EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

Soolouran alussa

Julkaistu

Nyt kun hänet pinnalle nostanut Neljä Ruusua on telakalla, Alanko on työstänyt ensimmäistä soololevyään, joka ilmestyy maaliskuussa 2009. Sen tyylilajia ei olisi ihan jokainen arvannut.

Vuonna 1982 perustettu Neljä Ruusua (alkujaan Talouskukkaro) nousi 1990-luvun alussa yhdeksi Suomen suosituimmista bändeistä. Englanninkielinen kokeilu 4R ei onnistunut, mutta kun kieli vaihtui 1990-luvun lopussa jälleen suomeksi, menestys jatkui hyvänä. Kunnes homma sitten loppui reilu vuosi sitten, ainakin toistaiseksi.

Neljä Ruusua lopetti toimintansa elokuussa 2007, ja siinä yhteydessä annettiin vain lyhyt tiedote. Se päättyi lauseeseen: ”Yhtyeen tulevaisuus on täysin avoin; minkäänlaisia suunnitelmia levytysten, keikkojen tai muun toiminnan suhteen ei ole laadittu.”

Mistä kaikesta lopettamisessa oli kysymys?

– Me oltiin päätetty jo kaksi vuotta aiemmin, että tehdään vielä yksi levy ja siihen liittyvät keikat, ja sitten pannaan pillit pussiin. Se oli meille aika selvä kuvio: ei ollut tarvetta hajota lopullisesti, koska meillä oli kuitenkin aika hyvät välit. Suurta draamaa ei ollut. Mutta oli ongelmiakin, lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Homma ei oikein toimi, jos yksi porukasta ei ole iskussa ja keikkoja pitää perua. Tästä syystä pari viimeistä vuotta eivät olleet mitään maailman helpointa aikaa. Vedettiin kuitenkin homma kunnialla loppuun.

Miten nopeasti tämä uusi projektisi lähti liikkeelle?

– Olin tehnyt joitakin demoja jo Neljän Ruusun loppuvaiheessa, kun vielä tehtiin keikkaa. Oikeastaan jo silloin alkoi hahmottua, mihin suuntaan haluan tätä juttua viedä. Olen halunnut tehdä jotain tämäntyyppistä jo pitkään, koska olen diggaillut konemusaa niin paljon. Vaikka Neljä Ruusua tietysti käytti koneita, hommaa ei kuitenkaan voinut viedä bändissä kovin pitkälle. Oli luonnollisia rajoitteita, kuten vaikka jo se, että rumpali haluaa soittaa.

Miten siis kuvailisit materiaalia, jota nyt työstät?

– Siinä on vaikutteita 80- ja 90-luvuilta sekä tältä vuosikymmeneltä, toisin sanoen koko siltä ajalta, jolloin olen popmusiikkia kuunnellut. Suoraan sanottuna se on aika pitkälle discoa. Yksi lähtökohta oli siinä, että halusin tehdä mahdollisimman erilaista musiikkia kuin bändissä. Tämä on minun oma juttuni, ei bändi. Keikkakokoonpanoon tulee pari muusikkoa, mutta se on eri asia. Levyä on tehty käytännössä kahdestaan Raken [tuottaja Rauli Eskolin] kanssa.

Olet siis tehnyt musiikkia nyt ensimmäisen kerran yksin. Saat itse päättää kaikesta, mutta toisaalta kukaan ei auta. Minkälaista se on ollut?

– Aika pitkiä päiviä on tullut istuttua työhuoneella. Onhan se ollut suuri muutos, kun on tottunut tekemään toisten kanssa. Se on kyllä hienoa, mutta jossain vaiheessa huomasin esimerkiksi sen, että aloin puhua itsekseni… Ajattelin silloin että nyt on hyvä mennä Raken kanssa studioon, ettei tarvitse hinkata koko ajan yksin. Olin työhuoneella kaikkiaan aika suuren osan viimeisestä puolestatoista vuodesta. Kesällä oli parin kuukauden tauko, ettei ihan hulluksi tullut. Suhtauduin asiaan kuin työssä käymiseen: vein aamulla lapsen tarhaan ja sitten menin duuniin. Välillä kyllä huomasin, että pelkästään pitkiä päiviä tekemällä ei välttämättä saa yhtään enempää aikaiseksi.

Onko sinulla paineita?

– Oikeastaan ei hirveästi. En ole miettinyt yhtään, kenelle tätä levyä tehdään. Olen vain ollut innoissani siitä, että voin tehdä täsmälleen mitä haluan. Korostan että sain totta kai toteuttaa itseäni Neljässä Ruusussa, mutta tämä on kokonaan minun juttuni. Tähän asti vallitseva tunne on ollut into, paineet tulevat varmaan lähempänä julkaisua. Alkaa miettiä että kiinnostaako tämä ketään…

Ajattelin paineasiaa myös siitä näkökulmasta, että suurimman osan Ruusu-hiteistä on säveltänyt Koistinen [Petteri “Kode”]. Toki sinullakin on muutamia.

– Suurin osa niistä on Koden, se on totta. Mutta ei se vaikuta tähän. Olen ihan tietoisesti jättänyt vastuuta aina Kodelle, koska arvostan häntä säveltäjänä niin paljon. On ollut hyvä työnjako, että hän säveltää ja minä sanoitan. Ja levylle on aina vielä mahtunut jokunen minunkin biisi. Olin nyt itse asiassa vähän yllättynyt siitä, että osaan tehdä mielestäni hyviä biisejä. On niistä levy-yhtiössäkin pidetty. Tässä suhteessa ei siis ole paineita.

Synnyttääkö musiikkiteollisuuden tilanne paineita? Levymyynti laskee, rock on nykyään lastenmusiikkia ja musiikkia käsitellään tiedotusvälineissä lähinnä Idols-karnevaalin kautta.

– En ole kiinnittänyt tuohon puoleen huomiota juuri ollenkaan. Olen päättänyt keskittyä sisällöntuottamiseen, ja jätän kaikki nuo kysymykset levy-yhtiön harteille. Siellä saadaan miettiä, kenelle levyä lähdetään markkinoimaan ja niin edespäin.

A-kategoriaa etsimässä

Neljän Ruusun materiaalista suurin osa on kitaristi Kode Koistisen säveltämää. Ilkka Alanko on kirjoittanut kaikki tekstit. Hittimateriaali on pääasiassa Koistisen käsialaa, mutta Alanko on kuitenkin tehnyt joitain bändin hienoimmista kappaleista. Näistä mainittakoon erityisesti Sun täytyy mennä. Ilkka Alanko ei silti ole erityisen tunnettu nimenomaan säveltäjänä.

Minkälaisia biisintekemiseen liittyviä asioita luulet Kodelta oppineesi?

– Tuo on todella vaikea kysymys. Ei tämmöisistä asioista puhuta bändissä, tai ainakaan meillä. Voi hyvin olla etten ole oppinut häneltä yhtään enempää kuin keneltäkään muulta ihailemaltani biisintekijältä. Tietysti voi olla että olen alitajuisesti omaksunut häneltä kaikenlaista. Mutta en välttämättä usko siihenkään. No joo, joistakin uusien biisien kohdista tuli kyllä mieleen, miten Kode ne riffit soittaisi. Mutta se on varmaan väistämätöntä, kun on tehty 25 vuotta duunia kimpassa.

Minkälaisena biisintekijänä itseäsi pidät?

– Olen todennut, että tekemisen alkuvaiheessa on tärkeää laskea rima nilkkoihin ja antaa kaiken tulla. Etukäteen en koskaan aseta mitään raameja. Lähden vain räiskimään, ja pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Biisien tekemiseen on vielä niin monta tapaa. Joskus pohjana on pieni pätkä tekstiä tai musiikkia, jonka kirjoitan muistiin tai hyräilen puhelimeen. Useimmiten se on kertosäe. Alan rakentaa siitä. Toinen, ehkä yleisempi tapa on se, että menen työhuoneelle ja alan vain soittaa. Panen koneeseen kompin ja soitan siihen päälle mitä mieleen tulee. Joskus irtoaa paremmin, joskus huonommin. Joskus biisi on valmis parissa tunnissa, joskus samaa ideaa pitää työstää kuukausikaupalla.

Syntyykö paljon materiaalia, jonka heität lopulta pois?

– Kyllä. Teen demoja tietokoneella, ja tallennan ne aina A-, B- tai C-kategoriaan. C:t ovat sellaisia, joissa on todennäköisesti hyvin vähän mitään ideaa. B:ssä on jo jotain lupaavaa, ja A-demoista tulee yleensä valmiita biisejä.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin materiaalia ei ole syntynyt?

– Minä en yleensä edes yritä tehdä biisejä kuin kausittain. Nyt kun levy valmistuu ja keikkahommat alkavat, biisinteko jää todennäköisesti täysin syrjään. Takki on tyhjä, pitää tehdä jotain muuta. Sitten tulee taas aika, jolloin en tee ollenkaan keikkoja vaan keskityn säveltämiseen. Näin se menee, ja näinhän se meni myös Neljän Ruusun kanssa. Kieltämättä tätäkin kaavaa voisi joskus rikkoa.

Tuhannen keikkapaikan kautta

Neljä Ruusua tuli tunnetuksi erinomaisena keikkabändinä, joka harrasti toisinaan myös humoristista rock-kukkoilua. Se on heittänyt lavalta yleisölleen pari tonnia rahaa, 20 markan seteleinä. Se on pukeutunut lavalla sekä poikabändiksi että Beatles-kopioksi. Ja sen suosion perusta on ollut siinä, että Suomea on kierretty ahkerasti.

Sen enempää kaartelematta: Neljä Ruusua teki helkkaristi keikkaa.

– Kyllä. Tuli niitä reilusti yli tuhat tehtyä, vaikken kokonaissaldoa tarkkaan tiedäkään. Olihan niitä vuosiakin aika monta. Keikkailun nautittavuus on minusta aika suorassa suhteessa siihen, miten paljon on yleisöä. Vaikka soittaisi helvetin hyvin, niin lavalla on aika masentavaa, jos yleisöä ei ole. Muistan hyvin ne kerrat, kun ollaan oltu jossain Lallintalolla tai Nivalan Tuiskulassa, ja siellä on 2000-3000 ihmistä. Voin sanoa, että samat paikat ovat aika karuja, jos jengiä onkin vain parisataa. Tällaisiin asioihin se minusta konkretisoituu. Meidän kuumin aikamme erityisesti teinimestoissa oli 1990-luvun alussa, mutta kaiken kaikkiaan meillä oli hyvä suksee suurimman osan ajasta.

Miten aiot keikkailla sooloprojektisi tiimoilta?

– Haluan tehdä niin paljon keikkaa kuin mahdollista. Lähden siis lavalle kahden soittajan kanssa, ja itse soitan todennäköisesti myös kitaraa. Ja trumpettia.

Niin, minkälainen suhde sinulla nykyään on vanhoihin puhallinsoittimiisi?

– Onhan se aika huumoripainotteinen. Osaan soittaa trumpettia vähän, mutta varsinaisesti soitin nuoruudessa käyrätorvea. Uudella levyllä on yhdessä biisissä kyllä trumpettisoolo.

Miten pitkälle sinä muuten nuoruudessa menit klassisten opintojesi kanssa?

– En kovinkaan pitkälle. Aloitin viululla neljä- tai viisivuotiaana ja vaihdoin sen klarinettiin noin seitsemänvuotiaana. Soitin muutaman vuoden sitä, ja sitten vaihdoin käyrätorveen. Lopetin klassisen soittamisen 16- tai 17-vuotiaana. Neljän Ruusun edeltäjä Talouskukkaro perustettiin 1982, jolloin olin 12. Kun rokkihommat alkoivat viedä enemmän aikaa, klassinen jäi. Klassista olisi pitänyt treenata aivan helvetisti. Yritin kyllä pitää sen verran soittokuntoa yllä, että pääsin Joensuun musiikkiopiston sinfoniaorkesterin kanssa soittomatkoille.

Milloin opettelit kitaransoiton?

– Aika pian bändihommien alettua. Varmaan 1983. Kode näytti aina välillä sointuja. Opettelin kitaransoiton periaatteessa itse, en ottanut tunteja, mutta Kode kyllä avusti. Klassisesta taustasta ja teoriantietämyksestä oli ilman muuta hyötyä, ja on ollut myöhemminkin. En ole missään vaiheessa juuri kirjoitellut nuotteja, mutta osaan kyllä lukea niitä edelleen. Esimerkiksi kun olin laulamassa Junnu Vainion biisejä, ne oli helppo napata nuoteista.

Onko klassinen orkesterimusiikki ollut enää millään tavalla mukana elämässäsi?

– Ei. Ei millään tavalla. En ole käynyt konserteissa, en ole kuunnellut levyjä, en ole hakeutunut sen musiikin pariin. Olen kyllä koko ajan odottanut, että missä vaiheessa elämää se taas tulee mukaan. Vielä ei ole tullut. En tosin nuorempanakaan kuunnellut sitä vapaa-ajallani, ja tunnen klassista vain sitä kautta, mitä olen itse soittanut.

Minkälaista musiikkia olet viime aikoina kuunnellut?

– Uutta levyä varten tuli kuunneltua esim. Princen levyjä 1980-luvulta, ja sitten olen kuunnellut paljon muita vanhoja suosikkeja. Myös esim. Coldplayta, Madonnaa ja sellaista. Vanhemman materiaalin kohdalla on nykyään jännä huomata, miten paljon enemmän siellä on elävyyttä. Nykyäänhän melkein kaikki on tehty klikin kanssa ja korjattu tarkkaan vireeseen. Monista vanhoista biiseistä kuulee miten ne välillä kiihtyvät, laulu on epävireessä ja niin edespäin. Sen huomaa nykyisin erityisen hyvin, kun uusi musiikki on niin täsmälliseksi hiottua. Mutta itse asiassa se pieni horjuvuus ei haittaa ollenkaan, ainakaan minua.

Voin sanoa että minulle on käynyt niin, että korjaaminen haittaa. Uusi Metallican levy kiusasi, kun kuulin biiseistä, että se rumpali ei itse asiassa ole voinut soittaa levyä sisään vaan homma on pantu koneella kasaan.

– Niin, sehän ei ole kauhean hyvä rumpali. Luulen että jonkinlainen vastaliike on osittain jo alkanut. Olen esimerkiksi kuullut radiosta pari uutta Maija Vilkkumaan biisiä, ja kyllähän sen huomaa, että laulua ei ole hirveästi korjailtu. Levyn soundi on raju ja kiinnostava; tuntuu että Riku Mattila ei ole halunnut lähteä säätämään sitä liikaa.

Palataan vielä pakolliseen veljesaiheiseen kysymykseen. Minkälainen vaikutin Ismo on sinulle ollut?

– En tiedä olisinko edes alkanut soittaa rokkia ilman Ismoa. Sehän vei minua jo pikkupoikana treenikämpälle. Taustalla oli varmaan se, että Ismo oli saanut lapsenhoitovuoron ja ratkaisi asian ottamalla hoidettavan mukaan treeneihin… Näin Ismon bändien treenejä ihan Sight-yhtyeestä asti. Ne treenasivat meidän kellarissa, joten kuuntelin niitä paljon. Myöhemmin kävin sitten keikoilla. Se oli sitä aikaa, kun bändit tekivät keikkoja kouluilla, joten sinne pääsi nuorempikin väki katsomaan. Se kulttuuri taisi kuolla viimeistään 1990-luvulla kokonaan, mikä on sääli. Koulut ovat minusta paljon parempia paikkoja rokille kuin auditoriot ja konserttisalit, joissa on pakko istua.

Tuliko sinun vanha arvonimesi ”Pohjois-Karjalan nuorin progemies” myös Ismon kautta?

– Ei vaan Petrin [Ilkan toinen isoveli Petri Alanko on klassinen huilisti] ja hänen kavereidensa. Minulle pantiin musta puku, ja minusta tehtiin lähinnä sen voimalla Pohjois-Karjalan nuorin progemies. Se musiikki on sittemmin jäänyt tyystin, mutta silloin kuuntelin kyllä samoja levyjä kuin isoveljet: Pekka Pohjolaa, Wigwamia, Steve Hillagea, Jukka Linkolaa, Jukka Tolosta… Enimmäkseen ne olivat kotimaisia.

Eikö ole hienoa, että sinulla on sekä klassinen että progetausta, ja nyt teet discoa?

– On! [nauraa sydämellisesti] Mutta siis kyllähän mä olen kuunnellut jo 1980-luvulla helvetisti Princeä, Michael Jacksonia ja näitä. 1990-luvulla sitten kaikenlaista Pet Shop Boysista lähtien. Ja kuuntelin jo todella nuorena myös Boney M:ää ja Abbaa.

Eivätkä nuo kategoriat ole toisilleen niin vieraita. Vaikka Pet Shop Boys on miten discoa tahansa, sieltä kuulee että Tennant ja Lowe tuntevat musiikin historian, kun sointukulkuja napataan klassisen puolelta ja biiseissä on viittauksia ties mihin.

– Ovathan ne tosiaan nerokkaita sävellyksiä, eivät ne miehet ole sattumalta  hittejään tehneet. En ole vielä itse tullut poimineeksi tietoisesti mitään mistään. Poppikappaleissa on tietysti miljoonia tuttuja sointukulkuja, joita minäkin olen aivan varmasti käyttänyt…

Raja-aitojen ylittäjä – eli kevyesti genrestä toiseen

Julkaistu

Hänet tunnetaan nyt loistavana pianistina, joka taikoo ilmoille niin hilpeät kuin hartaat sävelet, jokaiselle jotakin, mitä ikinä yleisö keksii toivoa. Omia sävellyksiäkin on Teoston listoilla satoja, niistä tunnetuimmat Teryleeniä, Veikko Nieminen, Jos se voisi olla totta. Musiikilliset raja-aidat kaatuvat, kun Hillel astuu kehiin.

Hillel Tokazier syntyi joulukuussa 1946 helsinkiläiseen juutalaiseen perheeseen.

– Lapsuus oli aivan loistava. Oli kiva perhe ja kivoja kavereita. Sain virikkeitä valtavasti.

Perheen lapset, sisko ja pikkuveli, kasvoivat musiikkiin; kotona äiti soitti pianoa, isä selloa, juutalaisessa koulussa oli innostava musiikinopettaja, samoin Apollon yhteiskoulussa.

Hillel soitti huuliharppua ja kaksirivistä haitaria kunnes 10-vuotiaana alkoi soittaa pianoa, sitäkin ensin korvakuulolta, bassottaen itse Bachia ja Beethovenia. Sitten hän sai opettajan, joka soitatti vasemman käden juttuja nuoteista ja pelkkää klassista – tappoi pojan ilon soittaa klassista musiikkia.

Koulun popbändissä sen sijaan oli ilo soittaa.

– Olin jazzbändissäkin, mutta jazz oli vierasta matskua mulle, kun olin kasvanut rockin parissa. Hän halusi muusikoksi, mutta vanhempien mielestä hänen piti saada ”kunnon ammatti”. Klassinen pianisti olisi hyväksytty, kevyen musiikin soittaja ei. Niin poika ylioppilaaksi kirjoitettuaan ja armeijan käytyään meni ruotsalaiseen kauppakorkeakouluun ja valmistui diplomiekonomiksi 1970, soitti kuitenkin koko ajan bändeissä, myös armeija-aikana.

– Armeijan jälkeen 1966 tehtiin ensimmäisiä levytyksiä Caj Incorporated -bändin kanssa, Raittisen Jussin kanssa tein kantrikeikkoja, soitin Tommie Mansfield -groupin kanssa ja Eero Raittisen Help-yhtyeessä 1968-1969.

Musiikki voitti

Sitten 1970 Hillel lähti Israeliin opiskelemaan heprean kieltä. Meni vuodeksi, oli neljä.

– Lähdin etsimään identiteettiäni juutalaisena. Päivisin olin pankissa duunissa, iltaisin soitin hääjuhlissa, klubeilla ja tansseissa. Tapasin monia kansainvälisiä muusikoita ja opin heiltä valtavasti. He rohkaisivat minua ryhtymään ammattimuusikoksi. Ja niin 1974 lopetin pankkiduunit, tein vain biisejä ja soitin. Sitten sain Raittisen Eerolta kirjeen, jossa hän kertoi rock- ja progebändeistä, ja niin palasin Suomeen mukanani valtava pino biisejä. Niitä käytettiin Rotox-bändin levytyksissä 1975 ja myöhemmin muissakin Boxcar ja Ball -levytyksissä.

– Noina aikoina sävelsin valtavasti. Biisejä vain tuli ja tuli. Istuin ja soitin, äänitin kasettinauhuriin. Tein sanoitukset englanniksi, ne syntyivät helposti ja olivat aika naiiveja, mutta osasin rytmittää sen kielen.

Tekstejä syntyi, mutta silti Hillel ei pidä itseään sanoittajana. Esimerkiksi juutalaisten levyjensä hepreankieliset tekstit hän sanoo poimineensa rukouskirjoista ja vain muokanneensa sanoja.

– Mutta heti, kun saan eteeni tekstin, näen, saanko siitä laulun.

Vastoinkäymisiä

Hyvä aika ei jatkunut pitkään.

– Vuonna 1978 alkoi huono aika, rockbändit kuoli, tuli Suomi-humppa ja iskelmät. Meidänkin piti lopettaa hyvä Ball-yhtye, jossa oli ruotsalaisia muusikoita, Eero Raittinen, Nono Söderberg ja minä. Lopettaminen johtui siitä, että suomalainen levy-yhtiö, joka lupasi meille levytyksen, ei pitänyt lupauksiaan. Me oltiin tehty Ruotsissa sinkku, jonka Phonogram oli ottanut jakeluunsa. Ne teki diilin suomalaisen yhtiön kanssa, että jos te hoidatte levytyksen, me hoidetaan markkinointi. Viime hetkellä suomalaiset jänisti. Se on elämäni suurin musiikillinen pettymys.

Kauan ei Hillel työttömänä ollut. Tapani Kansa pestasi hänet bändiinsä johtamaan kvartettia.

– Kun se laajeni, huomasin, etteivät teoriataitoni enää riitä. Niin sitten vanhana, yli kolmekymppisenä, menin pyrkimään Ogelin Pop-Jazz-opistoon. En osannut soittaa melkein mitään nuoteista, mutta heti kun kuulin biisin, osasin soittaa sen. Ne ihmetteli, miten voi olla tyyppi, joka ei osaa nuotteja. Tai kyllä minä ne tunsin, mutta en osannut soittaa kahden käden prima vistaa. Rupesin tekemään komppilappuja, ja niin osasin oikeissa paikoissa soittaa oikeita ääniä. Pari vuotta Ogelissa antoi hyvän teoriapohjan.

Omat jutut

Hillel Tokazier soitti 70-80 -luvuilla tanssimusiikkia ja rockia, mutta huomasi, ettei rockilla elä.

– Jos Suomessa halusi elää musiikilla, oli pakko kehittää oma juttu. Nyt rockmusiikki on eri asemassa, mutta silloin piti olla monipuolinen. Se oli aikaa, jolloin raja-aidat kaatuivat.

Hillel rupesi laulamaan bändeissä. Oli laulanut ennenkin, mutta ei niin paljon. Tapani Kansan bändissä hän oli toinen solisteista ja jossain vaiheessa ainoita laulavia pianisteja. Töitä riitti pianobaareissa. Repertuaarin piti olla laaja, oli oltava erilaisia tyylejä, lauluja suomeksi, englanniksi, ruotsiksi. Samaan aikaan Hillel alkoi tehdä pianolevyjä.

– Vuonna 1983 Syksyn säveleen meni yksi biisi, Iloinen velikulta, jonka olin tehnyt ihan muuten vain. Siitä se keksittiin öljy-yhtiön mainokseen, johon pyydettiin myös minut. Sain haukut siitä, että olen myynyt itseni. Miksi olisin sanonut ei diilille, joka pelasti talouteni. Nykyään moisesta ei haukuttaisi. Nekin raja-aidat on kaadettu.

Instrumentaalimusiikin lisäksi Hillel teki musiikkiteatteria, säesti mykkäfilmejä, hankki esiintymisrekvisiittaa, poimi vaikutteita koulupoikana nonstopissa katsomistaan piirretyistä, hullutteli soittaessaan.

– Suomen kulttuuripiireissä ei siihen aikaan vielä oikein tajuttu tätä entertainment-juttua. Eikä hyvä viihde mielestäni vieläkään saa sitä vastaanottoa, jonka voisi – vaikka nyt meillä on paljon lahjakkaita nuoria jazz- ja rockmuusikoita, maailmanluokkaa.

– Esitysvaatimukset eivät ole muuttuneet siitä kun olin 35. Nyt olen 61, hyvässä kunnossa, mutta viiden tunnin keikka on viiden tunnin keikka. On aika rankkaa soittaa yksin, one man bändinä, ensin taustamusiikkia pari tuntia ja sitten tanssimusiikkia pari tuntia.

Jotkut tilaisuudet, kuten mykkäfilmisäestykset, ovat esiintymistä rakastavalle Hillelille erityisen mieluisia.

– Tänä vuonna olin viidettä kertaa Forssan mykkäfilmifestivaaleilla säestämässä komedioita.

Pitkät elokuvat katson etukäteen, mutta Chaplin-filmeissä on joskus kiva mennä ihan kylmiltään ja soittaa vanhaa jazzia tai muuta, kehittää omia juttuja. Luotan siinäkin intuitioon.

Juutalainen musiikki

Kun Hillelin poika 1988 täytti kolmetoista, hänelle järjestettiin juutalainen Bar mitzvah (lain poika) -juhla. Isä alkoi tutkia juuriaan. Hengellinen musiikki alkoi kiinnostaa.

– Löysin rukouskirjasta melodiat, joita olin isoisäni kanssa pikkupoikana laulanut synagogassa. Aloin sovittaa niitä ja säveltää teksteihin omia biisejä. Tein koko ajan myös firmakeikkaa ja pianobaarikeikkaa eivätkä vanhat rock-kuviotkaan olleet jääneet. Sitten 90-luvun alussa tuli lama, ja keikat vähenivät rajusti. Levy-yhtiöissä oli uudet klikit ja tyypit, minulta ei otettu enää biisejä.

Hillel teki 1992 vielä yhden pianolevyn Hillel Tokazier and the Jumping Rats.

– Sitä soitettiin hyvin, muttei myyty. Tein 1996 toisen juutalaisen levyn, Maitoa ja hunajaa.  Siinä kaatui taas joku raja-aita, kun otettiin vähän isommat sovitukset mukaan. Juutalainen musiikki miellettiin kulttuuriksi, ja ajat olivat parantuneet. Aloin saada pieniä apurahojakin. Roots, kolmas juutalainen levyni, 2003 läpäisi kaikki kriteerit ja musiikkipiirit. Sitä pidettiin etnisenä levynä, ja kaikki pitivät siitä, kaveritkin. Se oli minulle todella suuri kiitos.

Fiilis tärkein

Viime aikoina Hillel on soittanut Eero Raittisen bluesbändissä Ninni Poijärven ja Haaviston veljesten kanssa, tuurannut Pekka Gröniä.

– Mieletön juttu! Jouduin opettelemaan 24 biisiä kuukaudessa, tosin vanhaa tavaraa minulle. Kun kuuntelin Eeron Woodstock -levyä, soitin mukana. Fiilis oli mahtava. Tuli mieleen muusikoiden hyvät ajat. Kaksi kuukautta sen jälkeen Eero soitti ja kysyi, voinko lähteä tuuraamaan!

Hillel on liikkunut genrestä genreen aina. Nyt tekeillä oleva levy on tilaustyö, taas uusi aluevaltaus.

– Minulta pyydettiin hengellisiä lauluja, jotka olisivat osittain yhteislauluja ja osittain jotain uutta. Sanoin, että Simojoen Pekka, Leppilammen Jukka ja muut ovat jo tehneet sen, modernisoineet perinnettä. Päätin ottaa levylle juutalaisia lauluja ja muutamia omia, vaikka olen aina pelännyt, että ne ovat liian yksinkertaisia. Kuitenkin fiilis on tärkein; en ole teoriaihminen, teen melodiaa. Melodia on vahvuuteni.

Hillel sanoo toivovansa nyt eniten tasapainoa esiintymisten ja säveltämisen välillä.

– Jos minulle annetaan aikaa kuukausi tai kaksi, pääsen vasta käyntiin. Jossain vaiheessa projektit jäävät kesken siksi, että on pakko käydä esiintymässä.

Hillel jatkaa, että muusikkopalkkiot ovat romahtaneet.

– Ainoa, millä selviää, on solistinen muusikkous. Jos rivimuusikko soittaa pubeissa ja jonkun solistin bändeissä, täytyy olla koko ajan on the road, että selviää. Nykyisin on myös niin paljon tarjontaa, että on vaikeaa saada biisejä läpi. Ja kun jo demon pitää olla levyn veroinen, säveltäjällä pitäisi olla kotistudio. Minä omistan tietokoneen ja pienen nauhoituslaitteen. Ne riittävät, toistaiseksi?

Radio Suomen Hannu Hanhi – Mika Nuorva tekee väliinputoajamusaa

Julkaistu


Laulaja-lauluntekijä Mika Nuorvan (s. 1972) kolme soololevyä ovat soineet tiuhaan tahtiin Radio Suomessa ja saaneet kriitikot lämpenemään. Mutta olematon keikkakysyntä ja ei-niin-mahtavat levymyyntiluvut laittavat miehen miettimään, onko hänen genrensä ”väliinputoajamusa”.

Mika Nuorvan vuonna 2002 julkaistulta esikoislevyltä Radio Suomen listasoittoon lähtivät nimikappale Yötä myöten, sekä seuraava single Yksinäinen ilta. Suunnitelma beeltä (2005) soittolistalle ylsi viisi laulua, joista Kuutamolla kävi Radio Suomen soitetuimpien kärkipaikalla. Radiomenestys yltyi vuonna 2007, kun Paratiisin siirtomaat julkaistiin. Nimikappale mahtuu Radio Suomen viime vuoden 40. soitetuimman listalle, ja soittoa saivat myös Virta sammuu, Vierivät vuodet ja Talven yli. Nuorva pysytteli Radio Suomen soitetuimpien listalla viime vuonna kahdeksan kuukautta peräkkäin.

– Olen ollut Radio Suomen lellikki, oikea Hannu Hanhi. Pidän itseäni todella hyväosaisena siinä mielessä. Kunnioitan ja arvostan Yleisradiota ihan älyttömästi, koska se on itsenäinen ja tietyllä lailla kaupallisuuden ulottumattomissa. Vaikka sielläkin tehdään kuuntelijatutkimuksia, soittoaikaa saa hyvin monipuolinen musiikki, sellainenkin, joka ei puhtaasti kaupallisille kanaville kelpaa. Yleisradiossa otetaan musiikillisetkin arvot todesta, Nuorva kiittelee.

Tekstivetoisen musiikin tekijänä häntä surettavat kaupallisten kanavien lyhyet soittolistat ja se ideologia, että musiikin pitäisi olla kuin tapettia, jottei se vain häiritsisi ketään. Kaupalliset radiokanavat eivät ole lämmenneet Nuorvan elämänmakuisille lauluille, mutta syyt eivät välttämättä ole musiikilliset. Eräänkin kanavan mielestä Vierivät vuodet olisi kyllä ollut ”vuoden 2007 kovin juttu”, jos sen olisi julkaissut yksi tunnetumpi laulaja-lauluntekijä.

– Just tää on tyhmää: radiokanava uskoo biisiin, kehuu ja suitsuttaa sitä, muttei halua tehdä musiikkikulttuurityötä, vaan pitää kauheana riskinä ottaa soittolistalle tuntematonta tekijää. Tämän saman perustelun Kähkönen (levy-yhtiö Humble Housen Pekka Kähkönen) on kuullut sata kertaa, Nuorva hymähtää.

Hänen kaikki soololevynsä ovat saaneet hyviä arvosteluita: niissä on sellaisia mainintoja kuin ”oikeasti superhieno levy”, ”yksi aidoimman kuuloisista aikoihin”, ”mukana laulaja-lauluntekijöiden mestaruustaistossa”, ”teksteissä rutkasti enemmän oivallusta kuin keskimäärin”, ”häkellyttävän hienoa”, ja niin edelleen.

Usvaliitto valmiina lähtöön

Tuntuisi loogiselta kertoa seuraavaksi, että Nuorvan levyt myyvät hyvin ja hänen bändilleen, Usvaliitolle, pukkaa kivasti keikkaa. Mutta ei.

– Radiosoitolla, keikkojen määrällä ja levymyynnillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä, Nuorva oikaisee.

Levynjulkaisukeikkoja lukuun ottamatta Usvaliitto ei ole lava-aikaa saanut.

– Useat ohjelmatoimistot on kyllä olleet, että ”jepjep, kohta lähtee”, mutta jääneet odottelemaan jotain läpimurtoa, joka laittaa puhelimet soimaan. Ja jos alan ammattilaiset ei pysty järjestämään meille keikkoja, niin miten mä muka itsekään tietäisin, miten keikalle pääsee, Nuorva ihmettelee.

Nuorvan laulun ja kitaroinnin lisäksi Usvaliitossa kuullaan Esko Turpeisen ja Pietu Liaksen kitaroita, Mikko Pellisen kosketinsoittimia, Juha Järvisen rumpuja ja Mikko Löytyn bassoa. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta kaikki soittavat myös Nuorvan levyillä. Poppoo olisi valmis keikkailemaan omilla biiseillä sekä rokkiklubeilla että tanssipaikoissa, eikä Nuorvalla olisi mitään sitäkään vastaan, että liikkeelle lähdettäisiin duo- tai triomuodostelmassa.

– Tässä on ammattilaisista koostuva bändi valmiina, mutta ei kelpaa. Ne muutamat keikat mitä levyjen myötä on tehty, on saaneet ihan hirmu hyvän vastaanoton. Väkeä on ollut, osa on kuunnellut ja osa jorannut. Sen verran vahvaa on ollut tuo maakuntaradiosoitto, että joka keikalla ovat tulleet ihmettelemään, että olipa paljon tuttuja biisejä, siinäkö sä nyt olet, Nuorva kertoo.

Karvahattugospelia

Ennen soolouraansa hän julkaisi Pekka Kososen kanssa neljä levyllistä Soihtuorkesterin körttigospelia, ja hankki kirkollisissa piireissä vahvan jalansijan muusikkona.

– Körttigospel, tai karvahattugospel, on gospelin konstailematonta marginaalia, jossa on lupa puhua elämästäkin, ei pelkästään omaan uskovaisuuteen liittyvistä asioista. Siinä on vähemmän Jeesus-sanoja, Nuorva selvittää.

Saman karvahatun alle mahtuvat myös muun muassa gospelistit Jaakko Löytty, Jouko Mäki-Lohiluoma, Kari Haapala ja Teppo Nuorva, jonka bänditouhut tekivät Mikaan aikanaan suuren vaikutuksen. Isoveljen huoneesta kantautuva kantrifolk sekä itse väsätyt kurkkupurkkirummut ja rockradio olivat Mikan musiikilliset innoittajat pienenä poikana. Omat rummut hän sai 9-vuotiaana, ja 12-vuotiaana tuli sisäinen käsky lainata isoveljen kitaraa ja kirjoittaa ensimmäinen laulu. Rippikoulu ja seurakuntanuoruus johtivat gospelkuvioihin, rummut vaihtuivat kitaraan ja lauluja syntyi jatkuvasti.

Mika Nuorva kuittaa gospeltaustansa todeten, että ”elämä on kokonaisuus”.

– Kyllähän näissä mun soololevyjenkin kappaleissa tulee ilmi, että ihmisillä tuppaa olemaan jonkinlainen suhde luojaansa. En sitä mitenkään tietoisesti karsasta, mutten myöskään alleviivaa.

Hän on esiintynyt seurakuntien järjestämissä tilaisuuksissa lähes pari vuosikymmentä ja niiden ollessa kyseessä se onkin Nuorvan puhelin, joka soi. Yleisö on pieni mutta kirjava: on nuoria, jotka haluavat kuulla Nuorvan hengellisiä lauluja eli ”henksuja”, on eläkeikäisiä jotka olettavat tulevansa virsikonserttiin ja työikäisiä, joille Nuorva on Radio Suomesta tuttu.

– Ihan mahdoton tilannehan tuo on alkaa ajatella, mitä kukin haluaa kuulla. Vedän niitä lauluja mitä sinä iltana haluan. En näe gospelhommaa ja soolotuotantoa toisiaan pois sulkevana asiana. Joka ei sitä kestä, että saatan laulaa rakkauslauluja kirkossa ja seurakuntasaleissa, niin se ei sitten kestä sitä.

Profiloitumisen probleema

Mika Nuorva painottaa olevansa todella tyytyväinen ja onnellinen soololevyjensä saamasta vastaanotosta. Mutta Usvaliiton radiosoittoon nähden ankea keikkamäärä ja levyjen ei-niin-mahtavat myyntiluvut sekä kaupallisten kanavien nuiva suhtautuminen laittavat miehen miettimään, onko hänen edustamansa genre ”väliinputoajamusa”.

– Oiskohan mun pitänyt ottaa jättimäinen iskelmäleima otsaan? Tai laittaa enemmän särökitaroita ja tehdä rokimpaa? Vai enemmän koneita ja popimpaa? Mun biisithän on ihan mitä tahansa genreä riippuen siitä, miten ne tuottaa.

Ehkei jättimäinen, mutta jonkin kokoinen iskelmäleima Nuorvalla on, eikä se häntä harmita, päin vastoin – onhan slaavilainen iskelmä osa suomalaisuutta. Mutta oikeastaan sen miettiminen, mikä on iskelmää ja mikä poppia, mikä jotain siltä väliltä ja mikä jotain ihan muuta, ei huvittaisi häntä yhtään.

– Enkä mä tiedä, haluaako yleisökään sitä miettiä.

Nuorva on tuottanut itse kaksi viimeisintä levyään pitäen mielessään ensimmäisen levyn tuottaneen Hannu Pikkaraisen kannustava vinkki: Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että kuulijalle tulee hyvä fiilis. Kun Nuorva joka tapauksessa tekee biisiensä demot kotistudiossaan huolella, on levyjen tuottaminen itse luontevaa.

– Demonteko vaikuttaa ratkaisevasti sävellykseen ja jossakin määrin myös teksteihin, prosessi on kokonaisvaltainen.

Nuorva kertoo soittavansa useita soittimia ”huonosti ja vähän” eli juuri sen verran, että saa mallinnettua soittajille, mitä tarkoittaa.

– En ole soittaja, mutta ehkä jollakin lailla lahjakas ymmärtämään eri instrumentteja. Pistän transposen päälle ja soitan c:stä jotain sinne päin. Tutut muusikot ymmärtävät heti, mitä olen tarkoittanut, ja soittavat saman niin kuin se oikeasti kuuluu soittaa. Tosin aina jotain mun soittamaakin päätyy levylle.

Laulun tekemisen lähtökohtana on teksti, sen sisältö ja tarina sekä se, että biisi toimii jo paljaaltaan, trubaduurihengessä. Lähestymistapa sovittamiseen ja tuottamiseen on ”laululähtöinen”.

– Ja siitäpä seuraakin helposti se, että on vaikea profiloitua johonkin tiettyyn genreen. Tietysti mua tuottajana pitäisi kiinnostaa enemmän kokonaisuus, mutta kun mulle laulut on yksilöitä.

Nuorva kertookin harkinneensa mahdollisuutta, että seuraavan levyn tuottaisi taas joku muu. Syy ei ole se, että hän haluaisi välttää väliinputoamisen ja profiloitua, vaan vaihtelunhalu ja se, että tuottaminen on iso työ ja jo laulujen kirjoittaminenkin vaatii paljon aikaa.

Tarkka ja herkkä kaveri

Mika Nuorvan teksteistä kuulee, että vaivaa on nähty isosti ja työtuolia säästämättä: tarinankerronta on sujuvaa, sanankäyttö taloudellista ja teksti tiukassa kuosissa.

– Kyllä mä istun ja hieron. Mulle on minimi, että riimit on puhtaat. Siitä olen junnuvainiolaisittain tarkka. Riimittely ei kuitenkaan saa mennä överiksi niin, että siitä pidetään kiinni sisällön ja tarinan kuljetuksen kustannuksella, Nuorva tuumii ja lisää:

– Toki on ihan älyttömän hienoja lauluntekijöitä, ja tosi paljon, jotka kirjoittaa hienoja kappaleita, joissa riimit on ihan mitä sattuu. Mutta kun kaikki muu tekee vaikutuksen ja toimii, niin hyvä.

Paitsi loppusointujen puhtausvaatimuksilla, tämä pikkutarkaksi käsityöläiseksi itsensä nimeävä lauluntekijä kahlitsee kynäänsä myös sisäriimeillä.

– Sisäriimit groovaa hyvin, mutta sanelee aika kylmästi sen, mihin seuraavaksi mennään. En kauheasti harrasta sitä, että riimiparit vaihtuu säkeistöstä toiseen. Joten kyllä mä välillä katson ekan säkeistön jälkeen, että voi jesus minkä rakenteen mä tähän tein: tonne loppusoinnut ja tonne sisäriimit…

Nuorva tekee tekstit ja sävellykset yhtä aikaa, pohdiskellen paljon melodian ja tekstin välisiä jännitteitä.

– Saatan miettiä tosi tarkkaan, että voiko tietyn sanan laulaa nousevalla sävelkululla, kun siinä vaihtuu sointu toiveikkaaksi, vai pitäisikö kuitenkin vähän masentaa kuulijaa jollain toisella ratkaisulla. Jännitteet on kiinnostavia, Nuorva tuumii ja mainitsee esimerkkinä kantrimusiikin, missä synkeistä asioista kerrotaan iloisilla melodioilla.

Myös tuotantoasiat ovat mielessä jo laulun syntyvaiheessa, ja laulun tarina hahmoineen pyörii filminä mielikuvissa.

– Kun tämä kaikki tapahtuu samanaikaisesti, lauluista tulee väkisin aika visuaalisia, hän summaa.

Hän sanoo kamppailevansa jatkuvasti ”luontaisesti täysin ylimitoitettua dramatiikan tajuaan” vastaan, jotta laulujen pateettisuus ei karkaisi lapasesta.

– Melkein biisin kuin biisin kanssa mua itkettää jossain vaiheessa. Mä elän ihan tosissani myötä kuviteltuja kohtaloita ja paljon sellaistakin, mikä ei päädy lauluun. Kun mietin, miten tässä voisi käydä ja miltä tosta ihmisestä tuntuu, niin mä herkistyn heti. Sen takia musta ei varmaan pappia tullutkaan: mähän vuotaisin kuiviin, kun itkisin puheita kirjoittaessani.

Sauvakävelyn kautta voittoon

Toiveikkuus sekä sarkasmin ja huumorin, varsinkin mustan, pilkahdukset ovat Nuorvan keinoja silotella tarinoiden traagisuutta ja pistää pateettisuutta piiloon. Hän sanoo olevansa arkiromantikko ja tarinankertoja, jolle on luontevinta kirjoittaa havainnoivasti pienistä-suurista asioista, vaikkapa hössöttävästä mummosta, tansseista keittokomerossa tai kuohuviinistä kumpparissa.

Radiohitti Vierivät vuodet on erilaista Nuorvaa, jonka löytäminen vaati omien rajojen rikkomista ja arkuuden voittamista. Päässä alkoi soida fraasimelodia, joka huusi seurakseen juhlallista tekstiä.

– Mulle tuli mieleen se, kun Ruuskan Pekka sanoi joskus, että koska mä olen terävä tarkkailija ja tekstitän kerronnallisesti ja kuvailevasti, niin mun kannattaisikin kokeilla rajojani pateettisuuden kanssa. Kirjoittaa joskus myös isoista asioista. Silloin mä ajattelin, että eihän mulla ole ikinä pokkaa siihen, mä koen itseni pikemminkin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Nuorva lähti kuitenkin noudattamaan neuvoa, ja kun Vierivät vuodet -kertosäkeistön teksti alkoi rakentua juhlavasti ”Olkoon nuoruus vain haihtuva”, hän oli hämillään.

– No ei todellakaan mulle tyypillistä! Mutta kyllä mä leinolaisuuden kannattaja olen ja pidän siitä kovasti, vaikken olekaan kokenut sitä omimmaksi kirjoitustyyliksi.

Vierivät vuodet -kertosäkeistön ja ensimmäisen säkeistön jälkeen tulikin kauhea lukko, jonka auki saaminen vaati pakkokeinoja.

– Lähdin sauvakävelylle ja päätin, että en palaa ennen kuin teksti on tehty. Varmaan mun aika huono kunto motivoi kuumeiseen työskentelyyn, ja ihan kohtuullisen lenkin aikana sain kakkossäkeistön valmiiksi.

Nuorva on saanut rohkaisevaa palautetta laulustaan, jota kertoo rakentaneensa ”kauhean arkana”.

– Yhteydenottoja on tullut paljon varsinkin miehiltä, jotka haluaisivat esittää laulun rakkaalleen tai vaikka anopin syntymäpäivillä. Yksi veteraanikuorokin pyysi nuotteja, koska halusi laulun ohjelmistoonsa. Tästä olen ihan pähkinöinä.

Flow’hun ja takaisin arkeen

Työ kuljettaa nuorisotyönohjaajaksi kouluttautunutta Mika Nuorvaa Jyväskylästä sinne, missä herännäisyyttä esiintyy, eli Savoon, Pohjanmaalle ja pääkaupunkiseudulle. Reissupäivien lisäksi viikonloppuisyys vie oman antoisan aikansa. Laulujen tekeminen on hyvin kausittaista, mutta muistiinpanoja syntyy lehtiöön ja puhelimen muistiin koko ajan.

– Mun on ihan mahdoton saada pysymään sitä flow’ta. Sitä kun pääsee kirjoittamaan, menee mukavasti sekapäiseksi, menettää kontrollin arkeensa ja muut asiat paitsi luomistyö menettävät merkitystään, Nuorva sanoo.

Hän ei ole puoleen vuoteen kirjoittanut juuri mitään, vaan elellyt rauhassa viime levynjulkaisun jälkeistä sulatteluaikaa ja tunnustellut varovasti uusia ideoita. Seuraavan levyn julkaisuajankohtaa ei ole tarvinnut hätiköidä kalenteriin, ja Nuorvaa julkaiseva Humbe House on lauluntekijäystävällinen siinäkin mielessä, että kustannussopimusten perään ei kysellä.

Pientä kipinää seuraavan levyn tekemiseen Nuorvalla jo on, ja suunta, johon hän haluaisi lauluntekijänä kulkea, alkaa hahmottua.

– Luovempaa ja kahjompaa. Enemmän kuin säntillisiä tarinoita, niin jotain lyyrisempää ja taiteellisempaa, hän hahmottelee ja mainitsee kaksi itselleen tärkeää levyä: Hectorin Nuku idiootti sekä Varjot ja lakanat.

– Taiteesta ymmärrän vain sen mitä itse ymmärrän, enkä pidä itseäni taiteilijana, mutta haluaisin mennä enemmän sekapäiseksi ja kirjoittaa rohkeammin sellaista, mistä en ole itsekään ihan varma, mitä se tarkoittaa ja mistä kertoo.

Myöskään muusikoksi Nuorva ei pysty itseään sanomaan, vaan on mieluummin mies, joka harrastaa musiikkia vakavasti, kun on sen aika. Hän kertoo haluavansa tutustua itseensä laulunkirjoittajana, ja aikookin aktivoitua hakemaan apurahoja, jotta saisi mahdollisuuden viettää jonkin aikaa enemmän flow’n ehdoilla.

– Mulla on rima korkealla ja suhtaudun lauluntekoon, ikään kuin itseltäni salaa, hyvin vakavasti. Välillä yllätyn, miten vereslihalla sitä onkaan oman luomisensa kanssa. Mä en vielä oikein tiedä, kestäisinkö mä sitä päätyönä.

Markku Impiölle pop-musiikki on taidetta

Julkaistu

Kuka keksi konseptin?

Menestyslevyn takana oli tietenkin taidokas biisintekijä. Kaikki laulut säveltänyt ja lyriikat yhdessä Kaija Koon kanssa tehnyt Markku Impiö oli kouliintunut muusikko ja säveltäjä jo tuolloin vuonna 1993. Pitkälle koulutettu ja monessa sekametelisopassa keitetty mies oli päättänyt tehdä jotain omaa, uutta ja erilaista.

Vuoteen 1992 saavuttaessa Markku oli jo vuosia työstänyt helsinkiläisstudiossa Sörnäisten rantatiellä musiikkia ja ääntä yritysvideoihin ja mainoksiin, jinglejä radioihin, spotteja televisioon. Kaikkea mitä alaan siihen aikaan kuului.

– Se oli hyvä koulu. Esko Toivoseen tutustuin jo 16-vuotiaana tultuani tuuraamaan häntä bändiin nimeltä Steel City, joka oli Eskon juttu.

Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ja teki sen jälkeen Markullekin töitä ammattilaisena, laulaen mm. kuoroja ja tehden spiikkejä. Vuonna 1992, tehtyään valtavasti musiikkia muille ihmisille kaupallisiin tarkoituksiin, Markku alkoi miettiä pitäisikö tehdä Kaijan kanssa muutama demo.

– Miksei alettaisi musisoida vakavasti? Tein liudan biisejä ja tekstejä, annoin Kaijan laulaa demot, ja tarjottiin niitä muutamaan paikkaan. Parissa osoitteessa annettiin puoliksi vihreää valoa, mutta yksi nimeltä mainitsematon taho sanoi, että ”muuten hyvä, mutta nainen ei voi laulaa tämmöisiä tekstejä, nämä on enemmän Hectorin ja Edu Kettusen tyyliä”. Olisi tehnyt mieli sanoa rumasti. Mielessäni kuitenkin sanoin vain, että sehän nähdään.

– Soitin Warnerille. Siellä kuuntelivat ja olivat myytyjä heti ensi kuulemalla. Eivät sitä kylläkään innokkaasti näyttäneet, koska se olisi vaikuttanut diiliin.

Seuraavana päivänä Markku sai Warnerilta puhelun: ”Ette kai ole käyneet missään muualla?” Diiliä hinkattiin ja syntyi vuonna 1993 julkaistu albumi Tuulten viemää, josta tuli jättisuksee. Levy on tälläkin hetkellä kuudenneksi myydyin albumi Suomessa ja edelleen kaikkein eniten myyty naisartistin albumi, lähes 180 000 kappaletta.

Sillä tiellä parivaljakko on yhä. Markku toimii Kaija Koon hovihankkijana edelleen. Uusin pitkäsoitto H-Hetki ilmestyi lokakuun loppupuolella ja levy valittiin marraskuun kuukauden levyksi paikallisradioissa.

Sisäinen pakko on selkeä valinta

Markku Impiö syntyi kevätpäiväntasauksen päivänä 21. maaliskuuta 1965 Torniossa. Viisivuotiaana poika tutustui pianoon ja vähän sen jälkeen se olikin menoa. Pianotunnit olivat kuitenkin pojalle klassista pakkopullaa. Elämässä kun oli kaikkea muutakin: urheilua kuten jalkapalloa ja laskettelua ynnä muuta mielenkiintoisempaa.

– Hyvä niin että oli! Nyt yli nelikymppisenä, enemmän ja vähemmän koskettimien kanssa operoituani, pidän itseäni enemmän biisintekijänä kuin muusikkona. Vankka musiikillinen koulutus on luonut pohjan sillekin, että vaikkei aktiivisesti treenaisikaan, soittamiseen pääsee nopeasti kiinni. Soittaminen on kuin pyörällä ajo. Ei se unohdu.

Ensi alkuun säveliä tapaillessa ei pojalla ollut vielä mielessä että joskus rupeaisi biisejä väsäämään. Säveltely oli alussa ”puolivillaista haparointia”, kunnes 16-vuotiaana tuli breakpoint. Impiöt asuivat tuolloin jo Helsingissä; Torniossa Markku kävi syntymässä ja teini-ikään kasvamassa, mutta perheellä oli isän työn vuoksi toinen asunto pääkaupungissa. Poika alkoi pyöriä pääkaupungin musiikkiympyröissä. Markku meni Kruununhaan musiikkilukioon (nykyinen Sibelius-lukio), missä vaikutti paljon ihmisiä, jotka tänä päivänä tunnetaan nykypopin sekä klassisen musiikin kentällä, mm. Janne Haavisto, Pete Parkkonen ja Marko Ylönen. Samaan aikaan 1980-luvun alkupuoliskolla Markku kävi myös Oulunkylän Pop/Jazz-opistoa, josta siihen aikaan olisi pop-sanan voinut jättää pois. Alkoi vakava kiinnostus musiikkiin.

Sisäinen pakko?

– Joo. Välillä miettii, että olisi voinut tehdä muutakin. Valintoja on kuitenkin tehtävä.

Kruununhaan lukiossa alkoivat bänditouhuilut jo pyöriä. Kirjoitettuaan Krunikasta 1984 Markku pyrki Sibelius-Akatemiaan, jonne hän pääsi samana keväänä. Alkoi 5-vuotinen taival Sibiksessä.

– Aloin jo silloin kyseenalaistaa sitä, miksi soitan siellä 300 vuotta vanhoja biisejä. En uskaltanut sanoa asiaa ääneen opettajalleni Eeva Sarmanto-Neuvoselle. Oikeastaan 5 vuotta kävin siellä vain soittamassa Steinwayn flyygeliä Eevan opastuksella.

Markku suoritti 2a-tutkinnon ja 2b-tutkinnon; viimeinen maali olisi ollut diplomityön tekeminen. Se olisi kestänyt kahdesta kolmeen vuotta. Mielessä oli kuitenkin ajatus, ettei hän halua klassiseksi muusikoksi. Studiokuviotkin olivat jo vauhdissa.

– Risto Asikaisen kanssa tehtiin mainosmusiikkia ja yritysvideoita, isojakin tv-spotteja – ja niihin joutui ideoimaan ja säveltämään aika paljon. Pikku hiljaa huomasin, että osasin käsitellä ja pistää pakettiin musiikkia – miksen tekisi sitä biisitasolla. Kun kuuntelin suomalaista lyriikkaa, ajattelin että näitä asioita voisi tehdä toisinkin. Siinä rinnalla kulki siis ajatus tehdä myös tekstejä.

– Tein Riston kanssa useamman vuoden kaupallista myllerrystä eetteriin 80-luvun lopulla, ja se ajoittui osittain Sibiksen kanssa päällekkäin. Sibis jäi senkin takia, että oli töitä. Yleissivistyksen vuoksi 2b-tutkinnosta on ollut paljon hyötyä: näkee ja kuulee musiikkia eri tavalla. En kuitenkaan lähtenyt diplomia hinkkaamaan, sillä se olisi ollut aika totista työtä. Pois se minusta!

Syntymävalmiita lauluja

Tekstintekijän kirjallinen taipumus periytyy äidin puolelta. Suomenkielen opettaja Leena Impiö on kirjoittanut tekstejä muun muassa virsiin ja toiminut kolumnistina lehdissä, sekä julkaissut pari runokirjaakin.

– Äidinmaidossa se on tullut, mutta musa on ollut ensimmäinen intohimoni. Ensin soittaminen, sitten säveltäminen, vasta sen jälkeen tulivat tekstit kuvioihin. En osaa ollenkaan sanoa kumpi olen – skitsofreeninen tilanne! Välillä tuntuu, että olen jopa enemmän tekstintekijä kuin musiikintekijä. Kumpaakin olen, ei pääse pantteri pilkuistaan.

Kuinka paljon levytysprojekteihin on biisejä ehdolla tai valmiiksi tehtyinä?

– En tee varastoon, vaan alusta loppuun valmiiksi. Joudun myymään biisin itselleni ensimmäisenä, ja jos ostan sen, niin kyllä muutkin yleensä ovat samaa mieltä.

Teksteissäsi käsitellään paljon tunteita, kerrotko itsestäsi vai muista ihmisistä?

– Sekä että. Ei se ole koskaan yksi yhteen. Jos maailmalla tapahtuu kauhea asia, niin ei biisissä sanota ”tapahtui kauhea asia”, vaan se saa toisen muodon. Elämänkokemus tietysti kuuluu, ei sellaisenaan, mutta rivien välissä. En usko suoraan tilittämiseen. Kaikki mitä viime vuosien aikana omassa elämässäni on tapahtunut, tietenkin kuuluu.

– Enkä ole hauras lyyrikko, joka kirjoittaa ruutuvihkoon juttuja kosmoksessa. Olen jo 90-luvun alusta asti kirjoittanut näytölle. Palaan usein otsikkoon ja vertailen pysyykö teksti otsikon alla. Ei orjallisesti, sillä teksti voi olla hyvinkin abstraktia, mutta on tärkeää että koherenssi säilyy. Radioasemille on tärkeää, että musa on sulavaa ja menee toisesta korvasta ulos; ”tuuli nuolee kalliota”… Siinä ei ole mitään järkeä. Ei se ole edes kovin pittoreskia maalailua vaan pelkkiä sanoja. Tekstin ei aina tarvitse olla selkeää tarinankerrontaa, mutta koossapitävä voima imaisee ja pistää pakettiin. Sen suhteen olen tarkka: pitää tietää mistä on kysymys.

Markun mielestä musiikillinen ideaalitilanne on, jos biisi kuulostaa helpolta mutta sisältää kuitenkin paljon vaikeita juttuja. Moni tuuraaja Kaija Koon bändissä on ensin ajatellut: ”okei, täähän on ihan piece of cake.”

– Poikkeuksetta jokainen muusikko on kuitenkin sanonut, että onpas vaikeaa. Erikoisia rakenteita, vaikeita muistaa, outoja tehoja. Silti se kuulostaa helpolta. Sinne rakenteeseen on jemmattu asioita, joita on vaikea omaksua, mutta kuluttajan on helppo kuunnella. Olen jutellut lukemattomien muusikkojen kanssa ja kaikki sanovat, että tulipa yllätyksenä.

– Oli konserttikiertue tulossa ja kaverilla oli kolme viikkoa aikaa treenata materiaali. Lähti soitellen sotaan siltä pohjalta, että ovatpa helppoja biisejä. Viimeisen viikon aikana tuli puhelu: hän ei klaaraa tätä. Halusi opetella soittamaan ulkoa, mutta ei. Soittajan painajainen! Nämä eivät ole standardiratkaisuja, mutta minulle ne ovat ihan selkeitä koska olen ne tehnyt.

– Karaoke-laulajille on usein tullut yllätyksenä ns. span, eli laajuus missä lauletaan. Olen Kaijalle mitoittanut sekä hyvin alhaalle että hyvin ylhäälle. Moni on jäänyt ihmettelemään – ja sitten on voinut syyttää karaoke-emäntää!

Traaginen keikaus työrupeamaan

Henkilökohtaisella tasolla aikaa on verottanut paljon traaginen perhetapaus. Markun ja Kaijan poika Olli joutui liikenneonnettomuuteen heinäkuun lopussa ja on edelleen sairaalassa.

– Olli pääsee kohta kotihoidon piiriin, mutta viimeiset puoli vuotta on enemmän tutustuttu Uudenmaan sairaaloihin kuin musiikin tekemisen ihmeisiin. Se tulee varmasti näkymään ja kuulumaan töissäni, mutten silti kerro seuraavan levyn nimen olevan Vankomycin, joka on suoneen tiputettava antibiootti. Ei pelkoa siitä! Elämänkokemus karttuu, ja jos ei ota opiksi ja muutu itsekin, niin sitten on aikamoinen pöllö.

– Liipaistiin kuolemaa kirjaimellisesti 15 sentin päästä. Poika oli kevytmoottoripyörän kyydissä, kaveri ajoi kovaa, ei ylinopeutta, mutta tilannenopeus oli liikaa ja pojat lensivät aika mehevän kaaren lyhtypylvään vierestä sammalmättäälle. Jos olisi osunut pylvääseen, niin ei tarvitsisi käydä sairaalassa. Luojan kiitos saa käydä ja poika tulee ilmeisesti toipumaan. Psyyke pitää saada pysymään kunnossa; nyt hän jo liikkuu ajoittain kaupungilla kyynärsauvoilla.

Onnettomuus on pakottanut molemmat vanhemmat puoleksi vuodeksi kaivelemaan traagisia asioita puolipäivätyönään.

– Juuri ennen onnettomuutta äänitin täällä pojan kitarointia neljään biisiin; saatiin taltioitua ennen kuin rysähti. Olli on pitkään soitellut sähkökitaroita ja äskettäin ostin hänelle akustisenkin. Lisäksi levyllä kuullaan tietysti ammattisoittajia, mutta niin hyvin poika soitti, että laitoin editoimatta levylle. Ihan liekeissä kepitti menemään tämmöistä vanhojen ihmisten musiikkia – muuten soittelee Hendrixiä ja vastaavaa. Oli hauskaa ja toimi hyvin, mutta toivottavasti poika ei ala muusikoksi, vaan hankkisi muun ammatin ja pitäisi soittamisen harrastuksena. Vähän pelottaa kun on kiinnostunut myös ohjelmoinnista…

– Olen Ollille sanonut, että kannattaisi opetella myös pianoa. Ohjelmoinnissa ja säveltämisessä ei asioita jäsennä kitaran kautta samalla tavalla kuin pianon kanssa, missä on 12 palikkaa oktaavissa, näkyvissä aivan eri tavalla. Jos haluaa myös tehdä musiikkia, on pakko ainakin pikkuisen osata soittaa näitä valkoisia ja mustia laattoja.

H-hetkestä seuraavaan

Lauluja syntyy niin runsaasti, että seuraavaa Kaijan levyä aletaan työstää piakkoin. Seuraava albumi ilmestyy mahdollisesti jo ensi syksynä. Vaikka Markulla on paljon materiaalia, yllättäen hän ei ole ollut innostunut biisikyselyistä.

– Jostain kumman syystä en ole halunnut lähteä siihen. Tuttujen kautta tulleita satunnaisia pyyntöjä olen toteuttanut, esim. yhden biisin Antti Tuiskun Rovaniemi-levylle. Pekka Ruuska pyysi Johanna Kurkelan levylle biisin. Muuten olen pitäytynyt. Toisaalta ei ole mitään estettä tehdä mitä huvittaa.

90-luvun puolivälisssä Markku teki Yleisradiolle musiikin Peter Lindholmin ohjaamaan neliosaiseen TV-sarjaan Ilman kavaluutta. Samoin MTV3:lla pyörineeseen kymmenosaiseen, niin ikään Lindholmin ohjaamaan sarjaan Isältä pojalle, josta tehtiin myös koko illan elokuva.

– Ne olivat siis musiikkia ilman sanoja, mielenkiintoista hommaa. Tämä on pitänyt leivässä ja edelleenkin yhtä kovalla innolla teen.

Monet varsinkin uran alkupään lyriikoista ovat myös Kaijan tekstejä. Pääasiassa ne ovat krediittien puolesta olleet yhdessä tehtyjä: Kaija ideoijana ja Markku raa’an työn tekijänä. Viimeisissä lauluissa on sävellys- ja sanoitusvastuu ollut yksin Markulla. Uusimmalle albumille tuli yksi biisi muualta (Markus Koskisen Rukoilen), samoin edelliselle (Maki Kolehmaisen Huone kahdelle).

– Referenssimielessä voin joskus kuunnella biisejäni studiossa, mutta muuten en koskaan kuuntele omia levyjäni jälkeen päin. Muutamaan vuoteen en ole ollut mukana keikkakuviossakaan Kaijan kanssa. Omat biisitkin ovat osittain unohtuneet…

Oletko lähtökohtaisesti ollut runoiluun taipuvainen, niinkin emotionaalisia kuin lyriikkasi ovat?

– En sillä tavalla. En muista koskaan olleeni pöytälaatikkorunoilija. Soittaminen ja säveltäminen olivat ensin. Silti kirjoittamisesta olen aina pitänyt. Musiikkilukiossa bänditouhut veivät niin paljon aikaa, etten oikein ehtinyt äidinkielen tunnille. ”Kannattaako ollenkaan lähteä kirjoittamaan ylioppilaaksi?” ihmettelivät opettajat, oli niin paljon poissaoloja. Siitä kuttuuntuneena kirjoitin molemmista aineista ällän ja melkein täysillä pisteillä. Terveisiä opettajalle, jos on vielä hengissä: kiitos että päästit kuitenkin kirjoittamaan!

Muistatko milloin teit ensimmäisen sävellyksesi?

– Joskus 12-13-vuotiaana alkoi löytyä jotain omaa, mitä voisi ehkä löyhästi nimittää biiseiksi. Enemmän se oli löysää progehommaa. Biisin struktuuri alkoi löytyä 16-17-vuotiaana. Imin vaikutteita 80-luvulla, joka oli karmeaa aikaa mielettömine leirijakoineen: pop, rock, iskelmä… Se oli poroerottelutouhua, jossa ei ollut mitään järkeä.

Yksi tuon ajan tyylisuunta oli syntikka-pop – toisille intohimo ja toisille hirvitys.

– Tuohon voisin sanoa, että kuuntelen mielelläni hyvää musiikkia. Joskus lukioaikoina oli häpeä tunnustaa, että kuunteli radiosta Abbaa – ne kaverithan tekivät ihan helvetin hyviä biisejä! Ei semmoista ääneen voinut silloin vielä sanoa. Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, oli se mitä tahansa. Varsinkin viime aikoina olen kuunnellut aika paljon klassista musiikkia, sinfonioita ja vokaaliteoksia.

Esikuvia ja vaikuttajia?

– Onhan niitä. Muistan kun kuuntelin Mahavishnu Orchestraa ja Billy Cobhamin kolailua triplabassareineen. Sitten oli albumi Visions of the Emerald Beyond, jolla soitti rumpalina Narada Michael Walden (tuottanut mm. Whitney Houstonia). Waldenin rumpufillejä kuunnellessani ajattelin: kyllä alkaa olla tiukkaa asiaa! Se oli siinä: rönsyily pois ja suoraviivaisempi ilmaisu. Eivät kaikki voi soittaa sooloja yhtä aikaa, eihän se silloin ole enää soolo! Waldenin rummutuksessa mentiin popin suuntaan. Niukempi ilmaisu on toiminut minulla. Mainittakoon myös Genesis ja Peter Gabriel, Kate Bush ehdottomasti.

Alitajunta työskentelee yötä päivää

Oman äänipajan nimi Järvenpäässä on 24/7 Markku Impiö. Mistä nimi?

– Se kuvaa sitä, että vaikka kävelisin päämäärättömästi tai istuisin kahvilla katsellen ihmisiä, niin sekin on tavallaan työntekoa. Ei pelkästään se, että istuu alas ja alkaa painella koskettimia.

Koska alitajunta työskentelee koko ajan?

– Niin, ja itsensä ymmärtäminen on työn tekemistä. Jos ei itseään ymmärrä, ei ymmärrä ihmisistä, musiikista eikä mistään mitään. Koko elämä on tavallaan työn tekoa. Näen sen analyyttiseltä puolelta myös – johtuneeko siitä, että vanhin veljeni on psykoanalyytikko; no ei johdu. Eikä ole kyllä minusta tehnyt analyysiäkään…

Jos oleellisen oivaltaa ja sen osaa poimia missä tilanteessa tahansa, niin se kuuluu musiikissa ja näkyy teksteissä. Aika harvoin Markku keksii aihioita vasta studiossa.

– Ajatus on siellä jo valmis, tai taju siitä mihin olen menossa. Rakenne, komppi tai riffi. Se voi soida jo jonkin verran päässä, jolloin sitä voi kuulostella: mitä tämä juttu haluaa minulle kertoa? En lähde tyhjältä pöydältä. Aihio voi tulla ihan missä ja milloin vaan – ja voi olla kiusallista kun täytyy laulaa S-marketin jonossa.

– Pahinta on kun missaa hyvän biisin: herään yöllä neljän aikaan ja päässä pyörii jopa orkestraatio – eikä millään jaksa nousta. Miettii vaan, että tämä on niin killeri juttu, ei tämä voi unohtua, suotta unia heivaamaan! Ja aamulla ei muista mitään. Muutaman kerran on käynyt niin, mutta nykyään on helppo sanella puhelimeen.

– Semmoista kauhuskenaariota ei tule, että on tyhjä paperi edessä eikä mitään mielessä. En osaa lähteä tyhjästä, täytyy olla kättä pidempää.

Löytävätkö tekstit ja sävel toisensa myöhemmin, vai syntyvätkö yhdessä?

– En oikein edes muista, ne vain ovat jääneet päähän. Joskus ne tulevat käsi kädessä. Biisiin Viimeinen lento tein tekstin ja sävellyksen aika nopeasti, melkein rinta rinnan. Välillä joutuu biisiin palaamaan, välillä se syntyy hirveän nopeasti. Ei ole patenttiratkaisua.

Nuoteiksi koneella vai laakista tallennukseen?

– Taltioin koneella heti, rupean ohjelmoimaan ja tekemään komppeja. Nuotit teen sitten kun kokonaisuus alkaa soida päässä. Jos kyseessä on vaativampi juttu, joudun kirjoittamaan sointulapun siinä vaiheessa kun orkestraatio ei ole ihan vielä lihasmuistissa. H-hetken bonusraita (jouluaiheinen Sydän laulaa) on aika klassinen biisi, sen jouduin kirjoittamaan ylös koska se helpotti ohjelmoimista; siellä on bassopidätyksiä ynnä muuta.

– Tänä autotalliohjelmoinnin aikana pahimmassa tapauksessa joillakin voi biisi ehkä olla äänen generointia. Se ei ole säveltämistä. Ei se mitään jos se onnistuu hyvin, mutta itseltäni vaadin kontrapunkti-testiä: bassoääni vastaan melodia. Biisin pitää jo olla kasassa – olen näköjään niin sanottu vanhan liiton mies. Säveltäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin äänen generointi: tehdä biisi, joka täyttää biisin tunnusmerkistön ja jossa soinnilliset tehot ovat kohdallaan.

– Kun juttelin Sibiksessä sävellyspuolella ihmisten kanssa, jotka nerokkaasti tutkivat vaihtoehtoja ja laativat aika kakofonista meininkiä – välillä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti – niin olisi tehnyt mieli välillä sanoa: ”kokeiles tehdä kolmella tai neljällä sointuteholla biisi joka koskettaa itseäsi ja muitakin, kuten joku Beatlesin Let It Be. Kun osaat noin kauhean monimutkaisetkin kuviot, niin löytyykö tähän kaavaa?” Se kaava onkin ehkä vaikeampi, se täytyy ehkä käydä elämässä välillä. Sitten takaisin kammioon tutkimaan.

Sekametelisoppaa käsityömeiningillä

Musiikissasi on aina ollut selkeästi kuultavissa popin ja rockin limittäisyys.

– Kyllä, se on sekametelisoppaa, enkä ole välittänyt siitä mikä genre se on, vaan siitä mitä biisi haluaa itsensä olevan. Voi käyttää ihan mitä vaan, jos se tuntuu oikealta ja siltä että se kuuluu biisiin. Se on minun valintani.

Olet käyttänyt paljon muita sovittajia, mutta sovitat itsekin?

– Joo, viimeisellä levyllä varsinkin. Edelliselle, Viiden minuutin hiljaisuus -albumille, Jesse Vainio teki Kalle Torniaisen kanssa tuotanto-osuudet. Kun uusimman levyn demoja kuunneltiin levy-yhtiössä ja AR-ihmisen kanssa, sanoin olevani vain säveltäjä ja sanoittaja, annetaan tuotantohomma muualle. He sanoivat kuitenkin, että tämä on valmista kauraa, tuota levy pois. Niin sitten tein, kahta biisiä lukuun ottamatta: Jukka Backlund ja Aku Sinivalo tuottivat yhden biisin ja Teropekka Virtanen kaksi.

Studio 24/7 Markku Impiö on toiminut pian seitsemän vuotta Järvenpäässä Pajalan teollisuusalueella. Kulttuurien talolla toimii monenlaisia ‘pajoja’: käsityötä, arkkitehtuuria, teatteria.

– Täällä on hyvä operoida. Meillä on tässä kaikkien pajojen kanssa yhteinen osuuskunta nettiliittymineen. Se toimii oikein hyvin ja kaupunki on ollut mukavasti mukana. Käsityömeininkiä, sekä musiikillista että ihan oikeata käsityötä.

Markun studio on pre-production -paja, mistä lopulliseen miksaukseen päätyy ehkä 60 prosenttia taltioinneista.

– Bassokitaroita ajattelin äänittää uudelle levylle, mutta alkoivatkin futaamaan niin hyvin ohjelmointikäsittelyssä. Kitarat ja rumpusetti ovat kuitenkin oikeat melkein joka biisissä.

H-hetki on osin soitettu isossa studiossa, jokaisessa biisissä on esim. oikea rytmisetti. Omassa studiossaan Markku tekee syntikkaosuudet ja luupit sekä konepuolen ohjelmoinnin. Studiossa on pienehkö koppi, missä Markku laulattaa Kaijan. Kopissa on yksi mikrofoni, Neumann 103.

– Siellä Kaija on laulanut kaikki kuorot ja liidiosuudetkin, vain muutaman laulun muualla. Olen kokeillut Kaijalle välillä Solid Tubea ym., mutta Neumann on toiminut Focusriten Voiceboxin kanssa hyvin. Oikeat soitot toteutetaan isoissa studioissa, samoin miksaukset tietysti. Tänä päivänä pystyy miksaamaan vaikka vaatekomerossa, mutten lähde siihen. Kompetenssini ei riitä äänittämään rumpuja, muut ihmiset saavat siihen valita tilan ja mikrofonit.

Luontaista Markulle ovat ohjelmointi, koskettimet ja soittaminen. Logicissa hoituu ohjelmointipuoli. Syntikoita pajalla ovat mm. Alesis Quadrasynth, Roland JP-8000 ja Roland XP-50 -masterkeyboard, mutta iso osa käytetyistä soittimista ja sämplereistä löytyy softapuolelta. Vanhoja kaikulaitteita kuten tubea ja kompuraa on räkissä yhä, mutta ne eivät juurikaan ole enää käytössä. Lopuksi kaikki ajetaan ProToolsiin.

Olet mm. vuoden tuottaja 1993 (Emma-gaala); varmaan sinua on pyydelty työstämään myös muiden levyjä?

– Kyselyjä on tullut, mutten koe olevani semmoinen tuottaja – vaikka se mielenkiintoista ehkä olisikin. Kun itse tekee, kaikki palikat on kasassa. Voisi olla vaikea orientoitua biisiin, joka ei itselle oikein kolise.

Käytät myös rumpukoneita ja rumpusoftaa levyilläkin?

– Käytän, siellä on myöskin niitä. Uusimmalle levylle rummut soitti Sampo Haapaniemi (Egotrippi) ja hän soittaa nyt myös Kaijan live-keikoilla. Kimmo Nissinen on kitarassa, bassossa Niko Kokko (Maija Vilkkumaan ollessa tauolla) ja koskettimissa Timo Pudas. Tiukka bändi, erittäin hyvä tekniikka ja oikein isosti tehty. Olemme iloisia siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen keikkasuksee on ehkä kovempi kuin koskaan.

Sydämen logiikkaa

1990-luvun alussa aloittaneista monet tekijät ja esittäjät ovat unohtuneet. Markku Impiön ja Kaija Koon siunaus on säveltäjä-sanoittajan mielestä ollut loogisuus kaikessa tekemisessä.

– Se on ollut enemmän sydämen, sielun ja mielen logiikkaa, joka on pitänyt kaiken kasassa. On siunaus saada tehdä asioita mistä pitää. Oikein pelottaa noiden kaksikymppisten nuorten puolesta, kun ennuste on vuosi pari ja sitten uudet kehiin. Toisaalta siellä monilla esiin tulijoilla on lähestymistapa sellainen, että ”haluan julkisuuteen ja telkkariin, musiikki olkoon vain väline”. Ja monilla vielä niin heppoiset eväät. Se väline voisi olla muukin, Big Brother tai selviytymisleikki viidakossa, maajussille morsian. Julkisuushakuisuus on niin silmiinpistävää. Mihin tämä maailma on menossa? Meidän sukupolvi on lähtenyt siitä, että teemme musiikkia. Käytetään toki julkisuutta hyödyksi siinä, että voidaan tehdä musiikkia.

– Nykyisin koko businesshan on aika raakaa. Sykli on niin nopea: otetaan yksi juttu ja kulutetaan se loppuun. Meillä on ollut se onni, että olemme saaneet itse annostella. Nyt tulee nuoria Idols-tapauksia, joille yritetään tehdä kahdessa-kolmessa vuodessa kaikki ja sitten heitetään roskikseen.

Biisitehtailu on tavallaan laajentunut esittäjiin. Sekin on todellista tehtailua.

– Ja vastenmielistä. Maahan on pieni ja itse tunnen oikeastaan kaikki musiikintekijät ja alalla vaikuttavat. Ihmiset ovat aika kovassa puristuksessa. Mahdollisimman nopeasti rutistetaan irti asioita ja tasapäistetään myös. Se ei ole oikein hyvä yhtälö taiteen tekemisessä. Pitäisi tehdä pop-musiikin taidetta, joka on taidetta siinä missä muukin taide.

Luova taiteilija, esim. moni biisintekijä, ei välttämättä edes halua olla julkisuudessa. Selvästi et sinäkään?

– Olen toiminut niin, että edes toinen meistä saa käydä kaupassa ilman että joku tuijottelee mitä se ostaa. En ole ollut innostunut lähtemään lehtiin. Selvis on eri asia koska puhutaan säveltämisestä, sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä. Muut saavat olla. Olen osannut kieltäytyä ja keskittyä työhöni. Esiintyjän osa on ihan toinen juttu.

– Tämä ala on kyllä monessakin mielessä aika vastenmielinen. Raadollisuus, lieveilmiöt ja nopeatempoinen hyödyntämismeininki, johon en tosin itse ole joutunut. Aika pitkälle puhutaan muista asioista kuin musiikista, mikä on aika outoa kun ollaan kuitenkin musiikkibisneksessä. Musiikki onkin se välttämätön paha!

– Muistaakseni Björk sanoi jossain haastattelussa, että 90 prosenttia ajasta menee ihan kaikkeen peehen ja 10 prosenttia musiikin tekemisen iloon. Hyvä Björk!

Touhu on härskiä vieläkin

Sen jälkeen kun sinä ja Kaija aloititte, on kustannusoikeuksista pidetty paljon ääntä ja aiheesta syntynyt kalabaliikkiakin.

– Kun uusi artisti 90-luvun alkupuolella sainattiin, sanottiin: noh, eiköhän me tänne taloon ne kustikset tehdä. Se oli rivien välissä sanottua, ei ihan suoraan, muttei sitä diiliäkään tule jos ei pistetä kaikki samaan pakettiin. Täytyisi kuitenkin muistaa, että artisti ja biisin tekijä ovat ihan eri asia. Puoliväkisin minutkin sainattiin saman yhtiön kustannuspuolelle. Kunnes tuli menestystä ja sananvaltaa, jolloin pääsin sanomaan, että artistisopimus hänelle maksettavine rojalteineen ja säveltäjän osuudet ovat kaksi eri asiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, että oltiin samassa taloudessa.

Markulla oli pitkään biisit manuksina, mutta uutta H-hetkeä varten hän teki sopimuksen EMI Publishing Swedenin kanssa. Jo edellisen levyn tiimoilta ruotsalainen kustantaja oli osoittanut kiinnostusta.

– Ovat nyt kustantajana siksi, että isona yhtiönä mahdollisesti osaisivat edustaa ulos- ja eteenpäin. Tämä kuvio ei ole mitään naimisiin menoa, vaan se koski vain uusinta albumia ja sen biisejä. Mutta ennen se kustis oli pakkopullaa. Jotkut lähtivät riitelemäänkin niistä.

Ja myös voittivat juttunsa.

– Kyllä. Touhu on aika härskiä vieläkin. Olen esim. Ruotsissa kuullut tämmöistä: Kansainvälinen levy-yhtiö sainaa artistin ja pakottaa melkein väkisin oman yhtiön edustamalle kustannuspuolelle, olivat ne biisit artistin tekemiä tai ulkopuolelta tulleita. Diilintekijälle, joka teki varsinaisen artistisopimuksen ja houkutteli myös kustannuspuolen oikeudet samaan talliin, onkin maksettu ns. kickback. Säveltäjä antaa omastaan kolmasosan ja vielä ihan joku muu hyötyy siinä välissä! Näitä tarinoita riittää, mutta Rautavaaran sanoin, ”tämä tarina on tosi”.

Kuulostaa jo todella likaiselta peliltä. Nykypäivänä ei kai kukaan voi enää olettaa, että artisti tekee kustannusdiilin ihan tosta vaan?

– Täytyy tosiaan olla säveltäjälle ja sanoittajalle hyötyä siitä, sekä olemassa olevat suunnitelmat siitä miten asioita ajetaan. Eivät nämä biisit tyhjästä tule, vaikka ihmiset niin luulevat. Ylessäkin vielä kerrotaan joskus, että ”Katri Helenan kappale”, vaikka se on vain Katrin laulama kappale.

Vaikka kuinka sen eteen on ELVISkin tehnyt töitä, on tiedottaminen sekä radiossa että televisiossa todella heikkoa.

– Se on heikkoa, ja usein kun radiossa kuulee kivan biisin ja odottaa kuulutusta, niin tuleekin joku jingle vaan. Hyvä kun enää artistiakaan mainitaan! Nopeaksi on mennyt, mutkat suoriksi.

Miten internet ja laiton levitys ovat purreet teidän tekemisiinne?

– Se vaikuttaa kaikkien tekemisiin. Levymyynti laskee kuin lehmän häntä. Onneksi on tullut laillisia versioita kompensoimaan. Jos se oikein olisi ryöpsähtänyt käyntiin, niin kohta ei olisi enää mitä imuroida.

– On paljon ihmisiä jotka haluavat ostaa albumin, jossa on mukana tekstit ja tarinaa. Fyysisen levyn, jota voi pitää kädessä ja aistia tunnelmaa sen sijaan että on viipaleita sieltä täältä. Oma poikani sanoi, ettei ollenkaan ymmärrä miksi musiikkia pitäisi kuunnella joka paikassa. Miksi pitää olla aina piuhat päässä? Mp3-systeemissä ladataan vain biisejä peräkkäin – hän haluaisi kuunnella koko levyn, kaikki biisit, mitä kokonaisuus kertoo. Punnittua puhetta 16-vuotiaalta.

Vanhan liiton miehiä.

– Kuinka moni haluaa ottaa aamukahvipöydässä sanomalehden käteensä mieluummin kuin lukea lehden verkkoversion? Vanhan liiton mies ottaa lehden eikä rupea heti tuijottelemaan ruutua.

Koskettava konserttikiertue

Markku jäi pois keikkailusta pari vuotta sitten. Välillä kuitenkin veri vetää takaisin, etenkin silloin kun on tullut käytyä keikoilla katsomassa.

Jouluaikaan 2006 Markku ja Kaija kuitenkin esiintyivät yhdessä. Kirkkokonserttikiertueella liikkui akustinen trio: koskettimet (Markku), kitara (Kimmo Nissinen) ja Kaija. Kiertue käsitti viitisentoista esiintymistä kirkoissa pitkin Suomea.

– On aivan toisenlainen tilanne soittaa noin hienovaraisessa jutussa kuin lähteä isolla bändillä ja tekniikalla rymistelemään. Siinä mokatkin kuuluvat aika helposti. Mutta se oli mielenkiintoista ja pakotti treenailemaan, hallitsemaan sormioita kylmiltään. Tekisi mieli kokeilla uudelleen; ensi kerralla jousia mukaan, jopa klassiselta pohjalta.

Vaikka kirkoissa ollaan varsin tarkkoja siitä mitä siellä saa soittaa, saivat Markku ja Kaija luvan esittää omia biisejään. Markku on saanut lukea omia tekstejään kuolinilmoituksissakin, joten kyllä ne sopivat soimaan kirkossakin.

– Siinähän se spektri näkyykin,  kun musiikkia esitetään sekä häissä että hautajaisissa. Paljon tulee kyselyjä, saako julkaista otteita teksteistäni kuolinilmoituksissa. Totta kai saa. Siinä on yksi virstanpylväs, näkee mitä on saavuttanut. Tekstin substanssissa pitää olla jotain samaa jos lauluja halutaan tilanteessa, missä ihmiset ovat herkimmillään ja paljaimmillaan, täysin aseista riisuttuja.

’Vakituisessa työsuhteessa’ pakertava Edu Kettunen – ”Oikea työvire rentouttaa”

Julkaistu

On kirja, on levy, on Juha Vainio -palkinto, ja on peräti useampia live-esiintymisiä, jotka ovat miehen kyseessä ollen todella harvinaisia tapauksia. Tavoitin Edun kotoaan Kemiöstä, keskellä Henki kulkee -kokonaisuuden tiimellystä; takana konsertti ja tv-taltiointi Tampereella, edessä kokoelmaäänitteelle tulevien uusien raitojen tuotanto.

Aloitetaan tuoreimmasta päästä, muttei levystäsi, vaan kirjastasi Meri-Paavo ja mehikäärme. Onko se satukirja?

– Kyllä se sellaiseksi on luokiteltu – kuvakirja, jossa on tarina.

Onko se unelman täyttymys vai määrätietoinen urakehitelmä?

– Mun elämässä ei varmaan ole koskaan ollut ainoatakaan määrätietoista urakehitelmää (naurua)! Olenhan mä älyttömän kauan piirtänyt kuvia, ja pitänyt ihan näyttelyitäkin, mutta kyllä tuollaisen kuvakirjan tekeminen on ollut pitkään mielessä. Aloitin sen teon silloin kun asuimme Ranskassa veneessä, mutta sitten se hautautuikin jo. Loppujen lopuksi kävi niin, että aktivoiduttuani ehdin tarjota kirjaa eräälle toiselle kustantajalle, kun tutun tutun kautta minuun otettiin Otavasta yhteyttä, ja kaupat tuli. Kyllä se tavallaan yhden unelman täyttymys on.

Musiikinteko on kuitenkin edelleen päätyösi. Olet ollut alalla jo neljännesvuosisadan. Onko tekotapasi tuona aikana mitenkään muuttunut?

– Ei ainakaan omasta mielestäni ole muuttunut, kyllä ainakin lähtökohdat ovat edelleen aivan samat.

Olet omat kymmenen albumiasi julkaissut suht säännöllisesti 80- luvun puolivälistä alkaen. Onko niiden suhteen edelleen niin, että sopivan määrän biisejä synnyttyä alat koota jonkinlaista kokonaisuutta albumiksi?

– Kyllä se enemmän menee niin päin, että istun alas tekemään levyn. Jossain vaiheessa vain tulee hinku tehdä sellainen. En tee biisejä pöytälaatikkoon odottamaan. Tosin onhan levyn tuotantovaihe pitkä aika; startista masternauhaan asti sellainen puolitoista vuotta. Prosessi on pitkä, mutta varsinainen studioaika välttämättä ei. Omassa studiossani kun pakerran, niin saatan kyllä tehdä biisin valmiiksi asti miksauksineen silloin kun sellainen alkaa tulemaan.

Olet aiemmin kertonut, että lopullisesta levylle tulevasta valikoimasta kun jää aina sivuun useitakin biisejä, niin et sellaisiin sittemmin ole koskenut.

– Hyvin harvoin joo. On jotain poikkeuksia, mutta niissä biiseissä on alitajuisesti jotain sellaista että kun olen sellaisen joskus jostain syystä raakannut, niin siinä täytyy olla jotain vikaa. Mutta joskus on ollut esimerkiksi paniikkitilanne, että jollekin toiselle on pitänyt saada äkkiä jotain, niin on niistä löytynyt joku ihan okei. Suurin ‘vika’ niissä aikanaan on ollut se, että ne eivät ole sopineet mun levylle. En tarkkaan tiedä kuinka monta biisiä multa on julkaistu, mutta sama määrä on myös julkaisematta. Kyllä tuolla on c-kasetteja varmaan pari viljasäkillistä.

Muille tekemäsi biisit ovat useimmiten vain tekstejä, mutta sieltä täältä löytyy myös kokonaan tekemiäsi. Ovatko sellaiset kuitenkin alunperin itsellesi tehtyjä?

– Kyllä muille menneet biisini ovat kaikki enemmän tai vähemmän tilauksesta tehtyjä. Esimerkiksi Afrikan tähti on Rikille [Sorsa] pyynnöstään tehty, speksinä oli otsikko. Minä olen muistanut olen kyllä tehnyt itselleni; se löytyi pöytälaatikosta Kimille [Lönnholm]. Ajattelin ensin, että se on ihan liian korni biisi julkaistavaksi, enkä levyttänyt sitä itse. Mutta sitten tuli euroviisukarsinta [1989], jossa Kimi lauloi sen ja se sijoittui seitsemänneksi. Biisi oli varsinainen sleeper, koska karsinnan jälkeen oli monta kuukautta ihan hiljaista, ja sitten se lävähti joka puolelle; albumi myi nopeasti jotain 120 000.

Laulun teosta

Olet maininnut rimakorkeuden erosta oman tai tilausbiisin kohdalla, vaikka suhtautuminen vakavaa molempiin onkin.

– Ei rima oikeastaan ole yhtään matalammalla, mutta se on ikäänkuin eri paikassa. Oma musa ja tilausbiisi ovat ihan eri lajeja. Tottakai suhtaudun tilaukseen vakavasti, ja sehän on paljon vaikeampaa tehdä tilaustekstejä; sellainen vaatii jotain

Plus kaikki lainalaisuudet: mitä myydään, kuka laulaa, mitä sen suuhun sopii, mitä executive producer maailmasta miettii. Siinä on tavallaan niin monta pomoa kun tilaustekstiä tekee, mikä tekee sen, että ei sellaisessa mitään hirveän kekseliästä voi sanoa. Vesitys on väärä sana, mutta on oltava aika varovainen siinä mitä sellaisessa sanoo ja mitä ei.

Oletko valmis viilaamaan tarvittaessa?

– Kyllä, tottakai; ihan niin paljon kuin halutaan. Nimenomaan se olisikin reilumpaa niin, että yhden tekstittäjän kanssa viilattaisiin niin kauan että kaikki ovat tyytyväisiä, eikä niin kuin tänään on valitettavasti usein tapana, että tilataan teksti viideltä-kuudelta tekijältä ja valitaan niistä yksi. Jos ei ole valmis viilaamaan, niin sitten ei pitäisi ruveta tekemäänkään.

Jotkut kollegasi ovat sanoneet, että viilaamisessa usein tulee eteen jonkinlainen domino- teoria, että kun jotain riviä muuttaa, niin on sitten muutettava jotain toistakin, ja sitten seuraavaa, eli äkkiä tulee eteen kokonaan uuden tekstin teko.

– Se riippuu niin paljon siitä millainen teksti on; mikä tyylilaji on kyseessä ja miten tarinaa viedään eteenpäin. Mutta on myönnettävä, että suhtaudun asiaan aika löysin rantein. Erityisesti päivänpopissa ei tekstin loogisuudella ja poliittisella paikkansapitävyydellä ole niin viimeisen päälle väliä; laulettavuus on pääasia. Ja etenkin se, että mikä fiilis kuulijalle siitä tulee. Ei se että mitä siinä loppujen lopuksi sanotaan eikä se miten tarina etenee. Tilaustekstissä ei ole sama runoilijan kunnia kysymyksessä, se on käyttöesine mielestäni. Ja sellainen sen on tarkoituskin olla.

Eikä tekstin tarvi luettuna toimia. Kun esimerkiksi tuotan jotain levyä, niin en koskaan halua lukea tekstejä ensiksi, vaan haluan nimenomaan kuulla ne laulettuna. 97 % teksteistä kuulostaa luettuna ihan paskalta, kertakaikkiaan. Lukee vaikka Elton Johnin – tai siis Bernie Taupinin – tekstejä levykannesta ennenkuin kuuntelee ne, niin näyttää ihan… pfff! Muistan, kun kerran luin Chris Rean Road to hell -tekstin, niin se oli ihan järkyttävää soodaa, mutta kun sen biisin kuunteli niin se toimi kuin tupakki. Biisintekstin ei todellakaan tarvi olla luettuna yhtään mitään – runous ja biisinteksti ovat kaksi ihan eri asiaa.

Funtsaako näitä, että missä kohtaa on koukku, missä on otsikko?

– Tilaustekstiä tehdessäni mietin – se on pakko – muuten tulee bumerangia. Omia levyjä tehdessä en juurikaan mieti. Kyllä siinä mielessä mietin, että missä kohtaa mun mielestä olisi makeeta otsikon olla. Ja sen olisi makeeta olla biisin lopussa, Jackson Brownen tyyliin. Sinänsä mietin otsikkoa toki – onhan se tärkeä – mutta en sitä missä sen pitäisi olla.

Juice Leskinen on sanonut, että otsikossa pitää olla se laulu. Oletko samaa mieltä?

– Se on aika laveasti sanottu. Olen mä periaatteessa samaa mieltä, riippuen tietysti siitä mitä Juice tuolla tarkoitti…

Varmaankin niin, että otsikko kertoo laulun sisällön.

– Mä olen sitä mieltä, että biisin kuulemisen jälkeen otsikko ikäänkuin kuittaa sen biisin. Mutta ettei se etukäteen kerro, sehän on ehdottomasti parempi jos tilanne on arvoituksellinen, tai kummallinen tai jotain. Ja teksteissähän voi olla monia tasoja, joista otsikko voi liittyä niistä johonkin.

Plus vielä se, että teksti voi saada kuulijoiden päässä erilaisia tulkintoja. Sehän se on taiteen tehtävä.

– Nimenomaan. Taiteen tehtävä on olla käsittämätöntä.

Koetko olevasi taiteilija?

– En. Mua ärsyttää sellainen taiteilijataiteilija- meininki. Taiteilija-otsikon alla niin paljon sellaista… veruketta. Mä tunnen itseni enemmän käsityöläiseksi kuin taiteilijaksi. En luule, että tämä mitä mä teen on jotenkin tärkeämpää kuin jokin muu. Sellainen mua hämää taiteilijoissa; se että ne luulee taiteen olevan suurempaa kuin elämä, ja tärkeämpää kuin mikään muu. Ihminen on aina ensin, ja sen jälkeen se mitä sä teet. Ei niinpäin, että taide on ensin ja sä voit olla sen jälkeen ihan millainen vaan – että se sun taide oikeuttaa sut olemaan vaikka millainen kusipää tahansa. Sellaista lähtökohtaa mä en allekirjoita ollenkaan.

Suhtaudutko ylipäätään musiikkiin taiteena?

– Tietyistä lähtökohdista tehtyyn musiikkiin suhtaudun taiteena, jos taide tässä nähdään positiivisena asiana. Kyllähän jostain päivänpopista on taide kaukana, jo lähtökohdista alkaen.

Näetkö oman musiikkisi alusta saakka käsityönä? Otatko ikäänkuin palikat käteen ja alat niistä vääntämään?

– En, en mä biisejäni siinä mielessä leegoista tee, enkä käsityöläisyyttäkään käsitä niin, että ikäänkuin samaa palikkaa sorvataan päivästä toiseen. Kyllä siinäkin on luovuus mukana. Olen ehkä liiaksi jämähtänyt suhteessani siihen mikä on taidetta ja mikä ei. Mua vaan niin usein ärsyttää taiteilijuus. Mutta en tee biisejäni tehdäkseni taidetta, vaan mä teen niitä sanoakseni jos ei muuta niin itselleni jotain. On itseasiassa herttaisen yhdentekevää onko ne taidetta vai ei, se on vaan sitä mitä mä teen. Ja jos saan elantoni siitä, niin aina parempi.

Yksiköistä ja kokonaisuuksista

Oletko aina tehnyt biisejä? Olet kertonut, että aloit tehdä niitä syystä, että kun olet huono plokkaamaan biisejä.

– Se on ihan oikeasti totta. Pienenä kun sain sedältäni ensimmäisen kitarani, ja kun sitten opettelin soittamaan, niin aloin kyllä heti tekemään omia biisejä; en osannut plokata kenenkään muun biisejä radiosta tai levyiltä. Ja sekin on totta, että en ole juurikaan kuunnellut kotimaista musaa, varmaan ainoat suomenkieliset levyt jotka mulla aikanaan on olleet ovat Hectorin Herra Mirandos ja Hectorock 1.

Onko siihen jokin erityinen syy? Soiko teillä himassa toisen tyyppinen musiikki?

– Ei, himassa ei soinut minkäänlainen musiikki, paitsi siis mun vehkeissä. Tosin on kyllä niin, että syy siihen että teen musiikkia on Eero Raittisen levytys Vanha holvikirkko (säv. Sven Lindahl), se oli niin järkyttävän iso kolahdus. Itseasiassa aivan äskettäin sattumalta jotenkin rekisteröin, että siinä on Sauvo Puhtilan teksti. Se single piti mennä faijan kanssa ihan ostamaan Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerilta. Mitähän mä olen silloin ollut, jotain seitsemän-kahdeksan vanha. Ja Kirkaa kyllä kuuntelin radiosta 60/70-luvun vaihteesta, sieltä Hetki lyö-Leijat-Viimeiseen mieheen -ajoista; Kirka oli silloin mulle valtava stara.

Mutta siinä vaiheessa kun aloin itse ostamaan levyjä, niin kuuntelin Genesistä ja David Bowiea ja Joni Mitchelliä. Eli Eagles ja koko länsirannikon meininki tuli vähän myöhemmin, ja siitä Jackson Browne on edelleen mulle tärkeä artisti vaikken ole Lawyers in love -albumin jälkeen niin seurannutkaan. Mulla on sellainen kuva, että ei Hectorin lisäksi juuri muut tehneet niin tekstipainotteista musaa silloin täällä. Dave Lindholmia kyllä diggailin, vaikkei mulla hänen levyjään ole ollut.

Aloit itse tekemäänkin siis englanniksi, ja Broadcastin myötä olit jo levyttänytkin useita levyjä sellaista, kunnes ryhdyit tekemään myös suomeksi. Siitä olet sanonut syyksi, että ihmiset eivät niinkään ajatelleet että englanninkielisissä teksteissä olisi yritetty sanoa jotain.

– Aivan. En usko, että siihen aikaan kukaan oikeasti kuunteli niitä tekstejä siinä mielessä. Ja kyllä suomeksi tekeminen oli aluksi aika vaikeata. Se on niin eri asia; kyllä suomenkieli on paljon vaikeampi rytmisesti istuttaa tähän musiikkiin. Olin niin englanninkielisestä musiikkimaailmasta kotoisin, että ensimmäisen levyn [1984] biisit vielä on rytmiikoiltaan sitä englanninkielen maailmaa. Liuhalan Tommi oli silloin hyvä patistelija mua tekemään suomeksi.

Olet myös maininnut, että tietyssä vaiheessa ajattelit jo, että musiikin teko loppuisi.

– Joo. Oli se aika vakavastikin mielessä, se oli aikaa vähän ennen ennenkuin lähdimme veneellä reissuun. Silloin ajattelin että mitäs jos alkaisin tekemään jotain muuta. Ei voi mistään blokista puhua, se oli vaan jonkinasteista kyllästymistä. Kyllähän mä tästä ammatista tykkään, mutta mitä vaan kun pitkään tekee niin tulee välillä kausia ettei innosta. Mähän olen omia levyjäni saanut aina tehdä vapain käsin. Ei ole koskaan patistettu levyntekoon, eikä myöskään jarruteltu. Siinä suhteessa on kyllä sanottava, että ajat ovat muuttuneet.

Oletko saanut valita singlebiisit?

– Olisin saanut, mutta en halua; se on parempi että yhtiö valitsee tuorein korvin ne. Sitäpaitsi mulla on Broadcastin ajoilta saakka ollut fiilis, että kun biisi valitaan singleksi, se on ikäänkuin menetetty biisi. Se tulee siitä, että olen niin albumikokonaisuuksien lapsi. Kuuntelin aina albumeja; eihän joku Genesis 70-luvulla varmaan edes julkaissut singlejä. Kun single julkaistiin, se ei enää kuulunut sille albumille. Toki nyt ajattelen toisin.

Pitkäänhän oli aiemmin niin, että singlebiisit nimenomaan eivät kuuluneet albumeille, esimerkiksi Beatlesilla Penny Lane/Strawberry Fields forever jne. Oletko koskaan varsinaisesti ajatellutkaan julkaista biisejä pelkästään singlenä?

– En, se on minulle vierasta. Mulla taitaa vain yksi sellainen single olla, jonka biisit ei ole albumilla – paitsi sitten kokoelmalla. Se oli Flamingo-yhtiön kaudella, enkä kyllä muista miksi niin tehtiin. Joku biisi yksittäisenä raitana jollain eri esittäjien kokoelmaalbumilla löytyy myös. Joskus on ollut mielessä, että olisi kiva tehdä albumille kaikki erilaiset kampanjabiisit ja muut sellaiset, mitä on tullut tehtyä. Mutta Tom Waitsin perkele meni laittamaan kokoelmalleen just sen nimen mitä olin ajatellut, eli “Käytetyt laulut”, Used Songs!

Tekijänä olet pääsääntöisesti yksin asialla, mutta ennenvanhaan bändissä teit kimpassa Esan [Kaartamo] kanssa, ja sitten teillä on myös “kolme koota” Kaartamo-Kettunen- Kuustonen, jonka levyllä on kreditoitu vaihtelevaa kimppatyöskentelyä. Mikä on suhteesi ylipäätään sellaiseen tekotapaan?

– Olen aika huono sellaisessa. Broadcastin aikoihin ne on kyllä itsekseen tahoillamme tehtyjä. KKK:n kanssa vähän enemmän yhdessä kyllä, mutta oli sekin sellaista palasten yhdistelyä. Korkeamäen Handen kanssa on nyttemmin tehty jotain kimpassa, mutta kyllä mä olen yksintekijä. Se on jotenkin helpompaa niin, ja sitäpaitsi joskus voi lähteä niin kovista korniuksista liikkeelle, että on parempi kuulla sellaista vain itsekseen! Varmaan taas tuolla päivänpopin puolella, jossa biisit tehdään ikäänkuin valmiista blokeista ja ne on enemmänkin sovituksia kuin biisejä, niin tiimityöskentely voi olla hyvinkin luontevaa ja hedelmällistä.

Monia suuntia

Kaipaatko ulkopuolista tuottajaa?

– Luulin jokin aika sitten että kaipaan, mutta havaitsin etten todellakaan kaipaa. Omia levyjä tehdessäni en kaipaa kenenkään muun näkemystä siihen. Se, että olen itse tyytyväinen tulokseen, riittää minulle. Tottakai toivon, että muutkin niistä tykkää. Tiedän, että siinä on riski – mikä on toteutunutkin – ettei kauheasti uudistu ja sitä vähän toistaa itseään, mutta se ei mua huolestuta. On myös toisaalta falskia väkisin uudistua, uudistua uudistuakseen.

Eikä mulle ole tullut tarvetta ottaa jotenkin ihan uutta maisemaa duuniini. Eikä meidän markkinoilla myöskään voi kovin pitkää breikkiä pitää, siihen ei ole taloudellisesti varaa. Kuulostaa hölmöltä, mutta mun ainoa tapa lomailla on päästä hyvään työvireeseen jonkun projektin kanssa. Kun sellainen kulkee ja siihen uppoutuu, niin siinä unohtuu rahahuolet ja muut murheet. Ärsyttävintähän tässä ammatissa on se ainainen veitsenterällä keikkuminen taloudellisessa mielessä.

Mikä on suhteesi apurahoihin?

– Olen vain pari kertaa joskus hakenut, enkä ole koskaan saanut. Aion kyllä sen suhteen aktivoitua tanakasti. Levytykset on ESEK-tukea saaneet. On erittäin hyvä, että meillä on tukijärjestelmiä. Meidän markkinarakenteella ei kovin laaja tyylikirjo pysty elättämään itseään, se vaan on niin.

Mikäli oikein muistan, niin olet tehnyt musiikkia elokuvaan – mistä jotakuinkin kaikki tapaamani säveltäjät unelmoivat – ja televisioon.

– Kyllä, tv-sarjoihin olen tehnyt aika paljonkin. Viimeisin on TV2:lle “Meidän jengi”, 6-osainen draamasarja, mutta eniten olen tehnyt TV1:sen puolelle lasten- ja nuortentoimituksen sarjoihin, mm. “Kuusikko ja…”. Diggaan tosi paljon tehdä musiikkia elävään kuvaan, ja se on taas ihan eri juttu tehdä; musiikilla on siinä niin eri funktio. Olen sen näkemyksen miehiä, että silloin kun musiikkia ei “kuule” elokuvassa, niin se on onnistunut. Teatterin puolelle olen myös tehnyt musiikkeja, esimerkiksi Salon teatteriin kolmeen näytelmään, ja Turkuun kesäteatteriin lauluja “Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -näytelmään.

Puhutaan viennistä lopuksi. Suomi voitti ‘euroviisut’, mitäs siihen sanot?

– Se on kova juttu. Täytyy myöntää etten olisi uskonut; siis sitä että Lordi voittaa, olin näitä epäileviä Tuomaita. Mutta yllätyin positiivisesti, ja kyllä siinä vaiheessa kun ne pölähti finaalissa lavalle, niin it all made sense. Se on niin absurdia touhua koko juttu, ettei Lordi näyttänyt siinä mitenkään kummalliselta.

Oletko funtsinut oman musiikkisi suhteen ulkomaan markkinointia, siis tekijänä?

– Biisintekijänä joo. Jos niitä jaksaisi tuonne tarjoilla, niin uskon kyllä että mun biisit voisi siellä mennä ihan siinä kuin jotkut muutkin. En ole siihen kuitenkaan paneutunut. Itseäni aina joskus himottaa tehdä englanninkielinen levy ajatellen vaikka ihan pohjoismaisia markkinoita, mutta tiedän etten ole valmis tekemään sitä työtä mitä se vaatisi, siihen minusta ei vaan ole. Uskon pystyväni tekemään sellaista musaa, mikä voisi siellä mennä, mutta artistina minusta ei ole siihen touhuun.

Sehän olisi kustantajien hommaa jos mikä. Mähän pidin aika kauan biisini manuksina, mutta nyt uusimman levyn biisit “möin”. Nimenomaan nykypäivänä olisi rock/popmaailmassa kustantajalla mahdollisuuksia viedä, toisin kuin ehkä aiemmin kuitenkaan oli.

Kari Kuuva 60 vuotta – Elämä Täynnä Rokkia ja Pelargoniaa

Julkaistu

Ilman Pelargoniaa Kari olisi kenties mainosgraafikko – tai unohdettu rokkilaulaja, omien sanojensa mukaan. Ilman Pelargoniaa ei olisi tullut hittiputkea, joka teki Karista iskelmätähden. Ilman Pelargoniaa Karista ei olisi tullut ammattimaista sanoittaja-säveltäjää. Ilman Pelargoniaa Kariin suhtauduttaisiin vakavammin…

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo koululaisena, että sinusta tulee lauluntekijä ja muusikko? Vai oliko muitakin ammattivaihtoehtoja?

– Vuonna 1963 mun insinööri-isäni tarttui houkuttelevaan työtarjoukseen, ja niin kolmihenkinen perheemme muutti Tampereelta Helsinkiin. Mä jouduin siirtymään Tampereen Klassillisesta lyseosta Helsingin Normaalilyseoon latinan linjalle viidennelle luokalle, eikä se ollut helppo. Ne koulut oli aivan erilaisia, Norssissa olin latinassa kaikkia muita edellä, mutta muissa lukuaineissa olinkin sitten liki vuoden kurssin jäljessä. Eihän siitä mitään tullut. Jäin luokalleni ruotsin ehdoista, ja toinen kierros viidennellä ei sujunut yhtään paremmin kuin edellinenkään. Kun harrastuksiini vielä kuului laulusolistin ja komppikitaristin paikka Willy and The Wanderers -yhtyeessä, ja olin perustanut folk-henkisen lauluyhtyeen Kari, Raili ja Riitta, ei takkuilevaan koulunkäyntiin enää riittänyt paukkuja. Isälleni ja äidilleni oli hirveä isku, kun vaadin, että saan lopettaa Normaalilyseon käynnin kesken lukukauden toivottomana tapauksena. He eivät halunneet ymmärtää, että heidän ennen niin lahjakas lapsensa luovuttaisi ja hylkäisi tulevaisuudessa siintävän uljaan akateemisen uran, josta he olivat haaveilleet. Isä kirjoitti viimein murtunein mielin rehtorille: ”Herra Rehtori. Poikani Kari Olavi Kuuvan ilmoitettua minulle, etteivät hänen tähän asti saavuttamansa opinnolliset tulokset edellytä hänen jatkamistaan lukioluokilla, hyväksyn hänen pyyntönsä anoa erotodistusta viidenneltä luokalta 12.5.64 lähtien. Helsingissä 12.5.64. O. Kuuva.”

Sinusta tuli alkuun mainospiirtäjä… Mutta sitten teit Tango Pelargonian. Miten siirtyminen mainospiirtäjästä keikkailevaksi singer-songwriteriksi tapahtui? 60-luvullahan ei ollut mitään Idols-kisoja, eikä nuoria kaiketi kotonakaan kannustettu ryhtymään iskelmätähdiksi?

– Talvella tilanne kotona oli kiristynyt sietämättömäksi. Tulevaisuuttani käsitelleen suuren riidan jälkeen pakkasin vanhan pahvisen matkalaukkuni ja lähdin ovet paukkuen hyytävään talviyöhön. Se oli siihenastisen elämäni uhkarohkein teko. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle, kun kiipesin paukkupakkasessa liukkaiden palotikkaiden seinän puolta Tunturikadun varrella olevan talon kuudenteen kerrokseen, jossa lauluyhtyeeni tytöt Raili Leppälä ja Riitta Forss asuivat alivuokralaisina. Yletyin juuri ja juuri koputtamaan heidän huoneensa ikkunaan ja sain hämmästyneiltä tytöiltä ulkooven avaimen. Muutamaa päivää myöhemmin asuin samassa suuressa huoneistossa alivuokralaisena ihan omassa huoneessani. Se oli sanoinkuvaamaton tunne. Olin vihdoinkin vapaa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, kukaan ei mua komennellut, kukaan ei vahtinut tekemisiäni.

Olimme tehneet tyttöjen kanssa yhdessä jo kaksi singleä. Ensimmäinen nimeltään Pipsa oli herättänyt siinä määrin huomiota, että jopa Hymy-lehti oli tehnyt meistä jutun. Uusin oli Tango Pelargonia, joka julkaistaisiin hyvissä ajoin ennen kesää. Pipsa oli ollut folkahtava lauluyhtye-levy, Tango Pelargoniassa olin esillä enemmän solistina, ja tytöt lauloivat taustakuorona. Suuria en tolta hassulta levyltä odottanut, ja koska The Wanderersin ja lauluyhtyeen satunnaiset keikat eivät tuoneet rahaa edes vaatimattoman vuokrani katteeksi, oli pakko etsiä työtä. Se ei ollut lainkaan helppoa, sillä kukapa olisi tarvinnut koulunsa kesken jättänyttä ammattitaidotonta nuorta miestä – vaikka tämä olisi omasta mielestään ollut kuinka fiksu? Suurimpaan nälkään pummasin silloin tällöin Raililta ja Riitalta ruokaa. Myös silloinen tyttöystäväni Ritu kaappasi jonkun kerran kotoaan päivällisen tähteet muovikulhoon ja ruokki minua sitten illalla.

Kun ystäväni Jouko ehdotti, että ottaisin kuvakansion kainalooni ja menisin hänen toimitusjohtaja-isänsä puheille suureen mainostoimistoon, olin toiveikas. Enkä turhaan. Jouko oli näet etukäteen pehmittänyt isänsä myötämieliseksi asialle, ja koska kuvanikaan eivät toimitusjohtaja Jaakko Jahnukaisen mielestä olleet hassumpia, sain pian pukea valkoisen työtakin ylleni. Samanlaista takkia pitivät myös arvostetut mainospiirtäjät, joiden kanssa tein töitä. Pääasiassa tein sivuasemointeja sekä sommittelin tekstejä siirtokirjaimilla. Pyydettäessä kävin myös ottamassa ylemmilleni valokopioita. Välillä sain myös piirtää. Etenkin silloin kun tarvittiin huumoria, multa kyseltiin ehdotuksia – ja niitähän tuli. Radio oli piirtämössä aina auki, ja mua ei yhtään ärsyttänyt se, että Tango Pelargonia kajahti siitä noin joka toinen tunti niinä kevättalven päivinä…

Kevään koittaessa Pelargonia jatkoi nousuaan listoilla, ja siitä näytti tulevan varteenotettava kesähitti. Levy myi hurjasti, ja levyyhtiö alkoi painostaa mua keikoille. Scandia Musiikin toimitusjohtaja Harry Orvomaa oli ollut yhteydessä tamperelaiseen ohjelmatoimistoon, joka suunnitteli kesäksi suurta show-kiertuetta, ja mut tahdottiin siihen mukaan. Orvomaa halusi kuitenkin teettää mulla vielä toisenkin levyn ennen kesää, joten sain häneltä materiaaliksi italialaisen menestyslevyn Norma mia. Käsittelyssäni kappaleesta tuli Pikku Nina, ja se levytettiin keväällä -65. Scandia halusi taustakuoroksi ammattilaisia. Käytännössä se merkitsi sitä, että lauluyhtye Kari, Raili ja Riitta lakkasi olemasta. Se oli kova isku tytöille, mutta myös mulle. Tunnen vieläkin häpeää siitä, että jouduin jättämään tytöt pois kuvioista juuri odottamamme menestyksen kynnyksellä.

Joka tapauksessa Tango Pelargonia oli jo kiivennyt listaykköseksi, ja Pikku Nina odotteli sopivaa julkaisuajankohtaa. Houkutus keikoille lähtemiseen kasvoi suuresti, tarjottiinhan siitä jopa rutkasti rahaa. Koska piirtäjäharjoittelijan palkkani oli vaatimaton – riittäen nipin napin vuokraan ja kitaran osamaksuihin – menin toimitusjohtaja Jahnukaisen puheille, esitin eropyyntöni ja kerroin ryhtyväni iskelmälaulajaksi. Jahnukainen katsoi minua silmiin ja kehotti vakavasti harkitsemaan asiaa. Itsekin show-alaa läheltä seuranneena hän tiesi kertoa, kuinka epävarmalle pohjalle elämäni rakentaisin, jos antaisin hetken menestyksen ratkaista koko tulevaisuuteni. Hän paljasti myös sen, että firma olisi valmis satsaamaan uraani mainosalalla mm. koulutuksen muodossa ja sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että mua odottaisi loistava tulevaisuus mainosgraafikkona. Silmissäni kangastelevista suurista rahoista huolimatta harkitsin Jahnukaisen ehdotusta vakavasti. Tähän vaikutti sekin, että tiesin isän olevan mielissään mainosalalle hakeutumisestani, olihan piirtäminen hänen mielestään paras lahjani. Hän oli itsekin taitava kuvantekijä ja oli johdatellut mua piirtämisen saloihin siitä lähtien, kun vain kynä oli pysynyt kädessä.

Julkisuus tuntui kuitenkin päivä päivältä makeammalle, ja musta tultiin tekemään juttua jopa työpaikalle. ”Mainospiirtäjän Pelargonia” oli otsikkona, ja otsikon alla oli kuva, jossa meikäläinen istui valkoinen takki päällä työpöydän ääressä poltellen piippua viisaan näkösenä. Viikkoa myöhemmin olin matkalla Tampereelle tekemään sopimusta Viihdeohjelmat Oy:n kanssa. Suosikki-lehden jättikuvassa istuin Sibeliuksen kipsipää sylissä, pitäen sormia säveltäjämestarin korvissa.

Olen suuri fanisi, alkaen vuodesta 1965. Muhun kolahti ensin Eero ja Jussi, sitten tulit sinä. Tango Pelargonia soi silloin joka paikassa… Edustit mulle kuitenkin ennen kaikkea rautalankaa ja rock-musiikkia, mutta jotenkin vain myös tekemäsi tangokin osui ja upposi meikäläiseen. Mistä luulet tuon Tango Pelargonian suuren suosion johtuvan? Ja miten tuo kuuluisa Tango Pelargonia oikein syntyi?

– Tango Pelargoniaa ei olisi, ellei Raittisen Jussi olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan mulle pieniltä mustilta vinyylilevyiltään suomitangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista ja eron katkeruudesta; kaikesta sellaisesta, joka sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta – ja samalla hillittömän hauskalta. Ja niin päätin pistää vielä paremmaksi, otin kitaran kainaloo, pyysin Jussilta kynää ja paperia, ja noiden mustien kiekkojen innoittamana syntyi puolessa tunnissa laulu, joka tuli muuttamaan loppuelämäni. Oli alkutalvi vuonna 1964. ”Suomen kansan makua ei saa pilkata”, sanoi Topi Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta. ”Posketon juttu, tämä tehdään levylle!”, sanoi Salon Jakke kilpailevassa levyyhtiössä.

Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Lehtisen Rane olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo (sovitus oli Esko Linnavallin). Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen. Niinpä olin myös tuuminut, että Rane soittaisi viuluosuutensa katusoittajamaisen falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä: mun piti laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaisin, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi. Teimme kuten Rane oli ehdottanut, ja siksi multa vielä tänäkin päivänä kysytään, että ”Oliko se Tango Pelargonia parodia vai ei?” Tähän vastaan tietenkin, että ei ollut parodia, sillä Suomen kansan makuahan ei saa pilkata!

Kuinka homma sitten eteni? Lähdit keikoille ja suureen maailmaan?

– Kevättalvella vuonna 1966 matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille Ruotsia kauemmaksi. Kyseessä oli kirjaimellisesti Seiväsmatka, jonka Viihdeohjelmat tarjosi artisteilleen kiitokseksi taukoamattoman rankasta keikkailusta, ja siitä, että toimisto oli vetänyt palkkioistamme omaan pussiinsa leijonanosan. Niin me sitten ryyppäsimme ja rällästimme Kanarian Las Palmasissa kaksi viikkoa ohjelmatoimiston nokkamiehen, legendaarisen Tappi Suojasen johdolla. Siitä matkasta voisi kirjoittaa kirjan – niin kauheaa se oli.

Edellisen vuoden Pop-show oli ollut menestys: euroviisutähdet Ann-Christine ja Viktor Klimenko sekä Kari Kuuva solisteina, Tappi Suojasen showyhtye ja ruotsalainen suosittu kitarabändi Lenne and The Lee Kings takasivat, että koko ajan soi ja laulu raikui. Mä opin juomaan viinaa, käymään naisissa, ja elämä oli kaikin puolin todellisuuspakoista. Pikku Nina nousi listoilla Tango Pelargonian ohi, ja kesän kuluessa ne vaihtoivat vielä kärkipaikkaa pari kertaa. Edes Beatles ja Rolling Stones eivät päässeet ohi! Mutta mä pääsin Rollareitten kanssa samalle keikalle Yyteriin juhannuksena, ja se oli upeaa, vaikka homma hirvittikin etukäteen. Syksyllä hurja ja kuluttava meno jatkui, sain oman bändin, ja me kierrettiin Suomea päästä päähän ja laidasta laitaan. Vapaapäiviä ei juuri ollut – ja jos oli, halusin edellisen keikan Seinäjoen tuntumaan, koska olin rakastunut Paula-nimiseen tyttöön edellisenä keväänä keikkaillessani siellä Suojasen bändin kanssa. Olin muuttanut Inkoonkadulle Vallilaan ja Paula vieraili joskus myös siellä. Vaikka olimme rakastuneet toisiimme, oli elämäni sen verran hulvatonta, että seurustelu kävi ennen pitkää toivottomaksi.

Olet tehnyt paljon tunnettuja superhittejä itsesi lisäksi myös muille laulajille, mm. Daa-da daa-da (es. Sammy Babitzin), Riviera (es. Sammy Babitzin), Jos jotain yrittää (Harva meistä on rautaa) (es. Frederik), Pienen pojan haaveet (es. Jarno Sarjanen), Kotiin päin (Matti Esko) ja Aikeet arvaan (es. Ritva Oksanen). Miten suurin hittisi Daa-da Daa-da syntyi?

– Homma meni niin, että tein tuohon aikaan Frederikille useita kappaleita, ja olikin luontevaa, että hän pyysi multa laulua myös Syksyn Säveleen vuonna 1972. Olin jollakin keikkamatkalla tehnyt keikkamuusikon arkea kuvaavan rokahtavan rallin Daada daa-da, ja tarjosin sitä Reetulle, joka siihen voimaperäisesti ihastui. Kun hän meni levy-yhtiöönsä Fazerille ehdottamaan laulun levyttämistä tuotantopäällikkö Topi Kärjelle, tämä torjui biisin jyrkästi. ”Hiki pintaan täytyy saada” oli hänen mielestään vastenmielinen ilmaisu ja laulu oli hänen mukaansa muutenkin epäkaupallinen. Niinpä niin, olihan Topi Pelargoniastakin todennut, ettei Suomen kansan makua saa pilkata… Reetu oli masentunut, mutta sitä iloisempi oli Sammy Babitzin marssiessamme joitakin päiviä myöhemmin laulun kanssa EMI:n tuotantopäällikön Rami Henrikssonin puheille. Laulu levytettiin jo samana päivänä niiden muusikkojen kanssa, joita Finnvoxin studioilta satuin löytämään. Syksyn Sävelen sisäänjättöaika oli menemässä umpeen seuraavana päivänä, joten kiirettä piti. Sattumalta The Boys -yhtye oli studiolla lopettelemassa omaa sessiotaan, ja kun olin kirjoittanut pojille sointumerkit, tanakka pohja syntyi aivan kuin leikiten. Myös Nacke Johansson sattui olemaan talossa puhallinryhmineen. Puhuin hänet ympäri sovittamaan kappaleesee lentävät torvistemmat, jotka sitten saman tien nauhotettiin. Iltayöstä äänitimme lauluosuudet, käytyämme hakemassa läheisestä ravintola Ukkomunkista hieman vahvistusta. Sammy lauloi mielettömällä fiilingillä, ja mä karjuin kuorostemmat ”everybody”- huutoineen. Loppu onkin sitten historiaa, iloa ja lopulta suurta surua – niin kuin historia usein tuppaa olemaan.

Vappuaattona 1973 Sammy menehtyi traagisessa auto-onnettomuudessa keikkamatkalla Saarijärvelle. Hän ei itse omistanut ajokorttia, mutta oli innostunut nopeista autoista Syksyn Sävel -voiton jälkeen. Onnettomuuspäivän aamuna hän oli kuskinsa kanssa kurvannut ikkunani alle haukilahtelaisen kerrostalon pihaan. Hän oli hankkinut urheilumallisen Alfa Romeon ja esitteli sitä mulle ylpeänä. Hän pyysi myös mua mukaan vappuaaton keikalle Saarijärvelle, josta kuitenkin hetken emmittyäni kieltäydyin. Toivotinkin hyvää keikkaa ja sovimme, että alamme työstää uutta lupaavan tuntuista biisiäni heti, kun hän olisi palannut. Hän ei palannut.

Mä ryyppäsin suruuni viikkotolkulla, mitä nyt hautajaisiin hieman skarppasin. Sammysta oli ehtinyt tulla yksi läheisimmistä ystävistäni. Hänen kanssaan oli ollut ratkiriemukasta työskennellä, mutta myös vapaa-aika oli sujunut Sammyn seurassa vauhdikkaasti. Hänen postuumisti julkaistulla LP-levyllään oli multa kuusi laulua. Kuinka mielelläni olisinkaan tehnyt niitä lisää… Jokainen uusi sukupolvi tuntuu löytävän Daa-da Daa-dan aina uudelleen, mutta huolimatta uusista viritelmistä Sammyn originaaliversio on ylittämätön. Laulu oli siis ensimmäisiä suuria menestyksiäni sen jälkeen, kun olin päättänyt lopettaa ammattimaisen keikkailun ja ryhtynyt kokopäivätoimiseksi lauluntekijäksi. Sen kokopäiväisyyden suhteen taisi kyllä sitten olla vähän niin ja näin…

Mistä sait idean lauluun Lärvätsalo Go Go? Semminkin kiinnostaa tuo legendaarinen ”Go Go”. Se taisi olla muotia siihen aikaan?

– Lärvätsalo Go Go ilmestyi keväällä 1966. Idean lauluun sain eräänä aamuna hotellissa Rovaniemellä. ”Go go” oli päivän muoti-ilmaisuja vähän joka asialle ja tuotteelle. Kun rumpalini Vesa Enne toi mulle päivän lehden ja näytti siitä mainoksen, jossa eräs pankki tarjosi nuorille ”Go Go -luottoa”, otin naurukohtauksen jälkeen muistiinpanovehkeet esille, ja teksti syntyi lennossa. Aluksi nimenä oli ”Säynätsalo Go Go”, koska olimme äskettäin olleet kyseisessä paikassa keikalla, mutta se vääntyi myyttiseksi Lärvätsaloksi laulun työstämisen myötä. Kesä olikin sitten yhtä lärvätsaloa, mutta viimein tuli paussi. Siirryin syksyllä armeijan leipiin Hyrylän ilmatorjuntapatteristoon. Alikessut ristivät mut heti alokas Lärvätsaloksi, mutta hittiäni en voinut hyödyntää liki vuoteen. Ja bändinikin sai nähdä nälkää, kun mä toteutin hampaat irvessä suomalaisen sotilasfarssin perinteitä.

Kun suurin huuma on ohi ja saatavat muuttuvat veloiksi, miten käy tähden ja hitintekijän? Olen ymmärtänyt, että keikkailu varsinkin alkoi tympiä?

– Vanha bändini hajosi pikkuhiljaa, ja jatkoin kiertämistä enempi tai vähempi tilapäisten kokoonpanojen kanssa. Samoihin aikoihin vaihdoin linjaerimielisyyksien vuoksi levy-yhtiötä Scandiasta PSO:lle, joka julkaisi multa muutamia singlejä. Ko. biisit olivat mielestäni vähintään yhtä hyviä kuin aikaisemmatkin, mutta ilmeisesti niistä puuttui kaupallinen potku, koska ne eivät juurikaan soineet radiossa, eivätkä siten menneet kaupaksi. Keikat olivat jo aikaa sitten alkaneet tympiä mua. Kyllä pelargonia-mies vielä ihan hyvin yleisölle kelpasi, mutta aloin itse kypsyä hittieni jatkuvaan toistamiseen ja bändien alituiseen vaihtumiseen. Aloin perua sovittuja keikkoja ja vietin ajoittain melko alkoholipitoista boheemielämää. Siihen toi välillä jännitystä ulosottomies Rönkkö, joka yritti karhuta multa aika mittavia valtion verosaatavia. Mätkyt johtuivat osaksi ohjelmatoimiston kirjanpitosotkuista, osaksi huolimattomuudestani veroilmoitusten täyttämisessä, mikä oli johtanut viihdealalla silloin melko tavalliseen arvioverotukseen. Eihän multa mitään saatu: mä en omistanut muuta kuin vanhan Vauxhall Vivan sekä työvälineiksi luokiteltavia instrumentteja ja äänityslaitteita. Meistä tuli Rönkön kanssa oikeastaan hyvät ystävät, eikä hän esimerkiksi ryhtynyt rokottamaan mulle elintärkeitä Teosto-tuloja. Lopulta pääsin Rönkön avulla sellaiseen järjestelyyn verottajan kanssa, että vannoin oikeudessa niin sanotun varattomuusvalan, ja mätkyni pantiin pinon alimmaiseksi odottamaan vanhenemistaan.

Uusia lauluja synnyttelin runsaasti 1970- luvun loppupuolella, ja niitä levyttivät mm. Virve Rosti, Jukka Raitanen, Ritva Oksanen, Matti Esko, Kake Randelin, Lea Laven ja Marion Rung. Dannykin oli vähällä voittaa Euroviisu-karsinnat biisilläni Seikkailija. Itsekin tein aina sille päälle sattuessani jokusen singlen, mutta niissä en hirveästi kaupallisuutta tavoitellut, koska en keikoille enää halannut. Kollegat alkoivat niihin aikoihin arvostaa musiikkiani entistä enemmän. Upein tunnustus, jonka muistan, tuli jazzlegenda Seppo Rannikolta: ”Kari on Suomen paras ammattitaidoton ammattilainen”. Tämä viittasi tietenkin siihen, että olen säveltäjänä täysin itseoppinut ja en edes tunne kunnolla nuotteja.

Vuosikymmenen loppupuolella romahdin. Kunnianhimoni hyvien laulujen tekijänä oli kasvamaan päin, kun Vexi Salmi, jolle silloin tein töitä, sanoi mulle viisaasti: ”Kari, laske rimaa, katsotaan kuinka alas sen voi laskea”. Tajusin, että musiikki, jonka tekemisestä nautin, ei ollut minkään arvoista voittoihin tähtäävässä levybisneksessä. Aloin tempoa kaksin käsin viinaa ja tein niin kauheata roskaa kuin kykenin. Loputtomiin en jälkimmäistä kuitenkaan jaksanut ja aloin juoda päätoimisesti.

Miten selvisit tästä kriisistä? Auttoiko hengellinen herätys ja gospel-musiikkiin siirtyminen sinut takaisin jaloillesi?

– 1970- ja 1980 -lukujen vaihteen seutu oli kohdallani melkoista matalalentoa: viina virtasi, naisia tuli ja meni, ja millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Ja katso, valo tuli elämääni! Hengellinen kokemus on asia, jota on jotakuinkin mahdotonta sanoin kuvata. Siksi en sitä suuremmin kuvailekaan. Sellainen osui kohdalleni kuitenkin vuoden -81 alussa, ja se vaikutti elämääni varsin konkreettisesti seuraavan kuuden vuoden ajan. En toki väitä, ettei se vaikuttaisi vieläkin, mutta nuo kokemusta seuraavat vuodet kuluivat kuitenkin sellaisissa ympyröissä, joihin en aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan astuvani: toimin liki kuuden vuoden ajan luterilaisen Kansan Raamattuseura Säätiön -nimisen järjestön gospellaulajana ja julistajana. Minuun suhtauduttiin työssäni hyvinkin vakavasti: olihan mulla niin sanotusti kanttia saarnata totisen parannuksen puolesta.

Siihen aikaan julkkisten ns. uskoontulobuumi oli aluillaan: Eija Merilä ja Viktor Klimenko hehkuttivat sanaa Helluntaiseurakunnan riveissä, täydestä sydämestään, sen tiedän. Kävinhän siellä minäkin, mutta kaatuilu ja muu hurmoksellinen touhu suorastaan pelottivat mut pois. Niinpä löysin itseni ennen pitkää Kansan Raamattuseuran Säätiön, Lohjalta käsin toimivan luterilaisen evankelioimisjärjestön evankelistakursseilta. Tunnettu TV-pastori Olli Valtonen mut sinne ohjasi ja hyvä niin. Kyseisen järjestön piiristä löysin pappeja ja maallikoitakin, jotka eivät olleet fundamentalistisen tiukkapipoisia ja joiden kanssa saatoin pohtia perimmäisiä rehellisesti pohtien ja myös epäilyni esiintuoden. Gospel-henkisiä lauluja alkoi syntyä aivan kuin itsestään. Jo seuraavan vuoden alussa ilmestyi LP-levyni Se avautuu. Musiikillisesti sain siinä toteuttaa täysillä itseäni; kukaan ei vaatinut humppaa eikä tangoa. Tekstini tulivat myös täydestä sydämestä, eivätkä ne olleet pelkästään hallelujaata, vaan lyyrisiä tulkintoja uskonnollisfilosofisista pohdinnoistani.

1983 tein toisen gospel-levyni Minä menen Jumalan muistiin. Se sai ristiriitaisen vastaanoton, koska toin siinä esille joitakin perinteisiä uskonkuvioita kritisoivia näkemyksiä. Viimeinen gospeltuotteeni siltä erää oli Päivi Paunulle säveltämäni albumi Arkinen hartaus. Sen tekstit oli tehnyt puumalalainen, jo lapsuudestani tuntemani maatalon emäntä Eeva Ikonen. Ne olivat raikkaita ja kauniita runoja säveltää. Mun sanoittama Jumalan rauhaa tuolta äänitteeltä siirtyi ennen pitkää seurakuntien lauluiltojen vakiolauluksi.

Toisenlainen elämä kuitenkin alkoi taas vetää puoleensa?

– Lopetettuani työni KRRS:ssä v1986 aloin haikailla pitkästä aikaa taas ihan maallisille keikoille. Ongelmana oli vain jälleen salakavalasti lisääntynyt alkoholin käyttöni. Möhlittyäni yhden keikan hotelli Airistolla päätin panna rukouksen keralla niin sanotusti kupin naulaan.

Sen jälkeen heittelinkin keskimäärin kolmea keikkaa viikossa ja totesin olevani suosittu ns. nostalgiatähti. Tein ehkä elämäni parhaan LP:n Yksinäisten pysäkki Finnlevylle, ja sen tuotti ammoin urani alkuun saattanut Jakke Salo. Levy oli – jos ei välttämättä mikään myyntihitti – niin ainakin arvostelumenestys. Tein jälleen myös lukuisia lauluja muille artisteille, mm. Kari Tapiolle, Matti Eskolle, Meiju Suvakselle, Paula Koivuniemelle, Joel Hallikaiselle, Dannylle jne.

Keikkaa pukkasi, samoin tv-esiintymisiä, ja tein myös lisää levyjä itsekin. Viimeisimmäksi henkilökohtaiseksi hitikseni muodostui vuosikymmenen lopulla jodlaamani ranskalaistyylinen Rupsahda rauhassa rakkaani mun. Se soi radiossa edelleen erilaisten synttärionnitteluohjelmien piristeenä.

Olet ollut hengenvaarallisessa kolarissa. Mitä tapahtui, ja kuinka selvisit siitä?

– Vuonna 1991 joulukuussa ajelin sunnuntain kevyessä pakkassäässä keikalta kotiin. Olin lähtenyt aamulla ani varhain Oulun korkeudelta, Pudasjärveltä ajelemaan kotia kohti ja puolimatkassa piipahdin munkkikahvilla pihtiputaalaisella huoltoasemalla. Virkistyneenä jatkoin matkaa ja kuuntelin siinä samalla uunituoretta levyäni kasetilta sanoja mieleen painaakseni. Auto osui mustan jään alueelle ja katosi hallinnastani, kun nauhalta kuului lauluni Minä ja mun hattuni. Parin piruetin jälkeen Opel Kadett syöksyi vasemmanpuoleiseen ojanpenkkaan, jossa auto suoritti traktoriylikulkusiltaan törmättyään kaksi kertaa 26 metrin ilmalennon, tehden välillä perä edellä pompun, taas lentoaan jatkaen. Kun vaistosin viimeisen liidon aikana auton kääntyvän ylösalaisin, en pelännyt lainkaan: arvelin kuolevani ja odotin, että kohta valot sammuvat.

En kuitenkaan menettänyt edes tajuntaani. Kun ryminä taukosi, tajusin roikkuvani suurimmalta osin lyttyyn läsähtäneessä ylösalaisessa autossa turvavöiden varassa. Vieruspaikkani kohdalla oli auto niin litistynyt, että mahdollisen kanssamatkustajani jäänteet olisivat mahtuneet kenkälaatikkoon. Kasetti soi edelleen ja hatustani kertova laulu jatkui sanoin: ”… se hattu ojat sekä penkat on kanssani joutunut pyörimään”.

Vaikka tajusin, että jaloistani oli tunto ja liikuntakyky täysin pois, en voinut muuta kuin nauraa. Hamuilin auton lattiaksi muuttuneelta katolta laukkuani, josta löysin sikariaskin ja sytkärin. Montaa henkosta en bensankatkussa ehtinyt vetää, ennen kuin autoon tunkeutui vapiseva käsi, joka otti tupakan pois huuliltani. Hyvä niin, koska olisin voinut saman tien räjähtää (ja auttajani myös…). Sitten mut siirrettiinkin piipaa-autoon, ja matka Jyväskylän sairaalaan alkoi Viitasaaren terveyskeskuksen kautta. Siellä sain kipupiikin, koska tuskat alkoivat tulla. Tajusin silloin, että Sammy Babitzinin kuolemaan johtanut onnettomuus oli tapahtunut aikoinaan aivan lähellä, Saarijärvellä.

Keskimmäinen selkänikamani oli onnettomuudessa murtunut. Mutta Jyväskylän sairaalassa tehdyn väärän diagnoosin seurauksena – joka määräsi minut kivuista huolimatta kävelemään – nikama romahti täydellisesti. Kuukautta myöhemmin mulle tehtiin sairaala Ortonissa Helsingissä vaativa leikkaus, jossa nikaman tilalle istutettiin pari palaa lonkkaluustani ja homma tuettiin teräshärvelillä, joka on selässäni vieläkin. Ennen leikkausta oli alaruumiini lopullinen halvaantumismahdollisuus peräti 80-prosenttinen. En halvaantunut. Päästyäni sairaalasta noin kuukauden kuluttua taiteilin erilaisten tukiliivien ja kyynärsauvojen kanssa muutaman vuoden, kunnes opin kävelemään jotakuinkin tyylikkäästi. Hillittömät hermosäryt piinasivat mua kuitenkin seuraavien viiden vuoden ajan. Niihin toivat lievitystä ainoastaan voimakkaat opiaattipitoiset lääkkeet, joten nuo vuodet kuluivat jokseenkin epätodellisissa tunnelmissa.

Pystyit kuitenkin laulun tekoon tuonkin keikauksen jälkeen?

– Musiikin teko sujui vain ajoittain, mutta sain kuitenkin 90-luvun puolenvälin tienoissa aikaan taiteellisesti ehkä kaikkien aikojen parhaan suoritukseni: tamperelaisen löytöni Leena Niinimäen CD:n Monet kasvot. Leena on eräs parhaista laulajista, joita tunnen, mutta huolimatta poikkeuksellisen hyvistä lauluistani ja Antero Jakoilan upeista sovituksista, levy jäi vain pienten piirien kulttikamaksi. Kyllä sellainen hieman masensi!!

Millä tyylillä musiikkisi on syntynyt? Pääsääntöisesti vaikutat lähinnä hauskanpitäjältä, sittenkin, näine ajoittain kovinkin surullisine, miltei traagisine kohtaloinesi…

– Olen tehnyt lauluja silloin kun on huvittanut eli olen luottanut inspiraatioon. Homma ei ole saanut tuntua työltä. Ehkä oli hyvä niin, sillä kenties juuri tästä syystä tuotokseni poikkesivat hyvinkin paljon vallalla olleesta iskelmälinjasta. Inspiraatiot tuottivat kuitenkin pääsääntöisesti melko epäkaupallista musiikkia, josta osa vielä tänäkin päivänä kummittelee pöytälaatikossa. Rakastin bossanovaa ja toisaalta myös kantrimusiikkia tarinan kertomisen välineenä. Molemmat olivat lajeina melko vieraita suomalaisille musiikin kuluttajille. Kuitenkin Jarno Sarjaselle 1971 tekemästäni kantriballadista Pienen pojan haaveet tuli yksi soitetuimmista ja myöhemmin eniten levytetyistä lauluistani. Samoin bossanova-henkinen Aikeet arvaan, jonka tein Ritva Oksaselle, tuli neljänneksi vuoden 1972 Syksyn Sävelessä. Lisäksi perustimme Raittisen Jussin kanssa kantribändinkin Kantri Boys, jonka kanssa teimme hulppeita klubikeikkoja.

Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Niitä on paljon. Jos on pakko sanoa: kovin innoittajani on ollut Antonio Carlos Jobim. Tosin hänen innoittamansa biisit ovat pysyneet pöytälaatikossani suurimmin osin. Muistan ikäni, kun Suojasen bändin rautainen kitaristi Jouko Huttunen soitti mulle vuonna -65 keikoilla mukanaan raahaamallaan Tandbergin kelanauhurilla sen ehkä ensimmäisen Getz/Gilberto -tuotoksen, ja opetti mulle myös ne tärkeimmät ”Jobimsoinnut”. Ammatillisesti kovin juttu on ollut CCR: John Fogerty on ilman muuta Daa-da Daa-dan kummi. Kuitenkin Elvis oli se, joka minut liikkeelle lykkäsi alun perin: ne Sunjutut oli niin kovia, ettei valkolaisten puolella ole moisiin sen jälkeen ylletty. Pop-osastolta arvostan suuresti ”isä kuoli yksin jäin” -miestä, eli Gilbert O´Sullivania. Lisäksi Elton John, Billy Joel ja tietenkin Lennon-McCartney -duo ovat loistavia lauluntekijöitä kaikki kerrassaan!

Mun erityiset innoittajani lauluntekijöinä on kuitenkin Gordon Lightfoot, Kanadan lahja maailmalle, sekä Nanci Griffith. Naisista noteeraan myös korkealle Carole Kingin. Tykkään uudemmistakin: Anastaciasta kovasti. Kotimaisista lauluntekijät Hector, Tuomari Nurmio, J. Karjalainen ja Edu Kettunen on mun suosikkeja. Ja pitäisikö hävetä, jos sanon, että yksi mielibändejäni on Tik Tak?

Jos soundeista puhutaan, olen kaupallisen musan suhteen ns. ”länsirannikon mies”: Crosby, Stills & Nash, Bread, Eagles ja vastaavat lumosivat mut stemmalauluillaan. Ja jos sitten saan paljastaa suuren salaisuuteni: tykkäsin Bee Geesistä heti kättelyssä… Vastaväittäjille: tehkääpä perässä! Tietenkin on vielä mainittava Jimmy Webb: Webb ei ole vain viihteellinen Glen “Leirikello” Campbellin hovisäveltäjä – vaan yksi upeimpia kantrimelodioiden kuljettajia kuunaan.

Millainen on hyvä sanoitus? Olet riimimiehiä… Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi?

– Hyvä sanoitus on muutakin kuin riimien kanssa taiturointia. Mun ykkösmies on ehdottomasti Pentti Saarikoski: uskomatonta taimausta, sielun nurin kääntäviä kuvia. En aliarvioi Leinoa, Repeä, Junnua, enkä Vexiä, jos iskelmä-runolegendoista puhutaan, mutta eniten tykkään kuitenkin Röyhkä-Nurmio – tyylistä. Ikäpolveni ykkönen on mulle tietysti Hector, ja perässätulijoista rakastan J. Karjalaisen ihanan lapsellisia kielikuvia. Kari Peitsamolla ja Dave Lindholmilla on myös omat soppensa sydämessäni.

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Usko inspiraatioon, intuitioon. Älä väkisin väännä, mutta jos on pakko niin väännä…

Täytit juuri 60 vuotta. Onnea! Kuinka päiväsi nykyään sujuvat? Teet vielä lauluja ja jostain aina silloin tällöin osuu silmiini myös, että Kari Kuuva on keikallakin… Kerro vielä lopuksi, minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?

– Olemme nyt olleet Paulan kanssa naimisissa kahdeksan vuotta, olemme matkustelleet paljon, ja meillä on yhteisinä mieltymyksinä mm. kirjallisuus ja elokuvat. Pärjäämme aika mukavasti, saan asiallista työkyvyttömyyseläkettä liikenneonnettomuudessa saamani selkävamman takia: vaikka olenkin toipunut melko hyvin erittäin vaikeasta leikkauksesta ja sitä seuranneista vuosia kestäneistä säryistä, ei selkäni kuitenkaan kestäisi esimerkiksi ammattimaista keikkailua. Lisäksi saan tekijänoikeuspalkkioita kohtalaisesti, koska olen tehnyt itselleni ja lukuisille muille artisteille elämäni aikana useita hittejä, joista on tullut ikivihreitä. Julkaistujen laulujeni määrä lienee useampia satoja (pöytälaatikossani lojuu vieläkin enempi eli ne parhaat…). Lisäksi sävellän ja sanoitan edelleenkin, mieluummin kuitenkin sellaista musiikkia, josta itsekin pidän. Viime vuosina olen osallistunut vakuutusyhtiöni luvalla muutamalle “Back To The Sixties” -keikalle, ja olen saanut todeta uudemmankin sukupolven edessä, että ”vanha pelakuu” on loppujen lopuksi silkkaa rokkenrollia.

– Kotona mulla on pieni demostudio, jossa toteutan sovituksia lauluistani. Toisessa työhuoneessani on tietokone, jota käytän pääasiassa kuvankäsittelyyn ja videoeditointiin. Rakkautta riittää moneen lähtöön: hankimme esim. noin vuosi sitten collien, jonka nimesimme Elvikseksi ja olemme vaimoni kanssa siihen kumpikin täysin kahjona. En voi olla mainitsematta tämän tarinani lopuksi, että taannoin Oitin kulttuurisihteeri soitti mulle ja ehdotti tosissaan, että täällä alettaisiin pitää kesäisin ”Pelargonia festivaaleja”, joiden suojelija mä olisin. Maalaili hän jopa sellaisia kuvia, että tietyt vapaat peltotilat käytettäisiin pelargonioitten viljelyyn ja uusien lajikkeitten jalostamiseen… Hän ei enää ole kulttuurisihteeri, mutta se tuskin on mun vikani…

Mä en kuitenkaan ole vielä asunut tässä sieluni korttelissa koko ikääni, mutta sitten kun olen, toivon että pelargoniat peittävät hautakumpuni ja saattoväki laulaa Daa-da daa-daa.

Kari Kuuvan biisit ovat mulle tuttuja ja läheisiä jo pitkältä ajalta. Kuuntelin kuitenkin kauniiksi lopuksi vielä muutamia Karin ennen julkaisemattomia lauluja. Nekin ovat kertakaikkisen upeita: lauluja, jotka vain Kari Kuuva voi ja osaa tehdä. En ihmettele yhtään, että hän valloitti palan sydämestäni jo vuonna 1965. Tuo pala tuli taas isommaksi tämän session aikana.

***

Lisäinformaationa Kari Kuuvan tärkeydestä Elvis ry:lle ja varsinkin kustannussopimusten kohtuullistamiselle alallamme kerrottakoon ja kerrattakoon seuraava (ote SELVIS 4/98, teksti: Martti Heikkilä):

Vuosia kestänyt prosessi päättyi lopullisesti Kari Kuuvan voittoon, kun Korkein oikeus hylkäsi EMI Finland Oy:n valituslupahakemuksen. Karin 70-luvun alussa solmimat kustannussopimukset yhteensä 22 teoksesta ovat näin purkautuneet. Teoksista tunnetuimpia ovat ”Daa-da Daa-da” ja ”Riviera”. Korkeimman oikeuden ratkaisu merkitsi sitä, että Kouvolan hovioikeuden päätös sai lainvoiman. Hovioikeushan puolestaan piti ennallaan Riihimäen käräjäoikeuden päätöksen. Purkupäiväksi tuomittiin 20.12.1994. EMI:lle tuli kalliiksi se, ettei yhtiö heti suostunut Karin purkuvaatimukseen. Se tuomittiin maksamaan tekijän oikeudenkäyntikuluja 69.750 markkaa lisättynä koroilla eli yhteensä 81.158 markkaa. EMI:n maksettavaksi jäivät myös sen omat oikeudenkäyntikulut, yli 163.000 markkaa korkoineen. Karilla ei oikeudenkäynnissä ollut taloudellista riskiä, sillä Elvis oli sitoutunut maksamaan ne oikeudenkäyntikulut, jotka mahdollisesti olisivat langenneet tekijäpuolen maksettavaksi. Kyseessähän oli merkittävä ennakkotapaus. Jos lopputulos olisi ollut meidän kannaltamme huonoin mahdollinen, Elvis olisi Korkeimman oikeuden tuomion jälkeen voinut joutua maksamaan puolikin miljoonaa markkaa. Mutta nyt varsinainen oikeusprosessi ei maksanut Elvikselle penniäkään ja tuloksena oli tekijöille myönteinen ja kansainvälisesti merkittävä ennakkopäätös. Johtokuntamme teki siis aikanaan ainoan oikean ratkaisun päättäessään, että yhdistys lähtee tässä asiassa jäsenensä “takuumieheksi”.

Samalla kun Elviksen johtokunta teki päätöksen lähteä Karin takuumieheksi oikeuteen, teki Suomen Musiikkikustantajat ry päätöksen, että se ei lähde takaamaan EMI:n mahdollisia kuluja. Karin perusteita sopimusten purkamiselle olivat käräjäoikeudessa se, että sopimustilanne on muodostunut hänen kannaltaan kohtuuttomaksi ja se, että sopimusten ikuinen kestoaika on kohtuuttoman pitkä. Lisäksi, kustantaja on laiminlyönyt tehtävänsä, joista tärkein on ollut nuottien julkaiseminen ja niiden levittäminen. Karin vastineessa korostettiin, että äänitteiden tuottaminen, julkaiseminen ja levittäminen eivät kuulu kustannustoimintaan, vaan ne ovat levy- yhtiön toimintaa. Kustantaja ja äänitetuottaja ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin ne tässä tapauksessa olivat saman yhtiön eri osastoja. EMI puolestaan korosti, että kustannustoiminnan kulut ovat etupainotteisia ja tuotot kertyvät vasta vuosien varrella. Käytännössä yhtiö ei kuitenkaan pystynyt kumoamaan sitä tosiasiaa, että tämä “investointi” oli jo ehtinyt tuottaa hyvänlaisen voiton. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan kustantaja oli esimerkiksi vuonna 1993 saanut Teostosta näistä teoksista osuuksia noin 20.000 markkaa. Elviksen toimeksiannosta Karin asioita ryhtyi oikeudessa ajamaan OTK Ilmo Laevuo. Vahvana tukenaan hänellä oli koko ajan Arthur Fuhrmann, joka yhdistyksemme palkattomana asiamiehenä ei työtuntejaan laskenut.

Martti Heikkilä

Maailmanmatkaaja päätyi Suomeen – Douglas Pashleylla on soittajan sielu

Julkaistu

Miehen monipuolista tuotantoa on täällä jo kuultu niin menestyneillä pop-levyillä kuin musiikkiteatterissakin. Viimemainitun puolen näyttävin esimerkki on syyskuun lopulla Helsingissä ensi-iltansa saanut musikaali Spin.

Taustatiedoistasi selvisi, että olet musikaalisesta perheestä ja olet soittanut lähes koko ikäsi.

– Kyllä. Isäni suku on Englannista, ja isoisäni työskenteli vaudeville-ammattilaisena. Kokoonnuimme aina sunnuntaisin isoisäni luo laulamaan ja soittamaan. Meille kotiin hankittiin piano kun olin kolme vuotta vanha, ja muistan sen päivän; se piano tuntui pelottavan isolta! Isäni harrasti musiikkia, ja hänen kanssaan aloin soittamaan. Opin nopeasti, ja nelivuotiaana soitin jo kaiken minkä hänkin. Sitten aloin käydä tunneilla.

Klassistako?

– Klassinen lähtökohta, mutta ei oikein tiedetty mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Olin varsin itsepäinen, olin kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista, ja soittelin jo silloin omia juttujanikin, joten kiersin monenlaisten opettajien tunneilla.

Etkä koskaan mennyt klassiseen “suuntaan”?

– En. Olen alusta asti ollut kiinnostuneempi soittamaan omaa musiikkiani jonkun muun tekemän sijasta. Ammattilaiseksi aloin 17-vuotiaana, ja siinä piti olla hieman “järjestelyjä”, sillä Kanadassa pitää olla 19 ennenkuin voi työskennellä ravintoloissa.

Eli ammatinvalintasi meni varsin luontevalla kehityksellä. Oliko koskaan mitään erityistä hetkeä tai tilannetta, jolloin päätit ryhtyä alalle?

– Itseasiassa oli. Valmistuttuani high schoolista päätin kiertää maailmaa, ja ensiksi päädyin Keski-Kanadaan serkkuni hommiin, joka rakensi taloja. Tienasin 10 [Kanadan] dollaria tunnilta. Silloin tapasin australialaisen kaverin, joka oli kiertämässä maailmaa. Hän oli tehnyt sitä jo kymmenen vuotta, ja hankki elantoaan siinä vaiheessa lattiasiivoojana, eli vielä minunkin hommaani kehnompaa. Mietin, että jos itse aion kiertää maailmaa, niin teen sen musiikin kanssa.

Aloin opiskella jazz collegessa, ja tein välillä musikaalitöitä teatterikiertueen kanssa. Koulustani kaikki pyrkivät [jazz-koulu] Berkleehen, mutta minulla ei ollut sinne mielenkiintoa. En usko ollenkaan siihen koko teoria-lähtöiseen jazz-opetukseen, mielestäni jazz tulee muusikon sisältä ulos, ei toisin päin. Teoreetikot yrittävät sitten miettiä, että mitä helvettiä tässä tapahtuu – se ei toimi niin.

Joten aloinkin opiskella klassista sävellystä ja johtamista; [Bela] Bartókia, [Igor] Stravinskya ja niitä heppuja, jotka ovat ihan vv-OU! Sen koulun painotus oli kuitenkin uudempaan kamaan, ihan sinne John Cage -osastoon ja minimalismiin asti, joka sitten taas minulle on melko pitkäveteistä. Se on oikeastaan vain reaktiota aiempaan tapahtuneeseen, eikä oikein musikaalista, enemmänkin vain älykästä.

Olin kyllä kiinnostunut Ph.D.-tutkinnon suorittamisesta, mutta sitten tapasin kuubalaisemigrantin Sergio Barroson, joka opetti sävellystä vierailijana. Ystävystyimme nopeasti, ja aloin opiskella hänen johdollaan yksityisesti. Hänellä oli suunnitelma siirtyä Belgiaan seuraavaksi, mutta hän ei ollut vielä saanut visaa taustastaan johtuen, joten päätin pitää hieman lomaa, ja vierailla ystävieni luona LA:ssa.

Aivan se tuttu tarina, että 700 dollaria taskussa, ja vanhalla Volvolla vuorokauden ajo putkeen Los Angelesiin! Olin ajatellut pyöriä siellä lomalla muutaman viikon, mutta haeskelin muutamia hommia. Olin matkan varrellakin pysähtynyt moikkaamaan kaveriani, joka työskenteli agenttina Seattlessa. Kävin muusikkojen liitosta hakemassa joidenkin klubipromoottoreiden kotiosoitteet, ja menin ovilleen koputtamaan. Ja sainkin hommia, hyviäkin hotellibaareja yms. Vähän ajan päästä soitin kuusi iltaa viikossa ja tienasin 600-700 taalaa viikossa, joka oli jo todella hyvä liksa silloin.

Soolopianoa siis, aulabaari-keikkoja?

– Joo, jazzpianoa soolona; aulabaareja ja yökerhoja, riippui paikasta – aulabaareista tuli kyllä parempi liksa. Ja 80-luvulla siellä voi soittaa ihan mitä tahansa, monet kovatkin nimet teki niitä keikkoja. Päivisin sitten sävelsin, ja sain jo joitakin kontakteja kustannus- ja levybisnekseen. Mutta tuolloin melkein kaikki hyvin tienanneet bisnes-tyypit veti kokaiinia ja potkut tuli herkästi, joten minunkin kontaktini häipyivät nopeasti!

Mutta sitten agentti-kaverini Seattlesta soitti ja kysyi lähtisinkö keikalle Japaniin. Minä olin että “tottakai!”, ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi sinne. Se oli tosi hauskaa; erinomaiset olosuhteet, täysimittaiset flyygelit, loistava äänentoisto, kolme-neljä puolen tunnin settiä illassa. Ja taas pystyin jatkamaan säveltämistä päivisin. Tulin takaisin LA:han, ja juuri siihen aikaan tulivat ensimmäiset Yamahan DX-7:t [syntetisaattori-malli]. Olin nähnyt niitä jo Japanissa, ja ne olivat varsin kalliita USA:ssa. Otin yhteyttä Japaniin, ja sain sovittua puolen vuoden työt, joten menin sinne uudestaan, ideana tehdä vähän hankintoja.

Tapasin sitten Japanissa brasilialaisen kundin, joka oli muusikkona hyvinkin kaltaiseni. Aloimme kirjoittaa yhdessä, ja teimme pienessä studiossa kahdella neliraiturilla demoja paristakymmenestä biisistämme, ja lähettelimme niitä ympäriinsä. Muutamat menivät läpi, eli levyille asti. Itseasiassa yksi jo isokin artisti kylmästi “rippasi” [rip-off], eli varasti yhden meidän biisin omakseen! Vaikka se otti tietenkin päähän, niin olihan se kuitenkin jollain tasolla myös imartelevaa, kun kelpasi. Tietenkin ulkomaista vedetään höplästä, mutta minä olin, että “teen seuraavan, kävisikö tämä?” ja olisin jo paljon viisaampi. Ja se toimi, ne alkoivat lopulta kyselemään minulta biisejä, varastamisen sijasta!

Etkö saanut mitenkään asiallesi oikeutta?

– Ainakin silloin Japanin musiikkibisnes tuntui olevan niin “isojen poikien” hoitelemaa, että jos liittyi sikäläiseen Teostoon esimerkiksi, niin joutui mustalle listalle, ja työt oli vähissä. Oma kokemukseni oli, että kustantajien ja tekijänoikeusseuran välit olivat sillä pohjalla, että vain hyvin etabloituneiden tekijöiden asiat hoituivat. Uudella yrittäjällä oli esimerkiksi aivan mahdotonta saada mitään selvitystä myyntiluvuista.

Mutta tuotantohommissa oli isoa rahaa, ja aloinkin toimimaan enemmän siellä. Kasvatimme ystäväni kanssa bisneksen siitä kahden ihmisen ja kahden neliraidan kuviosta 128 ihmisen työpaikaksi neljine täysmittaisine studioineen. Kovaa työtä, studioitakin pyöritettiin kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden. Hankin Lontoostakin studiokokonaisuuden tuolloin.

Töitä olisi mutta ei budjettia

Aloitko tehdä pop-musiikkia jo siis Kanadassa?

– Kyllä, aivan alusta lähtien. Isoisäni jo rohkaisi minua lauluntekoon. On kuuluisia kanadalaisia lauluntekijöitä – Joni Mitchell, Neil Young, Leonard Cohen – mutta ei niitä kovin paljoa ole. Kanada on kuitenkin tuontivaltio musiikin suhteen, ja siksi lähdinkin sieltä. Amerikka on niin valtava virta, että sen paineessa on lähdettävä. Alanis Morissette on hyvä esimerkki. Hän oli teinitähti Kanadassa, mutta sitten löysi oman juttunsa, ja kävi jokaisessa levyfirmassa valmiin Jagged Little Pill -materiaalinsa kanssa, eikä kukaan ollut kiinnostunut. Mutta Amerikassa Maverick, eli Madonnan firma otti, ja se on historian eniten myynyt debyytti-albumi – yli 14 miljoonaa kappaletta jo.

Aloitiko Suomessakin ovien koputtamisella?

– Tapasin vaimoni [näyttelijä Anna Hultin] Japanissa, ja muutin hänen kanssaan tänne. Ensimmäinen lapsemme syntyi täällä, mutta halusin lähteä takaisin Kanadaan, joten muutimme sinne. Aloin opettaakin, mutta työskentelin myös LA-ympyröissä mm. [säveltäjä/ tuottaja] David Fosterin kanssa. Menestyinkin, mm. tein pääteeman Schwarzenegger-leffaan Eraser, ja perustin oman levy-yhtiön. Mutta odottaessaan kolmatta lastamme Anna puolestaan halusi takaisin Suomeen. Hän halusi töihin, eikä siellä ole teatteria, ja elokuvatyökin menee Hollywoodin kautta. Los Angelesissa emme halunneet lastemme kasvavan, joten tänne tultiin.

Olin onnekas, koska teatteri [Helsingin Svenskan] tarjosi töitä [musikaali Pojken Blå], ja pian sen jälkeen Siljavarustamo pyysi hommiin tekemään taustoja laivan show-esityksiin. Sen jälkeen Warner tarjosi sopimusta lauluntekijänä. Sieltä taidettiin ottaa yhteyttä, mutta haeskelin itsekin kyllä. Muistan eräänkin ison yhtiön A&R-miehen juttusilla käynnin. Hän tarjosi demon pohjalta yhteistyötä erään solistin kanssa, eli normaalia kehittämistä; biisien etsintää, tekemistä ja työstöä, harjoittamista jne. Sanoin ok ja kysyin millaisella kehitystyöbudjetilla siinä liikutaan. Vastaus oli, ettei sellaista ole. Hämmästyin täysin: “Siis mitä? Ei ole budjettia? Oletatte siis että työskentelen tämän kaverin kanssa puoli vuotta ja sitten EHKÄ jotkut biiseistäni äänitetään, ja sitten EHKÄ jotkut niistä julkaistaan levyllä, ja sitten saan mekanisoinnit ja jos soi niin teostoa, niinkö?” Vastaus oli, että “niin”. Lähdin siitä paikasta, emmekä ole sittemmin ko. henkilön kanssa puhuneet.

Aloitit sitten Warner-sopimuksella, mutta et ole kuitenkaan jatkanut sitä?

– En, se oli yhteinen päätöksemme. En kuitenkaan saanut tarpeeksi biisejä julki. Tein Tomi Metsäkedon ensimmäiselle levylle suurimman osan biisejä, ja kun se meni hyvin, aloin saada muitakin pyyntöjä. Ruotsin kontakteillani sain varsin hyvin yhdessä sikäläisten kanssa tekemiäni biisejä läpi, kun koko ajan oli jotain tarjolla jossain. Kilpailu on todella kovaa. Olen kuullut että esimerkiksi [amerikkalainen lauluntekijä] Dianne Warren laittaa laulujensa markkinointiin todella isoja summia. Eikä kyse useasti ole enää edes markkinoinnista, vaan tekijä maksaa tietylle solistille siitä, että tämä levyttää tietyn laulun, ja hitin myötä tekijä saa omansa moninkertaisesti takaisin. Tietenkin riski on aina olemassa.

Jatkoit kuitenkin Warner Musicin tuotannoissa.

– Tomin ensimmäisen albumin jälkeen yhtiö pyysi minua tuottamaan laulun Gordon Haskellille; se oli duetto [The music played] Maaritin [Hurmerinta] kanssa. Sekin meni hyvin listakärkeen, ja tein myös Tomin toisenkin levyn.

Sitten aloin kehitellä ideaa musikaaliksi. Minua ärsyttää tavattomasti se, että todellinen lahjakkuus ei pääse musiikkibisneksessä esiin enää kuin sattumalta. Esiintyjiä kiinnitetään ulkonäön mukaan, ei lahjojen. Musiikki ja ilmaisu ja jopa laulutaito tehdään heille toisten toimesta. Mietin mennyttä aikaa, ja kaikkia niitä hienoja artisteja ja lauluja joita on ollut erityisesti 60- luvulla. Tulin ajatelleeksi, että ehkä bisnes ei edes halua voimakkaita artisteja, jotka ottavat eri tavoin kantaa – sellaisia eivät halua poliitikotkaan, koska “laulut voivat muuttaa maailmaa”!

Kehittelin ajatuksesta tarinan, jossa tällainen iso korporaatio ohjailisi popartistien uraa voimakkailla julkisuuskampanjoilla, ja siitä sitten kehittyi musikaali Spin. Muutamat sen lauluista olen tehnyt joidenkin muiden kanssa yhdessä, esimerkiksi staff writer -kautenani. Musikaaleista olen pitänyt aina, jo Nelson Eddyn ja Jeanette Mc- Donaldin operettifilmeistä lähtien. Tunnen sen perinteen ja ne laulut hyvin. Musiikkiteatteri on upea taidemuoto, ja onkin hyvin hienoa olla Suomessa, kun täällä se on niin suosittua, yleisö käy katsomassa musikaaleja. Uuden musikaalin tuottaminen on kuitenkin iso riski, ja siksi olen ollut onnekas ja hyvin otettu siitä että Svenskan valitsi minut tekemään sellaista.

Entä ooppera? Mikä on suhteesi siihen?

– No, minulla on hieno idea oopperaksi, ja toivon että se olisi seuraava iso juttuni. Mutta en halua puhua siitä sen enempää… Paitsi, että etsin nuorta miestenoria – demot ovat tervetulleita!

Onko sinulla kiinnostusta kirjoittaa isoja orkesteriteoksia, tai vaikkapa pianosonaatteja?

– Kyllä, vaikka en ole sille osastolle vielä mennytkään. Ehkä menen jatkossa sinnekin…

Tunne on tärkeintä

Tunsitko lainkaan Suomen musiikki-ilmastoa? Oliko sinulla minkäänlaisia vaikeuksia säveltää suomalaiselle artistille tai suomalaiselle yleisölle?

– Ei niinkään. Suomen kieli ei istu hyvin länsimaiseen poppiin, se on kyllä totta. Mutta periaatteessa musiikki on musiikkia, ja kysymyksessä on tunneasiat. Tänä päivänä on kuitenkin jo niin iso määrä ihmisiä, joille perinteinen mollisävellaji- ja venäläisvaikute ei merkitse mitään erityistä, vaan heidän makunsa on kehittynyt täysin kansainväliseksi. Ja siksi Suomi on valmis valloittamaan maailmaa.

Olemme juuri saaneet valmiiksi Essi Wuorelan levyn, jossa on uutta materiaalia, ja joitakin vanhempia suomalaisia lauluja, jotka kuitenkin on tehty aivan uusiksi. En niinkään kuuntele kieltä ja sanojen merkityksiä, vaan koko paketin emotionaalista vaikutusta. Jos halusin vaihtaa jotain soinnutusta, niin kysyin Essiltä toimiiko se moodin kanssa ok. Ja teimme koko levyn live-ottoina juuri siitä syystä, että laulut olisivat tunnelmaltaan kokonaisuuksia.

Ovatko laulujesi suomi-tekstit käännöksiä vai originaaleja?

– Kieli on niin konkreettinen asia, etten oikein usko käännöksiin, sellainen on aika vaikeata. Useimmat lauluni ovat menneet Sinikalle [Svärd] demoilla, joissa melodia on vain hyräilty, ja hän on tehnyt oman tekstinsä. Be gentle to my heart Tomin ensimmäisellä levyllä on ollut aivan valmiina tekstinkin osalta, ja Sinikka teki sen pohjalta omansa, muttei sekään ole suoranainen käännös.

Tunnut olevan kiinnostunut ja valmis tiimi- työskentelyyn, ja hyväkin sellaisessa.

– Kyllä, opin sen Japanin aikoinani. Ihan rinnakkainkin on hauskaa työskennellä, siinä pusketaan toista hyvin. Olen huomannut, ettei se ole suomalainen tapa, täällä kukin istuu saunassaan miettimässä… Muualla se kuitenkin on yleistä, ja hyvä puoli siinä on, että lauluja päivän mittaan syntyy – hyviä tai huonoja, mutta syntyy. Se on niin Nashvillessa, se on niin Broadwaylla – kaikkialla. On hyvä työskennellä toisten kanssa, rohkaisen ketä vaan tekemään sellaista. Vaikka useammankin kuin yhden kanssa; siinä syntyy keskustelua, kysymyksiä, vitsejä, eli kaikenlaista inhimillistä vuorovaikutusta, joka vaikuttaa lopputulokseen. Se on hyvä tapa työskennellä, ja kuitenkin voi aina myös mennä kotiinsa ja tehdä yksinkin.

Yksi projekti, jonka yhteydessä nimesi tuli voimakkaasti – ja yllättävästi, ainakin minulle – esiin, on Sansan debyyttilevy. Miten päädyit siihen mukaan?

– Warnerilla ehdotettiin työskentelyä Sansan kanssa. Innostuin demosta, ja päädyimme aloittamaan. Hän kehittyi valtavasti ja saimme paljon aikaan. Mutta kuitenkin kävi niin, että sitten kun olimme “valmiita” aloittamaan levyntekoa, niin Warner päätyikin julkaisemaan koosteen siitä kaikesta, mitä olimme puolentoista vuoden aikana jo saaneet aikaan. Eli siitä projektissa jäi hieman huono fiilis, mutta ei minun ja Sansan välille; esimerkiksi Essin levylle tuli neljä hänen lauluaan.

Olet työllistetty säveltäjä-sovittaja-tuottaja, mutta entä soittaja?

– No nyt olen aloittamassa bändiä kitaristi Neff Izirraryn kanssa, ja pyrimme klubikeikkailuun. Soitin aikoinaan kuusi iltaa viikossa, mutta jos on pieniä lapsia perheessä, niin se ei oikein käy. Nyt nuorimpani on jo kahdeksan, joten taas voisi alkaa vähän soittelemaankin. Rakastan soittamista.

Vuoden muusikko Maria Kalaniemi – ”Sävellykseni ovat paljelaulua”

Julkaistu

”Lähes sensaatiomaiseen asemaan…”

”Maria Kalaniemi on kansainvälisen huipputason muusikko ja lisäksi lahjakas, omaleimainen säveltäjä. … Maria Kalaniemen maine perustuu, paitsi hänen ainutlaatuiseen herkkyyteensä esittävänä taiteilijana ja pitkälle vietyyn taituruuteensa, hänen kehittämäänsä tapaan käyttää musiikissaan harmonikan ns. melodiabassoversiota. Tämä malli ja sen vaatima soittotekniikka ei ole aiemmin ollut harmonikansoittajilla käytössä ulkopuolella ns. taidemusiikin, ja Kalaniemi nousikin muutamassa vuodessa harmonikan maailmassa lähes sensaatiomaiseen asemaan.” Ote Muusikkojen liiton tunnustuspalkinnon 2004 perusteluista.

– Pienenä tyttönä kirjoitin nuoteille valssin pätkiä. Varsinaiset säveltämiseni alkoivat kuitenkin vuonna 1983, kun aloitin opiskeluni Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Laitisen Heikki ja Ikkelän Merja kannustivat meitä nuoria opiskelijoita omien biisien tekoon.

– Ensimmäisellä soololevylläni oli mukana oma sävellys ”Hermannin riili”, jonka sävelsin niin, että biisistä tuli funkahtava, irkkutyylinen ja jossa on balkanilainen soolo. Tämä on tyypillinen sekoitus eri tyyleissä kulkevaa rytmistä musaa. Sitten tulivat muun muassa ”Ahma” ja ”Lomasävel”, jotka ovat nopeatempoisia, virtuoottisia kappaleita ja pitävät sisällään vapaata soittoa nykykansanmusiikin hengessä. Minulta löytyy myös meditatiivisia biisejä, kuten muun muassa ”Iho”, johon ammensin vaikutteita Kalevalalaisista tunnelmista.

– Olen parhaillani tekemässä jatkotutkintokonsertteja taiteellista tohtorintutkintoani varten. Viime vuoden toukokuussa järjestin solistisen Runonsoitto-nimisen konsertin, jossa esitin kokonaisen tunnin omaa sävellystuotantoani. Tämä oli tavallaan kiteytymä, mitä minun päässäni on liikkunut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Kalevalaisen musiikkiestetiikan ohella olen ottanut paljon aihioita myös runolauluista, itkuvirsistä ja mustalaislauluista. Tähän olen yhdistänyt oman vokalistisen ääneni, niin että se sulautuu soittimeeni toisena instrumenttina. Kyse on kokonaisuudesta ja eräänlaisesta paljelaulusta, 40-vuotias Kalaniemi sanoo.

Maria Kalaniemen omia sävellyksiä kuullaan myös Kansallisteatterin uudessa Niskavuoren Nuori Emäntä- näytelmässä, joka sai ensi-iltansa 17.12.2004. Kansallisteatteri julkaisi Kalaniemen musiikista Cd-levyn.

– Ohjaaja Juha Lehtola otti yhteyttä ja pyysi minua säveltämään näytelmään musiikkia. Hän oli ihastunut Ahma-levystäni, josta muutama kappale myös päätyi tähän esitykseen. Sävelsin musiikin käsikirjoituksen ja ohjaajan välisten keskustelujeni pohjalta. Äänitin nämä kappaleet mieheni kanssa omalla kotistudiollamme.

LOIRIA JA HYNNISTÄ

Viimeksi Maria Kalaniemi on tehnyt musiikillista yhteistyötä muun muassa kahdella Vesa-Matti Loirin Junnu Vainio -levyllä ja Jorma Hynnisen Kyllä tukkipoika tunnetaan -pitkäsoitolla.

– Jorma Hynnisen kanssa yhteistyö oli todella antoisa ja avartava projekti. Tietyt genren ylitykset ovat hyvin haastavia kaikille muusikoille. Vesa-Matti Loirin yhtyeessä minulla on ollut suuri kunnia saada työskennellä 90-luvun alusta lähtien. Vesku on suuri taiteilija, joka saa ainutlaatuisen hengen lauluun kuin lauluun. Viime vuoden maalis- ja lokakuussa olimme näiden kuolemattomien Junnu-laulujen kanssa konserttikiertueella. Seuraava kiertue on kaavailtu ensi syksyksi.

TOHTORIN TUTKINTO TYÖN ALLA

Kalaniemi on saanut äänitetyksi niin ikään seuraavan soololevynsä kotistudiollaan, joka julkaistaan lähitulevaisuudessa. Tämänkin albumin on äänittänyt ja tuottanut Kalaniemen aviomies Olli Varis. Tänä vuonna Maria Kalaniemi keikkailee säästöliekillä. Arvostettu muusikko ja säveltäjä haluaa nyt käyttää suurimman aikansa tohtorin tutkintonsa työstämiseen. Tähän vaaditaan viisi soolokonserttia ja kirjallinen lopputyö. Kaksi konserttia on jo takanapäin. Seuraava soolokonsertti on keväällä. Kalaniemi on laittanut tavoitteekseen tohtoroida vuoden 2006 aikana.

– Tohtorin tutkinnon työstäminen on ollut minulle rauhoittumisen aikaa. Minulla on ollut jo pitkään suuri kaipuu saada kehittyä muusikkona, säveltäjänä ja solistina. Olen tietoisesti vähentänyt väliin keikkoja ja pyrkinyt täysipainoisesti keskittymään tähän isoon ja vaativaan työhön.

Maria Kalaniemi työskentelee nyt sivutoimisena lehtorina Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Tällä hetkellä hänellä on noin kahdeksan viikkotuntia. Syksyllä Kalaniemi jää pois opetustehtävistä siihen saakka, kunnes hän saa tohtorin tutkintonsa tehdyksi.

Helmikuussa Maria Kalaniemi oli kahden viikon kiertueella Ruotsissa Ilmajousiyhtyeen kanssa. Seuraavat Maria Kalaniemi Trion konsertit ovat huhtikuussa Skotlannissa. Kesällä Kalaniemi soolokonsertoi ainoastaan Alavuden kirkkokonsertissa ja Rääkkylän Kihausfestivaaleilla.

Accordion Tribe -produktion viimeisimmästä kiertueesta julkaistiin äskettäin dokumenttielokuva, joka on saanut ylistävää kritiikkiä joka puolelta Eurooppaa. Tässä kansainvälisessä yhtyeessä soittavat Marian lisäksi Bratko Bibic, Lars Hollmer, Otto Lechner ja Guy Klucevsek.

– Olen muusikko, joka haluaa soittaa ja tehdä yhteistyötä hyvin erilaisten muusikkojen ja taiteilijoiden kanssa. Accordion Tribessä me kaikki edustamme täysin omaa tyylisuuntaamme. Tästä huolimatta olemme silti voineet oppia uutta toinen toisiltamme.

Maria Kalaniemen viimeisimpiä mielenkiintoisia produktioita on ollut niin ikään Timo Alakotilan sävellysteos ”Sinfonia Concertante” big bandille ja harmonikalle. Tässä 50-minuutin pituisessa teoksessa Kalaniemi toimi solistina yhdessä Umon kanssa.

– Timon ja minun yli kymmenen vuotta kestänyt yhteistyö on toiminut saumattomasti lämpimässä hengessä. Näiden vuosien varrella olemme konsertoineet ympäri pallonpuoliskoa, Kalaniemi kiittelee.

HAITARI ELÄÄ VAHVAA KAUTTAAN

Harmonikka, hanuri, haitari on kaikilla tavoin läsnä Maria Kalaniemen elämässä.

– Hyvältä näyttävät haitarin uudet aluevaltaukset musiikin eri osa-alueilla. Sen huomaa myös meidän kansanmusiikkiosastolla, jossa ihmiset tekevät upeita sävellyksiä niin yksi- ja kaksirivisellä kuin isoilla standardi- ja melodiabassoharmonikoillakin. Kyllä ”paljespeli” elää hyvin vahvaa kautta. Se traaginen puoli tässä kuitenkin on olemassa, että tätä musiikkia, kun vielä saisi jostain riittävästi kuulla ja nähdä. Toivoisin, että uusia kansanmuusikoita tuotaisiin esille myös Tv:n välityksellä. Nykyisillä radiokanavillakaan ei enää soiteta paljoakaan kansanmusiikkia, Kalaniemi harmittelee.

Maria Kalaniemi on intohimoinen idealisti ja aistiensa varassa itseään kannatteleva ja ympäristöään tarkkaileva persoona. Hän puhuu harkiten, mutta syttyy sitäkin palavammin, kun tulee kyse harmonikasta, eläimistä tai niiden maailmanlaajuisesta suojelusta.

– Ilman luontoa ei syntyisi musiikkia, taidetta, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei ole nuorten aktivistien hömpöttelyä että puhutaan luonnonsuojelusta. Ahma-levyni on hiljainen kannanotto erämaan eläintensuojelun puolesta. Ahma on suosikkieläimeni, joka on oman tiensä kulkija, nerokas, viekas ja yksinäinen. Minulla on hyllyssä monta Ahmasta käsittelevää kirjaa.

Maria Kalaniemi liittyi Elvis ry:hyn parisen vuotta sitten.

– Elvis on toimiva organisaatio, joka tuntuu tekevän aktiivista työtä näiden säveltäjä- ja sanoittaja-asioiden parissa. Selvis-lehdessä kirjoitetaan musiikin alan asioista hyvin laajalla spektrillä.

Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinnon saanut Jorma Toiviainen – ”Ehjä tunnelma ratkaisee”

Julkaistu

Kun sinua voi jo melko puhtaalla omallatunnolla kutsua ”tuhannen tekstin mieheksi”, ja itsekin kerroit urasi jatkuneen jo toista vuosituhatta, niin millaisen säväyksen tänä päivänä enää antaa läpimennyt teksti?

– Kyllä se onnistumisen tunteen antaa aina – ja vahvan; pitäähän palo olla, eikä se ole mihinkään hiipunut. Tunne on toki erilainen kuin silloin, kun ensimmäiset tekstit menivät läpi ja niitä kuuli radiosta; silloin sitä nousi sellaisen puoli metriä ilmaan! Enää ei niin, mutta kun tänä päivänä kilpailu on vähintään yhtä kovaa kuin silloin ja monessakin suhteessa jopa verisempää, niin tekstin levylle meneminen on oikeastaan monen tason onnistuminen.

– Oma tunne on, että ”sainpas tämän läpi, olinpas kyllin hyvä” – ei kehumismielessä, vaan niin että pystyin saavuttamaan tarvittavan tunnelman ja tuomaan sen esiin niin, että tulos kiinnosti muitakin. Tämä on tärkeä pointti ja keskeisin periaatteeni.

– En toki väheksy sellaista, että joku sanoo tehneensä vaikkapa satoja lauluja, mutta ne on pöytälaatikossa. Okei, se on hyvä ja ollut varmaan tärkeätä sille ihmiselle itsellensä ehkä monellakin tavalla, mutta itse olen aina halunnut saada tekstini yleisön kuultavaksi nimenomaan niin, että joku muukin uskoo niihin ja on valmis jopa ottamaan taloudellisen riskin niiden esiin saamiseksi.

Oletko edelleen siinä asemassa, että olet just niin hyvä kuin viimeisin tekstisi?

– Niin ajattelen. En kuvittele yhtään enempää, kun olen nähnyt miten raakaa touhua tämä bisnes on. Ei kukaan ota ainoatakaan tekstiäni sen takia että juuri minä sen olen tehnyt. Ei se yleensä merkitse solistille eikä varsinkaan kuulijalle tuon taivaallista olenko juuri minä sen tekstin tehnyt, vain se on tärkeää, että mitä siinä sanotaan.

– Aika hyvä esimerkki on, kun kerran hieman vapaammissa olosuhdanteissa tuputettiin yhden säveltäjän kanssa biisejämme eräälle tuottajalle; ”kuuntele kuinka hyviä nää on, ota nyt nämä, varmoja hittejä kaikki”. Tämä tuottaja sanoi, että ”jos te noin varmoja olette niin laittakaa levylle ja tuottakaa itse”. Näinhän ei tietenkään tapahtunut, mutta se kyllä pisti ajattelemaan. Kerron tätä usein muille esimerkiksi koulutustilaisuuksissa, ja sanon että ”miettikää kaupallisen tuottajan asemaa. Jotta suomalaista kevyttä musiikkia ylipäätään olisi, täytyy tietyn määrän levyjä olla taloudellisesti kannattavia. Ja jos sinulla on mielestäsi maailman paras biisi tuputettavana, ja muutama samanlainen vaikka lisääkin, niin kysykää ensin itseltänne, että laittaisitteko omat rahanne siihen kiinni”.

Eikö kuitenkin ole myös niin, että sinun urasi ja työsi jo kertoo jotakin, on tietty kapitaali olemassa, eikä urasi ainakaan pysähdy joihinkin läpimenemättömiin teksteihin?

– Ei varmaankaan. Tietenkin pikkuhiljaa aika ajaa jokaisen tekijän ohi. Vaikka periaatteessa olen just niin hyvä sanoittaja kuin se teksti jota kulloinkin tarjoan on, niin toki se että minulle annetaan mahdollisuuksia tehdä perustuu siihen luottamukseen, että olen ylittänyt riman riittävän monta kertaa; on nähty että sieltä tulee aina kun pyllistää. En ole mr. Nobody enää, mutta ei se saamani mahdollisuus kuitenkaan takaa mitään, vaan aina katsotaan osuuko tällä kertaa. Ja se on just hyvä niin.

– Tämä tuli hyvin esiin esimerkiksi Arabiassa viime vuoden syksyllä Prosessio- päivillä, kun Marja Mattlarin kanssa juteltiin, ja hän sanoi ettei kestäisi sen kaltaista epävarmuutta. Mutta meikäläinen ajattelee niin, että pitää vaan paksuntaa nahkaansa ja oppia kestämään, kun on vapaaehtoisesti valinnut tällaisen ammatin. Alastomassa raadollisuudessaan se on itse asiassa toisaalta hyväkin tilanne, se tsemppaa tekijää aina niin, ettei voi jäädä lepäilemään laakereilleen. Tästä syystä en ole tehnyt house writer – sopimuksia, se tuntuisi kahlitsevalta. Eli olen ”indie”, teen kaikille jotka palveluksiani haluavat.

Oletko asemassa, että kutakuinkin aina tiedät kenelle artistille teet tekstin?

– Olen ja en. Tuotannostani on edelleen suuri osa sellaista, etten tiedä tehdessäni kenelle ja mihin se menee. Se johtuu siitä, että olen luonut työskentelytavakseni käytännön, jossa ensinnäkin ahertelen jotakuinkin normaalityöajan puitteissa – yövalvominen esimerkiksi ei sovi minulle – enkä halua ruuhkauttaa töitäni. Siksi minulla on koko ajan ”puskurina” nippu valmiita tekstejä ja biisejä, joista voin heti tarjota jotain, kun kysely tulee. Saan jatkuvasti säveltäjiltä melodioita, ja jos henki puhuu, niin teen niihin heti tekstit, mutta teen siis tekstejä myös ilman valmiita melodioita.

– Usein työstän tekstin jonkun tutun tai omankin työmelodian avulla, mutten koskaan paljasta niitä! Toisinaan sitten olen kyllä auttanut hiukan säveltäjää, joka ei ole ehkä päässyt oikein vauhtiin jonkun tekstini kanssa, että ”koitas tältä pohjalta”. Tottakai tilaus ohittaa aina muun, aikatauluista riippuen tietysti, mutta niistä vapaan työaikani teen ja ylläpidän tätä ”varastoa”. Eikä siellä paljonkaan kovin vanhaa tavaraa ole ja ihan tuliterää löytyy aina. Niitä ei myydä periaatteella ” vanhimmat ensin edestä pois”; ne menee jotka menee, enkä sure niitä jotka ei mene.

– Toivo Kärki opetti minua, että ”laita aina teksteihin päivämäärä”. Mietin jo silloin että miksi, mutta laitoin aluksi, kun Topi vaati. Sitten kun menin kerran tarjoamaan jotain hänelle, niin hän aloitti että ”ai tää onkin näin vanha”. Mitä sillä on väliä hänelle jolle sitä tarjoan, jos se kerran toimii? Jos teksti käy siihen tilanteeseen, niin on yksi lysti vaikka se olisi kymmenen vuotta vanha. Pisin väli taitaa minulla olla viitisen vuotta tekstin tekohetkestä läpimenoon, ja josta on vielä tullut oikein suosittukin; se vaan löytyi just oikealla hetkellä.

Olen monen kollegasi kanssa yrittänyt aina keskustella laulujen aihemaailmasta sinänsä, enkä tee nyt klassista kysymystä ”mistä aiheet tulevat?”, koska tiedän mistä ne tulevat, mutta koetko iskelmän – joka on vain osa genreistäsi – aihemaailman rajoittavana?

– Niinkin voisi sanoa, mutta en koe sitä mitenkään voimakkaasti. Usein sanotaan, että tekstien pitäisi olla esimerkiksi rohkeampia, käsitellä erilaisempia aiheita, mutta sitten kun joku sellaista yrittää, niin lopputulos on helposti päälle liimatun oloista. Kyllä iskelmäteksti on yleensä aika perinteinen, mutta jos onnistuu löytämään siihen jonkun tuoreen näkökulman, perinnettä voi uudistaa. Se on kuitenkin aika paljon kiinni myös artistista, hänen potentiaalistaan.

– Mutta en tosiaankaan ajattele sitä rajoituksena, vaan lähden omien kokemuksieni kautta tutuimmastakin aiheesta etsimään jotain jujua, joka olisi ajatuksena uusi tai sanontana siinä olisi pieni ripaus sellaista mitä ei aiemmin ole käytetty. Sitten kun pääsen tekemään jotain muuta, vaikkapa lastenlauluja tai poliittista satiiria, silloin kyllä tulee tuuletuksen fiilis, ikään kuin siivoan sellaisella työllä pesääni.

Olet usein puhunut laulun ”ehjän tunnelman” säilymisen tärkeydestä.

– Se on eräs tärkeimmistä periaatteistani. Vasta näiden 90-luvun tangotekstien kautta sain sen oivalluksen, enkä oikein edes pysty sitä konkretisoimaan. Eikä minun ehkä tarvitsekaan, riittää että itse yritän sitä hyödyntää. Erityisesti Forsströmin Timpan kanssa se selkeni, kun parhaimmillaan – tai pahimmillaan – edettiin tangojen tekemisessä välillä melkein tahti kerrallaan. Mutta jälkeä ei sitten ole tarvinnut hävetä, pikemminkin päinvastoin.

– Tyylitajuni nyt vanhana pappana on mielestäni sillä tavalla kohdallaan, etten päästä teksteihin ylilyöntejä, jotka voisivat tuhota fiiliksen. Yritän ottaa kuulijan vangiksi sillä tunnelmalla jonka valitsen. Joko onnistun tai en onnistu, en siis en pilaa tekstiäni yhdellä rivillä tai sanalla. Pilaan sen kokonaan, jos se ei kosketa kuulijaa. Mutta jos teksti koskettaa, otan kuulijasta kaksin käsin kiinni ja puristan niin, että hän on lopussa aivan hengästynyt, eikä mieti että ”eikö tämä jo lopu” vaan että ” herra isä, miksi tämä nyt jo loppui”.

Voiko tekstin pilata sävellyksellä, tai päinvastoin? Ja toisaalta tietysti myös, voiko sävellyksellä nostaa heikomman tekstin?

– Kyllä voi, en ota kuitenkaan konkreettisia esimerkkejä tässä yhteydessä. Mutta sovitus on ehkä vielä tärkeämpi osatekijä. Minullakin on joitain tekstejä, joiden levytyksen olen kuunnellut vain kerran; sovittajan näkemys on mennyt niin ulos alkuperäisen demon tunnelmasta, etten halua niitä enää kuulla. Säveltäjän kanssa ei yleensä vastaavaa eroa tule, koska biisi lähtee meiltä ”ulos” vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Näin vain pitäisi olla aina.

– En esimerkiksi halua kuunnella lainkaan oopperaa, koska siinä useimmiten lauletaan suorasanaista ja huonosti istuvaa tekstiä, paikoitellen täysin kieliopin vastaisesti, keinotekoisin hypyin ja muutenkin niin teennäisesti, että se tympii minua tyystin.

SISÄÄN TUNNELMAAN

Onko sinulla ambitioita pitemmän kaaren kirjoittamiseen lauluteksteinä, johonkin kokonaisuuteen niin kuin musikaaliin esimerkiksi?

– Musikaalia en ole vielä tehnyt, mutta esimerkiksi ravintola-show´n olen käsikirjoittanut lauluteksteineen Mirumarulauluyhtyeelle 70-luvulla. Ja Itse Valtiaat -sarja on tavallaan sen kaltaista kyllä. Ei vaan ole sattunut kohdalle, periaatteessa toki kiinnostaa. Olenhan kirjoittanut kymmenkunta kirjaakin ja nykyisinkin sorvaan suorasanaista tekstiä erään sanomalehden kolumnistina. Levytuotantoon tekstejä ei tilata sillä lailla nipussa, että se aiheuttaisi tekemiseen muutoksia, mutta kyllä sellaisessa tilanteessa, että tiedän jollain levyllä jo olevan kolme-neljä tekstiäni, ja sitten vielä pyydetään lisää, niin mietin kyllä ettevät ne ole ihan samasta aiheesta.

Amerikkalainen lauluntekijä Paul Simon innostui 90-luvun lopulla tekemään musikaalin, ja tuottikin sen itse Broadwaylle. Tositapahtumiin pohjaava The Capeman oli taloudellinen floppi, mutta mieleeni jäi eräs Simonin haastattelu, jossa hän valotti oman tekijyytensä kautta teoksen syntyä. Hän kertoi lauluntekijänä joutuneensa aivan ennenkokemattomaan tilanteeseen, kun esimerkiksi piti tehdä tiettyyn kohtaukseen laulu murhatun pojan äidin näkökulmasta. Hän oli aiemmin tehnyt lauluja vain niinsanotusti ”omasta elämästään”, siitä ”puhtaasta” itseilmaisusta, jossa pelataan lähtökohtaisesti vain oman sanomisen tarpeensa kanssa.

– Minulle se olisi tekstin tekoa siinä kuin mikä muukin. Alkaisin vain lipua kyseiseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Alitajuntani rupeaisi heti työskentelemään idean saatuani, siis prosessi luumäessä olisi käynnistynyt [viittaa päähänsä]. Joululaulut ovat sellainen kokonaisuus, joita tilataan joskus useampi kerralla. Silloin menen tiettyyn moodiin ja avaan ikään kuin kaiken kerralla. Pohdiskelen aiheita ja saan esimerkiksi nimet paperille, että ”näistä mä alan kirjoittaa”. Niitä voi olla yli kymmenenkin, kerran tein neljäätoista joululaulua kerralla. Kaikki oli auki koko ajan, kirjoitin aina niin kauan yhtä, kun se meni lukkoon, vaihdoin seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan. Se oli noin viikon prosessi, puolivälissä niitä alkoi valmistua, ja kovimmat luut jäi sinne pohjalle. Parhaimmillaan kolme-neljä pullahti päivässä, eli se voi olla aika tehokas työtapa, ikään kuin transsiin meno joksikin aikaa. Mutta kyllä tuo mainitsemasi Paul Simon -tilanne olisi herkullinen lähtökohta, en ottaisi sitä yhtään rajoitteena, päinvastoin; heti alkaisi raksutus.

Olet kilpailuissa oikeinkin hyvin menestynyt tekijä. Mikä on näkökulmasi taidealalla kilpailemiseen?

– Se on kivaa kun sen osaa ottaa rennosti. Kun henki ja elämä ei ole siitä kiinni, eikä ”murra mustoa haventa” vaikkei pärjää. Minulla on Toivo Kärjeltä saatu periaate – hänhän osallistui kaikkiin – että ”tuossa on kilpailu, minulla tai meillä on biisi, tai synnytetään sellainen, ja jos ei pärjää niin käytetään se jossain muualla”. Ei siinä ole sen enempää. Tiedän, että on hyvin vähän kilpailuja, joissa järjestäjä oikeasti välittää kilpailun sisällöstä; itse kilpailu on ohjelmanumero joka on tärkeämpi.

– Tangomarkkinoille nostan hattua siitä, että ne oikeasti nostavat siellä niitä palkitsemiaan tangoja esiin, ja sitä kautta antavat mahdollisuuden biisille muodostua jopa ikivihreäksi, niin kuin joidenkin uusien tangojen kohdalla voidaan sanoa käyneen. On tärkeää oivaltaa, että jonkun kilpailun voittamisesta ei glamouria juuri irtoa. Tilanne on kyllä kiva, siinä voi vähän katsella kavereiden kanssa että missä mennään. En minä mene lattian rakoon jos en pärjää, ja jos pärjään, niin menen paikalle nauttimaan konsertti- tunnelmasta, tulee päästyä vähän ihmisten ilmoillekin. Absoluuttisessa mielessä ei voi kilpailla, mutta kun niitä järjestetään, niin miksei niihin voisi osallistua? Ja parhaimmillaan sellainen on oikeasti väylä saada työtään esille ja käyttöön.

Miten arvotat sanataiteen edustajana lukemisen merkityksen?

– Ainakin minulle se on ollut ja on äärimmäisen tärkeää. Olen pikkupojasta saakka lukenut, koulun kirjastot läpi, ja tälläkin hetkellä kotona kirjahylly on pullollaan, siis kirjoja. Olen sellainen lukija, että sijoitan aina lukemani omaan maailmaani, ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti jos kirjassa on kuvitus! Että ”eihän se noin ole!”.

Nikkisen Jiri sanoi, että hän ei lue mutta pitää korvansa auki.

– Joo, tämähän on aivan henkilökohtaista. Pidän korviani auki lukemisesta huolimatta. Ymmärrän hyvin Jiriä, mehän ollaan puoli sukupolven verran erilaisia ihmisiä. Minun herkimmässä iässäni oli radiossa kaksi kanavaa, ja ainoa kevyen musiikin säännöllinen ohjelma Lauantain toivottujen levyjen viimeinen vartti, ihan oikeasti. Silloin lukeminen oli luonnollisempi tapa häipyä tästä arjesta. Jirin lapsuudessa oli jo paljon enemmän ärsykkeitä, televisio erityisesti.

– Voi jopa olla, että kirja on koulun kautta saanut hyljeksitymmän merkityksen ihan sen tähden; se mielletään vaan koulukirjaksi. Mutta kyllä esimerkiksi minun suurin lomanautintoni toissa kesänä oli, kun mökillä vetäisin putkeen ”Täällä Pohjantähden alla” kaikki kolme osaa, ja ”Tuntemattoman sotilaan” vielä palan painikkeeksi. Se oli jotain niin loistavaa kun sen sai keskittyneesti ja tauotta tehdä. En toki lukenut niitä ensimmäistä kertaa, mutta edellisestä kerrasta oli pitkä, pitkä aika.

MUUTOSTEN MAAILMA

Harjoitteletko? Pyöritteletkö sanoja ja riimejä?

– En varsinaisesti. Intohimoni sanaristikot ovat ehkä vähän kyllä siihen suuntaan. Minun ei tarvitse enää harjoitella, osaan jo! (naurua). Totta puhuakseni, eihän sitä koskaan ole täysin oppinut, aina tulee oivalluksia, onneksi. En kyllä niinkään mieti joidenkin yksittäisten sanojen kautta lopullista tekstiä, vaan enemminkin yleistunnelmaa. Siksi aina korostankin, että laulun tunnelman tulee olla ehjä. Ja jos laulu ei sellaisenaan kelpaa, niin sitten tehdään joku muu tai annetaan olla.

Viittaatko siihen, että jos joku tuottaja sanoo että ”joo muuten hyvä mutta nää kaksi riviä”, niin et mielelläsi muuta? Tuleeko siihen domino-teoria, että jos yhtä kohtaa muuttaa niin pitää myös muuttaa toistakin?

– Voi tullakin, mutta muutan kyllä aina, jos muutostarve perustellaan minulle. Se voi sitten vaatia jotain muutakin muutettavaksi, katson aina sen kokonaisuuden. Muutan sitten vaikka koko säkeistön tai koko tekstin, en minä työtä pelkää.

Suhtaudutko lauluteksteihisi nimenomaan lauluteksteinä vai runoutena vai sekä että? Tarviiko niiden toimia luettuna?

– Ei minulla ole siihen ehdotonta kantaa. Jos teen tekstin melodian ehdoilla, niin ei sen tarvi missään muussa yhteydessä toimiakaan. Ja harva runo toimii suoraan johonkin melodiaan, ellei se ole täysin läpisävelletty. Runossa voi esimerkiksi olla jo tehokeinona epäkesko rakenne, joka ei säkeistölauluun tietenkään istu.

Oletko kirjoittanut runoja?

– Olen, mutta julkaistu ei ole kuin lastenrunojani. Niistä joitain olen kyllä työstänyt lauluiksi. Olen tykästynyt aforismeihin ja tanka-tyyppisiin ratkaisuihin. Luen runoja; mutta suosikkeja ei ole, en ole friikki. Pikemminkin tutkin niistä ilmaisua ja poljentoa.

Muistan Arabia-sessiostamme, kun kerroit miten usein innostut kollegan tekstistä tai jostain yksityiskohdasta; otit esiin niinikään vieraana tuolloin olleen Samuli Putron ja hänen otsikkonsa ”Eipä tiennyt tyttö”.

– Kyllä kyllä. En tuntenut kyseistä laulua lainkaan, mutta pelkkä otsikko iski heti, aivan herkkua! Ja annan kollegoille usein palautetta vastaavista tilanteista. Turkka Malille laitoin heti viestin, kun kuuntelin hänen uutta tuotantoaan, ja siellä oli nuoren lapsiperheen elämästä kertovassa laulussa mainittu ”violetti potta” juuri oikeassa yhteydessään, aivan mahtavaa!

– Tulikin Putrosta mieleen, kun Turkan kanssa käänneltiin Samulin otsikkoa ”Mies jonka ympäriltä tuolit viedään” toisin päin, että ”mies jonka ympärille tuolit tuodaan/mies jonka pöydässä ne kaljat juodaan”; ihan päinvastainen maailma, ja hyvä biisi saattaisi tulla siitäkin. Asioiden päälaelleen kääntely on erittäin hyvä tarkastelulähtökohta näissäkin hommissa.

Missä sinun mielestäsi tällä hetkellä musiikkibisneksessä mennään tekstintekijän kannalta?

– Minun on vaikea sanoa siitä mitään absoluuttista tai objektiivista, kun olen kuviossa niin sisällä. En ole huolestunut, tekijöitäkin aina jostain tulee. Iskelmän ja popin rajaviiva on hälventynyt, iskelmä nimenomaan ottaa mausteita popin elementeistä, ja se on hieno juttu. Ja sitä paitsi, iskelmähän on ollut kriisissä aina, mutta silti pää pinnalla!

– Mekanisointiin liittyvät hankaluudet tietysti haittaavat paskamaisesti alaa, mutta periaatteessa suomenkielinen iskelmälaulu kyllä elää. En usko, että missään kansallisista piirteistä kokonaan luovutaan, ja meillä Suomessa tuskin ainakaan ensimmäisten joukossa. Tulee uusia solisteja, kuten Anne Mattila ja hänen sisarensa esimerkiksi; he ovat sen kaltaisia luonnonlahjakkuuksia joita yleisö arvostaa ja rakastaa yli kaiken. Tietenkin on hyvä ja tärkeääkin kouluttautua ammattiin, mutta luomureitti aina on myös onneksi vielä mahdollinen.

– Pahimman kriisin aikaan tuli Topi Sorsakoski, joka olisi mielestäni patsaansa ansainnut. Häneen kulminoitui popin ja iskelmän silloinen fuusio iskelmän kautta – perinteistä ohjelmistoa, ovelasti kitarabändillä ryyditettynä. Tottakai hänen takanaan oli loistava porukka Esa Pulliainen etunenässä, mutta ilman Topin henkilökarismaa, johon niin eri ikäiset pystyivät samaistumaan, ei se ilmiö olisi saavuttanut sellaisia mittasuhteita ja seuraamuksia kuin sitten tapahtui. Yleisö rakastaa laulajia.

– Ketään ei pidä kadehtia, vaan aina jos joku suomalainen musiikintekijä – esittäjä, sanoittaja, säveltäjä – menestyy, niin siitä positiivisesta imusta hyötyvät toisetkin.

Esa Nieminen haluaa tuoda esiin – ”Jotain muuta kuin Hiihtoliiton slaavimollia”

Julkaistu

MITEN MUSIIKKI TULI ELÄMÄÄSI?

– Se tuli perheen kautta, kun neljä ja puoli vuotta vanhempi siskoni alkoi soittaa pianoa kansakouluiässä. Mä menin sitten seitsemänvuotiaana, samalla kun koulu alkoi, myös pianotunneille, jotka oli melkein tuonne 15-vuotiaaksi asti ihan puhtaasti klassista pianoa. Aloin vuonna ´64, kun olin 12-vuotias, ensimmäistä kertaa kuunnella populaarimusiikkia, BEATLESIT oli just tulleet edellisen vuoden puolella. Radio Luxembourgista mä jonain yönä kuulin Twist and Shout -biisin, ja se mullisti mun maailman.

– En voinut käsittää, että joku voi laulaa sillälailla, ja että musiikissa voi olla sellaista latausta ja energiaa. Sitten rupesin ruikuttamaan faijalta akustista kitaraa, halusin opetella soittamaan sitä. Mä sain sellaisen, ja siinä rinnalla soitin siis edelleen klassista pianoa. Mä aloin saada niitä levyjä, ja 15/16-vuotiaana osasin soittaa ulkoa joka ainoan siihen mennessä levytetyn Beatles-biisin. Meille tuli kelanauhuri, jonka avulla mä rupesin plokkaamaan sanoja, se oli paljon vaikeampaa.

– Sitä kautta mä sytyin musiikkiin, ja siitä tuli pienien harhaluulojen, sekä lukion ja yo-kirjoitusten jälkeen sellainen päämäärä, että halusin ryhtyä opiskelemaan sitä. Se oli aikamoinen shokki himassa, asenteet insinööriperheessä oli sellaisia, että ”eihän iso mies voi muusikoksi ryhtyä, eihän se ole mikään ammatti edes”.

Pääsin Sibikseen koulumusiikkiosastolle, eli valmistuin musiikinopettajaksi. Jatkoin teoria-aineita yli tutkintovaatimusten – soinnutusta, säveltapailua, improvisaatiota ja vapaata säestystä, orkesterointiakin – sellaisia, mitkä kiinnosti. Oli hienoa olla vielä vanhojen konkareiden HEIKKI AALTOILAN ja AHTI SONNISEN oppilaana, OSMO LINDEMANKIN oli siellä.

Me oltiin tavattu KIM KUUSEN kanssa joillakin yhteisillä keikoilla, sillä oli PIHASOITTAJAT siinä 70-luvun alkuvuosina, ja mä olin yhdessä akustisessa folk-bändissä. Menin inttiin opiskelujen jälkeen ´77, ja Kimi alkoi siihen aikaan tekemään studiosessioita tuottajana, se teki mainosmusaa ja muuta. Kun pääsin intistä, ehdin hieman hakea kouluista paikkaa opettajaksi, kun Kimi pyysikin mua Finnlevyyn, jonne se oli mennyt kotimaisen tuotannon päälliköksi.

MILLAISET BÄNDIKUVIOT SINULLA EHTI OLLA?

– Kouluaikaisia bändejä oli tietenkin ollut, joista ei sen ihmeempää. Herttoniemessä koulussa treenattiin samassa kämpässä kuin [REMUN] CREATURES, ihailtiin niitten kamoja, joita me saatiin käyttääkin. Pisin bändikuvioni oli POSEIDON, jossa oli basistina STIG SELIN, [DANNYN] ISLANDERSEISSA aikanaan kitaraa soittanut. Laulusolistina oli HEINO ”HEMPPA” MARA -niminen kundi, joka oli tehnyt EMIlle joitakin singlejä. Bändi teki omia keikkoja, ja myös säesti muita solisteja. Ohjelmatoimisto myi Poseidon- keikan jonnekin, ja sinne jonkun irtosolistin setin päälle. Niitä siinä sitten kävi kaikenlaisia, ja silloin oli arvossaan se, kun osasin lukea nuotteja – jonkun piti soittaa introt! Ihan rock-artisteilla ei ollut nuotteja, mutta muilla kyllä oli, ne oli tottuneita siihen irtosolistikeikkailun hirvittävyyteen.

Poseidon oli tanssibändi, jolla oli kuitenkin aika popohjelmisto. Hemppa lauloi Dannyn ja JOHNNYN biisejä, mutta Stigu lauloi YARDBIRDSIÄ ja MOODY BLUESIA, mä lauloin tietysti aika paljon Beatlesia, mutta jopa WHO´ta vedettiin. Silloin lavoilla pystyi vetämään aika paljon tuollaista; siellä oli nuoria humalaisia oikeastaan enemmän kuin keski-ikäisiä.

TULIKO ARRAAMINEN SIBIS-AIKANA KIINNOSTUKSEN KOHTEEKSI?

– Tuli joo, ja me tehtiin kaikki kesät opiskeluaikana kapakkakeikkoja, otettiin pitkiä kiinnityksiä jonnekin. Esimerkiksi SAARISEN MATIN kanssa, joka on nykyään Sibiksen teoriaosaston pomona, meillä oli bändi. Mä olin pikkuisen liian nuori näihin varsinaisiin suomipop-bändeihin, WILLBERG ja kumppanit on viisi vuotta mua vanhempia. Seuraava bändisukupolvi oli mun opiskeluaikaani, ja Poseidonin aikaa, eli mä en oikein osunut siihenkään.

Parikymppisenä alkoi kiinnostamaan omien biisien teko. Ja ´76 julkaistiinkin ”Kookas kulkija”, mun eka ja toistaiseksi ainoa soololevyni, jonka Kimi on tuottanut. Sitä ei ole CD:nä julkaistu, mutta 50-vuotiskonsertissani sain juhlan kunniaksi tehdyn näköispainoksen. Coverbiisit valitsi nimenomaan levy-yhtiö, ja ne on huonoja valintoja, ihan eri maailmasta. VAINION JUNNU käänsi niitä, siellä on NEIL SEDAKAN joku biisi, ja esimerkiksi Motown-biisistä Heatwave tuli ”Naistentanssit”. Junnu ei ollut esimerkiksi Motown-stailin ymmärtäjä, eikä oikein kukaan Suomessa ollut.

”KOOKAS KULKIJA” EI SITTEN SAANUT JATKOA.

– Myikö se jotain 1500, ei yhtiö oikein liputtanut seuraavan puolesta. Mulla alkoi toisenlaiset duunitkin, ja siitä levystä huomasin, ettei sellainen pop/laulelma -tyyppinen mene läpi. Ei täällä ollut sellaiselle keikkamarkkinoita, paitsi ehkä sitten, jos siitä olisi tullut joku iso hitti. Nimibiisi ja pari muuta soi kyllä hyvin radiossa, mutta ei ne mitään väyliä avanneet. Vasta EDU KETTUSEN ja kumppaneiden myötä sellainen amerikkafolk-pohjainen, ja anglosaksi-pohjainen singer/songwriter -kama alkoi menestyä. JUICET ja HECTORIT oli vielä niin supisuomalaista, melankolisempaa otetta, vaikka perustuivat myös lännen poppiin.

Mun työ aika nopeasti Finnlevyllä vei siihenkin, että sai tehdä omia biisejä, niin se jotenkin tyydytti musiikin luomistarpeeni. Määrällisesti tein niitä kuitenkin aika vähän, mutta sovituksia paljon enemmän. Esiintymisvimma ei ole mulla koskaan ollut mikään iso, mä olen ollut vähän ujo, enkä ole niin nauttinut esiintymisestä. Se on tullut vasta nyt vanhemmalla iällä helpoksi, ettei jännitä turhia.

Kookas kulkija -biisit oli ensimmäisiä biisejäni, Sibis-aikanani tehtyjä, ja sittenhän mulla on seurakuntanuori-tausta, olen tehnyt hengellisiä lauluja jonkun verran. ”Minimessu” tehtiin telkkariin ja levylle asti vuonna ´72, mutta se oli vaan yksi projekti. Tein tekstejäkin aluksi, joita Kimi vähän viilaili levytykseen.

MITEN FINNLEVY-KAUSI LÄHTI KÄYNTIIN?

– Se lähti niin, että sanoin Kimille, etten mä tiedä studiotekniikasta mitään. Me saatiin järjestettyä se alku niin, että kysyin muiden sessioiden kapuilta, että ”haittaakse jos mä roikun täällä tarkkaamossa katselemassa”, ja kaikki sanoi että käy. Siihen aikaan teki ”KAJDE” WESTERLUND, JOHANSSONIN MARKKU, HYVÄRISEN ANTTI teki paljon, ”EKKE” [PAUL] FAGERLUND, KAJ BACKLUND ja tällaisia.

Puolisen vuotta mä tein sitä, ja sitten tuli ensimmäinen albumituotantoni, PÄIVI KAUTTO-NIEMEN levy ”Sun luokses jään”. Hänellä oli ollut ”Liljankukan” (Kärki/Mustonen) disco-versio isona hittinä, Eken tekemä hyvä sen tyylin arri. Siihen mä etsin laulut, silloin kuunneltiin hirveästi käännösbiisejä, se oli Finnhitsien legendaarisen ensimmäisen viisvuotiskauden jälkeistä aikaa. C-kasetti oli mullistanut äänitemyynnin, silloinhan 70-luvun puolivälissä mikä tahansa iskelmälevy myi 8.000-10.000-13.000, vaikkei siinä olisi ollut mitään hittiä.

TEITKÖ FINNLEVYN KAPU/TUOTTAJA-VAIHEESSA BIISEJÄ SILLOIN KUN NIITÄ TARVITTIIN, VAI MUUTENKIN?

– Aluksi vähän sekä että. Siitä folk/popformaatistaan oppi, että sitähän voi säveltää myös iskelmätyyppisen laulun. Jostain ARON MAKEN ”Daniela”-levystä [1980] eteenpäin mulla oli tyylinä, että hain sellaisen parinsadan biisin joukosta parikymmentä ehdolle. Ne äänitettiin kasetille solistia varten, joka kuunteli, ja pudotti ”huonompia” pois. Jos kokonaisuus jäi yhtä tai kahta vaille, niin sitten se tehtiin.

Hittihakuista säveltämistä mulla ei ole ollut kun vasta 80-luvun puolella, kun rupesin yrittäjäksi Kimin kanssa, ja PAULA [KOIVUNIEMI] oli meillä artistina. Leikittiin levy-yhtiötä vähän aikaa, ja silloin tuli tarpeelliseksi, että täytyi oikeasti tehdä tarttuvia lauluja, jotka jää ihmisten kaaliin.

Ensimmäinen mun iso sellainen on REETULLE [FREDERIK] tehty ”Kolmekymppinen”, RAUL REIMANIN teksti, ja se on vuodelta ´80. Mä olin tehnyt [sovittanut/tuottanut] hänelle jo Tsingis Khanit ja Sheikki Ali Hassanit, ja monta muuta junttidiskobiisiä kahdelle edelliselle levylle. Siitä eteenpäin mä olen suunnilleen kaikille levyille tehnyt pari biisiä, laittanut ne ehdolle riviin sille kasetille.

OLETKO TEHNYT PÖYTÄLAATIKKOON?

– Projekteja on ollut niin paljon, ettei ole ehtinyt laatikkoon säveltelemään. Siitä ´78 kun Finnlevyllä aloitin, niin olen varmaan neljä levyä vuodessa tehnyt vähintään, ja hurjimpina vuosina ´92-97, jolloin mä palasin Warnerin palvelukseen tuotantopäälliköksi, niin tein seitsemää levyä vuodessa, niin että olin itse studiossa niiden kanssa. Eka Finnlevy-kausi oli lyhyt, kaksi vuotta. Helmikuussa ´80 Kimi lähti pois, mä tein loppuun ensimmäisen levyni Paulan kanssa, ja lähdin perään pari kuukautta myöhemmin.

Sillä levyllä olikin ”Tummat silmät, ruskea tukka” (J. Barnell/R. Reiman), ja levy myi timanttia. Finnscandia-rypäs meni sitten uusiksi, JAKESTA [SALO] tuli levypuolien pomo, ja hän tarjosi mahdollisuutta, että vaikka lähdin talosta pois, niin voin kuitenkin tehdä tuottajana sinne hommia, niiden artistien kanssa jotka valitsin. Tietysti valitsin Paulan ja muutamia muita. KATRI [HELENA] tuli mulle Jaken myötä, ja tehtiin ”On elämä laulu” -albumi ´86.

Paula siirtyi vähäksi aikaa meille Musicmakersiin, mutta palasi isommille yhtiöille takaisin, ensin Sonetiin GUGILLE [KOKLJUSHKIN] moneksi vuodeksi. Me lopetettiin Tähtitorni- levymerkillä leikkiminen, kun huomattiin, ettei meillä ole resursseja kahden miehen yhtiössä, jossa on yksi sihteeri töissä. Kyllä siihen aikaan piti jo levyjä markkinoida aika raskaasti, varsinkin iskelmälevyjä. Palattiin alihankintahommiin.

MIKÄ SINUA WARNERISSA KIINNOSTI NIIN, ETTÄ PÄÄTIT ”PALATA” SINNE?

– Se oli ensinnäkin näköalapaikka, ja toiseksi, mä olin sen talon monen artistin kanssa tehnyt yhteistyötä – kuten Katri ja Paula – ja kolmanneksi tuli lama, me oltiin tosi lirissä ´91-93 pienen musiikkituotantoyhtiömme kanssa. Kaikki tilaajat veti silloin suitset kiinni. Ja olin mä myös kyllästynyt mainosbiisien tekoon, me oltiin kymmenessä vuodessa tehty Kimin kanssa yli tuhat mainosbiisiä kumpikin!

Kimi hyytyi siihen jopa pahemmin, sehän on säveltämisen lopettanut melkein kokonaan nykyään. Mä halusin tehdä ”pitkiä” lauluja, halusin tehdä albumeja, ja sessioita, joissa komppimuusikot viipyy kolme-neljä päivää studiossa, ettei vaan sekkarin mukaan dät-dät, ”28 ja puoli sekuntia – liian pitkä, uudestaan”. Olihan se omanlaistaan, tuottoisaa työtä, jolla me saatiin kyllä maksettua studio.

Mulla oli kivaa Warnerilla, viihdyin siellä kyllä. Hyydyin sitten siihen, että tuli tilanteita eteen jossa pomo sanoi, että ”hei, myynti tarvitsee jotain uutta, pitää tehdä joku levy!”. Ja sitten tuli sellaisia nimeltä mainitsemattomien solistien levyjä, joita et olisi missään nimessä halunnut tehdä.

Tiesit työskenteleväsi ihan keskinkertaisilla, huonohkoilla lauluilla, ja pelaavasi tuon ihmisen uran kanssa, vaikket itse usko tähän juttuun ollenkaan. Ja seitsemän albumia vuodessa, jossa jokainen vei kuukauden studiossa, ja siitä lomat pois. Jossain välissä piti etsiä matsku tulevalle levylle, jonka tuotanto alkoi ennenkuin olit saanut edellisen loppuun asti miksattua ja masteroitua. Sehän oli ihan tappoa, ei mies kestä. Eikä sinne määrään nähden mahtunut kovin monia menestyksiä, laatuhan alkoi kärsiä heti. Tuli kärsimättömäksi, ei enää laulattanut solistia kunnolla, ”joo, se oli puhdas, seuraava”. Se oli äänilevytuotantoa teollisimmillaan, ja silloin se on tosi tarpeetonta. Ei siinä enää ehditty miettiä kenelle se on suunnattu, paljonko on markkinointibudjetti jne. niinkuin nykyään, eihän tänään varmaan sattumapohjalta julkaista mitään levyä.

Tänäpäivänä levy-yhtiöt kumartaa radioon päin todella poskettomasti, etukäteen kysellään, että soittaisiko ne, ja sitten korjataan. Se on vanhan liiton miehelle vähän erikoista. Pidän omista lauluistani ehkä hienoimpana ANNA ERIKSSONILLE tehtyä ”Kun katsoit minuun”, SINIKKA SVÄRDIN teksti. Muistan kun ensimmäistä kertaa vein sen valmiina palaveriin, niin (irvistäen) ”näin pitkä intro, miten radiot? – näin pienenä lähtee liikkeelle, ei radiot jaksa tätä A:ta näin pienenä”. Johon minä, että ”hei, se on ihan musiikillisesti rakennettu, tässä on tietty kaari miten tää laulu kehityy ja kasvaa”. Mutta niin kävi, että kahdeksan tahdin intro lyheni puoleen, neljäksi tahdiksi.

Ymmärrän kyllä yhtiöiden vinkkelin, äänilevyä on tosi vaikea saada myytyä kaupasta ihmisille, jos se ei missään radioissa soi. Kyllä se on edelleen äänilevyn paras markkinointikanava, eli kun se alkaa soida, ihmiset alkaa haluamaan sitä. Tavallisen levykuluttajan kynnys kävellä kauppaan ja ostaa levy on tänään aika korkea. Se näyttää menevän vain nuorempiin ikäluokkiin koko ajan, missä se on kova juttu. Siellä tulee näitä hyökyaaltoja, pikkugeitä ja gimmeleitä.

ONKO TUOTANTOTAPASI MUUTTUNUT RATKAISEVASTI 70-LUVUN PÄIVISTÄ? JOS NYT RYHDYT TEKEMÄÄN SOLISTI X:N KANSSA ALBUMIA, NIIN MILLAINEN PROSESSI SE TÄNÄ PÄIVÄNÄ ON?

– Mulla on oma verkosto olemassa, jota kautta mä saan biisejä. Luottotekstittäjiä on neljä-viisi, joilta mä saan säännöllisesti siis säveltämättömiä tekstejä. Jos tarvii tekstittää sävellyksiä, niin tämä toimii toisinkin päin, mutta se on tosi harvinaista tänä päivänä. Saan myös paljon sävellysdemoja, joita tarjotaan kenen tahansa levyille. Pyydettäessä saan kustantajiltakin, mutta osumatarkkuus siinä demojen kuuntelussa on kyllä…

Vaikka ne sanoo tekevänsä esikuuntelua, niin kyllä mä monasti hämmästyn, että tarjoaako kustantaja todella tällaista esimerkiksi Katrin levylle? Ne mielikuvat osuvat aika harvoin yksiin. Kyllä Warner/ Chappell isoimpana ja aktiivisimpana on tietyissä produktioissa pystynyt auttamaan, mutta parhaiten auttaa se, että soitat tietylle tyypille, ja sanot: ”Sävellä mulle mediumtempoinen iskelmäbiisi sille ja sille, saa olla vähän poppia”.

Olen aina pitänyt kahtasataa biisiä miniminä. Osa on ulkolaisia, ja ne lähtee tänä päivänä sellaisista keski-eurooppalaisista hiteistä, jotka eivät täällä ole tulleet esiin. ”Kännösbiisien” aikahan on tavallaan ohi, ei enää tehdä täällä hitiksi nousseesta suomalaista versiota kovin herkästi. Paulan kanssa onnistui jo aikanaan ”Tummat silmät, ruskea tukka” ja myöhemmin ”Aikuinen nainen” (Cassella-Savio/K.Liuhala), ne on ihan tuntemattomia ulkolaisia, bee kolmosia, bee vitosia sen aikaisilta levyiltä.

Ulkolaisten melodioiden löytäminen on entistä vaikeampaa, koska sielläkin musantekotapa on mennyt tietsikkapohjalle, enemmän ja enemmän on fraasibiisejä, hokemia ja räppiä. Sellaisia puhelaulusekoitusbiisejä löytyy vaikka kuinka paljon, muttei enää linjakkaita isoja melodioita, niiden aika on tavallaan ohi. Toki sen osaston solisteja sielläkin vielä on voimissaan, niinkuin meilläkin, eli näitä 60-luvulla aloittaneita, jotka ovat pitäneet asemansa. Ja laulujahan ne tarvii, eikä hiphoppia. Ei laulujen sisältö niiden kohdalla juurikaan ole muuttunut, tuotantotapahan voi muuttua. Ihan oikean ammattimaisen materiaalin saanti jotain albumia varten on ihan oikea, todellinen ongelma. Liikkeellä on tosi vähän hyviä biisejä, siellä on tuskin koskaan sellaisia, joista voi demosta sanoa (lyö käsiä yhteen) ”ou, tässä on hitti, nyt tuli!”. Ennenvanhaan joskus tuli käsiin sellaisia, josta heti tiesi, ettei voi epäonnistua.

ONKO MEILLÄ LIIAN VÄHÄN TEKIJÖITÄ?

– Suomessa on hirveä määrä hyvän harrastajatason ja alkavan ammattitason tekijöitä, sekä teksti- että sävellyspuolella. Mutta mua häiritsee eniten se, että useita sävellyksiään eri levyille saaneet säveltäjät jopa eivät yhtään kritisoi saamiaan tekstejä. Koviltakin nimiltä tulleita tekstejä laitetaan demolle heti, ajattelematta sen kummemmin sanotaanko siinä tekstissä yhtään mitään muuta kuin kliseitä ja tuttuja riimejä.

Ongelmallisinta on, että 50-60 vuosien välissä olevalle paljon kokeneelle solistille pitää löytyä tekstejä joissa on oikeasti älyä, oikeasti huomioita elämästä ja ihmissuhteista, jännällä tavalla puhuttu rakkaudesta, jotain snadisti uutta. Sitä ammattilaisuutta täällä on ihan äärimmäisen vähän. Veikkaan, että jos JUNNU [VAINIO] olisi täällä vielä, niin se olisi edelleen kehissä, koska sen kielikuvat oli niin rikkaita, ja sillä oli se oivaltavuus. Vaikka VEXI [SALMI] on hyvä, niin se on kuitenkin karheempi, sellainen jätkämäisempi. Junnu oli feminiinimpi sikälikin, että se teki naisille tosi komeita tekstejä, oikein hyvin artistikuvaan sopivia.

Mä olen aina yrittänyt hakea naisia: PIRJO NYMAN, ANNE KOIVUNEN, TARLEENA SAMMALKORPI – näiden kaikkien tekstejä on levyilläni. KAISU LIUHALALTA on paljon, ja Sinikka Svärd on nyt ollut ihan ylivoimainen. Nainen tekee naiselle paremmin sopivan tekstin, poikkeuksia tietysti on. Esimerkiksi huukkiriviä, joita esimerkiksi Juicella on hienoja jonossa – ”ole mulle vähän aikaa hän”, se antaa miljoona merkitystä ihmissuhteelle – niin sellaisia tulee kerran kymmenessä vuodessa iskelmätuottajan pöydälle hyvän harrastajan tekemänä.

SINIKKA ON KERTONUTKIN, ETTÄ HÄN KIRJOITTAA MITÄ KIRJOITTAA JA LÄHETTÄÄ NE SINULLE, JA SINÄ SÄVELLÄT MITÄ SÄVELLÄT. HÄN SANOI, ETTÄ JOSKUS HÄNELLÄ ON FIILIS TEKSTISTÄ, ETTÄ TÄMÄ SOPISI SELLAISEKSI JA SELLAISEKSI MELODIAKSI, MUTTA SINUN JÄLJILTÄSI SELLAINEN ON SAATTANUTKIN TULLA IHAN TOISENLAISEEN MOODIIN.

– Niin joskus käy, ja se vapaus on tietenkin olemassa. En ole koskaan oikein tykännyt siitä toisin päin tekemisestä, että ensin olisi melodia. Jo silloin 70-luvulla käännösbiisien tai originaalisävellysten kohdalla se tekstin osumatarkkuus oli mielestäni vielä huonompi, jopa legendaarisilla tekijöillä. Silloin ehkä oli enemmän kiireellä tehtyjä, huonona päivänä tai rahapulassa, ja se jumppauttaminen takaisin, ”eiku tää säkeistö vielä, tää yks rivi, tää sana tässä”, niin äh!

Nyt kun on vanhempana tullut vaan ankarammaksi, kun nuo omat artistitkin on tulleet ankarammiksi siinä mitä ne voi sanoa – joku Katrikin, niin eihän sieltä mene mitään läpi … ne haluaa allekirjoittaa kaiken mitä ne laulaa. Enkä mä halua sitä enää, kun menin aikoinaan sanomaan Junnulle, että ”tää ei ole musta hyvä rivi”, ja se oli että ”millä v***lla sä sen päättelet, paljon huonompi tekstittäjähän sinä olet”, niin piti vaan sanoa, että ”mulla on semmonen fiilis, tää on kankeata kieltä” tai ”Paula ei halua sanoa tuota” tai jotain.

On helpompaa lukea sitä pinoa, laitat sivuun ja jotain otat – ”ei, ei, ei, no tästä saa”, ja sitten siitä tulee mun tai jonkun muun säveltämänä laulu jollekin joskus. Luotan vainuuni, pitää erottaa runot lauluteksteistä – eli tiivistetty, antaa mielikuvia jotka kuulija voi siirtää omaan kokemuspiiriin.

Tekstintekijän kannalta on vaikeinta löytää huukkipaikoille lauseita, jotka antaa laajempaa mer-kitystä. Suunnilleen neljään sanaan pitää tiivistää ajatus, jonka ihminen löytää omasta elämästään. Parhaimmillaan just ”kun katsoit minuun” – aivan loistava otsikko ja huukkirivi, se tilanne on ollut joka ikisellä, toimii kaikissa ikäluokissa.

Tuuripeliähän se kuitenkin on, isoja hittejä tulee silti lauluista, joista me jokainen kuullaan ettei siinä ole sen viisaampaa tai selittämättömämpää sisältöä. Se, ettei kukaan ole vieläkään löytänyt mitään idioottivarmaa reseptiä, on tosi makeeta. Ei edes taida olla enää sellaisia tekijöitä, joiden osumatarkkuus olisi selvästi muita parempi, se on edelleen hasardihommaa.

Hittiin pitää tarttua jotain koko matkan varrelta: onnistunut teksti, oikea, samasta puusta oleva sävellys, ja tekovaiheeseen onnistuneita, luovia ajatuksia vaikka muusikkosessiosta, ja vielä solistin latauksessa vielä jotain, jota ei voi nuotteihin merkitä – tulkintaa, hengen luomista siihen tuotteeseen, että alkaa kylmät väreet ilmaantua.

Onnen prosessin pitää mennä miksauksen läpi loppuun saakka, biisi pitää plaseerata levylle oikeaan paikkaan, kannessa pitää olla oikeat kuvat, levyn pitää päästä oikeille radioasemille oikeaan paikkaan ja aikaan – siinä on niin hirveästi muuttujia. Sen pitää vielä nousta viidakkorumpuun, että ihmiset alkaa puhumaan ”ootsä kuullu sitä, se on ihana, se on hyvä” – kaikki tämä, ja sitten syntyy hitti.

KUOROT ON YKSI, MIHIN ALOIN KIINNITTÄ- MÄÄN TUOTANNOSSASI HUOMIOTA. OLET VIITSINYT TEHDÄ TAUSTALAULUJA MUKAAN, ETSINYT OBLIGATOJA JA OIKEITA STEMMOJA.

– Joo, se juontaa Beatleseista. Mä opettelin aikanaan kaikki JOHN LENNONIN stemmat, ja koko sen kööriosaston, eikä se ollut vaan sitä terssiä. Monihan ajattelee köörin niin, että se tulee B-osassa sisään ja vahvistaa melodian, jos solisti ei riitä ja sinne pitää saada sitä pauhua. Mä olen aina ajatellut köörin enemmän stemmoina, ihmisäänet on osa sitä arria. Ne voi laulaa muuallakin kuin B:ssä uulla tai aalla tai du-du-aalla. Olen itse laulanut aina paljon, ja osaan sisäistää ja kokeilla sitä. Se on helposti lähestyttävä ja inhimillinen tapa isontaa arria ja soundia.

Nykyään kun miksataan tietsikalla, jossa on niin mielettömät mahdollisuudet, niin ei tarvi enää arrata niin täyteen. Laulu kuulostaa laululta – jos siinä on kiva komppi, seurattava teksti, solisti klaaraa hyvin, niin kööri voi tulla jossain vähän isontamaan. Ennen aina valitettiin, että ”miks tää on niin täynnä, ei täältä saa kuulumaan mitään”, kun sellot ja pasuunat pauhasi samalla [miesääni] alueella. Käytäntö muuttui pikkuhiljaa.

Solistit on vähän parempia, uskaltaa jättää tilaa varsinkin balladeissa kauniille, yksittäisille instrumenttiäänille. ”Paljon kaikkea on komeeta” -ajattelutapa on multa ainakin hävinnyt jo aikaa sitten. Eikä ihmiset sitä niin kaipaa, ainakaan levyillä. Tuskin mikään todella ison orkesterin kanssa tehty iskelmälevy on myynyt supertykkinä, vaikka olisi tosi suosittu solisti ja tuttua ohjelmistoa. Iskelmäkuluttajan korva nojaa kuitenkin vielä siihen tanssilavakokoonpanon maailmaan.

MINUA ON ALKANUT HÄIRITSEMÄÄN SOLISTIEN FRASEERAUSKYVYN PUUTE, MONI LAULAA TYYLILLÄÄN TASAISESTI KAIKEN ALUSTA LOPPUUN. KOMPPIEN PÄIVITYKSELLÄKÄÄN EI OLE MITÄÄN VAIKUTUSTA.

– Se on helmasynti. Mähän olen tangokuningas- ja kuningatarkuvion julkinen kritisoija, sen muotin johon ihmisiä asetetaan, nykyisin jo kaksikymppisinä. Puhutaan kuninkaista ja kuningattarista, joilla ei ole mitään oikeata kantoa tässä meidän ajassa ja yhteiskunnassa populaarimusiikissamme. Kukaan ei levytä niitä, ja vaikka joitain levyttääkin, niin kukaan ei osta niitä levyjä. Kun ne lähtee keikoille ja levytyksiin, niin ne siirtyy välittömästi tähän mediumiskelmäsarjaan.

– Se tangokruunun alla tapahtuva uusien iskelmätähtien löytäminen on aikansa elänyt ilmiö 20 vuodessa, ja se on tukkinut kauheasti levy- ja keikkamarkkinoita, sieltä on äärimmäisen vähän löytynyt oikeasti aikaa kestäviä artisteja. Olisin toivonut siitä areenasta toisen tyyppistä, vaikka se olisi kilpailuna säilynytkin. Mutta kysymyksesi ilmiöön, niin muutamaa menestyneimpää lukuun ottamatta ei fraseerauskykyä ole muuta kuin (näyttää pystyllä avokämmenellä) tämä ”tolppa”, suunnilleen tangon poljennon mukaan.

OLIT LEIDIT LAVALLA -PROJEKTIN KAPUNA, YKSI ISOIMPIA PROGGIKSIA MEILLÄ.

– Se oli puolitoista vuotta alusta loppuun. ”Mestareiden” laskevilla aalloilla oli jo selvää, että naissolistien kanssa olisi mahdollista tehdä jotain samankaltaista. Ajatus oli muhinut jo siinä vaiheessa, kun olimme kesäkuussa ´99 Lontoossa kelailemassa AARNI KUORIKOSKEN ja NIKLAS ROSSTRÖMIN kanssa. Siellä päätettiin, että nämä neljä jos suostuu, niin tehdään. Elokuun lopussa saatiin vastaukset, ja sitten se lähti omalla painollaan liikkeelle, hyvin mielenkiintoinen prosessi kaikissa yksityiskohdissaan.

Matsku oli loppuvuodesta selvillä, lähdössä oli 80 albumia pöydällä, kun haettiin biisejä. Tammikuussa aloin trenaamaan leidien kanssa pianolla – kimpassa, yksin tai kaksin. Puolitoista kuukautta joka päivä, niin että puolet päivästä he oli minun kanssa, ja puolet koreografilla tai puvustajalla. Treenivaiheen jälkeen alettiin tehdä levyä, sen jälkeen aloin treenauttamaan bändiä viikon verran, sitten leidit tuli siihen mukaan.Huhtikuussa oli ensi-ilta, ja olin mä ylpeä, kun muusikot soitti ja lauloi koko kakun ulkoa, kahden ja puolen tunnin konsertti. Teimme rundin, ja palasimme vielä elokuusta tekemään tilattuja lisäkonsertteja.

Se tietenkin televisioitiin, mutta myöhemmin, etenkin MERJAN [LARIVAARA] ja Paulan kanssa tekemäni ”Naiset ensin” -produktion kanssa huomasin, että oikein hyvin voi tehdä ison projektin ilman että harkitseekaan sen televisiointia. Tuommoiset itselliset tuotannot elää ihan omaa elämäänsä, ja voi olla jopa parempi, ettei se ole näkynyt televisiossa. Ennen itsekin pidin televisiota lähes pakonomaisena, mutta enää en ajattele niin.

ONKO KIINNOSTUSTA TEATTERIN PUOLELLE?

– Olen ollut muutamissa selvästi musiikkiteatterin puolelle menevissä produktioissa, ja uusia on tekeillä. Olen esimerkiksi työryhmässä joka on synnyttämässä musikaalia. Käsikirjoitus on olemassa – versio numero viisi – ja vajaa kymmenen lauluakin, se odottaa nyt mun mahdollisuutta päästä vetäytymään sen kanssa johonkin pariksi viikoksi tekemään se valmiiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen mitä olen saanut siihen jo tehtyä. Tarina on sota-ajassa, mutta se on nykyajan musikaalia, jossa musiikki on selvästi sidoksissa poppiin, paljon balladeja tietenkin, kun kysymyksessä on rakkaustarina. Mutta se ei ole hiihtoliiton kolmen soinnun mollislaavimusaa, vaan monimuotoisempaa, sävyjä on monesta, mutta popäänilaulajille tehtyä.

Olen onnellisessa asemassa, saan tehdä paljon kaikkea. Sitten kun väsyy, niin ei ota näitä isoja konserttiproduktioita, vaan tekee ihan perusduunia. Mun perusduuni on äänilevytuotanto ja laulujen säveltäminen niille produktioille, ja BumtsiBum. Kaikki muu siihen päälle vaatii jo sen, että suostuu ottamaan asioita vähän päällekkäin. Viisikymppiseksi tullessaan aika paljon viisastuu, esimerkiksi oppii sen, että päivät on peräkkäin eikä päällekkäin. Ja kunnon loma, siinäkin mä olen parantanut tahtia. Nyt sain kesällä pidettyä seitsemän viikkoa, en tehnyt siinä kuin kaksi FOUR CATSIEN keikkaa, se on niin rakas harrastus. Ja kaksi päivää olin Kotkan Meripäivillä kilpailutuomarina. Mutta muuta ei, ja siinä kyllä kaikki tyhjenee…

MIKÄ SINUA BUMTSISSA KIEHTOO?

– Omien vanhojen juttujen kaivelu. Tuleehan siihen – 175:llä jaksolla – omat rutiininsa, että sanalla ”kun” lähtee heti joku biisi. Mutta usein kuitenkin käy, että omat vieraat katsoo sitä ”kun”-sanaa, eikä muista mitään! Sen formaatin nerous kyllä viehättää, se impulsiivinen toteutus. Ja sitä kautta omien vanhojen muistojen löytäminen, kun enhän mä ole paljon suomenkielistä omassa nuoruudessani laulanut. Toisaalta on sitten jotain kotoa tullutta, kun isäni lauloi aina, ja aina tekstillä, niin osaan sitä kautta esimerkiksi sota-ajan iskelmiä.

Onhan siinä paljon harjoiteltua, bonukset ja niin edelleen. Mä en tykkää niistä, mutta SEPPO [HOVI] tykkää, ja tuottajakin, niistä tulee ehjiä esityksiä ja katsojat tykkää. Minusta viihdyttävyys tulisi siitä impulsiivisuudesta, ja niistä tilanteista, kun ei jostain sanasta sitten löydykään mitään. Ehkä sen suola on siinäkin, että me ollaan Sepon kanssa erilaisia.

MITEN HOIDAT MUSIIKKISI KUSTANTAMISEN NYKYÄÄN?

– Valtaosa biiseistäni on Warner/Chappellilla. Perustin oman firman ´98, ja siellä on sittemmin omat sävellykseni, ja tekstit, jotka mä olen ostanut sinne. Mulla on sopimus näiden mun luottotekijöiden kanssa, että mä saan niiden uudet tekstit, joista mä valitsen päältä ne joihin mä luotan potentiaalisina julkaistavina, ostan ne, ja loppuja saa tarjota eteenpäin. Käsittääkseni maksan niistä hyvin, ja neuvotella voi.

Periaatteessa toimin niin, että kun mut tilataan tuottamaan joku levy, eikä yhtiöllä ole materiaalia valmiina, ja mä sitten kokoan ja työstän sen – hoidan tekstit siis ja kaiken muun – niin ne originaalit on mun kustantamiani. Kyllä jotkut edelleen haluaisi ne ihan automaattisesti, mutta mä sanon tiukasti ei, koska ne ei ole tehneet mitään toimenpiteitä sen sopimuksen eteen. Kyllä niitä biisejä on sitten voinut multa ostaa.

Tätä materiaalia on noin 50 biisiä, ja olen julkaisemassa nuottivihkoa F-kustannuksen kautta. Graafinen nuotti on yksi asu teokselle, mutta allekirjoitan sen, että popissa ja rockissa on paljon kamaa, jota ei ole syytäkään nuotintaa. Monta kertaa itse etsiessäni biisejä olen kyllä kiittänyt sitä, kun nuotti löytyy. Olen edelleen nuotin kannalla, se on biisien säilymisen kannalta arvokas asia.