KERTAKÄYTTÖMAAPALLO - eli lauluntekijä ja ilmastonmuutos

KERTAKÄYTTÖMAAPALLO – eli lauluntekijä ja ilmastonmuutos

 

X pääsee perheineen ulkomaanlomamatkalle ensi kertaa kahdeksaan vuoteen.

Hip hei ja lippalakit ilmaan!

Mutta koska hän on puupää – ajautuu hän yltäkylläisyyden, kauneuden ja nautinnon keskellä kellumaan ajopuuna ajatustensa virtaan, syvänteiden terävähampaisten piraija -mietteiden noustessa jahtaamaan miestä.

Löytääkö X ajoissa rantaan, pois pimeiltä aavoilta. Näkee valon ja tuo seikkailuiltaan kotiin maailmansa parantavan eliksiirin? 

Vai naarataanko tuo ristiriitaisten tuntemusten ammattilainen Arabianmerestä päättömänä torsona?

Reportterimme X meditoi hotellin altaan aurinkopetillä jooga-asennossa, näkymänään Taka-Intian palmuranta. Lapset riemuitsivat uima-altaassa ja aamupäivän aurinko hymyili.

Matkan oli mahdollistanut hänen saamansa apuraha. Sen tuoma auvo oli hetkeksi irrottanut hänet jatkuvasta toimeentulon hankinnan aivopaineesta. Tuosta kuristavasta orjakahleesta.

Kovin kaukaisilta tuntuivat arjen huolet: tulevien albumien työtaakka tai kiristynyt keikkamaailma. Jopa X:n kellaristudioon ilman lupaa ilmestynyt viemäri, laitteiston miltei tuhonnut rakennuspölyvahinko ja hänen tapauksesta nostamansa korvauskanne. Kaikki tuo oli tuhansien kilometrien päässä. Eivätkä ne hänen sielunrauhaansa, hänen kummakseen, paljoa hetkauttaneet. Nyt oli mahdollisuus ajatella – antaa mielen juosta vapaasti kuin karannut Kunta Kinte takaisin viidakkoon. Aivopoimujen hetteiköstä se laulujen ydinmehu puristettiin.

Arkisten aatteiden liuettua postikorttimaisemaan heräsi horisontista uusia. Muistikirja ja kynä esiin.

X:n omatunto koputti tikkana hänen puupäätään. Hän oli tehnyt rikoksen, ympäristörikoksen, lentäessään lentokoneella. Miten muutoin hän olisi perheineen Taka-Intiaan päässyt, kanootilla melomallako? Ja kuten kaikki muutkin valistuneet maailmankansalaiset hän tiesi lentoliikenteen saastuttavuuden. Hän oli siis täysin tietoisesti ja törkeästi liannut kanssamatkustajiensa kera maapallomme ilmaa. Motiivinaan oma halu. Halu päästä aurinkoon ja lämpimään perheen kera. 

Niin, maailmankirjat olivat sekaisin. Ennen kaikkien kadehtima elitismi: matkustelu kaukomaille, materian keruu, suuret asunnot, ökyautot, siis kaikenlainen tuhlaus ja törsäys – oli nyt rikollista. Ja vain idiootti olisi pystynyt puolustautumaan sillä, ettei hän ollut tiennyt toimintansa rasittavan rakasta Tellustamme kohtuuttomasti.

Edellisyönä, X:n käydessä parvekkeella oli ilmassa haissut voimakkaasti savu, jonkinlainen smog. Myös siis Taka-Intia kärsi kehityksen tuomista oireista. Ja vaikka meri oli täällä vielä turkoosi, toisin kuin se pikkumeri pohjoisessa, nykyään levälammikko, josta X:n kodin ikkunasta näkyi vilaus – pinnan alla tapahtui.

X puristi sieraimet yhteen ja sukelsi mietteisiinsä.    

Mikä oli hänen roolinsa, pienen ihmispolon ja lauluntekijän, käynnissä olevassa suuressa ympäristödraamassa? Oliko koko asian puiminen pelkkää jeesustelua?

”Rikkaana” pohjoismaalaisena hän tunsi hyvin syntiensä painon. Hänen kamelinsa ei mahtuisi neulansilmän läpi. Hän tuhosi maapalloa ainakin viisinkertaisesti verrattuna köyhään Intian serkkuun. Mikä globaaligangsteri hän olikaan! Ja Intian serkku, joka eli satoine miljoonine kaltaisineen yhä hurjaa talousbuumia, odotti kiihkeästi pääsyä tähän etuoikeutettujen rikollisten koplaan.

Mihin koplaan X kuului? Tietty Suomen kansaan, joka taisteli EU:n joukoissa suuressa taloussodassa. Ja kotimaassaan muutamaan yhdistykseen, jotka myös kantoivat kortensa edistyksen kekoon ja viljelivät toimintasuunnitelmissaan tehokkuuden sanomaa. Taloudellinen ja toiminnallinen tehokkuus – aatteellisen hinnalla. Siitä oli vallitsevassa maailmanjärjestyksessä kyse.  Kapitalismi oli syöpynyt ihmisten sieluun, se polttomerkittiin pikkulasten otsaan, sen nimissä sai pistää beduiinit nippuun, orjuuttaa muut maat ja kansat. Yes, kaikki bisneksen nimiin, ihan niin kuin vanhaan hyvään kolonialistiseen aikaan. Aamen.

Kuten X:n intialainen taksinkuljettaja oli asian kysymyksellään tiivistänyt: ”Are you working or in business” Oletko töissä vai bisneksessä? Siis oletko sellainen joka tekee työn toiselle vai se joka saa työstä hyödyn?

Taksisuhari oli kertonut harrastavansa itse pikkubisnestä työnsä ohessa. Ja tästä johtuen saavuttaneen kuukausitulokseen jo 50 euroa. X:n silmät olivat muljahtaneet. Mutta hyvänä diplomaattina hän oli jättänyt kertomatta, että hänen kotimaassaan tuolla tulolla olisi saanut supermarketista, vaikkapa Anttilasta, X:n kaksi täysihintaista ja yhden tarjous cd:n.

Niin, oli vaikea leikkiä jeesusta kun oma pyhä lehmä oli ojassa.

X puri kynäänsä ja visioi: Todellakin, olemme kuin unessakävelijät hipsineet tulevaisuususkon hämärässä uuteen aikaan. Nyt halliin syttyvät valot, petos paljastuu ja herätyskello soi! Mutta kuka pysäyttäisi hullun maailman yötä päivää jyskäävän koneen. Onko siinä edes stop-nappia? Meneekö se kuin automaattiohjattuna, suoraan päin seinää. Ja mitä ”tehokkaammin” sen parempi! Lisää hönkää moottoriin! Mitä tässä turhia kituuttamaan! Maapallon saattohoito on ollut käynnissä jo pari sataa vuotta.

Niin… vai ehtiikö tiede edelle? Tiede tuo edistysuskon mielipuolinen kaksonen. Jota ihmisäly, sen sadistisista töppäyksistä huolimatta, niin kovasti rakasti. Jos kerran taide on taivaanrannan maalareiden ja hörhöjen haahuilua – niin perkele kyborgit kehiin ja maailma kliiniin järjestykseen.

Mitä sitä oikealla luonnolla, kun voihan vanhan luojan luomistyötä sitten ihailla bittiversiona Blue Ray HD -näytöltä.

Aurinko porotti ja X:ää huimasi: Muinoin kaaoksen keskellä sentään uskottiin, että jonain päivänä vapahtaja, universumin kellokoneen mykkä virittäjä, nukkemestari, astuu kulisseista esiin ja laittaa marionettinsa järjestykseen. Se oli sentään laiha lohtu.

Ja X:n silmät kirkastuivat: Juuri siitähän lauluntekijän työssä on kyse. Lohtu on kuin soihtu maailman pimeydessä, se auttaa kulkijan läpi yön. Ei tarvitse leikkiä jeesusta tai ennustajaa. Maailma tarvitsee lohtua, ja lauluja, joista kuulijat voivat valita omansa. Ikiomansa. Yhdelle on rakas, laulu kukista ja mehiläisistä, toiselle kummitustaloista. Kolmannelle taas…

Ääh… Nyt saa meditointi riittää!

X tunki muistikirjansa pyyhkeen alle ja pulahti lapsiensa mukaan pulikoimaan altaaseen. Viileä vesi sammutti hehkuvan halkopään. Mikä paratiisi! Mikä ilo! Mikä nauru!

Juomapaussi!

X heilautti sormeaan ja pian palvelija toimitti ”sir:in” pöydälle pitkät mehulasit, sisältöinään tuoreista ananaksista ja appelsiineista puristetut juomat. Sitten vaan puumerkki laskuun, kilistys ja mehkat huulille. Kylmä neste valui X:n koneistoon. Ah, kuinka se raikastikaan Taka-Intian armottoman auringon alla.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Pallo hukassa

Yleisradio aikoo vuodenvaihteessa lopettaa lastenohjelma Kimurantin, jonka Radio Suomi on lähettänyt lauantai-iltapäivisin. Lopettamiselle ei ole esitetty kuin kaksi perustetta: Kimurantti ei enää sovellu Radio Suomen formaattiin eikä radio ole enää lapsia kiinnostava media. Kylläpä on lastenkulttuuripallo hukassa. 

Molemmat perustelut ovat ristiriidassa Ylen julkisen palvelun tehtävän kanssa. Radio Suomi on ylivoimaisesti kuunnelluin Ylen radiokanavista ja sen kaventaminen pelkästään aikuisten kanavaksi vähentää julkiseen palveluun kuuluvaa monipuolisuutta. Ja Ylen on kannettava vastuunsa siitä, että se kasvattaa myös uusia sukupolvia radion kuuntelijoiksi. 

Yle on vastannut kritiikkiin kertomalla, että tv:ssä lastenohjelmia lisätään ja että netti on tulevaisuuden media myös lapsille. Yksi synti radion puolella pitäisi siis antaa anteeksi, kun niin paljon hyvää tehdään muualla. 

On surullista ja outoa, että Ylen johdossa ei luoteta radion voimaan ja mahdollisuuksiin. Kun lapsi kuulee vain ääntä, jää hänen mielikuvitukseensa tilaa luovuudelle. Tällaista lapsille suunnattua mediakasvatusta tarvitaan edelleen. 

Ylen radiokanavien formatointia on jo vuosia ohjannut korkeiden kuuntelijalukujen tavoitteleminen. Tässä on otettu mallia monilta kaupallisilta asemilta; ne välttävät riskejä, jotka saattaisivat ärsyttää kohderyhmää. Esimerkiksi musiikilliseen linjaan tämä ”pysykää kanavalla” -sääntö tuo väistämättä tiettyä tasapäistämistä. Osana tätä kehitystä on se, että myös kuuntelijat alkavat pitää radiota enemmän taustatapettina kuin aktiivisen kuuntelun mediana. Ylen tehtävä on kääntää oravanpyörää toiseen suuntaan ja lapsista alkaen. 

Ylessä ei myöskään pidä unohtaa sitä, että kaikissa kodeissa ei ole nettiä eikä edes televisiota vaan ainoastaan radio. Ja vaikka Ylen Ykköseen lastenohjelmia jääkin, se ei kaikissa kodeissa ole aikuisten suosima. Radiokanavien työnjaossa Ylen toimintaa tuntuu viime vuosina ohjanneen se, että Radio Suomen ja YleX:n päätehtävä on menestyä kuuntelijatutkimuksissa ja monipuolisuudesta vastatkoon pääasiassa Ylen Ykkönen. Ruotsissa ajatellaan toisin ja lastenohjelmien määrä eri kanavilla on lähes seitsemän tuntia viikossa. 

Yleisradiota tarvitaan ja sen rahoitus on turvattava. Mutta samalla julkisen palvelun rima on pidettävä riittävän korkealla eikä rimanalituksia tule sallia. Jos kansanedustajat ja heistä koottu Ylen hallintoneuvosto sekä Ylen toimintaa valvova liikenne- ja viestintäministeriö ovat tässä liian lepsuja, mikä neuvoksi? Pitäisikö Ylen julkisen palvelun ohjaus ja valvonta keskittää kulttuurista vastaavan opetusministeriöön?

Martti Heikkilä

Selvis 04/2007

Ilman kristallipalloa on toimittava

”PARHAAN KYKYNSÄ MUKAAN”

Musiikkikustantajat saivat tahtonsa läpi eli kolmasosan Teoston hallituspaikoista. Uusien sääntöjen mukainen hallitus valitaan kevätkokouksessa 16. huhtikuuta.

Miksi tekijät suostuivat nostamaan kustantajien osuuden viidesosasta kolmasosaan? Siksi että megaluokan kustantajat pitäisivät angloamerikkalaisen repertuaarinsa edelleen Teostossa.

Tosin sääntömuutoskaan ei tätä takaa. Warnerilla, Emillä ja Universalilla voi olla edelleen muita syitä, miksi ne eivät enää halua antaa kustantamiaan englantilaisten ja amerikkalaisten tekijöiden teoksia Teoston lisensioitavaksi, ainakaan verkkoympäristössä.

Isot kustantajat olivat kuitenkin ilmoittaneet, että ne joka tapauksessa vetävät tämän repertuaarinsa niistä tekijänoikeusjärjestöistä, jotka eivät tätä kolmasosan minimiä täytä. Teostossa me tekijät arvioimme, että kiristys mikä kiristys; viisainta on kuitenkin juuri nyt siihen suostua. Katsotaan sitten tilanne uudestaan, jos tietyt kustantajat alkavat siirtyä Teoston kilpailijoiden leiriin.

Miksi angloamerikkalaiset tarvitaan?

Teoston kotimaasta kerätyistä korvauksista huomattava osa on peräisin angloamerikkalaisista teoksista. Ne ovat pääosin sitä englanniksi laulettua hittimusiikkia, joka kanavillamme soi.

Suoraan USA:han ja Iso-Britanniaan tilitettiin viime kesänä yli 7 miljoonaa euroa, minkä lisäksi Ruotsin Stim tilitti Teostolta saamastaan yli 6 miljoonasta valtaosan edelleen kansainvälisille kustantajille alikustannussopimusten perusteella.  Esityskorvauksia lähti ulkomaille yhteensä noin 17 miljoonaa ja kotimaisille oikeudenomistajille tilitettiin runsaat 13 miljoonaa.

Iso lovi Teoston liikevaihdosta siis lohkeaisi, jos joku muu hoitaisi angloamerikkalaisen musiikin korvausten perinnän ja tilittämisen. Riski tähän on suurin sähköisen median alueella, josta enin osa Teoston laskutuksesta jo nyt muodostuu. Sähköisen median sisällä ns. online-lisensiointi on EU-komission linjauksilla jo avattu kilpailulle ja mitä nopeammin verkko musiikin jakelukanavana valtaa alaa, sitä suuremmat ovat Teostonkin haasteet.

Pitkien neuvottelujen tulos

Vaikka tämä sääntömuutos oli kiristyksen tulosta, oli siinä yhtä ja toista hyvääkin. Hallituksen koon pienentäminen kymmenestä kuuteen oli välttämätöntä Teoston siirtyessä vapaan kilpailun maailmaan, jossa päätökset on tehtävä nopeasti ja markkinoiden ehdoilla. Ja sekin on edistysaskel, että edes yhden tekijäpaikan osalta vanhakantainen genrejako jäi historiaan.

Sääntömuutosta edeltäneet väännöt alkoivat alkusyksystä 2006 ja ne tiivistyivät tänä syksynä. Elvis ry:n ja Suomen Säveltäjät ry:n välillä ratkaisevat neuvottelut käytiin 4. lokakuuta ja ne kestivät neljättä tuntia. Tuolloin oltiin jo yhtä mieltä siitä, että kuudesta paikasta kustantajat saakoot kaksi. Neljästä tekijäpaikasta elvisläiset halusivat kolme ja naapurit kaksi. Mahdoton yhtälö ratkaistiin lopulta siten, että vain kolme paikkaa kiintiöitiin ja neljännestä ehdokkaasta tekijäjärjestöt pyrkivät jatkossa sopimaan.

Teoston uusiin sääntöihin otettiin mukaan myös vaalivaliokunta, jonka Teoston hallitus nimeää kevätkokouksen vaaleja valmistelemaan edellisen vuoden loppuun mennessä. Ensi kevättä varten se on jo nimetty: Jari Knuutinen, Sini Perho, Hannu Pohjannoro sekä jäsenjärjestöjen toiminnanjohtajat Annu Mikkonen, Pekka Sipilä ja Martti Heikkilä.

Vaalivaliokunnan tehtävänä on esittää ehdokkaat Teoston uuden kuusijäsenisen hallituksen puheenjohtajaksi ja jäseniksi. Esitys ei sido Teoston kevätkokousta vaan kokouksessa voi yksittäinen jäsen asettaa myös muita ehdokkaita. Lisäksi vaalivaliokunta tekee esityksen Teoston puheenjohtajan ja hallituksen jäsenten palkkioista.

Elvis ry:n osalta voi todeta tavoitteena tietysti olevan, että vaalivaliokunnan esitys olisi yksimielinen ja sellainen, että myös Elvis ry yhdistyksenä sitä kannattaa.

Ruotsalaisten myllyyn osakkaaksi

Syyskokouksen toinen iso pähkinä oli Teoston liittoutuminen. Johtokunta esitti, että ”yhdistyksen kokous valtuuttaa johtokunnan parhaan kykynsä mukaan neuvottelemaan liittoutumisjärjestelyistä muiden tekijänoikeusorganisaatioiden kanssa.”

Neuvottelujen kohteena on se mylly, joka teosten dokumentoinnin, raportoinnin ja tilitysajojen kautta kuskaa eurot ja sentit musiikin käyttäjän tileiltä tekijöiden tileille. Lisäksi neuvottelujen kohteena ovat oikeuksien hallinnointiin ja lisensiointiin liittyvät kysymykset.

Johtokunta pyysi myös valtuutusta tehdä liittoutumiseen tarvittavat osakekauppa-, osakas- ym. sopimukset muiden tekijänoikeusjärjestöjen kanssa ”tarkoituksenmukaisiksi katsomillaan ehdoilla” sekä valtuutuksen tarvittaessa irtisanoa yhteispohjoismaisen mekanisointioikeuksien hallinnointia koskevan NCB:n kanssa tehdyn sopimuksen.

Pyytämänsä valtuudet johtokunta sai. Teoston jäsenet kuulivat samalla, että konkreettisimmat neuvottelut ovat käynnissä siitä, että Teosto menisi osakkaaksi Ruotsin Stimin perustamaan CEE-yhtiöön, jonne näitä myllytoimintoja Lauttasaaren toimistosta siirrettäisiin. CEE:n palvelukseen on Stimin toimistosta jo siirtynyt puolensataa työntekijää. Seuraavassa vaiheessa CEE sulautuisi ICE-yhtiöön, jonka Stim ja brittiläinen MCPS-PRS ovat perustaneet.

Mutta kun perinteisestä kollektiivihallinnon maailmasta siirrytään kilpailevien yhtiöiden maailmaan, tarvittaisiin kristallipallo, jotta voitaisiin varmuudella tehdä oikeat ratkaisut. Ja kun sellaista ei ole, ei Teoston hallitus voi muuta kuin toimia parhaan kykynsä mukaan.

Martti Heikkilä

Timo Kiiskinen ja siniset soinnut

Timo Kiiskinen on musiikkipiireissä korkealle arvostettu lauluntekijä, joka on tehnyt lukuisia hittejä eri artisteille. Laulajana hän on suurelle yleisölle edelleen turhan tuntematon, vaikka onkin tehnyt useita hienoja soololevyjä ja hänen sielukas laulutapansa erottuu valtavirrasta.

Timo Kiiskinen syntyi 30.5.1963 Etelä-Savossa, Haukivuoren Kantalassa, jossa hänen vaarillaan Kustaa Kurikkalalla oli kauppa. Kaupan yläkerran pienessä huoneessa hän asui ensimmäisen elinvuotensa ja muutti sitten Heinolaan. Heinolassa Timo kävi koulunsa ja asui 18-vuotiaaksi asti.

Mikä oli ensimmäinen kontaktisi musiikkiin?

– Ihan tämä perinteinen eli broidi osti kitaran. Lopulta sitten soitin ja lauloin koko ajan. 13-14 -vuotiaana se oli menoa.

Koska aloit keksiä lauluja?

– Verrattain myöhään. Ensin opettelin muiden biisejä, osasin varmaan tuhansia.

– Heinolassa oli paljon taitavia muusikoita, kuten fonistit [Heikki] Keskinen ja [Jukka] Tuovinen, Blue Train -niminen yhtye ja jopa big band. [Markku] Johansson kävi liidaamassa sitä. Kaiken kaikkiaan aktiivista musiikkielämää. Niiden muusikoiden kanssa pääsin sitten laulamaan tosi monipuolista musiikkia, Steely Danista yksinkertaisempiin jazzbiiseihin. Keikkamuusikkona päädyin laulamaan varsinkin rhythm & bluesia ja bluesia.

Koska nämä bänditouhut alkoivat?

– 15-vuotiaana, siihen asti pelasin jääkiekkoa Heinolan Peliitoissa…

Skeba kuin skeba.

– Enhän mä ollut eläissäni tavannut ketään muuta biisintekijää ennen kuin olin tehnyt oman levyn, joskus vasta 27-vuotiaana. Siihen asti mä soitin rokkia kapakoissa, eikä siellä mitään biisintekijöitä ollut. Se on vähän semmoista silkkitakkien hommaa se biisintekeminen, enkä ollut törmännyt siihen maailmaan. Mä rupesin tekemään niitä siinä 21-vuotiaana.

Onko sulla mitään musiikkikoulutusta?

– Eipä juuri. Heinolaankin kyllä perustettiin Klaus Järvisen kätilöimänä joku pop-jazz -koulu, jossa muistan käyneeni jollain solfatunneilla ja tämmöisillä… Sain jokusen kitaratunninkin, mutta totesimme yhdessä opettajan kanssa, että mä en tajua kitaransoitosta mitään.

– Mä en ole oikein instrumentalisti, vaan olen aina tykännyt laulaa. Keskittymiskykyni, vaikka liekin keskivertoa parempi, ei riitä instrumentin haltuunottamiseen.

– Mä olen jo varhain tottunut rooliini, koska Heinolassa oli niin paljon hyviä soittajia ja nimenomaan jazzsuuntautuneita, että mulle sanotaan: ”Oo sä vaan hiljaa ja laula!” Mä oon ollut se Tarzan, joka nostetaan puuhun, annetaan piuha käteen ja sanotaan: ”Soita ja laula jotain!”

Ihmisen musiikkimaku muotoutuu lapsuudessa ja nuoruudessa. Mitkä oli sulle kovia juttuja?

– Peltoniemen Hintriikin surumarssista Elviksen kautta johonkin aika paljon laajempaan. Mulla ei ole sitä ongelmaa, että olisin jonkun yhden tyylin ihminen. Mä pyrin kuulemaan erilaisista musiikkityyleistä, onko esityksessä sielukkuutta ja koskettavuutta vai ei.

Punk, rockabilly vai disco? Ne olivat suomalaisnuorison rintamalinjat 70-luvun lopulla.

– Mä olin diinari, kuuntelin Elvistä ja American Graffitia. Sanoisin, että esim. Buddy Holly, Eddie Cochran, Gene Vincent ja kaikki doo-wop -musa, mitä silloin tuli kuunneltua, on ollut tekemiselleni erittäin merkittävä pohja. Se perustuu paljolti bluesiin ja biisintekijänä käsitän laulun dramaturgisen rakenteen jotenkin helpoimmin sitä kautta. Jos rupeaa 12-vuotiaana ensimmäiseksi kuuntelemaan Steely Dania tai The Policea, voi olla vaikeampi hahmottaa, mistä se juttu on peräisin.

– Tietysti olen myös laulanut bluesia ja rockia niin paljon ja sekin on antanut pohjaa. Usein kuulen instrumentalisteistakin, onko soittaja kuunnellut ns. roots-musiikkia. Toivottavasti en kuullosta ihan punaniskalta, mutta musta se homma lepää silloin terveellä pohjalla. Mikä tahansa musiikki kyllä käy, kun siinä on hyvä sielu.

Bändeistä levylaulajaksi

Timo Kiiskisen ensimmäinen sooloalbumi Toinen kuu ilmestyi 1992. Sitä edelsi runsas keikkailu rockbändeissä laulajana ja kitaristina.

– Se oli esiintymisen oppikoulu ja sitten tein myös paljon keikkoja duettona kitaristin kanssa. Varsinkin siinä oppi, miten homma pitää hoitaa ja että tärkeintä on läsnäolo.

Basisti Tom Nyman tuotti Timon ensimmäisen albumin Martti Heikkisen Amigo -levymerkille.

– Olin tehnyt yksinäni demoja jollain neliraiturilla, vaikka en osaakaan soittaa ja äänitin komppeja tiskiharjoilla ja pahvilaatikoilla jne. Jotenkin itsekin tajusin, että täähän kuulostaa tosi hyvältä. Lopulta levy oli vain puhdistettu, paranneltu ja hiukan buustattu versio niistä demoista.

– Olen aina pitänyt ekasta levystäni, paitsi että aluksi mä olin todella järkyttynyt siitä, että suomalaisena rokkilaulajana olen tehnyt niin kauniin levyn, jossa on kauniita biisejä ja ylipäätään siitä, mikä on ”Timo Kiiskisen tunnelma”. Mietin, eikö tätä saa jotenkin rajummaksi ja eikö tätä jonkinlaista henkilökohtaisuutta saa piilotettua.

– Se on varmaan jokaisen luovan työn tekijän tragedia, että aina yrittää olla vähän jotain muuta kuin mitä on tai että ainakin toivoo viimeiseen asti, että teoksesta tulisi juuri sellainen kuin kuvittelee sen olevan. Sehän on tosi lapsellinen ajatus. Musiikkihan kuulostaa siltä, mitä sä olet sillä hetkellä ja turha sen tosiasian kanssa kärvistellä. Ja mä luulen, että parasta musiikissa on kuitenkin juuri se, mitä sä oot.

Entä erottuminen K-linjan miehistä: Kaartamo, Karjalainen, Kettunen, Kuustonen…, sulla on sentään oma vokaali, ei ole muita jaolla.

– Sehän oli aika hämäävää ja ärsyttikin tosi paljon, koska olin mielestäni tehnyt lauluja omista ajatuksistani ja tunteistani, mutta niistä ei kirjoitettu mitään, vaan pantiin sitten samaan koppaan em. K-linjan miesten kanssa…

Kitaralla soitetaan ja Koolla alkaa…

– Tänä päivänä kyllä ymmärrän sen. Onhan se niin kuin samaa musiikinlajia ja luokittelemalla on helpompaa selittää tuntematonta artistia ihmisille.

Miten ensimmäinen levy vaikutti uraan?

– Vastaanottohan oli todella hyvä ja sain paljon kiitosta. Ei sitä hirveän paljon myyty, mutta radiosoittoa tuli tosi paljon. Rokkibändikeikat jäivät lähes kokonaan ja huomasin viihtyväni biisintekijänä ja omien kappaleiden esittäjänä.

– Sen mä totesin, että kun menee soittamaan omia biisejä keskisuomalaisen baarin nurkkaan, kun jengi venaa discon alkamista, ei ole yhtä helppoa kuin vetää Johnny B. Goodea. Varsinkaan kun en ole koskaan ollut mikään uptempo -biisien tekijä. Kyllä ne, joita siellä oli kuuntelemassa, olivat tulleet oikeasti kuuntelemaan.

– Niin huvittavaa kuin se onkin, vaikka mä olen aina ollut ikään kuin valtavirta- tai mainstream-musiikin tekijä, tosi asiassa olen aina kokenut olleeni jotenkin marginaalimusiikin tekijä. Eikä se johdu siitä, etteikö se musiikki olisi ollut myyvää ja hyvää. Olen mä aina ajatellut, että se on ollut hyvin tehtyä, mutta kyllä mun

mielestä ”Kiiskisen soolotuotannossa” on joku tietty sävy jota perussuomalainen vierastaa… Se lie joku semmoinen spirituaalinen tai tämmöinen juttu, joka ei suinkaan ole mitään mainstreamia. Joku erilainen taajuus, joka poistaa sen valtavirrasta.

Kiiskisen soolotuotannosta suurin osa on julkaistu Martti Heikkisen Amigo- ja Texicalli -levymerkeillä, lukuunottamatta kahta albumia, joista toisen tuotti EMI ja toisen Spinefarm. Uusi levy Omalla maalla on tehty Janne Haaviston ja Muffe Halla-ahon MuFarang -yhtiölle. Kiiskinen kokee, että on parempi olla iso artisti pienelle yhtiölle kuin päinvastoin.

– Pienessä yhtiössä on aina hyvää me-henkeä ja musiikkifiilistä. Isossa yhtiössä mä olisin varmaan jotain ”C3-kategoriaa”, jolla on omat tunnuslukunsa. Mun on vaikea käsittää, mistä siellä isoissa firmoissa enää on kysymys.

– Isot yhtiöt ovat tänä päivänä niin avoimen kaupallisia. Muutos on tapahtunut hämmästyttävän nopeasti. Ennen ne ei kehdanneet sanoa sitä. Totta kai levy-yhtiöiden tehtävä on aina ollut tehdä levyjä ja myydä niitä, siis bisnestä. Mutta kaupallisuutta ei yritetä enää piilottaa, vaan siitä pidetään erilaisia symposiumeja ja tehdään ihan julkisesti suurempi numero siitä, miten ”tämä levy-yhtiön rakenne muutetaan, jotta siitä saadaan mahdollisimman tuottava”. Artistit ruuvataan osaksi yritystä tavalla, joka ei edes sovi

suomalaiseen artistiuteen: Suomi on aivan liian pieni maa, jotta tästä saisi jonkinlaisen tuottavan yksikön.

– Bisnes ei ole koskaan ollut eduksi musiikin laadulle. Se kannattaa unohtaa musiikin tekemisen ajaksi, mutta sitten kun musiikki on tehty, sillä kannattaa tehdä sitä bisnestä ihan täysillä ja satakymmenen lasissa.

– Musiikin ja kaikkien muidenkin taidemuotojen tehtävä on tavoittaa ihmisessä jotakin, mitä hän ei muuten tavoittaisi. On minusta lapsellinen ajatus, että se koko juttu pystyttäisiin realisoimaan rahaksi kolmessa tunnissa, mutta tietysti jos on tehty hyvä juttu, sitä pitää myydä ja totta kai mä diggaan, jos joku osaa myydä.

Laulajasta lauluntekijäksi

Ketkä ovat esikuviasi tekstien osalta?

– Kyllä siellä mennään suota ja pitkospuita pitkin dylanismiin ja tämmöiseen… ja suomalaiset kansanlaulut ovat valtavan iso aarreaitta. Ehkäpä päässäni oleva hässäkkä on sekoitus Neil Youngia ja Eino Leinoa. Siihen liittyy se asia, mikä tekee minusta poikkeuksellisen eli että kirjoittamiseeni aina liittyy jonkinlainen spirituaalinen perusvirta ja se piirre on minussa itsessäni. Joku outo hohto, joka lauluihini tulee, kun onnistun. Mä kutsun sitä hengelliseksi tai spirituaaliseksi siemeneksi, joka siinä vaikuttaa.

Missä vaiheessa laulusi alkoivat kiinnostaa muita?

– Kun huomasin, etten elätä itseäni tekemällä yhden levyn vuodessa tai kahdessa, niin aloin antaa lauluja muille.

Kenelle lähettelit ensiksi?

– Lähinnä sellaisille, joihin olin jo tutustunut. Suomalaisen rock’n’rollin pioneeri Eero Raittinen teki pari suomenkielistä soololevyä ja niille tuli ensimmäisiä muille tekemiäni lauluja. Eero on hieno äijä ja blueslaulaja, jota arvostan kovasti.

– Suomi on niin pieni maa, että jos teet jotakin, niin se kyllä huomataan.

Oletko tehnyt yhdessä muiden kanssa?

– Aluksi vierastin sitä, mutta viime aikoina kyllä, esim. Tommi Vikstenin kanssa Kari Tapiolle, jotakin myös J. Karjalaisen ja Tuure Kilpeläisen kanssa.

– Kyllähän yksin nysvääminen voi ajan mittaan käydä hermoille, kun osaa suurin piirtein samat soinnut ja päässä on suurin piirtein samat ajatukset, mitä viimeiset 10 vuottakin ja pitäisi tehdä uusi biisi. Tekee ihan hyvää välillä kuulla toisen ihmisen tunnemaailmaa, ajatuksia ja sointuja.

Lähteekö impulssi sulla useimmin jostain teksti- tai musiikkifraasista vai kompista?

– Tavallaan toivoisin, että mulla olisi niin neitseellinen pää ton jutun suhteen, mutta useimmiten se lähtee kyllä siitä, että mun täytyy tehdä joku biisi. En mä saa mitään heurekaa, että ”tämmöisestä asiasta pitää tehdä biisi” tai ”tässä on hyvä lause”. Mä vaan teen jonkun biisin ja voin kai sanoa olevani ammattilainen, kun voin vain istua johonkin ja tehdä biisin. Siitä voi tulla hyvä tai huono. Jos biisistä tuntuu tulevan huono, en sitten tee sitä loppuun.

Mutta mistä päästä se ristisanan täyttäminen sulla yleensä alkaa?

– Kyllä mä tarvitsen jonkinlaisen melodian, mutta voin kyllä istua koneen äärelle ja alkaa kirjoittaa sanoja. Sitäkin kai voi kutsua ammattitaidoksi.

Miten panet biisejä muistiin?

– Äänitän tietokoneelle GarageBand-ohjelmalla ja äänitän valmiin biisin ProToolsille, laulan vähän stemmoja ja soitan pari kitaraa.

Ymmärsin, että olet tehnyt paljon lauluja tilauksesta. Käykö joskus niin, että syntyykin laulu, jonka haluat säästää itsesi esitettäväksi?

– Mä olen aina ollut sen verran rahanahne tai siitä lähtien, kun mä tajusin että voin antaa laulun jollekin starbulle, en mä niin kuin pelkää sitä vaan ajattelen, että saan siitä rahaa.

Oletko ollut muille annetuissa lauluissa mitenkään mukana tuotannoissa?

– Enpä juuri, mutta ehkä sellaista on ollut, että jos joku artisti on tykännyt jostain soololevyni jutusta ja tilannut jotain samankaltaista, niin on sitten kysytty miten se pitäisi sovittaa. Mutta jos toimii vain lauluntekijänä, niin tuottaja-sovittajat eivät juurikaan kysele. Jos on hyvä tuottaja, niin se saa biisistä sen olennaisen esiin, niin kuin hyvä laulajakin.

Mitkä ovat olleet suurimpia yllätyksiä muiden työstämistä lauluista? Onko tullut yllätyttyä, että ”saiko siitä tuollaisenkin”?

– Ainutkertainen ja Sininen sointu olivat molemmat aikanaan sellaisia. Ainutkertaisessa ne muuttivat sovitusta niin paljon, että se vaikutti mun mielestä jo sävellykseen. Kuulin sen, kun se oli menossa singleksi ja haluisin kieltää sen julkaisun, kun se oli liian erilainen. Tommi Viksten ja Sami Saari, jotka olivat jo silloin ystäviäni varmaan tarjosivat mulle kaljan ja puhuivat pari tuntia. Se julkaistiin ja se biisi on sen jälkeen ollut semmoinen. Siinä oli pakko myöntää, että sille ei kannata enää tehdä mitään ja on turha selittää kenellekään, millainen sen piti olla.

No, nyt olet sen sitten itse levyttänyt hyvin hiljaisena ja akustisena versiona. Onko se lähempänä sitä alkuperäistä?

– Ei, kyllä se menee suurin piirtein niin kuin Sami Saari on esittänyt.

Sehän on sun tunnetuimpia kappaleita..

– Kyllä! Ehkä mun pitäisi antaa enemmän muiden muuttaa biisejäni… Toinen oli Samuli Edelmannin levyttämä Sininen sointu (sov. Leri Leskinen). Se oli biisi, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut ja kustantaja oli vienyt sen jonnekin. Se oli ollut joku rupinen kitarademo ja kuullessani levytyksen ensimmäistä kertaa olin todella vaikuttunut, että ”vau – tästä tuli tällaista musaa!”. Se oli positiivisessa mielessä yllätys.

– Samoin on jäänyt mieleen, kun Topi Sorsakoski lauloi Haavoittuneet ja myös Kari Tapion levytykset. Ne ovat sellaisia ääniä, että lauluihin tulee jo siitä jotakin merkittävää lisää.

Onko sellaisia, joiden haluaisit laulavan laulujasi, mutta eivät vielä ole ja haluaisit kokeilla?

– Suomessa… En osaa heti sanoa… Ville Valo on tosi hyvä laulaja, sillä on oikea meininki laulamisessa!

Kustannustoiminnasta

Miten suhtaudut musiikinkustannustoimintaan ja miten siihen törmäsit?

– Alunperin rahapulassa ensimmäistä levyä tehdessä jo myin kustannusoikeudet silloiselle levy-yhtiölle. Mulle kustannussopimus on ollut samanlainen juttu kuin Nat King Colelle, että se tekee aamupäivällä biisin ja käy iltapäivällä myymässä se kustantajalle, että se saa fyrkkaa, jolla se voi maksaa vuokraa. Mä oon sen verran taiteilija ja lyhytjännitteinen, etten jaksa odottaa vuotta tai kahta vuotta, että mä saan jostain biisistä jotain rahaa.

Koska alkoi yhteistyösi Warner/Chappellin kanssa?

– Joskus kymmenisen vuotta sitten. Suomessa, jos sä teet kolme biisiä, jotka soivat radiossa, niin kyllä kaikki suomalaiset biisien tarvitsijat tietävät kuka sä oot ja löytävät sut puhelinluettelosta. Eli siinä mielessä ei biisintekijä tarvitse ”edustustoa” ja omaa diplomaattiasuntoa jollekin, joka sua edustaa.

– Monikansallisella kustantajalla olemisessa on kuitenkin hyötynsä ja Suomessa on tapahtumassa tässä asiassa sellainen murros, että suomalaisia biisejä vihdoin aletaan tarjota ulkomaille. Ehkä mullekin käy vielä hyvin, kun mulla on siellä monikansallisen yhtiön katalogissa paljon biisejä. Itse on turha soitella jonnekin Saksaan, että ”mulla ois hyvä biisi täällä”, mutta jos on sama kustannusyhtiö siellä Saksassa, niin niiden intresseissä on kuunnella se. Ja sit ne sanoo, että ”tää on aivan liian melankolista…”, he-he…

Tämä onkin se mielenkiintoinen seikka, että kun mm. Neuvostoliiton takia meidän itäsuhteemme eivät ole kovin normaalit, mutta tästä itään päin suomalaisella musiikilla olisi luontevammat markkinat, jos olisi kielitaitoa ja suhteita.

– Siinä on tosin aika iso aita välissä ja kestää varmaan aika kauan ennen kuin homma alkaa toimia. 

Timo Kiiskisen mielestä parhaiten suomalaisen melankolian on onnistunut kansainvälisesti hyödyntämään HIM.

– Ne Ville Valon biisit on melkein kuin slaavilaisia kansansävelmiä, mutta myös hyvin suomalaista myös ja ulkomaillakin se on tajuttu. Samalla tavalla suomalaisten biisien vienti edellyttää, se että biiseistä löydetään se suomalainen juttu, jotenkin se hyvä puoli melankoliasta… Mä koen ruotsalaisen duurihömpsötyksen… tai siis tuntuu tosi kummalliselta strategialta viedä suomalaista musiikkia Ruotsin kautta. Ruotsalaisethan pääsääntöisesti inhoavat suomalaista melankoliaa.

AY-asiaa

Entä aktiviteettisi ELVIS ry.:n suhteen?

– Pari kertaa Gloriassa olen ollut soittamassa ja kuuntelemassa. Lauluntekijäklubihan on ollut todella hieno juttu.

– En ole millään tavalla järjestöihminen, mutta luulen, että ELVIS tulee saamaan tulevaisuudessa merkittävämpääkin roolia ajaessaan taiteilijoiden asioita ja on hyvin tarpeellinen. Varsinkin, jos suomalaisten biisintekijöiden työ kansainvälistyy, niin siinähän tarvitaan jo lakimiehiä, kun ristiriitoja ei enää kaljaa tarjoamalla selvitellä, jos palkkaliuskoissa alkaa olla nollia perässä. Niin kauan kun on ollut olemassa pelimanneja, niitä on kusetettu, se on kuulunut kuvioon.

Kuinka suuri osa toimeentulostasi tulee tekijänoikeuskorvauksina?

– Periaatteessa lähes kaikki. Keikkailu on ollut viime vuosina kuriositeetti. Totta kai nyt kun taas on pitkästä aikaa levy, niin varmaan ensi vuonna tulee keikkailtua enemmän.

Lopulta ajaudumme puhumaan vähän yleisemminkin AY-asioista (haastattelua tehtiin lokakuun lopussa TEHY:n työtaistelun tiimellyksessä).

– Siskoni on sairaanhoitaja. On hyvä että lauluntekijöiden asiaa ajetaan, mutta kyllä mä pistän sairaanhoitajat etusijalle. On todella käsittämätöntä, miten näin pienessä maassa, jossa kaikki maksaa aika paljon veroja, miten terveydenhoito ja mielenterveyspuoli on saatu näin huonoon jamaan. Kuka on vetänyt määrärahat yli?

Suomi Oy:n taloutta on hoidettu amatöörimäisesti ja täällä arvostetaan työn ja talouden kovaksi ytimeksi

edelleen vain teollinen tuotanto ja raaka-aineet. Henkisiä arvoja kun ei vielä osata riittävästi mitata rahassa.

– Koventuneet arvot näkyvät muuallakin kuin musiikkielämässä. Helsinkikin yrittää olla metropoli, vaikka on oikeasti pieni kaupunki ja olisi kivaa, jos täällä olisi naapurilähiö -tyyppistä meininkiä. Suomea yritetään ajaa johonkin semmoiseen tuottavuuteen ja pingottamiseen, joka on ihan hölynpölyä eikä sovi suomalaiseen mentaliteettiin. Ihmiset kärsivät ja psyykkisiä ongelmia alkaa olla jo ihan tavallisilla Virtasilla, jotka tekee ihan tavallista työtä, kun niillä on niin hirveä tulosvastuu ja kauhea paine, että tulee fudut, jos ei saa haltuun seuraavaa julkaisua jostain tietokoneohjelmasta.

Ajatteles, että venäläisten perinteinen kuva suomalaisista on ovela ja laiska tsuhna (virolainen on vain kiero ja ovela kauppamies) ja tottahan se onkin, jos ajattelee suomalaisen miehen suurimpia idoleita.

Fiksuja työnvieroksujia kaikki: Juutas Käkriäinen, Uuno Turhapuro, Aku Ankka, Wagner-porsas… Ei suomalaiselle miehelle pingottaminen sovi, vaan se haluaa minimoida hössöttämisen, nauttia elämästä, katsoa järven rantaa, olla hiljaa ja juoda kaljaa.

– Arvomaailma on muuttunut ja musiikissa se näkyy sellaisena, että ”Hei, me teemme kauppatavaraa, osta tästä hyvä matto” -mentaliteettina. Muualla yhteiskunnassa se näkyy kovempina arvoina, esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivät eivät pääse hoitoon, vaan niille sanotaan, että ”kahden vuoden päästä voit tulla käymään”, kun joku on vetämässä ranteita auki. Ja nyt vielä lakkoilevia sairaanhoitajia syyllistetään. Miten tällaiseen tilanteeseen näin pienessä maassa ja näillä veroilla on jouduttu? Arvomaailmasta on kyse ja markkinatalousajattelu on mennyt jokaiseen puolueeseen ja läpi koko yhteiskunnan.

 hengissä

olen kyynelten meressä sukeltanut

olen nähnyt ne murheiden maat

joista laulaja surustansa juopunut

aiheita lauluunsa saa

olen helvetin tulessa kärventynyt

nahkaani vieläkin polttaa

mutta veri on punaista suonissani

vielä virtaa se valtoimenaan

sinä katsot mun silmiin kuin olisin mies

jol ei o määränsä päätä

myönnän tuskin mun järkeni kaikkea ties

mutta sydän, se ei ole jäätä

olen hengissä vielä ja ylpeäkin

ylpeä kaikesta siitä

vasten kuolemaa taistelen taisteluni

ei se helpolla kaulaani niitä

vielä ottaa se voiton mä ymmärrän sen

kun on aikani mullassa maata

sain lahjaksi elämän ihmeellisen

en hetkeäkään pois heittää saata

mutta luojani oi olen rakastanut

olen rakastanut kaiken aikaa

olen rakastanut taivaan sineä kai

aamun usvaista outoa taikaa

olen rakastanut sinun nauruasi

olen rakastanut kyyneleitä

olen rakastanut sinun silmiäsi

olen rakastanut aina meitä

olen rakastanut illan hämärää

kun on lumesta valkeat pellot

olen rakastanut tätä elämää

soikoon sille ne kauneimmat kellot

säv. & san. Timo Kiiskinen kustantaja Warner/Chappell Music Finland julkaistu kustantajan luvalla

Teksti: Petri Kaivanto

Kuvat: Markku Mattila

Luontevuus on biisinteossa tärkeintä

Olen seurannut tekemisiäsi 70-luvun puolivälin kieppeiltä, eli siitä saakka kun näin sinut ensimmäistä kertaa keikalla soittamassa Kirkan Islanders-bändissä Helsingin Tavastialla. Rekisteröin nimesi myös säveltäjänä sen myötä, ja ensimmäistä omaa levyäsi muistan kuunnelleeni musiikkikirjastossa tuoreeltaan vuonna 1979. Sittemmin olet tehnyt yhteistyötä vaikka kenen kanssa, ja kyllähän maamme musiikkibisneksen vuosissa on jaksoja, jolloin nimeltäsi ja musiikiltasi ei kukaan yksinkertaisesti ole voinut välttyä. Olen lukenut, että laulanut olet jo ennen puhumista ja mandoliinia soitit ennen kouluikää.

– Niin se meni. Lauloin ja soitin mandoliinia, jonka isältäni sain. Isä harrasti pelimannisoittoa, kävi jonkun verran tansseissa keikoillakin. Muistan myös tehneeni sävellyksiä ihan sieltä alusta asti. En mä niistä mitään muista, muuta kuin sen että oli ne jollakin tavalla ehjiä, pienimuotoisia teemanpätkiä; polkkaa, jenkkaa, valssia – mitä nyt siihen aikaan radiostakin tuli. Ennen kuin tuli Beatles! Se posahti; All my loving oli käänteentekevä kokemus. Mandoliiniinkin oli pakko tehdä pahvista sellainen Rickenbacker-kitaran alasarvi. 

Nuottikuva tavallaan selvisi ja laajeni sitten kun menin oppilaaksi varuskuntasoittokuntaan Kajaaniin. Silloin tein mahdottomasti kaikenlaisia biisejä. Nekin on jonnekin jääneet. Kun siitä sitten ponkasin Ruotsiin Boråsin puolelle kaupunginorkesteriin huilistiksi, niin silloin rock ’n rollin kuuntelu loppui, klassinen vei silloin niin vahvasti mukanaan. Kunnes sitten paikalle tuli herra [Kirka] Babitzin yhtyeineen keikalle, ja räjäytti tajunnan.

Tästäkin olen lukenut ja kuullut, että siis ”näit valon” Kirka & Islanders keikalla; onhan siinä hieno muisto.

– Joo, siellä mä kuuntelin että ”ei jumalauta, onko tommostakin?!”. Huilu jäi, ja hankin urut.

Miten paljon urkujensoitto vaikutti säveltämiseesi?

– Kyllä se paljon vaikutti, onhan se harmonisestikin hieman eri kuin mandoliini. Soittokunta-aikana olin soitellut kaikenlaisia soittimia, ja tutustuin aika hyvin monen maailmaan. Ekat sovituskurssini olen käynyt sillä tavalla, että sain käsiini Blood, Sweat & Tearsin kakkos- ja kolmoslevyt. Vuoden verran kirjoittelin niiden biisejä ylös aina kun oli aikaa. Tuntui aivan mahdottomalta saada niitä arreja ulos, enkä osaa sanoa miten tarkkaan onnistuin, mutta kyllä ne samalta kuulosti kun soitettiin niitä sitten. Siellä on kyllä sellaista tavaraa että huh-huh! Edelleen ne levyt kestää tänä päivänä kuuntelun miten vaan.

Kun olin hankkinut urut, niin esiin nousi hollantilaisbändi Ekseption, ja sehän oli urkurille taivas: klassista ja klasarihenkistä, aivan mahtavaa. Näin bändin livenäkin, ja siitä innostuin treenaamaan niiden biisejä yks’yhteen. Meni kolmekin kuukautta kuulokkeet päässä yhden kanssa. Mähän olin päättänyt mielessäni, että Kirkan bändiin on joskus päästävä, ja sattumien kautta niin sitten kävikin. Se oli Kirkalla sitä aikaa, jolloin se alkoi vetää selkeästi soul-linjaa musiikissaan. Se vaihtoi EMIlle, ja sai tahtonsa läpi. Ne ei kuitenkaan olleet kumpikaan EMI-levy mitään myyntimenestyksiä, tietynlaiseksi välivaiheeksi se jäi.

Toisella EMI-levyllä ”Lauantaiyö” on jo sinunkin biisisi, Blind Faith -vaikutteinen ”Nousin ristien taa”.

– Kieltämättä sieltä paljon vaikutteita tulikin – Steve Winwood uruissa ja laulamassa – ja Kirkan kautta kuunteluspektrini laajenikin paljon. Enhän mä mistään Blind Faith’ista tai Winterin veljeksistä [Johnny & Edgar], tai edes Stevie Wonderista tiennyt…Kirka oli keikoilla kuullut kun mä lauloin korkealta ja kovaa, ja kun sen luona Konalassa iltoja istuttiin, niin se soitti kaikenlaista hyllystään, ja sieltä me otettiin ohjelmistoa. Treenattiin monia duettolaulujuttuja.

Olitko yhtään soittanut rockbändissä ennen Islandersia – jos jätetään soittokunta-ajan jammailut pois?

– Ruotsi-aikana oli yksi bändi, jolloin mä muistan kun kuunneltiin bussissa uudestaan ja uudestaan Deep Purplen Machine Head -levyä. Sellainen hyvä urkusoundimeininki oli sitä mitä mä kuuntelin. Ja jumaliste että sitä Jon Lordin soundia koitettiin löytää vaikka millä konstilla!

Käytännön koulua

Menikö asiat niin, että säveltäjä-Halonen alkoi nousta enemmän esiin aluksi Fazer Finnlevy -konsernin populaarimusiikkituotannossa 70-luvun lopulla?

– Tavallaan kyllä, mutta ensin sovittajana, ja sekin meni Kirkan kautta. Hän puhui minusta jossain vaiheessa Jakelle [Salo], ja tietenkin mä olin höystänyt Kirkaa, että ”sano niille jotain, valmiina ollaan”. Sitten tein Jaken kanssa jotain, ja [Toivo] Kärki oli luonteva jatkumo asioille. Ensin Jakesta tuli opettaja tuotantopuolella ja sitten Topista sävellyspuolella. Ja se oli kyllä helvetin hyvä koulu. Eka iskelmäsessioni oli Taiskan ”Hei hei vaan”.

Oliko se sitä aikaa sinunkin kohdallasi, että kun oli kapellimestarina ja useimmiten samalla myös sovittajana, ja jossain määrin tuottajanakin, niin sessioissa kyseltiin että olisiko sinulla siihen jotain biisiä, tai voisitko tehdä?

– Siihen ympyrään tarjottavaksi mulla ei ollut biisejä, mun tekemät oli niin erilaisia. Mutta sitten Topin ”koulussa” se puoli valkeni.

Millainen suhde sinulla oli ja oli ollut suomi-iskelmään tuohon aikaan?

Oletko koskaan itse asiassa tehnyt ns. huttukeikkaa?

– En, sitä en ole tehnyt oikeastaan koskaan. On vain yksi kuukauden ravintolakiinnitys Sodankylässä ’73 rokkibändin hajoamisen jälkeen, jolloin vedettiin pitkät illat valssi-tango-humppaa, mutta siinä se on. Ruotsin aikoina oli muutamia pikkujoulukeikkoja ja ihan jokunen tanssi-iltakin, mutta sitä jyystämistä ei siis varsinaisesti ole ollut. Mutta kyllä mä toki tiesin kuka on Toivo Kärki. Eikä mulla suomalaista iskelmää vastaan ole koskaan mitään ollut, paitsi tietenkin teinivuosien kapina-aikaan, jolloin keikalla vedettiin vaan [Deep] Purplea ja [Uriah] Heeppiä, eikä iskelmälle siinä sijaa ollut!

Tulit kuitenkin Kirkan kanssa uudelleen esiin CBS:n puolella; kaudella jota hän melko murhaavin sanoin myöhemmin muisteli. Ensimmäinen CBS-levy tehtiin Antti Hyvärisen johdolla, mutta toiselle tulit sinä, ja se oli selvästi rockimpi otteeltaan.

– Niin olikin. Siinä oli cover-matskua enemmän amerikka/englanti-akselilta kuin Keski-Euroopasta, ja muutamia euroviisuehdokkaita. Mä tein ekan oman levyni vuonna ’79, ja sehän oli omaa musaa – tosi rock ja urkua, eli just sitä mitä halusin tehdä. Jäätyäni Kirkan bändistä ’77, niin muutamat vuodet meni, ettei me tehty mitään yhdessä. Ja tuosta CBS:n levystä [”Täytyy uskaltaa” ’83] sitten yhteistyö alkoi entistä tiiviimpänä. Flamingo-yhtiölle siirryttyämme alkoi tapahtua oikein kunnolla muutenkin.

Miten tietoisesti sinä Kisun [Jernström] ja Vexin [Salmi] kanssa väänsit tätä rockin ja iskelmän liittoa siihen aikaan, joka oli meillä 80-luvun alussa lähtenyt rockbändien puolelta liikkeelle?

– Ei se ollut tietoista. Vexi on aina sanonut, että tyyli on toisarvoinen asia jos biisi on hyvä. Tarpeeksi hyvä biisi, hyvä esittäjä, niin tyyli löytyy itsestään – kyllä mä sen allekirjoitan. Hakemalla haettu tyyli on usein tappiollinen ratkaisu.

Se on totta, mutta ajattelin siltä pohjalta, että kun ns. Pori-osasto oli lyönyt läpi tällä – jos hieman kärjistän – särökitarat mutta mollibiisit -linjalla; ensin Yö lujaa ja sitten Dingo vielä lujempaa, niin ne oli kellaribändisoittajia, eli hieman karulla kädellä vedettyä musaa, mutta sinun ja teidän kehissä oli ammattimuusikot kehissä, jolloin jälki on kättelyssä hienostuneempaa; ne osasi soittaa laajempia sointuja ja hienosyisempää rytmiikkaa, esimerkiksi. Otetaan vaikka teidän läpilyönti, eli ”Surun pyyhit silmistäni”. Kirka on lennokkaasti kuvannut sen alun perin olleen varsin toisenlainen, jolloin hän suoranaisesti kieltäytyi laulamasta sitä. Oliko se kovin toisenlainen?

– Ei se kyllä ollut. Siitä ei esimerkiksi ole koskaan tehty mitään muuta taustaa kuin mitä se julkaistu versio on. Mutta kun mä demosin biisiä Kirkalle pelkällä pianolla, niin eihän reggaeta voi siinä oikein muuten soittaa kuin (laulaa ”bum-tsä, bum-tsä”), joka kuulostaa humpalta. Se kolmosen korostus jää puuttumaan, ja niin Kirkakin ”kuuli” sen varmaan vaan sellaisena kakkosnelosena, joka ei hänen silloiseen rock ’n roll -orientoitumiseen osunut millään. Sitten kun se kuuli taustan, niin se tuli vähän paremmin messiin. Mutta vänkäsi vastaan, että jotain rockia olisi kuitenkin pitänyt tehdä. Mä olin vähän että ”kai sitä voi tehdä mitä vaan, mutta jos sillä rockilla ei elä, niin kannattaako siihen satsata” ja niinpäinpois.

Sehän oli Kirkan aallonpohjan aikaa; keikat oli loppu ja koko ukko oli ihan solmussa muutenkin. En antanut periksi, vaan sanoin että ”istutaan nyt alas ja luet sitä tekstiä” – sekin oli kova pala, kun piti taas alkaa laulamaan suomeksi. ”Ei tää nyt…” se jatkoi, mutta kun se oppi hirveän nopeasti biisit ja se oli mun demolaulusta napannut sen melodian jo, niin mä lähetin sen koppiin, ja sanoin että ”mee nyt tonne laulamaan yks veto”. Okei, menihän se, ja katsottiin tasot ensin lyhyellä pätkällä, mutta sitten se veti sen läpi yhdellä otolla, ja se otto on levyllä. Harjoitusotto, ei ole paikattu eikä mitään. Siinähän se olikin; Kirka veti sen niin rennosti juuri siksi, että se oli eka demo, se oli treenaamassa. Mä olin kuitenkin heti, että ”se on siellä!”, ja Kirka vaan vähätteli, ja että ”nythän vasta aloitetaan”. Mutta ei, se sessio oli oikeasti siinä, ja me miksattiin se, ja lyötiin Syksyn Säveleeseen.

Siellä kävi niin kuin kävi, eli ylivoimainen voitto, ja albumia aloitte sitten tekemään kiiruusti?

– Kyllä. Kun lauantaina julkistettiin tulokset, ja menin maanantaina toimistolle, niin kuulin Vexin sanovan puhelimessa että ”albumi tulee kuukauden päästä”. Kysyin häneltä, että ”luuletko oikeasti? Meillä on vasta yksi biisi, eli koko albumi pitää kirjoittaa, sovittaa, soittaa, äänittää, miksata, prässätä, tehdä kannet – eli mitä tarkoittaa ’kuukauden päästä’?”. Vexi sanoi että ”se tarkoittaa: turpa kiinni ja töihin!”.

Nopea tiimi

Sitten syntyi tiimi Halonen-Jernström-Salmi, joka on paljon tehnyt, ja erikseen vielä oli tiimi Halonen-Salmi. Te olitte aika nopeita – onko se ollut sinulle ominaista biisinteossa?

– Ei se ollut, ennen kuin tapasin Vexin. Siihen asti biisiä tehtiin kauan, sitä ruuvattiin ja muutettiin, joskus ihan muuttamisen takia. ’84 kun ruvettiin Vexin kanssa tekemään, niin hänen ensimmäinen opetuksensa oli ettei kannata liikaa miettiä; silloin kun tuntuu että biisi on luonteva, niin ei kannata muuttaa. Ja vanha totuus, että uusi idea laitetaan seuraavaan biisiin. Niin Jakke kuin [Esko] Linnavallikin – joka oli myös opettajiani, vaikkei niin paljon tehtykään yhdessä, mutta sitäkin intensiivisemmin – sanoi jostain mun introsta, että ”tää on hyvä, mutta liian hyvä; eihän helvetissä tähän kannata laittaa kaikkia sun ideoita, kyseessähän on kahden minuutin biisi”. Eli monimutkaisuudet pois, sitä Jakke karsi mun sovituksista, ja Topi sävellyksistä. Mä muistan kun oli sovittu Topin kanssa että mä vien sille biisin, ja sitten kun hän katseli sitä nuottia, niin eka kommentti oli että ”tässähän on viisi biisiä yhdellä aanelosella!”.

Vexiltä se nopeus tuli. Hyvä esimerkki on yksi tapaus, kun oltiin jo tehty vuosikausia kimpassa. Yhtenä aamuna kun keittelin aamukahvia seitsemän aikaan, niin alkoi faksi raksuttamaan, ja sieltä alkoi tulla herra Salmen tekstejä. Kahteentoista mennessä oli tullut kymmenen tekstiä, ja mies soitti neljän-viiden maissa ja kysyi että ”ootko tehnyt ne jo?”. Minä siihen, että ”no en ole vielä, on tässä pari jo valmiina, mutta ei kaikki”. Luurista kuului vaan: ”Miten sä oot noin hidas?”.

Koko ajan me tehtiin. Oli tietysti päiviä, jolloin ei jaksanut tai ei kerta kaikkiaan kiinnostanut, mutta sitten kun kulki, niin kyllä niitä sitten tulikin. Koko ajan oli joitain projekteja joihin niitä meni. Mutta eihän nopeus mikään itseisarvo ole, ei missään tapauksessa. Samahan se on kauanko biisiä tekee, jos siitä tulee hyvä. Meidän tapauksessa on vaan sattunut, että sellainen toimi. On monta kertaa niin, että kun tehdään – ei huitaisemalla mutta vauhdilla, niin lopputulos on aika luontevaa.

Mulle on ominaista, että en ole studiossa enää hirveästi mitään muuttanut. Kotiläksyt on tehty, ja niiden kanssa sinne mennään, ja kun se kuulostaa siltä kun pitääkin, se on siinä, enkä jää miettimään jälkeenpäin. Siinä on paljon sitä Topin ja Jaken, mutta ennen kaikkea Vexin ideologiaa. Muistan, kun laulatettiin Irwiniä [Goodman] studiossa, ja se oli paikoitellen mun mielestä ihan peetä, niin Vexi oli vaan tiukkana että ”Mitäh? Se on just hyvä näin!”. ”Rentun ruusu” oli esimerkiksi yksi, josta mä sanoin, että ei semmosta voi jättää levylle…

Irwinin levytyksistähän sinun ja Vexin yhteistyö taisi alkaakin, ”Härmäläinen perusjuntti” -albumi vuonna ’84.

– Kyllä. Ja se oli sitä aikaa, kun Irwin ei enää säveltänyt niin paljoa. Ensimmäinen hyppy se minulle olikin siihen, että tein muille biisejä. En ollut ajatellut niitä muille tekeväni, vaikka jotain pientä oli jo ollut, mutta enempi se oli ollut sovittamista ja tuottamista kuitenkin. Olihan se kertakaikkinen lasaus kun Vexi tuli niiden tekstiensä kanssa, ja sanoi, että ”tässä olisi Irwinin uuden levyn tekstit, haluatko kokeilla säveltämistä?”.

Minkälainen tuntuma sinulla oli Irwinin vanhaan materiaaliin?

– Hyvä oli. Irwin oli jo 60-luvulla sellainen, jota Beatlesin ja Rolling Stonesin ohella kuuntelin, ne toimi.

Tutustuin itse Perusjuntti-levyyn siksi, kun juttelin muutamaa vuotta myöhemmin Janne Louhivuoren ja Pekka Helinin kanssa, ja he kertoivat, että ”Irwinin comeback-levyllä Kassun bändi soitti ihan rock-pohjalta, ja siinä on tehty paikoitellen aika tiukkaa Fabulous Thunderbirds -settiä sovituksiin”. Ja niin todella on, esimerkiksi Janne lataa aika kovaa kamaa kehiin siellä täällä…

– Siinä on kyllä aika kova bändimeininki, myönnetään. Ja Irwin tykkäsi, se upposi kuin veitsi voihin…(imitoi) ”no kato, nythän tää kato alkaa, no NIIN…”. Hän kävi vielä silloin joskus studiolla pohjien soittamista kuuntelemassa. Irwin olisi jo aikanaankin halunnut olla paljon enemmän rockimpi, mutta ne laski että toisenlaisella soundilla on kuitenkin parempi mennä.

Etenkin sitten ”Rentun ruusun” aikaan pari vuotta myöhemmin on jo vähän sääli, kun hän ei laulajana ollut enää siinä kunnossa, että pärjäisi teidän rockbändi-iskulle, kokonaisuus ei ole balanssissa. Toisaalta siellä on muutamia aivan yks’yhteen osuvia tekstejä, joiden esityksiin syntyy intensiteetti sitä kautta.

– Kaupallisesti se taisi olla hänen kovin kautensa kuitenkin. Ja kolmanteen kertaan huipulla, kyllä hän sitä itsekin ihmetteli. Keikkoja en hänen kanssaan tehnyt kuin ihan muutaman. Studiossa meni niin, että Irwin ei koskaan ollut kuunnellut mun tekemiä demoja, (imitoi) ”no emmää oo ehtiny”. Sitten istuttiin tarkkaamossa ja mä lauloin sille. Parin kerran jälkeen se lauloi mukana, ja vielä kerran pari, ja sitten se osasi sen. Irwin oli äärimmäisen musikaalinen tyyppi. Ja kysyi aina kohteliaasti, jos halusi muuttaa jotain melodiakulkua. Tekijänä koin, että hän vaan parantaa niitä; tavallaan muutti asiaa kansanomaisemmaksi, kun haki itselleen luontevamman kulun. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan; sitä paitsi hänen nimensä siinä kannessa kaikkein isommalla on…

Biisiä biisin perään

Flamingon huippukautena teillä oli jos ei nyt ihan täyskättä, niin ainakin huippukolmoset, kolmantena tässä järjestyksessä Vesa-Matti Loiri. Sitä kautta sinulta taas hieman toisenlaista materiaalia kehissä, esimerkiksi ehkä useaan vuosikymmeneen ainoana uutena joululauluna genrensä suosituimpien top 20:een noussut teos ”Sydämeeni joulun teen”.

– Yhteistyö Veskun kanssa sujui erittäin hyvin. Studiosessiot oli aina sellaisia ihokarvamittari-tilaisuuksia. Kun se esimerkiksi juuri tämän ”Sydämeeni”-laulun lauloi, niin kyllä heti tiesi…Vexi oli yksi päivä tehnyt tekstin, ja antoi sen toimistossa mulle, lähtien samalla käymään jossain. Se sanoi viipyvänsä viisi minuuttia, ja että käytäisi sitten läpi se. Luin tekstin, ja jouduin suunnilleen hypnoosiin; ”herrajumala! – no nythän mies on tekstin tehnyt!”. Laitoin synan ja mankan päälle ja otin nuottipaperinkin esiin, mutta ei sitä tarvinnut ruveta kirjoittamaan, rupesin vaan soittamaan. Intro, aa ja bee – kaikki osat saman tien niin kuin ne on, ei kertaakaan poikki! Trioli-fiilis ja kaikki, ihan heti. Siinä on aika onnistunut r&b-sävy ikään kuin ”alla”. Omalle joululevylleni pari vuotta sitten tein siitä tasajakoisen beat-version. Mutta kun Vexi sitten tuli takaisin, ja aloitti että hän on ajatellut että blaablaablaa, niin mä soitin mankalta sen, ja hän vaan totesi, että ”eipä tästä tarvi enää keskustella”. Vexi sanoi silloin myös, että ”tää on virsikirjassa joku päivä”.

On se varmaan jo hyvää matkaa menossa sinne! Miten usein on osunut tuollainen kohdalle, että saman tien on tuntunut laulun synnyttyä: ”täähän on todella hyvä”?

– (naurua) Onhan se usein tapahtunut, mutta harvoin toteutunut! No, ”Surun pyyhit silmistäni” on yksi eittämättä, ”Anna käsi” oli myös, ”Kaksin rannalla yksinäiset”, ja on niitä joitakin muitakin…

Entä ”Ota lähellesi”?

– Siitä mä en niin muista… Siihen tehtiin ensin kyllä melodia, Kirkan tapauksessa niin oli useimmiten, Irwinin kohdalla taas ei koskaan – Vexi ei suostunut Irwinille niin päin tekemään. Aloitin sen yksin Manamansalossa, ja Kisun kanssa tehtiin se loppuun yhdessä sävellyssessiossa Aulangolla. Meillä oli tällaisia vajaan viikon sessioita, jotka toimi aika hyvin. Ahvenanmaalla kirjoitettiin ”Kasvot peilissä” -albumi, yksi tehtiin Rhodoksella, ja niin edelleen.

”Ota lähellesi” on mielestäni suurten suomalaisen iskelmien joukossa oleva laulu. Vexin täysillä riimeillä etenevä teksti kaartuu erittäin hienosti linjansa pitävänä, ja kertsi on tosi komea, erinomaisella kuoro-osuudella lisäksi. Pitää ihan kysyäkin – kun olet jaksanut tuotantoihisi värkätä paljon hienoja sellaisia – että mistä kuoro-innostuksesi tulee?

– Varmaan ihan luonnollisesti siitä, että aloin vaan laulamaan. Ja kun kaikki rock-vedot ynnä muut vedettiin aina alkuperäissävellajeista, niin rekisteriä piti löytyä. Aina piti myös vetää alkuperäiset kuoro-osuudetkin, niin siinä sitä tuli. Säveltapailu mulla on aina ollut vahva. Absoluuttista korvaa ei ole, mutta kun on paljon pelannut, niin – relatiiviseksi korvaksiko sitä sanotaan – alkaa olla. Kirkan sessioiden myötä aloin laulamaan siellä, ensin stemmaa leadille, ja sitten myös itsekseni kuoro-osuuksia.

Tämähän kuuluu kyllä, esimerkiksi Rolling Stones -veto ”Huonot naiset” lähtee accapella-kuorolla aika tolkuttoman komeasti, ja olet sen yksin virkannut. Ja sitten alkoi olla ruodussa Kim [Lönnholm] ja Pave [Maijanen], Kisun ohella.

– Yleensä olen käyttänyt jätkäkuoroja, joskus esimerkiksi Kervisen Marjo-Riitta mukana, mutta ei pelkkiä mimmejä.

Erikseen pitää mainita yksi urasi ehdottomia huippusaavutuksia, eli sovituksesi Kärki-Helismaan ”Siks’ oon mä suruinen” -laulusta Toivo Kärki -tribuuttialbumilta vuonna ’92, solistina Kirka. Siinäkin on tosi upea verse-osuuden kuoro accapellana, millä lähdetään liikkeelle, ja koko sovitus toimii hienosti. Miten se realisoitui?

– Biisivalinta oli muistaakseni Vexin ehdotus. Se on kyllä sellainen sovitus, jota mietin pitkään. Se ei ole mitenkään ”iso” arri, mutta sitäkin enemmän se teetti ajatustyötä. Tietynlaista ”steelydania” siinä on; kompakti ja hillitty. Pirun vaikeata oli saada pojat soittamaan niin, että se pysyi staattisena; ei tule mitään lentoa, vaan pidättymistä koko ajan.

Otetaan perään omien sanojesi mukaan ”kovin ei-suomalainen biisi”, eli If home was here (san. Edu Kettunen) vuodelta ’84, joka pärjäsi mainiosti kansainvälisessä sävellyskilpailussa. Teitkö sen nimenomaan kilpailuun?

– En, en edes tiennyt, että se osallistui sellaiseen. Alun perin mä tein biisin niin, että olin Takomo-studiolla joku yö miksaamassa Tigerstedtin Danun kanssa jotain, millä oli kiire. Sitten kuitenkin jäi jotain aikaa, niin laitoin kamat päälle ja soitin flyygelillä sen nauhalle; tein kompin myös bassolla ja rummuilla. Se oli alun perin paljon hitaampi, mutta siis kyllä: kovin ei-suomalainen, sellainen vähän Wonder-tyyppinen. Kisu sitten kuuli sen, ja me tehtiin se kunnolla, Edu teki sanat, ja kun Kisu oli silloin Fazun kustantamossa töissä, niin se löysi tällaisen amerikkalaisen kilpailun, jonne se lähetti biisin mun tietämättä. Seuraavaksi mä kuulin siitä, kun se oli muutaman tuhannen joukosta selvinnyt sadan joukkoon, ja eteni sitten palkintosijoille, kolmanneksi.

Onko kohdallasi ollut ulkomaan kuvion suhteen a) kiinnostusta b) yritystä kustantamon puolelta, että biisejäsi olisi demottu sinne markkinoille jotenkin järjestelmällisesti?

– Ei se mitenkään järjestelmällistä ole ollut, mutta kyllä Tomppa [Frisk] on ollut siinä suurena apuna. Mä en ole jotenkin osannut olla siinä niin aktiivinen kuin olisi pitänyt olla, mutta ei mulla ole ollut sellaista järjetöntä tunkua eikä hinkua sinne. Onhan jotain menestystä siellä täällä ollut, mutta…

Et ole niin suomiperinteeseen sidottu säveltäjä, joten voisi kuvitella materiaalillasi olevan mahdollisuuksia eri puolilla.

– Vaikka mulla suomiperinne kyllä on, niin ei se kuulu – varsinkaan jos haluan ettei se kuulu. Olen niin paljon omaksunut nimenomaan rhythm & bluesia, että sitä on monessa mukana. 

Jalometallia huoneen täydeltä

Mennään huikeimpaan kaupalliseen menestykseesi, eli yhteistyöhön Jari Sillanpään kanssa. Miten paljon hänen solistisuutensa vaikutti biisintekoosi?

– Ylipäätään on aina niin, että kun oppii tuntemaan miten joku solisti laulaa, niin sitten on helppo tehdä. Kuulee mielessään miten se laulaa biisiä mitä vasta on tekemässä. En ollut Jaria kuullut kuin tangokisan finaalissa, mutta tiesin jo siitä, että osaisin tehdä hänelle biisejä. Mikä on äänen notkeus, mikä intervallitaju, miten se katkaisee äänet, miten fraseeraa…Pystyin sanomaan [Ari] Oinoselle välittömästi että aletaan vaan, kun se soitti ja kysyi levyntekoon.

Session viimeisenä biisinä tehtiin ”Pariisi-Helsinki” (san. Hector), josta Jari tykkäsi erittäin paljon. Mulla lukee käsikirjoitusnuotissa että ”hitti!”, sen tiesi kanssa heti. Toisaalta, ”Kaduilla tuulee” on iso hitti, mutta siihen mä en aluksi uskonut – eikä Vexikään. Me käsiteltiin sitä ihan täytebiisinä. Olihan se luonteva, mutta ”tää on miljoona kertaa tehty jo Italiassa pelkästään”. Totta kai valmis, laulettu versio alkoi jo tuntumaan vahvalta, mutta tekovaiheessa siltä ei tuntunut. Jarin kanssa studiotyöskentely oli hyvin sujuvaa, ei nyhveröity yhtään.

Onko sinulla sellaisia biisejä, että on tuntunut ja erityisesti olet toivonut, että siitä tulee tai olisi pitänyt tulla jotain, mutta niin ei käynyt?

– On siellä ehkä joku, mistä on syntyhetkellä ajatellut vaikka mitä, mutta mikä kuitenkin on jäänyt johonkin; ei vaan ole tullut ulos oikeassa muodossa. Kyllähän hittiin tarvitaan paljon asioita, se on kuin golf-lyönti: noin neljätoista eri asiaa pitää koordinoida yhteen, ja sitten onnistuu.

Ja päälle vielä Kaartamon Esan mukaan 30 prosenttia sitä, että kaikilla asianomaisilla olisi hyvä päivä siellä studiossa.

– Niin. Tekijäthän vaan tekee teoksen, ei ne pysty – valitettavasti – päättämään siitä mistä tulee hitti. Pystyy vain tekemään parhaansa, ja sitten vaan odotellaan. En ole koskaan tehnyt biisiä niin, että ajattelin tekeväni hitin. Yritin joskus tehdä euroviisukarsintaan tietyn tyyppisen biisin, mutta en mä pysty sellaiseen, se on vaikeata. Jos joku sanoo, että ”tee rokkenrolli-biisi”, niin se on ihan okei, mutta jos joku sanoo, että ”tee jerryleelewis – rokki”, niin siihen mun lahjakkuus ei riitä. Sellaiseen tulee jotain ällöttävää epäluontevuutta, eikä se sitten toimi ollenkaan.

Taidetalomiehenä

Millaisia projekteja olet viimeaikoina tehnyt?

– Olen löysännyt hirveästi tahtia. Kyllä biisejä koko ajan kysytään, mutta olen oppinut sanomaan ”ei”, tai ainakin ”katotaan”. Olen elänyt jonkin aikaa toisenlaista elämää, väkisin vääntäminen ei kiinnosta.

Oletkin satsannut taidetaloon Kajaanin Manamansalossa.

– Se on sellainen kulttuuritalo-idealla toimiva juttu: kuvataidetta, konsertteja, kursseja ja lasten leirejä. Startti lähti siitä, että kun pidin 25-vuotistaiteilijajuhlakonsertin Helsingissä Areenalla vuonna ’99, niin lehdet halusi kuvata mua kultalevyjeni kanssa. Mä en siitä niin innostunut, ja ne ei olleet missään sillä lailla esilläkään. Vaimoni Mia sanoi, että pitää perustaa sellainen paikka missä ne voi olla seinällä koko ajan. Keksittiin, että mun vanha kansakoulurakennukseni Manamansalossa voisi olla sellainen paikka.

Ajateltiin, että jos siinä vähän maalaisi nurkkia, niin se olisi ihan okei. Mutta kunta lähti siihen voimakkaasti, ja päätettiin että projekti pitää saada mukaan vuoden ’01 Kajaanin asuntomessuille. Kunta sai sen EU-projektiksi, ja niin taloon tehtiin täysi remontti. Talo on ravintoloineen kesäkauden päivittäin auki, ja talvikautena tilauksesta. Me ollaan siellä toukokuun puolivälistä syyskuun puoliväliin, mä olen niin kuin antanut kasvot sille hommalle. En saa siitä palkkaa, se on vaan homma jonka mä haluan tehdä. Sen lisäksi että kävin siinä koulua, olen tehnyt siellä ensimmäisen keikkani, nelivuotiaana äitienpäivänä.

Me pidetään siinä kentällä iso konsertti kesäisin, ja se on sellainen varsinainen woodstock, jengi tuo tuolit ja viltit mukanaan. Viime kesänä oli yleisöä viisi tuhatta, eikä mitään järjestyshäiriöitä tai sellaista. Kunnon ohjelmaa ja kohtuuhintaiset liput on periaatteena. Siitä saadaan toimintavaroja, ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto on niissä lasten kursseissa myös yhteistyökumppani. 

Se on mukavaa puuhaa, ja se on otettu hyvin vastaan. Sain viime kesänä asian johdosta Pro Kainuu -mitalinkin, joka tietenkin olisi pitänyt antaa vaimolleni, hän on alusta asti vastannut talon käytännön toiminnasta.

Otetaan loppukevennyksenä merkittävä muusikkohuumoripanoksesi, eli Flamingon loppuvaiheessa vaivihkaa julkaistu Ummetus-orkesterin Long time no shit-albumi. Ehkä kovin veto siinä mielestäni on ”Valkoakaasiat” laulettuna ”Viimeiseen mieheen” tekstillä.

– Björnisen Juha on sitä mieltä, että se levy on hienointa mitä hän on koskaan päässyt tekemään. Me oltiin myöhemmin New Yorkissa tekemässä Juhan Twilight in Paradise -levyä, ja soitettiin siellä studiossa Ummetus-albumia. Jessus niiden ilmeitä, kun ne ei tiennyt mistä oli kysymys! Ensimmäisen biisin jälkeen kaikki oli hiljaa ja hievahtamatta, ja sitten meidän äänittäjä Bruce hönkäisi, että ”wov!”. Mä kysyin suomeksi, että ”mikä fiilish?”, ja se vastasi: ”very good fiilish!”.

Musiikin tyylitaituri

– Tuli muita harrastuksia. Lennokin rakentaminen, pienoisrautatiet … kunnon pojan harrastuksia, Kuusisto naurahtaa.

Kotona siskot soittivat ja lauloivat. Isä, säveltäjä ja urkuri Taneli Kuusisto, säesti pari kolme konserttia viikossa, ja laulajat kävivät Kuusiston kodissa harjoittelemassa.

– Se lähinnä häiritsi elämääni, Ilkka sanoo. – Kaikki kuitenkin muuttui, kun aloin tajuta, kuinka rikas asia musiikki on.

Ilkka Kuusisto löysi musiikin uudelleen 16-vuotiaana. Jazzin kautta.

– Kuuntelin serkkuni Pekka Kuusiston kanssa BBC:n kello viiden tanssihetkiä, joissa tuli jazzia aika paljon. Serkku myös soitti jazzia, ja häneltä sain viitteitä, miten sitä soitetaan. Hän oli bändissä, kyllästyi ja lopetti ja suositteli minua tilalleen. 

Ilkka soitti Annan Vennulla Harri Aaltosen orkesterissa.

– Se oli tanssiorkesteri, ja siihen aikaan tanssimusiikki oli aika paljon jazzia. Joskus piti vääntää joku tango väliin. Uskon, että se oli siihen aikaan, 1950-luvun alkupuolella, Helsingin parhaita big bandeja. Sen musiikillisesti tärkein vaikuttaja oli Ossi Malinen, hieno muusikko ja sovittaja.

Big bandin jälkeen pianisti hakeutui kesätöihin Ahvenanmaalle, missä alle 21-vuotias sai soittaa alkoholiravintolassa – mantereen puolella ei saanut.

– Viimeinen soittokesäni Ahvenanmaalla oli 1955, jolloin olin samalla Maarianhaminan urkurin kesäsijainen.

Nuorimies soitti vähän aikaa myös viulua ja huilua.

– Huilua itse asiassa aika pitkälle. Jossain vaiheessa ajattelin ryhtyväni orkesterimuusikoksi.

Säveltäjien oppiin

Soittajasta tuli säveltäjä aika varhaisessa vaiheessa.

– Muistaakseni 15-vuotiaana sävelsin Lauri Pohjanpään runon Mustarastas. Mutta en näyttänyt sitä kenellekään.

Varsinainen sävellystyö alkoi kuitenkin vasta, kun Kuusisto oli valmistunut kanttoriksi ja alkoi säveltää seurakunnalle introituksia ja pieniä motetteja. Päätettyään ruveta kunnolla opiskelemaan säveltämistä hän meni ensin Aarre Merikannon oppilaaksi.

– Merikanto pyyhki sävellyksiäni yli ja sanoi, että tämä on roskaa, tätä voi käyttää niin, että pannaan siihen kertausmerkit. Se oli aika ylimalkaista, mutta Merikannossa oli persoonallisuutta, joka teki opetuksen kiinnostavaksi.

Syksyllä 1958 Kuusisto lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan pääaineinaan urkujen soitto ja kuoron johto. Sävellyksen opettajaksi tuli Seth Bingham. ”Systeemiopettaja” teetti teknisiä tehtäviä; ei niinkään sävellyksiä vaan harjoituksia, kaanoneita, fuugia, sävellysmuotoja, jotka edellyttävät kontrapunktituntemusta ja muuta vastaavaa.

Kuusiston palattua Suomeen hänen opettajinaan olivat lyhyen aikaa Einar Englund, Nils-Erik Fougstedt ja Erik Bergman.

– Ehkä kaikkein inspiroivin oli Fougstedt, mutta hän oli jo aika sairas eikä pystynyt pitämään kaikkia tunteja. Eniten menivät sukset ristiin Bergmanin kanssa, vaikka oltiin hyviä kavereita. Kerran hän pyysi minua säveltämään nonetin puhaltimille. Kun vein sen näytille, hän sanoi, että oboe ei kuulu, kun se on klarinetin alla. Minä onneton sanoin, että oli oboe missä tahansa, se kuuluu aina. Bergman raivostui ja heitti minut luokasta ulos. ”Rupeatko sinä opettamaan minua!” Epäsopu päättyi jo samana iltana. Bergman soitti ja sanoi, että ollaan edelleen ystäviä, mutta älä tule enää minun oppilaakseni.

Valitseeko tekijä työn vai työ tekijän?

Kuusisto on säveltänyt paljon oopperoita, jotka kahta lukuun ottamatta ovat tilaustöitä. 

– Tilaaja on useimmiten määritellyt aihepiirin, joskus antanut libreton, joskus tilannut tekstin ehdottamaltani kirjoittajalta, Ilkka sanoo. – Kaksi oopperoistani olen ”tilannut” itse. Ensimmäiseni, Muumioopperan, vuonna 1974. Soitin silloiselle oopperanjohtajalle Leif Segerstamille, että muumeista kannattaisi tehdä ooppera. Leif vastasi sukkelasti, että ”ei me sitä tilata, mutta jos teet, niin me esitetään se”. Toinen itse valitsemani työ on tämä viimeisimpäni Vapauden vanki, ooppera Risto Rytistä. Ehdotin, että tällainen kannattaisi tehdä, ja Jorma Hynnisen kanssa asia käynnistettiin.

Tunnustetulle säveltäjälle tulee tilauksia enemmän kuin hän voi ottaa vastaan. Oman kiinnostuksen ja aikataulun lisäksi tilauksen hyväksymiseen vaikuttavat tilaajan mahdollisuudet teoksen toteuttamiseen.

– Esimerkiksi käy Pula-ooppera Nivalassa vuonna 2004. Minulle kerrottiin, että orkesteriksi tulee Haapaveden kamariorkesteri, josta en tiennyt mitään. Ja että Nivalassa ja lähiseudulla on paljon kuorotoimintaa. Menin käymään siellä ja totesin, että osaamis- ja lahjakkuustaso on aivan huikea.

Tällä hetkellä Kuusisto tekee musiikkia Lapualle Lapuan taistelun 200-vuotisnäytelmään, vaikka hänellä ei toistaiseksi ole riittävästi tietoja esitysmahdollisuuksista.

– Olen jo luonnostellut musiikkia aika pitkälle, vaikka tietoa on annettu niukasti; kerrottu esimerkiksi, että oboeta ja fagottia meillä ei ole, joten älkää käyttäkö niitä.

Sävellystyön prosessi

Teksti on Kuusistolle tärkeä; hän kertoo katsovansa ensin, minkälaisia asioita teksti edellyttää musiikilta ja lähtevänsä vasta sitten kehittelemään aiheita. Sitten työ viekin mennessään. Vain aikatauluista riippuu, voiko samaan aikaan tehdä tai edes ajatella muuta.

– Vapauden vanki -oopperan libreton sain Markus Nummelta syyskuun 9. päivänä viime vuonna.  Jorma Hynninen sanoi, että jos hän ei saa partituuria tammikuun alkuun 2007 mennessä, hän ei ehdi opiskella teosta seuraavaksi kesäksi. Niinpä en sitten viime vuoden syksynä muuta tehnyt enkä paljon muuta miettinytkään.

– Yksinoloa en säveltäessäni tarvitse, mutta työn syvimmässä vaiheessa sitä on vähän outo ympäristölleen, muuttuu puhumattomaksi, vähän tylsäksi, ei kuuntele mitä puhutaan …

Onko koskaan epävarma olo työn valmistumisesta?

– Oli silloin, kun rupesin tekemään Muumioopperaa, koska minulla ei ollut kokemusta oopperan tekemisestä ja takana oli aika monta kesken jäänyttä sävellystä. Mutta ajattelin, että täytyy tehdä, kun olin luvannut. Opin jonkinlaisen pelkoa helpottavan työsysteemin: täytyy vain istua ja ruveta tekemään. Jos ei ole tyytyväinen, kun sitä myöhemmin katselee, niin tekee uudestaan. Koko ajan pitää sitä prosessia käydä, pitkät työtauot eivät ole hyväksi. Kokemus, rutiini, ammattitaito tietysti auttavat. Ja kun jossain työvaiheessa huomaa, että tästä jotain tulee, silloin tekeminen on kivaa. Minulle sävellystyö on hurjan mielenkiintoista ja uskallan sanoa jopa hauskaa.

Kuusisto toteaa, että on helpotus luovuttaa valmis teos tuotantoryhmälle tietäessään, että tällä on kapasiteettia sen tekemiseen.

– Jos tulen itse johtamaan teoksen, olen tietysti mukana harjoituksissa. Mutta jos minulla ei ole mitään tehtävää siellä, en halua harjoituksiin, eikä mielestäni säveltäjän pidäkään silloin mennä sinne häiritsemään.

– Miltä tuntuu esityksen jälkeen? Se riippuu vähän olosuhteista. On kieltämättä ollut sellaisiakin kokemuksia, että olisi ollut parempi olla tulematta kuuntelemaan; esityksen taso ei ole ollut kovin korkea. Mutta jos esitys onnistuu ja varsinkin, jos se tavoittaa yleisön, on tyytyväinen olo, parhaassa tapauksessa iloinenkin.

Kevyttä vai vakavaa?

Ilkka Kuusisto on sekä Elvisin että Suomen Säveltäjien jäsen. Aiheuttaako keveys ja vakavuus ristiriitaa?

– Olen aina kokenut, ettei tällaista jakoa pitäisi olla, Kuusisto sanoo. – Luultavasti liityin Elvikseen ennen kuin Suomen Säveltäjiin. Jo silloin ajattelin, että nämä pitäisi yhdistää. Että olisi vain yksi yhdistys, oli sitten kysymys viihdemusiikin tai vakavan musiikin säveltäjistä, koska loppujen lopuksi, luulen, intressit ovat aika yhteneväiset. Yksi yhdistys olisi vaikutusvoimaltaankin parempi kuin kahtiajako. Tietysti kevyen musiikin tuntemiseen liittyy sellaista, mitä klassinen säveltäjä ei välttämättä tarvitse, sanotaan vaikka eri rytmityyppien ominaisuudet. Se on kevyen musiikin erikoisosaamista enkä väitä olevani asiantuntija siinä, mutta koetan jonkun verran pysyä kärryillä.

Asia on nähtävä molempiin suuntiin; klassisen musiikin tuntemus on tärkeää, vaikka työskentelisi kevyen musiikin parissa.

– Onhan sitä paitsi oopperoissanikin viihteellistä, jopa tässä Risto Ryti -oopperassa. Ja myös tekeillä oleva Lapuan taistelu -musiikki sisältää viihteellistä musiikkia, vaikka perusajatus onkin vakava – Lauri Siparin näytelmä ei ole mikään sankarinäytelmä. Gabriel, tule takaisin! -ooppera on sellainen, jonka vuoksi voi olla sekä Elvisin että Suomen Säveltäjien jäsen; Gabriel on selvästi tangolaulaja, poika on jazz-laulaja, vanhapiikaneidot klassisia laulajia.

Kuusiston sävellyksiä löytyy lähes joka genrestä. Rekisteröityjen teosten määrä hipoo tuhatta.

– Kaikenlaista on tullut tehtyä, hän sanoo. – Vaasan Palloseuralle kannustuslaulukin. Kun Vaasan Ooppera esitti Kuninkaan sormusta, se teki Palloseuran kanssa sopimuksen: jääkiekkojuniorit tulevat mukaan tappelukohtauksiin ja oopperakuoro menee matseihin laulamaan kannustuslaulua.

– Viimeksi tein joululauluja Vexi Salmen sanoihin. Ei niistä kovin kevyitä tullut, aika vakavia. Laulelmia kuitenkin.

Kuusisto on tehnyt myös oppimateriaalia lapsille.

– Ekat jazzit -vihko, aikaa sitten sävelletty, on osoittautunut tarpeelliseksi. Sen innostamana tein toisenkin vihon, Ekat lattarit, missä lattarirytmit on koottu lasten ulottuville.

Ilkka Kuusiston ura lyhyesti

Ilkka Kuusisto, 74, valmistui Sibelius-Akatemiasta kanttoriurkuriksi 1954 ja musiikinopettajaksi 1958.  Hän toimi kanttori-urkurina Meilahden seurakunnassa 1959–72, Suomen Kansallisoopperan kuoronjohtajana 1963–65, Radion Sinfoniakuoron johtajana 1968–76, Helsingin kaupunginteatterin ensimmäisenä kapellimestarina 1965–68 ja 1971–75. 

Taiteellisen työn ohella Kuusisto on toiminut monissa merkittävissä hallinnollisissa tehtävissä: Yleisradion apulaismusiikkipäällikkönä vuosina 1960–63, Klemetti-opiston rehtorina 1969–1971, Musiikki Fazerin taiteellisena johtajana 1982–84, Teoston puheenjohtajana 1990–94 ja Suomen Kansallisoopperan pääjohtajana 1984–92.

Ilkka Kuusiston laaja ja monipuolinen sävellystuotanto sisältää runsaasti yksinlauluja, laulusarjoja, kamarimusiikkia, kuoro- ja urkusävellyksiä sekä kaksi sinfoniaa, 15 oopperaa, lastenmusikaaleja ja -baletteja. Kuusiston oopperoiden aihepiirit vaihtelevat koomisista kansanoopperoista vakavampiin historiallispohjaisiin oopperoihin. Niiden saavuttama suosio perustuu osin niiden vahvaan tonaaliseen sointimaailmaan, jossa sekoittuvat taitavasti moniulotteisen musiikin tyylit. Laululliset sävellykset ja huumori ovat ehkä tyypillisintä Kuusistoa, joka vetoaa yleisöön mutkattomasti eri musiikkilajien rajoja rikkoen. 

Ilkka Kuusisto sai säveltaiteen valtionpalkinnon 2007.

Ari Taskinen, säveltäjä ilman rajoja – eli Sörnäisistä Nivalan kautta Borneoon…

Taskisella oli kuulemma Prophet-merkkinen peli ja sitä sitten hakemaan, olisiko ollut Herttoniemestä, jostain talosta jossa herra asui ja harjoitteli. Instrumentti oli ilmeisesti aivan uusi, sen kuljetuslaatikossa oli vielä makeat ja kunnioitusta herättävät JFK-lentotagit, muistuttamassa mistä se oli haettu, eli Amerikan Yhdysvalloista. Vau. Tavallaan tästä mullistavasta, 5-äänisestä instrumentista voisi sanoa alkaneen etääntyminen perinteisestä punk-ilmaisusta, jos sellaista nyt oli koskaan aivan ”puhtaimmassa” merkityksessä ollutkaan. Aiheesta voidaan väitellä, Moottoritie on kuuma -kappaleella synteisoija kuitenkin näyttelee suurta roolia, kuljettaen kappaletta väkevän massiivisesti läpi erilaisten modulaatioiden, kohti perinteisen vapauttavaa kertosäettä. Ehkä suomalaisten lantussa tämä kappale on hyvin säilynyt, paitsi tietenkin omien tekstillisten ja musiikillisten ansioiden takia, kuin myös alitajuisena assosiaationa, myös sen metaforan takia, jota käytetään silloin kun halutaan demonstroida sitä mitä rahalla voi parhaimmillaan tai pahimmillaan saada, nimittäin ”niin ja niin pitkän pätkän moottoritietä”.

Pelle Miljoonan  kanssa nuori Taskinen kulutti eri bändeissä pitkän pätkän pikitaivalta ja varmaan jonkun verran hiekkateitäkin, mutta niin kuin hän itse ilmaisi “… siinä sitä oli 23 vuoden vanhana ja melkein sen kaiken nähneenä, mitä Suomessa voi ylipäätään nähdä.” Sävellyksiä ja sanoituksiakin syntyi. Edesmennyt sanataituri ja varsinkin aikansa ehdoton auktoriteetti Juice Leskinen oli kuulemma joskus saunan (!) lauteilla tavatessa tokaissut jovialiin tyyliinsä että: ”Eihän se Tahdon rakastella sinua ole edes suomen kieltä…”. No, nyt tavatessamme taiteilija Taskinen viittasi juuri lukemisensa alla olevaan Muddy Watersista (amerikkalainen kansantaiteilija) kertovaan kirjaan, jossa puhutaan kappaleesta ”I just want to make love to you” (kontra tietenkin ”with you”). Ilmeisesti ”taatan” leppoisat moitteet olivat Taskista näinkin pitkään vaivanneet…  Toki kaiken tämän  jälkeen on tapahtunut paljonkin, mutta keskustellaan nyt siitä mistä kaikki alkoi, koska tyhjästähän ei mikään tule.

Ari Taskinen sanoi, että ei olisi hirveän kiinnostunut puhumaan niistä asioista, joista hän on kaikkein tunnetuin. No, tämä on tietenkin ymmärrettävää joten kysytään mistä kaikki alkoi?

Kyörättiinkö pienenä ”pienotunnille” vai pakotettiinko sahaamaan paarmalaatikkoa?

– Niin, kun olin skidi, niin isäni ja äitini toivat Leningradista Sonja-merkkisen kitaran ja Stefu Piesnack (kitaristi) joka oli kaverini, siihenkin aikaan, pari vuotta vanhempi ja soitellut jo, hän näytti sitten minulle kitaraotteita ja jotain Hendrixin biisejä. Siitä se lähti sitten. Olin kauhean nuori, jotain kahdeksan, yhdeksän vanha.

Hendrixistähän on hyvä aloittaa, yleensäkin…

– Joo. Sitten jossain vaiheessa sain myös sellaiset ihan leikkiurut. Muistan että sitten oppikoulussa, keskikoulun vikalla luokalla opettaja järjesti sellaisen fanfaarikilpailun, johon osallistuin. En voittanut, mutta sain kunniamaininnan. Se teos oli semmonen hyvin simppeli riffi, jonka olin kekannut siihen. Maikka oli sitten kuulemma kevätjuhlissa paukuttanut sitä innoissaan. En sitä itse tosin kuullut, koska pahana poikana lintsasin ne bileet. Oli varmaan jotain tärkeämpää tekemistä.

Niin, yleensähän säveltäjät pyrkivät olemaan läsnä kantaesityksissä… Kumpi sinua inspiroi enemmän, osallistuminen vai ensimmäinen palkinto?

– Enpä muista, saattoi olla että se oli jonkunlainen tehtäväkin. Sitten joskus kolmentoista ikävuoden tienoilla tutustuin Tumppiin (Varonen, laulaja, rumpali, biisintekijä, kirjailija etc.). Se asui Tikkurilan suunnalla. Joskus seitsemännellä suunnilleen, laitettiin bändi pystyyn ja koulukeikkoja tehtiin siinä sitten. Ihan Hurriganesia, Status Quota, sellasta ajankohtaista kamaa. Tehtiin kyllä jo sillon omia biisejä, johtuen siitä kun digattiin myös suomalaisia Davea ja Juicea. Stefu hyppäs sitten mukaan, se asui Puistolan puolella. Siellä sillä oli bändi ”Plain Shit”. Kerran osallistuttiin jopa Rockin SM-skaboihin, olisko ollut seittemänviisi. Vanhalla oli karsinnat, mutta ei päästy jatkoon. En kyllä muista kuka silloin voitti. Meillä oli kyllä aika laaja skaala, tämähän oli ennen punkin tuloa. Oli Dylanista alkaen jopa aika progetyyliseen meininkiin, kappaleissa useampia osia ja silleen.

Ehkä näistä voi jo nyt puhua… aika ennen suurta vallankumousta.

– Kyllä varmaan voi. Siinä mielessä ei oltu aitoja punkkareita että oli kaikennäköistä taustaa. Ei tultu ihan tyhjästä niin kuin arkkipunkit. Oltiin aitoja työläisnuoria, mentiin suoraan keskikoulusta duuniin ja silleen. Tein sitä noin pari vuotta ja lähdin tarpeeksi tienattua kiitään sieltä työpaikasta ja sitten inter-raililla pitkin Eurooppaa. Tulin takasin kolmen kuukauden kuluttua, maailmaa nähneenä. Tumppi oli sillä välin hoitanut Sörnäisten Rantatieltä treenikämpän yhden Jallu-nimisen rumpalin kanssa. Multa oli tällä välin mennyt oma kämppä, joten muutin käytännöllisesti tänne kyseiselle treenikämpälle asumaan. Siellä oli kaksi huonetta.

Lyhyt työmatka.

– Joskus liiankin lyhyt. Siitä hommasta kehkeytyi, eli syntyi sitten Problems. Tumppi oli jo kova Ramones-fani ja mä olin nähnyt Patti Smithin Kultsalla jo joskus seitsemänviisi, tai jotain. Se punkin tulo oli sellaista… mä diggasin oikeastaan enemmän sitä New York -meininkiä, siinä oli messissä just Patti Smith, Television, Richard Hell, Velvet Underground, tällaista ryhmää. Tumppi oli taas enemmän kallellaan brittipunk-hommaan, Sex Pistols tietysti etunenässä. Clash.      

New Yorkkilaiset ei olleet oikein työläisnuoria, älymystöä enemmänkin. ”Runoilijanplanttuja” lähinnä… jotka löysi vahvan väylän sanomiselleen. Rankempaa kuin ”poetry reading”?

– Joo, se oli sellaista taiteellisempaa hommaa. Mutta ennen kaikkea punkin tulohan vaikutti nimenomaan teksteihin. Ja tietenkin tukkamuotiin, hah… Tärkeintä oli kyllä se asenne jolla hommiin käytiin, että nyt tehdään ihan uutta. Atte Blomille kiikutettiin sitten treenikämppädemo ja siitä tuli eka single ”Ei tää lama päähän käy”, varmaan vuonna seiskytkahdeksan. Siinä oli mun teksti ja Tumpin sävel. Pieni hauska detalji tästä biisistä on, että Hanoi Rocks  on tehnyt sen englanniksi niiden uuden cd:n Japanin painoksen bonukseksi.

Hieno kytkentä. Sörnäisten Rantatieltä Tokioon on pitkä matka, mutta ryhdikäs asenne talouselämän rautaisiin lakeihin yhdistää muinaisia punkkareita 2000-luvun nousevan auringon nuorisoon.

– Tätä ei olisi voinut silloin aavistaa. Mutta ihan kuitenkin säveltäjänä, jo pienestä asti mulla on ollut kiinnostus ääniin. Oman jutun kehittämiseen, omiin kappaleisiin ja niiden tekemiseen. Se on ollut tärkeää. En ole niin kuin ollut kiinnostunut treenaamaan muiden biisejä.

Kun soittaa omia biisejä niin ei tarvitse treenata muiden vääntämiä…

– Joo, mutta siis meninhän minä, kun muutettiin ollessani kolmen-neljäntoista Pakilaan, myös opiskelemaan musiikkia. Silloin oli tullut, toista tai kolmatta vuotta aikaisemmin tämä Ogelin Pop- Jazz Opisto. Se oli siinä lähellä ja menin sinne opiskelemaan ja olinkin ihan pari vuotta. Opin nuotteja ja harmoniaa.

Lisää karua historiaa. Ei kai opinahjon läheisyys ole mikään selitys?

– Kyllä, ei, mutta asiat kiinnosti. Olin siellä pari lukukautta, opiskelin siis teoriaa ja muuta sellaista. Meillä oli erittäin hyvä teorialuokka, siellä oli muun muassa Peter Lerche (kitaristi), Jone Takamäki (fonisti, näyttelijä), Tom Nekljudow (rumpali), Silu Seppälä (basisti, näyttelijä) ja maikkana Eikka Virtanen (suomalaisen kevyen musiikin merkittävä hahmo). En tiedä miten otollista maaperää oltiin, mutta opetus oli asiallista ja siitä on ollut paljon hyötyä jälkeenpäin. Kitaramaikkana oli muuten muuan Eero Lupari (kitaristi etc.).

Ei kannettu vesi kaivossa pysy jos saavissa on reikä… (tämä opiskeluunkin pätevä metafora aukeaa, jos tuntee hieman kevyen musiikin historiaa). Mutta, ilmeisesti ilman näitä opintoja olisi muutama suomalaisen rokin klassikko ollut ainakin hieman köyhempi, ainakin harmonialtaan?

– Joo, osasi muutakin kuin ne kolme sointua. Ei siitä mitään haittaa ole ollut. Se heijastui kyllä sitten ihan selvästi Pellen bändin tuotantoon, myöhemmin sitten. Kuin myös soolotuotantooni ja myöhempiin duuneihin.

Varmaan yksi juttu joka on perua perehtymisestä on se, että ei tarvitse hämmästellä jos tulee eteen jotain ”monimutkaisempaa”. Asiat voi kuitenkin sanoa yksinkertaisesti. Eihän kaikkea oppimaansa tarvitse käyttää.

– Joo ei, mutta on kuitenkin se koko paletti käytettävissä, laajempi skaala tehdä biisejä, jos haluaa. Niin, jos palataan aiempaan, Problems toimi vielä “Pohjalla”-levyn ja siihen liittyvän legendaarisen kiertueen ajan, keikkaa siellä sun täällä. Jopa  Kaivarikeikkaa ja muun muassa tällaisia Koria Roll- festareita.

Aika kovia tapahtumia, aikansa klassikoita.

– Joo, kyllä tämmöisiä suurempia tilaisuuksia oli kaiken perushämmennyksen ohella. Kaikkea mitä nuori aktiivinen mies haluaa ja tarvitsee. Sitten Pelle tuli stadiin, pyöri varsinkin Tumpin kanssa. Jammailtiin siellä meidän treenikämpällä ja se toi myös omat laulukamansa sinne. Se homma ikään kuin loksahti itsestään paikoilleen. Moni juttu yhtä aikaa. Aikaisemman rumpalin kanssa oli ongelmia ja se laitettiin pois, Rubberduck Jones (kitaristi) tuli kehiin. Pellellä oli jo aikaisempaa meriittiä, oli tehny tän yhden levyn ja Atte oli vakaasti meidän takana. Tehtiin joku Suomenlinnan Pirunkirkon keikka, sellainen josta Mikko Montonen (aikansa kriitikko) kirjoitti johonkin alan lehteen jotain sellaista kuin: ”Olen nähnyt suomirockin tulevaisuuden”. Kevyttä nostetta, ei se ainakaan meininkiä haitannut. Lido (Salonen, bändien myyjä) oli just laittanut byroon pydeen ja alko myymään, oltiin Nurmion (Hande, biisintekijä, artisti) kanssa ensimmäisiä joita se laittoi jakeluun. ”Pelko ja Viha” -älppäri tuli ulos ja siinähän se niitti niinku oli. Oltiin ammattilaisia.

Pelle oli tässä vaiheessa ainakin sanojen osalta pääjehu.

– Pelle tavallaan jako tekstejä vähän niin kuin fifty-fifty mun ja Rubberduckin kesken. Teki tietenkin itsekin, alusta loppuun. Mä tein myös jotain sanotuksia, Tumpille lähinnä. Tämän 1980-kokoonpanon jälkeen sävellyspuoli sitten siirtyi aika paljon mun harteille. ”Moottoritie” ja ”Matkalla Tuntemattomaan”…

Katsotko että tästä Tumpin ja sun musiikillisesta menneisyydestä kumpusi jotain sellaista lähestymistapaa, josta olisi tullut mukaan sitä ”cross-overia”, eli ristikytkentää valtaväestön suuntaan, jolla tämän kyseessä olevan ajan valtaisa suosio olisi osaltaan selitettävissä? Tarkoitan sitä että joku Tahdon rakastella sinua on periaatteessa kuitenkin selkeä ralli jota edelleenkin voi hoilata? Oikeastaan aika lähellä iskelmää…

– Joo, kyllä sieltä tietenkin paljon heijastuu. Pellen omat rootsit oli ja on edelleen kuitenkin aika tiukkaan jossain Dylanissa, sillä on aika selväpiirteinen toi sävellysmetodi…  Mulla on ehkä sitten enemmän ollut ton uuden etsiminen ja kokeileminen. Ylipäätään, kyllähän sitä myös paljon ihmisiä tavoitti kun tiiviisti kierrettiin. Kun nyt muistelee, tohon aikaan oli vielä kaikenlaisia latoja missä pysty käymään keikoilla ja jengiä paljon joka paikassa. Ei siis pelkkää punk jengiä… taloudellisestikin kannattavaa. Nyt on huomannut että kun ollaan käyty tällä ”uudella” 1980-kokoonpanolla keikoilla, niin klubikeikoista saa suunnilleen saman verran euroissa kun kolmekymmentä vuotta sitten markoissa…

Helppo laskea indeksi… aloit sitten soolonakin ”prophetoimaan”…

– Mähän olin silloin Andyn (McCoy, kitara) ja Samin (Yaffa, basso) aikana jo keskittynyt koskettimiin. Farfisan ja Yamahan kautta Prophetiin. Kun tehtiin hirveesti keikkaa ja treenattiin niin kyllähän siinä väkisinkin kehittyy soittajana ja muutenkin, kunnianhimo kasvaa…

Olisiko kuitenkin uteliaisuus parempi termi, kunnianhimo on jotenkin epäilyttävä määritelmä?

– Kyllä oikeastaan on. Vielä tuosta ajasta, nyt kun jälkeenpäin on kuunnellut noita sen ajan juttuja, huomaa ja vähän hämmästyy, että aika paljon soitettiin kaikki sataprosenttisena sisään, siis levyillä. Se johtui varmaan siitä että biisejä oli keikoilla hitsattu niin paljon että ne oli muotoutuneet todella hyvin. Ei niin kuin nykyään että ensin tehdään cd ja sitten lähdetään rundille.

Sulla oli sitten tämä oma ”Treshold”-projekti, soolona?

– Pelle teki samaan aikana ”Avoimet Ovet” -produktiota, jossa genret ja sukupolvet kohtasi, siinä oli muun muassa Rekku (Rechardt, kitara) ja Junior Simola (basisti-laulaja) mulla oli kanssa sitten tällaisia kun Esa Kotilainen (kosketinsoitinvelho) joka kävi soittamassa, ja sitten Vando Suvanto (rummut, laulu) joka oli itse asiassa kummassakin näistä hommista. Oikeastaan näissä koulukunnat kohtasi. Pellen homma oli tällainen maailmaa syleilevä ja  mulla oli taas tässä omassa jutussa sellainen teema, ihmisen kehityskaariin liittyvä… sinänsä aika korkealentoista tietenkin. Erilaisia teorioita siinä oli taustalla, tietenkin.

Tavallaan ei tarvinnut aatetta rautalangasta vääntää, kun Vandokin tuli alun perin rautalanka-ajoilta… Sitten teillä oli osakeyhtiötä ja telttarundia… Kaikkea tällaista megalomaanista josta yleensä väijyy tuhon enteet. Tarkoitus oli varmaan vilpitön, sanaa ja ääntä kansalle, kokouksia…

– Kyllä, tällä telttarundilla oli firma, autoja ja busseja, joku Remun muuttoauto, näitä oli vuokrattuna ja helvetisti roinaa ja ukkoja töissä, bändeinä Problems, Treshold ja Pelle. Joka lajia, ilmeisesti varmuuden vuoksi. Raskas paketti liikutella ympäriinsä… ja erittäin kallis. Jotain sellainen sata tonnia sen aikaista fyrkkaa tuli tappiota, muistaakseni. Ja valtiokin muisti meitä ennakkoveroilla, ihan yhtäkkiä… huh, se alkoi tuntumaan jo… Ne kaikki saatiin kuitenkin lopulta hoidettua. Meillä oli hyvä kirjanpitäjä ja kun verottaja näki että oli ollut edes yritystä (!), niin se ymmärsi…

Hyvä sanaleikki. Niin, perustetaan firma niin ei tartte… kuulostaa tutulta.

– Sitten kahdeksankolme tuli tämä mieletön hetki kun olin jättänyt bändin ja olin ”vapaa”. Olin 23-vuotias ja kaiken kokenut, ainakin Suomessa. Parhaimmillaan oli ollut 176 päivärahapäivää vuodessa. Kahdeksankymmentäluku olikin sitten aika poikkitaiteellista hommaa liittyen Jack Helen Brut’iin. Se aika sitten oikeastaan huipentui Transistors-ryhmään, jossa tuttuja ihmisiä näistä performance-kehistä olikin Chris af Enehjelm (kuvataiteilija, näyttelijä), Ella Hurme (näyttelijä) ja toinen säveltäjä Markus Sandberg, muun muassa Otto Donnerin oppilaana ollut, paljon näyttämömusiikkia tehnyt mies. Saatiin hyvin yhteyksiä Eurooppaan. Teimme paljon hommia Keski-Euroopassa, ihan sellaisia kymmenen-viidentoista keikan rundeja. Hampuri ja Berliini toimivat tukikohtina, sitten oli Wien, Budapest, Belgiassa oltiin myös ja sitten Skandinavian maat. Ainakin kerran vuodessa lähdettiin, saatettiin olla jopa kuukausi reissussa. Oli hieno fiilis näillä Berliinin klubeilla, jengin palaute oli ylitsevuotavainen, se tuntui hyvältä, varsinkin kun tuli ikään kuin ”periferiasta” jossa aina vähän kyräiltiin. Siellä huomasi että ihmiset diggaa luontevasti hullun lailla. Että näinkin voi asiaan suhtautua. Vaikka onkin vähän dada-kabareeshowta. Sehän ei ollut pelkkää musaa vaan paljon muutakin, näyttelijöihin liittyvää.  

Niin pitkä matka on Nivalan ja Siilinjärven lava-realismista Berliinin klubi-dekadenssiin… sanat eivät riitä kertomaan…

– Ja tuskin niitä tarvitaan. Mehän kommunikoitiin siellä päin englannilla ja saksalla, ja se toimi erittäin hyvin. Käytettiin ihan tunnettujen runoilijoiden tekstejä, Markuksen kanssa sävellettiin niitä. Pasolinia, Lorcaa ja muuta tämmöistä, ”Liisa ihmemaassa” -kirjoittajan, tämän Lewis Carrollin tekstejä. Pohjalta Kurt Weill ja Nino Rota kohtaavat slaavilaisen hulluusmeiningin lavapresentaatiossa. Saksalaiset tykkäsi kuin hullu puurosta, kun nyt hulluudesta puhutaan. Jossain vaiheessa olisi ollut mahdollisuus jäädä Saksaan pitemmäksi aikaa, mutta sitten tuli tämä perinteinen skene, ihmisillä alkoi olla tyttöystäviä, alkoi tulla perheitä, lapsia… viimeinen proggis tehtiin sitten komeasti Svenska Teaternissa 1989, ”Eldopet”, Juha Siltanen ja Tumppi [Thomas] Wolf kirjoitti kässärin, ja siihen se loppui.

Teknisenä yksityiskohtana, tuliko Keski-Euroopasta päin koskaan esityskorvauksia? Perinteisesti sinne päin on kai Suomesta tilitetty kuuliaisesti joka alueelta, mutta toisin päin on ollut nihkeämpää… täytittekö esitysraportteja?

– Tästä ei ole oikein muistikuvaa. Oli varmaan aika pientä, mitä tuli. Voi johtua monestakin syystä.  

Varmaan systeemi oli sama kun nykyisissä EU-tukiaisissa. Kiltit maksaa niin kuin on sovittu, isommat ei aina huomaa..

– Saattaa hyvinkin olla näin. Sitten tehtiin Suomessa runoilija Teemu Hirvilammen kanssa runokeikkoja, pitkin ja poikin kouluja, kirjastoja ja auditorioita, sekalaisia kuppiloita. Vuonna 2001 julkaistiin tätä runomusiikkistuffia cd:llä, siinä oli noin 17 vuoden koottu tuotanto. Saatiin Ylestäkin nauhat, ja ihan luvan kanssa. Olivat varmaan vain iloisia kun pääsivät niistä eroon. Ilmeisesti marginaalikamaa niille. Niin, vuonna 1985 oli sosiaali- ja terveysministeriön kustantama raittiusaiheinen rock-ooppera ”Toikkanen” johon tietenkin palkattiin suurin piirtein kaikki stadin friikit…

Valtaisa asiantuntemus?

– Kyllä, joka tasolla. Opetusta ja valistusta draaman ja musiikin keinoin. Homma työllisti muusikoita, näyttelijöitä ja tanssijoita. Nykyään ei tällaisiin yleishyödyllisiin spektaakkeleihin oikein satsata enää samalla tavalla…

Liimaillaan vain varoitustarroja pullojen kylkiin. Varoitus darrasta… stadilainen sanaleikki, Sörnäisistä päin.

– Ha-ha. Joo. Kahdeksankymmentäluku taittui sitten yhdeksänkymmentäluvuksi, ja esimerkiksi Vanhan Kulttuurikeskus alkoi hyytyä. Joka puolella alkoi tulla vastaan tämä tulosvastuullisuus. Aloin sitten viettää aikaani Yleisradion kokeilustudiolla. Ennen sitä olin tehnyt pitkiä matkoja, muun muassa Meksikossa ja Guatemalassa. Sain niillä matkoilla sellaisen herätyksen että, siis luontohan soi. Silloin oli tulleet ensimmäiset dat-nauhurit ja sellaisella äänitin viidakon ja sademetsän ääniä. Sademetsähän on kuin maailman suurin syntetisaattori. Näistä soundeista työstin sitten nauhabiisejä kokeilustudiossa. Se meni vähän niin kuin äänitilataiteen puolelle…  Eli nämä Pellen aikaiset hitit mahdollisti tämän äänimatkailun, varsinkin kun matkusti pienellä budjetilla, joka siihen aikaan myös alkoi olla mahdollista, lentoliput alkoivat halventua. Saatoin olla yksin reissussa neljä-viisi kuukautta. Tavallaan kuvaavaa, kahdeksankymmentäluvun yhteisöllisyys loppui ja seuraava vuosikymmen oli enemmän sellaista yksin puurtamista.  

Puhuit tuossa aikaisemmin Ylen kokeilustudiosta? Joka nyttemmin on sitten ”vainaa”?

– Joo, sehän ajettiin Ylessä alas jokunen vuosi sitten… se oli ainakin mulle henkilökohtaisesti vaikea paikka. Jos varmaan monelle muullekin sitä käyttäneelle. Nykyistä säästämispolitiikkaa. Joka ilmeisesti jatkuu. Sieltä lähti organisaatiosta muutama tärkeä tyyppi pois ja sitten ei ollutkaan oikein ketään joka olisi puolustanut sitä toimintaa. Se oli helppo sitten lopettaa, vedoten mihin sitten vedottiinkaan. Silloin kun siellä työskentelin tehtiin ”klasareitten”, keitä siellä pyöri, kanssa ihan sulassa sovussa duuneja ja ymmärsin että toiminto oli myös heille tärkeä. Meininki oli itse asiassa aika ”genrevapaata”. Nykyään se tila on kai lähinnä jonain varastona, siinä M-1:sen (Ylen kevyen musiikin studio, ainakin ennen vanhaan) vieressä. Ei varsinaista toimintaa. Tällaisella sisällöllä ei ilmeisesti ole käyttöä.

Ei taida muutenkaan olla paljon omaa tallentamistoimintaa radiossa. Sellaista joka toimisi vaihtoehtona ”markkinatalouspuolelle”. Sille jonka ”toiminta” tuntuu olevan laki joka puolella. Eino S. Repo, yhden ajan pääjohtaja, totesi eräässä dokumentissa, joka tuli äskettäin, että hänen aikanaan Yleisradio oli ”valistuksen väline”. Valistus on vanhakantainen sana, tuntuu että sitä ja sen merkitystä ei oikein ymmärretä enää. Termistö on uudenlaista. Kun Ylen johto ”selkiyttää ja tehostaa toimintaansa”, niin siinä samalla ajatus hämärtyy?

– Niin… kai ilmeisesti vanha radiolaki on edelleen voimassa? Kuitenkin, sain nyt äskettäin myös parinkymmenen vuoden nauhabiisit julkaistua, Lampliten kautta ”Aava Maa” -nimellä. Julkaisulupa tuli myös näihin, ihan kyllä ystävällisin saattein. Ei taaskaan erityisiä vaateita, ei edes taloudellisia. Lähetin tästä arviointikappaleet musiikin valtalehtiin, mutta ei reagointia. Toimittajat tuntuvat olevan kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui 30 vuotta sitten, jos se on hetkellisesti trendikästä.

Mutta Yle toivotti, pohjalta, onnea valitsemallanne tiellä… hyllyt tyhjiksi, maksaa se varastotilakin.

– Suurin piirtein näin se meni. Nyt on kyllä löytymässä Ruotsista muutama mesta, jossa voisin jatkaa tätä nauhapuolen duunia. Materiaalia olen lähdössä keräämään seuraavaksi Bangkokin kautta Borneoon. Tallentamaan ääniä, joita sieltä löytyy, niin kuin aiemmin mainitsin. Niitä on hieno työstää. Tykkään soittaa näitä soundeja, ja ihan reaaliaikaisesti, siinä mielessä soittotapahtuma säilyy mukana, vaikka tekniikka muuten onkin tietokonepohjaista. Yhteys ”oikeaan” tekemisen säilyy.

Huomasin mediasta että Sörnäisten Rantatieltä alkunsa saanut rock soi myös edelleen eri puolella härmää, ainakin silloin tällöin?

– Rock-maailma on myös kehissä edelleen, tai oikeastaan uudelleen. Me tehdään Pellen 1980-bändin kanssa jo kolmatta vuotta epäsäännöllisen säännöllisesti keikkaa. Hienoa että vanhat biisit uppoaa edelleen. Olosuhteet ovat muuttuneet paljon inhimillisemmiksi kuin silloin aikaisemmin. Kaikki käytännön asiat toimii, ei mitään karmeita PA-settejä keskelle korpea, hirveisiin tanssiliitereihin, joiden takahuoneissa sai palella ja odotella. Klubeissa on yleensä omat äänikamat, jopa lavamiksaajat, takahuoneessa on syötävää ja juotavaa… hämmästyttävä muutos, ainakin tällä tasolla. Ennen oli erilaista.   

Historia toistaa siis usein itseään, tai sitten ihmiset toista historiaa. Tätä luettaessa Taskinen ilmeisesti ojentelee digitaalista tallenninta ikiaikaisessa sademetsässä ja sen moninaiset äänet päätynevät synteesiksi länsimaisen taideteokseen. Loppuun anekdootti viihteen viidakosta. Rautalankamusiikin tultua muotiin huomasivat levyjä ammatikseen tuottavat, että vaikka tätä aktiviteetin muotoa vanhempi väki ja varsinkin ”viihteen ammattilaiset” kovasti alkeellisena pitivät ja halveksivatkin, niin olihan se kuitenkin kamaa joka meni kaupaksi! Miksi jättää sitä nuorison keskinäiseksi kivaksi, ei kun studiomuusikot vääntämään samalla reseptillä saman kaltaista tuotetta. Apinan raivolla. Tulos ei ollut kuitenkaan hyvä, jotain puuttui. Vastaavanlainen tapaus vuosia myöhemmin. Ari Taskisen Tahdon rakastella sinua -kappaleesta väännettiin iskelmälaulajalle versiota. Ammattilaisen soittaman kitarasoolon ”piti lyömän” originaalin version, Rubberduck Jonesin vääntämän, noin 6- 0. Ei lyönyt. Jotain puuttui. Ja sen myötä kaikki.

Ja ihan lopuksi Ari Taskinen: ”Joo, mullakin alkaa olla parin vuoden päästä viiskybää mittarissa ja se pistää vähän funtsimaan… ihan selvää on se että pitää kiteyttää toimintaansa, keskittyä olennaiseen, valmistua elämän kolmanteen näytökseen… ehkä haaveilen vielä yhdestä todellisesta bändistä, joka kokoaisi laajemmin eri alueita osaamisestani… Ja totta kai sitä haluaa jatkaa elektro-akustisen musiikin ”nauhabiisien” säveltämistä… elämähän on lopulta synteesi!”

Freelancemuusikot 60 v

Muusikot säveltäjinä ja päinvastoin


Freelancemuusikoiden juhlakonsertissa luovutettiin kaksi stipendiä, joiden vastaanottajista
puheenvuoro on Sven ”Nagu” Nygårdilla. Vieressään on toinen stipendiaatti Timo Kämäräinen,
sekä yhdistyksen puheenjohtaja Janne Murto, varapuheenjohtaja Pekka Nissilä ja sihteeri
Lottaliina Lehtinen.

54-vuotiaan ELVISin ja 90-vuotiaan Muusikkojen liiton yhteistyö on aina ollut luontevaa. Musiikkialan asioissa on matkan aikana riittänyt yhteisiä intressejä vähemmän tai enemmän, erityisesti tekijänoikeusasioihin liittyen. Mutta myös henkilöjäsenissä on yhteistä ollut hyvin luontevasti. Erityisesti Muusikkojen liiton 60-vuotiaan Freelancemuusikot-osaston kanssa ovat jäsenlistat vuosien saatossa olleet niinkin paljon samoja nimiä sisältäneitä, että voidaan puhua todellisesta sisarjärjestöstä.

Muusikkojen liitto on organisoitu siten, että muusikko liittyy valitsemansa paikallisosaston jäseneksi, ja on sitä kautta myös liiton jäsen; osastot muodostavat liiton. Tällaisia omina yhdistyksinään toimivia paikallisosastoja Muusikkojen liitolla on parisenkymmentä ympäri maata. Vuoden 1947 keväällä Helsingissä perustettu osasto Tanssi- ja Cabaretmuusikot ry kertoo nimessään sen, minkä alan muusikoita se osaltaan ammatillisesti järjesti. Nimi tosin vaihtui kahden vuoden kuluttua Viihdemuusikoiksi, mutta muutokseen johtanutta keskustelua ei ole juurikaan muistiin kirjattu. 

Termillä ”viihde” on maassamme ollut aikojen saatossa hieman vaihtelevia määrittelyjä, mutta miksi se yhdistyksen uudeksi nimeksi haluttiin, herättää tänä päivänä pohdittuna pienoista ihmettelyä. Tuntuu nimittäin kuitenkin selvältä, että yhdistyksen jäsenistö tuolloin koostui leimallisesti edelleen nimenomaan tanssi- ja teatterimuusikoista. Jos viihdemusiikilla tarkoitettiin tanssimusiikin ja ns. klassisen musiikin välistä löytyvää vyöhykettä, niin esimerkiksi Radion Viihdeorkesterissa soittivat kuitenkin etupäässä sinfoniaorkesterimuusikot, ja po. yhdistyksen piirissä vaikuttaneet muusikot puolestaan Radion Tanssiorkesterissa.

Erilaisia toimenkuvia

Muusikoiden ammatillinen järjestäytyminen on aikoinaan mennyt pitkälti työnkuvan mukaan. Rytmimuusikoita – niin kuin me heitä tänään pyrimme kutsumaan – soitti pitkissä, toisiaan seuranneissa työjaksoissa niin ravintoloissa, laivoilla kuin tansseissakin, useimmiten ohjelmatoimistojen palveluksessa. Ammattialakohtaisia osastoja Muusikkojen liitossa ovat olleet esimerkiksi Ravintola-, Laiva-, sekä Popmuusikot. Suurina 70-luvun hajaannuksen vuosina kaikki mainitut kolme järjestöä olivat niitä, jotka erosivat Muusikkojen liitosta. Osa tuli myöhemmin takaisin, ja sittemmin kaikki ovat lopettaneet itsenäisen toimintansa, muusikoiden siirtyessä luontevasti muihin osastoihin.

Ajanjaksolle kuvaavaa on, että aivan 60-luvun lopussa perustettu Popmuusikot koki olevansa selkeästi eri ”kerhoa” kuin Viihdemuusikot, ja näin sosiaalista kysyntää eri osastolle oli. 60-luvun loppu oli myös aikaa, jolloin nuorisomusiikiksi miellettyä popmusiikkia ensimmäistä kertaa pystyi soittamaan ammattimaisesti. Vaikkei aivan aukotonta eroa eri osastoon kuuluvien muusikoiden välillä liene osoitettavissa, oli yksi olennainen ero kuitenkin useimmiten olemassa. Popmuusikko soitti lähtökohtaisesti omaehtoista musiikkia, eikä siis toisin sanoen mennyt keikalle soittamaan tilaajan määrittelemää ohjelmistoa. Tästä periaatteesta oli tietenkin myös poikkeuksia molempiin suuntiin.

Toimialakehitys vei kuitenkin jo 80-luvulla voimakkaasti siihen, että muusikko saattoi tehdä työtään monenlaisissa yhteyksissä. Työllistetyimmässä tapauksessa yksi ja sama muusikko saattoi soittaa lyhyehkön ajan sisällä ”oman” rockbändin klubikeikan, käydä tuuraamassa tanssibändissä lavakeikalla, soittaa studiosession iskelmälaulajan levytyksessä, hoitaa kaksoismiehityksen osapuolena osansa teatterimontun orkesterissa, ja tehdä perusjazzkeikan ravintolan yksityistilaisuudessa. Aiemmin, em. pitkien kiinnitysten aikaan, muusikolla ei useinkaan ollut ajankäytöllisesti edes mahdollisuuksia soittaa muissa yhteyksissä. Mutta kun pitkät kiinnitykset katosivat, ja useiden muusikoiden työnkuvat muuttuivat – niin hyvään kuin huonoonkin, se on sanottava – niin myös järjestökentässä tapahtui muutoksia. 

Fuusioita

Olin itse 80-luvun loppuvuosina puheenjohtajana nimensä Popmuusikoista Rockmuusikoiksi hieman aiemmin muuttaneessa osastossa, ja tuolloin kävi käytännössä hyvin selväksi, että entisenlaista tarvetta ylläpitää kyseistä yhdistystä ei ollut. Niinpä se parisataajäsenisenä fuusioitiin tuplasti isompaan Viihdemuusikot-osastoon 90-luvun alussa. Tuolloin keskusteltiin vakavasti ”uuden” osaston nimestä, ja erityisesti me ”rokkarit” olimme muutoksen kannalla hyvin vahvasti. Vastaanottava osasto suhtautui esitykseemme – tai oikeastaan vaatimukseemme; asiasta on muistaakseni pöytäkirjamerkintä ilmaisulla ”tutkitaan mahdollisuuksia muuttaa osaston nimi paremmin uutta jäsenrakennetta vastaavaksi”, tai jotain siihen suuntaan – johtokuntatasolla kohteliaan torjuvasti, ja jäsentasolla avoimen kielteisesti.

Viihdemuusikot-nimeä pidettiin sopivana ja vanhastaan hyväksi havaittuna, ponnekkaasti todeten että ”sitähän me olemme, viihdyttäjiä”. Tätä minun oli eräässä jäsenkokouksessa suoraan kommentoitava, että ”meistä taas kun ei moni miellä sellainen olevansa”. Muistan, että kommenttini herätti suoranaista närkästystäkin, ihmettelystä puhumattakaan. Mutta se oli totta. Rockmuusikoissa oli paljon sellaisia jäseniä, jotka toimivat em. omaehtoisuuden pohjalta soittamansa musiikin suhteen, eikä heidän pyrkimyksensä ollut mitenkään ”viihdyttää” kuulijoitaan. Nimenomaan tämä periaate herätti suoranaista ärtymystä kokousväen keskuudessa: ”miten joku voi ajatella noin yleisöstään, joka kuitenkin sen palkan maksaa?!”.

   Me ”tulokkaat” halusimmekin osastolle nimen, joka ei pitäisi sisällään musiikin tyylimääritelmiä tai arvottamista. En osallistunut fuusion ensivuosina uuden osaston johtokuntatyöhön, mutta sitten kun tavallaan käsky kävi, niin ryhdyin pitämään nimiasiaa jatkuvasti esillä. Silloinen johtokunta (90-luvun puolivälissä) päätyikin tekemään kyselyn jäsenistölle uudesta nimestä, tehden neljän vaihtoehdon kysymyksen. Kysyttiin, olisiko uudeksi nimeksi sopivin Freelancemuusikot, Rytmimuusikot, Keikkamuusikot vai entinen Viihdemuusikot. Kaikki vaihtoehdot saivat kannatusta (vastausprosentti oli hyvin pieni). Freelance-käsitettä pidettiin johtokunnan keskuudessa kaikkein neutraaleimpana, kun se viittasi vain työsuhteiden laatuun. Loppujen lopuksi siihen päädyttiin, vaikka vastustusta oli sitkeästi nuijanlyöntiin saakka, ja vielä sen jälkeenkin. Uusi nimi otettiin käyttöön vuoden 1997 lopulla yhdistyksen 50-vuotisjuhlien yhteydessä.

Toimintaa molemmin puolin

Freelancemuusikot on itse asiassa siis se varsinainen ELVIS ry:n sisarjärjestö, jos Muusikkojen liitosta puhutaan. Liitolla ja ELVISillä on useita kymmeniä samoja jäseniä, ja lienee niin, että jotakuinkin kaikki myös muusikkoina järjestäytyneet elvisläiset ovat Muusikoiden liitossa nimenomaan Freelancemuusikoiden jäseniä. Ja näin on ollut siitä saakka, kuin mainitut tahot (edesmennyt Rockmuusikot mukaan lukien) ovat olleet olemassa. 

Minulla ei ollut tätä artikkelia kirjoittaessani käytössäni Muusikkojen liiton jäsenmatrikkeleita, mutta ELVISin perustajajäsenistä ainakin Toivo Kärki ja Harry Bergström olivat Freelancemuusikoiden (aikanaan siis Viihdemuusikot) jäseniä. 60-luvun mittavien aktivoitumisvuosien aikana ELVISiin liittyivät käytännöllisesti katsoen kaikki aikakauden ammattimaiset populaarimusiikin säveltäjä/sovittajat, ja heistä niin ikään lähestulkoon kaikki olivat järjestäytyneitä myös muusikkoina. 

Listan voisi aloittaa – sattumanvaraisessa järjestyksessä – nimillä Nacke Johansson, Pentti Lasanen, Rauno Lehtinen, Jörgen Petersen, Erik Lindström, Erkki Melakoski, Ossi Runne, Kaj Backlund jne. Aivan erityisesti on mainittava kaksi nimeä, jotka liittyvät vahvasti niin ELVISin kuin Muusikkojen liitonkin historiaan: Arthur Fuhrmann ja Eino Virtanen.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana jonkinasteista eriytymistä on ollut havaittavissa, ja  etupäässä niin päin, että säveltäjä/sovittaja ei (enää) ole jatkanut muusikkouttaan. Toki varmaan kaikki erilaiset kombinaatiot alalla tekijänä ja/tai esittäjänä toimimisesta, ja niihin liittyen järjestäytymisen asteesta löytyvät.

Juhlan tuntua

Kun Freelancemuusikoiden 60-vuotisjuhla alkoi lähestyä, niin hyvin nopeasti johtokuntatasolla päätettiin tilaisuuden kunniaksi ainakin pitää juhlakonsertti. Niin ikään päätimme lähes saman tien, että tilaamme sinne uutta musiikkia. Ja syy tähän oli nimenomaan se, että jäsenistössä – niin ”omassamme”, kuin myös muiden osastojen freelancereissa – on edelleen huomattavasti myös luovan säveltaiteen alueella työskenteleviä henkilöitä. Toisena periaatteena pidin sitä, että muukin konsertin materiaali olisi hienoa saada pidettyä mahdollisimman pitkälle nykyisten tai entisten jäsenten teoksissa, ainakin sävellysten ja sovitusten osalta. Oli kuitenkin selvää, ettei konsertti koostuisi täysin kotimaisen musiikin kavalkadista, sillä ovathan ammattimuusikot aina soittaneet sen mitä eteen tulee. Puhumattakaan siitä, että monen esikuvana soittamisen aloittamiseen on ollut ulkomainen artisti tai bändi, ja näin ollen myös ulkomainen musiikki. 

Moniosaisen palapelin – tila, kokoonpano, solistit, materiaali, aikataulut, kustannukset ym. – hitaasti muotouduttua, oli marraskuun 20 päivä Helsingin Arabiasalissa pidetyn konsertin sisältö kotimaisten säveltäjien osalta seuraava: Rauno Lehtinen (”Lauluni”, san. Rauno Lehtinen), Visa-Pekka Mertanen (”En sua saa”, san. Sannaliisa Ilkka), Raimo Roiha (”Yön kyyneleet”), Jukka Linkola (”Tunnustus”), Jouko Kyhälä (”Käpälälauta”), Toivo Kärki (”Sinun silmiesi tähden”, san. Reino Helismaa). Jörgen Petersen (”Päivän viimeinen laulu”, san. Jukka Kuoppamäki), Jukka Mikkola (”Yökerho”, san. Ari Närhi), Jukka Gustavson (”Varo – ihminen”, san. Jukka Gustavson), ja Irwin Goodman (”Laulajan testamentti”, san. Vexi Salmi).

Näiden lisäksi konsertissa kantaesitettiin kaksi tilausteosta, eli Raila Kulokarin The Vicious Circle, sekä Anna-Mari Kähärän ”Nimeni on suru” (san. Anna-Leena Härkönen). Ne molemmat toteutettiin säveltaidetoimikunnan myöntämän tilaussävellysapurahan turvin. 

Housebandina toimi tilaisuutta varten koottu 15-henkinen orkesteri kulloisessakin kappaleessa eri vahvuisena, paikoitellen kolmihenkisellä kuorolla vahvistettuna. Sovittajakysymyksessä onnistuimme muutamissa kohdin hieman poikkeuksellisesti. Ensinnäkin Rauno Lehtisen teoksen kohdalla saimme perikunnan suosiollisella avulla käyttöömme ”Ranen” alkuperäisen Laila Kinnuselle tekemän levysovituksen vuodelta 1967, ja myös Raimo Roihan tangossa oli käytössämme aikanaan Muusikko-lehdessä julkaistu Jaakko Salon sovitus, joka perustuu hänen alkuperäiseen työhönsä Eino Grönin levytysversiossa. Toivo Kärjen foksin oli puolestaan sovittanut Kaj Backlund, ja se on niin ikään julkaistu em. Muusikko-lehden sovitussarjassa 90-luvulla. Osasta sovituksia tehtiin tarkat transkriptiot tietyistä levyversioista; näin esimerkiksi Jörgen Petersenin hienosta jazzballadista, josta löytyy ainoa levytys Anki Lindqvistin toimesta vuodelta 1968. 

Konsertin solisteina toimivat ensinnäkin laulajina Tuure Kilpeläinen, Jukka Gustavson (myös urkurina), Anssi Känsälä, Rauni Pekkala, Kari Fall, Sansa, ja Mia Simanainen, sekä lisäksi kitaristi Sami Linna, bandoneonisti Petri Ikkelä, sekä orkesterin pianisti Visa Mertanen. Ja koska tarkoituksena oli antaa yhdistyksen jäsenistön edustamasta musiikkikirjosta – rock, pop, jazz, etno – monipuolinen ja edustava kuva, tilattiin nykykansanmusiikki-osuuden hoitajaksi alan erikoisosaajat, eli Jouko Kyhälä & Saalas. 

Mainittakoon lopuksi, että yhtenä juhlavuoden tapahtumana julkaistiin syksyllä kirja ”Rytmihäiriöitä – uuden suomijazzin nousu”. Markus Partasen toimittama ja osin kirjoittamakin kirja tarkastelee suomalaisen jazzin kehitystä ja tilannetta väljästi ottaen viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kirja sisältää artikkeleita, haastatteluja ja esittelyjä, sekä valokuvia. Yhtenä tapauksena siinä kerrotaan Helsingissä jo kymmenen vuotta (talvikaudella) viikottain toimineen Rytmihäiriöklubin tähänastinen tarina. Klubin toiminnasta on vastannut Freelancemuusikot ry.

Teksti: Pekka Nissilä

Kuva: Markku Mattila 

Aika jolloin suu on saatava tupesta

Teoston syyskokous antoi yhdistyksen hallitukselle laajat valtuudet liittoutumisasiassa. Niin on hyvä. 

Päätöstä edelsi laaja esittely Katri Sipilän ja konsulttina toimineen Arto Kaunosen puolesta, sekä keskustelu jossa jotenkin jäi vaivaamaan se, ettei johtokunnan edustajien ääntä kuultu juuri ollenkaan. 

Annetut valtuudet ovat huomattavan laajat, sillä valtuutuksessa ei rajattu yksityiskohtia, ei myöskään NCB:n osalta. Laajojen valtuuksien myötä syntyy myös suuri vastuu. Tarkasti ottaen yhdistyksen säännöt eivät olisi edellyttäneet edes tämän laajuista käsittelyä mutta on luonnollista, että näinkin tärkeässä kysymyksessä Teoston jäsenistölle tarjotaan mahdollisuus sanoa sanansa. Kiitos  johtokunnalle siitä ! 

On ehkä luonnollista mutta kuitenkin merkille pantavaa, että jäsenistön suurelle enemmistölle tällaiset ”suuret asiat” jäävät hieman etäisiksi. Sitä suuremmalla painolla on siis syytä korostaa johtokunnan (joka seuraavassa esityslistan kohdassa muuttui hallitukseksi) vastuuta.

Valtuudet eivät millään lailla rajanneet kenen tai keiden kanssa neuvotteluja käydään. Siksi haluan vielä kerran painottaa, että itse pidän kaikista luonnollisimpana vaihtoehtona sopimuksen solmimista aluksi Stim:in kanssa. Tähtäimessä tulisi kuitenkin ajan kanssa olla laajempi pohjoismaisten ja Baltian maiden tekijänoikeusseurojen välinen yhteistyö. 

On myös tärkeää, että solmittavissa sopimuksissa toteutuu aito kumppanuus siinä hengessä joka kuvattiin ”Teosto 2.0”-vaihtoehdossa. Tämän saavuttaminen tuskin on helppoa. Kielitaidon hankkiminen ja kansainvälisen toiminnan käyttäytymissääntöjen omaksuminen, ruotsalaisen hallinto- ja neuvottelukulttuurin opetteleminen, joustavuus mutta myös jämäkkä omien ( siis suomalaisten tekijöiden ja kustantajien) periaatteiden ja edun puolustaminen ovat nyt tehtäviä, joihin jokaisen hallituksen jäsenen on paneuduttava. 

Nyt on se aika jolloin suu on saatava tupesta ! Muuten meitä viedään kuin lehmälaumaa laitumelle, joka ei välttämättä ole vihreä. 

Uskon että hallitus ymmärtää vastuunsa ja toimi kaikkien suomalaisten tekijöiden ja kustantajien parhaan edun mukaisesti.

Antoisaa ja tuottoisaa Uutta Vuotta kaikille toivoo

HOD  

Kimurantti ja Korjaamo

Usean ihmisen uuttera työ, lobbaus ja julkinen kirjoittelu tuotti hedelmää. Tekijänoikeusasioiden valmistelu jäi sittenkin opetusministeriöön. Superministeriö siis jäi nuolemaan näppejään. Eli voitto kotiin. Vai tuliko sittenkään? Helsingin Sanomissa tosin tuonnoin kerrottiin tekijöiden ”adressin kannattaneen”. Eli taistelu voitettiin. Mutta miten on sodan laita, syntyikö nyt aito rauha? Vai ainoastaan välirauha?

Suurimmat pessimistit, jotka joskus ovat myös realisteja, näkevät ilmassa varoituksen merkkejä. Sittenkin jossakin saattaa kyteä taistelupesäke.

Siirtyvätkö tulevaisuudessa, jopa lähitulevaisuudessa virkatyönä tai virkasuhteessa tehtyjen (luotujen) teosten taloudelliset oikeudet työnantajalle? Ellei toisin sovita. Säilyykö työntekijällä pitkänpäälle sopimusoikeus, joka on työmarkkinoiden perinteinen ja tärkeä kulmakivi?

En mielelläni leimaudu ilonpilaajaksi, mutta pahoin pelkään, että kehiin nousee vielä tekijänoikeuslain osauudistus selvityksineen ja lausuntopyyntöineen. Siihen viittaa muun muassa hallituksen päätösmuistio.

*  *  *

Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi (kok) sai kulttuuriväeltä postia. Yli kaksituhatta lastenkulttuurista huolestunutta kirjoitti nimensä adressiin, joka vetosi

Kimurantti-lastenohjelman säilymisen puolesta. Yleisradiolla tasa- ja monipuolisena kansanvalistajana on velvoittava tehtävä: koko kansan radion kuuluu olla myös lasten radio.

Monet lastenmusiikin tekijät ovat pakosta joutuneet ryhtymään yrittäjiksi. Äänilevyalalle. Näin näppituntumalta väittäisin, että suuria äänilevy-yhtiöitä ei lastenmusiikin tuottaminen liiemmin kiinnosta. Ja jos kiinnostaa, niin korkeintaan silloin, jos hanketta avittaa televisiossa pyörivä, poikkeuksellisen suosittu lapsille suunnattu sarjaohjelma musiikkeineen.

Muutama alan tekijä onkin jo vuosia sitten heittänyt pyyhkeen kehään, lopettanut lastenmusiikin tekemisen. Sinnikkäimmät vielä jaksavat uurastaa, monesti omien pikkuyhtiöittensä kautta. Ja lastenmusiikkia syntyy. Mutta tuollekin musiikille tarvittaisiin laajempaa julkisuutta, mikä käytännössä tarkoittaa mm. Ylen auttavaa kättä.

* * *

Kauppakeskuksia syntyy ympäri maata. Mikäli oikein muistan suunnitelmissa ja rakenteilla on parisenkymmentä ostoshelvettiä. Ulkomaiset sijoittajat uskovat suomalaiseen ostovoimaan. Ja mikäpä on uskoessa. Kyllä suomalaiset shoppailevat. Siis ne, joilla on rahaa ja tarve saada jatkuvasti uutta. Sellaistakin jota ei tarvitse.

Kulttuurikeskuksia syntyy harvemmin. Onhan maassamme takavuosina toki ollut konsertti- ja monitoimitalobuumi, jolloin mukavia saleja ja tiloja syntyi ympäri Suomea. Kotikaupunkini Järvenpää-talo kuuluu tuohon ryppääseen.

Yksi uusista kulttuuritiloista on Helsinkiin syntyvä Kulttuuritehdas Korjaamo. Uusi kulttuurikeskus muodostuu ensi vuoden aikana Töölönkadulle. Se syntyy nykyisestä Kulttuuritehdas Korjaamosta ja Raitioliikennemuseosta sekä näiden väliin rajoittuvasta terassista ja sisäpihasta. Toiminnan painopisteitä tulee olemaan musiikki, teatteri ja kuvataide. Korjaamo on osa Trans Europe Hallesia, itsenäisten eurooppalaisten kulttuurikeskusten verkostoa.

No mikäpä sen mukavampaa. Etenkin kun uuden kulttuurikeskuksen ennakoidaan suuntautuvan myös uudenlaiseksi musiikin ahjoksi. Lukemani mukaan ”uusi tila etsii sisällöltä tuoreita ratkaisuja. Se rakentaa profiilinsa uuden musiikin eri risteymistä, luvassa on myös elektronista musiikkia, kansanmusiikkia, jazzia, rytmimusiikkia ja singer-songwritereitä”. Niin ikään yhdistellään ’kevyttä’ ja ’vakavaa’ uusin tavoin. Avajaisfestivaali on kesäkuussa 2008.

Mainiota. Tuntuu mielenkiintoiselta. Onnea. Mutta kuinka kallista köyhän vaihtoehtotaiteilijan on nousta tulevan kulttuurikeskuksen estradille? Toivottavasti uudelle hankkeelle, tuoreelle kulttuuritilalle löytyy käyttöä, kysyntää ja rahaa. Toki perinteitä kunnioittaen, vanhan sanonnan mukaan, myös artisti maksaa.

                                

Jani Uhlenius