Ismo Alanko sanoo olevansa musiikintekijämoodissa. Takana on parin kuukauden loma ulkomailla. Taukoa tarvittiin pitkän kiertueen ja treenirupeaman perään.
”Loman alku meni toipuessa, mutta jo parin viikon päästä rupesin orientoitumaan tulevan levyn biisien valmiiksi saattamiseen. Se on kätevää nykyään, kun tarvittavat vehkeet kulkevat helposti mukana. Mulla oli pieni kiippari, tietokone ja mikki. Ei siihen paljon muuta tarvita.”
Musiikin tekeminen ei siis vaadi yhtä paljon lomaa kuin muut työt.
”Älä kerro kenellekään, mutta en koe biisien tekemisen olevan työtä. Musan tekeminen, soittaminen, laulaminen, säveltäminen, kirjoittaminen ja sen kaiken pohtiminen on mulle elämäntapa, elämäntehtävä ja elämän sisältö. Se on tapa olla olemassa. Työtä on kaikki se, mikä mahdollistaa sen, että voin tehdä tätä hommaa ja saada tästä elantoni.”
Eli vähän niin kuin tämä haastattelu tässä.
”No, vähän niin kuin tämä, kyllä. Mutta on myös paljon muuta hommaa, koska minulla ei ole manageria eikä sihteeriä. Keikkamyyjä ja levy-yhtiö löytyy, mutta itselleni jää hirveästi kaikenlaista hommaa ja organisointia. Puhelimessa puhumista, meilien lähettämistä ja yleistä säätämistä.”
Kun Ismo Alanko kirjoitti ensimmäiset biisinsä, hän opiskeli sellonsoittoa mutta oli jo innostunut rockista.
”Olin varmaan 12–13-vuotias, kun tein ensimmäisen biisin. Siis sellaisen, jota saattoi biisiksi nimittää. Ensimmäiset räpellykset syntyivät ehkä jo vähän aiemmin, 11-vuotiaana. Kuuntelin varhaista suomenkielistä rockia ja tajusin, että tässähän voi yhdistää kielen ja musiikin ja että tätä mä haluan tehdä, kirjoittaa lauluja suomen kielellä. Tein heti alussa sanoituksia suomeksi, tosin välillä myös englanniksi.”
Alanko kertoo hahmotelleensa biisien tekemistä ja soittamista nuottikirjojen kautta. Mutta vaikka Chuck Berryn ja The Beatlesin tuotanto tuli tutuksi niiden kautta, tärkeämmältä tuntui se, että mitään sitovia sääntöjä ei ollut.
”Kun puhun rockmusiikista, tarkoitan tosi laajaa musiikin aluetta, joka sisältää kaiken purkkapopista progressiiviseen rockiin ja niin edelleen. Mulle se edustaa klassisen musiikin vastapainoa, täydellistä vapautta. Se on musaa, jossa saa tehdä ihan mitä vain.”
Alangon alkuperäinen ajatus musiikin tekemisestä työksi liittyi klassiseen musiikkiin. Se ei kuitenkaan lopulta tuntunut oikealta tieltä.
”Suoritin sello-opintoja suhteellisen pitkälle. Alkuperäinen ajatus ammattimaisesta musiikin tekemisestä syntyi sen kautta. Vielä silloin, kun kaksi vuotta vanhempi siskoni pääsi Sibelius-Akatemiaan, ajattelin, että ehkä minusta tulee ammattisellisti. Mutta mulla ei ollut riittävästi paloa sellonsoiton treenaamiseen. Pystyin treenaamaan ehkä puoli tuntia päivässä, ja se ei riitä niissä hommissa.”
Rockin soittamiseen intoa oli huomattavasti enemmän. Alanko perusti ensimmäisen bändinsä 13-vuotiaana, ja paria vuotta myöhemmin hänen yhtyeellään oli jo kaikki laitteet ja soittimet, omia biisejä ja keikkoja Joensuussa. Rockin SM-kisakarsinnat tulivat tutuiksi useina vuosina.
Mutta vaikka bänditouhu lisääntyi ja imi mukanaan, ajatus rockin tekemisestä elääkseen oli Alangosta pitkään utopistinen.
”Ei Joensuussa ollut levyttäneitä artisteja siihen aikaan. En osannut ajatella musiikin tekemistä ammattina vielä sittenkään, kun Hassisen Kone breikkasi. Uskoin, että bändistä tulee suosittu, mutta sen pidemmälle en asiaa ajatellut. Mietin vain, että teen tätä niin kauan kuin tämä tuntuu hauskalta. En olisi voinut kuuna päivänä ajatella, että tässä sitä ollaan vuonna 2025 ja että olen tehnyt musaa koko tämän ajan.”
Hassisen koneen Täältä tullaan Venäjä -albumista (1980) alkoi Ismo Alangon elämäntyö, joka jatkuu edelleen. Sen jälkeen hän on tehnyt musiikkia Sielun Veljissä, sooloartistina ja eri kokoonpanojen kanssa. Pitkän matkan varrella on syntynyt satoja lauluja, ja seuraava albumi on suunnitteilla.
Alanko sanoo, että jokaisen biisin tekeminen on pieni ihme, mutta samaan aikaan huomaamaton asia.
”Joskus saa lukea biisintekijän tajunneen, että nyt syntyi jotakin niin mieletöntä, että täytyy oikein paukuttaa henkseleitä. Mulla ei ole sellaista kokemusta. Mä vain teen biisejä. Totta kai tulee sellaisia tunteita, että nyt tässä on jotakin hyvää. Jos omaa demoa kuunnellessa vähän naurattaa, se on hyvä merkki.”
Alanko naurahtaa, että omiin tekeleisiinsä on helppo rakastua.
”Aika usein uutta ideaa tulee työstettyä pitkään, kunnes lopulta tajuaa, että ei tämä olekaan tarpeeksi hyvä, että maailma ei menetä mitään, jos ei koskaan kuule tätä. Kappaleen julkaisemisessa pitää olla aina pointti. Uuden biisin pitää olla sellainen, että kukaan muu ei sitä tähän maailmaan tuo.”
Musiikkia ei tehdä tyhjästä. Jokaisessa uudessa kappaleessa on mukana jo ennestään olemassa olevia elementtejä. Alanko pitää kuitenkin olennaisena, että on myös jotain uutta.
”Täytyy olla jokin uusi fiilis tai uusi kulma. Olen itseni suurin fani ja kovin kriitikko. Musiikissa, jota julkaisen, ei ole mitään, mitä ei olisi punnittu loppuun asti. Biisin ihmisten ilmoille päästäminen edellyttää perusteellista pohdintaa.”
Tämä merkitsee sitä, että uuden biisin matka ensimmäisestä ideasta julkaisuun on pitkä prosessi.
”Varsinkin nykyisin se on pitkä, koska mulla ei ole mitään kiirettä. Voi haudutella uusia kappaleita pikkuhiljaa. Joskus sävellys on pitkällä tai jo valmis, mutta tekstin loppuun hiominen kestää vielä vuodenkin. Yritän tehdä sellaista musaa ja sellaisia tekstejä, joista voin olla itse innoissani.”
Alanko ei ole alkanut inhota tai vierastaa mitään tekemäänsä kappaletta, mutta varsinkinkin rankimpina keikkavuosina jotkut biisit alkoivat kyllästyttää.
”Sellaisina aikoina on saattanut tulla pieni vastareaktio vaikka Rappiolla-kappaleen tai Peltirummun soittamiseen. Tuntui, etten saa niiden esittämisestä itse irti mitään. Keikkailu on ollut mulle aina pyhä asia. Haluan olla lavalla täysin latautunut ja sisällä musiikissa. En koskaan valitse keikkasettiin biisejä, joita ei huvita soittaa. Olisi kauheaa löytää itsensä yökerhosta kello kaksi yöllä soittamassa humalaisille Rappiolla-biisiä kyllästyneenä ja rutiinilla. Se on tämän ammatin irvikuva.”
Toisin kuin moni muu esiintyvä taiteilija, Alanko ei koe olevansa velvoitettu esittämään mitään tiettyjä kappaleita. Ei edes niitä suurimpia hittejä tai arvostetuimpia klassikoita.
”Ei ole kappaleita, joita olisi pakko soittaa. Mikään laki ei sitä määrää. Soitan kyllä keikoilla lukuisia tunnetuimpia kappaleitani, mutta ei joka keikalla kuulla Rappiolla-biisiä. Mutta jos keikalla on hyvä ja hurtti meininki, voin soittaa senkin. Mulle on olennaista esittää lauluni itse, laulaa ne ihmisten ilmoille. Laulaminen on vapauttava psykofyysinen kokemus. Siinä on parantavaa voimaa.”
Alanko on tehnyt jonkin verran musiikkia myös elokuviin ja televisioon. Sillä saralla hänelle itselleen merkittävin hanke on ollut Kari Väänäsen televisiosarja Taivaan tulet, jota Yle esitti vuosina 2007–2014.
”Mulla ei ollut kauheasti kokemusta sellaisesta säveltämisestä, mutta Vänän kanssa oli helppo tehdä, koska hän on itsekin orientoitunut musiikkiin. Se oli todella mielenkiintoinen proggis ja monella tavalla hyvä juttu mulle.”
Taivaan tulet -projektin aikana Alanko opetteli käyttämään teknologiaa, josta on sittemmin ollut hänelle paljon hyötyä.
”Mähän olen opetellut musiikin tekemisen aikana, jolloin käytössä ei ollut oikeastaan mitään laitteita, mutsin vanha kelanauhuri korkeintaan. Kun Taivaan tulet -projekti alkoi, hankin Ableton Live -ohjelman ja otin asiakseni opetella käyttämään sitä. Soitan lähes kaiken itse niillä äänitteillä. Se oli mulle merkittävä askel musiikin tekemisessä.”
Musiikin tekeminen näyttää olevan perinnöllistä: Ismon tytär Alma Alanko on myös biisintekijä, muusikko ja sooloartisti. Edes vuosikymmenten kokemus alasta ei saa isää kavahtamaan ajatusta siitä, että nyt tytärkin on Hassisen Koneen kappaletta mukaillen ”tällä tiellä”.
”Mikäs siinä”, Alanko sanoo. ”Pitäähän ihmisen tehdä musiikkia, jos siltä kerran tuntuu. Kannustan kaikin tavoin. Musiikissa voi ilmaista omaa kokemustaan täysin vapaasti ja jakaa sitä muille. Biisien avulla voi yrittää hahmottaa maailmaa ja ymmärtää sitä. Musiikin tekeminen on pienoismaailmojen luomista.”
