Ilkka Mattila kirjoitti Helsingin Sanomiin osuvan kolumnin kotimaisen englanninkielisen popmusiikin heikosta asemasta Suomessa. Aihe liippaa läheltä – olenhan itsekin tehnyt jo 18 vuoden pituisen uran englanniksi levyttävänä artistina ja musiikintekijänä. Rakastan äidinkieltäni, mutta suomeksi laulaminen on tuntunut aina yhtä vieraalta kuin vieraan soittimen soittaminen konsanaan. 

Vaikka musiikkibisnes on sykliliikkeistään kuuluisa, ero 10-15 vuoden päähän on poikkeuksellisen dramaattinen. Vuosituhannen vaihteessa Suomen musiikkipiireissä ei puhuttu juuri muusta kuin musiikkiviennistä. Maailmanvalloitusmotivaatio oli kova sekä major- että indie-yhtiöissä. Musiikkivientiä pönkitti menestys kotimarkkinoilla, mistä kiitos kuului osaltaan ilmiötä komppaavien medioiden musiikkipäälliköille. HIM, Rasmus, Darude ja Bomfunk MCs juhlivat Suomessa sekä radioaalloilla että myyntilistojen kärjessä.

Marginaalisemmallakin englanninkielisellä musiikilla meni täällä lujaa. Albumilistoilla, radioiden soittolistoilla ja festivaalien päälavoilla komeili 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sellaisia englanniksi laulavia kotimaisia bändejä kuin 22 Pistepirkko, Kemopetrol, Lemonator, Giant Robot, Flaming Sideburns, Nightwish, Lordi, Von Hertzen Brothers ja Disco Ensemble. Useimmat näistä marginaalista ponnistavista nimistä tulivat alunperin tutuiksi maan suurimpien radiokanavien musiikkivirrassa. Kuvaavaa on, että jopa Apulanta ja Tehosekoitinkin tekivät vuosituhannen vaihteessa englanninkieliset levyt yrittäen kansainvälistä läpimurtoa.

Vähitellen valtiovalta heräsi musiikkiviennin mahdollisuuksiin ja tukemiseen. Tähän asti musiikkiala kun oli rahoittanut vientiponnistelut kokonaan omasta pussistaan. Musex ja sitä seurannut Music Finland saivat alkunsa. 

Ihme kyllä, samanaikaisesti kun valtion tuki musiikkiviennille vakiintui, englanninkielinen kotimainen musiikki alkoi menettää nopeasti asemiaan kotimarkkinoilla. Suomalaisessa radiokentässä kävi tuolloin kova myllerrys, jota seurasi alan voimakas keskittyminen. Yhä harvempi muulla kuin suomen kielellä esitetty biisi kelpasi täkäläisten radioiden musiikkipäällystölle. Marginaalissa, kuten heviskenessä englanti toki säilytti valta-asemansa, mutta valtavirrassa vieraskieliset kotimaiset artistit – varsinkin uudet ja nousevat nimet – hävisivät muutamassa vuodessa niin radioaalloilta ja myyntilistojen kärjestä kuin festareiden päälavoiltakin.

Merkittäväksi radiohitiksi ei ole noussut viime vuosina muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ainuttakaan vieraskielistä kotimaista kappaletta, mihin listabloggari Timo Pennanen sekä Ylen kulttuuritoimitus kiinnittivät kevättalvella huomiota. Myös Ilkka Mattilan jutussaan esiin nostama ero Ruotsin ja Suomen hittilistojen välillä on häkellyttävä ja paljonpuhuva. 

Musiikkivientiä ajatellen kehitys kotimaassa on ollut kaikkea muuta kuin optimaalista. Potentiaalisten artistien myyminen Suomen rajojen ulkopuolelle on muuttunut kymmenessä vuodessa jo lähtökohtaisesti entistä haastavammaksi. Musiikkibisneksen murros ja suoratoistobisneksen aiheuttama polarisoituminen ovat syöneet Suomesta keskisuuret levy-yhtiöt, kuten Riku Mattila kiteytti omassa Elvis-blogissaan. Ne ovat joko sulautuneet osaksi ylikansallisia yhtiöitä tai muuttuneet yhden hengen nyrkkipajoiksi. Tämän hetken aktiivisimmat suomalaiset musiikinviejät ovat juuri viimeksimainitun kaltaisia riippumattomia pienlevy-yhtiöitä. Näin pieniin resursseihin suhteutettuna on melkeinpä ihme, että Suomen musiikkivienti on jatkanut kasvuaan. 

Vastaavasti ylikansallisten yhtiöiden sisäinen rakenne, nokkimajärjestys ja kotimarkkinaprotektionismi eivät varsinaisesti kannusta Suomen haarakonttoreita vientitalkoisiin. Eikä näiden yritysten vientimotivaation herättelemisessä auta yhtään se, että potentiaalisten vientiartistien menestys kotimarkkinoilla jää olemattoman radiosoiton ja mediakiinnostuksen takia automaattisesti vaatimattomaksi. Miksi tällaiset artistit siis kiinnostaisivat ketään portinvartijatahoja ulkomaillakaan? Julkaisijoille ei ole myöskään taloudellisesti järkevää sijoittaa sellaisten artistien mastereihin, joiden kuluja ei edes teoriassa ole mahdollista rahoittaa kotimaan myynneillä ja radiosoitoilla. Artistien kansainvälistymiseen hupenee kuitenkin levytyksen jälkeen vielä paljon huomattavampia summia. Merkittävimpien suomalaisyhtiöiden viesti artistitulokkaille onkin varsin yksiselitteinen: vetäkää Suomessa suomeksi. 

Nykykehitys on johtamassa siihen, että kyvykkäimmät maamme vientiartistit – tuoreimpana esimerkkinä Alma – hakeutuvat pakon sanelemina suoraan ulkomaille paikallisten levy-yhtiöiden ja musiikkikustantajien syliin. Tällä tavoin sekä Oy Suomi Ab että kotimainen musiikkibisnes häviävät. Nimittäin IP:n mukana myös vientituotot ja verotulot kotiutuvat Suomen rajojen ulkopuolelle. Lisäksi biisintekijöiden tekijänoikeuskorvaukset tuppaavat lihottamaan ulkomaisia tekijänoikeusjärjestöjä, koska meillä Suomessa tekijänoikeuskorvauksia ei voi nykylainsäädännön takia tulouttaa tekijäyrityksille. Maamme musiikkialan työllisyysnäkymät eivät näillä avuin totisesti kohene. 

Jos tähän kokonaisuuteen suhteuttaa valtion musiikkivientituet niin puhtaasti kansantaloudellisesti katsoen lopputulos on lähes yhtä älytön kuin siinä, että satsataan sellaisten huippukapellimestareiden koulutukseen, jotka päätyvät veropakolaisiksi rapakon taakse. Ongelman ydin ei kuitenkaan ole ulkomaille hamuavissa artisteissa, musiikintekijöissä tai musiikin vientiorganisaatioissa, vaan kotimarkkinan portinvartijoissa, jotka ylläpitävät valinnoillaan vallitsevaa todellisuutta. 

Musiikkialan yleinen motto on, että Suomen kansalle tulee tarjota sellaista musiikkia, jota se haluaa kuunnella. Kolikon toinen puoli kuitenkin on, että kansa kuluttaa vain sellaista musiikkia, jota sille tarjotaan. Aivovuodon ohella suomalaista musiikkikulttuuria uhkaa yksipuolistuminen ja -kielistyminen. Radioiden ja suoratoistopalveluiden soittolistojen valtavirrasta on tullut entistä kapeampi, eikä vain musiikillisesti vaan myös kielellisesti. 

Ilmiöön löytyy yhteiskunnallisiakin ulottuvuuksia. Samaan ajanjaksoon noin kymmenen vuotta sitten, kun vieraskielinen kotimainen musiikki siirtyi meidän radioaalloilla marginaaliin, sattuu osumaan myös muukalaisvastaisen populismin jyrkkä nousu Suomessa. Voi tietysti ihmetellä, miten poliittiset suhdanteet liittyvät radioiden soittolistoihin tai levy-yhtiöiden artistirostereihin. Vanha totuus kuitenkin on, että kulttuuri ilmentää aina sen hetkistä yhteiskunnallista ilmapiiriä. Sikäli ei liene yliampuvaa väittää, että yksinomaan suomeksi laulettua kotimaista musiikkia soittavan radiokanavan markkinaherruus vertautuu osaltaan sen hetkisiin yhteiskunnallisiin arvoihin ja puoluekentän kannatussuhteisiin. Eräs tuntemani nimekäs elokuvatuottaja totesi hiljattain, ettei ole ihan sattumaa sekään, että Suomessa on viimeisen vuosikymmenen aikana tehtailtu ennätysmäärä sota-aiheisia ja nationalismiin viittaavia elokuvia.

Kaikki suomeksi laulettua musiikkia kanavillaan soittavat musiikkipäälliköt tuskin kannattavat poliittisia ääriaineksia sen enempää kuin suomalaiset elokuvatuottajatkaan. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ja sen vaikutus kulttuurin tuottamiseen, kulutukseen ja levittämiseen on paljon monisyisempi muuttujaviidakko, joka pitää tutkijat kiireisinä. Ainakin niin kauan kun näiden akateemikoiden arvokkaalle työlle löytyy julkista rahoitusta. 

Maamme tämän hetkisessä kulttuurisessa eristäytymisessä piilee kuitenkin melkoinen paradoksi, joka on jäänyt nähdäkseni suhteellisen pienelle huomiolle. Suomihan on tosiasiassa monikulttuurisempi maa kuin koskaan ennen, halusimme sitä itse tai emme. Kotimaisessa kulttuurin valtavirrassa tätä ei silti juuri huomaa. Missä isoissa medioissa meillä esiintyy esimerkiksi arabian- tai venäjänkielinen kulttuuri, saamelaisesta puhumattakaan? Painotettakoon vielä, että yksittäisiä vieraskielisiä uutislähetyksiä ei lasketa kulttuuriksi. Ja miksei aidossa monikulttuurisuudessa nähdä meillä enempää kaupallista potentiaalia? Se potentiaali kun ei rajoitu vain nepalilaisten tai kebab -ravintoloiden entistä laajempaan levinnäisyyteen Suomessa. 

Vieraskielisen kotimaisen musiikin heikko asema kotimarkkinoilla on pieni mutta hyvin konkreettinen osa tätä isompaa yhteiskunnallista ilmiötä tai suorastaan epäkohtaa. On aika takaperoista, että vaikka maassamme puhutaan ja ymmärretään tänä päivänä useampia kieliä kuin koskaan ennen, monikielisyys ei ilmene selvemmin suomalaisen musiikkikulttuurin valtavirrassa. Joitain kriittisiä ääniä on toki huomioitu, kunhan kritiikki esitetään turvallisesti suomen kielellä ja se tulee kantasuomalaisen artistin suusta (vrt. Paleface, Asa, Paperi T tai Paula Vesala). 

Tämä ilmiö on sikälikin paradoksaalinen, että käytännössä kaikki tuntemani merkittävät kotimaisen musiikkibisneksen portinvartijat ovat poliittisilta näkemyksiltään liberaaleja ja suvaitsevaisia. Musiikkipäälliköt, kanavapäälliköt, tuotantopäälliköt ja luovat johtajat tekevät kuitenkin päätöksillään jatkuvasti politiikkaa, tiedostivatpa asiaa tai eivät. Sama pätee levy-yhtiöiden signauksiin tai vaikkapa Suomen elokuvasäätiön tukipäätöksiin. 

Monikulttuurisuus on Suomessa trendisana, jota viljellään auliisti kulttuurialan punavihreissä kuplissa, mutta hirveän aitoa se ei mielestäni nykyisellään ole. Todisteeksi kelpaa vaikkapa eristyneisyyttä alleviivaavat suomalaisradioiden soittolistat.
 

Markus Nordenstreng
Kirjoittaja on musiikintekijä, artisti ja Elvis ry:n varapuheenjohtaja