EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Arvovalintoja?

Tekijä: Mysteerio

Arvovalintoja?

Julkaistu

Kesällä kärvistelin mökkini uuden laajakaistan kanssa. Kun homma ei pelaa, se ei pelaa. Kypsyin roikkumalla teknisen- ym. asiakasavun palvelupuhelimien luurin päässä. Samat biisit sai kuunnella moneen kertaan. Aloitin taisteluni heinäkuun alussa. Kiivas ja vaiherikas sinnittely tuotti tuloksen elokuun puolessavälissä: Mökin laajakaista ryhtyi toimimaan. Melkoinen saavutus niinkin korkean tekniikan ja teknologian maassa kuin Suomi. Aikoinaan vanhassa Neuvostoliitossa kaiketi jonotettiin jääkaappia huomattavasti pidempään, autosta ja puhelimesta puhumattakaan. 

                             

* * * * *

Tätä kirjoittaessa valtioneuvoston kanslia tekee teollis- ja tekijänoikeuksista selvitystä. Luovan työn tekijöiden piirissä selvityksen käsittelyä tullaan seuraamaan mielenkiinnolla.

Luova-ala on yhtä mieltä. Tekijänoikeusasioiden valmistelun tulisi säilyä opetusministeriössä. Siirtoa työ- ja elinkeinoministeriöön (TEM) puolustellaan elinkeinoelämän eduilla. Menestyksen este ei kuitenkaan ole tekijänoikeusasioiden säilyttäminen opetusministeriössä, jonka asiantuntemus on korkealuokkaista. TEM:n ja OPM:n yhteistyö- ja koordinaatiomahdollisuuksia tekijänoikeuteen pohjaavan elinkeinotoiminnan tukemiseksi ja edistämiseksi ei ole edes kunnolla selvitetty. Mutta siirtoesityksen takana olevat suuret mediayritykset tuskin sitä haluavatkaan..

                             

* * * * *

Vaikka monet luovan alan järjestöt ja taiteilijat ovatkin opetusministeriön kannalla, kertoi valtakunnan pääsanomalehti (HS 3.10) oudon uutisen: siirtoa työ- ja elinkeinoministeriöön mediajättien sekä kansalaisjärjestö Electronic Frontier Finlandin (EFF) kanssa samassa rintamassa kannattavat maamme taideyliopistot. Haloo? Missä mennään?

Lähialueillamme ja suurimmissa EU-maissa tekijänoikeusasioita hoidetaan menestyksekkäästi kulttuuriministeriössä, joissakin maissa myös oikeusministeriössä. Kenellä olisi otsaa väittää, että esim. Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja vaikkapa Espanjassa alan sisältötuotanto ja tekijänoikeustalous olisi alikehittynyttä? Tekijänoikeuksien hallinnointi elinkeino- ja teollisuusministeriössä ei siis ole EU:n käytäntö, puhumattakaan sääntö. Pikemminkin päinvastoin.

Mutta en minä tässä riitaa hiero. Oman alansa osaava kauppa- ja teollisuusministeriö on antanut loistavasti tukea mm. suomalaisen musiikin vientiponnistuksille. Uskon edelleen alan yhteistyöhön myös uuden TEM:n kanssa. Teosto toteaa lausunnossaan: ”Päätös tekijänoikeusasioita hallinnoivasta ministeriöstä on kansallinen kulttuuripoliittinen ratkaisu ja arvovalinta – yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä ja seurauksiltaan erittäin pitkävaikutteinen.”

Siksi opetusministeriö. 

                               .

* * * * *

Suomalaisessa viihde-elämässä on jo aikaa käännetty uusi lehti. On löydetty sähköinen halpahallijournalismi. Huolestuttavan monia ihmisiä kiinnostaa kuuluisuus ja julkisuus, keinolla millä hyvänsä ja niinpä pienin kustannuksin saadaankin esim. televisio-ohjelmaa aikaiseksi. Vaikkapa Maajussille morsian. Pari tavista saatetaan yhteen, taltioidaan parin säpinöitä ja niinpä ohjelman jälkeen myös aikakausi- ja iltapäivälehdistö löytää leikkelettä leivän päälle: Olikohan se Tuomo tuon Maijan kanssa aitassa? pohtii uutinen. Suhde, jota ei kaiketi ollut olemassakaan päättyy ennen alkamistaan. Eli ristiäiset ennen vauvan syntymää?

                             

* * * * *

Lehdissä on pohdittu hyvää ja huonoa musiikkia. Eräänä iltana mietimme asiaa kotona. Tasapuolisuuden vuoksi valitsimme samana vuonna (1902) syntyneet erilaiset säveltäjät. Erilaiset muun muassa siten että toinen on nainen, toinen ei. Helvi Leiviskä ja Georg Malmstén. Tutkimme tekijöiden tuotantoa vuodelta 1935. Leiviskän Kolmoisfuugaa ja Malmsténin musiikkia elokuvaan Syntipukki. Asia ei ole vieläkään selvinnyt.

                                

Jani Uhlenius

STRUTSIEN HOMMAA

Julkaistu

Kun vuonna 2003 jätin aktiivielvistelyt, oli vallalla vanha järjestys ja lintukoto pähkäili tavanomaisten kustantajat sitä, vakavat tuota, Teosto tätä ja Yle jotain -asioiden kimpussa. Seuraavien vuosien aikana alkoi kuitenkin suomalaisen tekijän päälle kasautua yhä harmonisoidumpaa mustaa pilveä.

EU komissio ja ylikansalliset megakustantajat ovat nyt ottaneet arkkipahiksien hommat ja uusi maailmanjärjestys vaatiikin meiltä avointa mieltä arvioidessamme taas kerran omia prioriteettejamme.

Oikeastaan jo aikaa sitten uumoiltiin Teoston olevan pian isojen ratkaisujen edessä, mutta halu uskoa tutun ja turvallisen järjestelmän kuolemattomuuteen oli kaikesta huolimatta sitkeää. Oli vallalla eräänlainen toverillinen rutiinitappelu kunnes EU yllätti. Eräs tuoreimmista EU-rehulla lannoitetuista kukkasista on komission siunaama megakustantajien kiristysoperaatio. Ellei anneta kustantajille kolmasosaa tekijänoikeusseurojen johtokuntapaikoista, ei tipu enää kansainvälistä proggista. Megat ovat lahjakkaasti lobanneet itselleen sauman saada vahvempi ote eurooppalaisista tekijänoikeusseuroista.   

Teostolle on ensiarvoisen tärkeää saada pitää itsellään ulkomaisen ohjelmiston synnyttämä volyymi, sillä se mahdollistaa toimiston pyörittämisen taloudellisesti mielekkäällä pohjalla. Liittoutuminen ja yhteistyö muiden seurojen kanssa saattaa tarjota ratkaisun. Kun EU komissio on nyt päättänyt, että megat saavat kilpailuttaa tekijänoikeustoimistoja ja ottaa sitten palvelut sieltä, mistä ne edullisimmin ovat saatavilla, olisi Teostolla sopivassa koalitiossa vakaampi selusta ja jatkossakin mahdollisuus tarjota kansainvälistä ohjelmistoa asiakkailleen. Tämä on sitä muuttuneen maailman ulkopolitiikkaa.

Entäs sisäpolitiikka? Genreluokitus on hoidettu jo aikaa sitten, mutta jälkimainingeissa rimpuilee vielä partituurimusiikin tuki, jonka rakenteita pitäisi nyt tarkastella kriittisesti. Musiikkitiedostojen lataaminen laillisesti ja laittomasti alkaa olla jo umpikäsitelty, mutta mainitaan nyt vielä digitalisoinnin alulle sysäämä kehitys, jossa netti ja tavallinen töllö alkavat mennä sekaisin. Tv-ohjelmia voi seurata pc:ltä mutta interaktiivisuus ei tullutkaan Ylen alkuperäisien suunnitelmien mukaisesti digiboxeihin. Tekijänoikeusoppineet hierovat partojansa, kun tv-lähetysten uusi formaatti jakelee signaalia ja vieläpä maailmanlaajuisesti. Tuoreempaa problematiikkaa edustaa tiettyjen tv- ja radiokanavien ns. must carry -tyyppiset jakeluvelvoitekysymykset. Tässähän on kyse mediayhtiölle (esim. kaapeli-tv) ilmaisesta yleishyödyllisen ohjelmavirran jälleenjakelusta. No nythän ne sitten maikkaria ja nelosta myöten ovat kaikki niin yleishyödyllisiä, että! 

Ja loppukevennykseksi pitäisi sitten vielä pohtia iloisten, vakavien ja murheellisten voimasuhteita Teoston johtokunnassa. Olenko joutunut mustaan aukkoon ja aineellistunut toisessa ulottuvuudessa? 

Mutta onhan meillä onneksi tutun turvallista jakosääntövääntöä. Tällä kertaa kyse on kustantajien tavoitteesta saada mahdollisuus 50 %:n jako-osuuteen hillittömän hurjia ponnisteluja vaativissa kustannustoiminnan erityistilanteissa. Tämän tyyppiset kaavailuthan tietenkin edellyttävät tiukkojen ehtojen lisäksi sen, että jatkossa kustantajat pitävät vieläkin parempaa huolta omistaan eivätkä esimerkiksi enää salli ehdollistavaa kustannussopimuksien kytkemistä levytyssopimuksiin. Näiltä osinhan maailma ei ole niin paljoa muuttunut?! 

Asiallisena pyrkimyksenä on kuitenkin se, että tekijän ja kustantajan välinen sopiminen voi tapahtua mahdollisimman joustavasti kunkin teoksen erityistarpeet huomioon ottaen (määräaikaiset sopimukset, porrastetut ja myös tavanomaista pienemmät prosentit ym. ym.). Onhan kevyen musiikin kustantaminen nykyään lievästi sanottuna melko rönsyilevä laji.

Aika rönsyilevää on ollut tekstinikin, mutta se osaltaan osoittakoon, kuinka paljon EU manipuloitua viljaa on puimatta ja kotimaista sarkaa kyntämättä. Varmasti monien päätöksien jarruna tulee olemaan perusteltujen mielipide-erojen lisäksi epävarmuudesta johtuva muutoksen pelko – olivathan vanhan maailman poterot jo muotoutuneet niin kodikkaiksi, että niistä luopuminen tuntuu monille lähes sietämättömältä. Mutta virheitä ei voi välttää, mieluummin sitten kolaroi sisämutkassa kuin syöksyy ulkomutkan kautta rotkoon. Tuudittautuminen on strutsien hommaa. 

Janne Louhivuori

Ajan rattaat pyörivät

Julkaistu

Herra X:n vanha rakas työkaakki R8 simahtaa kesken levytyssessioiden. Tämä tapahtuma saa aikaan ketjureaktion, joka lennättää kehityksen varjossa seisoneen agenttimme keskelle uutta aikaa. Digi, digi, dig it?
Hyppää X:n mukaan musiikkiformaattien evoluution viidakkoon. Valmiina  – avaruuskypärä päähän, lähtölaskenta alkaa, 9…8…7…6…5…4…3…2…1… Nyt!

X:n studion sydän – R8 eli 8-raitanen kelanauhuri teki stopin. Ei käynnistynyt. Sen sijaan masiinasta kuului kovaa pörinää. Edellisestä huollosta oli vasta muutama kuukausi. Ja nyt kone hyytyi tietty juuri kun uuden albumin äänitykset oli saatu käyntiin. Jo ennen tätä vastoinkäymistä oli kelanauhojen metsästys vienyt aikaa. Suomesta niitä ei ollut enää saanut. Ja Euroopastakin löytyi enää yksi magneettinauhatehdas. Sitä paitsi jo ensimmäiset äänityspäivät olivat tuoneen esiin sen tosiseikan että uusien nauhojen valmistustaso oli vähintäänkin kyseenalainen – äänipää oli likaantunut nopeasti nauhasta irtoavasta materiaalista, ja X oli saanut sitä isopropyylialkoholilla ja pumpulitukolla vähän väliä puhdistaa. Ah, mitä vanhanliiton käsityöläisyyttä!

X:n studiolaitteisto, kuten hän tiesi ja josta oli hiukan ylpeäkin, oli museaalinen – jäänne 80-luvulta. Mutta minkäs teet. Hän oli oppinut rakastamaan tuota työpartneriaan, joka oli kahdeksan raitansa puitteissa asettanut tuotannoille tiukat raamit – ja loihtinut musiikkiin lämpimän soundin. X:n onneksi, hän oli löytänyt jo vuosia sitten koneelleen huollon ja teknikon, jota aina käytti. Tällä kertaa diagnoosi oli nopea: moottori hajonnut. X:n kasvoille kohosi synkkä epätoivo, kunnes teknikko kertoi uuden vielä löytyvän ulkomailta – muttei enää ensi vuonna, hän lisäsi. Ja paljasti että tällöin moottoreita valmistava tehdas lopetettaisiin. 

X oli jo tottunut luopumaan monista vanhoista hyvistä laitteistaan, monista vanhoista formaateista ja niiden soittimista. Niitä hän oli varastoinut työhuoneelleen. Josta löytyi vanha kunnon putkiradio, vinyylilevysoitin ja levykokoelma, äänittävin mikrofonein varustettu stereomankka (pikku ghettoblaster), sekä kannettava kasettisoitin, kuka muistaa Walk Manin? 

Myös video-8 kamera oli vaihtunut DV-videokameraan. Ja kannettava DAT-”treeninauhuri”, MD-soittimeen. Ja kannettava cd-soitin, joka kylläkin soitti myöskin mp3 tiedostollisia cd:tä, jolloin yhdelle diskille mahtui 10 albumia, oli jo aikansa nähnyttä musiikinkäyttöä. Kuten koko cd-formaatti. Mp3 musiikkitiedosto oli päivän sana.   

X:n muusikkokaverit olivat jo vuosia pörränneet kämpillä kannettavine läppäreineen (tietokone) johon sai treenit äänitettyä, joko laitteen omalla mikillä tai sitten konetta pystyi käyttämään musiikkiohjelmalla vaikka ammattitason studiotallentimena. Keikkamatkoilla läppäristä oli kuunneltu luureilla musaa, tsekattu  kännyköillä videolle taltioidut keikkaklipit, katsottu dvd-elokuvia, surffailtu netissä ja lähetetty sähköpostia ympäri maailman. Ja kauloissa roikkuivat ”tikut” eli mp3-soittimet, joihin oli ladattu satoja albumeja.

X oli siis seissyt kehityksen (ei niin kestävän?) varjossa jo vuosikausia. Ja oli oppinut olemaan ylpeä museaalisesta ammattitaidostaan. Kukaan ei osannut yliäänittää marakasseja kuten hän. Tiekkarilla sellaisen soundin teko olisi yksinkertaisesti ollut mahdotonta, kuten monen muunkin

 X:n kehittämän äänitysmetodin. Mutta nyt hän oli kuitenkin umpikujassa. Apu-va! 

Pian paikalle saapui Kollega pillit vinkuen. X avasi ongelmavyyhtinsä.

Kollega ehdotti X:lle kompromissia:

– Jos et halua äänittää tietokoneen musasoftalla, mikä on sinänsä ihan pöhköä, hanki vain äänittämiseen tarkoitettu kovalevyäänitin. Muodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan se on miltei kun toi sun vanha ”pöytä”. Ja sä voit siirtää valmiit R8-matskut sit siihen ja jatkaa sillä työstämistä.

X kuunteli ystävänsä mainosmantraa kuin enkelien laulua. R8 saisi sittenkin jatkaa, nyt pohjaäänityksissä.  

X ei potkinut tutkainta vastaan vaan valmistautui siirtymään digiaikaan. Nummelasta haettu uusi äänityslaite D3200 maksoi 1.360 euroa. Siinä oli kaikki herkut. 

Kotona X:ää hiukan kauhistutti. Englanninkielisessä manuaalissa odotti opiskeltavaa 186 sivua.

Mutta pian X ymmärsi uuden laitteen olevan, minimaalista näyttöä lukuun ottamatta, vanhaa mikseriä vastaavan. Plussana tietty se seikka, että R8:sin kahdeksan äänitysraitaa saivat nyt rinnalleen 32-raita studion. 

R8 palasi huollosta uusin moottorein. Studio oli uudessa kuosissa. Ja elokuun aurinko hymyili X:lle. Kunnes keskiyöllä pamahti ukkonen aloittaen salamoiden sarjan. Ja agenttimme unelma oli jälleen upota.       

Ukkosmyrskyn ja kattorempan yhteisajoitus on huono idea. Mutta näin oli tapahtunut kiinteistössä, jossa X:n kämppästudio sijaitsi. X loikki märkiä mattoja pitkin tutkimaan tuhoja. Miten hänen rakkaat laitteensa olivat yöllisestä suihkusta selvinneet. Kaikki hyvin!   

Vahinko jäi pieneksi. Vesi oli valunut katosta keskelle soittohuonetta jättäen soittimet ja vahvistimet rauhaan. Ja itse studiopuoli, jossa wanha R8 nyt sulassa sovussa D3200 kanssa nyt asusti, oli säilynyt täysin kuivana. Praise the Lord!, olisi nyt sanonut se apinan näköinen texasilainen. Ja pikku vinkki – kiinteistövakuutus ei korvaa kellaritiloissa mitään alle viisi senttiä lattiapinnasta olevaa tavaraa, näin X:lle kerrottiin. Eli vahvareillekin kellariin viiden sentin jalat. 

Pian digiaika tunki X:n elämään myös kotirintamalta.

Wanha tv oli pimentynyt kesällä. Sitäkin X oli juoksuttanut viime vuosina huollossa aina kun kuva oli ”lähtenyt juoksemaan”. Nyt YLE uhkasi lopettaa analogiset lähetykset  top tykkänään. 

X kuljetti vanhan telsun romun Kivikon jäteasemalle, ja paluumatkalla kotiin, kävi ostamassa Itäkeskuksesta koko uuden setin: taulutv:n digisovittimella, tallentavan digiboxin, ja sai kaupan päälle muutaman tavallisen digiboxin vanhemmilleen. Huh huh. Ja kotiin kytkemään settiin vielä videonauhuri, dvd-laite ja kaavion kaikki kaksikymmentä piuhaa. Vain kotiteatteriäänentoisto jäi hiipumaan. X ei tiennyt itkeäkö vai nauraa:

Ennen vanhaan, siis vielä 90-luvulla, sai hyvän telsun reilulla tonnilla (1.200 markkaa, eli n. 300 euroa), tällä vuosituhannella tavallisen kodin olohuonesetti, ilman tietokonetta, maksaa vähintään 2.000 euroa eli 12.000 mk. Eli värmeiden hinta kymmenkertaistunut! 

X:ää mietitytti. Mitä tämä tarkoittaisi hänen kaltaisensa sisällöntuottajan, tekijän, näkökulmasta. Kymmenkertaistuisiko hänen työnsarkansa? Tai tulot? Jotainhan kalliilla laitteilla oli kuunneltava ja katsottava? 

Sinä iltana X meni tuohtuneena sänkyynsä. Olohuoneen yön pimeydessä loisti neljä ”stand by” -ledisilmää ja kaksi kelloa. Lopulta X nukahti ja näki unensakin digitaalisena. Päivän uutiset geenimanipuloidun maissin rantautumisesta Suomeen sekoittuivat X:n uneen ja hän näki itsensä eduskuntatalon edessä osoittamassa mieltä. X:n kyltissä luki: EI GM musiikille!

Ps. Vielä kommenttina alalla ja Helsingin Sanomien yleisönosastolla velloneeseen ”taidemusiikki versus populaarimusiikki” -keskusteluun. On jätetty huomioimatta että tänä päivänä löytyy tekijöitä jotka käyttävät omassa musiikissaan kaikkia löydettävissä olevia lähteitä, kansanmusiikista avantgardeen, myös populaarimusiikin keinoja, tekemättä populaarimusiikkia. Ja toimien täten valtavirtojen tuolla puolen. On keksitty määritelmäkin, rytmimusiikki, joka haljusti kuvaa osaa näistä tekijöistä. Nämä musiikintekijät ovat joutuneet ja saaneet luoda oman musiikkinsa saatavilla olevilla keinoilla ja niistä olosuhteista missä ovat kasvaneet – lähinnä populaarikulttuurista. Klassiselle puolelle tällaisilla, oman tiensä tallaajilla, persoonallisuuksilla, ei ehkä ole ollut mahdollisuuksia. Ei lähiön joka poika ole aloittanut musisointiaan pianotunneilla. Toisaalta, he ovat täten välttäneet sen mankelin. Kaikki eivät ole musiikkiopetuskoneiston tasapäistämiä, viimeisilleen virittämiä silkkipeppuja. Joidenkin osa on olla hulluutensa siunaamia kokeilijoita, etsijöitä – joille ei hankeen ole valmiita latuja piirretty. Niinpä he suksivat luovassa umpihangessa, repien toimeentulonsa kuppiloista ja klubeista, pikku diggaripiireiltä – kuka mistäkin. Tälle ite-taidemusiikille ei ole valtakunnallisia ohjelmia tai kanavia. Ei ihme, sillä juuri tämänkaltainen taidenäkemys on katoavaa maailmassa jossa joka toiminnalle halutaan lyödä hintalappu. Koko idea lyö kapulaa valtavirran rattaisiin, tuottaa oikeaa elämäniloa ja luo vaihtoehtoisia maailman näkemyksiä massaviihteen alistamille ihmisille. 

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 

Kesko, Nokia, Microsoft …

Julkaistu

A-lehdet, Alma Media, Elisa, Kesko, Otava, MTV, Nokia, SanomaWSOY, SBS, TeliaSonera, Yhtyneet. Tällaiset yritykset haluavat jatkossa junailla tekijänoikeuksia elinkeinoministeriössä. Samaan kelkkaan ovat lähteneet Keskuskauppakamari, Viestinnän Keskusliitto, Suomen Hotelli- ja Ravintolaliitto, SOK, Teknologiateollisuus, Suomen Radioiden Liitto, Suomen Televisioiden Liitto sekä – tietysti – Elinkeinoelämän Keskusliitto EK. 

Listalta löytyvät myös Suomen Hiusyrittäjät, Suomen Yrittäjät ja Suomen Audiovisuaalisen Alan Tuottajat, mikä osoittaa, että jotkut pienemmätkin tekijät juoksevat isojen poikien perässä ymmärtämättä, mistä on kysymys. 

Tekijöiltä halutaan viedä oikeudet. Eikä vain heiltä vaan myös kotimaisilta kulttuurialan pk-yrityksiltä. Eihän tekijänoikeuksia enää tarvita taiteilijoiden suojaksi ja toimeentulon turvaksi vaan edistämään isojen yritysten kannattavuutta ja näin muka lisäämään työllisyyttä ja valtion verotuloja. 

Tietyt tuotteet – kuten musiikki – on saatava nykyistä halvemmalla ellei ilmaiseksi. Toiset tuotteet – kuten oppi- ja tietokirjat, tv-oikeudet, viihdeformaatit ja muut mediayhtiöille tärkeät oikeudet – taas on hinnoiteltava ihan toisiin sfääreihin. Myös kirjastot, koulut ja muut kulttuurilaitokset on saatava maksajiksi ilman, että millään yhteiskunnallisella perusteella isojen pörssiyhtiöiden oikeuksia enää rajoitetaan. Siinä sivussa voidaan myös Ylelle lyödä kapuloita rattaisiin. 

Yksi hankkeen ajajista on Tietoliikenteen ja tietotekniikan keskusliitto FiCom. Sen jäsenistöstä löytyvät kotimaisten tele- ja it-yhtiöiden rinnalta sellaisetkin firmat kuin Alcatel-Lucent, Ericsson, HP, Microsoft ja TDC Song. FiComin toimitusjohtaja Reijo Svento johtaa puhetta Tekijänoikeuksien käyttäjien neuvottelukunnassa, joka on hankkeen varsinainen käynnistäjä. 

Siirtohanke ei siis ole lähtöisin mistään demokraattisen yhteiskuntamme eduskuntapuolueesta eikä mikään puolue ennen vaaleja ilmoittanut kannattavansa sitä. Isojen poikien pelissä asia haluttaisiin hoitaa vähin äänin. Kulttuuriministeri Stefan Wallin on luvannut selvityksen ja sen, että taiteilijoitakin kuullaan. Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle hanke jo sinetöidään lomakauden aikana, jolloin isoja muutoksia yleensäkin on helpompi junailla. 

Tekijänoikeusasiat ovat elinkeinoministeriössä vain 10 prosentissa maailman maista. Joukossa ovat tietysti anglo-amerikkalaisen copyright-maailman USA ja Iso-Britannia. Suomalaiset taiteilijajärjestöt vaativat tiukasti, että Suomessakin tekijänoikeuksien painopiste pysykööt edelleen kulttuurissa ja niiden valmistelu opetusministeriössä. Myös musiikkiteollisuuttamme edustavat Suomen Musiikkikustantajat, ÄKT ovat taiteilijoiden rintamassa. 

Hallituspuolueissa ja eduskunnassa moni varmasti asettaa taiteilijoiden oikeudet pörssiyhtiöiden ahneuden edelle, jos heille annetaan mahdollisuus näin tärkeästä asiasta päättää. Uskokaamme, että oikeus lopulta voittaa ja Mikko Alatalon ja muiden julkisesti siirtoa jo vastustaneiden rinnalle uskaltautuvat muutkin vaaleissa valitsemamme päättäjät. Eiväthän tämän kokoluokan asiat voi olla kulissien takana sovittavissa. 

Martti Heikkilä

Selvis 02/2007 

Teoston haasteet ja karaoken kiemurat

Julkaistu

Ruotsin Stim ja Britannian MCPS-PRS ovat sopineet perustavansa Tukholmaan sijoittuvan yhteisyrityksen ICE:n. Sen tarkoitus on toimia jatkossa tekijänoikeuksien ”hallinnointimyllynä” molempien seurojen lukuun. Kumpikin omistaa siitä 50 prosenttia. 

Brittien seuralla liikevaihto on noin kuusinkertainen Stim:iin verrattuna. Ruotsalaisten etuna on pohjoismainen osaaminen, joka brittejä kiinnostaa. Stim:n henkilökunnasta lähes puolet on siirtymässä kadun yli uuden yhtiön palvelukseen, ellei osa saa tässä muutosprosessissa vaihtaa alaa ja tilalle otetaan ns. paremmin tarkoitukseen soveltuvaa henkilöstöä. 

ICE-yrityksen on tarkoitus hoitaa ennen muuta laskutusrutiinit, teosdokumentointi, esitysraportointi ja tilitys mahdollisimman kustannustehokkaasti uusimmalla IT-tekniikalla. Myös Stim:n on mahdollista saavuttaa merkittäviä säästöjä, sillä se on tehokkuudessa huomattavasti meidän Teostoamme jäljessä. 

Mutta miten käy tehokkuusbisneksessä raportoinnin ja tilityksen tarkkuuden? Aletaanko vähitellen toimia isoimpien kustantajien ja kansainväliseen hittituotantoon keskittyneiden tekijöiden ehdoilla? 

Stim on toivottanut muut pohjoismaiset seurat ICE:n asiakkaiksi. Tarkemmat ehdot ovat ainakin toistaiseksi liikesalaisuuksia. Onkin aika nurinkurista, että kun EU-komissio on ajanut seuroja keskinäiseen kilpailuun ja vaatinut avoimuuden lisäämistä, niin samaan aikaa kilpailu ja bisneshenkisyys johtaa liikesalaisuuksiin. 

ICE:ssä on kysymys ns. back office -toiminnoista eli ”myllyn pyörittämisestä”.  Näistä toiminnoista erillisenä on pohjoismaissa keskusteltu front office -toimintojen tulevista järjestelyistä. Mekanisointioikeuksiin keskittynyt NCB on jo tällainen yhteispohjoismainen front office (toki samalla osittain myös back office). Nyt Stim on irtisanonut myös NCB-yhteistyön vuoden 2009 alusta lukien. 

Pohjoismainen yhteistyö on nyt kovalla koetuksella. Syntyykö NCB:n perustalle vielä uusi yhteispohjoismainen-balttilainen front office, joka lisensioi niin mekanisointi- kuin myös esitysoikeuksia kaikilla valtioiden rajat ylittävillä lisensointialueilla (kuten internet, mobiiliverkot, satelliitti-tv)? Vai onko Stim jo hypännyt sellaiseen kelkkaan, jossa agressiivinen bisnesnäkökulma sanelee suunnan. Stim:n toimintaa arvioitaessa on hyvä muistaa, että sen liikevaihdosta huomattava on isojen kustantajien alikustannusoikeuksia, jotka kattavat kaikki pohjoismaat. 

Teostossa on nyt tarkan markan paikka. Mikä tulevaisuuden malli on paras ja kenelle? Kenen kanssa kannattaa liittoutua, vai onko suomalaiselle tekijälle viisain vaihtoehto se, ettei hypätä ainakaan toistaiseksi mihinkään kelkkaan. 

Suomalaisilla metsänomistajilla on edelleen tiukasti hyppysissään oma Metsäliitto, vaikka he halutessaan voivat myydä puuta myös ylikansallisiksi muuttuneille UPM:lle ja Stora Ensolle. 

Joidenkin ravintolatilitys romahti

Teosto maksoi 12. kesäkuuta 15,3 miljoonaa euroa noin 8.200 suomalaiselle musiikin tekijälle ja kustantajalle. Korvauksia maksettiin teosten vuoden 2006 koti- ja ulkomaanesityksistä sekä tallentamisesta kuva- ja äänitallenteille ja lataamisesta matkapuhelinten soittoääniksi. 

Osalle tekijöistä tilityslistat toivat ikävän yllätyksen. Teoston tilityssääntöä on muutettu sen jälkeen, kun huvi- ja ravintola-alue 1.5.2006 lähtien laskutuksessa ja vastaavasti myös tilityksessä yhdistettiin. Tässä yhteydessä myös tällä alueella otettiin käyttöön ns. ”euro sisään – euro ulos” -periaate. Jo muutama vuosi sitten vastaava periaate otettiin konserttialueelle eli mitä isommat konsertin lipputulot, sitä suurempi tilitys. 

Eniten närää tuntuu nyt herättäneen se, että kaikki paperilla tulleet esitysraportit sijoitetaan automaattisesti alimman tilityksen luokkaan, vaikka kyseessä olisi ollut isonkin lipunmyynnin tapahtuma. Tällaiseen muutokseen on ollut kaksi perustetta: a) paperiraportit aiheuttavat huomattavasti enemmän hallinnointikustannuksia kuin verkkoraportointi, b) paperiraporttien kohdistaminen oikeisiin laskutusluokkiin on olennaisesti vaikeampaa kuin verkkoraporttien. 

Elvis ry:n ja kevyen musiikin edustajat Teoston tilitys- ja jakosääntötoimikunnassa sekä Teoston johtokunnassa ovat olleet uutta tilityssääntöä yksimielisesti hyväksymässä. Viime vuoden keväällä sen hyväksyi yksimielisesti myös Teoston kevätkokous. 

Uudistuksesta jotkut hyötyivät ja jotkut hävisivät. Voittajat ja häviäjät olivat kaikki huveissa ja ravintoloissa esitettävän musiikin tekijöitä ja kustantajia sillä rahat pysyivät tämän alueen sisällä. Joidenkin häviäjien tilitys putosi tällä alueella murto-osaan aikaisemmasta. Omalla kohdallani pudotus oli lähes puoleen edellisvuodesta. Oliko muutos oikeansuuntainen ja pitäisikö joitain yksityiskohtia arvioida uudelleen? Siitä on hyvä jatkaa keskustelua, jotta yhdistysdemokratia toimii niin kuin sen pitää. 

Laskuttamalla korvauksia karaoketekstistä

Karaoke tuntuu Suomessa olevan vuosi vuodelta suositumpaa, niin ravintoloissa kuin kotikäytössä. Tämän ansiosta myös yhä useampia teoksia päätyy karaoketallenteille. 

Teosto laskuttaa näiden tallenteiden mekanisointioikeuksista. Tekijä saa niistä osuutensa ncb-tilityksen mukana. Esityskorvauksiakin Teosto kerää ravintoloilta, mutta koska karaoke-esityksiä ei toistaiseksi raportoida, ei niistä myöskään voi saada tilityksiä. 

Karaoketallenteen tuottaja tarvitsee kuitenkin erikseen luvan myös kuvatallenteella käytettävään laulutekstiin. Teostosta tätä lupaa ei saa, koska kyse on graafisista oikeuksista, joita Teosto ei hallinnoi. 

Kustannettujen sanoitusten luvat tuottaja saa musiikkikustantajalta. Ammattimaisesti toimiva kustantaja tietysti laskuttaa käyvän summan tästä luvasta. Lasku voi yhtä karaoketallennetta ja yhtä tekstiä kohti olla tiettävästi satojakin euroja. Osan tästä kustantaja tilittää tekijälle (yleensä puolet) sen mukaisesti, mitä kustannussopimuksessa on sovittu.

Mutta mitä tapahtuu, kun karaoketuottaja soittaa tai meilaa manustekijälle ja kysyy, saako tämän tekstin ottaa karaokelle. Saattaa käydä niin, että manustekijä on kysymyksestä vain mielissään ja vastaa, että totta kai. Ehkä karaoketuottajan kysymyskin on toisinaan muotoiltu siten, ettei manustekijä ymmärrä kyse olevan myös rahasta. Tekijä ehkä ajattelee, että vakiokorvauksethan tulevat sitten Teoston kautta, joten miksipä ei lupaa antaisi ilman että rahasta erikseen puhutaan. 

Kun karaoketuottaja pyytää manustekijältä tekstinkäyttölupaa, tekijän on luonnollista kertoa myös se, mitä mahdollinen lupa maksaa. Ainahan muutama sata euroakin on yhden laskun väärtti.  

Martti Heikkilä

Jazzia ja mainoksia

Julkaistu

Hän on 1960-luvun suomalaisista mainossäveltäjistä tuotteliain, ja hänet muistetaan esimerkiksi Veikkaus-yhtiön tunnussävelmästä ja Risella-riisin jinglestä. Nykyään hän viihdyttää jälleen itseään ja yleisöään pienimuotoisilla jazzkeikoilla, vuosien tauon jälkeen.

Mainosmusiikkisäveltäjä Kaartisen (s. 1930) tunnetuin teos lienee Ajatar-mainos (”Ajatar on Forumissa…”), mutta hänen uransa alkoi kuitenkin jazzilla. Ja jazz on myös se, jonka pariin hän on eläkepäivillään palannut. Kaartisen ensisijaisina soittimina ovat alusta asti olleet puhaltimet: klarinetti ja tenorisaksofoni.

Mikä nimenomaan puhallinsoittimissa vetosi nuoreen Kaarlo Kaartiseen?

– Tässä voidaan mennä sota-aikaan asti ja radion kuunteluun. Silloin ei niinkään soitettu amerikkalaista musiikkia vaan saksalaista. Minua innosti ensisijaisesti puhallinsektioiden hyvä klangi, niiden sointien kuunteleminen hiveli korvia. Sodan jälkeen sai sitten jo amerikkalaistakin musiikkia, 78 kierroksen savikiekkoja, ja sitä kautta tutustuin Benny Goodmanin, Artie Shaw´n ja vastaavien orkestereihin. Orkesterinjohtajat soittivat usein klarinettia. Puhaltimet olivat muutenkin hallitsevia soittimia siihen aikaan, aivan samalla tavalla kuin kitara nykyisin, varsinkin nuorilla.

Mitkä seikat ovat tämän hetken perspektiivistä katsottuna tyydyttävimpiä asioita keikkamuusikon urallasi?

– No, pääsin heti aluksi parhaisiin bändeihin, esimerkiksi Erik Lindströmin ja Jaakko Salon ryhmiin, ja sitä kautta sitten radio- ja televisiokeikoille. Pääasiassa tuli kuitenkin soitettua iskelmällistä musiikkia, ja laulajana oli Vieno Kekkonen, Annikki Tähti tai joku tämän tyyppinen sen ajan kuuluisuus. Sitten Jorma Weneskosken bändissä, kun meillä oli tällainen lattarituokio, jota vedettiin sombrerot päässä – se oli hauskaa! Vaikka se nyt ei ollut jazzia, niin se oli iloista musiikkia, se teki väkisinkin iloiseksi. Mutta yleisesti ottaen keikkailu ei ollut kauhean hauskaa. Totta kai yksittäisiä huippuhetkiä oli, mutta ne olivat monesti vitsikkäitä eivätkä puhtaasti siihen musiikkiin liittyviä. Ajatellaan nyt vaikka illanviettoja Olavi Virran kanssa.

Olet kutsunut keikkamuusikon aikojasi ”koiranhommaksi”. Miksi?

– Jossain vaiheessa alkoi vähän pinna pettää. Saattoi olla sellaista, että edellisenä iltana oli keikka jossain Vuoksenniskalla ja sitten seuraavana päivänä Olavi Virran kanssa Tampereella. Oli siis tätä, että ensin ollaan jossain päin Itä-Suomea ja sitten seuraavana päivänä Porissa. Kauhean pitkiä automatkoja. Niitä kun tekee muutaman vuoden, niin se alkaa tuntua koiranhommalta. Tuli sellainen tuntu että pitää ryhtyä päivätöihin, että tätä ei jaksa kovin pitkään. Olin vielä silloin Sibelius-Akatemiassakin, mutta en ollut siitä niin kiinnostunut, että olisin halunnut tehdä itsestäni oikein kunnon orkesteritason klarinetistia. Päivätöihin pääseminen virkisti henkisellä tasolla todella paljon, vaikka hommaa tuli lisää. Pysyi pirteänä, kun aamujen ja päivien lorviminen jäi pois.

Vahingossa mainosmaailmaan

Keikkamaailmasta vetäydyttyään Kaartinen teki vakituisesti mainossävelmiä. Hänellä on Teostossa pitkälti yli 300 teosta, ja niistä ylivoimaisesti suurin osa on mainosmusiikkia.

Miten sinusta varsinaisesti tuli mainossäveltäjä, ja minkälaista se työ oli?

– Aloitin ne hommat joskus 1950-luvulla, enkä mitenkään erityisesti pyrkinyt siihen vaan se oli sattumaa. Päädyin Pekka Kotkavuoren palvelukseen, ja Pekka tiesi että olin soittanut monissa bändeissä. Hän sai minut tekemään mainoksia. Studiossa niitä spotteja tehtiin, eikä aikaa yleensä ollut kovin paljon, joskus piti saada valmista jopa muutamassa päivässä. Alussa mulla ei ollut mitään vakiostudioaikaa, mutta myöhemmin oman firman kanssa olin yleensä keskiviikot studiossa. Se kantautui sitten mainostoimistojen tietoon, ja maanantaisin saattoi tulla kyselyjä, että ehtisinkö tehdä vielä keskiviikkona jotain. Tekijöitä ei ollut Helsingin maisemissa paljon, joten minulle kasautui hiivatisti töitä, jonain keskiviikkona saattoi olla pari-kolme biisiä siellä studiossa. Ajattelinkin jossain vaiheessa että ei pelkästään yhtä viitsi lähteä edes tekemään, tehdään samalla useampi.

Miten kauan sinulla meni siihen, että mielestäsi opit mainosmusiikin teon?

– Kyllä minä luulen, että se on aina yhtä vaikeaa. Kuten mikä tahansa säveltäminen. Ja paljon siinä on onnellakin tekemistä. Olin alussa vielä kouliintumaton säveltäjä ja sovittaja, ja tästä syystä sävelmät olivat melko simppeleitä. Ajan myötä soundi sitten jalostui. Pitää vain kirjoittaa musiikkia, ikään kuin kaivaa päästä ensin ne helpot huonot ideat pois ja toivoa että sieltä alta löytyy sitten parempia. Tässä työssä on vielä se että homma on aina tiukoissa raameissa: pituuden pitää olla täsmälleen oikea, oli se sitten viisitoista tai kolmekymmentä sekuntia tai mitä tahansa. Pikkuhiljaa se pituus alkoi kyllä hahmottua aivoissa ikään kuin automaattisesti. Se oli olennaista, koska kappaleen piti kuulostaa luonnolliselta siinä tilatussa mitassa. Feidaus on tietysti mahdollinen, mutta kyllä loppu on mainoksessa yleensä tärkeä, joten feidausta ei mielellään käytä. Studiotekniikka ei varsinkaan alkuaikoina ollut lähelläkään tämän päivän tasoa, joten työ oli välillä aikamoista sekuntikellon napsuttelua! Nykyäänhän voi typistää tai leventää biisiä ilman että edes sävellaji muuttuu.

Entäs sitten mainosmusiikin arvostus. Joskus 1960-luvullahan kevyt musiikki oli paljon vähemmän arvossa kuin nykyään, ja oliko mainosmusiikki sitten erityisen kevyttä ja siis arvotonta?

– Eihän sitä varsinaisesti arvostettu. Eikä siitä seurannut mitään julkisuutta tai suurta huomiota. Huomasin kyllä että televisiossa pyöri paljon minun musiikkiani, mutta eiväthän ihmiset sitä tienneet, ei meistä kirjoitettu samalla tavalla kuin Paula Koivuniemestä ja tällaisista nimistä. Enkä minä itsekään pitänyt mainosmusiikin tekemistä erityisen suurena ansiona. Minähän tein paljon muutakin kuin mainoksia.

Oliko sinulla juuri tuohon nimettömyyteen liittyen halua tai kiusausta tuoda esiin sitä, että olet tehnyt sen ja sen mainoksen?

– Ei oikeastaan, ei mainosmusiikkiin liittyen. Luulen että sain tyydytettyä julkisuudentarpeeni sillä, että olin kuitenkin jossain määrin tunnettu jazzmuusikkona. Ja pidin sitä musiikillisesti paljon enemmän arvossa. Kun tein mainosspotteja, en olisi ikinä kuvitellutkaan, että siihen vielä vuosikymmenien kuluttua palattaisiin. Että siitä ylipäänsä puhuttaisiin mitään.

Tuliko jazzpuolelta tai ylipäänsä ikään kuin kovan luokan muusikoiden taholta minkäänlaista paheksuntaa siihen liittyen, että jazzmuusikko tekee mainoksia?

– Ei, en ainakaan kokenut niin. Keikkatarjouksia ei kylläkään tullut enää niin paljon, mutta se johtui ihan siitä, että orkesterien dirikat tiesivät miten paljon minulla oli muita töitä. Keikkahommat jäivät, enkä ollut siitä ollenkaan pahoillani. Kun olin tehnyt viikon hommia, en enää kaivannut lauantaisin tien päälle ja keikalle. Mutta sitten 1990-luvulla, kun lopetin päivätyöt, aloin taas tehdä keikkahommia. Ja nykyään käyn myös keikoilla. Se on ihan puhdasta harrastustoimintaa, siinä tapaa kavereita, pääsee käymään ravintoloissa ja niin pois päin. Ei tarvitse homehtua keinutuolissa, mitä tässäkin iässä moni jo tekee. Raha ei enää ratkaise, mutta ei sitä nyt viitsi ilmaiseksi lähteä soittamaan, jos ei ole tutuista kyse.

Asuntosäästäjä Kaartinen

Kaartinen kertoo ansainneensa mainossäveltäjänä parhaimmillaan oikein mukavasti. Osin se tosin liittyy siihenkin, että hän sanoo olevansa luonteeltaan ”asuntosäästäjätyyppiä”, joka ei mielellään lähde tuhlaamaan.

Jos ajatellaan mainossäveltäjän edunvalvontaa, niin miten hyvin se puoli on mielestäsi hoitunut urallasi?

– Taisin liittyä Teostoon vuonna 1957. En ole aivan varma, minkä takia tulin liittyneeksi sinne melkein heti kun aloin tehdä näitä hommia. Samoin liityin Elvisiin, joka siis tarkoitti silloin Elokuva- ja viihdesäveltäjiä. Näin ollen siis kaikki musiikki, jota olen tehnyt, on mennyt virallisesti Teostoon ja Gramexiin ja niin poispäin. Mitään sellaista villiä kamaa en ole tehnyt missään vaiheessa. Ja sen vuoksi Teosto-tulot olivat yhdessä vaiheessa aika huomattavat, siis minun mittapuuni mukaan, kun olen kuitenkin köyhänä poikana aloittanut.

Olet siis ollut tyytyväinen Teoston asiakas?

– No kyllä. Ja muistan nekin ajat, kun Teostosta sai vielä hakea rahaa kassalta. Kyllähän siellä kävi säveltäjiäkin vihjaamassa, että nyt olisi vähän rahasta pulaa. [naurua] Enää se ei onnistu, kun tilitykset tulevat tasaisesti pari kertaa vuodessa. Mutta se oli sitä aikaa.

Minkälaiseksi koet oman taipaleesi Elvis ry:n jäsenenä?

– Kuulun tosiaan siihen ensimmäiseen porukkaan, siihen aikaan kun se vielä oli Elokuva- ja viihdesäveltäjät. Jäsenyydellä ei ole ollut merkitystä työn kannalta esimerkiksi niin, että sitä kautta olisi saanut enemmän hommia. Ja taloudellisissakin kysymyksissä olen voinut yleensä määritellä taksani itse, en ole käyttänyt mitään tariffeja. Elvis, Teosto ja muut vastaavat järjestöt ovat olemassa siksi, että muusikot saisivat palkkansa, mikä on tietysti oikein. Minä olen tehnyt sikäli poikkeuksellisen uran muusikkona, että tulopuoli on tullut vähän erilaisesta mediasta. Nykyään olen sitä mieltä, että uusiin medioihin liittyvät sopimus- ja oikeuskysymykset ovat niin spesifejä ja monimutkaisia, että niitä ei voi kovin helposti ymmärtää. Olen ajatellut koko asian niin, että minun ei tarvitse ymmärtää Loviisan ydinvoimalan tekniikkaa, jos haluan sähköä kotiin. Minulle riittää kun tiedän missä valokatkaisija on. Nostan hattua Fuhrmannille ja muille, jotka hoitavat asioita toisten puolesta ja pysyvät niistä perillä.

Olet aloittanut urasi jo varhain, 1950-luvulla, mutta ollut mukana myös 1990-luvulla tietokoneiden aikakaudella. Jos ajatellaan pelkästään tänä aikana tapahtunutta edistystä musiikin tallentamisessa ja käsittelemisessä, niin miten koet sen?

– Olen tehnyt suurimman osan urastani siihen aikaan, kun käytettiin vielä kynää ja paperia, ja tietokoneet tulivat mukaan vasta aivan lopussa. Tutustuin syntetisaattoreihin joskus vuoden 1985 tienoilla, kun pianisti Tuomo Tanska toi studioon Yamahan DX 7:n. Minä ajattelin että hitto soikoon, tämähän on hyvä, tällä saa aivan uutta klangia. Oli nimittäin ollut sellainen tunne monta kertaa, että kun pienellä kokoonpanolla työstää musiikkia, niin se kuulostaa pohjimmiltaan aina samalta. Ja jotenkin halusi saada sitä soundia deformoitua, että instrumentit eivät tule kappaleesta mieleen selvinä kuin huonekalut. Pyrin siis siihen, mistä en tänä päivänä aina pidä: että kun kuulee jonkin kappaleen, mieleen tulee vain soundi josta ei tunnista soittimia. Kun syntetisaattorit ja tietokoneet tulivat mukaan, kyllä minä koin sen suureksi avuksi. Ostin itsekin pian pari syntetisaattoria.

Millä tavalla kuuntelet tämän päivän mainoksia ja jinglejä? Mitä kuulet niissä?

– Tuo olikin vaikea kysymys. Olen kiinnittänyt tuohon huonosti huomiota. Olisikohan se sitten niin, että nykyinen soitinnus on tullut niin itsestään selväksi, että sitä ei edes huomaa. Se on niin usein kitaravetoista ettei sitä edes noteeraa. Mutta sitten jos siellä on fonia tai jotain muuta pilliä, niin silloin saattaa korva kiinnittää huomiota ja todeta että ahaa, nyt on yritetty jotain muuta. Mutta noin yleisesti täytyy sanoa, että tällä hetkellä ei ole kovin vahvoja mielikuvia mainosmusiikista. Se voi johtua siitäkin, että olen kuunnellut sitä huolimattomasti. Tai sitten syy voi olla mainosten luonteen muuttumisessa. Jos ajatellaan jotain Ajatar-mainosta, niin onhan se aika alleviivaava, nykyään jo naiivin tuntuinen. Sanomaa ei nykyisissä mainoksissa korosteta enää samaan tapaan.

Sami Hurmerinta pyrkii kestävään jälkeen

Julkaistu

 

KUUDEN KIELEN KERRONTAA 

Olemme tavanneet ensimmäisen kerran joskus 70-luvun alkuvuosina, ja niin kauan kuin olen sinut tuntenut, olen myös tiennyt sinun säveltävän. Mikä sinut on saanut säveltämään?

– Se on oikeastaan jännä piirre minusta itsestänikin. Sain ensimmäisen kitarani 8-vuotiaana, ja käsi kädessä treenaamisen kanssa on kulkenut into myös tehdä biisejä. Päässä on soinut musaa tosi pienestä pitäen – se on tullut hyvin helposti. Muistan mun ekan biisinikin, jonka mä tein kun olin jo vähän oppinut soittamaan. Mulla oli kelanauhuri, ja yksi luokkakaveri oli saanut silloin just markkinoille tulleen c-kasettimankan, jota mä sain lainaksi. Tajusin, että mä voin niillä kahdella tehdä päällekkäisäänityksiä, ja mulla on vieläkin jollain kelanauhalla olemassa se eka biisi, jonka mä silloin tein. Se on lähtenyt jotenkin automaattisesti – sitä mukaa kun oppi soittamaan niin alkoi tulla biisejä, se on ollut kiinnostavaa ja antoisaa  hommaa.

Olivatko bändihommat mukana myös ihan alusta asti?

– Mä olin jotain 13-14 -vuotias, kun Espoon Tontunmäessä naapuritalossa asuneen Kallion Ilen kanssa alettiin soittamaan yhdessä. Tosin Ile aloitti ensin bassolla, johon mä sitä houkuttelin, kun itse olin aloittanut kitaransoiton vähän aikaisemmin. Ile sai lainaksi yhden koulukaverin itse tekemän basson, ja vähän aikaa soitti sitä. Me saatiin rumpaliksi Jukka Bondsdorff, mutta Ile alkoi kuitenkin kiinnostua sitten kitarasta enemmän. Kyllä me vielä treenattiin kahden kitaran ja rumpalin kanssa, ja saatiin jossain vaiheessa basistikin siihen, mutta sellaiselle kellaribändiasteelle se jäi.

Sitten mä pääsin jo ihan oikeaan keikkabändiin. Se oli yhden vanhemman laulajakaverin bändi, nimeltään Resuset. Niillä oli Linnanmäen Rondossa useamman illan keikka. Mä kävin siellä heitä katsomassa, sillä siinä oli tuttuja soittajia . Yhtenä iltana ne pyysivät mua mukaan vähän jammaamaan, jonka jälkeen halusivat mut mukaan bändiin. Se oli ihan oikeata keikkailua, me oltiin mm. Vanhalla ja joissain tanssipaikoissa landella – muistan esimerkiksi että Riihimäen lähellä yhdellä lavalla oltiin kerran samalla keikalla Wigwamin kanssa.

Se bändi oli kuitenkin siis aikakauden normaali pop-bändi, te ette soittaneet perinteistä tanssimusiikkia?

– Aivan, sitä mä en juurikaan ole tehnyt. Kyllä joskus silloinkin kun olin jo Maaritin bändissä kesällä 1974, niin meillä saattoi olla keikka jossain tanssilavalla, jossa jengi odotti tanssimusiikkia. Onneksi silloinen pianisti osasi sitäkin ohjelmistoa, ja aina jotenkin selvittiin, mutta nopeasti me vaihdettiin keikkamyyjää! Kyllä rockbändinkin piti siihen aikaan joissain keikkapaikoissa soittaa useita settejä illassa.

Mutta ennen Maaritin kuvioita oli bändi nimeltä Taivaanvuohi. Mua pyydettiin siihen, ja  siinä oli mm. Hans Rautio – myöhemmin CBS -levy-yhtiötä luotsannut kaveri – ja Anssi Mattila, joka on vanhan musiikin eksperttejä maassamme. Sille bändille mä tein jo paljonkin musaa, etenkin sen toiselle kokoonpanolle, joka muotoutui ’73 keväällä. Silloin mukaan tuli mm. (saksofonisti) Pepa Päivinen, ja musa oli aika progea. Me tehtiin paljon keikkoja klubeilla, nuorisokerhoissa ja joillakin festareilla; me oltiin mm. surullisen kuuluisilla Keimolan festivaaleilla – niitä rahoja ei ole vieläkään näkynyt!

SÄVELTÄJYYS

Niin kuin sanoit, musiikkisi oli tuohon aikaan ns. progressiivista rockia. Siihen nähden säveltäjyytesi alkoi muuttua työskentelyn Maaritin myötä melko paljon. Korjaa jos olen väärässä, mutta olitko jotain Carole Kingiä juurikaan kuunnellut aiemmin?

– No kyllä Maarit vahvasti esimerkiksi juuri Kingin toi esiin, vaikka olin mä jotain hänen kappaleitaan radiosta kuullut. Oli kyllä helppoa löytää yhteinen sävel Maaritin kanssa, molemmat aina toi jotain kuunneltavaa toiselle, ja paljon keskusteltiin ja kuunneltiin.

Mutta vaikka ”proge” oli tullut vahvasti siinä 70-luvun alussa, niin kyllä mä olin pienestä pitäen kuunnellut kaikenlaista. Beatles, Rolling Stones, Spencer Davis Group. Blues esimerkiksi, [John] Mayallin kautta, ja sieltä tulivat Eric Clapton ja Peter Green ja Fleetwood Mac… ja tietysti Jimi Hendrix.

Ajattelinkin tuota, kun et kuullosta niin roots-henkiseltä kitaristilta, mutta kuitenkaan et ole voinut välttyä 60-luvun lopulla tuosta pakollisesta Clapton-Green -osastosta…

– Kyllä se sieltä on hirveän voimakkaasti lähtenyt. Eka isompi konserttielämys oli just Fleetwood Mac ’69 keväällä Kulttuuritalolla, missä mä olin Ilen kanssa. Nehän oli käynyt jo aiemmin, mutta siihen mä en saanut lippua. Mä muistan sen keikan hyvin; eka biisi oli Homework, Green soitti loistavasti ja lauloi hyvin – se oli hänen aivan huippuaikaansa. Siitä keikasta on olemassa bootleg-äänitys, josta mä sain kopion, ja itse asiassa niiden seuraavalta Suomen keikalta on olemassa YLEn tekemä hyväsoundinen äänitys, joka on tullut radiosta. Näitä nauhoja tuolla kitaristeilla kiertelee, tavan mukaan.

Mutta mulla oli hinku opetella ihan kaikkea. Opiskelin Konservatoriossa klassista kitaraa ja teorioita, tsekkasin jazzkitaristeja – Joe Pass, Wes Montgomery, Django Reinhardt, kaikkia näitä – ja myös mitä ne kantrihemmot tekee, sekä mustan musiikin puolelta Ray Charles ja Stevie Wonder tietenkin oli tuttuja. Lauluntekijä-osasto tuli kyllä aika luontevasti siihen mukaan, sillä olinhan Bob Dylania ym. myös kuunnellut.

Olet selkeästi nelisointumies, pelaat rinnakkaissävellajeilla, löytyy kvinttiympyrää, ja vaikka löytyy laajempiakin sointuja ja kvarttiharmoniaa, niin musiikissasi ei tule vastaan mitään outouksia. ”Muuttumisesi” lauluntekijäksi tuntuu todella menneen sujuvasti, mutta et kuitenkaan pelaa perinteisen simppeleillä mies-ja-kitara -periaatteilla.

– Opiskelun myötä tuli nämä [Igor] Stravinskyt ja muut, ja progen kautta [Frank] Zappa, jazzin puolelta monia hienoja tekijöitä. Quincy Jones ja muita mahtavia sovittajia – kaikki nämä toivat vaikutteita. Halusin nimenomaan liittää biisien harmoniaan ikään kuin älyä, mutta niin että se kuulostaisi luontevalta eikä vaan jonkun vaikean soinnun väkisin mukaan ymppäämiseltä. Oma symbioosi kaikesta kokemastaan tietenkin kiinnostaa saada aikaiseksi. Kuitenkin olen aina antanut ideoiden fiiliksille tilaa mahdollisimman paljon, ja edennyt pitkälti niiden mukaan. Otan niitä nauhalle, annan jonkin aikaa muhia ja kuuntelen myöhemmin. Sieltä löytyy  usein joku hyvä idea, josta alan kehittelemään biisiä.

Tuoko on metodisi?

– Kyllä se aika paljon on ollut. Aina kun tulee joku idis joka tuntuu hyvältä, niin olen pyrkinyt nimenomaan nauhoittamaan sen talteen, sillä vaikka sen muistaisi vielä seuraavana päivänä, niin ei ehkä ihan tarkkaan – siinä voi olla joku ihan pieni vivahde, joka tekee siitä hyvän. Toki se työstäminen valmiiksi biisiksi sovituksineen on paljon ihan raakaa duunia.

Biiseistäsi saa sen kuvan, että ne ovatkin huolellisen työstön tuloksia.

– Välillä kyllä tulee sellaisia hauskoja hetkiä, että biisi tulee todella nopeasti ja yllättävän valmiina. Esimerkiksi Jos tahdot tietää, jossa on Mikko Kuustosen teksti. Se syntyi niin, että Kuustosen perhe oli meillä kylässä, ja Mikko antoi tekstiliuskan, sanoen jotain että ” tässä on yksi teksti josta mä olen yrittänyt saada biisiä mutta ei jotenkin tunnu onnistuvan, että tulisikohan teillä mitään mieleen”, ja se liuska jäi siihen pöydälle. Sitten kun ne myöhemmin illalla oli lähteneet, niin mä vilkaisin sitä tekstiä, otin saman tien akustisen kitaran, ja puolessa tunnissa mulla oli valmis biisi!

  Tällaisia on vuosien varrella ollut aika moniakin, ei ehkä ihan valmiiksi saman tien tulleita, mutta lähes. Toisaalta on joitain puolivalmiina olleita, vuosiakin muhineita, jotka valmistuu sitten joskus jonkun ratkaisun myötä. Demoja on kyllä hillitön määrä!

Käytkö niitä läpi? Esimerkiksi Jiri Nikkinen ja Edu Kettunen ovat kertoneet, ettei sieltä juuri koskaan mitään löydy.

– Aina parin viimeisen vuoden ajalta olevia nauhoja käytän kyllä, tiedän että niitä ei ole vielä työstetty. Vähän vanhempia kun kuuntelee, niin sieltä löytyy ne ideat joista sitten on biisit jo tehty. Kyllä mä annan ideoiden tulla koko ajan, mutta julkaistun levyn jälkeen annan itselleni sellaisen hengähdystauon, että ei ole pakko ruveta heti työstämään. Levytys on kaikkinensa alusta loppuun kuitenkin aika iso paketti, kun olemme jo pitkään levyttäneet vain omaa materiaaliamme.

On mulla keikkamatkoilla näitä demoja aina mukana, ja siellä usein hotellihuoneessa keikan jälkeen kuuntelen ja tsekkailen niitä. Keikan jälkeen ei heti saa unta – päinvastoin, hyvästä keikasta vaan saa virtaa – niin silloin rauhoittuu hyvin kun kuuntelee nauhoja ja laittaa asioita ylös.

Teettekö Maaritin kanssa biisejä ihan nenäkkäinkin?

– Tehdään joo niinkin. Toki kumpikin tekee perusideointia itsekseen, mutta hyvin usein sitten jatketaan kimpassa. Maarithan on vuosien varrella lisännyt osuuttaan biisien teossa, ja nykyisellään tekee jo tosi paljon.

SANOITTAJAT

Kun katsoo sinun saldoasi, niin tekstintekijöitä lauluissasi on paljon: mm. Mikko Alatalo, Juice Leskinen, Kaisu Liuhala, Juha Vainio, Jukka Nurmela, Heikki Salo ja Mikon (Kuustonen) jo mainitsitkin ja tietysti Maarit. Miten kontaktinne ovat syntyneet?

– Jos lähdetään sieltä alkupäästä, niin kun teimme ensimmäistä yhteistä levyämme Maaritin kanssa – hänen toistaan siis Lovelle – niin siellä samoissa ympyröissä Finnvoxin studiolla pyöri niin Mikko kuin Juicekin. Atte Blom ehdotteli joitain, ja hänhän teki itsekin muutamia tekstejä [nimimerkillä Gobseck]. Juice sitten teki siihen levylle muutamia, ja sittemmin teki vuosien varrella lisää; laskettiin joku aika sitten että hän teki meille kaiken kaikkiaan 23 tekstiä.

Mikko tuli siis samalla lailla, ja siihen liittyi sekin, että hän pyysi minua Saara / Syli -singlelleen soittamaan. Ensimmäinen Mikon teksti meille on Hyvää matkaa -single, joka on meidän Janus-bändin levytys vuodelta ’76. Loven konkurssin jälkeen Maarit sai diilin Finnlevylle, ja sitten tehtiin Siivet saan -levy, jossa on Jäätelökesä, Mikon tekstillä.

Jäätelökesä on varmaan tunnetuin biisisi, mutta kovinkaan moni ei tunnu muistavan että siinä on Mikko Alatalon teksti.

– Niinpä. Me tehtiin silloin sellaisia laulu-kitara -demoja, ja sellaisen pohjalta Mikko Jäätelökesänkin teki. Seuraaville levyille Mikko teki tekstejä enemmänkin. Kaisu Liuhala oli myös siinä Finnlevy-vaiheessa yhtenä tekstittäjänä, ja hän tuli Liuhalan Tommin kautta. Tommi oli (Finnlevy-yhtiön) Hi Hat -levymerkin tuotantopäällikkö, ja me tutustuttiin kun tein sovittaja/tuottajana Frank Robsonin albumia sinne.

Kim Kuusi oli mukana tuotantopuolella, ja sitten kun hän ja Esa Nieminen erkanivat Fazer/Finnlevystä ja perustivat oman Musicmakers-yhtiönsä, niin he houkuttelivat Maaritin mukaansa. Nukun radio päällä -levy tehtiin sinne vuonna ’83, ja siinä tuli mukaan Jukka Nurmela, jota Kim muistaakseni suositteli. Jukka oli tullut esiin Kake Singers -ryhmässä, ja oli tehnyt tekstejä mm. Leena Nilssonille.

Entä yhteistyö Juha Vainion kanssa?

– Se alkoi 80-luvun loppupuolella, kun me oltiin jossain törmätty. Maarit oli puhunut, että olisiko kiinnostusta, ja Junnu oli innostunut. Musicmakers-yhteistyö jäi lyhyeksi, nehän ei ylipäätään kovin paljoa levyjä julkaisseetkaan, ja Maarit siirtyi CBS:lle, jossa vuoden ’88 levyllä Tuskan tanssi on ensimmäinen Vainio-tekstimme. Junnu halusi että on nuotti sekä nauhoitus, ja vielä niinkin, että Maarit vie ne hänelle [Espoon] Haukilahteen ja odottaa kun hän tekee. Maarit on kertonut hauskoja juttuja niistä tapaamisista. Junnu oli esimerkiksi antanut Maaritille jonkun oudon kirjan luettavaksi sillä aikaa kun hän teki tekstiä, ja samalla hän seurasi että lukeeko toinen vai mitä tekee. Maarit nauroi, että kirja oli ihan paska, jolloin Junnu naurahti sarkastisesti “katsoin kuinka kauan jaksat sitä lukea”.

Vaikka Junnu teki paljon kaikenlaista ja ihan sellaista nopeaa metritavaraakin, niin hänessä kyllä eli anarkisti, ja potkua sekä näkemystä tekstin tekoon kyllä riitti. Ensimmäinen teksti meille on Kun henki lensi Helsinkiin, johon Maarit oli pohjaksi selittänyt tätä ”stadionsaarnaaja”-ideaa. Ja kyllähän sen laulun esittäminen on joskus närää aiheuttanut. Johanna-yhtiölle tehdyllä Jotain on mulla mielessäni -levyllä on Junnun tekstejä enemmänkin, ja hänen yllättävän kuolemansa jälkeen meille jäi vielä muutama käyttämätön teksti ja biisi, joista jonkun tein aika uusiksikin vielä Jos tahdot tietää -levylle. Muistan kun Ile kävi allekirjoittamassa teosilmoitukset.

Jälkeenpäin kun kuuntelee Varjot-biisin laineja  ja laskeissa auringon / meidän varjoina mentävä on niin onhan se vähän enteellistä. On kyllä kylmät väreet kulkeneet, kun jossain Ruisrockissa sitä vedettiin, oli paljon jengiä ja hieno ilma… Biiseihin usein liittyy itsellekin tunnelatauksia; keihin ihmisiin ne liittyy ja mihin tilanteisiin. Se onkin musassa tärkeätä, että siinä on tunnetta ja syvyyttä.

Ovatko tekstit yleensä saapuessaan olleet miten sopivia suoraan laulettavaksi?

– Hyvin paljon, mutta aina joskus on jotain hieman väännetty, ja ihan kaikkia ei ole käytetty. Kaikki ovat myös olleet niin kovia tyyppejä, että ovat ymmärtäneet, jos jotain on tarvinnut muuttaa. Esimerkiksi Junnu oli todella tarkka, että hän itse teki muutokset, niitä ei saanut ominpäin tehdä. Juicessakin oli ihan mahtavaa se, että vaikka hän oli huippuhyvä ja tarvittaessa nopea, niin hän silti oli hyvin tarkka. Muistan, kun joskus kyselin puhelimessa, että ”olisikohan se jo valmis”, niin Juice sanoi että ”on se jo valmis, mutta mä pidän sitä pari päivää vielä tuossa pöydällä”. Hän halusi skarpata ja tutkia vielä, että siitä oikeasti tulisi hyvä, ja nimenomaan kestävää jälkeä.

Nopeudellahan voi joku brassailla, mutta sitten voi aina kysyä, että onko jälki kestävää. Mä ajattelen myös säveltämisessä niin, että kun omaa materiaalia tekee, niin on tärkeätä yrittää tehdä sellaista jälkeä missä on substanssia kestää vuosia. Vaikka biisejä sinänsä tulisi nopeastikin, niin kannattaa katsoa että sisältöä on.

Hienoa on ollut sellainen, kun sanoittaja on joskus löytänyt meidän demosta samanlaista maailmaa mitä me on ajateltu tekstin voivan olla, vaikkei me olla mitään edes vihjattu. Enemmistönä meidän biiseissä on sellaiset, joissa ensin on ollut melodia. Mutta on toisinpäinkin tehtyjä, ja niin kuin tuossa Kuustosen tapauksessa jo kerroin, niin hyvä teksti voi lähteä hyvinkin nopeasti ja helposti soimaan. Mikon kanssa me tutustuttiin vuonna ’90, kun hän pyysi meitä tekemäänsä televisioproggikseen mukaan.

Otetaan vielä tapaus Heikki Salo.

– Heikki on jo useamman vuoden ajan ollut sellainen ykköshengenheimolainen; häikäisevän hyvä, innokas ja tuottelias. Yhteistyö on ollut tosi hedelmällistä, ja nyt kun Maarit on lisännyt myös omaa tekstintekoaan, niin viimeisemmällä levyllä ei ole enää muiden tekstejä kuin Heikin ja Maaritin. Me tavattiin Takomo-studion kahviossa [Helsingin] Pitäjänmäellä vuonna ’88, kun me tehtiin Tuskan tanssi -levyä, ja Heikki teki toisessa studiossa Miljoonasateen levyä. Kaipuun ikkuna on Heikin eka teksti meille, ja sen jälkeen hän taitaa olla mukana jokaisella levyllä. Kyllä häntä voi pitää jonkinlaisena Juicen manttelinperijänä.

Minun on pakko kysyä yhdestä omasta suosikistani, eli Jukka Virtasen mukaan ”vanhan ajan balladityyliin akateemisia titteleitä kunnioittava” Neito ja ylioppilas; mikä sen syntyhistoria on?

– Oli menossa Sitä mitä rakastan -levyn sävellysjakso, ja olin kuumeessa jostain viruksesta. Olen harvoin sairaana, ja siinä piti kuitenkin yrittää tehdä, kun aikataulussa oli suunnilleen edettävä. Makailin sohvalla tuskaisena ja kuitenkin tapailin kitaralla jotain idiksiä nauhalle. Jotain alkoi syntyä, mm. se aika ovela modulaatio säkeistön ja kertsin välille [Hm -> Dm], ja sain demon aikaiseksi Heikille. Tekstin idea on häneltä, hienosti löydetty.

SOVITTAJA JA SOITTAJA

Mitä osuutta sovittaminen musiikissasi edustaa?

– On se tärkeä. Tietenkin se riippuu sävellyksistä; jotkut voi olla jo aika pitkälle ”valmiita”, mutta kyllä mä pidän tärkeänä että pikkubändilläkin pidettävät on kuitenkin mietitty. Aika paljon kyllä täytyy antaa tunnustusta bändille, kun me aina katsotaan perusbändillä treeneissä ennen studioon menoa biisit kuntoon. Aihiot voi joskus muuttua paljon, joskus vähän; kokeillaan eri komppeja, nauhoitellaan ja kuunnellaan. Sen on oltava luontevaa soitettavaa niille muusikoille, joiden kanssa se tehdään.

 Mun täytyy sanoa, että usein sovituksia tehdessä mä kuulen päässäni valtavia, hyviä soundeja (naurua), ja on ikään kuin helppo ammentaa sieltä; se on enemmänkin sellaista suodattamista, että mitä tästä kaikesta käyttäisi. Aikanaan jo Kaj Backlund opetti Ågelissa sovitustunnilla, että kaikkia ideoita ei tarvitse laitaa yhteen sovitukseen, se on jäänyt hyvin mieleen.

Teillä on mittava katalogi, ja monet biisit ovat kulkeneet keikkasetissä pitkän ajan. Kun muusikotkin ovat vaihtuneet, niin onko mikään biisi muuttanut olomuotoaan vuosien varrella?

– Yllättävän vähän ehkä on sellaisia. Jotain on joskus tarkoituksella muokattu, mutta esimerkiksi päivitys rumpukomppiin tulee aika luontevasti, eikä se olennaisesti vaikuta vielä biisiin kokonaisuutena.

Onko sinulla säveltäjänä kunnianhimoa tehdä jotain isompaa? Teetkö vielä sen kitarakonsertonkin?

– En ole vielä konserttoa tehnyt, mutta kyllä mua on sekin maailma aina  kiehtonut. Opiskelin aikanaan hirveällä hingulla orkestrointia ja muuta, että voisi sitten tarvittaessa kirjoittaa vaikka sinfoniaorkesterille. Maailma on sillä tavoin edelleen avoin, ja ainahan tässä ammatissa voi ja haluaa kehittyä.

Jos puhutaan sinusta kitaristina, niin sooloja löytyy Maaritin levyiltä vähemmän kuin ehkä odottaisi.

– Ehkä se tulee siitä, kun katsotaan sitä kokonaisuutta. Tuotetta myydään Maaritin nimellä, ja pysytään laulumaisissa biiseissä. Onhan siellä toki jotain, ei kovin pitkiä kuitenkaan, mutta siellä täällä kitaran ohella puhallinta ja koskettimia. Mielelläni soitan sooloja toki, mutta varsinkaan ymppäykseen – sooloja soolon vuoksi – ei ole lähdetty. Kyllä niitä keikoilla kysellään, että ”olisi hienoa kuulla vähän pitempiä sooloja”, ja sitä uutta kitaralevyäkin aina joku kyselee…

Onko sinulla sivuprojektia, jossa revittelet rockbluesia sydämen kyllyydestä?

– Ei ole. Silloin tällöin olen tehnyt näitä Jimi Hendrix -tribuuttikeikkoja, kun on pyydetty ja se on sopinut kalenteriin. On ollut tosi antoisaa soittaa Jimin hienoja biisejä. Siellä ei ole aina soolojen pituutta määrätty, ja kun ne biisit on teininä tullut treenattua, niin mikä ettei. Kyllä kitaralevy olisi hauska tehdä, mutta tämä ”päätyö” vie aika paljon aikaa, eikä viime vuosina ole ollut sopivaa rakoa tehdä omaa levyä.

 Syvästi kunnioittamani käytäntö teillä on ollut pitää isoa keikkakokoonpanoa.

– Sellaisesta me on aina tykätty, vaikka tehdään me keikkoja niin duona kuin viisihenkisellä bändilläkin. Kyllä aika usein on kolme torvea mukana, konserttityyppisissä tilanteissa erityisesti. Viime aikoina me on tehty yhteistyötä myös muiden tahojen kanssa, esimerkiksi Riku Niemen Orkesterin kanssa, ja siellä oli just viimeksi (trumpetisti) Timo Paasonen ja (saksofonisti) Pentti Lahti mukana, jotka on meidänkin vakiomiehitystä. Penahan on ollut mukanamme käytännöllisesti katsoen alusta saakka, aivan mahtavaa.

KAUPANKÄYNTIÄ

Olette olleet pitkän uranne aikana useamman levy-yhtiön kanssa tekemisissä. Miten yhteistyö noin yleisesti ottaen on sujunut?

– On me aika hyvin pystytty oman voimakkaan näkemyksemme kanssa sinnittelemään. Joskus on joku halunnut kuunnella materiaalia enemmän, mutta kyllä me voidaan aika tyytyväisiä olla. Nythän me olemme viime vuonna siirtyneet Warnerilta EMIlle, ja sanottakoon tässä kiitokset Warnerille. Saimme tehdä siellä yleensä hyvillä fiiliksillä musaa. Ehkä heille sitten tuli hieman toisenlaisia odotuksia, ja Maarit toisaalta halusi suht pitkän jakson jälkeen hieman raikkaita tuulia.

EMI oli heti kiinnostunut, ja se yhteistyö on toiminut kerta kaikkiaan loistavasti. Tikan Juha on ollut välikätenä, ja hän kuunteli materiaalin, eikä meidän tarvinnut tehdä demoja. Saatiin valita studio, jouset, puhaltimet sekä kuoro vapaasti. Oikeita soittajia ja laulajia, sehän on hienoa! Studiotyökin eteni hyvin, emmekä tuhlanneet aikaa. Kaikki olivat tyytyväisiä, ja myynti on ollut itse asiassa yllättävän hyvää. Jopa niin, että yhtiö vähän kyseli seuraavaa  levyä jo täksi jouluksi. Sellainen levy ja vuosi vauhti ei meidän suhteen ole järkevää. Niin kuin tuossa oli puhetta, niin kyllä siihen pitää satsata ja paneutua huolella.

Entäpä musiikkikustannus? Katsoin levykansista, että CBS-kaudella ilmaantui merkintä ”manus”.

– Kyllä se meidänkin kohdalla oli sitä, että ”jos ei tehdä kustannussopimusta, niin ei tätä levyä kannata markkinoida”, ja sitten alkoi kuitenkin nuottien julkaisukin jäädä. Me saatiin parempaa informaatiota, ja asiat muuttui; 80-luvun lopulta on kaikki pidetty manuksina. 90-luvun puolella meilläkin alkoi vääntö – mm. Kuuva-tapauksen myötä – vanhemmista sopimuksista. Neuvottelut johti siihen, että meille maksettiin korvauksia, ja Finnlevy-kauden materiaalista julkaistiin nuottikokoelma. Me puolestamme suostuimme jättämään kustannussopimukset voimaan.

Oletteko ajatelleet julkaista uudemmasta materiaalista nuottikirjaa?

– Kyllä kyselyjä nettisivujen kautta jatkuvasti tulee, eli olisi se järkevää tehdä. Toivelaulukirjoissa ei montaa ole, mutta koulukirjoissa on ainakin Tulitikku, Neito ja ylioppilas ja Jos tahdot tietää.

TÄNÄÄN

Tyttärenne Janna julkaisee debyyttinsä tämän lehden ilmestymisen aikoihin. Mitä muuta isä asiasta miettii kuin että on ylpeä?

– Tässä vaiheessa ei voi muuta kuin tukea. Janna teki päätöksen musiikkialasta kuitenkin itsenäisesti. Hän soitti kuusivuotiaasta asti klassista pianoa, oppi nopeasti korvakuulolla, ja vähän väsyikin siihen hommaan, mutta ei kuitenkaan lopettanut. Hän pyrki meiltä salaa 16-vuotiaana Vantaan musiikkiopistoon jazzpianoon ja teoriaan, ja oltuaan siellä yhden vuoden pyrki Arabiaan toiselle asteelle. Janna oli ikään kuin vähän piilottanut musiikkiaan meiltä, paineet on varmaan ihan riittävät! Me on yritetty realistisesti alasta puhua. Opinnoissa hän eteni nopeasti, ja mä muistan puhelun yöllä puoli kahden aikaan kun hän kyseli jostain soinnusta aamun tenttiä varten.

Hänen innostuksensa on valtava, ja kun me valmista materiaalia sitten kuultiin, niin kyllä se hienolta tuntui. Sehän on omaa materiaalia, tekstit myös; ei kaikkia ole aivan itse tehnyt, mutta oma kädenjälki siinä on ja sydämellä tehtyä.  Levylle on jo olemassa julkaisudiilejä noin kymmeneen maahan. Jannan uudehko soul-tyyli kuulostaa kiinnostavalta. Hän on kyllä sinnikäs opiskelija, ja koulutuksesta on aina hyötyä. Musakentällä voi sitten toimia laajemminkin.

Miten teidän kahden – Maaritin ja sinun – ura on jatkumassa? Ettehän siis ole tekemässä “hectoreita”?

– Ei olla, ei! Nytkin on jouluun saakka keikat sovittu. Levymyynti on kuitenkin ollut aika tasaista, ja vaikka 70-80 -luvun taitteen  kultalevyistä on tultu alaspäin, niin nyt on taas ollut paremminkin nousujohteista. Meillä on vahva perusyleisö, ja tuntuu siltä että musiikkimme on myös jossain määrin kyllä siirtynyt äidiltä tyttärelle. Suht vakaa yleisömäärä on mahdollistanut työn teon, ja se myös motivoi ja kannustaa.

Tämä on niin kokonaisvaltaista hommaa, että se on säilynyt mielekkäänä. Ikää tulee tietysti lisää koko ajan, ja on vaan muistettava pitää kunnosta huolta, niin jaksaa tehdä. Löytyy myös aina jotain pientä uutta näkökulmaa; nytkin ollaan menossa oman kompin kanssa muutamien soittokuntien ja big bandien vieraiksi. Edellisenä päivänä mennään paikalle vähän treenaamaan, ne on katsoneet stemmat jo etukäteen.

On hyvä että ammattietiikka on säilynyt korkeana, ettei vaan mennä tutun materiaalin kanssa lavalle, ja ”lähtee”!

– Juu ei (naurua)!

 

Julkaistu Selvis-lehdessä 2/2007 

Veepee Lehto – Huumorimies on vakavalla asialla

Julkaistu

Monipuolinen turkulainen musiikkimies Veepee Lehto (Veli-Pekka Lehto) on useimmille suomalaisille nimenä tuttu, mutta tähtenä ja julkkiskasvona huomattavasti vähemmän tunnettu. Hänen kädenjälkensä löytyy monien hittibiisien takaa, ennen kaikkea sanoitusten, mutta usein myös sävellysten.

Veepee on julkaissut myös 8 omaa albumia. Monelle tulee hänestä ensimmäisenä mieleen huumorimusiikkimies. Hittibiisinikkarien otsaan lyödään helposti aina leimaa?

– Mulla on kaksi oikein voimakasta leimaa. Alkuun tuli se huumorimies, mikä varmaan olenkin. Se on ihan hyvä leima, koska teen edelleen huumoripitoisia keikkoja. Toinen leima on Matin ja Tepon sanoittaja. Säveltäjän osa on kuitenkin myös tärkeä, koska olen tehnyt mm. Ylitalon Tarjalle kokonaisia biisejä, jotka myivät yli 50 000 kpl.

Hittiputki voi olla lyhyt tai pitkä

Veepee on ollut paljon yhteistyössä varsinkin Matin ja Tepon ja sovittaja Antti Hyvärisen kanssa. Hittiputken ollessa päällä oli sellainen fiilis, että niitä hittejä vain tulee. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma, syntyykö hitti vai ei.

– Sehän on se lopullinen totuus. Meilläkin oli kuitenkin tuntuma, mistä voisi tulla hitti. Muistan, kun Matti ja minä oltiin sitä mieltä, että Mustankippee on se hitti ja Hyvärisen Antti sitä mieltä että Tuhlaajapoika. Kummastakin tuli: Mustankippee oli ensin monta viikkoa Jokamiehen listan ykkösenä ja kun se siirtyi pois, tuli Tuhlaajapoika tilalle.

Nämä Tarja Ylitalon kappaleet 1980-luvulta olivat siis Veepeen säveltämiäkin. Siksi myös hittisäveltäjän leima miehen otsassa olisi aivan sopiva. Hitin olemus on kuitenkin muuttunut. Enää ei hyväkään kappale soi kuten ennen.

– Kun levy soi siihen aikaan Ylessä, se soi koko maassa. Levyjä tehtiin vähemmän ja uusi sai aina tilaa. Musiikkitoimittajat olivat ammattitaitoisia. Ylessäkin joku aina kuunteli levyt – ja niille annettiin mahdollisuus. Levyjä myös myytiin paljon – nyt on myynti romahtanut. Vaikka ovat soineet aika hyvin, omat levyni eivät koskaan ole olleet mitään myyntimenestyksiä. Alkupään huumorilevyt olivat aika spesiaaleja, niistä oli vaikea tulla siihen aikaan mitään kultalevyjä.

Veepee Lehdolla on Teostossa satoja kappaleita, mikä useimpien mielestä on paljon. Mies itse on eri mieltä.

– Jos olisin päätoiminen lauluntekijä, niitä olisi varmaan tuhansia. On hyvin harvoja päätoimisia kuten Vexi. Kun tekee aamusta iltaan sanoituksia, määrällisesti se nousee tuhansiin. Mulla taas on aina ollut jokin toinen päätyö. Nykyisin saan pääelantoni keikoista. Ne ovat paljolti yrityskeikkoja, jotka eivät näy julkisuudessa. Keikan yhteyteen liittyy tosi paljon: laulutekstejä, erilaisia huumorijuttuja, pitempiä sikermiä ja kronikoita jos firma täyttää vuosia, jossain vaiheessa menen jopa ravintola-shown puolelle. Otetaan vanhoja tuttuja lauluja ja sanoitetaan historiikki siihen ja mukaan sitovaa spiikkiä.

Kaikki alkoi liian suurista nielurisoista

Veepee Lehto löysi musiikin 8-vuotiaana. Laulunumero koulussa oli kasi, mutta nielurisaleikkauksen jälkeen se nousi parissa vuodessa kymppiin.

Omien sarjakuvien piirtäminen vaihtui laulujen sanojen muistiin kirjoittamiseen. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui luokkajuhlissa 11-vuotiaana ilman säestystä. Sitten piti saada kitara, ja 12-vuotias sai sen joululahjaksi. Äänenmurroksen tultua kitara jäi nurkkaan pölyyntymään. Vuonna 1964 kuitenkin syntyi jo bändi. Kaikki alkoi uudestaan Liverpoolin poikien myötä.

– Treenattiin Beatles-kappaleita aluksi nimettömän bändin kanssa. The Hawks pääsi seuraavan vuoden kevättalvella jo lavalle asti taukobändiksi. Syksyllä 1965 heitettiin ensimmäinen maksullinen keikka: olin The Faces -bändin laulava komppikitaristi, nettopalkka seitsemän markkaa. The Faces esiintyi noin puolen vuoden ajan lähinnä kouluissa ja osakunnissa.

Vuonna 1966 Veepee oli mukana folkbuumissa ja Ponnahdus pinnalle -kilpailun folk-sarjassa. Seurasi ensimmäinen juhannuskeikka ”folk-tähtenä” sekä kiertue Turunmaan ja Ahvenanmaan saaristossa. Siihen liittyivät myös ensimmäiset juonnot suomeksi ja ruotsiksi. Mutta oliko Folk-Pekis myös protestilaulaja?

– Turussa oli folk-laulajia, muttei oikein kunnon protestilaulajia, paitsi ehkä yksi, Folk-Viljami. Hän oli vähän myyttinen henkilö, josta ei tiedetä paljon mitään, puoliksi laitapuolen kulkija, vankilassakin ollut. Hän teki tekstin mm. ”Isä Johnson, miksi veit veljeni Vietnamiin”, joka voitti jonkun lehden järjestämän sanoituskilpailun. Muut oli mukana, koska folk oli muotia. Itse lauloin Dylania ja Donovania, olihan niissä protestiakin, mutten ottanut sitä sillä tavalla.

– Folk-aikaa kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Enemmän se oli yhteishenkeä ja alustavaa hippiliikkeen meininkiä. Täytyy sanoa, että kunnon protestilaulaja tuli vain Sinikka Sokasta, jolla oli yhtye Sinkat toisen tytön kanssa.

Vuonna 1967 Veepee aloitti yhteislauluiltojen pitämisen Turun kauppakorkeakoululla ja Turun Yliopiston osakunnissa jatkaen niitä ravintola Haarikassa ja varsinkin ravintola Kultaisessa Hirvessä, jossa lauluiltakausi kesti 10 vuotta. Etenkin 70-luvun alussa ne olivat tosi suosittuja.

Vuonna 1967 Veepee myös liittyi Juhani Packalénin tanssiyhtyeeseen, joka samana vuonna voitti orkesterikilpailun Karinaisten Killanmäellä. Seurasi keikkoja Turun seudulla ja saaristossa. Yhtye esitti myös Veepeen lauluja, joita oli alkanut syntyä. Ensimmäinen laivakeikka oli Viking-linjan m/s Visby´llä 1969 ja ensimmäinen radioesiintyminen (biisillä Sade) samana vuonna, jolloin Veepee liittyi Pekka Varjosen yhtyeeseen, yhteen aikansa ykkösbändeistä Turussa. Keikkoja oli Turun lisäksi muualla Etelä- Suomessa, Siljan laivoilla, Ruotsissa, Leningradissa ja Tallinnassa. Tuurauskeikkoja laulavana kitaristina, basistina, jopa rumpalina tuli tehtyä monenlaisissa kokoonpanoissa vuosina 1967-1975.

Kauppakorkeasta liike-elämän oppeja

Kielet ja ääntäminen ovat aina kiinnostaneet Veepeetä, koulussa hän kokeili huvikseen esim. kuinka lausutaan englannin-englannilla ja amerikan-englannilla. Kielilinjan sijasta Veepee meni lukiossa kuitenkin matikkalinjalle, koska kaikki kaveritkin menivät. Miksi sitten kauppakorkeaan?

– En mä tiennyt, mitä rupean tekemään, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli se kaava päässä: ensin koulu ja opiskelu ja sitten naimisiin ja lapsia. Kukaan ei asettanut kaavaa kyseenalaiseksi, eikä ajatellut, että voisi jotain muutakin olla.

– Hain kauppakorkeaan, yhteiskuntatieteelliseen ja humanistiseen tiedekuntaan. Pääsin niihin kaikkiin – siihen aikaan pääsi, jos oli ällän paperit. Päätin, etten halua kieltenopettajaksi, enkä oikein politiikastakaan välitä. Menin kauppakorkeaan, koska siellä ei tarvinnut tehdä mitään päätöksiä, sieltä voi mennä minne vaan.

Kaupallisesta koulutuksesta on varmasti ollut hyötyä myös viihdealan töissä?

– Niitä asioita on hyvä ymmärtää, sitten niitä pystyy kritisoimaankin. Vuoden 1973 lopulla menin isoon amerikkalaiseen lääkefirmaan töihin. Firma oli tavallaan markkinoinnin lipunkantaja. Monet uudet, kaupalliset ideat tulivat sellaisten firmojen kautta.

– Liike-elämästä kun ehkä jotain tiedän, mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa Ilta-Sanomissa että ”verottaja vie mun rahani”. Tiedän, että verot täytyy kumminkin maksaa.

Lahjakkaat ajautuvat alalle

Lääkealalle siirryttyään Veepee ajatteli ”jäähdytellä” keikkailua.

– Viimeistään nyt piti vakavoitua ”tavalliseen elämään”. Se oli sitä samaa ajattelua, että elämän pitää mennä tietyllä tavalla. Nykyään nuori päättää, että rupean Idols-tähdeksi tai tangokuningattareksi ja kaikki toiminta suunnataan sen mukaan. Koululla, ylioppilastutkinnolla ja opiskelulla ei ole samaa merkitystä kuin ennen. Jos saat maisterin paperit, et sä silti mihinkään töihin pääse. Siten sen ymmärtääkin, jos joku päättää ruveta tähdeksi. Ennen vain harva päätti jotain ja totta kai oli niin lahjakkaita ihmisiä, että ne väkisinkin ajautuivat alalle. Alkuvaiheessa minäkin lähetin joihinkin levy-yhtiöihin biisejä, mutta se oli vähän niin kuin leikisti. Olin koelaulutilaisuudessakin, jossa vedin Tom Jonesin ohjelmistoa Kulttuuritalon studiossa. Jaakko Salo säesti pianolla ja sanoi: ”Kyllä sä ihan hyvin laulat, mutta sulla pitäis olla jotain omaa”.

Myöhemmin Veepeekin sitten ikään kuin ajautui alalle.

Hän meni esittelemään biisejään Matin ja Tepon firmaan. Matti Ruohonen kommentoi eleettömästi: ”Ihan jees” ja siitä se lähti. Ensimmäisen kerran Veepee esiintyi äänitteellä vuonna 1976 itse sanoittamallaan ja Matti Ruohosen säveltämällä kappaleella Riko muuri kivinen. Se ei ilmestynyt singlenä vaan kokoelmalla Hittiparaati 3, joka edusti M&T Tuotannon vastausta ajan finnhitsbuumiin. Elettiin c-kasettien kulta-aikaa, ja hittikaseteille otettiin myös uusia kykyjä. Osa esitti päivänhittejä covereina, osa taas oli levy-yhtiön uusia promottavia, joiden vetovoimaa testattiin. Cover-laulajista ei ollut tarkoituskaan tehdä tähtiä.

– Biisissä piti olla Junnu Vainion sanoitus, mutta Junnu ei ollut saanut sitä ilmeisesti aikaiseksi, joten tein tekstin itse viime hetkillä ennen äänitystä. Tuntui tosi hienolta mennä Finnvoxin studioon: tämmöinenkin tuli ”vanhoilla päivillä” tehtyä.

Veepeen ensimmäinen single oli Mauno Ylä-Mattila, ison talon ainoo poika. Laulu oli mukana Syksyn Sävelen karsitut -ohjelmassa 1977. Innostus kohosi, kun hän huomasi osaavansa tehdä niin hyvän kappaleen, että pääsee sillä johonkin. Seuraavana vuonna julkaistiin biisi Monta laulua (Hittiparaati 4), ja vuonna 1978 Veepee oli jälleen Syksyn sävelen karsintasarjassa, nyt kappaleella Hämähäkkimies.

– Syksyn Säveleen piti aina joku biisi pistää. Hämähäkkimies-biisistä tehtiin sinkku ja sitten ruvettiin miettimään pitkäsoittoa. Biisini eivät olleet varsinaisia Jope Ruonansuu -tyyppisiä huumorijuttuja, mutta kuitenkin hauskoja biisejä molemmat. Mauno oli huumoripitoinen teksti, Hämähäkkimies oli hieman satiirinen, joten oli luonnollista että pitkäsoitosta tehdään huumorilevy. Matti ja Teppo olivat saaneet Chrisse Johanssonilta hänen ja Titta Kerttulan kääntämän espanjalaisen biisin Kuule sie amigoski, joka musta vaikutti todella oudolta. Ajattelin, ”ettei tää ole meikäläisen juttu”. Mutta sitten sekoitin siihen Las Palmasissa kuulemiani myyjien huutoja. Tein siitä oman versioni ja siitä tuli ekan levyn tärkeimpiä biisejä.

Vuonna 1979 ilmestyi ensimmäinen lp, Kuule sie amigoski. Osa levystä oli kantrahtavaa, osa lattarityyppistä musaa. Lääketehtaan leivissä Veepee oli koko ajan. Vähitellen hän alkoi tehdä muillekin biisejä; ennen Mattia ja Teppoa mm. laulaja Eino Lehtiselle.

Vuoden 1980 Veepee-lp oli nimeltään Kyl se on niin väärin. Salanimellä Einari Runkomäki hän esiintyi myös eräällä kokoelmalla. Samana vuonna syntyivät Veepeen ensimmäiset sanoitukset Matille ja Tepolle: Et voi tulla rajan taa ja Mä näitä polkuja tallaan (molemmat säv. M. Ruohonen). Molemmista tuli ikivihreitä. Veepee meni Polartuotannon listoille (myöhemmin Polar Artistit), Kalle Kansan eli Tapanin veljen firmaan. Solistikeikat alkoivat.

– Kun huomasin että voin lähteä alalle, en ajatellut pelkästään laulamista, vaan biisinteon ja laulamisen yhdistämistä. Siinä voisi olla tarpeeksi hommaa, mihin ryhtyä päätoimisesti.

Omia levyjä alkoi ilmestyä melko tasaiseen tahtiin, hittejä Matille ja Tepolle, Tarja Ylitalolle. Noihin aikoihin vielä sanoittajakin sai oman kulta-, timantti-, platina- ja tuplaplatinalevynsä. Myös muille artisteille syntyi lauluja. Euroviisuputkeen sisältyy Suomen karsinnoissa kaksi voittoa (Petri Laaksosen kanssa Eläköön elämä ja Sata salamaa), kaksi kolmatta sijaa ja kaksi kuudetta sijaa. Keikkoja tehtiin tanssilavoilla, ravintoloissa ja yksityistilaisuuksissa. 80-luvun kiivaaseen työtahtiin mahtui omia lehtikirjoituksia, mainontaa, omia radio-ohjelmia ja TV-esiintymisiä. Monenlaista hommaa, monenlaista musiikkia. Kategoriat ja rajoitteet eivät Veepeetä liikuttaneet.

– Nykyään, kun nuoret kaverit perustaa bändin, kaikki tehdään netin kautta. Keksitään nimet, keksitään imago, stailaus, kaikki on valmiina, mutta itse musiikkia ei välttämättä vielä edes ole. Kaiken täytyy näyttää hienolta ja kansainväliseltä, mutta lähdetään täysin väärästä päästä liikkeelle.

Tilaustöitä ja runonikkarointia

Veitkö tekstin Matille vai miten yhteistyö lähti käyntiin vuonna 1980?

– Matin sävellys Et voi tulla rajan taa oli niin valmis, että Heikki Annala oli tehnyt jopa sovituksen. Siinä oli vähän venäläistyyppinen tausta. Olin Helsingissä jossain myyntikokouksessa ja tekstiä piti tehdä samaan aikaan. Yleensäkin olen joutunut tekemään siten… illalla, yöllä. Syntyi eka säkeistö ja kertosäe ja Turkuun ajaessani toinen säkeistö. Se teksti syntyi tavallaan, kuten laulun pitäisi syntyä, runomuodossa ja fiiliksistä.

Seuraavaan lauluun Mä näitä polkuja tallaan oli Ruohosen Matilla fraasi valmiina ja Veepeen piti miettiä mitä se tarkoittaa. Suomessa oli jo maaltapako alkanut.

– Reino Helismaakin on tehnyt maaltapakolauluja, mm. Hiljainen kylätie (säv. T. Kärki) 50-luvulla. Nyt muutettiin lähiöihin. Kirjoitin tarinan ihmisistä, jotka eivät lähteneet lähiöön. Kehitin siis tarinan fraasiin perustuen. Monella tavalla voi tehdä, on ihan sama, mistä päästä lähtee liikkeelle.

– Emme ole koskaan tehneet yhdessä sillä tavalla, kuten pop- ja rock-musiikissa on yleistä, työparina. Olen aina ollut tilaustyön tekijä ja Matti ja Teppo tilaajia. Melkein aina on ollut ensin sävellys tai biisiaihio – enimmäkseen Matin, mutta joskus myös Tepon, johon on ruvettu rakentamaan sanoja. Alkuaikoina teksteihini tehtiin vain pieniä muutoksia; biisit olivat erilaisia kuin viime vuosina. Silloin joukossa oli aika paljon tekstejä, joissa oli jopa sanomaa, ei pelkkää viihdettä. Viime vuodet pojat ovat halunneet enemmän viedä työtä semmoiseen suuntaan, miltä heistä tuntuu. Vaikka olisi kuinka hyvä teksti, jos laulaja sanoo, että tämä ei ole sitä, mitä tarkoitan, on tehtävä toinen ja kolmaskin teksti.

Vuosien aikana Matin ja Tepon levyillä on määräksi vakiintunut, että 12 biisistä noin puolet on Veepeen tekstejä. Veepee on itse sitä mieltä, ettei ole yleisesti ottaen tehnyt määrällisesti hirveän paljon. Hittiprosentti on kuitenkin korkea.

– Hitti-sanaa käytetään turhaankin. Oikein kunnon hitti oli ennen vanhaan sellainen, joka tulee joka puolelta vastaan. Levyn pitää myöskin myydä. Hitin täytyy jäädä ainakin joksikin aikaa elämään. Kierto on nykyään paljon nopeampaa ja hittikin kulutetaan kolmessa kuukaudessa pois, ennen se eli vähintään vuoden. Kunnon hitti oli koko vuoden hitti.

Tavaramerkkinä räätälintyö

Vuonna 1989 Veepee oli kirjoittajaopissa musiikkiteatterikurssilla. Jonkun ajan päästä hän tuli Lusesin musikaalikilpailussa Ilkka Mäkitalon kanssa jaetulle kolmannelle sijalle. Teos oli musikaali Rakastakaa, rakastakaa. Miten ”eksyit” moiselle kurssille?

– Mulla on aina ollut – haitaksikin asti – halu ottaa kaikki laajasti. Halu kokeilla, mitä kaikkea voi tehdä. Kokonaiskuva laajenee, mutta seurauksena on myös se, ettei mua oikein tunneta. Kaikki tekemäni on niin sirpaloitunut. Ei ole kokonaispakettia, eikä pieniäkään paketteja. Kun lopetin lääkehommat, tein listan kaikesta, mitä tällä alalla voi tehdä. Pitkä lista siitä tuli, mutta suurimman osan niistä olen tehnyt. Musiikkiteatteri oli yksi niistä. Lehtijuttujen, radio-ohjelmien, mainonnan ynnä muun jälkeen oli sen vuoro. Se oli opettavainen kurssi. Hyttisen Kuju ja Ami Aspelund olivat myös mukana esiintyjäpuolella, oli teatteriporukkaa, Järvisen Jaana, hyvä näyttelijä Turun Teatterista, lavastajia, puvustajia, oli ihmisiä klassisen musiikin puolelta sekä kevyen musiikin puolelta. Kanadalainen professori ja Sirkka- Liisa Tikka vetivät kurssia ja Otto Donner, Pentti Saaritsa ym. vierailivat. Vaikkei musta teatterintekijää tullut, kokonaisuutena se on auttanut.

Veepeen levytysuran alkuaikoina oli tapana, että automaattisesti mentiin ohjelmatoimistoon. Se tavallinen tarina: ohjelmatoimisto myi ja artisti teki tanssipaikkakeikkaa; 80-luvulla oli vielä paljon tanssipaikkoja jäljellä. Irtosolistiakin oli helpompi myydä.

– Siinä oli haittapuoli: oli tosi stressaavaa, kun ei usein tiennyt, millainen bändi tulee, kaikenlaista voi sattua. Tein siinä sivussa yli 10 vuotta erilaisten yritysten keikkoja, aika paljon mm. entisen työnantajani tilaisuuksia. Kun tuli lama, tavalliset julkiset keikat vähenivät. Ravintoloita meni konkkaan, samoin tanssipaikkoja.

1990-luvulla Veepee siirtyi sitten yhä enemmän esiintymään yritysten henkilökunta- ja asiakastilaisuuksiin. Niihin oli tehtävä räätälöityjä ohjelmia, joista onkin tullut miehen nykyinen tavaramerkki. Syntyi uusi paketti: musiikki, juonto, huumori liittyen kumpaankin, erilaisia bändejä tarvittiin, tanssi-, kantri-, jatsi- tai muu bändi. Kokemus ja ammattitaito kasvoivat.

– Luontevasti siirryin jo silloin enemmän yritys- ja yhteisöpuolelle. Yrityksilläkin oli vaikeuksia: toisilla ei ollut varaa järjestää tilaisuuksia, toiset ei laman takia kehdanneet. Kun porukkaa joutuu pistämään pois, ei voi juhliakaan viettää. Oli kuitenkin paljon aloja, jotka sinnittelivät. Ruoasta ja lääkkeistä ihmiset viimeksi luopuvat.

– Maailma on muuttunut, viihdealakin. Viihteen tekijöitä on hirvittävän paljon enemmän. Kilpailu on kovaa. On järjestettyjä kilpailuja, joista tulee hirveä määrä porukkaa ulos. Jollen olisi silloin aikanaan lähtenyt tälle linjalleni, voi olla, etten alalla enää olisikaan. Moni vanhempi laulaja on häipynyt kuvioista, kun ei töitä riitä enää.

Harjannostajaisten uusi olemus

Veepee tekee tällä hetkellä pääasiassa juontajan ja laulajan töitä kesätapahtumissa, messuilla, markkinoilla ja harjannostajaisissa sekä räätälöityjä yritystilaisuuksia suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Myös festari-isännöintiä sekä klubi-keikkoja soolona, duona tai pienen yhtyeen kanssa mm. pubeissa. Piipahdukset pyydettäessä tanssilavoille ja -ravintoloihin ovat mahdollisia. Laivakeikkakin tulee tehtyä silloin tällöin.

– On perusjuhlaa, avajaisia… harjannostajaisia, jotka ovat muuttaneet muotoaan: ennen se oli juhla työntekijöille ja paikalle tilattiin Eemeli tai Tapio Rautavaara. Oltiin aika kännissä, porukka alkoi juopotella jo aamulla. Niistäkin on tullut yritystilaisuuksia. Totta kai työntekijät ovat paikalla ja hernekeittoa tarjolla ja pari pulloa olutta pöydällä ja niistäkin jää iso osa juomatta, koska ihmiset ovat omilla autoilla liikkeellä ja komennusmiehetkin lähtevät mieluummin ajoissa kotiin.

– Jos on iso business-park tai lasitalo, siihen liittyy paljon PR-juttua: lehdistö on paikalla ja jos firman omistaa joku ulkomainen kiinteistösijoittaja, niin osa ohjelmasta hoidetaan englanniksi. On otettava huomioon se joka maksaa. Toisaalta on säilynyt kontakti ja kansanomaisuus. Ei voi käyttää valoefektejä ja muita, kitara ja mies riittää hyvin. Juontoa ja huumoria. Se on rahallisesti tyydyttävä keikka, kestää vähän aikaa, tapahtuu iltapäivällä, ei tarvitse valvoa. Harjannostajaiset on hyvä tilaisuus. Ennen sanottiin, että ”ei se käy enää keikalla kuin jossain harjannostajaisissa ja kissanristiäisissä” – asia on kääntynyt ihan päälaelleen! Silti jopa alan ihmisillä on yhä väärä käsitys. Ne on todella hyviä keikkoja.

Ovatko tarkkaan käsikirjoitettuja?

– Osa on. Mulla on ohjelmassa aina Vastaavan rapparin työselvitys, rapparihan on nykyään vähän myyttinen hahmo ja sanana myös lähellä räppäriä. Se on huumoriosa, jonka teen kohteesta. Muu osa menee rutiinilla.

– En pidä itseäni ammattisanoittajana tai -säveltäjänä, koska olen vain harvoin ehtinyt tarjoamaan biisejäni. Työni ovat olleet tilattuja.

Biisisi Matille ja Tepolle eivät ole huumoribiisejä?

– Ei, jos ajatellaan koko linjaa. Suurin osa on vakavia, joskus jopa kuolemanläheisiä. Sitten on veitikka silmäkulmassa tehtyjä juttuja, kuten Missä sitä ollaan oltu (säv. M. Ruohonen), josta sain kauhean kritiikin. Moni hirmustui, miten naista voi käsitellä tällä tavalla! Nykyään kaikki tajuaa, että se on tehty huumorimielessä.

– Yksi linja on työpainotteiset jutut, mies ja työ, Mä joka päivä töitä teen. Sitten on parisuhdejuttuja, eivätkä nekään kaikki vakavia. Taistelupari (säv. M. Ruohonen), ei kovin paljon soitettu biisi, kertoo suomalaisesta pariskunnasta: molemmat vetää tiukkaa linjaa, ovat hirveen kiukkusia, eivätkä anna yhtään tilaa toiselle, mutta sitten, kun tulee ulkopuolinen uhka, niin heti ollaan yhteisrintamassa!

1980-luvulla iskelmämusiikissa oli olemassa vielä osallistuva linja, vaikkei lajityyppiin voi kovin voimakkaita juttuja ujuttaakaan?

– Mitä se musa on? Pitkälle viihdettä, jonka on palveltava myös ihmisten tanssimista. On kuitenkin myös sodanvastaisia juttuja, ympäristöön liittyviä, löytyy biisejä, joissa on sanottavaa… Olen tyytyväinen, kun olen saanut ujutettua niitä mukaan. Matin ja Tepon musiikkikin on nykyään paljon viihteellisempää kuin ennen.

– Mulla on aina ollut haittana saada joka biisiin jotain sanomaa. Sanotaan, että kaikissa tarinoissa pitäisi olla opetus. Haluaisin sen myös joka biisiin. Monta kertaa on ollut vaikeuksia. Matti ja Teppokin sanoivat usein, että ”ei tää sovi tähän” – ja sanoma otettiin pois. Korkeintaan se löytyy sitten rivien välistä, kerroksista, joita niitäkin on jouduttu purkamaan. Veljekset haluavat, että kuulijat ymmärtävät ne biisit. Heillä on ollut hauska periaate, että jolleivät he ymmärrä, ei kansakaan ymmärrä. En välttämättä ole ollut aina samaa mieltä, mutta olen toiminut aina tilaajan ehdoilla.

Murrebuumi ennen murrebuumia

Turun murteen taitajanakin Veepee on menestynyt, erityisesti sarjakuvapuolella: 1999 tuli voitto Aku Ankan murrealbumin käännöskilpailussa. Se kruunasi Veepeen vuonna 1980 alkaneen työn murteen hyväksi. Julkaistusta kirjasta tuli heti bestseller. Ensimmäinen painos 70 000 myytiin loppuun hyvin nopeasti ja Helsinki Media teetti toisen painoksen.

– Kysyin kuinka iso? 15 000. Sanoin, että ottakaa nyt enemmän! No, lisäpainos loppui kohta. Syntyi kauhea kysyntä.

Lienet siis ollut pahasti edellä aikaasi? Nythän on murrebuumi päällä.

– Olen aina ollut liian aikaisin liikkeellä. Murrejutut aloitin vuonna 1980, jolloin ne olivat hyvin erikoisia. Tavalliset ihmiset kuitenkin pitivät niistä paljon. 80-luvulla turkulaiset häpesivät omaa murrettaan. Tuli kasinotalous, mentiin Eurooppaan. Ehdotin Turun kaupungille, että tehdään Turun murteella kaikki kaupungin matkailuesitteet. Ne katto mua: ”ei me nyt simmost voira tehrä”. Murre ei ollut muodikasta.

– Vuonna 1998 tehtiin Kesäillan valssi siten, että Lumivuoren Hannu puhui välisketsit Tampereen murteella ja minä puhuin Turun murteella. Se oli ikään kuin ensimmäinen tilanne, jolloin murre oli jollakin tavalla hyväksytty. Konttisen Jouko, joka oli ohjaamassa, sanoi ettei ”tämmöstä enää kannata tehdä, murrebuumi on ilman muuta ohi”.

– Oikeastaan koko murrejutun on parhaiten mun jälkeeni pystynyt hyödyntämään Heli Laaksonen. Mulla se oli vielä kansanmeininkiä, mutta salonkikelpoista siitä tuli vasta sitten, kun murteella tehtiin runoja! Monipuolisen miehen uran varteen on tarttunut myös mainosala. Paitsi Aku Ankkaa, myös Soneran, Silja Linen ja Canonin historiikkeja on Veepee tehnyt Turun murteella. Helsingin Sanomissa on nähty jopa ruokaohje Turun murteella. Raisio Yhtymän Arvot tehtiin yhtiön henkilökunnalle.

– Nuorempana ajattelin, että ehdin ja jaksan tehdä mitä vaan. Kirjoittelin siis myös erilaisia tekstejä turkulaisille mainostoimistoille.

Tekijän asemasta on nauru yhä kauempana

Veepee on huolissaan vääristyneestä julkisuuskuvasta, glamourista. Luodaan kuvaa alan ihmisistä sen perusteella, mitä iltalehdet kirjoittavat ja mitä muu media näyttää. Luodaan esim. kuva, että kaikki alalla ovat joko suuria tähtiä tai harrastelijoita. Viihde-alalla toimii kuitenkin valtavasti ihmisiä, jotka tekevät työtään vakavasti.

– On tullut kummallisia kliseitä, kun lehdistö kärjistää: suurella tähdellä tulee rahaa ovista ja ikkunoista – kaikki on glamouria. Vastapainona joku ääritapaus, joka on muka jo melkein kuollut huumeisiin tai alkoholiin. Jos kirjoitetaan vain työnteosta, ei siitä ole näköjään kukaan kiinnostunut. Sensaatiohakuisuus vääristää alaa, mutta myös koko yhteiskuntaa. Jos uskottaisiin vain iltalehtiin ja telkkariin, kyllä tulisi paniikki. Onneksi suurin osa ihmisistä on jalat aika vakavasti maassa.

– Etenkin nuoret ihmiset, jotka eivät vielä ymmärrä elämää kovin paljoa, ihmettelevät ”miten noilla menee noin hyvin ja mää olen vaan tämmönen tavallinen”. Siitähän tää sana tavis tuleekin. Tavallinen ihminenhän on kaiken perusta, jollei sitä olisi, ei olisi koko viihdealaakaan! Siksi liiallinen glamouri pitäisi tasapainottaa. Totta kai ihmisillä pitää olla idoleja, vaikka itse en sitä oikein ymmärräkään. Ehkä juuri siksi en ole tunnetumpi, koska vierastan olla henkilönä esillä. Olen todella iloinen, jos joku kehuu mun biisiä tai esitystä, mutta jos joku rupeaisi mua palvomaan, tuntisin oloni tosi vaikeaksi.

– Tekijän asema huonontuu päivä päivältä. Ylessähän oli ennen vanhaan sääntö, että ”kuuluttajan” täytyy kertoa, että se ja se esittää sen ja sen tekemän kappaleen. Se oli pakko ja mielestäni hyvä tapa: ensinnäkin tekijät saivat moraalisen palkkionsa, rahallinenhan tulee Teoston kautta, jos biisiä on käytetty. Moraalinen arvostus tulee siitä, että kerrotaan, kuka on biisin tehnyt. Se vaikuttaa myös radio-ohjelman henkeen. Vaikka ohjelmissa tänään jotkut henkilöt sivuutetaan jatkuvasti, kyllä useimmat ihmiset silti vielä tietävät, että joku on sen biisin tehnyt. ”Nyt tulee sen ja sen tähden biisi”, kerrotaan radiossa. Osa alkaa ajatella, että kun se on niin hyvä laulamaan, kyllä se ne biisitkin tekee. Usein ei tee.

Kui sä keksit tommosii?

– Joskus ihmiset tulee kyselemään: ”Kui sä keksit tommosii?” Ne ajattelee, että se on keksimistä! Joko taivaasta tuleva inspiraatio tai sitten, että rupean keksimään, kuten lapset keksii jonkin leikin. Monet tietävät kuitenkin, että biisin tekeminen on myös työtä.

– Kun kaupalliset radiot tulivat – tää on yksi syy, niitähän voi olla tuhansia -, silloin luotiin viihteellinen radio. Radio soi myös, kun olen sorvin ääressä ja ikään kuin maailmassa täytyisi olla joku fiilis päällä koko ajan, mikä tarkoittaa, että on kiire koko ajan jonnekin.

– Toinen puoli asiaa on se, kun hehkutetaan jotain sillä hetkellä olevaa tähteä kaikin mahdollisin keinoin. Pientäkään palaa ei voi antaa tekijöille, koska silloin glamouri häipyy laulajasta. Ei ole varaa antaa sitä palaa – tämä on viihteellisen radion käsitys. Ja kun kaupalliset radiot menivät tähän, Yle meni mukaan, eikä sielläkään ehditä enää kertomaan tekijöiden nimiä, on niin paljon tärkeämpää kerrottavaa.

– Ja mitä siellä on kerrottavaa? Ensinnäkin nykyajan radiojuontajilla – joita ennen sanottiin siis kuuluttajiksi – yleissivistys on niin huono, ettei mielestäni niiden kannattaisi edes yrittää puhua mitään muuta kuin sitä inside-huumoria. Aina, kun ne yrittää jotain muuta, se menee pahasti pieleen. Televisiossa on kuitenkin säilynyt pieni palkki biisin alkaessa, se missä tekijätkin mainitaan.

– Mutta sieltäkin ovat etunimet lentäneet pois. Jos tulee Sata salamaa, lukee Laaksonen-Lehto. Se on väärin, koska joku voi ajatella että säveltäjä on Heli, eikä Petri Laaksonen ja sanoittaja Veli Lehto, joka oli laulava pappismies vuosisadan alussa. Entä Pakarinen? Kumpi se on, Hanna vai Esa vai kenties Esa Pakarinen Junior?

– Olen itse turhautunut, välillä ajattelen, että ”en mää jaksa tämmöst”. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tarvitsee pohtia, leimataanko häiriköksi ja vaikuttaako se ja se kommentti työn saantiin. Tässä ei muutenkaan ole paljon juhlimista, joten nyt voi sanoa, että jotain pitäisi tekijöiden asioiden hyväksi tehdä. Ei sitä kukaan muukaan tee.

 

 

Jukka Viitasaari on puhallinmusiikin puhemies

Julkaistu

Jukka Viitasaari on entinen opettaja Jyväskylästä ja nykyinen päätoiminen puhallinsäveltäjä Tampereelta. Hän on löytänyt Teosto- ja Elvis-kokouksista persoonallisia ihmisiä, joita yhdistää positiivisesti kaksi asiaa: musiikki ja siitä saatava raha, ei välttämättä tässä järjestyksessä.

– Pyrin olemaan läsnä kokouksissa ihan ammatillisesta mielenkiinnosta. Joskus kyllä tuntuu, että pitäisi olla juristi pysyäkseen kärryillä asioista. Toistaiseksi olen tyytynyt kuuntelemaan, kun on tunne, että sivulauseidenkin sanajärjestyksen pitäisi perustua tekijänoikeuslain oikeille momenteille. Olin ehdolla Elvisjohtokuntaan 1999 ja sain jopa ääniä, mutta on ok, että homma jäi. Enhän aina partituurimusiikin säveltäjänä ja puhallinmusiikin kustantajana tiedä, millä pallilla takamus lepää.

Jukka on ollut elvisläinen vuodesta 1988. Viisi vuotta liittymisen jälkeen Arthur Fuhrmann soitti talvella 1993 ja käski hakea Teoston jäsenyyttä. Jukka ei silloin tiennyt, että jäsenellä ja asiakkaalla on eroa, joten ilman Arthuria hakemus olisi jäänyt tekemättä.

Kulttuuritehtävänä junnumateriaali

Kansakoulun neljännellä luokalla opettaja puuskahti Viitasaarelle: ”Isä on totinen torvensoittaja, eikä poika ymmärrä nuoteista mitään!”

Vaskipuhaltimia soittava Heikki-isä alkoi opettaa poikaansa ja passitti tämän musiikkiopistoon. Jukan soittimia ovat muun muassa kitara ja baritonitorvi, mutta vasta tuubansoittajana hän sai sanojensa mukaan ”mahaa, vaikutusvaltaa ja ystäviä”.

Viitasaari on saanut myös lukuisia palkintoja ja sävellysapurahoja vuodesta 1998 lähtien, Malmstén-säätiöltäkin 1996 ja 2006.

Jukka etsii netistä joka viikko infoa sävellyskilpailuista, joihin osallistuminen on hänelle elinehto. Niiden kautta avautui kansainvälinenkin ura.

Viime vuonna pääesikunnan järjestämässä K.H. Pentin nimeä kantavassa puhallinmusiikin sävellyskilpailussa etsittiin uusia teoksia sotilassoittokunnille, ja Jukka nappasi orkesterisarjan toisen palkinnon.

Hän kuvaa kahdeksanminuuttista Epifyyttien tanssi -teostaan ja sen syntyä näin:

– Sävellyksessä on valoa ja varjoa. Melodiaryppään alku on herooinen, sitten tulee kinkkistä kiemurtelua, jota seuraa yöjuttu. Lopuksi irrotellaan irkkuhenkisesti. Ennen sävellystä minun on aina tiedettävä kappaleen nimi. TV:n luontodokumentissa kerrottiin epifyyttien elämästä, siitä nimi Dance of the Epiphytes.

– Kitaraa dropped-d-virityksessä moluuttaessani lähti syntymään melodia, jota kirjoitin saman tien muistiin. Iltaisin nukkumaan mennessäni kuuntelin syntynyttä materiaalia midinä, ja yön aikana alitajunta pääsi tekemään työtään. Aamuisin biisi notkahti muutaman minuutin eteenpäin, mitä voi pitää todella hyvänä päiväsaldona.

– Jos inspis iskee juuri nukahtaessani, osaan pistää nuottikuvan muistiin. Voin palauttaa sen aamulla mieleeni, mikäli melodia on uinuessa unhoittunut.

Tälle vuodelle Jukka sai 16 000 euron sävellysapurahan Suomen Kulttuurirahastolta. Sen turvin hän kirjoittaa materiaalia nuorisopuhallinorkestereille, suomalaiselle soittokunnalle ja vaskiseitsikolle sekä sinfoniselle puhallinorkesterille.

– Apurahani koituvat toivoakseni koko Suomen puhallinmusiikin hyväksi. Sävellysten lisäksi editoin ja kustannan myös muiden musiikkia. Nuorisopuhallinmusiikin säveltäminen on ihan selkeä kulttuuritehtävä. Olen suorastaan vaatinut puhallinsäveltäjäkamujani (mm. Timo Forsström) tekemään junnumatskua.

Verenperintönä puhallinmusiikki

Suomen ainoa jokamiesluokan orkesteri on puhallinorkesteri, ainoa supisuomalainen väentupa, jossa eri ikäiset ihmiset voivat nykyään toimia yhdessä. Viitasaari ottaa homman sen verran vakavasti, että hänelle pyhästä asiasta pilaa tekevä Retuperän VPK ylittää sietokyvyn.

– Tämän karvapään alla piileksii vakavamielinen idealisti, joten välillä otan harteilleni liikaakin puhallinmusiikin holhoamista, mutta sehän onkin verenperintöni.

Jukalla on visio kotimaisen musiikin viennistä: Suomen puhallinmusiikkia julkaisevilta kustantajilta voitaisiin koota parhainta materiaalia partituurit vimpan päälle editoituna ja sitten myydä pakettia maailmalle. Nimi FinnBand on jo valmiina ja taustatukena siirtolaseitsikko Ameriikan Poikien johtaja, puhallinprofessori Paul Niemistö.

Vuosia sitten eräs puhallinammattilainen kysyi Jukan tekemisistä. Hän luetteli teoksiaan mihin kaveri kommentoi: Tarkoitin, että mitä olet opiskellut saadaksesi säveltää!

– Puhallinsäveltämistä ei opeteta juuri missään, vaan asia on lähinnä ”learning by doing”. Petri Juutilaisen käskystä olen tutkinut toisten säveltäjien partituureja. OKL:ssä samalla kurssilla opiskellut Rehupiikles-ystäväni Jaakko ”Joose” Tammelin opetti mulle musiikin teoriaa yksityiskursseilla. Rock-jazz -teoriaa ynnä muuta opiskelin myös Jyväskylän Konservatoriossa ja musiikkikoulussa.

– Säveltäminen ei ole hätähousujen puuhaa. Ensimmäisistä Jyväskylän yliopiston puhallinorkesteri Puhkupilleille tekemistäni teoksista on jo 20 vuotta. Pikkuveljeni Markku aloitti sävelseppoilun samaan aikaan.

Melodioita metsänhoitajalta

Suurin osa Viitasaaren voittoisista biiseistä on sävelletty joko vanhempien luona Kuortaneella metsätöiden ääressä tai Uuraisilla vaimon kotitilalla kalassa ollessa.

– Aamuisin juon pannullisen kahvia ja sitten istun pianon ääreen. Siitä lähtevät teokset syntymään. ”Raivoussahan” ääressä heiluminen ei kuulosta romanttiselta, mutta jälkeä syntyy kun on totaalisesti toiset kuviot kuin city-elämässä. Melodiani ovat siis ääniä suomalaismetsistä hikiseltä metsänhoitajalta.

– Autossani ei ole radiota, eikä tule. Ajaessa syntyneet lukuiset teokset ovat saaneet alkunsa usein hyvinkin pienestä kipinästä. Kirjoitan melodiat muistiin Sibelius-ohjelmalla. Kappaleet hautuvat kuukauden tai kaksi, ja lopullinen muoto syntyy vasta kun palaan sävellykseen uudestaan.

– Haluan tehdä vimpan päälle valmiiksi painokelpoista nuottijälkeä. Suomalaisten soittokuntien kokoonpano on epämääräinen, joten pikkunuotteja harvinaisemmille soittimille (englannintorvi, bassoklarinetti y.m.) täytyy miettiä todella tarkkaan. Kappaleen soitintaminen sinfoniseksi on helpompaa.

Persoonallinen synteesi

Viitasaaren tekemiä tilaustöitä on pitkä lista. Erilaisilta kokoonpanoilta löytyy kymmeniä sävellyksiä, sanoituksia ja kansansävelmäsovituksia.

– Aloitin puhaltimien soiton 37 vuotta sitten ja heti perään aloin kuunnella Hurriganesia ja muuta rockia, samalla kun altistuin pelimannimusiikille soittokunnan keikoilla. Näistä kolmesta syntyy valtavirrasta erottuva synteesini.

– Puhkupillien viidellä levyllä on 23 sävellystäni. Ollessani aikoinaan porukan kipparina ryhdyin tekemään omaa puhallinmateriaalia.

Kitaraa Let´s Eppelin -tribuuttibändissä soittavan Viitasaaren englanniksi sanoittamia sävellyksiä löytyy muun muassa yhtyeen Bullhits 2005 -kiekolta. Bändi täyttää toukokuussa 17 vuotta, ja keikat ovat olleet Jukalle mielenvirkistystä tyyliin ”aivot narikkaan”.

Sanoitukset suomeksi tai englanniksi kertovat melko pitkälti miehenä olemisen kovuudesta. Aika paljon on myös omakustannesysteemillä tehtyjä Star Trek -aiheisia scifilauluja. ”Tahdoin pestin tähän viiden vuoden tehtävään: älykkyyttä etsiin, tähtisotii estämään…” (Matkalla tähtiin).

– Teostoon rekisteröidyistä reilusta paristasadasta kappaleesta noin puolet on säveltämiäni ja sanoittamiani rock-biisejä. Puhallinmateriaalia on kuitenkin alati kasvava määrä.

– Sadetanssi on tänä vuonna pakollinen teos junnujen C-sarjassa Tampereella puhallinorkestereiden SM-kilpailuissa. Olen siellä vapaan sarjan tuomarina Juutilaisen Petrin ja Pablo Sepän kanssa.

Vuoden synkimpänä aikana Jukka ei yritäkään luoda mitään. Silloin tapahtuu könnäystyö eli editointihommat tietokoneella. Uutta materiaalia alkaa tulla vasta sitten, kun talven selkä taittuu.

Partituurit pässinlihaa

Ensimmäisen ulkomaisen kustannussopimuksensa Viitasaari teki hollantilaisen Bronsheim-kustantamon kanssa. Sibeliusmusicnettikustantamon kautta hänen puhallinteoksiaan on myyty mm. Australiaan, Amerikkaan, Hollantiin ja Norjaan.

– Netistä voi tsekata, mihin maihin kappaleita tilataan. Mitään suurimuotoisia teoksia ei mene läpi. Vaski- ja puhallinkamarimusaa sekä nuorisobändikamaa on myyty, ja ihmetyksekseni myös brass-bändimusaa.

– Sibeliusmusicissa eräs aussi kehui biisiäni. Otin kaveriin yhteyttä e-maililla ja ehdotin, että laitan Suomessa pari hänen biisiään ulos oman kustantamoni kautta, ja päinvastoin. Muuten olisikin ollut vaikea lähteä Australian markkinoille.

Ruotsissa pidettyyn WASBE-konferenssiin vuonna 2003 osallistui myös eläkkeellä oleva jenkkiprofessori John Stanley, ”kultainen setä”, joka on esitellyt Viitasaaren monille merkittäville kontakteille maailmalla.

– USA:ssa on 50 000 puhallinorkesteria ja minut esiteltiin alan suurimmassa konferensissa Chicagossa sikäläisille kustantajille. Olen tietääkseni ainoa elossa oleva suomalainen puhallinsäveltäjä, joka on saanut USA:sta (TRN Music Publisher) kustannussopimuksen.

– Verkostoitumisella on merkitystä! Pitää tuntea ihmisiä eikä juoda porstuassa pontikkaa vaikeroiden, että minua ei ymmärretä.

Jukan puhallinsävellyksiä on noin 60 kustannettuna. Hän nostaa esille junnuorkesterille tehdyn kappaleen ”Höh”, jossa tarvitsee osata soittaa kunkin instrumentin viisi ensimmäistä säveltä. Siitä tuli Suomen olosuhteissa bestseller.

– Toinen merkittävä teokseni on STM:n kustantama Mollipop, josta SPOL:n puheenjohtaja Raine Ampuja totesi: ”Viitasaaren puhallinjytää!”

– Suuria nuottiprojekteja on ollut mm. Päivi Pyymäen ”Suomalaisen puhallinorkesterikoulun” editointi. Se julkaistiin omalla 7ikko-kustannuksella. Kustannusobjektina ovat partituurit stemmoineen – se on selvää pässinlihaa.

Vakavamielinen idealisti

Monitoimimies Viitasaari on myös opettanut Sibelius-ohjelmaa sotilasmusiikkikoulussa vuosikausia ja häärinyt äänitteiden apulaistuottajanakin. Ponteva pohojalaanen keikkailee rock- ja puhallinbändeissä sekä kirjoittaa avustajana konserttiarvioita tai muita musiikkiartikkeleita erilaisiin lehtiin, mm. Keskisuomalaiseen.

Viitasaaren CV on pitkä kuin Näsijärven rantaviiva, mutta mies ei ota itseään liian vakavasti. Vaikka lievä itseironia ja sarkasmi tulee koko ajan puheissa esiin, Jukka tietää tarkalleen mitä haluaa ja mihin kykenee. Jotakin hujopin luonteesta kertoo Työväen Sävel -lehdessä piruileva nimimerkki ”Kulakin poika”.

– Olen aina äänestänyt Velttoa riippumatta hänen puolueestaan, se on minun puoluekantani. Olen tehnyt Velton kanssa muutamat elämäni hienoimmat keikat, ja vuosi sitten nauhoitimme uutta matskua demopohjalta älppärin verran. Toivon pääseväni tekemään lisääkin, vaikka boheemi saikin nyt pikku homman senaattorina.

Haastattelun lopuksi Jukka siteeraa varioiden Asterixista brittiläistä nurmikonleikkuuta:

– Vielä 2000 vuotta editointia niin partituuristani tulee täydellinen!

Lisäinfoa Viitasaaresta osoitteista

www.members.sibeliusmusic.com/jviitasaari

www.alvarlines.fi/eppelin

”Creators first – Tekijät ensin”

Julkaistu

Just before the summer, I was offered the opportunity to participate as a representative of Teosto in the CISAC’s new congress, Copyright Summit, which for lobbying was organized at the center of Europe in Brussels. Expectations were high, would the new arrangement also include new participants and, with them, new perspectives? At least the days program and the spectrum of speakers promised good.

Copyright Summit’s motto ”Creators first” describes the need for CISAC to emphasize creativity and creativity. I note that in this respect the World Organization is on the same line with Teosto’s so-called ” ”Aimed Strategy”. Artists are making a major contribution to the cultural image of the international community and precisely why protecting the work of artists in the turmoil of technology and changing human behavior patterns is so important.

In addition to copyright concerns, the participants of the meeting represented the whole field of music industry; factors, producers, distributors, and other users. Among them were the songwriters Charles Aznavour, Billy Bragg and Robin Gibb. There was also an old familiar Peter Jenner (formerly Pink Floyd Manager) and a few more unknown record label and film producers but otherwise the group consisted of largely different leaders. What happened to the so-called ” What about the committee’s idea of ​​1957 that ”artists themselves know best about their own affairs”?

All of the dialogue was challenged and this is probably the only way forward at national and international level. The purpose of the debate should be to have a fair balance between the creator (author), the publisher, its industrial user (sound industry, radio and TV, ISP) and the legitimate interests of the end-user (music consuming public).

Up until now, this debate has been mainly on negotiating tables, in the lobby or in front of the European Commission. Copyright Summit was an attempt to bring the discussion to the daily level closer to the ground. This meeting was only successful.

In this context, it is important to emphasize the importance of international meetings in terms of communication, networking and informal discussions so that the balance does not seem to be quite negative.

But why are the transformation processes so slow in the area of ​​copyright management?

Tammisaari 24.6.2007

HOD