EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

Elokuvien säveltäjät

Julkaistu

SALLA LUHTALA: ”Olen alun perin klassinen lyömäsoittaja. Opiskelin Sibelius-Akatemiassa ja Malmön musiikkikorkeakoulussa. Työtapaturman seurauksena sain käteeni hermovamman ja jouduin lopettamaan lyömäsoittimien soittamisen. Päätin ottaa eron musiikista ja menin opiskelemaan ravitsemustiedettä Helsingin yliopistolle. Valmistuin ja menin töihin, mutta lakkasin nukkumasta, koska koin elämäni valuvan hukkaan.

Halusin päästä tekemään musiikkia. Se oli suorastaan pakko. Aloin säveltämään. Olen soittanut myös aika paljon poppia ja kansanmusaa erilaisissa bändeissä ja opiskellut jazzin teoriaa ja sävellystä Sibelius-Akatemiassa. Kymmenen vuotta sitten sävelsin ensimmäisen elokuva-scoreni.”

PANU AALTIO: ”Aloin nelivuotiaana soittamaan selloa. Jossain kohtaa sain tietokoneen ja aloin tekemään sillä omaa musiikkia. Sellonharjoittelu jäi aika äkkiä taka-alalle. Kiinnostuin elokuvamusiikista lukioaikana. Pääsin opiskelemaan Sibelius-Akatemiassa musiikkiteknologiaa. Reilu parikymmentä vuotta sitten Suomesta ei löytynyt varsinaista leffasävellyskoulutusta.

Sibiksen jälkeen lähdin opiskelemaan elokuvamusiikkia Los Angelesiin. Olin siellä vuoden. Sitä seurasi työharjoittelujakso. Kun Yhdysvalloissa tekee tutkinnon, sen päälle pääsee vuodeksi töihin. Tein siellä monenlaisia assistentin hommia muun muassa Spider-Man 3 -elokuvassa ja tv-sarjassa Lost. Sen jälkeen pääsin säveltämään Dome Karukosken Tummien perhosten koti -elokuvaa Suomessa.”

ROLF GUSTAVSON: ”Aloitin vanhempieni kannustamana trumpetinsoiton 8-vuotiaana. Vuonna 2006 perustin ensimmäisen bändini. Olin herännyt musiikkiin skidinä, kun olin kuullut punkbändi Green Dayn American Idiot -albumin. Lukioikäisenä aloin kiinnostua lapsena nähtyjen Disney-leffojen musiikista. Ne olivat pääasiassa musikaalibiisejä, joissa oli bändi mutta myös paljon orkesterisoittimia. Aloin herkistymään kaikelle tälle. Halusin ymmärtää ja oppia tuota maailmaa.

Naapurissani asui säveltäjä Timo Laiho. Päädyin hänen oppiinsa lukioikäisenä. Silloin aloin opiskelemaan myös nuottien kirjoittamista ja musiikin teoriaa Porvoon musiikkiopistossa. Kristallinkirkas tavoitteeni oli päästä Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan sävellystä. Halusin oppia, miten musiikkia tehdään oikein, koska pelkkä soittelu bändin kanssa treenikämpällä on aika hähmäistä. Lähdin Sibelius-Akatemiaan melko avoimin mielin, valmistuin sieltä kaksi vuotta sitten.”

Salla Luhtala ja Panu Aaltio pääsivät elokuvamusiikin pariin tekemällä musiikkia Taideteollisen korkeakoulun eli nykyisen Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksen sekä alan ulkomaisten opinahjojen kautta.

SALLA LUHTALA: ”Aloin todella aktiivisesti etsimään elokuvasävellystöitä. Olin kouluihin yhteydessä ja kyselin löytyisikö projekteja, joihin tarvitsisi säveltäjää. Näin sain ensimmäisiä töitäni. Vuonna 2014 tein ensimmäisen lyhytelokuvamusiikkini Lontoon Filmschooliin. Elokuvan nimi oli Inner life of Veronica. Se oli mustavalkoinen kauhulyhäri. Musiikki syöksyi ulos minusta. Minulla oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että ymmärsin aina nähneeni musiikin väreinä. En ollut aikaisemmin tajunnut sitä. Kun katsoin mustavalkoista elokuvaa, mieleeni tuli minkä väristä musiikki olisi.”

PANU AALTIO: ”Ensimmäinen elokuvamusiikin mentorini Tuomas Kantelinen neuvoi minua ottamaan yhteyttä Taikin elokuvataiteen laitokseen ja kysymään oppilastöitä. Näin päädyin säveltämään ensimmäisen elokuvamusiikkini Mari Mantelan lyhytelokuvaan Operaatio vieras äly. Se oli taiteellisesti kunnianhimoinen leffa, jonka musiikkia mietin todella paljon. Työ tuntui alkuun aika vaikealta. Säveltäminen itsessään ei ollut vaikeaa, mutta haimme pitkään oikeaa tyylilajia. En hahmottanut heti myöskään mistä musiikki alkaa ja mihin se loppuu. Nykyään tuollainen on minulle intuitiivista. Voin katsoa jonkin elokuvan ilman ääntä ja kertoa missä musiikkipaikat suurin piirtein ovat. Dramaturgiset kaaret ovat yleensä melko ilmeisiä.”

Rolf Gustavsonin polku elokuvien pariin on hieman toisenlainen:

”Vuonna 2018 pianisti-säveltäjä Pessi Levanto lähetti minulle viestin ja pyysi jeesaamaan nuottienkirjoittamisessa. Kyseessä oli esiorkestrointi ja midisiivous Markku Pölösen Oma maa -leffaan, jonka musiikki äänitettiin Tapiola Sinfoniettan kanssa. Se oli ensimmäinen kunnollinen elokuvaduunini. Sille polulle minä sitten jäin. Levanto lähetti minut myös Itävaltaan opiskelemaan elokuvamusiikkia Conrad Popen kanssa. Silloin asiat alkoivat konkretisoitua; elokuvat, musiikki, säveltäminen sekä myös sovittaminen ja orkestrointi. On ollut mielenkiintoista olla osa tiimiä ja tehdä musiikkia.”

Elokuvan tekeminen on ryhmätyötä, mutta elokuva on aina ohjaajansa taideteos. Hän vastaa teoksensa kokonaisuudesta, ja kaikki elokuvassa on alisteista ohjaajan taiteelliselle visiolle – olipa kyse sitten näyttelemisestä, lavastuksesta, valoista tai musiikista. Elokuvaohjaajat eivät ole saaneet välttämättä musiikillista koulutusta, niinpä elokuvasäveltäjän on kommunikoitava heidän kanssaan toisin kuin muusikoiden kanssa.

SALLA LUHTALA: ”Koen, että elokuvamusiikin säveltäminen on kykyä inspiroitua siitä, mitä näkee. Sitten se tulkkautuu ajatukseksi musiikista, jota voi ehdottaa ohjaajalle. Musiikin voi tehdä kuunneltavaan muotoon ja sitä voi sitten soittaa ohjaajalle. Säveltäminen ja musikaalisuus on yksi osa työtä, sen lisäksi on pystyttävä kommunikoimaan ohjaajan kanssa. Monesti ohjaajat saattavat olla epävarmoja siitä, osaavatko he puhua musiikista. Säveltäjän ja ohjaajan kohtaaminen on aina oppimistilanne. Tilanne muistuttaa sitä, että opeteltaisiin yhdessä uusi kieli. Toisten ohjaajien kanssa se on helpompaa ja toisten kanssa taas vaikeampaa. Psykologinen taso ja kommunikaation haasteet ovat iso asia, josta tässä työssä on hyvä koko ajan oppia lisää.”

PANU AALTIO: ”Minulle on jäänyt mieleen ohje ’älä puhu ohjaajan kanssa musiikista, vaan puhu elokuvasta’. Se on kieltä, jonka ohjaajat osaavat todella hyvin. Olen yrittänyt pitää tuon mielessä. Heti kun keskustelu menee vaikkapa siihen, että ’pitäisikö tuossa olla oboe’, mennään harhaan. Ennemmin kannattaa kysyä ohjaajalta, mitä hän haluaa sanoa tässä kohtauksessa, mitä nämä hahmot ajattelevat ja miten ohjaaja haluaisi katsojan tulkitsevan kohtauksen. Kun pääset tuohon keskusteluun, musiikilliset termit unohtuvat aika nopeasti. Ammattiohjaajat osaavat tämän. Sen sijaan opiskelijatasolla, kun asiat olivat uusia, tästä seurasi helposti mikromanagerointia. Sen jälkeen ei nähdä enää metsää puilta.”

ROLF GUSTAVSON: ”Hyvä elokuvasäveltäjä kokee olevansa elokuvantekijä, hänen erikoisosaamisalueensa vain sattuu olemaan musiikki. Tärkeintä on, että tähtäin on tehdä hyvää leffaa. Minulla ei ole paljoa kokemusta ohjaajista. Minusta on aina ollut vaikeaa löytää se yhteinen kieli. Olen pyrkinyt muusikkojen seuraan. Silloin yhteinen kieli on tullut tietysti annettuna. Näin orkestroijan näkökulmasta on tärkeää ymmärtää, mihin elokuvalla pyritään ja mitä siinä halutaan sanoa. Se on oltava koko ajan keskiössä omassa tekemisessä. Yksityiskohdat eivät ole välttämättä tärkeitä.”

Orkestraatio eli soitinnus nousee esiin, kun puhutaan elokuvamusiikista. Sillä tarkoitetaan klassisesti äänten jakamista eri soittimille.

SALLA LUHTALA: ”Olen nähnyt joskus hauskan meemin, jossa kerrottiin säveltämisen olevan sitä, että luututaan lattiaa isolla luutulla. Sovittaminen on sitä, että siivotaan lattia porstalla. Orkestroinnissa taas siivoaminen tapahtuu hammasharjalla.”

ROLF GUSTAVSON: ”Sovittamiseen liittyy amerikkalainen termi reimagine eli musiikin uudelleen kuvitteleminen. Sovittaminen voi todellakin olla sitä. Aluksi on olemassa minimaalinen musiikillinen informaatio eli melodia ja soinnut. Siitä voi sovittamalla tehdä periaatteessa mitä vaan. Orkestraatio on taas tarkoittanut teknisesti, että sävellyksen luonnoksesta kirjoitetaan jokainen soitin auki partituuriin. Tämä on orkestraation alkuperäinen merkitys.”

Kun kolmikolta kysyy heidän omasta mielestään merkittävimpiä töitään elokuvamusiikin saralla, seuraa aluksi diplomaattinen hiljaisuus. Pienen tuumaustauon jälkeen kohokohdat hahmottuvat kuitenkin helposti.

SALLA LUHTALA: ”Parhaissa töissä työskentely on ollut inspiroivaa, mukavaa ja mukaansatempaavaa. Tällainen työ oli muun muassa Charlotte Airaksen dokumentti Valonsieppaaja (2021). Siitä tuli kokonaisuutena todella hieno. Olen tyytyväinen myös musiikkiin.”

PANU AALTIO: ”Minulle henkilökohtaisesti tärkeitä ovat säveltämäni Marko Röhrin luontodokumentit Metsän tarina (2012), Järven tarina (2016) ja Tunturin tarina (2021). Olen itse eläinoikeus- ja luonnonsuojeluihminen. Tuottaja-ohjaaja Marko Röhrin kanssa on ollut hienoa työskennellä. Hänestä huokuu, miten tärkeä aihe luonto on hänelle itselleen. Toisaalta myös Joona Tenan Supermarsu-elokuvia on ollut todella kiva tehdä. AJ Annilan ohjaama tv-sarja Nyrkki oli myös erittäin hauska duuni. Ohjaaja kutsui sitä korkeaoktaaniseksi humpuukiksi.”

ROLF GUSTAVSON: ”Olin mukana Supermarsun orkestroinnissa. Musiikkia äänitettiin Tampereella ja oli huikeaa, kun samassa salissa oli sata tyyppiä touhuamassa. Koskaan en ole tehnyt niin kovaa duunia, mutta kuitenkin niin että samaan aikaan oli todella hauskaa. Minulle high light on ollut myös Juha Wuolijoen ohjaama Vinski ja näkymättömyyspulveri (2021). Musiikin olivat tehneet Lasse Enersen ja Leri Leskinen, ja pääsin orkestroimaan sitä yhdessä Tuomas Nikkisen kanssa. Olen myös säveltänyt musiikin Emilia Hernesniemen ohjaamaan lyhytelokuvaan Hei, hei Tornio, joka voitti lyhytelokuvien Jussi-palkinnon vuonna 2022.”

 

Puheenjohtaja Pauliina Lerchen 3 pointtia: sosiaaliturva, alan reilut käytännöt ja monimuotoisuus

Julkaistu

Pauliina Lerche valittiin Musiikintekijöiden hallituksen puheenjohtajaksi kevätkokouksessa huhtikuussa yksimielisesti ja ilman vastaehdokkaita. Hän on Musiikintekijöiden yhdeksäs puheenjohtaja.

Lerche on toiminut musiikkialalla lähes 30 vuotta, joista 17 viimeisintä lastenmusiikin parissa. Hän on perustamansa Mimmit Music Oy:n toimitusjohtaja sekä Mimmit-yhtyeen säveltäjä, sanoittaja ja muusikko (laulu ja haitari). Mimmien toinen laulava jäsen on Pauliinan sisko Hannamari Vallila.

Mimmit sai alkunsa, kun Pauliina Lerche alkoi soololevyjensä (Katrilli 2002, Malanja 2006) julkaisun jälkeen saada palautetta: lapset tykkäävät sun musiikista, kannattaisiko tehdä musiikkia heille? Taitelija oli palautteesta ensin ihmeissään.

”Olin tehnyt soololevyilleni musiikkia, josta itse pidän. Luonnehdin sitä karjalaiseksi maailmanmusiikiksi.”

Ensin Lerche ajatteli, ettei osaisi tehdä musiikkia lapsiyleisölle, joka on tunnetusti vaativaa ja lahjomatonta. Ideaa pyöriteltyään hän kuitenkin löysi punaisen langan.

”Keksin, etten muuta musiikkityyliäni, mutta käytän sanoitusten inspiraationa suomalaisia kansansatuja, joita minulle on lapsena luettu paljon. Myös Tuhannen ja yhden yön tarinat, Kanteletar ja Kalevala ovat olleet tärkeitä.”

Lerche innostui uudesta suunnasta aivan valtavasti. Hän tajusi välittömästi, että Mimmit voisi olla paljon muutakin kuin musiikkia, ja että hän voisi toteuttaa sen parissa luovuuttaan kokonaisvaltaisesti.

”Jos ei yritä mitään, ei myöskään voi saavuttaa mitään.”

Nyt, 17 vuotta myöhemmin, Mimmit on tehnyt 8 albumia, 4 tv-sarjaa, 7 kirjaa sekä animaatioita, jotka on myyty yli 40 maahan. Mimmit Music Oy työllistää vuosittain noin 30 työntekijää osa-aikaisesti sekä lukuisia luovan alan alihankkijoita, kuten graafikkoja, kuvittajia, käsikirjoittajia, animaattoreita ja AV-teknikoita.

Seuraava unelma on Mimmien animaatioelokuva.

”Se on valtava haaste. Mutta jos ei yritä mitään, ei myöskään voi saavuttaa mitään.”

Pauliina Lerche kertoo tulevansa ”tavallisen tylsästä perheestä”. Lapsia kannustettiin luovuuteen ja heidän musiikillisia harrastuksiaan tuettiin, mutta suvussa ei ollut taiteilijoita.

”Perhe on tavallisuudestaan huolimatta tarjonnut minulle kulttuuripääomaa. Kun olin neljävuotias, äiti vei minut viulutunneille. Sain harrastaa myös kuvataiteita ja minulle luettiin ihan valtavan paljon. Minua vietiin Savonlinnan oopperajuhlille ja Pori Jazzeille. Perheen tulotasoon nähden kalliita soittimia ostettiin.”

Yhdeksänvuotiaana Pauliina pääsi mukaan kotikunnassaan Rääkkylässä perustetun Värttinän alkuperäiskokoonpanoon. Hän oli porukan nuorimpia. Laulun ja viulun lisäksi tutuiksi tulivat 5- ja 10-kieliset pienkanteleet. Värttinä oli hänen ensimmäinen musiikillinen korkeakoulunsa.

”Esiinnyimme ihan valtavan paljon kotimaassa ja ulkomailla. Muistan, kun teimme ensimmäistä levyä: Rääkkylän OP-tuvan pihaan tuli äänitysauto, josta vedettiin piuhat sisään taloon. Siellä me sitten soitettiin ja laulettiin.”

Värttinä taisi sinetöidä Pauliinan tulevaisuuden suunnan. Hän muistaa jo alakouluikäisenä kirjoittaneensa Ystäväni-kirjaan, että haaveilee opiskelusta Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Haave toteutui toisella yrittämällä, Kuopion musiikkilukion jälkeen. Soittimeksi oli tuolloin vakiintunut harmonikka, koska siitä saa ilmoille kiehtovia sointumaailmoja.

”Vaikka vanhemmat tukivat valtavasti taideharrastuksiani, he pelkäsivät, etten voi elättää itseäni musiikilla. Sittemmin he toki ovat nähneet, että olen pystynyt siihen”, Lerche sanoo.

”Haluan vaikuttaa siihen, että musiikista on positiivinen kuva ammattina, joka houkuttelee osaavia ihmisiä. Ala ei tokikaan ole helppo.”

”Minua mietityttää, että miten saada nuorille, ja myös heidän vanhemmilleen, musiikintekijyys ja muusikkous näyttäytymään potentiaalisena uravaihtoehtona. Monet lapset ja nuoret, joilla on musiikillista lahjakkuutta, ovat hyviä muissakin asioissa. Haluan vaikuttaa siihen, että musiikista on positiivinen kuva ammattina, joka houkuttelee osaavia ihmisiä. Ala ei tokikaan ole helppo.”

Periksiantamattomuus, positiivinen asenne ja taipumus innostua asioista isosti ovat auttaneet Pauliina Lercheä pärjäämään vaativalla alalla.

”Takaiskuja on ollut paljon. Ei-vastauksia tulee aina huomattavasti enemmän kuin onnistumisia. En jää murehtimaan niitä, en ole katkeroitunut, ja iloitsen muiden menestyksestä ilman kateutta. Iloitsen monista työhöni liittyvistä asioista, kuten siitä, kun sovittajalta tulee hieno versio säveltämästäni ja sanoittamastani biisistä.”

On tärkeää keskittyä omiin vahvuuksiinsa. Jos vertailee itseään muihin, jää väistämättä häviölle.

”Aina löytyy maailmasta joku, joka on parempi biisintekijä, muusikko, laulaja, joka on kauniimpi ja jolla enemmän seuraajia somessa. Tärkein henkinen ominaisuus tällä alalla on itsetuntemus: pitää tietää, missä asioissa on hyvä. Ja pitää voida rinta rottingilla kertoa vahvuutensa. Itse olen hyvä luovuudessa. Olen myös hyvä esiintyjä. Mutta en ole paras muusikko tai musiikintekijä.”

Itseohjautuvuutta vaaditaan myös. Kukaan ei tule muistuttamaan, että tee biisi, treenaa soittoa, tee apurahahakemuksia ja markkinoi.

”Jos tunnistaa itsessään sen, että itseohjautuvuus ei ole vahvimpia puolia, niin silloin ei ehkä kannata hakeutua tälle alalle. On myös hyvä erottaa se, että jos joku ei tykkää siitä, mitä teet, se ei tarkoita, että olisit huono ihminen. Se, mitä teet taiteilijana, on eri asia kuin oma persoonasi. Hylkäyksiä ja torjuntoja ei missään tapauksessa tule ottaa henkilökohtaisesti.”

”Sosiaaliturva. Alan reilut käytännöt. Monimuotoisuus”, mainitsee Pauliina Lerche Musiikintekijöiden edunvalvontatyön tavoitteiksi, kun niistä kolmea tärkeintä pyydetään.

Luovilla aloilla toimivat ihmiset ovat hänen kokemustensa mukaan älyttömän rohkeita sekä valmiita tekemään kovasti töitä. Pienyrittäjyys ja freelancerius ovat usein ainoat vaihtoehdot intohimoammatin harjoittamiseen.

”Ja mikä on palkinto? Se, ettei itsensätyöllistäjillä ole sosiaaliturvaa. Suomi ampuu itseään jalkaan, kun aktiivisia ja rohkeita ihmisiä rangaistaan sillä, että he itsensä työllistäessään menettävät sosiaaliturvan. Olen aivan varma, että tälläkin hetkellä on työttöminä paljon eri alojen ihmisiä, jotka eivät tästä syystä uskalla ryhtyä itsensätyöllistäjiksi.”

Suomi on rakentunut siten, että ollaan joko työsuhteisissa töissä tai keskisuuria yrittäjiä.

”Meidän ala on siinä välissä. On paljon yksinyrittäjiä tai mikroyrityksiä. Ja nekin, joilla ei ole yritystä, määritellään työllistyväksi omassa työssään. Päättäjien pitäisi mielestäni nähdä, miten työelämä on muuttunut. Ei vain kulttuurialalla, vaan todella monella muullakin alalla, ihmiset työllistävät itse itsensä.”

”Päättäjien pitäisi mielestäni nähdä, miten työelämä on muuttunut.”

Itsensätyöllistäjien sosiaaliturva on ollut Musiikintekijöiden edunvalvonnan asialistalla vuosia – ja on vahvasti jatkossakin. Päättäjät pitää Lerchen mielestä saada ymmärtämään myös se, että luovat alat ovat oikea elinkeino, jossa on valtavasti kasvupotentiaalia.

”Suomi takertuu liikaa savupiippuihin sekä suo, kuokka ja Jussi -mentaliteettiin. Aloja, jotka nojautuvat ihmisten luovuuteen, ei oikein ymmärretä.”

”Menestyneimmät musiikintekijät tienaavat työllään hädin tuskin keskivertopalkan verran. Millä muulla alalla on vastaava tilanne? Ei millään. Biisintekijöiden saama osuus suoratoistopalvelujen tulonjaosta on keskimäärin vain alle 10 prosenttia, mikä on aivan liian vähän”, Lerche sanoo.

Hänen mielestään musiikintekijäpalkkion käyttöön ottaminen tekisi alasta reilumman. Reilua olisi myös se, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä keikalle ilmaiseksi, vain näkyvyyttä saadakseen.

”Suomessa jää tällä hetkellä paljon hyvää musiikkia vaille minkäänlaista huomiota”, Lerche harmittele.

”Jos kukaan ei arvostele tai kirjoita levystä, eivätkä biisit saa radiosoittoa, eivät kuulijatkaan eivät löydä uutta musiikkia. Ongelma koskettaa erityisesti marginaalisempia genrejä ja indiepuolta. Mielestäni vähäisissä levyarvosteluissa ulkomaiset levyt saavat suhteettoman paljon huomiota. Missään muussa taidemuodossa kotimainen tuotanto ei kilpaile samalla tavalla ulkomaisen kanssa. Esimerkiksi ulkomaisista elokuvista toki kirjoitetaan paljon, mutta myös jokainen suomalainen elokuva saa kuitenkin julkisuutta.”

Lerche pohtii, että ongelmaa voisi nostaa toimittajien tietoisuuteen vaikkapa Musiikintekijöiden järjestämässä paneelikeskustelussa. Monimuotoisuuteen liittyy vahvasti myös radioiden, erityisesti Radio Suomen, soittolistat.

”Tällä hetkellä soitetaan liikaa samoja biisejä ja soitettavien artistien tai bändien joukko on liian pieni.”

Mitä Musiikintekijät haluaa tarjota jäsenilleen?

”Yhteisöllisyyttä. Kollegoiden tapaaminen on valtavan tärkeää ammatissa, jossa työtä tehdään usein yksin. Edunvalvontaa. Tässä tehdään vahvaa yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa. Neuvontaa. Toimistolla on vahvaa osaamista alan sopimusasioissa.”

Loputon epävarmuus sekä sosiaaliturvan puute ovat hinta, jonka maksan siitä, että toimin intohimoammatissani. Näin Pauliina Lerche oli järkeillyt. Hänen vilkas mielikuvituksensa on vuosien varrella keksinyt tuhansia vaihtoehtoja sille, miten keikat voisivat loppua ja miten kaikki voisi mennä aivan pieleen. Sitten tuli korona.

”Pahimmassa painajaisessakaan en olisi voinut kuvitella, että Suomen valtio kieltää multa työnteon. Ihan maallikkona tutkin Suomen perustuslakia ja mietin, että eihän tämä näin voi voi mennä.”

Se herätti halun vaikuttaa asioihin. Myös lapset ovat nyt sen ikäisiä, että kalenterista löytyy tilaa yhteisten asioiden hoitoon. Pauliina Lerche valittiin Musiikintekijöiden hallitukseen keväällä 2023. Untuvikko sai lämpimän vastaanoton.

”Musiikkialan itsensätyöllistäjän ja freelancerin arki on kopioitu mun dna:han, eikä se sieltä enää lähde pois.”

Kun Kaija Kärkinen ilmoitti jättävänsä puheenjohtajuuden, Pauliina alkoi saada jäsenistöltä yhteydenottoja: voisitko sinä asettua ehdokkaaksi? Hän harkitsi asiaa viime kesän ajan perusteellisesti ja tiedostaen, että ajat ovat todella vaikeat luovan työn tekijöille.

”Ryhdyn puheenjohtajan toimeen valtavan innostuneena. Haluan olla puheenjohtaja, joka oikeasti tuntee asiat, joista päättäjien tapaamisissa keskustellaan. Tässä kesän aikana työlistallani on paneutua työttömyysturvalakiin ja vastaaviin asioihin perusteellisesti.”

Lerche on työssään Mimmien kanssa työskennellyt isojen toimijoiden, kuten Ylen, MTV:n ja japanilaisen Mitsukoshi-Isetan, kanssa. Hän on joutunut ottamaan paljon vastuuta ja tekemään päätöksiä.

”Haluan hyödyntää myös tätä kokemusta puheenjohtajan työssä.”

Puheenjohtajuuden rinnalla Pauliina Lerche jatkaa luovaa työtään musiikintekijänä. Sen lopettaminen olisi vastoin hänen luontoaan. Hän myös haluaa pysyä kiinni kentässä ja musiikintekijöiden arjessa.

”Musiikkialan itsensätyöllistäjän ja freelancerin arki on kopioitu mun dna:han, eikä se sieltä enää lähde pois. Ja jotta en kuulostaisi liian negatiiviselta, niin muistutan, että tämä oli unelma-ammattini ja se, mitä halusin tehdä. Olen ollut valtavan onnellinen tässä ammatissa. Mutta aivan hirveän paljon töitä tämä on vaatinut.”

Musiikintekijöiden puheenjohtaja Pauliina Lerche

The 69 Eyes: Helsingin vampyyrit biisinteossa

Julkaistu

Vuonna 1989 perustettu The 69 Eyes on alusta asti luottanut oman materiaalin voimaan. Kolmetoista albumia julkaissut bändi soitti alun perin räyhäkästä glam- ja sleazerockia. 2000-luvun vaihteessa mukaan tuli melodisuutta ja goottirock-vaikutteita. Kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen The 69 Eyes nousi listojen kärkeen, ja tie aukesi myös Keski-Euroopan markkinoille. Pian tämän jälkeen portit avautuivat myös Yhdysvaltoihin. Pitkän uransa aikana Helsingin vampyyrit ovat soittaneet myös Etelä-Amerikassa, Venäjällä, Japanissa ja Australiassa.

The 69 Eyesin voimakaksikon muodostavat laulaja Jyrki ”Jyrki 69” Linnankivi ja kitaristi Pasi ”Bazie” Moilanen. Jyrki vastaa yhtyeen kaikista sanoituksista. Pasi on bändin musiikillinen johtaja ja säveltäjä. Työnjako on ollut selkeä yhtyeen alusta asti.

JYRKI: ”Päätin heti alkuun ryhtyä tekemään englanninkielisiä tekstejä. Ajattelin tekstin englanniksi jo päässäni. Jokaisessa säkeessä piti olla riimi. Tuohon aikaan oli tosi niukasti mahdollisuuksia nähdä englanninkielisten kappaleiden sanoituksia painettuna. Sain käsiini kirjan, jossa oli The Rolling Stonesin 1960- ja 1970-luvun lyriikoita. Siitä näki millaisia loppusointuja ja sanoja englanninkielisessä rockriimityksessä käytettiin.”

Jyrki haki vaikutteita suoraan Yhdysvalloista, jonne hän matkusti useita kertoja jo nuorena.

”En ollut koskaan kuunnellut suomenkielistä pop- tai rockmusaa ja pidin sitä junttina. Halusin tehdä urbaania rokkia, jota jengi diggaisi Stadin ja New Yorkin rockklubeilla ja jota soitettaisiin radiossa. Sanoitusten sisältö on pysynyt samana vuosikymmenet. Halloween-henkistä vampyyrirockia, romanttista kaukokaipuuta ja rakkaudesta unelmointia.”

Jyrkillä ei ollut bänditaustaa ennen The 69 Eyesia. Sen sijaan Pasi oli tehnyt biisejä jo kouluaikojen bändiensä kanssa.

PASI: ”Jyrki ajautui The 69 Eyesin esiasteen laulajaksi. Jo tuolloin alkoi muotoutua yhä käyttämämme metodi. Minä luon musiikilliset ideat ja teen niistä pohjan. Sitten menemme treenikämpälle työstämään ideoita bändin kanssa. Innostumme sitten joistain ideoista ja niitä jatketaan eteenpäin. Tämän jälkeen Jyrki ottaa biisiideoista kopin ja alkaa tehdä sanoituksia.”

Tätä nykyä Pasi tekee myös yksin demoja työhuoneellaan ja lähettää ne suoraan Jyrkille sanoitettavaksi. Alkuaikojen c-kasettiäänitykset ovat vaihtuneet tietokoneella tehtyihin demoihin, joille Pasi on soittanut ja ohjelmoinut niin rummut, basson, kitaran kuin kosketinsoittimetkin.

Vaikka digimaailma on tuonut biisintekoon paljon uusia mahdollisuuksia, luottaa The 69 Eyes edelleen myös treenikämppäjammailun voimaan. Pasin mielestä on olennaista tuottaa materiaalia mahdollisimman monipuolisilla metodeilla.

The 69 Eyes on soittanut samalla kokoonpanolla yli 30 vuotta. Vaikka bändissä on selkeä johtokaksikko, kyseessä kuitenkin harvinaisen yhteen hitsautunut ryhmä. Yksi osoitus tästä on se, että kaikki yhtyeen jäsenet ovat osallistuneet biisintekoon. Musiikillisia ideoita ovat tuottaneet myös rumpali Jussi ”Jussi 69” Vuori, basisti Arto ”Archzie” Ojajärvi sekä toinen kitaristi Timo ”Timo-Timo” Pitkänen. Näitä rifffejä ja sointukulkuja Pasi on sitten kehitellyt eteenpäin ja muokannut valmiimmiksi.

PASI: ”Pääosa sävellyksistä on minun, mutta nykyään Timo-Timokin tuo bändille valmiita kokonaisia biisejä, joiden pohjalta Jyrki alkaa tehdä tekstejä. Näin syntyi esimerkiksi uuden Death of Darkness -levyn balladi This Murder Takes Two. Joskin kehittelin siihen sitten myöhemmin lisäjuttuja.”

JYRKI: ”Sanoitusten sisältö on pysynyt samana vuosikymmenet. Halloween-henkistä vampyyrirockia, romanttista kaukokaipuuta ja rakkaudesta unelmointia.”

JYRKI: ”Biisintekemiseni on muuttunut vuosien varrella. Aluksi minulla on ollut treenikämpällä äänitettyä bändin livesoittoa kasetilla. Sitten olen kuunnellut sitä kotona ja miettinyt, miten laulu voisi mennä. Vähän tuon vaiheen jälkeen saimme käyttöömme neliraiturin. Teknologian kehittyessä Pasin demot alkoivat tulla cd:llä ja sittemmin sähköpostilla. Pasi saattoi nimetä kappaleet tyyliin ’AC/DC 1’ taikka ’Danzig 2’. Ne olivat työnimiä, jotka kuvasivat kappaleita. Jossain vaiheessa sovimme, että Pasi toimittaa demot nimettynä pelkillä numeroilla. Haluan aloittaa sanoitusten tekemisen puhtaalta pöydältä. En halunnut ajatella, että jos demon nimi on ’AC/DC 1’, niin tekstissä täytyisi olla mukana jotain siihen liittyvää ajatusta.”

The 69 Eyesin uralle oli ratkaisevaa, että 2000-luvun alussa bändin tuottajaksi tuli Johnny Lee Michaels. Hän karsi yhtyeen soitosta pois kaiken ylimääräisen ja toi tilalle ilmavat ja selkeät sovitukset, joissa syntetisaattorimelodioilla oli iso osuus. Samoihin aikoihin Jyrki löysi matalalta lauletun tyyliinsä. Näillä eväillä syntyi bändin ensimmäinen hitti Gothic Girl.

JYRKI: ”Biisi oli alun perin vitsi ja ihan helppoheikki-juttua. Siinä jäljiteltiin Type O Negativen tyyliä. Gothic Girl oli jäänyt pyörimään ylimääräisenä biisinä aikaisemman levyn demosessiosta, ja Pasi otti sen jostain syystä mukaan vielä seuraavankin levyn sessioihin.”

Biisi oli myös huomattavasti yksinkertaisempi kuin The 69 Eyesin aikaisemmat kappaleet. Se julkaistiin Johnny Lee Michaelsin ja The 69 Eyesin ensimmäisenä yhteistyön tuloksena ja nousi Suomen singlelistan kärkeen loppuvuodesta 1999.

Tästä alkoi The 69 Eyesin kultakausi. Johnny Lee Michaels tuotti bändin menestyslevyt Blessed Be (2000) ja Paris Kills (2002). Tämän jälkeen Michael sin tuottajapariksi otettiin HIMin kanssa vakuuttavaa jälkeä tehnyt Hiili Hiilesmaa. Tällä ryhmällä syntyivät albumit Devils (2004) ja Angels (2006), jotka avasivat tien Amerikkaan.

PASI: ”Vaikka välineet ovat kehittyneet, itse sisällön tuottaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään.”

PASI: ”Kun aloimme tehdä yhteistyötä Johnny Lee Michaelsin kanssa, suhtautumisemme musiikintekemiseen muuttui. Haimme vuoden 1999 Wasting the Dawn -levyn jälkeen uutta ilmaisutapaa ja siihen tarvittiin bändin ulkopuolista tekijää. Diggailemme keskenämme monenlaisesta varsin erilaisesta musiikista ja kun touhuamme yhdessä, saattaa fokus päästä katoamaan. Mietimme itsekin 2000-luvun alussa, että olisi hyvä tiivistää bändin ilmaisua. Johnny Lee Michaels vaikutti voimakkaasti albumien Blessed Be ja Paris Kills sovituksiin ja tuotantoon. Tuolloin meille kirkastui idea siitä, että voimme tehdä musiikkia myös ulkopuolisten kanssa.”

Lisää ulkopuolisia tekijöitä tuli mukaan vuonna 2004, kun The 69 Eyesin tuolloinen levy-yhtiö EMI ehdotti co-writing-yhteistyötä ruotsalaisten Jimmy Wahlsteenin ja Patrik Jonssonin kanssa. Näin sai alkunsa yhtyeen suurin hitti Lost Boys.

JYRKI: ”En aluksi hahmottanut, mitä co-writing voisi olla, mutta emiläiset sanoivat sen olevan suhdetoimintaa. Jos se toimii, niin hyvä, mutta jos taas ei, niin ei siinä kukaan häviä mitään. Me osaamme tehdä musiikkia tiettyyn pisteeseen asti keskenämme. Jotta sitä saisi viritettyä vielä paremmaksi, tarvittiin co-write-yhteistyötä. Ruotsalaiset osasivat tuoda biisiimme jotain lisää – pienen melodiakulun, joka loi biisin koukun. Sitä biisi kaipasi.”

PASI: ”Vuonna 2009 ilmestyneellä Back in Blood -levyllä co-write-yhteistyötä tehtiin myös muun muassa amerikkalaisen Johnny Andrewsin kanssa. Kaikkein parhaiten co-writing on onnistunut ruotsalaisten kanssa. Kysehän on loppujen lopuksi pitkälti henkilökemiasta. Olemme tehneet co-writing-yhteistyötä valmiiden demojemme päälle tai aloittaen biisintekemisen ulkopuolisten kanssa tyhjästä. Kahta viimeisintä levyä tehdessä Johnny Lee Michaels oli myös mukana yhtenä co-write-säveltäjistä. ”

Vaikka The 69 Eyes on tehnyt yhteistyötä monenlaisten tahojen kanssa, ovat bändin ohjaimet tiukasti sen omissa käsissä. Studiotyön ja keikkailun lisäksi Pasi pyörittää bändin toimintaan olennaisesti liittyvää kahta firmaa. Biisintekemiselle hän pyrkii silti aina löytämään aikaa.

PASI: ”Luomisajan löytäminen on välillä kortilla. Tosin nykyään on helppo taltioida ideoita vaikkapa äänittämällä puhelimeen kitarapätkän taikka hyräillyn melodian. Inspiraation ja uuden kulman löytäminen tekemiseen on tärkeää. Niiden löytäminen voi olla todella haastavaa, mutta kun ne löytää, se on todella palkitsevaa. Vaikka välineet ovat kehittyneet, itse sisällön tuottaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään.”

Jyrki on alusta asti halunnut tehdä tarttuvia biisejä. Vuosien varrella hän on oppinut noudattamaan yhtä rock’n’rollin kultaista säännöistä: asiat kannattaa ilmaista yksinkertaisesti.

JYRKI: ”Vaikka kuinka vääntää, kääntää taikka vaihtaa stooria, lopulta se ihan ensimmäinen intuitio osoittautuu usein parhaaksi ratkaisuksi. Kun jutut tulevat alitajunnasta, ne ovat yleensä hyviä. Niissä on jotain magiikkaa. Teksti voi olla todella helposti tehtyä, mutta lopulta siitäkin saatetaan ottaa vielä jotakin pois. Näin päädytään helppoon, selkeään ja yksinkertaiseen ratkaisuun. Silloin biisissä on eniten tarttuvuutta.”

Sekä Pasi että Jyrki ovat olleet pitkään Suomen Musiikintekijöiden jäseniä.

JYRKI: ”Liityin Elvis ry:hyn 1990-luvun alkupuolella. Olin kuullut, että sieltä voi hakea apurahoja. Sainkin Georg Malmstén -säätiön 1500 markan apurahan, kun olimme tekemässä ensimmäistä The 69 Eyes -albumia. Olin paikalla Elvisin toimistolla apurahan jakamistilaisuudessa. Oli erikoista nähdä sellaisia ihmisiä, joita olin nähnyt televisiossa. Paikalla oli legendaarisia hahmoja kuten Jukka Virtanen ja Jussi Raittinen. Joku piti puhetta ja menin keittiöön, koska se oli turvallisen oloinen paikka.”

Jyrki suhtautui vanhempiin kollegoihinsa aluksi varauksella ja ulkopuolisen silmin:

”Seurasin palkintopuhetta toisten selkien takana. Tommi Läntinen bongasi minut ja tuli juttelemaan. Hän oli kannustavan oloinen hahmo. Olin räkärokkibändissä, eikä kukaan muu mielestäni tajunnut asioista mitään, paitsi minä itse. Kaikesta huolimatta minut tunnustettiin tasavertaiseksi tekijäksi muiden suomalaisten lauluntekijöiden kanssa. Oli tärkeää tavata muita muusikoita. Istuin pöydässä ja vastapäätäni olikin yhtäkkiä Dave Lindholm, Jukka Virtanen ja Heinäsirkka. He edustavat minulle suomalaista musalegacya.”

Myös Pasi kiittelee Musiikintekijöissä saamiaan kontakteja. Nuoremmille kollegoilleen hän haluaa lähettää seuraavanlaisia terveisiä:

”Syy, miksi itse yhä teen musiikkia on se, että teen sellaista musiikkia, joka itsestäni tuntuu hyvältä. Musiikkia on mukava tehdä ja soittaa toisten ihmisten kanssa. Omasta visiosta on kuitenkin tärkeää pitää kiinni. Joskin tuo visio saattaa tietysti muuttuu ajan myötä. Musiikin pitää tuntua jossain, pitää luottaa omaan näkemykseen ja tunteeseen.”

JYRKI: ”Oma tyylin löytäminen on tärkeää. Kun pysyt siinä, sinusta tulee paras oman tyylisen musiikkisi tekijä. Mistä sitten tiedät, että tyylisi on oma? Sitä voi olla vaikeaa selittää järjellä. Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne pitää vain tuntea. Oma tuntemus ja intuitio ovat asioita, joita pitää kuunnella.”

Kaijan kausi 2012–2024

Julkaistu

Kaija Kärkinen, artisti ja tekstintekijä, osui nettipiratismia kritisoivassa kirjoituksessaan (HS 22.4.2009) huomaamattaan Musiikintekijöiden tematiikan ytimeen:

”Kaikki musiikintekijät eivät ole artisteja, ja heidän leipänsä on kokonaan tekijänoikeuksista leivottu.”

Kaija oli kimpaantunut väitteestä, että nettipiratismi on tullut jäädäkseen, eikä musiikin luvaton ja ilmainen lataaminen aiheuta haittaa kenellekään. Koska ”artisti saa elantonsa keikoista”.

Jäsenen kirjoitus noteerattiin riemulla Musiikintekijöiden (tuolloin vielä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry) toimistolla, ja Kaijaan otettiin yhteyttä.

”Minut kutsuttiin pian ensimmäiseen pyöreän pöydän keskustelutilaisuuteen piraattien kanssa Elvis ry:n toimistolle, siitä se lähti. Sen jälkeen alkoi houkuttelu minulle tuntemattomaan hallitustyöskentelyyn”, hän kertoo.

Kaija valittiin Musiikintekijöiden hallituksen jäseneksi vuonna 2011 ja puheenjohtajaksi vuotta myöhemmin.

Hallituksen puheenjohtajana hän on käynyt lukemattoman määrän keskusteluja kansanedustajien, ministereiden, ministeriöiden viranhaltijoiden ja europarlamentaarikoiden kanssa sekä laatinut lausuntoja ja kannanottoja. Ja tietenkin kirjoittanut Hesariin.

Tämän lehden lukijat ovat saaneet lukea hänen terävästä kynästään kirvonneita kolumneja. Viimeinen puheenjohtajan Kaijastus julkaistaan seuraavassa lehdessä.

”Jätän puheenjohtajan tehtävän, koska tunnen suurta tarvetta keskittyä pitkästä aikaa luovaan työhön sanoittajana. Ja kyllä mielelläni kirjoitan vielä poliittisemminkin, jos tarve vaatii. En malta olla olematta jotain mieltä.”

Musiikintekijöiden uusi puheenjohtaja valitaan kevätkokouksessa huhtikuussa 2024.

”Musiikintekijät on tänä päivänä hyvin aktiivinen ja näkyvä toimija vaikuttamistyössä.”

”Edunvalvonta ja musiikintekijöiden näkemysten lobbaaminen päättäjille”, vastaa puheenjohtaja kysymykseen tärkeimmästä tehtävästään.

”Musiikintekijät on tänä päivänä hyvin aktiivinen ja näkyvä toimija vaikuttamistyössä. Aina, kun päättäjien pöydällä on jotakin meidän alaa koskevaa asiaa, on varmaa, että Musiikintekijät haluaa osallistua keskusteluun. Jos meitä ei niihin kutsuta, uskallamme itse kutsua itsemme. Myös hallituksen jäsenet ja varapuheenjohtaja sekä toimiston väki huhkivat edunvalvonnan parissa. Puheenjohtaja ei ole yksin, ja mahtava yhteishenki toimiston kanssa on toiminut kaikki nämä vuodet”, Kaija sanoo.

Vaikuttamistyötä tehdään paitsi Musiikintekijöiden nimissä, myös yhdessä muiden musiikkialan järjestöjen kanssa. Niistä läheisimpiä ovat Teosto ja sen muut jäsenjärjestöt eli Suomen Säveltäjät ja Suomen Musiikkikustantajat. Tällä luovan alkutuotannon yhteistyöllä esimerkiksi laadittiin viime keväänä yhteiset tavoitteet hallitusohjelmaan.

”Hallitusohjelmaan päätyikin aika paljon meidän esittämää asiaa. Jopa ihan samoin sanoin kirjattuna. Työ jatkuu. On todella hienoa, että tällaista yhteistyötä on niissä asioissa, jotka ovat kaikille järjestöille yhteisiä.”

”Musiikilla on tekijänsä. Sitä ei voi edelleenkään liikaa korostaa.”

Aika Musiikintekijöiden puheenjohtajana on ollut hyvää ja kulunut nopeasti. Mutta asiat, joiden puolesta vaikuttamistyötä tehdään, etenevät hitaasti.

”Se on ollut ajoittain turhauttavaa”, Kaija myöntää.

Hänen puheenjohtajakaudellaan Suomen hallitus on vaihtunut kolme kertaa. Keskusteluissa päättäjien kanssa on saanut vääntää rautalankaa melkoisen paljon.

Aina ei ymmärretä perusasioitakaan. Sitä, että artisti tai muusikko ei ole yhtä kuin musiikintekijä. Tai sitä, että musiikintekijä saa toimeentulonsa Teosto-korvauksista. Ja että ne ovat käyttökorvausta, eivät palkkaa.

”Siksipä tuntui hyvältä, kun marraskuussa tapaamani kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen kiitteli, että oli vuosia sitten eräästä minun puheenvuorostani ymmärtänyt musiikintekijöiden tulonmuodostukseen ja sosiaaliturvaan liittyvät ongelmatilanteet”, Kaija kertoo.

Musiikilla on tekijänsä. Sitä ei voi edelleenkään liikaa korostaa.

”Jos musiikin tekijätiedot olisivat hyvän tavan mukaan esillä siellä, missä pitääkin, ammattikuntamme olemassaolo tunnistettaisiin. Meidän järjestöllä on säännönmukaisesti tapana puuttua tapauksiin, joissa tekijätiedot puuttuvat ja biisit menevät artistin piikkiin.”

Itsensätyöllistäjien sosiaaliturvan parantaminen on ollut vuosikausia yksi Musiikintekijöidenkin edunvalvonnan punaisista langoista. Itsensätyöllistäjiä ovat yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat (joilla on toiminimi), freelancerit (jotka voivat olla joko työsuhteessa tai toimia yrityksen tai toiminimen kautta) sekä apurahansaajat.

Kun Valtioneuvosto vuonna 2020 asetti parlamentaarisen komitean valmistelemaan sosiaaliturvauudistusta, Kaija oli toiveikas.

”Itsensätyöllistäjien edustajia ei kuitenkaan ole kutsuttu mukaan sosiaaliturvan uudistamista koskeviin keskusteluihin, vaikka olemme olleet aktiivisesti yhteydessä sosiaaliturvakomiteassa istuviin kansanedustajiin. Se on ollut aikamoinen pettymys.”

Komitean on määrä työskennellä kuluvan hallituskauden ajan.

”Toivon todella, että itsensätyöllistäjien näkemykset otetaan huomioon sosiaaliturvaa uudistettaessa. Heitähän on monilla muillakin kuin luovilla aloilla – ja vielä enenevässä määrin”, Kaija muistuttaa.

Joitakin edunvalvonnan tavoitteita on toki saatu aktiivisen lobbaamisen ansiosta läpikin. Viime hallituskaudella toteutui järkevä lakimuutos, joka koskee tekijänoikeuskorvausten sovittelua työttömyysturvassa. Teosto-korvaukset eivät enää leikkaa työttömyystukea, koska eivät ole sitä kerryttäneetkään.

”Tätäkin asiaa vietiin eteenpäin kauan – kuulemma jo ennen minun puheenjohtajuuttani”, Kaija sanoo.

Ihan oma lukunsa ja iso sellainen oli EU:n uuden tekijänoikeusdirektiivin toimeenpano Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Jännitysnäytelmä kesti neljä vuotta (uusi tekijänoikeuslaki tuli voimaan huhtikuussa 2023).

”Suomen ensimmäinen lakiluonnos oli hätkähdyttävästi ristiriidassa direktiivin ja EU-maiden enemmistön siitä tekemän tulkinnan kanssa. Tässä tehtiin todella paljon lobbausta laajalla yhteistyöllä, ja vastassa olivat Googlen kaltaisten teknologiajättien ison rahan kampanjat. Onneksi laki valmisteltiin uudelleen.”

”Tärkeintä järjestötyössä on halu vaikuttaa yhteisiin asioihin.”

Kaija Kärkinen on Musiikintekijöiden kahdeksas puheenjohtaja, ja ensimmäinen nainen kyseisessä tehtävässä. Ennen puheenjohtajaehdokkuuttaan hän oli ollut Musiikintekijöiden hallituksen jäsenenä yhden vuoden. Muuta järjestökokemusta ei ollut.

”Voisinko todella olla ehdolla puheenjohtajaksi? Mietin sitä silloin pitkään”, hän kertoo.

Vaakakupissa painivat tunne omasta tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta, ja toisaalta vahva halu vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Valituksi tuleminen tuntui aluksi hurjalta.

”Vastaan tuli paljon uutta asiaa, josta minulla ei ollut aavistustakan. Oli outoja käsitteitä ja kirjainlyhenteitä. En tuntenut järjestökentän rakenteita ja poliittisen päätöksenteon käytäntöjä. Mutta väitän, että tekemällä ja kyselemällä oppii, jos tahtoa on.”

Kaija painottaa, että jokainen aloittaa jostain, eikä tyhmiä kysymyksiä ole. Kaikkein tärkeintä järjestötyössä on halu vaikuttaa yhteisiin asioihin.

”En ole koskaan voinut kehuskella kovin vahvalla itsetunnolla. Olen ollut hyvin ujo lapsi ja nuori. Ja aikuinenkin. Puheenjohtajan tehtävissä olen saanut rohkeutta siitä, että fokus on käsiteltävässä asiassa. Se on tärkeämpi kuin minä. Siksi en ole pahemmin ujostellut esimerkiksi poliitikkojen tapaamisissa.”

Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo on nostettu Musiikintekijöissä erityisen tärkeiksi arvoiksi, ja niihin kiinnitetty huomiota järjestön kaikessa toiminnassa. Siitä on tullut puheenjohtajalle hyvää palautetta, ja samoin siitä, että Musiikintekijöiden tapahtumissa noudatetaan turvallisemman tilan periaatteita.

”Olen ilolla pannut merkille, että tilaisuuksissamme on kaiken ikäisiä ja eri genrejä edustavia tekijöitä. Naisia on paljon enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Ja viime vuonna Musiikintekijöiden jäseneksi liittyi ensimmäisen kerran enemmän naisia kuin miehiä. Olen siitä erityisen iloinen. Maailma ja musa-ala on vihdoinkin muuttumassa?”

Kaija kiittää musiikintekijöitä siitä, että he uskaltavat puhua alan epäreiluuksista avoimemmin kuin ennen.

”Tässä on tietysti järjestöllä todella tärkeä tehtävä: olemme yhdessä asioiden puolella yhdessä, joten kenenkään ei tarvitse kantaa hankalan tyypin mainetta”, hän muistuttaa.

”Striimauksista saatavien korvausten surkea taso ei ole mikään hys -juttu. Tekijät ovat myös tuoneet esiin näkökantojaan musiikintekijäpalkkiosta, mikä on todella hyvä asia. Tekijöiden omaa ääntä tarvitaan edunvalvonnan etenemiseksi.”

Luovan työn yhdistäminen puheenjohtajan velvollisuuksiin on ollut haastavaa. Sanoitusten kirjoittaminen on jäänyt vähälle huomiolle, mutta keikalle Kaija Kärkinen & Ile Kallio  -duo on ehtinyt. Uutta musiikkia pariskunta on julkaissut viimeksi vuonna 2012 (albumi Köyhän naisen paratiisi). Ile Kallio säveltää, Kaija sanoittaa. Duo nousi suuren yleisön tietoisuuteen debyyttialbumillaan Sade (1995).

Vähän aikaa sitten julkaistiin Kaijan kauan haaveilema live-albumi Kaija Kärkinen & Ile Kallio yhtyeineen elävänä, Sellosali 3.9.2022 (Emsalö Music).

”Livetallenteen julkaiseminen oli suorastaan vahinko, mutta palautteen perusteella onnistunut sellainen.”

Musikaaliroolit ovat työllistäneet Kaijaa kymmenen viime vuoden aikana mukavasti, mikä on ollut hänelle uusi aluevaltaus näyttelijänä. Seuraavana on vuorossa Hämeenlinnan Teatterin musiikkiteatteriesitys Kysy siskoilta, jonka näyttelijäkaartiin Kaija liittyy keväällä. Esityksen musiikin on säveltänyt Anna-Mari Kähärä ja sanoittaneet Susanna Haavisto ja dramaturgi Satu Rasila.

”Suomessa tehdään huippuhyviä, uusia musikaaleja, joiden aiheet ovat ihanan maanläheisiä. Kuten tämä estrogeenista ja muista hormoneista kertova”, Kaija hymyilee.

”Tykkään elämän kaikista väreistä, jopa siitä harmaasta.”

Puheenjohtajuuden aikana pöytälaatikkoon on kertynyt muistiinpanoja ja laulutekstien raakileita. Nyt sanoittaja toivoo saavansa biisinkirjoituskoneen kunnolla käyntiin. Hyväksi havaittu konsti siihen on alitajunnan tyhjentäminen ajatuksenvirtateksteihin.

”Niistä tulee usein ihan järjetöntä soopaa. Mutta mitä enemmän paperi täyttyy, sitä enemmän päähän tulee tilaa niille ajatuksille, joista oikeasti haluaa kirjoittaa.”

Kärkinen haluaa kertoa ikäistensä naisten tarinoita. Toki muitakin.

”Me kuusikymppiset naiset ei olla mitenkään samasta muotista tehtyjä. Meillä on niin paljon erilaisia tarinoita ja elämänkokemusta. Sieltä löytyy ammennettavaa aivan varmasti.”

Toki kaikki asiat eivät tietenkään ole ikään liittyviä.

”Pari vuotta sitten nuori mimmi tuli meidän keikan jälkeen sanomaan, että tykkää meidän biiseistä siksi, etteivät ne ole ainoastaan rakkaus- ja parisuhdebiisejä vaan – elämäbiisejä. Näinhän se on.  Todellakin haluan kirjoittaa muustakin kuin rakkaudesta. Tykkään elämän kaikista väreistä, jopa siitä harmaasta.”

”Vielä miljoona asiaa on tutkimatta”

Julkaistu

Vilkkumaa onkin hokenut uransa ajan itselleen lausetta ”katse pallossa”.

”Sulla pitää olla joku craft, että pystyt tekemään kappaleita, jotka koskettavat muitakin kuin sinua itseäsi ja äitiäsi.”

Menestystäkin on Vilkkumaalle kertynyt hengästyttävästi: radiohittejä, platinalevyjä, Emma-palkintoja sekä Juha Vainio ja Teosto-palkinnot.

Vuosi -23 on hänen elämänsä viideskymmenes, ja sitä juhlistettiin jo -22 julkaistulla albumilla. Juhlavuoden huippu asettuu marraskuussa Helsingin jäähallin keikkaan sekä Miina Supisen kanssa kirjoitetun omaelämäkerran julkaisuun.

”Hallikeikka on ollut haave, ja kun se alkoi näyttää mahdolliselta, tuli ajatus, että sen vois yhdistää synttäreihin. Olin myös jo monta vuotta tehnyt biisejä albumia varten ja mulle kristallisoitui, että albumi kertoo nimenomaan mun viidestäkymmenestä ensimmäisestä vuodesta ja on nimeltään 1973.”

Tunnelmat jäähallikeikan osalta ovat hyvät, mutta myös jännittyneet.

”On ihana päästä vetämään pitkä keikka. Jäähalli on ollut loppuunmyyty jo puoli vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset tulevat sinne todella kiinnostuneina kuuntelemaan. Mutta on tässä pidettävä kauheesti palapelejä kasassa, kun tehdään yhtäkkiä eri mittakaavassa kuin aikaisemmin. Välillä tulee paniikkeja, että tää ei pysy mun käsissä. Oon onneksi pystynyt haalimaan niin hyvää jengiä ympärilleni, että voin luottaa heidän kantavan vastuun omista rooleistaan. On maailman siisteintä, kun me kaikki luodaan omaa universumia mun biisien ympärille. Yritän muistaa lopettaa stressaamisen ja nautiskella.”

Areenakonsertti ei tule olemaan uran päätepiste. Ensi vuonna on luvassa konserttisalikiertue ja myös uusi levy on työlistalla.

”Olisi kiristävä ajatus, että 11.11.-23 olisi se keikka ja sen jälkeen tulisi tyhjyys. Ymmärrän tavallaan ajatuksen, että kun on tehnyt jotain isoa, niin pitää jatkaa sitä isoa, mutta en välttämättä sitä, että sellaisen jälkeen pitää lopettaa, kun ei kehtaa tulla alas ja tehdä pienempää.”

”On vielä miljoona asiaa, mitä haluaisin osata ja tutkia.”

Vilkkumaa tunnistaa kuitenkin häpeänkin, koska hänelläkin on ollut vuosia, jolloin on ollut vähemmän keikkoja ja keikoilla vähemmän ihmisiä.

”Tuolloin tuntui, että apua, nyt oonkin ankee hasbeen. Toisaalta vuonna 2003, kun EI-levy myi niin paljon ja singahdin uralla korkeammalle tasolle, niin joskus toimittajat kysyi, että mihin tuosta nyt enää voi mennä, mitä mun oli vaikea käsittää, koska ajattelin, että tästä voi mennä vaikka minne. On vielä miljoona asiaa, mitä haluaisin osata ja tutkia. En mitenkään unelmoi sellaisesta ajasta, että en tekis musiikkia. Tuntuu, että teen sitä hautaan asti.”

Musiikki oli Vilkkumaalle jo lapsena suuri rakkaus. Toinen oli kirjoittaminen. Nämä yhdistyivät musiikinkirjoittamiseksi ja mukaan tuli vielä halu myös itse esittää kirjoittamansa kappaleet.

”Näistä tuli yhdistelmä, jota mun koko kroppa vaatii. Jos niin ei oo, niin elämä ei oo täyteläistä.”

Maailma näyttäytyy Vilkkumaalle usein hyvin kaoottisena ja välillä käytännön asiat ovat hänelle vähän sekavia, mutta musiikkia tehdessään hän pääsee zoneen, jossa kaikki asiat ovat hetken järjestyksessä. Itselleen tavanomaisinta luomisprosessia hän kuvaa seuraavasti:

”Aloitan määrittelemällä tempon ja grooven, soitan pianolla perussointuja ja ulisen jotain siihen päälle. Sit tulee demotuotanto, joka on tärkee, koska se vaikuttaa sävellykseen ja tekstiin. Kun pohja on valmis, rupeen tekstittään sitä ikään kuin se olisikin jonkun muun säveltämä. Rytmi ja melodiakuvio syöttää mun päähän kuvia ja lauseita, joiden perusteella alan tutkimaan, miltä biisi voisi kuulostaa. Voi sanoa, että löydän biisin enemmän kuin että keksin sen.”

Vilkkumaa kokee olevansa intuitiopohjainen kirjoittaja ja sanoo visioidensa olevan usein ilmestyksenomaisia. Hänen metodinsa on uudelleenkirjoitus: Kirjoitetaan ja katsotaan, toimiiko biisi. Jos ei, se kirjoitetaan uudelleen.

”Jotkut kirjoittavat valtavan määrän biisejä, joista sitten valitsevat parhaat. Minä hinkkaan yhtä biisiä loputtomasti. Se on raskasta ja hidasta, mutta mulle ainoa tapa. Herään aamuyöllä ahdistuneena, jos joku biisi on kesken tai ei toimi. Prosessi aiheuttaa myös sen, että rakastun biiseihin, ne kaikki on mun lapsia. Siksi onkin haastavaa sanoa, mikä niistä olisi itselle tärkein, tulee tunne, että mitähän nuo muut biisit ajattelisivat.”

Vilkkumaan mielestä taiteen tehtävä on vaikuttaa ihmisiin, mutta ei manipulatiivisesti.

”En ole poliittinen tai agendapohjainen kirjoittaja ja jopa vähän vastustan sellaista, että biisintekijällä olisi hallussaan ’oikeat vastaukset’, jotka hän armollisena kertoo. Ajattelen, että Ihminen luovana yksilönä on parhaimmillaan silloin, kun hän ei tietoisesti yritä vaikuttaa muihin. Jos yrittää, niin tyhmistyy ja jäykistyy.”

Kyllä Vilkkumaa kirjoittaa välillä myös yhteiskunnallisista asioista ja ahdistuksesta. Esimerkiksi Satumaatango, Lottovoitto ja Betty Draper ovat sellaisia kappaleita. Niissä kuvataan kuitenkin ihmisten sisäistä tunnetta ja ristiriitoja, eikä niissä ole oikeaa ja väärää, hän painottaa.

”Yleensä sinkkujulkaisuihin liittyy valtava kaupallinen paine, ja sinkuiksi valitaan biisit, jotka ovat potentiaalisia radiohittejä. Minä en halunnut ajatella sitä.”

Uusinta albumiaan 1973 Vilkkumaa lähestyi aikaisemmista poikkeavalla tavalla.

”Mietin sinkutuksen sen kautta, mitkä biisit johdattaisivat parhaiten albumin maailmaan. Yleensä sinkkujulkaisuihin liittyy valtava kaupallinen paine, ja sinkuiksi valitaan biisit, jotka ovat potentiaalisia radiohittejä. Minä en halunnut ajatella sitä. Luojan kiitos, radiosoittoakin saatiin.”

”Kun tein Vain elämää All Stars -kauden versioita, tajusin, että on aika kivaa, kun on raakamateriaalia, josta tehdä omannäköistään. Mietin, että mitäpä, jos tekis itselleenkin raakamateriaalia muiden kanssa. Olen viime vuosina kokeillut co-write-sessiointia ja ollut biisileireilläkin. Jossain vaiheessa mullekin järjestettiin leiri, jossa olivat mukana mm. Erin, Samuli Sirviö ja Juho Raja. Heiltä tuli raakaversiot biiseihin Yhet vielä ja Sä tarviit paremman kuin mä. Ne muuttu mylläyksessäni kyllä ihan hulluna siitä, mitä ne oli alun perin.”

Sittemmin Vilkkumaa on palannut tekemään pääasiassa yksin, mutta myös Kaisa Korhosen kanssa, jolle hän laittoi sessiopyynnön Kaisan, Janne Rintalan ja Mika Laakkosen tekemän ja Erika Vikmanin levyttämän Syntisten pöytä -biisin innoittamana.

”Ollaan tehty yhdessä jo moniakin biisejä, joista osa on vielä kesken. Levylle päätyivät biisit Pari pikku sääntöö meidän ensimmäisestä sessiosta ja Viimeinen elämä. Se, että on tehnyt toisen kanssa, on kyllä laajentanut omaa ajattelua ja jopa muuttanut omaa urasuuntaa.”

Sessioiden taloudellinen puoli on myös pohdituttanut.

”Jos kappale ei päädy mihinkään, saattaa tulla olo, että on vaan käytetty toisen luovaa voimaa hyväksi. Riisto-ominaisuuden lisäksi on myös vähän turhauttava ajatus, että toisen kanssa ikään kuin vain roiskittas seinään ja katottas, rupeeko timantteja näkymään. Välillä tulee myös sellanen olo, että en ees kehtaa pyytää ammattikirjoittajilta apua ja ideoita. Jos maksaisin siitä, kehtaisin kysyä, että olisko sulla vaikka joku hyvä hookline, kun mulla itellä ei oo.”

Uraan on mahtunut myös kipuiluja, joiden kasauma johti taukoon 2011­–2015. Päätös tuntui vaikealta, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

”Niin hassua kuin onkin, vuonna 2003 julkaistusta EI-albumista alkanut menestys oli mulle myös vaikeeta. Huomioo oli valtavasti ja olin aika poikki ja sekaisin kaikesta ja henkilökohtainen erokriisikin oli iso julkinen asia. Olin koko ajan valonheittäjien alla. Ajatuskin biisien tekemisestä tuntui siltä, että muserrun sen alle.”

Samoihin aikoihin myös ääniongelmat yltyivät sietämättömiksi.

”Aamuisin ei ollut keikan jälkeen minkäänlaista ääntä. En ikinä perunut yhtään keikkaa, koska ajattelin et sit pitäs perua kaikki, koska mulla ei oo ääntä ikinä. En kuitenkaan miettinyt, että pitääköhän mun lopettaa koko laulaminen, koska olin jostain syystä varma, että joku ratkaisu löytyy. Etsimisen jälkeen se löytyikin osteopaatin havaitseman asentovirheen korjaamisesta.”

”Olin tauolla jonkin aikaa tosi seesteinen ja tasapainoinen. Ihmettelin itsekin, että miten mä oon näin onnellinen, vaikka en tee sitä, mikä on mun elämässä kaikkein tärkeintä. Oli ihanaa olla lasten kanssa kotona ja tavata ystäviä. Katoin myös paljon teatteria ja lauloin ja soitin harrastusmielessä.”

”Ihmiset kysy, enkö pelkää, että mut unohdetaan tauon aikana, mutta mähän toivoinkin, että mut unohdetaan. Mulla oli ajatus päästä ikään kuin takaisin alkuun, jossa ei olis enää vertailukohtaa omiin saavutuksiin. Alussa jokainen ostettu levy ja jokainen striimi on vain plussaa ja vasta myöhemmin tulee se, että mulla pitää olla kaikki se, mitä oli aikaisemminkin plus jotain lisää. Kun ei niin ole, kaikki on menettämistä ja sehän on hirveen ahdistavaa.”

Tauon jälkeen Vilkkumaa huomasi, ettei feenikslinnun tuho ja tuhkasta nouseminen ollutkaan mahdollista.

”Kun on ollut mainstream-artisti, niin siihen lokeroon ainakin minut laitettiin. 2015 tehtiin AJA!-levy, josta tykkäsin paljon. Se ei kuitenkaan innostanut kriitikoita ja ostajia eikä oikein klubiomistajiakaan. Jouduin kyseenalaistamaan visioni jostain abstraktimmasta ja harsoisemmasta klubimusasta. Oli mahdotonta muuttaa ihmisten kuvaa minusta saparot päässä rokkia laulavana pörröpäänä. Tuli tunne, että mihin mä lähden nyt tästä. Sellainen etsimisvaihe. Tavallaan reaktiona siihen vaihdoin myös levy-yhtiötä Warnerilta Kaiulle.”

”Meidän jengi on kivaa, ja on ihana olla heidän kanssaan keikkabussissa ­­– on lupa vaan olla.”

Jaksamisesta huolehtiminen on Vilkkumaalle edelleen haastavaa, mutta ”katse pallossa  -tekemisen” lisäksi keinoja on löytynyt asioiden vaihtelusta.

”Mulla on monia erilaisia projekteja, ja kun aloittaa eri projektin, se on ikään kuin lomaa edellisestä. Maisteriopintojen loppuun vieminen oli myös ihanaa vaihtelua.”

”Keikkailukin muistuttaa lomaa. Meidän jengi on kivaa, ja on ihana olla heidän kanssaan keikkabussissa ­­– on lupa vaan olla. Pelataan korttia, jutellaan, kuunnellaan musaa ja nukutaan. Lavalla heidän kanssaan tuntuu hyvältä ja tulee tunne, että tässä on järkee. Lisäksi keikoilla on ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan ja vaikuttumaan. Siinä on joku energiapyörre, joka vaihtuu ihmisten välillä ja tuntuu vahvasti, että mun tarinat on yhteisiä. Tekemisen syy konkretisoituu keikoilla.”

Lempeän liikunnan lisäksi myös ystävien tapaaminen on tärkeää.

”Ihaninta ystävien kanssa on, ettei heidän kanssaan tarvi olla artisti. On mieluisaa olla vaan joku ihan muu.”

Biisien kanssa pitää läträtä

Julkaistu

Viime vuodet ovat olleet tuottaja ja musiikintekijä Jonas Olssonille menestyksekkäitä. Hänen luovuutensa tuloksia on kuultavissa lukuisten menestyneiden artistien äänitteillä. Kuluva vuosikin alkoi voitokkaasti Emma Gaalassa, jossa hän sai Vuoden Tuottaja -palkinnon lisäksi historian ensimmäisen Vuoden Musiikintekijä -palkinnon.

Vuoden pop-biisiksi valitussa Bessin esittämässä Ram pam pam -kappaleessa Olsson oli mukana kirjoittajana ja tuottajana. Ehdokkuuksia oli tarjolla myös Kuumaa-yhtyeelle sekä metalliyhtye Amorphikselle, joiden kanssa hän on tehnyt yhteistyötä jo pitkään.

”Nastaa, että noteerataan, totta kai se tuntuu hyvältä. Silti saan enemmän kiksejä siitä, kun on näprätty kopissa jotain juttua, jonka joku nostaa erityisen hienosti tehdyksi. Musiikki on kuitenkin aina keskiössä, sitä ei saa unohtaa.”

Olsson myös sparraa Isolla Music Oy:n kautta muita tekijöitä ja artisteja. Yrityksellä on kustannustoiminnan lisäksi omaa ja levy-yhtiöiden kanssa yhteistä julkaisutoimintaa.

”Management lähti siitä, että haluan jakaa kokemuksiani ja keräämääni tietoa alasta, ettei kaikkien tarvitsisi käydä sitä vaikeinta reittiä.”

Menestys ei ole ollut mikään onnenkantamoinen eikä taivaista syliin tipahtanut, joten Olssonilla onkin paljon arvokasta jaettavaa aineksista, joita alalla pärjääminen edellyttää.

”Tein alussa kaikki, mitä tarjottiin ­­– paitsi keikkoja tai esimerkiksi mainosmusaa.”

Bändikuviot ja kitara tulivat elämään, kun Olsson oli 13-vuotias. Muutaman vuoden kuluttua studiotyö ja äänittäminen alkoivat kuitenkin vetää enemmän puoleensa.

”Ensin tein treenikämpillä ja kavereiden keikoilla äänityksiä ja miksauksia. Hankin käsiini kaiken mahdollisen tiedon, mitä oli saatavilla, se maailma kiehtoi valtavasti. Vuodesta 2003 mulla oli jo ammattimaista tuotantoa, ensin Kokkolassa ja sitten Turussa, jonne menin työharjoitteluun. Siitä asti oon ollut studiossa.”

Turussa Olsson myös opiskeli; ensin musiikkitiedettä, sitten musiikkiteknologiaa. Selkeää visiota siitä, minne hän haluaa, ei kuitenkaan ollut.

”Mä vaan tykkäsin työskennellä studiossa niin paljon kuin tunteja riittää vuorokaudessa. Tein alussa kaikki, mitä tarjottiin ­­– paitsi keikkoja tai esimerkiksi mainosmusaa.”

Biisinkirjoittaminen tuli mukaan kuvioon vasta kymmenen vuoden tuottamisen jälkeen. Päivät täyttyivät tuotannoista, illat ja yöt Olsson sävelsi; aluksi iskelmiä sanoittaja Kaje Komulaisen teksteihin.

”Tajusin, että kirjoittaminen voisi olla ihan oma juttunsa. Vahva melodia tai sanoitus on mielettömän tehokas asia, joka voi kulkea suusta suuhun tuoden ihmisille iloa ja lohtua tai valloittaa vaikka koko maailman. Siinä on taikaa.”

Olsson ei osaa sanoa, mikä oli läpimurron kannalta ratkaisevinta, sillä useita hyviä ja myös lonkeroita levy-yhtiöihin kasvattaneita asioita tapahtui lähes yhtäaikaisesti, kuten radiohitti Dangerous Deep Insight -bändille 2009, yhteistyö Jannika B:n kanssa sekä biisituotannot Antti Railiolle.

”On hyvä tehdä mahdollisimman paljon monenlaisia biisejä ja tuotantoja. Kun katson taaksepäin, se on ollut terveempi tapa kuin olla yhden kortin varassa ja arvailla, mikä voisi osua.”

Menestyksen myötä Olsson sanoo melkein unohtaneensa ajan, joka oli täynnä pettymyksiä.

”Just muistelin yks päivä, miten rankka henkinen tila on pyöriä tuotanto- ja kirjoituspiireissä monta vuotta ja tuntea tekevänsä parhaansa, mut silti oot vasta se kahdenneksitoista paras. Suurin osa biiseistä ei mennyt mihinkään ja suurin osa tuotannoista ei myynyt mitään. Mua rupes hävettään, että pyörin siellä, kun oon selkeesti lahjaton.”

”Jos olisin ajatellut alan parasta, olisin poistanut itseni täysin keskinkertaisena ja antanut voittajien jatkaa. Oon kuitenkin oman elämäni päähenkilö, joten ajattelin, että jos tässä nyt jotenkin pysyy leivässä kiinni ja saa tehdä juttuja, joista tykkää, niin mitä väliä.”

”Tärkeää on, ettei tee hampaat irvessä, vaan tekee sellasta musaa, mistä itse tykkää ja sellasten ihmisten kanssa, joista tykkää.”

Musiikintekeminen ei ole pikajuoksulaji. Logiikka menee Olssonin mukaan jokseenkin niin, että alalta poistuu vuosittain tekijöitä, jotka eivät kestä jatkuvia pettymyksiä. Kun sitten itse on vain sinnikkäästi jatkanut, alkaa olla niin hyvä, että nousu kärkeen on mahdollinen.

”Tärkeää on, ettei tee hampaat irvessä, vaan tekee sellasta musaa, mistä itse tykkää ja sellasten ihmisten kanssa, joista tykkää. Kun tein bändijuttuja, rakastin tehdä niitä ja sitten, kun kirjoitin iskelmiä ja kun aloin kirjoittaa pop-musaa, sekin oli just sitä, mitä halusin. Nytkin teen sitä, mitä rakastan enkä mieti, mitä sillä voi saavuttaa.”

Olssonin mielestä kiinnostuksen musantekemiseen pitää olla lähes maanista.

”Itellä se on mennyt niin, että on tehnyt helvetin paljon kaikkee ja samalla kehittynyt, mikä on johtanut siihen, että onnistumisia on tullut.”

 Jos pitää valita, Olsson on enemmän melodia- kuin teksti-ihminen. Tarttuvat melodiat, rytmiset koukut ja se, miten artisti esimerkiksi laulaa jonkun tietyn sävelkulun ovat ikuisia innostuksen aiheita.

”Musta tuntuu on kaikki kaikessa – kaikessa musassa. Voi olla yksinkertainen melodia, tyhmät sanat ja tyhmä biitti, mut tuotos vaan tuntuu hyvältä. Biisien kanssa pitäskin läträtä ja tunnustella. Jos tuntuu hyvältä, se on hyvää musaa, jos ei, niin se ei oo hyvää musaa.”

”Kun teen uusien ihmisten kanssa, olen joskus alussa hämmentynyt ja jännitän, keksinkö tänään mitään.”

Kimppatekeminen motivoi Olssonia. Hän on työrymässä joskus A&R:nä, joskus tuottajana ja joskus tekijänä. Joissakin projekteissa hän on vastaava tuottaja, jonka tehtävä on löytää oikeat miksaajat, äänittäjät, studiot ja muusikot.

”Oon mä sitten missä tahansa roolissa, kyse on aina siitä, että tuon prosessiin oman osaamiseni ja näkemykseni niin, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Kaikki roolit ovat yhtä tärkeitä ja kivoja.”

Monien roolien lisäksi Olssonin skaala eri genreissä on mieletön: Bessin ja Kuumaa-yhtyeen lisäksi esimerkiksi Mokoma ja Petri Nygård.

”Voihan musiikkia jakaa monella muullakin tapaa kuin genren mukaan. Tietynlaiset musiikilliset haasteet on genrevapaita. Tarttuvat melodiat, draaman kaaret ja tehot ei kato genrejä. Mun ei tarvi olla asiantuntija kaikissa. Osaan ja haluan tehdä tietynlaisia juttuja, mut tietynlaisiin tarviin jonkun muun. En esimerkiksi miksaa metallimusaa.”

Yhteistyössä artistin kanssa Olsson yrittää ensin tavoittaa sen, mitä artisti haluaa tehdä ja saavuttaa. Vasta sitten hän asemoi itsensä projektiin.

”Jos lähden heti kylmiltään tarjoomaan jotain puskista, niin mistä mä tiedän, mikä toimii ja mikä ei. Kun oon hiffannut, mitä ja millasta musiikkia artisti haluaa tehdä, niin sen laatikon sisällä mä sit yritän onnistua sytyttään oman ilmaisuni liekin.”

Olsson ei näe juurikaan eroa työskentelyssä aloittelevan tai kokeneen artistin kanssa.

”Ainoa ero on, että uudella artistilla on harvoin vahva visio siitä, mitä hän haluaa tehdä. Silloin koitan herkistyä artistin energialle ja etsiä ja haistella, mikä toimii ja mikä ei. Kokeneilla artisteilla saattaa jo olla vahva signature omasta jutusta, mutta joskus siitäkin halutaan vähän eroon ja sit taas haistellaan, mihin juttua voisi viedä.”

Itselleen tuntemattomiin kirjoittajiin Olsson tutustuu siten, että sessioita on mahdollisimman paljon. Yhteistyön toimivuus ei kun ei välttämättä selviä yhdessä päivässä.

”Kun teen uusien ihmisten kanssa, olen joskus alussa hämmentynyt ja jännitän, keksinkö tänään mitään. Kokemus on kuitenkin opettanut tunnistamaan, että ei tää oo nyt sitä, etten osais. Kun olen saanut tutustumiskierroksen, niin omakin lamppu syttyy ja ideoita alkaa tulla.”

Yhteistekeminen on dialogia. Pitää olla herkkä vuoropuhelulle ja kuunnella toisia.

”Luotan vapaan assosiaation voimaan. Ei oo mitään järkeä lähtee niin, että sun eka idea on ainoa tie, ja blastaat pää punasena omia juttuja, etkä anna toiselle suunvuoroa. On tuhat eri tapaa tehdä joku asia ja yritän toimia niin, että kussakin sessiossa löytys mieluisa tapa.

Oman osaamisen ja tekemisen päivitys tapahtuu yhteistyössä luonnollisesti. Uusia näkökulmia avautuu, kun näkee toisen tekevän saman asian aivan päinvastaisella tavalla. Yhdessä ei jouduta myöskään niin helposti umpikujaan kuin yksin tehdessä.

”Prosessia voisi verrata taikinaan. Jos veivaat taikinaa yksin, se on sama taikina vuodesta toiseen, mutta kun heität siihen aineksia muilta, niin taikina muuttuu erilaiseksi.”

 Aikaa musiikinkirjoittamiselle tuskin jäisi, jos Olsson tekisi tuottajana kaikki hänelle tarjottavat toimeksiannot.

”Tarkkaa suhdelukua en osaa sanoa, mutta ajattelen tuottamiseen menevän noin 2/3 ja kirjoittamiseen 1/3 ajastani. Taloudellisesti suhde riippuu träkin hinnasta. Tuotannoilla pidetään valot päällä ja maksetaan palkat.”

Olsson maksaa myös tekijöille kirjoituspalkkioita joissakin projekteissa.

”Kun haluan tehdä mielestäni sopivan kirjoittajan kanssa, saatan ottaa hänet ikään kuin osatuottajaksi, joka on vastuussa biisipäädyssä. Kirjoittaja sitoutuu ja kirjoittaa enemmän biisejä kuin ehkä muuten tekisi. On viisasta lohkasta budjetista joku prosentti kirjoittajapalkkioihin parempien biisien saamiseksi, koska niitä on yleensä myös helpompi tuottaa ja lopputuloskin on parempi.”

Mielessä pyörii uusia tulevaisuuden suunnitelmia.

”Mun pitää kantaa korteni kekoon ja kollaboroida entistä laajemmin monenlaisten tuottajien kanssa. Me ei olla oikein onnistuttu positiivisten esimerkkien kautta näyttäämään tietä diversiteetille. Meillä voisi olla tuottajina enemmän naisia ja muunsukupuolisia. En usko, että vaatis kymmenien vuosien työtä, jos olis tien näyttäjiä, sillä kerrannaisvaikutukset olis isoja.”

Olsson tunnistaa sen, että uupumisenkin mahdollisuus uhkaa intensiivistä tekemistä. Hän osaa myös hidastaa ja pitää jo kunnon kesälomia.

”Uupuminen ei tapahdu mielestäni siksi, että tekee paljon, vaan siksi, että otat kantaaksesi ulkoisia paineita ja kun tuntuu, että et enää itse ohjaa sun tekemistä. Jos huomaan käyväni ylikierroksilla, otan breikin ja menen metsään. Se toimii lääkkeenomaisesti. Joskus menen hengailemaan toisen kaupungin kahviloihin. Siinä saattaa keksiä itsensä uudelleen.”

Laulu kerrallaan

Julkaistu

Ensimmäisen sooloalbuminsa (Kahenlaisii kuvia, 2022) julkaissut artisti ja musiikintekijä Eroma (Virpi Eroma) on esikuva monille indie-artisteille. Hän tekee kaupallista pop-musiikkia, mutta julkaisee sen omakustanteisesti.
Jos tarinankertoja kelpaisi titteliksi, Eroma käyttäisi mieluiten sitä kuvaamaan tekemistään.

”Mun musa lähtee omasta elämästäni ja kerron siihen liittyvistä asioista tavalla, joka tuntuu musta aidolta. Koen, että elämäntehtäväni on antaa lauluillani ihmisille lohtua ja tukea.”

Matka oman tekemisen kiteyttämiseen tarinankerronnaksi on ollut vaiheikas. Alku löytyy lapsuudenperheestä, jossa kuunneltiin aktiivisesti musiikkia Mozartista Abbaan ja Beatlesiin. Innostus enempään kuin kuuntelemiseen lähti kuitenkin Eroman omasta halusta, ja ensin näytti siltä, että hänestä tulisi sellisti.

”Kyllä mä ahkerasti treenasin, mutta opettajalla tuntui olevan suurempia suunnitelmia sellistin urasta kuin itselläni. Olen jälkikäteen tajunnut, että tunnollisena treenasin vaan osatakseni läksyt seuraavalla tunnilla. Sitä intohimoa ja draivia, jolla nykyään teen musaa, ei ollut.”

Sibelius-lukion kamarikuorossa heräsi vahva ihastus ihmisäänillä luotuihin maailmoihin, ja Eroma perustikin parikymppisenä a cappella -yhtyeen Viisi. Se oli hänelle myöhemmin kokopäivätyö. Yhtye keikkaili 13 vuoden aikana runsaasti ja julkaisi kaksi albumia Sony Musicin suojissa.

”Tajusin vasta silloin, että on olemassa sellainenkin ammatti kuin musiikinkirjoittaja. Kuten tajusin senkin, että minulla on sellaiseen tarvittavia taitoja, joista en ollut tiennyt. Tein mielestäni tarttuvia melodioita. Tekstejä en vielä silloin kirjoittanut. Sävelsin ja sovitin muun muassa Mariskan, Heimo Hatakan ja Inka Nousiaisen tekstejä.”

Eroma opiskeli yhtyeen alkuvaiheen aikana oikeustiedettä, mutta rikosoikeuden luennot vaihtuivat vuonna 2007 säveltämisen, sovittamisen ja laulun opiskeluun Metropolian pop & jazz -koulutusohjelmassa.

Viiden jäähyväiskonsertti pidettiin keväällä 2015 Savoyssa. Vaikka Eroma pitääkin yhtyevuosiaan tärkeänä kasvupaikkana ja vaikka ehdotus lopettamisesta tuli häneltä, päätös ei suinkaan ollut kivuton.

”Kun joku on mulle tosi tärkeetä, niin revin siihen itsestäni kaikki ideani ja kaiken aikani. Kun se ei kuitenkaan riittänyt viemään yhtyettä pidemmälle, koin suurta ammatillista epäonnistumista.”

Hän jopa ajatteli ensin koko lauluyhtyevuosiensa menneen hukkaan, mutta niin ei todellakaan tapahtunut.

”On mieletön etu, että pystyn itse sovittamaan, äänittämään ja editoimaan omat laulutuotantoni.  Teen niitä myös muille artisteille ja tuottajille. Viime vuonna Panu Aaltio tilasi multa säveltämänsä elokuvascoren loppukohtaukseen massiiviset kuoro-osuudet. Oli siistiä saada omat laulut isoon amerikkalaiselokuvaan.”

”Halusin jättää itsestäni jonkun jäljen.”

Yhtyeen lopettamisen jälkeen Eroma keräili itseään ja koki myös ensimmäisen masennuksensa, mikä herätti pohtimaan oman elämän ja unelmien merkitystä.

”Mulla ei aikaisemmin ollut omassa elämässä sellaisia tarinoita, jotka olis herättäneet Eroman mun sisällä. Masennus nosti pintaan asioita, joita en osannut käsitellä muulla tavalla kuin kirjoittamalla musaa. Halusin jättää itsestäni jonkun jäljen.”

Ensimmäisen soolosinglen (Kolmesataa, 2018) jälkeen kirkastui nopeasti sekin, että oman tarinan jakaminen on merkityksellistä myös muille.

”Ensin ajattelin, että musan tekeminen on mun oma selviytymiskeino, mut monet ihmiset alkoi lähettää viestejä ja kertoa omia koskettavia tarinoitaan, mikä oli häkellyttävää. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että kun laulan näistä asioista, se voi auttaa monia saman kokeneita.”

Ennen julkaisemista Eroma kävi kolkuttelemassa levy-yhtiöiden ovia.

”Ajattelin tarvitsevani levytyssopimuksen. Pääsin hyvältä vaikuttaviin keskusteluihin, mutta tie päättyi erinäisiin kommentteihin. Esiin nostettiin esimerkiksi mun ikä, mutta joku sanoi, ettei ikäkään haittaisi, jos mulla olisi valmis yleisö.”

”Ymmärrän musabisnestä ja tajusin sen, ettei mun kohdalla haluttu ottaa riskiä. Uuden artistin eteen pitää tehdä paljon töitä. Siinä ehti kuitenkin kasvaa jonkinlaista toivoa, kun parin levy-yhtiön kanssa tavattiin useammankin kerran, ja myönnän homman kaatumisen kirpaisseen.”

Eroma päätti kuitenkin edetä. Ei ollut vaihtoehtoa.

”Biiseistä sain hyvää palautetta, mikä oli tietenkin kannustavaa. Sen sijaan oma saundi oli vielä kateissa, ja kysyinkin neuvoa Eppu Kososelta. Hän sanoi mun olevan erinomainen a cappella -sovittaja ja osaavan varmasti painaa Logicin äänitysnappia, joten voisin laulaa ideoitani biisien ympärille ja tehdä esituotantoja ja sit pyytää jotain tuottajaa avuksi. Ostin mikin ja aloin äänittää.”

Musiikintekijöiden Biisijalostamossa Eroma tutustui Sami Tammiseen, jonka kanssa hän alkoi kirjoittaa biisejä ja etsiä Eroman saundia. Hän pitää kyseistä yhteistyötä tärkeänä oman jutun löytymiselle.

”Samoihin aikoihin kirjoitin Saara Törmälle, että voisiko hän kuunnella pari demoani ja sanoa suoraan, mitä ajattelee. Saaralta tuli nopeasti viesti, että biisit on mielettömiä, tulisinko käymään. Ajoin sinne samana päivänä, ja kun Saara sanoi, että maailma tarvitsee tällaisia biisejä, aloin itkeä. Se oli eka kerta, kun musta tuntui, että joku oikeasti tajusi, mitä annettavaa mulla voisi artistina olla.”

Kaksikosta syntyi hyvä tiimi. Biisien hiomisen ohella alkoi visuaalisen maailman luominen.

Sittemmin co-write-sessioita on ollut myös Emmi Hakalan ja Kaisa Korhosen kanssa. Hakalan kanssa syntyi heti ensimmäisessä sessiossa Eroman tähän saakka striimatuin biisi, Huomenta maailma.

Tuotantoja Eroma on tehnyt Tammisen lisäksi yhdessä Topi Kilpisen sekä Kalle Mäkipellon kanssa.

”Joistakin ihmisistä tulee sellanen vahva olo, että meidän pitäs tehdä yhdessä”, Eroma sanoo.

”Parasta co-writessa  on, kun ihmiset inspiroituvat toisistaan ja parantavat omalla luovuudellaan toistensa ideoita. Kun useampi kirjoittaja laittaa maailmansa yhteen, syntyy paljon hienompi maailma. Niissä hetkissä on sähköä, jota harvemmin saa yksikseen.”

Vaikka Eroma rakastaa co-write-sessioita, ne ovat myös vähän pelottavia. Entä, jos ei pystykään antamaan omaa parastaan?

”Saatan mennä lukkoon, jos en vaikka onnistu säveltämään mielestäni riittävän hyvää melodiaa. Tai jos tuntuu, että muut kirjoittajat on hirveen tehokkaita ja heillä on tarve saada biisi nopeasti pakettiin, kun itse mietin vielä, onko tarina menossa oikeaan suuntaan.”

Eroma arvostaa yhteistyötä kirjoittajien kanssa, jotka ymmärtävät hyvän laulun tekemisen vaativan välillä myös aikaa, etäännyttämistä, hengittelyä ja editoimista.

”Olen kiitollinen siitä, että mulla on kollegoita, jotka antavat projekteilleni aikaansa ja sydäntään.

Haluan osoittaa heille arvostustani myös maksamalla tilitysosuuksien lisäksi kiinteän palkkion julkaistuista biiseistä.”

”Välillä pitää keräillä taistelutahtoa.”

Kukaan ei pysty menestymään yksin. Eroman ykkösneuvo omakustannetuottajalle on se, että

on tärkeää etsiä ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa on hyvä tehdä, joiden seurassa inspiroituu ja jotka uskovat sinuun ja saavat sinut loistamaan kirkkaammin.

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää kirkastaa itselleen se, mitä, miksi ja miten haluaa tehdä ja minkälainen artisti haluaa olla. Ja se, minkälaisia tarinoita haluaa kertoa. Voi esimerkiksi tehdä miellekarttoja ja kirjata ylös arvoja sekä adjektiiveja, jotka kuvaavat omaa juttua.

”Saattoi olla onni, etten silloin alussa saanut levytyssopimusta. Se laittoi mut ajattelemaan tosi tarkasti omaa artistiuttani. Jouduin tekemään triplasti enemmän töitä kaiken kristallisoimiseen ja hiomiseen: ei ollut varaa laittaa ulos mitään suunnittelematonta. Samalla opin todella paljon.”

Plussaksi omakustanteiden julkaisemisessa Eroma näkeekin juuri sen, että on saanut toteuttaa oman visionsa ja nähdä, miten riskin ottaminen on kannattanut. Hänen ei myöskään tarvitse kokea painetta siitä, että jäisi levy-yhtiössä muiden jalkoihin. Iso plussa on sekin, että radiosoittojen tuottajakorvaukset ropsahtavat tilille, mikä on mahdollistanut pieteetillä tekemisen.

Kääntöpuoliakin on.

”Kun tulee pettymyksiä, on haastavaa olla samaan aikaan artisti ja levy-yhtiö, kun pitäis olla itselle se ihminen, joka tsemppaa, että nyt vaan eteenpäin. Jotkut asiat on myös vaikeampia ja joutuu tekemään extrapaljon töitä, että pääsee samalle lähtöviivalle majorjulkaisujen kanssa. Asetelma ei aina ole yhdenvertainen. Tiedän, että mulle on käynyt radiosoiton ja Spotifyn kanssa paremmin kuin olisin missään vaiheessa uskonut, mutta välillä pieni ääni sisälläni kysyy, olisko käynyt vielä paremmin, jos biisejä olis lobattu ison levy-yhtiön koneiston voimalla.”

Ensimmäinen single Kolmesataa päätyi soimaan Radio Suomessa jo ennen virallista julkaisua. Eroma arvelee sen tuntuneen uudelta ja kiinnostavalta. Sen jälkeen seitsemästä singlestä kuusi on nostettu radion soittolistalle.

”Oon halunnut tehdä jokaisen osa-alueen huolella. Alusta saakka oli tavoite, että mikään julkaisu ei saa kuulostaa eikä näyttää vähemmän laadukkaalta kuin mitä tulee isoilta labeleilta. Tietenkin kaikki lähtee siitä, että biisin on oltava hyvä.”

Artistiuden alkuvaiheessa tavoitteena ei ollut albumin julkaiseminen, vaan ainoastaan singlen Kolmesataa maailmaan saattaminen. Sen jälkeen edettiin laulu kerrallaan.

”Nautin singlepainotteisesta julkaisusta, koska sain rauhassa rakentaa tarinaani ja luoda suhdetta yleisöön. Laulu laululta pääsin tuomaan esiin uuden tärkeän aiheen, kuten yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne, toivo tai uudet unelmat. Sain jokaisen julkaisun myötä tärkeän palasen Eroma-palapeliin.”

Isossa kuvassa Eroma ei tekisi mitään toisin.

”Toki välillä tuli virhearvioita liittyen esimerkiksi aikatauluihin, jotka olivat alussa aivan liian tiukkoja, samoin myös ihmisiin. Vaikka jotkut yhteistyöt ei jatkuneet, niin kyllä mä niistäkin oon oppinut.”

Välillä on myös ollut tekemistä oman jaksamisen kanssa.

”Mun pää on kyllä täynnä ideoita, mutta aika ja voimat ei aina riitä kaikkeen. Välillä tulee myös vaiheita, kun pitää keräillä taistelutahtoa. Mutta kyllä mä kuitenkin aina jaksan uskoa. Tällä hetkellä kirjoitetaan rauhassa uusia biisejä, ennen kuin julkaisusirkus lähtee taas käyntiin.”

Eroman tärkein oppi itselle ja muille on, että ei pidä jättää tekemättä mitään, mikä tuntuu itsestä merkitykselliseltä.

…

Mainittujen kappaleiden tekijätiedot
Kolmesataa: säv. Virpi Eroma & Sami Kurppa, san. Virpi Eroma & Saara Törmä, sov. Virpi Eroma & Sami Tamminen
Huomenta maailma: säv. Virpi Eroma, san. Virpi Eroma & Emmi Hakala, sov. Sami Tamminen & Virpi Eroma

 

Uusille jutuille utelias

Julkaistu

Vastaus on Kalle Lindroth.

”Olen utelias, elämänjanoinen ja mulla on nälkä oppia uutta. Varmaan siksi on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Tylsistyn nopeasti, jos asiat vain on”, hän sanoo.

”Toisaalta olen myös tarkkailija. Tuntuu luontevalta kuunnella ­– ja siten ottaa oppia muilta.”

Lindroth on 33-vuotias ja kirjoittanut lauluja 20 vuotta. Ensimmäisen nimi oli Bändi perustettiin. Se oli kuin ote päiväkirjasta: ”Kutosel päätettiin bändi perustaa, treenattiin kovaa vaik oltiin huonoja”.

Bändi oli Omicron. Se treenasi Helsingin Lauttasaaren ala-asteen musiikkiluokassa ruokavälitunneilla, vuoropäivin Smallin kanssa. Small oli rinnakkaisen kuutosluokan bändi, jota Kalle ihaili. Oma soittojoukkue aiheutti lähinnä päänvaivaa.

”Yritin opettaa mun toista biisiäni bändille, jossa kenelläkään ei ollut kokemusta soittamisesta. Hermo meni”, hän kertoo.

”Juoksin musaluokasta ovet paukkuen ja ilman päällysvaatteita pihalle. Smallin kundit leikki kukkulan kuningasta. Kiipesin lumikinoksen päälle ja sanoin Henri Saloselle: Noi jätkät ei osaa soittaa. Must tuntuu et meidän bändi hajoo. Hän vastasi: Ok. Tuu illalla mun luokse kuuntelee musaa.”

Näin sai alkunsa Smak. Biisit syntyivät kitaristi-laulaja Henkan (nyk. Hank Solo) ja laulaja-Kallen yhteistyönä.

”Sanoitettiin silloin tunteita abstraktisti, ei niinkään kirjoitettu tarinoita, kuten nykyisin teen.”

Smak menestyi Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Ääni ja Vimma -bändikatselmuksessa ja teki levytyssopimuksen, kun Kalle oli 14-vuotias. Levyt kipaisivat listoilla, biisit huomioitiin radiokanavilla ja keikkoja riitti.

Lindroth ei muista, miksi ryhtyi lauluntekoon jo ala-asteikäisenä. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että isä puhui paljon John Lennonista ja Paul McCartneysta, sekä se, että taitelija Katriina Honkanen oli perhetuttu. Hänet Kalle näki usein esittämässä laulujaan kitaran kanssa.

”Sieltä saattoi jäädä takaraivoon, että hei ja vau: jotkut ihmiset kirjoittaa biisejä”, Lindroth miettii.

Hän lauloi Suomalaisessa Poikakuorossa, soitti pianoa sekä pasuunaa ja haaveili kymmenvuotiaana kapellimestarin urasta.

”Olin siis klasarinörtti. Bändihommissa kiinnosti se, että tehtiin itse eikä opeteltu nuoteista musiikkia, jota joku muu oli tehnyt.”

Smak on ollut ”tauolla” vuodesta 2009. Lindroth syyttää siitä osittain itseään.

”Tein ihan hirveän paljon muutakin hommaa siihen aikaan. Saattoi siinä olla jotakin sellaistakin, että kun yksi porukasta on enemmän esillä, niin dynamiikka kärsii.”

Tällä Lindroth viittaa tv-näkyvyyteensä. Yläasteen ilmaisutaidon opettaja määräsi muutaman pojan koekuvauksiin, mikä johti muun muassa siihen, että Lindroth näytteli Kotikadussa Juusoa yhdeksän vuotta. Sosiaaliselle, ulospäin suuntautuneelle ihmiselle tarjottiin muitakin tv-töitä, eikä Kalle vielä silloin osannut sanoa ei.

Elämä oli hektistä ja uupumuskin iski, kun Kalle ja Henkka olivat vetäytyneet kaupungin kiireistä Ylläkselle biisinkirjoitushommiin.

”Siellä hiljaisuuden ja pimeyden keskellä mulle tuli äkkiä tosi huono olo. Luulin että kuolen. Henkka toimi rationaalisesti ja soitti aikuisen paikalle. Lääkäriltä sain diagnoosin: burn out. Perheen tuella toivuin siitä nopeasti, nuori kun olin. Vasta 16-vuotias.”

Sen jälkeen Lindroth on hoksannut väsymyksen oireet ajoissa ja osannut tehdä korjausliikkeitä. Näin tapahtui Tukholmassa 2017. Mutta siihen päästään myöhemmin.

Smakin jälkeen alkoi syväsukellus laulujen kirjoittamiseen.

”Ajattelen, että biisinkirjoittaja pääsee lahjakkuudella tiettyyn pisteeseen saakka, mutta näkemystä löytyy vain tekemällä.”

Warnerin A&R Asko Kallonen kannusti lähtemään soolouralle suomenkielisenä laulaja-lauluntekijänä. HMC tarjosi kustannussopimusta.

”Sain ihan hyvät paperit lukiosta ja olisin voinut hakea yliopistoon lukemaan jotakin järkevää. Valitsin musiikin”, Lindroth kertoo.

”Ja sitten, kahden vuoden ajan, valitsin musiikin joka aamu uudestaan. Harjoittelin biisinkirjoittamista yksin pianon kanssa. Se ei ollut aina kivaa. Tutkin suomalaisten lauluntekijöiden, kuten Juicen, Hectorin ja Gösta Sundqvistin, biisien sisältöjä ja muotoja. Etsin omaa tapaani tehdä. Kirjoitin parisataa biisiä”, Lindroth kertoo.

Yksi sinkku, Annika (Warner, 2014), julkaistiin. Kokonainen Kalle Lindroth -sooloalbumikin tehtiin. Mutta mihin se jäi?

”Me haluttiin tuottajaksi joku uusi nimi. Löytyi Jurek, joka tuolloin oli Kaiulla työharjoittelijana. Meillä lähti vähän lapasesta”, Lindroth kertoo.

”Rakennettiin tuotantoja kuin Iisakin kirkkoa. Mun piano & laulu -meiningillä tekemät biisit on pienimuotoisia ja niissä on vahva tunne. Kun sellaisia lähdetään buustaamaan valtavan isoilla tuotannoilla, niin ydin saattaa kadota. Me saatiin Jurekin kanssa aikaan hemmetin hyvän kuuloista musaa, jossa oli hetkensä, mutta joka ajoittain ei tuntunut missään.”

Lindroth puhalsi pelin poikki ja laittoi sooloprojektin tuumaustauolle. Samaan aikaan myös paras ystävä ja musiikillinen yhteistyökumppani Antti Tuisku oli artistiuransa suhteen mietintämyssy päässä: joko hänestä tulisi Suomen isoin poptähti tai sitten hän lopettaisi.

Tuisku halusi Lindrothin tekijätiimiinsä ja kysyi, tietäisikö tämä ketään projektiin sopivaa tuottajaa.

”Sanoin, että pitäisköhän meidän lähteä Lappiin ton Jurekin kanssa. No. Kaikki tietää mitä siinä sitten kävi”, Lindroth sanoo.

”Toki asiat eivät tässäkään projektissa tapahtuneet mitenkään helposti ja nopeasti. Ennen kuin idea pelin avanneeseen Peto on irti -biisiin syntyi, me oltiin Antin kanssa käyty jo viisi vuotta läpi sitä vaihetta, kun asiat hänen urallaan eivät menneet putkeen. Paljon taustatyötä siis oli tehty ja etsitty juttua, mikä olisi totta Antille ja koskettaisi myös yleisöä.”

Tuiskun kymmenes albumi En kommentoi (Warner 2015), jota olivat kirjoittamassa myös muun muassa sanoittaja Saara Törmä ja säveltäjä Aku Rannila, myi hullun paljon, voitti kaksi Emma-pystiä ja puhalsi Tuiskun uran uuteen lentoon.

”Menestys oli niin valtavaa, että mua alettiin repiä biisintekijänä joka paikkaan.”

Vuosina 2015–2017 Lindroth teki paljon co-writesessioita ja osallistui biisileireille Suomessa ja ulkomailla. Ajatus siitä, että jokaisesta sessiosta oppii jotakin, vaikka biisit eivät päätyisi julkaisuun, kantoi aikansa. Paljon biisejä toki menikin eteenpäin.

Mutta eräs hetki Tukholmassa laittoi miettimään. Takana oli kaksi kuukautta aktiivista biisintekomatkustelua. Sille päivälle sovittu kiinnostava kirjoitussessio oli vaihtunut ei-niin-mielenkiintoiseen sessioon Aasia-popin parissa. Ja ihan kelpo majoituskin piti vaihtaa hotellin kellarikerroksen huoneeseen.

”Väsyttävän päivän jälkeen otin sieltä bunkkerihuoneesta puhelun kotiin. Tajusin, että en halua olla täällä enkä halua olla tällainen isä pienelle lapselle.”

Sen jälkeen Lindroth on tehnyt satunnaisia kirjoitussessioita todella vähän. Hän pitää vahvuutenaan projekteja, joihin sitoudutaan myös emotionaalisesti, puolin ja toisin.

”Artistit, joille nykyisin teen, ovat aina jollakin tasolla myös frendejä”, hän sanoo.

”Kotimaisista Antti Tuisku, Pete Parkkonen, Isac Elliot ja sitten on italialaiset Benji & Fede sekä Irama. Nämä kaikki ovat mulle enemmän kuin yksittäisiä kirjoitussessioita. Olen ainakin jollain tavalla osa heidän kehitystarinaansa.”

Ja sitten on tietenkin duo Ida Paul & Kalle Lindroth. Se sai alkunsa vähän sattumalta.

Kokeneena co-writetyöläisenä Lindroth oli tottunut siihen, että studioissa tai yöelämässä lausutut ’hei tehdään joskus jotain yhdessä’ -heitot eivät välttämättä tarkoita mitään. Mutta eräällä Music Finlandin Song Hotel -reissulla tuli tutuksi Ida Paul, joka Suomeen palattua soittelikin perään: hei sä lupasit, että pidetään kirjoitussessio!

”Se oli poikkeuksellista. Ida oli silloin tosi nuori, ehkä 19. Mä olen häntä seitsemän vuotta vanhempi”, kertoo Lindroth.

”Me sovittiin kirjoitussessio, ja kun ei löydetty siihen ketään tuottajaa, päätettiin tehdä biisi kahdella akkarilla. Syntyi Hakuammuntaa.”

Lindroth näyttää puhelimestaan videota, joka on kuvattu marraskuussa 2015 Warnerin toimistolla.

”Tässä me lauletaan Hakuammuntaa vasta toisen kerran alusta loppuun. Oltiin juuri viimeistelty se, kun Asko Kallonen sattui paikalle ja halusi kuulla ja kuvata meidän biisin. Sovittiin hänen kanssaan, että kirjoitetaan lisää miettimättä sen kummemmin, mihin tarkoitukseen biisit tulee. Ei meillä siinä sellaista ajatusta ollut, että meistä tulee duo.”

Mutta niin siinä kävi. Kaksikko kitaroineen kirjoitti ja biiseistä tuli hyviä. Hakuammuntaa julkaistiin Ida Paul & Kalle Lindroth -duon ensimmäisenä singlenä. Se on yhä heidän isoin hittinsä 11,5 miljoonalla Spotify-striimillään. Kahdesta ensimmäisestä albumista on tullut platinaa ja tuplaplatinaa sekä Emma-ehdokkuuksia.

Lindroth ei osaa eikä edes halua analysoida liikaa sitä, miten hänen ja Ida Paulin biisit syntyvät. Kun ensin on juteltu, mistä aiheesta ja millä näkökulmalla tehdään, laulu lähtee liikkeelle vaivattomasti. Kirjoitustilanteissa on taikaa ja akkarit soivat edelleen.

”Mulla on yhä puhelimen sanelimessa tallella se hetki, kun alettiin yhtäkkiä vaan laulaa kaksiäänisesti. Ja se kuulosti poikkeuksellisen hyvältä.”

”Ollaan me paljon puhuttu siitä, että mitä ihmettä siinä kirjoitustilanteessa oikein tapahtuu. Mutta ei me tiedetä. Pakottamalla ainakaan ei ole koskaan syntynyt mitään. Lähes valmiin biisin kanssa tulee kyllä niitä tilanteita, kun mietitään yhtä sanaa tai lausetta puoli päivää.”

Duo Ida Paul & Kalle Lindroth julkaisi marraskuussa kolmannen albuminsa Koko maailma meidät näkee. Koska keikkapaikkoihin on koronan jälkeen ylitarjontaa esiintyjistä, päätti duo levähtää ja lähteä seuraavalle kiertueelleen kesällä 2023.

Miettiessään, mitä tekisi kesää odotellessa, Lindroth soitti Tukholmaan Mark Frylle, joka on Warner Music Nordicsin presidentti ja Ruotsin Warnerin toimitusjohtaja.

”Ajattelen, että nyt kun olen toiminut pitkään pöydän toisella puolella musiikintekijänä, mulla voisi olla annettavaa työssä levy-yhtiöllä”, Lindroth sanoo.

”Ala on sisäisessä murroksessa ja mulla on sellainen olo, että nyt tapahtuu. Jos musiikintekijät eivät saa riittävän hyvää korvausta työstään perinteisessä ääniteteollisuudessa, on vaarana, että he kaikkoavat muualle. On peliala ja sosiaalisen median alustat ­– ja vaihtoehtoisia musiikin jakelukanavia tulee koko ajan lisää. Ruotsin Warnerilla pohditaankin jo sitä, miten yhtiö voisi palvella artisteja ja tekijöitä nykyistä paremmin. Muun muassa tätä yhtälöä olen lähtenyt ratkomaan A&R-koordinaattorina.”

Pesti kestää yhdeksän kuukautta. Tällä kertaa perhe on mukana. Kirjoitussessioitakin Lindroth aikoo tehdä Tukholmassa, mutta vain valikoidusti ja sopivassa määrin.

”Tulen kirjoittamaan lauluja ihan sinne kiikkustuoliin saakka.”

Artikkelissa mainittujen biisien tekijätiedot
Peto on irti: Kalle Lindroth, Jurek, Antti Tuisku, Saara Törmä, Aku Rannila

Energioiden fiilistelijä

Julkaistu

Leri Leskisen neljäkymmentävuotinen tarina musiikintekijänä, muusikkona ja tuottajana alkoi muusikkoisän evästämänä.

”Faija opetti ensimmäiset soinnut ja oli selvää alusta lähtien, mihin mun elämä tulee liittymään. Faija on rakastettava ja hyvin kannustava persoona. Hän oli myös orkesterinjohtaja ja tuli seurattua, miten hän liidas bändiään kunnianhimoisella lempeydellä. Toivon ja uskon, että mussa on faijaa.”

Kun Leskinen oli lukiolainen, kapellimestari Antti Hyvärinen poimi hänet bändiinsä kosketinsoittajaksi ja avasi näkymän ison bändin liidaamiseen sekä tuohon aikaan suosittujen floorshow-esitysten tuottamiseen.

”Se oli loistava koulu. Tehtiin Kivikasvoja, Dannya ja Marion Rungia. Antti kirjoitti kaikki arrit käsin ja oli helvetin hieno sovittaja.”

Seurasi kutsu Paula Koivuniemen bändiin. Säveltäjä Esa Nieminen tuotti tuolloin Paulan levyjä ja toimi kapuna konserttirundilla, jossa miehet tutustuivat.

”Sain iloa siitä, miten Esa omalla tavallaan sai artistit tuntemaan olonsa kotoisaksi ja itsensä arvokkaiksi taiteilijoiksi. Esa otti mut studioonsa tekemään yhteistyötä tuotantojen osalta. Hänestä on tullut mulle myös läheinen ja tärkeä ystävä.

Leskinen tutustui studiolla myös Niemisen yhtiökumppaniin, säveltäjä-tuottaja Kim Kuuseen.

”Sen parempaa oppia ei oo, kun on saanut kasvaa Kimin musiikki- ja yrittäjyysajatusten kanssa. Hieno mies ja nähnyt tän alan läpikotaisin.”

Samoissa tiloissa työskennelleestä tuottaja Kalle Chydeniuksesta tuli Leskiselle niin ikään tärkeä yhteistyökumppani. Häneltä Leskinen oppi tuottamisessa tarvittavia teknisiä valmiuksia. Pääosa heidän tuotannoistaan oli tuolloin elokuva- ja mainosmusiikkia.

”Saan kiittää universumia, että mulla oli tuollainen tuki ja turva, juuri nuo ihmiset, studiot ja rensselit. Siinä kävi munkki.”

Tärkeä ihminen on myös Samuli Edelmann, jonka Elysion-bändiin Leskistä pyydettiin 18-vuotiaana.

”Mua inspiroi Samulin energia sekä asenne, että kaikki on mahdollista: otetaan runo sieltä ja toinen täältä ja ruvetaan vaan tekemään. Samulistakin tuli hyvä frendi. Me tehdään edelleen musajuttujakin yhdessä.”

”Juuri rohkeudessa onkin tapahtunut mieletöntä kehitystä. Biisintekeminen on Suomessa mahtavalla tolalla.”

Aitiopaikka alan kehityksen seuraamiseen on ollut Vain elämää -sarja, jonka musiikillisena tuottajana Leskinen on toiminut kaikki 13 kautta kymmenen vuoden ajan.

”Ekalla kaudella oli mukana Cheek. Hän oli suurelle yleisölle silloin vielä melko tuntematon. Mietin, miten pop-rap iskee suomalaiseen mielenmaisemaan, mut hyvin iski ja hänestä tuli isoin stara, mitä tässä maassa on koskaan ollut. Eka Vain elämää -albumikin myi käsittämättömät 350 000 kappaletta.”

Rap-musiikin läpimurron lisäksi selvä muutos kymmenen vuoden ajalla on tietenkin se, ettei fyysisiä levyjä juurikaan enää myydä.

”Spotifyn TOP 50 on mielenkiintoista luettavaa. Ne on aika nuoria, jotka siellä on aktiivisia, mikä johtaa siihen, että levy-yhtiöt panostaa heille suunnattavaan musaan. Pop-iskelmä soi enemmän radioissa ja keikoilla. Jotkut urputtaa, mut homma kehittyy.”

Musiikintekijöitä on myös tullut paljon lisää, mikä on Leskisen mielestä erinomainen asia. Rohkeita ja luovia naisia on tullut alalle paljon, hienoja kirjoittajia ja artisteja.

”Juuri rohkeudessa onkin tapahtunut mieletöntä kehitystä. Biisintekeminen on Suomessa mahtavalla tolalla.”

Nykyisin artistin tarinaan kuuluu yhä useammin myös aktiivisuus biisinkirjoittamisessa. Artistin ympärille muodostetaan tiimejä, jotka tekevät taiteellisen duunin. Ennen oli enemmän artisteja, jotka olivat puhtaasti laulajia. Kumpikaan ei ole Leskisen mielestä vähemmän tai enemmän arvostettavaa.

”Joidenkin artistien ydintä on olla järjettömän hyviä muiden kirjoittamien tekstien tulkitsijoita. Artistin uraa ei himmennä se, ettei hän ole kirjoittanut biisejä itse.”

”Joku ei tiedä, mikä on C-duuri, mutta tuksuttelee menemään ja tekee saatanan hyvää musaa. Se on ollut mulle tosi freesiä.”

Vain elämää -formaatti on vuosien varrella kehittynyt, mikä on johtanut siihen, että palavereissa istumiset sekä asioiden suunnittelu vievät leijonanosan ajasta. Niinpä Leskinen ei teekään enää musiikin koodaamista eikä kaikkia sovituksiakaan.

”Aluksi tein bändin kanssa kaikki versiot, mutta siitä tuli mahdoton urakka. Kun alkoi tulla artisteja, joilla on selkeä oma tuotannollinen saundi, niin versioiden haluttiin kuulostavan heidänlaisilta. Artisti tuokin usein mukanaan oman tuottajansa, ja jos sellaista ei ole, niin etsitään. Onnistumisen eteen tehdään kaikki, olkoon se vaikka, että käydään äänittämässä johonkin biisiin sinfikset.”

Ohjelman myötä Leskinen on oppinut tuntemaan paljon nuoria tuottajia.

”Diggaan tehdä heidän kanssaan, kun he tulee niin eri kulmasta. Joku ei tiedä, mikä on C-duuri, mutta tuksuttelee menemään ja tekee saatanan hyvää musaa. Se on ollut mulle tosi freesiä.”

Artistien laulattaminen on yksi Leskisen työtehtävistä Vain elämää -ohjelmassa.

”Ohjelmasta on tullut yhä kunnianhimoisempi kaikille, nyt tehdään sydänverellä. Jokaisen biisin pitäisi olla onnistunut lahja, joka annetaan pöydän päässä istuvalle. Artistit haluaa ladata jokaiseen numeroonsa kaiken. Siinä pääsee artistia tosi lähelle.”

Samalla Leskinen on päässyt itseäänkin lähelle. Oman egon aiheuttamien tunnekuohujen tiedostaminen on ollut olennaista. Sitä ovat edesauttaneet vuosia sitten aloitettu meditointi, myös terapia.

”Leirin aikana veivataan 60 biisiä ja mennään vauhdilla tunneskaalasta toiseen. Siinä pitää pysyä rauhallisena. Oon ollut aika kiihkee ja mun tunteet näkyi naamasta saman tien. Jos mieli tekee tepposiaan ja kuohuttaa, niin tiedän jo jonkin osuneen omaan arkaan kohtaan. Tiedän myös, ettei mun tarvitse reagoida.”

Kun oman osaamisen rajat tulevat vastaan, ei ole ongelma pyytää apua asian paremmin osaavalta kollegalta.

”Ennen omien puutteiden tunnustaminen ei tullut missään nimessä kysymykseen. Nyt voin myöntää ne jopa ilman häpeää. Se auttaa myös muita, siitä syntyy hyvää energiaa. Aina.”

Esiintymistilanne leirillä on jokaiselle artistille outo ja hyvin henkilökohtainen, yleisönä vain muutama kollega, mikä on jännittävämpää kuin stadionilla esiintyminen. On tärkeää havaita nopeasti, miten kukin artisti käsittelee stressaavaa tilannetta.

”Jos joku rupee häröilemään, sit hengitellään. Joku tarvitsee ´nyt lähtee´ -tsemppiä, ja joku on tarkka, että asiat on just niinku treeneissä. Ja mä hoidan, että on. Bändin jäbätkin aistii vaikka sen, että nyt on niin herkillä oleva taiteilija ja tulossa niin herkkä biisi, ettei puhuta paskaa eikä tehdä mitään ylimääräistä. Sekin on taidetta.”

Koko ajan samana pysynyt bändi tekee liiderinsä tapaan kaikkensa, jotta artistit voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Tilanne kuin tilanne hoituu, kun yhdessä on soitettu tuhat biisiä.

”On mahtavaa, että saa fiilistellä toisten ihmisten energiaa, ja kun se liittyy intohimoduuniin, niin siinä on herkimmillään ikinä. Kun haluaa, että toinen onnistuu omassa tärkeimmässä jutussaan, niin yhtäkkiä se on myös sun tärkein juttu.”

”Junnuna toisten muusikoiden hyväksyntä oli äärimmäisen tärkeää.”

Hyväksytyksi tulemisen tarve on kulkenut Leskisen mukana läpi koko uran. Se on lisännyt paineita, mutta saanut myös asioita tapahtumaan.

”Junnuna toisten muusikoiden hyväksyntä oli äärimmäisen tärkeää. Koen, että mut on hyväksytty, mutta kyllä mä edelleen joka päivä haen pienistäkin asioista hyväksyntää ja jos joku arvostelee, niin kyllä se käy egolle.”

Kun Leskisen piti 80-luvulla ansaita kannuksensa tuottajana, se tarkoitti ympäripyöreitä työpäiviä. Luovassa flow-tilassa hän ei itse kuitenkaan tajunnut olevansa melkoisen poikki, kunnes ei pystynyt tekemään enää mitään.

”Sekin kun saa sanoa, että mulla on helvetisti kaikkea, on egon pätemiskeino. Siinä kokee itsensä jotenkin tärkeäksi, mikä on tosi tyhmää. Kyllä mä sen tiedostan, mutta se on yks osa rakennelmaa nimeltä Leri.”

Leskinen on oppinut, että väsymys tasoittuu, kun urheilee enemmän ja fiilistelee vähemmän viinipullon kanssa. Palautumistaidot ovat tarpeen etenkin intensiivisen Vain elämää -rupeaman jälkeen. Metsä, futis, formaattiin ja musiikkiinkin liittymättömien asioiden fiilistely sekä ystävät, joiden kanssa puhua avoimesti kaikesta, ovat tärkeitä.

Nykyisin suurena apuna Leskiselle tärkeän jämptiyden sekä monien liikkuvien osien hallinnan ylläpitämisessä on myös ”maailman paras assistentti”, musiikintekijä Lasse Mikkonen.

”Se, että kuunnellaan joku refebiisi ja pyritään tekemään lähelle samanlainen, ei ole kovin luova lähtökohta.”

Sielultaan Leskinen on eniten musiikintekijä, vaikka aika ei siihen juuri nyt riitäkään. Lähitulevaisuus täyttyy Samuli Edelmannin Vaiheet-levyjen tiimoilta toteutettavasta konsertista Kuopion sinfoniaorkesterin kanssa, Suvi Teräsniskan joulukonsertista Nokia-Areenalla ja muista tv-konserteista. Myös MTV:n Secret Song Suomi -tuotannon musiikillisena tirehtöörinä kuluu kuukausia.

”Koronavuosina tehtiin pari leffaa ja tein niihin biisejä. Enemmän haluaisin tehdä. Väkisin ei kuitenkaan voi puristaa. Kerään kyllä matskua puhelimeen ja tietsarille, että on mitä tehdä, kun aktivoidun. Sekin aika tulee varmasti.”

Tekeminen ei enää juurikaan tapahdu siten, että ”istunpa alas ja alan säveltää”, vaan musiikkia synnytetään ja kehitellään yhdessä jonkun kanssa, onhan Leskinen jalkapalloilija ja joukkuepelaaja. Varsinainen co-writing ei kuitenkaan inspiroi.

”Mun pitää tuntea tosi hyvin se ihminen, kenen kanssa teen. Kun menen uusien kanssa sessioon, niin vaistoan joskus niiden ajattelevan mun olevan äijä, joka on ollut sata vuotta alalla ja joka on vähän A&R Warnerilla ja tuntee kaikki”, Leskinen sanoo.

”Se, että kuunnellaan joku refebiisi ja pyritään tekemään lähelle samanlainen, ei ole kovin luova lähtökohta. Kuten ei sekään, että tehdään tietylle artistille, jonka ura on tietynlainen. Musaa tehdessä pitäisi tulla sielusta käsky, et nyt sun pitää tehdä näin. Mulle on inspiroivaa tehdä omasta mielestäni maailman paras biisi. Aivan sama kuka sen esittää.”

Leskinen on miettinyt paljonkin, missä näkee itsensä viiden vuoden kuluttua. Hän ei silti kaipaa tarkkaa suunnitelmaa.

”On mulla musikaaliunelma, josta oon aina tietyin väliajoin ihmisille puhunutkin. Samoin mua on ruvennut kiinnostamaan kovasti klasarimusa ja sen tuottaminen. En tiedä yhtään miksi, mutta sitäkin kohden oon matkalla. Se on vielä puhdas harrastus. Oma julkaisu kiinnostaa myös, olkoon se instrumentaalimusiikkia, poppia tai mitä ikinä.”

Leskinen uskoo, että kaikki maailmassa liikkuva energia vie häntä oikeaan suuntaan. Niin hänen urallaan on aina tapahtunut. Väkisin hän ei halua lähteä tekemään mitään.

”Kaikki kyllä ohjautuu sinne, minne pitääkin.”