Säveltäjä Levannon työpäivä alkaa tyypillisesti viimeistään aamuyhdeksältä. Hänen työhuoneensa sijaitsee Helsingin kantakaupungissa tunnelmallisessa kivitalossa, joka on rakennettu viime vuosisadan alussa. Janne Riionheimo on suunnitellut kellutetun studion katutason entiseen liiketilaan.

Työhuoneelta löytyy Yamaha C3 -flyygeli, joka on ollut Levannon läheinen työpari jo pitkään. Työasemana on Cubase (täydennettynä hirveällä määrällä plugareita) ja nuotinnusohjelmana Dorico. Työhuoneessa on laulukoppi ja tilaa äänittää vierailevia soittajia. Säveltäjä itse soittaa demomielessä myös kitaraa, bassoa ja vähän viulua.

Tänään Levanto on viettänyt aamupäivän kuunnellen Bela Bartókin Konserttoa Orkesterille ja tutkinut sen partituuria viikonlopun kapellimestarikurssia silmälläpitäen.

”Uuden oppiminen ja säveltäjänä kehittyminen on mulle tosi tärkeää. Voisi melkein jopa sanoa, että työt on siinä ympärillä nimenomaan palvelemassa tätä tarkoitusta”, Levanto pohtii.

”Aina kun on aikaa, mä opiskelen. Luen partituureja ja tutkin erilaista musiikkia tai opettelen jotain uutta softaa.”

”Ei ole järkeä käyttää yhteen ideaan viikkokausia, vaan kannattaa ensin tehdä niitä pätkiä ennemminkin kvantiteetti kuin kvaliteetti edellä.”

Nyt työn alla on yksi norjalainen ja yksi tanskalainen elokuva. Niistä ei vielä puhuta sen enempää.

Tammikuussa Suomen ensi-iltaan on tulossa The Innocents. Se on norjalainen yliluonnollinen trilleri, joka on voittanut useita kansainvälisiä palkintoja ja esitettiin Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -kilpasarjassa viime kesänä.

Levanto on filmistä innoissaan.

”Työ oli taiteellisesti tosi palkitseva. Uskon tähän leffaan vahvasti.”

The Innocentsin tekoprosessi oli säveltäjän näkökulmasta mieluisa. Levanto pääsi hommaan mukaan aivan alusta saakka, siis jo ennen elokuvan kuvausten alkamista.

”Esituotantovaiheessa ohjaajalla on aikaa ja energiaa keskustella musiikista. Mitä lähempänä kuvauksia ollaan, sitä enemmän ohjaajalla on muuta säätöä. Ei ohjaajaa enää kuvauksia edeltävällä viikolla saa keskittymään jälkityövaiheen asioihin, kuten musiikkiin.”

Levanto ja ohjaaja-käsikirjoittaja Eskil Vogt tapasivat kerran ja skypettivät paljon. Vogt lähetti Levannolle Spotify-listan, jota oli kuunnellut The Innocentsin käsikirjoitusta tehdessään. Levanto täydensi listaa referenssiehdotuksillaan.”Kävi pian selväksi, että nyt ei haluta mitään kuningasmelodioita tai harmonisesti monimutkaista musiikkia. Lähdin kehittelemään saundimaailmoita siltä pohjalta”, Levanto kertoo.

”Yleensä teen sämpleillä demoja ja jos ne miellyttävät ohjaajaa, ne orkestroidaan, äänitetään ja miksataan. Nyt teinkin niin päin, että ensin äänitettiin pieni jousiorkesterisessio, jota sitten leikkelin ja prosessoin. Eksperimentoin saundinmuokkaustekniikoilla, joita en ollut ennen kokeillut. Käytin fyysistä nauhaa ja c-kasetteja.”

Levanto toimitti elokuvan leikkaamoon viisi tuntia demoja – yli sata erilaista pätkää, jotka hän oli tehnyt melko nopeasti.

”Ei ole järkeä käyttää yhteen ideaan viikkokausia, vaan kannattaa ensin tehdä niitä pätkiä ennemminkin kvantiteetti kuin kvaliteetti edellä. On hyvä tiedostaa, että kaikkea ei tulla käyttämään.”

Kun elokuvan leikkaus oli pitkällä, Levanto työsti valitut aihiot valmiiksi ja ajasti ne leikkaukseen. Tämä on elokuvasäveltäjälle se työvaihe, jossa päivät venyvät helposti 14-tuntisiksi.

The Innocentsin musiikin making of -video löytyy Levannon YouTube-kanavalta.

”Ohjaajahan on usein miettinyt leffaa vuosikausia, ehkä jopa itse käsikirjoittanut sen. Tietenkin hänellä on siitä selkeämpi näkemys kuin minulla, joka hyppään mukaan muutamaksi kuukaudeksi.”

Jännittävää ja kiehtovaa elokuvamaailmassa on se, että joka projektissa voi luoda nahkaansa säveltäjänä. Saa olla myös monipuolinen. Levannon isoin elokuvamusiikkituotanto on tehty 80 hengen orkesterilla. Pienimmän tuotannon hän on tehnyt yksin.

”Voi yrittää luoda uuden saundin tai musiikillisen idean, joka on vain sen kyseisen projektin juttu ja toivottavasti erilainen kuin aiemmat, joita on tehnyt”, Levanto sanoo.

”Ensi viikolla esimerkiksi äänitetään yhteen projektiin barokkiviulua, joka on viritetty epätavalliseen vireeseen. Voihan se olla ihan paska idea. Kiva kokeilla kuitenkin.”

Elokuvan ohjaaja on projektissa aina pomo, jonka taiteelliset näkemykset ajavat säveltäjän ideoiden edelle. Levanto on huomannut, että ohjaajan kommentit vievät musiikkia monesti aivan oikeaan suuntaan.

”Ohjaajahan on usein miettinyt leffaa vuosikausia, ehkä jopa itse käsikirjoittanut sen. Tietenkin hänellä on siitä selkeämpi näkemys kuin minulla, joka hyppään mukaan muutamaksi kuukaudeksi.”

Työskentely ohjaajan kanssa on hienovaraista. Ohjaaja osaa vain harvoin ilmaista musiikillisin termein sen, mitä haluaa. Säveltäjän on pystyttävä viestimään ohjaajalle, että se ei haittaa.

”Se, että sama ohjaaja ja säveltäjä tekevät leffan toisensa jälkeen yhdessä, ei johdu musiikista vaan siitä, että vuorovaikutus toimii”, Levanto kertoo.

Hän viihtyy hyvin ohjaajien antamissa raameissa. Ne helpottavat työhön ryhtymistä.

”Leffamusiikkihan ole mikään tietty genre. Se voi olla punkia, syntikka-ambientia, intialaista taidemusiikkia tai ihan mitä tahansa. Että sikäli on hyväkin rajata vähän”, hän pohtii.

”Usein ajatellaan, että raamit ovat kahlitsevia. Jos näin todella on, sitten kannattaa keskittyä konserttimusan säveltämiseen.”

Onnistunut leffamusa palvelee kokonaisuutta ja tuo siihen jonkin koherentin, uniikin saundin. Musiikin ei tarvitse olla arvokasta yksinään.

”Jos sitä joku haluaa kuunnella leffasta irrotettuna, niin se on sitten vain ihan kiva bonus”, Levanto toteaa.

”Konserttimusiikissa säveltäjä voi olla juuri niin nokkela ja oivallinen kuin haluaa, ja äänten informaation määrä saa olla paljon suurempi kuin mitä leffamusiikissa. Jos elokuvamusiikissa on liikaa tavaraa, katsoja ei ehdi prosessoida kaikkea aistimaansa.”

Jos säveltäjä haluaa tehdä leffamusiikkia saadakseen kuulijoita ja näkyvyyttä, hän on Levannon mielestä liikkeellä vääristä lähtökohdista.

”Motiivin pitäisi olla se, että elokuvasta tulee mahdollisimman hyvä. Väärät motiivit  tulevat kyllä ohjaajalle hyvin pian selviksi. Säveltäjän on ennen kaikkea oltava kiinnostunut kokonaisuudesta, eli siitä leffasta.”

Katsojilta tulee säveltäjälle tosi harvoin palautetta, ja se on Levannolle ihan ok.

”Jos katsojalla on kauheasti aikaa kiinnittää huomiota musiikkiin, on leffa ehkä epäkiinnostava. Kun katsoja tempautuu juonen vietäväksi eikä oikeastaan huomaa musiikkia, silloin on onnistuttu. Toki leffassa voi olla kohtia, joissa musiikilla on isompi rooli. Mutta en itsekään, ainakaan ensimmäisellä katsomiskerralla, useinkaan pysty keskittymään musiikkiin jos leffa on hyvä.

Myös raha on väärä motiivi ja mielikuva, että leffapuolella sitä liikkuisi paljon, on virheellinen.

”Vaikka jonkun leffan kokonaisbudjetti olisi kuinka kova, ei leffamusiikkiin missään päin maailmaa laiteta satoja tuhansia – kaikkein isompia Hollywood-tuotantoja lukuunottamatta. Työn määrään verrattuna liksat per leffa ei todellakaan ole kaksisia”, Levanto sanoo.

”Toki, jos leffa saa paljon katsojia teattereissa, siitä tulee sitten Teosto-tuloja. Jos leffa menee vain suoratoistopalveluihin, jäävät tekijänoikeuskorvaukset vähäisiksi.”

Jos haluaa elokuvasäveltäjäksi, on varauduttava siihen, että kilpailua on. Ennen kuin edes alkaa esitellä itseään alan toimijoille, on tehtävä päräyttävä showreel.

”Se ei mene niin, että antakaa mulle mahdollisuus niin sitten mä näytän. On osattava ohjelmoida timanttisen kuuloisia sämpledemoja. General MIDI -bounce ei riitä. Softien opettelu on vain käytännön asia, jonka voi oppia ihan kuka vain”, Levanto toteaa.

Alkuvaiheessa harvoin pääsee projekteihin, joissa liikkuu rahaa. Levanto aloitti tekemällä musiikkia muun muassa Dome Karukosken ja Lauri Nurksen opiskeluajan leffoihin. Kun Nurkse sitten ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Sooloilua (2007), Levanto oli mukana säveltäjänä – niin ikään ekakertalaisena.

Sitten, jos rahahommien syrjään pääsee kiinni, on yleisin toimintatapa mallia avaimet käteen. Eli tuotantoyhtiölle yksi lasku musiikista. Alalla pidetään ihmisistä, joista on mahdollisimman vähän vaivaa.

 Levanto on tyytyväinen siitä, että on saanut sävellettäväkseen monen genren leffoja. Se pitää työn mielekkäänä ja mielenkiintoisena.

”Vähän käy sääliksikin, ei toki taloudellisesti mutta taiteellisesti, sellaisia säveltäjiä, jotka ovat onnistuneet tekemään hitin. Esimerkiksi Thomas Newman, joka sävelsi American Beautyn, on tehnyt seuraavat leffamusiikkinsa samalla tyylillä. Ehkä tilaaja on sanonut, että tee sitä hyvää marimbaa vaan.”
Mitä isomman budjetin elokuva on kyseessä, sitä riskittömämmin se tehdään. Ajattelu ulottuu myös musiikkiin. Halutaan tuttuja elementtejä, joita katsoja lukee tietyn sanaston kautta. Toisaalta yritetään saada tekemiseen uutta twistiä.

”Paljon ja kaikilla on projekteja, joiden suunnitteluvaiheessa elvistellään, että nyt tehdään jotain uutta ja erilaista. Askel askeleelta rohkeus vesittyy ja lopputulos on geneeristä tavaraa, jolla saadaan sama yleisöreaktio kuin aiemminkin. Usein ei ehkä haluta ottaa riskiä kun on huomattu, että yleensä tietyn tyylisissä leffoissa toimii tietynlainen musiikki.”

Draamat ovat Levannon ominta alaa. Ovet ovat jo avautuneet Pohjoismaiden leffamaailmaan, ja tulevaisuuden toiveet suuntautuvat Eurooppaan laajemminkin.

”Mun tyyli musiikillisesti, tai ihmisenäkään, ei ole suuntautunut massiiviseen epic-musan tekemiseen. Hienovireisemmät draamat kiinnostavat enemmän kuin Marvel-supersankarileffat.”

Leffat, joihin Levanto on säveltänyt, ovat olleet kokonaisbudjetiltaan 1–4 miljoonaa euroa. Hän toivoo joskus pääsevänsä mukaan isompiin, 15–20 miljoonan euron projekteihin.

”Sellaisissa musabudjetti on sitä luokkaa, että mulla olisi varaa pitää pientä työryhmää. Itse voisin keskittyä säveltämiseen. Ja äänityksiä voisi tehdä joissain kivoissa mestoissa.”

”Tärkeintä on pitää innostunut ja raikas olo omassa tekemisessä. Sen enempää ei voi itseltään vaatia.”

Miten syntyy säveltäjän oma, tunnistettava tyyli?

”Kun tutkii, opettelee ja kuuntelee mahdollisimman paljon erilaista musiikkia, tulee omasta vaikutteiden kirjosta monivivahteinen”, Levanto tuumii.

Omaa tyyliään säveltäjänä hän ei lähde analysoimaan.

”En tietoisesti ajattele, mikä on mun tyyli. Luulen, että oma maku tai tyyli kehittyy, kun vain tekee ja tekee. Jos laittaa musiikkiinsa jotain kurkkulaulua ja kotiloita siksi, ettei kukaan muu niitä käytä, se ei ole enää rehellistä. Se on kikkailua”, Levanto sanoo.

”Ja jos olettaa, että jokainen biisi jonka tekee, on täysin uraauurtava ja ennen kuulematon, ei saa mitään valmiiksi. Tärkeintä on pitää innostunut ja raikas olo omassa tekemisessä. Sen enempää ei voi itseltään vaatia.”

Musiikkia elokuviin (Levannon omat valinnat)
The Innocents, 2021, ohjaus ja käsikirjoitus Eskil Vogt
Pala sydämestä (Ylen tv-sarja, 2021), ohjaus Hanna Maylett, käsikirjoitus Anna Lappalainen ja Aino Lappalainen
Psychosia, 2019, ohjaus ja käsikirjoitus Marie Grahtø Sørensen
Oma maa, 2018, ohjaus Markku Pölönen, käsikirjoitus Markku Pölönen ja Antti Heikkinen
Kätilö, 2015, ohjaus Antti J. Jokinen, käsikirjoitus Katja Kettu & Antti J. Jokinen

---

Pessi Levanto (s. 1973) on pianisti, säveltäjä ja sovittaja. Hän on säveltänyt musiikin 27 pitkään elokuvaan sekä noin 30 lyhytfilmiin ja dokumenttiin. Levannon sovitus- ja sävellystuotanto vaihtelee a cappella -sekstetistä sinfoniaorkesterin kautta big bandiin. Hän on ollut tuottajana, sovittajana, säveltäjänä sekä sessiomuusikkona kymmenillä levyillä ja julkaissut seitsemän omaa albumiaan. Hän on ollut kaksi kertaa JazzEmma-palkintoehdokkaana ja neljä kertaa Jussi-palkintoehdokkaana. Levanto on tehnyt myös mm. lastenmusiikkia, mainosmusiikkia, teatterimusiikkia ja J-popia.

pessilevanto.com