Vuonna 1996 perustettu Mokoma on kuulunut suomenkielisen metallin eturiviin viimeistään keväästä 2004, jolloin Tämän maailman ruhtinaan hovi -albumi nousi myyntilistan kakkoseksi. Menestystä edeltäneeseen kahdeksaan vuoteen mahtui aika isolla levy-yhtiöllä, yhteistyön päättyminen, hämmennys, oman Sakara-firman perustaminen, ankara keikkailu (jopa tietoisesti tappiolla) ja suosion kasvaminen pikkuhiljaa sitä kautta.
Teollisuuden näkökulmasta Mokomalla on kaksi uraa: parin levyn mittainen jakso EMIllä ja sen jälkeinen aika oman yhtiön leivissä. Näetkö että näissä kahdessa on myös musiikillinen ero?
– Kyllä teollisuuspuoli vaikuttaa, ja olen itsekin taipuvainen ajattelemaan, että meillä on kaksi uraa. Mehän jouduimme aloittamaan omalla yhtiöllä ikään kuin alusta. Kun tajuttiin että kaikki pitää tehdä ja maksaa itse, tuli myös hyppy levy-yhtiötodellisuudesta demotodellisuuteen. Toisin sanoen musiikista sai tehdä juuri sellaista kuin halusi, mutta puitteet sen ympärillä, siis markkinointi ja niin edespäin, muuttuivat selvästi pienemmiksi. Nykyään oma firma ylläpitää normaalia levy-yhtiötoimintaa, mutta alussa näin ei ollut.
Toiko oma yhtiö lisää taiteellista vapautta? Toisin sanoen oliko aika EMIn tallissa sitä, että teistä haluttiin ulos ihan tiettyjä asioita?
– Sellaisia vaatimuksia ei tullut, mutta tilanteen etenemisen huomasi pienistä signaaleista. Ensimmäisen levyn jälkeen firmassa vastattiin puheluihin, ja kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin tuli vähän väliä. Kun kutsut loppuivat eikä puheluihin vastattu, oli helppo ymmärtää ettei firma ollut enää kiinnostunut meistä. Mokoman ja EMIn suhde oli kuin huono parisuhde, joka hiipui pois: kumpikin välitti toisesta koko ajan vähemmän.
Miten paljon oman yhtiön perustamiseen vaadittiin käytännön opiskelua?
– Meillä kävi sikäli hyvä tuuri, että toimitusjohtaja [ja Mokoman kitaristi] Tuomo Saikkonen on yrittäjäperheestä, joten tietoa sai helposti. Minä en vieläkään tiedä asioista kovinkaan paljon. Mitä taas musiikkialaan tulee, niin siihen liittyy huvittava ilmiö: vieläkin saattaa tulla syyllinen olo kun lukee työajalla musiikkilehteä ja selittää että tämä on nyt työtä, ei laiskottelua. Mutta näin se on: alan tapahtumia täytyy koko ajan pitää silmällä. Tietojen päivitys on itse asiassa rankkaa puuhaa, johon ei tahdo riittää aikaa.
Mokoman ura Sakara-yhtiön leivissä on edennyt hämmästyttävän hyvin siihen nähden, että EMI-aika oli varsin nihkeää. Onko sinulla tähän minkäänlaista selitystä?
– Aukotonta selitystä ei ole, mutta tuskin on sattumaa, että tällä hetkellä Mokoman kanssa työtä tekevät ihmiset ovat pitkäaikaisia tuttuja jo ajalta ennen yhtyettä. Kannentekijä Ville Pirinen, äänittäjä-miksaaja Miitri Aaltonen, videontekijä Vesa-Matti Vainio ja niin edespäin. EMI-aikaan firma esitti aina uusia ihmisiä mitä erilaisimpien asioiden toteuttajiksi, ja me kokemattomina ihmisinä ajattelimme, että kaipa ammattilaiset tietävät paremmin. Kun omaa yhtiötä aloitettiin, oli luontevaa kääntyä ystävien puoleen. Ja yhtäkkiä koko hommasta tuli täsmälleen meidän näköisemme.
Luin historiikistanne, että perustitte Sakaran siksi, ettei mikään yhtiö suostunut julkaisemaan kolmatta levyänne niillä ehdoilla, jotka sille asetitte. Mitkä ne ehdot olivat?
– Me tehtiin viiden biisin demo, jota tarjottiin eri yhtiöille. Siinä oli kaksi slovarihenkistä kappaletta ja kolme metallibiisiä. Jokainen firma halusi, että me olisimme keskittyneet kevyempiin kappaleisiin. Kaikki tahtoivat, että me tekisimme samaa, mitä sen hetken kovimmat nimet eli Trio Niskalaukaus ja Kotiteollisuus tekivät. Me taas olimme nähneet keikoilla, minkälaista riemua nopea metallimusiikki herätti, emmekä missään tapauksessa halunneet luopua siitä, varsinkin kun tiesimme ettei päivän muoti kestä pitkään. Pari firmaa olisi hyväksynyt meidät, jos olisimme hylänneet nopean ilmaisun. Se ei meille käynyt. Tämä on koko musiikkialaa vaivaava ongelma: harvassa levy-yhtiössä on sellaista henkistä pääomaa, että voitaisiin istua alas ja miettiä, mihin musiikki on menossa ja mihin pitäisi satsata. Sen sijaan halutaan lisää sellaista, joka on jo valmiiksi pinnalla. Tästä seuraa että moni artisti jää yhden tai kahden levyn jutuksi, joka vanhenee muodin mukana.
Näetkö oman levy-yhtiön perspektiivistä muitakin rakenteellisia ongelmia tällä alalla?
– Onhan niitä. Perinteisissä levy-yhtiöissä annetaan esimerkiksi radiosoitolle todella paljon painoarvoa, mutta olen itse huomannut, ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä todellisen suosion eli vaikkapa levymyynnin kanssa. Hitti ei välttämättä näy millään tavalla levymyynnissä eikä edes kukkarossa. Meidän firmamme bändi Stam1na on porhaltanut suosiossa meistä jo ohi, vaikka sillä ei ole yhtään radiokelpoista kappaletta. Näkisin että tässä eivät todellisuudet kohtaa: levy-yhtiöt ajattelevat että radiosoitto houkuttelee väkeä levykauppaan, mutta ostajat eivät tee valintojaan radiosoittopohjalta.
Mikä on ollut levy-yhtiön pitäjälle suurin yllätys?
– Varmaankin Suomen pienuus. Tajuta että toimijoita on niin vähän, ammattitaitoisia sen ja sen osaajia on niin vähän. Että tuo tuntee tämän ja tämä sen, että itse asiassa kaikki tuntevat jokaisen. Että kuvio ei olekaan iso ja mystinen.
Annala ei ole viuluviikari
Mokoma on sikäli moderni bändi, että se päivittää varsin ahkerasti kotisivujaan, ja fanit voivat tätä kautta pysyä selvillä siitä, mitä orkesterille kuuluu. Mokoma myös vastaa kotisivuillaan fanien kysymyksiin, mistä on seurannut mielenkiintoinen dialogintapainen. Äskettäin fanit saivat lukea, että Marko Annala vetäytyi korpimökkiin säveltämään uutta materiaalia, ja orkesterin kotisivuilta löytyy myös uuteen materiaaliin liittyvä treeniblogi.
Olit tekemässä uusia biisejä erakkomökissä keskellä talvea. Minkälainen kokemus se oli?
– Olen aikamoinen luontoromantikko, luonto inspiroi suuresti. Olen joskus myös miettinyt, että mitäpä jos lähtisi johonkin suurkaupunkiin tekemään biisejä, istuisi katukahviloissa ja kirjoittelisi hotellihuoneessa. Mutta käytännössä päädyn mökkiin, ehkä siksi että siellä ei ole muita virikkeitä ja on siis pakko todella tehdä biisejä. Näin perheellisenä miehenä olen tilanteessa, että jos kotona on niin sanotusti vapaata aikaa, sen voi aina täyttää jollain tärkeämmällä kuin biisintekemisellä. Mökki kaukana kaikesta on siis hyvä työpaikka. Kiitos apurahan sinne saattoi mennä.
Miltä materiaali näyttää nyt?
– Pääsin mökissä aika kansallisromanttiseen tunnelmaan. Monen biisin työnimessä on jotain Piirpauke-yhtyeeseen viittaavaa. Kappaleet on sävelletty ensimmäistä kertaa akustisella kitaralla. Olin aina ennen kieltäytynyt koskemasta koko vehkeeseen, koska en mielestäni tunne sointuja tarpeeksi hyvin. Minähän en ole erityisen taitava muusikko, ja olen tehnyt musiikkia riffipohjalta. Nyt on syntynyt erilaista materiaalia, jota voi sovitusmielessä lähteä viemään periaatteessa mihin suuntaan vain.
Joko muu bändi on kommentoinut biisejä?
– On, ja palaute oli innostunutta. Kaikki tiedostavat, että nyt on tulossa jotain erilaista. Olemme tietysti aina ajatelleet, että bändi elää ja muuttuu, mutta nyt muutosta tulee selvästi enemmän kuin keskimäärin levyjen välissä. Nimenomaan soinnutuksesta on tullut hyvää palautetta. Meidän basisti Santtu Hämäläinen on klassisesti koulutettu, kun taas minä olen itseoppinut, ja muun muassa Santtu on todennut että kouluttamattomuuteni on vahvuus. En tiedä mikä olisi teoreettisesti oikea tapa toimia, joten soinnutuksessa tapahtuu hänen mielestään paljonkin kiinnostavia asioita.
Jos ajatellaan ihan puhtaasti musiikillista puolta, niin mikä sinua viehättää nimenomaan metallissa?
– Tein itse asiassa eilen listan viidestä parhaasta uudesta levystä, eikä siinä ollut yhtään metallia vaan esimerkiksi Kanye Westiä, Prodigya, Liimanarinaa ja Chris Cornellia. Tällä hetkellä ei siis ole metallikausi menossa. Metalli on kuitenkin minulle selvästi tutuin ilmaisumuoto, minkä huomaa hyvin noiden uusien levyjen kohdalla. Niitä on pitänyt kuunnella paljon, jotta osaisin sanoa, miten paljon niistä pidän. Metallissa kuulen heti, mikä on sävellyksen ja tuottamisen suhde, millä tavalla jokin soundi on saatu aikaan ja niin edelleen. Olen kasvanut metallin parissa niin vahvasti, että se on täysin tuttu kieli.
Eikö vieraan ääressä hämmentyminen ole kuitenkin hedelmällistä?
– On, ilman muuta. Mutta siinä joutuu myös tekemään töitä. Olen kuunnellut esimerkiksi Anssi Tikanmäen uusinta julkaisua, ja olen edelleen vähän kahden vaiheilla että pidänkö siitä vai en. Mietin että onko tuotanto ja instrumentaatio sitä, mitä sen pitäisi olla. Minulla on ihan instrumenttitasollakin joitakin henkilökohtaisia mieltymyksiä ja inhokkeja. Esimerkiksi viulu on sellainen soitin, joka kuulostaa harvoin perustellulta. Pidän siitä lähinnä silloin, kun sitä käytetään niin kuin Frank Zappa sitä käyttää.
Kuulostaa siltä, että voisit olla kiinnostunut tuottamisesta.
– Kieltämättä minä suhtaudun musiikkiin aika tuotannollisesti. On hirmu vähän bändejä ja levyjä, joiden äärellä ei tule sellainen olo, että kunpa tämä olisi tehty näin tai noin. Mokomalla ei ole ollut varsinaista tuottajaa koskaan; me tiedämme erittäin tarkasti mitä haluamme ja mielestämme osaamme myös toteuttaa näkemyksemme. Toki on leikitelty ajatuksella, että palkattaisiin ulkopuolinen tuottaja viemään biisejä johonkin suuntaan, mutta siihen ei ole vielä haluttu lähteä. On luotettu siihen, että oma näkemys on kuitenkin paras. Ja koska me ollaan myös taloudellisia tuottajia, me annettaisiin musiikilliselle tuottajalle varmaan ennen pitkää kenkää! [nauraa]
Musiikki on pyhää
Sanoit että olet kasvanut metallin parissa. Oletko sinä siis sitä ryhmää, jolle Metallican Ride The Lightning (1984) ja muu 80-luvun klassinen tuotanto oli jotain elämää suurempaa?
– Tavallaan. Mutta kyllä minä pidän niistä Metallican myöhemmistäkin levyistä; olen antanut niille mielestäni paljon enemmän mahdollisuuksia kuin aika moni muu, ja olen löytänyt niistä hyvää. Kuuntelen yleensäkin levyä kymmenen tai kaksikymmentä kertaa ennen kuin totean että en siitä pidä; olen tässä mielessä aika perusteellinen kaveri. Mutta jos palataan kysymykseen, niin kyllä, olin 14-vuotias vuonna 1986, jolloin ilmestyivät kaikki merkittävät levyt: Metallican Master Of Puppets, Anthraxin Among The Living, Slayerin Reign In Blood, Kreatorin Pleasure To Kill. Kaikkein syvin musiikillinen jälki minussa on näiden jättämä, ja siltä pohjalta osaan metallin kielen ja toimintatavan. Kun kuuntelen metallissa kitaraa, tiedän aivan tarkkaan, miten kitaristi on sen toteuttanut, mutta kun kuulen viulua, arviointi on vaikeampaa, koska en tiedä mitä soittaja tekee. En silti ole mielestäni ensisijaisesti metallimusiikin vaan musiikin tekijä: en ole puritaani enkä pidä puritaaniudesta, ja mielestäni meidän levyistämme kuulee, että matkan varrella on kuunneltu myös paljon muuta kuin metallia. Raskaan musiikin tekijäksi minua voi kyllä kutsua. Haluan luodata musiikilla omaa elämää, ja vaikka se voi kuulostaa naurettavalta, niin musiikki on melkein pyhä asia.
Jos se on pyhä, niin minkälainen musiikin käyttö voisi närkästyttää sinua?
– Suhtaudun musiikkiin rakastavasti, en kevyesti. Minun on vähän vaikea ymmärtää musiikkia, jossa korostetaan arkea ja arkisuutta. Siis jos musiikissa luetellaan vaikkapa asioita, joihin minä haluan musiikin kautta ottaa etäisyyttä. Samuli Putro on hyvä, mutta minä en osaa täysin rinnoin nauttia hänen tekstiensä arkirealismista. Pidän enemmän vaikka A. W. Yrjänä -tyyppisestä maalailusta, vaikken sitä aina ymmärtäisikään. Tämä on tietenkin puhdas makukysymys, mutta toisaalta mistään muusta ei kannata kiistellä kuin makukysymyksistä.
Lopuksi haluaisin sinun kommentoivan lauluntekijänä viittä käsitettä, joihin olet taatusti törmännyt. Ensimmäisenä deadline.
– Innostava asia. Ilman deadlinea en saa aikaiseksi oikein mitään.
Henkilökohtaiset maneerit.
– Niitä on pyritty poistamaan varsinkin laulusta joka levyllä. Niitä siis on. En pidä niistä kauhean paljon silloinkaan, kun toiset artistit niitä käyttävät. Yksi maneeri, jota erityisesti inhoan, on se tietty ärisevä rock-laulutyyli.
Loppusointu.
– Kuten sanottua, soinnuista en ymmärrä juuri mitään! [nauraa] En alkusoinnuista enkä loppusoinnuista. Ja siinä välissäkin on vielä vaikeita kohtia.
Mielikuvitus.
– Erittäin vilkas. Melkein joka päivä tulee hahmoteltua päässä novellia, elokuvakäsikirjoitusta tai vaatemallistoa. Mutta pohjimmiltaan se on siis voimavara. Hillittömän iso voimavara.
Suomalaisuus.
– Vaikea aihe. En ole missään määrin patriootti, mutta olen myös sitä mieltä, ettei ole mitään järkeä lähteä etsimään asioita tarkoituksellisen kaukaa. Pidän siitä, että osaa löytää itselleen tärkeät asiat läheltä. Luulen että ihmisen elämästä katoaa paljon arvokasta, jos hän ei työmatkallaan näe ympäristöä jonka läpi kävelee vaan on mielessään jossain muualla, tähtää kauemmas. En usko että täytyy lähteä mihinkään eksoottiseen paikkaan, jotta voisi saavuttaa jotain. Kaikki on löydettävissä läheltä, ja tässä mielessä suomalaisuus on minulle iso asia. Mutta patriootti en ole; valtio ja sen rajat eivät sinänsä ole tärkeitä.
