa satunnainen lieveilmiö. Miksi sitten se kuten karaoke yleensäkin on meillä niin suosittua?

– Koska olemme mollikansaa. Sanotaan tällä tavalla ne tunteet, joita ei muuten saada sanotuksi. Ihan niin kuin tangoa tanssittaessa.

Karaoke ja hevikaraoke olivat yhtenä aiheena Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa 10.3. otsikolla ”Karaokea kehtaavat kaikki”. Kaisa Paavilaisen proseminaarityö: Kari Tapiosta Black Sabbathiin: Monimuotoista karaokekulttuuria Helsingissä. Helsingin yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, Musiikkitiede.

Teksti: Martti Heikkilä

***

Ei muuten alkanut ruotsinlaivalta, ainakaan Finnkaraoke

En malta olla tässä kertomatta, mitä itse muistan karaoken ensiaskelista Suomessa.

Kevättalvella 1991 pomoni DJ Black Mike komensi Café Adlonin baariin katsomaan tätä Japanin ihmettä. Pioneerin laserlevysoittimen ja kolmisenkymmentä levyä paikalle oli kiikuttanut laitteiden maahantuojan Elektroniikkakeskuksen Affe eli Antero Ramsay. Ravintolapäällikkö Timo Tulonen taisi olla siinä neljäntenä, kun poikien kesken testailtiin laitetta ja lauleskeltiin.

Muistaakseni säännölliset karaokeillat ehtivät alkaa maaliskuussa Merihotellissa ja siellä juontajana hääri Robin eli Esa Simonen. Me myöhästyimme mainostamisessa viikon pari, mutta Adlonin Pörssibaarissa oli taatusti ensimmäiset pysyvästi asennetut laitteet, City-lehdenkin mukaan kaupungin paras äänentoisto, kolme monitoria ja vielä valospotti kohdistettuna pienelle esiintymislavalle.

Oli miten oli: Robinin lisäksi Black Mike ja minä voimme melko varmasti tituleerata itseämme Suomen ensimmäisiksi karaokejuontajiksi. Siis 2 elvisläistä ja yksi kreikkalainen. Aloitimme huhtikuussa 1991 ja todistimme uskomattoman ilmiön syntyä, mutta onhan Adlonissa suomalaista viihdehistoriaa tehty ennenkin. Mattiesko Hytönen teki karaokeneitsyytensä menettämisestä Hesariin koko sivun jutun 14.4. ja mm. City-lehti käsitteli karaokea kesäkuussa.

Alkuun kulttuuri oli melko kohteliasta ja juhlavaakin, enimmäkseen vain hyvät laulajat uskaltautuivat lauteille. Erityisesti Svenska Teaterinin Hype-musikaalin nuoret tähdet ja muut tulevat suuruudet kävivät irrottelemassa Adlonin karaokessa: mm. Ville Pusa, Tino Singh, Sanna Majuri ja Tarja Merivirta kuuluivat kantajengiimme. Pian kuitenkin kaikki halusivat laulaa ja meno muuttui aika villiksi.

Ihan kuin suosiota ei olisi ollut riittämiin, järjestimme karaokekilpailuja ja jaoimme mm. 10 kahden viikon matkaa Barbadokselle. Jos joku harmittaa niin se, että itse jäin hommiin voittajien häipyessä Karibialle. No, ehkä sitä kompensoi se, että Adlonista tuleva vaimoni löysi minut.

Fazer Finnlevyn Jaakko Karilainen, Timo Lindström sekä VipVision saivat tuotettua ensimmäiset ja kovasti kaivatut Finnkaraoket vasta syksyksi. Uskoaksemme juuri me Adlonissa saimme ne ensimmäisinä käyttöömme. Niitä lanseeraamaan karaokevideoiden tuottaja VipVision todella alkoi tehdä TV-sarjaa Kolmoskanavalle, mutta vasta kevättalvella 1992. Sitä juonsivat Lasse Norres ja Helena Kokko. Siinä vaiheessa karaoke oli levinnyt jo maakuntiinkin ja varmasti myös risteilylaivoille: joka tapauksessa sarjan materiaalia kuvattiin runsaasti Adlonissa, ilmiön syntysijoilla. Kiitos ja anteeksi – mitähän on tullut siinäkin ohjelmassa kohellettua?

Ikimuistoisimpia karaokekokemuksia on minulla kaksi. Ensimmäinen oli Englantilaisen koulun varainkeruutilaisuudessa hotelli Strand Inter-Continentalissa: Black Miken lapset kävivät tuolloin sitä koulua ja koulussa oli vielä runsaasti nunnia eri tehtävissä. Viimeistään silloin ymmärsin, että karaoke sopii ihan kaikille, kun nunnat intoutuivat laulamaan Sound of Musicin hittejä…

Nykyään eksyn kovin harvoin karaokeen, sanotaanko kauniisti että kiintiö on täyttynyt, mutta mukavaahan se on äänijänteitä verrytellä, varsinkin sopivassa hutikassa. Kalle Fältin kanssa lähdimme kerran Pieksämäellä teatterinharjoituksesta tutkimaan talvista yöelämää ja päädyimme karaokeen. Itse mylvin jotakin karvalakki päässä, Kallen tulkinnat hiljensivät koko kapakan ja minut myös. Kyllä karaokekin voi olla taide-elämys, jos kaikki on kohdallaan.

Karaokekilpailuita en diggaa, vaikka ne kuorrutettaisiin bändillä niin kuin Idols-formaatissa. Liika ryppyotsaisuus ja kilpailuhenki tappaa karaoken hauskuuden, mutta toki hyviä laulajia voi tätäkin kautta tulla esiin.

Italiaan muuten karaoke tuli toden teolla vasta parin vuoden viiveellä. Berlusconin kanavan karaokeohjelmissa poninhäntäinen Fiorello laulatti suorissa lähetyksissä Italian piazzoilta ja yhteislauluksihan se enimmäkseen meni. Aasialainen myötähäpeä, nöyryyttäminen tai sooloharakiri oli tipotiessään ja ne ohjelmat olivat enemmänkin kuin Allsång på Skansen, mukavaa yhdessäoloa ja laulun voimaa.

Petri Kaivanto

Raoul Björkenheim – Jazztaituri ja katusoittaja

Julkaistu

 
Björkenheimillä riittää kiirettä: nuotteja täytyy kirjoittaa puhtaaksi, ja lisäksi hänellä on luento- ja opetushommia. Hän ehti kuitenkin istahtaa toviksi ja kertoa, miksi tuli ylipäänsä aloittaneeksi kitaransoiton. Vastaus on hieman yllättävä – tai ehkä ei sittenkään, sillä samaa on sanonut moni muu.

– Kitaransoitto teki koulussa vaikutuksen tyttöihin, ja ne jotka osasivat säestää Dylanin, The Bandin tai Beatlesin biisejä, olivat kyllä suosittuja. Olen muutenkin aina tykännyt musiikista: olen soittanut kahdeksanvuotiaana viulua vuoden verran, ja sitten soitin trumpettia kolme vuotta.

No, tuliko sinusta kitaransoiton myötä suosittu tyttöjen keskuudessa?

– Kyllä se vähän vaikutti. Suosittelen jokaiselle. (nauraa)

Olet muutamaan otteeseen maininnut, että olet saanut paljon vaikutteita esimerkiksi John Coltranelta ja Miles Davisilta. Mutta ketkä ovat suuria vaikuttajiasi kitarapuolella – etenkin varhaisia vaikuttajia?

– No olisi valheellista sanoa, että John McLaughlin ei olisi suuri vaikuttaja. Olen huomannut, että joskus aikaisemmin olen unohtanut mainita hänet. Toinen merkittävä kitaristi olisi John Abercrombie. Ja mulla oli hyvä säkä siinä, että satuin näkemään John Scofieldin silloin, kun hän soitti Gary Burtonin kvartetin kanssa Brooklynissa. Hän oli vielä villi ja vapaa, oli juuri sitä ennen tullut bändiin. Minusta hänellä oli muuten Marimekko- paita päällä, sellainen raidallinen. Ja nykyään treenaan lähes päivittäin Leo Brouwerin etydejä. Me löydettiin ne suurin piirtein yhtä aikaa Peter Lerchen kanssa, monta vuotta sitten.

Soitit 1980-luvulla Edward Vesalan bändissä ja esimerkiksi maineikkaalla Lumi-albumilla. Mitä ajattelet nykyään tuosta kaudesta urallasi?

– Olin silloin valmistunut aika äskettäin Berkleestä, ja opiskelutahti siellä oli nopeampi kuin mun korvieni omaksumistahti. Eli ihan suoraan sanottuna en kuullut siellä ihan kaikkia asioita, mistä oltiin puhuttu. Ja kun tulin Suomeen ja Vesala tuli mukaan kuvioihin, niin kyllähän hän oli meidän sukupolvelle se majakka, se jonka valoa me seurattiin.

Minkälaista sen kokoonpanon arki oli?

– Vesala oli rankka mestari. Hän ei päästänyt helpolla, sanotaan näin, vaan hän oli hyvin vaativa. Siinä bändissä oleminen ei tuntunut aina kivalta, koska kritiikki oli niin armotonta. Mutta pohjimmiltaan se oli kuitenkin hyväntahtoista, ja tarkoituksena oli puskea nuoria eteenpäin. Hänhän halusi saada Suomen Jazzliiton kautta jopa kansainvälistä mainetta kursseilleen, mestarikursseille, joissa opetetaan nuoria tekijöitä. Mutta se ei kyllä sitten toteutunut sillä tavalla kuin hän toivoi, vaikka minusta hän olisi ansainnut sen. Edward Vesala oli niin vaikuttava, että sen jälkeen minulta kesti monta vuotta löytää taas oma linja.

 

Kun Vesalaa ja varsinkin hänen parhaita levyjään kuuntelee nykyään, niin tuntuu että hän oli kyllä ihan maailmanlaajuisessakin mittakaavassa erittäin merkittävä jazz-säveltäjä. Oletko samaa mieltä?

– Olen täysin samaa mieltä. Ja hän oli rumpalina yhtä merkittävä. Minä lasken hänet samaan kastiin Elvin Jonesin, Tony Williamsin ja Jack DeJohnetten kanssa. Hän oli aivan samaa sarjaa. Eetun juttu oli täysin omaperäinen, ja minusta tuntuu että hän ei saanut sitä kansainvälistä huomiota jonka olisi ansainnut.

Vulkaanista kitarataidetta

Björkenheim on teknisesti erittäin taitava kitaristi, mutta hän keskittyy yleensä ilmaisuun, jossa teknisyys ei ole niin ilmeisenä läsnä. Hän soittaa free jazz -henkisesti ja repii kitarastaan irti mitä omintakeisimpia soundeja. Herää kysymys, miten tähän on tultu ja miten sitä voi oppia.

Aloittelevalle kitaristille voi sanoa, että tuossa ovat skaalat, opettele ne. Mutta miten tuollainen vapaa tyyli opiskellaan? Täytyykö tie löytää välttämättä itse, vai voiko joku toinen olla apuna?

– Minusta se on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, ja olen pyrkinyt viemään sitä eteenpäin myös omille oppilailleni. Lähtökohta on tietysti se, että ymmärtää skaalat. Sitten täytyy hahmottaa, että harmonia tulee skaaloista ja soinnut rakennetaan skaalojen nuoteista. Ja sitten kun hahmottaa miten soinnuista siirrytään toisiin, niin siitä voi alkaa vapaamuotoisesti harjoitella mitä vain. Minulle on riittänyt harjoittelemista ihan jokaiseksi päiväksi, eikä homma ole koskaan tullut valmiiksi. Se on vähän kuin savea: siitä täytyy itse tehdä jotain, ja voi tehdä vaikka mitä, koska niitä skaalojakin voi käsitellä niin eri tavoin. Ja hirveän hyvä tapa on se perinteinen: kuuntelee jotain mistä pitää ja opettelee soittamaan sen. Siinä ei tarvitse teoriaa.

Minkälaisia uusia asioita kitaransoitossa on sinusta viime aikoina tapahtunut?

– Ei viime aikoina mitään kauhean isoja asioita ole tullut. Tietysti kitarasyntetisaattorit olivat merkittävä juttu, mutta ne eivät ole niinkään paljon kitaraan itseensä liittyviä.

Halusin kysyä tätä sen vuoksi, että etenkin rockpuolella kuulee nykyään paljon väitteitä siitä, että innovatiivisuutta ei juuri esiinny. En tiedä kertooko tämä sitten siitä, että vain rockmusiikki on kangistunut kaavoihinsa.

– No se riippuu vähän siitä miten innovatiivinen määritellään. Jos ajatellaan että Jimi Hendrix oli innovatiivinen, niin siinä mittakaavassa sitä ei ole kyllä ollut pitkään aikaan. Mutta nykyään muutokset ovat pienempiä juttuja. Ja kyllä minä teen mielestäni omassa soitossani innovaatioita, pieniä asioita. Otetaan vaikka joku kahden käden tapping-tekniikka. Olen nähnyt miten Eddie Van Halen ja Steve Vai sen tekevät, ja arvostan heitä. Olen yrittänyt yhdistää sitä tekniikkaa Coltrane-tyyppisempiin juttuihin, sheets of sound -hengessä.

Sinulla on pitkä ura, ja olet ollut monissa kokoonpanoissa. Mitkä niistä tuntuvat tällä hetkellä merkittävimmiltä?

– Ensimmäiseksi pitää sanoa Scorch Trio, joka on nyt päällä. Se on nyt mielenkiintoisessa vaiheessa. Mutta olisi valheellista sanoa, etteikö Sound and Fury olisi merkittävä. Ja tietysti Krakatau kaikkine eri rumpaleineen. Siitähän oli se vitsi, että seitsemänkymmentäkaksi rumpalia… Ippe sitä vitsaili.

Tuntui muuten, että Krakatau loksahti jotenkin kohdalleen nimenomaan silloin, kun Ippe Kätkä tuli mukaan. Tämä siis yleisössä usein olleen henkilön näkökulmasta.

– Joo, se oli kyllä yksi kultakausi. Kyllä mä sanoisin, että myös Alive-levy, joka on soitettu sen Michel Lambertin kanssa, oli hyvä. Hänellä oli alun perin erittäin merkittävä rooli, koska hänellä oli niin kulmikas tyyli. Humoristinen, elastinen.

Kun sinulla on kokoonpanoja, joilla on sellaisia nimiä kuin Krakatau ja Scorch Trio, niin ei voi olla ajattelematta, että sinulla on jokin viehtymys tulivuoriin tai ylipäänsä tuleen.

– No näin jälkeenpäin ajatellen voi sanoa, että olisi pitänyt 20-vuotiaana ryhtyä ihan tosissaan rockmuusikoksi. (nauraa) Se olisi ollut luontevaa. No, olihan meillä sellainen bändi kuin Bilhartsia. Silloin mä lauloin Whole Lotta Lovea ja Jumpin’ Jack Flashia ja kaiken näköisiä biisejä. Mutta aloin sitten kiinnostua enemmän instrumentaalimusiikista.

Ja olethan sinä soittanut rokkia ihan viime vuosinakin. Muistan nähneeni sinut Helsingin Juhlaviikoilla useammassakin house-yhtyeessä eri teemailtoina. Minkälaiselta rockin soitto tuntuu nykyään?

– Se on mulle hirmu luontevaa, koska tykkään soittaa komppeja. Se onkin yksi asia, mikä jazzkitaristeilta usein puuttuu. Ne ei treenaa riittävästi komppeja. Ihan siis pohjalta Honky Tonk Woman -komppi, tai Wild Thing -komppi. Sellainen on minusta nautinnollista, koska tykkään toistaa asioita pitkään.

Hauskaa että sanoit noin, koska muistan kuinka soitit Huvilateltassa Senegal Drums -kokoonpanon kanssa. Muutamassa biisissä soitit koko ajan yhtä kuviota, mikä oli aika yllättävää siihen nähden, että soittosi Krakataussa oli sitä ennen ollut erittäin vapaata.

– Joo, se oli ihan tarkoituksellista. Olin kuunnellut sitä ennen jotain Trickyä ja jotain psykedeelistä drum’n’bass-materiaalia. Se Juhlaviikkojen keikka oli muuten sen kokoonpanon viimeinen. Se oli erittäin emotionaalinen keikka. Päätös oli tehty päivää ennen tai ehkä jopa samana päivänä. Se oli murheellinen esitys. Mulla on siitä DATnauha, ja se on kyllä todella rankka.

Streets of New York

Raoul Björkenheim on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hän viettää nykyäänkin suuren osan ajastaan siellä, New Yorkissa. Hänen kotisivuiltaan (www.raoulbjorkenheim.com) käy ilmi esimerkiksi se, että hän antaa kitaristeille oppitunteja Manhattanilla.

Minkälainen sinun muusikonarkesi New Yorkissa on tällä hetkellä?

– No, kyllä mä treenaan siellä siinä missä muuallakin. Mulla on sellainen oma sekvensseri/ tietokone/vahvistin -viritys, jonka kanssa voi treenata. Aika paljon aikaa menee myös siihen, kun metsästää klubien omistajia, että saisi niiden kautta keikkoja. Olen äskettäin saanut järjestettyä Scorch Triolle kolme keikkaa sellaisiin paikkoihin, jossa on jo aiemmin käyty. Tuntuu siltä että jos kerran pääsee johonkin niin silloin omistajat näkee, että me ollaan aika karismaattinen bändi, joka on myös rockporukoiden musaa. Olen ollut New Yorkissa neljä vuotta ja soittanut monien kuuluisuuksien kanssa, mutta keikkojen saaminen on silti vaikeaa.

Mikä siitä tekee vaikeaa?

– Varmaan ainakin se, että klubiomistajien täytyy ajatella niin puhtaasti taloutta. Amerikka on niin vahvasti talouskulttuuri. Se on joka jutussa. Se on toisaalta tylsää, mutta toisaalta se on se, minkä avulla kaikki oppivat vahvemmiksi, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Mä olen varmaan ollut vähän kuin peura auton valoissa – jähmettynyt siihen, vaikka pitäisi väistää ja mennä pois. Oli se vähän shokki.

Yhdysvaltojen kulttuurin talousvetoisuutta on varmaan vaikea korostaa liikaa…

– Sen voin muuten vielä mainita, että olen kunnostautunut soittamalla Robert Johnsonia, Skip Jamesia ja muita klassisia bluesbiisejä kadulla. Ihan vain sen takia, että olen aina arvostanut katusoittoa. Siellä se on ihan eri juttu kuin täällä Suomessa. Suomessa ei tulisi mielenkään olla katusoittaja. New Yorkissa ihmiset jäävät kuuntelemaan, keskustelemaan. Se on ihan eri juttu, enkä koe sitä ollenkaan nöyryyttäväksi. Vaan hauskaksi. Missä muussa tilanteessa voisi soittaa kolme Robert Johnsonin biisiä vaikkapa 2-3 – vuotiaalle yleisölle?

Onko sinulla New Yorkissa myös kitaraoppilaita?

– On. Se on se strategia, jolla pärjään siellä. Ja oikeastaan ainoa strategia. Kun pitää kuitenkin voida matkustaa ja tehdä keikkaa, en oikein voi olla vakituisessa päivähommassa. Olisi vaikea päästä päivätöistä yhtäkkiä viikoksi Scorch Trion kanssa Kanadaan. Tällä hetkellä minulla on viisi vakituista oppilasta. Täytyy muuten sanoa, että tähän mennessä suomalaiset oppilaat ovat olleet korkeatasoisimpia. New Yorkissa oppilaat ovat enemmän aloittelijoita, yllättävää kyllä.

Yritätkö pysyä aktiivisesti perillä siitä, mitä kitaramaailmassa tapahtuu?

– En. En mä pysty. Mulla on oman kitaransoittoni kanssa koko ajan monta projektia kesken.

 

Kari Kuuva 60 vuotta – Elämä Täynnä Rokkia ja Pelargoniaa

Julkaistu

Ilman Pelargoniaa Kari olisi kenties mainosgraafikko – tai unohdettu rokkilaulaja, omien sanojensa mukaan. Ilman Pelargoniaa ei olisi tullut hittiputkea, joka teki Karista iskelmätähden. Ilman Pelargoniaa Karista ei olisi tullut ammattimaista sanoittaja-säveltäjää. Ilman Pelargoniaa Kariin suhtauduttaisiin vakavammin…

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo koululaisena, että sinusta tulee lauluntekijä ja muusikko? Vai oliko muitakin ammattivaihtoehtoja?

– Vuonna 1963 mun insinööri-isäni tarttui houkuttelevaan työtarjoukseen, ja niin kolmihenkinen perheemme muutti Tampereelta Helsinkiin. Mä jouduin siirtymään Tampereen Klassillisesta lyseosta Helsingin Normaalilyseoon latinan linjalle viidennelle luokalle, eikä se ollut helppo. Ne koulut oli aivan erilaisia, Norssissa olin latinassa kaikkia muita edellä, mutta muissa lukuaineissa olinkin sitten liki vuoden kurssin jäljessä. Eihän siitä mitään tullut. Jäin luokalleni ruotsin ehdoista, ja toinen kierros viidennellä ei sujunut yhtään paremmin kuin edellinenkään. Kun harrastuksiini vielä kuului laulusolistin ja komppikitaristin paikka Willy and The Wanderers -yhtyeessä, ja olin perustanut folk-henkisen lauluyhtyeen Kari, Raili ja Riitta, ei takkuilevaan koulunkäyntiin enää riittänyt paukkuja. Isälleni ja äidilleni oli hirveä isku, kun vaadin, että saan lopettaa Normaalilyseon käynnin kesken lukukauden toivottomana tapauksena. He eivät halunneet ymmärtää, että heidän ennen niin lahjakas lapsensa luovuttaisi ja hylkäisi tulevaisuudessa siintävän uljaan akateemisen uran, josta he olivat haaveilleet. Isä kirjoitti viimein murtunein mielin rehtorille: ”Herra Rehtori. Poikani Kari Olavi Kuuvan ilmoitettua minulle, etteivät hänen tähän asti saavuttamansa opinnolliset tulokset edellytä hänen jatkamistaan lukioluokilla, hyväksyn hänen pyyntönsä anoa erotodistusta viidenneltä luokalta 12.5.64 lähtien. Helsingissä 12.5.64. O. Kuuva.”

Sinusta tuli alkuun mainospiirtäjä… Mutta sitten teit Tango Pelargonian. Miten siirtyminen mainospiirtäjästä keikkailevaksi singer-songwriteriksi tapahtui? 60-luvullahan ei ollut mitään Idols-kisoja, eikä nuoria kaiketi kotonakaan kannustettu ryhtymään iskelmätähdiksi?

– Talvella tilanne kotona oli kiristynyt sietämättömäksi. Tulevaisuuttani käsitelleen suuren riidan jälkeen pakkasin vanhan pahvisen matkalaukkuni ja lähdin ovet paukkuen hyytävään talviyöhön. Se oli siihenastisen elämäni uhkarohkein teko. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle, kun kiipesin paukkupakkasessa liukkaiden palotikkaiden seinän puolta Tunturikadun varrella olevan talon kuudenteen kerrokseen, jossa lauluyhtyeeni tytöt Raili Leppälä ja Riitta Forss asuivat alivuokralaisina. Yletyin juuri ja juuri koputtamaan heidän huoneensa ikkunaan ja sain hämmästyneiltä tytöiltä ulkooven avaimen. Muutamaa päivää myöhemmin asuin samassa suuressa huoneistossa alivuokralaisena ihan omassa huoneessani. Se oli sanoinkuvaamaton tunne. Olin vihdoinkin vapaa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, kukaan ei mua komennellut, kukaan ei vahtinut tekemisiäni.

Olimme tehneet tyttöjen kanssa yhdessä jo kaksi singleä. Ensimmäinen nimeltään Pipsa oli herättänyt siinä määrin huomiota, että jopa Hymy-lehti oli tehnyt meistä jutun. Uusin oli Tango Pelargonia, joka julkaistaisiin hyvissä ajoin ennen kesää. Pipsa oli ollut folkahtava lauluyhtye-levy, Tango Pelargoniassa olin esillä enemmän solistina, ja tytöt lauloivat taustakuorona. Suuria en tolta hassulta levyltä odottanut, ja koska The Wanderersin ja lauluyhtyeen satunnaiset keikat eivät tuoneet rahaa edes vaatimattoman vuokrani katteeksi, oli pakko etsiä työtä. Se ei ollut lainkaan helppoa, sillä kukapa olisi tarvinnut koulunsa kesken jättänyttä ammattitaidotonta nuorta miestä – vaikka tämä olisi omasta mielestään ollut kuinka fiksu? Suurimpaan nälkään pummasin silloin tällöin Raililta ja Riitalta ruokaa. Myös silloinen tyttöystäväni Ritu kaappasi jonkun kerran kotoaan päivällisen tähteet muovikulhoon ja ruokki minua sitten illalla.

Kun ystäväni Jouko ehdotti, että ottaisin kuvakansion kainalooni ja menisin hänen toimitusjohtaja-isänsä puheille suureen mainostoimistoon, olin toiveikas. Enkä turhaan. Jouko oli näet etukäteen pehmittänyt isänsä myötämieliseksi asialle, ja koska kuvanikaan eivät toimitusjohtaja Jaakko Jahnukaisen mielestä olleet hassumpia, sain pian pukea valkoisen työtakin ylleni. Samanlaista takkia pitivät myös arvostetut mainospiirtäjät, joiden kanssa tein töitä. Pääasiassa tein sivuasemointeja sekä sommittelin tekstejä siirtokirjaimilla. Pyydettäessä kävin myös ottamassa ylemmilleni valokopioita. Välillä sain myös piirtää. Etenkin silloin kun tarvittiin huumoria, multa kyseltiin ehdotuksia – ja niitähän tuli. Radio oli piirtämössä aina auki, ja mua ei yhtään ärsyttänyt se, että Tango Pelargonia kajahti siitä noin joka toinen tunti niinä kevättalven päivinä…

Kevään koittaessa Pelargonia jatkoi nousuaan listoilla, ja siitä näytti tulevan varteenotettava kesähitti. Levy myi hurjasti, ja levyyhtiö alkoi painostaa mua keikoille. Scandia Musiikin toimitusjohtaja Harry Orvomaa oli ollut yhteydessä tamperelaiseen ohjelmatoimistoon, joka suunnitteli kesäksi suurta show-kiertuetta, ja mut tahdottiin siihen mukaan. Orvomaa halusi kuitenkin teettää mulla vielä toisenkin levyn ennen kesää, joten sain häneltä materiaaliksi italialaisen menestyslevyn Norma mia. Käsittelyssäni kappaleesta tuli Pikku Nina, ja se levytettiin keväällä -65. Scandia halusi taustakuoroksi ammattilaisia. Käytännössä se merkitsi sitä, että lauluyhtye Kari, Raili ja Riitta lakkasi olemasta. Se oli kova isku tytöille, mutta myös mulle. Tunnen vieläkin häpeää siitä, että jouduin jättämään tytöt pois kuvioista juuri odottamamme menestyksen kynnyksellä.

Joka tapauksessa Tango Pelargonia oli jo kiivennyt listaykköseksi, ja Pikku Nina odotteli sopivaa julkaisuajankohtaa. Houkutus keikoille lähtemiseen kasvoi suuresti, tarjottiinhan siitä jopa rutkasti rahaa. Koska piirtäjäharjoittelijan palkkani oli vaatimaton – riittäen nipin napin vuokraan ja kitaran osamaksuihin – menin toimitusjohtaja Jahnukaisen puheille, esitin eropyyntöni ja kerroin ryhtyväni iskelmälaulajaksi. Jahnukainen katsoi minua silmiin ja kehotti vakavasti harkitsemaan asiaa. Itsekin show-alaa läheltä seuranneena hän tiesi kertoa, kuinka epävarmalle pohjalle elämäni rakentaisin, jos antaisin hetken menestyksen ratkaista koko tulevaisuuteni. Hän paljasti myös sen, että firma olisi valmis satsaamaan uraani mainosalalla mm. koulutuksen muodossa ja sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että mua odottaisi loistava tulevaisuus mainosgraafikkona. Silmissäni kangastelevista suurista rahoista huolimatta harkitsin Jahnukaisen ehdotusta vakavasti. Tähän vaikutti sekin, että tiesin isän olevan mielissään mainosalalle hakeutumisestani, olihan piirtäminen hänen mielestään paras lahjani. Hän oli itsekin taitava kuvantekijä ja oli johdatellut mua piirtämisen saloihin siitä lähtien, kun vain kynä oli pysynyt kädessä.

Julkisuus tuntui kuitenkin päivä päivältä makeammalle, ja musta tultiin tekemään juttua jopa työpaikalle. ”Mainospiirtäjän Pelargonia” oli otsikkona, ja otsikon alla oli kuva, jossa meikäläinen istui valkoinen takki päällä työpöydän ääressä poltellen piippua viisaan näkösenä. Viikkoa myöhemmin olin matkalla Tampereelle tekemään sopimusta Viihdeohjelmat Oy:n kanssa. Suosikki-lehden jättikuvassa istuin Sibeliuksen kipsipää sylissä, pitäen sormia säveltäjämestarin korvissa.

Olen suuri fanisi, alkaen vuodesta 1965. Muhun kolahti ensin Eero ja Jussi, sitten tulit sinä. Tango Pelargonia soi silloin joka paikassa… Edustit mulle kuitenkin ennen kaikkea rautalankaa ja rock-musiikkia, mutta jotenkin vain myös tekemäsi tangokin osui ja upposi meikäläiseen. Mistä luulet tuon Tango Pelargonian suuren suosion johtuvan? Ja miten tuo kuuluisa Tango Pelargonia oikein syntyi?

– Tango Pelargoniaa ei olisi, ellei Raittisen Jussi olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan mulle pieniltä mustilta vinyylilevyiltään suomitangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista ja eron katkeruudesta; kaikesta sellaisesta, joka sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta – ja samalla hillittömän hauskalta. Ja niin päätin pistää vielä paremmaksi, otin kitaran kainaloo, pyysin Jussilta kynää ja paperia, ja noiden mustien kiekkojen innoittamana syntyi puolessa tunnissa laulu, joka tuli muuttamaan loppuelämäni. Oli alkutalvi vuonna 1964. ”Suomen kansan makua ei saa pilkata”, sanoi Topi Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta. ”Posketon juttu, tämä tehdään levylle!”, sanoi Salon Jakke kilpailevassa levyyhtiössä.

Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Lehtisen Rane olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo (sovitus oli Esko Linnavallin). Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen. Niinpä olin myös tuuminut, että Rane soittaisi viuluosuutensa katusoittajamaisen falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä: mun piti laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaisin, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi. Teimme kuten Rane oli ehdottanut, ja siksi multa vielä tänäkin päivänä kysytään, että ”Oliko se Tango Pelargonia parodia vai ei?” Tähän vastaan tietenkin, että ei ollut parodia, sillä Suomen kansan makuahan ei saa pilkata!

Kuinka homma sitten eteni? Lähdit keikoille ja suureen maailmaan?

– Kevättalvella vuonna 1966 matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille Ruotsia kauemmaksi. Kyseessä oli kirjaimellisesti Seiväsmatka, jonka Viihdeohjelmat tarjosi artisteilleen kiitokseksi taukoamattoman rankasta keikkailusta, ja siitä, että toimisto oli vetänyt palkkioistamme omaan pussiinsa leijonanosan. Niin me sitten ryyppäsimme ja rällästimme Kanarian Las Palmasissa kaksi viikkoa ohjelmatoimiston nokkamiehen, legendaarisen Tappi Suojasen johdolla. Siitä matkasta voisi kirjoittaa kirjan – niin kauheaa se oli.

Edellisen vuoden Pop-show oli ollut menestys: euroviisutähdet Ann-Christine ja Viktor Klimenko sekä Kari Kuuva solisteina, Tappi Suojasen showyhtye ja ruotsalainen suosittu kitarabändi Lenne and The Lee Kings takasivat, että koko ajan soi ja laulu raikui. Mä opin juomaan viinaa, käymään naisissa, ja elämä oli kaikin puolin todellisuuspakoista. Pikku Nina nousi listoilla Tango Pelargonian ohi, ja kesän kuluessa ne vaihtoivat vielä kärkipaikkaa pari kertaa. Edes Beatles ja Rolling Stones eivät päässeet ohi! Mutta mä pääsin Rollareitten kanssa samalle keikalle Yyteriin juhannuksena, ja se oli upeaa, vaikka homma hirvittikin etukäteen. Syksyllä hurja ja kuluttava meno jatkui, sain oman bändin, ja me kierrettiin Suomea päästä päähän ja laidasta laitaan. Vapaapäiviä ei juuri ollut – ja jos oli, halusin edellisen keikan Seinäjoen tuntumaan, koska olin rakastunut Paula-nimiseen tyttöön edellisenä keväänä keikkaillessani siellä Suojasen bändin kanssa. Olin muuttanut Inkoonkadulle Vallilaan ja Paula vieraili joskus myös siellä. Vaikka olimme rakastuneet toisiimme, oli elämäni sen verran hulvatonta, että seurustelu kävi ennen pitkää toivottomaksi.

Olet tehnyt paljon tunnettuja superhittejä itsesi lisäksi myös muille laulajille, mm. Daa-da daa-da (es. Sammy Babitzin), Riviera (es. Sammy Babitzin), Jos jotain yrittää (Harva meistä on rautaa) (es. Frederik), Pienen pojan haaveet (es. Jarno Sarjanen), Kotiin päin (Matti Esko) ja Aikeet arvaan (es. Ritva Oksanen). Miten suurin hittisi Daa-da Daa-da syntyi?

– Homma meni niin, että tein tuohon aikaan Frederikille useita kappaleita, ja olikin luontevaa, että hän pyysi multa laulua myös Syksyn Säveleen vuonna 1972. Olin jollakin keikkamatkalla tehnyt keikkamuusikon arkea kuvaavan rokahtavan rallin Daada daa-da, ja tarjosin sitä Reetulle, joka siihen voimaperäisesti ihastui. Kun hän meni levy-yhtiöönsä Fazerille ehdottamaan laulun levyttämistä tuotantopäällikkö Topi Kärjelle, tämä torjui biisin jyrkästi. ”Hiki pintaan täytyy saada” oli hänen mielestään vastenmielinen ilmaisu ja laulu oli hänen mukaansa muutenkin epäkaupallinen. Niinpä niin, olihan Topi Pelargoniastakin todennut, ettei Suomen kansan makua saa pilkata… Reetu oli masentunut, mutta sitä iloisempi oli Sammy Babitzin marssiessamme joitakin päiviä myöhemmin laulun kanssa EMI:n tuotantopäällikön Rami Henrikssonin puheille. Laulu levytettiin jo samana päivänä niiden muusikkojen kanssa, joita Finnvoxin studioilta satuin löytämään. Syksyn Sävelen sisäänjättöaika oli menemässä umpeen seuraavana päivänä, joten kiirettä piti. Sattumalta The Boys -yhtye oli studiolla lopettelemassa omaa sessiotaan, ja kun olin kirjoittanut pojille sointumerkit, tanakka pohja syntyi aivan kuin leikiten. Myös Nacke Johansson sattui olemaan talossa puhallinryhmineen. Puhuin hänet ympäri sovittamaan kappaleesee lentävät torvistemmat, jotka sitten saman tien nauhotettiin. Iltayöstä äänitimme lauluosuudet, käytyämme hakemassa läheisestä ravintola Ukkomunkista hieman vahvistusta. Sammy lauloi mielettömällä fiilingillä, ja mä karjuin kuorostemmat ”everybody”- huutoineen. Loppu onkin sitten historiaa, iloa ja lopulta suurta surua – niin kuin historia usein tuppaa olemaan.

Vappuaattona 1973 Sammy menehtyi traagisessa auto-onnettomuudessa keikkamatkalla Saarijärvelle. Hän ei itse omistanut ajokorttia, mutta oli innostunut nopeista autoista Syksyn Sävel -voiton jälkeen. Onnettomuuspäivän aamuna hän oli kuskinsa kanssa kurvannut ikkunani alle haukilahtelaisen kerrostalon pihaan. Hän oli hankkinut urheilumallisen Alfa Romeon ja esitteli sitä mulle ylpeänä. Hän pyysi myös mua mukaan vappuaaton keikalle Saarijärvelle, josta kuitenkin hetken emmittyäni kieltäydyin. Toivotinkin hyvää keikkaa ja sovimme, että alamme työstää uutta lupaavan tuntuista biisiäni heti, kun hän olisi palannut. Hän ei palannut.

Mä ryyppäsin suruuni viikkotolkulla, mitä nyt hautajaisiin hieman skarppasin. Sammysta oli ehtinyt tulla yksi läheisimmistä ystävistäni. Hänen kanssaan oli ollut ratkiriemukasta työskennellä, mutta myös vapaa-aika oli sujunut Sammyn seurassa vauhdikkaasti. Hänen postuumisti julkaistulla LP-levyllään oli multa kuusi laulua. Kuinka mielelläni olisinkaan tehnyt niitä lisää… Jokainen uusi sukupolvi tuntuu löytävän Daa-da Daa-dan aina uudelleen, mutta huolimatta uusista viritelmistä Sammyn originaaliversio on ylittämätön. Laulu oli siis ensimmäisiä suuria menestyksiäni sen jälkeen, kun olin päättänyt lopettaa ammattimaisen keikkailun ja ryhtynyt kokopäivätoimiseksi lauluntekijäksi. Sen kokopäiväisyyden suhteen taisi kyllä sitten olla vähän niin ja näin…

Mistä sait idean lauluun Lärvätsalo Go Go? Semminkin kiinnostaa tuo legendaarinen ”Go Go”. Se taisi olla muotia siihen aikaan?

– Lärvätsalo Go Go ilmestyi keväällä 1966. Idean lauluun sain eräänä aamuna hotellissa Rovaniemellä. ”Go go” oli päivän muoti-ilmaisuja vähän joka asialle ja tuotteelle. Kun rumpalini Vesa Enne toi mulle päivän lehden ja näytti siitä mainoksen, jossa eräs pankki tarjosi nuorille ”Go Go -luottoa”, otin naurukohtauksen jälkeen muistiinpanovehkeet esille, ja teksti syntyi lennossa. Aluksi nimenä oli ”Säynätsalo Go Go”, koska olimme äskettäin olleet kyseisessä paikassa keikalla, mutta se vääntyi myyttiseksi Lärvätsaloksi laulun työstämisen myötä. Kesä olikin sitten yhtä lärvätsaloa, mutta viimein tuli paussi. Siirryin syksyllä armeijan leipiin Hyrylän ilmatorjuntapatteristoon. Alikessut ristivät mut heti alokas Lärvätsaloksi, mutta hittiäni en voinut hyödyntää liki vuoteen. Ja bändinikin sai nähdä nälkää, kun mä toteutin hampaat irvessä suomalaisen sotilasfarssin perinteitä.

Kun suurin huuma on ohi ja saatavat muuttuvat veloiksi, miten käy tähden ja hitintekijän? Olen ymmärtänyt, että keikkailu varsinkin alkoi tympiä?

– Vanha bändini hajosi pikkuhiljaa, ja jatkoin kiertämistä enempi tai vähempi tilapäisten kokoonpanojen kanssa. Samoihin aikoihin vaihdoin linjaerimielisyyksien vuoksi levy-yhtiötä Scandiasta PSO:lle, joka julkaisi multa muutamia singlejä. Ko. biisit olivat mielestäni vähintään yhtä hyviä kuin aikaisemmatkin, mutta ilmeisesti niistä puuttui kaupallinen potku, koska ne eivät juurikaan soineet radiossa, eivätkä siten menneet kaupaksi. Keikat olivat jo aikaa sitten alkaneet tympiä mua. Kyllä pelargonia-mies vielä ihan hyvin yleisölle kelpasi, mutta aloin itse kypsyä hittieni jatkuvaan toistamiseen ja bändien alituiseen vaihtumiseen. Aloin perua sovittuja keikkoja ja vietin ajoittain melko alkoholipitoista boheemielämää. Siihen toi välillä jännitystä ulosottomies Rönkkö, joka yritti karhuta multa aika mittavia valtion verosaatavia. Mätkyt johtuivat osaksi ohjelmatoimiston kirjanpitosotkuista, osaksi huolimattomuudestani veroilmoitusten täyttämisessä, mikä oli johtanut viihdealalla silloin melko tavalliseen arvioverotukseen. Eihän multa mitään saatu: mä en omistanut muuta kuin vanhan Vauxhall Vivan sekä työvälineiksi luokiteltavia instrumentteja ja äänityslaitteita. Meistä tuli Rönkön kanssa oikeastaan hyvät ystävät, eikä hän esimerkiksi ryhtynyt rokottamaan mulle elintärkeitä Teosto-tuloja. Lopulta pääsin Rönkön avulla sellaiseen järjestelyyn verottajan kanssa, että vannoin oikeudessa niin sanotun varattomuusvalan, ja mätkyni pantiin pinon alimmaiseksi odottamaan vanhenemistaan.

Uusia lauluja synnyttelin runsaasti 1970- luvun loppupuolella, ja niitä levyttivät mm. Virve Rosti, Jukka Raitanen, Ritva Oksanen, Matti Esko, Kake Randelin, Lea Laven ja Marion Rung. Dannykin oli vähällä voittaa Euroviisu-karsinnat biisilläni Seikkailija. Itsekin tein aina sille päälle sattuessani jokusen singlen, mutta niissä en hirveästi kaupallisuutta tavoitellut, koska en keikoille enää halannut. Kollegat alkoivat niihin aikoihin arvostaa musiikkiani entistä enemmän. Upein tunnustus, jonka muistan, tuli jazzlegenda Seppo Rannikolta: ”Kari on Suomen paras ammattitaidoton ammattilainen”. Tämä viittasi tietenkin siihen, että olen säveltäjänä täysin itseoppinut ja en edes tunne kunnolla nuotteja.

Vuosikymmenen loppupuolella romahdin. Kunnianhimoni hyvien laulujen tekijänä oli kasvamaan päin, kun Vexi Salmi, jolle silloin tein töitä, sanoi mulle viisaasti: ”Kari, laske rimaa, katsotaan kuinka alas sen voi laskea”. Tajusin, että musiikki, jonka tekemisestä nautin, ei ollut minkään arvoista voittoihin tähtäävässä levybisneksessä. Aloin tempoa kaksin käsin viinaa ja tein niin kauheata roskaa kuin kykenin. Loputtomiin en jälkimmäistä kuitenkaan jaksanut ja aloin juoda päätoimisesti.

Miten selvisit tästä kriisistä? Auttoiko hengellinen herätys ja gospel-musiikkiin siirtyminen sinut takaisin jaloillesi?

– 1970- ja 1980 -lukujen vaihteen seutu oli kohdallani melkoista matalalentoa: viina virtasi, naisia tuli ja meni, ja millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Ja katso, valo tuli elämääni! Hengellinen kokemus on asia, jota on jotakuinkin mahdotonta sanoin kuvata. Siksi en sitä suuremmin kuvailekaan. Sellainen osui kohdalleni kuitenkin vuoden -81 alussa, ja se vaikutti elämääni varsin konkreettisesti seuraavan kuuden vuoden ajan. En toki väitä, ettei se vaikuttaisi vieläkin, mutta nuo kokemusta seuraavat vuodet kuluivat kuitenkin sellaisissa ympyröissä, joihin en aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan astuvani: toimin liki kuuden vuoden ajan luterilaisen Kansan Raamattuseura Säätiön -nimisen järjestön gospellaulajana ja julistajana. Minuun suhtauduttiin työssäni hyvinkin vakavasti: olihan mulla niin sanotusti kanttia saarnata totisen parannuksen puolesta.

Siihen aikaan julkkisten ns. uskoontulobuumi oli aluillaan: Eija Merilä ja Viktor Klimenko hehkuttivat sanaa Helluntaiseurakunnan riveissä, täydestä sydämestään, sen tiedän. Kävinhän siellä minäkin, mutta kaatuilu ja muu hurmoksellinen touhu suorastaan pelottivat mut pois. Niinpä löysin itseni ennen pitkää Kansan Raamattuseuran Säätiön, Lohjalta käsin toimivan luterilaisen evankelioimisjärjestön evankelistakursseilta. Tunnettu TV-pastori Olli Valtonen mut sinne ohjasi ja hyvä niin. Kyseisen järjestön piiristä löysin pappeja ja maallikoitakin, jotka eivät olleet fundamentalistisen tiukkapipoisia ja joiden kanssa saatoin pohtia perimmäisiä rehellisesti pohtien ja myös epäilyni esiintuoden. Gospel-henkisiä lauluja alkoi syntyä aivan kuin itsestään. Jo seuraavan vuoden alussa ilmestyi LP-levyni Se avautuu. Musiikillisesti sain siinä toteuttaa täysillä itseäni; kukaan ei vaatinut humppaa eikä tangoa. Tekstini tulivat myös täydestä sydämestä, eivätkä ne olleet pelkästään hallelujaata, vaan lyyrisiä tulkintoja uskonnollisfilosofisista pohdinnoistani.

1983 tein toisen gospel-levyni Minä menen Jumalan muistiin. Se sai ristiriitaisen vastaanoton, koska toin siinä esille joitakin perinteisiä uskonkuvioita kritisoivia näkemyksiä. Viimeinen gospeltuotteeni siltä erää oli Päivi Paunulle säveltämäni albumi Arkinen hartaus. Sen tekstit oli tehnyt puumalalainen, jo lapsuudestani tuntemani maatalon emäntä Eeva Ikonen. Ne olivat raikkaita ja kauniita runoja säveltää. Mun sanoittama Jumalan rauhaa tuolta äänitteeltä siirtyi ennen pitkää seurakuntien lauluiltojen vakiolauluksi.

Toisenlainen elämä kuitenkin alkoi taas vetää puoleensa?

– Lopetettuani työni KRRS:ssä v1986 aloin haikailla pitkästä aikaa taas ihan maallisille keikoille. Ongelmana oli vain jälleen salakavalasti lisääntynyt alkoholin käyttöni. Möhlittyäni yhden keikan hotelli Airistolla päätin panna rukouksen keralla niin sanotusti kupin naulaan.

Sen jälkeen heittelinkin keskimäärin kolmea keikkaa viikossa ja totesin olevani suosittu ns. nostalgiatähti. Tein ehkä elämäni parhaan LP:n Yksinäisten pysäkki Finnlevylle, ja sen tuotti ammoin urani alkuun saattanut Jakke Salo. Levy oli – jos ei välttämättä mikään myyntihitti – niin ainakin arvostelumenestys. Tein jälleen myös lukuisia lauluja muille artisteille, mm. Kari Tapiolle, Matti Eskolle, Meiju Suvakselle, Paula Koivuniemelle, Joel Hallikaiselle, Dannylle jne.

Keikkaa pukkasi, samoin tv-esiintymisiä, ja tein myös lisää levyjä itsekin. Viimeisimmäksi henkilökohtaiseksi hitikseni muodostui vuosikymmenen lopulla jodlaamani ranskalaistyylinen Rupsahda rauhassa rakkaani mun. Se soi radiossa edelleen erilaisten synttärionnitteluohjelmien piristeenä.

Olet ollut hengenvaarallisessa kolarissa. Mitä tapahtui, ja kuinka selvisit siitä?

– Vuonna 1991 joulukuussa ajelin sunnuntain kevyessä pakkassäässä keikalta kotiin. Olin lähtenyt aamulla ani varhain Oulun korkeudelta, Pudasjärveltä ajelemaan kotia kohti ja puolimatkassa piipahdin munkkikahvilla pihtiputaalaisella huoltoasemalla. Virkistyneenä jatkoin matkaa ja kuuntelin siinä samalla uunituoretta levyäni kasetilta sanoja mieleen painaakseni. Auto osui mustan jään alueelle ja katosi hallinnastani, kun nauhalta kuului lauluni Minä ja mun hattuni. Parin piruetin jälkeen Opel Kadett syöksyi vasemmanpuoleiseen ojanpenkkaan, jossa auto suoritti traktoriylikulkusiltaan törmättyään kaksi kertaa 26 metrin ilmalennon, tehden välillä perä edellä pompun, taas lentoaan jatkaen. Kun vaistosin viimeisen liidon aikana auton kääntyvän ylösalaisin, en pelännyt lainkaan: arvelin kuolevani ja odotin, että kohta valot sammuvat.

En kuitenkaan menettänyt edes tajuntaani. Kun ryminä taukosi, tajusin roikkuvani suurimmalta osin lyttyyn läsähtäneessä ylösalaisessa autossa turvavöiden varassa. Vieruspaikkani kohdalla oli auto niin litistynyt, että mahdollisen kanssamatkustajani jäänteet olisivat mahtuneet kenkälaatikkoon. Kasetti soi edelleen ja hatustani kertova laulu jatkui sanoin: ”… se hattu ojat sekä penkat on kanssani joutunut pyörimään”.

Vaikka tajusin, että jaloistani oli tunto ja liikuntakyky täysin pois, en voinut muuta kuin nauraa. Hamuilin auton lattiaksi muuttuneelta katolta laukkuani, josta löysin sikariaskin ja sytkärin. Montaa henkosta en bensankatkussa ehtinyt vetää, ennen kuin autoon tunkeutui vapiseva käsi, joka otti tupakan pois huuliltani. Hyvä niin, koska olisin voinut saman tien räjähtää (ja auttajani myös…). Sitten mut siirrettiinkin piipaa-autoon, ja matka Jyväskylän sairaalaan alkoi Viitasaaren terveyskeskuksen kautta. Siellä sain kipupiikin, koska tuskat alkoivat tulla. Tajusin silloin, että Sammy Babitzinin kuolemaan johtanut onnettomuus oli tapahtunut aikoinaan aivan lähellä, Saarijärvellä.

Keskimmäinen selkänikamani oli onnettomuudessa murtunut. Mutta Jyväskylän sairaalassa tehdyn väärän diagnoosin seurauksena – joka määräsi minut kivuista huolimatta kävelemään – nikama romahti täydellisesti. Kuukautta myöhemmin mulle tehtiin sairaala Ortonissa Helsingissä vaativa leikkaus, jossa nikaman tilalle istutettiin pari palaa lonkkaluustani ja homma tuettiin teräshärvelillä, joka on selässäni vieläkin. Ennen leikkausta oli alaruumiini lopullinen halvaantumismahdollisuus peräti 80-prosenttinen. En halvaantunut. Päästyäni sairaalasta noin kuukauden kuluttua taiteilin erilaisten tukiliivien ja kyynärsauvojen kanssa muutaman vuoden, kunnes opin kävelemään jotakuinkin tyylikkäästi. Hillittömät hermosäryt piinasivat mua kuitenkin seuraavien viiden vuoden ajan. Niihin toivat lievitystä ainoastaan voimakkaat opiaattipitoiset lääkkeet, joten nuo vuodet kuluivat jokseenkin epätodellisissa tunnelmissa.

Pystyit kuitenkin laulun tekoon tuonkin keikauksen jälkeen?

– Musiikin teko sujui vain ajoittain, mutta sain kuitenkin 90-luvun puolenvälin tienoissa aikaan taiteellisesti ehkä kaikkien aikojen parhaan suoritukseni: tamperelaisen löytöni Leena Niinimäen CD:n Monet kasvot. Leena on eräs parhaista laulajista, joita tunnen, mutta huolimatta poikkeuksellisen hyvistä lauluistani ja Antero Jakoilan upeista sovituksista, levy jäi vain pienten piirien kulttikamaksi. Kyllä sellainen hieman masensi!!

Millä tyylillä musiikkisi on syntynyt? Pääsääntöisesti vaikutat lähinnä hauskanpitäjältä, sittenkin, näine ajoittain kovinkin surullisine, miltei traagisine kohtaloinesi…

– Olen tehnyt lauluja silloin kun on huvittanut eli olen luottanut inspiraatioon. Homma ei ole saanut tuntua työltä. Ehkä oli hyvä niin, sillä kenties juuri tästä syystä tuotokseni poikkesivat hyvinkin paljon vallalla olleesta iskelmälinjasta. Inspiraatiot tuottivat kuitenkin pääsääntöisesti melko epäkaupallista musiikkia, josta osa vielä tänäkin päivänä kummittelee pöytälaatikossa. Rakastin bossanovaa ja toisaalta myös kantrimusiikkia tarinan kertomisen välineenä. Molemmat olivat lajeina melko vieraita suomalaisille musiikin kuluttajille. Kuitenkin Jarno Sarjaselle 1971 tekemästäni kantriballadista Pienen pojan haaveet tuli yksi soitetuimmista ja myöhemmin eniten levytetyistä lauluistani. Samoin bossanova-henkinen Aikeet arvaan, jonka tein Ritva Oksaselle, tuli neljänneksi vuoden 1972 Syksyn Sävelessä. Lisäksi perustimme Raittisen Jussin kanssa kantribändinkin Kantri Boys, jonka kanssa teimme hulppeita klubikeikkoja.

Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Niitä on paljon. Jos on pakko sanoa: kovin innoittajani on ollut Antonio Carlos Jobim. Tosin hänen innoittamansa biisit ovat pysyneet pöytälaatikossani suurimmin osin. Muistan ikäni, kun Suojasen bändin rautainen kitaristi Jouko Huttunen soitti mulle vuonna -65 keikoilla mukanaan raahaamallaan Tandbergin kelanauhurilla sen ehkä ensimmäisen Getz/Gilberto -tuotoksen, ja opetti mulle myös ne tärkeimmät ”Jobimsoinnut”. Ammatillisesti kovin juttu on ollut CCR: John Fogerty on ilman muuta Daa-da Daa-dan kummi. Kuitenkin Elvis oli se, joka minut liikkeelle lykkäsi alun perin: ne Sunjutut oli niin kovia, ettei valkolaisten puolella ole moisiin sen jälkeen ylletty. Pop-osastolta arvostan suuresti ”isä kuoli yksin jäin” -miestä, eli Gilbert O´Sullivania. Lisäksi Elton John, Billy Joel ja tietenkin Lennon-McCartney -duo ovat loistavia lauluntekijöitä kaikki kerrassaan!

Mun erityiset innoittajani lauluntekijöinä on kuitenkin Gordon Lightfoot, Kanadan lahja maailmalle, sekä Nanci Griffith. Naisista noteeraan myös korkealle Carole Kingin. Tykkään uudemmistakin: Anastaciasta kovasti. Kotimaisista lauluntekijät Hector, Tuomari Nurmio, J. Karjalainen ja Edu Kettunen on mun suosikkeja. Ja pitäisikö hävetä, jos sanon, että yksi mielibändejäni on Tik Tak?

Jos soundeista puhutaan, olen kaupallisen musan suhteen ns. ”länsirannikon mies”: Crosby, Stills & Nash, Bread, Eagles ja vastaavat lumosivat mut stemmalauluillaan. Ja jos sitten saan paljastaa suuren salaisuuteni: tykkäsin Bee Geesistä heti kättelyssä… Vastaväittäjille: tehkääpä perässä! Tietenkin on vielä mainittava Jimmy Webb: Webb ei ole vain viihteellinen Glen “Leirikello” Campbellin hovisäveltäjä – vaan yksi upeimpia kantrimelodioiden kuljettajia kuunaan.

Millainen on hyvä sanoitus? Olet riimimiehiä… Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi?

– Hyvä sanoitus on muutakin kuin riimien kanssa taiturointia. Mun ykkösmies on ehdottomasti Pentti Saarikoski: uskomatonta taimausta, sielun nurin kääntäviä kuvia. En aliarvioi Leinoa, Repeä, Junnua, enkä Vexiä, jos iskelmä-runolegendoista puhutaan, mutta eniten tykkään kuitenkin Röyhkä-Nurmio – tyylistä. Ikäpolveni ykkönen on mulle tietysti Hector, ja perässätulijoista rakastan J. Karjalaisen ihanan lapsellisia kielikuvia. Kari Peitsamolla ja Dave Lindholmilla on myös omat soppensa sydämessäni.

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Usko inspiraatioon, intuitioon. Älä väkisin väännä, mutta jos on pakko niin väännä…

Täytit juuri 60 vuotta. Onnea! Kuinka päiväsi nykyään sujuvat? Teet vielä lauluja ja jostain aina silloin tällöin osuu silmiini myös, että Kari Kuuva on keikallakin… Kerro vielä lopuksi, minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?

– Olemme nyt olleet Paulan kanssa naimisissa kahdeksan vuotta, olemme matkustelleet paljon, ja meillä on yhteisinä mieltymyksinä mm. kirjallisuus ja elokuvat. Pärjäämme aika mukavasti, saan asiallista työkyvyttömyyseläkettä liikenneonnettomuudessa saamani selkävamman takia: vaikka olenkin toipunut melko hyvin erittäin vaikeasta leikkauksesta ja sitä seuranneista vuosia kestäneistä säryistä, ei selkäni kuitenkaan kestäisi esimerkiksi ammattimaista keikkailua. Lisäksi saan tekijänoikeuspalkkioita kohtalaisesti, koska olen tehnyt itselleni ja lukuisille muille artisteille elämäni aikana useita hittejä, joista on tullut ikivihreitä. Julkaistujen laulujeni määrä lienee useampia satoja (pöytälaatikossani lojuu vieläkin enempi eli ne parhaat…). Lisäksi sävellän ja sanoitan edelleenkin, mieluummin kuitenkin sellaista musiikkia, josta itsekin pidän. Viime vuosina olen osallistunut vakuutusyhtiöni luvalla muutamalle “Back To The Sixties” -keikalle, ja olen saanut todeta uudemmankin sukupolven edessä, että ”vanha pelakuu” on loppujen lopuksi silkkaa rokkenrollia.

– Kotona mulla on pieni demostudio, jossa toteutan sovituksia lauluistani. Toisessa työhuoneessani on tietokone, jota käytän pääasiassa kuvankäsittelyyn ja videoeditointiin. Rakkautta riittää moneen lähtöön: hankimme esim. noin vuosi sitten collien, jonka nimesimme Elvikseksi ja olemme vaimoni kanssa siihen kumpikin täysin kahjona. En voi olla mainitsematta tämän tarinani lopuksi, että taannoin Oitin kulttuurisihteeri soitti mulle ja ehdotti tosissaan, että täällä alettaisiin pitää kesäisin ”Pelargonia festivaaleja”, joiden suojelija mä olisin. Maalaili hän jopa sellaisia kuvia, että tietyt vapaat peltotilat käytettäisiin pelargonioitten viljelyyn ja uusien lajikkeitten jalostamiseen… Hän ei enää ole kulttuurisihteeri, mutta se tuskin on mun vikani…

Mä en kuitenkaan ole vielä asunut tässä sieluni korttelissa koko ikääni, mutta sitten kun olen, toivon että pelargoniat peittävät hautakumpuni ja saattoväki laulaa Daa-da daa-daa.

Kari Kuuvan biisit ovat mulle tuttuja ja läheisiä jo pitkältä ajalta. Kuuntelin kuitenkin kauniiksi lopuksi vielä muutamia Karin ennen julkaisemattomia lauluja. Nekin ovat kertakaikkisen upeita: lauluja, jotka vain Kari Kuuva voi ja osaa tehdä. En ihmettele yhtään, että hän valloitti palan sydämestäni jo vuonna 1965. Tuo pala tuli taas isommaksi tämän session aikana.

***

Lisäinformaationa Kari Kuuvan tärkeydestä Elvis ry:lle ja varsinkin kustannussopimusten kohtuullistamiselle alallamme kerrottakoon ja kerrattakoon seuraava (ote SELVIS 4/98, teksti: Martti Heikkilä):

Vuosia kestänyt prosessi päättyi lopullisesti Kari Kuuvan voittoon, kun Korkein oikeus hylkäsi EMI Finland Oy:n valituslupahakemuksen. Karin 70-luvun alussa solmimat kustannussopimukset yhteensä 22 teoksesta ovat näin purkautuneet. Teoksista tunnetuimpia ovat ”Daa-da Daa-da” ja ”Riviera”. Korkeimman oikeuden ratkaisu merkitsi sitä, että Kouvolan hovioikeuden päätös sai lainvoiman. Hovioikeushan puolestaan piti ennallaan Riihimäen käräjäoikeuden päätöksen. Purkupäiväksi tuomittiin 20.12.1994. EMI:lle tuli kalliiksi se, ettei yhtiö heti suostunut Karin purkuvaatimukseen. Se tuomittiin maksamaan tekijän oikeudenkäyntikuluja 69.750 markkaa lisättynä koroilla eli yhteensä 81.158 markkaa. EMI:n maksettavaksi jäivät myös sen omat oikeudenkäyntikulut, yli 163.000 markkaa korkoineen. Karilla ei oikeudenkäynnissä ollut taloudellista riskiä, sillä Elvis oli sitoutunut maksamaan ne oikeudenkäyntikulut, jotka mahdollisesti olisivat langenneet tekijäpuolen maksettavaksi. Kyseessähän oli merkittävä ennakkotapaus. Jos lopputulos olisi ollut meidän kannaltamme huonoin mahdollinen, Elvis olisi Korkeimman oikeuden tuomion jälkeen voinut joutua maksamaan puolikin miljoonaa markkaa. Mutta nyt varsinainen oikeusprosessi ei maksanut Elvikselle penniäkään ja tuloksena oli tekijöille myönteinen ja kansainvälisesti merkittävä ennakkopäätös. Johtokuntamme teki siis aikanaan ainoan oikean ratkaisun päättäessään, että yhdistys lähtee tässä asiassa jäsenensä “takuumieheksi”.

Samalla kun Elviksen johtokunta teki päätöksen lähteä Karin takuumieheksi oikeuteen, teki Suomen Musiikkikustantajat ry päätöksen, että se ei lähde takaamaan EMI:n mahdollisia kuluja. Karin perusteita sopimusten purkamiselle olivat käräjäoikeudessa se, että sopimustilanne on muodostunut hänen kannaltaan kohtuuttomaksi ja se, että sopimusten ikuinen kestoaika on kohtuuttoman pitkä. Lisäksi, kustantaja on laiminlyönyt tehtävänsä, joista tärkein on ollut nuottien julkaiseminen ja niiden levittäminen. Karin vastineessa korostettiin, että äänitteiden tuottaminen, julkaiseminen ja levittäminen eivät kuulu kustannustoimintaan, vaan ne ovat levy- yhtiön toimintaa. Kustantaja ja äänitetuottaja ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin ne tässä tapauksessa olivat saman yhtiön eri osastoja. EMI puolestaan korosti, että kustannustoiminnan kulut ovat etupainotteisia ja tuotot kertyvät vasta vuosien varrella. Käytännössä yhtiö ei kuitenkaan pystynyt kumoamaan sitä tosiasiaa, että tämä “investointi” oli jo ehtinyt tuottaa hyvänlaisen voiton. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan kustantaja oli esimerkiksi vuonna 1993 saanut Teostosta näistä teoksista osuuksia noin 20.000 markkaa. Elviksen toimeksiannosta Karin asioita ryhtyi oikeudessa ajamaan OTK Ilmo Laevuo. Vahvana tukenaan hänellä oli koko ajan Arthur Fuhrmann, joka yhdistyksemme palkattomana asiamiehenä ei työtuntejaan laskenut.

Martti Heikkilä

Lahjakkuutta moneen lähtöön

Julkaistu
Sait juuri valtion säveltaidetoimikunnan myöntämän 1/2- vuotisen taiteilija-apurahan. Onneksi olkoon! Tuntuuko se tunnustukselta? Miten arvioisit noin ylipäätään rokkareiden ja poppareiden apurahojen saantia? Vai oletko ehtinyt asiaa seuraamaan?

– Tuntuu kyllä todella mahtavalta tunnustukselta! Olen vuosikausia hakenut työskentelyapurahaa, ja nyt tärppäsi. Ehkäpä vihdoin alkaa olla näyttöä, että olen todella ollut kauan aktiivisesti alalla mukana ja tehnyt paljon muusikon hommia eri yhteyksissä sekä myös säveltänyt ja sanoittanut lauluja. Olen kyllä seuraillut, miten apurahat jakautuvat ja näyttäisi siltä, että pop-rock-puolelle niitä ohjautuu selkeästi vähemmän kuin muun musiikin tukemiseen. En tiedä, onko syy sitten siinä, että ei osata hakea vai onko pop/rock-musiikin arvostus jotenkin “alhaisempaa”. Olen itse kyllä vuosien aikana osannut hakea kohdeapurahoja ja muitakin apurahoja – ja olen niitä saanutkin. Aktiivinen siis kannattaa olla.

Kuinka musiikki tuli elämääsi?

– Ehkäpä se oli naapurin leikkikaverin kotona ollut piano, joka äänellään lumosi. Siellä ensimmäisiä nuotteja tapailin. Tosin muistan, että aivan epätoivon vimmalla toivoin jo kolmivuotiaana levysoitinta joululahjaksi. Onneni oli suuri, kun eteeni ilmestyi iso kulmikas paketti. Sieltä paljastui laatikollinen rakennuspalikoita. Muistan ajatelleeni, että te aikuiset pidätte minua tosi lapsellisena, kun ette usko, että todella halusin levysoittimen. Levysoitinta meille ei tullut, kelamankka kylläkin. Sen mukana tulleilta nauhoilta löysin Kotkan Ruusun ja The Rubettes -yhtyeen. Ehkä kuitenkin selkein musiikillinen hurmoskokemus oli se, kun ensi kerran kuulin kuusivuotiaana autoradiosta Christien Yellow Riverin. Aika ikään kuin pysähtyi siinä. Muistan vieläkin sen helteisen kesäpäivän ja auton ikkunasta näkyvän maiseman. Veri veti musiikin pariin niin, että seitsenvuotiaana aloitin pianotunnit naapurin pianolla. Viulu tuli mukaan kuvioihin 9-vuotiaana, ja pääsinkin opiskelemaan viulun soittoa Savonlinnan Musiikkiopistoon. Kai musiikki oli verissä, kotona lauleskeltiin paljon, ja tykkäsin olla koulun kuorossa. Monet kerrat automatkoilla lauleltiin veljieni kanssa moniäänisesti, kun huomasimme, että kaikilla oli kyky löytää stemmoja helposti. Mulla on kolme nuorempaa veljeä, ja kaikki soittavat jotakin instrumenttia sekä laulavat – joten kai tässä jotain osuutta asiaan on geeneillä.

Tiesitkö jo lapsena, että sinusta tulee lauluntekijä ja muusikko? Vai oliko sulla muitakin ammattivaihtoehtoja?

– Musiikki oli aina kuvioissa mukana, tein ekoja omia pikku biisejä pianolla jo joskus kahdeksanvuotiaana. Tosin en ehkä tuolloin osannut sitä ammattina ajatella. Muistan haaveilleeni lentoemännän ammatista. Hassua, mulla on mielestäni nykyään lähinnä jonkinasteinen lentopelko! Olen aina ollut myös hyvin liikunnallinen, urheilin nuorena paljon ja jopa ihan kilpailin. Huvittaa nähdä eräs kuvateksti, jossa kerron mietteitäni 15-vuotiaana, ollessani puolisen vuotta Heimo Haiton oppilaana Savonlinnan Musiikkiopistossa. Kerron näet rehvakkaasti, että en ainakaan muusikoksi ala, mieluummin vaikka liikunnanohjaajaksi! Ja tässä sitä ollaan!

Millaisia olivat sun ensimmäiset bändikuviosi?

– Rantasalmen nuorisotalo oli vahvasti myötävaikuttamassa siihen, että bändejä paikkakunnalle syntyi. Muistan kerran käyneeni joskus 15–16 -vuotiaana kokeilemassa siellä paikallisten soittajien kanssa ekaa kertaa ihan bändin kanssa laulamista. Se jäi kuitenkin silloin. Olin vuoden vaihto-oppilaana, ja siellä olin aktiivisesti mukana koulun kuorossa ja solistisissa esityksissä. Kun tulin takaisin Suomeen, lukion musaopettaja antoi mun laulaa leadia joulujuhlassa jossain gospel-biisissä. Silloin paikkakuntalainen kitaristi innostui äänestäni ja pyysi bändiinsä laulamaan. Siitä sitten syntyi Fargon-yhtye, jonka kanssa esitimme omia biisejämme. Paikallinen kovasti aktiivinen populäärimusiikkia tukeva yhdistys Salmi-Sound avusti ensisinglemme synnytyksessä. Joten, ääneni löytyy ensi kerran Fargonin singlellä. Tunne oli mieletön!! Oltiin todella tohkeissamme, kun päästiin LEVYTTÄMÄÄN ja paikalliset kaupat myivät singleämme. Rantasalmen Kansalaisopisto järjesti populaarimusiikin kurssin, jossa muodostimme bändin. Nuoremmat kaksoisveljeni Risto ja Pertti olivat siinä mukana. Tämä Pure Bluff -yhtye pääsi jopa läänintason taidetapahtumaan aikoinaan, ja ko. yhtye kävi myös muissakin rock-kisoissa. Tuo populäärimusiikin kurssi poiki myös bändin nimeltä Disfunction, jonka kanssa esitimme funkia. Mukana oli ihan oikeita savonlinnalaisia soittajia! Läksin kuitenkin lukion jälkeen Helsinkiin Oulunkylän Pop&Jazz -opistoon laulutunteja saamaan, joten nuo bändit jäivät taakse.

Olet esiintynyt monenlaisissa kokoonpanoissa ja tehnyt monenlaista musiikkia. Repertuaarisi on laaja. Montako laulua olet tehnyt, oletko laskenut? Paljonko on plakkarissa julkaistuja? Mikä tyylilaji on oma suosikkisi?

– Juu, olen kyllä ollut avoin monenlaiselle musiikille. Ja iän myötä uskallus tarttua moniin eri instrumentteihin on vain kasvanut. Viulunsoitto on selkeästi se, jota olen oikeasti kunnolla opiskellut. Se on helpottanut kitaraan ja bassoonkin tarttumista. Nykyään olen ehkä eniten innoissani basson soitosta. Vaikka osaankin nuotteja, olen kuitenkin kitaran ja basson osalta korvakuulolta liikenteessä. Tosin se helpottaa, kun ymmärtää sointuja ja teoriaa. Pianoa soittelen lähinnä omia biisejä tehdessäni, pientä rumpusettiä silloin tällöin. Ja erilaisia perkussioita. Puhaltimet ovat jääneet paria ääntä lukuun ottamatta… toistaiseksi.

Olisinkohan tehnyt biisejä 100–200. Tästä juuri muistinkin, että Teostoon on taas ilmoitettavaa. Extra Virgin -triomme CD tuli juuri näet painosta! Mun tekemiä julkaistuja biisejä on n. 40–50, jotka jakaantuvat niin, että olen tehnyt pari omaa täyspitkää soololevyä, Akimowskaja Sisters & Brosin kanssa yhden singlen, Dave Lindholm, Lady & Ganpaza Gypsys -yhtyeen levylle biisejä, Nuoskan singlen, biisin tamperelaisen Kolme Cowboyta -orkesterin levylle sekä kappaleita tähän tuoreeseen Extra Virgin -yhtyeen levylle. Kuten huomataan, tyylilajeja on monia. Pääasia mulle on, että musiikki koskettaa jotain sisällä. Niin, että tuntuu! Kyllä jotain rouheutta huomaan useasti kaipaavani. Karheat elämänmakuiset äänet viehättävät, kauniit melodiat ja toisaalta tietynlainen raskas runttauskin puree. Omia biisejäni ajatellen kääntyy tyylini usein tuonne James Taylor/Carole King-osastolle. Aina on kuitenkin vahvasti mukana ollut se toinenkin puoli: tuo raskaampi, hevi-musiikkiin ja hard rockiin viittaava sävy. Kuten nyt tämä viimeisin Extra Virgin -bändimme levy. Vedän siinä bassoa säröllä ja laulan leadia. Nuo ko. levyn omat biisit ovat aikamoista tyrkkäystä nekin…

Mikä on hauskin ja mikä kamalin keikkakokemuksesi?

– Hannu Leiden & Midnight Zombies – yhtyeen esiintymisen jälkimainingit Tallinnassa Olympia-hotellin yökerhossa kesällä 1996 ovat jääneet mieleen. Meno yökerhossa oli varsin kosteaa, ja joku bändi veivasi. Yhtäkkiä käynnissä olivat jamit, ja lauteilla kävi kaikenlaista soittajaa. Minäkin halusin mukaan, ja ajattelin, että Little Miltonin I Play Dirty on helppo kertoa kavereille, ainakin minkä tyylistä komppia kaivataan. Muistan siinä lavalle astuessani miettineeni, että tuolle rumpalille on nyt mentävä sanomaan että ei tuollainen komppi oikein istu. Joku kuitenkin tyrkkäsi minut eteenpäin ja sanoi, että ”Ala nyt laulaa, äläkä siinä kakistele!” Siitä tuli varsin eksoottinen versio, ääni oli jo todella karhea ja kiemurteluni mikkitelineen kanssa melkoista. “Arvaapa kuka soitti rumpuja sun kanssa?” kysyi joku siinä lavalta tullessani. “No enpä tiedä, miten niin?” Vastaus hämmensi: “No, sattuipa olemaan itse Ian Paige!” Kyllä siitä höyryt päästä karisi, ja oli oikein mentävä katsomaan. Totta se oli! Siellä Paige veti, ja Hannu Leiden parhaillaan tulkitsi Crossroads -biisiä. Oli onneksi kamera mukana, joten sain ikuistettua tuon hetken! Hävetti se oma kiemurteluni ja raakkumiseni, mutta kyllä Purple-roudari tuli oikein kädestä pitäen kiittelemään. Deep Purple oli aiemmin päivällä veivannut samassa konsertissa kanssamme, siitä selittyi tämä kohtaaminen yökerhossa.

Kamalinta oli ehkä joskus 15-vuotiaana, kun ensi kerran pääsin omaa biisiäni esittäen pianolla itseäni säestäen Nuorison Läänintaidetapahtumaan Mikkeliin. Jännitys oli hirveä. Kun mikrofoni alkoi laskeutua vääjäämättömästi, hitaasti kohti lattiaa ja minä sen mukana, tunsin, että voisin saman tien vajota maanrakoon. Jotenkin sitä oli niin järkyttävän ujo ja kauhuissaan tilanteesta, ettei uskaltanut reilusti keskeyttää, vaan yritti pinnistellä mahdottomassa asennossa niin kauan kuin mahdollista. Häpeän tunne oli hirvittävä. Esitys meni siis aika lailla “penkin alle”.

Karmeaa oli myös kerran, kun eräs nimeltä mainitsematon soittaja päätti lähteä kesken kolmihenkisen esityksemme hortoilemaan lavalta yleisön joukkoon ikään kuin iskeäkseen kipinää mielestään laimeaan menoon. Hän oli puuhassaan sitten liiankin innokas rempseine rokkariolemuksineen, möykkäsi kovaan ääneen, että “Mikä teitä vaivaa, meininkiä nyt hei, kun on näin loistava orkesteri paikalla!!”. Ihmisillä oli iltapukuja ja muuta hienoa yllään, ja tämä hömelö soittaja tunki tanssittamaan ja nipistelemään daameja – vaikka hänen paikkansa oli jossakin aivan muualla. Hävetti suunnattomasti, ja tämä taisi johtaa siihen, että järjestäjän taholta laitettiin levymusiikki soimaan ja sanottiin, että esiintymistämme ei kyseisenä iltana enää kaivata.

Millainen on hyvä biisi, sinun mielestäsi? Ketkä kotimaisista ovat suosikkejasi?

– Biisin täytyy herättää joitain tuntoja, jotain sellaista väristystä, jota en kykene selittämään. Tosin kun ajattelen, mitkä biisit ovat mielestäni hyviä, ovat niiden “kaavat” kovinkin erilaisia keskenään. Pidän monimuotoisista, ehkä hitaasti avautuvista kappaleista mutta myös “yksinkertaisemmat” iskevät. Aiemmin halusin kuulla paljon kauniita sointuja peräkkäin, mutta nykyään parikin sointua hyvällä melodialla riittää. Ja välillä ihan silkka räyhäkin ravitsee. Se on aika lailla tunnetilakysymys. Monesti kuulen, että “tekisit vähän helpompia biisejä” ja “radioiskevyyttä kaipais lisää”. Itse en kuitenkaan koe omia biisejäni vaikeina. Olen kyllä koittanut tehdä “yksinkertaista” biisiä, mutta useimmiten se rupeaa ärsyttämään, ja turhaudun sen kanssa. Jonkun koukunhan sitä toivoo aina biisiin löytävänsä.

Suosikkejani: Dave Lindholm pysäyttää aina. Hänen kappaleissaan on juuri sitä jotakin mikä mua koskettaa; ne tuntuvat “tutuilta” sielulleni. Multa onkin monta kertaa kysytty, että miksi laulan kuin Dave ja että mitä varten mun biisit on niin davemaisia. Sen kun tietäisi! Osaan vain sen sanoa, että matkimisesta ei ole kyse. Olen jotenkin sisäsyntyisesti samansuuntainen. Ei mulla ole ollut levysoitinta kotona, josta olisin Daven biisejä kuunnellut tai opetellut. Nuoremmat veljeni ovat hekin tehneet kovasti biisejä, ja varsinkin Risto-veljeni kuulostaa hyvin paljon Davelta – vaikka varmasti ei ole mistään biisienblokkailusta kyse.

Gösta Sundqvist osasi tehdä tarttuvia biisejä. Jim Pembroke täytyy ehdottomasti mainita! Pidän myös kovasti Maaritin tuotannosta: Sami Hurmerinta ja Maarit ovat tehneet hienoa musiikkia. Ari Taskinen, Liisa Akimof, Pelle Miljoona, Hector, Emmi, Jo Hope… Näitä on monia, joista tykkään.

– Olen suurimmalta osalta intuitio-ihminen. Olen kyllä kokeillut ihan sitäkin, että laitan itselleni aikataulun, jolloin istun alas ja yritän tehdä jotain. Tosin, monta kertaa ei irtoa sitten yhtikäs mitään, joten en ole itseäni pakottanutkaan. On vaan täytynyt odotella jotain “sykäystä”, näkyä, inspiraatiota. Monta kertaa homma käynnistyy, kun istahtaa vehkeittensä ääreen ja alkaa tapailla sointuja. Yleensä istun pianon ääreen tai otan akustisen kouraani, siitä ne biisit yleensä alkavat kummuta, sointujen kautta. Harvemmin mulla mitään valmista melodiaa on. Vanha kunnon kasettinauhuri on korvaamaton vekotin kiireen hetkellä: sinne yleensä aluksi itseäni nauhoitan. Omistan siis myös vanhan kasiraita-digitaalinauhurin, joka on niitä ensimmäisiä kotikäyttöön suunniteltuja kovalevytallentimia. Sillä yleensä väsään hieman jalostetumman version. Tietokonetta en ole itselleni siihen hommaan vielä valjastanut, vaikka hommaa hallitsisinkin, olenhan äänitarkkailijan hommissa tuotakin tehnyt.

Mistä omasta biisistäsi itse pidät eniten? Miksi? Miten se syntyi?

– Yksi suosikkini on soololevylläni Kaikki muuttuu – jotakin jää oleva kappale Et yksin elä tätä ikävää. Se syntyi suuren tunnekuohun vallassa. Tuntuu, että jotain lohtua tässä kappaleessa on, ja samalla jotain kauneutta, kaukokaipuuta. En ole mikään superkitaristi, mutta tämän laulun sointumaailma lähti kitarasta. Ko. biisin vetäisin demona heti kasiraiturille, ja siinä samassa syntyivät melodia ja sanat. Oli pakottava tarve saada tämä äkkiä ulos. Soitin basson, ja viulustemmatkin syntyivät siinä samalla. Biisi syntyi huippuvauhdilla, visio oli jotenkin niin selkeä heti ensi hetkestä lähtien. Kai se oli jotenkin henkisesti aika kova “synnytys”, sillä muistan itkeneeni biisin tehtyäni; jotain kiitollisuuden ja itsensä tyhjentämisen itkua se oli. Lopullisen levyversion tekokin oli jotenkin hyvin henkilökohtaista, äänittelin Suomenlinnan Seawolf-studiossa itse viulustemmani sisään yömyöhäisellä. Ei tainnut olla muita enää studiossa.

Mitä Elvis ry merkitsee sinulle, tai järjestötoiminta ylipäätään? Näetkö järjestötoiminnalla merkitystä?

– Pidän järjestötoimintaa tärkeänä, vaikka en itse olekaan ehtinyt aktiivisesti mukaan vaikuttamaan. On hienoa, että meidän säveltäjien/sanoittajien/muusikoiden etuja on ajamassa asiantuntevaa porukkaa. Siksi haluan olla Elvisin jäsen, ja kuulun myös Muusikkojen liittoon. Järjestöissä on voimaa, saavat ääntämme kuuluviin ja tärkeitä asioita tuoduksi esille muillekin kuin meille alan ihmisille. Ja on hienoa, että järjestetään mm. kursseja, koulutusta ja esiintymistilaisuuksia.

Tulevaisuuden suunnitelmat/työt?

– Extra Virgin -yhtyeen levy tulee nyt markkinoille, joten siinä riittää puuhasteltavaa. Nyt apurahaa nauttiessani aion säveltää ja sanoittaa materiaalia seuraavalle suomenkieliselle albumilleni. Jotain olen jo aikaiseksi saanutkin sitä silmällä pitäen. Kesällä liikahdan keikoille Dave Lindholmin kanssa. On kulunut 35 vuotta siitä, kun Daven ensimmäinen englanninkielinen albumi julkaistiin. Sen kunniaksi maata kiertää “Dave Lindholm in English”, jossa kokoonpanossa saan ilon ja kunnian olla mukana soittamassa ja laulamassa.

Tammikuussa oli Tavastialla iso Bob Dylan -konsertti, jossa olin solistina sekä viulistina. Tätä Mike Westhuesin ideoimaa juttua olisi tarkoitus liikauttaa muihinkin kaupunkeihin. Mukana olivat mm. Tuomari Nurmio, Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Markus Nordenstreng, Eduardo Martinez, Jukka Tolonen ja Hasse Walli. Teen myös duokeikkoja, joilla esitän omaakin suomenkielistä materiaaliani, ja teen lisäksi satunnaisia vierailukeikkoja. Kaikenlaista mitä nyt singer-songwriterin eloon kuuluu! Ja ilolla!

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit naispuoliselle muusikko/lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Ole oma itsesi! Se on vuosien varrella osoittautunut parhaaksi tavaksi selvitä. On tärkeää, että kuuntelee omaa itseään, ja tunnistaa, mihin omat rahkeet ja halut riittävät. Oma sisäinen intuitio kertoo aika paljon. On mullekin ehdotettu kaikenlaisia juttuja, joilla olisi ehkä saanut näkyvyyttä. Mutta en ole sellaiseen mukaan lähtenyt, joka olisit selkeästi aiheuttanut mulle tunteen, että “hei Maria, ethän sä oikeesti oo tollanen”. Olen iloinen, että olen saanut olla jo tovin mukana ja toivottavasti hommat jatkuu!

Näin toivon sydämestäni minäkin. Käykäähän tsekkaamassa Marian nettisivut, niiltä löytyy lisää kiinnostavia asioita Mariasta: www.mariahanninen.net

Lauluntekijä ja synnynnäinen runoilija

Julkaistu

Nuori lauluntekijä ja soittaja

”Aluksi soittelin kitaraa kotonani, sitten tuli bändijuttuja, ja musta tuli ekaksi basisti. Sitten soitin joko kitaraa tai bassoa aina bändin tarpeen mukaan. Kylällä oli kaksi tai kolme bändiä; yksi soitti Santanaa ja toinen Hurriganes-kamaa. Koulun kautta tuli pari omaa bändiä ja niiden kanssa esitettiin mun ekat biisit. Mä tavallaan ajauduin laulajaksi, kun mä olin ainoo, joka muisti sanat. En mä koskaan osannut ajatella, että mä laulaisin julkisesti.”

Aarni kävi keskikoulun ja sen jälkeen hän meni ammattikouluun, josta valmistui kartanpiirtäjäksi. Luokalla oli Saarenpään veljekset, jotka soittivat myös. Heidän kanssaan hän soitti tanssimusiikkia parikymppisenä Lohjalla ja ympäristössä ravintoloissa ja tanssilavoilla basistina. Aarni muistelee huvittuneena sitä aikaa. ”Ei ollut vielä omaa autoa ja piti roudata isoo Fenderin vahvistinta ja bassoa mukana eri paikkoihin. Ei se kuitenkaan kypsyttänyt. Toisaalta sai soittaa hyviä biisejä kunnolla; meillä oli bändissä saksofoni, hanuri, basso ja rummut. Mulla oli sähköbassossa jonkinlainen tuuba-saundi, sitä pyrki hakemaan.”

Keikkailua ja biisintekoa

”Mulla laulujen teko lähtee ihan kokonaisesta biisistä. Vaikka mä teen pelkän tekstin muille sävellettäväksi, kyllä mä itse teen sen valmiiksi, eli ajattelen sen musan kautta. Teen siihen sävelen sointuineen. Mä vaihdoin basson kitarabanjoon ja aloin sillä tekemään biisejä. Tutkimme biologiaa tein jo 14–vuotiaana… Lauluhan on keskikoulun biologian oppikirjan nimi. Sitä soitettiin pienessä kaveripiirissä. Sitä oli mukava jammailla. Levylle se pääsi vasta 1993 (Hyvä elämä – albumi). Mä olen aika primitiivinen biisien markkinoinnissa. Esimerkiksi Anneli Saariston esittämän Appelsiinipuita aavikkoon – tekstin mä tein jo 23-vuotiaana, mutta vasta, kun mä olin 33-vuotias, se teksti meni Anneli Saaristolle. Teostoon mä hoksasin liittyä vasta 27-vuotiaana Siihen aikaan oli jo aikamoinen repertuaari lauluja. Niitä mä olin jo soittanut omissa bändeissä ja muutkin oli ottaneet joitakin niistä ohjelmistoonsa.

1980 mä menin Piikkiöön siviilipalvelukseen. Sitä kautta tuli yhteyksiä paikallisiin soittajiin, joista syntyi myöhemmin Eurooppa 3. Niiden kanssa mä soitin paljonkin. Mulla oli omia biisejä ja Vesku (V-V Riihiluoma) teki omia biisejä. Sivarista sai yhden päivän ilmaista lomaa, jos pyrki jonnekin opiskelemaan. Niin mä pyrin Tekuun (Turun Teknillinen koulu), ja mä pääsinkin sinne. Kävin mä Tekulla kolme päivää. Sitten mä jäin ylioppilaskylään ja tein vaan musaa. Keväällä 1981 menin kartoittajan hommiin ja tein niitä aina vuoteen 1987 asti. Koko ajan oli bändikuvioita. Eurooppa 3:ssa tehtiin molemmat omia biisejä Riihiluoman kanssa, mutta sitten jossain vaiheessa tiet erosivat. Turusta mä kävin sitten sadan kilometrin päässä Suomusjärvellä treeneissä, kun täällä Nummella oli bändi. Myöhemmin se kokoonpano muuttui Aarni Varjonen Jugendiksi. Silloin oli levytysjutut jo mukana.”

Kumpi oli tärkeämpi homma, esiintyminen vai biisien teko?

”Silloin oli hirveä tarve tehdä biisejä. Mutta mä en osannut ajatella, että mä alkaisin tarjoomaan niitä jonnekin. Oma bändi oli vaan toteuttamiskanava; me tehtiin kyllä hirveesti keikkoja. Isoissa ryhmissä mulla oli luontainen tarve olla hieman takana, olla biisintekijä. Mä hain omiin bändeihinikin laulusolisteja, jotta voisin itse olla taustalla. Joskus se onnistui, joskus ei. Kuitenkin se henkilöityi jollain tavalla minuun. Kun mun biisit sitten ajautuivat muille keikkaileville artisteille, se oli vain onnekasta ja mukavaa sinällään.”

Läpimurto lauluntekijäksi Turussa

”Joskus 80-luvulla kierteli levy-yhtiön edustajia, jotka piti Turussakin vastaanottoa hotellissa. Muistaakseni siellä oli ainakin kerran Fazer Musiikin edustaja. Sinne sai mennä tekstiensä kanssa ja sai heti palautetta. Lehdessä oli ilmoitus tapaamisesta. Siellä se mies siemaili konjakkia ja tyrmäsi nuoria biisintekijöitä. Siellä oli käytävä täynnä toivorikasta porukkaa. Mullakin oli nippu biisejä ja kasetteja, joita oli äänitetty. Bändissä, jossa mä soitin silloin, oli basisti, joka innostui asiasta. Hän hommasi kirjoituskoneenkin, jolla me kirjoitettiin puhtaaksi tekstejä. Sitten se tyyppi kuunteli kasetteja ja katseli tekstejä. Kyllä se yhdestä sanoi, että tää vois toimii, mutta ei se kuitenkaan toimi (Appelsiinipuita aavikkoon). Kyllä hän ihan ammattimies oli. Eikä se jäänyt vaivaamaan. En minä mihinkään erityisemmin pyrkinyt. Siellä Turussakin mä kuljin vaan kitaran kanssa ja soittelin siellä sun täällä. Ihmiset kuunteli vähän aikaa ja tuli kyseleen. Sitä kautta ne kontaktit synty.

27-vuotiaana mä päätin pistää kitaran naulaan. Kun mulle oli jäänyt vanhoja demonauhoja, sen aikainen tyttöystävä kiikutti kasetin Radio Auran Aaltojen laulelmakilpailuun. Siellä oli raadissa Jukka Alihanka, en mä sitä silloin tuntenut. Mä olin jaetulla toisella sijalla. Raision kanttori, joka voitti sen skaban, ei päässyt kilpailun julkistamislähetykseen soittamaan. Mä keräsin kavereista bändin heittämään pari biisiä. Siellä oli tää nuorisosihteerin näköinen partainen mies, joka sanoi olevansa kiinnostunut ja antoi käyntikorttinsa. Ajattelin että tää on näitäŠ Se oli kuitenkin Jukka, joka pisti eteenpäin samaan syssyyn mun biisejä ja innostuin taas hieman, vaikkakin pitkin hampain. Mulla oli oikeastaan muita suunnitelmia siihen aikaan, lähinnä kuvataiteen puolella. Anneli Saaristolle meni Syksyn säveleen Taivaspaikka, siit mä alotin ja ekan sinkun tein itse Sonetille 1988.”

”Taustamusiikki on yhtä helvettiä”

”Musakulttuurin perusta oli 70- ja 80-luvuilla sellanen, että sitä vaan meni mukaan. Vuonna 1981, kun menin Turkuun, sitä mentiin osakuntiin, kuten TVO:hon. Siellä kuuntelin bändejä, kuten raisiolaista Makeat varpaankynnet -bändiä. Se soitti reggaeta, eikä se kai koskaan ollut tehnyt mitään levyä. Niitä oli paljon bändejä, ja harvemmin sitä mentiin mihinkään isompiin konsertteihin. Mentiin kattoon livebändejä osakuntabileisiin Osikselle, TVO:lle ja KY:lle. Silloin tosissaan kuunneltiin bändejä. Ja mulla on sellanen sielu, että taustamusiikki on yhtä helvettiä; mä niin kun kuuntelen. Se on tärkeää. En koskaan ajatellut, että nää yrittää jotain. Se kaikki oli jo siinä. Se oli kokonainen kulttuuri, siellä oli hyvii juttui paljon, joita osas arvostaa ja niitä oli mukava kuunnella.”

J.J. Cale

”Mitä mä kuuntelin 70–luvulla oli ensin M.A. Numminen, toiseksi tuli J.J. Cale. Jethro Tull ja Ian Andersonin biisit oli ja on myös edelleenkin tärkeitä mulle. J.J. Calea olen varmaan eniten seurannut. Täällä Nummella oli se Santanaa soittanut bändi. Sitä mä diggasin. Mä jäin tavallaan niin kuin kaikista trendeistä pihalle. Bob Dylanin tavasta tehdä mä pidin. Se teki aina kumartelematta. Sen jokainen levy oli erilainen. Tekstillisesti se ei ollut mikään esikuva, koska mä en tarpeeksi hyvin tajunnut sen sanotuksia.”

Mitä kuuntelit silloin radiosta?

”Enpä paljon mitään. Tänä päivänä on hieman samanlainen tilanne kuin silloin. Silloin ei radiosta tullut paljon mitään rockmusiikkia, ja toisaalta tänä päivänä kaikki kanavat soittaa samaa. Uutuuksien kuuleminen on yhtä marginaalista kuin seitkytluvun alussa.”

Mistä laulun tekemiseen ovat tulleet vaikutteet?

”Se mikä tulee ympäristöstä ja Suomesta on suomalainen tanssimusiikki, sitä ei voi välttää. Se Helismaa- ja Juice-perinne, mahtava jatkumo. Mikä kiinnosti eniten, oli J.J. Calen tapa tehdä musiikkia. Sitten oli kantriin ihastuminen. Kaksi ekaa Calen albumia oli sellaisia, jotka mä soitin tosi puhki. Sitten mä kuuntelin The Outlawsin vinyylejä kuin hullu. Ne oli vähän poikkeuksellisia täällä Suomessa. Mä kuulin niissä jotain aitoa, simppeliä ja aitoa. ja tiesin, että simppeli on aika vaikeeta. Mä ihmettelin Calen yhden soinnun biisejä; se oli ihan kuin taikuutta. Onhan Beatlesien melodiat ja suomalainen tanssimusiikki, kuten Kärjen biisit, komeita, mutta mua kiinnosti jotenkin kantrin merkillinen magiikka, mikä on siinä. Ja kantrin yksinkertaisuus, joka lähentelee suomalaista kansanlaulua, ja rytmiikan toisto.”

Mistä oikein löysit kantrin?

”Mä luin Calen Troubadour -levyn arvostelun. Mä tilasin sen Fazerin musiikkikerhosta. Sit mä tilasin kaikki levyt, mitä Suomesta sai. Outlawsissa oli jotain, mikä heti kolisi mulle. Mua kiinnosti bluesin ja kantrin raja-alue. Calen vahva fiiliksellä suhtautuminen ja jonkinlainen pyhä suhde musiikkiin kiinnosti. Kun hommas sen levyt, huomas, että se tosiaan on sellainen.”

Muille tehdyt laulut

”Vaimo alkoi tehdä indeksiä kolme neljä vuotta sitten, mitä mä oon tehnyt. Mulla oli kaikki pahvilaatikossa. Mä en ole ilmoittanut kaikkia Teostoon, en ole vaan jotenkin hoksannut tehdä sitä. Niitä on rekisteröityjä päälle kahden sadan. Koko repertuaari, mitä mä olen esittänyt keikoilla, on varmaan noin viisisataa. Niistä mä olen kyllä osan heittänyt kokonaan pois. Ne on ollut skissejä tai sellasia. Jos niitä ei ole mennyt levylle, ne jotenkin jäävät. Täytys varmaan päivittää ne joskus, myöskin Teoston päässä. Sitten on käännöksinä olleita lauluja television animaatioissa. Sinisen talon nalle -sarjassa niitä on viitisenkymmentä, mitä ei ole missään maailman rekistereissä. Niitä tehtiin vaimon kanssa kimppaan, samoin Petteri Punakuono ja Töppölelujen Saari -videoleffan lauluja. Kun mä olin Lapissa keikoilla 90 -luvulla, mun repertuaari, joka koostui omista biiseistä, oli varmaan päälle kahdensadan.”

Keille sitten olet tehnyt biisejä?

”Anneli Saaristolla ja Anna Hanskilla molemmilla on mun biisejä tälläkin hetkellä levyttämistä varten. Matti ja Teppo, Tuula Amberla, Veli-Matti Järvenpää, Eero, Jussi & The Boys ja Vilperin perikunta ovat myös levyttäneet niitä.”

Kaija Pohjolan, Petri Laaksosen, Heikki Hilanderin ja Milana Misicin levyillä kuullaan myös Aarnin biisejä. Käännösbiisejä Aku on tehnyt vain Vilpereille. ”Vaikka mut tunnetaan tekstintekijänä, niin omien levyjen kautta säveltäminen ja sanoittaminen menee aika fifty fifty.”

Omat albumit

Aarni on alkanut levyttää omia albumejaan suhteellisen myöhään, 30-vuotiaana. Ensimmäinen oli puhtaimmin rokkibändilevy. Se julkaistiin 1990 Aarni Varjonen Jugend -kokoonpanolla ja toinen oli Aarni Varjonen & Unelmavävyt albumi Hyvä elämä 1993. Seuravana vuonna syntyi albumi kokoonpanolla Huckleberry Finn (se ei ole Aarnin pseudonyymi, vaan bändinimi). Se oli tavallaan ensimmäisen bändin revival-versio. Loput kaksi ovat enemmän Aarnin sooloprojekteja, jotka lohjalainen Zupu Records on julkaissut. Viimeisin albumi julkaistiin Aarni & Alkuasukkaat -nimellä 2002, ja tällä hetkellä Aarnilla on tekeillä Kuusi -albumi.

”Olihan se myöhäistä, kun sain alkaa tehdä omia levyjä. Mutta jos se olisi alkanut kaksikymppisenä, siinä olisi voinut suhteellisuudentaju heittää. Kun olin kolmikymppisenä jo saanut muillekin biisejä levytettäväksi ja oli tavallaan saanut tunnustusta töistäni, osasi suhtautua omiin tekemisiinsä paremmin kuin jos olisi kaksikymppisenä saanut selkään taputtajia puolelleen. Vanhempana tavallaan oli itsensä paras kriitikko, koska oli tehnyt omalla tavallaan biisejä niin pitkään. Näki koko aikakaaren biisin synnystä sen julkaisuun. Silloin kehuihinkin suhtautui iisimmin. Tietysti kaikki huomio ja tunnustus on aina mukavaa ja tarpeellistakin; sekä saada että antaa. Ekan levyn kohdalla se niin kuin olisi poikuuttaan pidätellyt kolmikymppiseksi. Sitä piti ruiskauttaa kaikki yhdelle levylle, mitä oli ikinä halunnut. Ja kyllä sen kuuli ja jälkeenpäin harmitteli.”

Vilperin perikunta

”Me tavattiin kerran Mokon (Karttunen) kanssa. Siinä sitten Moko alkoi miettiin, että se oli soittanut Vaakun (Varjus) kanssa Down underia duokeikoilla, että jos sen kääntäisi, koska se oli mennyt hyvin jengiin. Mä lähdin silloin kesätöihin Tukholmaan ja päätin tehdä sen siellä. Siellä siirtolaisuuden tunnelmissa mä käänsin sen (Tervetuloa länteen, Andrej), ja annoin syksyllä sen Mokolle. Silloin palaverissa Moko alkoi ajatella, miten me voitais saada tehtyä se edullisesti levylle vähän niin kuin Traveling Wilburys -meiningillä. Hän oli silloin Hillbilly Combossa. Vaakun lisäksi Vuorisen Harry ja Kankaanrannan Antti Iiricombosta tulivat siihen mukaan. Eli kerätään jengiä ja saadaan omakustanne maksettua. Eihän meidän tarvinnut maksaa sitä loppujen lopuksi. Tuli hirvee kiire tehdä ekan pitkäsoiton biisejä. Nähtiin yhtenä iltapäivänä Huntersissa ja jaettiin jutut niin että kuka tekee mitäkin Hillbilly Combon ohjelmistosta, joka käännettiin suomeksi. Levytyssessio oli hauskaa ja hulvatonta. Siinä ei kyllä klikkiä käytetty!

Yllättävän vähän me treenattiin; mentiin vaan studioon. Pojat oli tietysti tehnyt pitkän työn ja treenannut biisit keikkakuntoon. Teksteistä mä halusin, kun niitä jaettiin, ilman muuta Easy livin’ (Piirimyyjä), koska se oli ihan kuin pyhään koskemista. Siinä oli pari hankalaa juttua, miten sen saa toimimaan foneettisesti. Siinähän on väliosassa “piiiirimyyyjä”, pitkiä vokaaleja. Se ratkesi helposti, kun aukaisi Helsingin Sanomat tai Turun Sanomat työpaikkailmoitusten kohdalta, siihen aikaan haettiin paljon piirimyyjiä. Mua on huvittanut, että seuraavana vuonna ei kyllä enää haettu niin paljon piirimyyjiä! Niistä oli tullut myyntipäällikkö tai jotain muuta. Kirjoittaessani tekstiä mä en tiennyt, että Eddy (Karlsson) on itse piirimyyjä. Se oli aika hulvaton tilanne. ’Jumankauta täähän kertoo minusta’, se varmaan tuumas!

Tervetuloa länteen, Andrej oli mun mielestä hirveen kantaa ottava teksti. Elettiin sellaista aikaa 90-luvun alussa, että se oli täyttä totta. Täälläkin asui virolaista ja muuta idästä tullutta halpaa työvoimaa, ja ne asu siellä halkovajan takana liiterissä. Mä näin sen aikamoisen raakana juttuna. Just se ajatus, että tämä on tie vapauteen, huh huh. Koska se oli eka sinkku, niin siitä lähtökohdasta syntyi humoristibändiksi nimetty bändi. Se oli aika merkillistä jossain mielessä.”

Uusimmat omat levyt

”Edellinen, Hogemat -levy (Aarni & Alkuasukkaat), joka julkaistiin 2002, oli jo sellainen, että mä pitkään pohdin tehdä sen yksin. Mä äänitinkin sitä pari viikkoa Pielisellä mobile-sudiolla. Se paisui kuitenkin sitten bändilevyksi. Soolothan siitä paljoltikin puuttuu. Tää seuraava, Kuusi -albumi on varmaan sellainen, että soitan itse siinä akustista kitaraa, matalaoktaavista ja tavallista mandoliinia ja tenoribanjoa ja soittajamäärä on mahdollisimman pieni, duo, ehkä trio korkeintaan. Se on sellainen hyvin krouvi lauluntekijän dokumentti. Jos siihen joitain tulee, niin Hallamaan Antti, joka on ollut mukana vuodesta 1974 lähtien. Hän eniten osaa lukee mun biisejä, mun ajatuksii. Sitten on Haanpään Timppa ja Jäntin Seppo, jos tarvii jotain kitaroita johonkin. Lähtökohtana on se, että jos sen saa toimimaan fiiliksellisesti, sen voi jopa tehdä yksin studiolivenä.”

Laulujen taikuus

”Se on alusta ollut niin, että laulu on luonnonvoima. Lauluntekijän rooli on ikään kuin poppamies, joka menee yliseen ja aliseen. Laulu on luonnonvoima, koska musiikkia ei muuten kuunneltaisikaan. Mä pidän laulujen maailmaa joskus paljon konkreettisempana kuin niin sanottua rationaalista maailmaa. Se on yhtä todellinen kuin fyysinen, arkinen todellisuus. Sen tehtävä on tuoda julki, riisua keisarin vaatteita. Laulut ovat usein myös henkilökohtaisia, yleisinhimillisiä paljastuksia. Yleensä ne jutut, jotka ovat lähimpänä itseä, ne koskettavat myös muitakin. Laulussa on äänteillä sellainen sisäinen merkityksensä. Ihan simppeli esimerkki on, kun kuuntelee kieltä, jota ei ymmärrä, mutta se viesti tulee perille, jostain kumman syystä. Äänteillä on oma viestinsä; se on tavallaan osa musiikkia laulussa.”


Vilperin perikunta ensimmäisen levyn äänityksen aikaan 1992 keväällä.
Vas: Aarni Varjonen, Moko Karttunen, Pekka Kaasalainen, Vaakku Varjus,
Aki Sjoblom, Harry Vuorinen ja Eddy Karlsson
(kuvasta puuttuu Antti Kankaanranta).

Lapin korkeakoulu

”Joulukuussa 1995 otin kitaran mukaan ja menin Saariselän Panimolle, kullanhuuhtojien suosimaan ravintolaan. Aloin soittaa vaan stagella. Se oli samanlainen meininki kuin koko ikänäni; mä vaan menin ja katsoin, miten pärjää siellä pakkasessa vanerilaatikon kanssa. Seuraavana vuonna mä olin siellä tekemässä keikkaa periaatteessa ihan katusoittaja-pohjalta. Ei mulla ollut mitään sovittuja keikkoja. 1995-1999 mä kävin siellä monta kertaa vuodessa. Mä olin siellä jopa neljänneksen vuodesta. Olin siellä kaamoksen aikaan, kesällä ja syksyllä ruskan aikaan ja kullankaivajien aikaan. Panimohan on kullankaivajien kantamesta. Se oli mun esiintymispaikkani, en mä muualla esiintynyt. Mulla oli kamat siellä ja mä nukuin takahuoneessa. Aamulla aloitin keikat, ja parhaimmillaan saatoin soittaa ja laulaa kuusitoista tuntia yhteen mittaan. Ne oli täysin epävirallisia juttuja. Jengi innostuessaan pisti hatun kiertämään. Ei sitä mainostettu mitenkään etukäteen. Ulkojulisteet pantiin esiin, kun mä ilmestyin paikalle. Sinne mä tein Tuhansien tähtien hotellin -albumin, jota myytiin tiskillä. Me tehtiin bändinkin kanssa siellä keikkoja, mutta eniten mä olin siellä yksin. Se oli mun Lapin korkeakoulu. Se oli todellista juurimeininkiä! Sitä jaksoi jotain kolme viikkoa, ja sieltä lähettiin sitten kultavaltauksille metsään vapaalle, turistihulinasta hiljaisuuteen. Mä nukuin jossain pontikkapannun takana, että jos siellä olis ollut halu ottaa jotain drinkkiä, ei niistä keikoista olis tullut yhtään mitään. Se oli kyllä hauskaa aikaa; minä kun olen sellainen local tyyppi. Se oli niin mainio juttu, että aamulla kun heräsi ja joi aamukahvit, voi ottaa kitaran ja alkaa soittaan siinä. Siinä oli sama meininki, kun on yhteen mittaan pari viikkoa studiossa. Välillä käy ottaan happee ja sitten jatkaa taas soittamista. Ei tarvinnut katsoo kelloa ja miettiä, koska meidän pitää olla seuraavassa paikassa. Siinä oli tavallaan sitä, mitä mä aiemmin kutsuin luonnonvoimaksi. Se on niin lähellä sitä, mitä se on se homma pohjimmiltaan ja miksi sitä tekee.”

Tulevaisuuden näkymiä

”Kiva olis, jos joku tilais tekstiä ja biisejä. Itse sen tietää, onko se mun näköinen ja tilaajan näköinen myös. Anna Hanskille mä olen tehnyt sellaisen pienen lauluvihkon ajattelematta julkaistaanko ne tällä vai seuraavalla levyllä. Aikajänne ei ole niin tärkeää mulle. Se ollut hyvin innostavaa, kun siinä on saanut tehdä ihan itsensä näköisiä juttuja. Julkaisuaikataulut on sitten tuotantoporukan asia. Anneli Saaristolle mä olen myös tehnyt vuosien mittaan paljon juttuja säveltäjä Eero Tiikasalon kautta. Mä en tiedä, koska Anneli tekee seuraavia levytyksiä. Sillä on multa aikamoinen läjä valmiita biisejä.

Seuraavan levyn kannalta mä mietin paljon Teoston ja Gramexin takia, miten se pitäis julkaista. Netistähän on tullut tavallaan sellainen kuin osakunnat ja muut klubit oli seitkytluvulla. Sinne mennään tutustumaan ja kuunnellaan vähän oudompiakin ihan uteliaisuuttaan. Se on tänä aikana hyvä kanava. Musta radiot ja musiikkiteollisuus on mennyt ihan samaa väylää kuin Suomen Posti Oyj, eli kaikkea keskitetään, keskitetään, keskitetään. Se ei välttämättä vastaa kansan tarpeita. Kyllä mä kuitenkin uskon, että jos on hyviä biisejä, hyviä esittäjiä, niin kyllä ne breikkaa läpi. Kyllä mä luotan siihen. Mutta on siinä se vaara, että jos se liian paljon keskittyy, kyllä herkemmät lahjakkuudet saattaa lyödä niin pahasti päätään seinään, että niitä ei koskaan löydä.”

LYHYET UUTISET

Julkaistu

Monellako äänitteellä on biisejäsi?

Monellako äänitteellä on sävellyksiäsi ja sanoituksiasi. Monellako äänitteellä esiinnyt? Entä muut tekijät ja esiintyjät?

Tämä on nyt helppo tarkistaa netistä Viola-tietokannasta. Samalla selviää vaikkapa se, onko muita samannimisiä tekijöitä tai esittäjiä suomalaisilla äänitteillä. Yllätyksekseen voi myös huomata teoksensa ilmestyneen sellaisella äänitteellä, josta edes Teoston ncb-listoissa ole koskaan ollut minkäänlaista merkintää. Tällaisen äänitteen kohdalla voi esimerkiksi olla lisähuomautus: ”Kansalliskokoelman äänite ilman kotelopaperia, luettelointitiedot puutteellisia”.

Suomalaisten äänitteiden tietoja voi nyt hakea netissä maksutta, kun Viola- tietokanta avautui vapaaseen verkkokäyttöön vuoden alussa. Helsingin yliopiston kirjaston (Kansalliskirjaston) ylläpitämään tietokantaan on tallennettu tiedot kaikista kotimaisista äänitteistä vuodesta 1901 alkaen.

Myös kotimaisten nuottijulkaisujen tiedot löytyvät vuodesta 1977 lähtien.

Kotimaisten äänitteiden tietoja Violaan toimitetaan osittain yhteistyössä Yleisradion äänilevystön ja Suomen äänitearkiston kanssa.

Tietoja voi Violassa hakea mm. säveltäjien, sanoittajien, sovittajien tai esittäjien mukaan, kappaleiden nimillä sekä alkusanoilla. Haku on mahdollista myös musiikin lajin mukaan tai millä tahansa tietokannan sanalla. Myös salanimiä ja nimimerkkejä löytyy tietokannasta.

Esimerkiksi Juha Vainio on Violan mukaan sanoittajana 7 022 äänitteellä, säveltäjänä 813 äänitteellä ja esittäjänä 988 äänitteellä. Toivo Kärki löytyy säveltäjänä 7 106 äänitteeltä, esittäjänä 988 äänitteeltä ja sanoittajana 95 äänitteeltä.

Viola-tietokannan osoite on https://viola.linneanet.fi

Elvis ry:n historiikki 1954-1979 ilmestyi

Arthur Fuhrmannin ja Taimi Kyyrön kirjoittama ”Laululla on tekijänsä – Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n historiikki 1954- 1979” on ilmestynyt.

Kirjaan on koottu yhdistyksen toiminnan tärkeimmät tapahtumat ensimmäiseltä neljännesvuosisadalta. Kirjan alussa on katsaus suomalaisen taiteen- ja musiikinalan järjestöhistoriaan. Siitä selviää mm. se, että vuonna 1864 perustetun Suomen Taiteilijaseuran perustajajäseniin kuului säveltäjä Karl Collan ja myös Frederik Pacius kutsuttiin heti alussa seuran kunniajäseneksi.

Heti itsenäisyytemme alussa 1917 perustettiin Suomen Muusikeriliitto ja Suomen Säveltaiteilijoiden Liitto. Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto perustettiin 1928, Suomen Säveltäjät r.y. 1945 ja Suomen Elokuvasäveltäjät r.y. siis 1954.

Tämä historiikki vie lukijan aikaan, jolloin elvisläisiä pidettiin ”kevyen luokan kulttuurialan reunailmiönä”, kuten Arthur Fuhrmann kirjoitti vuonna 1979. Kovakantisessa kirjassa on sivuja vajaat parisataa ja mukana on runsaasti historiallisia valokuvia. Kirjan taiton on tehnyt Esa Vehmassalo.

Elvis ry:n jäsenet saavat kirjan postissa vapaakappaleena. Sitä saa myös hyvin varustetuista kirjakaupoista sekä suoraan julkaisijalta.

Antoisia lukuhetkiä ja kaikkien elvisläisten puolesta hatunnosto ja syvä kumarrus Arthurille ja Taimille.

Jani Uhlenius

PS. Historiikin jatko-osan (vuodet 1979-2004) on tarkoitus ilmestyä myöhemmin tänä vuonna. Kirjoittajia ovat mm. Pekka Nissilä ja Juhani Leinonen.

Säveltaiteen valtionpalkinto 2006 Dave Lindholmille

Valtion säveltaidetoimikunta on myöntänyt säveltaiteen valtionpalkinnon 2006 Dave Lindholmille. 15000 euron suuruisen valtionpalkinnon luovutti johtaja Rauno Anttila opetusministeriöstä Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa 10.3.

Säveltaidetoimikunta perustelee palkitsemista mm. seuraavasti:

“Dave Lindholm (s. 1952) nousi uuden rocksukupolvemme laulaja-lauluntekijöiden kärkeen heti ensimmäisellä soololevyllään vuonna 1972. Hänen mitasta ja riimeistä piittaamaton, moderni helsinkiläinen tekstityylinsä huomattiin heti. Varsinaisen omaehtoisen suomirockin syntymisessä ja esiintulossa 70-luvun alussa Dave Lindholmilla onkin Hectorin sekä Juice Leskisen ohella aivan ratkaiseva merkitys.

Säveltäjänä, sanoittajana, laulajana, kitaristina ja yhtyejohtajana toiminut Lindholm on tehnyt yhden pisimmistä taiteilijaurista maassamme etenkin oman materiaalin albumimittarilla mitattuna. Omalla nimellään julkaistujen tuotantojen ohella Lindholmin musiikkia ovat hänen johtamanaan esittäneet ja levyttäneet mm. yhtyeet Orfeus, Rock ‘n Roll Band, Pen Lee, Bluesounds, Canpaza Gypsys ja SF Blues. Julkaistujen albumeiden kokonaismäärä ylittää jo 40, ja lisää on tulossa. Näiden levyjen joukossa on usealla jo klassikon maine.

Runsas tuotantotahti onkin ollut Dave Lindholmin taiteelliselle toiminnalle tyypillistä. Hän on työskennellyt nopeasti ja vaistonvaraisesti, vaihtaen niin laulukieltä kuin esityskoneistoakin erityisen sujuvasti – jopa niin sanotusti lennosta, kaikki muut yllättäen.

Tänä keventyvän sisältötuotannon ja nopean kierrätyksen aikana on Dave Lindholmin kaltainen taiteilija syvästi vaikuttava esimerkki ja muistutus siitä, mikä on musiikin ja taiteen tekemisessä tärkeintä: oman näkemyksensä tinkimätön toteuttaminen.”

Vertaisverkkolevitys toi tuomion

Tuusulan käräjäoikeus tuomitsi 28. helmikuuta nuoren miehen tekijänoikeusrikoksesta sakkorangaistukseen. Hän oli levittänyt yli 1.700 musiikkikappaletta DirectConnect-vertaisverkossa. Tuomio tuli tekijänoikeusrikoksesta, koska oikeus katsoi miehen toimineen ansiotarkoituksessa.

Asia ratkaistiin vanhan lain mukaan, jossa tekijänoikeusrikokselta edellytettiin aina ansiotarkoitusta. Vuoden 2006 alusta ansiotarkoitusta ei enää vaadita tietoverkoissa tehdyissä rikoksissa.

Kyseinen vertaisverkko toimii tyypillisesti niin, että käyttäjän on asetettava tietty määrä teoksia muiden saataville päästäkseen lataamaan teoksia itselleen. Oikeus totesi, että vaikka mies ei ollut saanut tiedostojen jakamisesta rahaa, oli hän toimiensa kautta voinut kerryttää itselleen huomattavan määrän musiikkitiedostoja ja näin käynyt käytännössä kauppaa musiikkitiedostoilla.

Mies sai yhteensä 50 päiväsakkoa, joiden yhteissummaksi tuli hänen kohdallaan 300 euroa. Lisäksi hänet tuomittiin maksamaan ÄKT:lle ja Teostolle tekijänoikeuskorvauksia hyvityksenä luvattomasta toiminnasta 1.793 euroa sekä vahingonkorvausta 897 euroa. Lisäksi hänen maksettavakseen tuli noin tuhat euroa oikeudenkäyntikuluja sekä selvitys- ja valvontakuluja, jolloin kokonaislasku nousi yli 4.500 euroon ja korkoihin.

Miehen laittomasti levittämät yli 1.700 biisiä sisälsivät 255 yksittäistä kappaletta ja 149 kokonaista äänitettä.

Myönnettyjä apurahoja

Suomen Kulttuurirahasto jakoi 27. helmikuuta 1312 apurahaa yhteensä 18,1 miljoonaa euroa taiteelle ja tieteelle. Elvisläisiä apurahan saajia:

Suurimman yksittäisen apurahan 240.000 euroa sai professori Heikki Laitisen vetämä työryhmä. Vuosiin 2006-2009 ajoittuvassa hankkeessa luodaan mahdollisuuksia kansanmusiikin ammattimaiseen esittämiseen ja opetukseen sekä musiikkiportaalin luomiseen.

Kari Heinilä ja Albero-yhtye, Espoo, konserttisarjan järjestämiseen 12.000 euroa.

Seppo Kantonen, Helsinki, sävellystilaukseen 6.000 euroa.

Aija Puurtinen, Sipoo, taiteelliseen työskentelyyn 8.000 euroa.

Laura Sippola, Helsinki, taiteelliseen työskentelyyn 16.000 euroa.

Anne Taskinen, Helsinki, suomalaisia naisjazzmuusikoita käsittelevän tietokirjan kirjoittamiseen 3.000 euroa.

Taiteen keskustoimikunnan säveltaiteen kirjastoapurahajaos on jakanut vuoden 2006 apurahat. Hakemuksia oli saapunut 149 kpl, joista tukea myönttettiin 47 hakijalle yhteensä 120.000 euroa.

Kevyen musiikin tekijöinä työskentelyapurahan saivat: Ira Anttila (3.000), Risto Eskolin (2.000), Timo Forsström (2.400), Pauli Hanhiniemi (1.500), Katriina Honkanen (3.000), Petri Juutilainen (2.500), Petri Kaivanto (2.500), Maritta Kuula (3.000), Kari Kuuva (5.000), Jere Laukkanen (2.000), Marjo Leinonen (3.000), Jaakko Löytty (3.000), Mikko (Ufo) Mustonen (2.000), Jori Nummelin (3.000), Toni Nygård (1.200), Miikka Paatelainen (1.500), Riina Poijärvi (2.500), Tero Pulkkinen (2.500), Antti Rissanen (2.000), Jari Rissanen (2.500), Sirkka-Liisa Sass (3.000), Sinikka Svärd (2.500), Jussi Sydänmäki (2.000), Arttu Takalo (3.000), Seppo Tammilehto (2.000), Anssi Tikanmäki (2.000), Joona Toivanen (2.000).

Vakavan musiikin tekijöinä elvisläiset apurahan saajat: Heikki Elo (3.000), Timo Hietala (2.500), Ilkka Kuusisto (3.000).

Valtion säveltaidetoimikunta on jakanut vuoden 2006 kohdeapurahat. Toimikunnalle saapui 174 hakemusta, joista tukea myönnettiin 41 hakijalle, yhteensä 90 000 euroa. Elvisläisiä apurahan saajia:

Lindell Tommi ja työryhmä, Helsinki, Kiipparikvartetti/ The Vocoppella Trio -yhtyeen työskentelyyn 2.500 euroa.

Nygård Toni, Oulu, sävellys- ja sanoitustyöhön 1.000 euroa.

Pyylampi Leena, Jyväskylä, Trubaduuri päiväksi kuntaan -musiikkitapahtumien järjestämiseen 2.500 euroa.

Sippola Laura-Liina, Helsinki, äänityslaitteiston hankintaan 1.000 euroa.

Syrenius Jukka, Pori, sävellys- ja sovitustyöhön 1.000 euroa.

Taskinen Anne (Heinäsirkka), Helsinki, kosketinsoittimen ja solistimikrofonin hankintaan 1.500 euroa.

Valtion säveltaidetoimikunta on jakanut avustukset opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslain ulkopuolisten orkestereiden ja yhtyeiden toimintaan 2006. Hakemuksia oli saapunut 76 ja tukea myönnettiin 28 hakijalle yhteensä 207 500 euroa. Elvisläisiä apurahan saajia:

Lepistö Markku ja työryhmä, Valkeakoski, Doina Klezmer -yhtyeen konserttikuluihin 6.000 euroa.

Pietilä Esa ja työryhmä, Helsinki, Esa Pietilä trion konserttitoimintaan 5.000 euroa.

Taiteen keskustoimikunnan lastenkulttuurijaosto on jakanut vuoden 2006 lastenkulttuurin kohdeapurahat. Hakemuksia oli saapunut kaikkiaan 191 ja apurahoja myönnettiin 57 hakijalle yhteensä 181 000 euroa. Elvisläisiä apurahan saajia:

Ahonen Raimo, Kerava, lastenlevyn tekemiseen 3.000 euroa.

Malinen Sauli ja työryhmä, Helsinki, nukketeatteriesityksen valmistamiskuluihin 4.000 euroa.

Sepponen Hannu ja työryhmä, Vammala, kiertuekustannuksiin ja konserttimatkoihin 4.000 euroa.

Villa Karon työskentelystipendit

Villa Karo on suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus Beninin Grand-Popossa. Villa Karo säätiö myöntää suomalaisille taiteilijoille ja kulttuurivaikuttajille vuosittain n. 30 työskentelystipendiä.

Stipendien hakuaika päättyy 1. syyskuuta (kevätkauden stipendit) sekä 14. huhtikuuta (syksyn stipendit). Stipendejä voi hakea nyt myös tuleville kausille vuosille 2007 ja 2008. Stipendihakemukset ovat vapaamuotoisia. Tärkeintä stipendihakemuksessa on työsuunnitelma.Villa Karon työskentelystipendi koostuu edestakaisesta lentolipusta Helsinki-Cotonou-Helsinki sekä asumisesta Villa Karossa nimellistä vuokraa vastaan.

Stipendiaatin kustannukset ovat:

– 800 euron omavastuuosuus stipendistä

– 50 euron viikkovuokra asumisesta aterioista – aamiaista lukuunottamatta

– stipendiaatti maksaa erikseen.

Stipendiaatilla on oikeus ottaa puoliso/elinkumppani/omainen mukaan Grand-Popoon. Tämän osalta viikkovuokra on 60 euroa. Puoliso etc. on oikeutettu Villa Karon ystävien alennushintaiseen lentolippuun, joka maksaa noin 1300 euroa.

Pidempikestoisten (4 viikkoa – 3 kuukautta) työskentelystipendien lisäksi Villa Karoon voidaan myöntää poikkeussyistä myös lyhytaikaisia (n. 2 viikkoa) tutustumis- eli ennakkotutkimusstipendejä. Tällöin stipendiaatin tulee maksaa alennushintainen (n. 1300 euroa) lentolippu kokonaan itse. Muut ehdot ovat samat kuin työskentelystipendissä.

Kevään 2006 työskentelystipendit on myönnetty seuraaville taiteilijoille:

Heli Ahlfors, tekstiilitaiteilija

Johanna Bogadottir, kuvataiteilija

Esa Helasvuo, säveltäjä

Jyrki Kiiskinen, kirjailija

Katariina Lahti, teatteriohjaaja

Sampo Lassila, säveltäjä

Kari Lindström, taidegraafikko

Tommi Musturi, sarjakuvataiteilija

Leea Pienimäki, tekstiilitaiteilija

Tamara Piilola, kuvataiteilija

Jaana Saario, kuvataiteilija

Helena Sinervo, runoilija

Anni Sinnemäki, sanoittaja

Laura Sippola, säveltäjä

Hannele Vanne, näyttelijä

Ilkka Vanne, ohjaaja

Adolfo Vera, valokuvaaja

Lisätietoja: www.villa-karo.org

Onnittelemme

Anna-Mari Kaskinen on saanut kirkkotaiteen tämänvuotisen Engel- palkinnon 4 000 euroa.

Teostossa tehtiin historiaa

Julkaistu

Teoston syyskokous teki 14. joulukuuta historiallisen päätöksen. Yhdistyksen sääntöjä muutettiin siten, että johtokuntaan tuli kevyen musiikin tekijöille yksi lisäpaikka.

Uusien sääntöjen mukaan johtokunnassa on neljä kevyen musiikin säveltäjää, kolme vakavan musiikin säveltäjää, yksi sanoittaja tai kirjailija sekä kaksi musiikkikustantajaa. Päätös syntyi äänin 204-28 mikä ylitti kirkkaasti sääntömuutokseen tarvittavan kolmen neljäsosan enemmistön.

Muutos merkitsee sitä, että kevyen musiikin säveltäjiä on ensi vuoden kevätkokouksesta lähtien neljä nykyisen kolmen sijasta. Käytännössä kevyen musiikin säveltäjäksi voidaan valita myös lauluntekijä, joka toimii sekä säveltäjänä että sanoittajana.

Teoston perustivat vuonna 1928 taidemusiikin säveltäjät yhdessä musiikkikustantajien kanssa. Kevyen musiikin säveltäjien asema oli Teostossa pitkään huono: heidät hyväksyttiin kyllä Teoston asiakkaiksi, mutta yhdistyksen päätösvaltaa käyttävien jäsenten statusta heille ei myönnetty, ei myöskään johtokuntapaikkoja.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan otettiin vuonna 1947 kun George de Godzinsky, Georg Malmstén ja Toivo Kärki hyväksyttiin Teoston jäseniksi. Vuonna 1952 Georg Malmstén valittiin ensimmäisenä kevyen musiikin säveltäjänä Teoston johtokuntaan. Vuonna 1970 Teoston sääntöjä muutettiin niin, että sanoittajat hyväksyttiin Teoston jäseniksi. Samana vuonna 1970 Teoston johtokunnan kiintiöitä muutettiin niin, että kuudesta säveltäjästä kahden tuli olla elokuva- ja viihdemusiikin alalta ja lisäksi yhden jäsenen sanoittajien piiristä. Johtokunnan tekijäpaikat kiintiöitiin siis alunperin kevyen musiikin tarpeista. Ensimmäiseksi johtokunnan sanoittajaksi valittiin Kari Tuomisaari.

Nyt on sitten tultu tilanteeseen, jossa Teoston johtokuntapaikoista yhteensä puolet on kevyen musiikin säveltäjillä ja sanoittajilla mukaanlukien kirjailijat. Kevyen musiikin näkökulmasta tätä pitkän kehityksen viimeistä vaihetta voidaan pitää jo varsin tyydyttävänä. Oma lisäarvonsa on myös sillä, että lopputulokseen päästiin neuvotteluteitse ja hyvässä yhteisymmärryksessä Suomen Säveltäjät ry:n kanssa.

Myös Teoston haasteet ovat jo aivan muualla kuin kevyen ja vakavan musiikin keskinäisissä suhteissa. Tilitykset suoritetaan tänä päivänä mahdollisimman tarkoin käyttäjiltä perittyjen korvausten mukaisesti periaatteella euro sisään – euro ulos. Kansainväliset muutokset määräävät entistä enemmän Teoston tulevan suunnan ja johtokunnan vastuulla on huolehtia Teoston kilpailukyvystä myös tulevina vuosina. Kevyen ja vakavan välinen jakolinja siirtyy vuosi vuodelta kauemmaksi historiaan.

Martti Heikkilä

Miksi asialinja ei myy?

Julkaistu

Lappeenrannan kulttuuritoimisto halusi uudella tavalla panostaa populaarimusiikkiin. Tuloksena valtakunnallinen Saimaan Sävel -sävellys- ja sanoituskilpailu. Vuosina 2003-2005 siihen osallistui yhteensä 306 uutta suomalaista sävellystä ja sanoitusta, joista finaaleihin pääsi 36 teosta.

Festivaalin tavoitteena oli nostaa alan arvostusta ja tuoda esille uusia kykyjä, niin tekijöitä kuin esittäjiä. Orkesterissa soitti 14-16 nuorta muusikkoa, joille Jere Laukkanen sovitti kilpailumateriaalin, solistit olivat mahdollisia tulevaisuuden tähtiä, opinajoinaan STADIA ja Pop&Jazz konservatorio.

Konsepti oli uusi: kokenut, ammattitaitoinen tuomaristo, uudet säveltäjä- ja sanoittajakyvyt sekä nuorten laulajien ja soittajien tuoreus. Kulttuuripoliittisesti mielenkiintoinen hanke: Myös moni moni vanha ammattitekijä osallistui kilpailuun.

Saimaan Sävel sai tukea valtion säveltaidetoimikunnalta 2000 euroa ja innostuipa kaupallinen sektorikin sponsoroimaan: KESKO Oy panosti hankkeeseen 7000 euroa. Suurimpana taloudellisena vastuunkantajana kuitenkin edelleen säilyi Lappeenrannan kaupunki.

Kylmänä suihkuna saatiin kuulla, että kaupunki ei enää tue kilpailua. Mikä lieneekään syynä. Tiukka talous? Sisäiset jännitteet? Mediaseksikkyyden puute?

Vaikka kilpailua arvostettiin, niin se kaupunginisien mielestä ei tuonut Lappeenrannalle tarpeeksi julkisuutta? Esittäjät uusia, suurelle yleisölle tuntemattomia nuoria. Ja valitettavasti tekijyys myy parhaiten vain yhdistettynä esittäjyyteen. Julkkiskaartin kerma ei löytänyt Lappeenrantaa. Kaiketi näin oli tarkoituskin: keskittyä tekijöihin ja itse musiikkiin. Jälleen kerran törmättiin tuttuun ongelmaan: asialinja ei myy.

Löytyisikö tämän kaltaiselle kilpailulle uusi, kulttuurille vielä paremmin soveltuva estradi? Saimaa Sävel -nimi kuulemma olisi käytettävissä.

***

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tarja Halosen emännöimässä linnassa soivat tanssin aloituskappaleina jälleen suomalaiset valssit. Tällä kertaa säveltäjinä Toivo Kärki ja Erik Lindström. Onkohan tässä asiassa lopullisesti kääntynyt uusi lehti? Tarmo Ropponenkaan ei enää haikaillut Tonava kaunoista. Toki komea valssi sekin.

Mikä muuten on yhdistys, jolla on istuvassa eduskunnassa yhden prosentin edustus? No sehän on Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry!

JANI UHLENIUS

Eläköön kopiosuojaukset!!!

Julkaistu

Tämän jutun otsikko on tahallaan provosoiva. Kopiosuojauksia saamme kiittää siitä, että tekijänoikeudet ovat viime kuukausina olleet ainakin nuorisolle yhtä yleinen keskustelunaihe kuin vaikkapa presidentinvaalit.

Ellei vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi olisi täysistunnossa 7. syyskuuta vastustanut tekijänoikeuslakiin ehdotettua kopiosuojauspykälää ja ellei internetin keskustelupalstoilla olisi tämän jälkeen käynnistynyt kampanjointi koko lakia vastaan, moni muukin tekijänoikeuden syntyviin syviin pureutunut keskustelu olisi jäänyt käynnistymättä.

Meidän tekijöiden kannalta on tietysti päivänselvää, että tarvitsemme ns. yleisen kansalaismielipiteen hyväksynnän oikeuksillemme. Meillä ei ole varaa saada suomalaisten tai koko EU-alueen kansalaisten enemmistöä itseämme vastaan. Ja nuorisossa on myös tekijänoikeuden tulevaisuus.

Eduskunta hyväksyi uuden lain lopulta äänin 121-34. (tyhjiä 0, poissa 44). Pari viikkoa lain hyväksymisen jälkeen pääsin vaihtamaan aiheesta muutaman sanan erään Keskustan kansanedustajan kanssa. Hän oli äänestänyt lain hyväksymisen puolesta. Hänen lyhyt kommenttinsa koko asiasta oli: ”Se oli pakkojuttu”.

Pohtimatta tässä tarkemmin, millaista pakkoa tämä kansanedustaja tarkoitti, voin olla samaa mieltä. Lakiuudistusta oli valmisteltu EU:ssa ja Suomessa yli kymmenen vuotta. Tekijänoikeuslain päivittämistä digitaalisen tietoverkkoajan edellyttämään muotoon ei enää voinut lykätä. Ala tarvitsi uudet pelisäännöt, olipa sitten kysymys kirjastojen käyttöoikeuksista tai power point -esityksistä opetuksen yhteydessä. Ja erityisesti musiikkiala tarvitsi kiireellisesti parempaa suojaa piratismin torjumiseksi, olipa kyse fyysisistä Viipurin torin tuliaisista tai netti-imuroinneista.

Laki hyvä, suojaukset olleet torsoja

Tähänastiset kopiosuojaukset ovat olleet enimmäkseen torsoja, joten niille ei sinänsä ole voinut hurrata. Uuden tekijänoikeuslain kopiosuojauspykälään minulla ei kuitenkaan ole parempaa ehdotusta. Tuntuu ihan järkeenkäyvältä ja välttämättömältä, että tekijällä täytyy olla lain takaama oikeus asettaa teoksensa käytölle ehtoja ja että näitä ehtoja ei saa lain siunauksella mitätöidä.

Yhteiskuntamme perustuu lukemattomiin sopimuksiin. Saattaa olla, että joskus kahden osapuolen välinen sopimus on toisen kannalta kohtuuton ja tällä perusteella purettavissa. Näin saattaa olla vaikkapa Fortumin optioiden kohdalla. Mutta tuntuisi todella oudolta, jos laki ensin antaisi tekijälle yksinoikeuden päättää teoksestaan, mutta sitten kieltäisi tekijää asettamasta ehtoja teoksen käyttäjän kanssa solmimaansa sopimukseen. Ensin käyttäjä kyllä ostaisi teoksen käyttöoikeuden tietyillä ehdoilla, mutta sitten laki määräisi, että käyttäjän täytyykin voida rikkoa tehtyä sopimusta.

Syksyn keskustelussa menivätkin pahasti sekaisin tekijänoikeuslaki ja kuluttajansuojalaki. On selvää, että ostajan täytyy tietää, mitä ostaa. Jos ostaa kopiosuojatun musiikki- cd:n ja sen käytössä tulee ongelmia, pitää selvittää onko kuluttajansuojalain perusteella oikeutettu saamaan rahansa takaisin. Ja jos oma soitin tai tietokone vioittuu, niin keskusteltakoon kuluttajansuojasta ja mahdollisista vahingonkorvauksista sen puitteissa.

Jos taas liittyy maksulliseen palveluun, jossa kuukausimaksua vastaan saa tietyn musiikkikirjaston kuunneltavakseen, ei tietenkään voi edellyttää, että tämä oikeus jatkuisi seuraavankin kuukauden vaikka lopettaisi tilausmaksun maksamisen.

Lisäksi keskustelussa on sivuutettu se, että analogisen yksityisen kopion ottaminen mistä tahansa äänitallenteesta on edelleen sallittua. Ja jos tallenteen kopiosuojaus estää sen kuuntelemisen, tämän suojauksen saa purkaa kuuntelemisen mahdollistamiseksi.

Eikä sen jälkeen muuta kuin analogiseen äänilähteeseen mikrofoni ja tallentamaan. Ainoa vaiva on siinä, että tämä kopiointi kestää yhtä kauan kuin kuunteleminenkin. Ei kai kenellekään ole haitaksi, jos hankkimaansa musiikkia myös kuuntelee?

Toivoa sopii, että tekninen kehitys ja uudet liiketoimintamallit jättävät menneen syksyn kopiosuojauskinat pikkuhiljaa unholaan tai kuluttajansuojapöytiin, ja huomio kiinnittyy tekijänoikeuskeskustelussa olennaisempaan. Hyviä keskustelunaiheita riittää edelleen: Mikä on oikea teosten suoja-aika? Entä oikea tallenteiden suoja-aika? Miten oikeuksien siir tymistä pitäisi laissa säädellä, jotta tur vataan tekijänoikeuden perustarkoitus: alkuperäisen tekijän mahdollisuus uusien teosten luomiseen?

***


Kuvassa muusikko-säveltäjä Tommi Lindellin ratkaisu musiikkinsa laillisen käytön turvaamiseksi. Lindellin elektroninen sävellys All Rights Reserved on julkaistu CD:llä, joka on lukittu CD-soittimen sisään tavallisella Abloy-lukolla. Lukon avain säilyy tekijällä. Jos levyn ostaja haluaa tehdä musiikista digitaalisen kopion, on hänen sovittava siitä säveltäjän kanssa henkilökohtaisesti ja lainattava tältä avainta. Tallennetta on valmistettu vain yksi kappale. Myös soittimen taiteellinen viimeistely on Lindellin käsialaa. Soitin ja sen sisältämä uniikki teos myytiin nettihuutokaupassa ja tuotto lahjoitettiin kokonaisuudessan Georg Malmstén-säätiölle uuden suomalaisen musiikin tukemistarkoituksiin. Kts. www.tommilindell.com.

Nettikeskusteluun jää koukkuun

Tekijänoikeudet ovat nyt jokamiehen keskustelunaihe. Kiitos siitä kaikille internet-ajan ”sananvapauden sankareille”. Elvis ry:n toimistossakaan ei muita töitä ehtisi tehdä, jos uppoutuisi nettikeskusteluihin. Niihin jää helposti koukkuun.

Yhdistyksemme johtokunnan jäsen Tommi Lindell sai Digitoday:n palstalla aikaan kommenttien ryöpyn, kun hän ryhtyi huutokauppaamaan omaa kokonaistaideteostaan. Siinä Tommin sävellys oli tallennettu uniikille cd:lle, joka oli abloilla lukittu taiteilijan koristeleman soittimen cd-pesään. Ehtoihin kuului, että tämän uniikin tallenteen omistajan tulee erikseen pyytää säveltäjältä lukon avain, mikäli haluaa ottaa tallenteesta yksityisen kopion.

Osallistuin keskusteluun ja minulta kysyttiin mm. Elvis r y:n kantaa ja henkilökohtaista mielipidettäni kopiosuojauksista. Tässä vastaukseni:

”1a. Ry kannatti lakia myös kopiosuojauskohdan osalta.

1b. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä (ja varmaan ry:kin), että tekijänoikeuslaissa tekijöille ja esittäville taiteilijoille pitää turvata mahdollisimman rajoittamaton yksinoikeus teostensa ja esitystensä käyttöön. Tiettyjen yhteiskunnallisten syiden vuoksi voidaan sitten hyväksyä joitakin rajoituksia. Olemmehan me taiteilijat mielellämme kantamassa kortemme yhteiseenkin kekoon.

Mutta sitten kun laki on meille taannut tietyt oikeudet, näitä saatuja oikeuksia meidän on hyödynnettävä vastuullisesti. Tämä koskee myös uuden lain kopiosuojauskohtia. Tämä kohtahan ei koske ainoastaan levy- yhtiöitä, vaan myös tekijöitä ja muusikoita. Yksikään levy-yhtiö ei voi suomalaiselle äänitteelle laittaa kopiosuojausta ilman kaikkien levyllä olevien biisien tekijöiden ja esittäjien lupaa. Pelkkä levy-yhtiön halu laittaa näitä suojauksia ei siis riitä.

Käytännössähän tämä lupakuvio menee sitten niin, että tekijöiden luvat levy-yhtiö saa Teostosta. Me Teoston asiakkaina olevat tekijät ja kustantajat puolestamme päätämme, millä ehdoilla Teosto näitä lupia antaa. Muusikoiden osalta levy-yhtiö saa luvat artistisopimuksessa (esim. CMX:n artistisopimuksessa on optio kopiosuojauksista) ja studiomuusikon osalta vaikuttaa ymmärtääkseni myös Muusikkojen liiton ja ÄKT:n välinen työehtosopimus.

Eli ei se, että laki on tässä muodossa hyväksytty, tarkoita että levy-yhtiöillä olisi nyt yksinoikeus tehdä mitä haluavat. Pallo on mitä suurimmassa määrin tekijöillä ja muusikoilla. Seurataan tilannetta.

1c Kopiosuojausten tulevaisuus (henkilökohtainen ennustus) saattaa olla kahtalainen: syntyy uusia musiikkijakelun liiketoimintamalleja, joissa on itsestäänselvää, että kuluttaja tietää, mitä käyttöoikeuksia hän maksuaan vastaan saa, eikä kenellekään tule mieleenkään, että näistä sovituista käyttöehdoista tulisi saada laillisesti poiketa. Yksityistä kopiointioikeutta ryhdytään rajoittamaan siinä vaiheessa, kun on liian helppoa kopioida koko musiikki- ja elokuvakirjastonsa naapurille.

2. SonyBMG:n jutuissa viittaan kohtaan 1b. Meidän taiteilijoiden (tekijät ja esittäjät) on syytä olla entistä valppaampia sen suhteen, millä ehdoilla luovutamme levy-yhtiöille oikeuksiamme. CMX on hyvä esimerkki meille muille.”

Myöhemmässä kommentissani vastasi vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn lisäkysymykseen:

”Aina, kun jokin biisi levytetään ensimmäisen kerran, levy-yhtiöllä pitää olla ensitallennuslupa suoraan tekijöiltä. Käytännössä Suomessa on toimittu suullisten lupien varassa. Mikään ei estäisi tekijöitä edellyttämästä kirjallista lupaa, jossa olisi määritelty myös levyn mahdolliset kopiosuojaukset.

Sitten kun biisistä on tehty ensilevytys, levy-yhtiö saa luvan Teostosta. Tällä hetkellä Teoston lupaehdoissa ei ole mainintaa kopiosuojauksista, mutta jos Teoston päättävät elimet (johtokunta ja jäsenten kokous) niin haluavat, niin sitten sellaista voidaan lähteä ajamaan. Vaatii käytännössä varmaan myös neuvotteluja äänitetuottajien kanssa.

Näitä asioita ei ole Elvis ry:n päättävissä elimissä (johtokunta ja jäsenkokoukset) näin konkreettisella tasolla vielä käsitelty. Kuten kirjoitin, keskustelu jatkukoon.

Jos levy-yhtiö sopimuksesta neuvoteltaessa käyttää niin sanottua vahvemman vipua, voidaan pohtia, millä edellytyksillä tällaisia sopimuksia voidaan jälkikäteen kohtuullistaa. Niin Suomen kuin EU:n tasolla on ilman muuta jatkossa syytä keskustella myös siitä, pitääkö tekijänoikeuslaissa vahvistaa alkuperäisten taiteilijoiden suojaa tekijänoikeuden luovutusta koskevissa sopimustilanteissa.

Tästähän on kysymys myös niin sanotussa työsuhdetekijänoikeudessa. On tärkeää, että laki pysyy nykyisessä muodossa eli että työsuhteessakin tekijänoikeus syntyy ensin alkuperäiselle tekijälle ja vasta sitten erillisellä sopimuksella tarvittaessa joiltain osin tuottajalle. Laissa ei siis saa olla sellaista olettamaa, että jos ei toisin ole sovittu, tekijänoikeus siirtyy työsuhteessa automaattisesti työnantajalle.”

Tekijät, joilla on aikaa ja mielenkiintoa, käykää keskustelemassa. Välillä tulee lunta tupaan, mutta myös yhteistä säveltä alkaa löytyä. Lopulta pianistia ei sittenkään haluta ampua, eikä säveltäjääkään.

MARTTI HEIKKILÄ

Eduskunta hyväksy uuden tekijänoikeuslain

Julkaistu

Mitä uusi tekijänoikeuslaki muuttaa?

Uusi tekijänoikeuslaki astuu voimaan 1.1.2006. Ennen lain hyväksymistä käytiin syys-lokakuussa vilkasta keskustelua siitä, missä uuden lain mukaan kulkee kielletyn ja sallitun raja. Julkisuuteen pääsi leviämään myös runsaasti vääriä käsityksiä. Yksi niistä oli se, että uusi laki kieltäisi yksityisen kopioinnin. Näin se ei suinkaan tee.

Jos haluaa sataprosenttisesti varmoja vastauksia, mitä uusi laki sallii ja mitä ei, pitää vastaukset hakea suoraan lakitekstistä. Sen löytää kätevästi internetistä osoitteesta www.finlex.fi. Luotettavaa tietoa löytyy myös opetusministeriön sivulta www.minedu.fi. Tietopaketti uudesta laista löytyy myös oikeudenomistajia edustavan Lyhdyn sivulta www.kulttuuriuutiset.net.

Seuraavassa lyhyt tiivistelmä asioista, jotka jokaisen on hyvä uudesta laista tietää, olipa tekijä tai tekijänoikeudella suojattujen teosten käyttäjä.

  • Sallittua on edelleen nauttia musiikista, teatterista, elokuvista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja kaikesta muusta kulttuurista olivatpa sen ilmiasu tai jakelutapa mitkä tahansa.
  • Ideaa, aihetta tai tietoa ei edelleenkään suojata vaan ne ovat kaikkien vapaasti käytettävissä ja levitettävissä. Tietokannoilla tai luetteloilla on kuitenkin edelleen suojansa.
  • Suoja-aika on edelleen 70 vuotta tekijän kuolinvuodesta. Äänitteen suoja-aika on 50 vuotta äänitysvuodesta.
  • Työsuhdetekijänoikeutta ei ole. Tekijänoikeudet siirtyvät työnantajalle vain, jos siitä on erikseen sovittu.
  • Tekijän yksinoikeuden kaksi päälajia ovat edelleen taloudelliset oikeudet ja moraaliset oikeudet
  • Taloudelliset oikeudet jakautuvat kappaleen valmistamiseen ja yleisön saataville saattamiseen
  • Yleisölle saataviin saattamisoikeus on nyt jäsennelty seuraaviin pääkohtiin:

-Välittäminen yleisölle (alkupisteen ja yleisön välillä etäisyys)

-Julkinen esittäminen

-Kappaleiden levittäminen

-Julkinen näyttäminen (välitön, ilman apuvälineitä)

  • Piraattitallenteiden maahantuonti on kiellettyä myös omaan käyttöön. Viipurista tai mistään Suomen rajojen ulkopuolelta ei enää saa tuoda mukanaan laittomasti valmistettua tallennetta kuten musiikki-cd:tä tai dvd-elokuvaa. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että ostaessaan ulkomailla tallenteen on syytä varmistua sen alkuperän laillisuudesta. Todisteeksi ostopaikasta kannattaa säilyttää kuitti. Hinnasta ja ostopaikasta voi päätellä, onko äänite laillinen.
  • Myös laittoman aineiston imurointi internetistä on vastedes kiellettyä. Tähän asti aineiston luvaton levittäminen on ollut kiellettyä, mutta yksityinen kopiointi laittomasta lähteestä ei. Eli samaan tapaan kuin cd-levyjä ulkomailla ostaessaan pitää varmistua tuotteen laillisesta alkuperästä, pitää nyt myös internetistä tiedostoja kopioidessaan varmistua siitä, että ne ovat verkosta laillisesti saatavina. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos jokin tallenne laillisessa verkkokaupassa maksaa, on hyvin epätodennäköistä, että sitä jostakin laillisesta lähteestä voisi ladata ilmaiseksi. Laittomasta kopioinnista on oikeudenomistajilla oikeus korvauksiin. Ne voivat nousta summaan, jonka vastaava aineisto laillisista lähteistä olisi maksanut. Sakkoa tai vankeutta tällaisesta laittomuudesta ei tuomita.
  • Tallenteiden laiton jakelu internetissä voi olla jatkossa tekijänoikeusrikos (tähän asti tekijänoikeusrikkomus) jos se aiheuttaa huomattavaa vahinkoa oikeudenomistajille, vaikka sen välittömänä tarkoituksena ei olisikaan taloudellinen hyöty. Lainmuutos antaa poliisille suuremmat valtuudet luvattomien tiedostojen jahtaamiseen, mm. kotietsintäoikeuden. Tällaisesta rikoksesta voi seurauksena olla myös sakkoa tai vankeutta.
  • Muutaman kopion omaan yksityiskäyttöön saa edelleen tehdä. Esimerkiksi cd:stä saa tehdä kopion mp3-soittimeen, auton cd-soittimeen ja perheenjäsenen toiseen mp3-soittimeen. Kirjastosta lainaamastaan äänitteestä saa myös edelleen ottaa kotona oman yksityisen kopion. Sen sijaan laittomasta lähteestä näitä kopioita ei enää saa tehdä.
  • Tallenteessa mahdollisesti olevaa tehokasta kopiosuojausta ei kuitenkaan saa purkaa ottaakseen tallenteesta kopion. Rajanvetoa siitä, millainen kopiosuojaus on tehokas, tullaan varmaankin käymään lain tultua voimaan. Yhtenä nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että tehokasta kopiosuojausta ei voi kiertää vahingossa. Tehokkaana ei myöskään voi pitää sellaista suojausta, jonka voi helposti kiertää vaikkapa tussin tai teipin avulla. Tehokkaankin suojauksen saa purkaa saadakseen teoksen kuultavaksi tai nähtäväksi.
  • Digitaalisesta tallenteesta voi tehdä analogisen kopion (siis äänittää uudestaan analogisesta äänilähteestä) ja tästä kopiosta taas uuden digitaalisenkin kopion. Tällöin pitää vain nähdä se vaiva, että kopiointi kestää yhtä kauan kuin kuuntelukin.
  • Tietokoneohjelmien yksityinen kopiointi ei edelleenkään ole sallittua. Siten myöskään tietokonepelien yksityinen kopiointi ei ole sallittua ilman oikeudenomistajien lupaa.
  • Kirjastosta lainaamansa äänitteen saa edelleen kopioida itselleen.
  • Muusikot ja laulajat saavat kor vausoikeuden musiikkivideoiden julkisesta esittämisestä. Tähän asti sellainen on ollut äänitteillä mutta ei musiikkivideoissa.
  • Hyväntekeväisyystilaisuudet tulevat tekijänoikeuden piiriin. Tekijä voi siis päättää, saako hänen teostaan esittää hyväntekeväisyystarkoituksessa korvauksetta vai ei.
  • Hengellisen musiikin säveltäjät ja sanoittajat jäävät edelleen muita tekijöitä huonompaan asemaan. Julkinen esittäminen jumalanpalveluksissa jää edelleen tekijänoikeuden ulkopuolelle. Siltä osin laki edustaa siis vielä vanhakantaista ajattelua. Tämän kohdan osalta edellisen Selviksen juttu (3/2005 s. 6) “Eduskunnalta henkselit jumalanpalveluspykälälle” sisälsi osittain puutteellista tietoa. Uuden lain mukaan julkinen esittäminen on edelleen vapaata opetuksen ja jumalanpalveluksen yhteydessä.

Pääkirjoituksesta meilitulva

Selvis-lehden 3/2005 pääkirjoitus julkaistiin ennen painetun lehden ilmestymistä Elvis ry:n kotisivulla. Pääkirjoitus aiheutti välittömästi sähköpostien tulvan Elvis ry:n toimistoon. Useimmat viestin lähettäjät olivat tuohtuneita siitä, että pääkirjoituksen mukaan “he kansalaisina olisivat jonkin mediatalon masinoitavissa” ja että “oikeuksistaan huolestuneita kansalaisia voisi niputtaa johonkin salaliittoteoriaan.”

Yksi viestin lähettäjä oli Mikrobitti- lehden vakituinen avustaja Janos Honkonen. Sovimme hänen kanssaan, että hänen vastineensa julkaistaan kotisivullamme, mikä tapahtui. Ohessa se myös painettuna. Jokainen voi pohtia, täyttääkö lehden vakituisen avustajan kirjoittama juttu, joka ilmestyy lehden verkkojulkaisussa ja näyttää visuaalisesti toimitukselliselta aineistolta, yksittäisen mielipidekirjoituksen tunnusmerkit.

 

Näin äänestettiin

Eduskunta hyväksyi uuden tekijänoikeuslain 5. lokakuuta äänin 121-34, poissa 44. Tästä näet ketkä äänestivät puolesta ja ketkä vastaan.

JAA

 

Ahde Matti /sd

Ahonen Esko /kesk

Akaan-Penttilä Eero /kok

Alho Arja /sd

Andersson Janina /vihr

Anttila Ulla /vihr

Asko-Seljavaara Sirpa /kok

Backman Jouni /sd

Biaudet Eva /r

Brax Tuija /vihr

Bryggare Arto /sd

Cronberg Tarja /vihr

Enestam Jan-Erik /r

Filatov Tarja /sd

Granvik Nils-Anders /r

Gustafsson Jukka /sd

Haapoja Susanna /kesk

Haatainen Tuula /sd

Harkimo Leena /kok

Hautala Heidi /vihr

Heinäluoma Eero /sd

Hellberg Klaus /sd

Hemming Hanna-Leena /kok 

Hiltunen Rakel /sd

Hoskonen Hannu /kesk

Huovinen Susanna /sd

Hyssälä Liisa /kesk

Häkämies Jyri /kok

Hänninen Tuomo /kesk

Jansson Roger /r

Juhantalo Kauko /kesk

Kalli Timo /kesk

Kalliomäki Antti /sd

Kanerva Ilkka /kok

Karhu Saara /sd

Karttunen Marjukka /kok

Karvonen Tatja /kesk

Katainen Jyrki /kok

Kauppila Matti /vas

Kekkonen Antero /sd

Kerola Inkeri /kesk

Kiljunen Anneli /sd

Kiljunen Kimmo /sd 

Kiviranta Esko /kesk

Komi Katri /kesk

Korhonen Martti /vas

Korkeaoja Juha /kesk

Koski Markku /kesk

Koski Valto /sd

Koskinen Jari /kok

Koskinen Johannes /sd

Kuisma Risto /sd

Kumpula-Natri Miapetra /sd

Kurvinen Esko /kok

Kähkönen Lauri /sd 

Lahtela Seppo /kesk 

Lahti Jere /kok

Laitinen Reijo /sd 

Lankia Eero /kesk

Leppä Jari /kesk 

Lindqvist Maija-Liisa /kesk 

Lintilä Mika /kesk

Löv Pehr /r 

Manninen Hannes /kesk 

Matikainen-Kallström Marjo /kok

Meriläinen Rosa /vihr 

Moilanen-Savolainen Riikka /kesk

Neittaanmäki Petri /kesk

Nousiainen Pekka /kesk

Ojala Reino /sd

Ojala Outi /vas

Ojansuu Kirsi /vihr 

Paajanen Reijo /kok

Paloniemi Aila /kesk

Pekkarinen Mauri /kesk

Peltokorpi Terhi /kesk

Peltomo Pirkko /sd

Pentti Klaus /kesk

Perho Maija /kok

Puisto Virpa /sd

Rahkonen Susanna /sd

Rajala Lyly /kok

Rajamäki Kari /sd

Rantakangas Antti /kesk

Rask Maija /sd

Rehula Juha /kesk

Reijonen Eero /kesk 

Roos Jukka /sd 

Rossi Markku /kesk

Rundgren Simo /kesk 

Rönni Tero /sd

Saarikangas Martin /kok

Sarkomaa Sari /kok

Satonen Arto /kok

Seppälä Arto /sd

Siimes Suvi-Anne /vas

Sinnemäki Anni /vihr

Sirnö Minna /vas

Sjöblom Juhani /kok

Skinnari Jouko /sd

Särkiniemi Seppo /kesk

Tahvanainen Säde /sd

Taipale Ilkka /sd

Taiveaho Satu /sd

Tennilä Esko-Juhani /vas

Thors Astrid /r 

Tiilikainen Kimmo /kesk 

Tiura Marja /kok

Vahasalo Raija /kok 

Valpas Unto /vas

Vapaavuori Jan /kok

Vihriälä Jukka /kesk

Viitanen Pia /sd

Vilkuna Pekka /kesk

Vilén Jari /kok 

Virén Lasse /kok 

Väistö Matti /kesk

Väätäinen Tuula /sd 

Wideroos Ulla-Maj /r

Ylä-Mononen Jaana /kesk 

Zyskowicz Ben /kok

EI

 

Essayah Sari /kd

Halme Tony /ps

Hemmilä Pertti /kok

Holmlund Anne /kok

Immonen Mikko /vas

Kallis Bjarne /kd

Kangas Matti /vas

Kankaanniemi Toimi /kd

Kasvi Jyrki /vihr

Koskinen Marjaana /sd

Kuoppa Mikko /vas

Kuosmanen Pekka /kok

Kärkkäinen Kari /kd

Laakso Jaakko /vas

Lahtela Esa /sd

Lamminen Kalevi /kok

Lapintie Annika /vas

Laxell Jouko /kok

Mustajärvi Markus /vas

Nepponen Olli /kok

Nurmi Tuija /kok

Polvi Iivo /vas

Puhjo Veijo /vas

Rauhala Leena /kd

Räsänen Päivi /kd

Salo Petri /kok

Soini Timo /ps

Soininvaara Osmo /vihr

Tiusanen Pentti /vas

Tynkkynen Oras /vihr

Uotila Kari /vas

Vielma Ahti /kok

Virtanen Erkki /vas

Vistbacka Raimo /ps

POISSA

 

Anttila Sirkka-Liisa /kesk

Ala-Nissilä Olavi /kesk

Alatalo Mikko /kesk

Dromberg Kaarina /kok

Elo Mikko /sd

Forsius Merikukka /vihr

Gestrin Christina /r

Hautala Lasse /kesk

Huotari Anne /vas

Hurskainen Sinikka /sd

Jaakonsaari Liisa /sd

Kaikkonen Antti /kesk

Kallio Reijo /sd

Karjula Kyösti /kesk

Karpela Tanja /kesk

Kettunen Rauno /kesk

Kiviniemi Mari /kesk

Krohn Irina /vihr

Kääriäinen Seppo /kesk

Laukkanen Markku /kesk

Lehtomäki Paula /kesk

Lindén Suvi /kok

Lintonen Minna /sd 

Luhtanen Leena /sd

Lämsä Eero /kesk

Mönkäre Sinikka /sd

Nylander Mikaela /r

Oinonen Lauri /kesk

Olin Kalevi /sd

Ollila Heikki A. /kok

Paasio Heli /sd 

Pulliainen Erkki /vihr

Ranta-Muotio Aulis /kesk

Risikko Paula /kok

Saarinen Matti /sd

Salovaara Pertti /kesk

Sasi Kimmo /kok

Seppälä Timo /kok

Tulonen Irja /kok

Tuomioja Erkki /sd

Tölli Tapani /kesk

Urpilainen Jutta /sd

Vanhanen Matti /kesk

Wallin Harry /sd