Onko sinulla itselläsi ollut koskaan tilannetta tai tarvetta erotella Dave Lindholm tekijänä ja Dave Lindholm esittäjänä?
– Ei ole. Se on ollut aika alusta saakka selvää, että mä myös teen musiikkia. Aloin säveltää melkein heti kun olin oppinut pari sointua. Mä en varmaan ollut soittanut vielä julkisesti missään kun olin jo tehnyt biisejä. Kavereiden kanssa kellarissa soiteltiin ensin, mistä kai jokainen rocksoittaja on lähtenyt.
Sinulla nimenomaan on vankka bändimuusikon leima.
– Silloin kun ollaan bändissä, niin sitähän se on; kaikilla on samat liksat ja systeemit. Se on eri asia, jos mä kokoan bändin jotain yksittäistä rundia varten. Mutta biisien teko vaan on yleensä jäänyt mun hartioille. Jos ajattelee ekaa bändiä Ferris, niin Hiekkalan Hessuhan teki siinä suunnilleen puolet biiseistä. Ei mulla ollut sellaista ajatusta, että mun ne pitäisi aina tehdä. Nyt esimerkiksi tässä Messengersissä säveltää muutkin.
Olet pitkin uraasi soitellut myös muiden biisejä, levyillekin asti.
– Olen joo, keikoilla, ja aina välillä levyllekin jotain. Oikeastaan paras esimerkki, mikä tulee mieleen, on blueslevy Just, joka tehtiin Pedron [Hietanen] kanssa (1993). Siinä on yli puolet covereita. Idea olikin siinä, että soitetaan sellaisia bluesbiisejä joita diggasi, ja joita oli melkein kaikkia soittanut keikoilla. Ideasta oli ollut puhetta monta kertaa aiemmin, mutta aina oli näitä originaalijuttuja siinä edessä. Olen oikeastaan iloinen, että se kesti, koska se oli paremmin hallussa sitten siinä vaiheessa kun se tehtiin. Ekaa bluescoveriahan mä en tehnyt omalle levylleni, vaan Albert Järvisen Ride on -albumille vuonna ’74, Lightnin’ Hopkinsin Going to Louisiana.
Onko blues ylipäätään sinulle ollut jonkinlainen startti?
– Se tavallaan on se koko ajatusmaailma. Sen takia yleensä tässä hölmössä touhussa pärjää, kun ei ota sitä niin kauhean vakavissaan. Olisi varmaan yhtä helvettiä elää tämänikäisenä poptähtenä! Kysymys on enemmän elämäntyylistä; vaatii sen, mitä itselle kuuluu, mutta suhteellisuuden taju pysyy – että on ylös ja alas. Blues on aina välillä nostanut päätään: isosti 60-luvulla, sitten Stevie Ray Vaughanin kautta 80-luvulla. Tulee välillä jotain niin kuin buumia, mutta aina se on olemassa.
Mistä se sinulla alkoi?
– Ensimmäinen joka tuntui siltä oli John Lee Hooker. Siltä oli American Folk Blues Festivalin kokoelmalevyllä vain yksi biisi, The Night time is the right time [levytys 1962], mutta periaatteessa yksi Hookerin biisi kertoo kaikki sen biisit! Tänä päivänä kuuntelen Albert Kingiä ja B. B. Kingiä, valkoisista Peter Greeniä, ja välillä Stevie Raytä. Ja tietenkin [Jimi] Hendrixiä, mutta se on ihan eri juttu. Mä olen sanonut, että kitaristeista voi kaikista tehdä pahvijulisteita, mutta Hendrix on kiveä.
Oletko nähnyt Greeniä livenä?
– Näin sen nuoruuden loistossa Kulttiksella, ja Tavastialla sitten vähemmän loistossa. Näin ne kaikki Fleetwood Macin kolme keikkaa täällä, ja mulla on ollut yhdestä bootlegkopio. Tietenkin se ensimmäinen oli mahtavin, vaikka ei ollut paras. Eka kerralla kuuli eka kerran livenä sen soundin.
Entä blues biisintekijänä? Sinulla on jotain, mutta ei niin leimallisesti.
– Jotain mulla on, mutta onhan se olemassa tuolla. Mutta jos ajatellaan vaikka biisiä Pieni ja hento ote, niin siinähän ne kitarafillit on ihan bluesia; ne voisi ihan hyvin olla jossain hitaassa bluesissa, eikä kukaan huomaisi mitään.
Pienistä ympyröistä
Missä vaiheessa aloit miettiä musiikkia duunina, vai huomasitko vaan, että näin tässä on käynyt?
– En mä sitä oikeastaan sen enempää miettinyt. Pitää ottaa se aikakausi huomioon; silloin oli paljon mun ikäpolvea, joka oli löytänyt musiikin. Wigwamin ja Tasavallan Presidentin ryhmät, sitten [Pepe] Willberg, Jussi ja Eero Raittinen – jotka oli aloittaneet aikaisemmin – ja jazzryhmää: Reiska Laine, [Eero] Koivistoinen, Lievosen Make ja näitä. Kaikki halusi oppia soittamaan paremmin, se oli aika yksinkertainen pyrkimys yleisesti. Kunnioitettiin sitä kun joku osasi soittaa, ja jos sillä oli joku oma juttu. Mutta myös sitä, jos joku osasi soittaa jotain hyvin; vaikka [Eric] Claptonia, niin kuin Albert. Kaikki oli niin uutta, eikä ollut mitään mihin olisi verrannut. Sen verran tehtiin jotain töitä, että sai ostettua kamoja. Keikkoja kyllä oli, mutta ne oli aika kädestä suuhun -juttuja; hirveän halpaa hintaa, vaikka siihen aikaan varmaan ihan okei. Siinä sitä vaan oli mukana ja aika meni. Sitten kun sai tehdä Love Recordsille levyjä, niin niistäkin sai rahaa – ei mitenkään hirveästi, mutta kuitenkin. Se meni aika luontevasti, eikä siinä paljoa ajatellut että onko tämä duunia vai ei. Ja vähemmän duunilta se tuntui, kyllä ne oli aika isot bileet (naurua)! Kaikki pyöri yksissä, ja kaikki esitteli omia juttuja. Samassa klubissa kuuli viikon sisään kaikenlaista: oli perusbluesia, progea, jazzia. Saattoi olla [Edward] Vesalan ja [Esa] Helasvuon joku freejazz-juttu alkuillasta, ja niiden jälkeen lavalle meni Pohjolan Pekka jammailemaan Vesa Aaltosen kanssa, ja Albert pystyi olemaan niiden mukana siellä. Yksi kova nimi, ja selkeästi enemmän soittanut bändi oli Pepe & Paradise. Yhtäkkiä kuuli laulustemmoja ja torvijuttuja; soittajat oli kovia kun perkele. Nehän saattoi vetää vaikka King Crimsonia, ja sitten toisaalta tätä ”Saat miehen kyyneliin” -osastoa. Niitä ne kyllä jätti ehkä N-Clubilla ja ESOssa vähemmälle, siellä niillä oli aika rankkaa ohjelmistoa. Pitää myös muistaa, että siinä vaiheessa aika harva muusikko oli käynyt missään. Jotkut jazzarit oli olleet jollain festarilla, ja ne, jotka oli olleet säestämässä näitä poliittisia ryhmiä – niin kuin Reiska – oli olleet lähinnä itäblokissa. Rockbändeistä jotkut oli olleet vain Ruotsissa, ja Suomessakin oikeasti kiertäneet muusikot oli ne, jotka oli Dannyn tai Kirkan bändissä. Eli systeemi oli aika pieni, mutta musiikillisesti kuitenkin tapahtui laajasti; aina joku neuvoi jonkun levyn, ja sitten yhtäkkiä kaikki kuunteli jotain Chick Coreaa.
70-luvun alusta puhutaan suomirockin syntyaikana – Hector, Leskinen, sinä…
– Yksi tärkein, mikä aina unohdetaan, on Pekka Streng. Se oli isoveljeni Callen hyvä ystävä, ja mä tapasin sen usein. Mä tykkäsin sen olemuksesta, se oli hienolla tavalla mystinen, eikä kuitenkaan vaikea tyyppi. Sitten kun Magneettimiehen kuolema [Strengin ensimmäinen albumi 1970] tuli, niin mä tajusin, että sillä on kovemmat jutut kun muilla. Streng vaikutti muhun paljon, ja suoraan siihen mitä rupesin kirjoittamaan. Sellainen ei ollut Suomessa tyypillistä silloin, mutta tänäänhän on useita, joista voi sanoa että ne kirjoittaa suunnilleen Strengiä. Pekka Streng oli iso juttu. Hector oli merkittävä, kun se oli tehnyt käännöksen ”Palkkasoturiin”, joka oli ensimmäinen kunnollinen protestilaulu täällä. Mä kyllä pidin sitä silloin vähän kornina, kun mä kuuntelin Donovania, ja tietenkin [Bob] Dylania eniten, niin mä en oikein käsittänyt miksi tommosia pitää kääntää.
Miten koit sen, että nyt alkaa tapahtua uutta? Olitko niiden kolmensadan joukossa, jotka osti Underground-rock -albumin?
– En ollut, mutta kuulin sen Callen kautta. Tykkäsin [M. A.] Nummisen jutuista periaatteessa, sen keikoilla oli aina jotain ihme juttuja. Mutta en mä siitä levystä niin tykännyt. Mutta Baddingistä [Rauli Somerjoki] kun puhutaan, niin on sanottava, että petyin raskaasti siihen [Markku] Pölösen elokuvaan. Olihan se ujo kundi, muttei mikään nössö, kyllä sen kanssa pystyi ihan näin keskustelemaan. Sillä oli vähän oma maailma, mutta se oli helvetin hyvä laulaja. Mä tuurasin sen bändissä kesällä ’73 muutamia keikkoja, ja sen kanssa esimerkiksi kehtasi soittaa Elvistä [Presley], eikä tuntunut kornilta. Badding osasi todella vetää, ja sen huomasi jengistä, vaikkei se ollut mikään showmies. Bändi ei ollut mikään huippu, mutta klaarasi kyllä, ja ihmiset tajusi, että se ei ollut mitään pelleilyä.
Kivempaa saisi olla
Miten Love-kuvio lähti käyntiin?
– Meidän rumpalin veli, saksofonisti Hannu Saxelin, vei meidän ekan demon sinne, mutta se ei kelvannut. Vuoden päästä, eli ’71 uusi nauha sitten kelpasi, ja me tehtiin Ferrisin levy kahdessa päivässä. Siinä jäi vähän korjattavaa, kaikkia pikkujuttuja, enkä tykännyt levyttämisestä sillä lailla. Nyt osaa suhtautua asiaan ja aikaan; tommonen se eka levy on. Eka soololevy vuonna ’72 tehtiin ihan eri asenteella. Mosse [Groundstroem] oli tuottamassa, ja soittamassa olivat Hessun ja mun lisäksi Häkä Virtanen bassossa, Vesa Aaltonen rummuissa, ja joissain biiseissä Pohjolan Pekka bassossa. Kauheet äijät siis! Mutta Sirkus [1973] rupesi sitten kuulostamaan siltä mitä halusin, ja sen jälkeen on tiennyt mitä studiossa haluaa. Mutta vieläkään mä en tykkää pyöriä studiossa; mä vältän miksausta viimeiseen asti.
Studiotyöskentely on mulle vierasta. Olet kuitenkin tehnyt sellaista paljon.
– Joo, mutta mä menenkin vaan tekemään. Jos on pakko kuunnella jotain, tai neuvoa, niin sekin on tekemistä. Mutta sellaista hengailua siellä mä en kestä yhtään. Mä en ymmärrä, että joku haluaa kotiin studion! Joidenkin studioiden ilmapiiristä mä tykkään: tykkäsin hirveästi vanhasta Soundtrackista, ja jollain tavalla totuin Finnvoxin isoon puoleen. Sitten tietenkin [Pekka] Nurmikallion tosi pieni Microvox Lahdessa, ja nyt mä tykkään Viitasen Janin studiosta. Mutta joistain hienoista studioista mä olen lähtenyt heti pois; siellä on pullakahvit pöydällä, ja lehti on laitettava tuolin päälle ettei likaannu. Studion pitää tekovaiheessa olla tavallaan koti, ja jos kaikki määräykset tulee muualta, niin se ei ole toimiva juttu. Tuntuu, että ihmiset on unohtaneet, että aina välillä voi kyllä tuulettaa ja siivota, mutta koko ajan ei tarvi olla niin clean ja tip top, että menee jo tylsäksi. Ei muuten ole ihme, ettei nyt tullut urheiluskaboissa yhtään mitalia, kun kaikkihan alkaa olla jonkun näköisiä urheilijoita. Ketä enää kiinnostaa, kun tämä on jatkuvaa terveydenhuoltoa ja ruokavaliota – älä tee sitä, älä syö tätä. Aiemmin tuli mitaleitakin, mutta mikä nyt on mennyt pieleen? Metodit on päin helvettiä! Jos ihmiset ei tunne elävänsä, niin miksi ne jaksaisi jotain tehdä? Se on ahdistavaa, sillä aikanaan kuitenkin kuvitteli, että kyllä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa; ensin pääsee isoveljen silmän alta veks, ja siitä sitten kaikenlaiseen juttujen kehittelyyn. Nyt kun tuntee saaneensa vapauden, niin ei mitään! Joku vaan, joka ei muutenkaan ole tehnyt mitään, selittää nyt että tää ei ole hyvä ja tää ei ole hyvä. Mun on pakko sanoa, että elämä on ahtaampaa ja ahdistavampaa kuin ennen. Mulla ei ole kauhean hyvä fiilis, ja siksi täältä lähtee välillä helvetin mielellään jonnekin, koska täällä ei ole kivaa. Mutta pakeneminenkaan ei auta, kun pitää elää ja jotainhan on tehtävä. Mutta kyllä se vaivaa.
Löydätkö musiikista lohtua? Ajaako tilanne siitä poispäin, vai tekemään enemmän?
–Mä olen aina löytänyt musiikista lohtua. On tietenkin ollut aikoja, jolloin mä olen ollut ihan kypsä sen kanssa, mutta silloin mä olen tehnyt vääriä ratkaisuja liian kauan. Silloin yleensä pitää tauon. Mutta ei siihenkään voi kaikkea lykätä, kyllä elämään kuuluu muutakin. Se ei ole niin, että on se mitä sä teet, ja sitten erikseen joku muu. Kyllä sen huomaa vaikka siitä, kun jengi ajetaan ulos röökille, niin ota nyt klubifiilistä siinä sitten! Se vaan on niin, että maailmassa ei saa olla liian kivaa liian pitkää aikaa; luterilaisuus tavallaan käy toteen ikävästi aina jotenkin.
Ei ylitöitä
Olet ollut varsin tuottelias, mutta onko ollut varsinaisia blokkeja koskaan?
– On, mutta mä olen tottunut niihin, ja silloin mä en yritä tehdä mitään. On turha yrittää silloin, kun ei edes vanhat suju. Pisimmillään on joitakin kuukausia ollut sellaista, eikä se iloiseksi tee, mutta ei siitä toisaalta hirveätä pulttiakaan ota.
Kertomasi mukaan sinulla ei koskaan ole ollut työhuonetta. Olen ymmärtänyt, että pyörität vain päässäsi; et edes kirjoita mitään ylös.
– Mun kohdalla se on niin, että kun joku biisi tulee mieleen, niin jos se unohtuu, se on ollutkin sen verran surkea, että saakin unohtua. Joitain lauseita mä saatan kirjoittaa joskus ylös. On käynyt niinkin, että olen kirjoittanut jonkun lauseen ylös, ja sitten unohtanut mihin se liittyi. Se on voinut tulla jossain muussa yhteydessä esiin, ja mä tiedän, että ei se kyllä siihen alun perin kuulunut. Mä en nauhoita mitään. Mun uuden levyn nimi on Lahti. Mä olen siellä viettänyt paljon aikaa, tehnyt siellä monta levyä, ja soittanut kaikkien niiden kanssa. Oli vaan ajan kysymys, että koska mä teen sellaisen levyn, jossa ei ole muuta kuin lahtelaisia. Monta vuotta vanha idea, ja nyt tuli sen aika. Oli muutama sellainen laulu, joista mä tiesin että ne tulee mukaan, mutta ei ollut kaikki biisit ollenkaan valmiina. Sitten siinä soitellessa tuli esiin pari sellaista laulua, joita mä en ollut muistanut ollenkaan. Ja niiden kautta mä tein pari uutta laulua, jotka sitten taas sopi siihen mukaan. Mutta tuotteliaisuudesta joo; sanotaan, että mä en tee ylitöitä (naurua). Mä pyörin aika vähän sellaisissa kuvioissa, jotka syö musiikkia. Sellaisia on kaikki nämä, missä puhutaan musiikista ja tehdään blaa blaata. Ja julkisuus syö helvetisti sitä. Jos koko ajan pitäisi olla jossain selittämässä jotain, niin se olisi yhtä helvettiä. Noiden välttäminen antaa aikaa ihan älyttömästi.
Onko tekemisessäsi sitä lainkaan, että tulee vain musiikki tai vain teksti ensin?
– Ei siinä ainakaan minkään näköistä sääntöä ole. Joskus teksti, joskus musiikki, joskus kokonaan. Jotkut tulee suunnilleen niin nopeasti, kuin minkä pituisia ne sitten on, ja jotkut kestää vuosia tulla. Nytkin on sellaisia biisejä, joita mä olen soitellut varmaan kymmenen vuotta, ja ei kuitenkaan tunnu siltä, että se olisi siinä.
Seuraava kysymykseni onkin, että mistä tiedät milloin biisi on valmis?
– Se on ihan sama kuin avain sopii oveen, sen tuntee. Jos siinä joutuu kelaamaan, niin ei se käy. Ja mitä enemmän römplää, niin pahemmaksi menee. Yleensä mä annan sellaisten heti olla, en rupea sähläämään puolivalmiiden kanssa.
Kuulin juuri sattumalta vahvistuksen siitä, että Aino-levyn [1982] biisit ovat sellaisia, joissa musiikki oli ensin. Uutena asiana kuulin sen, että et laulanut jousien kanssa, vaan taustojen päälle. Oletko yleensä pyrkinyt 100-prosenttisiin ottoihin?
– Ei siinäkään ole periaatetta, mutta jotkut biisit on parempi tehdä niin, ne tulee luontevasti. Yleensä eniten kehitellyt on epäilyttävimmät; jälkikäteen kuulee että siinä on liimattu jotain. Itse sen tietenkin huomaa, mutta on joku soittajakin mulle kyllä sellaista sanonut.
Oletko ekan oton miehiä?
– Mielellään. Jos ei ole ihan jamibiisi, mutta sellaisetkin pyrin saamaan viimeistään kolmannella. Tykkään, mutta en ole fanaattinen, koska joskus joutuu vaihtamaan koko rytmiikan. Kun antaa olla yön yli, niin tajuaa, että ”eihän tää mikään polkka ole, arri on päin helvettiä!”. Siinä on ollut joku väärinymmärrys; on ajatellut jotain muuta. Ei näitä ole kovin paljon ollut, ja sen jälkeen on ollut helppo toteuttaa, se on yleensä tullut paljon yksinkertaisemmaksi.
Minä ja me
Miten paljon olet selittänyt bändeille, ja miten paljon antanut vapaita käsiä?
– Se on riippunut bändistä. Esimerkiksi nyt Messengersien kanssa me sovitetaan Joen [Vestich] kanssa kaksistaan ensin, ja sitten kämpällä katsotaan kimpassa se loppuun. Lahti-levyllä me soitettiin ensin kitaran ja rumpujen kanssa kaksistaan, ja mä katsoin siitä, että miten pitkään vedetään; ei ollut sanoja eikä muuta. Se oli hyvä mittari: miten pitkään pystyy kuuntelemaan pelkää kitaraa ja rumpua! Joissain tapauksissa tulos oli sen pituinen kuin mä olin ajatellutkin, ja joissain ei; yleensä ne lyheni.
Minulla on sellainen kuva, että [Bluesounds-yhtyeen basisti] Ari Vaahtera oli jonkinlainen vastavoima?
– Joo, ja Vaahtera oli kova sovittamaan; se tavallaan loi Bluesounds-soundin aika pitkälle, vaikka me kaikki oltiin siinä kyllä mukana. Se teki paljon sovituksellisia juttuja, ja onnistui siinä ehkä siksi, että se oli hyvä selittämään. Ei ollut monimutkainen, eikä hermostunut.
Toisaalta olet varmaan myös ottanut bändiltä?
– Bluesoundsin kohdalla meni just pieleen se, että mä olisin halunnut muidenkin tekevän biisejä – Vaahterahan teki paljon biisejä, ja sitten levyttikin niitä – mutta siitä ei tullut oikein yhtään mitään. Viimeiseen studiolevyymme [Here come the golden hearts 1982] mä olin valmistautunut A-puoleen, ja siitä tuli se mitä pitikin, mutta B-puolelle mä jouduin kaivamaan sellaista, mitä en ollut siihen ajatellut, ja siksi se ei ole ehjä levy. Loppuosa piti harjoitella hyvin lyhyessä ajassa, eikä me siihen saatu sellaista luonnetta mikä olisi kuulostanut siltä bändiltä. Me tehtiin paljon keikkoja, ja oltiin hyvässä iskussa, joten kieltämättä se meni aikamoiseksi kikkailuksi.
Oletko yleensä mennyt tekemään levyn sitten kun materiaali on ollut olemassa?
– Se vaihtelee vähän. Bluesoundsilla oli periaatteessa ennen tuota levyä aina paljon materiaalia levytyksissä. Ekaan levyyn [Black 1980] oli taatusti ainakin kahden levyn edestä biisejä, ja se onkin varmaan siksi paras. Niissä kaikissa on kyllä jotain, ja mä tykkään niistä. Siihen viimeiseen ei olisi ollut yhtään tyhmää ottaa pari coveria, niistä olisi saatu paljon enemmän aikaan. Take me to the river (Al Green) esimerkiksi kuulostaa paljon enemmän meiltä kuin monet viimeisen levyn omat biisit. Me soitettiin esimerkiksi Marvin Gayen pohjalta I heard it thru the grapevine -biisiä (Norman Whitfield-Barrett Strong) aika hyvänä sovituksena, ja studiossa olisi saatu siitä varmaan vielä parempi. Keikoilla Zape [Leppänen] kyllä vanhan liiton miehenä lauloi vaan sitä ekaa säkeistöä!
Ari Vaahtera kertoo Lammpu Laamasen kirjassa, että Bluesounds treenasi joitakin suomenkielisiä biisejäsi ajatuksena niiden laulamista englanniksi. Onko sinulla ylipäätään samaan biisin molemmankielisiä tekstejä?
– Ei ole montaa, mutta joo, kyllä me muutamaa treenattiin, vaikkei niissä valmista tekstiä ollutkaan; ehkä joku lause ja otsikko. Höyhen tuulessa oli ainakin, jonka mä levytin Huoneet -levylle [1983]. On vaikea sanoa olisivatko ne olleet parempia bändiversioina. Jos me olisi tajuttu pitää vaikka puolen vuoden breikki, niin tilanne olisi ollut vähän eri. Mutta me tehtiin koko ajan, ja niinhän bändit silloin teki. Täytyy sanoa, että täkäläiset [tamperelaiset] bändit tajusi ekoina pitää breikkiä. Mehän tehtiin levyjä ihan älyttömään tahtiin; kahdessa vuodessa tehtiin viisi LP:tä. Mä en tykkää jossittelusta, mutta ajatuksena se on jännä, että jos me oltaisi ehkä vuodenkin breikin jälkeen lähdetty uudestaan, niin mitä olisi tapahtunut. Mutta en voi sanoa, kun ei niin tapahtunut.
Ennen ja nyt
Minkälainen suhde sinulla on levyyn sinänsä? Onko se sen hetken tallenne?
– Kun mä en kirjoita päiväkirjaa, niin ne on tavallaan sellainen. Mä muistan joidenkin levyjen kautta suunnilleen mitä silloin tapahtui, eli ne on yhdistäviä mun oman historian kannalta: silloin oli tämmöstä okei jee, toi meni hyvin toi ei mennyt (naurua)! Kuuntelen niitä oikeastaan vain silloin harvoin, kun pitää harjoitella jotain. Mä teen syksyt ja keväät kuukauden, puoltoista vaan akustisia keikkoja, ja kesät vaan bändiä. Yritän saada akustisiin setteihin aina jonkun semmosen biisin, mitä mä en ole soittanut, ja mieleen tulee sieltä joku sellainen joka kiinnostaa. Viimeksi kyllä otin uudeksi biisiksi sellaisen, joka ei ole oma biisi ollenkaan, vaan Dylanin Farewell Angelina; se tuntui hyvältä. Välillä mä huomaan, että mulle on tullut ihan väärä käsitys jostain, kun ei ole vuosiin kuullut sitä, ja sitten kuuntelee, niin ”onks tää näin helvetin tönkkö”, ja voisiko sille sitten tehdä jotain. Sitten kun mä olen yrittänyt saada sitä sellaiseksi miltä se on kuulostanut nykyään mun päässä, niin joissain tapauksissa mä olen onnistunut, joissain en. Ja on jotkut kyllä kuulostaneet alunperinkin aika pitkälle siltä kuin muistikuva nytkin.
Oletko ajatellut tekeväsi uusia versioita?
– No, keikoilla mä teen sellaista, kun olen yksin. Tilannehan on, että mulla on akustisilla keikoilla viidestä kahdeksaan, ehkä jopa kymmenen sellaista biisiä, jotka on syytä soittaa, tai muuten tulee harmeja. Mutta koska mä teen kausittain keikkoja, niin en pääse kyllästymään niihin, eikä ne tunnu pakkopullalta. Jossain vaiheessa mä tein pari kolme vuotta akustisten keikkojen ohessa muutakin, ja silloin tuli joskus fiilis, että ”hetkinen, ei tätä jaksa vetää”. Nyt, kun olin jossain häissä soittamassa ja ne toivoi jonkun biisin, jota mä en kunnolla muistanut, niin jouduin harjoittelemaan sen vaikka mä olin viime keväänä soittanut sitä. Olin koko kesän miettinyt muita juttuja, eikä se ollut mielessä ollenkaan, joten suurimmaksi osaksi muistin, mutta jäi jotain black outeja. Tommonen vaan kuvastaa sitä, että tuntuu vähän kuin treenaisi uutta.
Pitkän uran tehneenä sinulle on toki muodostunut jonkunlainen ”greatest hits”. Tunnetko olevasi yhtään joidenkin biisien vanki?
– En, koska pystyn koko ajan laittamaan settiin uutta. Esimerkiksi nyt tältä Lahti-levyltä otan pari, ehkä kolmekin biisiä, jotka pystyn pistämään sinne, ja se muuttaa jo aika paljon. Toisaalta mun ei akustisilla keikoilla tarvi kaikkea uutta soittaakaan. Kysymys on siitä, että on avoimet ovet koko ajan, ja siinä mielessä tilanne on hyvä.
Eaglesin Don Henleyltä kun kysyttiin vajaa kymmenen vuotta sitten, että kyllästyttääkö Hotel Californian laulaminen, niin hän vastasi ettei enää, se vaihe oli jo mennyt. Nykyään se, miten hän tuntee yleisön reagoivan siihen ja mitä se heille merkitsee, menee edelle.
– Mä ymmärrän tuon helvetin hyvin, ja kyllä tuo joihinkin biiseihin pätee varmaan mullakin, vaikkei mulla ei semmosta hotelcaliforniaa kuitenkaan ole. Stairway to heaven (Jimmy Page-Robert Plant), Sweet home Alabama (Ed King-Gavin Rossington-Ronnie Van Zant) ja Hotel California (Don Felder-Don Henley-Glenn Frey), ja ehkä vielä Smoke on the water (Ritchie Blackmore-Ian Gillan-Roger Glover-Jon Lord-Ian Paice) siihen, niin puhutaan jo sellaisista biiseistä, että ne on koko maailman biisejä, joita ei pääse pimeimmässä Afrikassakaan karkuun! Sellainen on voinut jossain vaiheessa olla aikamoinen rasite.
Muutatko biisejä vuosien varrella?
– Välillä, mutta täytyy sanoa, että nekin tulee sillälailla hiljalleen. Ehkä mä lisäänkin jotain, mutta yleensä vähennän.
Ovatko sävellajisi pysyneet samoina?
– Joissain tapauksissa ei ääni enää riitä, yksinkertaisesti se on niin paljon laskenut iän mukana, mutta mä en yleensä vedäkään sellaisia.
Kitaran sointi voi vaihdosta muuttua niin paljon, jos vaikka vapaat kielet katoaa. Onhan niin, että jotkut biisit vaan pitää vetää tietystä sävellajista.
– Näinhän se on. Toisaalta on onneksi valinnanvaraa, eikä ole pakko soittaa sellaisia. Se on ollut yksi syy siihen, ettei soita jotain vanhoja biisejä, eikä se, ettei niistä tykkäisi. Mä olen joitain kyllä soittanut, jos joku muu on laulanut; esimerkiksi Rock-kukkoa mä tykkään soittaa, jos joku muu laulaa.
Entä capo?
– Capoa mä käytin tosi nuorena, enkä varmaan 40 vuoteen ole käyttänyt. Se ei olisi ollenkaan tyhmempi juttu, kun nyt mietin joitain biisejä; se nimenomaan antaisi samat edut kun slaidi [slide-kitara].
Runoilija tavallaan
Oletko koskaan suoranaisesti tehnyt muille biisejä?
– En oikeastaan, ne on olleet aina sellaisia, jotka mä olen vaan antanut. Tiitta Spout oli yksi ensimmäisiä, joka niitä lauloi, ja se vain valkkasi.
Oletko kuullut muiden tekemiä versioita? Mikä fiilis?
– Olen mä kuullut suurimman osan. En mä tiedä, ne on vähän erilaisia. Ei nyt tule mieleen mitään erityistä, mutta tietenkin mä olen ylpeä – mutta vähän eri syistä – tällaisista kuin [Vesa-Matti] Loiri ja Raittisen Jussi. Jussi teki aikoinaan Rockadillon [Pojat asialla 1974], ja se oli tosi merkittävä juttu; siinä kun puhutaan ihan ensimmäisistä suomirokkareista. Loiri teki pari vuotta sitten Minun nimi on nimessun (Inari 2007), ja sen kohdalla on kaikki se muu, mikä siihen mieheen liittyy.
Yksi, mistä tekee mieli kysyä, on Pave Maijasen kääntämä Motorways Kassu Haloselle otsikolla Mä omaa tietä ajelen [1985].
– Joo, sehän on yllättävän hyvä, ja toimi kaikin puolin. Se onkin parempi juttu noin, koska olen huomannut, että mun on helvetin vaikea lähteä kääntämään jotain levyttämääni biisiä; musta tuntuu että joku muu tekee paremmin, olen melkein vakuuttunut siitä. Jos tulisi mieleen tehdä joku englanninkielinen biisi suomeksi, niin mä alkaisin miettimään, että kuka sen kääntäisi.
Sehän olisi mielenkiintoinen idea, vaikka jonkun muun tekemänäkin. Kuuletko Dave-vaikutteita nuoremmassa polvessa?
– Joskus, mutta en mitään älyttömiä määriä. Mä kuulen eniten tänään Ismo Alanko -vaikutteita, ja [Hannu ”Tuomari”] Nurmiota myös. Se liittyy teinimaailmaan, vaikka ei nuo äijät ole teinejä. Kun ajatellaan vaikka [John] Lennonin soundia Beatlesissä, niin se oli ärsyttävä. Sehän osasi laulaa monella tavalla: ihan hunajana stemmoja, tai huutaa ja olla rivo. Teinimaailma on aika yksisuuntaista, kun siinä hormonit menee vaan helvetisti. Noiden laulussa on myös seksiä, mutta epämääräistä seksiä, mikä on tärkeätä. Siinä ei ole pornoa, eikä oikein tiedä mitä se on, mutta se kiehtoo. Joku I want to hold your hand (John Lennon-Paul McCartney) ei todellakaan viittaa mihinkään pahempaan, mutta kuitenkin siinä on seksiä, ja tyyli millä lauletaan on seksiä. Olennaista on, että se on epämääräistä, sen pystyy nielemään. Dylan on aina ollut enemmän runoilija, ja sen vaikutus muhun on ollut niin suuri, että kai se kuuluu kaikesta läpi, ainakin alkupään osalta.
Oletko hakenut innoitusta runoista, tai oletko ylipäätään lukenut runoutta?
– Täytyy sanoa, että myöhemmin kyllä, mutta en ainakaan viiteen ensimmäiseen [levytys]vuoteen. [Eino] Leino-kaudet on tulleet myöhemmin. Mä pidin oikeastaan runoilijoita tavallaan hölmöinä, kun ne aina valitti, että viinit on loppu, ja muijat on lähteneet. Mä en jaksanut sitä valittavaa maailmaa, ja koin itseni ristiriitaisena siihen, kun tunsin kyllä, että teen tavallaan samaa. Mutta en halunnut siihen, enemmän halusin olla soittaja.
Et ole tiukkaa tekstimuotoa käyttänyt lainkaan, ja riimejäkin on vain siellä täällä. Olet vapaan linjan miehiä.
– Se johtuu siitä, että olen aina ajatellut sitä miten ihminen puhuu. Jotkut osaa tiukemmat linjat riimeineen, esimerkiksi Hector on siinä hyvä, ja Juice [Leskinen] oli nimenomaan loistava riimirunoilija. Puhumattakaan just näistä, niin kuin [Juha] Vainio, [Reino] Helismaa, ja Jukka Virtanen. Ne on tarkkoja, niillä on kauhean hyvä tieto asioista, ne tietää tarkkaan mistä on kysymys. Se oma maailmansa, mutta mä olen lähtenyt siitä mikä sopii itselle, ja sellaisesta mikä on helppo esittää. Muistan Juicen 50-vuotiskonsertissa, kun olin laulamassa Juankoski here i come, josta mä oon aina tykännyt, niin siinä on toisessa säkeistössä yksi kohta, missä aina sotkin, vaikka osaan sen tasan ulkoa. Sellainen sanajärjestys, etten millään saa sitä menemään, vaikka olin harjoitellut pari viikkoa (naurua)! Olisi pitänyt olla paperi, kun se vaan tyssäsi, ja piti äkkiä kääntää hatusta jotain.
Mistä tullaan, mitä tehdään
Voiko biisi lähteä mistä vaan?
– Kyllä se voi. Mielikuvitushan on sellainen, että vaikka täysin irtonaisesta jutusta tai sanasta voi lähteä mitä tahansa. Lahti-levyllä on biisi Elämää 1800-luvun vuorilla, joka oli ensin vaan ajatus. Mutta se on ensinnäkin hyvä nimi, kun siitä ei tajua yhtään mitään. Kuitenkin se kertoo mistä on kysymys. Siitä lähti se idea, että eletään niin kuin metsässä missä ei ole mitään lakeja. Ideoita tuli vaikka kuinka paljon, mutta mä tiivistin sen kahdeksaan säkeistöön. Eikä se ole historiaa, vaan se tapahtuu nyt.
Tunnetko tekeväsi jotenkin suomalaista musiikkia?
– Joissain biiseissä se on mun mielestä ihan selvää että mistä se tulee, ja taas joistain ei tiedä mistä ne tulee. Mä tykkään määrättyjen amerikkalaisten tyyppien soittotavasta, mutta maana sen todellinen luonne selvisi mulle liian nuorena. Mutta se on niin valtava maa, että sieltä löytyy kyllä kaikki, taivas ja helvetti. Sama on kyllä Venäjälläkin, äärimmäisyydet löytyy.
Onko sinulla ollut englanninkielisenä artistina pyrkimyksiä ulkomaille?
– 90-luvulla kävin Kanadassa pari kolme kertaa, ja soitin paljon paikallisten kanssa. Soitettiin ihan pikkumestoissa, mikä oli aika helvetin hauskaa. Koko ideaan olisi pitänyt aikanaan kaksvitosena lähteä, mutta olisi pitänyt tehdä niin helvetilliset sopimukset, että se olisi tukehduttanut mut. En ollut valmis sellaiseen, enkä ole sellainen tyyppi, että pystyisin ajattelemaan viisi, kuusi vuotta tarkasti eteenpäin.
Miten olet pärjännyt sopimuspuolella neljän, viiden eri levy-yhtiön kanssa?
– Mulla on vaan suullisesti sovitut jutut. [Tapio] Korjus [Rockadillo/Zen Garden] halusi kustannussopimuksia, mutta ei enää muut sen jälkeen. Love ja Johanna on tietysti menneet aikanaan, mutta loput on mulla.
Olet saanut varmaankin tarpeeksi levytettyä; on aina ollut kiinnostusta sellaisen julkaisuun.
– Nyt olen ottanut viime vuosina aika rauhallisesti. En ole ajatellut isoa lafkaa, eikä sellaiset ole kiinnostuneitakaan. Aina löytyy joku pikkulafka, ja iso olisi ihan älytöntä. Mulle riittää, että saan tehdä sen minä mä teen, ilman että siihen otetaan sen enempää kantaa. Kun ei ruveta vaatimaan, niin silloin menee hyvin; minäkään en vaadi että haluan miljoonan.
Valtionpalkinnon yhteydessä [2006] otettiin esiin juuri sinun tinkimättömyytesi taiteilijana.
– Siinä mielessä olen joo, että olen vaatinut oikeuden määrätä tekemisestäni. Jos on hyviä ideoita, niin otan niitä vastaan, mutta ei niin, että ”tee näin tai et tee mitään”. Mulla on jotain kokemuksia joistain isoista lafkoista, ja ne on heti aluksi alkaneet selittämään mitä ne on ajatelleet että mä tekisin. Se on ihan älytöntä, mutta se on niiden käytäntö. Mun sukupolven soittajista mä olen ainoita, joka ei ole tehnyt muita hommia vaikka toimittajana, tai en edes Syksyn Säveliä tai euroviisuja.
Haluaisin lopuksi palata ELVISin 50-vuotisjuhlakonsertin tunnelmiin Tampereella vuonna 2004, ja lauluun josta olemme jo puhuneetkin: esitit Pieni ja hento ote Vantaan orkesterin jousien kanssa. Bändi treenasi sitä Vantaalla ilman sinua, ja [kapellimestari] Johanssonin Markku vaan näytti monesko kertaus on menossa, ja milloin on kokonuotti, milloin on tremoloa, ja milloin tulee väliosa. Sitten yhdessä katsoitte sen soundcheckissä, ja se oli siinä.
– Silloin kyllä jännitti, täytyy sanoa. Kumma juttu, kun yleensä ei jännitä. Mutta se teki hyvää, siihen tuli aika vakava fiilis.
Moni muistaa sen sieltä yhtenä kohokohtana, ja on tultu kiittämäänkin siitä, että se biisi saatiin sinun esittämänä sellaisena versiona talteen. Se nousee edelleen videota katsellessa esiin, olit tarpeeksi erilainen siinä kattauksessa.
– Niin. Ettei sitä samaa stooria.
